Jatkaessaan matkaansa Jonathan pähkäili tämän ongelmallisen saaren sääntöjä. Eiväthän ihmiset varmasti eläisi lakien kanssa, jotka tekevät heidät niin onnettomiksi? Täytyy olla olemassa jokin hyvä syy. Maa näytti niin vihreältä ja ilma kovin pehmeältä ja lämpöiseltä – tämän tulisi olla paratiisi. Jonathan hidasti vauhtiaan kulkiessaan läpi kaupungin.

Hän saapui tielle jota reunusti molemmilta puolilta valtava rauta-aita. Aidan takana hänen oikealla puolellaan seisoi monen kokoisia ja muotoisia omituisia eläimiä – tiikereitä, seeproja, apinoita – liian monia laskettavaksi. Vasemmalla toisen aidan takana harppoi tusinoittain miehiä ja naisia, joilla kaikilla oli mustavalkoraitaiset paidat ja housut. Nämä kaksi ryhmää kasvotusten vastakkaisilla puolilla tietä vaikuttivat eriskummalliselta. Jonathan huomasi miehen mustassa univormussa patukkaa pyörittämässä, ja lähestyi vartijaa hänen marssiessaan lukittujen porttien väliä.

”Mihin näitä aitoja käytetään?” Jonathan kysyi kohteliaasti.

Säilyttäen säännöllisen jalkojen ja nuijan rytmin vartija vastasi ylpeänä: ”Se ympäröi eläintarhaamme”.

”Vai niin”, Jonathan vastasi tuijottaen karvaisten eläinten ryhmää tarttumahännillään hyppimässä häkin seinistä.

Vartija jatkoi luentoa, tottuneena tehtyään opastuskäyntejä paikallisille lapsille. ”Näetkö tuolla suurenmoisen määrän erilaisia eläimiä?”

Hän viittasi tien oikealle puolelle. ”Ne on tuotu meille ympäri maailmaa. Aita pitää eläimet turvallisesti paikassa, jossa ihmiset voivat tutkia niitä. Vieraita eläimiähän ei voi päästää vaeltelemaan ympäriinsä ja vahingoittamaan yhteiskuntaa, tiedäthän.”

”Vau!” Jonathan huudahti. ”On täytynyt maksaa omaisuuksia tuoda eläimet tänne ja pitää niistä huolta.”

Vartija hymyili Jonathanille ja pyöritti kevyesti päätään. ”En maksa mitään eläintarhasta. Kaikki Corrumpossa maksavat eläintarhaveroa.”

”Kaikki?” Jonathan kysyi tiedostaen hyvin tyhjien taskujensa pohjat.

”No, jotkut ihmiset yrittävät välttää vastuitaan. Nämä vastahakoiset kansalaiset sanovat, ettei heillä ole mitään mielenkiintoa eläintarhaan. Toiset taas kieltäytyvät, koska heidän mukaansa eläimiä tulisi tutkia niiden luontaisessa elinympäristössä.”

Vartija kääntyi kohden tien vasemmalla puolen olevaa aitaa ja kolkutteli raskasta rautaporttia pampullaan. ”Kun kansalaiset kieltäytyvät maksamasta eläintarhaveroa, kiinteistöveroa, pituusveroa tai ikkunaveroa, laitamme heidät tänne – turvallisesti näiden kaltereiden taakse. Siten näitä omituisia ihmisiä voidaan tutkia. Myös heitä estetään vaeltelemasta ympäriinsä ja vahingoittamasta yhteiskuntaa.”

Jonathanin päätä alkoi epäuskosta huimaamaan. Vertaillen kahta kalterien takaista ryhmää hän kummasteli maksaisiko hän vartijan ja kahden eläintarhan ylläpidosta. Hän tarttui rautatangoista ja tarkasteli raitapukuisten vankien ylpeitä kasvoja. Sitten hän tutki vartijan pöyhkeää kasvojen ilmettä, joka jatkoi marssimistaan edestakaisin patukkaansa pyöritellen.

Sama vanha keltainen kissa pyöri kaltereiden välistä sisään ja ulos etsien maukasta evästä. Vartija takoi kalteria kuuluvasti nuijallaan ja kissa pinkaisi Jonathanin jalkojen taakse. Sen jälkeen se istahti nuolemaan etutassujaan ja raapimaan kirppuja vahingoittuneen korvansa takaa.

”Pidät varmaan hiiristä? Suuresta määrästä hiiriä”, Jonathan sanoi. Taputtaen sitä päälaelle, Jonathan nimesi uuden ystävänsä: ”Miten olisi ’Mices’? Mices, olet ollut molemmilla puolilla aitaa. Kummalla puolella kaltereita ovat suuremmat vahingontekijät?”