Kansakuntaan pätee sama kuin ihmiseen. Jos ihminen haluaa suoda itselleen nautinnon, hän harkitsee luonnollisesti, onko se kustannuksien arvoista. Turvallisuus on kansakunnalle suurin siunaus. Jos sen saavuttamiseksi on välttämätöntä hankkia sadantuhannen miehen armeija ja kuluttaa sata miljoonaa frangia, minulla ei ole mitään sitä vastaan. Se on uhrauksilla ostettu nautinto.
Tulkoon siten selväksi ilman väärinymmärrystä, mitä tarkoitan ja mitä minulla on sanottavaa tästä aiheesta.
Eräs lainsäätäjä ehdotti kotiutettavaksi satatuhatta miestä, mikä vapauttaisi veronmaksajat sadan miljoonan frangin veroilta.
Jos rajoitumme tähän vastaukseen: ”Satatuhatta miestä ja nämä sadan miljoonan rahat ovat korvaamattomia kansalliselle turvallisuudelle. Se on uhraus; mutta ilman tätä uhrausta Ranska hajoaisi kiisteleviin ryhmittymiin tai jokin ulkopuolinen taho valtaisi sen.” Minulla ei ole mitään sanottavaa tähän näkökantaan, joka saattaa olla totta tai sitten ei, mutta joka ei sisällä mitään taloustieteen teorian vastaista. Väärinkäsitys alkaa kuitenkin, kun itse uhrauksen väitetään olevan etu sen hyödyttäessä jotakuta.
Ellen ole pahasti väärässä, samalla hetkellä tämän ehdotuksen esittäjän istuutuessa joku puhujista nousee ja sanoo:
”Kotiuttaa satatuhatta miestä! Tiedättekö mitä olette sanomassa? Miten heidän käy? Mistä he saavat elantonsa? Ettekö tiedä työstä olevan pulaa kaikkialla? Että jokaisella toimialalla on ylitarjontaa? Päästäisittekö heidät markkinoille lisäämään kilpailua ja laskemaan palkkatasoa? Nyt kun on vaikeaa ansaita niukkakin elanto, eikö ole hienoa, että valtio tarjoaa leivän sadalletuhannelle miehelle? Huomioikaa tämän lisäksi armeijan kuluttavan viiniä, vaatteita ja aseita, ja näin se tukee valmistajien liiketoimintaa sekä varuskuntakaupunkeja, mikä ei ole vähempää kuin taivaanlahja lukemattomille tavarantoimittajille. Ettekö vapise ajatuksesta tämän suunnattoman taloudellisen toiminnan saattamisesta päätökseen?”
Tässä puheessa vedetään ilmiselvästi johtopäätökset sadantuhannen sotilaan ylläpidosta taloudellisista syistä, ei armeijan palveluksien tarpeesta kansakunnalle. Pyrkimyksenäni on pelkästään näiden taloudellisten seikkojen kumoaminen.
Satatuhatta miestä, jotka maksavat veronmaksajille sata miljoonaa frangia, elävät ja antavat toimeentulon tavarantoimittajille sadan miljoonan edestä. Tämä on näkyvää.
Mutta sata miljoonaa veronmaksajien taskuista otettuna lopettaa näille veronmaksajille ja heidän toimittajilleen elannon tarjoamisen sadan miljoonan frangin määrään asti. Tämä on näkymätöntä. Tehkää omat laskelmanne. Laskekaa yhteen ja kertokaa, mitä voittoja tämä tuo suurelle yleisölle.
Omalta osaltani voin kertoa missä tappiot ovat, ja tehdäksemme asian yksinkertaisemmaksi, puhukaamme yhdestä miehestä ja tuhannesta frangista sadantuhannen miehen ja sadan miljoonan frangin sijaan.
Oletetaan olevamme kylässä A. Armeijan rekrytoijat tekevät kierroksensa ja kutsuvat yhden miehen mukaansa. Veronkerääjä tekee kierroksensa ja vie mukanaan tuhat frangia. Mies ja rahasumma kuljetetaan Metziin, ja jälkimmäisen tarkoituksena on tukea edellistä vuoden ajan tämän tekemättä mitään. Jos keskitymme pelkästään Metziin, ollaan oikeassa; toimenpide on erittäin suotuisa. Mutta jos katsotaan sen sijaan kylään A, huomataan asioiden olevan toisin, ja ellei olla aivan sokeita, nähdään kylän menettäneen työntekijän ja tuhat frangia, joka olisi maksanut hänen työnsä, sekä liiketoiminnan jonka tuon tuhannen frangin kuluttaminen olisi levittänyt ympärilleen.
Ensi silmäykseltä vaikuttaisi, että menetys on tullut korvatuksi. Mitä tapahtui aikaisemmin kylässä, tapahtuu nyt Metzissä – ja siinä kaikki. Mutta menetys on arvioitavissa tällä tavoin: Kylässä mies kaivoi ja työskenteli; hän oli työläinen. Metzissä hän kääntyy oikealla ja sen jälkeen vasemmalle; hän on sotilas. Rahamäärä ja sen kierto ovat kummassakin tapauksessa samat; mutta toinen tapaus sisälsi kolmesataa päivää tuottavaa työtä toisen sisältäessä kolmesataa päivää tuottamatonta työtä, olettaen luonnollisesti, että osa armeijaa ei ole korvaamaton julkiselle turvallisuudelle.
Oletetaan nyt kotiuttaminen. Osoitetaan sadantuhannen työntekijän ylijäämä, kilpailun kiristyminen ja palkkatason aleneminen. Tämä on näkyvää.
Mutta seuraava on näkymätöntä. Ei näy, että sadantuhannen sotilaan kotiuttaminen ei tarkoita sadan miljoonan frangin menettämistä vaan niiden palautumista veronmaksajille. Ei nähdä sadantuhannen sotilaan markkinoille siirtämisen tarkoittavan samalla sadan miljoonan frangin siirtämistä heidän työnsä maksamiseksi. Näin sama teko, joka lisää työntekijöiden tarjontaa, lisää myös kysyntää. Joten pelko palkkojen laskusta on perusteeton. Ei nähdä, että ennen kotiuttamista ja sen jälkeen maassa on sata miljoonaa frangia vastaten sataatuhatta miestä. Ero koostuu ainoastaan tästä: ennen kotiuttamista kansakunta antoi sata miljoonaa frangia sadalletuhannelle miehelle tyhjän tekemisestä; ja sen jälkeen se maksaa heille työnteosta. Lyhyesti sanottuna ei nähdä, että veronmaksajan antaessa rahansa joko sotilaalle vastineena tyhjästä tai työntekijälle vastineena jostakin, molemmissa tapauksissa kaikki rahan kierrosta aiheutuvat perimmäiset seuraukset ovat samoja. Ainoastaan jälkimmäisessä tapauksessa veronmaksaja saa jotain vastineena, ensimmäisessä ei mitään. Seurauksena on hyödytön menetys kansakunnalle.
Virheellinen väittämä, jota vastaan tässä taistelen, ei kestä laajan soveltamisen testiä, joka on kaikkien teoreettisten periaatteiden koetinkivi. Jos, ottaen kaikki tekijät huomioon, armeijan lisäys tuottaa kansallista voittoa, miksei rekrytoida koko maan miesväestöä armeijan harmaisiin?