Ensimmäiseen maailmansota päätti lähes vuosisataisen liberalismin voittokulun. Noiden sadan vuoden aikana valistuksen opit olivat nostaneet Euroopan ja Pohjois-Amerikan kansat henkisesti turruttavasta köyhyydestä hyvinvointiin ja sivistykseen: liberaali demokratia oli voittanut feodalismin ja monarkiat; maailmankauppa oli korvannut luontaistalouden; sodat olivat vähentyneet; ja markkinatalous oli kaatanut kuninkaalliset monopolit sekä sääty- ja kiltaprivilegiot. Porvaristosta – ryhmästä jota me tänään kutsumme yrittäjiksi – oli tullut johtava yhteiskuntaluokka.
Neljännesvuosisata ja toinen maailmansota myöhemmin, liberalismi oli käytännössä kuollut. Yksilön vapauden ja oikeuksien tilalle sota oli tuonut valtion, markkinoiden tilalle suunnitelmatalouden ja vapaamielisyyden tilalle sosialidemokratian. Jälkikäteen katsottuna tämä kehitys ei ollut yllättävä. Länsiliittoutuneiden voitto saksalaisesta kansallissosialismista ja Japanin militarismista oli vaatinut Britannian ja Yhdysvaltain talouksien suunnitelmallista valjastamista valtavan sotakoneiston eteen. Ase- ja palvelusvelvollisuuden lisäksi sota oli edellyttänyt kansalaisten perinteisten oikeuksien rajoittamista: säännöstelyä, hintavalvontaa, ulkonaliikkumiskieltoja ja sensuuria.
Toinen maailmansota myös kasvatti uuden johtajasukupolven, joka suoritti työharjoittelunsa liittoutuneiden armeijoissa. Sen jäsenistä tuli suunnittelun, logistiikan ja operaatioanalyysin taitajia. Yksi asia heidän koulutuksesta jäi kuitenkin puuttumaan: markkinatalous. Heidän johdollaan Yhdysvaltain armeija siirsi mahtavan sotakoneistonsa yli kahden valtameren ja varmisti liittoutuneiden ja – näin luultiin – vapaan maailman voiton totalitarismista. Sodan jälkeen monet noista nuorista eversteistä ja majureista siirtyivät johtamaan Yhdysvaltain ja Länsi-Euroopan elinkeinoelämää, soveltaen siihen samoja hallintotalouden oppeja, jotka olivat toimineet niin hyvin sodassa. Tunnetuin heistä, Robert McNamara, nousi sekä Fordin, Pentagonin että Maailmanpankin johtoon.
Samaan aikaan Punaisen armeijan viisivuotissuunnitelmien siivittämä marssi halki Itä-Euroopan loi mielikuvan sosialismin ylivertaisuudesta. Jopa niille, jotka kammoksuivat kommunismia, sota loi illuusion suunnittelun ylivoimaisuudesta. Panos-tuotos -matriisit, lineaarinen ohjelmointi ja muut sodan aikana kehitetyt optimointitekniikat osoittivat tietä suunnitelmallisempaan ja rationaalisempaan tulevaisuuteen, näin uskottiin.
Tuon uljaan uuden maailman piti myös olla entistä oikeudenmukaisempi. Pystyäkseen yksin käymän sotaa Saksaa vastaan vuosina 1940-41, Englannin oli pantattava läntiset siirtomaansa ja nostettava verotuksensa tasolle, joka ilman sotaa ei olisi tullut kyseeseen. Vuonna 1943 julkaistussa Churchillin hallituksen tilaamassa Beveridgen raportissa piirrettiin vuorostaan uuden hyvinvointivaltion ääriviivat. Sen piti vastaanottaa sodasta palaavat sankarit ja tarjota heille ilmainen terveydenhuolto, halpaa asumista ja valtion rahoittamat eläkkeet.
Taitavien, sodassa kouliintuneiden teknokraattien ja oikeudenmukaisempaa maailmaa mielessään rakentavien sosiaalipolitiikkojen voimin Eurooppa ryhtyi vuonna 1945 jälleenrakennustyöhön. Sen edestä saivat väistyä monet vanhat ihanteet. Valtio ei tyytynyt ottamaan vain talouden ohjaksia käsiinsä. Sodassa tuhoutunutta yksityistä pääomaa korvattiin kansallistuksin ja valtion investoinneilla. Valtion vaikutusvalta alkoi ulottua yhä laajemmin ihmisten jokapäiväiseen elämään. Hiljalleen elpyvässä Euroopassa tämä ei ensin tuntunut pahalta: kansalaiset olivat sodassa joutuneet luopumaan monista perinteisistä oikeuksistaan; nyt ne alkoivat hitaasti palautua, hiukan muuttuneessa muodossa tosin.
Kuusikymmentäluvun lopulla epäliberaali suunnitelmataloudellinen Eurooppa alkoi olla valmiiksi rakennettu, joskin sen reuna-alueilla kuten Suomessa tekemistä riitti vielä seuraavan vuosikymmenen toiselle puoliskolle saakka. Askel askeleelta ihmiset oppivat hyväksymään valtion johtavan roolin yhteiskunnassa. Jälleenrakennuksen synnyttämä nopea talouskasvu ja yhteinen uusi vihollinen Neuvostoliitto tekivät sen helpoksi. Erityisen pitkään tuota ulkoisesti melko onnellista vaihetta ei kuitenkaan kestänyt. Jo seitsemänkymmentäluvun alussa sääntelytalouden aiheuttamat taloudelliset paineet alkoivat purkautua kriiseinä. Vuonna 1971 Bretton Woodsin sopimus kaatui ja maailman oli asteittain siirryttävä kelluvien valuuttakurssien aikaan. Kasvava ja entistä vapaampi ulkomaankauppa edellytti joustavampia rahoitusmahdollisuuksia. Siksi pääomavirtojen säätelyä oli pakko purkaa. Kriisien kautta siirryttiin lopulta Reaganin ja Thatcherin hallitusten kaudelle, joiden toteuttaman politiikan myötä 80-luvusta tuli viimein suurten uudistusten vuosikymmen: ensimmäistä kertaa sitten toisen maailmansodan valtion vallan kasvua ryhdyttiin tietoisesti rajoittamaan.
* * *
Puolen vuosisadan aikana liberaali-sanan merkitys käytännön politiikassa oli kuitenkin perinpohjaisesti muuttunut. Valtiojohtoisissa valtapolitiikan ja suunnitelmatalouden oloissa perinteiselle vapaamielisyydelle jäi yhä vähemmän tilaa. Yhdysvalloissa, jossa viisikymmenluvun kommunistivainot tekivät sosialismi-epiteetin käytön muuten kuin haukkumasanana politiikassa mahdottomaksi, vasemmisto ryhtyi käyttämän itsestään nimeä ”liberal”. Todellisuudessa John F. Kennedyn ja Lyndon B. Johnsonin hallitusten politiikka oli kuitenkin kaikkea muuta kuin yksilön vapautta ja valintamahdollisuuksia korostava. Se perustui valtion roolin kasvattamiseen, tulojen uudelleenjakoon, talouden sääntelyyn ja kansalaisoikeuksien varjolla myös yksilön vapauksien rajoittamiseen. Varsinkin Johnson kasvatti voimakkaasti julkisia menoja laajentaakseen Vietnamin sotaa ja toteuttaakseen kunnianhimoisen ”Great Society”-ohjelmansa, antaen liberaali-sanan käytölle yhä orwellilaisempia piirteitä. Tästä huolimatta se vakiintui, ja tänään amerikkalaiset ”liberaalit” rinnastavat itsensä ja politiikkansa Euroopan sosialidemokraatteihin. Heille on yhteistä usko vahvan valtion kykyyn ratkaista kaikki yhteiskuntamme ongelmat. Paljon kauemmaksi klassisesta liberalismista ei poliittisella kentällä juurikaan pääse.
Euroopassa tilanne oli ensi alkuun toinen. Liberalismi jatkoi siellä päivänpolitiikassa kohtaamiensa tappioiden jälkeenkin elämäänsä yliopistoissa ja sivistyneistön piirissä. Vaikka sen painoarvo parlamenteissa jatkuvasti pieneni, liberalismista tuli ihanne, johon monet akateemisesti koulutetut eurooppalaiset vanhemmat (kuten omani) pyrkivät kasvattamaan lapsensa, ympäröivän maailman muuttumisesta huolimatta. Kun reformistinen työväenliike nousi valtaan sen ei myöskään tarvinnut löytää itselleen uutta nimeä; sosialidemokratia oli käsitteenä kaikille tuttu ja sen läntinen suuntautuminen kylmän sodan aikana merkitsi, ettei sitä edes kommunismin kaatumisen jälkeen kammoksuttu, kuten sosialismia Yhdysvalloissa.
Entistä paremmin markkinataloutta ymmärtävän sosialidemokratian ja yhä ”sosiaalisemman” eurooppalaisen konservatismin puristuksessa liberalismin elintila kuitenkin supistui entisestään. Sen varsinaiseksi kohtaloksi muodostui kuitenkin hyvinvointivaltio, joka korvasi perinteisen yksilön vapauden ja oikeudet valtioon nähden taloudellisella riippuvuudella ja kuuliaisuudella. Vastikkeeksi valtio tarjosi ilmaisia sosiaali-, terveys- ja koulutuspalveluja sekä alirahastoivan eläkejärjestelmän. Ensi alkuun tuo vaihtokauppa: yksilön vapaudet vastaan hyvinvointipalvelut ja korkeampi verotus, ei tuntunut aivan huonolta. Siksi hyvinvointivaltion arkkitehdit Bismarckista Olof Palmeen voittivat aina 80-luvulle saakka poliittista maaperää liberaaleilta.
Vasta viimeisen kolmen- neljänkymmenen vuoden aikana, hyvinvointivaltion raportointi- ja valvontajärjestelmän käydessä entistä tunkeilevammaksi ja sen tuottamien kannustinongelmien tehdessä sen rahoittamisen entistä vaikeammaksi, kiinnostus sen liberaaliin uudistamiseen on uudelleen herännyt. Verotusta on kevennetty, julkisen vallan väärinkäyttöä on rajoitettu ja hallintoa tehostettu; jopa eläkejärjestelmien räikeimpiä epäkohtia on korjattu. Näiden uudistusten tavoitteena ei kuitenkaan ole ollut valtiokeskeisen ”hyvinvointijärjestelmän” rakenteellinen uudistaminen, vaan ainoastaan sen uhkaavimpien virheiden korjaaminen. Todellinen liberaali hyvinvointivaltion reformi antaa vielä odottaa itseään, joskin useimpien länsivaltioiden taloudelliset vaikeudet tekevät sen päivä päivältä yhä ajankohtaisemmaksi.
* * *
Epäliberaalit ja taantumukselliset voimat nostavat kuitenkin finanssikriisien varjolla jälleen päätään. Vastustamalla globalisaatiota, vaatimalla verojen korotuksia budjettialijäämien katteeksi ja säätelyn lisäämistä finanssimarkkinoilla, nuo vapauden ja markkinatalouden vastustajat pyrkivät herättämään uudelleen henkiin jo kaksikymmentä vuotta sitten kuolleen ajatuksen valtion johtavasta roolista yhteiskunnassa ja taloudessa. Tästä syystä Ludwig von Mises, klassisen liberalismin ehkä kirkkaimmin loistava puolestapuhuja, on niin ajankohtainen.
Mutta hän on ajankohtainen myös siksi, että hän, aiemmin kuin kukaan muu, ymmärsi, ettei talouspolitiikassa ole olemassa mitään kolmatta tietä. Valinta, von Mises korosti jo vuonna 1927 teoksessaan Liberalismus, on tehtävä vapaan markkinatalouden ja sosialismin välillä. Kaikki julkisen vallan yritykset säädellä tai muunnella hintoja ovat pidemmällä aikavälillä tuomitut epäonnistumaan: minimipalkkasäädökset johtavat työttömyyteen; hintasäätely jonoihin ja tyhjiin kaupan hyllyihin; vuokrasäätely asuntopulaan; maatalouden tukiaiset ylituotantoon ja niin edelleen. Koska von Mises jo tuolloin näki, ettei sosialismi koskaan voisi tarjota vakavasti otettavaa vaihtoehtoa, hän toteaa, että vapaa markkinatalous – kapitalismi – on ainoa mahdollinen talouden järjestelmä.
Von Misesin elämäntyö, hänen 1906 esitettyä väitöskirjaansa lukuun ottamatta, ajoittuu ensimmäisen maailmansodan jälkeiselle kaudelle, ajanjaksolle jolloin liberalismi menetti maaperää totalitaarisille ja muille valtion roolia korostaville liikkeille, ensin fasismille ja kommunismille, sitten sosialidemokratialle ja ”sosiaalista” markkinataloutta korostaville uuskonservatiiveille. Toisin kuin nuoremmat kollegansa Mont Pelerin Societyssä, kuten Friedrich von Hayek, Karl Popper ja Milton Friedman, von Mises ehti kuolla ennen kuin hänen ennustuksensa liberalismin uudesta tulemisesta 80-luvulla alkoi toteutua. Häntä lukiessa on vaikea olla ihmettelemättä, miten paljon paremmaksi viime vuosisata olisi voinut ihmiskunnalle muodostua, jos Hegelin, Marxin, Spenglerin ja Keynesin sijasta olisi luettu enemmän Ludwig von Misesiä.
Åminnessa elokuussa 2013,
Björn Wahlroos
< edellinen sivu | seuraava sivu >