Nuori Ludwig von Mises aloitti Wienin yliopistossa vuonna 1900 ja sai tohtorintutkintonsa oikeus- ja taloustieteestä vuonna 1906. Pian hänestä tuli yksi Eugen von Böhm-Bawerkin vakituisen seminaarin etevimmistä oppilaista. Itävaltalaisen lähestymistavan ympäröimänä Mises kuitenkin päätyi käsitykseen, ettei Böhm-Bawerk ja vanhemmat itävaltalaiset olleet menneet riittävän pitkälle: etteivät he olleet vieneet analyysiä loppuun asti ja että sen seurauksena merkittävä lacunae oli edelleen täyttämättä itävaltalaisessa taloustieteessä. Näin käy toki kaikilla tieteen osa-alueilla: edistystä tapahtuu, kun oppilaat ja seuraajat seisovat heidän suurten mestariensa olkapäillä. Liian usein mestarit kuitenkin kiistävät tai epäonnistuvat näkemästä heidän seuraajiensa edistysaskelien arvoa.
Misesin havaitsema suuri lacunae oli analyysi rahasta. Itävaltalaiset olivat ratkaisseet suhteellisten hintojen analyysin kuluttajahyödykkeille yhtä lailla kuin kaikille tuotannontekijöille. Mutta raha, aina klassisten taloustieteilijöiden ajoista lähtien, oli aina ollut erillisessä kategoriassa, jossa sitä ei altistettu talousjärjestelmän muut osat kattaville analyyseille. Euroopan ja Amerikan vanhoille itävaltalaisille ja muille uusklassisille tämä erottelu pysyi voimassa, ja rahaa ja ”hintatasoja” analysoitiin lisääntyvissä määrin täysin erillään muusta markkinataloudesta. Keräämme nyt näitä epäonnisia hedelmiä tästä vakavasta epäjatkumosta nykyisessä erossa ”mikro-” ja ”makrotaloustieteen” välillä. Sentään ”mikrotaloustiede” pohjautuu karkeasti ottaen yksilöllisten kuluttajien ja tuottajien toimintaan, mutta kun taloustieteilijät lähestyvät rahaa, heittäydytään yllättäen mielikuvitusmaailmaan epärealistisista kokonaissuureista: rahasta, ”hintatasoista”, ”kansantuotteesta” ja kulutuksesta. Irrotettuna vahvasta yksilön toiminnan perustasta ”makrotaloustiede” on loikannut yhdestä virhepäätelmästä toiseen. Jo Misesin päivinä 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä tämä harhateille joutunut erottelu kehittyi nopeasti amerikkalaisen Irving Fisherin työssä, joka rakensi yksityiskohtaisia teorioita ”hintatasoista” ja ”kiertonopeuksista” niiden perustumatta yksilön toiminnalle ja ilman pyrkimystä yhdistää näitä teorioita uusklassisen ”mikroanalyysin” kestävälle pohjalle.
Ludwig von Mises päätti korjata tämän kahtiajaon ja perustaa rahan ja sen ostovoiman (virheellisesti kutsuttuna ”hintatasoksi”) taloustieteen itävaltalaiseen yksilön ja markkinatalouden analyysiin: saapua suureen integroituun taloustieteeseen, joka selittäisi kaikki talousjärjestelmän osa-alueet. Mises teki tämän valtavan saavutuksen ensimmäisessä suuressa teoksessaan Theorie des Geldes und der Umlaufsmittel (”Teoria rahasta ja luotosta”) vuonna 1912.1 Tämä oli itse Böhm-Bawerkin arvoinen luovan käsityskyvyn häikäisevä saavutus. Lopultakin taloustiede oli yhtenäinen, yksilön toimintaan perustuva integroitunut analyysi ilman tarvetta rahan ja suhteellisten hintojen, mikron ja makron väliselle kahtiajaolle. Mises hajotti yksiselitteisesti mekanistisen fisheriläisen näkemyksen automaattisista suhteista rahan määrän ja hintatason, ”kiertonopeuden” ja vaihdantojen yhtälöiden” kesken rajahyötyteorian integroituneella sovellutuksella itse rahan kysyntään ja tarjontaan.
Mises nimenomaisesti osoitti, että samoin kuin minkä tahansa muun hyödykkeen hinta määrittyy sen saatavissa olevan määrän ja kulutuskysyntöjen intensiteetin perusteella (pohjautuen sen rajahyötyyn kuluttajille), rahayksikön ”hinta” tai ostovoima määrittyy markkinoilla täysin samalla lailla. Rahan tapauksessa sen kysyntä on kysyntää pitäytymisessä käteisvaroissa (joko lompakossa tai pankissa sen pikaista tai myöhempää kuluttamista hyödyllisiin tuotteisiin ja palveluihin varten). Rahayksikön (dollarin, frangin tai kultaunssin) rajahyöty määrittää kysynnän intensiteetin käteisvaroille; ja saatavissa olevan rahan määrän ja sen kysynnän vuorovaikutus määrittää dollarin ”hinnan” (kuinka paljon muita hyödykkeitä dollarilla voi ostaa vaihdannassa). Mises oli yhtä mieltä klassisen ”määräteorian” kanssa siitä, että dollarien tai kultaunssien tarjonnan lisäyksestä seuraa lasku niiden arvossa tai ”hinnassa” (tarkoittaen nousua muiden tuotteiden ja palveluiden hinnoissa), mutta hän jalosti merkittävästi tätä karkeaa menetelmää ja integroi sen talouden yleiseen analyysiin. Yhtäältä hän osoitti, ettei tämä liike ole tasasuhteista; rahan tarjonnan lisäyksellä on pyrkimys alentaa sen arvoa, mutta kuinka paljon tai jopa tekeekö se sitä lainkaan, riippuu siitä, mitä tapahtuu rahan rajahyödylle ja siten yleisön kysynnälle pitää rahansa käteisvaroissa. Lisäksi Mises osoitti, että ”rahan määrä” ei lisäännyt kertasummalla: lisäys tuodaan taloudelliseen järjestelmään yhdestä pisteestä ja hinnat nousevat ainoastaan uuden rahan levitessä aaltoina läpi talousjärjestelmän. Jos valtio painaa uutta rahaa ja kuluttaa sen esimerkiksi paperiliittimiin, seurauksena ei ole yksinkertainen ”hintatason” nousu, kuten ei-itävaltalaiset taloustieteilijät sanoisivat. Aluksi paperiliittimien hinnat ja tulot nousevat ja seuraavaksi hinnat paperiliitinteollisuudenalan toimittajilla ja niin edelleen. Siten rahan tarjonnan lisäys muuttaa suhteellisia hintoja ainakin tilapäisesti ja siitä saattaa seurata myös pysyvä muutos suhteellisissa tuloissa.
Mises pystyi myös osoittamaan, että Ricardon ja hänen läheisten seuraajiensa varhainen ja kauan sitten unohdettu oivallus oli huomattavan oikea: että, lukuun ottamatta kullan teollista tai kulutuskäyttöä rahan tarjonnan lisäyksestä ei koidu mitään yhteiskunnallista hyötyä. Verrattuna tuotannontekijöihin, kuten maahan, työhön ja pääomaan, joiden lisäys saa aikaan suuremman tuotannon ja korkeamman elintason, rahan tarjonnan lisäys voi ainoastaan vähentää sen ostovoimaa – se ei lisää tuotantoa. Jos jokaisen lompakossa tai pankkitilillä olevan rahan tarjonta taiottaisiin yhdessä yössä kolminkertaiseksi, yhteiskunta ei olisi paremmassa tilanteessa. Mutta Mises osoitti, että ”inflaation” (rahan määrän lisäyksen) suuri viehätysvoima on nimenomaisesti siinä, etteivät kaikki saa uutta rahaa samalla kertaa ja samassa asteessa. Sen sijaan valtio ja sen suosimat tilausten tai tukien vastaanottajat ovat uuden rahan ensimmäisiä vastaanottajia. Heidän tulonsa nousevat ennen kuin monet hinnoista ovat nousseet, kun taas ne epäonniset yhteiskunnan jäsenet, jotka vastaanottavat uuden rahan ketjun loppupäässä (tai, kuten eläkeläiset, eivät vastaanota uutta rahaa lainkaan), häviävät, koska heidän ostamiensa tuotteiden hinnat nousevat ennen kuin he nauttivat lisääntyneistä tuloista. Lyhyesti, inflaation vetovoimana on, että valtio ja muut ryhmät taloudessa voivat hiljaisesti mutta tehokkaasti hyötyä niiden väestön ryhmien kustannuksella, joilla ei ole poliittista vaikutusvaltaa.
Mises osoitti inflaation – rahan tarjonnan laajentumisen – olevan prosessi verottaa ja jakaa uudelleen varallisuutta. Kehittyvässä vapaiden markkinoiden taloudessa, joka on vapaa valtiolähtöisiltä lisäyksiltä rahan tarjontaan, hinnat laskevat yleisesti tuotteiden ja palveluiden tarjonnan laajentuessa. Laskevat hinnat ja kustannukset olivat tosiaankin teollisen laajentumisen tunnusmerkki pääosan 1800-lukua.
Soveltaessaan rajahyötyä rahaan Mises joutui ratkaisemaan ongelman, jota useimmat taloustieteilijät pitivät ylipääsemättömänä: niin kutsuttua ”itävaltalaista kehää”. Taloustieteilijät pystyivät käsittämään kuinka munien, hevosten tai leivän hinta määrittyy niiden vastaavilla rajahyödyillä, mutta toisin kuin näitä hyödykkeitä, joille on kysyntää niiden kuluttamiseksi, rahalle on kysyntää ja sitä pidetään käteisvaroissa, jotta sitä voidaan käyttää hyödykkeisiin. Siten kellään ei voi olla kysyntää rahalle (ja olla sille rajahyötyä) ellei sitä jo ole olemassa, edellyttäen siis hintaa ja ostovoimaa markkinoilla. Mutta kuinka voimme selittää rahan hinnan rajahyödyllä, jos rahalla täytyy olla jo olemassa hinta (arvo), jotta siihen voi kohdistua kysyntää alkujaankaan? ”Regressioteoreemallaan” Mises ratkaisi ”itävaltalaisen kehän” yhtenä merkittävimmistä tieteellisistä saavutuksistaan. Hän osoitti, että loogisesti tätä rahan kysynnän aikakomponenttia voidaan siirtää ajassa taaksepäin siihen muinaiseen päivään, jolloin rahahyödyke ei ollut rahaa, vaan itsessään hyödyllinen vaihtokaupan hyödyke. Lyhyesti: ajan hetkeen, jolloin rahahyödykkeellä (esimerkiksi kulta tai hopea) oli kysyntää ainoastaan sen ominaisuuksina kulutettavana ja suoraan käyttökelpoisena hyödykkeenä. Mises ei täten pelkästään täydellistänyt rahan hinnan tai ostovoiman loogista selitystä, vaan hänen löydöillään oli myös muita merkittäviä seurauksia. Sillä se tarkoitti, että raha voi saada alkunsa ainoastaan yhdellä tavalla: vapailta markkinoilta ja suorasta kysynnästä näillä markkinoilla käyttökelpoisesta hyödykkeestä. Ja tämä tarkoitti, että raha ei voi saada alkuansa joko valtion jonkin rahaksi julistamisella tai jonkinlaisella yhtäkkisellä yhteiskuntasopimuksella; se on voinut kehittyä ainoastaan yleisesti hyödyllisestä ja arvokkaasta hyödykkeestä. Menger oli aikaisemmin osoittanut, että rahalle oli todennäköistä ilmaantua tällä tavoin; mutta juuri Mises vahvisti absoluuttisena välttämättömyytenä rahan markkinaperäisen alkuperän.
Seuraukset eivät kuitenkaan päättyneet tähän. Sillä tämä tarkoitti useimpien silloisten ja nykyisten taloustieteilijöiden näkemysten vastaisesti, että ”raha” ei ole sattumanvaraisia valtion määrittämiä yksiköitä tai paperinpalasia: ”dollareita”, ”puntia”, ”frangeja” ja niin edelleen. Rahan on täytynyt saada alkunsa käyttökelpoisena hyödykkeenä: kultana, hopeana tai minä tahansa. Alkuperäinen rahan yksikkö, vaihdannan ja laskennan yksikkö, ei ollut ”frangi” tai ”markka” vaan kultagramma tai hopeaunssi. Perustaltaan rahallinen yksikkö on tietyn arvokkaan, markkinoiden tuottaman hyödykkeen painoyksikkö. Siten ei ole yllättävää, että itse asiassa kaikki nykyiset nimet rahalle: dollari, punta, frangi ja niin edelleen saivat alkunsa kullan tai hopean painoyksikköjen niminä. Jopa nykyisessä rahataloudellisessa kaaoksessa Yhdysvaltain lakikirjat määrittävät yhä dollarin kultaunssin 1/35 osana (nyt 1/42 osana).
Tämä analyysi yhdistettynä Misesin osoittamiin ehdottomiin yhteiskunnallisiin haittoihin valtion mielivaltaisesti tuottamien ”dollarien” ja ”frangien” tarjonnan lisäämiselle osoittaa suunnan valtion täydelliselle rahajärjestelmästä erottamiselle. Sillä tämä tarkoittaa, että rahan perusta on paino kultaa tai hopeaa, ja se tarkoittaa, että on hyvinkin mahdollista palata takaisin maailmaan, jossa tällaiset painot ovat jälleen kerran laskennallisia yksiköitä ja rahallisen vaihdannan välineitä. Kultakanta, kaukana barbaarisesta fetissistä tai toisesta mielivaltaisesta valtion välineestä, on kyvykäs tarjoamaan ainoastaan markkinoilla tuotetun rahan, joka ei ole alisteinen pakkovaltaisen valtion sisäsyntyisille inflatorisille ja uudelleenjakamisen taipumuksille. Kestävä ei-valtiollinen raha tarkoittaisi maailmaa, jossa hinnat ja kustannukset jälleen kerran laskisivat vastineena lisäyksiin tuottavuudessa.
Nämä eivät ole Misesin ainoat mahtavan teoksensa Theorie des Geldes und der Umlaufsmittel saavutukset. Sillä Mises osoitti myös pankkitoiminnan rooliin rahan tarjonnassa ja näytti, että vapaasta pankkitoiminnasta – valtion kontrollista ja sanelusta vapaasta pankkitoiminnasta – ei seuraisi villiä inflaatiollista rahan laajentumista, vaan pankkeja, jotka olisivat maksuvaateiden takia pakotettuja kestävään ”kovan rahan” ei-inflatoriseen toimintaperiaatteeseen. Useimmat taloustieteilijät ovat puolustaneet keskuspankkitoimintaa (pankkitoiminnan kontrollia valtiollisen pankin, kuten Yhdysvaltain Federal Reserve Systemin, toimesta) valtiolle välttämättömänä yksityisten pankkien inflatoristen taipumusten rajoittamiseksi. Mutta Mises osoitti, että keskuspankkien rooli on ollut juuri täysin päinvastainen: ne ovat vapauttaneet pankkien toimet vapaiden markkinoiden tiukoista rajoituksista ja kannustaneet ja ajaneet pankit lainojensa ja talletustensa inflaatiolliseen laajentamiseen. Keskuspankkitoiminta, kuten sen alkuperäiset kannattajat hyvin tiesivät, on ja on aina ollut inflatorinen väline vapauttaa pankit markkinoiden rajoitteista.
Eräs merkittävä Theorie des Geldes und der Umlaufsmittel –teoksen saavutuksista oli hävittää joitakin ei-yksilöllisiä epäkohtia, jotka olivat rampauttaneet rajahyödyn itävaltalaista käsitettä. Sillä oman perusmenetelmänsä keskittyä yksilön todellisiin toimiin vastaisesti itävaltalaiset olivat lähteneet mukaan Jevons-Walras versioihin rajahyödystä, jotka olivat pyrkineet tekemään siitä mitattavan matemaattisen suureen. Jopa nykyään jokainen taloustieteen oppikirja selittää rajahyödyn ”hyöty-yksiköillä”, yksiköillä, joiden oletetaan olevan alisteisia lisäykselle, kertomiselle ja muille matemaattisille operaatioille. Jos oppilaasta tuntuu, että ei ole paljoakaan järkeä sanoa, että ”Arvostan 4:n hyöty-yksikön verran tuota voikiloa”, oppilas on täysin oikeassa. Böhm-Bawerk –seminaarin tšekkiläisen opiskelutoverinsa, Franz Cuhelin, oivalluksen pohjalta Mises osoitti musertavan vääräksi ajatuksen rajahyödyn minkäänlaisesta mitattavuudesta ja osoitti, että rajahyöty on tiukasti sijajärjestyksellinen, jossa yksilö luetteloi arvonsa mieltymysjärjestyksinä (”Suosin B:tä A:han nähden ja B:tä C:hen) olettamatta mitään mytologista yksikköä tai hyödyn määrää.
Ellei ei ole mitenkään järkeenkäypää sanoa, että yksilö voi ”mitata omaa hyötyänsä”, silloin on vielä vähemmän järkeenkäypää yrittää verrata ihmisten välisiä hyötyjä yhteiskunnassa. Silti valtiojohtoisuutta ja tasa-arvoisuutta ajavat ovat läpi koko vuosisadan ajan yrittäneet käyttää hyötyteoriaa tällä tavoin. Jos voidaan sanoa, että jokaisen henkilön rajahyöty dollaria kohden laskee hänen rahojensa lisääntyessä, eikö tällöin ole mahdollista myös sanoa, että valtio voi lisätä ”yhteiskunnallista hyötyä” ottamalla dollarin rikkaalta ihmiseltä, joka arvostaa sitä vähän, ja antamalla sen köyhälle ihmiselle, joka arvostaa sitä suuresti? Misesin todistus, ettei hyötyjä voida mitata, hävittää täysin perustan valtion rajahyödyn käytöltä tasa-arvoistaviin toimintatapoihin. Ja silti, vaikka taloustieteilijät yleisesti näennäisesti ilmaisevat, ettei hyötyjä voida mitata yksilöiden välillä, he tohtivat jatkaa ja pyrkivät vertaamaan ja vetämään yhteen ”yhteiskunnallisia hyötyjä” ja ”yhteiskunnallisia kustannuksia”.
1 H.E. Batsonin käännös vuodelta 1913, The Theory of Money and Credit; uusintapainos lisättynä osiolla “Monetary Reconstruction” (New Haven, Conn.: Yale University Press, 1953). Foundation for Economic Education uusintapainos 1971; uusintapainos Murray N. Rothbardin johdannolla, Liberty Press/Liberty Classics, 1989.