Teoksessa Theorie des Geldes und der Umlaufsmittel oli vähintäänkin perusta eräälle Ludwig von Misesin suurenmoisista saavutuksista: selitys pitkään etsitylle talouden mysteerisille ja häiritsevälle ilmiölle – suhdannevaihtelulle. Aina 1700-luvun lopun teollisuuden kehityksestä ja edistyneestä markkinataloudesta lähtien oli havaittu, että markkinatalous altistui näennäisesti loputtomaan vuorotteleviin nousu- ja laskukausiin, laajentumiin, toisinaan yltyen karkuun päässeeksi inflaatioksi tai vakavaksi paniikiksi tai taantumaksi. Taloustieteilijät olivat yrittäneet monia selityksiä, mutta jopa niistä parhaimmat kärsivät yhdestä perustavanlaatuisesta epäkohdasta: yksikään niistä ei pyrkinyt yhdistämään suhdannevaihtelujen selitystä talousjärjestelmän yleiseen analyysiin, hintojen ja tuotannon ”mikroteoriaan”. Itse asiassa sitä oli vaikea toteuttaa, koska yleinen talousanalyysi osoittaa, että markkinatalous pyrkii kohti täyden työllisyyden, vähäisten ennustusvirheiden ja niin edelleen ”tasapainoa”. Mistä siis jatkuvat nousu- ja laskukausien sarjat?
Ludwig von Mises näki, että koska markkinatalous itsessään ei voinut johtaa jatkuviin nousu- ja laskukausiin, selityksen tuli löytyä markkinoiden ulkopuolelta: jostain ulkopuolisesta interventiosta. Hän rakensi suuren suhdannevaihteluteoriansa kolmelle aikaisemmin yhteenliittymättömälle elementille. Yksi niistä oli ricardolainen todistus tavasta, jolla valtio ja pankkijärjestelmä tavanomaisesti laajentaa rahaa ja luottoja ajaen hintoja ylös (nousukausi) ja aiheuttaen kullan ulosvirtauksen ja sitä seuraavan rahan ja hintojen supistumisen (laskukausi). Mises oivalsi tämän erinomaiseksi alustavaksi malliksi, mutta myös ettei se selittänyt kuinka nousukausi vaikutti syvästi tuotantojärjestelmään tai miksi taantuma on sen jälkeen väistämätön. Toinen elementti oli böhm-bawerkilainen pääoman ja tuotannon rakenteen analyysi. Kolmantena oli ruotsalaisen ”itävaltalaisen” Knut Wicksellsin todistus ”luonnollisen” korkotason (korkotason ilman pankkiluottolaajentuman väliintuloa) ja korkotason, johon pankkilainat todellisesti vaikuttivat, välisen eron merkityksestä tuotantojärjestelmälle ja hinnoille.
Näistä kolmesta tärkeästä, mutta hajanaisesta teoriasta, Mises rakensi merkittävän suhdannevaihteluteoriansa. Sujuvasti toimivaan ja harmoniseen markkinatalouteen esitellään valtion ja sen keskuspankin rohkaisemana ja edistämänä pankkiluottojen ja pankkirahan laajentuminen. Kun pankit laajentavat rahan tarjontaa (seteleitä ja talletuksia) ja lainaavat uutta rahaa liike-elämälle, ne painavat korkotason alle ”luonnollisen” tai aikamieltymystason – toisin sanoen vapaiden markkinoiden tason, joka heijastaa yleisön vapaaehtoista kulutuksen ja investointien välistä suhdetta. Kun korkotasoa keinotekoisesti alennetaan, liiketoimet ottavat uuden rahan ja laajentavat tuotantorakennetta, lisäten pääomainvestointeja erityisesti ”kaukaisissa” tuotantoprosesseissa: pitkissä hankkeissa, laitteistoissa, teollisissa raaka-aineissa ja niin edelleen. Uutta rahaa käytetään ajamaan ylös palkkoja ja muita kustannuksia ja siirtämään resursseja näihin järjestyksessä aikaisempiin tai ”ylempiin” investointeihin. Kun työntekijät ja muut tuottajat vastaanottavat uuden rahan, heidän aikamieltymystensä pysyessä ennallaan, he kuluttavat ne vanhojen suhteidensa mukaisesti. Mutta tämä tarkoittaa, että yleisö ei säästä riittävästi ostaakseen järjestyksessä ylempiä investointeja ja näiden liiketoimien ja sijoitusten romahdus tulee väistämättömäksi. Tällöin taantuma tai lama nähdään väistämättömänä tuotantojärjestelmän uudelleensopeutumisena, jolla markkinat likvidoivat epäkurantit inflaatiollisen nousukauden ”yli-investoinnit” ja palautuu kuluttajien suosimaan kulutus/sijoitus –suhteeseen.
Näin Mises ensimmäistä kertaa integroi suhdannevaihtelujen selityksen yleiseen taloustieteen ”mikroanalyysiin”. Valtiollisesti johdetun pankkijärjestelmän inflaatiollinen rahan laajentaminen luo yli-investointeja pääomahyödyketeollisuuteen ja ali-investointeja kulutushyödykkeisiin ja ”taantuma” tai ”lama” on välttämätön prosessi, jolla markkinat likvidoivat nousukauden vääristymät ja palautuu tuotannon vapaiden markkinoiden järjestelmään, joka on järjestäytynyt palvelemaan kuluttajia. Toipuminen alkaa, kun tämä sopeutumisprosessi on läpikäyty.
Misesiläisen teorian viittaamat toimintapoliittiset johtopäätökset ovat täysin päinvastaisia nykyiselle joko ”keynesiläiselle” tai ”jälkikeynesiläiselle” muodille. Jos valtio ja sen pankkijärjestelmä inflatoivat luottoa, tällöin misesiläinen lääkemääräys on (a) lopettaa välittömästi inflatointi ja (b) olla sekaantumatta taantuman sopeutumiseen, olla pönkittämättä palkkatasoja, hintoja kulutusta tai epäkurantteja sijoituksia jotta välttämättömän likvidointiprosessin sallitaan tehdä tehtävänsä mahdollisimman nopeasti ja jouhevasti. Lääkemääräys on täsmälleen sama, jos talous on jo taantumassa.