Vuonna 1903 vaikutusvaltainen rahatalouden taloustieteilijä Karl Helfferich työssään Das Geld asetti haasteen itävaltalaiselle koulukunnalle. Hän toi esiin, että suuret itävaltalaiset Menger, Böhm-Bawerk ja heidän seuraajansa, huolimatta kyvykkyydestään markkinoiden ja tuotteiden ja palveluiden arvon analysoinnissa, (mitä nykyään kutsuisimme ”mikrotaloudeksi”) eivät olleet onnistuneet ratkaisemaan rahan ongelmaa. Rajahyötyteoriaa ei oltu laajennettu rahan arvoon, jota jatkettiin englantilaisen klassisten taloustieteilijöiden tapaan pidettynä ”makrolaatikossa” tiukasti erillään hyödystä, arvosta ja suhteellisista hinnoista. Jopa parhaat rahatalouden analyysit, kuten Ricardon, valuuttakoulukunnan ja Yhdysvalloissa Irving Fisherin, oli kehitetty ”hintatasojen”, ”nopeuksien” ja muiden kokonaissuureiden mukaisesti täysin juurruttamatta niitä mihinkään yksilöiden toimien mikroanalyysiin.
Erityisesti itävaltalaisen analyysin laajennus rahaan kohtasi ylipääsemättömältä vaikuttavan esteen, ”itävaltalaisen kehän ongelman”. Ongelmana oli tämä: suoraan kulutettaviin hyödykkeisiin hyöty ja siten tuotteen kysyntä voitiin määrittää selkeästi. Kuluttaja näkee tuotteen, arvioi sitä ja arvostaa sen arvoasteikollaan. Nämä hyödyt kuluttajille vuorovaikuttavat muodostaen markkinoiden kysynnän. Markkinoiden tarjonta määrittyy odotetusta kysynnästä ja nämä kaksi vuorovaikuttavat määrittäen markkinahinnat. Mutta erityisen ongelman asettaa rahan hyöty ja sen kysyntä. Sillä rahalle on kysyntää markkinoilla ja sitä pidetään käteisvaroissa ei sen itsensä vuoksi, vaan pelkästään muiden hyödykkeiden nykyistä ja tulevaa ostoa varten. Rahan omaleimaiseen luonteeseen kuuluu, että sitä ei kuluteta, vaan käytetään vaihdannan välineenä edistämään vaihdantoja markkinoilla. Siten rahalle on kysyntää markkinoilla ainoastaan, koska sillä on jo ennalta oleva ostovoima, tai arvo tai hinta markkinoilla. Kaikille kulutushyödykkeille ja palveluille arvo ja kysyntä loogisesti edeltävät ja määrittävät hinnan. Mutta rahan arvo, vaikkakin kysynnän määrittämä, edeltää myös sitä; itse asiassa rahan kysyntä olettaa, että rahalla on jo arvo ja hinta. Rahan arvon kausaalinen selitys vaikuttaa perustuvan väistämättömään kehäpäätelmään.
Vuonna 1906 väitöskirja takanaan Mises päätti ottaa vastaan Helfferich-haasteen, soveltaa rajahyötyteoriaa rahaan ja ratkaista itävaltalaisen kehän ongelman. Hän omisti suuren määrän vaivaa sekä empiirisiin että teoreettisiin rahataloudellisten ongelmien tutkimuksiin. Tämän tutkimuksen ensimmäisinä hedelminä olivat kolme tieteellistä artikkelia, kaksi saksalaisiin julkaisuihin ja yksi englantilaiseen Economic Journaliin vuosina 1908-09 valuuttakontrolleista ja kultakannasta Itävalta-Unkarissa. Kirjoittaessaan näitä artikkeleita Mises tuli vakuuttuneeksi, että vallalla olleen näkemyksen vastaisesti rahataloudellinen inflaatio oli syynä maksutaseen vajeisiin eikä päinvastoin ja että pankkiluottojen ei tulisi olla ”elastisia” täyttääkseen niin kutsutut kaupankäynnin tarpeet.
Misesin artikkeli kultakannasta osoittautui erittäin kiistellyksi. Hän vaatii de jure paluuta kullan lunastukseen Itävalta-Unkarissa loogisena johtopäätöksenä olemassa olevalle de facto lunastettavuuden toimintapolitiikalle. Sen lisäksi, että Mises oli noussut inflaation, alhaisten korkotasojen ja alhaisten vaihtokurssien puolestapuhujia vastaan, hän oli yllättynyt kohdatessaan raivokasta vastustusta Itävalta-Unkarin keskuspankilta. Itse asiassa pankin varatoimitusjohtaja ehdotti Misesille lahjusta hänen näkemyksensä pehmentämiseksi. Muutama vuosi myöhemmin Böhm-Bawerk, silloinen valtionvarainministeri, toi Misesille julki syyn pankin kiivaaseen vastustukseen hänen esitykselleen laillisesta kultakannasta. Laillinen vaihdettavuus kullassa olisi todennäköisesti riistänyt pankilta oikeuden sijoittaa varoja ulkomaisiin valuuttoihin. Mutta pankki oli pitkään käyttänyt tuloja näistä sijoituksista kerätäkseen salaista ja laitonta lahjuskassaa voidakseen maksaa siitä tukipalkkioita omille viranomaisilleen yhtä lailla kun vaikutusvaltaisille toimittajille ja poliitikoille. Pankki oli aulis pitäytymään lahjuskassassaan ja siten oli erittäin sopivaa, että Misesin kaikkein tarmokkain vastustaja oli talousjulkaisun kustantaja, joka oli itse keskuspankin tukien vastaanottaja.
Mises teki päätöksen, jota hän noudatti uransa loppuun asti Itävallassa, olla paljastamatta tällaista korruptiota vastustajiensa osalta ja rajoittua kumoamaan paikkansapitämättömiä opinkappaleita paljastamatta niiden lähteitä. Mutta ottaessaan tämän jalon ja luopuvan kannan toimien ikään kuin hänen vastustajansa olisivat kaikki ansiokkaita ja objektiivisia tutkijoita, voidaan väittää, että Mises antoi heille oikeutuksen ja myönsi heille paljon korkeamman arvostuksen julkisessa keskustelussa kuin he ansaitsivat. Ehkäpä, jos suuri yleisö olisi tullut tietoiseksi korruptiosta, johon lähes aina liittyy valtion interventioita, valtiojohtoisten ja inflationistien toimet olisivat saattaneet pudota jalustaltaan ja Misesin sankarillinen ja elämän mittainen kamppailu valtiojohtoisuutta vastaan olisi saattanut olla menestyksekkäämpää. Lyhyesti, ehkä olisi tarvittu tuplaiskua: Misesin valtiojohtoisten vastustajien taloudellisen virhekäsitysten kumoamista ja myös tuoda esiin yleisölle heidän oma etunsa valtion etuoikeuksissa.1
Hänen alustavan tutkimuksensa ollessa pois tieltä Mises aloitti vuonna 1909 ensimmäisen mittavan työnsä, joka julkaistiin vuonna 1912 nimellä Theorie des Geldes and der Umlaufsmittel (”Teoria rahasta ja luotosta”). Se oli huomattava saavutus, sillä ensimmäistä kertaa jako mikroon ja makroon, joka oli alkanut englantilaisista klassisista taloustieteilijöistä Ricardon kanssa, oli nyt korjattu. Pitkästä aikaa taloustiede oli yhtenäinen, kokonainen tiede perustuen loogisen asteittaiseen analyysiin yksilöllisestä ihmisen toiminnasta. Raha oli täysin integroituneena yksilön toimien ja markkinatalouden analyysiin.
Perustamallaan analyysinsä yksilön toimintaan Mises pystyi osoittamaan syvät epäkohdat ortodoksisessa, mekaanisessa angloamerikkalaisessa määräteoriassa (kvantiteettiteoriassa) ja Irving Fisherin ” vaihdantayhtälössä”. Lisäys rahan määrässä ei mekaanisesti tuota suhteellista lisäystä vallitsemattomassa ”hintatasossa” vaikuttamatta suhteellisiin hyötyihin tai hintoihin. Sen sijaan lisäys alentaa rahayksikön ostovoimaa, mutta tekee sen muuttamalla väistämättömästi suhteellisia tuloja ja hintoja. Mikro ja makro ovat erottumattomasti sekoittuneina. Siten keskittymällä yksilön toimintaan, valintoihin ja rahan kysyntään Mises ei ainoastaan pystynyt yhdistämään rahateorian itävaltalaiseen teoriaan arvosta ja hinnoista, vaan hän muunsi myös rahataloudellisen teorian epärealistisesta ja vääristyneestä keskittymisestä kokonaissuureiden välisistä suhteista yhdeksi, joka oli yhteensopiva yksilöllisen valinnan teorian kanssa.2
Lisäksi Mises elvytti 1800-luvun ensimmäisen puoliskon kriittisen Ricardon ja brittiläisen valuuttakoulukunnan rahataloudellisen käsityksen: että vaikka raha on hyödyke ja alisteinen minkä tahansa muun hyödykkeen tavoin kysynnän ja tarjonnan määrittämälle arvolle, se eroaa kuitenkin niistä yhdessä ratkaisevassa suhteessa. Muiden asioiden pysyessä muuttumattomina, kulutushyödykkeiden tarjonnan lisäys pitää sisällään yhteiskunnallisen hyödyn nostamalla elintasoa. Mutta rahalla on vain yksi tehtävä: toimia vaihdossa, nyt tai jonain myöhempänä hetkenä, pääoma- tai kulutushyödykkeisiin. Rahaa ei syödä tai käytetä kulutushyödykkeenä tai käytetä tuotannossa kuten pääomahyödykkeitä. Rahan määrän lisäys palvelee ainoastaan jokaisen frangin tai dollarin vaihdantatehokkuuden vesittymisessä; siitä ei aiheudu minkäänlaista yhteiskunnallista hyötyä. Itse asiassa syy, miksi valtio ja sen kontrolloima pankkijärjestelmä pyrkivät jatkamaan rahan tarjonnan inflatoimista on nimenomaisesti, koska lisäys ei kohdistu kaikkiin tasapuolisesti. Sen sijaan alkuperäisen lisäyksen solmukohtana on valtio itse sen keskuspankin kanssa; muut aikaisen vaiheen uuden rahan vastaanottajat ovat suositut uudet lainaajat pankeista, valtiolle toimittavat yritykset ja valtion virkamiehet. Mises toi esiin, että nämä uuden rahan aikaiset vastaanottajat hyötyvät niiden kustannuksella, jotka ovat ketjussa tai aaltovaikutuksessa kauempana, saaden uuden rahan viimeisenä, tai kiinteän toimeentulon ihmiset, jotka eivät koskaan vastaanota uuden rahan tulvaa. Rahataloudellinen inflaatio on siten perustavanlaatuisella tavalla piiloverotusta tai omaisuuden uudelleenjakoa valtiolle ja sen suosimille ryhmille muulta osalta väestöä. Misesin johtopäätös on siten, että heti kun jonkun hyödykkeen tarjontaa on riittävästi sen muodostumiseksi rahaksi markkinoilla, rahan tarjonnan lisäykselle ei ole koskaan tarvetta. Tämä tarkoittaa, että mikä tahansa rahan tarjonta on ”optimaalinen”; ja jokainen muutos rahan tarjonnassa valtion toimesta voi olla ainoastaan haitallista.3
Pyrkiessään osoittamaan vääräksi fisheriläisen käsityksen rahasta jonkinlaisena ”arvon mittana” Mises teki yleiseen hyötyteoriaan arvokkaan panoksen, joka korjasi merkittävän puutteen Mengerin ja Böhm-Bawerkin itävaltalaisessa hyötyanalyysissä. Vaikkakaan vanhemmat itävaltalaiset eivät painottaneet tätä puutetta yhtä paljon kuin Jevons tai Walras, löytyy viitteitä, että he uskoivat hyödyn olevan mitattavissa ja että on järkeenkäypää puhua hyödykkeen tarjonnan ”kokonaishyödystä”, joka olisi sen ”rajahyötyjen” integraali.
Mises rakensi tsekkiläisen taloustieteilijä Franz Cuhelin, Böhm-Bawerkin jatko-opiskelijaseminaarin oppilaan, tärkeälle oivallukselle, että koska rajahyöty on tiukasti subjektiivinen jokaiselle yksilölle, se on pelkästään järjestysluvullinen arvoasteikko ja sitä ei siten millään tavoin voida lisätä, vähentää tai mitata ja täten verrata henkilöiden välillä. Mises kehitti tätä perusajatusta osoittaakseen, että sen vuoksi koko käsite ”kokonaishyödystä” ei ole järkeenkäypä, erityisesti rajahyötyjen integraalina. Sen sijaan hyödykkeen suuremman erän hyöty on pelkästään toisen suuremman yksikön rajahyöty. Siten jos tarkastelemme hyötyä kuluttajalle kartongista tusinaa kananmunia, on luvatonta tehdä tästä hyödystä jonkinlaista ”kokonaishyötyä” jollain matemaattisella suhteella ”yhden kananmunan rajahyötyyn”. Sen sijaan kyseessä on pelkästään erikokoisten yksiköiden rajahyödyt. Yhdessä tapauksessa tusinan munapakkauksen ja toisessa yhden kananmunan. Kahdesta rajahyödystä voidaan ainoastaan sanoa, että tusinan munia rajahyöty on enemmän arvoinen kuin yhden munan. Piste. Misesin mentoriensa korjaus oli johdonmukainen perustavan itävaltalaisen metodologian kanssa keskittyä aina yksilöiden todellisiin toimiin ja pitäytyä poissa nojautumasta mekanistisiin kokonaissuureisiin.4
Jos Cuhel-Mises käsitys olisi omaksuttu hyötyteorian valtavirtaan, taloustieteilijät olisivat säästyneet yhtäältään 1930-luvun loppupuolen rajahyödyn ulosheittämiseltä indifferenssikäyrien ja rajakorvattavuusasteiden tieltä toivottomana kardinaalilukuisuutensa vuoksi; ja toisaalta nykyisiltä päättömiltä mikrotalouden oppikirjojen keskusteluilta ”hyödyistä”, olemattomilta mittauksille ja matemaattisille manipulaatiolle alistetuilta kokonaisuuksilta.
Entäpä kuuluisa ongelma itävaltalaisesta kehästä? Mises ratkaisi sen eräässä tärkeimmistä ja kuitenkin pääosin sivuutetussa panoksessaan taloustieteeseen: regressioteoreemassa. Mises rakensi Mengerin loogis-historialliselle kuvaukselle rahan vaihtokaupallisesta alkuperästä ja osoitti loogisesti, että raha voi saada alkunsa ainoastaan tällä tavoin. Näin hän ratkaisi rahan hyödyn kehäselityksen ongelman. Tarkennettuna kehäongelma tarkoittaa, että minä ajanhetkenä tahansa, sanotaan PäivänäN, rahan arvo (ostovoima) tuona Päivänä määrittyy kahdesta kokonaisuudesta: rahan tarjonnastaN ja rahan kysynnästä – joka puolestaan riippuu olemassa olevasta ostovoimasta PäivänäN-1. Mises rikkoi tämän kehän nimenomaisesti ymmärtämällä ja käsittämällä ongelman aikaulottuvuuden. Kehä rikkoutuu minä tahansa päivänä tosiasialla, että rahan kysyntä tuona päivänä on riippuvainen edellisen päivän ostovoimasta ja siten edellisen päivän rahan kysynnästä. Mutta emmekö ole päässet pois kehästä ainoastaan joutumalla loputtomaan regressioon ajassa taaksepäin jokaisen päivän ostovoiman nojatessa tämän päivän rahan kysyntään, joka puolestaan on riippuvainen edellisen päivän ostovoimasta, joka puolestaan määrittyy edellisen päivän kysynnästä jne.? Kehäpäätelmästä eroon pääseminen ei ole avuksi, jos päätyy kausaalisuuden loputtomaan regressioon.
Mutta Misesin oivalluksen nerokkuutena on, että looginen regressio ajassa taaksepäin ei ole loputon: se sulkeutuu tarkalleen siinä ajan hetkessä, kun raha on hyödyllinen ei-rahataloudellinen hyödyke vaihtokauppajärjestelmässä. Lyhyesti, kutsutaan Päivää1 ensimmäiseksi hetkeksi, jolloin hyödykettä käytetään epäsuoran vaihdannan välineenä (yksinkertaisesti: ”rahana”), kun taas edellinen Päivä0 on viimeinen päivä jolloin hyödykettä, sanotaan kultaa, käytettiin ainoastaan suorana hyödykkeenä vaihtokauppajärjestelmässä. Tällöin kausaaliketju rahan arvosta minä tahansa päivänä, sanotaan PäivänäN, palaa ajassa loogisesti Päivään1 ja sen jälkeen Päivään0. Lyhyesti, kysyntä kullalle Päivänä1 riippuu kullan ostovoimasta Päivänä0. Mutta regressio taaksepäin päättyy tähän, koska kysyntä kullalle Päivänä0 koostuu ainoastaan sen suorasta arvosta kulutuksessa ja siten ei sisällä enää historiallista komponenttia, toisin sanoen hintoja kullalle edellisenä päivänä, Päivänä-1.
Sen lisäksi, että täydensi rahan arvon tai ostovoiman määrittäjät ja ratkaisi siten itävaltalaisen kehän, Misesin todistelu osoitti, että toisin kuin muilla hyödykkeillä, rahan arvon määrittäjiin sisältyy tärkeä historiallinen ulottuvuus. Regressioteoreema osoittaa myös, että jokaisessa yhteisössä raha voi vakiintua ainoastaan vaihtokaupasta kumpuavasta markkinaprosessista. Rahaa ei voida vakiinnuttaa yhteiskunnallisella sopimuksella, valtion määräyksellä tai taloustieteilijöiden esittämillä keinotekoisilla suunnitelmilla. Raha voi ilmaantua ainoastaan niin sanotusti ”orgaanisesti” markkinoilta.5
Misesin regressioteoreeman ymmärrys säästäisi meidät monilta mahdottomilta suunnitelmilta – joista jotkut ovat itävaltalaisten tai puoli-itävaltalaisten ehdottomia – luoda tyhjästä uutta rahaa tai valuuttayksiköitä: kuten F. A. Hayekin esittämä ”ducat” tai suunnitelmat eriyttää laskentayksiköt vaihdon välineestä.
Saavutuksensa yhdistää rahan teoria yleiseen talousteoriaan ja asettaa se yksilön toiminnan mikroperustoille lisäksi Mises teoksellaan “Teoria rahasta ja luotosta” muunsi olemassa olevan analyysin pankkitoiminnasta. Palaten Ricardo-valuuttakoulukunnan perinteeseen hän osoitti, että he olivat oikeassa tahtoessaan hävittää inflatorisen osittaiskassavarantoihin perustuvan luoton. Mises erotti toisistaan kaksi erillistä pankkien hoitamaa tehtävää: säästöjen kanavoimisen tuottaviin luottoihin (”hyödykeluotot”) ja toimimisen rahavarastona käteisvarojen turvaamiseksi. Molemmat ovat oikeutettuja ja ei-inflatorisia tehtäviä; ongelmat alkavat, kun rahavarastot laskevat liikkeelle ja lainaavat väärennettyjä talletuskuitteja (seteleitä tai käteistalletuksia) käteiselle, jota ei ole olemassa pankkien holveissa (”luottamusluottoa”). Nämä pankkien liikkeelle laskemat ”katteettomat” käteisvastuut laajentavat rahan tarjontaa ja aikaansaavat ongelmat inflaatiosta. Tämän vuoksi Mises suosi valuuttakoulukunnan lähestymistapaa sadan prosentin rahavarannoista käteisvastuille. Hän toi esiin, että vuoden 1844 Peel-lainsäädäntö Englannissa perustuen valuuttakoulukunnan periaatteille epäonnistui ja häpäisi sen tekijät soveltamalla sadan prosentin reservejä ainoastaan seteleihin huomioimatta, että käteistalletukset olivat myös käteisen korvikkeita ja toimivat siten osana rahan tarjontaa. Mises kirjoitti kirjansa aikana, jolloin merkittävä osa taloustieteen harjoittajista ei ollut vielä varmoja siitä, koostuiko rahan tarjonta myös käteistalletuksista.
Mises ei kuitenkaan halunnut luottaa valtion sadan prosentin reservien valvontaan ja puhui sen vuoksi täysin vapaan pankkitoiminnan puolesta tämän tavoitetilan saavuttamiseksi. ”Teoria rahasta ja luotosta” osoittaa, että pääasiallinen voima pankkiluottoinflaation koordinoimiseksi ja edistämiseksi oli jokaisen kansakunnan keskuspankki, joka keskitti reservit, pelasti vaikeuksiin joutuneet pankit ja piti huolen, että kaikki pankit inflatoivat yhdessä. Kahdeksan vuotta ennen C.A. Phillipsin kuuluisaa todistusta ”Teoria rahasta ja luotosta” osoitti, että yksittäisellä pankilla oli hyvin vähän vapausasteita laajentaa luottoa.
Mutta tässä ei ollut kaikki. Mises alkoi kehittää teoriansa rahasta ja pankkitoiminnasta perustalle sitä, mistä tuli hänen kuuluisa suhdannevaihteluteoriansa – ainoa tällainen teoria, joka yhdistyy mikrotalouteen ja on muodostettu yksilön toiminnan analyysin perustoille. Nämä pääperiaatteet saivat jatkokehitystä “Teoria rahasta ja luotosta” toisessa painoksessa vuonna 1924.
Ensinnäkin, Mises pysyi nerokkaasti tunnistamaan prosessin pääosiltaan samaksi: (a) yhden pankin luoton laajennus, johtaen pian supistumiseen ja vaatimukseen lunastuksesta; ja (b) kansakunnan kaikki pankit, keskuspankin ohjaamana, laajentavat rahaa ja luottoja yhdessä ja saavat siten lisää aikaa Hume-Ricardo rahavirran hintamekanismin kehittymiselle. Siten luottojen ja rahan tarjonta laajenee, tulot ja hinnat nousevat, kulta valuu ulos maasta (toisin sanoen alijäämä maksutaseessa) ja seuraava luottojen ja pankkien romahdus pakottaa rahan ja hintojen supistumisen ja päinvastaisen kullan virtauksen maahan. Mises ei ainoastaan nähnyt, että nämä prosessit olivat perustaltaan samoja; hän oli myös ensimmäinen, joka näki tämän karkeana mallina suhdannevaihtelusyklille rahataloudellisten tekijöiden luomana ja ajamana – erityisesti ”luotujen” pankkiluottojen laajennuksella ja myöhemmällä supistumisella.
1920-luvulla Mises muotoili suhdannevaihteluteoriansa kolmesta olemassa olevasta elementistä: valuuttakoulukunnan bisnessyklin nousu- ja laskukauden mallista; ruotsalaisen ”itävaltalaisen” Knut Wicksellin erittelystä ”luonnollisen” ja pankin korkotasojen välillä; ja Böhm-Bawerkin pääoman ja koron teoriasta. Misesin näiden aikaisemmin täysin erillisten analyysien ainutlaatuinen yhdistäminen osoitti, että inflatorinen tai luotu pankkiluotto pumppaamalla lisää rahaa talouteen ja alentamalla yrityslainojen korkotasoja alle vapaiden markkinoiden, aikamieltymystason, aiheuttaa väistämättömästi liialliset virheinvestoinnit kaukana kuluttajista oleville pääomahyödyketeollisuuden aloille. Mitä pitempään inflatorisen pankkiluoton noususuhdanne jatkuu, sitä suurempi on virheinvestointien laajuus pääomahyödykkeissä ja sitä suurempi on tarve likvidoida näitä epäkelpoja sijoituksia. Kun luottolaajennus pysähtyy, muuttuu päinvastaiseksi tai jopa hidastuu merkittävästi, virheinvestoinnit paljastuvat. Mises osoitti, että lama ei ole outo, selittämätön poikkeavuus, jota vastaan täytyy taistella, vaan todellisuudessa se on välttämätön prosessi, jolla markkinatalous likvidoi nousukauden epäkelvot sijoitukset ja palautuu oikeaan kulutus/sijoitus -suhteeseen tyydyttääkseen kuluttajia kaikkein tehokkaimmalla tavalla.
Siten verrattuna interventionisteihin ja valtiojohtoisiin, jotka uskovat, että valtion tulee tulla väliin taistellakseen vapaiden markkinoiden kapitalismin sisäisten voimien aikaansaamaa taantumaprosessia vastaan, Mises todisti täysin päinvastaisesti: että valtion tulee pitää näppinsä erossa taantumasta, jotta taantumaprosessi voi nopeasti poistaa valtion luoman inflatorisen nousukauden asettamat vääristymät.
Huolimatta näistä häikäisevistä ”Teoria rahasta ja luotosta” –teoksen saavutuksista, Mises oli turhautunut. Hän oli luonut teorian rahasta ja luotosta ja ensimmäistä kertaa yhdistänyt sen yleiseen talousteoriaan. Hän näki myös, että yleinen talousteoria kaipasi myös uudelleentarkastelua ja hänellä oli alkuperäisenä tarkoituksena muodostaa uudistettu teoria suorasta vaihdannasta ja suhteellisista hinnoista yhdessä hänen uuden rahateoriansa kanssa. Hän halusi myös esittää läpikotaisen kritiikin juuri muotiin tulleesta taloustieteen matemaattisesta menetelmästä. Mutta hän joutui hyllyttämään suuren suunnitelmansa yhdistetystä positiivisesta teoriasta ja matemaattisen taloustieteen kritiikistä, koska hän uskoi todenperäisesti maailmansodan syttyvän pian. Kuten Mises kirjoitti keskellä seuraavaa traagista maailmansotaa,
”Jos olisin pystynyt työskentelemään rauhassa ja ajan kanssa, olisin aloittanut ensimmäisessä osassa suoran vaihdannan teoriasta; ja olisin jatkanut epäsuoran vaihdannan teoriaan. Mutta todellisuudessa aloitin epäsuoralla vaihdannalla, koska uskoin, ettei minulla ole paljoakaan aikaa; Tiesin meidän olevan uuden suuren sodan kynnyksellä ja halusin saattaa kirjani päätökseen ennen sodan syttymistä.”6
Ainoastaan 1940-luvulla teoksella Nationalökonomie (1940) ja sen merkittävästi laajennetulla englanninkielisellä laitoksella, hänen mestariteoksellaan, Human Action (”Ihmisen toiminta”) (1949), Mises pystyi viemään päätökseen hänen suuren talousteorian jälleenrakentamisen ja kulminaation.
1 Misesin artikkelit kullasta ja ulkomaanvaluutasta, Böhm-Bawerkin paljastuksista ja Misesin päätöksestä, ks, Mises, Notes, s. 43–53.
2 Misesin painotus käteisvarojen hyödylle ja kysynnälle ennakoi vastaavalta vaikuttavaa Alfred Marshallin ja hänen Cambridge Schoolin seuraajiensa Pigoun ja Robertsonin painotusta. Erona kuitenkin on, että marshallilainen k, kysyntä käteisvaroille, oli yhtä kokonaissuureellinen ja mekaaninen kuin fisheriläinen V tai ”kiertonopeus”, joten Cambridgen k voidaan helposti marginalisoida fisheriläisen V:n matemaattisena käänteislukuna. Misesin käteisvarojen kysyntää, perustettuna jokaisen yksilön kysyntään, ei voida matemaattisesti sieventää tällä tavoin.
3 Kun rahana on kulta tai joku myy tarpeellinen hyödyke, lisäys kultavarantoon tarjoaa yhteiskunnallisen hyödyn sen ei-rahalliseen käyttötarkoituksiin; silloin kultaa on saatavilla enemmän koruihin, teolliseen ja hammashoidon käyttötarkoituksiin jne. Ainoastaan sen rahataloudellisissa käyttötarkoituksissa mikä tahansa kullan tarjonta on optimaalinen. Päinvastaisesti, kun rahakantana on fiat-paperi, sen tarjonnan lisäyksestä ei ole nautittavana mitään ei-rahataloudellisia käyttötarkoituksia.
4 Keskustelua tästä kohdasta, ks. Murray N. Rothbard, Toward a Reconstruction of Utility and Welfare Economics (New York: Center for Libertarian Studies, [1956] 1977), s. 9–15. Franz Cuhelin panos teoksessaan Zur Lehre von den Bedürfnissen (Innsbruck, 1906), s. 186ff. Böhm-Bawerk pyrkimys kumota Cuhel löytyy Eugen von Böhm-Bawerkin teoksesta Capital and Interest (South Holland, Ill.: Libertarian Press, 1959), III, s. 124–36.
5 Regressioteoreeman esitys Ludwig von Misesin teoksessa, The Theory of Money and Credit, 3. painos. (New Haven, Conn.: Yale University Press, 1953), s. 108–23. Myöhemmin Mises vastasi teoreeman kritiikkiin teoksessaan Human Action (New Haven, Conn.: Yale University Press, 1949), s. 405–13. Vastaus viimeaikaisempaan kritiikkiin, Gilbert ja Patinkin, ks. Rothbard, Toward a Reconstruction, s. 13, ja Rothbard, Man, Economy and State (Princeton, N.J.: D. Van Nostrand, 1962), I, s. 231–37, ja erityisesti s. 448. Ks. myös Rothbard, “The Austrian Theory of Money” Edwin Dolan toim., The Foundations of Modern Austrian Economics (Kansas City: Sheed and Ward, 1976), s. 170. Viimeisimmästä regressioteoreeman keskustelusta, sisältäen Misesin vastauksen Mossin kritiikkiin, ks. James Rolph Edwards, The Economist of the Country: Ludwig von Mises in the History of Monetary Thought (New York: Carlton Press, 1985), s. 49–67.
6 Mises, Notes, s. 56.