Palattuaan sotapalveluksesta Mises jatkoi palkatonta opetustehtäväänsä yliopistolla, lisäten taloustieteen seminaarin vuonna 1918. Mises kirjoitti, että hän jatkoi työskentelyään kauppakamarilla ainoastaan, koska yliopistovirat oli häneltä suljettu pois. Huolimatta tosiasiasta, että ”En kaivannut virkaa valtion palveluksessa”, opetustehtävistään ja käyttämästään vapaa-ajastaan luovaan tutkimukseen, Mises suoritti lukuisat taloustieteilijän viran tehtävänsä suurella huolellisuudella, energialla ja tehokkuudella.1 Sodan jälkeen työnsä kauppakamarilla lisäksi Mises palkattiin johtamaan tilapäistä sodanjälkeistä valtion konttoria, joka keskittyi sotaa edeltäneeseen velkaan. Nuori F. A. Hayek, vaikka hän oli ollut Misesin luonnoilla yliopistossa, oppi tuntemaan Misesin hänen alaisenaan velkakonttorilla. Hayek kirjoittaa, että ”opin tuntemaan hänet pääosin äärimmäisen tehokkaana johtajana, sellaisena henkilönä, kuten John Stuart Millistä kerrottiin, että koska hän tekee normaalin työpäivän tehtävät parissa tunnissa, hänellä on aina työpöytä siisinä ja aikaa keskustella jokaisesta aiheesta. Opin tuntemaa hänet eräänä parhaiten koulutetuista ja tietävistä koskaan tuntemistani henkilöistä…”2
Monta vuotta myöhemmin Mises kertoi minulle tyypillisellä tenhollaan ja hyväntahtoisella nokkeluudellaan tarinan ajoista, kun hänet nimitettiin Itävallan valtion kauppaneuvottelujen edustajaksi lyhytikäisen sodanjälkeisen bolsevikkilaisen Unkarin Bela Kun-hallinnon kanssa. Karl Polanyi, myöhemmin Yhdysvalloissa vasemmistolaisena taloushistorioitsijana tunnetuksi tulleena, oli Kun-hallinnon edustaja. ”Polanyi ja minä tiesimme molemmat, että Kun-hallinto olisi lyhytikäinen”, Mises kertoi minulle silmää iskien, ”joten pidimme molemmat huolta ”neuvottelujen” venymisestä, jotta Polanyi pystyisi turvallisesti jäämään Wieniin. Kävimme monilla miellyttävillä kävelyillä Wienissä, kunnes Kun-hallinto koki väistämättömän loppunsa.”3
Unkari ei ollut ainoa hallitus, josta tuli tilapäisesti bolsevikkilainen traagisessa ja kaoottisessa ensimmäisen maailmansodan jälkipyykissä. Keskellä tappion sekasortoa monet Keski- ja Itä-Euroopan maat olivat inspiroituneita ja niitä houkutteli seurata Venäjän bolsevikkien vallankumouksen esimerkkiä. Osia Saksasta siirtyi hetkeksi bolsevikkilaiseksi ja Saksan säästyi tältä kohtalolta sosiaalidemokraattisen puolueen kääntymisellä oikealle, joka oli aikaisemmin sitoutunut marxilaiseen vallankumoukseen. Tilanne oli vastaava uudessa typistetyssä pienessä Itävallan valtiossa, joka kärsi yhä liittoutuneiden ruokasaarrosta traagisen talven 1918-19 aikana. Marxilainen sosiaalidemokraattinen puolue, jonka johdossa oli etevä ”itävaltalais-marxistinen” teoreetikko Otto Bauer, johti Itävallan hallintoa. Perinpohjaisella tavalla Itävallan kohtalo oli Otto Bauerin käsissä.
Bauer, varakkaan pohjoisböömiläisen valmistajan poika, kääntyi marxismiin lukio-opettajansa ansiosta ja omisti elämänsä herpaantumattomalla innolla radikaalin marxilaisuuden puolesta. Hän oli määrätietoinen pyrkimyksessään olla koskaan hylkäämättä aatettaan minkäänlaisen uudelleentarkastelun tai opportunismin edessä, kuten niin monet marxilaiset olivat tehneet aikaisemmin (ja tulisivat tekemään myöhemmin). Bauer ilmoittautui Böhm-Bawerkin tunnettuun seminaariin päättäväisenä käyttääkseen saamaansa tietoa kirjoittaakseen lopullisen marxilaisen Böhmin kuuluisan marxilaisen työnarvoteorian kumoamisen. Seminaarin kuluessa Bauer ja Mises tulivat läheisiksi ystäviksi. Lopulta Bauer hylkäsi pyrkimyksensä, käytännössä myöntäen Misesille, että työnarvoteoria oli tosiaankin paikkansapitämätön.
Bauerin suunnitellessa Itävallan viemistä bolsevikkilaiseen leiriin Mises, valtion taloudellisena neuvonantajana ja ennen kaikkea maansa kansalaisena ja vapauden puolestapuhujana, puhui pitkään ja yö toisensa jälkeen Bauerin ja hänen yhtälailla marxilaisuuteen omistautuneen vaimonsa, Helene Gumplowiczin, kanssa. Mises toi esiin, että Itävallan ollessa suuressa ruokapulassa bolsevikkilainen hallinto Wienissä tulisi kokemaan liittouman muodostaman ruokasaarron, joten siitä seuraavassa nälänhädässä tällainen hallinto ei tulisi kestämään muutamaa viikkoa pidempään. Lopulta Bauerit tulivat vakuuttuneeksi tästä kiistämättömästä tosiasiasta ja tekivät sen, mitä he olivat vannoneet koskaan tekemästä: kääntyä oikealla ja pettää bolsevikkilainen tarkoitus.
Siitä lähtien radikaalien marxilaisten piireissä pettureina pidettyinä Bauerit kääntyivät kiihkossaan henkilöä vastaan, jota he pitivät vastuussa teostaan: Ludgiw von Misesiä. Bauer yritti saada Misesin pois hänen asemastaan yliopistolla ja tästä eteenpäin he eivät koskaan enää puhuneet toisilleen. Mielenkiintoisesti Mises väittää yksin estäneensä bolsevikkiläisen vallankaappauksen; hän ei saanut apua omistautuneelle näkökannalleen konservatiivisista puolueista, katoliselta kirkolta tai liike-elämältä tai hallinnollisilta ryhmiltä. Mises muistelee katkerasti, että:
”Jokainen oli vakuuttunut tulevasta bolsevikkilaisuudesta niin väistämättömänä, että he pyrkivät ainoastaan turvaamaan itselleen suosiollisen aseman uudessa järjestyksessä. Katolinen kirkko ja sen seuraajat, kristillis-sosialistinen puolue olivat valmiit toivottamaan bolsevismin tervetulleeksi samalla antaumuksella kuin arkkipiispat ja piispat toivottivat kaksikymmentä vuotta myöhemmin natsismin tervetulleeksi. Pankinjohtajat ja suuret teollisuusmiehet toivoivat ansaitsevansa hyvän toimeentulon ”johtajina” bolsevismissa.”4
Jos Mises onnistui pysäyttämään bolsevikit Itävallassa, hänen toinen suuri tehtävänsä valtion taloudellisena neuvonantajana oli ainoastaan osittainen menestys: taistella sodanjälkeistä pankkiluottoinflaatiota vastaan. Erinomaisella näkemyksellään ja kokemuksellaan rahasta ja pankkitoiminnasta Mises oli harvinaisen hyvin varustettu liikkumaan historiallista aaltoa vastaan ja pysäyttämään nykyaikaisen inflaation ja halvan rahan vimman, jolle kaikki sotivat Euroopan maat ensimmäisen maailmansodan aikana antoivat täydet ohjakset kultakannan hylkäämisellään.
Epäkiitollisessa tehtävässään vastustaa halpaa rahaa ja inflaatiota ja vaatia tasapainoista budjettia ja pidättäytyä kaikilta setelirahoituksen lisäyksiltä Misesiä avusti hänen ystävänsä Wilhelm Rosenberg, Carl Mengerin aikaisempi oppilas ja tunnustettu asianajaja ja rahoitusasiantuntija. Misesin ja Rosenbergin ansioista Itävalta ei joutunut täysimittaiseen hyperinflaatioon, joka raivosi Saksassa 1923. Silti Mises ja Rosenberg onnistuivat ainoastaan hidastamaan ja viivyttämään inflaation vaikutuksia sen hävittämisen sijaan. Sankarillisten toimiensa ansiosta Itävallan kruunu stabiloitui vuonna 1922 suunnattomasti arvoaan menettäneellä – muttei kuitenkaan käsistä karanneella – kurssilla 14 400 paperikruunua yhtä kultakruunua kohden. Mises kuitenkin kirjoitti, että heidän ”voittonsa saapui liian myöhään”. Inflaation tuhoisat seuraukset jatkuivat, inflaatio ja sosiaaliohjelmat olivat kuluttaneet pääoman ja pankkitoiminnan romahdus saapui lopulta vuonna 1931, kymmenen vuotta viivästettynä Misesin toimien ansioista.
Käydäkseen järkkymätöntä taistelua inflaatiota vastaan Mises ja Rosenberg hakivat poliittisia liittolaisia ja onnistuivat saamaan kristillis-sosialistisen puolueen vastahakoisen tuen, erityisesti sen johtajan isä Ignaz Seipelin. Ennen kuin Seipel myöntyi vakauttamaan kruunun vuonna 1922 Mises ja Rosenberg varoittivat häntä, että jokaisesta inflaation pysäyttämisestä on tuloksena ”vakauttamistaantuma” ja että hänen tulee valmistautua kansan valituksiin, kun väistämätön taantuma saapuu. Valitettavasti puolue laittoi talousasiansa Gottfried Kunwaldin käsiin, joka oli korruptoitunut ja turvasi tutuille poliitikoille ja liikemiehille etuoikeutettuja valtion toimeksiantoja.
Siinä missä Kunwald yksityisesti näki Misesin olevan oikeassa ja että inflatorisen toimintamallien jatkaminen vakautuksen jälkeen oli johtamassa katastrofiin, hän vaatimalla vaati, että Mises valtion taloudellisena neuvonantajana pysyisi hiljaa tilanteen tosiasioista, jottei yleisö tai ulkomaiset markkinat pelästyisi pankkien tilannetta. Ja erityisesti, jotta Kunwald ei menettäisi vaikutusvaltaansa lisenssien ja valtion toimeksiantojen hankkimisessa asiakkailleen. Mises oli tosiaan painostavan tilanteen alaisena. Vuonna 1926 Mises oli perustanut Itävaltalaisen suhdannevaihtelujen tutkimuksen instituutin. Neljä vuotta myöhemmin hänestä tuli jäsen arvovaltaiseen valtiolliseen talouskomissioon tutkimaan Itävallan taloudellisia vaikeuksia. Kun Mises oli laittanut instituutin valmistamaan raportin komissiolle, tuli selväksi, että pankit olivat romahduksen partaalla ja että Itävalta oli kuluttamassa tuhoisasti pääomaa. Pankit luonnollisesti vastustivat komission tai instituutin raportin julkaisemista ja siten vaarantaen heidän kyseenalaisen asemansa. Mises oli kahden vaiheilla – omistautumisensa tieteelliselle totuudelle ja hänen sitoumuksensa pyrkiä pönkittämään olemassa olevaa järjestelmää mahdollisimman pitkään; kompromissina hän suostui siihen, että komissio tai instituutti eivät julkaisisi raporttia, vaan sen sijaan vahingollinen raportti tulisi ulos instituutin johtajan, Oskar Morgensternin, omalla nimellä.
Näiden musertavien paineiden alaisena ei ollut ihme, että Wilhelm Rosenberg epätoivoisena tilanteesta, ajautui kuolemaan; Mises kuitenkin taisteli rohkeasti ja hänelle on täytynyt olla lähes helpotus, kun itävaltalaiset pankit kohtasivat väistämättömän tuhonsa vuonna 1931.5
Mises sanat soveltuvat yhtä paljon hänen taisteluunsa inflaatiota vastaan kuin ne nimenomaisesti soveltuvat hänen pitkään tappiolliseen taisteluun natsien lopulta tapahtuvaan Itävallan vallankaappaukseen:
”Kuusitoista vuotta kauppakamarissa kamppailin taistelussa, jossa en voittanut muuta kuin pelkän viivytyksen katastrofille. Tein raskaita henkilökohtaisia uhrauksia, vaikka näin aina ennalta, että menestys kiellettäisiin minulta. Mutta en kadu, että yritin mahdotonta. En olisi voinut toimia muutoin. Taistelin, koska en voinut tehdä muuta.”6
Misesiä syytettiin usein peräänantamattomuudesta ja tinkimättömyydestä. Eräässä kohtaa muistelmiaan Mises muistelee uraansa valtion neuvonantajana ja nuhtelee itseään vastakkaisesta virheestä – liiallisista kompromisseista:
”Satunnaisesti minua moitittiin, koska esitin asiani liian suorasukaisesti tai tinkimättömästi, ja minulle annettiin ymmärtää, että olisin voinut saavuttaa paljon enemmän, jos olisin osoittanut suurempaa taipumusta kompromisseihin. . . . Koin kritiikin oikeudettomaksi; Pystyin olemaan tuloksellinen ainoastaan, jos esitin tilanteen niin todenmukaisena kuin sen näin. Katsoessani nyt taaksepäin aikaani kauppakamarissa, kadun ainoastaan halukkuuttani kompromisseihin – en tinkimättömyyttäni. Olin aina valmis taipumaan epäolennaisissa asioissa, jos pystyin sillä pelastamaan tärkeämpiä asioita. Satunnaisesti tein myös älyllisiä kompromisseja hyväksymällä raportteja, jotka sisälsivät toteamuksia, jotka eivät edustaneet näkemystäni. Tämä oli ainoa tapa saavuttaa kauppakamarin yleiskokouksen vahvistus tai hyväksyntä tärkeäksi pitämilleni julkisille asioille.”7
1 Mises, Notes, s. 73.
2 Hayek, teoksessa Mises, My Years, s. 219–20.
3 Työssään kauppakamarissa Mises oli tutkinut kauppasuhteita Unkarin kanssa kolme vuotta ennen sodan puhkeamista, joten hän oli enemmän kuin pätevä tähän tehtävään. Mises, Notes, s. 75–76.
4 Mises toteaa, että Itävallan parhaaksi teollisuusjohtajaksi tunnustettu ja johtavan pankin, Bodenkreditanstalt, teollisuuskonsultti Otto Bauer vakuutti Misesin läsnä ollessa, että hän todella suosii mieluummin palvella “kansaa” kuin osakkeenomistajia. Mises, Notes, s. 18, katso myös s. 16–19, 77. Bodenkreditanstaltin romahdus vuonna 1931 käynnisti eurooppalaisen pankkikriisin ja suuren laman.
5 Mises, Notes, s. 77–83. Mises kirjoittaa, että hänen rahan ja pankkitoiminnan maineensa ansiosta hänelle tarjottiin hallituspaikkaa useista suurista pankeista. Hän lisää, että “vuoteen 1921 saakka kieltäydyin aina siitä syystä, etteivät he pystyneet antamaan takuita neuvojeni noudattamisesta; vuoden 1921 jälkeen kieltäydyin, koska pidin kaikkia pankkeja maksukyvyttöminä, peruuttamattomasti menetettyinä. Myöhemmät tapahtumat vahvistivat tämän.” Ibid., s. 73.
6 Mises, Notes, s. 91–92.
7 Mises, Notes, s. 74.