Suhdannevaihtelu on toistuva vaurauden ja taantumien sarja taloushistoriassa. Ennen nykyistä edistynyttä teollistumista vaurauden jaksot ilmenivät tapahtumina, hyvinä viljasatoina tai sotasaalina menestyksekkäästä sotavoitosta. Vastaavasti lama ilmeni heikkona satona huonojen säiden seurauksena tai sotilaallisena tappiona. Kaikissa tapauksissa syyt olivat hyvin ilmeisiä.
Nykyaikainen suhdannevaihtelu on kuitenkin monimutkaisempi ilmiö ja vaatii perusteellisemman selityksen. Marxistit uskoivat suhdannevaihtelujen olevan väistämätön kapitalismin romahduksessa, mutta tämä teoria voidaan hylätä kapitalismin ollessa yhä voimissaan ja sosialismin romahdettua. Keynesiläiset selittävät suhdannevaihtelun riittävänä kulutuksen määränä (vauraus) tai liian vähäisenä kulutuksena (lama), mutta ovat hämillään inflaation ja laman yhtäaikaisesta ilmaantumisesta – olosuhteesta, jota heidän teoriansa pitää yhtä todennäköisenä kuin kulmikasta ympyrää.
Friedmanilaiset monetaristit paikallistavat asianmukaisesti rahan tarjonnan suhdannevaihtelun kausaalisena tekijänä, mutta eivät tunnista suosikkipolitiikkansa, rahan tarjonnan hitaan mutta tasaisen lisäämisen, huonoja vaikutuksia. (Friedmanilaiset eivät myöskään ota huomioon tällaisten keinotekoisten rahan tarjonnan lisäysten eettisiä puolia, jotka luovat tahdottomia varallisuuden siirtymiä.)
Paikkansa pitävä itävaltalainen suhdanneteoria keskittyy myös rahan tarjontaan kausaalisena tekijänä, mutta tunnistaa talouden intervention, jota rahan ja luottojen keinotekoinen lisäys todellisuudessa on. Lähtökohtaisesti itävaltalaisen teorian mukaan on olemassa tietty vapaaehtoisesti valittu kulutuksen ja säästöjen välinen suhde kaikkien yksilöiden toimesta, joista talous koostuu.
Kun rahan tarjontaa lisätään keinotekoisesti pankkien kautta, se vapauttaa säästöissä olevaa rahaa ja painaa korkotasoa alas, kannustaen siten keinotekoisesti kulutusta, joka on erittäin herkkä korkotasolle – pääoman kuluttamiselle. Tämä tuotantohyödyketeollisuuden* vilkastuminen on nousukausi, ja sitä seuraava taantuma seuraa kuluttajien mukauttaessa uudelleen kulutus/säästämis-suhdettaan – paljastaen näin tuotantohyödykkeiden korkeasuhdanteen keinotekoisuuden. Ainoa tapa välttää laskusuhdanne on pumpata seuraava annos uutta rahaa järjestelmään korkeamman säästämisasteen säilyttämiseksi. Lopulta tämän tulee kuitenkin päättyä tai seurauksena on käsistä karkaava inflaatio.
Näin rahan tarjonnan keinotekoinen lisääminen on valtion tukimuoto – rahapolitiikan avulla – tuotantohyödyketeollisuudelle. Tukeminen luonnollisesti virkistää valmistusta näillä teollisuuden aloilla. Sen jälkeen kun tuki on poistettu eli kuluttajien muuttaessa säästämisastettaan, seuraa tuotantohyödyketeollisuuden romahdus.
Kaikista muista koulukunnista poiketen itävaltalaiset eivät pidä taantumaa huonona uutisena, vaan välttämättömänä korjauksena tuotannon asettumisessa takaisin oikealle tasolle kuluttajien valintojen kanssa. Tämä näkemys pitää edeltänyttä inflaatiota sairautena, joka luo tarpeen välttämättömälle korjaukselle. Seuraavat kaksi vertauskuvaa selventävät tätä teoriaa:
Kaikki ymmärtävät huumeriippuvaisen tarvitsevan yhä suuremman annoksen saavuttaakseen aikaisemman tasonsa. Tämä on verrattavissa rahan tarjonnan kasvun aiheuttamaan tuotantohyödyketeollisuuden nousukauteen. Narkomaanin vaihtoehto on joko lisätä annoksen määrää, kunnes se tappaa hänet, tai lopettaa ja kärsiä vieroitusoireet. Vieroitusoireet ovat verrattavissa talouden sopeutumiseen taantumassa.
Toinen vertauskuva: Jos henkilö nielee myrkkyä, hänen täytyy päästä siitä eroon, vaikka oksentamalla. Selkeästi epämiellyttävä oksentaminen on välttämätön hoitokeino myrkyn nielemiselle. Tässä vertauksessa myrkky on verrattavissa inflaatioon ja oksentaminen taantumaan.
Itävaltalaisen näkemyksen mukaan lääke suhdannevaihteluun on laissez-faire – rahapolitiikka, jossa rahan tarjonnan annetaan määräytyä markkinoilla ihmisten vapaan toiminnan seurauksena. Tämän itävaltalaisen politiikan vaihtoehto on valtion sekaantuminen rahaan ja pankkitoimintaan, mistä seuraa välttämättä yksityisten intressitahojen paine rahan tarjonnan lisäämiselle ensimmäisten uuden rahan vastaanottajien – pankkijärjestelmän itsensä – hyödyksi.
[* Suom. huom. tuotantohyödykkeiden ainoa tarkoitus on tuottaa tai edistää (esim. tuotantoketjussa) kulutustuotteiden valmistusta. Kulutushyödykkeet ovat nimensä mukaisesti kuluttajien suoraan kuluttamia tuotteita ja palveluita.]
- Brown, Susan, et. al. The Incredible Bread Machine, (San Diego: World Research, Inc. 1974) s. 30 – 33.
- Browne, Harry New Profits from the Monetary Crisis, (New York: William Morrow and Company, Inc., 1978) s. 40 – 52.
- Ebeling, Richard The Austrian Theory of the Business Cycle and Other Essays, (Burlingame, California: The Center for Libertarian Studies, 1983)
- Mises, Ludwig von On the Manipulation of Money and Credit, (Dobbs Ferry, New York: Free Market Books, 1978) s. 57 – 107.
- Rothbard, Murray N. America’s Great Depression, (Los Angeles: Nash Publishing, 1972) s. 11 – 77.
- Skousen, Mark The Structure of Production, (New York: New York University Press, 1990)