Tavanomaisen teorian kilpailulainsäädännöstä (laeista monopoleja vastaan) mukaan Yhdysvaltain sisällissodan jälkeisen suuren mittakaavan yritysten noustessa liikeyrityksillä oli ylivalta kuluttajiin nähden niiden pystyessä valtaamaan markkinansa. Yhdysvaltain kongressi reagoi yleiseen tarpeeseen hyväksymällä Sherman Antitrust -lainsäädännön ja tästä eteenpäin lait ovat saaneet aikaiseksi pelkkää hyvää. Tämä perinteinen näkemys erehtyy suuresti.
Antitrust-lakien synty juontuu poliittisesti vaikutusvaltaisten yritysten päämääristä saada läpi valtakunnallinen laki ohittamaan osavaltiokohtaiset lainsäädännöt, valjastaa valtion valta heidän liiketoimintansa kilpailijoita vastaan ja lainsäätäjän henkilökohtaisesta poliittisesta kostosta erään merkittävän yrityksen johtohenkilöä kohtaan. Todellisuudessa lait eivät ole palvelleet kuluttajaa, vaan toimineet juuri päinvastoin vahingoittaen tuottavia ja kuluja ja hintoja laskevia yrityksiä kuluttajien haitaksi.
Kaksi kuuluisaa antitrust-esimerkkiä tuovat esiin näitä näkökohtia. Vuoden 1911 Standard Oil -oikeustapaus jakoi yrityksen 33 erilliseen organisaatioon. Mihin Standard Oil oli syyllistynyt? Tuomarin perustelujen mukaan öljyliiketoiminnan eri osa-alueiden – lähteiden, putkistojen, jalostamojen jne. –yhdistämisen ja pienten yhdistämättömien osa-alueiden ostamisen avulla Standard Oil esti näitä erillisiä liiketoimintoja kilpailemasta keskenään. Missään ei mainittu Standard Oilin nostaneen hintoja (hinnat laskivat jatkuvasti) tai rajoittaneen tuotantoa (tuotanto nousi jatkuvasti) – klassiset valituksen aiheet monopoleja kohtaan. Standard Oil oli ansainnut paikkansa suurimpana kotimaisena öljyntuottajana palvelemalla asiakkaiden tarpeita ja palvelemalla niitä erittäin hyvin.
Oikeusjutun jälkeen Standardin markkinaosuus oli tippunut 90 prosentista 60 prosenttiin markkinoiden luonnollisen kehityksen seurauksena. Jopa olettaen oikeusjutun olleen alunperin tarpeellinen, siitä oli tullut vanhentunut Texasin öljylöytöjen aiheuttaman vapaan kilpailun, kerosiinista muihin öljytuotteisiin siirtymisen ja sähkön saapumisen seurauksena. Standard Oililla ei ollut näiden tapahtumien edessä mitään tehtävissä. Vertaa tätä valtion myöntämään monopoliin!
Standard Oil -oikeustapaus asetti ennakkotapauksen kilpailulainsäädännön teorialle, joka tunnetaan nimellä ”rule of reason” tai todennäköisten hyötyjen ja haittojen arviointi. Mutta kuten D. T. Armentano on esittänyt, kuinka tämä voi olla kohtuullista ilman yhtään viittausta tosiasioihin?
Vuoden 1945 Alcoa Aluminum oikeustapaus on yhtä järjetön. Alcoa oli aloittanut tuotannon ensimmäisenä aikana, jolloin alumiini oli niin harvinaista ja tuntematonta, että se oli arvokkaampaa kuin kulta ja ollut vallitseva ensisijaisen alumiinin tuottaja vuosikymmeniä, Vuosien varrella Alcoa kehitti laitteistoaan ja menetelmiään ja mahdollisti edullisemmilla kustannuksillaan hintojensa alenemisen ja liiketoimintansa kasvun. Samoin kuin Standard Oil -jutussa, Alcoan tapauksessa ei esitetty mitään väitteitä sen korkeasta hinnoittelusta tai tuotannon rajoituksista. Eli mitä tuomari löysi loukkaavaksi? Tuomarin päätös sisälsi tämän uskomattoman kappaleen:
Ei ollut vääjäämätöntä, että sen [Alcoa] tulisi aina odottaa metalliharkkojen kysynnän kasvua ja olla valmiina täyttämään ne tarjonnallaan. Mikään ei pakottanut sitä kaksinkertaistamaan ja uudelleen kaksinkertaistamaan kapasiteettiansa ennen muiden tuloa markkinoille. Se väittää ettei koskaan estänyt pääsyä kilpailijoiltaan; mutta emme voi ajatella tehokkaampaa poissulkemista kuin progressiivisesti jokaisen aukeavan mahdollisuuden hyödyntämisen, ja jokaisen uuden tulokkaan kohtaamisen uudella kapasiteetilla, joka on jo valmiiksi sovitettu hienoon organisaatioon, sisältäen edut kokemuksesta, liikesuhteista ja henkilöstön korkeasta osaamisesta.
Kilpailulainsäädännön teoria oli kääntynyt kirjaimellisesti päälaelleen kuluttajan hyvän palvelemisen muuttuessa oikeussalissa haitaksi. Kuvitellaan, että jos Alcoa sen sijaan olisi ollut taitamattomasti johdettu organisaatio eikä olisi koskaan saavuttanut merkittävää osuutta markkinoista, tuomari (jos hänellä olisi ollut mahdollisuus tuomita Alcoan tapauksessa) olisi pitänyt Alcoaa malliesimerkkinä hyvästä yrityksestä, taputtanut sitä päälaelle ja lähettänyt sen takaisin jatkamaan hutilointiaan, kaikki tämä selkeästi kuluttajan vahingoksi. Samaan aikaan kun tuomari totesi Alcoan syylliseksi, Yhdysvaltain kongressi myönsi Alcoalle kiitoksensa hyvin suoritetusta työstä toisen maailmansodan aikana.
Lisäksi kannattaa huomata näiden yritysten tulleen todetuksi syylliseksi monopolisoinnista kotimaisilla öljymarkkinoilla (sivuuttaen kilpailun tuontiöljyssä) ja ensisijaisen alumiinin markkinoilla (sivuuttaen kilpailun uudelleenjalostetussa alumiinissa). Toisin sanoen oikeuden täytyi aluksi kaventaa keinotekoisesti markkinoita saadakseen nämä yritykset syyllisiksi!
Muita yhtä järjettömiä tarinoita esimerkiksi tapauksista Brown Shoe, Von’s Grocery, IBM ja jaettu monopoli syötäväksi valmiista aamiaismuroista löytyy Armentanon kirjasta Antitrust and Monopoly. Tässä riittää maininta, että useimmissa muissa kehittyneissä maissa ei ole antitrust-lainsäädäntöä ja ne pitävät erittäin omituisena Yhdysvaltain hallituksen ajankäyttöä oman juridisen toimivaltansa piirin kuuluvien yritysten piiskaamisessa. On hyvä huomioida myös, että näiden yritysten rampauttaminen hyödyttää kilpailijoita, joilla on paremmat poliittisesti suhteet – eräs tämän lain todellisista taustamotiiveista.
Ja nyt henkilökohtaisen koston tarinaan. Senaattori Sherman oli päättänyt tulla Amerikan Yhdysvaltojen presidentiksi ja oli valmiina republikaanisen puoleen ehdokkuuteen vuonna 1888. Hänen elämää suurempi haaveensa tuhoutui, kun Russell Alger – Diamond Match Companysta – siirsi tukensa lopulta presidentiksi valitulle Benjamin Harrisonille. Pyrkimyksessään kostaa Algerille, Sherman tuki antitrust- lakia. Presidentti Harrisonin hyväksyessä allekirjoituksellaan lainsäädäntöä hänen on kerrottu kommentoineen: ”Ahaa, Sherman on palannut takaisin vanhaan ystäväänsä Russel Algeriin!” Diamond Matchiä ei muutoin koskaan syytetty ja Shermanin todellinen kanta asiaan paljastui pian jälkikäteen, kun tämä tuki lakiehdotusta tullien säätämiseksi tuontikulutustavaroille. Näin ollen Sherman-lainsäädäntö oli pelkkä savuverho, jonka taakse kongressi pystyi piiloutumaan uhratessaan kuluttajan likaisessa yritysten välisessä poliittisessa pelissä, jossa lain voimaa käytettiin välikappaleena.
Kaikkine kilpailunvastaisine, monopoleja muodostavine sääntöineen ja lakeineen ainoa oikea paikka antitrust-syytteille on kohdistaa ne valtion virastoja vastaan – tosin tämän kongressi on onnistunut tekemään laittomaksi.
- Armentano, D. T. Antitrust and Monopoly: Anatomy of a Policy Failure, (New York: John Wiley & Sons, 1982)
- Armentano, D. T. Antitrust Policy: The Case for Repeal, (Washington, D. C.: Cato Institute, 1986)
- Bork, Robert The Antitrust Paradox: A Policy at War with Itself, (New York: Basic Books, 1978)
- Burris, Alan A Liberty Primer, (Rochester, New York: Society for Individual Liberty, 1983) s. 209 – 225.
- Greenspan, Alan “Antitrust” in Capitalism the Unknown Ideal edited by Ayn Rand, (New York: New American Library, 1967) s. 63 – 71.
- Rothbard, Murray N. Man, Economy, and State, (Los Angeles: Nash Publishers, 1970) s. 840, s. 1 – 60.