Taloustieteilijät kaikista koulukunnista tunnustavat vapaan kaupan arvon: siitä seuraa suurempi kokonaistuotanto. Suurempi tuotanto perustuu jokaisen tuottajan vapauteen erikoistua alueeseen, jossa hänellä on luontainen etu. Jokaisen kauppakumppanin luontaiset edut ovat seurausta eroista sijainneissa ja ihmisissä. Eräs merkittävä syy Yhdysvaltain talouden tuottavuuteen on sen laaja maantieteellinen vapaan kaupan alue (Yhdysvaltain perustuslaki kieltää viisaasti osavaltioiden väliset protektionistiset tariffit ja kiintiöt).
Adam Smith toi julki periaatteen, jonka mukaan on hölmöä tuottaa kotona jotakin, jota on saatavilla halvemmalla ulkomailta. Tämä ei pidä ainoastaan kirjaimellisesti paikkaansa puhuttaessa kodista, vaan myös kunnan, osavaltion, läänin tai valtion tapauksissa. Tämä painottaa tosiasiaa, että periaatteessa ei ole olemassa eroa paikallisen ja kansainvälisen kaupan välillä – kuluttaakseen tuotteita ”tuodakseen” täytyy tehdä työtä, ”viedä,” koska tämän on edullisempi tapa hankkia kulutettavat tuotteet kuin valmistaa ne itse.
Vapaakaupan arvosta huolimatta esitetään jatkuvasti vaateita kansainvälisen työnjaon häiritsemiselle tuontiveroilla (tariffit) ja tuonnin määrällisillä rajoituksilla (kiintiöt). Tällaiset argumentit ovat perimmiltään erityisintressien asettamia pyyntöjä siirtää tuloja näille erityisryhmille koko muun talouden kustannuksella.
Henry George kiteytti protektionismin erheellisyyden seuraavasti: ”Protektionismi opettaa meitä tekemään itsellemme rauhan aikana sitä, mitä viholliset pyrkivät tekemään meille sodassa.”
Alla esitetään seitsemän kaikkein yleisintä perustelua protektionismille ja vastaväitteen niille:
Sotilaallinen omavaraisuus
Tämä argumentti väittää joidenkin elintärkeiden sotilastuotteiden saatavuuden muista maista olevan epävarmaa sodan aikana minkä vuoksi elinvoimainen kotimainen teollisuus on välttämätöntä puolustukselle. Skenaarion todellinen huoli voidaan kuitenkin hoitaa varastoimalla tarvittavia tuotteita. Varastointiohjelma jättäisi kuluttajalle vapauden ostaa maailmalta eikä se häiritsisi kansainvälistä työnjakoa. Monia tällaisia väitteitä tulee epäillä, mikäli niitä esittävät yritykset, jotka toimittavat kyseisiä tuotteita. Lähiajan esimerkkejä Yhdysvalloista ovat muun muassa jopa villasukat ja terästuotteet, joilla on helppo korvattavuus ja olemassa oleva toimintakykyinen yhdysvaltalainen tuotanto.
Lisäksi verojen ja säännösten keventäminen mahdollistaisi myös elinvoimaisen jatkuvan tuotannon kotimaassa. Kuten monissa tapauksissa, huolestumisen pitäisi kohdistua nykyisen politiikan taloudelle tekemään väkivaltaan ja tosiasiaan, että on taloudellisesti tehokkaampaa ja oikeudenmukaisempaa vähentää eikä lisätä valtion sekaantumista markkinoihin.
Kotimaisen teollisuuden suojelu
Näiden väitteiden epäkohtana on, että jonkin kotimaisen teollisuuden suojelu on samassa suhteessa toisen teollisuudenalan vahingoittamista. Protektionismi terästuontia kohtaan vahingoittaa kotimaisia yrityksiä, jotka käyttävät terästä tuotantoprosesseissaan (auton- ja pesukoneiden valmistajat, kaikki yrityksen kuljetuskustannukset jne).
Työllisyyden suojelu
Milton Friedmanin sanoin: “teemme työtä elääksemme, emme elä tehdäksemme työtä”. Huolenpidon pitäisi kohdistua tuottavuuteemme, ei sen keinoihin – työllisyyteen. Kotimaisen työllisyyden suojelu tariffeilla ja kiintiöillä vähentää elintasoamme, koska toimimme sellaisilla tuotannon osa-alueilla, jotka eivät palvele kaikkein tehokkaimmin tarpeitamme. Siirtyminen takaisin vapaakauppaan sen oikaistessa työllisyysmalleja ei olisi tarpeen, ellei meillä nykyisellään olisi tariffien ja kiintiöiden takia keinotekoisia malleja. Siten työllisyyden menetys tietyissä työlajeissa, jota välttämättä tapahtuisi siirryttäessä vapaakauppaan, on seurausta nykyisestä vapaakaupan puutteesta. Näitä erityisiä työpaikkoja ei olisi luotu, jos politiikkana olisi alusta lähtien ollut vapaakauppa.
Hajauttaminen vakauttamiseksi
Vaikka tällä argumentilla on hyvin vähän sijaa Yhdysvaltain taloudessa, sitä käytetään usein esimerkiksi Chilessä, joka on vahvasti riippuvainen kuparin viennistä. Väitteen epäkohtana on Chilen vahva etu kuparin tuotannossa, ja pakotettu hajauttaminen tulisi kalliiksi vaihtoehtoiskustannuksina. Yksittäisten yrittäjien tulisi tehdä nämä päätökset omiin arvioihinsa perustuen. (Yksilön tasolle sovellettuna tätä voitaisiin verrata varoitukseen kirurgille, jotta tämä etsisi jonkin toisen tavan ansaita elantonsa. Vaikka tämä vaihtoehto suojelisi häntä siltä, ettei hän pystyisi enää toimimaan kirurgina, toimeentulon menetys esimerkiksi juristiksi kouluttautumisessa olisi valtava)
Uusi toimiala
Jälleen kerran tämäkään argumentti ei ole tällä hetkellä muodissa Amerikassa. Mutta perusoletus suojella uusia toimialoja kilpailulta ulkomaisia vakiintuneita toimijoita vastaan, kunnes ne ”kypsyvät” ja pystyvät kilpailemaan tasavertaisesti, on silti väärä. Varsinaisesti tämä ehdottaa yksityisten sijoittajien korvaamista valtion viranomaisten arvostelukyvyllä. Todella kyvykäs yritys pystyy löytämään sijoittajia, jotka ovat valmiita kantamaan tappioita eräänä investoinnin muotona tulevien voittojen perusteella. Tämä on itse asiassa täysin rutiininomaista markkinoilla, koska suurin osa uusista yrityksistä tai tuotteista tuottaa alkuvaiheessa tappioita, ja silti sijoittajat näkevät näissä investoinneissa ansioita. Se tosiasia, etteivät nämä yritykset ole pystyneet menestyksekkäästi hankkimaan vapaaehtoisesti sijoittajia, on vahva näyttö siitä, ettei voittoja ole odotettavissa jatkossakaan. Kumman arvostelukyky on ylivoimaisempi: yksityisten sijoittajien omine rahoineen, jotka ne voivat hävitä, vai valtion viranomaisen, jolla ei ole minkäänlaista henkilökohtaista taloudellista panosta lopputulokseen? Jos tämä todella olisi pätevä argumentti, sitä loogisesti sovellettaisiin – ei pelkästään kotimaisiin yrityksiin kilpailussa ulkomaisia vakiintuneita yrityksiä vastaan – vaan myös kotimaisiin yrityksiin niiden kilpaillessa vakiintuneiden kotimaisten yritysten kanssa. Tästä hyvä esimerkki on erityisvero MTV3:n ohjelmille uudemman tulijan, TV Viiden, tukemiseksi.
Polkumyynti
Polkumyynnistä on olemassa kaksi eri versiota. Ensimmäinen tapa on myydä tuotteita ulkomaille halvemmalla kuin kotona. Tämä on kuitenkin odotettua. Ostajat ovat tavallisesti uskollisempia kotimaassa valmistetuille tuotteille (kaikkien muiden asioiden pysyessä vakiona) kuin ulkomailla valmistetuille tuotteille. Ainoa tapa myydä menestyksekkääsi ulkomaalaisille on näin ollen käyttää hintamyönnytyksiä. (Tämän uskollisuustekijän takia olisi omituista, jos polkumyynti ei olisi tavanomaista.)
Toinen polkumyynnin versio on tuki ulkomaille myyville yrityksille. Luonnollisesti amerikkalaiset yritykset valittavat muiden valtioiden tällaisista käytännöistä. (Ja tämä ei tarkoita, etteivätkö amerikkalaiset yritykset vastaanottaisi vastaavia tukiaisia – kuten erityisintresseille on tavanomaista käyttää valtion valtaa omaksi taloudelliseksi hyödykseen.) Jos muut valtiot tukevat myyntiä Yhdysvaltoihin, ne tekevät lahjoituksen amerikkalaisille kuluttajille. Vaikka talouden kannalta ei ole erityisen viisasta harjoittaa tukiaisia, ei ole oikein korjata tilannetta rankaisemalla amerikkalaisia kuluttajia tariffeilla ja kiintiöillä. Lahjojen kieltämisen johdonmukainen soveltaminen kieltäisi myös näytekappaleet! Usein käytetty analogia muiden maiden tukeutuessa tähän polkumyynnin muotoon on verrata jokaista taloutta henkilöksi pelastusveneessä pelastusveneen ilmentäessä maailman kokonaiselintasoa. Jos yksi henkilö pelastusveneessä ampuu tyhmyyksissään reiän veneen pohjaan, viimeinen asia jota muiden tulisi tehdä, on vastata samoin lisäämällä reikiä veneen pohjaan! Virheiden lisääminen ei ole ratkaisu.
Halpa ulkomainen työvoima
Tämä argumentti väittää, ettei kotimaisen työvoiman tulisi kilpailla epäoikeudenmukaisesti alemmin palkattujen ulkomaalaisten kanssa. (Jokainen löytää perustelun saadakseen poikkeuksen vapaasta kilpailusta; alemmin palkattu ulkomainen työvoima väittää, että heidän on epäreilua joutua kilpailemaan kyvykkäiden amerikkalaisten työläisten kanssa!) Kuten kaikki protektionistiset argumentit, tämäkin rikkoo periaatetta olla tuottamatta kotona jotakin, jonka saa halvemmalla ulkomailta. Tämän pyyteellisen argumentin protektionismia vastaan ohella on kaikkea muuta kuin inhimillistä vaatia valmiiksi köyhiä ulkomaalaisia uhraaman lisää elinolosuhteitaan suhteellisesti erittäin vauraiden kotimaisten työntekijöiden hyväksi.
- Bovard, James? The Fair Trade Fraud, ?(New York: St. Martin’s Press, 1991)
- Friedman, Milton & Rose? Free to Choose, ?(New York: Harcourt, Brace, Jovanovich, 1979) ?s. 38 – 54.
- Friedman, Milton? Bright Promises, Dismal Performance, ?(New York: Harcourt, Brace and Jovanovich, 1983)? s. 357 – 372.
- Hazlitt, Henry? Economics in One Lesson, ?(Norwalk, Connecticut: Arlington House, Inc., 1976) ?s. 74 – 89.
- Roberts, Russell D.? The Choice, ?(Englewood Cliffs, New Jersey: Prentice Hall, 1994)
- Taylor, Joan Kennedy, editor ?Free Trade: The Necessary Foundation for World Peace, ?(Irvington-on-Hudson, New York: 1986)