Kun valtio siirtyy pois kultakannasta fiat-standardiin, se lisää olemassa olevien ”rahojen” kokonaismäärää. Hyödykerahojen kuten kullan ja hopean lisäksi nyt kukoistavat itsenäiset rahat, joita kukin valtio ohjaa määräämillään fiat-säännöillä. Ja aivan kuten kullalla ja hopealla on vaihtokurssi vapailla markkinoilla, markkinat luovat vaihtokurssit kaikille erilaisille rahoille. Fiat-rahojen maailmassa jokainen valuutta, jos sen sallitaan, tulee kellumaan vapaasti suhteessa kaikkiin muihin valuuttoihin. Olemme nähneet, että minkä tahansa kahden rahan vaihtokurssi asettuu linjaan niiden suhteellisten ostovoimapariteettien kanssa, ja nämä puolestaan määrittyvät valuuttojen vastaavien kysyntöjen ja tarjontojen perusteella. Kun valuutta muuttaa olemustaan kultakuitista fiat-paperiksi, usko sen vakauteen ja laatuun horjuu ja sen kysyntä laskee. Lisäksi, nyt kun se on irrotettu kullasta, valuutan paljon suurempi määrä suhteessa aikaisempaan kultatakaukseen käy ilmeiseksi. Kultaa suuremmalla tarjonnalla ja alhaisemmalla kysynnällä sen ostovoima, ja näin ollen sen vaihtokurssi, laskee nopeasti suhteessa kultaan. Ja koska valtio on luonnostaan inflatorinen, se tulee jatkamaan heikkenemistään ajan kuluessa.
Tällainen arvon aleneminen on erittäin kiusallista valtiolle – ja vahingoittaa kansalaisia, jotka yrittävät tuoda maahan tavaroita ulkomailta. Kullan olemassaolo taloudessa on jatkuva muistutus valtion paperin heikosta laadusta ja se muodostaa ainaisen uhan korvamaan paperin maan rahana. Huolimatta valtion kaiken arvovallan, ja sen virallisten maksuvälinelakien fiat-paperille antamasta takauksesta kultakolikot kansan käsissä ovat aina pysyvä moite ja uhka valtion vallalle maan rahaan.
Amerikan ensimmäisessä lamassa 1819–1821 neljä läntistä osavaltiota (Tennessee, Kentucky, Illinois, and Missouri) perustivat osavaltio-omisteiset pankit laskemaan liikkeelle fiat-paperia. Ne taattiin säännöksillä osavaltion laillisista maksuvälineistä ja toisinaan lakisääteisillä kielloilla alentaa seteleiden arvoa. Ja silti kaikki nämä täynnä toivoa syntyneet kokeilut kariutuivat nopeasti, kun uusien papereiden arvo alentui hetkessä mitättömäksi. Projektit oli pakko hylätä pikaisesti. Myöhemmin greenbackit olivat kierrossa fiat-paperina pohjoisessa sisällissodan aikana ja sen jälkeen. Silti Kaliforniassa ihmiset kieltäytyivät hyväksymästä greenbackejä ja jatkoivat kullan käyttämistä rahanaan. Kuten eräs merkittävä taloustieteilijä mainitsi:
”Kaliforniassa, kuten muissakin osavaltiossa, paperi oli laillinen maksuväline ja se kelpasi julkisiin maksuihin; eikä liittovaltiota kohtaan ollut mitään epäluottamusta tai vihamielisyyttä. Mutta oli olemassa vahva tunne … kullan puolesta paperia vastaan … Jokaisella velallisella oli laillinen oikeus maksaa velkansa pois alentuneella paperilla. Mutta jos hän sen teki, hän oli merkitty mies (luotonantaja todennäköisesti julkaisisi hänen nimensä sanomalehdessä), ja hän oli käytännössä boikotissa. Läpi tämän aikakauden paperia ei käytetty Kaliforniassa. Osavaltion ihmiset suorittivat liiketoimensa kullassa, kun loput Yhdysvalloista käyttivät vaihdettavaa paperia.”1
Valtioille kävi selväksi, ettei niillä ollut varaa antaa ihmisten omistaa ja pitää kultaansa. Valtio ei pystyisi koskaan lyömään lukkoon valtaansa kansakunnan valuuttaan, jos ihmiset tarpeen vaatiessa voisivat hylätä fiat-paperin ja siirtyä kultaan rahanaan. Siksi valtiot ovat tehneet kullan hallussa pitämisen laittomaksi kansalaisilleen. Kulta, lukuun ottamatta teollisuus- ja koristelutarkoituksiin sallittua merkityksetöntä määrää, on pääosin kansallistettu. Kansalta takavarikoidun omaisuuden pyytämistä takaisin pidetään nykyään takaperoisena ja vanhanaikaisena.2
1 Frank W. Taussig, Principles of Economics, 2. p. (New York: The MacMillan Company, 1916) I, 312. Ks. myös J.K. Upton, Money in Politics, 2. p. (Boston: Lothrop Publishing Company, 1895) s. 69 ff.
2 Terävään analyysiin vaiheista, joilla Amerikan hallitus takavarikoi kansan kullan ja siirtyi pois kultakannasta vuonna 1933, ks. Garet Garrett, The People’s Pottage (Caldwell, Idaho: The Caxton Printers, 1953) s. 15-41.