Dollarin murtuessa maailma siirtyi jälleen kelluvien fiat-valuuttojen järjestelmään. Länsi-Euroopan blokissa valuuttakurssit oli sidottu toisiinsa ja Yhdysvallat devalvoi taas virallista dollarikurssiaan hitusen 42 dollariin unssilta. Dollarin sukeltaessa valuuttamarkkinoilla päivästä toiseen ja Länsi-Saksan markan, Sveitsin frangin, ja Japanin jenin viilettäessä ylöspäin Amerikan viranomaiset, friedmanilaisten taloustieteilijöiden tukemana, alkoivat pitää tilannetta rahallisena ideaalina. On totta, etteivät dollarien ylijäämät tai yllättävät maksutaseen kriisit kiusaa kelluvien valuuttakurssien maailmaa. Lisäksi amerikkalaiset vientifirmat alkoivat nauraa röhöttää, että dollarin laskeva kurssi teki amerikkalaisista vientituotteista halvempia ulkomailla ja näin ollen tuki vientiä. On totta, että valtiot halusivat välttämättä puuttua kelluviin valuuttakursseihin (”hallittu” kellunta ”vapaan” sijaan), mutta kokonaisuus vaikutti siltä, että kansainvälisen rahajärjestys oli jakaantunut friedmanilaiseen utopiaan.
Mutta aivan liian pian kävi selväksi ettei kaikki ole hyvin nykyisessä kansainvälisessä rahajärjestelmässä. Pitkän aikavälin ongelma on, että kovan rahan maat eivät loputtomasti katso valuuttojensa kallistumista ja vientinsä kärsimistä amerikkalaisten kilpailijoiden hyväksi. Jos Amerikan inflaatio ja dollarin arvon väheneminen jatkuu, ne siirtyvät pian kilpaileviin devalvaatioihin, valuuttakontrolleihin, valuuttablokkeihin ja 1930-luvun taloudelliseen sodankäyntiin. Mutta välittömämpi ongelma on kolikon toinen puoli: arvoltaan alentuva dollari tarkoittaa, että tuontitavarat Amerikkaan ovat merkittävästi kalliimpia, amerikkalaiset turistit kärsivät ulkomailla ja ulkomaat nappaavat edulliset vientituotteet niin pikaisesti, että vientituotteiden hinnat kotona nousevat (esimerkisi Amerikan vehnän ja lihan hintainflaatio). Niinpä amerikkalaiset viejät saattavat toki hyötyä, mutta ainoastaan inflaation vaivaaman amerikkalaisen kuluttajan kustannuksella. Nopeiden valuuttakurssimuutosten lamaannuttava epävarmuus tuli selväksi amerikkalaisille dollarin sukeltaessa nopeasti valuuttamarkkinoilla heinäkuussa 1973.
Sen jälkeen, kun Yhdysvallat siirtyi kokonaan pois kullasta elokuussa 1971 ja perusti friedmanilaisen kelluvien fiat-valuuttojen järjestelmän maaliskuussa 1973, Yhdysvallat ja maailma ovat kärsineet kaikkein intensiivisimmästä ja pisimpään kestäneestä rauhan ajan inflaatiosta maailman historiassa. Tulisi olla selvää tähän mennessä, että tämä ei ole pelkkää sattumaa. Ennen kuin dollari irrotettiin kullasta keynesiläiset ja friedmanilaiset, kummatkin omilla tavoillaan fiat-paperirahalle omistautuneina, luottavaisesti ennustivat, että fiat-rahan perustamisen jälkeen kullan markkinahinta romahtaisi pikaisesti sen ei-rahalliselle tasolle, joka silloin arvioitiin noin 8 dollariksi unssilta. Kullan halveksunnassaan molemmat ryhmät pitivät kiinni siitä, että mahtava dollari kannatteli kullan hintaa eikä toisinpäin. Vuoden 1971 jälkeen kullan markkinahinta ei ole kertaakaan ollut vanhan kiinteän 35 dollarin unssihinnan alapuolella ja on lähes aina ollut merkittävästi korkeammalla. Kun 1950- ja 1960-luvuilla taloustieteilijät kuten Jacques Ruff vaativat kultakantaa 70 dollarin unssihinnalla, tätä hintaa pidettiin naurettavan korkeana. Nykyään se on naurettavan alhainen hinta. Paljon korkeampi kullan hinta on osoitus dollarin kohtalokkaasta rappeutumisesta sen jälkeen, kun ”nykyaikaiset” taloustieteilijät saivat tahtonsa läpi ja kaikki kultatakaukset poistettiin.
On nyt enemmän kuin selvää, että maailma on kyllästynyt ennennäkemättömään inflaatioon Yhdysvalloissa ja kautta maailman, jonka vuonna 1973 käynnistynyt kelluvien fiat-valuuttojen aikakausi aloitti. Olemme myös uupuneita äärimmäisen ailahteleviin ja arvaamattomiin valuuttakursseihin. Tämä ailahtelevaisuus on seurausta kansallisesta fiat-rahajärjestelmästä, joka pirstoutti maailman rahan ja lisäsi keinotekoisen poliittisen epävakauden vapaiden markkinoiden hintajärjestelmän luonnolliseen epävarmuuteen. Friedmanilainen unelma kelluvista fiat-rahoista makaa tuhkana, ja on olemassa ymmärrettävä kaipuu palata kansainväliseen rahaan kiinteillä vaihtokursseilla.
Valitettavasti klassinen kultakanta lepää unohdettuna, ja useimpien Amerikan ja maailman johtajien lopullisena tavoitteena on vanha keynesiläinen visio maailman yhteisestä fiat-paperistandardista, uudesta World Reseve Bankin (WRB) liikkeelle laskemasta valuuttayksiköstä. Tuleepa uuden valuutan nimeksi ”bancor” (Keynesin ehdotus), ”unita” (toisen maailmansodan aikaisen Yhdysvaltain valtionvarainministeriön virkamiehen Harry Dexter Whiten ehdotus) tai ”phoenix” (The Economist-lehden ehdotus) on yhdentekevää. Olennaista on, että tällainen kansainvälinen paperivaluutta, vaikka todellakin vapaa maksutasekriiseistä, koska WBR pystyisi laskemaan liikkeelle niin paljon bancoreja kuin se haluaisi ja toimittamaan ne valitsemalleen valtiolle, tarjoaisi avoimen kanavan rajoittamattomalle maailmanlaajuiselle inflaatiolle ilman maksutasekriisien tai valuuttakurssien alentumisen muodostamia rajoituksia. WBR olisi silloin kaikkivoipa päättäjä maailman rahatarjonnassa ja sen kansallisessa levityksessä. WBR pystyisi ja tulisi altistamaan maailman sille, mitä se pitäisi viisaasti hallittuna inflaationa. Valitettavasti tuolloin ei olisi mitään estämässä käsittämättömän katastrofaalista maailmanlaajuista hallitsemattoman inflaation taloudellista joukkotuhoa, ei mitään, lukuun ottamatta WBR:n kyseenalaista kykyä hienosäätää maailman taloutta.
Vaikka maailmanlaajuinen paperiyksikkö ja keskuspankki pysyvät keynesiläissuuntautuneiden maailman johtajien lopullisena tavoitteena, paljon realistisempi ja läheisempi tavoite on palata takaisin ylistettyyn Bretton Woods -malliin, paitsi tällä kertaa ilman mitään kultatakauksen rajoitteitta. Maailman suurimmat keskuspankit pyrkivät jo ”koordinoimaan” raha- ja talouspoliitikoita, harmonisoimaan inflaatioasteita ja kiinnittämään valuuttakursseja. Taistelunhaluinen pyrkimys eurooppalaisen keskuspankin liikkeelle laskemaan eurooppalaiseen paperivaluuttaan näyttää olevan lähellä onnistumista. Tämä päämäärä kaupataan hyväuskoiselle yleisölle virheellisesti väittämällä, että vapaakaupan Euroopan talousyhteisö (EEC) välttämättä vaatii kaikkia koskevan eurooppalaisen byrokratian, verotuksen yhtenäistämisen koko EEC:n alueella, ja erityisesti eurooppalaisen keskuspankin ja paperiyksikön. Kun tämä saavutetaan, lähempi yhteistyö Federal Reserven ja muiden merkittävien keskuspankkien kanssa tulee seuraamaan välittömästi. Ja tämän jälkeen, voiko maailman keskuspankki olla kovinkaan kaukana? Ennen lopullista tavoitetta saatamme kuitenkin pian vajota taas yhteen bretton woodsiin kaikella siihen liittyvällä maksutasekriisillä ja Greshamin lailla, joka seuraa kiinteistä valuuttakursseista fiat-rahan maailmassa.
Kun katsomme tulevaisuuteen, dollarin ja kansainvälisen rajajärjestelmän ennuste on tosiaankin synkkä. Kunnes ja ellemme palaa takaisin klassisen kultakantaan realistisilla kultahinnoilla, kansainvälinen rahajärjestelmä on tuomittu liikkumaan edestakaisin kiinteiden ja vaihtuvien valuuttakurssien välillä, kummankin järjestelmän aiheuttaessa ratkaisemattomia ongelmia, toimiessa huonosti ja lopulta purkautuessa. Ja tätä purkautumista ruokkimassa tulee olemaan jatkuva dollarien tarjonnan ja siten myös Amerikan hintojen inflaatio, jotka eivät näytä mitään merkkejä vähentymisestä. Tulevaisuuden näkymä on kiihtyvä ja lopulta karkaava inflaatio kotona mukanaan rahallinen romahtaminen ja taloudellinen sodankäynti ulkomailla. Tämä ennuste voidaan muuttaa ainoastaan dramaattisella korjauksella Amerikan ja maailman rahajärjestelmään: palaamalla takaisin vapaiden markkinoiden hyödykerahaan kuten kultaan ja poistamalla valtio täydellisesti rahapiireistä.
Copyright © 1963, 1985, 1990 by Murray N. Rothbard
Copyright © 1980, 1991, 2005, 2008 Ludwig von Mises Institute
Copyright © 2008-2009 Petri Kajander (käännös)
Erikoiskiitos Mikko Tannille käännöksen editoinnista ja oikoluvusta!