Kolikoiden jalometallipitoisuuden alentaminen oli valtion keino väärentää juuri niitä kolikoita, joita se oli kieltänyt yksityisiä yrityksiä valmistamasta rahastandardin tiukan suojelemisen nimissä. Toisinaan valtio suoritti yksinkertaisen petoksen laimentamalla kultaa salaa perusmetallilla tehden alipainoisia kolikoita. Tyypillisemmin rahapaja sulatti ja löi uudelleen valtakunnan kaikki kolikot antaen alamaisille takaisin saman määrän ”puntia” tai ”markkoja” mutta kevennetyllä painolla. Ylijääneet kulta- tai hopeaunssit kuningas laittoi omaan taskuunsa ja käytti omiin kuluihinsa. Tällä tavoin valtio jatkuvasti petkutti ja määritteli uudelleen juuri sitä standardia, jota se oli luvannut suojella. Laimentamisen tuotot hallitsijat lunastivat itselleen ylimielisesti “seignioragina”.
Nopea ja ankara jalometallipitoisuuden alentaminen oli keskiajan tunnusmerkki lähes jokaisessa Euroopan maassa. 1200-luvulla ranskalainen livre tournois määriteltiin 98 grammaksi hienoa hopeaa; 1600-luvulla se merkitsi ainoastaan 11 grammaa. Hätkähdyttävä esimerkki on dinaari, Espanjan saraseenien kolikko. Dinaari koostui alunperin 65 kultagraanista ilmestyessään ensimmäistä kertaa 600-luvun lopulla. Saraseenit olivat huomattavan järkeviä raha-asioissa, ja 1100-luvun puolivälissä dinaari oli vielä 60 graania. Siihen aikaan kristilliset kuninkaat valloittivat Espanjan, ja 1200-luvun alussa dinaari (uudella nimellään maravedi) oli alentunut 14 graaniin. Pian kultakolikko oli liian kevyt kiertoon ja se muunnettiin 26 graania painavaksi hopeakolikoksi. Tämä myös alennettiin, ja 1400-luvun puolivälissä maravedi oli ainoastaan 1,5 hopeagraania ja taas liian kevyt kiertoon.1
1 Metallipitoisuuden alentamisesta, ks. Elgin Groseclose, Money and Man (New York: Frederick Ungar, 1961), s. 57-76.