Nykyaikainen talous, laajalle levinneen pankkien ja rahan korvikkeiden käytön kanssa, tarjoaa valtiolle kultaisen mahdollisuuden kiristää kontrolliaan rahan tarjonnasta ja mahdollistaa inflaatio kaikessa hienovaraisuudessaan. Olemme nähneet osiossa 12, että on olemassa kolme merkittävää rajoitetta pankin vallalle inflatoida ”vapaapankkijärjestelmässä”: (1) kunkin pankin asiakaskunnan laajuus; (2) koko pankkijärjestelmän asiakaskunnan laajuus, toisin sanoen laajuus, jossa ihmiset käyttävät rahan korvikkeita; ja (3) asiakkaiden luottamus pankkeihinsa. Mitä kapeampi asiakaskunta kullakin pankilla, pankkijärjestelmällä kokonaisuudessaan, tai mitä horjuvampi luottamuksen tila on, sitä tiukemmat ovat rajoitteet inflaatiolle taloudessa. Valtion antamat etuoikeudet ja pankkijärjestelmän kontrollointi ovat toimineet näiden rajoitteiden poistamiseksi.

Kaikki nämä rajoitteet nojaavat tietystikin yhteen keskeiseen velvollisuuteen: pankkien tehtävään lunastaa lupaamansa velvoitteet pyydettäessä. Olemme nähneet, ettei yksikään osittaiseen kassavarantovelvoitteeseen perustuva pankki pysty lunastamaan kaikkia velvoitteitaan; ja olemme myös nähneet, että tämä on uhkapeli, johon kaikki pankit osallistuvat. Mutta tietysti on olennaista mille tahansa yksityiselle omistukselle perustuvalle järjestelmälle, että sopimusvelvoitteet täytetään. Valtion kaunistelemattomin keino inflaation edistämiseksi on siis myöntää pankeille erityinen etuoikeus kieltäytyä velvoitteidensa maksamisesta ja yhä jatkaa toimintaansa. Vaikka kaikkien muiden täytyy maksaa velkansa tai mennä vararikkoon, pankkien sallitaan kieltäytyä lunastamasta kuittejaan ja samaan aikaan pakottaa omat velallisensa maksamaan, kun heidän velkansa erääntyvät. Yleisesti käytetty termi tälle on ”pidättäytyminen rahan maksusta”. Paljon tarkempi nimitys olisi ”lupa varastaa”; miksi muuksi voimme kutsua valtion antamaa lupaa jatkaa liiketoimintaa omia sopimusvelvoitteitaan täyttämättä?

Yhdysvalloissa massiiviset pidättäytymiset rahan maksuista pankkiongelmien aikoina tulivat lähes perinteeksi. Ne alkoivat vuoden 1812 sodan aikana. Suurin osa maan pankeista sijaitsi Uudessa-Englannissa, Amerikan sotaan liittymisen torjuvassa osassa maata. Nämä pankit kieltäytyivät lainaamasta sotatarkoituksiin, ja niin valtio lainasi uusilta pankeilta muissa osavaltioissa. Nämä pankit laskivat liikkeelle uutta paperirahaa myöntääkseen lainat. Inflaatio oli niin valtavaa, että lunastuspyynnöt tulvivat sisään uusiin pankkeihin erityisesti laajentumattomista konservatiivisista Uuden-Englannin pankeista, joissa valtio kulutti pääosan rahoistaan sotatarvikkeisiin. Seurauksena oli laajamittainen ”pidättäytyminen” vuonna 1814, mitä kesti yli kaksi vuotta (reilusti sodan päättymisen jälkeenkin); tänä aikana syntyi solkenaan pankkeja laskemaan liikkeelle seteleitä ilman tarvetta lunastaa kultana tai hopeana.

Tämä pidättäytyminen asetti ennakkotapauksen tuleville talouskriiseille: 1819, 1837, 1857 ja niin edelleen. Tämän perinteen seurauksena pankit huomasivat, ettei niiden tarvinnut pelätä vararikkoa inflaation jälkeen, mikä tietysti kannusti inflaatiota ja ”villiä pankkitoimintaa”. Kirjoittajat, jotka viittaavat 1800-luvun Amerikkaan kauhuesimerkkinä ”vapaasta pankkitoiminnasta”, eivät ymmärrä tämän ilmiselvän velvollisuuksien laiminlyönnin merkitystä jokaisessa finanssikriisissä.

Valtiot ja pankit vakuuttivat yleisöä toimiensa oikeudenmukaisuudesta. Itse asiassa jokaista, joka yritti saada rahansa takaisin kriisin aikana, pidettiin ”epäisänmaallisena” ja muiden kansalaisten riistäjänä, kun taas pankkeja usein ylistettiin isänmaallisesta yhteisön pelastamisesta vaikeina aikoina. Kuitenkin monet ihmiset olivat katkeria koko toimintatavasta, ja tästä tuntemuksesta kasvoi kuuluisa jacksonilainen ”kovan rahan” liike, joka kukoisti ennen sisällissotaa.1

Huolimatta käytöstään Yhdysvalloissa, tällainen ajoittainen etuoikeus pankeille ei muodostunut yleiseksi toimintatavaksi nykyaikaisessa maailmassa. Se oli raaka väline, liian satunnainen (se ei voinut olla pysyvä, sillä harva asioisi pankeissa, jotka eivät koskaan maksaisi velvoitteitaan) – ja lisäksi se ei tarjonnut valtiolle keinoja pankkijärjestelmän hallitsemiseksi. Mitä valtiot loppujen lopuksi haluavat, ei ole vain inflaatiota vaan niiden täydellisesti hallitsemaa ja ohjaamaa inflaatiota. Ei saisi olla mitään vaaraa, että pankit hallitsisivat toimintaa. Ja näin, paljon hienovaraisempi, sujuvampi ja pysyvämpi menetelmä laadittiin ja myytiin kansalle itse sivilisaation tunnusmerkkinä – keskitettynä pankkitoimintana2.

 

< edellinen sivu | seuraava sivu >
Kirjan sisällysluettelo