Tähän mennessä olemme saaneet seuraavan kuvan rahasta täysin vapaassa taloudessa: kullan tai hopean tulo vaihdon välineeksi; kilpailevien yksityisten yritysten kolikoiksi lyömä kulta liikkeellä painon perusteella; hintojen vapaa vaihtelu markkinoilla vasteena kulutuskysyntään ja tuottavien resurssien tarjontaan. Hintojen vapaus tarkoittaa välttämättä rahayksikön ostovoiman vapaata liikkumista; olisi mahdotonta käyttää voimakeinoja ja puuttua rahan arvon liikkeisiin ilman, ettei samanaikaisesti rampautettaisi kaikkien tuotteiden hintavapautta. Seurauksena oleva vapaa talous ei ole kaoottinen. Päinvastoin, talous liikkuisi sujuvasti ja tehokkaasti tyydyttääkseen kuluttajien tarpeet. Myös rahamarkkinat voivat olla vapaat.
Tähän saakka olemme yksinkertaistaneet ongelmaa olettamalla vain yhden rahametallin – kullan. Oletetaan, että kaksi tai useampi raha kiertäisi maailmanmarkkinoilla – sanotaan kulta ja hopea. Ehkä kulta olisi rahana yhdellä alueella ja hopea toisella tai molemmat olisivat kierrossa rinnatusten. Esimerkiksi kultaa, se kun on markkinoilla unssikohtaisesti kalliimpaa kuin hopea, saatettaisiin käyttää suuremmissa liiketoimissa ja hopeaa pienemmissä. Eikö kaksi rahaa olisi mahdottoman kaoottista? Eikö valtion tulisi astua väliin ja määrätä kiinteä suhde näiden kahden välille (”kaksimetallikanta”) tai jollain tavoin poistaa jompikumpi metalli (asettaa ” yksöisstandardi”)?
On hyvin mahdollista, että vapaat kädet saadessaan markkinat saattaisivat lopulta vakiinnuttaa vain yhden metallin rahaksi. Mutta viime vuosisatoina hopea pysyi itsepäisesti haastamassa kultaa. Valtion ei kuitenkaan ole tarpeellista astua väliin ja pelastaa markkinoita kahden rahan ylläpitämisen hullutukselta. Hopea pysyi kierrossa nimenomaan siksi, että se oli käytännöllinen (esimerkiksi pieniin vaihtoihin). Hopea ja kulta pystyisivät helposti kiertämään rinnakkain ja niin ovat tehneetkin menneisyydessä. Molempien metallien suhteelliset tarjonnat ja kysynnät määrittävät niiden välisen vaihtokurssin, ja tämä kurssi, kuten mikä tahansa hinta, tulee jatkuvasti vaihtelemaan vastauksena näihin muuttuviin voimiin. Hopea ja kulta saattavat esimerkiksi yhtenä hetkenä vaihtua suhteessa 16:1, toisena hetkenä suhteessa 15:1 jne. Kumpi metalli tulee palvelemaan laskentayksikkönä riippuu markkinoiden konkreettisista olosuhteista. Jos kultaa käytetään rahayksikkönä laskennassa, suurin osa maksutapahtumista tullaan ilmaisemaan kultaunsseissa ja hopeaunssit tullaan vaihtamaan vapaasti kelluvalla hinnalla suhteessa kultaan.
Tulisi olla selvää, että näiden kahden metalliyksikön vaihtokurssi ja ostovoima pyrkivät aina olemaan verrannolliset. Jos tuotteiden hinnat ovat viisitoista kertaa suuremmat hopeassa kuin kullassa, vaihtokurssi pyrkii asettumaan 15:1:een. Jos ei, kannattaa vaihtaa yhdestä toiseen kunnes tasakurssi saavutetaan. Niinpä, jos hinnat ovat viisitoista kertaa yhtä korkeat hopeassa kuin kullassa, vaikka hopea/kulta-suhde on 20:1, ihmiset ryntäävät myymään tuotteensa kullassa, ostamaan hopeaa ja sitten ostamaan tuotteet takaisin hopealla keräten näin hyvät voitot. Tämä palauttaa nopeasti vaihtokurssin ”ostovoimapariteetin”; kun kulta tulee halvemmaksi suhteessa hopeaan, tuotteiden hopeahinnat nousevat ja tuotteiden hinnat kullassa laskevat.
Lyhyesti sanottuna vapaat markkinat ovat erittäin järjestäytyneet eivätkä vain silloin, kun raha on vapaa, vaan jopa myös silloin, kun liikkeellä on enemmän kuin yksi raha.
Millaisen ”standardin” vapaa raha tarjoaa? Tärkeää on, että standardia ei pakoteta valtion määräyksellä. Jos markkinat jätetään itsekseen, ne saattavat vakiinnuttaa kullan ainoaksi rahaksi (”kultakanta”), hopean ainoaksi rahaksi (”hopeakanta”) tai, ehkä kaikkein todennäköisimmin, molemmat rahoiksi vapaasti kelluvilla vaihtokursseilla (”rinnakkaistandardi”).1
1 Historiallisista esimerkeistä rinnakkaistandardeista, ks. W. Stanley Jevons, Money and the Mechanism of Exchange (London: Kegan Paul, 1905) s. 88-96, ja Robert S. Lopez, "Back to Gold, 1252", The Economic History Review (December 1956) : 224. Kultakolikot esiteltiin nykyaikaiseen Eurooppaan lähes samanaikaisesti Genovassa ja Firenzessä. Firenze perusti kaksimetallikannan, kun taas ”Genova päinvastoin, sopusoinnussa periaatteensa kanssa rajoittaa valtion väliintuloa mahdollisimman paljon, ei yrittänyt pakottaa kiinteätä suhdetta eri metallikolikoiden välille”, ibid. Rinnakkaistandardien teoriasta, ks. Mises, Theory of Money and Credit, s. 179f. U.S Assay Officen viranomaisen ehdotuksesta Yhdysvaltain siirtymisestä rinnakkaisstandardiin, ks. J.W. Sylvester, Bullion Certificates as Currency (New York, 1882).