# Talouden perusteet — full content

> Talouden perusteet kokoaa suomenkielisiä käännöksiä itävaltalaisesta taloustieteestä ja klassisesta liberalismista: useita kokonaisia kirjoja luku kerrallaan sekä lyhyempiä artikkeleita.

<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/anatomia/ -->
# Deflaation anatomia – George Reisman

> Kuukausi tai pari sitten esillä olleet pelot deflaatiosta ovat nyt nopeasti väistymässä ja saattavat pian hävitä kokonaan. Siitä huolimatta deflaatio on aihe, joka on tärkeää ymmärtää oikein. Deflaatiota pidetään yleensä synonyymina laskeville hinnoille. Taloustieteessä ei voi olla pahempaa virhekäsitystä. Laskevien

Kuukausi tai pari sitten esillä olleet pelot deflaatiosta ovat nyt nopeasti väistymässä ja saattavat pian hävitä kokonaan. Siitä huolimatta deflaatio on aihe, joka on tärkeää ymmärtää oikein.

Deflaatiota pidetään yleensä synonyymina laskeville hinnoille. Taloustieteessä ei voi olla pahempaa virhekäsitystä. Laskevien hintojen kutsumisesta ”deflaatioksi” seuraa perinpohjainen sekaannus vaurauden ja taantuman välillä. Tämä siitä syystä, että pääasiallinen syy laskeville hinnoille on *taloudellinen kehitys*, jonka olennainen piirre on lisääntyvä tuotanto ja tavaroiden ja palveluiden tarjonta, mikä luonnollisesti saa hinnat laskemaan.

Kuitenkin deflaatio-termi on läheisesti kytköksissä liikevoittojen putoamisen ja yllättävän ja merkittävästi suuremman lainojen takaisinmaksun ilmiön kanssa, seurauksenaan laajalle levinneet maksukyvyttömyydet ja konkurssit. Voittojen putoaminen ja yllättävän jyrkkä lisäys velkataakkaan ovat luonnollisesti pääasiallisia laman oireita.

Siten hyvin läheinen syy vauraudelle, nimittäin lisääntyvä tuotanto ja tarjonta, sekoitetaan lamaan ja laajalle levinneeseen köyhtymiseen, joka seuraa taantumia. Tämä liittyy myös läheisesti ylituotannon käsitteen järjettömyyksiin, joka väittää että olemme köyhiä koska olemme rikkaita.

On ymmärrettävä, että laskeviin hintoihin on yleisesti kaksi erillistä syytä. Ensimmäinen on tuotannon ja tarjonnan lisäys, jota ei *koskaan,* ei *koskaan* tule sekoittaa deflaatioon, lamaan tai köyhyyteen. Toinen on vähentyminen rahan määrässä ja tai kulutuksen määrässä talousjärjestelmässä. Laskevat hinnat on ainoa vaikutus, joka niille on yhteistä. Ne eroavat syvällisesti muissa vaikutuksissaan.[1](/artikkeleja/anatomia/#sdfootnote1sym)

On olennaista ymmärtää, että lisääntyvän tuottavuuden aiheuttamat laskevat hinnat eivät laske yleistä tai keskimääräistä voittotasoa talousjärjestelmässä ja ne eivät tee velkojen takaisinmaksua vaikeammaksi. Todellakin siinä laajuudessa kuin tällaiset laskevat hinnat kohtaavat lisääntyvän rahamäärän ja nousevan kulutusvolyymin, ja ovat tulosta pelkästään tosiasiasta, että tuotannon ja tarjonnan lisäys ylittää lisäyksen rahassa ja kulutuksessa, niihin liittyy positiivinen voittotason *nousu* ja suurempi *helppous* maksaa takaisin velkoja.

Juuri tästä olisi kyse kultakannassa, siinä määrin kuin kullan tarjonta kasvaa vähäisesti vuosi vuodelta jatkuvan ja laajenevan kullankaivantotoiminnan seurauksena, ja kulutusvolyymi suhteessa kultaan kasvaa verrannollisesti. Tällaisissa olosuhteissa talousjärjestelmässä keskiverto myyjä pystyisi myymään alhaisemmilla hinnoilla ja pystyisi samaan aikaan pitämään myyntituotteiden varastoa näillä alhaisemmilla hinnoilla, joka on isompi suuremmassa määrin kuin hinnat ovat alhaisemmat.

Esimerkiksi jos laskevat hinnat ovat seurausta siitä, että rahan määrä ja kulutusvolyymi nousevat talousjärjestelmässä kahden prosentin vuosivauhtia, tuotannon ja tarjonnan noustessa kolmen prosentin vuosivauhtia, keskiverto myyjä pystyy myymään talousjärjestelmässä kolme prosenttia tuotteita hinnoilla, jotka ovat ainoastaan prosentin alhaisemmat. Hänen myyntitulonsa ovat kaksi prosenttia korkeammat, ja juuri tällä on merkitystä hänen nominaalisille voitoilleen ja kyvylleen maksaa takaisin velkoja. Hänen voittonsa ovat korkeammat ja hänen kykynsä maksaa takaisin velkoja suurempi. Hinnat ovat alhaisemmat, mutta *deflaatiota ei ole absoluuttisesti lainkaan.*

Laskevat hinnat eivät pyyhi pois voittoja ja tee lainojen takaisinmaksua vaikeammaksi vaan sen tekee *rahataloudellinen supistuminen*, ts. vähentyminen rahan määrässä ja tai kulutusvolyymissä talousjärjestelmässä. Tämä aikaansaa vähennyksen myyntituloissa, ja, kohdatessaan kulut, jotka määrittyvät aikaisemmasta rahan määrästä, aiheuttaa vastaavan vähennyksen voitoissa. Tämä tekee myös velkojen maksun vaikeammaksi, sillä rahaa on yksinkertaisesti vähemmän ansaittavissa ja siten käytettävissä velkojen maksuun. Rahataloudellista supistumista ja yksinomaan rahataloudellista supistumista tulee kutsua deflaatioksi.

Lisäksi rahataloudellisessa supistumisessa voittojen väheneminen ja lisäys velkataakassa eivät vähenisi millään lailla, jos hinnat eivät laskisi. Tätä ilmiötä ei voida lieventää vaikka hinnat *nousisivat*. Hinnat eivät laskisi, jos tuotanto ja tarjonta laskisivat samassa suhteessa kuin raha ja kulutus laskevat. Itse asiassa ne nousisivat, jos tuotanto ja tarjonta laskevat suuremmassa määrin kuin rahan tarjonta ja kulutuksen volyymi. Riippumatta siitä mitä tuotannolle, tarjonnalle ja hinnoille tapahtuu, sama rahataloudellinen supistuminen aiheuttaisi saman myyntitulojen vähenemisen ja, kohdatessaan saman aikaisemman rahan määrän ilmenemisen kuluina, saman voittojen vähenemisen. Ja se aiheuttaisi saman lisäyksen takaisinmaksettavaan velkaan.

Laskevat hinnat eivät yksinkertaisesti ole syy voittojen laskuun ja velkataakan lisäykseen. Enimmillään ne voivat olla *täydentämässä* näitä asioita, kun kaikki kolme seuraavat rahataloudellisesta supistumisesta. Mutta niiden ei tarvitse olla edes täydentämässä. Sillä putoavien voittojen ja nousevan velkataakan ilmiö, kuten olen juuri osoittanut, voi myös täydentyä nousevilla hinnoilla – siinä määrin kuin tuotannon ja tarjonnan vähentyminen ylittävät rahan ja kulutuksen vähentymisen.

Erityistä painotusta ansaitsee tosiasia, että jopa silloin kun laskevat hinnat ovat seurausta rahataloudellisesta supistumisesta tuotannon ja tarjonnan lisäyksen sijaan, ja niitä täydentää todelliset talousvaikeudet yleisen vaurauden sijaan, niiden erityinen panos tilanteeseen ei ole ainoastaan etteivät ne ole niiden syy, vaan niiden *parannuskeino*. Laskevat hinnat vastauksena rahalliseen supistumiseen nimenomaisesti mahdollistavat vähentyneen rahan määrän ja kulutuksen volyymin ostavan yhtä paljon tuotteita ja työllistävän yhtä paljon työntekijöitä kuin aikaisempi suurempi rahan määrä ja kulutusvolyymi. Hintojen laskun estäminen mukaan lukien palkkatasojen laskun kanssa palvelee ainoastaan tuotannon ja työllisyyden palautumisen estämistä.

Ilmaisen asian seuraavasti. Deflaatio *ei* ole laskevat hinnat. Se on *rahataloudellinen supistuminen*. Laskevat hinnat ovat välttämätön *vastatoimi* deflaatiolle, joka edeltää, ja joka on olemassa huolimatta siitä laskevatko hinnat tai eivät, ja voi olla olemassa jopa jos hinnat nousevat. Laskevat hinnat vastineena deflaatiolle ovat taloudellisesti hyödyllisiä niiden mahdollistaessa vähentyneellä rahan määrällä ja kulutusvolyymillä ostaaa yhtä paljon kuin aiempi suurempi rahan määrä ja kulutusvolyymi mahdollisti ostettavan.

Toisin sanoen laskevien hintojen vaikutus on aina positiivinen. Niitä ei tule sekoittaa deflaatioon tai lamaan, ja ei missään nimessä niiden syihin. Kuten olemme päinvastaisesti nähneet, ne ovat lääke deflaation seurauksille. Ja tämä pitää paikkansa jopa velallisille. Velan maksamista ei tee vaikeaksi hintataso, vaan ansaittavissa oleva rahan määrä suhteessa maksettavien velkojen määrään. Jos talousjärjestelmän keskiverto jäsen ei voi enää tienata aikaisempaa määrää rahaa, ja siten kokee minkä tahansa rahavelan maksaminen vaikeammaksi, tällöin tosiasia, että hinnat laskevat ei saa häntä ansaitsemaan vielä vähemmän. Sen sijaan se mahdollistaa hänen vähentyneen ostovoimansa ostaa enemmän. Hänen ongelmansa on hänen ansaittavissaan olevan rahan määrän ja hänen takaisinmaksettavan rahan määrän suhteessa. Hänen ongelmaansa ei aiheuta tämän rahan suurempi ostovoima.

(Ja näin on mahdollista nähdä 1930-luvun laman New Dealin toimenpiteiden makrotaloduellinen järjettömyys saavuttaa toipuminen pakottamalla polttamaan perunoita, kyntämään puuvillasatoja ja teurastamalla porsaita. Näillä toimenpiteillä ei ollut mitään voimaa lisätä myyntituloja, voittoja tai kykyä velanmaksuun talousjärjestelmässä. Enimmillään ne pystyivät lisäämään valittujen ryhmien myyntituloja siinä määrin kuin kysyntä tiettyihin tuotteisiin oli joustamatonta, ja vähentämään vastaavasti myyntituloja muualta talousjärjestelmästä. Niiden vaikutus myyntituloihin oli verrattavissa 1970-luvun alun niin kutsuttuun ”öljyshokkiin”, jossa öljyn ja muiden energiaa tuottavien teollisuudenalojen myyntitulot nousivat koko muun talousjärjestelmän myyntitulojen kustannuksella ja kärsiessä vastaavasti. Niillä ei ollut mitään koko talouteen ulottuvaa kokonaisvaikutusta myyntituloihin, voittoihin tai kykyyn maksaa takaisin velkoja. Ne ainoastaan saivat nettovaikutukseltaan hinnat korkeammiksi ja vähensivät käytettävien varojen ostovoimaa – toisin sanoen tekivät elämän vain vaikeammaksi.)

Hintojen putoamisen mahdollisuutta ei tule itsessään ja nimenomaisesti pitää syynä lisäykselle säästöhalukkuudessa, ja vielä vähemmän lisäykselle rahan pitämisen kysynnälle ja siten rahataloudelliselle supistumiselle. Siinä määrin kuin laskevat hinnat täydentävät suurempaa vaurautta, laskevien hintojen mahdollisuus täydentää mahdollisuutta suuremmasta vauraudesta. Suuremman vaurauden mahdollisuus tulevaisuudessa tarjoaa houkuttimen suuremmalle kulutukselle nykyisyydessä.

Sen tulee ymmärtää toimivan nykyiselle kulutukselle samalla tavoin kuin odotus tulevasta perinnöstä. Tulevaisuus on paremmin turvattu ja siten on varaa lisätä kulutusta ja nautintoja nykyisyydessä. Tämä hyvittää tosiasian, että jokaisella nykyisestä kulutuksesta pidättyvällä dollarilla on suurempi ostovoima tulevaisuudessa. Toisin sanoen lisääntyvän tuotannon säästöjen ja tulevaisuuteen varautumisen suhteessa aiheuttamien laskevien hintojen vaikutuksia tulee pitää neutraaleina, koska rahallisen yksikön suuremman tulevan ostovoiman mahdollisuuden korvaa mahdollisuus suuremmasta tulevasta varallisuudesta. Tällaisissa olosuhteissa laskevien hintojen mahdollisuus ei tarjoa perustaa rahan pitämisen kysynnän kasvulle.

Tilanne on erilainen kun tarpeen hintojen laskuun saa aikaan rahataloudellinen supistuminen. Tässä tapauksessa hintojen laskun epäonnistuminen, kohdatessaan odotuksen niiden laskemisesta siinä määrin kun on välttämätöntä markkinoiden selvittämiseksi myymättömistä hyödykkeistä ja työstä, johtaa spekulatiiviseen ostojen lykkäämiseen, joka lisää painetta hintojen laskulle.[2](/artikkeleja/anatomia/#sdfootnote2sym) Kun hinnat laskevat tarpeellisen määrän, supistuminen päättyy. Olettaen tietyn spekulatiivisen pidättymisen ostoista hintojen ja palkkojen laskun odotuksessa johonkin tarpeelliselle tasolle, kun tämä taso saavutetaan, spekulatiivinen ostoista pidättäytyminen *päättyy* ja *kulutusvolyymiin* tulee *lisäys*. Toisin sanoen vastine hintojen välttämättömään laskuun on *taloudellinen toipuminen.*

Olettaen ettei rahan määrä talousjärjestelmässä laske, rahan pitämisen kysynnän nousulla voi olla hyvin hyödyllinen vaikutus lisäämään talousjärjestelmän finanssilikviditeetin määrää – Rothbardin tekemä arvokas huomio.[3](/artikkeleja/anatomia/#sdfootnote3sym) Se palvelee sellaisia elintärkeitä finanssiterveyden toimenpiteitä kuten yritysten pitämiä kassavarantoja suhteessa niiden lyhytaikaisiin velkoihin. Se toteuttaa tämän siinä laajuudessa kun se palvelee tuomaan palkka- ja hintatasoja alas ja siten lyhytaikaisten velkojen dollarimäärää, joka laskee seurauksena pienemmistä kuluista ja siten pienemmistä maksettaviksi tulevista laskuista.

Mitä suurempi on tällaisen finanssilikviditeetin aste sitä vähäisempi on maksukyvyttömyyksien ja konkurssien vaara ja siten sitä suurempi turva kaikkia tulevia lisäyksiä tällaisissa kassavarannoissa kohtaan. Tämän seuraus on että lisäykset rahan pitämisen kysyntään ovat itseään rajoittavia, ja että kysyntä rahan pitämiseen pyrkii vakiintumaan korkeammalle tasolle. Prosessi ei ruoki itseään ja kasva loputtomasti.[4](/artikkeleja/anatomia/#sdfootnote4sym)

Se mikä luo tarpeen yllättävään merkittävään lisäykseen rahan pitämisen kysynnässä on aikaisempi keinotekoinen vähennys rahan pitämisen kysynnässä luottoekspansion aikaansaamana. Luottolaajennus saa liikemiehet uskomaan, että he voivat korvata todellisen käteisen pitämisen mahdollisuudella helposti ja kannattavasti lainata varat, joita he saattavat tarvita. Se kannustaa myös rahan pitämisen kysynnän vähennykseen näennäisen helppouden keinolla, jolla varastot voidaan myydä kannattavasti sen ruokkiessa nousevia myyntituottoja, mikä saa vaikuttamaan paremmalta pitää suurempaa varastoa ja vähemmän käteistä. Korkotason nousu, jota luottolaajennus saa aikaan edetessään, kun nousevat myyntituotot nostavat nominaalisia voittoja ja siten lainattavien varojen kysyntää, palvelee myös vähentämään rahan pitämisen kysyntää. Tämä johtuu siitä, että korkeammat korkotasot tekevät kannattavaksi lainata summia ulos lyhyiksi ajanjaksoiksi, joka ei ole kannattavaa antolainausta alemmilla korkotasoilla. Näihin osatekijöihin tulee lisätä mahdollinen nousevien hintojen vaikutus, jonka luottolaajennus voi luoda. Ja viimeisenä pääoman menetys jota luottolaajennus tuottaa, mittavien virheinvestointien myötä joita se saa aikaan, tekee luoton vähemmän saatavaksi ja siten luo yhä lisää kysyntää rahan pitämiselle.[5](/artikkeleja/anatomia/#sdfootnote5sym)

Vältä inflaatiota ja luottolaajennusta, anna kysynnän rahan pitämisellä olla korkea, anna hintojen ja palkkojen sopeutua tähän tosiasiaan, ja talousjärjestelmä on tämän jälkeen turvassa yllättäviltä lisäyksiltä rahan pitämisen kysynnässä.

Vastaavasti paras syy tosiasiallisen rahan määrän vähentymisen puolesta on, että se kärsimällä voidaan välttää suurempi, paljon vakavampi myöhempi vähennys. Näin tapahtuisi osittaisen kassavarantovelvoitteen kultakannassa, joka ei ole erkaantunut liian kauas sadan prosentin kultareserveistä. Tällaisissa olosuhteissa rahan määrän vähennys luottamukseen perustuvien välineiden[6](/artikkeleja/anatomia/#sdfootnote6sym) muodossa pystyy tuomaan rahan määrän alas todellisen rahallisen kullan tarjontaan ja siten sekä säilyttämään kultakanta että välttämään tarve vakavampaan ja mahdollisesti katastrofisempaan myöhempään vähennykseen rahan määrässä – vähennykseen tavalla joka tapahtui vuodesta 1929 vuoteen 1933, vuosikymmenien luottamusrahan tarjonnan laajentamisen jälkeen suhteessa kullan tarjontaan.

Deflaatio, joka, ja tätä ei voida toistaa liian usein, tarkoittaa rahataloudellista supistumista, ei laskevia hintoja, on parhaassa tapauksessa kategoriassa kivusta, joka tulee kestää ainoastaan suuremman myöhemmän kivun välttämiseksi. Sitä ei tulisi koskaan pitää, ja käytännössä sitä ei koskaan pidetä, minään itsessään positiivisena. Luottolaajentumisen vastustus, ja osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkijärjestelmän joka mahdollistaa luottolaajentumisen, perustuvat pääosin nimenomaan tosiasiaan, että ne ovat vastuussa deflaatiosta, jota ei esiintyisi niiden puuttuessa.

Kaikkein tärkein mainitsemani asia, nimittäin että lisääntyneen tuotannon aiheuttamat laskevat hinnat ei ole deflaatio ja sitä ei tule koskaan sekoittaa deflaatioon, on havainnollistettu seuraavassa kaavioissa, jota voidaan pitää tämän artikkelin yhteenvetona.[7](/artikkeleja/anatomia/#sdfootnote7sym)

![Laskevat hinnat ja niiden syyt](/tiedostot/artikkeleja/deflaatio.png)

**Viitteet**

[1](/artikkeleja/anatomia/#sdfootnote1anc) Selitän tämän perinpohjaisesti kirjassani [Capitalism: A Treatise on Economics](http://mises.org/books/capitalism.pdf), s. 544–46, 557–59, 573–80, 809–20 ja artikkelissa "[The Goal of Monetary Reform](http://mises.org/journals/qjae/pdf/qjae3_3_1.pdf)," *The Quarterly Journal of Austrian Economics*, Fall 2000, vol. 3, no. 3, s. 3–18.

[2](/artikkeleja/anatomia/#sdfootnote2anc) Tähän liittyen ks. Ludwig von Mises, *Human Action* 3. painos (Chicago: Henry Regnery Company, 1966), s. 568–70; Murray N. Rothbard, *Man, Economy, and State* (Princeton, New Jersey: D. Van Nostrand Company, Inc., 1962), s. 112–14, 673–75.

[3](/artikkeleja/anatomia/#sdfootnote3anc) Murray N. Rothbard, *What Has Government Done to Our Money?* (Novato, California: Libertarian Publishers, 1964), s. 14–16.

[4](/artikkeleja/anatomia/#sdfootnote4anc) Ks. Rothbard, *Man, Economy, and State*, s. 675.

[5](/artikkeleja/anatomia/#sdfootnote5anc) Viimeisestä seikasta ks Mises, op. cit., s 550–66, s. 568.

[6](/artikkeleja/anatomia/#sdfootnote6anc) Luottamukseen perustuvat välineet [fiduciary media] ovat siirrettäviä vaateita standardirahaan, tässä tapauksessa kultaan, jotka liikkeellelaskija maksaa vaadittaessa ja jotka hyväksytään kaupassa standardirahan vastineina, mutta joihin standardirahaa todellisuudessa ei ole olemassa.

[7](/artikkeleja/anatomia/#sdfootnote7anc) Kaavio on otettu artikkelistani "[The Goal of Monetary Reform](http://mises.org/journals/qjae/pdf/qjae3_3_1.pdf)," The Quarterly Journal of Austrian Economics, Fall 2000, vol. 3., no. 3, s. 14.

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/anatomia.pdf)  
Alkuperäinen artikkeli: [The Anatomy of Deflation](http://mises.org/story/1298)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/apriorisimi/ -->
# Misesin apriorisimi vastaan relativismi taloustieteessä – Thorsten Polleit

> Ludwig von Misesin (1881-1973), erään johtavan itävaltalaisen taloustieteen koulukunnan ajattelijan, työn läheiset seuraajat pitävät taloustiedettä a priori tieteenä, ”tieteenä, jonka väitteille voidaan antaa tinkimätön looginen perustelu, mikä erottaa itävaltalaiset, tai vielä tarkemmin misesiläiset, kaikista muista nykyisistä taloustieteen koulukunnista.”[1] Tällainen näkemys

Ludwig von Misesin (1881-1973), erään johtavan itävaltalaisen taloustieteen koulukunnan ajattelijan, työn läheiset seuraajat pitävät taloustiedettä a priori tieteenä, ”tieteenä, jonka väitteille voidaan antaa tinkimätön looginen perustelu, mikä erottaa itävaltalaiset, tai vielä tarkemmin misesiläiset, kaikista muista nykyisistä taloustieteen koulukunnista.”[1]

Tällainen näkemys on tosiaankin jyrkässä ristiriidassa nykyisen viimeisimmän valtavirran taloustieteen kanssa, joka on joutunut positivisimin lumouksen uhriksi: pyrkimyksenä tutkia hypoteesin totuudellisuutta yhteiskuntatieteissä, positivistit julistavat että vaaditaan ihmisten tekojen ja niiden jatkuvaa empiiristä testausta (”jos-tällöin” toteamuksilla), mahdollistaen näin tieteellisen etenemisen.[2]

Kuitenkaan positivistis-empiristinen lähestymistapa ei pidä ja ei pysty pitämään lupaustaan. Se tukee virheellisiä taloudellisia oppeja, käsittäessään väärin taloustieteen loogisen aseman. Positivistis-empirismi rohkaisee älyllisesti puhuen kulkeutumista pois vapaiden markkinoiden järjestyksestä, pohjustaen tietä kollektivismiin, sosialismiin ja jopa totalitarianismiin.

Positivistis-empirismi rohkaisee yhteiskunnallista relativismia: se kieltää kaiken a priori totuuden ihmisen toiminnan yhteiskunnallisesta todellisuudesta, kiinnittyen ”kaikki kelpaa” näkemykseen. Sellaisena yhteiskunnallinen relativismi tahtomattaan tukee yhteiskunnallisen vapaan järjestyksen vastustajia: ei ole olemassa mitään joka pääsääntöisesti voisi estää positivistis-empiristisestä doktriinista johdettuja suosituksia rikkomasta yksilöiden omistusoikeuksia.

Vuonna 1945 Friedrich August von Hayek (1899-1992) muotoili seuraukset yhteiskunnallisesta filosofiasta, joka jättää periaatteet huomioimatta:

”Vastahakoisuus yleisiä periaatteita kohtaan, sekä preferenssi etenemiselle erityisestä tapauksesta erityiseen tapaukseen, on tuotosta liikkeestä, joka ”asteittaisuuden väistämättömyydellä” johtaa meidät pois tiettyjen periaatteiden yleisen tunnistamisen yhteiskunnallisesta järjestyksestä järjestelmään, jossa järjestys luodaan suoralla käskyllä.”[3]

Lähes kaikissa kehittyneissä maissa valtiollinen toiminta—mitattuna esimerkiksi valtion prosentuaalisena kulutuksena kokonaistuloista ja auktoritaarisen lainsäädännön laajuudella—on laajentunut yksilönvapauden ja vapaiden markkinoiden järjestyksen kustannuksella, valtavirran ekonomistien myöntymisellä—tai jopa julkisella kannatuksella.

Tämän takia Misesin työ taloustieteen loogisesta asemasta tulee saattaa takaisin julkiseen tietouteen: hänen työnsä itse asiassa muodostaa älyllisen suojan vapaan yhteiskunnallisen järjestyksen rappeutumista vastaan. Seuraavaksi esitellään lyhyesti itävaltalaisen taloustieteen metodologiset perusteet.[4] Lähtöpisteenä on välttämättömästi tietoteorian alue.

### Tietoteoria alkupisteenä

Tietoteoria on filosofian osa-alue keskittyen ihmisen tietämyksen alkuperään, mahdollisuuksiin, laajuuteen ja yleiseen perustaan. Eräs tieto-opin avainkysymyksistä on, mistä tietämyksemme tulee?

*Rationalismin* mukaan tietämyksemme perustuu päättelyyn. Tietämys ei tule meille kokemuksen kautta (*aistinvaraisen havainnoinnin)*. Se on peräisin kokonaan periaatteista, jotka edeltävät sitä ihmismielessä.

Empirismin mukaan tietämyksemme pohjautuu kokemukseen. Sen juuret ovat ajatuksessa, että kaikki mitä voimme tietää maailmasta koostuu siitä, mitä maailma antaa meidän kertoa itsestään ja meidän tulee havainnoida sitä tarkkaavaisesti.

Rationalismi ei pidä kiinni käsityksestä, että emme voi saavuttaa mitään tietoa kokemuksesta. Kuitenkin kun siirrytään tieteellisyyteen, silloin kun tunnistetaan yleisesti sovellettavia sääntöjä ja lakeja, rationalisti perustelee ettei kokemuksella ole samaa sitovuutta kuin deduktiivisella perustelulla.

Silti säännöt ja lait voidaan vahvistaa kokemuksella, mutta ne saadaan loogisella deduktiolla korkeammista—kattavista—laeista, jotka sisältyvät jo järjen käyttöön. Tässä kohtaa joudumme tekemään pikaisen katsauksen merkittävään filosofiin [Immanuel Kantiin](https://fi.wikipedia.org/wiki/Immanuel_Kant) (1724-1804) ja hänen vallankumoukselliseen [Puhtaan järjen kritiikkiin](https://fi.wikipedia.org/wiki/Puhtaan_järjen_kritiikki).

### Kantin synteettiset aprioriset väitelauselmat

Kant pyrki ratkaisemaan tietoteoriallisen ongelman osoittamalla, että ihmisten tietämys objekteista tai luonnollisesta todellisuudesta yleisesti ei riipu päämääristä itsestään. Hänen mukaansa empiiriset kohteet riippuvat—jossain määrin paradoksaalisesti—meidän tietämyksestämme niistä.

Kantin mukaan ihmisten tiedollinen rakenne sinänsä tuottaisi tietämystä. Tällainen tietämys ei tule meille kokemuksen ja todellisuuden havainnoinnin kautta. Itse asiassa se juontuu kattavista periaatteista, jotka ihmisen mieli omaa ennen mitään kokemusta.

Kant teki eron a priorin ja a posteriorin välillä. Ensimmäinen viittaa arvioon, joka ilmaisee ennen mitään havaintoa hankittua tietämystä, jälkimmäisen viitatessa kokemuksen pohjalta hankittuun tietämykseen.

Tämän lisäksi Kant määritti eron synteettisten ja analyyttisten arvostelmien välillä. Analyyttinen arvostelma rajoittuu käsitteen määritelmään sisältyvän tiedon informaatioon, synteettisen arvostelman sen sijaan tarkoittaessa, että objektien arvostelma tarjoaa informaatiota tarkastellun kohteena olevasta subjektista.

Hänen erottelunsa mahdollistaa seuraavat neljä yhdistelmää:

1. Analyyttiset a posteriori arvostelmia ei esiinny, sillä koskaan ei ole tarvetta turvautua kokemukseen puhtaasti selittävän väitteen tueksi.2. Synteettiset a posteriori arvostelmat ovat suhteellisen kiistattomia tosiasioita, joista tulemme tietoiseksi aistikokemuksiemme perusteella.

3. Analyyttiset a priori arvostelmat sisältävät kaikki loogiset totuudet ja selkeät määritelmälliset asiat; ne ovat välttämättömästi tosia.

4. Synteettiset a priori arvostelmat ovat ratkaiseva tapaus, sillä ainoastaan ne pystyvät tarjoamaan uutta informaatiota, joka on väistämättä totta.

A priori synteettiset arvostelmat eivät toista määritelmiin kuuluvaa informaatiota, eivätkä myöskään tarjoa uutta informaatiota asiasubjektista kokemuksen perusteella. Ne viittaavat ominaisuuksiin, joita ihmismieli omaa ennen kokemusta ja muovaa empiirisesti johdetusta tietämyksestä, kertoen maailman luonteesta perustuen järjen tutkimukseen itsestään.

Avainkysymys on siten, kuinka voimme tunnistaa totuuden tällaisissa synteettisissä a priori väitelauseissa, oletuksella ettei formaali logiikka riitä ja huomiot eivät ole välttämättömiä? Kantin mukaan synteettisten a priori propositioiden totuus voidaan vahvistaa varmasti itsestään selvillä materiaalisilla aksioomilla. Väitelause on itsestään selvä, koska emme voi kieltää sen totuutta ilman ajautumatta sisäiseen ristiriitaan; pyrkimys kieltää synteettisen a priori väitelauseen totuus vastaisi sen totuuden hyväksymistä.

### Misesin ihmisen toiminnan aksiooma

Misesin ”toiminnan aksiooma”—väitelause että ihmiset toimivat—on tosi synteettinen a priori propositio. Väitelausetta että ihmiset toimivat ei voida kumota, koska tällainen kieltäminen määrittyisi itsessään toimintana; väitteen todenperäisyyttä ei voida poistaa.

Kaikki kategoriat jotka kuuluvat taloustieteeseen—arvo, päämäärät, keinot, valinta, kustannukset jne.—sisältyvät Misesin toiminnan peruslauseeseen. Niitä voidaan tulkita ainoastaan, jos oletamme ihmisten toimivan. Ne ovat a priori totta, loogisesti johdettuna toiminnan aksioomasta.

Misesille taloustiede seuraa sovelletun logiikan järjestystä, ja sen vuoksi hän käytti termiä prakseologia—ihmisen toiminnan logiikan tiedettä—luonnehtiakseen ihmisen toiminnan logiikan teoriaa.[5]

Misesin teki johtopäätöksen taloustieteestä,

”Sen väitteitä ja väitelauseita ei johdeta kokemuksesta. Ne ovat, kuten logiikka ja matematiikka, a priori. Ne eivät ole oikeaksi tai vääräksi todistelun alaisia kokemuksen tai tosiasioiden perusteella. Ne ovat sekä loogisesti ja ajallisesti edeltäviä millekään historiallisen tosiasian ymmärrykselle. Ne ovat välttämätön edellytys kaikille älylliselle historiallisten tapahtumien käsittämiselle.”[6]

Hans-Hermann Hoppe ilmaisee Misesin suuren oivalluksen ytimekkäästi:

”Misesin suuri oivallus oli, että taloustieteellisen järkeilyn perusta on juuri tässä toiminnan ymmärtämisessä; ja että taloustieteen asema ikään kuin sovellettuna logiikkana perustuu toiminta aksiooman asemasta todellisena a priori synteettisenä väitelauseena.”[7]

### Eräitä esimerkkejä a priori arvostelmista taloustieteessä

Pohditaan joitain seurauksia, jotka voidaan loogisesti johtaa Misesin ihmisen toiminnan aksioomasta. Tiedämme ihmisten toimivan; se on tosi a priori propositio, koska loogisesti ei ole mahdollista ajatella etteivät ihmiset toimi.[8]

Ihmisen toiminta pitää loogisesti sisällään vaihdannan, koska toiminta sinänsä on yhden asiantilan vaihtamista toiseksi asiantilaksi.

Ihmisen toiminta tapahtuu ajassa. Ihmisen mielenlaatu ei pysty käsittämään mitään muunlaista. Jos ihminen pystyisi saavuttamaan haluamansa päämääränsä välittömästi nykyisyydessä, hänellä ei olisi mitään syytä toimia—mutta kuten tiedämme, toiminta on välttämätöntä ihmisen luonteelle; toimimaton ihminen ei ole käsitettävissä.

Aika on niukkaa, ihmisen ollessa kuolevainen. Ja ihmisen joutuessa käyttämään aikaa saavuttaakseen päämääränsä, aika on keino halutun päämäärän saavuttamiseen.

Ajan ollessa niukka keino, ilmenee välttämättömyys valintojen tekemiselle vaihtoehtoisten päämäärien väliltä: niukkuus tarkoittaa, että yksi päämäärä voidaan saavuttaa luopumalla muista päämääristä.

Joutuessaan tekemään valintoja, ihmisen toiminta on itse asiassa tarkoituksellista käyttäytymistä: se tähtää saavuttaakseen tiettyjä päämääriä.

Päättäessään pyrkiä tiettyihin päämääriin, toimija joutuu asettamaan arvojärjestyksiä päämäärille, edustaen arvioinnin prosessia.

Toimivalla ihmisellä tulee olla ajatus kuinka saavuttaa halutut päämäärät. Jos ihminen ei ajattele pystyvänsä saavuttamaan päämääräänsä, hän ei voi toimia. Mutta kuten yllä on osoitettu, ei ole olemassa toimimatonta ihmistä.

Lisäksi kausaliteetti—toisin sanoen linkki syyn ja seurauksen välillä—on ihmisen toiminnan eräs kategoria. Jos ei ole olemassa kausaalista suhdetta, ihminen ei voi toimia—mikä on mahdotonta.

Ihmisen tulevaisuus on epävarma. Jos ihminen tietäisi tulevaisuutensa, hänen toimintansa ei pystyisi muuttamaan sitä, ja siten ihmisen toiminta todistaa, että tulevaisuus on toimijalle epävarma.

Vielä yksi Misesin ihmisen toiminnan peruslauseeseen liittyvä totuus on että ainoastaan ihmiset toimivat. Käsitteillä kuten ”valtio,” ”ryhmät” ja ”kollektiivit” ei ole olemassa omaa olemassaoloa. Niillä ei ole mitään todellisuutta; ne vain nojaavat yksilöiden toimintaan.  
Hoppe tarjoaa oivaltavia esimerkkejä Misesin taloudellisista a priori propositioista:

”Ihmisen toiminta on toimijan tarkoituksellista pyrkimystä arvostettuihin päämääriin niukoilla keinoilla. Kukaan ei voi tarkoituksellisesti olla toimimatta. Jokainen toiminta tähtää parantamaan toimijan subjektiivista hyvinvointia sen yläpuolelle mitä se muutoin olisi ollut. Suurempaa hyödykkeen määrää arvostetaan korkeammalle kuin pienempää saman hyödykkeen määrää. Aikaisempaa tyytyväisyyttä suositaan myöhemmän tyytyväisyyden sijasta. Tuotannon tulee edeltää kuluttamista. Mitä kulutetaan nyt, ei voida kuluttaa myöhemmin tulevaisuudessa. Jos hyödykkeen hintaa alennetaan, ostetaan joko sama määrä tai enemmän kuin muutoin. Hintojen kiinnittäminen alle markkinat selvittävien hintojen, johtaa kestävään puutokseen. Ilman tuotannontekijöiden yksityistä omistajuutta ei voi olla tekijöiden hintoja, ja ilman tekijöiden hintoja, kustannuslaskenta on mahdotonta. Verot ovat rasitus tuottajille ja/tai varallisuuden omistajille, ja vähentävät tuotantoa ja/tai varallisuutta alle sen mitä se muutoin olisi ollut. Henkilöiden välinen konflikti on ainoastaan mahdollista, jos ja siinä määrin kuin asiat ovat niukkoja. Asiaa tai asian osaa ei voi omistaa yksinoikeudella enemmän kuin yksi henkilö kerrallaan. Demokratia (enemmistön valta) on yhteensopimaton yksityisomistuksen (yksilöllisen omistusoikeuden ja hallinnan) kanssa. Mikään verotuksen muoto ei voi olla yhtäläinen (tasa-arvoinen), mutta jokainen verotus sisältää kahden erillisen ja epätasa-arvoisen veronmaksajien luokan syntymisen: veronmaksajat vastaan veron vastaanottajat-kuluttajat. Omaisuus ja omistusoikeus ovat kaksi erillistä kokonaisuutta, lisäys jälkimmäiseen ilman vastaavaa lisäystä aikaisempaan ei nosta yhteiskunnallista vaurautta, vaan johtaa olemassa olevan varallisuuden uudelleenjakamiseen.”[9]

### Misesin metodologinen kaksinaisuus

Kirjansa Theory and History aivan alussa Mises käsittelee metodologista dualismia: oivallusta, että ihmisten tekoja ei voida analysoida luonnontieteiden soveltamien menetelmien perusteella, jossa positivistis-empirismistä on tullut vallitseva lähestymistapa.

Murray N. Rothbard mainitsi, että luonnontieteiden objektit (kivet, planeetat, atomit jne.) eroavat radikaalisti ihmisistä, ”ihmisen perusolemukseen kuuluu, että heillä on tavoitteita ja päämääriä, ja että he pyrkivät saavuttamaan nämä tavoitteet. Kivillä, atomeilla ja planeetoilla ei ole tavoitteita tai mieltymyksiä; sen vuoksi ne eivät valitse vaihtoehtoisia toimintatapoja.”[10]

Ja lisäksi

”atomeja ja kiviä voidaan tutkia, niiden reitti kartoittaa, ja niiden polut merkitä ja ennustaa, ainakin periaatteessa pienimpään kvantitatiiviseen yksityiskohtaan asti. Ihmisiä ei voida; joka päivä ihmiset oppivat, omaksuvat uusia arvoja ja päämääriä, sekä muuttavat mielensä; ihmisiä ei voida määrittää ja ennustaa kuten objekteja ilman mieltä tai kapasiteettia oppia ja valita.”[11]

Tämän päivän valtavirran taloustieteen valitsema metodologinen lähestymistapa—seuraten luonnontieteissä sovellettuja—on empirismi. Mises hylkäsi tämän lähestymistavan perustuen kahden koulukunnan aihepiirien epäyhteensopivuuteen.[12]

Luonnontieteet nojaavat laboratoriokokeisiin: yksilöllisen elementin muutoksien vaikutukset toiseen elementtiin voidaan havainnoida eristyksissä. Tutkija tekee hypoteesin, ja vaaditaan havaintoja toteamaan sen oikeellisuus tai virheellisyys.

Empiirinen lähestymistapa tarkoittaa sitoutumista loppumattomaan yrityksen ja erehdyksen -menetelmään. Tällainen lähestymistapa hylkäisi ajatuksen väitelauseiden kertakaikkisesta vakiinnutetusta totuudesta, nykyään ehkä parhaiten esiintuotuna [Sir Karl Raimund Popperin](https://fi.wikipedia.org/wiki/Karl_Popper) (1902-1994) (osittain nihilistisellä) järkeilyllä.

Popper ehdottaa että hypoteesia ei voida todentaa (tarkoittaen arvioida havainnoilla) kertakaikkisesti, koska mikään rajallinen määrä havaintoja ei koskaan pystyisi osoittamaan sen oikeellisuutta. Teoriaa voidaan pitää väliaikaisesti käytössä kunnes se lopulta osoitetaan vääräksi; tässä merkityksessä todellinen tietämys on väliaikaista.

Kuitenkaan tämä lähestymistapa ei ole yhteensopiva taloustieteen kanssa, koska ”ihmisen toiminnan suhteen ei voida toteuttaa yhtään laboratoriokoetta. Emme ole koskaan tilanteessa havainnoida ainoastaan muutosta yhdessä elementissä, kaikkien muiden tilanteen olosuhteiden pysyessä muuttumattomina.”[13]

Ensinnäkin empiiriset testit perustuvat historialliseen dataan, jonka täytyy muodostaa pohja yhteiskuntatieteiden empiiriselle lähestymistavalle. Tämä data on kontingenssia, sen ollessa aina seurausta monimutkaisesta ilmiöstä.

Toiseksi—ja tämä on kategorisesti erilaista luonnonlaeista—ihmiset voivat ja oppivat kokemuksesta ja pyrkivät muuttamaan arvoasteikkojaan ja mieltymyksiään. Tämän seurauksena ei voida olettaa aika-muuttumattomia suhteita syiden ja seurausten välille, kuten voidaan havainnoida luonnontieteissä.

Jos taloustiede on loogisesti johdettavaa a priori tiedettä kuten Mises toi esiin, mikä tällöin on empiirisen testaamisen rooli, menetelmän joka on saanut keskeisen aseman nykyisessä taloustieteessä? Kaikki pyrkimykset empiirisesti testata loogisesti johdettuja totuuksia olisivat osoituksia älyllisestä sekaannuksesta.

Otetaan synteettinen a priori väitelause kuten Pythagoraan lause: a² + b² = c². Tuottaisiko tämän loogisesti johdetun lauseen empiirinen testaaminen yhtään ylimääräistä tietämystä? Ei, kaikki tällaiset pyrkimykset menisivät hukkaan ja viestittäisivät älyllisen hämmennyksen tilaa. Sama pätee pyrkimyksiin testata loogisesti johdettuja taloustieteen väitelauseita.

Otetaan esimerkiksi laskevan rajahyödyn laki. Se määrittää että jos hyödykkeen tarjonta kasvaa yhdellä yksiköllä, tähän lisäyksikköön liitetyn arvon tulee välttämättömästi vähentyä—koska tämä lisäyksikkö voidaan ainoastaan hyödyntää keinona toteuttaa päämäärä, joka on vähemmän arvostettu kuin vähiten arvostettu tyydytetty päämäärä tällaisen hyödykkeen yksiköllä, jos tarjonnassa olisi yhden yksikön vajaus.

### Empiristis-positivistinen doktriini johtaa yhteiskunnallisen relativismiin

Taloustieteen perustaminen empirismin oppiin on itse asiassa erheellinen edesottamus, joka johtaa virheellisiin tuloksiin empirismin kärsiessä vakavista loogisista puutteellisuuksista. Empirismin mukaan mitään ei voida tietää ennen empiiristä testausta. Mutta kuinka on mahdollista päätyä tällaiseen päätelmään?

Sitä ei voida johtaa tekemällä havaintoja todellisuudesta—empirismin väittämästä ainoasta tiedon lähteestä. Jos oletamme empirismin alkuoletuksen olevan kategorisesti tosi—tarkoittaen että voimme sanoa jotain joka on a priori tosi tiettyjen tapahtumien suhteesta—se todistaa vääräksi empirismin teoreeman, nimittäin että kaikki tietämys on hypoteettista luonteeltaan. Empirismi ei voi tarjota ,itään a priori tietämystä, kuten se (implisiittisesti) julistaa tekevänsä.

Tämän lisäksi empirismi esittää väitteen kykenevänsä havainnoimaan ja mittamaan ihmisen toimintaa. Kuitenkaan näitä käsitteitä ei voida johtaa itse havainnosta, kuten empirismi väittää. Itse asiassa ne edellyttävät ymmärrystä ihmisten havainnoinnista ja mittaamisesta. Jälleen empirismi joutuu myöntämään turvautuvansa tietämykseen, joka nojaa ymmärrykseen havainnoinnin sijaan.

Tosiasiallisesti empirismissä on tuhon siemen: torjuessaan mahdollisuuden mihinkään a priori totuuteen, empirismi rohkaisee ottamaan käyttöön kaikenlaisia hypoteeseja, olivat ne sitten kuinka huonosti suunniteltuja tahansa. Positivistille ei ole mitään syytä lähtökohtaisesti hylätä yhtään hypoteesia; hän allekirjoittaa moton ”kaikki kelpaa,” ja hän haluaa antaa kokemuksen päättää asian. Tässä merkityksessä empiristis-positivistinen oppi johtaa vahingolliseen yhteiskunnalliseen relativismiin.

Siinä missä empiristinen lähestymistapa saattaa olla suhteellisen harmiton luonnontieteissä, sen seuraukset yhteiskuntatieteissä ovat täysin eri asia. Esimerkiksi jos hypoteesi ennustaa vaikutuksia joiden sanotaan olevan laajasti suotavia, empirismin tukijoilla taloustieteessä on perustelu kokeilla ja katso mitä tapahtuu.

Kuitenkaan jos lopputulos ei ole hypoteesin mukainen, empirismi ei salli hypoteesin hylkäämistä vääränä. Tosiasiallisesti empirismi immunisoi hypoteesin sanomalla, että vääräksi todistettu koe oli vahinko, antaen ymmärtää käynnissä olevan kokeen todistavan sen oikeaksi. Tai vaihtoehtoisesti positivistit katsoisivat hypoteesin epäonnistumisen johtuvan kontrolloimattomista (laiminlyödyistä) tekijöistä, täten lisäten tukea yhteiskunnallisen kokeen jatkamiselle sen lopettamisen sijasta.

Empiristis-positivistisen opin tukijoiden voidaan etupäässä odottaa tulevan yhteiskunnallisten suunnittelijoiden leiristä: ihmisryhmä—joka on valtio ja kaikki sen älylliset tukijat—jotka haluavat lisätä valtaansa suhteessa muihin yhteiskunnan jäseniin.

### Rahan tarjonnan yhteiskunnallinen suunnittelu—esimerkkitapaus

Otetaan esimerkiksi a priori totuus, että jokainen lisäys rahan tarjontaan vähentää rahan vaihtoarvoa, johdettuna toiminnan aksioomasta, ja että valtion politiikka rahan arvon vakauttamiseksi on mahdoton tehtävä tuhoisilla seurauksilla.

Ensinnäkin raha on hyödyke, ja kuten kaikki hyödykkeet, raha on laskevan rajahyödyn lain alainen. Jälkimmäisen mukaan rahayksikön rahahyöty markkinan edustajan kädessä vähenee, jos ja kun hänen rahavarantonsa kasvaa (muiden asioiden pysyessä muuttumattomina).[14]

Tämän seurauksena, rahan tarjonnan järjestelmässä joka sallii rahan tarjonnan lisäyksen ajan mittaan—ollen se sitten vapaiden markkinoiden raha tai valtion kontrolloima raha—rahan vaihtoarvo ei voi pysyä vakiona.

Ihmiset toimivat. Toiminta pitää sisällään muutoksen ihmisten tavaroiden ja palveluiden mieltymyksissä ja arvostuksessa. Raha ei ole poikkeustapaus. Itse asiassa, jopa jos rahan varanto pysyy muuttumattoman, joudumme odottamaan sen arvon suhteessa muihin hyödykkeisiin ja palveluihin muuttuvan ajan myötä, johtuen kiistämättömästä tosiasiasta että ihmiset toimivat.

Mises, rakentaen Carl Mengerin (1840-1921) työn pohjalta, osoitti loogisesti regressio teoreemallaan, että raha voi saada alkunsa ainoastaan vapaiden markkinoiden vaihtokaupasta, että rahaan kuuluu historiallinen osatekijä. Näin ollen raha voidaan jäljittää takaisin ihmisen toimintaan. Sitä ei voida perustaa valtion pakottavalla toiminnalla.[15]

Tällä oivalluksella on merkittäviä seurauksia rahalliseen järjestykseen.

Mises oli tietoinen, että taloudelliseen laskentaan—jossa raha on korvaamaton työkalu—tarvitaan ainoastaan pysyä erossa suurista ja äkkijyrkistä heilahteluista rahan tarjonnassa. Hän tarjosi loogisen perustan sille että markkinat pystyvät tarjoamaan tällaisen vaihdannan välineen, ilman tarvetta valtion väliintulolle.

Positivistis-empiristinen oppi kuitenkin tuki vapaiden markkinoiden rahajärjestyksen korvaamista valtiollisella rahan tarjonnan monopolilla: se teki tunnetuksi harhakuvitelman siitä, että vakaa raha olisi toivottua ja korvaamaton edellytys taloudelliselle laskennalle, ja että ainoastaan valtio, eikä vapaat markkinat, pystyisivät tarjoamaan tällaisen rahan.

Kuitenkin vakaa raha on ilman mitään loogista epäilystä yhteensopimaton ihmisen toiminnan aksiooman kanssa:

”Ajatus ostovoiman pitämisenä vakaana ei ole lähtöisin pyrkimyksistä tehdä taloudellista laskentaa tarkemmaksi. Sen lähteenä on halu luoda erkaantunut alue ihmiselämän loputtomasta vaihtuvuudesta, piiri johon historiallinen prosessi ei vaikuta.”[16]

Kuten toiminnan aksiooma antaa ymmärtää, ei voi olla vakaata rahaa. Valtion rahavarannon kontrolli ei pelkästään epäonnistu pitämään lupaustaan; siitä tulee myös nimenomainen lähde taloudellisille kriiseille, pohjustaen tietä yhtä suurempiin annoksiin valtiollista väliintuloa vapaiden markkinoiden järjestykselle—kuten itävaltalaisessa bisnessyklin rahateoriassa on tuotu esille.

Jos raha ilmenee hyödykerahasta, valtion kontrollia rahan tarjonnasta ei voida toteuttaa loogisesti ilman omistusoikeuksien rikkomista sekä se voidaan toteuttaa ainoastaan taloudellisen tehokkuuden kustannuksella:

”Valtion suunnitelma rahan määrän määrittämiseen ei voi koskaan olla osittainen ja oikeudenmukainen kaikille yhteiskunnan jäsenille. Mitä ikinä valtio tekee pyrkimyksessään vaikuttaa ostovoiman korkeuteen riippuu väistämättömästi hallitsijan henkilökohtaisesti harkintakyvystä. Se edistää aina joidenkin ihmisryhmien etuja muiden ryhmien kustannuksella. Se ei koskaan palvele mitä kutsutaan yleisön hyvinvoinniksi tai yhteiseksi hyvinvoinniksi.”[17]

Mises oli varsin tietoinen valtion luomien taloudellisten epäarvoisuuksien ja kriisien seurauksista—molemmat suoraa seurausta teorioista, jotka hylkäävät apriorisimin taloustieteessä: tarkoittaen ihmisten pettymistä kapitalismiin. He näkevät valtion väliintulon—ihmisten vapaiden markkinoiden vastaisen mielipiteen suurella tuella—ratkaisuna kriiseille, eikä niiden nimenomaisena syynä, kutsuen yhä suurempia annoksia valtiollista yksilöiden kontrollointia.

### Tarve palata Misesin apriorisimiin

Positivistis-empiristinen oppi, joka muodosta tämän päivän valtavirran taloustieteen ytimen, ei ole ainoastaan älyllinen epäonnistuminen; se myös rohkaisee—tosiasiassa yllyttää—yhteiskunnalliseen relativismiin, avaten näin oven vapaiden markkinoiden vastaisilla toimintamalleille, joita kerran liikkeelle laitettuna on vaikea hallita. Tässä merkityksessä positivismi on käytäntöön laitettuna anti-kapitalistinen doktriini.

Paluu Misesin suureen älylliseen oivallukseen—nimittäin että taloustieteelle voidaan antaa tiukka looginen perusta, kuten on ilmentynyt hänen prakseologiassaan—vaikuttaa olevan vaatimuksena estää uudet vahingot vapaan yhteiskunnan ihanteelle.

Huomautukset:

[1] Hoppe, H.-H. (2007), Economic Science and the Austrian Method, Ludwig von Mises Institute, Auburn, s. 8.

[2] Termi positiivinen taloustiede voidaan jäljittää Friedman, M. (1953), Essays in Positive Economics, University of Chicago Press, Chicago, jossa hän tosiasiallisesti asettaa suunnan tietoteoriallisen suunnan tämän päivän valtavirran taloustieteelle.

[3] Hayek, F. A. v. (1980), “Individualism: True and False,” Individualism and Economic Order, University of Chicago, p. 1.

[4] Katso esimerkiksi , Hoppe, H.-H. (2006), “On Praxeology and the Praxeological Foundation of Epistemology,” The Economics and Ethics of Private Property: Studies in Political Economy and Philosophy, 2nd edition, Ludwig von Mises Institute, Auburn, s. 265–294; idem, Economic Science and the Austrian Method, Ludwig von Mises Institute, Auburn. Also Leeson, P., and P. Boettke (2006), “Was Mises Right?” Review of Social Economy, Taylor and Francis Journals, Vol. 64, June, s. 247–265.

[5] Katso tässä asiayhteydessä Rothbard, M. N. (1997), “Praxeology: The Methodology of Austrian Economics,” The Logic of Action One: Method, Money, and the Austrian School, by Murray N. Rothbard, Cheltenham, UK: Edward Elgar, s. 58-77.

[6] Mises, L. v. (1996), Human Action, 4th edition, Fox & Wilkes, San Francisco, s. 32.

[7] Hoppe, H.-H. (2007), s. 25.

[8] Katso selitys Rothbard, M. N. (2004), Man, Economy, and State, with Power and Market, Ludwig von Mises Institute, Chapter 1.

[9] Hoppe, H.-H. (2001), Democracy: The God That Failed, New Brunswick, N. J., Transaction Publishers, s. xvii.

[10] Murray N. Rothbard, Preface to Mises, L. v. (2007), Theory and History, Ludwig von Mises Institute, Auburn, s. xiii.

[11] Ibid.

[12] See Mises, L. v. (1978), The Ultimate Foundation of Economic Science, Sheed, Andrews & McMeel, Kansas City, s. 6-7.

[13] Mises, L. v. (1996), s. 31.

[14] Usein väitetään rahan vaihtoarvon pysyvän muuttumattomana, jos rahan tarjonnan muutokseen yhdistyy muuttumaton rahan kysyntä. Vaikka tällainen johtopäätös on kiistaton, se ei perustu osittaiseen analyysiin. Jälkimmäisen mukaan analyytikko muuttaisi yhtä tekijää pitäen kaikki muut tekijät vakioina. Näin tekemällä voidaan sanoa, että lisäyksen rahan tarjontaan täytyy, ceteris paribus, johtaa rahan vaihtoarvon vähenemiseen.

[15] Rothbard osoitti, että valtion rahan tarjonnan monopoli voidaan ainoastaan vakiinnuttaa pakkolunastuksen toimella. Katso Rothbard, M. N. (1990), What Has Government Done to Our Money?, Ludwig von Mises Institute, Auburn, Alabama, [kappale III](/artikkeleja/raha/valtiontulonlahteet.html) “Government Meddling with Money.”

[16] Mises, L. v. (1996), s. 224.

[17] Ibid, s. 422.

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/apriorisimi.pdf)  
Alkuperäinen artikkeli: [Mises’s Apriorism Against Relativism in Economics](http://mises.org/story/2944)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/asiantuntijat/ -->
# “Asiantuntijat” eivät koskaan opi – Peter Schiff

> On olemassa selittämätön, mutta silti laajalle levinnyt käsitys, että osakemarkkinoiden liikkeet ennustavat talouden tilannetta. Nykyinen Yhdysvaltain osakkeiden nousuralli on saanut monet ihmiset vetämään johtopäätöksen, että taantuma on lähestymässä loppuaan. Laajalle levinnyt optimismi ei ole rajoittunut pelkästään Wall Streetille, sillä jopa

On olemassa selittämätön, mutta silti laajalle levinnyt käsitys, että osakemarkkinoiden liikkeet ennustavat talouden tilannetta. Nykyinen Yhdysvaltain osakkeiden nousuralli on saanut monet ihmiset vetämään johtopäätöksen, että taantuma on lähestymässä loppuaan. Laajalle levinnyt optimismi ei ole rajoittunut pelkästään Wall Streetille, sillä jopa Barack Obama on vedonnut kuplamarkkinoihin osoittaakseen talouspolitiikkansa oikeaksi. Silti todellisuus on selkeästi ristiriidassa näiden optimististen oletusten kanssa.

Ensinnäkin osakemarkkinat ovat kautta historian tulleet yllätetyiksi. Nykyisessä suhdannesyklissä eivät sen enempää markkinat kuin sen kannustusjoukotkaan nähneet taantuman tuloa eli miksi kenenkään pitäisi uskoa, että nämä viisauden lähteet ovat yhtäkkiä tulleet selvänäköisiksi?

Valtion virallisten tilastojen mukaan nykyinen lama alkoi vuoden 2007 joulukuussa. Kaksi kuukautta aikaisemmin, kyseisen vuoden lokakuussa, Dow Jones Industrial Average ja S&P 500 saavuttivat molemmat historialliset ennätyslukemat. Mitä kaukonäköisyyttä tämä nousuralli tarjosi? Markkinat olivat ilmiselvästi täysin sokeita suurimmalle lamalle sitten 1930-luvun laman. Pääsyy sille miksi markkinoilla myytiin niin voimakkaasti vuonna 2008, sen jälkeen kun tuli mahdottomaksi sivuuttaa laman vakavuus, johtui siitä, että aikaisempina vuosina taloutta oli markkinoilla tulkittu täysin väärin.

Lisäksi läpi koko vuoden 2008, jopa talouden supistuessa, akateemiset taloustieteilijät ja osakemarkkinoiden analyytikot olivat yhä vakuuttuneita siitä, että lama vältettäisiin. Jos he eivät pystyneet ennakoimaan lamaa joka oli jo alkanut, kuinka he voivat ennustaa milloin se tulee päättymään? Vuoden viimeisenä päivänä 2007 esiintymisessäni Fox Newsissä sain kärsiä muiden optimististen panelistien ivailusta, kun julistin selkeästi, että lama on tuloillaan.

Yhdysvaltain osakemarkkinoiden nousevat hinnat – erityisesti seuraten 50 prosentin laskua – eivät tarkoita mitään suhteessa Yhdysvaltain talouden terveydestä tai toiveista elpymiselle. Suhteessa ulkomaisten osakemarkkinoiden tähdenlennonomaiseen nousuun viimeisen kuuden kuukauden aikana Yhdysvaltain osakkeet ovat pysyneet paikallaan. Jos mitään, niin se on ulkomaisten markkinoiden vahvuus, joka vetää Yhdysvaltain osakkeita mukaan nousuun.

Vuoden 2008 lopussa ja vuoden 2009 alussa ”asiantuntijat” julistivat, että vahvistuva Yhdysvaltain dollari ja Yhdysvaltain osakkeiden suhteellisesti parempi suoriutuminen maailmanlaajuisten markkinoiden myyntien aikana tarkoittaa, että Yhdysvallat tulee johtamaan maailmanlaajuista elpymistä. Tuolloin he argumentoivat, että koska olimme ensimmäinen lamaan joutunut talous, olisimme ensimmäinen siitä myös ulkona. He väittivät, että oli tilanne kuinka huono tahansa kotimaassa, se oli vielä huonompi kansainvälisesti ja että poliitikkojen rohkeat ja ”elvyttävät” toimet johtaisivat paljon parempaa lopputulokseen täällä kuin muiden johtavien teollisuusmaiden paljon ”säikymmät” vastineet.

Tuolloin hylkäsin nämä väitteet roskapuheina. Jälleen kerran tosiasiat tukevat näkemystäni. Yhdysvaltain osakkeiden lyhyt suhteellisesti parempi suoriutuminen vuoden 2008 lopussa on tullut tiensä päähän, ja noustuaan pääosan viime vuotta, dollari on jatkanut pitkäaikaista laskuaan. Jos Yhdysvaltain talous olisi todella paranemassa, dollari olisi vahvistumassa – ei heikkenemässä. Taloustiedot osoittaisivat myös merkittävämpää toipumista kotimaassa kuin ulkomailla. Sen sijaan ulkomaiset osakkeet ovat jatkaneet tähdenlentomaista nousuaan, joka on ollut luonteenomaista niiden viime vuosikymmenelle. Globaalien osakkeiden elpyminen heijastelee globaalin talouden junan erkaantumista amerikkalaisesta huoltovaunusta, mitä ”asiantuntijat” ovat pitäneet mahdottomana.

Vaikkakin globaalin finanssikriisin pahin saattaa olla takana, Yhdysvaltain talouden paljon perustavanlaatuisemman kriisin todellinen vaikutus on vielä kokematta täydellisesti. Amerikalle todellinen elpyminen ei tule alkamaan ennen kuin nykyisiä valtion toimenpiteitä on lievennetty. Kaikkein pikaisimmin tarvitsemme Fedin pääjohtajan, joka on valmis toteuttamaan kovaa rakkautta, jota taloutemme erittäin kovasti kaipaa. Tosiasia, että Ben Bernanke on pysynyt niin suosittuna sekä Wall Streetillä että Washingtonissa, osoittaa kuinka huonosti hän on hoitanut hommansa.

Verrataan Bernanken suosiota paheksuntaan, jota monet osoittivat Fedin pääjohtaja Paul Volckerille Ronald Reaganin ensimmäisen kauden alkupäivinä. Tuolloin kongressissa oli monia lakialoitteita ja vaatimuksia hänen asettamisekseen syytteeseen, ja jopa konservatiivinen kongressiedustaja Jack Kemp vaati Volckeria eroamaan. Ilman ehdotonta tukea erittäin suositulta presidentiltä nämä pyrkimykset savustaa Volcker ulos olisivat todennäköisesti onnistuneet. Vaikkakin häntä aluksi parjattiin kovasti, saavutti hän lopulta lähes yksimielisen ylistyksen rohkeasta talouden ohjauksestaan, joka lopulta katkaisi selän inflaatiolta, palautti luottamuksen dollariin ja mahdollisti vilkkaan talouden toipumisen. Päinvastaisesti Bernanken maine tulee pirstoutumaan historian paljastaessa hänen kyvyttömyytensä ja arkuutensa koko mittakaavan.

Kun kongressi ja presidentti harkitsevat parhaita poliittisia toimenpiteitä suoristaakseen talouden laivamme, toivon että he valitsevat Seinfield-sarjan henkilön George Costanzan kehittämän strategian. Tunnistaen viisaasti, että kaikki hänen vaistonsa tähän saakka ovat päätyneet epäonnistumisiin, George päätti että menestyäkseen hänen täytyy tehdä täysin päinvastaisesti kuin mitä hänen vaistonsa kertovat häntä tekemään. Suosittelen politiikoillemme tämän lähestymistavan kokeilemista.

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/asiantuntijat.pdf)  
Alkuperäinen artikkeli: [“Experts” Never Learn](http://europac.net/externalframeset.asp?from=home&id=16962&type=schiff)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/bastiat/ -->
# Bastiatin perintö taloustieteessä – Jörg Guido Hülsmann

> Claude Frédéric Bastiat (1801–1850) on yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä taloustieteilijöistä. Hänen roolinsa on kyseenalaistamaton ranskalaisen vapaakauppaliikkeen organisoijana ja 1800-luvun Manner-Euroopan vapaakauppaliikkeen innoittajana, ja historioitsijat tunnistavat hänet erinomaisena pamflettien kirjoittajana – eräät kutsuvat häntä jopa ”kaikkein loistavimmaksi koskaan eläneeksi talousjournalistiksi”. [1]

Claude Frédéric Bastiat (1801–1850) on yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä taloustieteilijöistä. Hänen roolinsa on kyseenalaistamaton ranskalaisen vapaakauppaliikkeen organisoijana ja 1800-luvun Manner-Euroopan vapaakauppaliikkeen innoittajana, ja historioitsijat tunnistavat hänet erinomaisena pamflettien kirjoittajana – eräät kutsuvat häntä jopa ”kaikkein loistavimmaksi koskaan eläneeksi talousjournalistiksi”. [1]

Yleisesti ei ole kuitenkaan hyväksytty, että Bastiat oli myös merkittävä teoreetikko, jonka löydöillä on ollut pysyvä vaikutus. [2] Hänen älyllistä perintöään on tarpeettomasti laiminlyöty, koska se pitää sisällään ongelmia, jotka eivät ole 2000-luvun valtavirran taloustieteilijöiden tutkaruudulla. Sillä on paljon enemmän yhteistä nykypäivän itävaltalaisten taloustieteilijöiden kanssa, ja tämän artikkelin tarkoituksena on tuoda esiin joitain näitä yhtäläisyyksiä ja auttaa palauttamaan Bastiat oikealla paikalleen taloustieteen historiassa. [3]

### Harmonia vastaan tasapainotila

Bastiat esitetään usein harmonian opin puolestapuhujana. Vaikkakin tämä pitää paikkansa, niin yleensä ei ole kovin hyvin ymmärretty mitä tämä oppi todellisuudessa sanoo ja kuinka se eroaa yhteiskunnallisten ilmiöiden keskinäisten suhteiden viimeaikaisemmista näkemyksistä. Bastiatin pääteoksen nimi on vaikuttavasti Taloudelliset harmoniat. Tässä teoksessa hän kehittelee ja puolustaa väitettä, että yhteiskunnan kaikkien jäsenten intressit ovat harmoniset, jos ja siinä määrin kuin yksityisomistuksen oikeuksia kunnioitetaan tai nykyaikaisen kielenkäytön mukaisesti, että esteettömät markkinat voivat toimia vapaina valtion väliintuloista.

Hänen argumenttinsa ydin on hyvin yksinkertainen. Hän vakuuttaa ettei vapaiden markkinoiden luonteessa ole mitään mikä lähtökohtaisesti tekee sen hyvin järjestäytyneestä toiminnasta mahdotonta. Toisin sanoen vapaat markkinat eivät sisäsyntyisesti toimi minkään väestön osan intressejä vastaan. Ainoa ryhmä kenen intressejä se ei pysty sovittamaan yhteen kaikkien muiden ryhmien intressien kanssa ovat huijarit tai varkaat, jotka elävät muiden ihmisten omaisuuden loukkauksilla.

Kuten Bastiat toteaa näistä muutoin yleisistä taloudellisen harmonian rajoista: ”Niin paljon kuin rakastammekin yhteensovittamista, on olemassa kaksi periaatetta, joita ei voida sovittaa yhteen: vapaus ja pakkovalta.” [4]  Vapaat markkinat pystyvät siten tyydyttämään kaikkien muiden intressit paitsi niiden, jotka jostain syystä pyrkivät loukkaamaan muiden omistusoikeuksia.

Seurauksena ei ole vaatia väittämättömästi instituutionaalista väliintuloa. Luonnollisesti ei ole takuita, että markkinat tyydyttävät jokaisen yksilön jokaisena ajan hetkenä. Bastiat ei väitä, että markkinat olisivat vapaita ”häiriöiden syistä” (s. 489ff.), tarkoittaen virheistä tai väkivallasta. Päinvastoin hän käyttää monta sivua kirjastaan painottaen näitä sosiaalisen maailman ominaisuuksia (katso esimerkiksi 1851, s. 494ff, 554ff.). Hän ei viittaa lainkaan kysymykseen siitä toimivatko kaikki yhteiskunnan jäsenet aina harmoniassa toistensa kanssa, vaan kysymykseen siitä ovatko heidän intressinsä aina harmoniset. Bastiat kiistää ensimmäisen, mutta vakuuttaa jälkimmäisestä.

Yhteiskunnan kaikkien jäsenten intressit ovat harmoniset niin kauan kuin he kunnioittavat toistensa omaisuutta, juontuen itsensä omistamisesta, koska yhteistyössä tuottaminen on fyysisesti tuottavampaa kuin yksilöllinen tuotanto. [5]  Jokainen yhteiskunnan jäsen hyötyy hyvin järjestäytyneestä työnjaosta ja markkinoissa ei ole lähtökohtaisesti mitään, joka tekisi tällaisen työnjaon mahdottomaksi.

Esittäessään intressien harmoniaa vapailla markkinoilla Bastiat argumentoi melko perustavanlaatuisella tasolla kohdatakseen kerralla laajan ja moninaisen älyllisten vastustajien ryhmän. Hän ei ole rajoittunut keskustelemaan jokaisesta valtion väliintulon ehdotuksesta erikseen, vaan keskittyy näiden ehdotusten yhteiseen perustaan siitä, että vapailla markkinoilla jotkin intressit ovat sisäsyntyisesti vastakkaisia. Bastiat analysoi yksityiskohtaisesti monia tällaisia väitettyjä intressivastakkaisuuksia todistaen jokaisen kohdalla väitteen perusteettomaksi.

Esimerkiksi vaikka velallisilla ja luotonantajilla vaikuttaisi olevan eturistiriita, näin ei todellisuudessa ole, koska velallisella itsellään on intressi hänen luotottajansa hyvinvointiin, sillä muutoin hän ei voi saada lisäluottoa. Ja luotonantajalla on intressi velallisen hyvinvointiin, koska ainoastaan terve velallinen voi maksaa korkoja.

Bastiat keskusteli lukemattomista vastaavista suhteista kuten kuluttajien ja tuottajien, proletariaattien ja omistajien, työläisten ja kapitalistien, maaseutu ja kaupunkiväestön, kansalaisten ja ulkomaalaisten, maanomistajien ja vuokralaisten, kansan ja keskiluokan jne. Hän myös osoitti vääräksi Malthusin väestöteorian, jonka mukaan väestönkasvu tuo mukanaan ruokapulan ja päätyy siten yhteiskunnan jäsenten välisiin eturistiriitoihin.

Lähes kaikki hänen tekemänsä argumentit näissä kyseisissä asioissa pureutuvat asian ytimeen. Esimerkiksi käsitellessään ehdotusta estää epäreilua kilpailua yhtenäistämällä tuotanto-olosuhteita, Bastiat (1964b, pp. 29f.) havainnoi:

Tuotanto-olosuhteiden yhtenäistäminen ei ainoastaan haittaa jossain määrin vaihdantaa vaan se käy käsiksi myös vaihdantaan sen perusteissa; vaihdanta nimenomaisesti perustuu moninaisuuteen, tai jos pidätte parempana hedelmällisyyden, taitojen, ilmaston  ja lämpötilan epätasa-arvoon, jota pyritte hävittämään…. Jos kilparadalla yksi hevosista voittaa, muut häviävät; mutta kun kaksi hevosta työskentelevät tuottaakseen jotain hyödyllistä, kumpikin tuottaa määrän suhteessa voimiinsa; ja vaikkakin vahvempi tekee suuremman palveluksen, ei tästä seuraa ettei heikompi tee lainkaan.

Bastiatin peruste vapaille markkinoille ei kuitenkaan perustunut ainoastaan yksittäisten valtion interventioiden vääräksi osoittamiseen, vaan myös yleiseen kaikille valtion toimien ehdotuksille yhteisen perustan vääräksi osoittamiseen. Hän argumentoi nerokkaasti, että kaikki nämä ehdotukset sisältävät jonkin muunnelman väitteestä, että vapaat markkinat perusluonteeltaan toimivat tiettyjen yksilöiden tai ryhmien intressien vastaisesti. Tämä on pääteema hänen loppuunsaattamattomassa Taloudelliset harmoniat -teoksessa. Esipuheessa, jonka hän osoitti Ranskan nuorille, Bastiat (1851, s. 3; oma käännös) painottaa, että

Se mikä asettaa erinäiset sosialistiset koulukunnat… radikaalisti erilleen taloustieteilijöiden koulukunnasta ei ole tämä tai tuo yksityiskohtainen kysymys…; vaan lähtökohta, tämä alustava ja tärkein kysymys: Ovatko ihmisten intressit sikseen jätettynä harmoniset vai vastakkaiset?

Lyhyt vilkaisu 1900-luvun taloudellisen ajattelun historiaan vahvistaa Bastiatin oivalluksen interventiollisten hankkeiden yhteisestä nimittäjästä. Kaikkein tärkein valtion väliintulon taloudellinen oikeutus painotti suhdannevaihtelujen olemassaoloa, monopolia, julkisia hyödykkeitä ja työttömyyttä. Jokaisessa näissä tapauksissa havaitun ongelman väitettiin olevan markkinoiden epäonnistuminen, mikä ei ole mitään muuta kuin väite, että kyseinen ongelma juontuu markkinoiden perusluonteesta. Markkinat eivät pysty ratkaisemaan sitä, ainakaan ne eivät voi ratkaista sitä yhtä hyvin kuin valtio, mahtava deus ex machina, jonka on siksi välttämätöntä tuoda pelastus.

Bastiatin hengen mukaisesti monet itävaltalaiset ja muutamat valtavirran taloustieteilijät ovat yhä uudelleen osoittaneet vääräksi tapauskohtaisesti nämä 1900-luvun väitteet markkinoiden epäonnistumisesta. Nämä vastaväitteet saavat varmasti lisää voimaa, jos ne yhdistettäisiin yleisempään hyökkäykseen harhakäsitystä kohtaan, joka yhdistää kaikkia näitä yksittäisiä tapauksia. Tällaisissa pyrkimyksissä nykypäiväin taloustieteilijät hyötyvät erittäin paljon Bastiatin talouden harmonioiden opin huolellisesta tutkimuksesta.

Huomionarvoisesti Bastiatin talouden harmoniat –argumentti eroaa selkeästi tyypillisestä 1900-luvun vapaiden markkinoiden argumentista, jota Léon Walrasin työ innoitti ja jonka mukaan markkinat saavuttavat tai pyrkivät saavuttamaan tasapainotilan tai ne maksimoivat tai pyrkivät maksimoimaan yhteiskunnallisen hyödyn. Seuraavaksi huomattakoon kuinka muutama vuosikymmen myöhemmin Louis Rougier (1938, s. 70; oma käännös) esitti tieteellisen perusteen vapaille markkinoille:

Taloustiede osoittaa, että maksimaalinen tyytyväisyys kauppakumppaneille toteutuu vapaan kilpailun järjestelmässä. Yhden yksittäisen tuotteen vaihdannassa ainoastaan kysynnän ja tarjonnan vapaa toiminta mahdollistaa saapumisen suuresta määrästä yksilöllisiä kauppoja tasapainohintaan – hinnalla jolla markkinoille tarjotun tuotteen määrä myydään parhaiten kokonaisuudessaan, olettaen tietty ostovoiman jakautuminen yhteiskunnan jäsenten kesken tiettynä ajanhetkenä.

Tämäntyylinen argumentti oli laajalle levinnyttä 1930-luvulla ja on yhä nykyään Chicagon vapaiden markkinoiden taloustieteilijöiden ponnistelujen ansiosta. Tästä merkittävästi eroten Bastiat ei väittänyt, että laissez-faire tuottaisi täydellisyyden tilan. Hänen kannanottonsa oli, että siellä missä yksityisomaisuutta kunnioitetaan ilmenee luonnollinen järjestys, jossa yksilölliset intressit eivät ole vastakkaisia vaan vastavuoroisesti tukevia. Tällöin yhteiskunta kehittyy jatkuvasti, vaikkakaan se ei saata koskaan olla täydellinen tiettynä ajanhetkenä.

### Omaisuuden ja haltuunoton analyyttinen merkitys

Viittasimme jo Bastiatin oivallukseen, että talouden harmoniat riippuvat tietyn muotoisista omaisuuden haltuunotoista, nimittäin vapaille markkinoille perustuvista omaisuuden haltuunoton muodoista. Bastiat näki selvästi, että pakkovaltainen haltuunotto – tai tunkeutuminen kuten edesmennyt Murray Rothbard kutsuisi sitä – aikaansaa yhteensovittamattoman etujen törmäyksen, joka häiritsee ja lopulta tuhoaa markkinoiden toiminnan. Hänen pääasiallinen panoksensa positiiviseen taloudelliseen analyysiin koostuu kehittyneestä häiriöiden syiden ja vaikutusten kuvauksesta, joita pakkovaltainen haltuunotto aiheuttaa. ”Protektionismi”, ts. lain suojaama erityisintressien politiikka, häiritsee intressien luonnollista harmoniaa ja luo etuoikeuksista konflikteja, jotka päättyvät sosialismiin ja sotaan. Esimerkiksi viinitariffi hyödyttää kotimaisia viinin tuottajia kotimaisten kuluttajien ja ulkomaisten viinituottajien kustannuksella.

Koska valtion interventio luo voittajia ja häviäjiä, huono-osaisilla ryhmillä on motivaatio puolustaa itseään ottamalla valtio hallintaansa ja käyttämällä sitä hyödykseen, näin lisäten lain vinoutumista. Sen jälkeen kun protektionismi on hyväksytty periaatteena, se käynnistää prosessin, joka tuhoaa täysin kaitselmuksen alaisen yksityisomistuksen järjestyksen, päättyen täysimittaiseen sosialismiin. Tässä prosessissa lain vinoutuminen toimii pääinstrumenttina:

Ihmisen luontoon kuuluu vastustaa epäoikeudenmukaisuutta, jonka uhriksi hän on joutunut. Kun varastaminen tapahtuu lain keinoin sen säätävän yhteiskuntaluokan hyväksi, kaikki ryöstetyt luokat pyrkivät rauhanomaisin tai vallankumouksellisin menetelmin osallistumaan lakien laatimiseen…. Siihen asti maissa, joissa lainsäädäntävalta oli keskittynyt harvojen käsiin, harvat ryöstivät massoja lain voimalla. Mutta kun lainsäädäntä tehdään yleiseksi, tasapainoa haetaan yleisestä varastamisesta. Yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuksien poistamisen sijaan niistä tehdään yleisiä. Silloin, kun epäedullisessa asemassa olevat luokat saavat poliittiset oikeutensa, niiden ensimmäinen ajatus ei ole lopettaa varastamista, … vaan järjestää kostotoimia muita luokkia vastaan myös itseään vahingoittaen. [6]

Valitettavasti suurimmalta osalta ihmisiä puuttuu taloustieteen koulutus ja he ovat sen vuoksi alttiita pitämään tällaisia valtion interventioita vaurauden lisäämisen lähteenä kaikille, eikä joidenkin ihmisten ryöstämisen toimena toisten hyödyksi. Näille ihmisille, Bastiatin (1964a, s. 144) sanoin, ”valtio on mahtava mielikuvitusolento, jonka avulla jokainen pyrkii elämään kaikkien muiden kustannuksella”.

Bastiatin kirjoitukset kaitselmuksen alaisen yksityisomaisuuden järjestyksen ja ihmisen tekemien lakien dialektiikasta tekevät hänestä merkittävän edelläkävijän nykypäivän lain ja taloustieteen akateemisille tieteenaloille siitäkin huolimatta, että hän lähestyy aihealuetta täysin erilaisesta näkökulmasta kuin nykyinen valtavirran taloustiede. Bastiat painottaa ratkaisevaa näkökantaa, että koska laki on ihmisen luoma insituutio, se voidaan myös vinouttaa käyttämällä sitä muihin tarkoitusperiin kuin yksityisomaisuuden suojeluun.

Siten Bastiat käyttää omaisuutta ja haltuunottoa perustavanlaatuisina elementteinä analyysissään – ne ovat lähtökohtia hänen perusteluilleen pelkkien hänen perusteluidensa tulosten käytännöllisen toimeenpanon työvälineiden sijaan. Juuri tämä kyseinen menetelmä teki hänen perustelunsa laissez-fairelle sietämättömäksi Cairnesille (1965), Jevonsille (1968), muille brittiläisille taloustieteilijöille ja myös uudelle ranskalaiselle taloustieteilijöiden sukupolvelle, joka täytti talouspolitiikan uudet virat 1800-luvun viimeisellä neljänneksellä (ks. Salerno 2001). Heidän silmissään Bastiatin menetelmään sisältyi petitio principii – se oletti jotain totena, joka voidaan vahvistaa ainoastaan analyysin lopussa.

Mutta tämä vastalause osuu harhaan. Bastiat ei argumentoinut, että tämä tai tuo omistusoikeus olisi oletettuna hypoteesista, tai postulaatista, että sen tulisi ohjata politiikkaa. Hän keskittyi kahden radikaalisti erilaisen haltuunoton muodon –  omaisuuden ja ryöväämisen tai luomisen ja varastamisen (1851, s. 220, 502) – vertaavaan analyysiin, ja luomisen vastaan varkauden komparatiiviset vaikutukset säilyvät huolimatta siitä mikä niistä toteutetaan taloudessa.

Vastoin Cairnesia ja hänen muita myöhempiä kriitikoitaan Bastiatin ehkä merkittävin panos taloustieteeseen on hänen tietoinen omaisuuden ja haltuunoton analyyttinen käyttö, vaikkakin myöhempien brittiläisten ja ranskalaisten viranomaisten vahingollinen kritiikki taloustieteessä nujersi käytännössä kaikkia tulevia taloustieteilijöitä seuraamasta hänen jalanjälkijään. Kun Murray Rothbard 1960-luvun alussa ja Hans-Hermann Hoppe 1980-luvun lopussa alkoivat elvyttämään tätä menetelmää, he lähtivät lähes tyhjästä ja ilman viitteitä heidän suureen ranskalaiseen edeltäjäänsä.

### Ihmisen toiminta, omaisuus ja arvo

Bastiatin ajattelussa omaisuudella on merkittävä rooli valtion interventioiden analyysin lisäksi myös arvoteoriassa. Valitettavasti lähes kaikki hänen ajatuksensa omaisuuden ja arvon suhteesta löytyvät hänen keskenjääneestä teoksestaan Taloudelliset harmoniat (erityisesti kappaleista jotka käsittelevät vaihdantaa, arvoa ja omaisuutta), jota hän työsti kuolinvuoteellaan ja jota sen vuoksi leimaa lähes kuumeinen toistava peräänantamattomuus tiettyjä hänen argumenttiaan tukevia olennaisia tosiasioita kohtaan. Seuraava selitys asettaa nämä tosiasiat niiden kokonaiskuvaan. Pellissier-Tanonin (2001) mukaan Bastiatin arvoteorian kaikkein tarkin kuvaus löytyy Gonnardilta (1941, s. 338ff.).

Ensimmäinen huomioitava asia on, että Bastiat rajoittaa arvoanalyysinsä markkinailmiöön. Kun hän käyttää sanaa ”arvo”, hän tarkoittaa markkinoiden asettamaa vaihtosuhdetta. Siten lähtökohtaisesti hänen analyysinsä laajuus on rajoittuneempi kuin nykyisen rajahyötyanalyysin, joka myös käyttää täysin erilaisessa merkityksessä ilmaisua ”arvo”. Kuitenkin on sanomattakin selvää, ettei erilainen terminologia sinänsä asetu Bastiatia vastaan tai osoita ristiriitaa hänen arvoteoriansa ja nykyisen arvoteorian välillä. [7]

Bastiatin arvoteorian keskeinen väite on selväpiirteinen markkinoiden vaihdantasuhteiden luonnehdinta ihmisten palveluiden suhteina (Bastiat 1851, s. 118). Yhä uudelleen hän vakuuttaa, että arvo on kahden markkinoilla vaihdetun palvelun välinen suhde ja lisäksi että ainoastaan ihmisten palveluilla on arvo, luonnon palveluiden ollessa aina ilmaisia. Tämä näkökanta vaikuttaa yhteensovittamattomalta nykyisen rajahyötyteorian kanssa, joka selittää markkinoiden hinnat kuluttajien valintoina. Mutta kuten tulemme näkemään, Bastiatin teoria palveluista ja arvoista liittyy markkinahintoihin tavalla jota nykyinen arvoteoria ei lainkaan sisällä. Jälkimmäinen pyrkii selittämään tarkkaa asioiden vaihtosuhdetta markkinoilla, mutta tämä ei ole lainkaan Bastiatin huolenaiheena. [8]  Hänen päämielenkiintonsa on selittää mitä ihmiset vaihtavat markkinoilla, ja hänen vastauksensa on, että he vaihtavat yksinomaan ihmisten palveluita.

Kuten tulemme näkemään niin tämä vastaus ei ole ainoastaan täysin oikeassa sen sisällössään, vaan se tarjoaa myös puuttuvan yhdistävän tekijän nykyisen taloudellisen arvon ja hintojen teorian ja nykyisen libertarisen omaisuusteorian välillä.

Jotta Bastiatin arvoteoriaa voi ymmärtää, on olennaista oivaltaa, että hän käyttää sanaa ”palvelut” täysin erilaisessa merkityksessä kuin nykyaikainen taloustiede, nimittäin ihmisten palveluiden suppeassa merkityksessä tai vielä tarkemmin ilmaistuna merkityksessä: ihmisten toimintoja suoritettuna muiden ihmisten palvelemiseksi. Hänen silmissään talouspolitiikka on ihmisen toiminnan tiede, ja sen vuoksi sen tulee ”perustua ilmentymiin toiminastamme, vaivannäöstämme ja vastavuoroisista palveluista joita vaihdetaan toinen toisiinsa, koska ne ovat alttiita vertailulle, arvostukselle, arvioinnille ja ne ovat alttiita arvioinnille juuri sen vuoksi, että niitä vaihdetaan toinen toisiinsa.” [9]  Päinvastaisesti tarpeet ja tyydytykset ovat sopimattomia taloustieteen perustoiksi, koska nämä ilmiöt kytkeytyvät jokaiseen yksilöön ja ovat siten ei verrannollisia. [10]

Bastiat argumentoi lisäksi ja yhtä perustavanlaatuisesti, että ihmiset eivät pelkästään palvele toinen toisiaan teoilla jotka suoritetaan lähi- tai kaukaisemmassa tulevaisuudessa vaan myös menneisyydellä suoritetuilla teoilla (Bastiat 1851, s. 233). Siten palvelun suorittamista ei tapahdu pelkästään leikkaamalla toisen hiukset, tekemällä toisen kirjanpitoa tai antamalla pianotunteja vaan myös luopumalla omin käsin muokatusta maapalasta tai aikaisemmin leivotusta kakusta. Maapalan tai kakun tapauksessa mennyt palvelu ei tapahdu yksin vaan ”sekoitettuna” luonnonvarojen kanssa, joita ne muokkaavat.

Tällainen kielenkäyttö saattaa olla epätavallista, mutta se ei ole varmasti väärää sen sisällössään. Nykyään olemme tottuneet puhumaan palveluista rajoittuneemmassa työpalveluiden merkityksessä, jotka arvostetaan ja hinnoitellaan erillään palvelua täydentävistä tuotantotekijöistä.

Esimerkiksi sihteerin työ on palvelu, vaikka siinä käytetty kynä tai tietokone ei ole. Bastiatin näkökulmasta taas jokaisen näiden tuotantotekijöiden käyttäminen on palvelu: sihteeri suorittaa palvelun työllään, kynävalmistaja suorittaa palvelun luovuttaessaan kynän ja tietokonevalmistaja suorittaa palvelun luovuttaessaan tietokoneensa. Ja yrittäjä tarjoaa kaikilla näille palveluita luovuttaessaan heille rahaa vastineena saamistaan palveluista. Siten on täysin perusteltua luonnehtia Bastiatin markkinavaihdantoja palveluiden vaihdannoiksi.

Tämän markkinavaihdantojen luonnehdinnan tärkeys juontuu sen yhtäläisyyksistä Lockean-Rothbardilaisen haltuunoton ja omaisuuden teorian kanssa. [11]  John Locken haltuunoton teorian mukaan – joka oli vakioteoria Bastiatin piireissä [12]  – maapalan voi omistaa jos ja siinä määrin kuin sitä on muokannut omilla toimillaan. Siten tämän maapalan vaihtaminen markkinoilla on luopumista aikaisemmista teoista – tarkoittaen siis Bastiatin mukaan henkilön aikaisemmista palveluista –  hintaa vastaan, joka on itsessään välttämättömästi joko teko tai mennyt teko yhdistettynä luonnonvaroihin. Siten näemme, että Bastiatin arvoteoria on johdonmukainen sovellus lockelaisesta vaatimuksesta omaisuuden ja ihmisen toiminnan välisestä suhteesta talousteoriassa. [13]

Itävaltalaiset taloustieteilijät kuten Mises (1998), Rothbard (1993) ja Hoppe (1989, 1993) painottavat rutiininomaisesti, että vaihdanta ja markkinahinnat pohjautuvat omaisuuteen. Heidän mukaansa ei ole olemassa asioita, jotka vaihtavat keskenään kuten Walrasian tasapainomallissa. Sen sijaan kaikki markkinavaihdannat tapahtuvat ihmisten välillä, ja kaikissa markkinoiden kanssakäymisissä ihmiset vaihtavat omaisuutta. Esimerkiksi kun Meikäläinen vaihtaa omenan Korhosen päärynään, omenan täytyy olla Meikäläisen omaisuutta ja päärynän Korhosen omaisuutta, tai muutoin vaihdantaa ei voi tapahtua. Bastiatin analyysi vaihdannasta ja arvosta täydentää ja vahvistaa itävaltalaista hintateoriaa esittämällä, että lopulta kaikki omaisuus on mennyttä, nykyistä tai tulevaa toimintaa.

Tähän oivallukseen perustuen, että se mitä maksamme markkinavaihdannoista on pelkästään muiden ihmisten tekoja, Bastiat luo kehittyneen analyysin arvon ja ihmisen toiminnan ja luonnonvarojen yhteistoiminnan suhteista.

Bastiat (1851, s. 122) painottaa, että luonnonvarojen palveluiden hyödyn tulee olla tiukasti erillään ihmisten palveluiden hyödystä. Ainoastaan ihmisten toiminnan hyöty liittyy omaisuuteen ja arvoon, kun taas luonnonvarojen hyöty ei liity. Siten hyödyllä luonnosta ei ole vaikutusta hintoihin, jotka määrittyvät yksinomaan ihmisen toiminnan hyödystä (1851, s. 158). Toisin sanoen sekä ihmisen toiminta että luonnonvoimat tuottavat molemmat hyödyllisiä vaikutuksia, mutta ainoastaan ihmisen toiminnasta juontuvasta hyödystä maksetaan ja luonnon hyödystä ei koskaan makseta. Jälkimmäinen on aina ilmainen siinä merkityksessä, että omistamattomat resurssit ovat kenen tahansa saatavilla joka näkee  niiden poimimisen tai ”keräämisen” vaivan. Bastiat sanoo:

Aikaisemmista kappaleista, erityisesti Hyötyä ja Arvoa käsitelleestä, voimme johtaa seuraavan kaavan: Jokainen nauttii ILMAISEKSI kaikista luonnon tarjoamista tai tuottamista hyödyistä sillä oletuksella, että henkilö vaivautuu keräämään ne tai suorittamaan vastaavan palveluksen niille jotka tekevät hänelle palveluksen vaivautumalla hänen puolestaan. (1851, s. 217, oma käännös; painotukset alkuperäisiä)

Lisäksi koska ihmiset pyrkivät jatkuvasti lisäämään heidän työnsä tuottavuutta innovaatioiden, työnjaon, pääoman keräämisen jne. avulla ja koska he voivat tehdä näin ainoastaan kanavoimalla yhä enemmän luonnonvaroja näihin tuottaviin hankkeisiin, tuotteiden arvo – niiden hinta ostajan kontrolloimina menneinä, nykyisinä tai tulevina tekoina – vähenee jatkuvasti (Bastiat 1851, s. 241). ”Mitä tapahtuu, jos käytetään työkalua? Tämä hyöty saadaan kerättyä helpommin. Siten [hyödyn keräämisen] palvelulla on vähemmän arvoa. Kirjapainon keksimisestä lähtien olemme maksaneet vähemmän kirjoista – ihailtava ja väärinymmärretty ilmiö!” (s. 153).

Täten kehittyvässä yhteiskunnassa, jolle on luonteenomaista teknisen tietämyksen lisääntyminen, pääoman kerääntyminen ja muut ihmisen toiminnan fyysistä tuottavuutta lisäävät osatekijät, kaikki ihmiset nauttivat yhä suuremmasta hyödystä yhä alhaisemmilla hinnoilla. Tällaisessa yhteiskunnassa maksetaan aina toisten ihmisten palveluina tarjoamasta hyödystä, mutta ainoastaan tästä hyödystä maksetaan sillä yhä lisääntyvä hyöty, joka juontuu luonnonvoimien suuremmasta hyväksikäytöstä, saadaan ilmaiseksi.

Riippumatta yksilöllisistä ansioista näin jokainen kehittyvän yhteiskunnan jäsen hyötyy jokaisen toisen yhteiskunnan jäsenen työn fyysisen tuottavuuden lisäyksestä.   
 Nämä ansiottomat ilmaiset edut ovat lisänä yhtä ilmaisiin hyvinvoinnin yleisiin olosuhteisiin kuten happeen, painovoimaan, auringonpaisteeseen jne. jotka ovat yhtäläisiä kaikille yksilöille. Kun näiden ilmaisten hyötyjen saatavuus lisääntyy, maksettavien hyödykkeiden suhteellinen tärkeys – ihmisen toiminnasta juontuvat hyödyt – vähenevät jatkuvasti.

Bastiat kutsuu tätä ilmiötä kaikkien ihmisten ”kehittyväksi yhteisöksi”, painottaen yhä uudelleen: ”Ei ole kyseessä arvojen kokonaisuuden vähentyminen vaan hyötyjen kokonaisuuden kasvu. Omaisuuden absoluuttinen alue ei ole vähentynyt, vaan yhteisön absoluuttinen  alue on laajentunut” (s. 231; oma käännös; painotukset alkuperäisiä).

### Kontrafaktuaalinen analyysi

Bastiat ymmärsi, että hänen analyysinsä loukkaavan haltuunoton tuhoisista vaikutuksista perustuvut melko erityiseen laissez-fairen ja interventionismin vertaamiseen, nimittäin kontrafaktuaalisiin vertailuihin. Hänen merkittävässä esseessään ”Mitä nähdään ja mitä ei nähdä”, Bastiat esitti tämän oivalluksen kontrafaktuaalisena tarinana rikkoutuneesta ikkunasta. Poika rikkoo ikkunalasin ja tavanomaiset taloudelliset viisastelijat kerääntyvät ylistämään onnettomuutta, koska se pitää talouden aktiivisena. Bastiat (1964a, s. 2f) vastustaa:

Oletetaan korjauksen maksavan kuusi frangia. Onnettomuus tuo lasittajalle kuuden frangin arvosta liiketoimintaa – sen myönnän. Minulla ei ole mitään sitä vastaan; se on perusteltu oikeutetusti. Lasittaja tulee, suorittaa tehtävänsä, vastaanottaa kuusi frangia, hieroo käsiään ja sydämessään siunaa huolimatonta lasta. Kaikki tämä on näkyvää.

Mutta jos toisaalta tullaan johtopäätökseen, kuten liian usein tapahtuu, että lasien rikkominen on hyvä asia, koska se saa rahan kiertämään ja aikaansaa yleistä talouden virkistymistä, olen velvoitettu huudahtamaan: ”Tuo ei kelpaa! Teoria käsittää vain näkyvän; se ei huomioi näkymätöntä.”

Näkymättömäksi jää, että kun kauppias kuluttaa kuusi frangia yhteen asiaan, hän ei voi kuluttaa niitä johonkin toiseen. Näkymättömäksi jää, että ellei hänen olisi täytynyt korjata ikkunalasia, hän olisi korvannut esimerkiksi kuluneet kenkänsä tai hankkinut uuden kirjan kirjastoonsa. Lyhyesti sanottuna hän olisi käyttänyt kuusi frangia tavalla, jonka tämä onnettomuus on estänyt.

Tämä on kontrafaktuaalisen taloudellisen argumentin luonne kiteytettynä. Itse asiassa esseen otsikko ”Mitä nähdään ja mitä ei nähdä” tiivistää asian. F. A. Hayek (1964, s. ix) mainitsee pelkästään ihaillen: ”Kukaan ei ole koskaan ilmaissut selkeämmin yhdessä lauseessa keskeistä rationaalisen talouspolitiikan vaikeutta ja lisätäkseni, kiistatonta argumenttia taloudelliselle vapaudelle.” Tiedostaen että hän oli saavuttanut tieteellisen peruskallion Bastiat lisäsi esseelle alaotsikon ”talouspolitiikka yhdessä oppitunnissa” –ennakoiden näennäisesti Henry Hazlittin vuoden 1944 klassikkoa, jolla oli lähes sama otsikko ja jota on myyty yli miljoona kappaletta ja kuten sen kirjoittaja on myöntänyt, ettei hän tehnyt mitään muuta kuin sovelsi Bastiatin näkemystä laajempaa alueeseen taloudellisia ongelmia.

Bastiatin 1800-luvun ihailijat ovat hyvin tarkkaavaisesti huomanneet hänen täyden poikkeamansa sen tyylisistä argumenteista, joita brittiläisen koulukunnan Smith ja Ricardo vaalivat. Hänen elämänkertansa kirjoittaja Fontenay (1881) mainitsi, että Bastiat tavallaan jatkoi fysiokraattien tutkimusohjelmaa. Jälkimmäiset olivat huomanneet ihmisen onnellisuuden olevan taloustieteen päämäärä, joka puolestaan oli heille luonnonlain tiede. Brittiläiset klassiset taloustieteilijät sen sijaan olivat pelkistäneet taloustieteen (näkyvien) tosiasioiden tieteeksi ja korvanneet ihmisen onnellisuuden materialistisesti ymmärretyllä ”vauraudella”. Fontenayin mukaan Bastiatin suuri saavutus oli yhdistää nämä kaksi lähestymistapaa ”tosiasioiden tieteeksi luonnonlain näkökulmasta” – luonnonlaki määrittäen vaihdannan, arvon ja omaisuuden.

Valitettavasti tämä näkemys taloudellisten lakien luonteeseen kukoisti ainoastaan hyvin lyhyen ajan – kaikkein merkittävimmin Courcell-Seneuilin (1867) työssä – ennen kuin se vaipui unohduksiin. Bastiat mustamaalattiin poliittiseksi agitaattoriksi ja hänen tieteellisiä saavutuksiaan vähäteltiin järjestelmällisesti. [14]  Taloustiede tuli brittiläisen talouspolitiikan vaikutuksen alaiseksi, joka materialistisen metodologiansa osalta löysi täyttymyksensä 1900-luvun positivismista.

Ja viimeisenä muttei vähäisimpänä Bastiatin oivallukset olennaisista suhteista tosiasiallisista tai näkyvistä ihmisen toiminnan osista ja näkymättömistä tai kontrafaktuaalisista ihmisen toiminnan osista korvautuivat positiiviseen ajattelutapaan paremmin soveltuvalla erolla, nimittäin lyhyen ja pitkän aikavälin erolla. Toiminnan näkymättömät seuraukset tulkittiin pitkäksi aikaväliksi ja siten ei vielä näkyviksi seurauksiksi.

Näyttää kuitenkin siltä ettei Bastiat itse ollut täysin tietoinen hänen argumenttinsa luonteesta. Toisaalta hän oli osunut samaan naulankantaan aikaisemmassa esseessään kritisoiden post-hoc-ergo-propter-hoc virhettä (1964b, s. 187ff.). Toisaalta jopa samassa kappaleessa ”Mitä nähdään ja mitä ei nähdä” hän perääntyy takaisin lyhyen ja pitkän aikaväline eroon; esimerkiksi säästäväisyyttä ja ylellisyyttä käsittelevässä osiossa, jonka hän päättää toteamuksella:

Säästäväisyyden moraalinen ylivertaisuus ylellisyyteen nähden on kiistämätön. On lohdullista ajatella, että talouden näkökulmasta sen ylivertaisuus on sama jokaiselle, joka kykenee ulottamaan huomionsa perimmäisiin vaikutuksiin välittömien seurausten lisäksi. (Bastiat 1964a, s. 47)

Nämä epäjohdonmukaisuudet eivät kuitenkaan olleet merkittäviä hänen työnsä myöhemmälle laiminlyömiselle. Ratkaisevina tekijöinä olivat materialistis-positivistiset ennakkoluulot, jotka olivat brittiläisten klassisten taloustieteilijöiden lähestymistavan pohjalla. Jälkimmäisten perusteettomat a priori käsitykset taloustieteen luonteesta estivät Bastiatia – muiden merkittävien Manner-Euroopan taloustieteilijöiden lisäksi – saavuttamasta laajempaa hyväksyntää anglosaksisissa maissa ja siten, kuten asiat ovat nykyään, maailmanlaajuisesti taloustieteen opiskelijoiden keskuudessa.

Tähän päivään saakka nämä ennakkoluulot ovat estäneet ”Mitä nähdään ja mitä ei nähdä” esseen asianmukaista lukemista. Useimmat lukijat tekevät esseestä johtopäätöksen, että tietyt taloudelliset argumentit pitävät sisällään vertailuja, mutta vain harvat lukijat ovat ymmärtäneet, että nämä argumentit perustuvat komparatiivisiin talouden lakeihin, ja erityisesti että nämä komparatiiviset lait ovat luonteeltaan kontrafaktuaalisia. Tämä on todella ironista huomioiden, että essee on niin hyvin tunnettu taloustieteilijöiden keskuudessa. Bastiatin aikainen kuolema esti häntä selittämästä yksityiskohtaisemmin hänen argumenttiensa loogista rakennetta ja yleistämästä hänen tuloksiansa. Tähän lähestymistapaan perustuva tuleva tutkimus tulee epäilemättä keräämään rikkaan sadon. [15]

### Johtopäätös

Olemme käsitelleet neljää aluetta, joissa Frédéric Bastiatilla on ollut merkittävä panos talousteoriassa. Näillä panoksilla on ollut pysyvä arvo ja ne ovat vastuussa nykyisen itävaltaisen perinteen rikastuttamisessa. Bastiatin suuret aihealueet – harmonia tasapainon sijaan, omaisuus varastamisen sijaan ja omaisuus ja arvo – ovat akateemisessa taloustieteessä lähes täysin laiminlyöty epäonnisen 1900-luvun aikana. Sen vuoksi on aika palata takaisin tämän neron töiden pariin ja rakentaa hänen luomiensa perustojen päälle.

–

J.G. Hülsmann opettaa taloustiedettä Pariisin yliopistossa Angersissa. Tämä artikkeli on julkaistu the Quarterly Journal of Austrian Economics (Vol. 4, No. 4; <http://mises.org/journals/qjae/pdf/qjae4_4_3.pdf>).

Viitteet

Backhouse, Roger. 1985. A History of Modern Economic Analysis. Oxford: Basil Blackwell.

Bastiat, Frédéric. 1851. Harmonies économiques. 2nd ed. Paris: Guillaumin.

— — 1964a. Selected Essays on Political Economy. New York: Van Nostrand.

— — 1964b. Economic Sophisms. New York: Van Nostrand.

— — 1964c. Economic Harmonies. New York: Van Nostrand.

— — 1983. OEuvres économiques. Paris: Presses Universitaires de France.

— — 1996. The Law. Ir vington-on-Hudson, N.Y.: Foundation for Economic Education.

— — 2001. Ce qu’on voit et ce qu’on ne voit pas. Choix de Sophismes et de Pamphlets économiques. 2nd ed. Paris: Romillat.

Bidet, F. 1906. F. Bastiat, l’homme, l’économiste. Paris: Giard et Brière. Blaug, Mark. 1986a. Great Economists Before Keynes. Cambridge, U.K.: Cambridge University Press. , ed. 1986b. Who’s Who in Economics. Brighton, U.K.: Wheatsheaf Books. . 1997. Economic Theory in Retrospect. 5th ed. Cambridge, U.K.: Cambridge University Press. Bramoullé, Gérard. 2001. “Frédéric Bastiat: Praxeologist Theoretician.” Journal des économistes et des études humaines 11 (2/3): 361 — 372.

Cairnes, John E. [1873] 1965. “Bastiat.” Essays on Political Economy. Reprint. New York: Augustus M. Kelley. Pp. 313 — 44. Carey, Henry Charles. [1837] 1965. Principles of Political Economy. Vol. 1. The Laws of the Production and Distribution of Wealth. Reprint. New York: Augustus M. Kelley. Comte, Charles. 1834. Traité de la propriété. 2 Vols. Paris: Chamerot, Ducollet. Courcelle Seneuil, J.G. [1857] 1867. Traité d’économie politique. Vol. 1. 2nd ed. Paris: Amyot.

DiLorenzo, Thomas J. 1999. “Frédéric Bastiat: Between the French and Marginalist Revolutions.” In 15 Great Austrian Economists. Randall G. Holcombe, ed. Auburn, Ala.: Mises Institute.

Ekelund, Robert B., and Robert F. Hébert. 1990. A History of Economic Theory and Method. 3rd ed. New York: McGraw-Hill.

Faucher, Léon. 1851. “Propriété.” Dictionnaire de l’économie politique. Coquelin and Guillaumin, eds. Vol. 2. Paris: Guillaumin. Pp. 460 — 73.

Fontenay, Roger de. 1881. “Notice sur la vie et les écrits de Frédéric Bastiat.” F. Bastiat. OEuvres completes. Vol. 1: 9 — 52. Paris: Guillaumin. Reprinted in Bastiat (1983, pp. 25-47; 2001, pp. 31 — 57).

Garello, Jacques. 2001. “To Err is Human: Bastiat on Value and Progress.” Journal des économistes et des études humaines 11 (2/3): 373 — 86.

Gonnard, René. 1941. Histoire des doctrines économiques. Paris: LADJ.

Hayek, F.A. 1964. “Introduction.” F. Bastiat. Selected Essays on Political Economy. New York: Van Nostrand. Pp. ix — xii.

Hoppe, Hans-Hermann. 1989. Theory of Socialism and Capitalism. Boston: Kluwer. . 1993. The Economics and Ethics of Private Property. Boston: Kluwer. Hülsmann, Jörg Guido. 2000a. “A Realist Approach to Equilibrium Economics.” Quarterly Journal of Austrian Economics 3(4): 3 — 51.

. 2000b. “Bastiat, Frédéric (1801 — 1850).” Unpublished manuscript. Forthcoming in Encyclopedia of Libertarianism. Schultz, ed. Washington, D.C.: Cato Institute.

— — 2001. “Fact and Counterfactuals in Economic Law.” Unpublished manuscript. Ikeda, Sanford. 1997. The Dynamics of the Mixed Economy. London: Routledge. Jevons, William Stanley. [1882] 1968. The State in Relation to Labour. New York: Kelley.

Kirzner, Israel M. 1987. “Economic Harmony.” The New Palgrave: A Dictionary of Economics. London: Macmillan.

Lane, Georges. 2001. “Bastiat, l’aversion pour l’incertitude et la loi d’association.” Journal des économistes et des études humaines 11 (2/3): 415 — 50.

Liggio, Leonard. 1977. “Charles Dunoyer and French Classical Liberalism.” Journal of Libertarian Studies 1(3): 153 — 78.

Mises, Ludwig von. [1949] 1998. Human Action: A Treatise on Economics. Scholar’s Edition. Auburn, Ala.: Mises Institute.

— — [1927] 1985. Liberalism. 3rd ed. Irvington-on-Hudson, N.Y.: Foundation for Economic Education.

— — [1929] 1977. Critique of Interventionism. New York: Arlington House. Molinari, Gustave de. 1849. Les Soirées de la rue Saint-Lazare. Paris: Guillaumin.

— — 1851. “Biographie de F. Bastiat.” Journal des économistes 28 (February): 180ff. Niehans, Jürg. 19990. A History of Economic Theory: Classic Contributions, 1729 — 1890. Baltimore: The Johns Hopkins University Press.

Nouvion, G. de. 1905. Fédéric Bastiat. Sa vie, son oeuvre, ses doctrines. Paris.

Paillottet, Prosper. 1851. “Bastiat.” Dictionnaire de l’économie politique. Vol. 1. Coquelin and Guillaumin, eds. Paris: Guillaumin. Pp. 145 — 46.

Paul-Dejean, Jean-Claude. 1997. Les années de formation de Frédéric Bastiat (1801 — 1844). Paris: Institut Euro 92.

Pellissier-Tanon, Arnaud. 2001. “The Labor Theory of Value and Social Justice. The Teachings of Social Catholic Criticisms of Bastiat’s Doctrine.” Journal des Economistes et des étides humaines 11(2/3): 295 — 309.

Pribram, Karl. 1983. A History of Economic Reasoning. Baltimore: The Johns Hopkins University Press.

Raico, Ralph. 1977. “Classical Liberal Exploitation Theory: A Comment on Professor

Liggio’s Paper.” Journal of Libertarian Studies 1(3): 179 — 83. Roche, George Charles III. 1971. Frédéric Bastiat — A Man Alone. New Rochelle, N.Y.: Arlington House.

Rothbard, Murray N. 1993. Man, Economy, and State. 3rd ed. Auburn, Ala.: Mises Institute.

— — 1995. Classical Economics. Cheltenham, U.K.: Edward Elgar. Rougier, Louis. 1938. Les mystiques économiques. Paris: Librairie de Médicis. Russell, Dean. 1969. Frédéric Bastiat: Ideas and Influence. Irvington-on-Hudson, N.Y.: Foundation for Economic Education.

Salerno, Joseph T. 1988. “The Neglect of the French Liberal School in Anglo-American Economics: A Critique of Received Explanations.” Review of Austrian Economics 2:113 — 56.

— — 2001. “The Neglect of Bastiat’s School by English-Speaking Economists: A Puzzle Resolved.” Journal des économistes et des études humaines 11 (2/3): 451 — 95. Schumpeter, Joseph A. 1954. History of Economic Analysis. New York: Oxford University Press.

Stiebler, Reinhard. 1999. “A Pre-History of Misesian Calculation: The Contribution of Adolphe Thiers.” Quarterly Journal of Austrian Economics 2(4): 41 — 47. Thiers, Adolphe. 1848. De la propriété. Paris: Paulin, Lheureux.

Thornton, Mark. 2001. “Frédéric Bastiat as an Austrian Economist.” Journal des économistes et des études humaines 11 (2/3): 387 — 98.

Weinburg, Mark. 1978. “Social Analysis of Three Early 19th Century French Liberals: Say, Comte, and Dunoyer.” Journal of Libertarian Studies 2(1): 45 — 63. Wolowski, Léon, and Levasseur, Émile. 1884. “Property.” Lalor’s Cyclopedia of Political Science, etc. Vol. 3. Chicago: M.B. Cary.

---

 [1]   Schumpeter (1954, s. 500).  Ks. Bastiatin tärkeimpien teoreettisten töiden nykyiset painokset Bastiat (1964a, 1964b, 1964c, 1983, 1996, 2001). Tässä artikkelissa käytän pääosin Bastiat (1851). Ks. Bastiatin kehitysvuosista Paul-Dejean (1997).

[2] Schumpeterin (1954, s. 500) kuuluisa lausunto: “En pidä Bastiatia huonona teoreetikkona. En pidä häntä teoreetikkona lainkaan.”  Tämä vaikuttaa olleen kuolemantuomio valtavirran tutkimuksessa Bastiatin paikalle ajattelun historiassa. Bastiatista ei keskustella esimerkiksi Blaug (1997), Backhouse (1985), Ekelund ja Hébert (1990), ja Niehans (1990). Hänen panoksensa arvoteoriaan mainitaan Pribram (1983, s. 193) ja Blaugin toimittamassa painoksessa (1986b, s. 56). Blugin arvio kiteyttää tämän päivän valtavirran ajattelun historioitsijoiden näkemyksen. Todeten, että Bastiat “jopa pyrki tarjoamaan liberalismilleen teoreettisen alkuperän”, merkittävimmin arvoteoriansa kautta, Blaug (1986a, s. 14f.) katsoo: “hänen olleen kolmannen luokan taloustieteen teoreetikko”.

[3]  Ks. muita vastaavia väitteitä tekeviä töitä, Hülsmann (2000b) ja seuraavat artikkelit Bastiatin kaksisataavuotisjuhlanumerossa julkaistussa Journal des Economistes et des Etudes Humaines: Barmoullé (2001), Thornton (2001) ja Lane (2001). Nämä työt täydentävät muita viimeaikaisia arvioita useista itävaltalaisista taloustieteilijöistä, jotka tunnistavat Bastiatin yhdeksi johtavaksi heidän edeltäjäkseen, mutta aliarvioivat hänen teoreettisia saavutuksiaan; ks. Mises (1985, s. 197), Kirzner (1987), Rothbard (1995, s. 444ff.), DiLorenzo (1999) ja Garello (2001). Muut työt, vaikka pohjimmiltaan myötätuntoisia Bastiatia kohtaan, epäonnistuvat täysin oivaltamaan hänen merkittävyyttään talousteoreetikkona; erityisesti ks. Russell (1969) ja Roche (1971). Merkittävästi Bastiatin aikalaiset tai lähes aikalaiset kuten Molinari (1851), Paillottet (1851), Fontenay (1881) ja Bidet (1906) näkivät hänessä useimmiten suuren taloustieteen edistäjän, vaikkakin heidän arvionsa keskittyvät vähemmän teknisiin puoliin kuin nykyinen työ.

[4] Bastiat (1851, s. 12; oma käännös). Lainaus osoittaa, että Schumpeter (1954, s. 440, 500) oli väärässä vakuuttaessaan Bastiatin asettavan “yksinomaisen painotuksen luokkaharmonialle”. Itse asiassa Bastiat seurasi Charles Dunoyeria ja muita 1800-luvun alun ranskalaisia taloustieteilijöitä, jotka olivat sekoittaneet Quesnayin harmoniaopin uudella luokkavihamielisyyden opilla, poliittisen luokan ja teollisen luokan vastakkaisuudella (ks. Liggio 1977, Raico 1977 ja Weinburg 1978). Mikä asetti nämä niin kutsutut tehtailijat ja Bastiatin erilleen Ricardosta, Sain-Simonista ja Marxista ei ollut luokkavastakkaisuus sinänsä, vaan heidän erilaiset näkemyksensä luokkavihamielisyyden käytännöllisestä ilmentymästä. Siinä missä Ricardo ja sosialistit pitivät vihamielisyyksiä vapaille markkinoille sisäsyntyisinä, Bastiat ja tehtailijat painottivat, että eturistiriidat ovat peräisin ainoastaan poliittisesta toiminnasta.

[5] Mises (1998, s. 158ff.) painottaen myöhemmin tätä asiaa keskustelussa yhdistymisen laista.

[6] Bastiat (1964a, s. 55; myös 1851, s. 105ff.). 1900-luvulla interventionismin dynamiikka on ollut itävaltalaisten taloustieteilijöiden suosikkiaihe. Ks. erityisesti Mises (1977) ja viimeaikaisempi Ikeda (1997) ja siinä lainattu kirjallisuus.

[7] Itse asiassa Bastiat oli samaa mieltä Condillacin ja Sayin kanssa siitä, että jokainen osapuoli markkinavaihdannassa hyötyy kanssakäymisestä. Kuitenkin hänen mukaansa tämä kaikkien markkinavaihdantojen muodollinen tunnusmerkki – hän kutsui sitä truismiksi – ei pysty selittämään miksi nämä vaihdannat ilmaantuvat ylipäätänsä (ks. Bastiat 1851, s. 81, 122). Todellinen selitys on, että  tuotanto yhteistyössä on fyysisesti tuottavampaa kuin eristetty tuotanto (ks. Bastiat 1851, s. 86f. 97). Ludwig von Mises (1998 s. 144) on olennaisesti samalla kannalla painottaen tämän asian keskeistä merkitystä seuraavin sanoin:

Perustavanlaatuiset tosiasiat, jotka aikaansaavat yhteistyön, yhteiskunnan ja sivilisaation ja muuntavat eläimellisen ihmisen ihmiseksi ovat tosiasiat, että työnjaon alaisena toteutettu työ on tuottavampaa kuin eristyksissä tehty työ ja että ihmisen järki pystyy tunnistamaan tämän totuuden. Sillä näiden tosiasioiden perusteella ihminen olisi pysynyt loputtomasti tappavana vastustajana toisilleen, sovittamattomina vihollisina pyrkimyksissään turvata osuus luonnon tarjoamista niukoista toimeentulon keinoista.

[8] Myös tämä erottaa hänet Careysta (1965, s. 7ff.), jolla oli vastaavanlainen teoria, mutta joka oli pääasiassa kiinnostunut selittämään konkreettisia markkinoilla vaihdettuja määriä. Nykyisen arvoteorian valossa on sanomattakin selvää, että Careyn pyrkimys johtaa markkinahintoja mahdollisista työpalveluiden hinnoista on tuloksetonta.

[9] Bastiat (1851, s. 117; oma käännökseni, painotukset alkuperäisiä). Huomioi Bastiatin ennakointi osoitetun preferenssin (demonstrated prerference) käsitteelle.

[10] Ibid. Tämä argumentti on mielenkiintoinen ennakointi 1900-luvun asiasta vastustaa ihmisten välisiä arvovertailuja

[11] Murray Rothbard ei tunnistanut näitä yhtäläisyyksiä, koska hän ymmärsi täysin väärin ”palvelun” merkityksen Bastiatin ajattelussa, jolle hän antoi nykyaikaisen tulkinnan: ”Bastiat teki merkittävän panoksen talousteoriaan osoittamalla, että kaikki hyödykkeet, mukaan lukien materiaaliset, ovat tuottavia ja niitä arvostetaan

[12] Ks. Comte (1834), Thiers (1848), Molinari (1849), Faucher (1851), Wolowski ja Levasseur (1884), sekä de Nouvion (1905). Thiersin omistusoikeuden talousteoriasta ks. Stiebler (1999).

[13] Kuten hyvin tiedetään, Karl Marx pyrki vastaavaan, mutta perustavanlaatuisesti epäonnistuneeseen hankkeeseen. Myös hän pyrki johtamaan hyödykkeen arvon tämän hyödykkeen tuottamiseen käytetystä työstä. Mutta siinä missä Marxille hyödykkeen arvo oli mystinen substanssi juontuen yksinomaan sen tuottamiseen käytetystä työstä, Bastiatille sen arvo oli havaittava suhde – kauppakumppanien yhteisymmärryksen luomana – sen tuottamiseen käytetyn työn ja työn välillä, joka käytetään tuottamaan palvelua, johon se vaihdetaan.

[14] Brittiläiset taloustieteilijät ja henkilöt jotka täyttivät uudet valtion rahoittamat talouspolitiikan professuurit Ranskassa olivat pääosassa Bastiatin vastaisessa kampanjassa; ks Salerno (1988, 2001).

[15] Kontrafaktuaalisten lakien ulottuvuuden ja luonteen viimeaikaisesta tutkimuksesta ks. see Hülsmann (2000a, 2001).

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/bastiat.pdf)  
 Alkuperäinen artikkeli: [Bastiat’s Legacy in Economics](http://mises.org/story/2035)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/deflaatio/ -->
# Suurimmat myytit deflaatiosta – Jörg Guido Hülsmann

> Deflaation mahdollisuus vaanii läntisten demokratioiden poliittisia ja taloudellisia rakenteita. Niiden pelot ovat ymmärrettäviä, ainakin taloudellisesta näkökulmasta. Tarkastellaan kolmea rahatalouden perusväittämää: Ensimmäisen väitteen mukaan sekä rahan määrä että hintatasot ovat epäolennaisia kansakunnan varallisuudelle. Yritykset ja kotitaloudet voivat menestyksekkäästi tuottaa minkä tahansa

Deflaation mahdollisuus vaanii läntisten demokratioiden poliittisia ja taloudellisia rakenteita. Niiden pelot ovat ymmärrettäviä, ainakin taloudellisesta näkökulmasta. Tarkastellaan kolmea rahatalouden perusväittämää:

Ensimmäisen väitteen mukaan sekä rahan määrä että hintatasot ovat epäolennaisia kansakunnan varallisuudelle. Yritykset ja kotitaloudet voivat menestyksekkäästi tuottaa minkä tahansa määrän kuluttajahyödykkeitä millä tahansa hintatasolla ja minkä tahansa nimellisen rahamäärän kanssa. Ihmisten hyvinvoinnin perimmäiset perustat ovat säästöt, teknologia ja yrittäjyys—eivät rahan tarjonta ja hintatasot.

Toisen väittämän mukaan vaikka rahan tarjonnan muutokset eivät vaikuta kansakunnan kokonaisvarallisuuteen, ne muuttavat resurssien jakautumista yhteiskunnan jäsenten kesken. Esimerkiksi kasvaneen rahan tarjonnan tapauksessa lisääntyneen rahamäärän ensimmäiset omistajat hyötyvät kaikkien muiden rahan omistajien kustannuksella. On huomattava, että nämä uudelleenjakovaikutukset eivät ole ainoastaan seurausta rahan määrän muutoksista, vaan myös mistä tahansa muutoksista minkä tahansa hyödykkeen tarjonnassa. Fiat-rahajärjestelmässä raha on merkittävästi erilainen kuin kaikki muut hyödykkeet. Tästä pääsemme kolmanteen väitteeseen:

Fiat-rahajärjestelmä edesauttaa merkittävästi resurssien uudelleenjakaantumista yhteiskunnan sisällä. Se mahdollistaa setelipainon omistajien ja heidän poliittisten ja taloudellisten liittolaistensa rikastuttaa itsensä paljon nopeammin ja pienemmillä kustannuksilla kuin kukaan muu tuottaja millään muulla toiminnan alueella. Tämä selittää miksi valtiot ovat vuosisatoja pyrkineet luomaan paperivaluuttoja. Ja se selittää miksi, saavutettuaan tämän päämäärän 1900-luvulla, valtiot ja niiden bisnesliittolaiset lähtivät eksponentiaaliselle kasvupolulle. Hyvinvointivaltio on paisunut 1900-luvulla, ja Wall Street sekä pankkisektori kasvoivat nopeammin kuin lähes mikään muu talouden osa-alue.

Tämä ei olisi ollut mahdollista vapaiden valuuttojen markkinoilla, koska kukaan ei olisi hyväksynyt seteleitä, joiden ostovoima on riippuvainen niiden tuottajan päähänpistoista. Ja itse asiassa paperirahaa ei ole koskaan esiintynyt aidosti vapailla valuuttamarkkinoilla.[1] Pohjimmiltaan se on fiat-rahaa—rahaa jonka valtio pakottaa kansalaisilleen. Paperirahaa suojataan ”laillinen maksuväline” laeilla, mikä tarkoittaa että sinut ja minut voidaan pakottaa hyväksymään se maksuksi, jopa silloin kun olemme sopimusteknisesti määrittäneet maksun muissa hyödykkeissä. Kaiken lisäksi useissa maissa paperirahaa suojataan sen pääkilpailijoilta kuten arvometalleista tehdyiltä kolikoilta verolainsäädännöllä—näihin metalleihin sovelletaan myynti- ja pääomatulon verotusta, toisin kuin paperirahaan. Lyhyesti sanottuna paperiraha on monopolirahaa; se rikastuttaa harvoja onnellisia kaikkien muiden kustannuksella.

Sen vuoksi eliittimme deflaatiofobia on luonnollinen reaktio niiltä, jotka hyötyvät etuoikeuksista joita nykyinen inflationistinen järjestelmämme myöntää heille, ja joilla on kaikkiin muihin ryhmiin  nähden eniten hävittävänä, jos tämä järjestelmä käännetään ympäri deflatorisella läpimurrolla. Pitkäaikainen inflaatio perustuu monopoliin. Deflaatio tuo vapaan markkinan raikkaat tuulet. Juuri tästä syystä todellinen eliitti toivottaisi deflaation tervetulleeksi, koska heidän johtoasemansa perustuu yksinomaan muiden yhteiskunnan jäsenten vapaaehtoiseen tukeen. Heillä ei ole mitään pelättävää deflaatiossa—rahan tarjonnan supistumisessa—koska heidän johtajuutensa pohjautuu hyödyllisiin yrittäjällisiin palveluihin, joita he tarjoavat kanssakansalaisilleen—palveluihin jotka pysyisivät hengissä läpi minkä tahansa muutoksen rahan tarjonnassa tai hintatasossa.

Mutta suurin osa tämän päivän eliitistämme on ”tekaistua eliittiä” tai ”poliittisia yrittäjiä.” Enemmän tai vähemmän merkittävä osa näiden miesten ja naisten tuloista ja päätöksentekovallasta juontuu laillisista etuoikeuksista, jotka suojelevat heitä kilpailulta sekä rikastuttavat heitä kaikkien muiden ihmisten kustannuksella. Useiden poliittisten yrittäjien omaisuudet ovat suoraan tai välillisesti kohdistettavissa Federal Reserve Systemin rahamonopoliin. Ainoastaan tämän monopolin turvin Fed pystyy luomaan lähes rajattoman rahan tarjonnan laajentumisen. Ja tämä inflaatio vuorostaan on rahoittanut lähes rajattoman kasvun keskus- ja paikallishallintojen toiminnoissa, sekä niiden jotka olennaisesti ovat riippuvaisia lobbauksestaan Fedille  saavuttaakseen ja ylläpitääkseen johtavan asemansa, heidän tuotteidensa laadun sijaan.

Näin ollen poliittisilla yrittäjillä on todellinen syy pelätä deflaatiota. Sillä deflaatio poistaa heiltä heidän laittoman tulon lähteensä ja asettaa heidät lopulta tasavertaiseen asemaan kaikkien muiden yhteiskunnan jäsenten kanssa, joiden toimeentulo pohjautuu kilpailullisessa ympäristössä tarjottuihin ponnisteluihin ja palveluihin.

Mutta nämä etuoikeudet voivat ainoastaan säilyä laajalla levinneen tietämättömyyden vuoksi deflaation todellisesta luonteesta.[2] Lähempi tarkastelu paljastaa, että perustelut deflaatiota vastaan perustuvat vahvasti litaniaan inflatorisista myyteistä.

### 1. Myytti: Hintatason laskiessa ei ole mahdollista ansaita elantoa ja tehdä voittoja

Pääosa analyysistä keskittyy deflaatioon supistuvan rahan tarjonnan merkityksessä. Tämä on kaikkein mielenkiintoisin poliittisesta näkökulmasta, koska vain harvat taloustieteilijät ja maallikot ovat valmiita myöntämään tässä merkityksessä mitään hyötyjä deflaatiolle. Mutta ennen kuin siirrymme itse asiaan, tutkitaan deflaation luonnetta hiukan erilaisessa merkityksessä, nimittäin yleisen hintatason laskun merkityksessä. Tämän tyyppinen deflaatio saa aikaan paljon vähemmän kritiikkiä, mutta sen läpikäynti on hyödyllistä lämmittelyä seuraaville keskusteluille.

Eli pitääkö paikkansa ettei ole mahdollista ansaita elantoa ja tehdä voittoja silloin kun hintataso laskee? Vastaus on kielteinen. Menestyvä liiketoiminta ei ole millään tavoin riippuvainen hintojen tasosta, vaan hintojen eroista tai vielä tarkemmin sanottuna myyntikuittien ja ostolaskujen erosta. Mutta tällainen ero on mahdollinen millä tahansa hintatasolla ja se voi esiintyä ja sitä esiintyy jopa hintojen pitkäjaksoisessa laskussa. Olennainen peruste pohjautuu siihen, että yrittäjät pystyvät ennakoimaan alenevat hinnat, yhtä lailla kuin he voivat ennakoida nousevat hinnat. Jos he ennakoivat tulevan laskun myyntituotoissa, he tulevat ajamaan alas nykyisiä tuotannontekijöiden hintoja, varmistaen näin voitollisen tuotannon ja maksetun työllisyyden kaikille työtä haluaville. Juuri näin tapahtui muutamina ajanjaksoina nykypäivän historiassa jolloin deflaatiota ei estetty inflaation vastatoimilla.

Esimerkiksi molemmat sekä Yhdysvallat että Saksa nauttivat erittäin vakaista kasvuluvuista 1800-luvun lopussa, jolloin hintataso putosi molemmissa maissa yli kahden vuosikymmen aikana. Tänä aikana rahapalkkatasot pysyivät pääosin vakaina, mutta tulot efektiivisesti kasvoivat reaalisesti, koska samalla määrällä rahaa pystyi ostamaan yhä enemmän kulutushyödykkeitä. Tämä deflatorinen ajanjakso oli suurille massoille niin suotuisaa, että siitä tuli sosialistisen teorian ensimmäinen suuri kriisi, koska se oli ennustanut täysin päinvastaista lopputulosta esteettömälle kapitalismille. Eduard Bernstein ja muut täsmentäjät ilmestyivät ja ehdottivat muokattua sosialismia. Olemme myös nykyään kovassa tarpeessa joillekin tarkistuksille— siis deflaation tarkistamiselle.

### 2. Myytti: Vaikka laskevat hinnat ovat hyviä, vajaa kokonaiskysyntä on paha

Tämä on ensimmäisen myytin muunnelma. Vaikka tämän myytin puolestapuhujat myöntyvät laskevien hintojen edullisuudelle kuluttajien näkökulmasta, he väittävät että tuottajien näkökulmasta ilmenee epäkohtia. Erityisesti olisi hyvin vähän kannustimia investoida minkäänlaiseen liiketoimintaan laskevien hintojen aikana. Tämä väite tuli jo kumottua mainitsemalla, että tuleva absoluuttinen hintataso on epäolennainen voitollisille yrityksille. Merkitsevä tekijä on mahdollisuus realisoida myyntihintojen ja kulujen välinen erotus, ja tämä mahdollisuus on olemassa riippumatta hintatason muutoksista.

Nyt deflaation vastustajat voivat esittää seuraavan vastalauseen: voitollinen yritys laskevien hintojen aikana olettaa, että liikemiehet pystyvät ajamaan tuotannontekijöiden hinnat alas ennakoidessaan tilannetta. Jos he eivät pysty ajamaan hintoja alas, he eivät investoi ollenkaan. MOT [mikä oli todistettava].

Mutta tämä argumentti ei ota huomioon, että minä tahansa ajanhetkenä kaikki resurssit ovat sijoitettuna johonkin käyttöön. Miksi kaukonäköiset yrittäjät eivät pysty ajamaan hintoja alas? Selkeästi tämä johtuu joko siitä etteivät tuotannontekijöiden omistajat ole valmiit myymään heille alemmilla hinnoilla tai koska toiset yrittäjät tarjosivat hiukan korkeampia hintoja. Jälkimmäisessä tapauksessa ei ole selkeästi puutetta investoinneista tai tuotannollisesti toiminnasta. Kyseessä olevia tekijöitä ostetaan ja myydään—vaikkakin halvemmilla hinnoilla kuin olisi tarjottu inflaation aikoina. Ja jopa aikaisemmassa tapauksessa tuotannontekijät ovat sijoitettuina—ne on investoitu näiden omistajan ”reservivarastoon,” ja tällainen varastoinnin tarve suorittaa hyödyllistä yhteiskunnallista tehtävää yhtä lailla minkä tahansa muun tyyppisen kysynnän kanssa.

### 3. Myytti: Ei ole mahdollista ansaita elantoa ja tehdä voittoja, kun rahan tarjonta supistuu

Ihmiset eivät ainoastaan pysty ennakoimaan laskevaa hintatasoa, vaan myös supistuvan rahan tarjonnan seuraamukset. Tällainen ennakointi yleensä kiihdyttää deflatorista prosessia ja saa sen saavuttamaan vakaan rahan tarjonnan ”pohjalukemat” hyvin nopeasti. Tulee erottaa kaksi tapausta: A) osittaisen kassavarantovelvoitteisen pankkijärjestelmän toiminnan perustuminen hyödykerahaan kuten kultaan tai hopeaan ja B) paperirahan tapaus.

A:n tapauksessa fyysisen kullan tai hopean tarjonta ei ilmiselvästi voi vain hävitä olemattomiin, ja näin se tarjoaa pohja-arvon osittaisen kassavarannon velkakirjojen deflaation tapauksessa. Tällainen deflaatio käynnistyy yleensä, kun yhä useammat ihmiset kieltäytyvät hyväksymästä näitä velkakirjoja maksuina, ja yleensä lopputuloksena on talletuspako kun jopa velkakirjojen nykyiset haltijat eivät halua enää omistaa niitä ja kiirehtivät liikkeelle laskeneeseen pankkiin lunastaakseen ne kultana tai hopeana. Talletuspaon jälkeen rahan tarjonta on yleensä merkittävästi supistunut, koska kaikki osittaisen kassavarannon velkakirjat ovat hävinnet kierrosta. Mutta metallirahavaranto on jäljellä ja tarjoaa pohjalukeman jonka alle rahan tarjonta ei voi vajota. Ei ole mitään syytä sille miksei tämä deflatorinen prosessi olisi ohitse muutamassa tunnissa tai päivässä. Kun se on päättynyt, monet pankit ovat vararikossa ja samoin myös monet yrittäjät, siihen rajan asti kuin he ovat rahoittaneet yrityksensä luotolla oman pääoman sijaan. Luonnollisesti tämä myös selittää miksi nykyiset luottorahoituslaitokset vastustavat raivokkaasti deflaatiota. Mutta se ei tarkoita, että tuotanto ei voi jatkua ilma niitä—itse asiassa se pystyy toimimaan ja tulee toimimaan uuden omistajan alaisena.

B:n tapauksessa ei ole olemassa pohjalukemaa tarjoamassa pysähdyspistettä paperirahan tarjontaa vähentävälle deflaatioprosessille. Kun ihmiset eivät enää halua omistaa paperirahaa ja alkavat myymään sitä millä hinnalla hyvänsä, seurauksena tulee olemaan tämän rahan yhä laskeva ostovoima, joka puolestaan saattaa vakuuttaa jopa ne jotka ovat sitä ostaneet, että heidän olisi parasta päästä siitä eroon, ja mitä nopeammin sitä parempi. Seurauksena on deflatorinen spiraali: vähemmän halukkaita omistajia—vähemmän ostovoimaa—vähemmän halukkaita omistajia—vähemmän ostovoimaa ja niin edelleen, kunnes paperiraha on täydellisesti hävinnyt kierrosta. On huomattava, että tämä ei tarkoita talouden välttämättä ajautuvan takaisin vaihtokauppaan. Yleensä tällaisissa tilanteissa ihmiset alkavat käyttää muita rahoja, kuten kulta- ja hopeakolikoita tai ulkomaista paperirahaa. Näin ollen deflatorisella prosessilla on tervehdyttävä vaikutus korvaamalla alempiarvoisemman oloisen rahan—käyttäjän näkökulmasta alempiarvoisemman rahan—ylivoimaisemmalla rahalla. Jälleen ei ole mitään syytä miksi tätä prosessia ei saatettaisi päätökseen muutamassa päivässä. Ja sen vuoksi ei ole mitään syytä odottaa etteikö tuotanto jatkuisi hyvin pian uuden omistajan alaisena.

### 4. Myytti: Deflaatio vaatii hitaampaa taloudellista kasvua kuin inflaatio

Eräät inflaation puolestapuhujat uskovat tuotannon jatkuvan deflaation jälkeen, ja mahdollisesti jopa sen vallitessa. Mutta he väittävät taloudellisen kasvun tulevan vakavasti rajoittuneeksi välttämättömistä mukautumisista siihen saakka, että olisi ollut parempi välttää deflaatio inflaation avulla—tai kuten he sitä kutsuvat reflaation.

Tällaisista väitteistä on vaikea keskustella yhteisesti hyväksytyn talouskasvun määritelmän puuttuessa. Mutta joka tapauksessa seuraa arvio pitää paikkansa: Deflaatioin sopeutumisen ongelma rahan tarjonnan supistumisen merkityksessä on lyhytaikainen ongelma. Se on ongelma siitä kuinka tunnistaa investointihankkeet, jotka ovat kaikkein kannattavimpia (ja näin yhteiskunnallisesti hyödyllisimpiä) deflaation tuomissa uusissa olosuhteissa. Erityisesti deflaatio kaikista tilanteista pahimpana houkuttelee liikemiehiä ja tuotannontekijöiden omistajia epäröimään omaisuutensa kanssa välttääkseen sen hukkaamista mihinkään tuulentupahankkeisiin. Sen vuoksi deflaatio on luonnostaan vakava, harkitsevainen ja rahoituksellisesti konservatiivinen.

Päinvastoin kuin inflaatio, joka jatkuvasti houkuttelee pääomia investointihankkeisiin, jotka eivät löydä välitöntä yhteiskunnan muiden jäsenten tukea—kapitalistien, työläisten ja asiakkaiden—mutta jotka ovat toteuttamiskelpoisia ainoastaan, koska ne on rahoitettu, suoraan tai epäsuorasti, setelipainorahalla. Kaikkein silmiinpistävin esimerkki on hyvinvointivaltio, joka voidaan rahoittaa ei sen takia että olisi mitään odotuksia tulevista tuotoista eikä myöskään sen takia että se houkuttelisi riittävän määrän vapaaehtoisia lahjoituksia, vaan ainoastaan koska sitä tuetaan yhä kasvavalla määrällä velkoja, jotka eräänä päivänä tullaan maksamaan setelipainojen uudella rahalla. Tämä arvio soveltuu huolimatta tosiasiasta, jota itävaltalaiset taloustieteilijät painottavat, että inflaatio voi aiheuttaa aikajaksojen välisiä pääoman väärinallokaatioita.

Ottaen huomioon suunnattoman tuhlauksen, joka kulkee käsi kädessä inflaation kanssa, ei ole kaukaa haettua olettaa, että deflaatio kannustaa talouden kasvuun sekä pitkällä tähtäimellä että välittömästi millä tahansa kasvun määritelmällä, joka painottaa yksityisten yhteisön jäsenten arvovalintoja joidenkin mielivaltaisten sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kriteerien sijaan.

### 5. Myytti: Deflaatio on erityisen raskas vähätuloisille ryhmille

Suhteellisesti köyhien ihmisten pääasiallinen vahvuus on heidän työpanoksensa, ja työ on melko yleinen vahvuus, mikä tarkoittaa sen olevan käytettävissä monilla teollisuuden alueilla. Jos työläistä ei voida enää työllistää hänen nykyisessä työpaikassa, hänellä on aina näin ollen mahdollisuus löytää uusi työpaikka muualta, vaikkakin alemmalla markkinahinnalla. Sen sijaan melko rikkaat ihmiset saavat tyypillisesti suuren osan tuloistaan rahallisesta varallisuudesta. Perimmiltään tämä varallisuus liittyy pääomahyödykkeiden omistukseen, jotka puolestaan ovat erittäin korkeasti eriytyneitä omaisuuseriä—niitä voidaan hyvin usein käyttää ainoastaan juuri siinä tarkoituksessa kun niitä nykyisellään käytetään. Jos tämä käyttötarkoitus ei ole enää kannattava, niiden markkinahintaan tulee enemmän tai vähemmän dramaattinen pudotus, usein niiden romutusarvoon saakka.

Tästä seuraa, että deflaatio vaikuttaa vähätuloisiin ryhmiin vähemmän kuin korkean tulotason ryhmiin.

### 6. Myytti: Deflaatio tuhoaa valtion luottotason

Pitää paikkansa että deflaatio—erityisesti deflaatio sen rahan tarjonnan supistumisen merkityksessä—tekee valtiolle mahdottomaksi maksaa koskaan takaisin sen ottamia julkisia lainoja. Ja pitää myös paikkansa, että tällöin jonkin aikaa valtiolle tulee mahdottomaksi saada uutta luottoa.

Mutta on myytti uskoa, että on tarpeen odottaa deflaatiota tämän lopputuloksen aikaansaamiseksi. Julkiset velat ovat eksponentiaalisella kasvu-uralla ja yksikään viranomainen ei puhu niiden maksamisesta takaisin. On tosiasia että läntiset valtiot ovat jo epävakaalla polulla, joka väistämättä johtaa joko hyperinflaatioon tai valtion vararikkoon. On ainoastaan ajan kysymys milloin ne ovat tuhonneet oman uskottavuutensa aivan itse—deflaatio ainoastaan nopeuttaisi tätä prosessia.

Huomattakoon myös, että valtion vararikolla on myös mahdollisia hyödyllisiä vaikutuksia. Etenkin valtiot olisivat jälleen riippuvaisia tulojensa saannista verotuksen kautta, jarruttaen näin terveellisesti niiden laajentumisen polkua.

### 7. Myytti: Deflaatio aikaansaa työttömyyttä

Tuotannon tekijänä työttömyyttä ilmenee ainoastaan kahdesta syystä: A) jos tuotannontekijän omistaja ei ole valmis vuokraaman sitä hänelle tarjotusta hinnasta tai B) laki estää häntä niin tekemästä. Näin ollen ei pidä paikkaansa, että laskevat palkkatasot aikaansaavat työttömyyttä mistään sisäisestä välttämättömyydestä. Ihmiset eivät vain ole työttömiä. He valitsevat olla tekemättä työtä työnantajalle heille tarjottujen (rahallisten ja ei-rahallisten) olosuhteiden alaisena. On selvää, ettei yksikään terve ihminen tule hyväksymään työskentelyä jollekin toiselle, jos palkkataso ei mahdollista hänelle selviytymistä millään tavoin. Mutta tästä ei ole kyse deflaatiossa. On  muistettava, että kaikki hinnat laskevat, ja näin palkkatasojen lasku kompensoituu vastaavalla kuluttajahyödykkeiden hintojen laskulla. Pitää paikkansa ettei kaikissa tapauksissa saata olla tarkkaa vastaavuutta palkkatasojen ja kuluttajahyödykkeiden hintojen välillä, mutta mitkä tahansa eroavaisuudet tulevat olemaan vain tilapäisiä ja ne voidaan jonkin aikaa kattaa perheen, ystävien ja hyväntekeväisyysjärjestöjen tuella.

Tahatonta työttömyyttä saattaa esiintyä deflaatiossa ainoastaan, jos viimeksi mainittu yhdistetään vähimmäispalkkalakeihin, jotka estävät työntekijöitä tarjoamasta palveluksiaan alemmalla hinnalla. Mutta selkeästi tämä työttömyys ei ole seurausta deflaatiosta, vaan vähimmäispalkkalaeista jotka rikkovat yhdistymisen vapautta.

### 8. Myytti: Deflaatio vaatii eriarvoisia ja sattumanvaraisia taakkoja kansalaisilta

Pitää paikkansa, että deflaatioon liittyy useille ihmisille raskaita taakkoja. Huomioidaan vaikka tosiasia, että suurin osa Yhdysvaltain kotitalouksista on tänä päivänä velkaantunut merkittävästi, useimmiten asuntolainan muodossa. Jos rahan tarjonnan supistuminen käynnistyy, kotitalouksien tulot laskevat, ja näitä vastuita on mahdotonta maksaa takaisin. Tällöin on välttämätöntä neuvotella uudelleen velkoja, ja jotkin yksilöt joutuvat hakeutumaan vararikkoon. Pitää myös paikkansa, että deflaatiolla on eriarvoisia seurauksia eri kansalaisille. Toiset tulevat vaurastumaan deflaation ympäristössä enemmän kuin he olisivat vaurastuneet nykyisessä inflaation järjestelmässä, ja toisilla menee huonommin. Lopulta on paikkansapitävää, että näitä uudelleenjakoja on usein vaikea käsittää sen mukaisesti mikä on oikeudenmukaista ja mikä ei.

Eli missä se myytti on? Myytti koostuu käsityksestä, että ainoastaan deflaatio vaatii eriarvoisia ja sattumanvaraisia taakkoja kansalaisilta. Totuus on että nykyinen inflaatiojärjestelmä ei ole sen vähemmän uudelleenjakava ja sattumanvarainen, kuin deflaatio mahdollisesti voi olla. Inflaatio jakaa jatkuvasti uudelleen tuloja ihmisiltä jotka tarjoavat todellisia palveluja ihmisille, jotka sattuvat nauttimaan poliittisista kytköksistä setelipainojen haltijoiden kanssa.

Jopa silloin kun inflaatiota käytetään ”ainoastaan” estämään tulevaa deflaatiota, näitä mielivaltaisia ja epäarvoisia uudelleen jaon vaikutuksia ei voida välttää. Viimeiseksi voidaan näin ollen sanoa, että deflaatio ei varmasti ole sen enempää epäoikeudenmukainen kuin inflaatio. Mutta kuten alla olevasta tulee ilmeiseksi, on olemassa inflaatiosta johtuvia konkreettisia etuja, jotka tekevät siitä itse asiassa jatkuvaa inflaatiota suotavamman. Mutta ennen tähän aiheeseen siirtymistä, käsitellään lyhyesti toista aihetta:

### 9. Myytti: Kestää vuosikymmeniä ratkaista deflaation aikaansaamia juridisia kiistoja

Onko liian optimista olettaa deflaation olevan vain muutaman tunnin tai päivän asia? Eikö ole kovin todennäköistä, että deflaatio sekoittaa suuren määrän pitkäaikaisia sopimuksia lainasopimuksista teollisiin velkakirjoihin ja kiinteistöjen vuokrauksiin? Ja eikö ole melko todennäköistä, että tulee kestämään noin parikymmentä vuotta oikeusasteilta selvittää kaikki vaateet ja vastaväitteet?

Pitää paikkansa että vaikka hintarakenteen sopeutuminen deflaation luomiin uusiin olosuhteisiin saattaa kestää vain muutaman tunnin tai päivän (mutta saattaa kestää paljon pidemmän aikaa, jos valtion interventiopolitiikka peukaloi sopeutumisprosessia), juridisten riitojen selvittely voi kestää paljon pidempiä ajanjaksoja. Mutta empiiriseen näyttöön perustuen on varmasti liioiteltua olettaa tarvetta enemmälle kuin muutamalle kuukaudelle.

Tarkastellaan Saksan deflaatiota joka käynnistyi Darmstäder Pankin konkurssin jälkeen 13. päivänä heinäkuuta 1931, ja joka kesti noin pari vuotta. Tämä kriisi vaaransi hyvin pian likviditeetin, ei pelkästään pankkisektorilla, vaan käytännössä myös kaikilla muilla Saksan teollisuuden aloilla. Sopimukselliset suhteet menivät laajassa mittakaavassa sekaisin, ja näin ei ainoastaan seurannut ennennäkemättömän laajaa konkurssien määrää, vaan myös aikaisempien sopimuksien tarkistukset oikeusteitse ja ilman niitä, sekä velkojen tilapäisiä lykkäyksiä sopimuksilla. Työttömyys nousi lähes 7 miljoonaan, tuotanto pysähtyi monissa yrityksissä, palkat ja ansiotulot romahtivat, samoin kuin kaikki muut hinnat. Kiinteistöhintojen radikaali pudotus vaaransi yhtä lailla asuntolainabisneksen kuin rahalliset omistukset joiden vakuutena ne olivat.

Kuinka nämä ongelmat käsiteltiin? Työttömyysongelmaa ei käsitelty ollenkaan, koska valtio oli luonut olosuhteet, joissa työttömyys oli väistämätöntä: työttömyysvakuutus- ja vähimmäispalkkalait. Seurauksena oli yhteiskunnallinen mullistus ja kaksitoista vuotta kansallissosialismia.

Mutta vaateiden selvittelyn ongelmat ratkaistiin suhteellisen nopeasti ja tehokkaasti, osittain koska saksalaisilla oikeusistuimilla oli vuoden 1923 hyperinflaation jälkeen kokemusta käsitellä dramaattisia muutoksia rahan ostovoimassa. Suuressa määrässä tapauksia riidat eivät koskaan tulleet oikeuteen asti, vaan ne hoidettiin yksityisissä välimiesmenettelyissä. Loput hoidettiin valtion oikeuslaitoksissa tai neljän poikkeuslain voimin, joista viimeinen hyväksyttiin parlamentissa joulukuun kahdeksantena päivänä 1931. Näin vain muutaman kuukauden deflaation käynnistymisen jälkeen kaikki vaaditut juridiset työkalut ja instituutiot olivat valmiina ja toimivat suhteellisen tehokkaasti.

Ei ole mitään syytä olettaa että asioita ei käsiteltäisi yhtään sen tehokkaammin tämän päivän Yhdysvalloissa, erityisesti jos oikeustutkijat keskittävät voimansa näiden asioiden analysointiin.[3]

### 10. Myytti: Deflaatiosta ei ole mitään positiivisia nettohyötyä

Myönnettäköön että rahan tarjonnan raskas supistuminen on ainoastaan tasavertaista rahan tarjonnan lisääntymisen kanssa suhteessa sen taakkojen jakaantumisessa kansalaisten kesken. Mutta eikö ole niin, että olemme erittäin hyvin sopeuttaneet käyttäytymisemme nykyiseen inflatoriseen ympäristöön, taasen deflaation salliminen asettaisi meidät uudelleensopeutumiseen? Vaikka tämä mukautuminen olisi ainoastaan tilapäinen asia, silti se aiheuttaa kuluja kaikille yhteiskunnan jäsenille. Eli mitkä ovat deflaation hyödyt, jotka voivat saada vastuulliset kansalaiset suosimaan sitä sen lisäksi että on olemassa epävarma mahdollisuus voittajien puolella sijoittumisesta lyhytaikaisessa deflaation vaatimassa uudelleenjaon prosessin nollasummapelissä? Seuraavat asiat liittyvät tähän.

Ensinnäkin deflaatio on erittäin tehokas mekanismi kiihdyttämään sopeutumista uusiin olosuhteisiin merkittävän taloudellisen kriisin seurauksena. Kuten yllä on tuotu esiin, syy tähän on että deflaatio vaikuttaa tuotannontekijöiden hintoihin enemmän kuin se vaikuttaa kuluttajahyödykkeiden hintoihin. Sen seurauksena deflaatio kasvattaa myyntitulojen ja ostohintojen välistä erotusta—toisin sanoen korkotasoa—ja luo näin voimakkaan kannustimen lisääntyneille säästöille ja investoinneille.

Toiseksi ja yhtä merkittävästi, deflaatio on kertaprosessi, jolla kuitenkin on mahdollisuus tuhota juuri ne instituutiot, jotka tuottavat inflaatiota jatkuvalla syötöllä, erityisesti osittaisen kassavarannon pankit ja fiat-rahan tuottajat (”keskuspankit”). Näiden instituutioiden tuhoutuminen hävittää ” hyödyn marginaalista,” joista vieraan pääoman rahoittajat nauttivat verrattuna autorahoitukseen. Toisin sanoen taloudellinen ja yhteiskunnallinen valta poistuu Fediltä sekä pankeilta, ja palautuu yksittäisten kansalaisten käsiin. Yritykset tulevat toimimaan paljon suuremmalla tasa-arvoisuuden perustalla kuin aiemmin, ja kotitaloudet tulevat paljon suuremmassa määrin kuin aiemmin säästämään ensin ja vasta sen jälkeen ostamaan kodin. Lisäksi inflaatiokoneen tuhoutuminen tulee tuhoamaan hyvinvointivaltion pääasiallisen rahallisen koneiston. Näin ollen valtiot joutuvat hankkimaan resurssinsa yksinomaan verotuksella, johon sisältyy paljon suurempi yhteiskunnallinen kontrolli kuin turmeltuneeseen vaivihkaiseen resurssien hankkimisen menetelmään rahan tarjontaa inflatoimalla.

### 11. myytti: Deflaation antaminen tapahtua on ”passiivista”

Yllä olevan keskustelun valossa on selvää ettei deflaation antamista tapahtua voida yksinkertaisesti verrata apaattisen alistumiseen mysteeristen voimien vaikutukseen ja sokeiden markkinamekanismien eteen. Deflaatio voi täyttää äärimmäisen hyödyllisiä yhteiskunnallisia tehtäviä ja ne, jotka vaalivat yksilöllistä vapautta ja yksityisen omaisuuden koskemattomuutta, ovat vakaalla pohjalla tietoisesti pyrkiessään antaa deflaation hoitaa tehtävänsä. Jos mikään niin inflaation antaminen tapahtua on apaattista alistumista—alistumista rahamonopolin valtaan, joka kukoistaa välinpitämättömyydessä ja joka hyödyttää poliittisia verkostoja kapitalistisen yksityisyhteiskunnan kustannuksella.

Viitteet:

[1] Voidaan väittää Englannin Pankin vuosina 1797-1821 liikkeellä olleiden seteleiden olevan poikkeus, koska ne eivät olleet laillisia maksuvälineitä. Mutta nämä velkakirjat eivät olleet paperirahaa, vaan luottorahaa. Koko tämän ”paperipunnan” ajanjakson markkinaosapuolet odottivat lähitulevaisuudessa Englannin Pankilta rahanmaksujen jatkamista. Hyödykerahan, luottorahan ja fiat-rahan erosta (useimmissa tapauksissa paperirahan) katso Mises, [Theory of Money and Credit](https://mises.org/online-book/theory-money-and-credit/chapter-3-various-kinds-money/3-commodity-money-credit-money-and-fiat-money), ensimmäinen osa, kolmas kappale, 3. osio.

[2] Totta kai tarkoitus on puolustaa ainoastaan vapaiden markkinoiden deflaatiota. Konfiskoiva deflaatio on puolutustamaton. Katso Rothbard [Making Economic Sense](http://mises.org/econsense/ch68.asp) ja Salerno ”[Taxonomy of Deflation](http://mises.org/journals/scholar/salerno.pdf).”

[3] Eräs kaikkein mielenkiintoisimmista tämän päivän ongelmista libertaarisessa oikeustutkimuksessa on deflaation oikeudellisen teorian kehittäminen.

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/deflaatio.pdf)  
 Alkuperäinen artikkeli: [Deflation: The Biggest Myths](http://mises.org/story/1254)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/demokratia/ -->
# Demokratia riittää – Hans-Hermann Hoppe

> Kuvittele maailmanhallitus, demokraattisesti valittuna periaatteella yksi ihminen yksi ääni maailmanlaajuisesti. Millainen olisi todennäköinen vaalitulos? Mitä todennäköisemmin saisimme kiinalais-intialaisen koalitiohallituksen. Ja mitä tämä hallitus todennäköisimmin päättäisi tehdä tyydyttääkseen tukijoitaan ja tullakseen uudelleen valituksi? Hallitus oletettavasti katsoisi niin kutsulla läntisellä maailmalla olevan

Kuvittele maailmanhallitus, demokraattisesti valittuna periaatteella yksi ihminen yksi ääni maailmanlaajuisesti. Millainen olisi todennäköinen vaalitulos? Mitä todennäköisemmin saisimme kiinalais-intialaisen koalitiohallituksen. Ja mitä tämä hallitus todennäköisimmin päättäisi tehdä tyydyttääkseen tukijoitaan ja tullakseen uudelleen valituksi? Hallitus oletettavasti katsoisi niin kutsulla läntisellä maailmalla olevan liikaa vaurautta ja lopuilla, erityisesti Kiinalla ja Intialla, liian vähän, ja sen vuoksi vaadittaisiin järjestelmällistä varallisuuden ja tulojen uudelleenjakoa. Tai kuvittele omassa maassasi että äänioikeus laajennettaisiin seitsemänvuotiaisiin. Vaikka hallitus ei luultavasti koostuisi lapsista, sen politiikat varmasti heijastelisivat lasten ”oikeutettuja huolia” päästä ”riittävästi” ja ”tasa-arvoisesti” käsiksi  ”ilmaisiin” hampurilaisiin, limsaan ja videoihin.

Näiden ”ajatuskokeiden” valossa, onko mitään epäselvyyttä seurauksista, jotka aiheutuivat demokratisoitumisen prosessista, joka alkoi Euroopassa ja Yhdysvalloissa 1800-luvun puolivälin jälkeen ja pääsi täyteen mittaansa ensimmäisen maailmansodan jälkeen? Perättäiset äänioikeuden laajennukset ja lopulta yleisen äänioikeuden asettaminen aikuisille tekivät jokaisen maan sisällä mitä maailman demokratia tekisi koko maapallolle: se asetti liikkeelle nähtävästi pysyvän pyrkimyksen varallisuuden ja tulojen uudelleenjaosta.

Yksi henkilö yksi ääni yhdistettynä ”vapaalla pääsyllä” hallitukseen—demokratia—pitää sisällään, että jokainen henkilö ja hänen henkilökohtainen omaisuutensa tulee kaikkien muiden saataville—ja kaikkien muiden anastettavaksi. Syntyy ” murhenäytelmä yhteisestä.” ”Vähäosaisten” enemmistöjen voidaan odottaa herpaantumattomasti rikastuttavan itseänsä ”rikkaiden” vähemmistöjen kustannuksella. Tällä ei tarkoiteta, että tulee olemaan ainoastaan yksi köyhien ja yksi rikkaiden luokka, ja että uudelleenjako tulee yhtenäisesti olemaan rikkailta köyhille. Päinvastoin. Vaikka uudelleenjako rikkailta köyhille tulee aina näyttelemään merkittävää roolia kaikkialla, olisi sosiologinen kömmähdys olettaa että se olisi ainoa tai edes pääasiallinen uudelleenjaon muoto. Loppujen lopuksi ”pysyvästi” rikkaat ja ”pysyvästi” köyhät ovat yleensä rikkaita tai köyhiä syystä. Rikkaat ovat luonteenomaisesti teräviä ja ahkeria, ja köyhät tyypillisesti tylsiä ja laiskoja, tai molempia. Ei ole kovin todennäköistä että tylsimykset, vaikkakin he muodostavat enemmistön, pystyisivät järjestelmällisesti olemaan ovelampia ja rikastuttamaan itseään terävien ja energisten yksilöiden vähemmistön kustannuksella. Enemminkin pääosa uudelleenjaosta tapahtuu ”ei-köyhien” ryhmän sisällä, ja useasti paremmin toimeentulevat onnistuvat saamaan heikommin toimeentulevat tukemaan heitä. Ei tarvitse kuin ajatella lähes yleismaailmallista käytäntöä tarjota ”ilmaista” yliopistokoulutusta, jossa työväenluokka jonka lapset harvoin menevät yliopistoihin, laitetaan maksamaan keskiluokan lasten koulutus! Lisäksi voidaan odottaa useiden kilpailevien ryhmien ja liittoutumien pyrkivän hyötymään muiden kustannuksella. On monia muuttuvia kriteerejä, jotka määrittävät yhden henkilön ”hyväosaiseksi” (tullen ansaituksi tulla ryöstetyksi) ja toisen ”vähäosaiseksi” (ansaiten tulla ryöstösaaliin vastaanottajaksi). Samaan aikaan yksilöt ovat useiden ”hyväosaisten” ja ”vähäosaisten” ryhmien jäseniä, häviten yhden luonnehdinnan perusteella ja saaden toisen perusteella, joidenkin yksilöiden päätyessä uudelleenjaossa nettohäviäjiksi ja toisten nettovoittajiksi.

Täten demokratian tunnistaminen suosittuna varallisuuden ja tulojen uudelleenjaon koneistona, yhdessä erään taloustieteen kaikkein perustavanlaatuisimman periaatteen kanssa—että sitä mitä tuetaan, saadaan lisää—tarjoaa avaimen nykyisen aikakautemme ymmärrykseen.

Kaikki uudelleenjakaminen, huolimatta kriteereistä mihin se perustuu, pitää sisällään ”ottamisen” alkuperäisiltä omistajilta ja/tai tuottajilta (”hyväosaisilta”) ja ”antamisen” ei-omistajille ja ei-tuottajille (“vähäosaisille”). Kannustimet kyseessä olevan asian alkuperäiselle omistamiselle tai tuottamiselle vähenevät, ja kannustimet olla ei-omistaja ja ei-tuottaja nousevat. Vastaavasti seurauksena yksilöiden tukemiseen koska he ovat köyhiä, köyhyys tulee lisääntymään. Ihmisten tukeminen koska he ovat työttömiä, luo lisää työttömyyttä. Yksinhuoltajaäitien tukeminen verorahoista johtaa lisääntyneeseen yksihuoltajuuteen, ”aviottomuuteen” ja eroihin. Lapsityövoiman kieltämisellä siirretään toimeentuloa lapsiperheiltä lapsettomille henkilöille (työvoiman laillisen rajoittamisen seurauksena palkkatasot nousevat). Vastaavasti syntyvyys laskee. Toisaalta tukemalla lasten koulutusta luodaan vastakkainen vaikutus. Tuloja siirretään lapsettomilta ja vähälapsisilta monilapsisille. Tämän seurauksena syntyvyys nousee. Kuitenkin tällöin lasten arvo taas laskee, ja syntyvyys laskee sosiaaliturvajärjestelmän seurauksena, sillä tukemalla eläkeläisiä (vanhoja) nykyisille toimeentulojen ansaitsijoille (nuorien) määrätyillä veroilla, perheinstituutio—sukupolvien välinen side vanhempien, isovanhempien ja lapsien välillä—on järjestelmällisesti heikentynyt. Vanhat eivät enää tarvitse heidän lapsiensa tukea, jos he eivät ole varautuneet vanhuuteensa, ja nuoret (tyypillisesti vähäisemmällä kerääntyneellä varallisuudella) joutuvat tukemaan vanhoja (tyypillisesti enemmällä kerääntyneellä varallisuudella) eikä toisin päin, kuten on tyypillistä perheissä. Vanhempien toiveet lapsista ja lasten toiveet aikuisista vähenevät, perheiden hajoamiset ja häiriintyneet perheet kasvavat, varautumisen toiminnot—säästäminen ja pääoman muodostaminen—laskevat, kulutuksen noustessa.

Tukemalla sairaaksi tekeytyviä, neurootikkoja, huolimattomia, alkoholisteja, huumeista riippuvaisia, aidsiin sairastuneita ja fyysisesti sekä henkisesti ”haasteellisia” vakuutuslainsäädännöllä ja pakollisella terveysvakuutuksella, tulee olemaan enemmän sairautta, sairaaksi tekeytyviä, neuroottisuutta, piittaamattomuutta, alkoholismia, huumeriippuvuutta, aids-infektioita ja fyysisesti sekä henkisesti jälkeenjääneitä. Pakottamalla ei-rikolliset, mukaan lukien rikosten uhrit, maksamaan rikollisten vankeudesta (sen sijaan että rikolliset korvaisivat uhreilleen ja maksaisivat täyden korvauksen kiinniottamisestaan ja vankeudestaan), rikollisuus lisääntyy. Pakottamalla liikemiehet ”vähemmistöjä tukevan toiminnan” (”ei-syrjivillä”) ohjelmilla työllistämään enemmän naisia, homoseksuaaleja, mustia tai muita ”vähemmistöjä” enemmän kuin he haluaisivat, tulee olemaan enemmän työllistettyjä vähemmistöjä, ja vähemmän työnantajia sekä vähemmän miehiä, heteroseksuaaleja ja valkoisia työllistettynä. Pakottamalla yksityismaanomistajat ympäristölainsäädännöllä tukemaan (”suojelemaan”) maillaan majailevia ”uhanalaisia lajeja,” tulee olemaan enemmän ja paremmin voivia eläimiä, sekä vähemmän ja huonommin voivia ihmisiä.

Kaikkein tärkeimpänä pakottamalla yksityisen omaisuuden omistajat ja/tai markkinoilta tulonsa ansaitsevat (tuottajat) tukemaan ”poliitikkoja,” ”poliittisia puolueita” ja ”virkamiehiä” (poliitikot ja julkiset työntekijät eivät maksa veroja, vaan heille maksetaan verovaroista), tulee olemaan vähemmän omaisuuden muodostumista, vähemmän tuottajia ja vähemmän tuottavuutta, ja yhä enemmän tuhlausta, ”parasiittejä” ja loisena elämistä.

Liikemiehet (kapitalistit) ja heidän työntekijänsä eivät pysty ansaitsemaan toimeentuloaan elleivät he tuota tavaroita ja palveluita, joita myydään markkinoilla. Ostajien ostokset ovat vapaaehtoisia. Ostamalla tavaran tai palvelun, ostajat (kuluttajat) osoittavat suosivansa tätä tuotetta tai palvelua enemmän kuin rahamäärää, josta he joutuvat luopumaan sen hankkimiseksi. Päinvastaisesti poliitikot, puolueet ja virkamiehet eivät tuota mitään, jota myydään markkinoilla. Kukaan ei osta valtion ”tuotteita” tai ”palveluita.” Niitä tuotetaan, niiden tuottamisesta aiheutuu kuluja, mutta niitä ei osteta ja myydä. Toisaalta tämä pitää sisällään, että on mahdotonta määrittää niiden arvoa ja selvittää oikeuttaako tämä arvo niiden kustannuksia. Koska kukaan ei osta niitä, kukaan ei tosiasiallisesti osoita, että hän pitää valtion tuotteita ja palveluilta niiden kustannuksien arvoisina, ja todellakin arvostaako kukaan niitä lainkaan. Talousteorian näkökulmasta on näin täysin väärin olettaa, kuten on aina tehty kansallisten tulojen laskennassa, että valtion tuotteet ja palvelut ovat niiden tuottamiseen menneiden kustannusten arvoisia, ja siten esimerkiksi tämän arvon lisäämisellä ”normaaliin,” yksityisesti tuotettuihin (ostettuihin ja myytyihin) tuotteisiin ja palveluihin saadaan bruttokansantuote. Yhtä hyvin voitaisiin olettaa etteivät valtio tuotteet ja palvelut ole minkään arvoisia, ja jopa etteivät ne ole ”hyödykkeitä” vaan ”pahekkeita”; jolloin poliitikkojen ja kaikkien julkisten palveluiden kustannukset tulisi vähentää yksityisesti tuotettujen tuotteiden ja palveluiden kokonaisarvosta. Tämän olettaminen olisi tosiaankin paljon paremmin perusteltua. Sillä toisaalta käytännöllisiltä vaikutuksiltaan poliitikkojen ja virkamiesten tukeminen merkitsee tukea ”tuotannolle” vähäisellä tai ilman huolta väitettyjen asiakkaiden hyvinvoinnista, ja suuremmalla tai ainoana huolenaiheena ollen ”tuottajien” hyvinvointi, tarkoittaen poliitikkojen ja virkamiesten. Heidän palkkansa pysyvät ennallaan, tyydytti heidän tuotoksensa kuluttajia tai ei. Vastaavasti ”julkisen” sektorin työllisyyden laajentumisen seurauksena, lisääntyy laiskuus, piittaamattomuus, kyvyttömyys, vahingolliset teot, väärinkäytökset, tuhlaus ja jopa tuho—ja samaan aikaan suuremmalla määrällä ylimielisyyttä, kansankiihotusta ja valheita (”työskentelemme yhteiseksi hyväksi”).

Vajaan sadan vuoden demokratiaa ja uudelleenjakamista jälkeen, ennustettavat tulokset ovat saapuneet. Menneisyydestä peritty ”vararahasto” on selvästikin kulutettu. Useita vuosikymmeniä (1960-luvun lopusta tai 1970-luvun alusta) todellinen elintaso lännessä on pysynyt paikallaan tai jopa laskenut. ”Julkinen” velka, nykyisen sosiaaliturvan ja terveydenhuoltojärjestelmän kustannukset ovat tuoneet esiin lähestyvän taloudellisen romahduksen mahdollisuuden. Samaan aikaan lähes jokainen epätoivotun käyttäytymisen muoto—työttömyys, sosiaaliturvasta riippuvuus, huolimattomuus, holtittomuus, epäkohteliaisuus, psykopatia, hedonismi ja rikollisuus—ovat kasvaneet, sekä yhteiskunnalliset konfliktit ja yhteiskunnallinen luhistuminen ovat nousset vaarallisen korkeiksi. Jos nykyinen trendi jatkuu, on turvallista sanoa, että läntinen hyvinvointivaltio (sosiaalidemokratia) tulee romahtamaan kuten itäinen (venäjän tyylinen) sosialismi romahti 1980-luvun lopussa.

Taloudellinen romahdus ei kuitenkaan automaattisesti johda tilanteen parantumiseen. Asiat voivat huonontua parantumisen sijaan. Kriisin lisäksi välttämättömiä ovat ajatukset—oikeat ideat—sekä mahdollisuuksien ilmaantuessa niiden ymmärtämiseen ja toteuttamiseen kykenevät ihmiset. Lopulta historian suunta määräytyy aatteiden perusteella, olivat ne sitten oikeita tai vääriä, sekä niiden perusteella toimivien ja oikeista tai vääristä aatteista inspiroituvista ihmisistä. Nykyinen sotku on myös aatteiden tulosta. Se on seurausta julkisen mielipiteen ylivoimaisesta demokratian aatteen hyväksymisestä. Niin kauan kuin tämä hyväksyntä vallitsee, katastrofi on väistämätön, eikä ole toivoa paremmasta edes sen saapumisen jälkeen. Toisaalta sen jälkeen kun demokratian ajatus on tunnistettu vääräksi ja säälimättömäksi—ja periaatteessa ajatukset voivat muuttua lähes välittömästi—katastrofi voidaan välttää.

Pääasiallinen tehtävä niille, jotka haluavat kääntää suunnan ja estää varauksettoman romahduksen, on ”poistaa oikeutus” demokratian ajatukselta pääsyynä nykyisen edistyvän ”sivilisaation tuhoamisen” tilalle. Tässä tarkoituksessa tulisi ensin osoittaa vaikeus löytää poliittisten teorioiden historiasta moniakaan demokratian puolestapuhujia. Lähes kaikki merkittävimmät ajattelijat ovat pelkästään halveksuneet demokratiaa. Jopa Yhdysvaltain perustajat, joita nykyään pidetään demokratian esikuvina, olivat tiukasti sitä vastaan. Poikkeuksetta he pitivät demokratiaa pelkkänä jengivaltana. He pitivät itseään ”luonnollisen aristokratian” jäseninä, ja demokratian sijaan he tukivat aristokraattista tasavaltaa. Lisäksi jopa niiden harvojen demokratian teoreettisten puolustajien piirissä kuten esimerkiksi Rousseau, on lähes mahdotonta löytää ketään tukemassa demokratiaa muuhun kuin äärimmäisen pieniin yhteisöihin (kyliin tai kaupunkeihin). Todellakin pienissä yhteisöissä jossa kaikki henkilökohtaisesti tuntevat toisensa useimmat eivät voi muuta kuin hyväksyä, että ”parempiosaisten” asema perustuu tyypillisesti heidän ylivoimaisiin henkilökohtaisiin saavutuksiin yhtälailla kuin ”vähempiosaisten” tilanne löytää tyypillisesti selityksensä heidän henkilökohtaisista puutteellisuuksistaan ja huonommuudestaan. Näissä olosuhteissa on paljon vaikeampaa onnistua ryöstämään muita ihmisiä ja heidän omaisuuttaan omaksi edukseen. Selvänä eroavaisuutena suuriin alueisiin miljoonine tai jopa satoine miljoonine ihmisineen, jossa potentiaaliset ryöstäjät eivät tunne uhrejaan ja päin vastoin, ihmisen pyrkimys rikastuttaa itseään muiden kustannuksella kohtaa vähän tai ei ollenkaan vastarintaa.

Vielä tärkeämpänä tulee tehdä selväksi, että demokratian aate on moraaliton yhtä lailla kuin se on epätaloudellinen. Enemmistövallan moraalisesta asemasta tulee osoittaa, että siitä seuraa A:n ja B:n lyöttäytyminen yhteen C:n huijaamiseksi, C:n ja A:n liittyminen huijatakseen B:tä, ja siten B:n ja C:n juonittelu A:ta vastaan jne. Tämä ei ole oikeudenmukaisuutta, vaan moraalista vahingontekoa, ja sen sijaan että demokratiaa ja demokraatteja kohdellaan kunnioituksella, heitä pitäisi kohdella julkisella paheksunnalla ja vähättelyllä moraalisina huijareina. Toisaalta mitä tulee demokratian taloudelliseen ominaisuuteen, tulee painottaa herpaantumatta että yksityinen omaisuus, tuotanto ja vapaaehtoinen vaihdanta ovat perimmäinen ihmissivilisaation ja vaurauden lähde demokratian sijasta. Erityisesti vastoin yleisesti levinnyttä uskomusta, tulee painottaa että demokratian puutteella ei ollut pohjimmiltaan mitään tekemistä venäjänmallisen sosialismin konkurssissa. Poliitikkojen valintaperiaate ei aiheuttanut sosialismissa ongelmaa, vaan politiikka ja poliittinen päätöksenteko sinänsä. Sen sijaan että jokainen yksityinen tuottaja päättäisi itsenäisesti mitä tehdä tietyille resursseille kuten tapahtuu yksityisomistuksessa ja sopimuksenvaraisuudessa, täysin tai osittain sosialisoiduissa tuotannontekijöissä jokainen päätös vaatii jonkun muun luvan. Tuottajalle on epäolennaista kuinka luvan antajat valitaan. Hänelle on olennaista, että ylipäätänsä lupaa täytyy pyytä. Niin kauan kuin tämä on asiantila, tuottajien kannustimet tuottaa ovat vähentyneet ja seurauksena on köyhtyminen. Yksityinen omistajuus on siten yhtä yhteensopimaton demokratian kuin minkä tahansa muunkin poliittisen vallan muodon kanssa. Demokratian sijaan oikeudenmukaisuus yhtälailla taloudellisen tehokkuuden kanssa vaativat puhdasta ja rajoittamatonta yksityisen omaisuuden yhteiskuntaa—”tuotannon anarkiaa”—jossa kukaan ei ole kenenkään vallassa, kaikki tuottajien suhteet ovat vapaaehtoisia, ja siten molemminpuolisesti hyödyllisiä.

Lopuksi strategisina pohdintoina lähestyttäessä ei-hyväksikäyttävän yhteiskunnallisen järjestyksen päämäärää, tarkoittaen yksityisen omistajuuden anarkiaa, enemmistön aate tulisi kääntää itse demokraattista valtaa vastaan. Minkä tahansa muotoisen valtiollisen vallan alaisuudessa, mukaan lukien demokratian, ”hallitseva luokka” (poliitikot ja virkamiehet) ovat ainoastaan pieni osuus koko väestöstä. Vaikka sadalle loiselle on mahdollista elää mukavasti tuhannen isännän tuotoksilla, tuhat loista eivät pysty elämään sadasta isännästään. Perustuen tämän tosiasian tunnistamiseen vaikuttaisi mahdolliselta vakuuttaa äänestäjien enemmistöä siitä, että on vain vahingon pahentamista antaa toisten verorahoilla elävien olla sanomassa kuinka korkeita nämä verot ovat, ja täten päättää ottaa demokraattisesti pois äänioikeus kaikilta valtion työntekijöiltä sekä kaikilta jotka vastaanottavat valtion etuisuuksia, olivat ne sitten sosiaalitukien vastaanottajia tai valtion hankkijoita. Lisäksi tämän strategian yhteydessä on tärkeää tunnistaa irrottautumisen ja irrottautumisliikkeiden häkellyttävä merkitys. Jos enemmistöpäätökset ovat ”oikein,” silloin suurin kaikista mahdollisista enemmistöistä, maailman enemmistö ja demokraattisen maailman hallituksen täytyy olla lopullisesti ”oikein” tämän artikkelin alussa ennustettuine seurauksineen. Päinvastaisesti eroaminen tarkoittaa aina pienemmän irtautumista suuremmasta väestömäärästä. Näin se on ääni demokratian periaatetta ja enemmistönvaltaa vastaan. Mitä pidemmälle irtautumisen prosessi etenee—pienten alueiden, kaupunkien, kaupunginosien, kylien ja lopulta yksityisten kotitalouksien sekä yksityisten kotitalouksien ja yritysten vapaaehtoisten liittoumien tasolle—sitä vaikeammaksi tulee ylläpitää nykyisentasoista uudelleenjaon politiikka. Samaan aikaan mitä pienemmät alueelliset yksikö ovat, sitä todennäköisemmäksi tulee, että muutamat yksilöt, perustuen heidän taloudelliseen itsenäisyyteensä, silmiinpistävään ammatillisiin saavutuksiinsa, moraalisesti nuhteettomaan henkilökohtaiseen elämään, ylivoimaiseen arvostelukykyyn, rohkeuteen ja tyylitajuun yleisesti tunnustettuna, tulevat nousemaan luonnolliseen vapaaehtoisesti tunnistettujen eliittien luokkaan ja antamaan oikeutusta ajatukselle luonnollisesta järjestyksestä kilpailevien (ei-monopolististen) ja vapaasti (vapaaehtoisesti) rahoitettujen rauhanturvaajien, tuomarien ja lomittaisista tuomiovalloista kuten jo nyt on olemassa kansainvälisen kaupan ja matkustamisen areenoilla—puhtaasti yksityisen lain yhteiskunta—vastauksena demokratialle ja kaikille muille poliittisen (pakottavan) vallan muodoille.

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/demokratia.pdf)  
 Alkuperäinen artikkeli: [Down With Democracy](http://www.lewrockwell.com/hoppe/hoppe12.html)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/eraita-perustavanlaatuisia-nakemyksia-kapitalismin-hyvantahtoiseen-luonteeseen-george-reisman/ -->
# Eräitä perustavanlaatuisia näkemyksiä kapitalismin hyväntahtoiseen luonteeseen – George Reisman

> “Hyväntahtoisella kapitalismin luonteella” tarkoitan tosiasiaa, että se edistää ihmiselämää ja hyvinvointia, ja tekee sen kaikille. On monia tällaisia käsityksiä, joita on kehitetty yli kolmen vuosisadan aikana useiden suurten ajattelijoiden toimesta John Lockesta Ludwig von Misesiin ja Ayn Randiin. Tuon heistä

“Hyväntahtoisella kapitalismin luonteella” tarkoitan tosiasiaa, että se edistää ihmiselämää ja hyvinvointia, ja tekee sen kaikille. On monia tällaisia käsityksiä, joita on kehitetty yli kolmen vuosisadan aikana useiden suurten ajattelijoiden toimesta John Lockesta Ludwig von Misesiin ja Ayn Randiin. Tuon heistä mahdollisimman monet esiin kirjassani Capitalism.

Esitän lyhyesti noin tusinan näitä käsityksiä, joita pidän kaikkein tärkeimpinä ja joiden uskon kokonaisuutena tekevän kapitalismin vastustamattomaksi. Käyn ne läpi osapuilleen siinä järjestyksessä kuin ne esiintyvät kirjassani. Tuon esiin pahoitteluni näiden huomioiden lyhyydestä. Jokainen näistä näkemyksistä vaatisi yksistään pidemmän ajan kuin kokonaisaika, joka minulla on tähän tänään käytössäni. Onneksi voin vedota seikkaan, että ainakin kirjassani olen esittänyt ne niiden vaatimalla yksityiskohtaisuudella.

Ja nyt, aloittakaamme.

1) Yksilönvapaus – kapitalismin olennainen ominaisuus – on turvallisuuden perusta, sekä henkilökohtaisen että taloudellisen turvallisuuden merkityksessä. Vapaus tarkoittaa fyysisen voimankäytön alullepanon puuttumista. Vapaana ollessaan, on turvassa – suojattuna – yleiseltä rikollisuudelta, sillä vapaus jostakin tai joltakin on nimenomaan vapautta toimista kuten hyökkäykseltä ja pahoinpitelyltä, ryöstöltä, raiskaukselta ja murhalta, jotka kaikki edustavat fyysisen voimankäytön alullepanoa. Vielä tärkeämpänä on toki vapaana olemisessa  vapaus fyysisen voimankäytön alullepanolta valtion toimesta, joka on potentiaalisesti paljon tappavampi kuin yksikään yksityinen rikollisjoukkio. (Esimerkiksi Gestapo ja KGB alistamisillaan ja miljoonien murhaamisella sai yksityiset rikolliset näyttämään heihin verrattuna lähes kilteiltä.)

Tosiasia, että vapaus on fyysisen voimankäytön alullepanon puuttumista, tarkoittaa myös, että rauha on seurausta vapaudesta. Siellä missä on vapaus, on rauha, koska siellä ei ole voimankäyttöä: siinä määrin kun voimankäyttöä ei panna alulle, voimankäyttöä puolustukseen tai kostotoimiin ei tarvita.

Vapauden tarjoama taloudellinen turvallisuus seuraa tosiasiasta, että vapaudessa jokainen voi valita tekevänsä sitä minkä katsoo olevan eniten hänelle itselleen edullista ilman pelkoa tulevansa estetyksi fyysisellä voimankäytöllä kenenkään muun toimesta, niin kauan kun hän ei itse alullepane fyysistä voimankäyttöä. Tämä tarkoittaa esimerkiksi, että hän voi ottaa kaikkein korkeapalkkaisimman löytämänsä työn ja ostaa kaikkein kilpailukykyisimmiltä löytämiltään toimittajilta; samanaikaisesti pystyessä pitämään kaiken ansaitsemansa toimeentulonsa ja säästämään siitä haluamansa määrään, sijoittaen säästönsä kaikkein tuottoisimmalla löytämällään tavalla. Ainoa asia, jota hän ei voi tehdä, on voimankäyttö. Voimankäytön ollessa kiellettyä, yksilö lisää ansaitsemaansa rahamääräänsä käyttämällä älyään löytääkseen tavan tarjota samalla rahalla muille ihmisille enemmän tai parempia tuotteita ja palveluita, sillä tämä on keino houkutella heidät vapaaehtoisesti käyttämään enemmän varojaan häneltä ostamiseen kilpailijoiden sijasta. Näin vapaus on perusta jokaisen olemiselle taloudellisesti niin turvattuna kun hänen oman järjenkäyttämisensä harjoittaminen ja hänen toimittajiensa viisaus mahdollistavat.

2) Jatkuva lisäys taloudellisesti hyötykäytettäviin, saatavilla olevien luonnonresurssien tarjontaan on mahdollista ihmisten muuntaessa laajan osuuden luonnon lähes rajattomuudesta taloudellisiksi hyödykkeiksi ja vauraudeksi, perustuen sekä kasvavaan luonnon ymmärrykseen että kasvavaan fyysiseen valtaan sen käytössä. (Tämän tärkeän asian läpikäymiseksi, katso kolmas luku kirjastani tai esseeni ”Environmentalism in the Light of Menger and Mises” kesän 2002 The Quaterly Journal of Austrian Economics –julkaisusta.)

3) Tuotannollinen ja taloudellinen toiminta palvelevat perusluonteeltaan ihmisen elinolosuhteiden parantamista. Näin tapahtuu, koska fysiikan ja kemian näkökulmasta kaikki mistä tuotannollinen ja taloudellinen aktiivisuus koostuu on samojen luonnon tarjoamien kemiallisten elementtien uudelleenjärjestelyä eri kombinaatioihin ja niiden siirtämistä toisiin maantieteellisiin sijanteihin. Tämän uudelleenjärjestämisen ja siirtämisen ohjaavana periaatteena on perustaltaan saada kemialliset elementit paranneltuun suhteeseen ihmiselämän ja sen hyvinvoinnin kanssa. Se asettaa kemialliset elementit kombinaatioihin ja sijainteihin, joissa ne tarjoavat suuremman hyödyllisyyden, suuremman edun ihmisille.

Esimerkiksi raudan ja kuparin kemiallisten elementtien suhde ihmisen elämään ja hyvinvointiin on suuresti parantunut, kun ne louhitaan maan alta ja saadaan ilmenemään tuotteina kuten autoina, jääkaappeina ja sähkökaapeleina. Kemiallisten elementtien kuten hiilen, vedyn hapen ja typen suhde ihmisen elämään ja hyvinvointiin paranee, kun niitä saadaan hyödynnettyä sähkövaloon ja -voimaan. Maapalan suhde ihmisen elämään ja hyvinvointiin paranee, kun sen sijaan että täytyy nukkua sen päällä makuupussissa ja varoa käärmeitä, skorpioneja ja muuta luonnonvaraista elämää, on mahdollista nukkua hyvin rakennetussa kodissa, joka koostu kaikista hyödykkeistä ja laitteista, joita pidämme itsestään selvinä.

Kemiallisten elementtien kokonaisuudesta suhteessa ihmiseen koostuu ihmisen ulkoinen, materiaalinen ympäristö, ja juuri tätä tuotannollinen ja taloudellinen toiminta perusluonteeltaan palvelee parantaakseen.

4) Työnjako, kapitalismin johtava ominaisuus, jota voi esiintyä korkeasti kehittyneessä muodossa ainoastaan kapitalismissa, tarjoaa muiden merkittävien etujen lisäksi valtavat hyödyt tiedon moninkertaistumisesta, jotka hyödynnetään tuotannollisissa prosesseissa, ja sen jatkuvista asteittaisista lisäyksistä. On huomioitava, että jokaisella ammatilla, jokaisella ammatin osa-alueella, on oma erityinen tietämysalueensa. Kapitalistisen yhteiskunnan työnjaossa on olemassa yhtä monta erityistä tietämysaluetta tuotantoprosesseissa kuin on olemassa erillisiä työtehtäviä. Tämän tietämyksen kokonaisuus toimii jokaisen yksilön eduksi hänen roolissaan kuluttajana, hänen ostaessaan muiden tuottamia tuotteita – ja merkittävä tai pääosa siitä  hänen roolissaan tuottajana, sikäli kuin hänen tuotantoaan avustaa muiden aikaisemmin tuottamien pääomahyödykkeiden käyttäminen.

Oletetaan  esimerkiksi yksilön toimivan kirvesmiehenä. Hänen erikoisosaamisensa keskittyy puusepän toimiin. Mutta roolissaan kuluttajana hän saa hyödyn kaikista muista erillisistä työtehtävistä koko talousjärjestelmän laajuudessa. Tällaisen laajan tietämyksen olemassaolo on välttämätöntä useiden tuotteiden olemassaololle – kaikille tuotteille, jotka vaativat tuotannossaan enemmän tietoutta kuin mitä yksi henkilö tai pieni määrä yksilöitä pystyy ylläpitämään. Tällaiset tuotteet luonnollisesti sisältävät koneet, joita ei yksinkertaisesti pystyttäisi valmistaan mittavan työnjaon ja sen edustaman valtavan tietämyksen puuttuessa.

Lisäksi kapitalistisen yhteiskunnan työnjaossa suuri osuus kaikkein älykkäimmistä ja kunnianhimoisimmista yhteiskunnan jäsenistä, kuten nerot ja muut suurten kykyjen yksilöt, valitsevat keskittymisensä juuri alueille, joilla on vaikutuksena asteittainen tietämyksen määrän paraneminen ja lisääntyminen sen tuotantoon soveltamisessa.  Tällainen on yksilöiden vaikutus, jotka keskittyvät alueisiin kuten tieteeseen, keksintöihin ja liike-elämään.

5) Vähintäänkin Adam Smithin ja David Ricardon ajoista on tiedetty, että kapitalistisessa yhteiskunnassa pääoman voittotasoilla tai tuottotasoilla on taipumus tasoittua kaikkien talousjärjestelmän osa-alueiden kesken. Silloin kun tuottotasot ovat keskimääräistä ylempänä, ne tarjoavat sekä kannustimet että myös keinot kasvaville investoinneille ja näin suuremmalle tuotannolle ja tarjonnalle, jotka puolestaan saavat aikaan hintojen ja tuottojen laskun. Siellä missä tuottotasot ovat keskimääräistä alempana seurauksena on vähentyneet investoinnit ja vähentynyt tuotanto ja tarjonta, johtaen voittojen ja tuottotasojen nousuun. Näin korkeat voitot alenevat ja alhaiset tuotot kasvavat.

Tämän periaatteen toiminta ei ainoastaan palvele kapitalistisen talouden eri osa-alueiden pitämistä oikeassa tasapainossa suhteessa toisiinsa, vaan se antaa myös kuluttajille vallan määrittää eri toimialojen suhteelliset koot, perustuen yksinkertaisesti ostamisen ja siitä pidättymisen toimintamalliin,  von Mises ilmaisua käyttäen. Kun kuluttajat kuluttavat enemmän, voitot kasvavat ja missä he kuluttavat vähemmän, voitot vähenevät. Vastauksena korkeampiin voittoihin investoinnit ja tuotanto lisääntyvät, ja vastauksena alempiin voittoihin tai tappioihin, ne laskevat. Näin investointien ja tuotannon toimintamalli seuraa kuluttajien kulutusta.

Pääoman sijoitustuottojen yhtenäistymisen toiminnan pyrkimys palvelee ehkäpä vielä merkittävimmin luomaan asteittaisen tuotteiden ja tuotantomenetelmien kehityksen toimintamallin. Mikä tahansa liiketoiminta voi ansaita keskimääristä korkeampia tuottoasteita esittelemällä uuden tai parannetun teknologian, jota kuluttajat haluavat ostaa tai tehokkaamman, alhaisempien kustannusten, menetelmän tuottaa nykyisiä tuotteita. Mutta tällöin sen nauttimat korkeat voitot houkuttelevat kilpailijoita ja sen jälkeen kun innovaatio tulee yleisesti hyödynnetyksi, korkeat voitot katoavat sillä seurauksella, että kuluttajat saavat täyden hyödyn innovaatioista. He päätyvät saamaan parempia tuotteita ja maksamaan alempia hintoja.

Jos innovaation tehnyt yritys haluaa jatkaa erikoisen korkeaa voittotasoaan, sen täytyy esitellä uusia innovaatioita, jotka päätyvät aikanaan samoihin lopputuloksiin. Korkean voittojen asteen ansaitseminen pitkiä ajanjaksoja edellyttää jatkuvaa innovaatioiden sarjan julkaisemista, kuluttajien kerätessä täyden hyödyn kaikista innovaatioista viimeisintä lukuun ottamatta.

6) Kuten Mises on osoittanut, markkinataloudessa, mitä kapitalismi luonnollisesti on, tuotantovälineiden yksityinen omistajuus hyödyntää kaikkia, ei-omistajia yhtälailla omistajien kanssa. Ei-omistajat saavat hyödyn muiden omistamista tuotantovälineistä. He saavat tämän hyödyn ostamalla näiden tuotantovälineiden tuotoksia. Saadakseni hyödyn GM:n tehtaista ja laitteista tai Esson öljylähteistä, putkista ja jalostamoista minun ei tarvitse olla näiden yritysten osakkeen- tai velkakirjojen omistaja. Minun tarvitsee ainoastaan pystyä ostamaan auto, bensiiniä tai mitä ikinä ne tuottavatkaan.

Lisäksi äsken selittämäni dynaamisen, asteittaisen, yhtäläisen voitto- tai tuottotason periaatteen ansiosta yleinen hyöty yksityisesti omistetuista tuotantovälineistä ei-omistajille kasvaa jatkuvasti sen mukaan, kun he kykenevät ostamaan yhä lisää ja parempia tuotteita asteittaisesti laskevilla reaalihinnoilla. Ei voida painottaa liikaa, että mitä nämä asteittaiset hyödyt sekä yleisesti nouseva elintaso merkitsevät, ovat elintärkeästi riippuvaisia tuotantovälineiden yksityisen omistajuuden, voittomotiivin ja taloudellisen kilpailun kapitalistisista instituutioista, ja ne eivät olisi mahdollisia ilman näitä. Näissä piilevät motivoituneet, tehokkaat yksilölliset kannustimet elintason kasvuun.

7) Eräs seuraus yleisestä tuotantovälineiden yksityisen omistuksen hyödyistä on yleinen hyöty perinnön instituutiosta. Perivien lisäksi myös ei-perivät hyötyvät sen olemassaolosta. Ei-perivät hyötyvät, koska perintö instituutiona kannustaa säästöihin ja pääoman keräämiseen laajuudessa, joka saa ihmiset keräämään ja ylläpitämään pääomia siirtääkseen ne perivilleen. Tämän ylimääräisen kerääntyneen pääoman olemassaolon seurauksena useammat tuotantovälineet tuottavat markkinoille, ja siten enemmän ja parempia tuotteita jokaiselle ostettavaksi.

Lisäpääoman vaikutus on luonnollisesti myös lisääntynyt kysyntä pääomalle, ja näin korkeammille palkkatasoille. Tulisi ymmärtää, että työvoiman kysyntä on eräs pääasiallinen keino, jolla kaikki yksityisesti omistetut tuotantovälineet toimivat ei-omistajien hyödyksi. Pääoma pitää sisällään työvoiman kysynnän sekä myös tuotteiden tarjonnan.

8) Kapitalismissa toisen hyöty ei ole toisen tappio siinä määrin kuin se tulee lisääntyneestä kokonaistuotannosta, vaan myös – kaikkein tärkeimmissä tapauksissa, nimittäin merkittävien teollisten omaisuuksien rakentamisessa – toisen hyöty on positiivisesti toisen ihmisen etu. Tämä on seurausta tosiasiasta, että pelkät aritmeettiset vaatimukset suuren omaisuuden rakentamiseen ovat kombinaatio korkeiden voittojen tuoton ansaitsemisesta pääomalle pitkittyneellä ajanjaksolla sekä ansaituista voitoista merkittävästi paljon suuremman osuuden säästäminen ja uudelleeninvestoiminen vuosi toisensa jälkeen.

Kuten olemme nähneet, korkeiden voittojen tuottoasteen ansaitseminen pitkitettyjä ajanjaksoja kilpailun alaisena vaatii sarjaa merkittävien innovaatioiden julkaisemista. Nämä innovaatiot edustavat parempia ja vähemmän kalliita tuotteita kuluttajille. Ansaittujen voittojen säästäminen ja uudelleeninvestointi innovaatioihin koostuvat tuotantovälineiden keräämisestä, joka myös palvelee kuluttajia. Näin alkuperässään, korkeina voittoina ja niiden sijoittumisessa pääoman keräämiseen, merkittävät teolliset omaisuudet edustavat vastaavia hyötyjä kuluttavalle yleisölle. Esimerkiksi vanha Henry Ford aloittaen vuonna 1903 25 000 dollarin pääomalla ja lopettaen vuonna 1946 yhden miljardin dollarin pääomalla oli kolikon toinen puoli keskivertoihmiselle tulleesta mahdollisuudesta ostaa merkittävästi parantunut, paljon tehokkaammin valmistettu auto – tuotettuna pääosin Fordin miljardia edustavissa tehtaissa.

9) Kuten von Mises on osoittanut, kapitalismissa tapahtuva taloudellinen kilpailu on radikaalisti erilaista kuin eläinkunnassa tapahtuva biologinen kilpailu. Itse asiassa sen luonne on täysin päinvastaista. Eläinlajit kohtaavat niukat, luonnon tarjoamat keinot eloonjäämiselle, joiden tarjontaa ne eivät pysty lisäämään. Ihminen, järjen käytön ansiosta, pystyy lisäämään kaiken sen tarjontaa, joista hänen selviytymisensä ja hyvinvointinsa on riippuvaista. Sen vuoksi, eläinten biologisen kilpailun pyrkimyksellä tarrautua luonnon tarjoamiin rajoittuneisiin välttämättömyyksien tarjontaan vahvojen menestyessä ja heikkojen hävitessä sijaan, kapitalismissa taloudellinen kilpailu on kilpailua siitä, kuka pystyy lisäämään asioiden tarjontaa eniten lopputuloksella, että käytännössä kaikki selviävät pitempään ja paremmin.

Täysin erilailla kuin leijonat viidakossa, jotka joutuvat kilpailemaan rajoitetusta määrästä riistaa kuten seeproja ja gaselleja niiden aistien ja raajojen tarjoamilla keinoilla, tuottajat kapitalismissa kilpailevat kuluttajien käsissä olevista rajoitetusta dollarien tarjonnasta, joista he kilpailevat tarjoamalla parhaita ja kaikkein taloudellisimpia tuotteita, joita heidän mielensä pystyy luomaan. Koska tällainen kilpailu on kilpailua positiivisesta uuden ja lisääntyneen vaurauden luomisesta, sen seurauksena ei ole olemassa todellisia pitkäaikaisia häviäjiä. On ainoastaan voittajia.

Maanviljelijöiden ja maatalouskoneiden valmistajien kilpailu tekee mahdolliseksi nälkäisten ja heikkojen syödä ja kasvaa vahvoiksi; lääketeollisuuden valmistajien kilpailu mahdollistaa sairaiden paranemisen; silmälasien ja kuulolaitteiden valmistajien kilpailu mahdollistaa monille, jotka muutoin eivät näkisi tai kuulisi, tehdä niin, ja niin edelleen. Ollen kaukana kilpailusta, jonka lopputulos on ”selviytymiskamppailu,” kapitalismin kilpailua voidaan paljon täsmällisemmin kuvata kilpailuna, jonka lopputulos on kaikkien selviytyminen tai vähintäänkin yhä useamman, yhä pidempään ja aina paremmin. Ainoa merkitys, jossa ainoastaan ’soveltuvin’ selviää, on soveltuvimpien tuotteiden ja soveltuvimpien tuotantomenetelmien selviytymisessä, kunnes ne korvataan vielä paremmin soveltuvilla tuotteilla ja tuotantomenetelmillä juuri kuvatuilla vaikutuksilla ihmisten selviytymiselle.

Kuten von Mises on myös osoittanut Ricardon suhteellisen edun lain kehittämisellä yhdistymisen laiksi, kapitalistisessa kilpailussa on tilaa kaikille. Jopa niille löytyy paikka, jotka ovat kaikissa suhteissa muita vähemmän kyvykkäitä. Itse asiassa laajassa mittakaavassa kilpailu kapitalismissa, ollen kaukana konflikteista ihmisten välillä, on yhden suuren yhteiskunnallisen yhteistoiminnan järjestelmän, joka tunnetaan työnjakona, järjestäytymisen prosessi. Se päättää missä kohtaa yhteiskunnallisen yhteistoiminnan kaikenkattavassa järjestelmässä jokainen yksilö tekee oman erityisen panoksensa – esimerkiksi kuka ja kuinka kauan tulee olemaan teollisuuden johtohenkilö ja kuka tulee olemaan talonmies ja ketkä täyttävät tehtävät näiden väliltä.

Tässä kilpailussa jokainen yksilö, kuinka rajoittunein kyvyin tahansa, pystyy voittamaan kilpailussa kaikki muut häneen nähden kuinka ylivoimisine kykyineen tahansa omassa erityisessä paikassaan. Lähes kirjaimellisesti ja jokapäiväisenä tapahtumana ne, joiden kyvyt eivät ole suuremmat kuin mitä talonmieheltä vaaditaan, pystyvät voittamaan kilpailussa helposti ilman epäselvyyttä maailman mahtavimmat tuotannolliset nerot – talonmiehen työssä.   Esimerkiksi Bill Gates saattaa olla niin ylivoimainen yksilö ohjelmateollisuuden mullistamisen lisäksi, että hän saattaa pystyä siivoamaan viisi kertaa niin paljon toimistotilaa samassa ajassa kuin kukaan elossa oleva talonmies, ja tekemään sen paremmin. Mutta jos Gates voi ansaita miljoona dollaria tunnissa pyörittämällä Microsoftia ja talonmiehiä voidaan löytää työskentelemään esimerkiksi kymmenellä taalalla tunnilta, heidän valmiutensa suorittaa työ yhdellä sadastuhannesosalla Gatesin vaatimasta tuntihinnasta supistaa heidän vähemmät kykynsä niin mitättömiksi, että tässä tapauksessa heidän veroistaan ei löydy lainkaan.

Samanaikaisesti koska tuotannolliset nerot ovat vapaita menestymään tuotteiden ja tuotantomenetelmien mullistamisessa, ne, joiden kyvyt eivät ole merkittävimpiä kuin talonmieheltä vaaditaan, pystyvät nauttimaan ruuan, vaatetuksen ja asunnon lisäksi myös tuotteista kuten autoista, televisioista, tietokoneista – tuotteista joiden olemassaolosta he tuskin olisivat itse pystyneet edes uneksimaan.

Kilpailuun liittyvät menetykset ovat enimmillään ainoastaan lyhytaikaisia. Esimerkiksi kun autot syrjäyttivät sepät ja hevosten kasvattajat, nämä löysivät muuta vastaavaa työtä. Heille autojen ainoa pysyvä vaikutus oli, että kuluttajan roolissa hekin pystyivät nauttimaan autojen eduista hevoseen nähden. Vastaavasti muuleja käyttäneet maanviljelijät, jotka traktoreita käyttäneet maanviljelijät kilpailulla syrjäyttivät, eivät kuolleet nälkään, vaan ainoastaan joutuivat vaihtamaan ammattiaan ja tehdessään niin he nauttivat muiden mukana yhä runsaammasta ruuan ja muiden tuotteiden tarjonnasta, jotka pystyttiin tuottamaan perustuen juuri maanviljelyksestä vapautuneeseen työvoimaan.

Jopa niissä tapauksissa, joissa eristäytyneen kilpailun seurauksena yksilö joutuu käyttämään lopun elämänsä alemmalla tasolla kuin hän aikaisemmin nautti, esimerkiksi hevosmatkarattaiden tehtaan omistaja joutuessaan elämään loppuelämänsä tavallisena palkansaajana tultuaan syrjäytetyksi auton tieltä – jopa hän ei voi kohtuullisesti väittää, että kilpailu on vahingoittanut häntä. Enintään hän voi kohtuudella väittää, että hänen näkökulmastaan hänen suunnattomat kilpailusta saamansa hyödyt ovat hänelle vähäisemmät kuin vielä mahtavammat hyödyt, joita hän sai aikaisemmin. Sillä kilpailu on perustana kaikelle tuotannolle ja tarjonnalle, joita hän pystyy edelleen ostamaan ja jotka ovat vastuussa jokaisen hänen ja muiden ansiotulojen ostovoimasta. Ja luonnollisesti se jatkaa hänen reaalitulojensa nostamista tasolta, jolle se asettui alaspäin. Itse asiassa juuri kapitalismissa kilpailu jatkaa tavallisen palkansaajan elintason nostamista yli jopa muutamia sukupolvia sitten maailman kaikkein vauraimpien henkilöiden tasosta.  (Esimerkiksi nykyään keskiverron palkansaajan elintaso kapitalistisessa valtiossa on korkeampi kuin jopa kuningatar Victorian todennäköisesti kaikilla muilla tavoin mitattuna paitsi kyvyllä palkata palvelijoita.)

10) Ja nyt vielä yksi kunniamaininta Misesille, ollen kaukana suunnittelemattomasta kaaoksesta ja ”tuotannon anarkiasta” kuten marxilaiset väittävät, kapitalismi on itse asiassa niin perinpohjaisesti ja rationaalisesti suunniteltu taloudellinen järjestelmä kuin vain on mahdollista. Kapitalismissa tapahtuva suunnittelu, tuskin koskaan tunnustettuna sellaiseksi, on jokaisen yksilöllisen osallistujan suunnittelua taloudellisessa järjestelmässä. Jokainen yksilö, joka ajattelee häntä hyödyttävää taloudellista toimintaa ja kuinka sen toteuttaisi, osallistuu taloudelliseen suunnitteluun. Yksilöt suunnittelevat ostaakseen koteja, autoja, laitteita ja tosiaankin elintarvikkeita. He suunnittelevat mihin työhön kouluttautua sekä missä tarjota ja soveltaa hallitsemiaan kykyjä. Liikeyritykset suunnittelevat lanseeratakseen uusia tuotteitta tai lopettaakseen vanhoja; ne suunnittelevat muuttaakseen tuotantomenetelmiä tai jatkaakseen nykyisillä menetelmillä; ne suunnittelevat avatakseen uusia sivukonttoreita tai sulkeakseen niitä; ne suunnittelevat  palkatakseen uusia työntekijöitä tai erottaakseen nykyisiä; ne suunnittelevat lisätäkseen varastojaan tai vähentääkseen niitä.

Voitaisiin löytää vielä enemmän esimerkkejä rutiininomaisesti, arkipäiväisestä yksityisten henkilöiden ja yritysten taloudellisesta suunnittelusta. Yksityistä taloudellista suunnittelua on kaikkialla ympärillämme ja jokainen harjoittaa sitä. Mutta kaikille muilla paitsi Misesin oppilaille, se on näkymätöntä. Niille, jotka ovat Misesistä tietämättömiä, taloudellinen suunnittelu kuuluu valtiolle.

Valtavaa, kaikenkattavaa yksityistä taloudellista suunnittelua ei pelkästään ole olemassa, vaan se on myös koordinoitua, integroitua ja harmonisoitua tuottamaan yhtenäisesti suunniteltu taloudellinen järjestelmä. Tapa jolla tämä toteutetaan on hintajärjestelmä. Kaikkien yksityisten henkilöiden ja yrityksien taloudellinen suunnittelu tapahtuu hintojen arviointiin perustuen – hinnat koostuen kuluista ja hinnat koostuen tuloista tai ansioista. Yksilöt suunnitellessaan ostaa mitä tahansa tuotetta tai palvelua harkitsevat aina näiden tuotteiden ja palveluiden hintoja ja ovat valmiita muuttamaan suunnitelmiaan kohdatessaan hintamuutoksia. Yksilöt suunnitellessaan myydä tuotteita tai palveluita harkitsevat aina odottamiaan hintoja tuotteistaan tai palveluistaan, ja ovat myös valmiita muuttaman suunnitelmiaan kohdatessaan hintamuutoksia. Liikeyritykset perustavat luonnollisesti suunnitelmansa harkintaan sekä myyntituloista että kustannuksista ja siten molempien hinnoista, ja ne ovat valmiita muuttaman suunnitelmiaan vastauksena muutoksiin kannattavuudessaan.

Siten esimerkiksi kun minä ja vaimoni ensikerran muutimme Kaliforniaan, asuntosuunnitelmassamme oli ostaa talo korkealta kukkulalta näkymällä Tyynelle valtamerelle. Mutta sen jälkeen kun saimme tietää tällaisten talojen hinnat, päätimme pikaisesti muuttaa asumissuunnitelmaamme ja etsiä sen sijaan taloa useita kilometrejä sisämaasta. Tällä tavoin meidät ohjattiin muuttamaan asuntosuunnitelmaamme tavalla, joka teki sen harmoniseksi muiden ihmisten suunnitelmien kanssa, jotka myös suunnittelivat ostavansa samanlaisen talon kuin me alkuperäisesti suunnittelimme ostavamme, mutta jotka sen lisäksi olivat valmiit ja kykenivät sitouttamaan suunnitelmaansa enemmän rahaa kuin olimme halukkaita ja kykeneviä. Muiden korkeammat tarjoukset ja harkintamme näitä tarjouksia kohtaan sai aikaan asuntosuunnitelmamme harmonisoitumisen muiden kanssa.

Vastaavasti naiivilla tuoreella yliopisto-opiskelijalla saattaa olla urasuunnitelma, joka edellyttää hänen pääaineekseen keskiaikaisen Ranskan kirjallisuuden tai renessanssin runouden. Mutta jossain opintojensa alkuvaiheessa hän oivaltaa, että jos hän pysyy urasuunnitelmassaan, hän voi odottaa elävänsä nälkiintyneenä ullakolla. Toisaalta, jos hän muuttaa urasuunnitelmaansa ja valitsee pääaineekseen alueen kuten laskentatoimi tai tekniikka, hän voi odottaa elävänsä erittäin mukavasti. Joten näin hän muuttaa urasuunnitelmaansa ja pääainettaan. Muuttaessaan urasuunnitelmaansa tulevan ansiotasonsa harkinnan perusteella, oppilas tekee muutoksen, joka on taloudellisessa järjestelmässä paremmin linjassa muiden suunnitelmien kanssa. Sillä muiden suunnitelmien toimeenpaneminen vaatii moninkertaisen määrän kirjanpitäjän ja insinöörin palveluksia kuin kirjallisuusasiantuntijan palveluita.

Viimeinen esimerkki: kuluttajat muuttavat ravintosuunnitelmiaan, ja  päättävät näin  syödä esimerkiksi enemmän kalaa ja kanaa sekä vähemmän punaista lihaa. Tämä aikaansaa vastaavan muutoksen ostamisen ja siitä pidättäytymisen toimintamallissa. Täten pysyäkseen kannattavina supermarkettien ja ravintoloiden täytyy suunnitella tarjontansa muuttamista, nimittäin lisätäkseen vastaavia kalan ja kanan määriä ja kala- ja kana-alkupalojen tai voileipien tarjontaa, ja vähentää punaisen lihan määrää ja punaisen lihan alkupaloja tai tarjoamiaan voileipiä. Nämä suunnitelmien muutokset, sekä vastaavat muutokset supermarkettien ja ravintoloiden ostojen osalta saavat aikaan uusia suunnitelmien muutoksia ja ostojen muutoksia heidän toimittajiensa osalta ja heidän toimittajiensa toimittajien osalta ja niin edelleen, kunnes koko taloudellinen järjestelmä on riittävästi uudelleensuunnitellut tullakseen harmoniaan kuluttajien ostosuunnitelman muutoksen kanssa.

Hintajärjestelmä sekä kulujen ja tulojen huomioonottaminen, jonka se pitää sisällään kaikkien yksilöiden osalta, johtaa taloudellisen järjestelmän jatkuvaan uudelleensuunnitteluun vastineena muutoksiin kysynnässä tai tarjonnassa tavalla, joka maksimoi hyödyt ja minimoi tappiot sekä turvaa jokaisen yksittäisen tuotantoprosessin toteuttamisen tavalla, joka on maksimaalisesti johtokykyinen muun taloudellisen järjestelmän tuotannon kanssa.

Esimerkiksi raakaöljyn tarjonnan vähenemisen seurauksena raaka-öljyn ja öljypohjaisten tuotteiden hinnat nousevat. Kaikki yksittäiset ostajat ottavat huomioon korkeammat hinnat suhteessa omiin erityisiin olosuhteisiinsa – kuluttajien tapauksessa omiin haluihinsa ja tarpeisiinsa; liikeyritysten tapauksessa niiden kykyyn siirtää korotus asiakkailleen. Ja nämä kaikki harkitsevat öljyn tai öljypohjaisten tuotteiden käytön vaihtoehtojen mahdollisuutta nimenomaisesti heidän tapauksessaan. Näin perustuen hänen yksilölliseen ajatteluun ja suunnitteluun, jokainen osanottaja tulee vähentämään tuotteiden kysyntää tavalla, joka vähiten heikentää hänen hyvinvointiaan. Ja tällä tavoin taloudellisen järjestelmän kaikkien osanottajien ajattelu ja suunnittelu, jotka käyttävät öljyä tai öljypohjaisia tuotteita, määrittävät missä ja kuinka paljon öljyn ja öljypohjaisten tuotteiden kysynnän määrä vähenee vastineena hinnan nousuun. Tuotannon vähennystä seuraa vastaava vähennys sen käytössä kaikkein vähiten tärkeässä toiminnassa, johon aikaisempi suurempi tarjonta oli riittänyt.

Vastaavasti hintajärjestelmä ja kaikkien osapuolten yksilöllinen ajattelu ja suunnittelu johtavat hyötyjen maksimointiin niukkojen tuotannontekijöiden tarjonnan lisäyksessä. Lisääntynyt tarjonta käytetään niihin tarkoituksiin, joissa sitä arvostetaan eniten, nimittäin niissä tarkoituksissa, joissa se voidaan omaksua pienimmällä hinnan pudotuksella.

Ironisesti kapitalismin ollessa kauttaaltaan ja rationaalisesti suunniteltu taloudellinen järjestelmä, tullen jatkuvasti uudelleensuunnitelluksi vastauksena muutoksiin taloudellisissa olosuhteissa, sosialismi, kuten Mises on osoittanut, on kykenemätön rationaaliseen taloudelliseen suunnitteluun. Tuhotessaan hintajärjestelmän ja sen perustat, nimittäin tuotantovälineiden yksityisomistajuuden, voittomotiivin ja kilpailun, sosialismi tuhoaa älyllisen työnjaon, joka on perustavanlaatuista rationaaliselle taloudelliselle suunnittelulle. Se tekee mahdottoman vaatimuksen, että taloudellisen järjestelmän suunnittelu voidaan toteuttaa jakamattomana kokonaisuutena yhden henkilön mielessä, jollainen voi ainoastaan olla kaikkitietävällä jumalalla.

Se mitä sosialismi edustaa, on itse asiassa niin kaukana rationaalisesta taloudellisesta suunnittelusta, että se on tosiasiassa rationaalisen taloudellisen suunnittelun kieltämistä. Ensinnäkin perusluonteeltaan se on taloudellisen suunnittelun kieltäminen kaikilta muilta paitsi diktaattorilta ja muilta keskussuunnittelulautakunnan jäseniltä. He nauttivat monopolietuoikeutta suunnitteluun, absurdissa, lähes mielettömässä uskomuksessa, että heidän aivonsa pystyvät saavuttamaan kaikkinäkevien, kaikkitietävien jumalien kaikenymmärtävät kyvykkyydet. He eivät pysty. Siten sosialismi tosiasiassa edustaa pyrkimystä korvata kymmenien tai satojen miljoonien tai jopa miljardien ihmisten ajattelu ja suunnittelu yhden ihmisen ajattelulla ja suunnittelulla, tai enimmillään vain kourallisen ihmisiä. Luonteeltaan tällä pyrkimyksellä saada niin harvojen aivot kohtaamaan niin monen tarpeet ei ole enempää onnistumisen mahdollisuutta kuin olisi pyrkimyksellä tehdä niin harvan jaloista väline kantamaan niin monen painoa.

Rationaalisessa taloudellisessa suunnittelussa vaaditaan kaikkien itsenäistä ajattelua ja suunnittelua ympäristössä, joka perustuu hintajärjestelmään ja tuotantovälineiden yksityiseen omistajuuteen, toisin sanoen kapitalismiin.

11) Siirryn nyt monopolin aiheeseen. Sosialismi on monopolin järjestelmä. Kapitalismi on vapauden ja vapaan kilpailun järjestelmä.

Kuten Mises on osoittanut, ihmiselämän olennaisia luonnon sanelemia vaatimuksia, kuten juomavettä, viljeltävää maata ja käytännössä kaikkien mineraalien varantoa, on tyypillisesti saatavissa niin suurissa määrin, ettei kaikkia mahdollisia lähteitä voida hyödyntää. Siihen vaadittavaa työvoimaa ei ole käytettävissä. Sitä käytetään maapaloihin ja mineraaliesiintymiin, jotka ovat tuottavampia tai lukemattomiin kaupankäynnin ja valmistuksen toimintoihin, joissa sen toiminta on markkinoiden hintojen perusteella osoitettu tärkeämmäksi kuin ylimääräinen mineraalien tai maataloushyödykkeiden tarjonta.

Näissä olosuhteissa ja valtion väliintulon puuttuessa, vaaditaan minkä tahansa tuottajan (tai tuottajien yhdistelmän) tulemiseksi minkä tahansa tuotteen ainoaksi toimittajaksi, että hänen veloittamansa hinta on liian alhainen kellekään muulle potentiaaliselle toimittajalle ryhtyä samaan toimintaan. Yksittäisen toimittajan positio turvataan hinnan alhaisuudella, eikä se perustu korkean hinnan asettamiseen.

Sama olennainen asia soveltuu tapauksiin, joissa tarve investoida suuria summia pääomaa rajoittaa jyrkästi toimittajien määrää. Tällöin vaaditaan suuri määrä pääomaa tuotannon alhaisten yksikkökustannuksien saavuttamiseksi, jotka ovat välttämättömiä kannattavuudelle alhaisella myyntihinnalla.

Todellisuudessa monopoli on seurausta valtion väliintulosta. Erityisesti se on markkinan tai osan markkinaa varaamista yhdellä tai useammalle toimittajalle fyysisen voimankäytön alullepanon keinoin. Yksinoikeudelliset valtion edustukset, suojatariffit ja toimilupalait ovat esimerkkejä tästä.

12) Kapitalismi on asteittain nousevien reaalipalkkojen, lyhenevien työtuntien ja työolosuhteiden paranemisen järjestelmä. Adam Smithin ja Karl Marxin vastaisesti liikemiehet ja kapitalistit eivät vähennä voittoja siitä mikä väitetysti oli alkuperäisesti kaikki palkkaa tai mikä väitetysti on luonnollisesti ja oikeutetusti kaikki palkkaa. Alkuperäinen ja pääasiallinen tulon muoto on voitto, eivät palkat. Käsin työtätekevät tuottaen ja myyden tuotteita joko Adam Smithin ”varhaisen ja alhaisen yhteiskunnan tilassa” tai Karl Marxin ”yksinkertaisessa kiertoliikkeessä” eivät ansainneet palkkaa, vaan myyntituloja. Myydessään leivän tai parin kenkiä, tai minkä tahansa muun tuotteen, maksuna ei ole palkka vaan myyntituotot. Ja nimenomaisesti koska nuo manuaalisen työn tekijät eivät toimineet kapitalisteina, toisin sanoen eivät ostaneet myydäkseen vaan tekivät ainoastaan kuluja pelkkinä kuluttajina, heille ei tullut mistään myymistään tuotteista mitään kuluja tuotantovälineistä, ja näin heille ei kertynyt mitään rahakuluja vähennettäväksi myyntituloista, toisin sanoen heidän koko myyntituottonsa täysi määrä oli voittoa, ei palkkaa. Voitto on alkuperäinen ja pääasiallinen työansioiden muoto.

Adam Smithin ja Karl Marxin vastaisesti, ainoastaan kapitalistien ja pääoman kerääntymisen ilmaantuessa saa ilmiö palkoista olemassaolonsa, yhdessä pääomahyödykkeiden kysynnän kanssa. Sekä palkat että pääomahyödykkeiden kustannukset esiintyvät rahallisina tuotantokustannuksina, jotka täytyy vähentää myyntituotoista. Talousjärjestelmän ollessa mitä taloudellisesti kapitalistisempi, merkityksessä mitä suurempaa on ostaminen myyntivoittojen ansaitsemisen tarkoituksessa suhteessa liikevaihtoon, sitä suuremmat ovat palkat ja muut kustannukset suhteessa myyntituloihin, ja näin sitä alhaisemmat ovat voitot suhteessa sekä myyntituloihin että palkkoihin. Toisin sanoen kapitalistit eivät ole vastuussa voitto-ilmiöstä ja sen vähentämisestä palkoista, vaan palkkojen ja rahakustannusten ilmiöiden luonnista ja niiden vähentämisestä myyntituloista, jotka alunperin olivat kaikki voittoa. Kapitalistit ovat vastuussa palkkojen luomisesta ja myyntituottojen suhteen vähennyksestä, joka edustaa voittoa. Mitä lukuisampia ja varakkaampia kapitalistit ovat, sitä korkeammat ovat palkat suhteessa voittoihin.

Tosiasia, että palkansaajat saattavat olla valmiita työskentelemään vähimmäistoimentulolla parempien vaihtoehtojen puutteessa, ja että liikemiehet ja kapitalistit, kuten ketkä tahansa ostajat, suosivat maksavansa vähemmän kuin enemmän, ovat paikkansa pitäviä väitteitä, mutta täysin irrelevantteja palkkojen määrittymiselle, joita palkansaajat joutuvat oikeasti hyväksymään. Nämä palkat määrittyvät työnantajien työvoiman kilpailusta, joka on sekä kaikkein perustavanlaatuisesti hyödyllisin elementti taloduellisessa järjestelmässä että sisäsyntyisesti niukka.

Tässä kilpailussa on minkä tahansa työnantajan oman edun vastaista antaa palkkatasojen mennä alle pisteen, joka vastaa kyseessä olevan työtehtävän täystyöllisyyttä sen sijaintipaikassa. Tällaiset alhaiset palkat tarkoittavat kysytyn työvoiman määrän ylittävän saatavilla olevan tarjonnan, toisin sanoen että kyseessä olevasta työvoimasta on puutetta. Työvoimapula on verrannollinen huutokauppaan, jossa on yhä kaksi tai useampi huutajaa yhdelle ja samalla artikkelille. Ainoa tapa jolla huutaja, joka haluaa eniten varmistaa artikkelin, voi turva sen on ylittää tarjouksellaan muut kilpailijat ja tehdä artikkeli liian kalliiksi heille, jotta he joutuvat luovuttamaan ja mahdollistamaan hänelle artikkelin saamisen.

Kun palkkataso menee alle pisteen, joka vastaa kyseessä olevan työn täystyöllisyyttä, työnantajille, jotka eivät kykene tai eivät ole valmiit maksamaan korkeampaa tasoa, tulee mahdolliseksi hankkia työtä muiden työnantajien kustannuksella, jotka ovat kykeneviä ja halukkaita maksamaan korkeampaa palkkatasoa. Tilanne on täysin sama kuin huutokaupassa vahvemman huutajan, joka kohtaa haluamansa artikkelin, hävitessä heikommalle huutajalle. Tapa turvata haluamansa työvoima on nostaa tarjousta ja syrjäyttää heikompien työnantajien kilpailu.

Kohdatessaan työvoimapulaa, jota ilmenee työvoimalle asetettaessa hintakattoja, työnantajat itse asiassa liittyvät yhteen työntekijöiden kanssa välttääkseen palkkakontrollien hengen antamalla perättömiä ylennyksiä. Tämä mahdollistaa niille väittää, etteivät ne riko kontrolleja, vaikka tosiasiallisesti niin tekevätkin.

Nyt olettaen rahapalkkatasojen korkeuden, jonka olemme nähneet määrittyvän työnantajien niukan työvoiman kilpailusta, se mikä määrittää reaalipalkat, toisin sanoen tuotteet ja palvelut jotka palkansaajat pystyvät ostamaan ansaitsemallaan rahalla, on hinnat. Reaalipalkat määrittyvät täysin yhtä paljon hinnoista kuin ne määrittyvät palkoista. Reaalipalkat nousevat ainoastaan, kun hinnat laskevat suhteessa palkkoihin.

Se mikä saa hinnat laskemaan suhteessa palkkoihin on työn tuottavuuden nousu, toisin sanoen tuotos työn yksikköä kohden. Työn tuottavuuden kasvu tarkoittaa suurempaa kulutushyödykkeiden tarjontaa suhteessa työvoiman tarjontaan, ja täten alhaisempia kulutushyödykkeiden hintoja suhteessa palkkatasoihin. Jos voisimme jollain tavoin mitata kulutushyödykkeiden tarjontaa, työn tuottavuuden tuplaantuminen toimisi kulutushyödykkeiden tarjonnan tuplaajana suhteessa työn tarjontaan ja, kohdattaessa samat vastaavat kokonaiskustannukset kuluttajien hyödykkeiden ja työvoiman ostossa, saisi aikaan kulutushyödykkeiden hintojen puolittumisen samoilla keskimääräisillä kokonaispalkkatasoilla. Toisin sanoen se tuplaisi reaalipalkkatasot.

Ja työn tuottavuuden kasvusta ovat vastuussa liikemiesten ja kapitalisten toimet. Heidän asteittaiset innovaatiot ja pääoman kasaantuminen ovat perustana työn tuottavuuden kasvulle ja täten reaalipalkoille.

13) Ja lopuksi viimeinen näkökohtani: sadan prosentin reservivarannon jalometallinen rahajärjestelmä tekisi kapitalistisesta yhteiskunnasta sekä inflaatio-varman että deflaatio/laskusuhdanne-varman. Jalometallien tarjonnan vaatimaton lisäys, ja siten siitä seuraava vaatimaton kulutuksen lisääntyminen, eivät pysty nostamaan hintoja suhteessa merkittävään asteeseen, jolla käytännössä kaikkien hyödykkeiden tuotanto ja tarjonta jalometalleja lukuun ottamatta lisääntyy kapitalismissa. Hinnat pyrkisivät mitä todennäköisimmin laskemaan, kuten ne tekivät 1800-luvulla.

Lisääntyneestä tuottavuudesta johtuvat laskevat hinnat eivät kuitenkaan muodosta deflaatiota. Ne eivät merkitse mitään vähennystä keskimääräisessä voittoasteessa, toisin sanoen keskimääräisessä sijoitetun pääoman tuottoasteessa. Ne eivät myöskään merkitse mitään suurempaa velkojen takaisinmaksun vaikeutta. Kuitenkin voittojen romahtaminen ja yllättävä lisäys vaikeudessa maksaa velkoja takaisin ovat merkittäviä deflaation/taantuman oireita.

Itse asiassa kuten olen osoittanut kirjassani, vaatimaton lisäys rahan määrässä ja kulutuksen volyymissa, jota tapahtuu sadan prosentin reservivarannon jalometallisessa rahajärjestelmässä, palvelee lisäten positiivisen komponentin tuottoasteeseen ja tekee velkojen maksun jonkin verran helpommaksi, ei vaikeammaksi. Lisääntyneen tuottavuuden aikaansaama hintojen pudotus ei vaikuta tähän. Kun hinnat laskevat lisääntyneestä tuottavuudesta kohdatessaan lisäyksen rahan määrässä ja kulutuksen volyymissa, keskiverto myyjä on tilanteessa, jossa hänellä on myytävänään tarjonta tuotteita, joka on suurempi suuremmassa suhteessa kuin hinnat ovat alempia, hän on täten kykenevä ansaitsemaan enemmän, ei vähemmän, rahaa.

Aito deflaatio, taantuman lisäke, on rahatalouden supistuminen – toisin sanoen vähentyminen rahan määrässä ja/tai kulutuksen volyymissa. Tämä pyyhkii pois kannattavuuden ja tekee velkojen takaisinmaksusta vaikeampaa. Mutta juuri tällaista supistumista sadan prosentin reservivarannon jalometallinen rahajärjestelmä estää. Se estää sen, koska sen jälkeen kun jalometalliraha ilmaantuu, se ei yllättäen häviä kuten tapahtuu paperivaluutalle, kun sen liikkeelle laskenut pankki menee nurin. Ja koska sen kasvun määrä on vaatimaton, se ei johda mihinkään merkittävään keinotekoiseen vähennykseen säilytetyn rahan kysynnässä, jonka täytyy seurata ympäri kääntyneenä, kun lisäys rahan määrässä pysähtyy tai hidastuu.

Ei myöskään jatkuva säästäminen ja pääoman kerääntyminen, jota tapahtuu kapitalismissa, saa aikaan vähennystä pääoman tuottoasteessa. Rahatuloista tapahtuva nimellinen säästäminen tapahtuu pääosin tuottoasteen ulkopuolella, jota nostaa lisäys rahan määrässä tai kulutuksen volyymissa, ja niin kauan rahan määrä sekä kulutuksen volyymi jatkavat vaatimatonta kasvua, nämä säästöt eivät vähennä tuottoastetta.

Ellei rahan määrä tai kulutuksen volyymi kasvaisi, tuottoaste olisi alhaisempi, mutta vakaa alhaisemmalla tasolla. Pääoman kerääntyminen jatkuisi yksinkertaisesti korvaavilla hintojen laskulla, muuttumattomien kulujen ostaessa asteittain suurempia määriä pääomahyödykkeitä.

Tällaisessa yhteydessä, kuten osoitan kirjassani, säästämisen merkitys on kokonaan kokonaistasolla, jossa se määrittää olennaiset asiat kuten asteen, jolla taloudellinen järjestelmä keskittyy pääomahyödykkeiden tuotantoon suhteessa kuluttajahyödykkeiden valmistukseen sekä tuotannon aikajakson pituuteen. Näin pääoman kerääntymisen olennaisina elementteinä tulevat esiin riittävän korkea suhteellinen pääomahyödykkeiden tuotanto ja riittävän pitkä tuotannon ajanjakso, yhdessä teknologian kehityksen ja kaiken muun tuotannon lisäystä ja ennen kaikkea taloudellista vapautta palvelevana.

Joudun lopettamaan tähän ajan puutteen vuoksi. Lopuksi haluan vielä sanoa, että pitäessäsi kirjoitustani mielenkiintoisena, toivon että tutkit keskusteltuja aiheita syvemmin ja suuremmalla tarkkuudella sekä yksityiskohtaisemmin kirjastani. Sen koko sisältö voidaan ymmärtää järjestelmällisenä kapitalismin hyväntahtoisen luonteen paljastamisena.

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/kapitalismi.pdf)  
 Alkuperäinen artikkeli: [Some Fundamental Insights Into the Benevolent Nature of Capitalism](http://mises.org/story/1079)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/fiat/ -->
# Fiat-inflaation kulttuurillinen ja henkinen perintö – Jörg Guido Hülsmann

> Käsitys inflaation vahingollisuudesta on vahvalla pohjalla taloustieteessä. Mutta useimmat oppikirjat väheksyvät vahingon laajuutta, koska ne määrittävät inflaation reilusti liian suppeasti rahan ostovoiman pysyvänä vähennyksenä, sekä koska ne myös keskittyvät niukasti konkreettisiin inflaation muotoihin. Huomioidakseen inflaation vahingollisen vaikutuksen sen koko laajuudessaan

Käsitys inflaation vahingollisuudesta on vahvalla pohjalla taloustieteessä. Mutta useimmat oppikirjat väheksyvät vahingon laajuutta, koska ne määrittävät inflaation reilusti liian suppeasti rahan ostovoiman pysyvänä vähennyksenä, sekä koska ne myös keskittyvät niukasti konkreettisiin inflaation muotoihin. Huomioidakseen inflaation vahingollisen vaikutuksen sen koko laajuudessaan tulee pitää mielessä, että se juontuu yhteiskunnan perussääntöjen rikkomisesta.

Inflaatiota tapahtuu kun ihmiset lisäävät rahan tarjontaa petoksella, määräyksillä tai sopimusrikkomuksilla. Poikkeuksetta se tuottaa kolme tyypillistä seurausta: (1) se hyödyttää rikoksentekijöitä kaikkien muiden rahan käyttäjien kustannuksella; (2) se mahdollistaa velkaantumisen yli tason joka olisi mahdollista vapailla markkinoilla; (3) se vähentää rahan ostovoimaa alle vapaiden markkinoiden tason.

Vaikka nämä kolme seurausta ovat tarpeeksi huonoja, asiat muuttuvat paljon huonommiksi sen jälkeen kun inflaatiota rohkaistaan ja suositaan valtion toimesta (fiat-inflaatio). Valtion fiat-raha tekee inflaatiosta pysyvää ja sen seurauksena muodostuu erityisiä inflaatiolle ominaisia *instituutioita ja tapoja*. Näin fiat-inflaatio jättää ominaisen kulttuurillisen ja henkisen leimansa yhteiskuntaan. Seuraavassa keskitymme tarkemmin joihinkin tämän perinnön näkökohtiin.

### **I. Ylikeskittynyt hallinto**

Inflaatio hyödyttää sitä kontrolloivaa valtiota ei pelkästään koko väestön kustannuksella, vaan myös sekundääristen ja tertiääristen hallintojen kustannuksella. On laajasti tunnettu tosiasia, että eurooppalaiset kuninkaat murskasivat pääosan välittäjien vallan jäänteistä kansallisvaltioiden nousun aikana 1600- ja 1700-luvuilla. 1800- ja 1900-luvun demokraattiset kansallisvaltiot viimeistelivät vallan keskittymisen, joka oli saanut alkunsa kuninkaista. Taloudellisesti tätä prosessia ajoi inflaatio, joka oli tuolloin täysin keskitetyn valtiokoneiston käsissä. Enemmän kuin mikään muu taloudellinen syy, se teki kansallisvaltiosta vastustamattoman. Ja näin se edesauttoi vähintäänkin epäsuorasti kansallisten ideologioiden suosiota, joista 1900-luvulla seurasi raivoisa kansallisvaltion palvonta.

Inflaatio yllyttää keskushallintojen kasvuun. Se mahdollistaa näille hallinnoille kasvaa suuremmaksi kuin ne yltäisivät vapaassa yhteiskunnassa. Ja se mahdollistaa niille monopolisoida valtiolliset toiminnot laajuudessa, jota ei tapahtuisi rahan luonnollisessa tuotannossa. Tämä tapahtuu kaikenmuotoisten keskitason hallintojen kustannuksella ja luonnollisesti kokonaisuutena kansalaisyhteisön kustannuksella. Inflaation sponsoroima vallan keskittyminen tekee keskivertokansalaisesta yhä enemmän sosiaalisesti eristetyn atomin. Kaikkia hänen sosiaalisia siteitään kontrolloi keskushallinto, joka myös tarjoaa useimmat palveluista, joita aikaisemmin hoitivat muut yhteiskunnalliset rakenteet kuten perhe tai paikallishallinto. Samaan aikaan valtiokoneiston keskitetty ohjaus poistuu sen suojattien jokapäiväisestä elämästä.

### **II. Fiat-inflaatio ja sota**

Eräs fiat-rahan, ja erityisesti paperirahan, hirvittävimmistä seurauksista on sen kyky pitkittää sotia. Sodan tuhoilla on terveellinen vaikutus rauhoittaa alkuperäistä sodan kiihkoa. Mitä pitkittyneemmäksi ja tuhoisammaksi sota tulee, sitä vähemmän väestö on siten taipuvainen tukemaan sitä taloudellisesti veroilla ja valtion velkakirjojen ostoilla. Fiat-inflaatio mahdollistaa valtion sivuuttaa kansalaistensa fiskaalisen vastarinnan ja ylläpitää sotatoimia nykyisessä tasossaan tai jopa nostaa tätä tasoa. Valtio vain painaa tarvitsemansa setelit ostaakseen tykkejä ja saappaita.

Juuri näin tapahtui kahdessa maailmansodassa 1900-luvulla, ainakin eurooppalaisten valtioiden kohdalla. Ranskan, Saksan, Italian, Venäjän ja Yhdistyneiden kuningaskuntien hallitukset kattoivat suuren osan kuluistaan inflaatiolla. Luonnollisesti on vaikeaa arvioida mitään tarkkaa lukumääräistä vaikutusta, mutta ei ole kohtuutonta olettaa, että fiat-inflaatio pitkitti molempia sotia useilla kuukausilla tai jopa vuodella tai kahdella. Jos otamme huomioon, että tappamiset saavuttivat huippukohtansa sodan lopussa, joudumme olettamaan että useiden miljoonien henki olisi voitu säästää.

Monet ihmiset pitävät sodassa kaikkia keinoja sallittuina. Heidän silmissään fiat-inflaatio on oikeutettu keino torjumaan valtion uhat. Mutta tämä argumentti on melko vajavainen. Ei pidä paikkaansa, että kaikki keinot ovat oikeutettuja sodassa. Katolisessa teologiassa on olemassa teoria oikeutetusta sodasta, joka painottaa juuri tätä asiaa. Fiat-inflaatio olisi varmasti laitonta, jos vähemmän loukkaavia keinoja olisi käytettävissä samojen päämäärien saavuttamiseksi. Ja tosiasia on, että tällaisia keinoja on olemassa ja on aina ollut valtioiden käytettävissä, esimerkiksi luottoraha ja lisäverotus.

Toinen tyypillinen puolustus fiat-rahalle sodan aikana on, että valtio saattaa tietää paremmin kuin kansalaiset kuinka lähellä voittoa ollaan. Tietämätön väestö väsyy sotaan ja pyrkii vastustamaan lisäveroja. Mutta valtio on täydellisesti perehtynyt tilanteeseen. Ilman fiat-rahaa sen kädet olisivat sidotut, mahdollisesti tuhoisin seurauksin. Inflaatio mahdollistaa sille juuri voittoon tarvittavan lisäyksen.

Luonnollisesti on ymmärrettävää, että hallitus on paremmin informoitu kuin sen kansalaiset. Mutta on vaikeaa nähdä kuinka tämä olisi esteenä sodan rahoittamiselle. Kaikkein olennaisin poliittisen johtajuuden tehtävä on saattaa massat tarkoitusperän taakse. Miksi valtiolle olisi mahdotonta levittää sen parempaa tietoutta, ja näin vakuuttaa väestöä sen lisäverojen tarpeellisuudesta? Tämä johdattaa meidät seuraavaan huomioon.

### **III. Inflaatio ja tyrannia**

Sota on ainoastaan kaikkein äärimmäisin tapaus, jossa fiat-inflaatio sallii valtioille saavuttaa päämääränsä ilman todellista kansalaistensa tukea. Painokoneet mahdollistavat valtiolle ottaa kansan omaisuutta kysymättä sen lupaa ja itse asiassa sen suostumuksen vastaisesti. Millainen valtio ottaa omaisuutta mielivaltaisesti kansalaisiltaan? Aristoteles ja monet muut poliittiset filosofit ovat kutsuneet sitä tyranniaksi. Rahataloudelliset teoreetikot Oresmesta Misesiin ovat tuoneet esiin, että fiat-inflaatio, valtion rahoittamisen keinona, on tunnusomainen rahoituksellinen menetelmä tyrannialle.

### **IV. Ralli rahallisten organisaatioiden pohjamutiin**

Itävaltalaiset taloustieteilijät ovat argumentoineet yksityiskohtaisesti, että fiat-inflaatio on sisäsyntyisesti epävakaa tapa tuottaa rahaa, koska se tekee moraalikadosta ja vastuuttomuudesta instituution. Seurauksena on yhtenään toistuvat taloudelliset kriisit. Aikaisemmat pyrkimykset korjata näitä epätoivottuja vaikutuksia, kuitenkaan kyseenalaistamatta itse fiat-inflaatiota, on aiheuttanut poikkeuksellisen rahataloudellisten instituutioiden kehityksen – eräänlaisen instituutionaalisen ”rallin pohjamutiin”.

Tämän prosessin merkittäviä kiintopisteitä olivat osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoiminta, kansallinen keskitetty pankkitoiminta, kansainvälinen keskitetty pankkitoiminta ja lopulta paperiraha. Rahainstituutioiden rappeutuminen on ollut käynnissä vuosisatoja ja se ei ole vielä aivan saavuttanut absoluuttista pohjaa, vaikkakin prosessi on kiihtynyt merkittävästi paperirahan aikakautenamme.

### **V. Liiketoiminta fiat-inflaation alaisuudessa**

Fiat-inflaatiolla on syvällinen vaikutus yritysrahoitukseen. Se tekee vastuista (luotoista) halvempia kuin ne olisivat vapailla markkinoilla. Tämä johdattelee yrittäjiä rahoittamaan hankkeitaan luotoilla suuremmissa määrin kuin muutoin, oman pääoman (yrityksen omistajien yritykseen tuoman pääoman) sijaan.

Luonnollisessa rahan tuotannon järjestelmässä pankit myöntäisivät luottoja ainoastaan rahallisina välikäsinä. Toisin sanoen ne voisivat lainata ainoastaan niitä rahasummia, joita ne ovat joko itse säästäneet tai joita muut ihmiset ovat säästäneet ja sen jälkeen lainanneet pankeille. Pankkiirit pystyisivät luonnollisesti myöntämään luottoja haluamillaan ehdoilla (korko, vakuus, kesto), mutta niille olisi kohtalokasta tarjota parempia ehtoja kuin heidän omat luotottajansa ovat heille myöntäneet. Esimerkiksi jos pankki vastaanottaa luoton 5 prosentilla, sille olisi kohtalokasta lainata tämä rahasumma 4 prosentilla. Tästä seuraa, että vapailla markkinoilla voitollinen pankkitoiminta rajoittuu hyvin tiukkoihin rajoihin, jotka puolestaan säästäjät määrittävät. Pankille ei ole mahdollista pysyä liiketoiminnassa *ja* tarjota parempia ehtoja kuin säästäjät, jotka ovat kaikkein valmiimpia luopumaan rahoistaan joksikin aikaa.

Mutta osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoiminta voi tehdä juuri näin. Koska se pystyy tuottamaan lisää seteleitä käytännössä kuluitta, se pystyy myöntämään luottoa koroilla, jotka ovat alempia kuin muutoin vallitsevat. Siten edunsaajat rahoittavat joitain hankkeita velalla, joita ne muutoin olisivat rahoittaneet omilla rahoillaan, tai joita he eivät olisivat aloittaneet lainkaan. Paperirahalla on hyvin paljon sama vaikutus, mutta vain paljon suuremmassa mittakaavassa. Paperirahan tuottaja pystyy myöntämään luottoja käytännössä missä tahansa laajuudessa ja käytännössä millä tahansa ehdoilla. Muutamina viime vuosina Japanin keskuspankki on tarjonnut luottoja 0 prosentin korolla, ja tällä hetkellä se itse asiassa maksaa joissain tapauksissa ihmisille sen luottojen hyödyntämisestä.

On ilmiselvää, että vain harvoilla yrityksillä on varaa vastustaa tällaisia tarjouksia. Monilla teollisuuden aloilla kilpailu on ankaraa, ja yritykset joutuvat etsimään parhaat mahdolliset tarjoukset, muutoin ne menettävät ”kilpailullisen etunsa”, joka voi olla ratkaisevaa voitoille ja myös pelkälle selviytymiselle. Tästä seuraa, että fiat-inflaatio tekee yrityksistä riippuvaisempia pankeista kuin muutoin olisi asian laita. Se luo suuremman hierarkian ja keskitetymmän päätöksentekovallan kuin olisi olemassa vapailla markkinoilla. Yrittäjä, joka toimii 10 prosentilla omaa pääomaa ja 90 prosentilla velkaa, ei ole enää todellinen yrittäjä. Hänen velkojansa (useimmiten pankkiirit) ovat todellisia yrittäjiä, jotka tekevät kaikki merkittävät päätökset. Hän on vain enemmän tai vähemmän hyvin palkattu yritysjohtaja – päällikkö.

Näin fiat-inflaatio vähentää todellisten yrittäjien määrää – itsenäisiä henkilöitä, jotka toimivat omilla rahoillaan. Tällaisia henkilöitä on yhä olemassa hämmästyttävissä määrin, mutta he pystyvät selviytymään ainoastaan, koska heidän ylivoimaiset kykynsä kompensoivat heikompia rahallisia ehtoja, joihin he joutuvat sopeutumaan. Heidän täytyy olla innovatiivisempia ja/tai työskennellä kovemmin kuin kilpailijansa. He tietävät itsenäisyyden hinnan ja ovat valmiita maksamaan siitä. Monasti he ovat enemmän kiintyneitä perheyrityksiin ja välittävät enemmän työntekijöistään kuin pankkiirien marionetit.

Koska fiat-inflaatiosta syntyvät luotot tarjoavat helpon taloduellisen ylivoiman, sillä on taipumuksena rohkaista toimitusjohtajia holtittomaan käyttäytymiseen. Tämä pitää erityisesti paikkansa suurten yritysten johtajiin, joilla on helppo pääsy pääomamarkkinoille. Heidän holtittomuuttaan sekoitetaan usein innovatiivisuuteen.

Taloustieteilijä Josef Schumpeter on erinomaisesti kuvannut osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoimintaa eräänlaisena innovatiivisen taloudellisen kehityksen pääjousena, koska se tarjoaa ylimääräistä rahaa yrittäjille, joilla on hyviä ideoita.

On ymmärrettävää, että joissain tapauksissa sillä on tämä rooli, mutta todennäköisyydet ovat ylivoimaisesti päinvastaiset. Yleisenä sääntönä mikä tahansa uusi tuote ja mikä tahansa perinpohjainen innovaatio liiketoiminnan järjestäytymisessä on uhka pankeille, koska ne ovat enemmän tai vähemmän raskaasti investoineet vakiintuneisiin yrityksiin, jotka tuottavat vanhoja tuotteita ja käyttävät vanhoja järjestäytymisen muotoja. Näin ollen niillä on kaikki kannustimet joko estää innovaatio kieltäytymällä rahoittamasta sitä tai viestittää liikemaailmassa uusista ideoista kumppaneilleen.

Tästä syystä osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoiminta tekee liiketoiminnasta konservatiivisempaa kuin se muuten olisi. Se hyödyttää vakiintuneita yrityksiä innovatiivisten tulokkaiden kustannuksella. Itsenäiset liikemiehet ovat paljon todennäköisempiä innovaatioiden synnyttäjiä, erityisesti jos tuloverotus on alhainen.

### **VI. Velkataakka**

Osa edeltävistä pohdinnoista soveltuu myös liike-elämän ulkopuolelle. Fiat-inflaatio ei tarjoa pelkästään helppoa luottoa valtioille ja yrityksille, vaan myös yksityisille kansalaisille. Pelkkä tosiasia että tällaista luottoa tarjotaan kaikille, yllyttää joitain ihmisiä velkaantumaan, jotka muutoin eivät olisivat valinneet tehdä niin. Mutta helposta luotosta tulee lähes vastustamatonta yhdistettynä toiseen tyypilliseen infaaltion seuraukseen, nimittäin jatkuvasti nousevaan hintatasoon. Kun aikaisemmin hintojen nousu oli hädin tuskin huomattavissa, meidän aikanamme läntisen maailman kansalaiset ovat ilmiöstä tietoisia. Maissa kuten Turkki ja Brasilia, joissa hinnat nousevat 80-100 prosentin vuosivauhdilla, jopa nuoriso on sen kokenut henkilökohtaisesti.

Tällaiset olosuhteet asettavat raskaat rangaistukset käteissäästöille. Vanhaan aikaan säästäminen tapahtui yleisesti kulta- ja hopeakolikkoja säilyttämällä. Pitää paikkansa ettei tällainen rahan kerääminen tarjonnut mitään tuloja – metalli oli ”hedelmätöntä” – ja sen vuoksi *korkotuloilla* eläminen ei ollut mahdollista. Mutta kaikilla muilla tavoilla rahan varastointi oli luotettava ja tehokas säästämisen muoto. Sen ostovoima ei haihtunut ilmaan vain muutamassa vuosikymmenessä ja talouskasvun aikana se jopa lisäsi jonkin verran ostovoimaansa.

Vielä tärkeämpänä oli sen erinomainen soveltuvuus tavallisille ihmisille. Puusepät, muurarit, räätälit ja maanviljelijät eivät yleensä ole kovin kokeneita kansainvälisten pääomamarkkinoiden seuraajia. Kultakolikoiden laittaminen tyynyt alle tai tallelokeroon säästi heiltä monet yöttömät yöt ja teki heidät riippumattomiksi taloudellisista välikäsistä.

Verrataan nyt tätä vanhan ajan tilannetta nykypäivän olosuhteisiin. Ero ei voisi olla räikeämpi. Nykypäivänä olisi täysin hyödytöntä varastoida euro- tai dollariseteleitä eläkettä varten. Kolmikymppinen henkilö, joka valmistautuu jäämään eläkkeelle kolmenkymmenen vuoden päästä nykyhetkestä (2004), joutuu ottamaan huomioon arvonalennuskertoimen suuruusluokassa kolme. Toisin sanoen hän joutuu tänään säästämään kolme dollaria saadakseen yhden nykypäivän dollarin ostovoiman jäädessään eläkkeelle. Ja kolmen arvonalennuskerroin on vielä hyvin alhainen arvioi!

Tästä seuraa, että hänelle rationaalinen säästämisstrategia on velkaantua omaisuuserien ostamisella, joiden arvo nousee inflaation mukana. Nykyään juuri näin tapahtuu pääosassa länsimaita. Heti kun nuoret saavat työpaikan ja siten melko säännöllisen tulonlähteen, he ottavat lainan ostaakseen asunnon – toisin kuin heidän isoisoisänsä olisi tuolloin yhä *ensin* kerännyt säästöjä noin kolmekymmentä vuotta ja *sitten* ostanut talonsa käteisellä. Sanomattakin on selvää, että jälkimmäinen on kristillinen tapa. Paavalin kirjeessä roomalaisille (13:8) mainitaan: ”Älkää olko kenellekään mitään velkaa, muuta kuin että toisianne rakastatte; sillä joka toistansa rakastaa, se on lain täyttänyt”.

Asiat eivät ole paljon paremmin niillä, jotka ovat jo hankkineet jonkin verran varallisuutta. Pitää paikkansa ettei inflaatio pakota heitä velkoihin, mutta joka tapauksessa se riistää heiltä mahdollisuuden pitää säästöjään käteisenä. Vanhojen ihmisten eläkerahastoineen, leskien ja orpojen holhoojien täytyy investoida rahansa finanssimarkkinoille, muutoin niiden ostovoima häviää heidän silmiensä edessä. Siten heistä tulee riippuvaisia välikäsistä sekä osakkeiden ja velkakirjojen hintojen oikuista.

Tämä asiantila on selkeästi erittäin hyödyllinen niille, jotka saavat elantonsa finanssimarkkinoilta. Osakevälittäjillä, velkapaperien välittäjillä, pankeilla, asuntolainayrityksillä ja muilla ”pelureilla” on syynsä olla kiitollisia jatkuvasta rahan ostovoiman alenemisesta fiat-inflaatiossa. Mutta onko tämä asiantila hyödyllinen myös keskivertokansalaiselle? Tietyllä tavalla hänen velkansa ja kasvaneet sijoituksensa finanssimarkkinoilla ovat hyödyllisiä hänelle, *pitäen oletuksena meidän nykyistä inflatorista järjestelmää.*

Kun hintatason lisäys on pitkäaikaista, yksityinen velka on hänelle paras mahdollinen strategia. Mutta tämä luonnollisesti tarkoittaa myös, että ilman valtion väliintuloa rahajärjestelmään muut strategiat olisivat ylivoimaisempia. Keskuspankkien ja paperirahan läsnäolo *tekevät* velkapohjaisista rahoitusstrategioista houkuttelevimpia kuin aikaisempiin säästöihin perustuvat strategiat.

Ei ole liioittelua sanoa, että rahapoliitikkojensa avulla läntiset valtiot ovat saattaneet kansalaisensa rahoitukselliseen riippuvuuteen, joka oli tuntematon aikaisemmille sukupolville. Jo vuonna 1931 Pius XI totesi:

> […] on ilmiselvää, että ei pelkästään varallisuus ole keskittynyt aikanamme, vaan myös suunnaton valta ja omavaltainen taloudellinen diktatuuri on keskittynyt harvojen käsiin, jotka usein eivät ole omistaja, vaan ainoastaan edunsaajia ja toimitusjohtajia sijoitetuissa rahastoissa, joita he hallinnoivat omavaltaisen tahtonsa ja mielihalujensa pohjalta.
>
> Tätä diktatuuria harjoitetaan kaikkein voimakkaimmin niiden taholta, jotka koska he hallinnoivat rahoja ja kontrolloivat niitä täysin, kontrolloivat myös luottoja ja päättävät rahan lainaamisesta. Täten he säätelevät niin sanotusti elinvoiman virtaa, josta koko taloudellinen järjestelmä on riippuvainen ja pitävät tiukasti otteessaan taloudellisen elämän sielua, jotta kukaan ei voi hengittää ilman heidän suostumustaan.[1](/artikkeleja/fiat/#sdfootnote1sym)

Millaisia ilmaisuja Pius XI olisi käyttänytkään kuvailemaan nykyistä tilannettamme. Tavanomainen oikeutus tälle asiantilalle on, että se väitetysti edistää teollista kehitystä. Aikaisempien aikojen rahan varastointi ei ollut ainoastaan steriiliä; se oli tosiasiassa vahingollista taloudellisesta näkökulmasta, koska se riisti liiketoiminnalta sen tarvitsemat investointien maksutavat. Inflaation rooli on tarjota nämä keinot.

Rahan keräämisellä ei kuitenkaan ole mitään negatiivisia kansantaloudellisia vaikutuksia. Se ei varmasti tukahduta teollisia investointeja. Rahan varastointi lisää rahan ostovoimaa ja antaa näin kiertoon jääville rahayksiköille suuremman ”painon”. Kaikki tuotteet ja palvelut voidaan ostaa ja kaikki toteuttamiskelpoiset investoinnit voidaan tehdä näillä jäljelle jääneillä yksiköillä. Olennainen tosiasia on, että inflaatio ei luo yhtään ylimääräisiä resursseja. Se ainoastaan muuttaa nykyisten resurssien allokaatioita. Ne eivät enää mene yrittäjille, jotka operoivat omilla rahoillaan vaan yritysjohtajille, jotka operoivat pankkiluotoilla rahoitettuja yrityksiä.

Viimeaikaisen kotitalouksien velan kasvutulvan nettovaikutus on näin ollen kokonaisen väestön siirtyminen taloudelliseen riippuvuuteen. Moraaliset seuraamukset ovat selviä. Ylenmääräiset velat ovat yhtyeensopimattomia taloudellisen riippumattomuuden kanssa ja näin niillä on taipumuksena heikentää itsenäisyyttä myös muilla osa-alueilla. Velan uuvuttama yksilö omaksuu lopulta tavan kääntyä muiden puoleen hakeakseen apua, sen sijaan että kasvaisi perheensä ja laajemman yhteisönsä taloudelliseksi ja moraalisiksi tukipilariksi. Vakaus ja itsenäinen arvostelukyky korvautuvat toivoajattelulla ja alistumisella. Ja entäpä niissä monissa tapauksissa, joissa perheet eivät enää pysty kannattelemaan velkataakkaansa? Tällöin seurauksena on joko epätoivo tai päinvastaisesti kaikkien taloudellisen järkevyyden normien halveksunta.

### **VII. Eräitä fiat-inflaation henkisiä uhreja**

Fiat-inflaatio vähentää jatkuvasti rahan ostovoimaa. Tiettyyn rajaan saakka ihmisillä on mahdollisuus suojata säästöjään tätä trendiä vastaan, mutta tämä vaatii perinpohjaista taloudellista tietoutta, aikaa jatkuvasti valvoa omia sijoituksia ja hyvän annoksen onnea. Ihmiset joilta puuttuu jokin näistä osasista menettävät todennäköisesti merkittävän osan omaisuuseristään. Elinikäiset säästöt katoavat usein tuhkana tuleen muutamina viimeisinä eläkevuosina. Seurauksena on epätoivo ja moraalisten sekä yhteiskunnallisten normien häviäminen. Mutta olisi väärin vetää johtopäätös, että inflaatio tuottaa tämän vaikutuksen pääosin vanhuksille. Kuten eräs kirjoittaja totesi:

> Nämä vaikutukset ovat ”erityisen vahvoja nuorten keskuudessa. He oppivat elämään hetkessä ja pilkkaamaan niitä, jotka yrittävät opettaa heille ’vanhanaikaista moraalisuutta ja säästäväisyyttä’. Näin ollen inflaatio rohkaisee välittömän tyydytyksen mentaliteettia, joka on ilmeisen ristiriidassa itsekurin ja ikuisen perspektiivin kanssa, jota vaaditaan raamatullisen taloudenpidon harjoittamisessa – kuten pitkäaikaisia sijoituksia tulevien sukupolvien hyväksi.”[2](/artikkeleja/fiat/#sdfootnote2sym)

Jopa kansalaiset joita on siunattu tiedoilla, ajalla ja onnella säästöjensä pääosan suojelemiseksi eivät pysty välttämään inflaation vahingollista vaikutusta, koska he joutuvat omaksumaan tapoja, jotka ovat ristiriidassa moraalisen ja henkisen terveyden kanssa. Inflaatio pakottaa heidät kuluttamaan paljon enemmän aikaa heidän rahojensa ajattelemiseen kuin he muutoin käyttäisivät. Kuten on jo aiemmin tullut mainittua, tavallisten kansalaisten tapa säästää oli käteisen kerääminen. Inflaation vallitessa tämä strategia on kohtalokas. He joutuvat sijoittamaan omaisuuseriin, joiden arvo kasvaa inflaation mukana; käytännöllisin tapa toteuttaa tämä on ostaa osakkeita ja velkakirjoja. Mutta tämä vaatii useiden tuntien käyttämistä sopivien kohteiden etsimiseen ja valitsemiseen. Ja se painostaa heitä olemaan aina varuillaan ja huolissaan rahoistaan koko loppuelämänsä ajan. He joutuvat seuraamaan talousuutisia ja vahtimaan markkinoiden hintanoteerauksia.

Vastaavasti ihmiset pyrkivät pidentämään elämänsä ajanjaksoa, jolloin he hankkivat tuloja. Ja he asettavat suhteellisesti suuremman painotuksen rahallisille tuloille kuin millekään muille ammatinvalinnan kriteereille. Esimerkiksi osa niistä, jotka mieluummin valitsisivat puutarhanhoidon, eittämättä tulevat etsimään teollista työllisyyttä, koska jälkimmäinen tarjoaa suuremman pitkäaikaisen rahallisen tuoton. Ja useammat ihmiset ottavat vastaan työpaikan kaukaa kotoa kuin tapahtuisi luonnollisen rahan järjestelmässä, koska se mahdollistaa heille ansaita hiukan lisää rahaa.

Näiden inflaation aikaansaamien tapojen henkiset ulottuvuudet vaikuttavat ilmiselviltä. Rahalliset ja taloudelliset kysymykset asettuvat paisuteltuun rooliin ihmisten elämässä. Inflaatio tekee yhteiskunnasta materialistisen. Yhä useammat ihmiset raatavat rahallisen tulon perässä henkilökohtaisen onnellisuuden kustannuksella. Inflaation aikaansaama maantieteellinen liikkuvuus heikentää keinotekoisesti perhesiteitä ja isänmaallista uskollisuutta. Monet ahneuteen, kateuteen ja itaruuteen taipuvaiset lankeavat syntiin. Jopa ne jotka eivät ole luonteeltaan kovin taipuvaisia tulevat altistetuiksi kiusauksille, joita he eivät muutoin kokisi. Ja koska rahamarkkinoiden satunnaisuus tarjoaa valmiin tekosyyn ylenmääräisen saitaan rahan käyttöön, lahjoitukset yleishyödyllisille instituutioille vähenevät.

Jatkuvan inflaation taipumus heikentää tuotteiden laatua on myös tosiasia. Jokainen myyjä tietää, että on vaikeaa myydä fyysisesti samaa tuotetta viimevuotista kovemmalla hinnalla. Mutta rahallisen hinnan nostaminen ovat väistämätöntä, kun rahan tarjontaa kasvatetaan huolettomasti. Eli mitä myyjät tekevät? Monissa tapauksissa pelastavana tekijänä on tekninen innovaatio, joka mahdollistaa tuotteiden halvemman tuottamisen neutraloiden tai jopa ylikompensoiden siten inflaation vastakkaista vaikutusta. Näin tapahtuu esimerkiksi tietokoneiden ja muiden merkittävän tietoteknisen osuuden laitteissa.

Mutta muilla teollisuudenaloilla teknologisella kehityksellä on paljon vähäisempi rooli. Näissä myyjät kohtaavat yllä mainitun ongelman. Tällöin he valmistavat alempiarvoisia tuotteita ja myyvät niitä samalla nimikkeellä yhdessä kiertoilmaisujen kanssa, joista on tullut tavanomaisia kaupallisessa markkinoinnissa. He saattavat esimerkiksi tarjota asiakkailleen ”kevyt” kahvia tai ”ei maustettuja” vihanneksia – mikä on tulkittavissa laihaksi kahviksi ja mauttomiksi vihanneksiksi. Vastaavaa tuotteiden huonontumista voidaan havaita rakennustoiminnassa. Pysyvän inflaation vallassa olevissa valtioissa vaikuttaa olevan suurempi määrä taloja ja katuja jatkuvan korjauksen tarpeessa kuin muissa maissa.

Tällaisissa olosuhteissa ihmiset kehittävät kieltään kohtaan huolimattomamman asenteen. Jos kaikki on niin kuin sitä kutsutaan, tällöin on vaikeaa selittää eroa totuuden ja valheen välillä. Inflaatio houkuttelee ihmisiä valehtelemaan tuotteistaan ja pysyvä inflaatio rohkaisee rutiininomaisen valehtelemisen käytäntöön. Kirjoittaja on argumentoinut muissa töissään, että rutiininomaisella valehtelulla on merkittävä asema osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoiminnassa, fiat-rahajärjestelmän perusinstituutiossa. Fiat-inflaatio näyttää levittävän tätä tapaa syövän lailla muuhun osaan taloutta.

### **VIII. Liekin tukahduttaminen**

Useimmissa maissa hyvinvointivaltion kasvu on rahoitettu julkisen velan kasvattamisella laajuuteen, joka olisi ollut käsittämätöntä ilman fiat-inflaatiota. Pintapuolinen vilkaisu historiallisiin tosiasioihin osoittaa, että hyvinvointivaltion eksponentiaalinen kasvu, joka alkoi Euroopassa 1970-luvun alussa, kulki käsi kädessä julkisen velan räjähdysmäisen kasvun kanssa. On laajasti tiedossa, että tämä kehitys on ollut pääasiallinen tekijä perheiden heikkenemiselle. Mutta yleisesti jätetään huomiotta, että tämän alentumisen perimmäinen syy on fiat-inflaatiossa. Jatkuva inflaatio tuhoaa perheen hitaasti mutta varmasti, tukahduttaen näin kristillisen moraalin maallisen liekin.

Kristillinen perhe on kaikkein tärkein ”tuottaja” tietyn tyyppisille moraaleille. Perhe-elämä on mahdollista ainoastaan, jos kaikki jäsenet hyväksyvät ohjeita kuten auktoriteetin oikeutuksen, miehen ja naisen välisen heteroseksuaalisen liiton ja kiellon insestistä. Ja kristilliset perheet perustuvat lisäohjeisiin kuten aviopuolisoiden väliseen rakkauteen toisiaan ja jälkikasvuaan kohtaan, lasten vanhempiensa kunnioitukseen, Jumalan kolminaisuuden todellisuuteen, kristillisen uskon totuuteen ja niin edelleen. Vanhemmat jatkuvasti toistavat, painottavat ja elävät näitä ohjeita. Tämä päivittäinen kokemus ”aivopesee” kaikki perheen jäsenet hyväksymään nämä ohjeet normaaleina asioiden tiloina. Laajemmassa yhteiskunnallisessa vaikutuspiirissä nämä ihmiset siten toimivat samojen ohjeiden edistäjinä liiketoimissaan, yhdistyksissään ja politiikassa.

Perinteisen kristillisen perheen ystävät ja tukijat hyväksyvät nämä asiat. Muun muassa koska he tunnistavat perheen tehokkuuden yhteiskunnallisten ohjeistuksien luojana, kristilliset pyrkivät suojelemaan niitä. Ja juuri samasta syystä moraalisen lisenssin puolestapuhujat pyrkivät tuhoamaan ne. Hyvinvointivaltio on ollut heidän suosikkityökalunsa viimeisenä kolmenakymmenenä vuotena. Nykyään hyvinvointivaltio tarjoaa suuren määrän palveluita, joita aikaisemmin perheet tarjosivat (ja joita olettaisimme niiden yhä tarjoavan merkittävissä määrin, jos hyvinvointivaltio lopettaisi toimintansa). Nuorten opetus, vanhusten ja sairaiden hoito, hätäapu – kaikki nämä palvelut on nykyään tehokkaasti ”ulkoistettu” valtiolle. Perheet on alennettu pieniksi tuotantoyksiköiksi, jotka jakavat elinkustannukset, autot, jääkaapit ja totta kai verojen maksun. Verorahoitettu hyvinvointivaltio tarjoaa heille tämän jälkeen opetuksen ja hoidon.[3](/artikkeleja/fiat/#sdfootnote3sym)

Taloudellisesta näkökulmasta tämä järjestely on puhdasta rahan tuhlausta. Tosiasiallisesti hyvinvointivaltio on tehoton; se tarjoaa suhteellisen huonoa palvelua suhteellisen korkeilla kustannuksilla. Ei ole tarvetta mennä syvemmälle valtion hyvinvointitoimintojen kyvyttömyyteen tarjota tunneherkkää ja henkistä tukea, joka syntyy ainoastaan hyväntekeväisyydestä. Myötätuntoa ei voida ostaa. Mutta hyvinvointivaltio on myös tehoton puhtaasti taloudellisesta näkökulmasta. Se toimii laajan byrokratian kautta ja on siten vastuunalainen kannustimien ja taloudellisten kriteerien puuttumisesta, jotka estäisivät rahan tuhlausta. Paavi Johannes Paavali II:n sanoin:

> Sekaantumalla suoraan ja riistämällä yhteisöltä sen vastuun, Yhteiskunnallisen Avun Valtiosta seuraa ihmisenergian väheneminen ja kohtuuton kasvu julkisissa toiminnoissa, joita hallitsee enemmän byrokraattinen ajattelutapa kuin huoli asiakkaistaan ja joihin liittyy valtava kulunlisäys. Itse asiassa vaikuttaisi, että tarpeet ymmärretään ja niihin voidaan parhaiten vastata lähellä olevien ihmisten toimesta ja niiden jotka ovat naapureita apua tarvitseville. Tulee lisätä, että tietyntyyppiset tarpeet vaativat usein vastausta, joka ei ole pelkästään materiaalista, vaan pystyy ymmärtämään ihmisen syvempiä tarpeita.[4](/artikkeleja/fiat/#sdfootnote4sym)

Kaikki tietävät tämän omasta kokemuksestaan ja saman asian vahvistaa suuri määrä tieteellisiä tutkimuksia. Juuri sen vuoksi, että hyvinvointivaltio on tehoton taloudellinen järjestely, se on riippuvainen veroista. Jos hyvinvointivaltion tulisi kilpailla perheiden kanssa tasavertaisesti, se ei pystyisi jatkamaan toimintaansa pitkään. Se on ajanut perheet ja yksityiset hyväntekeväisyysjärjestöt pois ”hyvinvointimarkkinoilta”, koska ihmiset on pakotettu maksamaan niistä joka tapauksessa. Heidät on pakotettu maksamaan veroja ja he eivät voi estää valtiota laskemasta liikkeelle yhä uusia lainoja, jotka imevät pääomia joita muutoin olisi käytetty erilaisten tuotteiden ja palveluiden tuotantoon.

Nykypäivän ylenmääräinen hyvinvointivaltio on suurhyökkäys kristillisen moraalin tuottajia vastaan. Mutta se heikentää tätä moraalia myös epäsuorilla keinoin, kaikkein ilmeisimmin *tukemalla* huonon moraalin esimerkkejä. On tosiasia, että eräät vaihtoehtoiset ”elämäntyylit” pitävät sisällään suuria taloudellisia riskejä ja sen vuoksi tapaavat olemaan kalliimpia kuin perinteiset perhejärjestelyt. Hyvinvointivaltio sosialisoi tällaisen käytöksen kulut ja antaa niille sen vuoksi suuremman merkityksen kuin niillä olisi vapaassa yhteiskunnassa.

Sen sijaan että sisältäisi taloudellisen rangaistuksen, julkinen lisenssi saattaa kulkea käsi kädessä tällöin taloudellisten etujen kanssa, koska se erottaa esitaistelijat perhe-elämän kuluilta (esimerkiksi lapsen kasvattamisen kuluilta). Hyvinvointivaltion tuella nämä tienraivaajat pystyvät pilkkaamaan perinteistä moraalia eräänlaisena taikauskona, jolla ei ole vaikutusta todelliseen elämään. Henkiset ulottuvuudet vaikuttavat selkeiltä: Hyvinvointivaltio järjestelmällisesti altistaa ihmiset houkutukselle uskoa, ettei ole olemassa mitään vuosien varrella hyväksi havaittuja moraalisia periaatteita.

On syytä painottaa, että yllä mainitut huomiot eivät ole hyökkäys hyvinvointipalveluita vastaan, jotka ovat itse asiassa olennainen osa kristillistä yhteiskuntaa. Ennemminkin asian ydin on, että fiat-inflaatio tuhoaa näiden palveluiden tarjoamisen demokraattisen kontrollin; että tämä väistämättä johtaa ylisuureen hyvinvointijärjestelmän kokonaisuuden kasvuun ja ylettömiin hyvinvoinnin muotoihin; ja näillä puolestaan on seurauksia väestön moraalisiin ja henkisiin ominaisuuksiin.

Yllämainittu ei missään nimessä ole kaikenkattava kuvaus fiat-inflaation kulttuurillisesta ja henkisestä perinnöstä. Mutta niiden luulisi riittävän tukemaan pääasiaa: että fiat-inflaatio on yhteiskunnallisen, taloudellisen, kulttuurillisen ja henkisen tuhon voimakeskus.

**Viitteet**

[1](/artikkeleja/fiat/#sdfootnote1anc) Pius XI, [Quadragesimo Anno](http://www.vatican.va/holy_father/pius_xi/encyclicals/documents/hf_p-xi_enc_19310515_quadragesimo-anno_en.html) (1931), §§ 105, 106. Ks. myös Deuteronomy 28: 12, 43–44.

[2](/artikkeleja/fiat/#sdfootnote2anc) Thomas Woods, "[Money and Morality: The Christian Moral Tradition and the Best Monetary Regime](http://www.acton.org/publicat/randl/article.php?id=474)," *Religion & Liberty*, vol. 13, no. 5 (Sept./Oct. 2003). Kirjoittaja lainaa Ludwig von Misesiä.

[3](/artikkeleja/fiat/#sdfootnote3anc) Useissa maissa perheille on nykyään mahdollista vähentää yksityisen lastenhoidon ja koulutuksen kulut vuosittaisessa verotuksessa. Mutta ironisesti (tai ehkei niinkään ironisesti) tämän trendi on vahvistanut perheen eroosioita. Esimerkiksi viimeaikaiset Yhdysvaltain verolainsäädännön määräykset sallivat perheiden budjettien lisäyksen tällaisilla vähennyksillä – mutta ainoastaan jos vähennettäviä palveluita ei suoriteta kotona, vaan ostetaan muilta ihmisiltä.

[4](/artikkeleja/fiat/#sdfootnote4anc) John Paul II, [Centesimus Annus](http://www.vatican.va/holy_father/john_paul_ii/encyclicals/documents/hf_jp-ii_enc_01051991_centesimus-annus_en.html), § 48.

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/fiat.pdf)  
Alkuperäinen artikkeli: [The Cultural and Spiritual Legacy of Fiat Inflation](http://www.mises.org/story/1570)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/hinnat/ -->
# Hintojen määrittyminen – Ludwig von Mises

> Perimmiltään hinnat määrittyvät kuluttajien arvostuksien pohjalta. Jokainen yksilö, ostamalla tai jättämättä ostamatta ja myymällä ja jättämättä myymättä vaikuttaa osaltaan markkinahintojen muotoutumiseen. Mutta mitä suuremmat markkinat ovat, sitä pienempi on jokaisen yksilön panoksen painoarvo. Sen vuoksi yksilöille markkinahintojen rakenne vaikuttaa tosiseikalta,

Perimmiltään hinnat määrittyvät kuluttajien arvostuksien pohjalta. Jokainen yksilö, ostamalla tai jättämättä ostamatta ja myymällä ja jättämättä myymättä vaikuttaa osaltaan markkinahintojen muotoutumiseen. Mutta mitä suuremmat markkinat ovat, sitä pienempi on jokaisen yksilön panoksen painoarvo. Sen vuoksi yksilöille markkinahintojen rakenne vaikuttaa tosiseikalta, johon he joutuvat sopeutumaan. Se mitä kutsutaan hinnaksi on aina integroituneen järjestelmän suhde, joka on ihmisten välisten suhteiden vaikutusten kokonaisuus.

Rahahinnat ovat vaihtosuhteita. Rahan jaollisuus, rajoittamaton kaikkia tarkoituksia varten, mahdollistaa vaihtosuhteiden määrityksen yksityiskohtaisesti.

Hinnat määrittyvät erittäin kapeista marginaaleista; yhtäältä arvostuksista marginaalisen ostajan ja marginaalisen tarjoajan, joka pidättäytyy myymästä, osalta; ja toisaalta arvostuksista marginaalisen myyjän ja marginaalisen ostajaehdokkaan, joka pidättäytyy ostamasta, osalta.

Arvostukset joista seuraa määritettyjen hintojen muodostuminen ovat erilaisia. Jokainen osapuoli liittää korkeamman arvon vastaanottamalleen tuotteelle kuin poisantamalleen. Vaihtosuhde – hinta – ei ole arvostuksien tasavertaisuuden tulos vaan päinvastoin arvostuksen eriarvoisuuden tulos.

Luonteenomainen piirre markkinahinnoille on, että ne pyrkivät tasapainottamaan kysynnän ja tarjonnan. Mikä tahansa muutos markkinahinnassa korkeudesta, jolla kysyntä ja tarjonta kohtaa, on – esteettömillä markkinoilla – itse-korjautuva.

Ajoittain valtiot ovat turvautuneet monissa hyödykkeissä hintakattoihin, ja toisinaan minimihintoihin. Toisinaan ne ovat määränneet maksimaaliset palkkatasot, ja toisinaan vähimmäispalkkatasot. Ainoastaan suhteessa korkoihin ne eivät koskaan ole turvautuneet minimikorkoihin; kun ne ovat tulleet väliin, ne ovat aina määränneet maksimikorkotasoja. Ne ovat aina katsoneet kieroon säästöjä, investointeja ja rahan lainausta.

Mutta jos valtio kiinnittää hinnat korkeudelle, joka eroaa siitä mihin markkinat rauhaan jätettynä olisivat ne määrittäneet, kysynnän ja tarjonnan tasapaino häiriintyy. Tällöin – maksimihinnoilla – on potentiaalisia ostajia, jotka eivät voi ostaa, vaikka he ovat valmiita maksamaan viranomaisten kiinnittämän, tai jopa korkeamman, hinnan. Tällöin – minimihinnoilla – on potentiaalisia myyjiä, jotka eivät voi myydä, vaikka he ovat valmiita myymään kiinnitetyllä tai jopa alemmalla hinnalla. Hinta ei pysty enää erottelemaan potentiaalisia ostajia ja myyjiä, jotka pystyvät ostamaan ja myymään, niistä jotka eivät pysty. Ellei viranomainen halua saatavissa olevan tarjonnan määrittyvän sattuman tai väkivallan kautta, ja olosuhteiden ajautumista kaoottisiksi, se joutuu itse säännöstelemään määrää, jonka jokaisen yksilön sallitaan ostaa. Se joutuu turvautumaan säännöstelyyn.

Ennen valtion väliintuloa kyseessä olleet hyödykkeet olivat valtion silmissä liian kalliita. Hintakaton seurauksena niiden tarjonta vähenee tai häviää kokonaan. Valtio tuli väliin, koska se piti näitä hyödykkeitä erityisen tärkeinä, välttämättöminä tai korvaamattomina. Mutta sen toiminta supisti saatavissa olevaan tarjontaa. Se on näin ollen valtion näkökulmasta järjetöntä ja typerää. Valtio ei voi sen enempää määrittää hintoja kuin hanhi munia kanan munia.

Jos valtio on haluton alistumaan tähän epätoivottuun ja epätyydyttävään lopputulokseen ja jatkaa yhä pidemmälle, jos se kiinnittää kaikkien tuotteiden ja palveluiden hinnat ja velvoittaa kaikkia ihmisiä jatkamaan tuottamista ja työskentelyä näillä hinnoilla ja palkoilla, se hävittää markkinat kokonaan. Tällöin suunnitelmatalous, saksalaisen *Zangswirtscaft* mallin sosialismi, korvaa markkinatalouden.s

Lähtökohtaisesti hinnat määrittyvät ihmisten suorittamista ostoista ja myynneistä tai pidättäytymisistä ostaa ja myydä. Niitä ei pidä sekoittaa komentoihin, joita valtio tai sen edustajat saattavat voimaan määräyksillään ja pakottamisen ja väkivallan koneistollaan.

Hinnat ovat markkinoiden ilmiö. Ne syntyvät markkinaprosessissa ja ovat markkinatalouden ydin. Ei ole olemassa hintoja markkinoiden ulkopuolella. Hintoja ei voida rakentaa keinotekoisesti.

Kustannushintojen ajatus on toteuttamiskelvoton. Syy siihen miksi Burgundyn hinta on korkeampi kuin Chiantin ei johdu Burdundyn viinitilojen korkeammista hinnoista Tuscanyn verrattuna. Kausaalisuhde on juuri päinvastainen. Koska ihmiset ovat valmiita maksamaan korkeampia hintoja Burdungystä kuin Chiantista, viininviljelijät ovat valmiita maksamaan korkeampia hintoja viinitarhoista Burdundyssä kuin Tuscanyssä.

Markkinoiden hinnat ovat talouslaskennan perimmäinen tosiasia. Pyrkimykset eliminoida rahalliset määreet talouslaskennasta ovat harhaanjohtavia. Mikään muu talouslaskennan menetelmä ei ole mahdollinen kuin se, joka perustuu markkinoiden määrittämiin rahahintoihin.

Hinnoitteluprosessi on sosiaalinen prosessi. Se pitää sisällään kaikkien yhteiskunnan jäsenten kanssakäymisen. Kaikki tekevät yhteistoimintaa ja yhteistyötä, jokainen itse valitsemassaan roolissa työnjaon viitekehyksessä. Kilpaillen yhteistyössä ja toimien yhteistyössä kilpailussa kaikki ihmiset ovat tärkeitä lopputuloksen aikaansaamiseksi, nimittäin markkinoiden hintarakenteen, tuotantotekijöiden allokoitumisen eri tarpeiden tyydyttämisen osa-alueille ja jokaisen yksilön osuuden määrittymiseen siinä.

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/hinnat.pdf)  
Alkuperäinen artikkeli: [The Source of Prices](http://mises.org/story/2255)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/hoppe/ -->
# Itävaltalainen näkemys Keynesiin – Hans-Hermann Hoppe

> I – KLASSINEN TALOUSTEORIA Tarkoitukseni on esittää eräitä perustotuuksia taloudellisen kehityksen prosessista ja työllisyyden, rahan ja koron roolista siinä. Nämä totuudet eivät ole lähtöisin itävaltalaisesta koulukunnasta eivätkä ne myöskään ole olennainen osa ainoastaan tätä taloudellisen ajattelun perinnettä. Itse asiassa suurin

### I – KLASSINEN TALOUSTEORIA

Tarkoitukseni on esittää eräitä perustotuuksia taloudellisen kehityksen prosessista ja työllisyyden, rahan ja koron roolista siinä. Nämä totuudet eivät ole lähtöisin itävaltalaisesta koulukunnasta eivätkä ne myöskään ole olennainen osa ainoastaan tätä taloudellisen ajattelun perinnettä.

Itse asiassa suurin osa niistä oli osa kokonaisuutta jota nykyään kutsutaan klassiseksi taloustieteeksi, ja niiden todenperäisyyden tunnustaminen erotti taloustieteilijät ainutkertaisesti pelkistä intoilijoista. Silti itävaltainen koulukunta ja erityisesti Ludwig von Mises ja edesmennyt Murray N. Rothbard ovat antaneet selkeimmän ja kaikkein täydellisimmän esityksen näistä totuuksista (Mises [1949] 1966; Rothbard [1962] 1970). Lisäksi tämä koulukunta on tuonut esiin sen kaikkein tinkimättömimmän puolustuksen osoittamalla niiden olevan perimmiltään johdettavissa perustavista, kiistämättömistä väitelauseista (kuten että ihminen toimii ja tietää mitä toiminta tarkoittaa) vahvistaakseen ne totuuksina joiden kiistäminen ei olisi ainoastaan tosiasiallisesti väärin, vaan merkitsisi myös paljon ratkaisevammin loogisia ristiriitoja ja järjenvastaisuuksia.[1]

Aluksi rakennan järjestelmällisesti tämän taloudellisen kehityksen itävaltalaisen teorian. Sen jälkeen siirryn J.M. Keynesin ”uuteen” teoriaan, joka kuuluu kuten hän ylpeästi itse tunnusti ”alamaailman” taloustieteen perinteeseen (kuten merkantilismi) ja taloustieteen intoilijoihin kuten S. Gesell (Keynes 1936). Tulen osoittamaan että Keynesin uusi taloustiede, kuten tämä ”alamaailman” perinne, ei ole muuta kuin loogisen epärehellisyyden huntu, joka on saavutettu vaikeaselkoisella erikoiskielellä, määritelmiä siirtämällä ja loogisilla epäjohdonmukaisuuksilla pyrkimyksenä luoda keskusjohtoinen, vapaiden markkinoiden vastainen taloudellinen järjestelmä.

#### I.1 Työllisyys

”Työttömyys esteettömillä markkinoilla on aina vapaaehtoista” (Mises [1949] 1966; 599).  Ihminen työskentelee koska hän suosii sen tekemisestä odottamiaan tuloksia verrattuna työn tekemättömyyden haitallisiin vaikutuksiin ja vapaa-ajasta saatuun henkiseen tuloon. Hän ”lopettaa työskentelyn siinä pisteessä, jossa hän alkaa arvostamaan vapaa-aikaa, työn tekemättömyyden haitan puuttumista, korkeammalle kuin tyytyväisyyden lisäystä työskentelemällä lisää” (ibid.: 611). Tällöin selkeästi Robinson Crusoe,  omavarainen tuottaja, voi ainoastaan olla työttömänä vapaaehtoisesti, toisin sanoen koska hän suosii pysyä joutilaana ja kuluttaa nykyisiä hyödykkeitä, sen sijaan että käyttäisi lisätyötä tulevien hyödykkeiden valmistukseen.

Seuraus on sama, kun Perjantai ilmestyy ja syntyy yksityisomistuksen talous, pohjautuen yhteiseen tunnustamiseen jokaisen henkilön yksinomaisesta oikeudesta omistaa niitä resursseja, jotka hän on tunnistanut niukoiksi ja on ottanut haltuunsa (tiloittanut) sekoittamalla omaa työtään siihen ennen kuin kukaan muu on tehnyt niin, samoin kuin omistusoikeuden kaikkiin niiden avulla tuotettuihin hyödykkeisiin. Tässä tilanteessa ei tule ainoastaan vaihtosuhteet—hinnat—aineellisten hyödykkeiden ostamiseen tai vuokraamiseen mahdollisiksi, vaan myös hinnat (palkat) työsuoritusten vuokraamiseen.

Työllistyminen tulee seuraamaan silloin, kun työntekijä arvostaa tarjottua palkkaa korkeammin kuin tyydytystä vapaa-ajasta tai itsensä työllistämisen tuotoksia. Jälkimmäisessä tapauksessa työläisellä on kolme vaihtoehtoa. Hän voi

1. työskennellä omavaraisesti omilla resursseillaan, tai tiloittaa aikaisemmin viljelemättömiä resursseja, ja kuluttaa omat hyödykkeensä;

2. tulla kapitalistiseksi yrittäjäksi, ryhtyen vaihtokauppaan muiden yksityisyrittäjien kanssa; tai

3. tulla kapitalistiseksi yrittäjäksi markkinoilla, myyden tuotetta rahasta.

Työllisyys tulee lisääntymään ja palkat nousemaan niin kauan kuin yrittäjät pitävät nykyisiä palkkoja alhaisempina kuin rajatuottoa (diskontattuna aikapreferenssillä)[2], jonka vastaavan lisäyksen työllistämällä voidaan odottaa saatavan aikaiseksi. Toisaalta seurauksena tulee olemaan työttömyys, sekä se tulee kasvamaan niin kauan henkilö arvostaa itsensä työllistämisen rajatuottoa tai tyydytystä vapaa-ajasta korkeammalle kuin palkkaa, joka heijastaa hänen työpalveluksiensa rajatuottavuutta. Tässä rakennelmassa ei ole loogista paikkaa sellaisella kuin ”vastentahtoiselle työttömyydelle.”

Henkilö ei ole työllistetty, toisin sanoen työskentele palkattuna työntekijänä, joko koska hän suosii vapaa-aikaa tai koska hän työllistää itsensä. Kummassakin tapauksessa henkilö on työttömänä vapaaehtoisesti. Mutta eikö voi pitää paikkansa, että vapailla ja esteettömillä markkinoilla joku on ”työttömänä” sen nykyaikaisessa merkityksessä, eli hän on etsimässä työtä ja ei voi löytää töitä? Mutta tällainen rakennelma saa aikaan useita ongelmia. Sillä saatan hakea Harvard yliopiston puheenjohtajan virkaa, ja tämä työnantaja jostain epäselvästä syystä saattaa jättää minut palkkaamatta virkaan. Voisimme sanoa, että olen ”vastentahtoisesti työtön,” mutta tämä vääristäisi termin käytännöllistä merkitystä.

Missä tahansa palkkasopimuksessa, kuten missä tahansa vapaiden markkinoiden vaihdannassa, molempien osapuolten tulee osallistua omasta tahdostaan vaihdantaan, toisin sanoen molempien tulee osallistua vapaaehtoisesti. Jos puolet työvoimasta päättäisi, että jokainen heistä tulisi palkata Harvardin puheenjohtajaksi, ja jokainen vaatisi tätä eikä mitään muuta työtä, tällöin tosiaankin puolet työvoimasta vähennettynä yhdellä tulee olemaan pysyvästi ja ”vastentahtoisesti” työttömänä. Mutta onko tämä keynesiläisittäin vapaan markkinan epäonnistuminen vai onko se noiden työntekijöiden ajatusprosessien ja arvojen epäonnistumista? Ja koska tämä on selkeästi työntekijöiden itsensä sisäinen virhe, voimme pitää tällaista työttömyyttä ”vapaaehtoisena” sen realistisessa merkityksessä, sen ollessa seurausta sisäisistä ajatusprosesseista ja näiden työntekijöiden valinnoista, vaikkakin jokainen ”vapaaehtoisesti” suosisikin olevansa Harvardin puheenjohtaja mieluummin kuin ilman työtä.

Vastaavasti ja ollen lähempänä taantumien työttömyyden todellisuutta, työntekijät saattavat vaatia ettei heitä tulla palkkaamaan tiettyä palkkatasoa alemmalla tasolla, toisin sanoen asettaen itselleen vähimmäispalkan, jonka alta heitä ei voida palkata. Yleensä tätä tapahtuu bisnessyklin taantumassa, jolloin kuten itävaltalainen bisnessykliteoria kertoo, tapahtuu yllättävä pudotus työnantajien kysynnässä työvoimalle, erityisesti pääomahyödykkeiden teollisuudenaloilla. Tämä pudotus on heijastusta yhtäkkisestä paljastuksesta taantuman puhjetessa, että bisnesmiehet ovat harhautuneet inflatoriseen luottoekspansioon ja siitä johtuvaan korkotasojen putoamiseen alle vapaan markkinan tason, tehden kestämättömiä virhesijoituksia. Tällaiset investoinnit nostavat palkkatasoja ja muita hintoja liian korkealle, verrattuna markkinoiden todelliseen kykyyn ostaa näitä pääomahyödykkeitä kannattavalla hinnalla.

Pankkiluottolaajentumisen päätös, tai merkittävä hidastuminen, paljastaa nämä virheinvestoinnit ja saa aikaa yllättäviä liiketappioita, johtaen jyrkkää pudotukseen liikeyritysten kysynnässä työvoimalle, maalle ja raaka-materiaaleille. Yleisesti maan ja materiaalien hinnat ovat vapaita putoamaan vapailla markkinoilla, mutta usein työntekijät eivät tule hyväksymään yllättävää palkkatasojen pudotusta, seurauksen ollen sama kuin kaikilla vapaan markkinan hintaa korkeammilla minimihinnoilla: joutilas, myymätön ylijäämä tällä ylikorkealla hinnalla.

Työmarkkina toimii kuten mikä tahansa hyödykkeiden ja palveluiden markkina: keinotekoinen minimi markkinoiden palkkatasoa ylempänä aiheuttaa myymätöntä ylijäämää—tässä tapauksessa työvoiman työttömyyttä. Mitä nopeammin työntekijät antavat palkkatasojensa pudota, sitä nopeammin tulee työttömyys katoamaan.

Oletetaan jälleen että menen työnantajalleni yliopistossa ja vaadin että minua ei tulla työllistämään ellei palkkaani nosteta miljoonaan dollariin vuodessa. Silmänräpäyksessä he toivottavat minulle ”hauskaa loppuelämää.” Olenko silloin ”vastentahtoisesti” työttömänä? Siinä merkityksessä kyllä, että haluaisin tulla työllistetyksi nykyiseen asemaani miljoonalla ja työnantajani kieltäytyy tekemästä tällaista sopimusta. Siinä merkityksessä ei, että itsepäisesti vaadin olla jatkamatta työllistämistäni vähemmällä kuin miljoonalla vuodessa ja ”vapaaehtoisesti” suosien joutilaisuutta tuon summan alittavalla palkalla. Vaikka jälleen en nauttisi joutilaisuudesta ja suosisin nykyistä asemaani miljoonalla dollarilla vuodessa, olen ”vapaaehtoisesti” työtön varmasti johdonmukaisessa merkityksessä, että työttömyyteni on seurausta omista sisäisistä älyllisistä prosesseistani.

Tulisi olla selvää että työntekijöiden tapauksessa epäonnistumisessa sopeutua nopeasti työvoiman pikaisesti laskevaan kysyntään on kyse ainoastaan aste-erosta, erilaisen tilanteen sijasta suhteessa omaan outoon hypoteettiseen tapaukseeni. Tällaisnen työntekijän kieltäytyminen tai itse-asetettu minimipalkka ei  myöskään ole aina ja välttämättä huono päätös. Useissa tapauksissa hän saattaa olla ”spekulatiivisesti työttömänä,” joko odottaen siirtymistä toiseen työhön tai alueelle tai olevan odottavalla kannalla, koska hän odottaa ennen pitkään työvoiman kysynnän hänen entisessä positiossaan tai sitä läheisesti vastaavassa tulevan nousemaan, ja hän pystyy palaamaan työhön korkeammalla palkalla. Joten nämä odotukset eivät välttämättä ole järjettömiä; ne saattavat joissain tapauksissa pitää paikkansa. Mutta jälleen hän on ”vapaaehtoisesti” työttömänä, jopa silloin kun hänen odotuksensa osoittautuvat virheellisiksi.[3] Kuten Mises mainitsee:

”Työttömyys on muuttuvan talouden ilmiö. Työntekijän jättäessä käyttämättä välittömästi jokaisen mahdollisuuden saada uusi työ hänen tultuaan erotetuksi tuotantoprosessien järjestelyissä ilmenneiden muutoksien takia…ei ole automaattinen reaktio ilmenneisiin muutoksiin kyseessä olevan työnhakijoiden valinnoista ja tahdosta riippumatta, vaan seurausta heidän tarkoituksellisesta toiminnastaan. Se on spekulatiivista, ei kitkallista. (Mises [1949] 1966: 600)

Luonnollisesti tämä ei tarkoita, että kaikki työttömyys on ”vapaaehtoista,” vaan ainoastaan vapailla ja esteettömillä markkinoilla. Kun markkinoihin kohdistuu ulkopuolista pakotettua väliintuloa, erityisesti kun ulkoinen pakottava instituutio, joko liitto tai valtio, asettaa palkkatasot markkinoiden tasoa ylemmäksi, tällöin ilmenee ”vastentahtoista” työttömyyttä, ja tämä työttömyys tulee kestämään niin kauan kuin palkkatasoa pidetään kyseisen ammatin työn rajatuottavuuden yläpuolella.

Toinen tapa, jolla valtio voi pakottaa työttömyyttä, on tukemalla tätä työttömyyttä maksamalla työntekijöille heidän työttömyyden laajuudessa. Tämä voi ilmetä joko suorina valtion maksuina työttömälle (usein verovapaina ja näin korkeampina verojen jälkeisessä merkityksessä) tai sosiaalitukena. Kummassakin tapauksessa henkinen nettotuotos työnteosta suhteessa vapaa-aikaan vähenee jyrkästi tällaisella tuella, ja kannustin hyväksyä tarjottu markkinapalkka vähenee samassa suhteessa. Mises tarkkanäköisesti viittaa tällaiseen työttömyyteen ”institutionaalisena” työttömyytenä.  
    
 Näin ollen vastentahtoinen työttömyys on loogisesti mahdollista ainoastaan silloin kun vapaa markkinatalous on muuttunut perustavanlaatuisesti ja ilmaantuu henkilö tai instituutio, joka pystyy menestyksekkäästi harjoittamaan kontrollia resursseista joita hän tai se ei ole tiloittanut tai hankkinut vapaaehtoisen vaihdannan avulla tiloittajilta. Tällainen markkinan ulkopuolinen instituutio, asettamalla minimipalkan työn rajatuottavuutta korkeammalle, pystyy tehokkaasti estämään vaihdannan työpalveluiden tarjoajan ja kapitalistin välillä, vaihdannan jota molemmat osapuolet suosisivat, jos molemmilla olisi rajoittamaton hallinta heidän tiloitettuihin omaisuuksiinsa. Potentiaalisesta työntekijästä tulee tällöin vastentahtoisesti työtön, ja potentiaalinen työnantaja pakotetaan siirtämään täydentävät tuotannontekijät enemmän arvoa tuottavista käytöistä vähempiin.

Itse asiassa markkinan ulkopuolinen instituutio pystyy periaatteessa luomaan minkä tahansa halutun määrän vastentahtoista työttömyyttä. Esimerkiksi miljoonan dollarin minimituntipalkka tekisi käytännössä kaikista työttömiä ja tällä tavoin pakotetusti itsetyöllistettyjä, tuomiten pääosan tämän päivän väestöstä nälkäkuolemaan. Vapaan markkinan säännöistä erivapautettujen instituutioiden puuttuessa vastentahtoinen työttömyys on looginen mahdottomuus, ja seurauksena on vauraus, köyhyyden sijaan.

#### I.2 Raha

Ihminen osallistuu vaihdantatalouteen (sen sijaan että pysyttäisiin omavaraisuuden eristyneisyydessä) siinä määrin kuin hän kykenee antamaan arvoa työnjaon järjestelmän korkeammalle tuottavuudelle ja hän suosii suurempaa määrää hyödykkeitä vähempiin nähden. Hänen markkinoille osallistumisestaan nousee vuorostaan esiin hänen halunsa vaihdannan välineeseen, nimeltään rahaan. Itse asiassa ainoastaan, jos oletettaisiin inhimillisesti mahdoton—nimittäin että ihmisellä olisi täydellinen kyky nähdä tulevaisuuteen—hänellä ei olisi mitään syytä käyttää rahaa. Tällöin kaiken epävarmuuden poistuessa tasapainon ei-koskaan maassa tiedettäisiin tarkalleen, ehdot, ajat ja paikat kaikille tuleville vaihdannoille; sen mukaisesti kaikki voitaisiin järjestää etukäteen ja kaikki tapahtuisi suoralla vaihdannalla epäsuoran sijaan. (Mises [1949] 1966: 244-50).[4]

Kuitenkin vääjäämättömässä ihmisen epävarmuuden olotilassa, jossa kaikki nämä ovat tuntemattomia ja toiminta on luonteeltaan spekulatiivista, ihmiset alkavat vaatimaan hyödykkeitä, ei pelkästään yksinomaan niiden hyötyarvon takia, vaan myös niiden vaihdannan välineellisen arvon takia. Hän harkitsee myös vaihdantaa silloin, kun hankittavat hyödykkeet ovat poisannettuja markkinoitavampia, tavalla jolla niiden hallussapito edistää suoraan käyttökelpoisten tuotteiden ja palveluiden hankintaan jonain nykytilassa tuntemattomina tulevaisuuden päivämäärinä.

Sen lisäksi koska vaihdannan välineen tarkoituksena on edistää suoraan käyttökelpoiset hyödykkeiden tulevaa ostamista, ihmiset tulevat luonnollisesti suosimaan hankkiakseen paremmin markkinoitavan, jopa yleisesti markkinoitavan, vaihdannan välineen, sen sijaan kuin vähemmän tai ei-yleisesti markkinoitavan. Tämän vuoksi ”tapahtuu vääjäämätön suuntaus vähemmän markkinoitavien hyödykkeiden sarjoille vaihdon välineenä tulla hylätyksi yksi kerrallaan kunnes lopulta jäljelle jää yksi hyödyke, jota käytetään yleisesti vaihdannan välineenä, toisin sanoen raha” (Mises 1971: 32-33; Menger 1981). Ja siirryttäessä kohti tätä lopullista päämäärää valitsemalla rahoja jotka ovat yhä suuremmissa määrin laajasta käytettyjä, työnjako laajenee sekä tuottavuus lisääntyy.

Sen jälkeen kun hyödyke on vakiintunut yleiseksi vaihdannan välineeksi ja kaikkien suoraan käyttökelpoisten vaihdettavien hyödykkeiden hinnat ilmaistaan tämän rahan yksiköissä (rahayksikön hinnan ollessa sen voima ostaa valikoimaa ei-rahojen hyödykkeitä), rahalla ei ole enää mitään järjestelmällistä vaikutusta työnjakoon, työllisyyteen ja tuotettuihin tuloihin. Sen jälkeen kun raha on vakiintunut, mikä tahansa rahamäärä soveltuu mihin tahansa määrään työllisyyttä tai reaalituloja. Ei ole koskaan mitään tarvetta lisärahalle, koska mikä tahansa määrä pystyy suorittamaan saman maksimaalisen laajuuden rahalta vaaditusta työstä: toisin sanoen tarjoamaan yleisen vaihdannan välineen ja yrittäjille keinot taloudelliseen laskentaan.[5]

Mutta tämä tarkoittaa, että mikä tahansa rahan tarjonta on optimaalinen ja siinä merkityksessä rahan tarjonta on yhdentekevää tai ”neutraalia” talouden todellisille prosesseille. Mutta valitettavasti muutokset rahan tarjonnassa voivat aikaansaada odottamattomia ja jopa tuhoisia vaikutuksia tuotannon todellisille prosesseille.

Oletetaan näin rahan tarjonnan kasvavan. Hinnat ja palkat nousevat yleisesti ja rahallisen yksikön ostovoima laskee. Siinä määrin kuin rahan tarjonta on suurempi ja sen ostovoima on pudonnut esteettä, uuden rahan tarjonnalla ei ole vaikutusta reaalitalouteen. Mutta toisaalta rahan tarjonta asetetaan aina yhteen tai useampaan tiettyyn paikkaan taloudessa, eikä se lisäännyt suhteellisesti ja välittömästi, vaan väreilee ulospäin ajan mittaan ja markkinoiden läpi, aikaisemmilta vastaanottajilta myöhemmille. Sen vuoksi rahan tarjonnan lisäykset reaalimaailmassa muuttavat aina suhteellisia hintoja ja vaikuttavat tulojen ja varallisuuden jakautumiseen. Siksi rahan tarjonnan muutosprosessi välttämättömästi muuttaa suhteellisia hintoja ja jakautumista, joten se ei voi olla neutraali näille reaaliprosesseille.

Lisäksi jos rahan lisäykset ilmenevät pankkiluottojen ekspansion ja rahallistamisen kautta, tällöin itävaltalainen bisnessykliteoria osoittaa, että väistämättömästi tällaiset rahan muutokset pakosta saavat aikaan virheinvestointeja ja nousu- ja laskukausien syklin vaihtelevuuden. Ja tällainen inflatorinen lisäys voi saada aikaan vielä enemmän tuhoa reaalitaloudessa häiritsemällä ja väärentämällä talouslaskentaa niin, että liikeyrityksillä ei ole todellista käsitystä heidän kuluistaan tai ne eivät pysty ennustamaan suhteellisia hintoja tai liikevoittoja ja –tappioita.

Mutta vaikka muutokset rahan tarjonnassa eivät ole neutraaleja hintajärjestelmälle tai tulojen ja varallisuuden jakautumiselle, ja pankkiluotto saa aikaan virheinvestointeja, virheitä laskennassa, ja bisnessyklin, silti työttömyys markkinoilla ei ole välttämätön. Jopa yhtäkkinen pudotus palkkatasoissa taantumassa, kuten olemme nähneet, voi yhä tasapainottaa markkinat joka päivä ja jokaisessa vaiheessa. Pudotuksen hyödykkeiden tai resurssien rahan kysynnän käyrissä ei tarvitse luoda myymätöntä ylijäämä, jos hinnat ovat vapaita laskemaan alaspäin markkinat selvittämään hintaan.

Samaan tapaan pudotus työvoiman rahan kysynnän käyrissä ei tarvitse aiheuttaa työttömyyttä, jos työntekijät ovat valmiita hyväksymään laskevat palkkatasot, jotka selvittävät markkinat ja varmistavat että kaikille työtä haluaville löytyy töitä. Mutta jos työntekijät eivät ole kovin halukkaita ja päättävät vaatia minimipalkkaa, toivoen palkkatasojen aikaisempaa nousemista, heidän aikaansaamaansa työttömyyttä esteettömillä markkinoilla tulee pitää ”vapaaehtoisena.” Kuitenkin kuten on tullut osoitettua, jos liitot tai valtio sekaantuvat tukemalla palkkatasoja yli markkinat selvittävien tasojen, tällöin vastentahtoinen työttömyys liittyy lisänä bisnessyklin virheinvestointien ongelmien seuraksi.

Rahan kysynnän muutoksilla on vastaavanlaiset vaikutukset kuin tarjonnan muutoksilla, paitsi että (a) ne eivät voi aikaansaa bisnessykliä ja (b) ne eivät voi, kuten valtiollisen fiat-paperirahan inflatoristen pankkiluottojen tapauksessa, kasvaa ilman rajaa, tai paremminkin nousta romahtavan nousukauden ja karkaavan inflaation rajaan asti.

Näin rahan kysynnän muutos, toisin sanoen käteiseen yhdistetty korkeampi suhteellinen arvo suhteessa muihin hyödykkeisiin, muuttaisi varmasti hintoja ja tuloja, koska kysynnän kasvu ei olisi tasaista jokaiselle henkilölle ja vaikutukset väreilisivät markkinatalouden läpi ajan myötä. Lisääntynyt kysyntä rahan tarjonnalle laskisi hintoja ja palkkoja ja nostaisi rahayksikön ostovoimaa, mutatis mutandis. Mutta työllisyyteen ja reaalituloihin se ei vaikuttaisi.

#### I.3 Korko

Rahan käyttäminen on seurausta ihmisen toiminnan systemaattisesta epävarmuudesta. Toisaalta korkotasot ovat seurausta aikapreferensseistä, joka on yhtä olennaista toiminnalle kuin epävarmuus. Toiminnassa toimija ei ainoastaan poikkeuksetta pyri korvaamaan vähemmän tyydyttävää asioiden tilaa paremmalla ja osoittaen näin preferenssiä enempään vähempien hyödykkeiden sijaan; hänen täytyy myös poikkeuksetta harkita milloin tulevaisuudessa hänen päämääränsä toteutuvat (toisin sanoen niiden saavuttamiseen vaadittavaa aikaa) yhtä lailla kuin hyödykkeiden käyttökelpoisuuden keston; jokaisen toiminnan ilmentäen näin yleistä preferenssiä aikaisemmille hyödykkeille myöhempien sijaan ja kestävämpien vähemmän kestävämpien hyödykkeiden tilalle. Jokainen toiminto vaatii tietyn ajan päämääränsä saavuttamiseksi; koska ihminen joutuu kuluttamaan jotain joskus ja ei voi koskaan täysin lopettaa kuluttamista, aika on aina niukkaa. Näin, ceteris paribus, nykyiset tai aikaisemmat hyödykkeet ovat, ja niiden poikkeuksetta tulee olla, korkeammin arvostettuja kuin tulevien tai myöhempien hyödykkeiden.[6]

Jos ihminen itse asiassa ei olisi pakotettu aikapreferensseihin ja ainoa toiminnassa oleva rajoite olisi suosia enempää vähemmän sijaan, hän valitsisi väistämättä tuotantoprosessit, jotka tuottaisivat suurimman ulostulon panosta kohden, huolimatta näiden menetelmien lopputuloksien saamiseksi kestävän ajanjakson pituudesta. Esimerkiksi sen sijaan että tekisi kalaverkon ensin, Crusoe alkaisi välittömästi rakentamaan kalastustroolaria, sen ollessa kaikkein tehokkain menetelmä kalastukseen. Se ettei kukaan Crusoe mukaan luettuna toimi tällä tavoin, asettaa ilmeiseksi ettei ihminen voi muuta kuin ”arvostaa samanpituisia ajanjaksoja eri tavalla sen mukaan kuin ne ovat joko lähempänä tai kauempana toimijan päätöksen hetkestä” (Mises [1949] 1966: 483).

Näin aikapreferenssin rajoittamana ihminen vaihtaa nykyisen hyödykkeen tulevaan hyödykkeeseen ainoastaan, jos hän tällä tavoin odottaa kasvattavansa tulevien hyödykkeidensä määrää. Aikapreferenssin aste, joka voi olla erilainen henkilöltä toiselle ja yhdestä hetkestä toiseen, mutta joka ei koskaan voi olla muuta kuin positiivinen kaikille, määrittää yhtäaikaisesti kuinka korkealle nykyiset hyödykkeet arvostuvat suhteessa tuleviin, samoin kuin investointien ja säästöjen määrän. Markkinoiden korkotaso on kaikkien ihmisten aikapreferenssien kokonaissuure, niin sanotusti aikapreferenssin yhteiskunnallinen aste ja yhteiskunallisten säästöjen tasapainottuminen (ts. nykyisten hyödykkeiden tarjonta tarjottuna vaihdantaan tulevia hyödykkeitä vastaan) ja yhteiskunnalliset investoinnit (ts. kysyntä nykyisille tuotteilla, jotka pystyvät tuottamaan tulevia palautuksia).

Lainattavien varojen tarjonta ei olisi mahdollista ilman aikaisempia säästöjä, toisin sanoen ilman pidättäytymistä jostain mahdollisesta nykyisten hyödykkeiden (nykyisen tuotannon ylijäämän suhteessa nykyiseen kulutukseen) kulutuksesta. Ja mitään kysyntää lainattavilla varoilla ei olisi olemassa, jos kellään ei olisi mitään mahdollisuuksia hyödyntää näitä varoja, toisin sanoen sijoittaa niitä tuottaakseen tulevaa tuotantoa, joka ylittäisi nykyisen panostuksen. Itse asiassa jos kaikki nykyiset hyödykkeet kulutettaisiin ja kukaan ei investoisi aikaa vieviin tuotantoprosesseihin, ei olisi korkoa tai aikapreferenssin tasoa. Tai ennemminkin korkotaso olisi rajattoman korkea, joka kaikkialla muualla paitsi Eedenin puutarhassa tarkoittaisi käytännössä siirtymistä pelkkään eläimelliseen olemassaoloon, toisin primitiivisen toimeentulon kasaan kyhäämistä kohtaamalla todellisuuden ainoastaan tyhjin käsin ja pelkällä toivolla välittömästä tyydytyksestä.

Lainattavien varojen kysyntä ja tarjonta ilmaantuvat ainoastaan—ja tämä on ihmisen  olotila—sen jälkeen kun tunnistetaan että epäsuoremmat, pidemmät tuotantoprosessit pystyvät aikaansaamaan suuremman ja paremman tuotoksen panosta kohden kuin suorat ja lyhyemmät;[7] ja on mahdollista, säästöjen avulla, koota vaaditut nykyiset hyödykkeet tyydyttämään kaikkia niitä tarpeita, joiden täyttämistä pitkittyneenä odotusaikana katsotaan tärkeämmäksi, kuin odotetaan enemmän aikaa kuluttavien tuotantoprosessien omaksumisella lisääntyvän tulevassa hyvinvoinnissa (Mises [1949] 1966:490ff).

Niin kauan kuin tämä tilanne säilyy, pääoman muodostuminen ja kasaantuminen toimii ja jatkuu. Sen sijaan että tuettaisiin ja ryhdyttäisiin välittömästi tyydyttäviin tuotantoprosesseihin, maata ja työtä, alkuperäisiä tuotannontekijöitä, tuetaan kulutuksen ylittävällä tuotannolla ja pääomahyödykkeiden tuotannon työllistämisellä, toisin sanoen valmistetuilla tuotannontekijöillä. Näillä hyödykkeillä ei ole muuta arvoa kuin välittävinä hyödykkeinä myöhemmässä lopullisten (kuluttajien) hyödykkeiden valmistuksen prosessissa. Lopullisten tuotteiden tuotanto näiden hyödykkeiden avulla on ”tuottavampaa.” Tai johtaen samaan, se kuka omistaa, ja pystyy tuottamaan pääomahyödykkeiden avulla, on lähempänä ajallisesti lopullisen hankkeensa valmistumista kuin se, jonka tulee tulla toimeen ilman niitä.

Pääomahyödykkeen arvon ylimäärä (hinta) siitä summasta joka kulutettiin sen tuotantoon vaadittuihin alkuperäisiin tekijöihin, on seurausta tästä aika erosta ja aikapreferenssin yleisestä tosiasiasta. Tämä ylimäärä on maksettu hinta ajan ostamisesta: siirtymisestä lähemmäksi lopullisen päämäärän valmistumista, sen sijaan että olisi tarve aloittaa täysin alusta. Ja samasta aikapreferenssin syystä lopullisen lopputuotteen arvon tulee ylittää siihen kulutettujen tuotannontekijöiden summa, toisin sanoen maksettu hinta pääomahyödykkeestä ja kaikista täydentävistä työvoimapalveluista.

Mitä alhaisempi on aikapreferenssin arvo, tällöin sitä aikaisemmin pääoman muodostumisen prosessi pääsee käyntiin, ja sitä nopeammin se pidentää tuotantorakenteen välillisyyttä. Lisäys pääomahyödykkeiden kerääntymiseen ja tuotantorakenteen välillistymiseen nostaa vuorostaan työn rajahyötyä. Tästä seuraa kasvanut työllisyys ja/tai palkkatasot ja joka tapauksessa (jopa silloin, jos työn tarjonnan käyrä muuttuisi taaksepäin kaareutuvaksi lisääntyneistä palkoista) korkeampaan kokonaispalkkakertymään (katso Rothbard [1962] 1970: 663ff). Varustettuna lisääntyneellä pääomahyödykkeiden määrällä, parempaa palkkaa nauttiva palkansaajien väestö tulee nyt tuottamaan kokonaisuutena lisääntyneen tulevan yhteiskunnallisen tuotteen, nostaen lopulta työntekijöiden jälkeen pääoman ja maan omistajien reaalituloja.

Vaikka korolla (aikapreferenssillä) on suora prakseologinen suhde työllisyyden ja yhteiskunnan tulojen kanssa, sillä ei ole mitään tekemistä rahan kanssa. Varmasti rahatalous sisältää myös rahallisen ilmaisun yhteiskunnallisesta aikapreferenssin asteesta. Silti tämä ei muuta sitä tosiasiaa, että korko ja raha ovat järjestelmällisesti itsenäisiä ja toisistaan riippumattomia, sekä että korko on olemukseltaan ”reaalinen”, ei rahallinen ilmiö.

Verrattuna rahaan, aikapreferenssiä ja korkoa ei voida saada häviämään edes lopullisen yleisen tasapainon tilassa. Jopa tasapainotilassa olemassa oleva pääomarakenne vaatii jatkuvaa ylläpitoa ajan myötä (jottei se tule pikku hiljaa kulutetuksi loputtomasti toistuvien tuotannollisten operaatioiden sarjassa). Tällaista ylläpitoa ei voi tapahtua kuitenkaan ilman jatkuvia säästöjä ja uudelleeninvestointeja, ja näitä ei voi olla olemassa ilman odotusta positiivisesta korkotasosta. Itse asiassa jos maksettu korkotaso olisi nolla, seurauksena olisi pääoman kulutus ja siirtyminen pois tasapainosta (katso Mises [1949] 1966: 530-32; Rothbard [1962] 1970: 385-86).

Asioista tulee paljon monimutkaisempia epävarmuuden alaisena kun todellisuudessa käytetään rahaa, mutta prakseologinen rahan ja korkojen itsenäisyys pysyy koskemattomana. Näiden olosuhteiden alaisena ihmisillä on kahden sijasta kolme vaihtoehtoista tapaa allokoida nykyiset tulonsa. Heidän ei täydy pelkästään päättää kuinka paljon allokoida nykyisten hyödykkeiden ostoon, ja kuinka paljon tulevien (ts. kuinka paljon kuluttaa ja kuinka paljon investoida), vaan myös kuinka paljon pitää käteisenä. Muita vaihtoehtoja ei ole.

Vaikka ihmisten täytyy aina sopeutua näiden kolmen välille, lopputuloksen määrittää välttämättömästi kaksi erillistä ja prakseologisesti riippumatonta tekijää. Kulutus/investointi –suhteen määrittää aikapreferenssi. Toisaalta käteisen kysyntä perustuu rahaan yhdistettyyn hyödyllisyyteen (ts. sen hyödyllisyyteen mahdollistamassa ostaa välittömästi suoraan käytettykelpoisia hyödykkeitä tuntemattomina tulevaisuuden päivämäärinä). Ja molemmat tekijät voivat vaihdella itsenäisesti toisiinsa nähden.

Mitä tulee reaalitalouden muihin puoliin, rahavarannon määrällä ei ole minkäänlaista vaikutusta korkotasoon, jonka määrittää aikapreferenssi. Mutta muutokset rahavarannossa eivät voi ainoastaan vaikuttaa suhteellisiin hintoihin ja tuloihin, vaan myös vähentää reaalituloja yleisesti aiheuttamalla nousu- ja laskusuhdanteita tai sekoittamalla taloudellisen laskennan prosessia.

Lisäksi koska muutokset rahavarannossa tulevat välttämättä vaikuttamaan tulojen jakaantumiseen, aikapreferenssin yhteiskunnalliseen arvoon tulee vaikuttamaan aikaisempien uuden rahan vastaanottajien aikapreferenssit verrattuna myöhempiin vastaanottajiin. Mutta koska ei ole mitään keinoa ennakoida tuleeko yhteiskunnalliset aikapreferenssit nousemaan vai laskemaan mistään tietystä rahan tarjonnan muutoksesta, tällaisilla muutoksilla ei voi olla mitään järjestelmällistä vaikutusta aikapreferenssin arvoon, ja näin ollen korkotasoon.

Sama pätee rahan kysynnän muutoksiin ja niiden vaikutuksiin aikapreferensseissä. Esimerkiksi jos keynesiläinen painajainen lisääntyneestä hamstrauksesta toteutuu, ja hinnat laskevat yleisesti samaan aikaan rahan ostovoiman noustessa vastaavasti, tällä ei ole mitään ennustettavaa systemaattista vaikusta investointi/kulutus –suhteeseen yhteiskunnassa. Tämä suhde sekä sen määrittävä aikapreferenssin ajoitus tulee muuttumaan ennakoimattomasti, riippuen hamstraajien ja hamstraamattomien aikapreferensseistä, sekä siitä kuinka rahan muuttuva kysyntä väreilee markkinatalouden läpi.

Esteettömillä markkinoilla korkotason määrittää ainoastaan aikapreferenssin yhteiskunnallinen arvo (johon lisätään preemio riippuen kyseessä olevan lainan riskitasosta). Koska reaalinen korkotaso pyrkii vastaamaan tätä aikapreferenssin yhteiskunnallista arvoa, markkinat pyrkivät lisäämään odotetun hintainflaation rahan korkotasoon, pitääkseen reaalitason aikapreferenssejä vastaavana. Mutta jos pankit inflatoivat luottoja, lisääntynyt lainojen tarjonta tulee tilapäisesti ajamaan lainojen korkotason alle vapaan markkinan tason, luoden näin inflatorisen nousu- ja laskukausien syklin.

#### I.4 Kapitalistinen prosessi

Työnjaon vakiinnuttua ja laajennuttua yleisen maksuvälineen kehityksen kautta, taloudellisen kehityksen prosessin määrittää perimmiltään aikapreferenssi. Varmasti on muitakin tärkeitä tekijöitä: väestön määrä ja laatu, luonnonvarojen runsaus ja teknologian taso. Kuitenkin näistä ihmisryhmän laatu on pääosin kaikkien kontrollin ulkopuolella ja sitä täytyy pitää annettuna; väestömäärä saattaa edistää tai olla edistämättä taloudellista kehitystä, riippuen siitä onko väestö sen optimaalisen määrän ylä- vai alapuolella verrattuna maa-alueeseen; ja luonnonvaroilla tai teknologisella tietotaidolla voi olla taloudellista vaikutusta ainoastaan niitä löydettäessä ja käytettäessä.

Kuitenkin näiden tekemiseen tulee löytyä aikaisempia säästöjä ja investointeja. Resurssien, teknisen tai tieteellisen tiedon saatavuus ei niinkään aseta rajoitteita talouden edistymiselle, vaan aikapreferenssi asettaa rajoituksia todella saatavissa olevien resurssien hyödyntämiselle, sekä olemassa olevan tiedon hyödyntämiselle (sekä myös tieteelliselle kehitykselle siinä määrin kuin myös tutkimustoimia joudutaan tukemaan säästetyillä varoilla).

Siksi ainoa elinkelpoinen tie taloudellista kasvua kohden on säästöjen ja investointien kautta, aikapreferenssin säätelemänä, niin kuin ne ovat. Loppupeleissä vaurauteen ei ole muuta keinoa kuin investoidun pääoman määrän lisääminen henkeä kohden. Tämä on ainoa tapa lisätä työn tuottavuuden rajahyötyä, ja ainoastaan jos tämä toteutetaan, voivat tulevat tulot puolestaan nousta. Reaalitulojen noustessa efektiivinen aikapreferenssin arvo laskee (kuitenkin ilman nollan saavuttamista tai tulemista negatiiviseksi), kasvattaen yhä lisää investointien tasoja ja laittaen liikkeelle taloudellisen kehityksen ylöspäin spiraalisen prosessin.

Ei ole mitään syytä odottaa tämän prosessin pysähtymistä ennen Eedenin puutarhan saavuttamista, jossa kaikki niukkuus on kadonnut—elleivät ihmiset tarkoituksella valitse muuta, ja ala arvostamaan lisävapaa-aikaa korkeammalle kuin kaikkia enempiä lisäyksiä reaalituloihin. Ei ole myöskään mitään syytä olettaa kapitalistisen kehityksen olevan mitään muuta kuin sujuvaa, toisin sanoen että talous tulee joustavasti mukautumaan ei pelkästään kaikkiin rahallisiin muutoksiin, vaan myös kaikkiin muutoksiin aikapreferenssin yhteiskunnallisessa arvossa. Luonnollisesti niin kauan kuin tulevaisuus on epävarmaa, tulee olemaan yrittäjällisiä virheitä, tappioita ja konkursseja. Mutta ei ole olemassa mitään systemaattista syytä, että tämä aiheuttaisi muuta kuin tilapäisiä häiriöitä tai että nämä häiriöt ylittäisivät, tai heilahtelisivat dramaattisesti, yritysten epäonnistumisen ”luonnollisen tason” ympärillä (katso Rothbard1983a: 12-17).

Asiat muuttuvat ainoastaan, jos ilmaantuu markkinan ulkopuolinen instituutio kuten valtio. Se ei ainoastaan mahdollista vastentahtoista työttömyyttä kuten yllä on selitetty, vaan pelkkä vaikuttajan olemassaolo, joka tosiasiassa voi vaatia omistusoikeutta resursseista, joita se ei ole joko tiloittanut, tuottanut tai sopimuksellisesti hankkinut, nostaa myös aikapreferenssien yhteiskunnallista astetta tiloittajille, tuottajille ja sopijoille, luoden näin vastentahtoista kurjuutta, stagnaatiota ja jopa taantumaa. Ainoastaan valtion kautta ihmiskunta voidaan pysäyttää sen luonnollisella asteittaisella vapautumisen kurssilla niukkuudesta kauan ennen kuin se saavuttaa vapaaehtoisesti valitun nollakasvun pisteen.[8] Ja ainoastaan valtion läsnä ollessa voi kapitalistinen prosessi muuttua sykliseksi (sujuvan sijaan) nousu- ja laskukausien  liikkeeksi.

Erivapautettuna yksityisen omaisuuden hankinnan ja siirtämisen säännöstä, valtio luonnollisesti haluaa raha- ja pankkimonopolin ja ei tyydy mihinkään vähempään kuin ryhtymiseen osittaisen kassavarannon pankkitoimintaan, nimittäin—ilman teknistä termistöä, monopolistiseen väärentämiseen—rikastaakseen itseään muiden kustannuksella paljon vähemmän silmiinpistävillä petoksen keinoilla kuin siekailemattoman konfiskaation keinoilla (katso Rothbard 1983a; Hoppe 1989).

Nousu- ja laskukauden syklit ovat seurausta vilpillisestä osittaisen kassavarannon pankkitoiminnasta. Jos, ja siihen rajaan saakka kun, juuri luotu väärennetty raha ilmestyy talouteen ylimääräisenä tarjontana luottomarkkinoille, korkotason täytyy vajota sen alle mitä se muutoin olisi ollut: luotosta täytyy tulla halvempaa: Joten alemmalla hinnalla otetaan enemmän luottoja, ja tällöin investoidaan enemmän resursseja tulevien hyödykkeiden tuotantoon (nykyisen kulutukseen käyttämisen sijaan) kuin muutoin olisi tapahtunut. Koko tuotantorakenteen epäsuoruus pitenee.

Saattaakseen valmiiksi kaikki aloitetut investointihankkeet, tarvitaan enemmän aikaa kuin olisi vaadittu näiden hankkeiden saattamiseen päätökseen, jos ne olisivat alkaneet ennen luottoekspansiota. Kaikki hyödykkeet, jotka oltaisiin luotu ilman luottoekspansiota, täytyy yhtä tuottaa—sekä myös uutena lisätyt. Kuitenkin jotta tämä mahdollistuisi, vaaditaan lisää pääomaa. Suurempi tulevien hyödykkeiden määrä voidaan menestyksekkäästi tuottaa ainoastaan, jos lisäsäästöt tarjoavat riittävän laajat keinot ylläpitääkseen ja kantaakseen työntekijät läpi pidentyneen odotusajan. Mutta lähtökohtaisesti tällaista säästöjen lisäystä ei ole tapahtunut.

Alempi korkotaso ei ole seurausta suuremmasta pääomahyödykkeiden tarjonnasta. Aikapreferenssin yhteiskunnallinen arvo ei ole muuttunut mihinkään. Se on ainoastaan seurausta väärennetyn rahan ilmaantumisesta talouteen luottomarkkinoiden kautta. Loogisesti tästä seuraa, että tulee olemaan mahdotonta saattaa loppuun kaikkia käynnissä olevia investointihankkeita luottolaajentuman jälkeen järjestelmällisen reaalipääoman puutteen vuoksi. Hankkeita joudutaan likvidoimaan kokonaistuotantorakenteen lyhentämiseksi ja mukautumaan uudelleen muuttumattomaan aikapreferenssin yhteiskunnalliseen arvoon, sekä vastaavaan todelliseen investointi/kulutus –suhteeseen.[9]

Näitä syklisiä liikkeitä ei voida välttää ennakoinnilla (vastoin sanontaa ”ennakoitu sykli on vältetty sykli”): ne ovat prakseologisesti välttämättömiä seurauksia onnistuneesti asetetusta lisääntyneestä väärennetystä luotosta. Sen jälkeen kun tämä on tapahtunut, nousu- ja laskukausien sykli on väistämätön, riippumatta siitä mitä toimijat uskovat tai odottavat oikein tai virheellisesti. Rahallinen muutos käynnistää syklin, mutta se saa aikaan vaikutuksia ”reaali”-ilmiöiden alueella ja tulee olemaan ”reaali” –sykli, siitä huolimatta millaisia uskomuksia ihmiset sattuvat omaamaan.

Ei voida myöskään realistisesti odottaa, että luoton laajentumisesta väistämättömästi seuraavat sykliset liikkeet tulevat koskaan pysähtymään. Niin kauan kuin markkinan ulkopuolinen instituutio kuten valtio kontrolloi rahaa, pysyvät syklisten liikkeiden sarjat tulevat olemaan tunnusomaisia taloudellisen kehityksen prosessille; luomalla vilpillistä luottoa valtio pystyy tuottamaan epäilyksiä herättämätöntä tulojen ja vaurauden uudelleenjakaantumista sen suosikeille. Ei ole mitään syytä (idealististen oletuksien ulkopuolella) olettaa, että valtio koskaan lopettaisi tarkoituksella käyttämästä tätä taikasauvaa ainoastaan, koska luottoekspansio pitää sisällään ”valitettavan” bisnessyklin sivuvaikutuksen.

### II — KEYNESILÄINEN TALOUSTEORIA

Tämän klassisen ja erityisesti itävaltalaisen teorian työllisyydestä, rahasta, korosta ja kapitalistisesta prosessista uudelleen rakentamisen jälkeen siirryn nyt vuorostani Keynesiin ja hänen ”uuteen” teoriaansa. Vanhan teorian taustaa vastaan tulisi olla helppoa tunnistaa Keynesin ”uusi” Yleinen teoria työllisyydestä, korosta ja rahasta perustavanlaatuisesti virheelliseksi ja keynesiläinen vallankumous eräänä tämän vuosisadan merkittävimmistä intellektuaaleista skandaaleista.[11]

#### II.1 Työllisyys

Keynes esittää virheellisen teorian työllisyydestä. Päinvastoin kuin klassisessa näkemyksessä, hän väittää vastentahtoisen työttömyyden olevan mahdollista vapailla markkinoilla, ja lisäksi että markkinat voivat saavuttaa vakaan tasapainon pitkäaikaisella vastentahtoisella työttömyydellä. Lopuksi väittäessään tällaisten markkinoiden virheiden olevan mahdollisia, hän tuo julki kattaneensa lopullisen taloudellisen perustelun markkinoiden toimintoihin sekaantumiselle markkinan ulkopuolisien voimien toimesta. Koska vapaat markkinat määritellään tiloitetulla tai tuotetulla yksityisomaisuudella ja kaikella vapaaehtoisuuteen pohjautuvalla kanssakäymisellä yksityisen omaisuuden omistajien kesken, tulisi olla selvää, että Keynesin väite hänen esityksestään vastaa karkeasti ympyrän neliöimistä.

Keynes aloittaa virheellisellä lausunnolla, että klassinen teoria olettaa ”ettei ole olemassa vastentahtoista työttömyyttä sen suppeassa merkityksessä” (Keynes 1936: 21, 6, 15). Itse asiassa se ei oleta tällaista lainkaan. Klassinen teoria olettaa vastentahtoisen työttömyyden olevan loogisesti/prakseologisesti mahdottomuus niin kauan kuin vapaat markkinat toimivat. Se että vastentahtoista työttömyyttä, itse asiassa mitä tahansa määrää, voi esiintyä markkinan ulkopuolisen instituution läsnä ollessa kuten vähimmäispalkkalakien, ei ole koskaan vakavasti ottaen epäilty.

Tämän valheen esittämisen jälkeen Keynes jatkaa antamalla hänen määritelmänsä vastentahtoisesta työttömyydestä: ”Ihmiset ovat vastentahtoisesti työllistettyjä, jos palkkahyödykkeiden [ts. kulutushyödykkeiden] pieni hinnan nousu suhteessa rahapalkkoihin sekä halukkaan työn kokonaistarjonta nykyisillä rahapalkoilla ja sen kokonaistarjonta näillä palkoilla olisi suurempi kuin olemassa olevan työllisyyden volyymi” (ibid.: 15).[12] Käännettynä selkokielelle Keynes kertoo ihmisten olevan vastentahtoisesti työttömänä, jos hintojen nousu suhteessa palkkatasoihin johtaa suurempaan työttömyyteen (katso Hazlitt [1959] 1973: 30).

Kuitenkin tällainen muutos suhteellisissa hinnoissa on loogisesti rinnasteinen pudotukseen reaalipalkkatasoissa; ja pudotus reaalipalkoissa voidaan saada aikaan esteettömillä markkinoilla palkansaajien toimesta milloin vain he niin haluavat yksinkertaisesti vain hyväksymällä alemmat nominaaliset palkkatasot, hyödykehintojen pysyessä paikoillaan. Jos työntekijät eivät päätä toteuttavansa tätä, ei heidän jäljelle jääneessä työttömyydessään ole mitään vastentahtoista. Huomioiden heidän reservin työn kysynnälle, he valitsevat tarjota sen määrän työtä kun todellisuudessa on tarjottu. Tämän tilanteen luokittelu vapaaehtoiseksi ei muuttuisi vähääkään, jos jonain toisena aikana alemmat palkkatasot nostaisivat työllisyyden määrää. Logiikan ansiosta tällainen lopputulos voidaan aikaansaada ainoastaan, jos tällä välin työntekijät ovat lisänneet heidän suhteellista arvioitaan annetusta palkkatasosta suhteessa heidän työn reservikysyntään (muutoin, jos tällaista muutosta ei ole tapahtunut, työllisyys tulee vähenemään kasvamisen sijasta).

Tosiasia että on mahdollista muuttaa mieltään ajan myötä tuskin pitää sisällään oletusta aikaisemman valinnan olemisesta vastentahtoinen, kuten Keynes sitä tulkitsee. Toki jokainen voi määritellä terminsä haluamallaan tavalla, ja todelliseen orwellilaiseen tapaan on jopa mahdollista kutsua vapaaehtoista ”vastentahtoiseksi” ja vastentahtoista ”vapaaehtoiseksi.” Kuitenkin tämän metodin avulla kaikkea auringon alla voidaan ”todistaa,” kuitenkaan tosiasiassa mitään merkityksellistä ei ole osoitettu. Keynesin väitetty todistus jättää täysin ennalleen tosiasian, että sellaista asiaa kuin vastentahtoista työllisyyttä[sic], termin yleisessä merkityksessä, ei voi esiintyä esteettömillä markkinoilla.

Ja ikään kuin tämä ei olisi tarpeeksi, Keynes lisää siihen väittämällä, että vastentahtoinen työttömyys on mahdollista tasapainossa. Itse asiassa hän kritisoi omaa aikaisempaa teostaan Treatise on Money sanomalla, ”Tällöin en ymmärtänyt, että tietyissä olosuhteissa järjestelmä voi olla tasapainossa vähemmässä kuin täystyöllisyydessä” (Keynes 1936; 242-43, 28).

Kuitenkin tasapaino on määritelty tilanteena jossa muutoksia arvoissa, teknologiassa ja resursseissa ei enää ilmaannu; jossa kaikki toiminnot ovat täysin sopeutuneet lopulliseen datan muodostelmaan; ja jossa kaikki tuotannontekijät, mukaan lukien työ, ovat työllistettyjä täyteen mahdolliseen laajuutensa saakka (olettaen nämä muuttumattomat datat) sekä toistuvasti ja loputtomasti työllistyvät samassa vakiossa tuotannon mallissa. Näin kuten H. Hazlitt on huomauttanut, Keynesin työttömyystasapainon löydös hänen Yleisessä Teoriassaan on kuin kolmikulmaisen ympyrän löydös—ristiriita termeissä (Hazlitt 1959] 1973: 52).

#### II.2 Raha

Epäonnistuttuaan käsittelemään työllisyyttä ja työttömyyttä, Keynes keskustelussaan rahasta hylkää sen jälkeen taloudelliset perustelut esittämällä väitteen, että raha ja rahalliset muutokset (voivat) aikaansaada systemaattisen ja jopa positiivisen vaikutuksen työllisyyteen, tuloihin ja korkoihin. Huomioiden että ”raha” ilmenee Yleisen teorian täydessä otsikossa, Keynesin positiivinen teoria rahasta on uskomattoman lyhyt ja kehittymätön.

Lyhyys voi toki olla hyve. Keynesin tapauksessa se tarjoaa mahdollisuuden osoittaa melko helposti hänen alkeelliset virheensä. Keynesille ”rahan tärkeys olemukseltaan virtaa sen linkityksessä nykyisen ja tulevaisuuden välissä” (Keynes 1936: 293). ”Raha sen merkityksellisissä ominaisuuksissa on ennen kaikkea hienovarainen väline yhdistämään nykyisyys tulevaan” (ibid.: 294).

Tämän virheellisyys seuraa tosiasiasta, että tasapainossa ei olisi olemassa rahaa,[13] vaikka jopa tasapainon olosuhteissa olisi yhä nykyisyys ja tulevaisuus, ja molemmat olisivat yhä kytköksissä keskenään. Sen sijaan että se toimisi linkkinä tulevaisuuteen, raha palvelee vaihdannan välineenä; roolissa joka on erottamattomasti sidottuna tulevaisuuden epävarmuuteen.[14]

Toiminta, joka väistämättä alkaa nykyisyydessä ja tähtää johonkin tulevaan päämäärään enemmän tai vähemmän ajallisesti kauempana toiminnan alusta, muodostaa todellisen yhteyden nykyisyyden ja tulevan välille. Ja aikapreferenssi yleisenä toiminnan kategoriana antaa tälle nykyisyyden ja tulevan linkille sen erityisen muodon. Korkoon verrattuna raha ei liitä sen enempää nykyisyyttä tulevaan kuin muut taloudelliset ilmiöt kuten ei-rahalliset hyödykkeet. Myös niiden nykyinen arvo heijastaa odotuksia tulevasta, ei sen enempää tai vähempää kuin rahakaan.

Tästä ensimmäisestä rahan luonteen väärinkäsityksestä seuraavat automaattisesti kaikki muut väärinkäsitykset. Määriteltynä hienovaraisena linkkinä nykyisyyden ja tulevan välillä, rahan kysynnän (sen tarjonnan ollessa annettu), jota Keynes hänen yleisessä taipumuksessaan tulkita väärin loogisia/prakseologisia kategorioita psykologisina ilmaisee ”likviditeetti preferenssinä” tai ”taipumuksena hamstrata” (ibid.: 174), sanotaan toiminnallisesti liittyvän korkotasoon (ja päin vastoin).[15]

”Korko,” kirjoittaa Keynes, ”on palkinto hamstraamattomuudesta” (ibid.), ”palkinto likviditeetistä eroamisesta” (ibid.: 167), joka tekee likviditeettipreferenssistä vuorostaan haluttomuuden investoida korkoa tuottaviin omaisuuseriin. Tämän virheellisyys tulee välittömästi ilmeiseksi esittämällä seuraavan kysymyksen, ”Entäpä sitten hinnat?” Esimerkiksi oluen määrä, jota voidaan ostaa tietyllä määrätyllä rahasummalla,  ei ole sen vähempää palkinto likviditeetistä eroamisesta kuin korkotasokaan, tehden näin rahan kysynnästä haluttomuuden ostaa olutta yhtä lailla kuin haluttomuuden lainoittaa tai investoida (katso Hazlitt [1959] 1973: 188ff).

Tai muotoiltuna yleisemmäksi esitykseksi, rahan kysyntä on haluttomuus ostaa tai vuokrata ei-rahaa, mukaan lukien korollisia omaisuuseriä (ts. maata, työtä, ja/tai pääomahyödykkeitä tai tulevia hyödykkeitä) ja korottomia omaisuuseriä (ts. kuluttaja- tai nykyisiä hyödykkeitä). Kuitenkin tämän hyväksyminen tarkoittaa sen tunnustamista, että rahan kysynnällä ei ole mitään tekemistä joko investointien tai kulutuksen kanssa, ei myöskään investoinnit/kulutus -suhteen kustannuksien eikä myöskään sisäänosto- ja ulosmyyntihintojen erotuksen välillä, toisin sanoen korkeamman asteen tai tulevien hyödykkeiden alennuksesta suhteessa alemman asteen tai nykyisiin hyödykkeisiin.

Lisäykset tai alennukset rahan kysynnässä, kaiken muun pysyessä ennallaan, laskevat tai nostavat yleistä rahahintojen tasoa, reaalikulutus ja investoinnit yhtä lailla reaalisen kulutus/investointi -suhteen kanssa pysyessä ennallaan; ja näin ollen työllisyys ja yhteiskunnallinen tulo pysyvät myös ennallaan. Rahan kysyntä määrittää kulutus/käteisvarantotason -suhteen. Investointi/kulutus -suhde, Keynes tahdittaa, on täysin erillinen ja riippumaton asia. Se määrittyy pelkästään aikapreferensseillä (katso Rothbard 1983a: 40-41; Mises [1949] 1966: 256).

Samaan lopputulokseen päädytään, jos huomioidaan muutokset rahan tarjonnassa (likviditeettipreferenssin ollessa annettuna). Keynes väittää rahan tarjonnan lisäyksen, muiden asioiden pysyessä ennallaan, pystyvän vaikuttamaan positiivisesti työllisyyteen. Hän kirjoittaa, ”Niin kauan kuin on työttömyyttä, työllisyys tulee muuttumaan samassa suhteessa kuin rahan määrä” (Keynes 1936: 296). Tämä on kuitenkin erittäin erikoinen lausunto, koska se olettaa työttömien resurssien olemassaolon sen sijaan, että se selittäisi miksi tällaisen asian mahdollisesti tulisi ilmetä; sillä ilmeisesti resurssi voi olla työtön ainoastaan, koska sitä ei joko tunnisteta niukaksi ollenkaan ja siksi sillä ei ole mitään arvoa tai koska sen omistaja vapaaehtoisesti hinnoittelee sen ulos markkinoilta, ja sen työttömyys ei ole ratkaisua vaativa ongelma (katso Hutt [1939] 1977).

Jopa silloin kun tämän kritiikin annettaisiin raueta, Keynesin lausunnot olisivat silti erehdyttäviä. Sillä jos muut asiat pysyvät ennallaan, tällöin rahan tarjonnan lisäys johtaisi yksinkertaisesti kasvaneisiin hintoihin yleensä ja samanaikaisesti, ja suhteellisesti lisääntyneisiin palkkatasoihin, ja mikään muu ei muuttuisi lainkaan. Jos tämän vastaisesti työllisyys kasvaisi, se pystyisi tapahtumaan ainoastaan, jos palkkatasot eivät nousisi sen mukana, ja samassa laajuudessa kuin muut hinnat. Kuitenkaan muiden asioiden ei voitaisi enää tällöin sanoa pysyvän ennallaan, koska reaaliset palkkatasot alenisivat, ja työllisyys voi ainoastaan nousta reaalipalkkojen laskiessa, jos suhteellinen arvio työllisyydestä suhteessa itsensä työllistämiseen (ts. työttömyyteen) oletetaan muuttuneeksi. Kuitenkin jos tämä olisi oletettu muuttuneeksi, ei olisi vaadittu lisäystä rahan tarjontaan. Sama seuraus, nimittäin lisääntynyt työllisyys, olisi myös saatu aikaiseksi työläisten hyväksyessä alempia nominaalipalkkatasoja.

#### II.3 Korko

Keskustelussaan koron ilmiöstä, Keynes hylkää järkeilyn ja maalaisjärjen kokonaan. Keynesin mukaan, koska rahalla on systemaattinen vaikutus työllisyyteen, tuloihin ja korkoon, tällöin itse koron—tässä asiassa melko johdonmukaisesti—tulee koostua puhtaasti rahallisesta ilmiöstä (Keynes 1936: 173).[16] Minun ei tarvinne selittää tämän näkemyksen alkeellista virheellisyyttä.

Riittää kun tässä mainitaan, että raha muttei korko häviäisi tasapainossa, mikä viittaa siihen että korkoa tulee pitää reaalisena, ei rahallisena, ilmiönä.

Lisäksi Keynes puhuessaan muuttujien ”toiminnallisista suhteista” ja ”keskinäisestä määrittymisestä” kausaalisten, yksisuuntaisten suhteiden sijaan, sotkeutuu väistämättömiin ristiriitaisuuksiin koron teoriassaan (katso Rothbard [1962] 1970: 687-89). Kuten on yllä selitetty, toisaalta Keynes ajattelee likviditeettipreferenssin (ja rahan tarjonnan) määrittävän korkotason, niin että esimerkiksi rahan kysynnän lisäys tulee nostamaan korkotasoa (ja lisääntynyt rahan tarjonta laskemaan sitä) ja tämä tulee tällöin vähentämään investointeja, ”kun taas korkotason alentumista voidaan odottaa, ceteris paribus, lisäämään investointien volyymia” (Keynes 1936: 173).

Toisaalta luonnehtiessaan korkotasoa ”palkintona likviditeetistä eroamiseksi,” hän tunnustaa korkotason määrittävän rahan kysynnän. Esimerkiksi pudotus korkotasossa lisäisi käteisen kysyntää (ja myös, tulisi lisätä, taipumusta kuluttaa) ja johtaisi näin vähentyneisiin investointeihin. Ilmiselvästi kuitenkin alempi korkotaso tuskin pystyy tekemään molempia, kasvattamaan ja vähentämään investointeja samaan aikaan. Tässä täyty olla jotain pielessä.

Koska korko, Keynesin mukaan, on pelkästään rahallinen ilmiö, on ainoastaan luonnollista olettaa, että sitä voidaan manipuloida mielin määrin rahapolitiikalla (luonnollisesti olettaen ettei tämä politiikka rajoitu 100% reservien hyödykerahakannan olemassaoloon, kuten kultakantaan). ”Aikaisemmasta korkotasosta,” Keynes kirjoittaa, ”ei ole mitään erityistä etua” (ibid.: 328).

Itse asiassa jos rahan tarjontaa nostetaan riittävästi, korkotaso voidaan väitetysti viedä nollaan. Keynes tunnistaa, että tämä viittaisi pääomahyödykkeiden ylirunsauteen, ja tämän oivalluksen olisi luullut antaneen hänelle syyn miettiä kantaansa uudelleen. Ei kuitenkaan! Päinvastoin, kaikessa vakavuudessa hän kertoo meille ”että hyvin hoidetun yhteisön, varustettuna nykyaikaisilla teknisillä resursseilla, jonka väestö ei lisäänny nopeasti, tulisi pystyä tuomaan alas pääoman rajatehokkuus tasapainossa lähelle nollaa yhdessä sukupolvessa” (ibid.: 220).

On ”suhteellisen helppoa tehdä pääomahyödykkeet niin yltäkylläisiksi, että pääoman rahatehokkuus on nolla (ja) tämä saattaa olla kaikkein järkevin tapa päästä asteittain eroon monista kapitalismin kyseenalaisista ominaisuuksista” (ibid.: 221). ”Ei ole olemassa mitään sisäsyntyistä syytä pääoman niukkuudelle” (ibid.: 376). Enemminkin on ”mahdollista yhteisellä säästämisellä valtion välityksellä pitäytyä tasolla, jossa se lakkaa olemasta niukkaa” (ibid.).

Siitä viis että tämä olettaisi pääoman ylläpidon tai korvaamisen tulleen tarpeettomaksi (sillä jos näin olisi, pääomahyödykkeet olisivat yhä niukkoja, ja siksi niillä olisi hinta) ja pääomahyödykkeiden sen sijaan täytyisi olla ”ilmaisia hyödykkeitä” samassa merkityksessä kuin ilma on yleensä ”ilmaista.” Siitä viis että jos pääomahyödykkeet eivät olisi enää niukkoja, silloin eivät myöskään kulutushyödykkeet olisi niukkoja (sillä jos ne olisivat niin tällöin keinot niiden tuotannon työllistämiseen täytyisivät myös olla niukkoja). Ja siitä viis että tässä Eedenin puutarhassa, jonka Keynes lupaa perustaa yhdessä sukupolvessa, ei olisi enää mitään käyttöä rahalle. Sillä kuten hän ilmoittaa meille, ”Olen vaikuttunut suurista yhteiskunnallisista eduista pääoman varannon kasvattamisessa kunnes se lakkaa olemasta niukkaa” (ibid.: 325). Kuka uskaltaisi olla eri mieltä tästä?[17]

Silti lisää on vielä tulossa—koska, kuten Keynes sen näkee, on olemassa joitain esteitä matkalla paratiisiin. Ensinnäkin kultakanta on tiellä, koska se tekee luoton laajentamisen mahdottomaksi (tai vähintäänkin vaikeaksi, sillä luottoekspansiosta seuraisi kullan ulosvirtaus ja sen seurauksena taloudellinen supistuminen). Tästä syystä siis Keynesin toistuvat polemiikit tätä instituutiota vastaan.[18]

Lisäksi juuri selitetty ongelma on hänen itsensä aikaansaama: alempi korkotaso väitetysti nostaa ja laskee investointeja samanaikaisesti. Ja päästäkseen pois tästä loogisesta sotkusta Keynes keksii salaliittoteorian: sillä samaan aikaan kun korkotaso tulee laskea nollaan niukkuuden hävittämiseksi, kuten meille on kerrottu, mitä alhaisempi korkotaso, sitä alhaisempi on myös palkinto likviditeetistä eroamiseen. Mitä alempi korkotaso, tarkoittaa että sitä alhaisempi on kannustin kapitalisteille investoida, koska voitot tulevat vähenemään vastaavasti. Sen vuoksi ne pyrkivät heikentämään, ja juonittelemaan, kaikki yrityksiä vastaan palauttaa Eedenin puutarha.

”Eläimellisen elinvoiman” (ibid.: 161) ja ”uhkapelin vaistojen” (ibid.: 157) ja ”riippuvaisina rahanteon intohimoon” (ibid.: 374) ne tulevat vehkeilemään varmistaakseen ”jotta pääoma tullaan pitämään riittävän niukkana” (ibid.: 217). ”Nykyajan ongelmamme ankaruus ja erikoisuus tulee esiin näin ollen,” kirjoittaa Keynes, ”mahdollisuudesta, että keskimääräinen korkotaso, joka sallii hyväksyttävän keskimääräisen työllisyyden tason [ja yhteiskunnallisen tulon] on niin sopimaton vaurauden omistajille, ettei sitä voida auliisti vakiinnuttaa pelkästään rahan määrällä” (ibid.: 308-9). Itse asiassa ”kaikkein vakain ja vähiten helpoiten siirrettävä elementti nykyaikaisessa taloudessamme on tähän asti ollut, ja saattaa osoittautua olemaan myös tulevaisuudessa, hyväksyttävä minimikorkotaso varallisuuden omistajien enemmistölle.” (ibid.: 309).[19]

Onneksi, meitä valaistaan, tästä ahdingosta on keino ulos: ”vuokranantajan eutanasia ja sen seurauksena kapitalistin kumulatiivisen epäoikeudenmukaisuuden voiman eutanasia pääoman niukkuusarvon hyväksikäytössä” (ibid.: 376, 221). Varmasti he ansaitsevat tällaisen kohtalon. Sillä ”liikemaailmaa” hallitsee ”kontrolloimaton ja tottelematon psykologia” (ibid.: 317), ja yksityiset sijoitusmarkkinat ovat ”pääosin ostamastaan välinpitämättömien ostajien ja sijoittajien vaikutuksen alaisena, jotka ovat enemmän huolissaan ennustaakseen seuraavan markkinan tunnelmien muutoksen kuin kunnollisesta pääomaluokkien tulevan tuoton ennusteista” (ibid.: 316). Itse asiassa emmekö me kaikki tiedä, että ”ei ole selkeää kokemusperäistä todistetta siitä, että sijoituspolitiikka joka on yhteiskunnallisesti hyödyllistä, käy yksiin sen kanssa joka on kaikkein tuottoisin” (ibid.: 157); sillä yksityisten sijoittajien päätökset riippuvat merkittävästi ”hermoista ja hysteriasta sekä jopa ruuansulatuksesta ja reaktioista säähän” (ibid.: 162) pikemmin kuin järkiperäisestä laskennasta?

Näin Keynes vetää yhteen, ”nykyisen investointivolyymin järjestämisen velvollisuutta ei voida turvallisesti jättää yksityisiin käsiin” (ibid.: 320). Sen sijaan muuttaakseen nykyisen kurjuuden ihanuuksien maaksi, ”kutakuinkin kattava investointien sosialisointi tulee osoittautumaan ainoaksi keinoksi” (ibid.: 378). ”Valtion, joka pystyy laskemaan pääomahyödykkeiden rajatehokkuuden pitkällä tähtäimellä ja perustuen yleiseen yhteiskunnalliseen hyötyyn, [tulee ottaa] yhä suurempi vastuu investointien suorasta järjestämisestä” (ibid.: 164).

Luotan ettei mikään tästä vaadi lisäkommentteja. On liian ilmeistä, että nämä ovat vuodatusta joltakin, joka ansaitsee tulla kutsutuksi kaikeksi muuksi kuin taloustieteilijäksi.

#### II.4 Kapitalistinen prosessi

Tämä tuomio löytää vielä enemmän tukea, kun Keynesin kapitalistisen prosessin teoriaa käydään lopultakin läpi. Yllä olevista lainauksista pitäisi tulla selväksi ettei Keynes ollut mikään kapitalistien tai kapitalismin ystävä. Itse asiassa puoltaessaan ”investointien sosialisointia hän tulee avoimesti esiin sosialistina.”[20] Keynesille kapitalismi tarkoitti kriisiä.

Hän antoi tälle kaksi pääasiallista syytä. Ensimmäistä, jolle Keynes määritti kapitalistisen prosessin syklisen luonteen, on jo tullut käsiteltyä. Varmasti niin kauan talouden suunnan pääosin määrittävät kapitalistit jotka, meille tulleen kerrotun, ”ovat pääosin välinpitämättömiä ostamastaan,” ja jotka vehkeilevät ”pitääkseen asioita niukkoina,” tämä suunta ei voi olla vaivaton. Riippuen pääosin ihmisistä, jotka perustavat päätöksensä ”ruuansulatukseensa ja säähän,” kapitalistisen prosessin täytyy olla arvaamaton. Liikkuen ”sahaavan” yrittäjällisen optimismin ja pessimismin välillä, jotka puolestaan määrittyvät ”liikemaailman kontrolloimattomasta ja tottelemattomasta psykologiasta,” nousu- ja laskukaudet ovat väistämättömiä.

Bisnessyklit—näin kuuluu keskeinen viesti Yleisen teorian kappaleessa 22, ”Huomioita kaupankäynnin syklistä”—ovat psykologisesti määriteltyjä ilmiöitä. Kuitenkin tämä on varmasti paikkansapitämätöntä. Bisnessyklin psykologinen selitys, tarkkaan ottaen, on mahdoton ja sen selityksenä pitäminen sisältää kategorisen virheen: Bisnessyklit ovat ilmiselvästi todellisia tapahtumia yksilöiden kokemina, mutta heidän kokeminaan ilmenneenä heidän ulkopuolellaan todellisten hyödykkeiden ja todellisen vaurauden maailmassa. Uskomukset, tuntemukset, odotukset, optimismi ja pessimisti ovat toisaltaan psykologisia ilmiötä.

On mahdollista ajatella jonkin psykologisen ilmiön vaikuttavan johonkin toiseen. Mutta on mahdotonta kuvitella psykologisella ilmiöllä tai tunnetilalla olevan mitään suoraa vaikutusta ulkoisen maailman todellisten asioiden ja hyödykkeiden lopputuloksiin. Ainoastaan tekojen kautta voidaan todellisten tilanteiden suuntaan vaikuttaa, jokaisen bisnessyklin selityksen täytyy näin välttämättä olla prakseologinen (vastakohtana psykologiselle). Itse asiassa Keynesin psykologinen bisnessykliteoria ei pysty selittämään lainkaan miksi mitään todellista tapahtuu.

Kuitenkin reaalimaailmassa ihmisten täytyy toimia ja tulee jatkuvasti allokoida ja allokoida uudelleen niukkoja resursseja arvotettuihin päämääriin. Ei ole mahdollista toimia sattumanvaraisesti, vaikka Keynes haluaisi näin olevan, koska toimintaa välttämättä rajoittaa todellinen niukkuus, johon psykologiallamme ei voida vaikuttaa lainkaan. Keynesin teoria ei myöskään selitä miksi yrittäjien mielialojen vaihteluista seuraisi mitään erityistä liiketoiminnan heilahtelujen kaavaa—kuten nousu- ja laskukausien sykli, jota hän oletetusti haluaa selittää—minkä tahansa muun ymmärrettävän heilahtelujen kaavan sijaan.

Toisen syy kapitalismin epävakauteen ja sosialistisen ratkaisun suotavuuteen, Keynesin mukaan, on kapitalismin sisäsyntyiset stagnaatiolliset taipumukset. Hänen stagnaatioteoriansa ytimessä on huomio, jonka hän lainaa Hobsonilta ja Mummeryltä ja tukee, ”että nykyisten teollisten yhteisöjen normaalissa tilassa, kulutus rajoittaa tuotantoa eikä tuotanto kulutusta” (Keynes 1936: 368).[21] Tämän  ollessa yksi hänen aksioomistaan, voi ainoastaan pötypuhetta seurata.

Stagnaatio juontuu kulutuksen puutteesta. ”Siihen pisteeseen saakka kunes täystyöllisyys vallitsee,” Keynes kirjoittaa, ”pääoman kasvu ei riipu lainkaan alhaisesta alttiudesta kuluttaa, vaan päinvastoin on sen rajoittamana” (ibid.: 372-73). Tämä yhdistettynä tähän alikulutuksellisuuden väittämään on ”perustavanlaatuinen psykologinen laki, josta olemme oikeutetut olemaan riippuvaisia suurella luottamuksella sekä a priori meidän tiedostamme ihmisen luonteesta että kokemuksen yksityiskohtaisista tosiasioista, on että ihmiset ovat taipuvaisia keskimäärin ja yleensä lisäämään kulutustaan heidän tulojensa noustessa, mutta ei niin paljon kuin heidän tulojensa kasvu” (ibid.: 96). ”Yleensä, …suurempi tulojen osuus [tullaan] säästämään reaalitulojen kasvaessa” (ibi.: 97, 27ff).

Yksistään tämä toinen laki, joka on hyväksytty tässä vakuuttavaksi argumentoinnin vuoksi (paitsi lisäyksellä, että kulutus ei voi luonnollisesti koskaan pudota nollaan), ei vaikuta ilmaisevan mitään ongelmaa. Entä sitten? Jos säästöt ylisuhteellisesti kasvavat lisääntyvien tulojen kanssa, sitä parempi yhteiskunnan tuotolle.[22] Mutta luonteenomaisesti Keynes liittää tämän lain väitteeseen, että tuotantoa rajoittaa kulutus, ja tämän jälkeen hänellä ei ole mitään vaikeuksia todistaa haluamaansa.

Jos kulutus rajoittaa tuotantoa, ja jos kuluttamattomuus nousee kasvavien tulojen kanssa, tällöin tästä itse asiassa ei vaikuta seuraavan että kasvavat tulot pitävät sisällään niiden oman kumoutumisensa lisääntyvällä kuluttamattomuudella, joka puolestaan rajoittaa tuotantoa jne. Ja jos näin on, tästä näyttää myös seuraavan, että vauraampien yhteiskuntien, jotka ovat kuluttamatta enemmän, tulisi erityisesti kärsiä tästä ”stagnitismista” sekä että missä tahansa yhteiskunnassa tulisi rikkaiden,  jotka eivät-kuluta lisää, myötävaikuttaa eniten talouden stagnaatioon. (Lukuun ottamatta ”pientä” ongelmaa, jota ei voida selittää tämän teorian perusteella, nimittäin kuinka yksilöt tai yhteiskunnat alkujaankaan voisivat olla vauraampia kuin toiset!)

Joka tapauksessa Keynes hyväksyy nämä johtopäätökset tosina.[23] Tämän mukaisesti ja jälkeen hän esittää suosituksensa kuinka stagnaatiosta päästään eroon. ”Kattavan investointien sosialisoinnin” lisäksi Keynes ehdottaa toimenpiteitä kulutuksen elvyttämiseksi, erityisesti tulojensiirtoja rikkailta (alhaisen kulutustaipumuksen henkilöiltä) köyhille (korkean kulutustaipumuksen henkilöille):

”Tähdätessä yhteiskunnallisesti kontrolloituun investointitasoon yhdessä progressiivisesti laskevan pääoman rajatehokkuuden kanssa, minun tulisi tukea samaan aikaan kaikenlaisia toimenpiteitä kulutustaipumuksien lisäämiseksi. Sillä on epätodennäköistä, että täystyöllisyyttä voidaan ylläpitää, teimme investoinneille mitä tahansa nykyisellä kulutustaipumuksilla. Näin ollen molemmille toimintamalleille on tilaa toimia samaan aikaan: edistää investointeja ja samaan aikaan edistää kulutusta, ei ainoastaan tasolle, jota nykyinen taipumus kuluttaa vastaisi lisääntyneille investoinneille, vaan vielä korkeammalle tasolle.” (ibid.: 325)[24]

Mutta kuinka tällainen samanaikainen investointien ja kulutuksen edistäminen tulojen lisäämiseksi on ymmärrettävä mahdolliseksi?

Itse asiassa Keynes antaa hänen omat muodolliset määritelmänsä käytetyistä termeistä: ”Tulot = kulutus + investoinnit; säästöt = tulot – kulutus; sen vuoksi säästöt = investoinnit” (ibid.: 63).[25] Näiden määritelmien perusteella yhtäaikainen kulutuksen ja investointien lisäys annetuista tuloista on käsitteellisesti mahdotonta!

Keynes ei ole kuitenkaan paljoakaan vaivautunut tällaisista ”yksityiskohdista.” Saadakseen haluamaansa hän yksinkertaisesti siirtää, täysin ilman mainintaa, termiensä merkitystä. Hän hylkää yllä lainatut muodolliset määritelmänsä, koska näistä seuraisi tällainen mahdottomuus, ja hän omaksuu uuden merkityksen termille ”säästöt.” Kuluttamattomien tulojen sijaan ”säästöt” tulevat hiljaisesti tarkoittamaan ”hamstrausta,” toisin sanoen toimintaa jossa ei kuluteta rahaa joko kulutus- tai pääomahyödykkeisiin (katso Hazlitt [1959] 1973: 120-33).  Näin tulokset saadaan helposti oikeanlaisiksi. Sillä nyt säästöt eivät enää vastaa investointeja: ja säästöt, määritettynä ei-kuluttamisen toimintana, saavat automaattisesti negatiivisen sävyn, investointien ja kulutuksen saadessa positiiviset ilmaukset.

Lisäksi nyt tulee aina olla huolissaan luonnostaan säästöjen investointien ylittämisestä, tai siltä se vaikuttaa, sillä tämä vaikuttaisi vihjaavan jonkin vuotavan ulos taloudesta ja tulot (määritettynä investoinnit + kulutus) tulevat jotakuinkin vähentyneiksi. Keynes on epäilemättä huolissaan tästä mahdollisuudesta. Hän kutsuu sitä ”krooniseksi taipumukseksi läpi ihmiskunnan historian alttiudeksi säästä ollakseen vahvempi kuin vaikuttimeksi investoida” (Keynes 1936: 367). Ja tämä krooninen taipumus tulee erityisesti mainita, jos tulot ovat korkeita, sillä tällöin kuten meille on kerrottu, säästöt saavuttavat erityisen korkean osuuden tuloista.

Mutta ei syytä huoleen: jos jokin vuotaa ulos, jotain voi myös valua sisään. Jos säästöt nähdään kuluttamattomana rahana, tällöin säästöt voidaan saattaa olemassaoloonsa erittäin yksinkertaisesti valtion rahan luonnin keinoin kompensoidakseen ulosvirtausta, joka pyrkii kasvamaan tulojen lisääntyessä. Toki on olemassa vaara, että nämä kompensoivat ”yhteisölliset säästöt” tulevat välittömästi valumaan taas pois lisättyinä yksityissektorin käteishamstraukseen (koska Keynesin mukaan uutena luodut säästöt alentaisivat korkotasoa, ja tämä puolestaan lisäisi kapitalistien likviditeettipreferenssiä vastavoimana tällaiselle taipumukselle ja ”pitääkseen pääoman niukkana” keinotekoisesti.). Mutta kuten tiedämme tämä voidaan hoitaa ”investoinnit sosialisoimalla,” sekä eräillä geselliläisiksi leimatuilla rahasuunnitelmilla: ”leimatun rahan ajatus on kestävällä pohjalla” (ibid.: 357).

Sen jälkeen kun säästöt ja investoinnit tehdään julkisesti—valtion agentin avulla, kuten Keynes sanoisi—ja kaikki raha on kulutettu, ilman enää pidä-asiat-niukkoina motiivia esteenä, ei ole itse asiassa enää mitään ongelmaa lisätä kulutusta ja investointeja samanaikaiseksi. Koska säästöistä on tullut kuluttamatonta rahaa ja uusi luotu raha ja luotto ovat yhtä ”aitoja” kuin mikä tahansa muu,  koska näitä ei ”pakoteta” kenellekään, säästöjä voidaan luoda kynää käyttäen.[26] Ja koska valtio, päinvastoin kuin niukkuutta-hyväksikäyttävät kapitalistit, voi varmistaa että nämä ylimääräiset aidot säästöt tosiaankin kulutetaan (sen sijaan että ne vaeltaisivat hamstraukseen), mikä tahansa lisäys rahan ja luottojen tarjontaan valtion väliintulon avulla lisää kulusta ja investointeja yhtäaikaisesti ja näin edistää tuloja kahdesti.

Pysyvä inflaatio on Keynesin lääke kaikkeen. Se auttaa ylittämään stagnaation; sen lisäys ylittää vielä vakavamman edistyneempien yhteiskuntien stagnaatiokriisit. Lopulta kun stagnaatio on voitettu, yhä enemmän inflaatiota tulee hävittämään niukkuuden yhdessä sukupolvessa.[27]

Kuitenkaan ihmeet eivät lopu tähän. Mikä on tämä vuoto, tämä investoinnit ylittävä säästöjen ylijäämä, josta kaikki nämä vaarat koostuvat? Keynes pyrkii torjumaan tällaiset ajatukset pyytämällä meitä jälleen kerran pidättäytymään logiikan käytöstä talouteen. ”Nykyaikainen ajattelu,” hän kirjoittaa, ”on yhä huomion läpitunkemaa, että jos ihmiset eivät kuluta rahojaan yhdellä tavalla, he tulevat kuluttamaan ne toisella” (ibid.: 20). On vaikea kuvitella kuinka tämä nykyaikainen ajatus voisi mahdollisesti olla väärä, mutta Keynes piti sitä vääränä. Hänelle oli olemassa kolmas vaihtoehto. Jokin, taloudellinen hyödyke, ajateltaisiin yksinkertaisesti katoavan olemassaolostaan, ja tämä tarkoittaa vaikeuksia.

”Yksilön säästämisen teko tarkoittaa—niin sanotusti—päätöstä olla ilman päivällistä tänään. Mutta siitä ei seuraa päätöstä syödä päivällistä tai ostaa paria saappaita viikkoa myöhemmin tai vuotta myöhemmin tai kuluttaa jotain tiettyä asiaa jonain tiettynä päivänä. Näin se alentaa tämän päivän päivällisten liiketoimintaa kannustamatta liiketoimintaa valmistautumaan johonkin tulevan kulutuksen toimintaan. Se ei ole korvaa nykyistä kulutuskysyntää tulevalla kulutuskysynnällä, — se on tällaisen kysynnän netto heikentyminen.” (ibid.: 210)

Silti kaksiarvologiikan kriittisyys ei aivan vielä murene. Kuinka voi olla mitään jonkin netto vähenemistä? Mitä ei kuluteta kulutushyödykkeisiin tai pääomahyödykkeisiin täytyy yhä olla kulutettuna johonkin muuhun—nimittäin, käteiseen. Tämä ammentaa tyhjiin kaikki vaihtoehdot. Tulot ja varallisuus voidaan ja tulee allokoida kulutukseen, investointeihin tai käteiseen.

Keynesin heikentyminen, vuoto, säästöjen ylijäämä investoinneista, on tuloja käytettynä, tai lisättynä, käteishamstraukseen. Mutta tällaisella lisääntyneellä käteisen kysynnällä ei ole vaikutusta reaalituloihin, kulutukseen tai investointeihin, kuten on jo tullut selitettyä. Yhteiskunnan rahavarannon ollessa annettu, yleinen kasvu käteisen kysynnässä voi ainoastaan ajaa alas ei-rahallisten hyödykkeiden rahahintoja. Mutta entä sitten? [28]

Nominaalitulot, toisin sanoen rahassa määritetyt tulot, tulevat laskemaan; reaalitulot ja reaalinen kulutus/investointi –suhde pysyy muuttumattomana. Ja ihmiset matkan varrella saavat mitä haluavat, toisin sanoen reaaliarvon lisäyksen käteisvarantoihinsa sekä rahallisen yksikön ostovoimaan.

Tässä ei ole mitään stagnaattista, tai kuluttavaa tai vuotavaa, ja Keynes ei ole tarjonnut teoriaa stagnaatiosta lainkaan (ja luonnollisesti tämän myötä ei myöskään teoriaa kuinka stagnaatiosta päästään eroon). Hän on ainoastaan antanut täysin normaalille ilmiölle, kuten laskeville hinnoille (aiheutuneena lisääntyneestä kysynnästä rahalle tai laajentuneesta tuotannollisesta taloudesta), huonon maineen kutsuessaan sitä ”stagnaatioksi” tai ”taantumaksi” tai seurausta efektiivisen kysynnän puutteesta, löytääkseen uuden tekosyyn hänen omille inflatorisille suunnitelmilleen.[29]

Tässä meillä on siis Keynes: 1900-luvun tunnetuin ”taloustieteilijä.” Vääristä työllisyyden, rahan ja koron teorioista hän on suodattunut fantastisen väärän teorian kapitalismista ja paperirahalla nousevasta sosialistisesta paratiisista.

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/hoppe.pdf)  
 Alkuperäinen artikkeli: [The Misesian Case against Keynes](http://mises.org/story/2492)

Huomautukset:

[1] Taloustieteen perusteista, katso Mises (1978b, 1981, 1985), Rothbard (1979) ja Hoppe (1983, 1988). Kilpailevasta positiivisesta taloustieteen näkemyksestä, jonka mukaan talouden lait ovat empiirisen vahvistuksen tai hylkäämisen alaisia hypoteeseja (hyvin paljon fysiikan lakien tapaan), katso Friedman (1953).

[2] Aikapreferenssistä, katso osio I.3.

[3] ”Yksilö uskoo löytävänsä myöhemmin palkitsevan työn asuinpaikassaan ja ammatissa, josta hän pitää enemmän ja johon hänet on koulutettu. Hän pyrkii välttämään kuluja sekä muita haittoja ammatista toiseen siirtymisessä. Saattaa olla erityisiä olosuhteita lisäämässä näitä kuluja… Kaikissa näissä tapauksissa yksilö valitsee tilapäisen työttömyyden, koska hän uskoo tämän valinnan maksavan paremmin pitkässä juoksussa” (Mises [1949] 1966: 598-99).

[4] ”Järjestelmässä ilman muutosta, jossa ei ole minkäänlaista epävarmuutta tulevaisuuden suhteen, kenenkään ei tarvitse pitää käteistä. Jokainen yksilö tietää tarkalleen minkä määrän rahaa hän tulee tarvitsemaan minä tahansa tulevana päivänä. Sen vuoksi hän pystyy lainamaan kaikki vastaanottamansa varat tavalla jolla lainat erääntyvät päivänä jolloin hän tarvitsee niitä” (Mises [1949] 1966: 249; katso myös Rothbard [1962] 1970: 280).

[5] Katso Rothbard ([1962] 1970: 669–71). ”Hyödykkeet ovat käyttökelpoisia ja niukkoja, ja mikä tahansa hyödykkeiden lisäys on yhteiskunnallisesti hyödyllistä. Mutta raha ei ole hyödyllistä suoraan, vaan ainoastaan vaihdannoissa… Kun rahaa on vähemmän, rahallisen yksikön vaihtoarvo nousee; kun rahaa on enemmän, rahallisen yksikön vaihtoarvo laskee. Teemme johtopäätöksen ettei ole olemassa ”liian vähää” tai ”liian paljoa” rahaa, sillä, oli yhteiskunnallinen rahavaranto mikä tahansa, rahan edut hyödynnetään aina täydessä laajuudessaan” (Rothbard [1962] 1970: 670; katso myös Rothbard 1983).  
    
 [6] Koron aikapreferenssiteoriasta, katso W.S. Jevons (1965), E. von Bohm-Bawerk (1959), R. Strigl (1934), F.A. Fetter (1977) ja R.B. Garrison (1979, 1988).

[7] Varmasti kaikki pidemmät tuotantoprosessit eivät ole tuottavampia kuin lyhyemmät; mutta oletuksella että ihmiset, aikapreferenssin rajoittamina, tulevat väistämättä ja kaikkina aikoina valitsemaan lyhimmän mahdollisen menetelmän tietyn tuotannon tuottamiseen, tällöin mikä tahansa lisäys tuotantoon voidaan—prakseologisesti—saavuttaa ainoastaan jos tuotantorakennetta on pidennetty.

[8] Valtion roolista vaurauden muodostumisen tuhoamisessa, katso Rothbard (1977) and Hoppe (1989d).

[9] Bisnessyklin teoriasta, katso Misesin alkuperäinen panos (Mises 1971); hänen ensimmäinen yksityiskohtaisempi versio on Mises (1928 1978a). Katso myös Hayek (1939b, [1935] 1967c). Hayekin teokset julkaistiin ensikerran 1929, vast. 1931; On mielenkiintoista huomata että Hayek, joka sai Nobelin palkinnon 1974, Misesin kuolinvuonna, panoksestaan Mises/Hayek bisnessykliteoriaan, ilmiselvästi antaa virheellisen kuvan Misesin saavutuksista tämän teorian kehityksessä. Hänen vuoden 1931 Prices and Production, ensimmäisessä itävaltalaisen bisnessykliteorian englanninkielellä ilmestyneessä esityksessä, Hayek tuo esiin Misesin aikaisemman vaatimuksen kuuluisuudesta. Kuitenkin vaikka hän viittaa Misesin 1928 teokseen (viitattuna yllä), hän virheellisesti väittää että Misesin panos teoriaan oli pohjimmiltaan rajoittunut vain muutamiin huomautuksiin hänen alkuperäistä vuoden1912 teoksestaan; Katso Strigl (1934), Robbins (1971), Rothbard (1983a), Mises, Haberler, Rothbard ja Hayek (1983), Hoppe (1983), Garrison (1986, 1988).

[10] Katso myös R. Garrison 1988b. Katso myös psykologisten (verrattuna prakseologisen) bisnessykliteorioiden kritiikki, II.4.

[11] Keynesiläisestä kirjallisuudesta, katso S. Harris (1948a), A. Hansen (1953); Keynesin vastaisesta kirjallisuudesta, katso H. Hazlitt ([1959] 1973, 1984).

[12] Tässä kohtaa Keynes lupaa vaihtoehtoisen määritelmän annettavan sivulla 26; paljastavasti tällaista määritelmää ei löydy sieltä tai muualtakaan kirjasta!

[13] Mises selittää: ”Oletetaan että on vain kultarahaa ja ainoastaan yksi keskuspankki. Perättäisessä kehityksessä kohti tasaisesti pyörivää talouden tilaa kaikki yksilöt ja yritykset rajoittavat askel kerrallaan käteisvarantojaan ja näin vapautuneet kultamäärät virtaavat ei-rahalliseen—teolliseen—käyttöön. Kun tasaisesti pyörivän talouden tasapaino lopulta saavutetaan, ei ole enää käteisvarantoja; kultaa ei enää käytetä rahallisiin tarkoituksiin. Yksilöt ja yritykset omaavat vaateita keskuspankkia kohtaan, josta jokainen osa erääntyy tarkalleen vastaten määrää jonka he tulevat tarvitsemaan vastaavina päivämäärinä velvoitteidensa suorittamiseksi. Keskuspankki ei tarvitse reservejä, koska sen asiakkaiden päivittäisten maksujen kokonaissumma vastaa ottojen kokonaissummaa. Itse asiassa kaikki maksusuoritukset voidaan suorittaa pankin kirjanpidon kautta ilman turvautumista lainkaan käteiseen. Näin tämä järjestelmän ’raha’ ei ole vaihdannan väline; se ei ole rahaa ollenkaan; se on ainoastaan numeraire, eteerinen ja määrittämätön laskennallinen yksikkö sen epämääräisen määrittämättömässä luonteessa, jolle joidenkin ekonomistien mielikuvitus ja monien maallikoiden virheet ovat erheellisesti yhdistäneet rahalle” (Mises [1949] 1966: 249).

[14] Keynes tunnistaa rahalla olevan myös jotain tekemistä epävarmuuden kanssa. Kuitenkin tässä osoitettu perustavanlaatuinen virhe hänen rahan teoriassaan nousee esiin uudelleen, kun hän ei yhdistä rahaa epävarmuuteen sinänsä, vaan tarkemmin ilmaistuna korkotasojen epävarmuuteen. ”Välttämätön olosuhde [rahan olemassaololle],” hän kirjoittaa, ”on epävarmuuden olemassaolo tulevasta korkotasosta” (Keynes 1936: 168–69). Katso myös seuraava keskustelu.

[15] Absurdeista seurauksista oletukseen funktionaalisista—enemmin kuin kausaalista—suhteista, katso keskustelu osiossa II.3 alla.

[16] Katso myös Keynesin ylistävät huomaukset merkantilistisesta taloudesta, ja erityisesti, S. Gesell, tämän näkemyksen edeltäjinä (Keynes 1936: 341, 355).

[17] Katso myös Hazlitt ([1959] 1973: 231–35). Entäpä vaikuttavan ilmeinen vastaväite, että rahallisen luoton ekspansio, jonka kautta Keynes halua tuoda korkotason laskun nollaan, ei ole muuta kuin paperin laajentamista ja niukkuuden ongelmassa on kyse ”todellisista” hyödykkeistä, joka voidaan ylittää ainoastaan ”aidoilla säästöillä”? Tähän hän antaa seuraavan hassun vastauksen: ”Huomio että luoton luominen pankkijärjestelmällä mahdollistaa investoinnit joihin ”ei mikään aito säästäminen” pysty vastaamaan” (Keynes 1936: 82), toisi sanoen, ”ajatus siitä, että säästöt ja investoinnit … voivat erota toisistaan, voidaan uskoakseni selittää optisella harhalla” (ibid.: 81). ”Tästä päätöksestä seuraavat säästöt ovat yhtä aitoja kuin mitkä tahansa muutkin säästöt. Ketään ei voida houkutella omistaan ylimääräistä rahaa vastaten uutta pankkiluottoa ellei hän tarkoituksella suosi pitää ylimääräistä rahaa jonkin muun varallisuuden muodon sijaan” (ibid.: 83). ”Uutta rahaa ei ”pakoteta” kenellekään” (ibid.: 328). Kuten Henry Hazlitt mainitsee, ”Samalla perusteella voimme luoda minkä tahansa haluamamme määrän uusia ”säästöjä” yön yli, pelkästään painamalla tämän määrän uutta paperirahaa, koska joku tulee välttämättä ottamaan nämä uudet paperirahat” (Hazlitt [1959] 1973: 227).

[18] Katso Keynes (1936: 129ff., 336ff., 348ff.). Keynesin roolista todellisessa kultakannan tuhoamisessa, katso Hazlitt (1984).

[19] Alaviitteessä hän lisää, ”1800-luvun sanonta, lainattuna Bagehotilta, että ’Matti Härkä’ kestää monia asioita, mutta hän ei voi kestää kahta prosenttia.” Keynesin salaliittoteoriasta, katso Hazlitt ([1959] 1973: 316–18).

[20] Keynesin sosialismi ei kuitenkaan ollut bolsevikkien kannattamaa proletariaattista tasa-arvoista versiota. Tätä Keynes ainoastaan halveksui. Hänen sosialisminsa oli fasismin tai natsismin lajiketta. Hänen Yleisen Teoriansa saksankielisen laitoksen esipuheessa(joka ilmestyi vuoden 1936 lopulla) hän kirjoittaa: ”Kuitenkin tuotannon teoria kokonaisuutena, jota tämä kirja pyrkii tarjoamaan, on paljon helpompi omaksua totalitaarisen valtion olosuhteisiin, kuin tietyn tuotoksen tuotannon ja jakelun teorian tuottaminen vapaan kilpailun ja suuren määrän laissez-faire olosuhteita alaisena.”

[21] Keynesiläisestä stagnaation teoriasta, katso Hansen (1941); kritiikistä, katso G. Terborgh (1945) ja Rothbard (1987).

[22] Itse asiassa Keynes kertoo meille, että säästöt ovat lähtökohtaisesti identtisiä investointien kanssa (Keynes 1936: 63), ”että kulutuksen ylittävä ylimäärä tuloista, jota kutsumme säästöiksi, ei voi erota lisäyksestä pääomalaitteisiin, jota kutsumme investoinniksi” (ibid.: 64). Tällöin kuitenkin vähentynyt osuus kulutuskustannuksista täytyy lähtökohtaisesti kulkea käsi kädessä lisääntyneiden investointien kanssa, ja tämä johtaisi korkeampiin tuleviin tuloihin, yhä suurempaan absoluuttiseen kulutukseen ja yhä suurempiin absoluuttisin ja suhteellisiin säästöihin ja investointeihin. Tosiaankin, missä tässä on ongelma?

[23] Keynes kirjoittaa, ”Jos potentiaalisesti vauraassa yhteisössä taipumus investoida on heikko, tällöin sen potentiaalisen vaurauden hengessä, efektiivisen kysynnän periaatteen toiminta tulee houkuttelemaan sitä vähentämään sen todellista tuotosta kunnes, sen potentiaalisen vaurauden hengessä, siitä on tullut niin köyhä, että sen ylijäämä kulutuksesta on riittävästi vähentynyt vastaamaan heikkoutta taipumukseen investoida.” (Keynes 1936: 31). Tai: ”Sitä paitsi mitä suurempi kulutus johon olemme etukäteen valmistautuneet, sitä vaikeampi on löytää jotain lisää johon varustautua etukäteen, ja valitettavasti sitä suurempi on tulojemme ja kulutuksemme välinen marginaali. Joten epäonnistuen joillain uusilla keinoilla, tähän arvoitukseen ei ole olemassa, kuten tulemme näkemään, mitään ratkaisua paitsi että tulee olla riittävä työttömyys pitääkseen meidät niin köyhinä että kulutuksemme vajoaa tulojamme enemmän muttei enempää kuin vastaava fyysinen varustautuminen tulevaan kulutukseen, jota se maksaa tuottamaan tänään” (ibid.: 105).

[24]  Tai, ”parannus löytyy erinäisissä suunnitelluissa toimenpiteissä lisätä taipumusta kuluttaa tulojen uudelleenjaolla tai muutoin” (Keynes 1936: 324).

[25] On tyypillistä Keynesin vaurauden filosofialle, että hän saa asiat päinvastaiseksi myös tässä. Oikeat määritelmät ovat: valmistettu tuote = tulot; tulot – kulutus = säästöt; säästöt = investoinnit Mistä Keynesin tulot tulevat?

[26] Tästä, katso huomautus |17]

[27] Keynesin pysyvän inflaation ohjelmasta, katso  myös tämä maininta kaupankäynnin syklistä: ”Oikea lääke kaupankäynnin syklille ei löydy nousukausien hävittämisestä ja meidän pitämisessä pysyvästi osittaisessa taantumassa; vaan laskukausien, ja näin pitäen meidät pysyvästi puolittaisessa noususuhdanteessa” (Keynes 1936: 322). Vastaus luottoekspansioon on näin siis lisää luottojen laajentamista.

[28] Päinvastoin kuin Keynesin hienostuneet pelot, rahan kysyntä ei voi koskaan olla ääretön, koska kaikkien täytyy välttämättä kuluttaa joskus (ja eivät voi enää pitkittää kulutusta), ja näissä pisteissä likviditeettipreferenssi on varmasti rajallinen.

[29] Toinen Keynesin stagnaatioteorian elementti on yhtälailla väärä. Saattaa pitää paikkansa, että säästöt vastaten investointeja kasvavat ylisuuressa suhteessa kasvavien tulojen kanssa—vaikka se ei voi koskaan saavuttaa 100 prosenttia. Silti tämän tilanteen ei tulisi varmasti huolestuttaa ketään tuotetun yhteiskunnallisten tulojen suhteen. Kuitenkaan ei pidä paikkaansa, että säästöt hamstrauksen merkityksessä kasvavat lisääntyvien tulojen kanssa ja että suurin vuoto tapahtuu rikkaiden ja vauraiden yhteisön keskuudessa. Päinvastainen pitää paikkansa. Jos reaalitulot kasvat, koska talous, ylimääräisten säästöjen tukemana, laajenee, tällöin rahan ostovoima kasvaa (rahavarannon olleessa annettu). Mutta korkeammalla rahayksikön ostovoimalla, kysytyn rahan määrä putoaa (rahankysynnän aikataulun ollessa annettu). Näin jos mitään, niin vuodon/stagnaation ei-ongelman pitäisi itse asiassa vähetä, kasvamisen sijaan, lisääntyvällä varallisuudella.

This essay was originally published in Dissent on Keynes, A Critical Appraisal of Economics. Edited by Mark Skousen. pp.199–223. Published under the auspices of the Ludwig von Mises Institute © 1992. Praeger, New York, Westport, Connecticut, London (1992).


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/hyperinflaatio/ -->
# Saapuu (hyper)inflaatio – Thorsten Polleit

> “Ylimääräisten reservien” kasvattaminen Fiat-rahajärjestelmien loppu on tullut ilmeiseksi ympäri maailmaa. Niitä voidaan pitää hengissä ainoastaan keskuspankkien luodessa yhä suurempia määriä rahaa ja valtioiden taatessa kaupallisten pankkien vastuita. Esimerkiksi Yhdysvaltain Federal Reserve kasvatti rahaperustaa—joka sisältää pankkien käteistalletukset Fedissä sekä liikkeellä olevat

### “Ylimääräisten reservien” kasvattaminen

Fiat-rahajärjestelmien loppu on tullut ilmeiseksi ympäri maailmaa. Niitä voidaan pitää hengissä ainoastaan keskuspankkien luodessa yhä suurempia määriä rahaa ja valtioiden taatessa kaupallisten pankkien vastuita.

Esimerkiksi Yhdysvaltain Federal Reserve kasvatti rahaperustaa—joka sisältää pankkien käteistalletukset Fedissä sekä liikkeellä olevat kolikot ja setelit—elokuun 2008 870,9 miljardista dollarista tammikuun 2009 1735,3 miljardiin dollariin.

![Reservit talletusinstituutioissa](/tiedostot/artikkeleja/Figure1.png)

Pankkien ”ylimääräiset reservit”—pankkien rahaperustatalletukset vähennettynä vaadituilla reserveillä—kasvoivat 1,9 miljardista 798,2 miljardiin dollariin. Nämä ylimääräiset reservit mahdollistavat pankkisektorille, joka toimii osittaisilla kassavarannoilla, lisätä luottoja ja rahan tarjontaa moninkertaisesti.

Rahaperusta laajenee kun keskuspankki ottaa haltuunsa kaupallisten pankkien ongelmalliset omaisuuserät laajentaakseen uutta luottoa näille pankeille. Tämä prosessi kerää vauhtia: maaliskuun 18:sta 2009 avomarkkinakomitea (FOMC) ilmoitti kasvattavansa rahaperustaa ostamalla lisää 1 150 miljardilla dollarilla arvopapereita. Se harkitsee myös rahaperustan kasvattamista laajentamalla luottoa yksityisille kotitalouksille ja pienyrityksille.

### Aiheuttaa inflaatiota

Yhdysvaltain keskuspankki aikaansaa inflaatiota—ja tämä totuus on jyrkässä ristiriidassa siihen mitä valtavirran ekonomistit kertovat, nimittäin että rahaperustan nousu lisää ainoastaan likviditeettiä pankkien välisillä markkinoilla eikä vaikuta rahan määrään kuluttajien, yritysten ja valtion käsissä, jonka—he myöntävät—voivan siten nostaa kuluttajahintoja.

Päinvastaisesti itävaltalaiset ekonomistit painottavat, että inflaatio on seurausta rahavarannon kasvusta. Tämä näkökulma pohjautuu terveeseen taloustietoon, perustuen tiukasti huomioon, että arvo on ennen kaikkea ja ensisijaisesti subjektiivinen käsite. Raha on hyödyke muiden tavoin, ja sen vuoksi se on alenevan rajahyödyn lain alainen.

Rahavarannon kasvu vähentää väistämättä rahallisen yksikön rajahyötyä—ja siten sen arvoa—yksilön näkökulmasta; vastaavasti rahallisen yksikön rajahyöty—ja siten sen arvo—nousisi jos rahavaranto vähenisi.

Muutokset yksilöiden rahayksikölle liittämään arvoon heijastuvat myytävien tavaroiden hinnoissa. Esimerkiksi jos yksilön hallussa oleva rahavaranto nousee, hän saattaa haluta kasvattaa muiden hyödykkeiden omistustaan. Hänen vaihtaessaan rahaa myytäviin tuotteisiin, jälkimmäisten hinnat alkavat nousta.

Tässä merkityksessä muutosta rahavarannossa tulee kutsua inflaatioksi, kun taas muutokset tuotteiden ja hintojen hinnoissa ovat ainoastaan oireita perimmäisestä syystä, joka on muutos rahan varannossa.

Tähän mennessä rahaperustan kasvu on estänyt pankkien arvopaperiomistuksien hintojen laskua vapaiden  markkinoiden tasoille. Toisin sanoen rahan lisääminen auttaa pitämään omaisuuserien hinnat keinotekoisesti kohotetuilla tasoilla, estäen näin hintoja sopeutumasta rahoitusmarkkinoilla, erityisesti luottomarkkinoilla.

### Suuntaus yhä korkeampaan inflaatioon

Valtion kontrolloima fiat-rahajärjestelmä on erittäin inflatorista, sen mahdollistaessa, pääosin pankkiluottojen kautta, rahavarannon lisäyksen todelliset säästöt ylittävässä mitassa (liikkeellä oleva luotto). Kasvava rahavaranto työntää hintoja ylös—olivat ne sitten kuluttaja- tai omaisuuserien hintoja (kuten osakkeita, asumis- jne.).

![Kuluttajahintaideksi, Yhdysvallat](/tiedostot/artikkeleja/Figure2.png)

Rahavarannon laajentaminen liikkeellä olevan luoton kautta käynnistää harhakuvitelman nousukaudesta, johtaen virheinvestointeihin. Jälkimmäiset eivät kuitenkaan tule esiin niin kauan kuin luottojen ja rahan tarjonta jatkavat kasvamistaan.

Kuitenkin jos rahan tarjonnan kasvu hidastuu yllättäen, sijoittajien odotukset eivät toteudu, ja investointihankkeita, joita pidettiin—yhä lisääntyvän rahan ja nousevien hintojen maailmassa—taloudellisesti toteuttamiskelpoisina, tulevat kannattamattomiksi.

Rahan kasvun hidastuminen paljastaa ettei tuotantorakenne vastaa todellista kysyntää, paljasten siten niukkojen resurssien haaskauksen. Ja näin keinotekoinen nousukausi, uuden rahan ruiskeiden houkuttelemana, kääntyy laskukaudeksi.

Keinotekoisen nousukauden ylläpitämisen toimintapolitiikka vaatisi yhä suurempia lisäyksiä rahan määrään. Ludwig von Mises näki tämän johtavan tuhoon:

”Ei ole mitään keinoa välttää luottoekspansiolla aikaansaadun nousukauden lopullista romahdusta. Ainoat vaihtoehdot ovat sen välillä tuleeko kriisi aikaisemmin vapaaehtoisesti luottoekspansion lisäyksen hylkäämisen seurauksena, vai myöhemmin lopullisena ja täydellisenä valuuttajärjestelmän katastrofina.”[1]

### Keinot inflaation tuottamiseen

Pyrkimyksenä estää luottoja ja rahan tarjontaa hidastumasta sekä talouksia vaipumasta taantumaan, rahapolitiikat ympäri maailmaa alkavat painamaan lyhyen ajan korkotasoja nollaa kohden ja laajentamaan rahaperustan määrää, ja täten pankkien ylimääräisiä reservejä radikaalisti.

![Merkittävien keskuspankkien pääkorkotasot](/tiedostot/artikkeleja/Figure3.png)

Kaupallisten pankkien voidaan odottaa ottavan ylimääräiset reservinsä käyttöönsä, koska rahaperustan talletukset eivät kasva korkoa: pankkien tulee saada tuloja pystyäkseen maksamaan korkoa vastuilleen (käteis-, määräaika- ja säästötalletuksille sekä debentuureille).

Lainojen pidentäminen on yksi vaihtoehto. Kuitenkin rahoituksellisesti ylivenytettyjen lainanottajien taloudellisessa ympäristössä pankit saattavat epäröidä laina-altistumistaan kotitalouksille ja yrityksille. Itse asiassa tämän toteuttaminen saattaa olla lisääntyvästi vaikeampaa pankeille sillä oletuksella että omasta pääomasta on tullut yhä niukempaa ja kalliimpaa.

Sen vuoksi kaupalliset pankit saattavat haluta rahallistaa valtion velkaa, koska jälkimmäinen ei vaadi oman pääoman käyttöä. Tämän jälkeen valtio kuluttaa ylimääräisen luodun rahavarannon poliittisesti tarkoituksenmukaisiin hankkeisiin (työttömyyskorvauksiin, infrastruktuuriin, puolustukseen jne.), kotitalouksien ja yritysten käsissä olevan rahavarannon kasvaessa.

Kuitenkin jos kaupalliset pankit päättävät pidättyä ylimääräisestä lainaamisesta ja jopa vaatia erääntyvien lainojen suoritusta, valtio saattaa päättää—yhtä radikaalina, mutta loogisesti seuraavana intervention askeleena—kansallistaa pankkisektorin (tai vähintäänkin suuren osan sitä). Tekemällä näin se saa pankit lisäämään luottojen ja rahan tarjontaa.

Vaihtoehtoisesti keskuspankki pystyisi painamaan ylimääräistä rahaa, jakaen sen kotitalouksille ja yrityksille siirtomaksuina.[2] Fiat-rahajärjestelmässä tämä voidaan toteuttaa milloin tahansa ja ilman rajoituksia, kuten Fedin puheenjohtaja S. Bernanke teki ilmiselväksi pahamaineisessa puheessaan vuonna 2002:

”Yhdysvaltain hallituksella on teknologia, setelipainoksi kutsuttu (tai sen nykyinen digitaalinen vastine), joka mahdollistaa niin monen Yhdysvaltain dollarin tuottamisen kuin se halua, käytännössä ilman kuluja. Lisäämällä liikkeellä olevien Yhdysvaltain dollarien määrää, tai jopa vakuuttavasti uhkaamalla tekevänsä niin, Yhdysvaltain hallitus voi myös vähentää dollarin arvoa suhteessa tuotteisiin ja palveluihin, joka vastaa näiden tuotteiden ja palveluiden hintojen nostamista. Loppupäätelmänä sanomme, että paperirahan järjestelmässä päättäväinen hallitus voi aina luoda korkeampaa kulutusta ja täten positiivista inflaatiota.”[3]

### Kohti hyperinflaatiota

Valtion kontrolloima fiat-raha on vilpillistä rahaa. Se on tyhjästä luotua rahaa, omistusoikeuksia rikkovaa: fiat-rahan tuottaminen ei vaadi mitään vapaille markkinoille ominaisia vaurautta tuottavia toimia. Se on, ja tulee aina olemaan, rakenteeltaan vilpillistä rahaa.

Tämän lisäksi pankkiluottojen laajentamisen kautta luotu fiat-raha väistämättä aikaansaa nousu- ja laskukaudet, houkutellen valtioita vetämään pois vapaiden markkinoiden voimia tukeakseen taloutta ja pitääkseen fiat-rahajärjestelmää pinnalla; itse asiassa fiat-raha tulee kasvavasti heikentämään vapaiden  markkinoiden järjestystä.

Mises oli erittäin hyvin tietoinen viimeisistä seurauksista rahajärjestelmässä, joka perustuu rahavarannon yhä kasvaviin lisäyksiin pankkien laajenevalla liikkeellä olevilla luotoilla. Jossain pisteessä se johtaa konkursseihin valtavassa mittakaavassa, aikaansaaden luottojen ja rahan tarjonnan supistumisen (deflaatio).

Tai se päättyy hyperinflaatioon:

”Mutta sen jälkeen kun yleinen mielipide on vakuuttunut, että lisäys rahan määrään tulee jatkumaan ilman päätöstä ja siten sen seurauksena kaikkien hyödykkeiden ja palveluiden hinnat eivät lopeta nousemistaan, jokainen ryhtyy ostamaan mahdollisimman paljon ja rajoittamaan käteisvarantonsa minimiin. Näissä olosuhteissa tavanomaisia käteisenä pitämisen kustannuksia kasvattaa asteittain putoavan ostovoiman aikaansaamat tappiot. Käteisen säilyttämisen edut tulevat maksettavaksi uhrauksilla, jotka muuttuvat kohtuuttoman raskaiksi. Tätä ilmiötä kutsuttiin Euroopan suuressa kaksikymmentäluvun inflaatiossa paoksi todellisiin tavaroihin (Flucht in die Sachwerte) tai romahtavaksi nousukaudeksi (Katastrophenhausse).[4]

Mises tiesi erittäin hyvin mihin hän viittasi. Hän eli läpi suuren inflaation ajanjakson, joka alkoi Euroopassa vuonna 1914 yhdessä ensimmäisen maailmansodan kanssa. Tämä johti lopulta hyperinflaatioon ja Saksan Reichsmarkin täydelliseen tuhoon vuonna 1923. Teknisellä tasolla Saksan hyperinflaatio oli seurausta Saksan keskuspankin kasvan valtiollisen velan rahallistamisesta, laskettuna liikkeelle rahoittamaan yhteiskunnallisia tukia, tukitoimia ja korjausmaksuja.

Kirjassan Age of Inflation (1979), käyden läpi Saksan hyperinflaatiota poliittis-taloudelliselta näkökulmasta, Hans F. Sennholz kysyi, ”Kuka langettaisi suurella valtiolle tällaisen pahuuden, jolla oli pahaenteisiä taloudellisia, sosiaalisia ja poliittisia seurauksia Saksan lisäksi koko maailmalle?”[5] Hänen vakavamielinen vastauksensa oli että

”jokainen markka oli saksalaisten painama ja keskuspankin painama, joka oli saksalaisten hallitsema täysin saksalaisen hallituksen alaisuudessa. Saksalaiset poliittiset puolueet, kuten sosialistit, katolinen keskustapuolue ja demokraatit, muodostaen erinäisiä hallitusliittoumia olivat yksinomaan vastuussa toteuttamistaan poliittisista toimenpiteistään. Luonnollisestikaan minkään vastoinkäymisen vastuullisuuden myöntämistä ei voida odottaa miltään poliittiselta puolueelta.”[6]

Saksan hyperinflaatio oli seurausta politiikasta, joka piti valtion velan rahoittamista kiihtyvällä rahavarannon lisäyksellä poliittisesti vähiten epäsuosiollisena menetelmänä. Vaikuttaa ettei valtiollisessa mielipiteessä ole tapahtunut paljoakaan muutosta. Nykyään on suuri julkinen tuki rahaperustan laajentamisella sairaalloisten pankkien, vakuutusyhtiöiden ja kaikkein tärkeimpänä kasvavan valtionvelan rahoittamiseksi.

Opinkappaleet ja teoriat, jotka johtivat Saksan rahatalouden tuhoon, ovat sen jälkeen aiheuttaneet tuhoa monissa muissa maissa. Itse asiassa ne saattavat olla toiminnassa juuri tälläkin hetkellä ympäri läntistä maailma.[7] Itävaltalainen taloustiede pitäytyy oikeutetusti näkemyksessään, että nykyiset fiat-rahan politiikat ovat tulleet lisääntyvästi inflatorisiksi—ja on hyvin vähän epäilyksiä, että hyperinflaation aluilleen saattamaan pystyvät välineet ja voimat ovat jo paikallaan ja vahvistavat voimiaan joka päivä.

Ratkaisu valuutan tuhoutumiseen on paluu kestävään rahaan—vapaiden markkinoiden rahaan—kuten Mises hahmotteli ja Murray N. Rothbard kehitti edelleen. Oletettavasti vähintäänkin esiasteellaan siitä seuraisi kullalla taattu raha 100 prosentin reserveillä. Kullan hinnan nousu vaikuttaa tukevan näkemystä, että ihmiset pitävät kultaa perimmäisenä maksutapana—asema joka tulee kasvavasti ilmeisemmäksi ihmisten alkaessa pelätä fiat-rahan vaihtoarvon merkittävää häviämistä.

![Kullan hinta](/tiedostot/artikkeleja/Figure4.png)

Viitteet:

[1] Mises, Ludwig von. Human Action: A Treatise on Economics, neljäs painos (San Francisco: Fox & Wilkes, 1996), s. 572.

[2] Tässä yhteydessä,  katso yleiskatsaus Fedin inflaation tekemisen suunnitelmaan: Johnson, K., D. Small, and R. Tryon. (1999) “[Monetary Policy and Price Stability](https://www.federalreserve.gov/pubs/ifdp/1999/641/ifdp641.pdf).”

[3] Kuvernööri Ben S. Bernanken huomiot the National Economists Clubilla, “[Deflation: Making Sure “It” Doesn’t Happen Here](https://www.federalreserve.gov/BOARDDOCS/SPEECHES/2002/20021121/default.htm)” (marraskuu 21, 2002)

[4] Mises, Human Action, s. 427.

[5] Sennholz, H. S. Age of Inflation. (Belmont, Mass.: Western Islands, 1979), s. 80.

[6] Ibid.

[7] Ibid.

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/hyperinflaatio.pdf)  
 Alkuperäinen artikkeli: [There Will Be (Hyper)Inflation](http://mises.org/story/3390)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/ikiliikkuja/ -->
# Onko talous ikiliikkuja? – William L. Anderson

> Newsweek-aikakausilehden maaliskuun 9. 2009 numeron pääjuttu kertoo kaiken: “Lopeta säästäminen nyt!” Kirjoittaja Daniel Gross julistaa, ”Meidän 14 biljoonan dollarin talouden elpymiseksi ja kukoistamiseksi, hamstraajien tulee avata lompakkonsa ja tulla kuluttajiksi, ja liikeyritysten tulee jälleen kerran olla valmiita ottamaan riskejä. Kukaan

Newsweek-aikakausilehden maaliskuun 9. 2009 numeron pääjuttu kertoo kaiken: “[Lopeta säästäminen nyt!](http://www.newsweek.com/id/189232)”

Kirjoittaja Daniel Gross julistaa,

”Meidän 14 biljoonan dollarin talouden elpymiseksi ja kukoistamiseksi, hamstraajien tulee avata lompakkonsa ja tulla kuluttajiksi, ja liikeyritysten tulee jälleen kerran olla valmiita ottamaan riskejä. Kukaan ei vaadi paluuta takaisin 400 neliön kakkosasuntoihin, tuhannen taalan käsilaukkuihin ja 6 dollarin erikoiskahveihin. Mutta taloudessamme, jossa 70 prosenttia toiminnasta perustuu kuluttajiin, tarvitsemme kuluttavia naapureita. Muutoin vajoamme mitä ekonomisti John Maynard Keynes kutsui ”säästäväisyyden paradoksiksi.” Jos kaikki säästävät löyhempänä aikana, taloudellinen aktiviteetti vähenee, tehden näin kaikki köyhemmiksi. Meidän tulee myös alkaa uudelleen investoida—ei välttämättä Citigroupin osakkeisiin tai Miamin rivitalo-osakkeisiin. Vaan ennemminkin rakentaaksemme kyvykkyyksiä, luodaksemme uusia kasvulle elintärkeitä yrityksiä ja rahoittaaksemme uusien teknologioiden luomista ja kehittämistä.”

Tämän ei tosin pitäisi yllättää, tullen Newsweekiltä, joka on onnistunut runtelemaan kaiken talouden analyysistä Duke lacross tapaukseen. Lisäksi se perustuu taloudellisiin myytteihin, joita toistetaan pari kertaa viikossa Paul Krugman toimesta New York Timesissa sekä valkoisessa talossa Larry Summersin puolesta—ja lähes kaikkien julkisten älykköjen toimesta.

Silti on tarpeen muistuttaa itseämme, että kuulemme myyttejä, jotka eivät pelkästään ilmaise perusteetonta taloudellista ajattelua, vaan jotka ajavat myös Yhdysvaltain talouden syvään lamaan vastuuttomalla kulutuksella ja resurssien tuhoamisella. Obaman ja valtion toimet ovat luonteeltaan poliittisia, mutta niillä on taloudellisen ”teorian” fasadi.

Jos laitan kaikki keynesiläisen virheellisyydet yhteen toteamukseen, se kuuluisi näin: nykyaikaiset keynesiläiset uskovat, että talous toimii kuin ikiliikkuja, valtion kulutuksen ollessa ”rasva,” joka estää sen liikettä hidastumasta. Näiden asiantuntijoiden mukaan taloudellisen laitteen ”kitka” ovat yksityiset säästöt. Poista ne, ja talous pyörii ikuisesti, lisäten energiaa ja laajeten loputtomasti.

Luonnollisesti tällainen ajatus on palturia, vaarallista ja harhaluuloista. Itse asiassa kaikki mitä Gross sanoo taloudesta edustaa näkemystä, joka muuttuu tuhoisaksi sen siirtyessä politiikkaan. Tämän vuoksi on välttämätöntä tuoda esiin talouden todelliset perusteet sekä osoittaa kuluttajien nykyisen käyttäytymisen olevan kovasti kaivattua, jos on talouden toipuminen tulossa.

Ensimmäiseksi tulee selittää, että ”säästäväisyyden paradoksi” on yksinkertaisesti väärin. Tämä ”paradoksi” perustuu uskomukseen, että jos ihmiset lisäävät säästämistä talouden laskukaudella, he kuluttavat yhä vähemmän, ajaen näin talouden yhä alemmaksi. Ihmiset reagoivat säästämällä yhä enemmän, kunnes talous luhistuu perverssiin korkeiden säästöjen, alhaisen kulutuksen ja laajalle levinneen työttömyyden ”tasapainoon.”

Tällainen näkemys pohjautuu talouden ”ikiliikkeen” teoriaan, jossa on ”kiertävä liike”: yksittäiset kotitaloudet yhdessä yritysten ja valtion kanssa tuottavat hyödykkeitä, jotka vuorostaan yksittäiset kotitalouden kuluttavat. Niin kauan kuin tämä virtaus jatkuu esteettä (tai niin kauan kuin kuluttajat kuluttavat mahdollisimman paljon), talous suoriutuu ihailtavasti täydellä työllisyydellä.

Kuitenkin jos kuluttajat säästävät tai ”hamstraavat” osan rahoistaan, tällöin järjestelmään tulee ”vuoto,” mikä tarkoittaa etteivät kotitaloudet pysty ”ostamaan takaisin” tuottamiaan tuotteita. Näin ostamattomat tuotteet kasaantuvat varastoihin, jolloin yritykset joutuvat leikkaamaan tuotantoa ja irtisanomaan työntekijöitä. Tämä lisää edelleen kuluttajien epävarmuutta, mikä tarkoittaa että he säästävät yhä enemmän rahaa, ja aikaansaa alavireisen kierteen. Paul Krugman kirjoittaa,

”Eräs tapa katsoa nykyistä kansainvälistä tilannetta on, että kärsimme globaalista säästämisen paradoksista: ympäri maailmaa toivotut säästöt ylittävät määrän, jonka yritykset ovat valmiit investoimaan. Ja seurauksena on globaali romahdus, joka huonontaa kaikkien tilannetta.

Eli näin jouduimme tähän sotkuun. Ja olemme yhä etsimässä tästä tietä ulos.”

Taistellakseen tätä pahuutta vastaan, valtion tulee täyttää kulutusaukot, kunnes säästäjät löytävät luottamuksen tullakseen uudelleen piittaamattomiksi kuluttajiksi. Kuitenkin jos valtio ei toimi, silloin talous syöksyy vielä syvempään kuoppaan.

Tällainen näkemys on tuskin nykyaikaisten älykköjen tuotetta. Lähes kolme vuosisataa sitten Bernard Mandeville kirjoitti ”Fable of the Bees,” joka on älykäs tapa kuvata Keynesin ja Krugmanin puolestapuhumia talouden oppeja. Vastaavasti toiset ovat väittäneet, että ellei kuluttajia pakoteta kuluttamaan yhä enemmän, taloudeksi kutsuttu ikiliikkuja pysähtyisi kitkan toimesta, jota Karl Marx kutsui kapitalismin ”sisäisiksi ristiriidoiksi.”

Kuitenkin on olemassa toinen näkemys, joka on hyvin määritetty itävaltalaisten taloustieteilijöiden kuten Ludwig von Misesin, F.A. Hayekin sekä Murray Rothbardin toimesta. Tänä aikana investointianalyytikko Peter Schiff on saanut osakseen paljon. Oltuaan vuosia halveksittu taloudellisissa puheohjelmissa, hän nyt lopulta saa osakseen pienen määrän kunnioitusta.

Tämän näkemyksen mukaan talous kasvaa, koska nimenomaisesti tuotantorakenne—pääomahyödykkeiden, resurssien ja työn sekoitus—on linjassa kuluttajien ja kotitalouksien kuluttamisen ja säästämisen mallin kanssa. Tämä ei ole kiertoliikettä, jossa tuotantoa tuetaan kulutuksella ja halvalla luotolla, joka hankkiutuu takaisin kotitalouksiin. Sen sijaan säästäminen tarjoaa tuottajille keinon hankkia pääomaa, ja siten pääomahyödykkeitä käytetään tuottamaan lisää hyödykkeitä käyttäen vähemmän resursseja, jotta vasta vapautuneet resurssit voidaan hyödyntää tuottamaan aikaisemmin ei saatavilla olleita asioita.

Tämä näkökulma huomio niukkuuden lain. Se myös huomioi, että lisäkulutus mahdollistuu ainoastaan lisätuotannolla, joskin tuotannolla joka on linjassa talouden sekä yksilöiden kulutus- että säästämistapojen kanssa. Jos luodaan pääomalinjoja, jotka eivät ole yhteensopivia kuluttajien asettamien säästö- ja kulutusmallien kanssa, tällöin pääoma on virhesijoitettu.

Virhesijoittaminen ei tapahdu sattumalta. Se tapahtuu koska valtio, rahaviranomaisten toimesta, on tukahduttanut todellisen korkotason ja on saattanut käyntiin luottovetoisen nousukauden, jota ei voida hillitä. Koimme tämän aluksi osakemarkkinoiden kuplana ja myöhemmin asuntokuplana. Molemmissa tapauksissa rahaviranomaiset päättivät painaa korkotason alle markkinoiden tason ja tämän jälkeen kannustivat ihmisiä lainaamaan, lainaamaan ja lainaaman.

Sekä osakemarkkinoiden että asuntojen ”boomit” saivat näyttämään, että talous oli hyvässä kunnossa. (Arthur Laffe kertoi Peter Schiffille 2006 tähän tyyliin ”Amerikan talous ei ole koskaan voinut paremmin,” samaan aikaan sättiessä Schiffiä tämän kertoessa Yhdysvaltain talouden vaappuessa katastrofin partaalla.) Kirjassaan Clintonin hallinnosta, Paul Begala julisti talouden olleen Bill Clintonin valtavuosien aikana ”paras talous koskaan.” Tosiaankin, nousukaudet ovat hauskoja niin kauan kuin ne kestävät, mutta niiden täytyy aina päättyä.

Yhdysvaltain talous—itse asiassa, maailmantalous—ei ole vaarassa sen takia että ihmiset ovat yllättäen lopettaneet kuluttamisen ja velanoton. Se on vaarassa, koska valtioiden toimenpiteet ovat johtaneet massiivisiin virheinvestointeihin, joita markkinat (ilman valtioiden lupaa) ovat likvidoimassa tälläkin hetkellä. Lisäksi huomamme Obaman hallinnon häärivän juuri niiden Yhdysvaltain sektorien ympärillä—kuten energian—jotka ovat osoittaneet vahvuutta.

Sen sijaan että kohtaisivat totuuden ja antaisivat eivät pelkästään virheinvestointien epäonnistua vaan myös todellisen toipumisen tapahtua, Obama, Krugman ja heidän liittolaisensa väittävät, että tämä ”ikiliikkujana” tunnettu talous tarvitsee ainoastaan hiukan lisää kulutusta voiteluaineeksi ja kaikki on taas hyvin. Totuus on toisaalla, mutta asiantuntijat ja poliittiset luokat ovat sulkeneet korvansa, peittäneet silmänsä ja jatkavat juoksemista jyrkännettä kohden, vaatien meidän loppujen seuraavan heitä.

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/ikiliikkuja.pdf)  
 Alkuperäinen artikkeli: [Is the Economy a Perpetual Motion Machine?](http://mises.org/story/3384)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/inflaatio/ -->
# Mitä inflaatiosta tulee tietää – Henry Hazlitt

> Mistään aiheesta ei nykyään keskustella yhtä paljon – tai ymmärretä niin vähän – kuin inflaatiosta. Washingtonin poliitikot puhuvat ikään kuin se olisi joku hirveä ulkopuolinen vierailija, joihin heillä ei ole kontrollia – kuten tulva, ulkomainen miehittäjä tai rutto. Se on

Mistään aiheesta ei nykyään keskustella yhtä paljon – tai ymmärretä niin vähän – kuin inflaatiosta. Washingtonin poliitikot puhuvat ikään kuin se olisi joku hirveä ulkopuolinen vierailija, joihin heillä ei ole kontrollia – kuten tulva, ulkomainen miehittäjä tai rutto. Se on jotain mitä vastaan he aina lupaavat ”taistella” – jos kongressi tai ihmiset ainoastaan antavat heille ”aseet” tai ”vahvat lait” sen toteuttamiseksi.

Silti paljas totuus on, että poliittiset päättäjämme ovat saanet inflaation aikaan omilla raha- ja talouspoliitikoillaan. He lupaavat taistella oikealla kädellään olosuhteita vastaan, jotka heidän vasen käsi saa aikaiseksi.

Inflaatio, aina ja kaikkialla, aiheutuu pääasiassa rahan ja luoton tarjonnan kasvusta. Itse asiassa inflaatio *on* rahan ja luoton tarjonnan kasvu. Esimerkiksi sanakirjasta (American College Dictionary) katsottaessa sen ensimmäinen inflaatiolle antama määritelmä on seuraava:

> ”*Kohtuuton ekspansio tai kasvu maan valuutassa, erityisesti laskemalla liikkeelle paperirahaa, joka ei ole lunastettavissa kolikoina* [suom.huom. viittaa kultaan tai hopeaan].”

Kuitenkin viime vuosina termiä on alettu käyttää radikaalisti eri merkityksessä. Tämä on huomioitu sanakirjan antamassa toisessa määritelmässä:

> ”*Merkittävä hintojen nousu, jonka aikaansaa kohtuuton ekspansio paperirahassa tai pankkiluotoissa.”*

Ilmiselvästi merkittävä hintojen nousu rahan tarjonnan laajentumisen aiheuttamana ei ole sama asia kuin rahan tarjonnan laajentuminen sinänsä. Selkeästi syy tai olosuhde ei ole identtinen sen aikaansaaman seurauksen kanssa. ”Inflaatio” sanan käyttö näillä kahdella eri merkityksellä johtaa loputtomaan sekaannukseen.

Alkuperäisesti ”inflaatio” sanaa sovellettiin pelkästään rahan määrään. Se tarkoitti rahan volyymin paisuttamista, täyteen puhaltamista, ylittämistä. Ei ole pelkkää pikkumaisuutta vaatia sanan käyttämistä sen alkuperäisessä merkityksessä. Sen käyttäminen viittaamaan ”hintojen nousua” kääntää huomion pois inflaation todellisesta syystä ja sen todellisista parannuskeinosta.

Katsotaan mitä inflaatiossa tapahtuu ja miksi. Kun rahan tarjontaa kasvatetaan, ihmisillä on enemmän rahaa tarjottavanaan tuotteista. Jos tuotteiden tarjonta ei kasva – tai ei kasva yhtä paljon kuin rahan tarjonta – tällöin tuotteiden hinnat nousevat. Jokainen yksittäinen dollari tulee vähemmän arvokkaaksi, koska dollareita on enemmän. Sen vuoksi niitä tarjotaan useampia, sanotaan vaikka paria kenkiä tai säkkiä viljaa, vastaan. ”Hinta” on vaihtosuhde dollarin ja tuotteen yksikön välillä. Kun ihmisillä on enemmän dollareita, he arvostavat jokaista dollaria vähemmän. Tällöin tuotteiden hinnat nousevat, eivät sen takia että niistä olisi enemmän pulaa kuin aiemmin, vaan koska dollareita on runsaammin.

Vanhaan aikaan valtiot inflatoivat leikkaamalla ja alentamalla kolikoiden jalometalliarvoa. Sen jälkeen ne löysivät halvemman ja nopeamman tavan inflatoida yksinkertaisesti pyörittämällä setelipainoa. Näin tapahtui [Ranskan assignateille 1789](http://mises.org/store/Fiat-Money-Inflation-in-France-P435C0.aspx) ja [valuutallamme itsenäisyyssodassa](http://www.mises.org/story/2340). Nykyään menetelmä on vielä hiukan epäsuorempi. Hallintomme myy velkakirjoja tai muita velkasitomuksia pankeille. Maksuna pankit luovat ”talletuksia” kirjanpitoonsa, joita vastaan valtio pystyy nostamaan. Pankki vuorostaan voi myydä valtion velkasitoumukset Fedille, joka maksaa ne joko luomalla talletusluottoa tai painattamalla lisää seteleitä ja maksamalla niillä. Tällä tavoin rahaa valmistetaan.

Suurinta osaa tämän maan ”rahan tarjonnasta” ei edusta kädestä-käteen valuutta, vaan pankkitalletukset, joita nostetaan sekkejä vastaan. Tämän vuoksi kun useimmat taloustieteilijät mittaavat rahan tarjontaamme, he lisäävät käteistalletuksiin (ja nyt usein myös määräaikaistalletukset) pankkien ulkopuoliseen valuuttaan saadakseen kokonaismäärän. Näin mitattu rahan ja luoton kokonaismäärä joulukuun lopussa 1939 oli 63,3 miljardia dollaria ja 308,8 miljardia joulukuun lopussa 1963. Tämä 388 prosentin rahan tarjonnan kasvu on häkellyttävästi syynä siihen miksi tukkuhinnat nousivat samana ajanjaksona 138 prosenttia.

### **Joitain edellytyksiä**

Usein pidetään inflaation määrittämistä yksinomaan rahan volyymin kasvuna ”liiallisena yksinkertaistuksena”. Se pitää paikkansa. Useita edellytyksiä tulee pitää mielessä.

Esimerkiksi ”rahan tarjonnan” tulee ajatella sisältävän kädestä-käteen valuutan lisäksi myös pankkiluottojen tarjonta – erityisesti Yhdysvalloissa, joissa pääosa kaikista maksuista tehdään sekeillä.

On myös liiallinen yksinkertaistus sanoa, että yksittäisen dollarin arvo riippuu ainoastaan nykyisestä ulkona olevien dollarien tarjonnasta. Se riippuu myös odotetusta dollarien tulevasta tarjonnasta. Jos useimmat ihmiset pelkäävät esimerkiksi että dollarien tarjonta tulee olemaan vielä suurempi vuoden päästä kuin nyt, silloin dollarin nykyarvo (mitattuna ostovoimalla) tulee olemaan alhaisempi kuin nykyinen dollarien määrä muutoin edellyttäisi.

Edelleen minkä tahansa valuuttayksikön arvo, kuten dollarin, on riippuvainen ei pelkästään dollarien määrästä vaan myös niiden laadusta. Kun valtio esimerkiksi siirtyy pois kultakannasta, se tosiasiassa tarkoitta että kulta, tai oikeus saada kultaa, on yhtäkkiä muuttunut pelkäksi paperiksi. Sen vuoksi rahayksikön arvo putoaa yleensä välittömästi, vaikka rahan määrää ei olisi vielä edes lisätty. Tämä on seurausta siitä, että ihmiset luottavat enemmän kultaan kuin valtion rahan hallinnoijien lupauksiin ja arvostelukykyyn. Itse asiassa tuskin löytyy merkintää historiasta, jossa kultakannasta irtautumisesta ei ole pian seurannut pankkiluottojen ja setelipainorahan määrän lisäystä.

Lyhyesti rahan arvo vaihtelee perustaltaan samoista syistä kuin minkä tahansa hyödykkeen arvo. Vastaavasti kuin vehnäsäkin arvo riippuu vehnän nykyisen kokonaistarjonnan lisäksi myös odotetusta tulevasta tarjonnasta ja vehnän laadusta, samoin dollarin arvo riippuu vastaavasta tekijöiden moninaisuudesta. Rahan arvo, kuten tuotteiden arvo, ei määräydy pelkästään mekaanisista tai fyysisistä suhteista, vaan pääosin psykologisista tekijöistä, jotka usein voivat olla monimutkaisia.

Inflaation syiden ja parannuskeinojen kanssa toimiessa on yksi asia pitää mielessä todelliset komplikaatiot ja täysin toinen mennä sekaisin tai tulla harhaanjohdetuksi tarpeettomista tai olemattomista monimutkaisuuksista.

Esimerkiksi usein sanotaan dollarin arvon riippuvan ei ainoastaan dollarien määrästä, vaan niiden ”[kiertonopeudesta](http://www.mises.org/story/918)”. Kuitenkaan lisääntynyt ”kiertonopeus” ei ole syy dollarin arvon pidemmälle menevään laskuun; se on itse eräs seuraus pelosta, että dollarin arvo tulee laskemaan (tai toisin päin ilmaistuna uskosta, että tuotteiden hinnat tulevat nousemaan). Tämä usko saa ihmiset vaihtamaan innokkaammin dollareita tuotteisiin. Joidenkin kirjoittajien ”kiertonopeuden” painotus on vain yksi esimerkki virheistä korvata todelliset psykologiset syyt arveluttavalla mekaniikalla.

Toinen umpikuja: vastauksena niille jotka mainitsevat inflaation pääasiassa aiheutuvan rahan ja luottojen kasvusta väitetään, että hyödykehintojen nousu usein ilmenee ennen rahan tarjonnan kasvua. Tämä pitää paikkansa. Näin tapahtui heti Korean sodan syttymisen jälkeen. Strategisten raaka-aineiden hinnat alkoivat nousta niiden tulevaan puutteen pelon takia. Spekuloijat ja valmistajat alkoivat ostamaan niitä joko voittojen takia tai varmuusvarastoihin. Mutta tätä tarkoitusta varten heidän täytyi lainata lisää rahaa pankeista. Hintojen nousua seurasi vastaavasti huomioitu kasvu pankkilainoissa ja –talletuksissa. Toukokuun 31. päivästä 1950 toukokuun 30. päivään 1951 maan pankkien lainat lisääntyivät 12 miljardilla dollarilla. Jos näitä lisääntyneitä lainoja ei olisi tehty, ja uutta rahaa (noin 6 miljardia dollaria tammikuun 1951 loppuun mennessä) ei olisi laskettu liikkeelle lainoja vastaan, hintojen nousu ei olisi ollut kestävää. Hinnannousu mahdollistui lyhyesti sanottuna ainoastaan rahan tarjonnan lisäyksen takia.

### **Eräitä yleisiä väärinkäsityksiä**

Eräs kaikkein sitkeimmistä inflaation väärinkäsityksistä koskee oletusta, että sen saa aikaan ”pula tuotteista” rahan määrän kasvun sijaan.

Pitää paikkansa että hintojen nousu (jota, kuten yllä on tullut ilmi, ei pidä liittää inflaatioon) voi saada aikaiseksi rahan määrän lisäys tai puute tuotteista – tai osittain molemmat. Esimerkiksi vehnän hinta voi nousta rahan tarjonnan lisäyksen tai vehnäsadon epäonnistumisen takia. Mutta näemme harvoin, edes täyden sodan olosuhteissa, yleistä hintojen nousua joka aiheutuu yleisestä tuotteiden pulasta. Silti virhekäsitys ”tuotepulasta” aiheutuvasta inflaatiosta on niin sitkeässä, että jopa vuoden 1923 Saksassa sen jälkeen kun hinnat olivat nousseet satoja miljardeja kertoja, korkeat viranomaiset ja miljoonat saksalaiset syyttivät koko asiasta yleistä ”tuotepulaa” – samalla hetkellä kun ulkomaiset tulivat ja ostivat saksalaisia tuotteita kullalla tai omilla valuutoillaan edullisemmilla hinnoilla kuin vastaavia tuotteita kotimaastaan.

Vuoden 1939 jälkeen hintojen nousu Yhdysvalloissa on vakituisesti yhdistetty ”tuotepulaan”. Kuitenkin viralliset tilastot osoittavat teollisen tuotantomme olleen vuonna 1959 177 prosenttia korkeampi kuin 1939 tai lähes kolme kertaa suuremman. Ei ole yhtään parempi selitys sanoa sota-ajan hintojen nousun aiheutuvan siviilituotteiden pulasta. Jopa siihen rajaan asti kun siviilituotteista oli sodan aikana pulaa, se ei aiheuttanut mitään merkittävää hintojen nousua, koska verot veivät yhtä suuren prosenttiosuuden siviiliansioista kuin aseistautuminen verotti siviilihyödykkeitä.

Tästä pääsemme seuraavaan sekaannuksen lähteeseen. Ihmiset puhuvat usein ikään kuin budjettivaje olisi sinänsä sekä välttämätön että riittävä syy inflaatiolle. Kuitenkaan budjettivajeen, joka rahoitetaan täysin valtion velkakirjojen myynnillä todellisia säästöjä vastaan, ei tarvitse aiheuttaa inflaatiota. Ja toisaalta edes budjettiylijäämä ei ole tae inflaatiota vastaan. Tämä tuli osoitettua kesäkuun 30. 1951 päättyneenä verovuonna, jolloin ilmeni merkittävää inflaatiota huolimatta 3,5 miljardin budjettiylijäämästä. Sama asia toistui budjettiylijäämistä huolimatta verovuosina 1956 ja 1957. Lyhyesti sanottu budjettivaje on inflatorinen ainoastaan siihen rajaan saakka kun se aikaansaa rahan tarjonnan lisäystä. Ja inflaatiota voi esiintyä jopa budjettiylijäämistä huolimatta, jos rahan tarjonta lisääntyy.

Sama kausaalivaikutus soveltuu kaikkiin niin kutsuttuihin ”inflaatiopaineisiin” – erityisesti niin kutsuttuun ”palkka-hinta spiraaliin”. Jos sitä ei edeltäisi, siihen liittyisi tai pikaisesti seuraisi rahan tarjonnan lisäystä, palkkojen nousu ”tasapainotilan” yläpuolelle ei aikaansaisi inflaatiota; se aiheuttaisi ainoastaan työttömyyttä. Ja hintojen nousu ilman rahan lisääntymistä ihmisten taskuihin aikaansaisi pelkästään myynnin laskua. Lyhyesti sanottuna palkkojen ja hintojen nousu on yleensä inflaation seurausta. Ne voivat aikaansaa sen ainoastaan siihen rajaan saakka, kun ne pakottavat rahan tarjonnan kasvua.

### **Inflaation parannuskeino**

Parannuskeino inflaation, kuten useimmat hoitokeinot, koostu sen syyn poistamisesta. Inflaatio syy on rahan ja luottojen kasvu. Parannuskeino on lopettaa rahan ja luottojen lisääminen. Inflaation parannuskeino on lyhyesti lopettaa inflatointi. Se on niin yksinkertaista.

Vaikkakin periaatteellisesti yksinkertaista, tämä hoitokeino pitää sisällään usein yksityiskohdissaan monimutkaisia ja epämieluisia päätöksiä. Aloitetaan valtion budjetista. On lähes mahdotonta välttää inflaatiota jatkuvalla raskaalla vajeella. Tämä vaje tullaan lähes varmasti rahoittamaan inflatorisilla keinoilla – toisin sanoen suoraan tai epäsuorasti painamalla lisää rahaa. Valtavat valtion menot sinänsä eivät ole inflatorisia – olettaen että ne toteutetaan täysin veroista tai lainanotolla, joka on täysin maksettu todellisista säästöistä. Mutta vaikeudet kummassakin näistä maksumenetelmistä sen jälkeen kun kulut ovat ylittäneet tietyn pisteen ovat niin suuret, että on lähes väistämätöntä turvautua setelirahoitukseen.

Lisäksi vaikkakaan valtavat menot, jotka katetaan täysin veroilla, eivät välttämättä ole inflatorisia, ne väistämättä vähentävät ja häiritsevät tuotantoa ja heikentävät vapaan yrittäjyyden järjestelmää. Siten lääke valtaviin valtion kuluihin ei ole yhtä valtavat verot, vaan holtittoman kulutuksen pysäyttäminen.

Rahataloudelliselta puolelta valtionvarainministeriön ja keskuspankkijärjestelmän tulee lopettaa keinotekoisen halvan rahan luominen – toisin sanoen niiden tulee lopettaa korkotasojen painaminen alas mielivaltaisesti. Fedin ei tule palata takaisin aikaisempaan politiikkaansa ostaa valtion omia velkakirjoa nimellisarvosta. Kun korkotasoja pidetään keinotekoisesti alhaalla, ne kannustavat lainanoton lisäykseen. Tästä seuraa rahan ja luottojen tarjonnan lisäys. Prosessi toimii molempiin suuntiin – sillä on välttämätöntä lisätä rahan ja luottojen tarjontaa, jotta korkotasoja voidaan pitää keinotekoisen alhaisina. Tämän takia ”halvan rahan” politiikka ja valtion velkakirjojen tukipolitiikka ovat yksinkertaisesti kaksi tapaa kuvata samaa asiaa. Kun Fed ostaa valtion 2 ½ prosentin velkakirjoja nimellisarvosta, se pitää pitkän aikavälin peruskorkotasoa alhaalla 2 prosentissa. Ja tosiasiassa se maksaa nämä velkakirjat painamalla lisää rahaa. Tätä kutsutaan julkisen velan ”rahallistamiseksi”. Inflaatio jatkuu niin kauan kuin tämä jatkuu.

Keskuspankkijärjestelmä, jos se on päättänyt pysäyttä inflaation ja toimimaan velvollisuuksiensa mukaan, pidättäytyy pyrkimyksistä pitää korkotasoja alhaalla ja rahallistamasta julkista velkaa. Itse asiassa sen tulisi palata perinteeseen, jossa keskuspankin diskonttokorosta tulisi normaalisti (ja erityisesti inflatorisina ajanjaksoina) ”rangaistuskorko” – toisin sanoen korkeampi korko kuin sen jäsenpankit saavat omista lainoistaan.

Haluan tuoda tässä esiin näkemykseni, että maailma ei tule selviämään nykyisestä inflatorisesta aikakaudesta ennen kuin se palaa kultakantaan. Kultakanta tarjosi käytännössä automaattisen rajoitteen sisäiselle luottojen laajentamiselle. Se on ainoa järjestelmä, joka koskaan on pystynyt tarjoamaan maailmalle vastaavuuden kansainvälisestä valuutasta.

Ensimmäinen tänään kysyttävä kysymys ei ole kuinka pysäyttää inflaatio, vaan haluammeko sitä todella? Eräs inflaation seurauksista on varallisuuden ja tulojen uudelleenjakautuminen. Sen aikaisissa vaiheissa (kunnes se saavuttaa pisteen, jossa se merkittävästi häiritsee ja vähentää tuotantoa) se hyödyttää joitain ryhmiä muiden kustannuksella. Näillä ryhmillä on oma intressinsä pitää inflaatiota yllä. Liian moni meistä on yhä harhaluulossa, että voimme voittaa – että voimme kasvattaa tulojamme nopeammin kuin elinkustannuksemme nousevat. Sen vuoksi nurinassa inflaatiota vastaan on hyvin paljon tekopyhyyttä. Itse asiassa monet meistä huutavat, ”Pitäkää alhaalla kaikkein muiden hintoja ja tuloja paitsi minun”.

Pahiten tähän tekopyhyyden rikokseen syyllistyvät valtiot. Samaan aikaan kun ne tuovat julki ” taisteluan inflaatiota vastaan” ne seuraavat niin sanottua ”täyden työllisyyden” politiikkaa. Kuten eräs inflaation puolestapuhuja kerran asetti sanansa lontoolaisessa *Economist*-lehdessä, ”Inflaatio on yhdeksän kymmenesosaa täyden työllisyyden politiikasta”.

Hän unohti lisätä, että inflaatio tulee aina päättymään kriisiin ja lamaan, ja pahempaa kuin itse lama saattaa olla yleisön harhakuva, että laman on aiheuttanut, ei aikaisempi inflaatio, vaan sisäsyntyiset viat ”kapitalismissa”.

Yhteenvetona sanottakoon, että inflaatio on lisäys rahan volyymissa ja pankkiluotoissa suhteessa tuotteiden volyymiin. Se on haitallista, koska se vähentää rahayksikön arvoa, nostaa kaikkien elinkustannuksia, asettaa käytännössä veron köyhille (ilman poikkeuksia) yhtä suuressa määrin kuin verotus asettaa kaikkein rikkaimmille, pyyhkäisee pois aikaisempien säästöjen arvon, ei kannusta säästämiseen, jakaa uudelleen varallisuutta ja tuloja, rohkaisee ja palkitsee spekulointia ja uhkapelaamista säästäväisyyden ja työnteon sijaan, vähentää luottamusta vapaan yrittäjyyden järjestelmän oikeudenmukaisuuteen ja korruptoi julkista ja yksityistä moraalia.

Mutta se ei ole koskaan ”väistämätön”. Voimme aina lopettaa sen yön yli, jos meillä on vilpitön tahto tehdä niin.

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/inflaatio.pdf)  
Alkuperäinen artikkeli: [What You Should Know About Inflation](http://mises.org/story/2914)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/itavaltalainen/ -->
# Itävaltalaisen taloustieteen merkitys – Llewellyn H. Rockwell, Jr.

> (Tämä essee perustuu kirjoittajan luentoon Heritage-säätiössä.) Joseph Schumpeter kirjoitti: ”taloustiede on suuri linja-auto, joka pitää sisällään monia matkustajia yhteensovittamattomine intresseineen ja kykyineen”. Toisin sanoen taloustiede on hajanainen ja tulokseton joukko, ja heidän maineensa heijastelee sitä. Kuitenkaan näin ei tarvitse olla,

(Tämä essee perustuu kirjoittajan luentoon [Heritage-säätiössä](http://www.heritage.org/).)

Joseph Schumpeter kirjoitti: ”taloustiede on suuri linja-auto, joka pitää sisällään monia matkustajia yhteensovittamattomine intresseineen ja kykyineen”. Toisin sanoen taloustiede on hajanainen ja tulokseton joukko, ja heidän maineensa heijastelee sitä. Kuitenkaan näin ei tarvitse olla, sillä taloustieteilijät pyrkivät löytämään vastauksia materiaalisen maailman kaikkein perinpohjaisimpiin kysymyksiin.

Kuvittele ettet tiedä mitään markkinoista ja kysy itseltäsi seuraava kysymys: kuinka yhteiskunnan kaikki niukat fyysiset ja älylliset resurssit voidaan kasata kustannukset minimoiden; hyödyntää jokaisen yksilön kykyjä; täyttää jokaisen kuluttajan tarpeet ja maut; kannustaa teknisiä innovaatioita, luovuutta ja yhteiskunnallista kehitystä; ja tehdä nämä kaikki kestävällä tavalla?

Tämä kysymys on tieteellisen tutkimuksen arvoinen ja ne jotka kamppailevat vastauksen parissa ansaitsevat varmasti kunnioitusta. Ongelmana on kuitenkin tämä: valtavirran taloustieteilijöiden käyttämillä menetelmillä on hyvin vähän tekemistä toimivien ihmisten kanssa ja siten nämä menetelmät eivät tuota tuloksia, jotka kuulostavat oikeilta. Asioiden ei tarvitse olla näin.

Taloustieteen keskeiset kysymykset ovat askarruttaneet suurimpia ajattelijoita muinaisesta Kreikasta lähtien. Ja nykyään taloustieteellinen ajattelu on hajautunut useisiin koulukuntiin: keynesiläiset, jälkikeynesiläiset, uuskeynesiläiset, klassiset, uusklassiset (tai rationaalisten odotusten koulukunta), monetaristit, julkisen valinnan chigacolaiset, julkisen valinnan virginialaiset, eksperimentalistit, peliteoreetikot, tarjonta puolen monet haarat, ja lista vain jatkuu.

### **Itävaltalainen koulukunta**

Itävaltalainen koulukunta on osa tätä sekoitusta, mutta monilla tavoin siitä erillään ja sen yläpuolella. Se ei ole taloustieteen osa-alue, vaan vaihtoehtoinen näkemys koko tieteeseen. Siinä missä muut koulukunnat nojaavat pääosin idealisoituihin matemaattisiin malleihin taloudesta ja ehdottavat valtiolle tapoja saada maailma sopeutumaan, itävaltalainen teoria on realistisempi ja siten yhteiskunnallisesti enemmän tieteellisempi.

Itävaltalaiset näkevät taloustieteen työkaluna ymmärtää kuinka ihmiset sekä toimivat yhteistyössä että kilpailevat prosessissa kattaa tarpeet, allokoida resurssit ja löytää keinot rakentaa vauras yhteiskuntajärjestys. Itävaltalaiset näkevät yrittäjyyden kriittisenä voimana taloudellisessa kehityksessä, yksityisomistuksen olennaisena resurssien tehokkaalle käytölle ja valtiollisen intervention markkinaprosessiin tuhoisana aina ja kaikkialla.

Tällä hetkellä itävaltalainen koulukunta on merkittävässä nousussa. Akateemisessa maailmassa tämä on seurausta vastaiskusta matematisointia kohtaan, sanallisen logiikan uudesta tulemisesta metodologisena työkaluna ja pyrkimyksestä löytää teoreettisesti vakaa perinne makrotalouden teorioinnin hullujenhuoneesta. Menettelytapojensa osalta itävaltalainen koulukunta näyttää yhä houkuttelevammalta suhdannevaihtelujen jatkuvien mysteerien, sosialismin romahduksen, hyvinvointi-sodankäynti säännöstelytalouden kustannuksien ja epäonnistumisen ja julkisen isoon valtioon turhautumisen valossa.

### **Merkkipaaluja itävaltalaisessa perinteessä**

Itävaltalainen koulukunta on kokenut kahdessatoista vuosikymmenessä merkittävyyden eri asteita. Se oli keskeinen hintateorialle ennen 1900-luvun vaihdetta, rahataloudelliselle taloustieteelle vuosisadan ensimmäiselle vuosikymmenellä ja erimielisyydelle sosialismin käyttökelpoisuudesta ja suhdannevaihtelujen alkuperästä 1920- ja 1930-luvuilla. Koulukunta vajosi 1940-luvulta 1970-luvun puoliväliin saakka taustalle ja siihen yleensä viitattiin ainoastaan teksteissä taloustieteellisen ajattelun historiasta.

Esi-itävaltalainen perinne ajoittuu 1400-luvun espanjalaisiin skolastikkoihin, jotka ensimmäisinä esittivät yksilöllisen ja subjektiivisen käsityksen hinnoista ja palkoista. Mutta koulukunnan virallinen syntymä ajoittuu Carl Mengerin teoksen *Grundsätze der Volkswirtschaftslehre* julkaisemiseen vuonna 1871, joka muutti taloustieteilijöiden käsityksen resurssien arvostamisesta, säästämisestä ja hinnoittelusta, kumoten sekä klassisen että marxilaisen näkemyksen ”marginaalisesta vallankumouksesta”.

Menger loi myös uuden teorian rahasta markkinoiden instituutiona ja perusti taloustieteet yhteiskuntatieteiden menetelmillä löydettäviin deduktiivisiin lakeihin. Ludwig von Mises kertoi Mengerin teoksen tehneen hänestä taloustieteilijän, ja teoksesta on edelleen merkittävää hyötyä.

Seuraava tärkeä hahmo itävaltalaisessa koulukunnassa oli Eugen von Böhm-Bawerk. Hän osoitti, että korkotasot, silloin kun keskuspankki ei niitä manipuloi, määrittyvät yleisön aikahorisonteista ja että sijoituksen tuotto pyrkii yhtäsuuruuteen aikapreferenssin arvon kanssa. Hän jakoi myös kuolettavan iskun Marxin pääoman ja hyväksikäytön teorialle ja oli yksi teoreettisen taloustieteen pääpuolustajista aikakautena, jolloin historioitsijat kaikista suuntauksista yrittivät tuhota sitä.

Böhm-Bawerkin merkittävin oppilas oli Ludwig von Mises, jonka ensimmäinen tärkeä hanke oli uuden rahateorian kehittäminen. Vuonna 1912 julkaistu teos *Theorie des Geldes und der Umlaufsmittel* tarkensi Mengeriä osoittaen markkinat rahan alkuperäksi sekä myös ettei ole mitään muuta tapaa jolla raha olisi voinut saada alkunsa. Mises argumentoi myös, että raha ja pankkitoiminta tulisi jättää markkinoille ja että valtion interventiosta seuraa ainoastaan harmia.

Tässä kirjassa, joka on edelleen perusteoksen asemassa, Mises pohjusti myös hänen suhdannevaihteluteoriaansa. Hän esitti, että kun keskuspankki keinotekoisesti alentaa korkotasoja, se aiheuttaa vääristymiä tuotannonrakenteessa pääomahyödykkeiden osa-alueella. Virheinvestointien tapahtuessa taloudellinen laskukausi on välttämätön huonojen sijoituksien poistamiseksi.

Mises perusti Wieniin suhdannevaihtelututkimuksen instituutin yhdessä oppilaansa F. A. Hayekin kanssa ja yhdessä he osoittivat keskuspankin suhdannevaihtelujen alkulähteeksi. Heidän työnsä osoittautui lopulta kaikkein tehokkaimmaksi taistelussa keynesiläisiä kokeiluja vastaan hienosäätää taloutta veropolitiikalla ja keskuspankin avulla.

Euroopassa Mises-Hayek teoria oli vallitseva kunnes Keynes voitti esittämällä, että markkinat itsessään ovat vastuussa suhdannevaihteluista. Ei myöskään haitannut, että Keynesin lisäkulutusta, inflaatiota ja budjettivajeita suosiva teoria oli jo ympäri maailmaa valtioiden käytännössä harjoittamaa toimintaa.

### **Sosialistinen talouslaskenta**

Keskustelun suhdannevaihtelusta ollessa käynnissä Mises ja Hayek olivat myös mukana kiistassa sosialismista. Vuonna 1920 Mises oli kirjoittanut erään vuosisadan tärkeimmistä artikkeleista: ”Die Wirtschaftsrechnung im Sozialistischen Gemeinwesen[1](/artikkeleja/itavaltalainen/#sdfootnote1sym)”, jota seurasi hänen kirjansa *Die Gemeinwirtschaft: Untersuchungen über den Sozialismus*. Tätä ennen sosialismille oli ollut monta kriitikkoa, mutta kukaan ei ollut haastanut sosialisteja selittämään kuinka heidän talousjärjestelmänsä todellisuudessa toimisi ilman vapaita hintoja ja yksityisomaisuutta.

Mises perusteli, että rationaalinen talouslaskenta vaatii voittojen ja tappioiden testiä. Jos yritys tekee voittoja, se käyttää resursseja tehokkaasti; jos se tekee tappiota, se ei käytä. Ilman tällaisia signaaleja taloudellisella toimijalla ei ole mitään keinoa tarkastaa päätöksiensä soveltuvuutta. Hän ei pysty arvioimaan tämän tai tuon tuotantopäätöksen vaihtoehtokustannuksia. Hinnat ja voittojen ja tappioiden seuraus ovat välttämättömiä. Mises osoitti myös, että näiden hintojen luomiseksi yksityisomistus on välttämätöntä tuotantotoimenpiteissä.

Sosialismin mukaan tuotantomenetelmät tulisivat olla kollektiivisessa omistuksessa. Tämä tarkoittaa, ettei ole pääomahyödykkeiden myyntiä ja ostamista ja siten niille hintoja. Ilman hintoja ei ole voittojen ja tappioiden testiä. Ilman kirjanpitoa voitoista ja tappioista todellista taloutta ei voi olla olemassa. Tulisiko rakentaa uusi tehdas? Sosialismissa ei ole mitään tapaa kertoa. Kaikesta tulee arvailua.

Misesin essee käynnisti keskustelun kautta Euroopan ja Amerikan. Yksi pääsosialisteista, Oskar Lange, myönsi, että hinnat ovat välttämättömiä talouslaskennalle, mutta hän kertoi keskussuunnittelijoiden voivan keksiä hinnat omasta päästään, katsoa kaupoissa jonojen pituuksia kuluttajakysynnän määrittämiseksi tai antaa tuotantosignaalit itse. Mises vastasi, että myöskään ”markkinoiden leikkiminen” ei toimisi; sosialismi tulisi epäonnistumaan omiin sisäisiin ristiriitoihinsa.

Hayek käytti talouslaskentakeskustelun tilaisuutta hyväkseen täsmentääkseen ja laajentaakseen Misesin argumenttia omaksi teoriakseen tiedon käytöstä yhteiskunnassa. Hänen esitti, että markkinoiden prosessin luoma tietous oli saavuttamatonta yksittäiselle ihmismielelle, erityisesti keskussuunnittelijoille. Vauraan talouden edellyttämät miljoonat päätökset ovat liian monimutkaisia käsitettäväksi yhdellekään ihmiselle. Tästä teoriasta tuli perusta täydemmälle teorialle yhteiskunnallisesta järjestyksestä, joka työllisti Hayekia hänen akateemisen uransa loppuun saakka.

Paettuaan natseja Mises saapui Yhdysvaltoihin ja hänet otti vastaan kourallinen vapaiden markkinoiden liikemiehiä, erityisesti Lawrence Fertig. Hän auttoi muodostamaan liikkeen Misesin ajatusten pohjalta, ja useimmat vapaiden markkinoiden taloustieteilijät antavat tunnustuksensa hänelle tästä. Milton Friedmanin sanojen mukaisesti kukaan ei ole tehnyt yhtä paljon vapaiden markkinoiden eteen Yhdysvalloissa kuin Mises. Mutta ne olivat synkkiä aikoja. Hänen oli vaikea löytää ansaitsemaansa yliopistovirkaa ja hänen näkemyksilleen oli vaikeaa löytää laajempaa yleisöä.

Ensimmäisinä vuosinaan Amerikassa Mises työskenteli kirjoittaakseen uudelleen juuri valmistuneen saksankielisen teoksensa teokseksi *Human Action*, laaja-alaiseksi työksi englanninkieliselle yleisölle. Siinä hän työsti huolellisesti uudestaan yhteiskuntatieteiden filosofisen perustan yleisesti ja taloustieteen erityisesti. Tämä osoittautui merkittäväksi panokseksi – pitkälti sen jälkeen kun empirismin naiivit opit ovat epäonnistuneet, Misesin ”prakseologia” tai ihmisen toiminnan logiikka jatkaa tutkijoiden ja oppilaiden inspirointia. Tämä suurteos pyyhki pois keynesiläiset epäkohdat ja historistiset oikeutukset ja teki lopulta mahdolliseksi itävaltalaisen koulukunnan uudelleentulemisen.

### **Paluu**

Kuitenkin 1970-luvulle asti oli vaikea löytää merkittävää taloustieteilijää, joka ei olisi jakanut keynesiläisiä periaatteita: että hintajärjestelmä on vääristynyt, että vapaat markkinat ovat epärationaaliset, että osakemarkkinoita ohjaa eläimelliset vaistot, ettei yksityiseen sektoriin ole luottamista, että valtio on kykenevä suunnittelemaan taloutta niin ettei se vajoa taantumaan ja että inflaatio ja työttömyys ovat käänteisesti kytköksissä.

Eräs poikkeus oli Murray N. Rothbard, Misesin erinomainen oppilas, joka kirjoitti 1960-luvun alussa massiivisen taloudellisen teoksen *Man, Economy and State*. Kirjassaan Rothbard lisäsi oman panoksensa itävaltalaiseen ajatteluun. Vastaavasti kaksi tärkeää Misesin oppilasta, Hans F. Sennholz ja Israel Kirzner, jatkoivat perinnettä. Henry Hazlitt edisti yhtälailla kirjoittamillaan viikoittaisilla *Newsweekin* kolumneilla ja lisäsi myös panoksensa itävaltalaiseen koulukuntaan.

1970-luvun stagflaatio heikensi keynesiläistä näkemystä osoittamalla, että korkea inflaatio ja korkea työttömyys olivat mahdollisia samanaikaisesti. Hayekin vastaanottama Nobel-palkinto vuonna 1974 hänen suhdannevaihteluteoriastaan Misesin kanssa aiheutti räjähdyksen akateemisessa mielenkiinnossa itävaltalaista koulukuntaa ja yleisesti vapaiden markkinoiden taloustiedettä kohtaan. Uusi jatko-opiskelijoiden sukupolvi alkoi opiskella Misesin ja Hayekin töitä ja tämä tutkimusohjelma jatkaa yhä kasvamistaan. Nykyään itävaltalainen koulukunta on parhaiten edustettuna Mises instituutin työssä.

### **Itävaltalaisen teorian ydin**

Niukkuuden ja valinnan käsitteet sijaitsevat itävaltalaisen taloustieteen sydämessä. Ihmiset kohtaavat jatkuvasti suuren määrän valintoja. Jokainen teko tarkoittaa hylättyjä vaihtoehtoja tai kustannuksia. Ja jokainen teko sisimmiltään on suunniteltu parantamaan toimijan tilannetta hänen näkökulmastaan. Lisäksi jokaisella taloudessa toimijalla on erilainen joukko arvoja ja mieltymyksiä, erilaisia tarpeita ja toiveita ja erilaisia aikatauluja tavoittelemiinsa päämääriin.

Eri ihmisten tarpeita, toiveita ja aikatauluja ei voida lisätä yhteen tai vähentää toisten ihmisten vastaavista. Ei ole mahdollista supistaa makuja tai aikatauluja yhteen käyrään ja kutsua sitä kuluttajamieltymykseksi. Miksi? Koska taloudellinen arvo on yksilölle subjektiivista.

Vastaavasti ei ole mahdollista supistaa markkinoiden järjestelyjen monimutkaisuutta valtaviksi kokonaissuureiksi. Emme voi esimerkiksi sanoa, että talouden pääomavaranto on yksi iso *K*-kirjaimeksi tiivistettynä möykky ja asettaa sitä yhtälöön ja odottaa saavamme hyödyllistä tietoa. Pääomavaranto on heterogeeninen. Osa pääomasta saatetaan käyttää huomenna myytäviin hyödykkeisiin ja osaa kymmenen vuoden päästää myytäviin hyödykkeisiin. Pääoman käytön aikataulut vaihtelevat yhtä paljon kuin itse pääomavarantokin. Itävaltalainen teoria näkee kilpailun prosessina löytää uusia ja parempia tapoja organisoida resursseja, toki ollen täynnä virheitä, mutta jota jatkuvasti parannetaan.

Tämä tapa katsoa markkinoita on selvästi erilainen verrattuna kaikkiin muihin koulukuntiin. Keynesistä lähtien taloustieteilijät ovat ottaneet tavaksi luoda rinnakkaisia maailmankaikkeuksia, joilla ei ole mitään tekemistä todellisen maailman kanssa. Näissä maailmoissa pääoma on homogeenista ja kilpailu on staattinen lopputila. Niissä on oikea määrä myyjiä, hinnat heijastelevat tuotantokustannuksia ja ylimääräisiä voittoja ei ole olemassa. Taloudellinen hyvinvointi määrittyy lisäämällä yhteen kaikkien yksilöiden hyödyt. Ajan kulumista huomioidaan harvoin, paitsi siirryttäessä staattisesta tilasta toiseen. Tuottajien ja kuluttajien erilaisia aikatauluja ei yksinkertaisesti ole olemassa. Sen sijaan meillä on kokonaissuureita, jotka antavat arvokasta pientä tietoa kaikesta.

Perinteinen taloustieteilijä myöntää pikaisesti, että nämä mallit ovat epärealistisia ideaalityyppejä joita käytetään pelkästään analyysityökaluina. Muta tämä on vilpillistä, sillä nämä samat taloustieteilijät käyttävät näitä malleja suosituksiinsa toimintamalleista.

Eräs ilmeinen esimerkki toimintapolitiikasta, joka perustuu luotuihin malleihin taloudesta on oikeusministeriön antritrust-osasto. Siellä byrokraatit ovat tietävinään toimialan oikean rakenteen, millaiset fuusiot ja yrityskaupat vahingoittavat taloutta, kellä on liian paljon tai liian vähän markkinaosuutta ja mitkä ovat asiaankuuluvat markkinat. Tämä edustaa sitä mitä Hayek kutsui väitetyksi tiedoksi.[2](/artikkeleja/itavaltalainen/#sdfootnote2sym)

Oikea kilpailijoiden välinen suhde voidaan määrittää ainoastaan ostamalla ja myymällä, ei byrokraattisella määräyksellä. Itävaltalaiset taloustieteilijät ja erityisesti Rothbard toivat esiin, että valtio luo ainoat todelliset monopolit. Markkinat ovat liian kilpailulliset salliakseen minkään monopolin pysyvän yllä.

Toinen esimerkki on ajatus siitä, että talouskasvua voidaan tehtailla manipuloimalla kokonaiskysyntäkäyriä suuremmalla ja nopeammalla valtion kulutuksella, jota pidetään kysynnän lisääjänä tarjonnan vähentäjän tai kuluttavan yleisön valtiollisen alistamisen sijasta.

Jos tavanomaiselle taloustieteelle on tunnusomaista epärealistiset mallit, niin itävaltalaiselle taloustieteelle on tunnusomaista hintajärjestelmän perusteellinen arvostaminen. Hinnat tarjoavat talouden toimijoille kriittistä informaatiota tuotteiden ja palveluiden suhteellisesta niukkuudesta. Kuluttajille ei ole esimerkiksi välttämätöntä tietää, että kanakanta on sairauden vuoksi romahtanut jotta he voivat olla taloudellisia kananmunien käytössä. Hintajärjestelmä tiedottaa yleisölle sopivasta käytöksestä kalliimpien kanamunien hintojen muodossa.

Hintajärjestelmä kertoo tuottajille milloin tulla tai poistua markkinoilta välittämällä tietoa kuluttajien mieltymyksistä. Ja se kertoo tuottajille kaikkein tehokkaimman, tarkoittaen vähiten kalliin tavan luoda tuotteita muista resursseista. Hintajärjestelmää lukuun ottamatta ei ole mitään muuta tapaa tietää näitä asioita.

Mutta hintojen tulee muodostua vapailla markkinoilla. Niitä ei voida muodostaa samalla tavoin kuin valtion painolaitos keksii hinnat julkaisuilleen. Niitä ei voida perustaa tuotantokustannuksiin postilaitoksen tavoin. Tällaiset käytännöt luovat vääristymiä ja tehottomuutta. Hintojen tulee muodostua yksilöiden vapaista toiminnoista juridisessa ympäristössä joka kunnioittaa yksityisomaisuutta.

Uusklassinen hintateoria kattaa pääosan tästä alueesta, kuten on todettavissa monista yliopistoasteen oppikirjoista. Mutta se pitää hintojen paikkansapitävyyttä yleensä itsestään selvänä huolimatta niiden perustumisesta yksityisomaisuudelle. Tämän seurauksena lähes kaikki suunnitelmat uudistaa sosialismin jälkeisiä talouksia puhuvat tarpeesta paremmalla hallinnolle, lainoille lännestä, sääntelyn uusista ja eri muodoista ja hintakontrollien poistamisesta, muttei yksityisomaisuudesta. Lopputulos oli verrattavissa junaonnettomuuteen taloudessa.

Vapaasti kelluvat hinnat eivät pysty tekemään työtään erillään yksityisomaisuudesta ja siihen liittyvästä sopimusvapaudesta. Itävaltalainen teoria pitää yksityisomaisuutta kestävän talouden ensimmäisenä periaatteena. Yleensä taloustieteilijät laiminlyövät aihetta ja sen mainitessaan he pyrkivät löytämään filosofisen perusteen sen loukkaamiselle.

Itävaltalaisen ajattelun koulukunnan ulkopuolella ”markkinoiden epäonnistumisen” analyysin logiikka ja oikeutus yhdessä sen julkisten hyödykkeiden seurauksen kanssa ovat laajasti hyväksyttyjä. Käsitys julkisesta hyödykkeestä on, että markkinat eivät pysty tarjoamaan niitä ja sen sijaan valtion tulee ne tarjota ja rahoittaa verotuksellaan. Klassisena esimerkkinä pidetään majakkaa, vaikkakin Ronald Coase on osoittanut, että yksityisiä majakkoja on ollut olemassa vuosisatojen ajan. Eräät julkisten hyödykkeiden määritelmät ovat niin laajoja, että jos maalaisjärki sivuutetaan, arkiset kulutushyödykkeet sopivat määritelmään.

Itävaltalaiset tuovat esiin, että on mahdotonta tietää epäonnistuvatko markkinat ilman riippumatonta testiä, jollaista ei ole olemassa yksilöiden toiminnan ulkopuolella. Markkinat itsessään ovat ainoa käytettävissä oleva kriteeri sille, kuinka resursseja tulisi käyttää.

Sanotaan esimerkiksi että pidän monien yhteiskunnallisten syiden takia välttämättömänä, että jokaista sataa henkeä kohden on yksi parturi ja katsoessani ympärilleni huomaan, ettei näin ole. Siten ehdotan kansallisen tuen luomista partureille partureiden tarjonnan lisäämiseksi. Mutta ainoa tapa tietää kuinka monta parturia tulisi olla, ovat markkinat itsessään. Jos heitä on vähemmän kuin yksi sataa henkeä kohden, niin meidän tulee olettaa, että suuremman lukumäärän ei ole tarkoitus esiintyä tehokkaiden markkinoiden kohtuullisen tason perusteella. Taloudellisesti ei ole soveliasta kehittää toivelistaa työpaikoista ja instituutioista, jotka ovat irrallaan markkinoista.

### **Ulkoisvaikutukset**

Tavanomainen taloustiede opettaa, että jos hyödyt tai kustannukset yhden henkilön taloudellisista päätöksistä läikkyvät muille, syntyy ulkoisvaikutuksia, ja valtion tulee ne korjata uudelleenjakamisella. Mutta laajemmin määriteltynä ulkoisvaikutukset ovat sisäsyntyisiä kaikille taloudellisille tapahtumille, koska kustannukset ja hyödyt ovat lopulta subjektiivisia. Saatan olla hyvilläni kun tehtaat tupruttavat savua, koska pidän teollisuudesta. Mutta tämä ei tarkoita, että minua pitäisi verottaa oikeudesta katsella niitä. Vastaavasti saatan loukkaantua siitä, ettei suurimmalla osalla miehistä ole partaa, mutta tämä ei tarkoita että parrattomia tulisi verottaa minun mielipahani hyvittämiseksi.

Itävaltalainen koulukunta määrittää uudelleen ulkoisvaikutuksia tapahtuvaksi ainoastaan omaisuuden fyysisessä loukkaamisessa, kuten esimerkiksi naapurin heittäessä roskapussin pihalleni. Tällöin asiasta tulee rikos. Ei voi olla olemassa arvovapaata hyötyjen yhteenlaskua taloudellisen toiminnan subjektiivisten kulujen tai hyötyjen määrittämiseksi. Sen sijaan relevantin kriteerin tulisi koostua siitä tapahtuvatko taloudelliset toimet rauhanomaisesti.

Toinen alue jossa itävaltalaiset eroavat muista on siinä, kuinka valtion tulee toimia käytännöllisen markkinoiden epäonnistumisen ongelman korjaamisessa. Oletetaan että valtio on jotenkin huomannut markkinoiden epäonnistumisen. Tällöin todistustaakka on edelleen valtiolla osoittaa, että se pystyy suorittamaan tehtävän markkinoita tehokkaammin. Itävaltalaiset suuntaisivat markkinoiden epäonnistumisien löytämiseen käytetyn energian suurempaan ymmärrykseen valtion epäonnistumisista.

Mutta valtion epäonnistuminen tehdä, mitä valtavirran teoria sanoo sen pystyvän tekemään, ei ole suosittu aihe. Julkisen valinnan koulukuntien ulkopuolella oletetaan yleensä, että valtio on kykenevä tekemään mitä tahansa se haluaakin tehdä ja tekemään sen hyvin. Unohdetaan valtion luonne instituutiona, jolla on sen omat yhteiskunnalle vahingolliset muotonsa. Eräs Rothbardin panoksista oli suunnata itävaltalaisten mielenkiinto tähän asiaan ja vastaaviin interventioiden ottamiin muotoihin. Hän kehitti interventionismin tyyppiopin ja esitti yksityiskohtaista kritiikkiä useista interventioiden ja niiden seurausten eri muodoista.

### **Ennustajat**

Usein kysytään kysymys James Buchanan kuuluisan lauseen mukaisesti: ”Mitä taloustieteilijöiden tulisi tehdä?” Valtavirran edustajat vastaavat, osittain: ennustaa tulevaisuutta. Tämä päämäärä on oikeutettu luonnontieteissä, koska kivet ja ääniaallot eivät tee valintoja. Mutta taloustiede on yhteiskuntatiede, joka käsittelee ihmisiä, jotka tekevät päätöksiä, vastaavat kannustimiin, muuttavat mielensä ja toimivat jopa irrationaalisesti.

Itävaltalaiset taloustieteilijät käsittävät, että tulevaisuus on aina epävarma, ei radikaalisti mutta pääosin. Alkujaankin taloudellisen ongelman aiheuttaa ihmisen toiminta epävarmassa maailmassa jatkuvassa niukkuudessa. Tarvitsemme yrittäjiä ja hintoja avuksemme selviytyäksemme epävarmuudesta, vaikkakaan tätä ei voida tehdä koskaan täysin.

Yrittäjien, ei taloustieteilijöiden, tehtävänä on ennustaa tulevaa. Tämä ei tarkoita, etteikö itävaltalaiset taloustieteilijät pysty odottamaan tiettyjä seurauksia tietyille valtion poliitikoille. He tietävät esimerkiksi, että hintakatot luovat aina ja kaikkialla puutetta ja että rahan tarjonnan laajennukset aiheuttavat yleistä hintojen nousua ja suhdannevaihteluja, vaikkakaan he eivät voi tietää tarkkaa aikaa tai näiden ennakoitujen tapahtumien luonnetta.

### **Valtion numerot**

Viimeinen osa-alue teoriassa, jossa itävaltalaiset eroavat valtavirrasta, on taloudelliset tilastot. Itävaltalaiset ovat kriittisiä useimpien olemassa olevien talouden tilastollisten toimenpiteiden sisällölle. He ovat myös kriittisiä niiden käyttökohteille. Käytetään esimerkkinä kysymystä hintojen joustavuudesta, joka otaksuttavasti mittaa kuluttajien vastaanottavuutta hintojen muutoksille. Ongelman ydin on kielikuvassa ja sen sovelluksissa. Se olettaa, että joustavuutta ilmenee ihmisen toiminnasta riippumattomasti ja että ne voidaan tietää ennen kokemusta. Mutta historialliset kulutuskäyttäytymisen mittaukset eivät muodosta taloudellista teoriaa.

Toinen esimerkki kyseenalaisista tilastollisista tekniikoista on indeksinumero, pääasiallinen keino, jolla valtio laskee inflaation. Indeksinumeroiden ongelmana on, että ne peittävät suhteelliset hintamuutokset hyödykkeiden ja toimialojen välillä ja suhteelliset hintamuutokset ovat ensisijaisen tärkeitä. Tämä ei tarkoita, että kuluttajahintaindeksi olisi tarpeeton, vaan ainoastaan että se ei ole luotettava indikaattori, että se on altis laajalle väärinkäytölle ja että se naamio erittäin monimutkaiset hintamuutokset toimialojen välillä.

Myös bruttokansantuotteen tilastot ovat täynnä keynesiläisen mallin sisäsyntyisiä rakenteellisia epäkohtia. Valtion kulutusta pidetään osana kokonaiskysyntää ilman mitään pyrkimystä ottaa huomioon verotuksen säännöstelyn ja uudelleenjakamisen hävittäviä kustannuksia. Jos asia olisi itävaltalaisista kiinni, niin valtio ei keräisi yhtään taloudellista tilastoa. Tällaista informaatiota käytetään pääosin talouden suunnitteluun.

### **Julkinen politiikka**

Itävaltalaisille talouden säännöstely on aina tuhoisaa vauraudelle, koska se kohdentaa resursseja väärin ja on erittäin vahingollista pienille yrityksille ja yrittäjyydelle.

Viime vuosina ympäristölainsäädäntö on ollut yksi pahimmista pahantekijöistä. Kukaan ei pysty laskemaan lakiin puhtaasta ilmasta tai kosteikkoihin ja uhanalaisten lajien politiikkoihin liittyviä ainutlaatuisia tappioita.

Ympäristöpolitiikka kuitenkin kykenee nimenomaisesti siihen mihin se pyrkii: alentamaan elintasoa. Mutta antitrust-politiikka ei tuota kilpailukykyä sen julistetun toimintapolitiikkansa vastaisesti. Sellaiset möröt kuin saalistushinnoittelu pelottelee yhä byrokraatteja oikeusministeriössä, kun taas yksinkertainen taloudellinen analyysi kykenee kumoamaan ajatukset siitä, että kilpailija pystyy myymään alla tuotantokustannuksiensa valloittaakseen maailman ja myöhemmin veloittamaan monopolihintoja. Yritys joka pyrkii myymään alle tuotantokustannuksiensa kärsii tappioista loputtomasti. Sillä hetkellä kun se pyrkii nostamaan hintojaan, se kutsuu kilpailijat takaisin markkinoille.

Kansalaisoikeuslainsäädäntö edustaa erästä kaikkein häiritsevintä sääntelyn interventioita työmarkkinoilla. Kun työnantajat eivät voi palkata, erottaa tai ylentää ansiokriteeriensä perusteella, tapahtuu sijoittumisen vääristymiä yrityksessä ja yleisesti työmarkkinoilla. Lisäksi luomalla tietyille ryhmille laillisia etuoikeuksia kansalaisoikeuslainsäädäntö heikentää yleisön tajua oikeudenmukaisuudesta, joka on markkinoiden tunnusmerkki.

Tässä on yksi kustannus lisää talouden sääntelystä: se estää yrittäjällistä innovoinnin prosessia. Tämä prosessi perustuu pääoman laajoille vaihtoehtoisille käyttötavoille. Valtion sääntely kuitenkin rajoittaa yrittäjien vaihtoehtoja ja asettaa esteitä yrittäjällisten kykyjen harjoittamiselle. Esimerkiksi turvallisuus-, terveys- ja työlainsäädäntö eivät pelkästään estä tuotantoa, vaan ne haittaavat myös parempien tuotantomenetelmien kehittämistä.

Itävaltalaiset ovat myös kehittäneet vakuuttavaa kritiikkiä uudelleenjakamisesta. Tavanomainen hyvinvointiteoria esittää, että jos vähenevän rajahyödyn laki pitää paikkansa, silloin kokonaishyötyä voidaan helposti lisätä. Jos rikkaalta mieheltä otetaan dollari, hänen hyvinvointinsa vähenee hiukan, mutta tämä dollarin arvon on hänelle vähemmän kuin köyhälle. Siten dollarin jakaminen uudelleen rikkaalta köyhälle lisää kokonaishyötyä näiden kahden välillä. Seurauksena on, että hyvinvointi voidaan maksimoida tulojen täyden tasa-arvoisuuden avulla. Itävaltalaisten mukaan tässä on se ongelmana, että hyötyjä ei voida laskea yhteen tai vähentää, koska ne ovat subjektiivisia.

Uudelleenjakaminen ottaa omistajilta ja tuottajilta ja antaa sisimmiltään ei-omistajille ja ei-tuottajille. Tämä vähentää uudelleenjaetun omaisuuden arvoa. Kokonaishyvinvoinnin lisäämisen sijaan uudelleenjakaminen alentaa sitä. Tekemällä omaisuuden ja sen arvon vähemmän turvalliseksi tulonsiirrot heikentävät etuja omistajuudesta ja tuotannosta ja alentavat siten kannustimia molempiin.

Itävaltalaiset torjuvat uudelleenjakamisen käytön talouden elvyttämiseksi tai taloudellisen aktiviteetin rakenteen manipuloimiseksi muunlaiseksi. Esimerkiksi verojen korotuksista on ainoastaan vahinkoa. Verojen toinen nimi on vaurauden tuhoaminen. Ne konfiskoivat pakkovaltaisesti omaisuutta, joka muutoin voitaisiin säästää tai sijoittaa, rajoittaen siten mahdollisia kulutusvaihtoehtoja. Ei ole myöskään olemassa pelkästään kuluttajiin kohdistuvaa verotusta. Kaikki verot vähentävät tuotantoa.

Itävaltalaiset eivät yhdy näkemykseen, ettei budjetin alijäämillä ole merkitystä. Itse asiassa vaatimus julkisten tai ulkomaisten velkakirjanhaltijoiden alijäämien rahoittamisesta ajaa korkotasoja ylös ja syrjäyttää varteenotettavia yksityisiä investointeja. Alijäämät luovat myös vaaran, että ne rahoitetaan keskuspankin inflaatiolla. Vastaus alijäämiin ei kuitenkaan ole lisätä verotusta, joka on alijäämiä tuhoisampaa, vaan tasapainottaa budjetti välttämättömillä kulujen leikkauksilla. Mistä leikata? Kaikkialta.

Yksinomaan tasapainoinen budjetti ei ole ihannetilanne. Ali- tai ylijäämistä huolimatta valtion kulutuksen itsessään tulisi olla mahdollisimman pientä. Miksi? Koska tällainen kulutus poikkeuttaa resursseja niiden paremmasta käytöstä yksityisillä markkinoilla.

Puhutaan ”valtion investoinneista” tänne tai tuonne. Itävaltalaiset torjuvat tämän ristiriitaisena terminä. Oikeat investoinnit tapahtuvat kapitalistien laittaessa omat rahansa riskille alttiiksi pyrkiessään tyydyttämään tulevaa kulutuskysyntää. Valtio rajoittaa kulutuskysynnän tyydyttymistä haittaamalla yksityisen sektorin tuotantoa. Lisäksi valtion investoinnit ovat pahamaineista rahan tuhlausta ja ne ovat itse asiassa poliitikkojen ja byrokraattien kulutusta.

### **Raha ja pankkitoiminta**

Valtavirran taloustieteilijät katsovat, että valtion tulee kontrolloida rahapolitiikkaa ja pankkitoiminnan rakennetta kartelleilla, talletusvakuutuksilla ja joustavalla fiat-valuutalla. Itävaltalaiset hylkäävät koko tämän paradigman ja väittävät vapaiden markkinoiden kontrolloivan kaikkia paremmin. Itse asiassa siinä laajuudessa kuin meillä on nykyään vakavia ja radikaaleja ehdotuksia markkinoiden suuremmasta roolista pankkitoiminnassa ja rahatalouspolitiikassa, nämä ovat itävaltalaisen koulukunnan ansiota.

Talletusturva on ollut yleisön mielissä säästöpankkitoimialan romahduksesta lähtien. Valtio takaa veronmaksajien rahoilla talletukset ja lainat, ja tämä tekee rahoituslaitoksista vähemmän huolellisia. Tosiasiallisesti valtio tekee rahoituslaitoksille mitä salliva vanhempi tekee lapselle: rohkaisee huonoon käytökseen poistamalla rangaistuksen uhan.

Itävaltalaiset poistaisivat talletusturvan ja eivät pelkästään antaisi talletuspakojen tapahtua, vaan arvostaisivat sen mahdollisuutta välttämättömänä rajoittimena. Itävaltalaisessa rahajärjestyksessä vararikkoisia ja maksukyvyttömiä instituutioita ei pelastettaisi viimekäden rahoittajalla eli veronmaksajien rahoilla.

Suurin osa itävaltalaista keskitetyn pankkitoiminnan kritiikkiä keskittyy Mises-Hayek suhdannevaihteluteoriaan. Molemmat esittivät, että keskuspankki markkinoiden sijaan on vastuussa liiketoiminnan kausittaisesta käytöksestä. Todistaakseen teoriaansa itävaltalaiset ovat tehneet laajoja tutkimuksia monista historiallisista taantumien ja elpymisten ajanjaksoista osoittaakseen, että niitä jokaista edelsi keskuspankin masinointi.

Teorian mukaan keskuspankin pyrkimykset alentaa korkotasoja alle niiden luonnollisten tasojen saa lainaajat pääomahyödyketeollisuudessa yli-investoimaan hankkeisiinsa. Alhaisempi korkotaso on tavallisesti merkki siitä, että kuluttajien säästöjä on saatavilla tukemaan uutta tuotantoa. Toisin sanoen jos tuottaja lainaa rakentaakseen uuden rakennuksen, tällöin on olemassa riittävästi säästöjä kuluttajien rakennuksessa valmistettujen tuotteiden ja palveluiden ostamiseksi. Aloitetut hankkeet voidaan ylläpitää. Mutta keinotekoisesti alennetut korkotasot johdattavat liiketoiminnot ryhtymään tarpeettomiin hankkeisiin. Tämä saa aikaan keinotekoisen noususuhdanteen, jota seuraa laskukausi kun ilmenee ettei säästöjä ole riittävästi perustelemaan laajentumisen astetta.

Itävaltalaiset tuovat esiin, että monetaristien kasvusääntö jättää huomiotta jopa kaikkein pienimpien rahan ja luottojen ”injektiovaikutukset”. Tällaiset lisäykset luovat aina suhdannevaihteluilmiön, vaikka se työskentelisi ylläpitääkseen suhteellisen vakaata indeksinumeroa kuten 1920- ja 1980-luvuilla.

Mitä päättäjien tulisi tehdä talouden astuessa taantumaan? Pääosin ei mitään. Luottojen noususuhdanteen aikana luotujen virheinvestointien poispyyhkiminen kestää aikansa. Käynnistettyjen hankkeiden täytyy mennä konkurssiin, virheellisesti palkattujen työntekijöiden täytyy menettää työnsä ja palkkojen tulee laskea. Sen jälkeen kun talous on siivottu keskuspankin aiheuttamista huonoista investoinneista, uusi kasvu voi alkaa pohjautuen realistiseen arvioon kuluttajien tulevasta käyttäytymisestä.

Jos valtio haluaa nopeuttaa elpymisprosessia esimerkiksi tulevien vaalien takia, se pystyy tekemään jotain. Se voi leikata veroja asettaen lisää vaurautta yksityisiin käsiin elpymisen nopeuttamiseksi. Se voi poistaa säännöstelyä, joka rajoittaa yksityissektorin kasvua. Se voi leikata kulutusta ja vähentää luottomarkkinoiden kysyntää. Se voi kumota polkumyynnin vastaiset lait ja leikata tariffeja ja kiintiöitä salliakseen kuluttajille ostaa tuontitavaroita halvemmilla hinnoilla.

Keskitetty pankkitoiminta luo myös kannustimia inflatorisille rahapolitiikoille. Ei ole sattumaa, että Federal Reserve Systemin luomisen jälkeen dollarin arvo on laskenut 98 prosenttia. Markkinat eivät saaneet tätä aikaan. Syyllinen on keskuspankki, jonka institutionaalinen logiikka ajaa sitä inflatorista politiikkaa kohden samoin kuin väärentäjää pitämään painokoneensa käynnissä.

Itävaltalaiset uudistaisivat tätä perustavanlaatuisilla tavoilla. Misesiläiset kannattavat paluuta sadan prosentin kultakolikkokantaan, osittaisen kassavarantovelvoitteisen liikepankkitoiminnan päättämistä ja keskuspankin lopettamista, kun taas hayekilaiset kannattavat järjestelmää, jossa kuluttajat valitsevat useista vaihtoehtoisista valuutoista.

### **Itävaltalaisen koulukunnan tulevaisuus**

Itävaltalainen taloustiede on nykyään nousussa. Misesin töitä luetaan ja niistä keskustellaan kaikkialla Länsi- ja Itä-Euroopassa, entisessä Neuvostoliitossa yhtä lailla kuin Latinalaisessa Amerikassa ja Pohjois-Aasiassa. Mutta erityisen rohkaisevaa on uusi mielenkiinto Amerikassa, jossa itävaltalaisen koulukunnan näkemyksiä kaivataan erityisen kipeästi.

Ludwig von Mises instituutin menestys on todistus tästä uudesta mielenkiinnosta. Instituutin pääasiallinen tehtävä on varmistaa, että itävaltalainen koulukunta on merkittävä voima talouskeskusteluissa. Tätä päämäärää varten olemme tukeneet ja organisoineet satoja akateemisia taloustieteilijöitä, tarjonneet akateemisia ja julkisia myyntipisteitä heidän töilleen, opettaneet tuhansia yliopisto-opiskelijoita itävaltalaiseen teoriaan, jakaneet miljoonia julkaisuja ja muodostanut älyllisiä yhteisöjä, kaikkein merkittävimpinä Auburn yliopisto ja Nevadan yliopisto Las Vegeasissa, joissa nämä ajatukset kukoistavat.

Järjestämme joka kesä Mises yliopistoksi kutsutun opetuksellisen seminaarin itävaltalaisesta koulukunnasta yli 25 hengen tiedekunnan voimalla ja huippuopiskelijoiden kanssa ympäri maata. Meillä on myös akateemisia konferensseja teoreettisista ja historiallisista aiheista ja instituutin akateemikot ovat säännöllisiä osallistujia moniin akateemisiin tapaamisiin.

Transaction Publishers on tukijana instituutin akateemiselle julkaisulle [*Quarterly Journal of Austrian Economics*](http://mises.org/periodical.aspx?Id=4), ainoalle neljännesvuosittaiselle ainoastaan itävaltalaiselle koulukunnalle omistetulle julkaisulle englanninkielisessä maailmassa. Transaction julkaisee myös eräitä kirjojamme. The Austrian Economics uutiskirjeen kirjoittaa ja toimittaa Itävaltalaisen koulun jatko-opiskelijat. The Free Market julkaisu soveltaa itävaltalaisia käsityksiä valtiollisen politiikan aiheisiin.

Mises instituutti tukee satojen oppilaitosten ja yliopistojen oppilaita ja henkilökuntaa. Meillä on ohjelma vieraileville tutkijoille väitöskirjan loppuunsaattamiseksi ja vieraileville tutkijoille uuteen tutkimukseen ryhtymiseksi yhtä lailla meidän pääkeskuksemme kanssa jatko-opiskelijoille. Auburnissa instituutin itävaltalaisen taloustieteen työpaja tutkii uusia historian, teorian ja politiikan alueita ja viikoittainen keskustelu kerää oppilaita ja henkilöstöä yhteen soveltamaan itävaltalaista ajattelua poikkitieteellisessä asiayhteydessä.

Uusia kirjoja itävaltalaisesta koulukunnasta ilmestyy muutaman kuukauden välein ja itävaltalaiset kirjoittavat myös kaikkiin merkittäviin akateemisiin julkaisuihin. Misesiläisiä näkemyksiä esitetään sadoissa taloustieteen luokkahuoneissa ympäri maata (siinä missä niitä 20 vuotta sitten esitettiin vähemmässä kuin tusinassa luokkahuoneita). Itävaltalaiset ovat tässä ammattikunnassa nousevia tähtiä, taloustieteilijöitä uusina ajatuksineen jotka vetoavat oppilaisiin, niitä jotka ovat markkinoiden puolella ja valtiojohtoisuuden vastaisen suuntauksen eturintamassa.

Monia näistä akateemikoista Mises instituutti on tukenut akateemisilla konferensseillaan, julkaisuillaan ja opetusohjelmillaan. Instituutin tuella itävaltalainen koulukunta, perinne ja rakentava radikalismi yhdistyvät luomaan vetoavan ja älyllisesti elinvoimaisen vaihtoehdon tavanomaiselle ajattelulle.

Itävaltalaisen taloustieteen tulevaisuus on kirkas, joka enteilee hyvää itse vapauden tulevaisuudelle. Sillä jos käännämme tällä vuosisadalla valtiojohtoisuuden suuntauksen ympäri ja luomme uudestaan vapaat markkinat, tällöin älyllisen perustan tulee olla itävaltalainen koulukunta. Tämä on itävaltalaisen koulukunnan merkitys.

**Viitteet**

[1](/artikkeleja/itavaltalainen/#sdfootnote1anc) Suom.huom. artikkelin otsikko suomennettuna: “Talouslaskenta sosialistisessa kansainyhteisössä”.

[2](/artikkeleja/itavaltalainen/#sdfootnote2anc) Suom. huom. alkuperäinen termi: *pretense of knowledge*.

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/itavaltalainen.pdf)  
Alkuperäinen artikkeli:[Why Austrian Economics Matters](http://mises.org/about/3224)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/johdanto/ -->
# Kamppailu tasa-arvoisuutta vastaan jatkuu – Murray N. Rothbard

> (Tämä on Rothbardin vuonna 1991 kirjoittama johdanto hänen vuonna 1970 kirjoittamaan artikkeliin ”Vapaus, eriarvoisuus, alkukantaisuus ja työnjako.”) Johdanto Kahdessa vuosikymmenessä tämän esseen kirjoittamisesta analysoimani pääasialliset yhteiskunnalliset suuntaukset ovat kiihtyneet, kaikesta päätellen eksponentiaalisella vauhdilla. Jugoslaviasta alkanut pako pois sosialismista ja keskitetystä

(Tämä on Rothbardin vuonna 1991 kirjoittama johdanto hänen vuonna 1970 kirjoittamaan artikkeliin ”[Vapaus, eriarvoisuus, alkukantaisuus ja työnjako](/artikkeleja/tyonjako).”)

### Johdanto

Kahdessa vuosikymmenessä tämän esseen kirjoittamisesta analysoimani pääasialliset yhteiskunnalliset suuntaukset ovat kiihtyneet, kaikesta päätellen eksponentiaalisella vauhdilla. Jugoslaviasta alkanut pako pois sosialismista ja keskitetystä suunnittelusta on ällistyttävästi edennyt koko Itä-Euroopan ”sosialistiseen blokkiin”, ja nyt on vähintäänkin retorista kannatusta yksityistämisen ja vapaan markkinatalouden ajatukselle. Enenevissä määrin marxismi on tullut rajoittuneeksi Yhdysvaltojen ja Länsi-Euroopan akatemioihin, asettuen mukavasti parasiitiksi niiden kapitalistisiin talouksiin.  Mutta jopa akateemikkojen keskuudessa ei ole enää lähes mitään jäljellä 1930 ja 1940-lukujen voitokkaasta marxismista rehentelyineen sosialistisen keskitetyn suunnittelun taloudellisesta tehokkuudesta ja ylivoimaisuudesta. Sen sijaan jopa kaikkein omistautuneimmat marxilaiset esittävät nyt tyhjiä puheita jonkinlaisen ”markkinan” välttämättömyydestä, oli se sitten kuinka valtion kontrolloima tahansa.

### 1. Uusia eriarvoisuuden ja ”sorron” alueita

Mutta tämä ei tarkoita, että kamppailu tasa-arvoisuudesta olisi ohi. Kaukana siitä. Päinvastaisesti sen jälkeen kun 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun uusi vasemmisto joutui huonoon valoon sen omituisen väkivaltaan siirtymisen takia, se kuunteli vanhempien liberaaliensa neuvoja ja ”liittyi järjestelmään.” Uudet vasemmistolaiset lanseerasivat onnistuneen [gramscimaisen](https://fi.wikipedia.org/wiki/Antonio_Gramsci) ”pitkän marssin instituutioiden läpi” ja tulemalla lakimiehiksi ja akateemikoiksi – erityisesti humaanisiin, filosofiaan ja ”pehmeisiin” yhteiskuntatieteisiin – he ovat onnistuneet saavuttamaan hegemonian kulttuuristamme. Nähden itsensä lyötyinä ja vetäytyen tiukasti taloudelliselta rintamalta (verrattuna 1930-luvun vanhaan vasemmistoon, uuden vasemmiston vahva puoli ei ole koskaan ollut marxilainen taloustiede ja työnarvoteoria), vasemmisto kääntyi oletettuun tasa-arvon moraaliseen ylivertaisuuteen.

Ja tekemällä niin, he kasvavissa määrin kääntyivät siihen mitä esseeni viimeisessä kappaleessa ehdotettiin: vanhanaikaisen taloudellisen tasa-arvon painotuksen vähentämistä ihmisen moninaisuuden laaja-alaisempien puolien poistamisen suosimiseksi. Vanha tasa-arvoisuus painotti tulojen ja varallisuuden tekemistä yhtäläiseksi; mutta kuten Helmut Schoeck erinomaisesti oivalsi, heidän argumenttinsa logiikkana oli ”oikeudenmukaisuuden” nimissä poistaa kaikki todisteet ihmisen moninaisuudesta ja siten joidenkin henkilöiden pääteltävissä olevan tai selkeän ylivertaisuuden muihin nähden. Lyhyesti, kateus muiden ylivertaisuudesta tulee vakiinnuttaa, ja tällaisen kateuden kaikki mahdolliset lähteet poistaa.

Kirjassaan [Envy](http://www.mises.org/store/Envy-A-Theory-of-Social-Behavior-P244.aspx) Helmut Schoeck analysoi brittiläisen kirjailijan, L.P. Hartleyn,  hupaisan romaanin dystopiasta. Vuonna 1960 julkaistussa teoksessaan, [Facial Justice](https://books.google.com/books?id=bXwcAAAAIAAJ&q=facial+justice+hartley&dq=facial+justice+hartley&client=opera&pgis=1), Hartley, ennustaa näkemistään toisen maailmansodan jälkeisen brittiläisen elämän asenteista, aloittaa toteamalla että kolmannen maailmansodan jälkeen, ”Oikeudenmukaisuus oli tehnyt suuria harppauksia.” Taloudellinen Oikeudenmukaisuus, Yhteiskunnallinen Oikeudenmukaisuus ja oikeudenmukaisuuden muut muodot oli saavutettu, mutta elämän osa-alueita oli yhä valloittamatta. Erityisesti Kasvojen Oikeudenmukaisuutta [kirjan nimi; suom.huom.] ei ollut vielä saavutettu, sillä kauniilla tytöillä oli epäoikeudenmukainen yliote rumempiin nähden. Sen vuoksi Kasvojen Tasa-arvon ministeriön ohjauksessa kaikki Alpha (kauniit) tytöt ja kaikki Gamma (rumat) tytöt pakotettiin käymään läpi toimenpiteet ”Tasa-arvoistavassa (Kasvojen) Keskuksessa,” jotta kaikki saavat Beta (miellyttävän keskinkertaiset) kasvot.[i]

Sattumoisin vuonna 1961 Kurt Vonnegut julkaisi purevan ja vielä karvaamman satiirisen novellin havainnollistaen täydellisesti tasa-arvoista yhteiskuntaa, jopa vielä perinpohjaisempaa kuin Harteleyn. Vonnegutin ”[Harrison Bergeron](http://instruct.westvalley.edu/lafave/hb.html)” alkaa:

”Vuosi oli 2081, ja kaikki olivat lopulta tasa-arvoisia. He eivät olleet pelkästään tasa-arvoisia Jumalan ja lain edessä. He olivat tasa-arvoisia kaikilla tavoin. Kukaan ei ollut ketään muuta fiksumpi. Kukaan ei ollut ketään muuta paremman näköinen. Kukaan ei ollut ketään muuta vahvempi tai nopeampi. Kaikki tämä tasa-arvoisuus johtui perustuslain 211, 212 ja 213:sta lisäyksestä sekä Yhdysvaltain Tasoitus kenraalin herkeämättömästä valppaudesta.”

”Tasoittaminen” toimi osittain seuraavasti:

”Hazelilla oli täydellisen keskivertainen älykkyys, joka tarkoitti ettei hän pystynyt ajattelemaan mitään paitsi lyhyissä sykäyksissä. Ja Georgella, vaikka hänen älykkyytensä oli paljon normaalia korkeampi, oli pieni henkisen tasoituksen radio korvassaan. Laki vaati häntä aina käyttämään sitä. Se oli viritettynä valtion lähettimeen. Noin kahdenkymmenen minuutin välein lähetin päästäisi teräviä ääniä estääkseen Georgen kaltaisia ihmisiä hyödyntämästä aivojaan epäoikeudenmukaisesti.”[ii]

Tämän tyylinen tasa-arvon painotus ei-taloudellisissa eriarvoisuuksissa on lisääntynyt nopeasti ja voimistunut niiden vuosikymmenten aikana, kun nämä miehet kirjoittivat heidän näennäisen liioitellut orwellilaiset dystopiansa. Akateemisissa ja kirjallisissa piireissä ”poliittista korrektiutta” toimeenpannaan koventuvalla rautaisella otteella; ja avain poliittiseen korrektiuteen on millään alueella koskaan olla arvioimatta eroja tai ylivoimaisuutta.

Siten löydämme Smith collegen opintotoimiston monisteen listaavan kymmenen erilaista ”sorron” tapaa, jotka väitetysti aiheutuvat ihmisten arvioinnista. Niihin kuuluvat: ”heteroseksismi,” määritettynä ei-heteroseksuaalisesti suuntautuneiden ”sortona”, joka sisältää ”heidän olemassaolonsa tiedostamatta jättämisen”; ja ”kykenevyyden,” määritettynä ”erilailla kykenevien” [tunnettuna vähemmän valaistuneina päivinä ”vammaisina” tai ”invalideina”] sortamisena ”tilapäisesti kykenevien” toimesta. Erityisen relevantti meidän kahdelle dystopian kirjoittajalle on ”ikäismi,” nuorten ja vanhojen sortaminen nuorekkaiden ja keski-ikäisten aikuisten taholta ja ”ulkonäköisyys” määritettynä ”kauneuden/viehättävyyden standardin luomisena.”

”Sortamisen” oletetaan myös sisältävänä, ei pelkästään jollain lailla ei-viehättävän syrjinnän, vaan jopa erilaisuuden huomioimisen. Ehkäpä kaikkein huvittavin lähiaikana luotu kategoria on ”loogismi” tai ”loogiskeskeisyys”, tietävän ja artikuloivan tyrannia. New Jerseyn kunnan sponsoroima ”feministisen akateemisen opiskelun ohjeistus” sen yliopistokampuksille hyökkää tietämystä ja tieteellistä tutkimusta vastaan per se miesten ”luonnon raiskauksena.” Se syyttää:

”mieli oli miespuolinen. Luonto oli naispuolinen, ja tieto luotiin aggression tekona – passiivinen luonto täytyi kuulustella, poistaa vaatteista, tunkea ja pakottaa ihmisen toimesta sen salaisuuksien paljastamiseksi.”[iii]

Luonnollisesti ”sortaminen” on määritetty laajasti syyttämään mahdollisen ylivertaisuuden nimenomaista olemassaoloa – ja siten tilaisuutta kateudelle – kaikilla alueilla. Dekonstruktionismin vallitseva kirjallinen teoria argumentoi raivokkaasti ettei voi olla standardeja yhden kirjallisen ”tekstin” ylivertaisuuden arvioimiseksi verrattuna toiseen. Äskettäisessä konferenssissa erään valtiotieteen professori viitatessa Czeslaw Miloszsin kirjaa [The Captive Mind](https://books.google.com/books?id=3boAAAAACAAJ) oikein ”klassikkona,” toinen naispuolinen professori julisti, että pelkkä sana klassikko ”tekee minut sorretuksi.”[iv] Selkeä vaikutus tästä on, että mikä tahansa viittaus jonkun toisen ylivoimaiseen tuotteeseen saattaa synnyttää paheksuntaa ja kateutta rivijäsenissä, ja että näiden ”sortamisen tuntemuksien” ruokkimisen tulee olla kritiikin ja akateemisuuden pääfokuksessa.

Akatemian ja muiden tutkimuslaitosten koko tarkoitus on aina ollut esteetön totuuden etsiminen. Tämä päämäärä on nyt haastettu ja syrjäytetty poliittisesti korrektien ”herkkien” tunteiden ruokkimisella. Tämä subjektiivisten tunteiden painotus totuuden sijaan on ilmeistä nykyisessä yleisessä kohussa huomattavan Berkeley antropologi Vincent Sarichin opetusta kohtaan. Sarichin tarkastelu geneettisistä vaikutuksista rotujen välisiin eroihin saavutuksissa tuomittiin muiden tiedekunnan jäsenten toimesta ”pyrkimyksenä tuhota luokan tummien oppilaiden itsetunto.”[v]

### II. Ryhmäkiintiöt

Tosiaankin yksi radikaali muutos tämän esseen kirjoittamisen jälkeen on ollut nopea ja kiihtyvä vanhanaikaisen tasa-arvon, joka halusi tehdä kaikista yksilöistä tasa-arvoisia, muuntuminen ryhmätasa-arvoksi ryhmien puolesta, jotka ovat virallisesti nimetty ”sorretuiksi.” Työllisyydessä, virka-asemassa ja asemassa yleensä sorrettujen ryhmille oletetaan taatuksi heidän kiintiöllinen osuus hyväpalkkaisista tai arvovaltaisista asemista. (Kukaan ei vaikuta olevan kiihdyksissä kiintiöedustuksesta ojankaivajien rivistöihin.) Huomasin tämän ensi kerran eräässä artikkelissa vuosi nykyisen esseen kirjoittamisen jälkeen tasa-arvoisen ideologian luonteen ja seurauksien symposiumissa.

Reagoin siellä voimakkaasti nimettyjen ryhmien kiintiöedustukselle, jota McGovern liike vaati vuoden 1972 demokraattisessa puoluekokouksessa. Nämä voitokkaat demokraatit vaativat, että ryhmät kuten naiset, nuoret, mustat ja meksikolaista syntyperää olevat olivat valittuina delegaatteina vajonneet heidän kiintiöllisen osuutensa väestöstä alapuolelle aikaisempiin puoluekokouksiin nähden; demokraattisen puolueen tulisi korjata tämä jäsentensä valintojen yli kävelemällä ja vaatimalla näiden väitetysti sorrettujen ryhmien todellista kiintiöllistä edustusta. Huomautin tämän väitteen nimenomaisesta älyttömyydestä, että 18-25 ikäiset nuoret olisivat olleet hirvittävästi ”aliedustettuna” menneisyydessä, ja heittäydyin mitä nyt kutsuttaisiin ”poliittisesti epäasialliseksi” reduction ad absurdum ehdottamalla välitöntä korjausta katalaan ja krooniseen viisivuotiaiden ”miesten ja naisten” aliedustukseen.[vi]

Ja kuitenkin vain kaksi vuotta ennen tuota puoluekokousta, toisenlainen vetoomus kiintiöihin oli kohdannut aiheellisen pilkan ja ivan vasemmistoliberaaleilta. Kun erästä presidentti Nixonin epäonnistunutta korkeimman oikeuden ehdokasta pilkattiin ”keskinkertaiseksi,” senaattori Roan Hruska (r., Neb.) ihmetteli miksei Amerikan keskinkertainen väki ansaitse ”edustusta” korkeimmassa oikeudessa. Liberaalit kriitikot pisteliäästi syyttivät senaattoria valikoivasta vastineesta. Vastaava syyte kohdistettuna ”loogismin” parjaajaa kohtaan ajaisi sellaiset kriitikot pois julkisuudesta. Mutta ajat, ja poliittisen korrektiuden standardit, ovat muuttuneet.

On todellakin vaikeaa parodioida tai karrikoida liikettä, joka vaikuttaa olevan elävä parodia, ja joka pystyy saamaan aikaan näin valitettavia tuloksia. Siten kaksi huomattavaa amerikkalaista historioitsijaa, Bernard Bailyn ja Stephan Thernstrom, kirjaimellisesti pakotettiin hylkäämään kurssinsa Amerikan rotujen välisten suhteiden historiasta Harvardissa muutamien oppilaiden kohdistamien absurdien ”rasismin” väitteiden takia, syytteiden joita kaikki asiaan liittyneet käsittelivät äärimäisellä vakavuudella. Tässä yhteydessä erityisen mielenkiintoinen oli syyte Bailyn kurssia kohtaan siirtomaa-ajan rotujen suhteista.

Oppilaan ”epäkohta” Bailyna kohtaan oli, että hän oli lukenut etelävaltion viljelijän päiväkirjaa ilman antamatta ”yhtäläistä aikaa” orjan muistelmille. Valittajille tämä toiminta selkeästi osoitti ”peiteltyä orjuuden puolustamista.” Loukkaavan luennon aikana Bailyn oli kärsivällisesti selittänyt ettei orjien päiväkirjoja, päivyreitä tai kirjeitä tuolta aikakaudelta ole koskaan löydetty. Mutta näille oppilaille Bailyn oli selkeästi epäonnistunut ymmärtämästä ongelmaa: ”Koska oli mahdotonta antaa yhtäläistä edustusta orjille, Bailyn olisi pitänyt jättää viljelijän päiväkirja kokonaan huomiotta.”[vii]

Ryhmäkiintiöiden edustajat ”sorrettujen” (nimettynä PR tarkoituksiin positiiviselta kuulostavalla fraasilla ”vähemmistöjä tukeva toiminta”) puolesta väittävät yleensä, että kiintiöjärjestelmä on kaikkein kauimpana heidän mielistään: he ainoastaan haluavat positiivisia toimia lisätäkseen suosittujen ryhmien edustusta. He ovat joko ilmiselvästi vilpillisiä tai muutoin eivät pysty ymmärtämään peruslaskuoppia. Jos sorrettu ryhmä X saa lisättyä ”edustuksensa” esimerkiksi 8:sta 20 prosenttiin, silloin jonkin ryhmän tai ryhmien yhdistelmän edustus laskee 12 prosentilla. Piilomotiivi, tai toisinaan ei edes kovin piilotettu motiivi, on luonnollisesti että kiintiölliset vähennykset oletetaan tapahtuvaksi nimettyjen sortajien ryhmien riveistä, jotka otaksuttavasti ansaitsevat kohtalonsa.

### III. Keitä ovat ”sorretut”?

Tässä ryhmätasa-arvon järjestelmässä on erityisen olennaista löytää paikkansa sortajien sijaan sorrettujen riveistä. Keitä siis ovat sorretut? Sitä on vaikea määrittää, koska uusia sorrettujen ryhmiä löydetään jatkuvasti. Sitä melkein kaipaa klassisen marxismin vanhoja hyviä aikoja, jolloin oli vain yksi ”sorrettu luokka” – proletariaatit – ja yksi tai enimmilläänkin vain muutama sortajien luokka: kapitalistit tai keskiluokka, sekä toisinaan ”feodaalimaanomistajat” tai kenties pikkuporvarit.

Mutta nyt, kun sorrettujen rivit sekä siten yhteiskunnan ja valtion erityisesti etuoikeuttamat ryhmät jatkavat monistumistaan, ja sortajien rivit jatkavat vähenemistään, tulojen ja varallisuuden tasa-arvon ongelma ilmaantuu uudelleen ja on moninkertaistunut. Sillä enemmän ja mitä erilaisempia ryhmiä lisätään jatkuvasti parasiittiseen taakkaan, joka painaa yhä hupenevaa sortajien tarjontaa. Ja koska jokaisen selkeästi kannattaa jättää sortajien rivit ja siirtyä sorretuksi, painostusryhmät onnistuvat enenevissä määrin tekemään niin – niin kauan kuin tämä häiriintynyt ideologia jatkaa kukoistustaan. Erityisesti virallisesti sorretun tittelin saavuttaminen oikeuttaa osuuteen loputtomasta etujen virrasta– rahaa, asemaa ja arvovaltaa – kovaonnisilta sortajilta, jotka saadaan tuntemaan itsensä ikuisesti syyllisiksi, samalla kun heidät pakotetaan ylläpitämään ja laajentamaan loputonta virtaa. Ei ole yllättävää että sorretun aseman saavuttaminen vaatii suuren määrän painostusta ja organisointia. Kuten Joseph Sobran nokkelasti asian esittää, ”uhriksi tuleminen vaatii paljon vaikutusvaltaa.” Aikanaan, jos suuntaukset jatkuvat, seurauksena tulee olemaan loisten ja isäntien yhtäläinen kuolema, ja loppu kaikelle talouden kukoistukselle tai sivilisaatiolle.

Yhteiskunnassa on lähes rajaton määrä ryhmiä tai ”luokkia”: Virtanen nimisten ihmisten luokka, yli 2m miesten luokka, kaljujen ihmisten luokka ja niin edelleen. Mitkä näistä ryhmistä saattavat löytää itsensä ”sorrettuina”? Kuka tietää? On helppoa keksiä uusi sorrettujen ryhmä. Voin esimerkiksi tuoda esiin tutkimuksen osoittaen, että ”Meikäläinen” nimisten ihmisten luokalla on alhaisempi keskimääräinen toimeentulo tai varallisuus kuin muilla sukunimillä. Sen jälkeen voisin muodostaa hypoteesin, että Meikäläinen nimisiä ihmisiä on syrjitty, koska heidän nimensä ”Matti Meikäläinen” ja ”Maija Meikäläinen” ovat stereotyyppisesti liitetty kasvottomaan nimettömyyteen ja kas niin, meillä on yksi ryhmä lisää, joka on valmis jättämään kuormitetun syrjivien rivistön ja liittymään iloiseen syrjittyjen rivistöön.

Eräs politiikan teoreetikkoystäväni ajatteli, että hän voisi keksiä uuden satiirisen sorrettujen ryhmän: lyhyt ihmiset, jotka kärsivät ”huippuismista.” Ilmoitin hänelle, että hänet ennakoitiin vakavissaan kaksi vuosikymmentä sitten, osoittaen jälleen mahdottomuuden parodioida nykyistä ideologiaa. Huomasin artikkelin lähes kaksikymmentä vuotta sitten, joka oli kirjoitettu hyvin pian tämän esseen jälkeen, että professori Saul D. Feldman, sosiologi Case-Western Reserveissä, ja hän oli silmiinpistävän lyhyt, oli lopulta saattanut tieteelle taakan ikivanhasta lyhyiden sorrosta pitkien toimesta. Feldman raportoi että viimeaikaisista Pittsburgin yliopiston valmistuvista oppilaista, 188 cm pitkät tai pidemmät vastaanottivat 12,4 prosenttia korkeamman aloituspalkan kuin alle 182 cm pitkät valmistuneet, ja Itäisen Michiganin yliopiston markkinoinnin professori oli kysynyt 140 yritysrekrytoijalta heidän mieltymyksestään kahden hypoteettisen, myyntimiehen tehtävään yhtäläisesti pätevän hakijan väliltä. Toinen hypoteettisista myyntimiehistä oli 185 cm ja toinen 165 cm. Rekrytoijat vastasivat seuraavasti: 27 prosenttia ilmaisivat poliittisesti korrektisti ettei heillä ole mieltymystä; yksi prosentti palkkaisi lyhyen miehen; ja ei vähempää kuin 72 prosenttia palkkaisi hujopin.

Tämän ilmiselvän pitkien lyhyempien sorron lisäksi Feldman osoitti, että naiset tunnetusti suosivat pitkiä miehiä lyhyiden sijaan. Hän olisi saattanut tuoda myös esiin, että Alan Ladd pystyi ainoastaan näyttelemään pääroolia romanttisissa ahdasmielisten Hollywood mogulien tuottamissa elokuvissa seisomalla piilotetun laatikon päällä, ja että jopa merkittävää luonnenäyttelijää Sydney Greenstreetiä kuvattiin poikkeuksetta alhaalle asetetusta kamerasta ylöspäin saadakseen hänet näyttämään pitemmältä kuin hän oli. (Hollywood studioiden pomot olivat yleisesti lyhyitä, ja silti he pettivät lyhyitä tovereitaan mielistelemällä pituutta suosivan kulttuurin kanssa.) Feldman osoitti myös tarkkaavaisesti lyhyyden vastaisen ennakkoluulon, joka läpäisee kielemme: sellaisissa fraaseissa kuten ihmiset ovat ”lyhytnäköisiä, saada vaihtorahaa lyhyesti [liian vähän; suom. huom.], lyhytsulussa [oikosulku; suom. huom.] ja käteistä lyhyesti.” Hän lisäsi että kahdesta pääasiallisesta puolueen presidenttiehdokkaasta valitaan lähes väistämättä pitempi.[viii]

Jatkoin artikkelissani vaatien lyhyiden vapautusliikettä lopettamaan lyhyyden sortoa, ja kysyin, missä ovat lyhyet yritysjohtajat, lyhyet pankkiirit, lyhyet senaattorit ja presidentit?[ix], [x] Pyysin lyhyttä ylpeyttä, lyhyitä laitoksia, lyhyitä historiankursseja, lyhyitä kiintiöitä kaikkialle ja lyhyitä lopettamaan sisäistämästä ikivanhaa propagandaa meidän pitkästä kulttuurista, että lyhyet ovat geneettisesti tai kulttuurillisesti alempiarvoisia. (Katsokaa Napoleonia!) Lyhyt ihmiset, nouskaa! Teillä ei ole mitään hävittävänä paitsi piilokorkokenkänne. Päätin vakuuttamalla pitkille, että emme olleet  pitkiä vastaan, ja että toivotamme tervetulleiksi edistysmieliset, syyllisyydentuntoiset pitkät lyhyiden puolesta myötämielisinä ja apujoukkoina liikkeellemme. Jos tajuntani olisi ollut riittävän korkealla tasolla tuolloin, olisin tietysti lisännyt vaatimuksen, että pitkät korvaavat lyhyille määrittämättömän monista tuhansista vuosista pitkien tyranniaa.

### IV. Romantikot ja alkukantaisuus

Siirtyen pois sorrettujen aiheesta, oma näkemykseni romantikkoihin, joka oli varmasti närkästynyt kaksikymmentä vuotta sitten, on paljon vihamielisempi nykyään. Sillä olen oppinut tällaisista lähteistä kuten Leszek Kolakowskilta ja erityisesti suurelta kirjallisuuskriitikolta M.H. Abramsilta romantikkojen, hegeliläisten ja marxilaisten kiintymyksestä mitä voidaan kutsua ”uudelleensulautumisen teologiaksi.” Tämä näkemys juontuu 300-luvun egyptiläisiltä platonistilta, Plotinukselta, tihkuen kristilliseen platonismiin ja siitä eteenpäin muodostaen harhaoppisen ja mystisen vireen länsimaiseen ajatteluun.

Lyhyesti sanottuna nämä ajattelijat eivät nähneet luomakuntaa Jumalan hyvyyden upeana hyväntahtoisena ulosvirtauksena, vaan sisimmiltään pahana tekona, joka jakaa siunatun esiluomakunnan kollektiivisten kokonaisuuksien Jumalan, ihmisen ja luonnon yhtenäisyyden, tuoden traagisen ja väistämättömän ”erkaantumisen” ihmiskuntaan. Kuitenkin luomakunta, Jumalan puutteista ulos kasvanut, on lunastettavissa yhdessä merkityksessä: Historia on väistämätön ”dialektinen” prosessi, jolla esiluomakunta saa aikaan sen vastakohdan, nykyisen maailman. Mutta lopulta historia on tarkoitettu päättymään ylevässä näiden kolmen kollektiivisen kokonaisuuden ”uudelleensulautumisessa,” vaikkakin paljon korkeammalla kehityksen tasolla sekä Jumalalle että ihmiselle.

Tämän näkemyksen muiden ongelmien lisäksi kontrasti perinteiseen kristillisyyteen tulisi vaikuttaa selvältä. Siinä missä kristillisyydessä yksilöllinen henkilö on tehty Jumalan kuvaksi ja jokaisen yksilön pelastuksella on ylivertainen merkitys, oletettu hyväntahtoinen uudelleensulautumisen pako metafyysisestä erkaantumisesta tapahtuu ainoastaan historian lopussa ja ainoastaan kollektiivisesti ihmiskunnan lajille, jokaisen yksilön kadotessa lajiorganismiin.[xi]

Mitä tule alkukantaisuuteen, myöhemmät antropologiset tutkimukset ovat vahvistaneet tämän esseen näkemystä, että alkukantaisia heimoja ja esinykyaikaisia kulttuureja yleisesti ei leimannut kommunismi – à la Engels ja [Polanyi](http://mises.org/story/1607) – vaan yksityisomistusoikeudet, markkinat ja rahallinen vaihdanta. Ekonomisti [Bruce Bensonin](http://mises.org/story/2542) työ on erityisesti korostanut tätä näkemystä.[xii]

### V. Työnjako

Tämän esseen kirjoittamisen jälkeen olen oivaltanut, että painotin liikaa Adam Smithin panosta ja merkitystä työnjaossa. Ja yllätyksekseni en riittävissä määrin arvostanut Ludwig von Misesin ansioita.

Huolimatta valtavasta erikoistumisen ja työnjaon painotuksesta Kansojen varallisuudessa, merkittävä osa Smithin keskustelusta oli väärin kohdistettua ja harhaanjohtavaa. Ensinnäkin hän asetti tarpeettoman paljon painoa työnjaolle tehtaan sisällä (kuuluisa neulatehtaan esimerkki), ja vaivoin toi esiin paljon tärkeämpää työnjakoa eri teollisuudenalojen ja ammattien välillä. Toiseksi, Kansojen varallisuudessa on viheliäs ristiriitaisuus kirjan I osion ja V osion välillä. Osiossa I työnjaon ylistetään olevan vastuussa sivilisaatiosta ja taloudellisesta kasvusta, ja sen kehutaan myös laajentavan väestön vireystasoa ja älykkyyttä. Mutta osiossa V työnjaon tuomitaan johtavan samaisen väestön älylliseen ja moraaliseen alennukseen, ja heidän ”älyllisten, sosiaalisten ja aviollisten hyveidensä” katoamiseen. Nämä valitukset työnjaosta sekä Smithin läheisen ystävän Adam Ferguson vastaavat teemat vaikuttivat vahvasti Marxin ja myöhempien sosialististen kirjoittajien valituksiin ”erkaantumisesta.”[xiii]

Mutta merkittävämpää perustavanlaatuista merkitystä oli Smithin Jean Buridanin ja skolastikkojen perinteen hylkäämisellä, jossa painotti kahden osapuolen aina ryhtyvän vaihdantaan, koska kumpikin odottaa hyötyvänsä transaktiosta. Päinvastaisesti tähän erikoistumisen ja vaihdannan painotukseen ihmisen tietoisen päätöksen seurauksena, Smith siirsi fokuksen molemminpuolisesta hyödystä väitettyyn irrationaaliseen ja vaistomaiseen ”taipumukseen kuljettaa, tehdä vaihtokauppaa ja vaihdantaa,” ikään kuin ihmiset olisivat sopuleita, joista heidän omien valittujen päämääriensä ulkopuoliset voimat päättivät. Kuten Edwin Cannan kauan sitten toi esiin, Smith valitsi tämän näkökannan, koska hän hylkäsi ajatuksen ihmisten kykyjen ja lahjojen synnynnäisistä eroista, jotka luontaisesti ohjaisivat ihmiset hakeutumaan erilaisiin erikoistuneisiin ammatteihin.[xiv] Sen sijaan Smith valitsi tasa-arvois–ympäristönsuojelijan näkemyksen,  ollen yhä vallitseva neoklassisessa taloustieteessä, jonka mukaan kaikki ihmiset ovat yhtäläisiä ja tasa-arvoisia, ja sen vuoksi erot työssä ja ammateissa voivat olla ainoastaan seurausta, sen sijaan että ne olisivat alkusyy, työnjaon järjestelmälle. Lisäksi Smith saattoi alulle tästä aiheutuvan perinteen, jonka mukaan palkka-asteiden erot tässä yhtenevässä väestössä voivat ainoastaan heijastaa eroja koulutuksen kustannuksissa.[xv], [xvi]

Erona edelliseen professorin Joseph Salernon viimeaikainen työ on valaissut Ludwig von Misesin syvällistä panosta työjaon painotuksessa ”yhteiskunnan ytimenä” ja ”perustavanlaatuisena yhteiskunnallisena ilmiönä.” Kuten kirjoitin esseessä Misesille työnjako juontuu ihmisten ja luonnon moninaisuudesta ja eriarvoisuudesta. Salerno tuo lisäksi esiin verrattomalla selkeydellä, että Misesille työnjako on molemminpuolisen edun ja taloudellisen kehityksen tietoinen valinta. Siten yhteiskunnallisen kehityksen prosessista tulee ”työnjaon kehittyminen,” ja tämä mahdollistaa Misesin viittauksen maailmanlaajuisesta työnjaosta ”yhteiskunnallisena organismina” tai ”oecumenenä.” Mises tuo esiin myös, että työnjako on keskeinen biologisille organismeille ja ”perustavanlaatuinen periaate kaikille elämän muodoille.” ”Yhteiskunnallisen organismin” erona verrattuna biologiseen organismiin on, että ”järki ja tahto ovat alkuperäinen ja ylläpitävä muoto orgaaniselle yhdistymiselle.” Siten Misesille ”ihmisyhteiskunta on näin henkinen ja teleologinen,” ”ajatuksen ja tahdon tuotosta.” Sen vuoksi ihmisille on äärimmäisen olennaista ymmärtää ocumenen ylläpidon ja laajentamisen tärkeys, joka koostuu vapaista markkinoista ja vapaaehtoisista ihmisten välisistä vaihdannoista, sekä oivaltaa että markkinoiden ja ocumenen rikkomisella ja rampauttamisella voi olla ainoastaan tuhoisia seurauksia ihmiskunnalle.[xvii]

Normaalisti kirjoittajien ja yhteiskuntateoreetikkojen oletetaan muuttavan näkemyksiään leppoisimmiksi ja maltillisimmiksi heidän vanhetessaan. (Kaksi loisteliasta poikkeusta tästä säännöstä ovat kaksi hyvin erilaista libertaristia hahmoa kuten Lysander Spooner ja Lord Acton.) Katsoessani taaksepäin kahta vuosikymmentä tämän esseen kirjoittamisesta on selvää, että näkemykseni ovat päinvastaisesti vielä enemmän radikalisoituneet ja polarisoituneet.

Niin epätodennäköiseltä kuin se kaksikymmentä vuotta sitten olisi vaikuttunutkin, olen vielä vihamielisempi sosialismia, tasa-arvoistamista ja romantiikka kohtaan, paljon kriittisempi brittiläistä klassista ja modernia neoklassista perinnettä kohtaan ja jopa vielä kiitollisempi Misesin suuria oivalluksia kohtaan kuin koskaan aikaisemmin. Tosiaankin, jollekin joka uskoi omaksuneensa kaiken Misesin työn monia vuosia sitten, on alituisen yllätyksen lähde kuinka uudelleenlukemalla Mises jatkaa tuoreiden oivalluksien ja uusien tapojen nähdä arkisilta vaikuttavia tilanteita tarjoamista. Tämä ilmiö, jonka monet meistä ovat kokeneet, on todiste Misesin ajattelun uskomattomasta laadusta ja rikkaudesta. Vaikka hän kuoli lähes kaksi vuosikymmentä sitten, Ludwig von Mises on paljon todellisemmin elossa kuin useimmat meidän sovinnaisesti viisaista aikalaisistamme.

Murray N. Rothbard  
 Las Vegas, Nevada  
 Helmikuu, 1991  
    
 Viitteet

[i] Katso keskustelu Helmut Schoeck, Envy: A Theory of Social Behavior (New York: Harcourt, Brace & World, 1970), s. 149–55. Schoeckin työ julkaistiin alkuperäisesti Saksassa vuonna 1966 nimellä Der Neid, ja englanninkielinen käännös julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1969.

[ii] Kurt Vonnegut, Jr., “Harrison Bergeron” (1961), in Welcome to the Monkey House (New York: Dell, 1970), s.7.

[iii] John Taylor, “Are you Politically Correct?” New York (January 21, 1991, s. 38. Katso myös ibid., s. 32–40: “Taking Offense,” Newsweek (December 24, 1990), s. 48–54.

[iv] Newsweek, loc. cit., s. 53.

[v] Paul Selvin, “The Raging Bull of Berkeley,” Science 251 (January 25, 1991): 369.

[vi] Murray N.Rothbard, “Egalitarianism as a Revolt Against Nature,” in Egalitarianism as a Revolt Against Nature and Other Essays (Washington, D.C.: Libertarian Review Press, 1974), s. 7–8.

[vii] Taylor, “Are You Politically Correct?” s. 33.

[viii] Feldmanin asiaa olisi vahvistanut, jos hän olisi kirjoittanut sen vuoden 1988 kampanjan jälkeen: Bush ei pelkästään noussut Dukakiksen yläpuolelle, vaan edustaja Charles Wilson (d., Texas) pystyi ilmaisemaan hänen alueensa pituudellisimman ahdasmielisyyden: ”Yksikään kreikkalainen kääpiö ei pysty kantamaan Itä-Texsasia,” ilman protesteja ja marsseja lyhykäisten järjestämänä. Feldmanin tutkimuksesta, katso Arthur J. Snider, “Society Favors Tall Men: Prof,” New York Post (February 19, 1972). Kaikesta tästä, katso Murray N. Rothbard, “Short People, Arise!” The Libertarian Forum IV (Arril 1972): s. 8.

[ix] Saattaisi olla valaisevaa tutkia johtuiko senaattori John Towerille suotu sivistymätön kohtelu hänen Puolustusministeriksi vahvistamistilaisuudessa syrjinnästä hänen lyhyttä kokoaan kohtaan.

[x] Mahdollinen projekti Amerikan historioitsijoille: suurin osa isoista 1800-luvun liikemiehistä (esim. Jay Gould ja John D. Rockefeller Sr.) olivat erittäin lyhyitä. Millä prosessilla hujopit hiljaisesti ottivat vallan yritysmaailmasssa?

 [xi] Katso Leszek Kolakowski, Main Currents of Marxism, vol. I, The Founders (Oxford: Oxford University Press, 1981), s. 9–39; M.H. Abrams, Natural Supernaturalism: Tradition and Revolution in Romantic Literature (New York: Norton, 1971); M.H. Abrams, “Apocalypse: Theme and Variations” in C.A. Patrides and Joseph Wittreich, eds., The Apocalpse in English Renaissance Thought and Literature (Ithaca, N.Y.: Cornell University Press, 1984), s. 342–68; Ernest L. Tuveson, “The Millenarian Structure of the Communist Manifesto,” in ibid., s. 323–41; ja Murray N. Rothbard “[Karl Marx: Communist as Religious Eschatologist](http://mises.org/journals/rae/pdf/R4_5.pdf),”[PDF-tiedosto] The Review of Austrian Economics 4 (1990): 123–179.

[xii] Bruce L. Benson, “Enforcement of Private Property Rights in Primitive Societies: Law Without Government,” Journal of Libertarian Studies 9 (Winter 1989): 1–26; and Benson, The Enterprise of Law: Justice Without the State (San Francisco: Pacific Research Institute for Public Policy, 1990), s. 11–41. Katso myös Joseph R. Peden, “Property Rights in Celtic Irish Law,”[ Journal of Libertarian Studies 1 (1977): 81–95: and David Friedman, “Private Creation and Enforcement of Law: A Historical Case,” Journal of Legal Studies 8 (March 1979): 399–415.

[xiii] Ferguson vaikutusvallasta, katso Abrams, Natural Supernaturalism, s, 220–21,   
 508.

[xiv] Edwin Cannan, A History of the Theories of Production and Distribution in English Political Economy from 1776 to 1848, 3rd ed (London: Staples Press, 1917), s. 35

[xv] Vertaa Smithin tasa-arvoon pyrkimystä merkittävän 1400-luvun alun italialaiseen skolastikkoon San Bernardino of Siena (1380–1444). Hänen vuosina 1431-33 kirjoitamassa On Contracts and Usury Bernardino mainitsi, että palkkojen eriarvoisuus markkinoilla seuraa kyvyistä ja taidoista sekä koulutuksesta johtuvista eroista. Arkkitehdille maksetaan enemmän kuin ojankaivajalle, Bernardino selitti, koska ensimmäisen työ vaatii enemmän älykkyyttä ja kyvykkyyttä sekä koulutusta, joten harvemmat ihmiset soveltuvat tehtävään. Katso Raymond de Roover, San Bernardino of Siena and Sant’Antonino of Florence: The Two Great Thinkers of the Middle Ages (Boston: Baker Library, 1967), ja Alejandro Chafuen, Christians for Freedom: Late Scholastic Economics (San Francisco: Ignatius Press, 1986), s. 123–31.

[xvi] Nykyaikaiset neoklassiset työn taloustieteilijät sopivat tähän traditioon määrittämällä ”syrjinnän” kaikkena koulutuksen kustannuksien eroja suuremmalla palkkojen eriarvoisuudella. Täten katso standardityö Gary Beckeriltä, The Economics of Discrimination (Chicago: University of Chicago Press, 1957).

[xvii] Joseph T. Salerno, “[Ludwig von Mises as Social Rationalist](http://mises.org/journals/rae/pdf/R4_2.pdf),”[PDF-tiedosto] The Review of Austrian Economics 4 (1990): 26–54. Katso myös Salernon kritiikki Eamonn Butlerin ymmärtämättömästä kritiikistä Misesin oivalluksiin, syyttäen Misesiä ”orgaanisesta virheellisyydestä,” ja ”englanninkielen vaikeuksista.” Ibid., s. 29n. Implisiittinen Misesin näkemyksen ero Hayekin tiedostamattoman toiminnan ja sokean perinteisten sääntöjen noudattamisen painotukseen tulee esiin Salernon tämän artikkelin loppuosassa, joka käsittelee sosialistisen talouslaskun keskustelua, sekä Salernon, “[Postscript](http://mises.org/econcalc/POST.asp),” in Ludwig von Mises, [Economic Calculation in the Socialist Commonwealth](http://mises.org/econcalc.asp) (Auburn, Al,: Ludwig von Mises Institute, 1990), s. 51–71.

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/johdanto.pdf)  
 Alkuperäinen artikkeli: [The Struggle Over Egalitarianism Continues](http://www.mises.org/story/3007)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/kamppailu/ -->
# Ei pelkästään selviytyminen; ei pelkästään kamppailu – Gary Galles

> Yksityisten omistusoikeuksien ja markkinamekanismin vastustajat vetoavat usein tunteellisiin vastineisiin kapitalismin tuomitsemisessaan. Kuten Murray Rothbard kuvasi erästä heidän suosikkihyökkäystään, ”Vapaiden markkinoiden talous, he syyttävät, on ’viidakon laki,’ jossa ’selviytymiskamppailu’ on lakina. Libertaarit, jotka puhuvat vapaiden markkinoiden puolesta, kutsutaan näin ollen ’yhteiskunnallisiksi

Yksityisten omistusoikeuksien ja markkinamekanismin vastustajat vetoavat usein tunteellisiin vastineisiin kapitalismin tuomitsemisessaan.

Kuten Murray Rothbard [kuvasi](http://mises.org/story/1469) erästä heidän suosikkihyökkäystään,

”Vapaiden markkinoiden talous, he syyttävät, on ’viidakon laki,’ jossa ’selviytymiskamppailu’ on lakina. Libertaarit, jotka puhuvat vapaiden markkinoiden puolesta, kutsutaan näin ollen ’yhteiskunnallisiksi darvinisteiksi,’ jotka haluavat tuhota heikot vahvojen hyödyksi.”

Vaikka tällaiset vakuuttelut täyttävätkin alhaisen standardin todistelusta niiden taholta, jotka haluavat syrjäyttää markkinoiden tulokset heidän sanelemillaan tavoilla, läheisempi looginen tarkastelu paljastaa nämä perusteettomiksi. Kapitalismin näkeminen raakana yhteiskunnallisena darvinismina, jossa ainoataan elinkelpoisin selviytyy muiden kustannuksella, ei ole ainoastaan virheellistä, vaan monilla tavoin juuri päinvastaista totuuden kanssa.

### Markkinat tekevät suuremmasta määrästä ihmisiä selviytyjiä

Kaikkein ilmeisin virhe kapitalismin ”selviytymiskamppailunäkemyksessä” on, että markkinat—jopa niiden joita määräykset, verotus jne. hillitsevät, kuten nykyään on tilanne—laajentavat dramaattisesti ihmisten määrää, jotka ovat riittävän hyväkuntoisia selviytymään. Vauraus ja teknologia jota kapitalismi luo—esimerkiksi lääketieteelliset ihmeet, jotka nykyään rutiininomaisesti säästävät ’elinkelvottomia’ ihmisiä—osoittavat etteivät kapitalismin hyödyt ole rajoittuneet ainoastaan selviytyjille.

Kapitalismilla, jopa silloin kuin sitä sabotoidaan ja peukaloidaan valtion väliintuloilla, ei ole vertaistaan kun kyseessä on tarjota enemmän vaurautta, ja näin ollen halvempia tuotteita ja palveluita kaikille. Ja mitä vähemmän sitä häiritään, sen paremmin se saavuttaa nämä tulokset, ilman loukkaamatta yksilönvapautta. Tämä tarkoittaa, että käytännössä kaikki selviävät paremmin, tehden kapitalismista dramaattisesti darvinismin vastaisen. Viimeisenä parina satana vuotena suurin piirtein kuusi kertaa enemmän ihmisiä on pystynyt selviytymään maapallolla, vielä dramaattisesti pidemmällä eliniällä. Kuten Sheldon Richman [vetää yhteen](http://www.fff.org/freedom/0696c.asp),  ”jos kapitalismissa ainoastaan hyväkuntoiset selviytyvät, sillä vaikuttaa olevan taito tehdä ihmisistä hyväkuntoisia.”

Rikastuttaen kaikkien tuottavimpia, kapitalismi mahdollistaa miljardien ihmisten selviytymisen, jotka eivät olisi muutoin selviytyneet. Itse asiassa kapitalismi antaa kaikille—erityisesti heikoille, joita sen syytetään vahingoittavan—parhaan mahdollisuuden ei pelkästään selviytyä, vaan kukoistaa. Yksi monista tavoista joilla tämä tulee esiin on valtava lisäys vapaa-ajassa, jonka markkinat ovat tehneet mahdolliseksi, samaan aikaan myös reaalitulojen noustessa dramaattisesti. Tämä ei voi olla seurausta raa’asta kilpailusta.

### Yksityinen omistus estää viidakon lait

Yksityisomistus, kapitalismin perusta, estää ennemminkin kuin mahdollistaa viidakon lait, joista kapitalismin vastustajat sitä syyttävät. Yksityisomistus ehkäisee fyysiset loukkaukset henkilön elämää, vapautta tai omaisuutta kohtaan ilman tämän lupaa. Estämällä tällaiset loukkaukset, yksityisomaisuus on korvaamaton puolustus vahvan hyökkäystä heikkoa vastaan. Kenenkään ei sallita olevan saalistaja loukkaamalla toisen oikeuksia. Yksityinen omistusoikeus kiistää ”valta ja voima oikeuttaa” säännön, mikä vallitsee näiden oikeuksien puuttuessa. Herbert Spencerin [sanoin](https://books.google.com/books?id=YS4lAAAAMAAJ&dq=%22as+some+have+alleged,+an+advocacy+of+the+claims+of+the+strong+against+the+weak%22&pgis=1), ”kaukana joidenkin väitteestä, ollen vahvojen vaateiden puolustaja heikkoja vastaan, [se] on paljon enemmänkin peräänantamaton heikkojen suojelussa vahvoja vastaan.”

Kuten Ludwig von Mises selitti, että yksityinen omistajuus on perusta ”yhdistetylle toiminnalle ja yhteistyölle, jossa jokainen osallistuja näkee toisen partnerin menestyksen keinona saavuttaa omansa,” ollen erittäin jyrkkä vastakohta darvinistiselle kamppailulle, jossa toiset ovat vihollisia. Jopa ne jotka olisivat tyranneja, jos heille annetaan mahdollisuus, joutuvat sen sijaan keskittämään pyrkimyksenä tarjoamaan sitä mitä muut arvostavat, suostutellakseen heidät vapaaehtoiseen yhteistyöhön. Vapaat markkinat kanavoivat jopa voimakkaat vallanhalut palvelemaan muita.

Toisin kuin petoeläimet, jotka joutuvat kilpailemaan voittaakseen muut niukoista saaliista, markkinoiden hinnat merkitsevät ettei ihmisten tarvitse kilpailla pelossa ettei mitään ole enää saatavilla toisiaan vastaan kaupoissa turvatakseen hyvin rajatun tavaroiden tarjonnan. Vertaa tätä rauhallista järjestystä hintakontrollien tilanteeseen, joka markkinoiden mekanismit ohittamalla luo juuri kyseistä pulaa. Näemme markkinoilla järjestystä väkivallan sijaan.

Murray Rothbard on saattanut [ilmaista](http://mises.org/rothbard/mes/chap18b.asp) tämän parhaiten kirjassaan [Man, Economy, and State](http://mises.org/store/Man-Economy-and-State-with-Power-and-Market-The-Scholars-Edition-P177C18.aspx):

”Itse asiassa vapaat markkinat ovat juuri päinvastainen ”viidakkoyhteiskunnalle.” Viidakolle on ominaista kaikkien sota kaikkia vastaan. Toinen ihminen hyötyy ainoastaan toisen kustannuksella, ottamalla haltuun jälkimmäisen omaisuuden. Kaikilla olemassaolon asteilla on olemassa todellinen eloonjäämiskamppailu, vahvojen voimien murskatessa heikommat. Toisaalta vapailla markkinoilla ihminen hyötyy ainoastaan palvelemalla toista… Se on nimittäin juuri rauhanomaisen markkinoiden yhteistyön avulla, jolla kaikki ihmiset hyötyvät työnjaon ja pääoma investointien kehittymisen kautta. ”Eloonjäämiskamppailun” -periaatteen soveltaminen sekä viidakkoon että markkinaan sivuuttaa peruskysymyksen: Kelpoisuus mihin? Viidakossa ”hyväkuntoiset” ovat niitä, jotka ovat soveltuvimpia harjoittamaan brutaalia voimankäyttöä. Markkinoilla ”hyväkuntoiset” ovat soveltuvimpia palvelemaan yhteiskuntaa. Viidakko on brutaali paikka, jossa toiset ottavat haltuun toisilta ja kaikki elävät nälkiintymisen tasolla; markkinat ovat rauhallinen ja tuottavat paikka, jossa kaikki palvelevat itseään ja toisiaan samanaikaisesti ja elävät äärettömästi korkeammilla kuluttamisen tasoilla.

Näin ollen vapaat markkinat muuntavat viidakon tuhoisan vähäpätöisen eloonjäämisen kilpailun rauhanomaiseksi yhteistyöksi itsen ja muiden palvelemiseksi. Viidakossa ainoastaan muutamat hyötyvät muiden kustannuksella. Markkinoilla kaikki hyötyvät. Markkinat—sopimussuhteiden yhteiskunta—puristavat järjestyksen kaaoksesta, jotka kukistavat luonnon ja hävittävät viidakon, jotka sallivat ”heikkojen” elää tuottavasti…ruhtinaallisen tyyliin verrattuna viidakon ”vahvojen” elämään. Lisäksi markkinat nostamalla elintasoa, sallivat ihmisille vapaa-ajallisen mahdollisuuden kehittää juuri niitä sivilisaation ominaisuuksia, jotka erottavat heidät raakalaisista.”

### Kilpailu tuotannossa

Viidakossa eläimet kilpailevat tietystä määrätystä saatavilla olevasta ruuan määrästä. Markkinoilla sen sijaan ihmiset kilpailevat ja menestyvät lisäämällä tuotettujen tuotteiden ja palveluiden arvoa enemmän kuin he saavat vastineena, erityisesti uusien ideoiden ja innovaatioiden kautta, mitkä eivät kuulu osaksi eläimellistä kilpailua. Kuten William Graham Sumner sen ilmaisi, markkinat

”siirtävät ihmisten välisen kilpailun väkivallasta ja brutaalista voimankäytöstä teolliseen kilpailuun, jossa ihmiset kilpailevat keskenään materiaalisten hyödykkeiden hankinnasta teollisuudella, energialla, taidolla, taloudellisuudella, harkitsevaisuudella, maltilla ja muilla kaupallisilla hyveillä.”

Mitä enemmän ihmiset palvelevat toisiaan, sitä suurempi on heidän ansionsa.

Ottaen huomioon niukkuuden tosiasian, yksilöt voivat pyrkiä tyydyttämään halunsa kahdella tavalla—he voivat hyödyttää itseänsä vahingoittamalla muita tai olemalla muille hyödyksi. Toisin kuin mikään muu yhteiskunnan järjestämisen muoto, markkinat rajoittavat meidät jälkimmäiseen. Kuten Sheldon Richman sen [sanoo](http://www.fee.org/publications/the-freeman/article.asp?aid=5387), ”markkinoilla tapahtuva kilpailu ei ole pääosin kilpailua kulutuksesta, vaan ennemminkin kilpailua tuotannosta… kilpailemme kuluttaaksemme kilpailemalla tuotannossa.”

Ja kapitalismi poistaa tarpeen saada jonkin taloudellisen suunnittelijan luvan tuotannolle. Kapitalismissa resurssien hankkimiseksi tuotantoon tarvitsee ainoastaan vakuuttaa tarpeeksi sijoittajia siitä että hanke riittävästi hyödyttää muita arvioituna potentiaalisilla voitoilla; sen jälkeen kuluttajat valitsevat esille tuodusta tarjonnasta.

George Reisman on hyvin kiteyttänyt kapitalistisen kilpailun tuotannossa artikkelissaan [Some Fundamental Insights Into the Benevolent Nature of Capitalism](http://mises.org/story/1079):

”Kapitalismissa ei ainoastaan toisen ihmisen hyöty ei ole toisen ihmisen menetys siinä määrin kuin se koostuu lisäyksestä kokonaistuotantoon… toisen ihmisen hyöty on positiivisesti toisen ihmisen hyöty…

Kuten von Mises on osoittanut, taloudellinen kilpailu jota tapahtuu kapitalismissa on radikaalisti erilaista kuin biologinen kilpailu, joka vallitsee eläinkunnassa. Itse asiassa sen luonne on täysin päinvastaista. Eläinlajit kohtaavat niukan, luonnon tarjoamat keinot eloonjäämiselle, joiden tarjontaa ne eivät pysty lisäämään. Ihminen, järjen käytön ansiosta, pystyy lisäämään kaiken sen tarjontaa, joista hänen selviytymisensä ja hyvinvointinsa on riippuvaista. Sen vuoksi, eläinten biologisen kilpailun pyrkimyksellä tarrautua luonnon tarjoamiin rajoittuneisiin välttämättömyyksien tarjontaan vahvojen menestyessä ja heikkojen hävitessä sijaan, kapitalismissa taloudellinen kilpailu on kilpailua siitä kuka pystyy lisäämään asioiden tarjontaa eniten, lopputuloksella että käytännössä kaikki selviävät pitempään ja paremmin…  
 Kapitalismissa … he kilpailevat … keinoilla tarjota parhaita ja kaikkein taloudellisimpia tuotteita, joita heidän mielensä pystyy luomaan. Koska tällainen kilpailu on kilpailua positiivisesta uuden ja lisääntyneen vaurauden luomisesta, sen seurauksena ei ole olemassa todellisia pitkäaikaisia häviäjiä. On vain voittajia…

Tuotannolliset nerot ovat vapaita menestymään mullistamalla tuotteita ja tuotantomenetelmiä … [toiset] pystyvät nauttimaan … tuotteista, joiden olemassaolosta he eivät itse todennäköisesti koskaan olisivat pystyneet edes unelmoimaan.”

### Suhteellinen vastaan absoluuttinen etu

Eloonjäämiskamppailun retoriikka sivuuttaa myös olennaisen eron absoluuttisen ja suhteellisen edun välillä. Se tuo esiin ajatuksen, että ainoastaan absoluuttisesti parhaat selviytyvät, mikä ei ole markkinoiden kilpailun todellisuus. Kuten taloustieteilijät ovat pitkään tietäneet, jopa silloin kun toinen taho on absoluuttisesti parempi kaikessa kuin toinen, he voivat molemmat hyötyä erikoistumalla siihen missä kumpikin on suhteellisesti hyvä, tämän jälkeen suorittaen vaihdantaan markkinoiden välityksellä. Kun palkkoja ja hintoja ei estetä muuttumasta, ne sopeutuvat pisteeseen, jossa jokainen henkilö kykenee työskentelemään soveliaimmin (esim. Jos olen vain puoliksi niin hyvä kaikessa kuin sinä, selviydyn silti markkinoilla, koska puolella palkastasi tuotantokustannukset minun avulla ovat samat kuin sinua käyttäen). Milloin palkkoja ja hintoja estetään muuttumasta ihmisten suunnitelmia koordinoinnissa, raaka kilpailukäyttäytyminen voi olla seurauksena, mutta tämä on seurausta markkinoiden syrjäyttämisestä, ei seurausta sen antamisesta toimia.

Sheldon Richmanin [sanoin](http://www.fff.org/freedom/0997c.asp), ”kapitalismi ei perustu hyväkuntoisimman selviytymiseen vaan ennemminkin soveltuvimman edistykseen. Loppujen lopuksi markkinoilla vähemmän ”soveltuvat” eivät katoa. Heidän tulonsa ovat vain pienempiä. Tämä ei ole vähämerkityksinen asia, kun kapitalismia verrataan muihin yhteiskuntajärjestelyihin.”

Kun liiketoiminta epäonnistuu, tai työtehtävä tulee vähemmän houkuttelevaksi, omistajat ja työntekijät eivät kuole. He siirtyvät kohden erilaista työtä, jota kuluttajat arvostavat enemmän. Tällaisina aikoina työntekijät ja omistajat saattavat ansaita vähemmän kuin he haluaisivat, koska heidän palveluksensa ovat tulleet vähemmän arvokkaiksi muille. Mutta pakottamisen puuttuessa tällaista mahdollisuutta ei voida millään estää, ellei kaikki muutokset joista ihmiset ymmärtävät hyötyvänsä pääty, ja kaikki kehitys sen mukana. Lisäksi George Reisman [selittää](http://mises.org/story/1079), jopa ne joille nyt maksetaan vähemmän eivät vahingoitu kapitalistisesta kilpailusta:

”Jopa niissä tapauksissa joissa eristäytyneen kilpailun seurauksena yksilö joutuu käyttämään lopun elämänsä alemmalla tasolla kuin hän nautti aikaisemmin … jopa hän ei voi kohtuullisesti väittää, että kilpailu on vahingoittanut häntä. Enintään hän voi kohtuudella väittää, että hänen näkökulmastaan suunnattomat kilpailusta saamansa hyödyt ovat hänelle vähäisemmät kuin vielä mahtavammat hyödyt joita hän sai aikaisemmin … Sillä kilpailu on perustana kaikelle tuotannolle ja tarjonnalle, joita hän pystyy edelleen ostamaan ja jotka ovat vastuussa jokaisen hänen dollarinsa ostovoimasta … Ja … se jatkaa hänen reaalitulojensa nostamista tasolta, jolle se asettui alaspäin. Itse asiassa juuri kapitalismissa kilpailu jatkaa tavallisen palkansaajan elintason nostamista yli jopa maailman kaikkein vauraimpien henkilöiden tason muutamia sukupolvia sitten.”

Suhteellisen edun logiikan väärinymmärrys vaikuttaa olevan eräs pääasiallinen syy sille miksi protektionistista näkemystä esitetään niin usein, vaikkakin se hävittäisi hyvinvointimme, jos sitä sovellettaisiin yleisesti. Siten ne jotka edistävät protektionismia alueille jotka hyödyntävät heitä (ottamalla pois muiden valinnanmahdollisuuden, eli vahingoittamalla heitä) eivät halua vastaavia rajoituksia asetettavaksi voimaan kaikkialle. Suuri ihmisten enemmistö vaikuttaa suosivan rajoituksia niille jotka kilpailevat heidän kanssaan, mutta he eivät halua vastaavia rajoituksia haittamaan markkinoiden kilpailua niiden keskuudessa jotka myyvät heille tai ostavat heiltä, koska tällaiset rajoitukset vahingoittaisivat heitä.

Valitettavasti politiikassa ihmiset harvoin antavat markkinoille arvoa lukemattomista tapauksista, jolloin he ”voittavat” sen seurauksena, vaan ovat pikaisesti syyttämässä markkinoita (jopa silloin kun markkinoiden hinnat ovat ainoastaan ilmaisseet valtion rajoituksien haitalliset vaikutukset) milloin kilpailu estää heitä ansaitsemasta niin paljon kuin he katsovat ansaitsevansa. Näin protektionistiset äänet pyrkivät hukuttamaan alleen muut, johtaen haitallisiin markkinoiden rajoitteisiin.

### Kilpailu edistämässä yhteistyötä

Eloonjäämiskamppailun retoriikka näkee myös kilpailun ja yhteistoiminnan yhtyeensopimattomina vaihtoehtoina. Silti kilpailu markkinoilla on kilpailua löydöistä siitä kenen kanssa on kaikkein suotuisinta olla yhteistyössä—informaatiota jota ei ole saatavilla ilman markkinoiden kilpailun sitä paljastamatta. Oikein ymmärrettynä markkinoiden kilpailu on prosessi edistää yhteiskunnallista yhteistyötä ja sen luomia yhteisiä hyötyjä, ei yhteiskunnallista sodankäyntiä.

Tämä sekaannus vaikuttaa ilmaantuvan liian kapeasta näkökulmasta kilpailulle markkinoita kuvailtaessa. Seurauksena on että markkinoiden todellinen keskeinen ominaisuus—vapaaehtoisten valintojen koordinointi—jää usein ylenkatsotuksi, vaikkakin se on viidakon lakien vastakohta. Kilpailua ilmenee silloin kun ihmiset ovat vapaita tekemään omia valintojaan, koska silloin kun on monia muita joiden kanssa he voivat päättää olla tekemisissä, he pystyvät edistämään omaa hyvinvointiaan antamalle heidän kilpailla tästä etuoikeudesta. Ja kun omistusoikeuksia kunnioitetaan, kilpailu sulkee pois voimankäytön tai petoksen, jotka riehuvat valtoimenaan viidakollisessa kilpailussa, jonka seurauksena omistusoikeuksia ei valvota.

Sheldon Richman [asettaa kilpailun ja yhteistyön oikeaan perspektiiviin](http://www.fee.org/publications/the-freeman/article.asp?aid=5387):

”Ihmisille kilpailu ei ole yhteistoiminnan kieltämistä vaan on sen muoto. Olemme tietoisia tästä, sillä kun kilpailu tukahdutetaan voimakeinoin, yhteistyö häviää ja jotain todellisen viidakon lain omaista tulee sen tilalle. Kilpailua ilmenee kun ihmiset ovat vapaita valitsemaan kenen kanssa tekevät yhteistyötä … Näin vapaus plus yhteistyö vastaa kilpailua. Ne jotka haluaisivat karkottaa kilpailun, joutuisivat myös karkottamaan vapaan yhteistyön. Jäljelle jäisi ainoastaan pakotettu yhteistyö, valtion sanellessa ehdot … pakkokeinoin.”

### Eloonjäämiskamppailu hyödykkeistä ja järjestäytymisen muodoista

Eloonjäämiskamppailun retoriikka sisältää seurannaisvaikutuksia siitä että epäkelvot yksilöt eivät selviydy. Tämä on virhe. Markkinoiden vaatimus ansaita positiivia voittoja selviytymiseksi kitkee pois vähiten soveltuvat tuotteet ja palvelut (ne joita kuluttajat arvostavat vähemmän kuin vaihtoehtoisia tuotteita ja palveluita, joita voitaisiin tuottaa samoilla resursseilla) ja kaikkein vähiten soveltuvimmat järjestäytymisen muodot (esim. jos tuotannon järjestäminen osakeyhtiön kautta on tehokkaampaa kuin henkilöyhtiön kautta, yritykset ottaisivat kasvavan markkinaosuuden henkilöyhtiöiden kustannuksella, ja jos suuret mittakaavan tehtaat ovat tehokkaampia kuin käsityö, valmistettaisiin enemmän laajassa mittakaavassa).

Tällainen eloonjäämiskamppailu on erittäin hyödyllistä kuluttajille, parantaen merkittävästi heidän hyvinvointiaan parempien ja sen seurauksena yhä parempien vaihtoehtojen tullessa heille tarjotuiksi. George Reismanin [sanoin](http://mises.org/story/1079), ”ainoa merkitys, jossa ainoastaan ’soveltuvin’ selviää, on soveltuvimpien tuotteiden ja soveltuvimpien tuotantomenetelmien selviytymisessä, kunnes ne korvataan vielä paremmin soveltuvilla tuotteilla ja tuotantomenetelmillä.”

Näin markkinoilla todella tapahtuva eloonjäämiskamppailu saa aikaan yhä suuremman ihmismäärän selviytymisen, joista monet olisivat olleet soveltumattomia muutoin. Tämän takia darvinilaista kuvaa ihmisten eloonjäämiskamppailusta eivät painottaneet kapitalismin puolestapuhujat, jotka näkivät sen dramaattisesti epädarvinilaiset seuraukset, vaan kapitalismin vastustajat, jotka halusivat kuvata sen uhkaavana, avatakseen ovet erinäisille versioille valtion kontrolleja.

### Poliittinen eloonjäämiskamppailu

Jos kilpailua tullaan aina kuvaamaan eloonjäämiskamppailuna, tällöin poliittista kilpailua tulisi analysoida samalla tavalla. Mutta vapaaehtoisten markkinoiden järjestelyjen kriitikot epäonnistuvat soveltamaan näitä samoja standardeja heidän ”ratkaisuihinsa,” koska se tuhoaisi heidän argumenttinsa.

Valtion ainoa suhteellinen etu on sen pakkovallan käyttö, vaikkakaan pakkokeinot ovat harvoin tarpeen selviytymisessä parempaan. Kuten Rose Wilder Lane [asian ilmaisi](http://mises.org/story/2300), ”Tarve valtiolle on tarve voimankäytölle; siellä missä voimankäyttö on tarpeetonta; siellä ei ole tarvetta valtiolle.”

Tämä mukaisesti tulee ainoastaan kysyä kuka on kaikkein soveltuvin selviytymään valtion mielivaltaisen vallan ympäristössä. Ne jotka ovat valmiita käyttämään eniten hyväkseen pakkokeinojen valtaa palkitakseen ystäviään ja rangaistakseen vihollisiaan, tapaavat nousemaan huipulle heidän pystyessä varastamaan enemmän resursseja, mahdollistaen heille lahjomisen tai kiristämällä saavansa haluamansa lopputulokset—aina jonkun toisen kustannuksella—toisin kuin kaikkein soveltuvimpia markkinoilla ovat ne, jotka ovat kaikkein valmiimpia ja kyvykkäimpiä palvelemaan muita. Kuten Sheldon Richman [toteaa](http://www.fff.org/freedom/0997c.asp), ”’Soveltuvimpia’ ovat ne jotka parhaiten täyttävät järjestelmän vaatimukset. Kun yhteiskuntaa kontrolloi valtio, ne jotka ovat taitavia vilpillisyydessä, petoksessa ja brutaalisuudessa nousevat huipulle, kuten Friedrich A. Hayek asian esitti. Markkinoiden yhteiskunnassa palkittuja kykyjä ovat luova asiakkaiden tarkkaavaisuus—yrittäjyys. Molemmissa tapauksissa sopivimmat edistyvät ja ainakin suhteellisessa mielessä, menestyvät.”

Murray Rothbard [tekee selväksi](http://mises.org/story/1469) markkinoiden ja poliittisen kilpailun välisen vastakkaisuuden: ”Nimenomaan valtiollisuus tuo takaisin viidakon lait—tuoden takaisin konfliktit, epäharmonian, luokkataistelut, valloituksen ja sodan kaikkia vastaan ja yleisen köyhyyden. Molemminpuolisten palveluiden rauhallisen ”kamppailun” kilpailun tilalle, valtiollisuus korvaa … yhteiskunnallisdarvinistisen kilpailun kuolinkamppailun poliittisilla etuoikeuksilla ja rajoitetulla olemassaololla.”

Ken Ewert on [käsitellyt](http://www.theadvocates.org/freeman/8903ewer.html) samaa asiaa:

”Vastakkaisena taloudelliselle vallalle, poliittinen valta on todellakin jotain pelkäämisen arvoista sen pakottavan ominaisuuden takia. Valtaa hakeva yksilö valtionhallinnossa … pystyy todellakin hyväksikäyttämään yhtä ihmisryhmää ja silti menestymään saavuttamalla toisen ihmisryhmän suosion … Itse asiassa käytännössä valtion jokainen väliintulo talouteen tapahtuu tarkoituksella hyödyttää yhtä osapuolta toisten kustannuksella … toisia riistetään muiden toimesta valtion välityksellä. Näin ollen jos olemme huolissamme voimakkaiden heikkojen alistamisesta, meidän tulisi keskittää huomiomme poliittisen vallan väärinkäyttökseen. Se, eikä niin kutsuttu yksilöiden vapailla markkinoilla harjoittama ”taloudellinen valta,”  on todellinen tyrannian ja sorron lähde. Huolemme sorretuista ei tulisi johtaa meitä mustamaalaamaan taloudellista vapautta, vaan ennemminkin rajoittamaan valtion vallan ulottuvuutta.”

Markkinat palkitsevat moraalisuutta rehellisyyden, velvoitteista vastaamisen, yrittäjyyden ja kovan työn muodossa kääntämällä ne muiden eduksi toisin kuin valtio, joka rutiininomaisesti palkitsee vääristelyä ja väärinkäytöksiä virkaan pääsemiseksi ja siinä pysymiseksi.

Markkinat myös luovat vaurauden joka mahdollistaa hyväntekeväisyyden kukoistamisen, sillä mitä ei ole tuotettu ei voida jakaa uudelleen. Tämä on ristiriidassa valtion valtuuttaman ”hyväntekeväisyyden” kanssa. Ensiksi mainittu edistää luonnettamme jälkimmäisen, perustuessa muiden oikeuksien loukkaamiseen, alentaessa sitä. Järjestelmä joka laajentaa ja tekee hyvät luoteenpiirteet paremmiksi on suotavampi kuin se joka alentaa niitä.

### Loppupäätelmät

Retoriikkaa, joka maalaa markkinoiden järjestelyt darvinistisena eloonjäämiskamppailuna, on pitkään käytetty edistämään tahoja, jotka haluavat asettaa pakottamalla ”parannuksensa” niiden tilalle. Tämä harhaanjohtaminen ja vääristely on toiminut ainoastaan, koska useimmat ihmiset eivät ole ajatelleet asioita riittävästi (ehkäpä koska heidän asemansa jossain osassa valtion kultapossukerhoa on heikentänyt heidän kannustimiaan tehdä niin). Kuitenkin lähempi tarkastelu paljastaa kuinka virheellistä tällainen kielenkäyttö on.

Markkinat tekevät useammista ihmisistä soveltuvia, sen sijaan että ne yllyttäisivät raakaan selviytymistaisteluun. Yksityinen omistusoikeus estää viidakon lakeja, niiden mahdollistamisen sijaan. Markkinoilla ihmiset kilpailevat kuluttaakseen laajentamalla tuotantoa ja vaurautta muille, sen sijaan että kuluttaisivat muiden kustannuksella. Markkinoiden hintojen sopeutuminen mahdollistaa jopa niille, jotka ovat absoluuttisessa merkityksessä vähemmän kyvykkäitä selviytymään, sen sijaan että heidät kitkettäisiin pois. Markkinoiden kilpailu edistää yhteistyötä, sen korvaamisen sijaan.

Markkinoilla todellinen selviytymiskamppailu—soveltuvimmat tuotteet ja palvelut, soveltuvimmat tuotannon- ja järjestäytymismuodot—hyödyttävät suuresti kuluttajia heidän vahingoittamisensa sijaan. Ja toinen vaihtoehto—selviytymiskamppailu poliittisella areenalla pakkotoimivallan tukemana—ennemminkin luo kuin hävittää viidakon lakeja, joissa taistelu valtion kontrollista kalvaa yhteistyötä, moraalia ja hyväntekeväisyyttä.

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/kamppailu.pdf)  
 Alkuperäinen artikkeli: [Not Just Survival; Not Just of the Fittest](http://mises.org/story/2909)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/keskitie/ -->
# Keskitien politiikka johtaa sosialismiin – Ludwig von Mises

> Keskeinen aatejärjestelmä kaikissa eri sosialismin ja kommunismin variaatioissa on, että markkinatalous tai kapitalismi on järjestelmä joka vahingoittaa suuren enemmistön elintärkeitä intressejä, ainoastaan pienen yksilöiden vähemmistön eduksi. Se tuomitsee massat lisääntyvään köyhyyteen tuoden kurjuutta, orjuutta, sortoa, alennustilaa ja hyväksikäyttöä työtätekevälle, samaan

Keskeinen aatejärjestelmä kaikissa eri sosialismin ja kommunismin variaatioissa on, että markkinatalous tai kapitalismi on järjestelmä joka vahingoittaa suuren enemmistön elintärkeitä intressejä, ainoastaan pienen yksilöiden vähemmistön eduksi. Se tuomitsee massat lisääntyvään köyhyyteen tuoden kurjuutta, orjuutta, sortoa, alennustilaa ja hyväksikäyttöä työtätekevälle, samaan aikaan rikastuttaen joutilaiden ja hyödyttömien parasiittien luokkaa.

Tämä opinkappale ei ole Karl Marxin työtä. Se on kehittynyt kauan ennen Marxin mukaantuloa. Sen kaikkein menestyneimpiä julistajia eivät olleet marxilaiset kirjailijat, vaan miehet kuten Carlyle ja Ruskin, brittiläiset fabianilaiset, saksalaiset professorit ja amerikkalaiset instituutionalistit. Ja erittäin merkittävä tosiasia on että tämän dogmin paikkansapitävyyttä kyseenalaisti ainoastaan hyvin harva taloustieteilijä, jotka pian hiljennettiin ja poistettiin yliopistoista, lehdistöstä, poliittisten puolueiden johdosta ja ennen kaikkea julkisista viroista. Yleinen mielipide hyväksyi pääosin varauksetta kapitalismin tuomitsemisen.

### **Sosialismi**

Mutta luonnollisesti käytännölliset poliittiset johtopäätökset, jotka ihmiset tekivät tästä dogmista, eivät olleet yhtenäisiä. Yksi ryhmä julisti, että on olemassa vain yksi tapa poistaa nämä pahuudet, nimittäin hävittää kapitalismi kokonaan. He kannattivat tuotantovälineiden yksityisen hallinnan sijasta niiden ottamista julkiseen hallintaan. He pyrkivät siihen mitä kutsutaan sosialismin, kommunismin, suunnittelun tai valtion kapitalismin muodostamiseksi. Nämä kaikki termit merkitsevät samaa asiaa. Kuluttajien ei tulisi enää, ostamalla ja pidättäytymästä ostamasta, päättää mitä tulisi tuottaa, missä määrin ja minkä laatuisena. Vastedes kaikista tuotantotoimista päättäisi yksin keskitetty viranomainen.

### **Interventiopolitiikka, väitetty keskitien politiikka**

Toinen ryhmä vaikuttaa vähemmän radikaalilta. He hylkäävät sosialismin yhtä lailla kapitalismin kanssa. He suosittelevat kolmatta järjestelmää, joka heidän mukaansa on yhtä kaukana kapitalismista kuin se on sosialismista, joka kolmantena järjestelmänä yhteiskunnan talouden organisoinnissa seisoo kahden muun järjestelmän välissä ja omistaa molempien edut, välttäen niiden sisäsyntyiset haitat. Tämä kolmas järjestelmä tunnettaan interventiopolitiikan järjestelmänä. Amerikan politiikan termistössä sitä usein kutsutaan keskitien politiikaksi. Tämän kolmannen järjestelmän tekee monien ihmisten parissa suosituksi erityinen tapa, millä he valitsevat katsoa asiaan kuuluvia ongelmia. Kuten he sen näkevät, kaksi ryhmää, kapitalistit ja yrittäjät yhtäältä ja palkansaajat toisaalta, kiistelevät pääoman ja yrittäjätoiminnan tuotoksien jakamisesta. Molemmat osapuolet vaativat koko pottia itselleen. Nämä välittäjät ehdottavat rauhaa jakamalla kiistellyn arvon tasapuolisesti molempien luokkien kesken. Valtion puolueettomana välittäjänä tulisi astua väliin ja hillitä kapitalistien ahneutta ja osoittaa osa voitoista työtätekeville luokille. Näin on mahdollista syöstä vallasta piikkipiru kapitalismi ilman asettamatta totalitaarisen sosialismin piikkipirua valtaan.

Tällainen arvio asiasta on kuitenkin täysin harhaanjohtavaa. Kapitalismin ja sosialismin välinen vihamielisyys ei ole kiistelyä saaliinjaosta. Se on ristiriita siitä kumpi kahdesta järjestelmästä yhteiskunnan taloudellisesta organisoinnista, kapitalismi vai sosialismi, edistää paremmin niiden päämäärien saavuttamista, joita kaikki ihmiset pitävät niiden aktiviteettien lopullisena tarkoituksena, joita yleensä kutsutaan taloudellisiksi, toisin sanoen parasta mahdollista tarjontaa hyödyllisille tavaroille ja palveluille. Kapitalismi haluaa saavuttaa nämä päämäärät yksityisellä yrittäjyydellä ja aloitteellisuudella, alistettuna yleisön markkinoilla ostamisen ja ostamisesta pidättymisen ylivallalle. Sosialistit haluavat korvata erilaisten yksilöiden suunnitelmat yksikäsitteisellä keskusauktoriteetin suunnitelmalla. He haluavat asettaa mitä Marx kutsui ”tuotannon anarkian” tilalle valtion yksinoikeudellisen monopolin. Vastakkainasettelu ei viittaa tapaan jakaa kiinteää määrää mukavuuksia. Se viittaa tapaan tuottaa kaikki ne tavarat, joista ihmiset haluavat nauttia.

Kahden periaatteen ristiriita on yhteen sovittamaton eikä se mahdollista mitään kompromisseja. Hallinta on jakamatonta. Joko kuluttajien kysyntä markkinoiden avulla päättää mihin tarkoituksiin ja kuinka tuotannontekijät tulee työllistää tai valtio huolehtii kaikista näistä asioista. Ei ole mitään, mikä voisi lieventää näiden ristiriitaisten periaatteiden vastakohtaisuutta. Ne sulkevat toisensa pois. Interventionismi ei ole kultainen leikkaus kapitalismin ja sosialismin väliltä. Se on suunnitelma kolmannesta järjestelmästä yhteiskunnan taloudellisesta järjestämisestä ja sellaisena se tulee ymmärtää.

### **Kuinka interventiopolitiikka toimii**

Nykyisen keskustelun tarkoituksena ei ole nostaa esiin kysymyksiä joko kapitalismin tai sosialismin ansioista. Keskityn nyt ainoastaan interventiopolitiikkaan. Ja tarkoitukseni ei ole ryhtyä interventiopolitiikan arviointiin mistään tietystä etukäteen muodostetusta näkökulmasta. Ainoa pyrkimykseni on osoittaa kuinka interventiopolitiikka toimii ja voidaanko sitä pitää mallina pysyvällä järjestelmälle yhteiskunnan taloudellisesta järjestämisestä.

Interventionistit painottavat suunnittelevansa säilyttää tuotannontekijöiden yksityisen omistajuuden, yrittäjyyden ja vaihdannan markkinat. Mutta he jatkavat mainitsemalla, että on ehdotonta estää näitä kapitalistisia instituutioita levittämästä sekaannusta ja epäoikeudenmukaisesti käyttämästä hyväkseen ihmisten enemmistöä. Valtion velvollisuutena on hillitä määräyksillä ja kielloilla omistavien luokkien ahneutta, jottei heidän omistuksenhalunsa vahingoita köyhempiä luokkia. Esteetön tai laissez-faire kapitalismi on paha. Mutta sen pahuuksien poistamiseksi ei ole välttämätöntä hävittää kapitalismia kokonaan. Kapitalistista järjestelmää on mahdollista parantaa valtion interventiopolitiikalla yrittäjien ja kapitalistien toimien kanssa. Tällainen valtion säännöstely ja liiketoiminnan kurissapito on ainoa menetelmä pitää poissa totalitaarinen sosialismi ja pelastaa kapitalismista ne ominaisuudet, jotka ovat säilyttämisen arvoisia. Tämän filosofian perusteella interventionistit kannattavat linnunradan verran erinäisiä menetelmiä. Poimitaan yksi, erittäin suosittu hintasäännöstelyn järjestelmä.

### **Kuinka hintasäännöstely johtaa sosialismiin**

Valtio pitää tietyn hyödykkeen, kuten maidon, hintaa liian korkeana. Se haluaa antaa köyhille mahdollisuuden antaa enemmän maitoa lapsilleen. Näin se turvautuu hintakattoon ja kiinnittää maidon hinnan alemmalle tasolle kuin mitä vallitsee vapailla markkinoilla. Tämän seurauksena marginaaliset maidon tuottajat, korkeimmilla kustannuksilla tuottavat, tekevät nyt tappioita. Ja koska yksikään yksityinen maanviljelijä tai liikemies ei pysty jatkamaan tuotantoa tappiolla, nämä marginaaliset tuottajat lopettavat maidon tuotannon ja myynnin markkinoille. He käyttävät lehmänsä ja taitonsa muihin tuottavampiin tarkoituksiin. He alkavat esimerkiksi tuottamaan voita, juustoa tai lihaa. Nyt kuluttajille on tarjolla vähemmän maitoa, ei enemmän. Tämä luonnollisesti on täysin päinvastaista valtion pyrkimyksille. Se halusi tehdä joillekin ihmisille helpommaksi ostaa enemmän maitoa. Mutta sen väliintulon seurauksena saatavissa oleva tarjonta laskee. Keino osoittautuu tuloksettomaksi valtiolle ja ryhmille, joita se pyrki suosimaan. Se aiheuttaa asiantilan, joka – jälleen kerran valtio näkökulmasta – on vielä vähemmän toivottava kuin aikaisempi tilanne, jota se pyrki parantamaan.

Nyt valtio kohtaa vaihtoehdon. Se voi kumota määräyksensä ja pidättäytyä muilta pyrkimyksiltä kontrolloida maidon hintaa. Mutta jos se vaatii pitäytyä aikomuksessaan pitää maidon hinta esteettömien markkinoiden hintatasoa alempana ja haluaa silti välttää maidon tarjonnan putoamisen, sen täytyy pyrkiä häivyttämään syyt, jotka tekevät marginaalisten tuottajien liiketoimet kannattamattomiksi. Sen täytyy lisätä ensimmäiseen maidon hintaan koskevaan määräykseen toinen määräys maidon tuotantoon välttämättömien tuotannontekijöiden hintojen kiinnittämisestä niin alhaiselle tasolle, etteivät maidon marginaaliset tuottajat enää kärsi tappioita ja eivät siksi pitäydy tuotannon rajoituksissa. Mutta tällöin sama tarina toistaa itseään etäisemmällä tasolla. Maidon tuotantoon vaadittujen tuotannontekijöiden tarjonta putoaa, ja valtio on jälleen samassa alkutilanteessa. Ellei se hyväksy tappiota ja pidättäydy kaikista hintojen peukaloinneista, sen täytyy siirtyä eteenpäin ja kiinnittää niiden tuotannontekijöiden hinnat, joita tarvitaan tekijöiden tuotantoon, jotka ovat välttämättömiä maidon tuotantoon. Näin valtion on pakotettu etenemään yhä pidemmälle, kiinnittäen askel askeleelta kaikkien kuluttajien hyödykkeiden ja tuotannontekijöiden hinnat – sekä ihmisten eli työn että materiaalien – ja määräämään jokaisen yrittäjän ja jokaisen työntekijän jatkamaan työntekoa näillä hinnoilla ja palkoilla. Yhtään teollisuudenalaa ei voida sivuuttaa tästä kaikenkattavasta hintojen ja palkkojen kiinnittämisestä sekä tästä velvollisuudesta tuottaa niitä määriä, joita valtio haluaa nähdä tuotetun. Jos jotkin alat jätettäisiin vapaiksi sillä perusteella, että ne tuottavat ei-elintärkeiksi tai ylellisyydeksi määriteltyjä tuotteita, pääoma ja työvoima pyrkisivät siirtymään niihin, ja seurauksena olisi pudotus niiden tuotteiden tarjonnassa, joiden hinnat valtio on nimenomaan kiinnittänyt, koska se pitää niitä korvaamattomina massojen tarpeiden tyydyttämiseksi.

Mutta kun tämä kaikenkattava liiketoiminnan kontrolloinnin tila on saavutettu, kyseessä ei voi enää millään tavoin olla markkinatalous. Kansalaiset eivät enää ostamalla ja pidättäytymällä ostamasta päätä mitä tulisi tuottaa ja miten. Valta näiden asioiden päättämisestä on siirtynyt valtiolle. Tämä ei ole enää kapitalismia, se on kaikenkattavaa valtiollista suunnittelua – se on sosialismia.

### **Zwangswirtschaft tyylistä sosialismia**

Pitää paikkansa että tämän tyylinen sosialismi säilyttää jotkin nimikkeet ja kapitalismin ulkoiset tunnuspiirteet. Se ylläpitää näennäisesti ja nimellisesti yksityistä omistajuutta tuotannontavoissa, hinnoissa, palkoissa, korkotasoissa ja voitoissa. Kuitenkin todellisuudessa millään muulla ei ole väliä kuin valtion rajoittamattomalla yksinvaltiudella. Valtio kertoo yrittäjille ja kapitalisteille mitä tuotetaan ja kuinka paljon ja minkä laatuisina, millä hinnalla ostetaan ja keneltä, millä hinnalla myydään ja kenelle. Se määrittää millä palkoilla ja missä työntekijöiden tulee työskennellä. Vaihdannan markkinat ovat pelkkää huijausta. Viranomainen päättää kaikki hinnat, palkat ja korkotasot. Ne ovat hintoja, palkkoja ja korkotasoja ainoastaan ilmiasultaan; tosiasiassa ne ovat pelkästään valtion käskyjen määrällisiä suhteita. Valtio, ei kuluttaja, ohjaa tuotantoa. Valtio päättää, ohjaa tuotantoa. Valtio päättää jokaisen kansalaisen toimeentulon, se osoittaa jokaiselle paikan, jossa hänen tulee työskennellä. Tämä on sosialismia kapitalismin ulkoisessa valeasussa. Se on Hitlerin Saksan valtakunnan *Zwangswirtschaft* ja Ison-Britannian suunnitelmatalous.

### **Kokemukset Saksasta ja Briteistä**

Kuvaamani yhteiskunnallisen muutoksen suunnitelma ei ole pelkästään teoreettinen rakennelma. Se on realistinen kuvaus tapahtumien etenemisestä, jotka toivat sosialismin Saksaan, Isoon-Britanniaan ja joihinkin muihin maihin.

Saksalaiset aloittivat ensimmäisessä maailmansodassa hintakatoilla muutamien elintärkeiksi määritettyjen kuluttajatuotteiden ryhmillä. Näiden toimenpiteiden väistämätön epäonnistuminen yllytti jatkamaan yhä pidemmälle, kunnes sodan toisella kaudella he määrittivät *Hindenburg*–*suunnitelman*. Hindenburg-suunnitelmassa kuluttajille ei jätetty mitään valinnanvapautta eikä myöskään yrittäjille jätetty mitään aloitteellisen toiminnan mahdollisuutta. Kaikki taloudellinen toiminta oli ehdottomasti alistettu viranomaisten yksinoikeudellisen määräysvallan alle. Kaiserin täydellinen tappio pyyhkäisi koko keisarillisen hallintokoneiston pois ja sen mukana meni myös suureellinen suunnitelma. Mutta kun kansleri Brüning vuonna 1931 aloitti uuden hintakontrollien politiikan ja hänen seuraajansa, Hitler kaikkein ensimmäisenä, pitivät siitä itsepintaisesti kiinni, sama tarina toisti itseään.

Iso-Britannia ja kaikki muut maat, jotka ensimmäisen maailmansodan aikana omaksuivat hintakontrollien toimenpiteitä, kokivat vastaavat epäonnistumiset. Ne joutuivat myös etenemään yhä pidemmälle pyrkimyksissään saada alkuperäiset säädökset toimimaan. Mutta ne olivat silti yhä tämän kehityksen alustavilla asteilla kun voitto ja yleisön vastustus pyyhkäisivät pois kaikki hintasäännöstelyn järjestelmät.

Asiat olivat toisin toisessa maailmansodassa. Silloin Iso-Britannia palasi uudestaan muutamissa elintärkeissä hyödykkeissä hintakattoihin ja joutui käymään läpi koko sävelasteikon, edeten yhä pidemmälle, kunnes se oli korvannut taloudellisen vapauden koko maan kattavalla talouden kokonaisvaltaisella suunnittelulla. Sodan päättyessä Iso-Britannia oli sosialistinen kansainyhteisö.

On huomionarvoista muistaa, että brittiläinen sosialismi ei ollut Attleesin työväenpuoluehallituksen saavutus, vaan Winston Churchillin sotahallinnon. Työväenpuolue ei saanut aikaan sosialismia vapaaseen maahan, vaan se ylläpiti sosialismia, joka oli kehittynyt sodan aikana ja sen jälkeen. Tämä tosiasia hämärtyi nostetussa suuressa sensaatiossa Englannin keskuspankin, hiilikaivosten ja muiden talouden osa-alueiden kansallistamisessa. Kuitenkin Iso-Britanniaa on kutsuttava sosialistiseksi valtioksi, ei sen vuoksi että tietyt yritykset ovat virallisesti pakkolunastetut ja kansallistetut, vaan koska kaikkien kansalaisten kaikki taloudelliset toimet ovat valtion ja sen laitosten täyden hallinnan alaisena. Viranomaiset ohjaavat pääoman allokointia ja työvoimaa liiketoiminnan erinäisille alueille. He päättävät mitä tulee tuottaa. Ylivalta suhteessa kaikkiin liiketoimintoihin on yksinoikeudella sisällytetty valtiolle. Ihmiset ovat alennetut holhokkien asemaan, sidotut ehdoitta noudattamaan määräyksiä. Liikemiehille ja entisille yrittäjille on jätetty ainoastaan avustavia toimintoja. Heille on jätetty ainoastaan vapaus toimeenpanna valtion osastojen päätökset kapeaksi rajoitetulla alueella.

Tulee ymmärtää että vain muutamiin hyödykkeisiin kohdistuvat hintakatot epäonnistuvat saavuttamasta niille asetettuja tavoitteita. Päinvastaisesti ne tuottavat valtion näkökulmasta vaikutuksia, jotka ovat vielä pahempia kuin aikaisempi tila, jota valtio halusi muuttaa. Jos valtio pyrkiäkseen poistamaan nämä väistämättömät epätoivotut seuraukset pyrkii jatkamaan toimintaansa yhä pidemmälle, lopulta se muuntaa kapitalismin ja vapaan yrittäjyyden järjestelmän Hindenburg malliseksi sosialismiksi.

### **Kriisit ja työttömyys**

Sama pitää paikkansa kaikkiin muihinkin tapoihin peukaloida markkinoita. Vähimmäispalkat, joko valtion määräyksin ja pakottamana tai liittojen painostamana ja väkivallalla, saavat aikaan vuosi vuodelta pitkittyvän massatyöttömyyden heti kun ne yrittävät nostaa palkkatasoja esteettömän markkinatason yläpuolelle. Pitää paikkansa että pyrkimykset alentaa korkotasoa luottoekspansiolla luovat liiketoimintaan nousujohteisen ajanjakson. Mutta näin luotu vauraus on ainoastaan keinotekoista kuumaa ilmaa, joka tulee säälimättömästi johtamaan romahdukseen ja taantumaan. Ihmiset joutuvat maksamaan raskaasti muutaman vuoden luottolaajentumisen ja inflaation helpon rahan orgioista.

Tietämättömien ihmisten mielissä toistuvat lamojen ja massatyöttömyyden ajanjaksot ovat saattaneet kapitalismin epäilyksen alaiseksi. Silti nämä tapahtumat eivät ole seurausta vapaiden markkinoiden toiminnasta. Päinvastoin ne ovat seurausta hyväntahtoisista, mutta harkitsemattomista valtion väliintuloista markkinoihin. Ei ole muuta keinoa jolla palkkatasojen korkeutta ja yleistä elintasoa voidaan nostaa, kuin kiihdyttää pääoman määrää väestömäärään suhteutettuna. Ainoa tapa pysyvästi nostaa palkkatasoja kaikille työtä hakeville ja palkkatyöhön halukkaille on nostaa teollisen toiminnan tuottavuutta lisäämällä sijoitettua pääomaa henkilöä kohden. Amerikkalaisten palkkatasojen selkeästi korkeampi taso Eurooppaan ja Aasiaan nähden perustuu siihen tosiasiaan, että amerikkalaisten työntekijöiden ponnisteluja ja uurastusta auttaa suurempi määrä ja paremmat työkalut. Hyvä hallinto pystyy parantamaan ihmisten materiaalista hyvinvointia ainoastaan luomalla ja säilyttämällä yhteiskuntajärjestyksen, jossa ei ole esteitä tuotannon teknisten menetelmien parantamiseen vaadittavan uuden pääoman jatkuvalle kasvattamiselle. Tämän kapitalismi on saavuttanut aikaisemmin ja tulee saavuttamaan tulevaisuudessa, ellei huonot poliittiset toimenpiteet sitä sabotoi.

### **Kaksi tietä sosialismiin**

Interventiopolitiikkaa ei voida pitää pysyvänä taloudellisena järjestelmänä. Se on menetelmä kapitalismin muuntamiseksi askel kerrallaan sosialismiksi. Näin ollen se eroaa kommunistien pyrkimyksestä saada sosialismi aikaiseksi yhdellä iskulla. Eroavaisuus ei viittaa poliittisen liikkeen lopulliseen päämäärään: se viittaa pääosin taktisiin keinoihin päämäärän saavuttamiseksi joihin molemmat ryhmät pyrkivät.

Karl Marx ja Friedrich Engels suosittelivat kumpikin peräkkäin molempia näitä tapoja sosialismin saavuttamiseksi. *Kommunistisessa manifestissaan* vuonna 1848 he hahmottelivat suunnitelman asteittaisesta kapitalismin muuntamisesta sosialismiksi. Proletariaattien tulisi nousta hallitsevien luokkien asemaan ja käyttää poliittista ylivaltaansa ”kiristämään asteittain kaikki pääoma porvareilta”. Tätä päämäärää he julistavat, ”ei voida saattaa aikaiseksi muutoin kuin omavaltaisin hyökkäyksin yksityisomaisuutta ja keskiluokkaisen tuotannon olosuhteita kohtaan; näin ollen keinoin, jotka vaikuttavat taloudellisesti riittämättömiltä ja kestämättömiltä, mutta jotka liikkeen edetessä ylittävät itsensä, vaatien lisää hyökkäyksiä vanhaa yhteiskuntajärjestystä kohtaan ja ovat väistämättä keinoja kokonaan mullistamaan tuotantotavat”. Tähän tyyliin he luettelevat esimerkkinä kymmenen toimenpidettä.

Myöhempinä vuosina Marx and Engels muuttivat mielensä. Pääteoksessaan *Pääoma*, ensimmäisen kerran julkaistuna vuonna 1867, Marx näki asiat eri tavalla. Sosialismi on tuleva ”luonnonlain väistämättömyydellä”. Mutta se ei voi ilmaantua ennen kuin kapitalismi on saavuttanut täyden kypsyytensä. On ainoastaan *yksi* tie kapitalismin romahdukseen, nimittäin itse kapitalismin asteittainen evoluution. Ainoastaan tällöin tulee työväenluokan mahtava lopullinen kapina antamaan sille lopullisen armoniskun ja vihkimään loputtoman yltäkylläisyyden aikakauden.

Tämän myöhemmän opinkappaleen mukaan Marx ja perinteisen marxilaisuuden koulukunta hylkäävät kaikki poliittiset toimenpiteet, jotka tekeytyvät estämään, sääntelemään tai parantamaan kapitalismia. Heidän julistuksensa mukaan tällainen politiikka ei ole ainoastaan tuloksetonta vaan suoranaisesti vahingollista. Sillä ne enemmänkin viivästyttävät kapitalismia saavuttamasta kypsyyttään ja näin ollen romahdustaan. Sen vuoksi he eivät ole edistyksellisiä, vaan taantumuksellisia. Tämä ajatus johti Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen äänestämään Bismarckin sosiaaliturvalainsäädäntöä vastaan ja tekemään tyhjäksi Bismarckin suunnitelman kansallistaa Saksan tupakkateollisuus. Saman opinkappaleen näkökulmasta kommunistit kutsuivat Amerikan New Dealiä taantumukselliseksi juoneksi, ollen erittäin vahingollinen työväestön aidoille intresseille.

Interventiopolitiikan ja kommunismin välisessä vastakkaisuudessa on kyse aikaisemman ja myöhemmän marxilaisuuden välisten teorioiden ristiriitojen ilmenemisestä. Tämä on välienselvittelyä vuoden 1848 Marxin, *Kommunistisen manifestin* kirjoittajan, ja vuoden 1867 Marxin, *Pääoman* kirjoittajan, kesken. Ja on todellakin paradoksaalista, että dokumentti jossa Marx hyväksyy [nykypäivän itsenimitettyjen kommunisminvastustajien](http://mises.org/story/2292) politiikat, on nimeltään *Kommunistinen manifesti.*

On kaksi tapaa muuntaa kapitalismi sosialismiksi. Ensimmäinen on pakkolunastaa kaikki maatilat, tehtaat ja kaupat ja operoida niitä byrokratian koneistolla valtionhallinnon osastoina. Koko yhteiskunnasta tulee Lenin sanoin ”yksi toimisto ja yksi tehdas tasapuolisella työllä ja yhtä suurella palkalla,”[1](/artikkeleja/keskitie/#sdfootnote1sym) koko talouden tullessa organisoiduksi ”kuten postijärjestelmä”.[2](/artikkeleja/keskitie/#sdfootnote2sym) Toinen tapa on Hindenburg-suunnitelman menetelmä, alkuperäisesti saksalainen malli hyvinvointivaltioista ja suunnittelusta. Se pakottaa jokaisen yrityksen ja jokaisen yksilön noudattamaan tiukasti valtion tuotannonohjauksen keskuslautakunnan antamia ohjeita. Sellainen oli vuoden 1933 valtiollisen teollisen elpymisen lainsäädännön tarkoitus, jonka yritysten vastustus kaatoi ja korkein oikeus totesi perustuslain vastaiseksi. Tällainen pyrkimys on ajatuksissa korvata yksityiset yritykset suunnittelulla.

### **Valuuttakontrollit**

Pääasiallinen väline teollisissa maissa kuten Saksassa ja Iso-Britanniassa toisen vaihtoehdon sosialismin toteuttamiseen ovat valuuttakontrollit. Nämä maat eivät pysty ruokkimaan ja vaatettamaan ihmisiään kotimaisilla resursseilla. Niiden täytyy tuoda maahan suuria määriä ruokaa ja raaka-aineita. Maksaakseen tästä paljon kaivatusta tuonnista niiden täytyy viedä valmistettuja tavaroita, joista pääosa on tuotettu tuoduista raaka-aineista. Tällaisissa maissa lähes jokainen liiketransaktio on suoraan tai epäsuorasti riippuvainen joko viennistä tai tuonnista, tai molemmista. Siten valtion valuuttojen osto- ja myyntimonopoli tekee jokaisen liiketoiminnon riippuvaiseksi valuuttakontrollista vastuullisen viranomaisen tahdikkuudesta. Tässä maassa asiat ovat toisin. Ulkomaankaupan volyymin on melko pientä verrattuna kansakunnan kaupan kokonaisvolyymiin. Valuuttakontrolli vaikuttaisi vain hiukan paljon suurempaan osaan amerikkalaista liike-elämää. Tästä syystä suunnittelijoidemme hankkeissa on tuskin lainkaan kyse valuuttakontrolleista. Heidän pyrkimyksensä suuntautuvat suoraan hintojen, palkkojen, korkotasojen ja investointien hallintaan sekä voittojen ja tulojen rajoittamiseen.

### **Progressiivinen verotus**

Katsottaessa taaksepäin tuloveroasteiden kehitystä vuoden 1913 valtiollisen tuloverolain alusta tähän päivään, on vaikea olla odottamatta verojen jonain päivänä vievän 100 prosenttia kaikesta keskivertoäänestäjän tulotasoa ylittävästä voiton määrästä. Juuri tämä oli Marxin ja Engelsin mielessä, kun he *Kommunistisessa manifestissa* suosittelivat ”raskasta progressiivista tai asteittaista tuloveroa”.

Toinen *Kommunistisen manifestin* ehdotuksista oli ”lakkauttaa kaikki oikeudet perintöön”. Isossa-Britanniassa tai tässä maassa lait eivät ole nyt menneet tähän pisteeseen saakka. Mutta katsottaessa jälleen taaksepäin perintöverojen aikaisempaa historiaa, tulee selväksi että Marxin asettamaa päämäärää on tultu yhä lähemmäksi. Perintöverojen jo ylemmissä asteikoissa saavuttama korkeus ei kelpuuta niitä enää veroiksi. Ne ovat pakkolunastuksen välineitä. Progressiivisen verotusjärjestelmän taustalla oleva ajatusmaailma on, että hyvin toimeentulevien luokkien tuloihin ja varallisuuteen voidaan puuttua vapaasti. Näiden veroasteiden puolestapuhujilta jää ymmärtämättä, että suurinta osaa verotetuista tuloista ei olisi kulutettu vaan säästetty ja investoitu. Todellisuudessa tämä veropolitiikka ei ainoastaan estä uuden pääoman edelleen kerääntymistä, vaan se aiheuttaa pääoman vähenemistä. Tällainen on varmasti asiantila nykyään Isossa-Britanniassa.

### **Suuntaus kohti sosialismia**

Viimeisen kolmenkymmenen vuoden tapahtumat osoittavat jatkuvan, vaikkakin toisinaan keskeytyneen kehityksen, luoda tähän maahan brittiläisen ja saksalaisen mallin mukainen sosialismi. Yhdysvallat liittyi mukaan tähän alamäkeen myöhemmin kuin nämä kaksi maata ja on nykyään yhä kaukana päätepisteestään. Mutta jos tämän politiikan suunta ei muutu, lopputulos tulee olemaan ainoastaan toisarvoisesti ja vähäpätöisesti erilainen siitä mitä tapahtui Attleen Englannille ja Hitlerin Saksalle. Keskitien politiikka ei ole kestävä taloudellinen järjestelmä. Se on menetelmä sosialismin toteuttamiseen asteittaisesti.

### **Porsaanreikien kapitalismi**

Monet ihmiset vastustavat. He painottavat tosiasiaa, että useimpiin lakeihin, jotka tähtäävät suunnitteluun tai pakkolunastamiseen progressiivisen verotuksen keinoin, on jäänyt porsaanreikiä, jotka tarjoavat yksityisille yrityksille pelivaran, jonka sisälle ne pystyvät jatkamaan toimintaansa. Se että tällaiset porsaanreiät ovat yhä olemassa ja niiden ansiosta tämä maa on yhä vapaa, pitää varmasti paikkansa. Mutta tämä ”porsaanreikäkapitalismi” ei ole pysyvä järjestelmä. Se on armonaikaa. Vahvat voimat työskentelevät näiden porsaanreikien tukkimiseksi. Päivä päivältä yksityisten yritysten toiminnanvapaus kapenee.

### **Sosialismin saapuminen *ei* ole väistämätöntä**

Luonnollisesti tämä lopputulema ei ole väistämätön. Tämä suunta voidaan muuttaa kuten on tapahtunut historiassa monen muunkin suuntauksen kanssa. Marxilainen dogmi, jonka mukaan sosialismin on tuleva ”luonnonlain väistämättömyydellä”, on pelkästään mielivaltainen otaksunta ilman mitään todisteita.

Mutta vaikutusvalta, jota tämän joutavanpäiväinen ennustus nauttii ei pelkästään marxilaisten vaan monien omantyylisten ei-marxilaisten keskuudessa, on sosialismin etenemisen pääasiallinen väline. Se levittää tappiomielialaa niiden keskuudessa, jotka muutoin taistelisivat urheasti sosialismin uhkaa vastaan. Neuvostoliiton kaikkein voimakkain liittolainen on opinkappale, että ”tulevaisuuden aalto” kantaa meitä kohti sosialismia ja on sen vuoksi ”edistyksellistä” olla myötämielinen kaikkia toimenpiteitä kohtaan, jotka yhä enemmän rajoittavat markkinatalouden toimintaa.

Jopa tässä maassa, joka on velkaa kaikkein korkeimmasta missään maassa koskaan saavutetusta elintasostaan ”yksilöllisen yritteliäisyyden” vuosisadalle, julkinen mielipide tuomitsee laissez-fairen. Viimeisenä viitenäkymmenenä vuotena tuhansia kirjoja on julkaistu syyttämään kapitalismia ja tukemaan radikaalia interventiopolitiikkaa, hyvinvointivaltiota ja sosialismia. Muutamia kirjoja, jotka yrittivät selittää vapaan markkinatalouden toimintaa, yleisö hädin tuskin noteerasi lainkaan. Niiden kirjoittajat jäivät varjoon, samaan aikaan kuin kirjailijoita kuten Veblen, Commons, John Dewey ja Laski kehuttiin ylitsevuotavasti. On hyvin tunnettu tosiasia, että teatteri ja Hollywood-teollisuus eivät ole vapaata yrittäjyyttä kohtaan yhtään vähemmän radikaalisti kriittisiä kuin monet romaanit. Tässä maassa on monia aikakausilehtiä, jotka joka numerossa hyökkäävät raivoisasti taloudellista vapautta kohtaan. Löytyy tuskin yhtään lehteä, joka vetoaisi järjestelmään joka toimitti valtaväestölle hyvän ruuan ja suojan, autot, jääkaapit, radiot ja muut asiat, joita muiden maiden kansalaiset kutsuvat ylellisyydeksi.

Käytännössä tämän seurauksena hyvin vähän on tehty yksityisen yrittäjyyden järjestelmän säilyttämiseksi. On ainoastaan keskitien kulkijoita, jotka luulevat olevansa menestyksekkäitä, kun he ovat hetkeksi viivästyttäneet jonkin erityisen tuhoisan toimenpiteen. He ovat aina perääntyneinä. He esittävät nykyään toimenpiteitä, jotka ainoastaan kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten eivät olisivat tulleet kuuloonkaan. Muutamassa vuodessa he tulevat myöntymään muihin toimenpiteisiin, joita tänä päivänä pidetään yksinkertaisesti ennenkuulumattomina. Totalitaarisen sosialismin tulon voi estää ainoastaan perusteellinen muutos ideologioissa. Emme tarvitse antisosialismia tai antikommunismia, vaan avointa positiivista tukea järjestelmälle, jolle olemme velkaa koko vaurautemme, joka erottaa meidän aikakautemme meitä ennen vallinneista suhteellisen köyhistä olosuhteista.

(Tämä puhe pidettiin huhtikuun 18. päivänä 1950 New York yliopiston klubilla.)

**Viitteet**

[1](/artikkeleja/keskitie/#sdfootnote1anc) Cf. Lenin, *State and Revolution* (Little Lenin Library No. 14, New York, 1932) s. 84

[2](/artikkeleja/keskitie/#sdfootnote2anc) Ibidem s. 44

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/keskitie.pdf)  
Alkuperäinen artikkeli: [Middle-of-the-Road Policy Leads to Socialism](http://mises.org/story/2370)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/keynes/ -->
# Keskipisteessä keynesiläinen taloustiede – Murray N. Rothbard

> Sen merkitys Viisikymmentä vuotta sitten ylenpalttinen Amerikan kansa tiesi hyvin vähän ja vähät välitti taloudesta. He kuitenkin ymmärsivät taloudellisen vapauden hyveen, ja taloustieteilijät jakoivat tämän ymmärryksen täydentäen maalaisjärkeä analyysityökalujen terävyydellä. Nykyään talous vaikuttaa olevan pääasiallinen ongelma Amerikassa ja maailmalla. Sanomalehdet

### Sen merkitys

Viisikymmentä vuotta sitten ylenpalttinen Amerikan kansa tiesi hyvin vähän ja vähät välitti taloudesta. He kuitenkin ymmärsivät taloudellisen vapauden hyveen, ja taloustieteilijät jakoivat tämän ymmärryksen täydentäen maalaisjärkeä analyysityökalujen terävyydellä.

Nykyään talous vaikuttaa olevan pääasiallinen ongelma Amerikassa ja maailmalla. Sanomalehdet ovat täynnä monimutkaisia keskusteluja budjetista, palkoista ja hinnoista, ulkomaisista lainoista ja tuotannosta. Nykypäivän ekonomistit lisäävät vielä suuresti yleisön sekaannusta. Huomattava professori X sanoo hänen suunnitelmansa olevan ainoa lääke maailman talouden pahuuksiin; yhtä huomattava professori Y väittää tämän olevan pötypuhetta—näin karuselli pyörii.

Kuitenkin eräs ajattelun koulukunta—keynesiläiset—ovat onnistuneet saamaan enemmistön taloustieteilijöistä puolelleen. Keynesiläinen taloustiede—ylpeästi julistaa itseään ”modernina,” vaikkakin sen juuret ovat syvällä keskiaikaisessa ja merkantilistisessa ajattelussa—tarjoaa itseään maailmalle yleislääkkeenä taloudellisiin huoliimme. Keynesiläiset väittävät ylivoimaisella luottamuksella ”löytäneensä” sen mikä määrittää työllisyyden volyymin minä tahansa ajan hetkenä. He vakuuttavat, että työttömyys voidaan auliisti parantaa valtion alijäämäisellä kulutuksella sekä että inflaatio voidaan pitää kurissa valtion veroylijäämien avulla.

Suurella älyllisellä ylimielisyydellä keynesiläiset syrjäyttävät kaiken vastustuksen ”reaktiivisena,” ”vanhanaikaisena” jne. He ovat erittäin pöyhkeileviä saavutettuaan nuorten taloustieteilijöiden kannatuksen—väite joka valitettavasti suurimmaksi osaksi pitää paikkansa. Keynesiläinen ajattelu on kukoistanut New Dealissä, presidentti Trumanin lausunnoissa, hänen taloudellisten neuvonantajiensa neuvostossa, Henry Wallacessa, ammattiliitoissa, pääosassa lehdistöä, kaikissa ulkomaisissa hallituksissa ja YK:n komiteoissa sekä yllättävästi taloudellisen kehityksen komitean ”valistuneiden liikemiesten” keskuudessa.

Tällä rynnäköllä keynesiläiset ovat vaikuttaneet moniin vilpittömästi liberaalismielisiin kansalaisiin—erityisesti heidän edistämällään argumentilla laajan valtiollisen väliintulon ”ratkaisulla työttömyyden ongelmaan.” Kaikkein tyrmistyttävin aspekti tässä tilanteessa on, että liberaalit ekonomistit eivät ole tehokkaasti vastanneet keynesiläisiin argumentteihin, ollen pääosin avuttomina tämän valtavan rynnäkön edessä. Liberaalit taloustieteilijät ovat rajoittaneet hyökkäyksensä keynesiläisyyden poliittiseen ohjelmaan—he eivät ole riittävästi käsitelleet tähän ohjelmaan perustuvaa taloudellista teoriaa. Tämän seurauksena keynesiläisten väite heidän ohjelmansa kyvykkyydestä taata täysi työllisyys, on pääosin jäänyt kyseenalaistamatta.

Syy tähän heikkouteen liberaalien taloustieteilijöiden puolelta on ymmärrettävä. Heidät kasvatettiin ”uusklassiseen taloustieteeseen,” joka pohjautuu huolelliseen talouden realiteettien analysointiin ja perustuu yksilöllisten yksiköiden toimintaan taloudellisessa järjestelmässä. Keynesiläinen teoria perustuu malliin taloudellisesta järjestelmästä—merkittävästi yksinkertaistettuun malliin todellisuudesta, ollen silti äärimmäisen monimutkainen sen abstraktin ja matemaattisen luonteen takia. Tästä syystä liberaalit taloustieteilijät olivat hämillään ja ymmällään tästä ”uudesta” taloustieteestä. Koska keynesiläiset olivat ainoita ekonomisteja, joilla oli kyky keskustella heidän järjestelmästään, heidän oli helppo vakuuttaa nuoremmat taloustieteilijät ja opiskelijat sen ylivoimaisuudesta.

Näin ollen onnistunut hyökkäys keynesiläistä maihinnousua vastaan vaatii enemmän kuin oikeutettua suuttumusta keynesiläisen ohjelma ehdotuksista valtion toimenpiteille. Se vaatii hyvin perehtynyttä kansalaista, joka ymmärtää läpikotoisin keynesiläisen teorian sen kaikkine lukuisine virhekäsityksineen, epärealistisine oletuksineen ja virheellisine käsitteineen. Tästä syystä on välttämätöntä kohdata vaikea monimutkaisen teknisen eristyskielen labyrintti käydäkseen läpi keynesiläistä mallia hiukan yksityiskohtaisemmin.

Keynesiläisyyden tarkastelussa on toinenkin vaikeus sen liikkeen eri haarojen omatessa erittäin teräviä mielipide-eroja keskenään. Kuitenkin kaikki keynesiläisyyden osa-alueet jakavat yhteisymmärryksessä näkemyksensä valtion tehtävää kohtaan, ja kaikki hyväksyvät keynesiläisen mallin perustana taloudellisen tilanteen analysointiin.

Kaikki keynesiläiset pitävät valtiota suurena potentiaalisena hyötyjen varantona; valmiina käytettäväksi. Keynesiläisten päähuolena ovat päätökset talouspolitiikasta—mitkä tulisivat olla valtio taloudelliset päämäärät ja mitä keinoja valtio tulisi soveltaa niihin? Valtion on luonnollisesti aina synonyymi ”meille”: Mitä ”meidän” tulisi tehdä taataksemme täystyöllisyys? ollen suosittu kysymys. (Koskaan ei kuitenkaan ole täysin selvinnyt viittaako tämä ”me” ”kansaan” vai keynesiläisiin itseensä.)

Keskiajalla ja aikaisena nykyaikana keynesiläisten esi-isät, jotka edistivät vastaavia toimintaperiaatteita, julistivat myös ettei valtio pystynyt tekemään virheitä. Tuolloin kuningas ja tämän aateliset olivat valtion hallitsijoita. Nyt meillä on epämääräinen etuoikeus ajoittain valita hallitsijamme kahdesta vallanhimoisten pyrkijöiden ryhmästä. Tämä tekee siitä ”demokratian.”[1] Näin valtion hallitsijat, ollen ”demokraattisesti valitut” ja näin edustaen ”kansaa,” ovat väitetysti oikeutetut kontrolloimaan taloudellista järjestelmää ja pakottamaan, suostuttelemaan, ”vaikuttamaan” ja jakamaan uudelleen vastahakoisten alamaisten varallisuutta.

Viime aikainen merkittävä esimerkki keynesiläisestä poliittisesta ajattelusta oli Truman-viesti, käyttäen veto-oikeutta ansiotuloverojen vähennykseen. Pääsyy veto-oikeuden käyttöön oli korkeiden verojen välttämättömyys ”inflaation pitämiseksi kurissa,” koska ”nousukausi” vaatii budjetin ylijäämäisyyttä ”imeäkseen pois ylimääräisen ostovoiman.”

Päällisin puolin tämä argumentti vaikuttaa uskottavalta, ja sitä tukeekin lähes kaikki taloustieteilijät, mukaan lukien monet ei-keynesiläiset konservatiivit. He ovat kakki hyvin ylpeitä tosiasiasta, että he vastustavat ”poliittisesti helppoa” ratkaisua vähentää veroja tieteellisen totuuden, kansallisen hyvinvoinnin ja ”taistelun inflaatiota vastaan” nimissä.

Kuitenkin on välttämätöntä analysoida ongelmaa lähemmin. Mitä inflaatio on perimmältään? Se koostuu nousevista hinnoista—jotkut hinnat nousevat nopeammin kuin toiset.[2] Mikä on hinta? Se on vapaaehtoisesti maksetun rahan (yleisen ostovoiman) summa yhdeltä yksilöltä toiselle vastineena tietystä palvelusta toisen toimesta ensimmäiselle. Tämä palvelu voi olla konkreettisen hyödykkeen tai aineettoman hyödyn muodossa.

Toisaalta mikä on vero? Vero on yksilön omaisuuden pakotettu pakkolunastus valtion hallitsijoiden toimesta.  Hallitsijat käyttävät tätä omaisuutta haluamiinsa tarkoituksiin—yleensä hallitsijat jakavat sen tavalla joka turvaa heidän virkansa jatkuvuuden, toisin sanoen tukemalla suosittuja ryhmiä. Lisäksi hallitsijat päättävät ketkä yksilöt maksavat veroja—päätöksen koostuessa hallitsijoiden epäsuosiossa olevien ryhmien omaisuuden pakkolunastuksesta.

Näin hinta on kahden yksilön välinen vapaa vaihdannan toimi, molempien hyötyessä vaihdannasta (muutoin vaihdantaa ei toteutettaisi!). Vero on pakollisen pakkoluovutuksen toimi, ilman hyötyä yksilölle (jollei hän satu olemaan vastaanottavalla puolella jonkun toisen omaisuuden pakkolunastuksessa valtion taholta).

Tämän eron näkökulmasta korkeiden verojen kannattaminen korkeiden hintojen estämiseksi vastaa maantierosvon vakuuttelua uhrille hänen ryöstönsä inflaatiota hillitsevästä vaikutuksesta, koska ryöstäjä ei aio vähään aikaan kuluttaa rahoja tai koska ryöstäjä käyttää ne maksaakseen pois velkojaan.  Milloin Amerikan kansa herää ymmärrykseen, että ryöstäminen hyödyttää ainoastaan ryöstäjää sekä että käsky ”Älä varasta” koskee hallitsijoita (ja keynesiläisiä) yhtä lailla kuin kaikkia muitakin?

### Malli selitettynä

Keynesiläinen teoria (tai malli) yksinkertaistaa merkittävästi todellista maailmaa toimiessaan muutamilla suurilla kokonaissuureilla, kasaten yhteen kaikkien kansakunnan yksilöiden toiminnan.

Peruskäsitteenä käytetään kansakunnan kokonaistuloa, joka määritetään vastaavan kansallisen hyödykkeiden ja palveluiden tuotannon rahallista arvoa tiettynä ajanjaksona. Se vastaa myös yksilöiden vastaanottamaa kokonaistuloa tänä ajanjaksona (mukaan lukien jakamattomat yritysten voitot).

Keynesiläisen järjestelmän perustavanlaatuinen yhtälö on kokonaistulo = kokonaiskulutus. Ainoa tapa jolla yksilö voi vastaanottaa rahaa, on jonkin toisen yksilön kuluttamalla vastaava määrä. Käänteisesti yksilön jokainen kulutusteko saa aikaan vastaavan rahallisen tulon jollekin toiselle. Tämä pitää selkeästi ja aina paikkansa. Virtanen kuluttaa dollarin Meikäläisen lähikaupassa—tästä toiminnasta seuraa yhden dollarin tulot Meikäläiselle. Virtanen vastaanottaa vuosittaisen tulonsa yrityksen XYZ kulutuksen seurauksena; XYZ vastaanottaa vuosittaisen tulonsa kaikkien sen asiakkaiden kulutuksen seurauksena jne. Kaikissa tapauksissa kulut, ja ainoastaan kulut, voivat luoda rahallista tuloa.

Kokonaiskulutus luokitellaan kahteen perustyyppiin: (1) ajanjakson sisällä tuotettujen hyödykkeiden ja palveluiden lopullinen kulutus vastaa kulutusta, ja (2) kulutus näiden hyödykkeiden tuotantoon vastaa investointia. Näin rahallinen tulo luodaan kulutuspäätöksillä, koostuen kulutus- ja investointipäätöksistä.

Nyt yksilö, saatuaan tulonsa, jakaa sen kulutukseen ja säästöihin. Keynesiläisessä järjestelmässä säästöt määritellään yksinkertaisesti ei-kulutuksena kulutukseen. Keskeinen keynesiläinen periaate on että mille tahansa tietylle kokonaistulon tasolle on olemassa tietty määrätty ennustettava määrä, joka tullaan kuluttamaan ja tietty määrä, joka tullaan säästämään. Kokonaistulon ja kokonaiskulutuksen välistä suhdetta pidetään vakaana, kuluttajien tottumuksien kiinnittämänä. Matemaattisessa keynesiläisessä erityiskielessä kokonaiskulutus (ja sen vuoksi kokonaissäästöt) on vakaa, tulojen passiivinen funktio (kuuluisa kulutusfunktio). Esimerkiksi käytetään kulutusfunktiota:  kulutus = 90 prosenttia tuloista. (Tämä on merkittävästi yksinkertaistettu funktio, mutta se palvelee kuvaamaan keynesiläisen mallin perusperiaatteita.) Tässä tapauksessa säästöfunktio olisi säästöt = 10 prosenttia tuloista.

Näin ollen kulutuskustannukset määrittyvät passiivisesti kansantulosta. Kuitenkin investointikustannukset ovat keynesiläisten mukaan saatu aikaan kansantulosta riippumattomasti. Tässä vaiheessa ei ole olennaista mikä määrittää investoinnit—olennaista on sen määrittyminen tulotasosta erillään.

Kaksi tekijää ovat jääneet pois, jotka myös määrittävät kustannuksien tasoa. Jos vienti on suurempaa kuin tuonti, maan kustannuksien kokonaismäärä on kasvanut, kasvattaen näin kansantuloa. Valtion budjetin alijäämä lisää myös kokonaiskustannuksia ja tuloja (olettaen muiden tyyppisten kustannuksien pysyvän vakiona). Sivuuttaen ulkomaankaupan ongelman on ilmeistä, että valtion vajeet tai ylijäämät ovat, kuten investoinnit, päätetyt riippumattomasti kansantulosta.

Näin tulot = itsenäiset kustannukset  (yksityinen kulutus + valtion vaje) + passiiviset kulutuksen kustannukset. Käyttäen havainnollistavaa kulutusfunktiota, tulot = itsenäiset kustannukset + 90 prosenttia tuloista. Nyt yksinkertaisella laskuopilla tulot vastaavat kymmentä kertaa itsenäisiä kustannuksia. Jokaiseen itsenäisten kustannuksien lisäykseen tulee kymmenkertainen lisäys tuloihin. Vastaavasti vähennys itsenäisissä kustannuksissa johtaa kymmenkertaiseen pudotukseen tuloissa. Tämä tulojen ”kerroin” –vaikutus saavutetaan millä tahansa tyyppisellä itsenäisellä kulutuksella—joko yksityisillä investoinneilla tai valtion vajeella. Näin keynesiläisessä mallissa valtion vajeella ja yksityisillä investoinneilla on sama taloudellinen vaikutus.

Tarkastellaan yksityiskohtaisemmin prosessia jolla tasapainon tulo määrittyy keynesiläisellä mallilla. Tasapainotila on taso jolle kansantulo pyrkii asettumaan.

Oletetaan kokonaistulo = 100, kulutus = 90, säästöt = 10 ja investoinnit = 10. Oletetaan myös ettei ole valtion vajeita tai ylijäämiä. Keynesiläisille tämä tilanne on tasapainotila—tulot pyrkivät pysymään 100:ssa. Tasapainotila saavutetaan, koska molemmat talouden ryhmät—liikeyritykset ja kuluttajat—ovat tyytyväisiä. Liikeyritykset, kokonaisuutena, maksavat ulos 100. Tästä 100:sta 10 investoidaan pääomaan ja 90 maksetaan ulos kuluttajien hyödykkeitä tuotettaessa. Liikeyritykset kokonaisuutena odottavat tämän 90 palautuvan heille kulutushyödykkeiden myynnillä. Kuluttajat täyttävät liikeyritysten odotukset jakamalla 100:n tulot 90 kulutukseen ja 10 säästöihin. Näin liikeyritykset kokonaisuutena ovat tyytyväisiä tilanteeseen ja kuluttajat kokonaisuutena ovat tyytyväisiä, koska he kuluttavat 90 prosenttia tuloistaan ja säästävät 10 prosenttia.

Annetaan nyt itsenäisten kustannusten nousta 20:en, joko yksityisten sijoitusten noustua tai valtio vajeen takia. Nyt tulomaksut kuluttajille ovat 90 + 20 = 110. Kuluttajat, vastaanottavat 110, toivoen kuluttaa 90 prosenttia siitä, tai 99, ja säästää 11. Nyt liikeyritykset odottivat 90 kulutusta ja ovat mieluisasti yllättyneitä kuluttajien ajaessa hintoja ylös ja vähentäessä kauppiaiden varastoja pyrkimyksessään kuluttaa 99. Tämän seurauksena liikeyritykset laajentavat kulutushyödykkeidensä tuotantoa 99:n ja maksavat ulos 99 + 20 = 119, odottaen kulutusmyynneistä palautusta 99:lle. Mutta jälleen kerran ne ovat iloisesti yllättyneitä, koska kuluttajat haluavat kuluttaa 90 prosenttia 119, tai 107. Tämä laajentumisen prosessi jatkuu kunnes tulot vastaavat jälleen kymmentä kertaa investointeja—jolloin kulutus vastaa jälleen 90 prosenttia tuloista. Saavutetaan taso jolla tulot = 200, investoinnit = 20, kulutus = 180 ja säästöt = 20.

On tärkeätä huomata, että tasapaino saavutettiin molemmissa tapauksissa kun kokonaisinvestoinnit = kokonaissäästöt. Yllä oleva tasapainoprosessi voidaan kuvata säästöjen ja investointien avulla: Kun investoinnit ovat suuremmat kuin säästöt, talous laajenee ja kansantulo nousee kunnes kokonaissäästöt vastaavat kokonaisinvestointeja. Vastaavasti talous supistuu, jos investointeja on vähemmän kuin säästöjä, kunnes ne vastaavat jälleen toisiaan.

On huomioitava että kahden erittäin tärkeän asian tulee pysyä vakioina jotta tasapainoa voidaan saavuttaa. Kulutusfunktio (ja näin ollen säästöfunktio) oletetaan kauttaaltaan vakioksi, kun taas investointitaso pysyy vakiona ainakin kunnes tasapainotila saavutetaan. Tästä seuraa kysymys: mikä kokonaisrahatuloissa on niin tärkeää, että sen tulisi olla jatkuvan huomion kohteena? Ennen kuin tähän kysymykseen voidaan vastata, täytyy tehdä muutamia oletuksia.

Oletetaan seuraavien asioiden olevan annettuja (tai vakioita): kaikkien olemassa olevien tekniikoiden tilan, olemassa olevan tehokkuuden, määrän, ja kaiken työn jakautumisen, kaikkien olemassa olevien laitteiden määrän ja laadun, olemassa olevan kansantulon jakautumisen, olemassa olevan suhteellisten hintojen rakenteen, olemassa olevien rahapalkkojen tasojen(!), olemassa olevan kuluttajien mieltymysten rakenteen, luonnonvarojen sekä taloudellisten ja poliittisten instituutioiden.

Tämän jälkeen, ottaen nämä oletukset annettuina, jokaiselle kansallisen rahatulon tasolle löytyy yksilöllinen määrätty työllisyyden volyymi. Mitä suurempi kansantulo, sitä suurempi tulee työllisyyden volyymi olemaan, kunnes ”täyden työllisyyden” taso saavutetaan. (Täystyöllisyys voidaan yksinkertaisesti määrittää hyvin alhaiseksi työttömyyden tasoksi.) Kun täystyöllisyys on saavutettu, korkeampi rahatulo edustaa ainoastaan nousua hinnoissa, ilman fyysisen tuotannon (reaalitulon) ja työllisyyden kasvua.

Vedetään yhteen yllä oleva malli, joka tunnetaan keynesiläisenä alityöllisyyden tasapainon teoriana: Jokaista kansantulon tasoa vastaa yksilöllinen työllisyyden taso. Näin ollen on olemassa tietty tulotaso, jota vastaa täyden työllisyyden tila, ilman suurta hintojen nousua. Tulot alle tämän ”täystyöllisyys” tulojen tason tulee merkitsemään laajamittakaavaista työttömyyttä; ylittävät tulot tulevat merkitsemään suurta hintainflaatiota.

Yksityisen yrittäjyyden järjestelmässä tulotaso määrittyy itsenäisten investointikustannuksien ja kulutuskustannuksien tasosta, jotka ovat tulotason passiivinen funktio. Seuraava tulotaso pyrkii asettumaan pisteeseen, jossa kokonaisinvestoinnit vastaavat kokonaissäästöjä.

Nyt (ja tämä on suuri keynesiläinen kohokohta) ei ole mitään syytä olettaa, että tämä vapailla markkinoilla määrittynyt tulojen tasapaino käy yksiin ”täystyöllisyys” tulotason kanssa—se voi olla enemmän tai vähemmän.

Kaikki keynesiläiset hyväksyvät yllä olevan yksityisen talouden mallin. Keynesiläiset vakuuttavat  valtion olevan vastuussa pitääkseen taloudellisen järjestelmän ”täystyöllisyyden”  tulotasossa, koska ”me” emme voi olla riippuvaisia yksityisestä taloudesta sen toteutumisessa.

Keynesiläinen malli antaa keinot, jolla valtio voi toteuttaa tämän tehtävän. Koska valtion vajeilla on sama vaikutus tuloihin kuin yksityisillä investoinneilla, valtion tulee ainoastaan arvioida odotettu tasapaino yksityisen talouden tulotasossa. Jos se on alle ”täystyöllisyys” tason, valtion voi ryhtyä vajekulutukseen kunnes haluttu tulotaso saavutetaan. Vastaavasti jos se on yli halutun tason, valtio voi ryhtyä budjetin ylijäämiin korkeiden verojen muodossa. Halutessaan valtio voi myös elvyttää tai tukahduttaa yksityisiä investointeja tai kulutusta veroilla ja tukiaisilla, tai asettaa tariffeja jos se haluaa luoda viennin ylijäämää. Suosittu keynesiläinen lääke kulutuksen elvyttämiseen on progressiivinen tuloverotus, koska ”rikkaat” säästävät säästöistä pääosan. Suosittu menetelmä ”kannustamaan yksityisiin investointeihin” on tukea ”edistyksellisiä” ja ”valaistuneita” yrittäjiä verrattuna ”ahneisiin isoihin yrityksiin.”

### Mallin kritiikki

On muistettava että jotta keynesiläinen malli pätee, kahden olennaisen tulojen ratkaisevan tekijän nimeltään kulutusfunktion ja itsenäisen investoinnin tulee pysyä riittävän kauan vakiona tulojen tasapainon saavuttamiseksi ja ylläpitämiseksi. Vähintäänkin täytyy olla mahdollista näille kahdelle muuttujalle pysyä vakiona, vaikka ne eivät käytännössä yleisesti ole vakiona. Kuitenkin keynesiläisen järjestelmän olennaisen virhepäätelmän ydin on että näille muuttujille on mahdotonta pysyä vakiona vaaditun pituista aikaa.

Palautetaan mieliin että kun tulot = 100, kulutus = 90, säästöt = 10 ja investoinnit = 10, järjestelmän pitäisi olla tasapainossa, koska liikeyritysten ja yleisön kokonaisodotukset ovat täyttyneet. Kokonaisuutena molemmat ryhmät ovat yksinomaan tyytyväisiä tilanteeseen, niin että tulotasolla ei ole väitetysti mitään pyrkimystä muuttua. Mutta aggregaatit ovat merkityksellisiä ainoastaan aritmetiikassa, eivät todellisessa maailmassa. Liikeyritykset saattavat vastaanottaa kokonaisuutena juuri mitä he ovat odottaneet; mutta tämä ei tarkoita yhdenkään yksittäisen yrityksen olevan välttämättä tasapainotilassa. Liikeyritykset eivät tee ansioitaan kokonaissuureina. Jotkut yritykset saattavat tehdä onnekkaita voittoja, toisten taasen tehdessä yllättäviä tappioita. Tästä tosiasiasta huolimatta, kokonaissuureena, nämä voitot ja tappiot saattavat mitätöidä toisensa, ja jokaisen yrityksen tulee tehdä omat mukautumisensa oman kokemuksensa perusteella. Tämä sopeutuminen tulee laajasti vaihtelemaan yrityskohtaisesti sekä teollisuudenalasta toiseen. Tässä tilanteessa investointien taso ei voi pysyä 10:ssä ja kulutusfunktio ei tule pysymään kiinteänä, joten tulotason täytyy muuttua. Kuitenkaan keynesiläisessä järjestelmässä mikään ei pysty kertomaan kuinka pitkälle tai mihin suuntaan yksikään näistä muuttujista tulee liikkumaan.

Vastaavasti keynesiläisen teorian mukautumisprosessissa kohti tasapainon tasoa, jos kokonaisinvestointi on suurempi kuin kokonaissäästöt, talouden odotetaan laajenevan kohti tulotasoa, jossa kokonaissäästöt vastaavat kokonaisinvestointeja. Kuitenkin tässä laajentumisen prosessissa kulutusfunktio (ja säästöt) eivät voi pysyä vakiona. Onnekkaat voitot jakautuvat epätasaisesti (ja tuntemattomaan tyyliin) lukemattomien yritysten kesken, johtaen näin useisiin erityylisiin sopeutumisiin. Nämä mukautumiset saattavat johtaa tuntemattomaan investointivolyymien lisääntymiseen. Lisäksi laajentumisen alkusykäyksessä uudet yritykset tulevat mukaan talouden järjestelmään, muuttaen näin investointien tasoa.

Tulojen laajentuessa myös tulojen jakaantuminen yksilöiden kesken taloudellisessa järjestelmässä muuttuu välttämättömästi. Olennainen asia, jota yleensä ylenkatsotaan, on että keynesiläinen oletus jäykästä kulutusfunktiosta pitää tulojen jakautumista annettuna. Näin ollen tulojen jakautumisen muuttuminen saa aikaan kulutusfunktiossa muutoksen tuntemattomaan suuntaan ja laajuuteen. Sen lisäksi kulutusfunktiota tulee muuttamaan kiistaton pääomavoittojen ilmaantuminen.

Näin ollen koska olennaiset keynesiläiset tulojen ratkaisevat tekijät—kulutusfunktio ja investointitaso—eivät voi pysyä vakiona, ne eivät voi määrittää mitään tulojen tasapainotilaa, edes suunnilleen. Ei ole mitään pistettä, jota kohden tulot liikkuvat tai johon se pyrkii jäämään. On ainoastaan mahdollista sanoa, että muuttujissa tulee olemaan monimutkainen liike tuntemattomaan suuntaan ja asteeseen.

Tämä keynesiläisen mallin epäonnistuminen on suoraa seurausta harhaanjohtavista aggregaattien käsitteistä. Kulutus ei ole pelkästään tulojen funktio: se riippuu monimutkaiseen tapaan aikaisempien tulojen tasosta, odotetuista tulevista tuloista, bisnessyklin vaiheesta, kyseessä olevan aikajakson pituudesta, hyödykkeiden hinnoista, pääoman voitoista tai tappioista sekä kuluttajien käteistilanteesta.

Sen lisäksi taloudellisen järjestelmän hajottaminen muutamaan aggregaattiin olettaa, että nämä kokonaissuureet ovat riippumattomia toisistaan, että ne määrittyvät itsenäisesti ja voivat muuttua itsenäisesti. Tämä ylenkatsoo suurta määrää keskinäisiä riippuvuuksia ja aggregaattien välistä vuorovaikutusta. Näin ollen säästöt eivät ole riippumattomia investoinneista; suurin osa niistä, erityisesti yrityssäästöt, tehdään odotuksella tulevista investoinneista. Sen vuoksi muutos kannattavan investoinnin näköaloissa omaa suuren vaikutuksen säästöfunktioon, ja näin myös kulutusfunktioon. Samoin investointiin vaikuttaa tulotaso, odotetut tulevat tulot, ennakoitu kulutus sekä säästöjen virta. Esimerkiksi pudotus säästöissä tarkoittaa leikkausta käytettävissä investointivaroissa, rajoittaen näin investointeja.

Lisähavainnollistus aggregaattien virheellisyydestä on keynesiläinen oletus, että valtio pystyy yksinkertaisesti lisäämään tai vähentämään kustannuksia yksityisestä taloudesta. Tämä olettaa että yksityiset investointipäätökset pysyvät vakiona, ennallaan valtion vajeista tai ylijäämistä huolimatta. Ei ole olemassa minkäänlaisia perusteita tälle oletukselle. Lisäksi progressiivisella tuloverotuksella, joka on suunniteltu kannustamaan kulutusta, ei oleteta olevan minkäänlaista vaikutusta yksityisiin investointeihin. Tämä ei voi pitää paikkansa, koska kuten jo on tullut mainittua, säästöjen rajoittaminen tulee vähentämään investointeja.

Näin aggregaattitalous on radikaali todellisuuden väärinilmaisu. Kokonaissuureet ovat pelkästään aritmeettinen viitta todellisen maailman yllä, jossa yritysten ja yksilöiden moninaisuus reagoi ja vuorovaikuttaa äärimmäisen monimutkaisella tavalla. Keynesiläisen järjestelmän väitetyt ”perusmääreet” määrittyvät itse monimutkaisella kanssakäymisellä näiden aggregaattien kesken ja välillä.

Analyysia vahvistaa tosiasia, että keynesiläiset ovat epäonnistuneet täysin pyrkimyksissään muodostaa todellista, vakaata kulutusfunktiota. Tilastot vahvistavat tosiasian, että kulutusfunktio siirtyy merkittävästi vuoden kuukauden, bisnessyklin vaiheen ja pitkän tähtäimen mukaan. Kuluttajien tottumukset ovat varmasti muuttuneet vuosien varrella. Lyhyellä tähtäimellä muutos perheen tuloissa tulee johtamaan muutokseen kulutuksessa ainoastaan tietyn ajanjakson viiveen jälkeen. Muissa tapauksissa muutokset kulutuksessa saattavat aiheutua odotetuista tulojen muutoksista (esim. kulutusluotto). Tämä kulutusfunktion epävakaus poistaa mahdollisuuden millekään keynesiläisen mallin vahvistamiselle.

Vielä toinen perustavanlaatuinen virhe keynesiläisessä järjestelmässä on oletettu ainutlaatuinen suhde tulojen ja työllisyyden välillä. Tämä suhde riippuu, kuten on jo yllä mainittu, oletuksesta että tekniikat, laitteiden laatu ja määrä, tehokkuus ja työn palkkataso ovat kiinteitä. Tämä oletus jättää pois taloudelliselle elämälle olennaisen tärkeitä tekijöitä ja se voi pitää paikkansa ainoastaan äärimmäisen lyhyen aikaa. Kuitenkin keynesiläiset pyrkivät käyttämään tätä suhdetta pitkiin ajanjaksoihin perustana työllisyyden volyymin ennustamiselle. Eräs suora seuraus oli keynesiläinen fiasko kahdeksan miljoonan työttömän ennustaminen sodan päättymisen jälkeen.

Kaikkein tärkein keino, joka vakuuttaa ainutlaatuisen tulojen ja työllisyyden suhteen, on oletus vakioisista rahapalkkatasoista. Tämä tarkoittaa että keynesiläisessä mallissa lisäys kustannuksissa voi ainoastaan lisätä työllisyyttä, jos rahapalkkatasot eivät nouse. Toisin sanoen työllisyys voi lisääntyä vain, jos reaalipalkkatasot putoavat (palkkatasot suhteessa hintoihin ja voittoihin). Myöskään keynesiläisessä mallissa ei voi olla suuren mittakaavan työttömyyden tasapainotasoa, elleivät rahapalkkatasot ole jäykkiä ja ne eivät ole vapaita putoamaan.

Tämä lopputulos on erittäin mielenkiintoinen, koska klassiset taloustieteilijät ovat aina ylläpitäneet että työllisyys tulee ainoastaan kasvamaan, jos todelliset palkkatasot laskevat, ja suuren mittakaavan työttömyys voi pysyä ainoastaan, jos palkkatasoja estetään putoamasta työmarkkinoiden monopolistisella väliintulolla. Molemmat sekä keynesiläiset että liberaalit taloustieteilijät tunnistavat etteivät rahapalkkatasot, erityisesti New Dealin ilmaantumisen jälkeen, ole enää vapaita putoamaan työmarkkinoiden valtiollisen monopolin ja ammattiliittojen kontrollin takia.

Keynesiläiset parantaisivat tätä tilannetta harhauttamalla liittoja hyväksymään alempia reaalipalkkatasoja, samaan aikaan kun hinnat ja voitot nousevat valtion alijäämäkulutuksen kautta. He ehdottavat suorittavansa tämän saavutuksen luottamalla ammattiliittojen välinpitämättömyyteen, kytkettynä toistuviin vetoomuksiin ”työmarkkinoiden johtajuuden vastuullisuuden tunteeseen.” Näinä päivinä jolloin liitot lähettävät ahdingon huutoja ja uhkailevat lakoilla jokaisesta korkeampien hintojen tai korkeampien voittojen merkistä, tällainen asenna on uskomattoman naiivia. Kaukana vastuullisuuden tunteesta, pääosan liittoja päämääränä vaikuttaa olevan palkkatasot, jotka nousevat nopeasti ja jatkuvasti,  sekä alemmat hinnat ja olemattomat voitot.

On ilmeistä että liberaali ratkaisu vapaasti kilpailullisen työmarkkinan uudelleen vahvistamisesta liittojen monopolien ja valtiollisen väliintulon poistamisella on olennainen edellytys pikaiseen työttömyyden poistumiseen sen ilmetessä taloudellisessa järjestelmässä.

Keynesiläiset, erityisesti ne jotka ovat raivokkaita ”liberaalin työväenliikkeen” kannattajia pyrkivät kumoamaan tämän ratkaisun väittämällä, että rahapalkkatasojen leikkaukset eivät johtaisi työttömyyden vähenemiseen. He väittävät että palkkatulot tulisivat laskemaan, sen myötä vähentäen kulutuskysyntää ja alentaen hintoja, jättäen todelliset palkkatasot aikaisemmalle tasolle.

Tämä argumentti nojaa palkkatasojen ja palkkatulojen väliseen sekaannukseen. Vähennys rahapalkkatasoissa, erityisesti teollisuudenaloilla jossa palkkatasot ovat olleet kaikkein jäykimmät, tulevat johtaman välittömästi työskenneltyjen tuntia sekä työllistettyjen henkilöiden määrän kasvuun. (Luonnollisesti kasvun määrä vaihtelee teollisuudenalasta toiseen.) Tällä tavoin työntekijöiden kokonaismäärä kasvaa, lisäten näin palkkatuloja ja kulutuskysyntää. Pudotus rahapalkkatasoissa aikaansaa erityisen suosiollisen työllisyysvaikutuksen rakennus- ja pääomahyödykkeiden teollisuudenaloilla. Näillä aloilla on vain juuri kaikkein vahvimmat liitot.

Lisäksi jos palkkatuloja vähennetään, tällöin yrittäjien ja muiden tulot kasvavat, ja yhteisön kokonais- ”ostovoima” ei vajoa.

### ”Kypsä talous”

On tärkeää palauttaa mieleen, että keynesiläisyys syntyi ja pystyi hankkimaan sen laajalle levinneen seuraajakuntansa kolmekymmentä luvun suuren laman alkuhetkillä, sen ollen ainutlaatuinen taantuma pituudessaan ja vakavuudessaan sekä erityisesti suuren mittakaavan työttömyyden pysyvyydessään. Pyrkimys löytää selitys kolmekymmentäluvun tapahtumille saavutti keynesiläisyydelle sen suosiollisen kannattajakunnan. Käyttäen mallia oletuksilla, jotka rajoittavat sen soveltuvuuden erittäin lyhyeen ajanjaksoon ja täysin paikkansapitämättöminä sen riippuvuudesta yksinkertaisiin aggregaatteihin, kaikki keynesiläiset määräsivät luottavaisina lääkkeeksi valtion vajeet.

Kuitenkin tulkitessaan tämän laman merkitystä, keynesiläiset eroavat toisistaan. ”Maltilliset” pitävät sitä ainoastaan ankarana lamana bisnessyklien tutussa piirissä. ”Radikaalit” keynesiläiset, Harvardin professori Hansenin johdolla, vakuuttavat että kolmekymmentäluku johti Yhdysvallat ”sekulaarisen (pitkän ajan) stagnaation” aikakauteen. He väittävät Amerikan talouden olevan nyt kypsä, näin mahdollisuudet investointeihin ja laajentumiseen ovat pääosin menneet, joten investointikustannuksien tason voidaan odottaa pysyvän vakituisesti alhaisella tasolla, liian alhaisella tasolla koskaan tarjoamaan täystyöllisyyttä. Lääkkeenä tähän tilanteeseen, keynes-hansenien mukaan, on pysyvä valtion pitkän aikavälin hankkeiden budjettivajeiden kustannusohjelma sekä raskas progressiivinen tuloverotus kasvattamaan pysyvästi kulutusta ja tukahduttamaan säästöjä.

Hansenin stagnaation teoreema ylittää keynesiläisen mallin sen pyrkimyksessä selittää investointitason ratkaisevat tekijät. Investoinnit oletetaan määräytyvän ”investointimahdollisuuksien laajuudesta” jotka puolestaan määrittyvät (1) teknologisella kehityksellä, (2) väestön kasvun nopeudella ja (3) uusien alueiden avautumisella. Hansenilaiset jatkavat maalaamalla synkän kuvan nykymaailman yksityisistä sijoitusmahdollisuuksista.

Kolmekymmentäluku oli Amerikan historiassa ensimmäinen väestön kasvun laskussa, ja ei ole olemassa uusia kehitettäviä alueita—”raja” on sulkeutunut. Niinpä voimme nojautua teknologian kehitykseen investointimahdollisuuksien tarjonnassa, mahdollisuuksiin joiden täytyy olla paljon suurempia kuin aikaisemmin ”korvatakseen” epäsuotuisat muutokset muissa tekijöissä. Mitä tulee teknologian kehitykseen, sekin on hidastumassa. Kaiken kaikkiaan rautatien on jo rakennettu ja autoteollisuus on saavuttanut kypsyyden asteen. Mahdolliset jäljellä olevat pienet parannukset tullaan todennäköisesti ”reaktiivisten monopolistien” toimesta epäämään jne.

Tutkitaan jokaista Hansenin väittämää investointien ratkaisevaa tekijää. Synkät huolet uuden maan kehittämisen puutteesta—”rajan” katoamisesta—voidaan kumota pikaisesti. Raja katosi 1890 ilman merkittävää vaikutusta nopeaan kehitykseen ja Amerikan vaurauteen; selkeästi se ei voi olla nyt ongelmien lähde. Tätä tukee tosiasia, että 1890:stä lähtien investoinnit henkeä kohden Amerikan vanhemmilla osa-alueilla ovat olleet suurempia kuin äskettäisten raja-alueiden kohdalla.

On vaikeaa nähdä kuinka vähenevä väestönkasvu voi vaikuttaa haitallisesti investointeihin. Väestönkasvu ei tarjoa itsenäistä investointimahdollisuuksien lähdettä. Pudotus väestönkasvun tasossa voi ainoastaan vaikuttaa haitallisesti investointeihin jos

1.  Kaikki olemassa olevien kuluttajien tarpeet on täysin tyydytetyt. Tässä tapauksessa väestön kasvu olisi ainoa toinen kulutuskysynnän lähde. Tätä tilannetta ei selkeästi esiinny; on olemassa rajaton määrä tyydyttämättömiä tarpeita.

2. Aleneminen johtaisi vähentyneeseen kulutuskysyntään. Ei ole mitään syytä, miksi tämän pitäisi tulla kyseeseen. Eivätkö perheet käytä muutoin lapsiinsa käyttämiään rahojaan muun tyyppisiin kustannuksiin?

Erityisesti Hansenin väite että katastrofaalisen pudotuksen rakennusteollisuudessa kolmekymmentäluvulla sai aikaan väestön kasvun pudotus, joka vähensi kysyntää uusille taloille. Merkittävä tekijä tässä yhteydessä on kuitenkin perheiden määrän kasvuluku; tämä ei laskenut 1930-luvulla. Lisäksi Manhattanilla on ollut laskeva kokonaisväestömäärä (eikä pelkästään kasvun määrä) vuodesta 1911 lähtien, silti Manhattanilla oli 1920-luvulla sen historian suurin yksityisasuntojen rakentamisen noususuhdanne.

Lopuksi jos epäkohtamme on liian vähäinen väestömäärä, miksi kukaan ei  ole ehdottanut maahanmuuton tukemista työttömyyden parantamiseksi? Tällä olisi sama vaikutus kuin väestön kasvun määrän nousulla. Tosiasia ettei edes Hansen ole ehdottanut tätä ratkaisua, on lopullinen osoitus ”väestönkasvu” argumentin järjettömyydelle.

Kolmas tekijä, teknologinen kehitys, on varmasti tärkeä; se on yksi vapaan talouden olennaisista dynaamisista ominaisuuksista. Kuitenkin teknologian kehitys on epäilemättä suosiollinen tekijä. Se edistyy nyt nopeampaan tahtiin kuin koskaan aikaisemmin, teollisuudenalojen kuluttaessa ennennäkemättömiä summia uusien teknologioiden tutkimukseen ja tuotekehitykseen. Uudet teollisuudenalat siintävät horisontissa. Varmasti on kaikki syyt olla innokas synkkyyden sijaan teknologian kehityksen mahdollisuuksista.

Se siitä kypsän talouden uhasta. On tullut osoitettua kolmesta väitetystä investointien ratkaisevista tekijöistä ainoataan yhden olevan relevantti, ja sen mahdollisuudet ovat erittäin suosiolliset. Hansenin kypsän-talouden teoreema on vähintäänkin yhtä arvoton taloudellisten realiteettien selittämiseen kuin loputkin keynesiläisestä aparaatista.

Näin päättyy pitkähkö analyysi kaikkein menestyksekkäästä ja vahingollisesta huijauksesta taloudellisen ajattelun historiassa—keynesiläisyys. Koko keynesiläinen ajattelu on harsokangas vääristelyä, harhakäsityksiä ja radikaalisti epärealistisia oletuksia. Keynesiläisen ohjelman alhaisia poliittisia vaikutuksia on tullut käsiteltyä ainoastaan hyvin lyhyesti. Ne ovat yksinomaan liian itsestään selviä: valtion hallitsijat ryhtyvät suoraan varastamiseen ”edistyksellisellä” verotuksella, luoden ja kuluttaen uutta rahaa kilpaillen yksityisten ihmisten kanssa, ohjaten investointeja, ”vaikuttaen” kulutukseen—kaikkivoipa valtio, avuton ja tukahdutettu yksilö ikeen alla. Kaikki tämä ”vapaan yrittäjyyden säästämisen” nimissä. (Harvassa ovat keynesiläiset jotka myöntävät olevansa sosialisteja.) Tämä hinta meidän pyydetään maksamaan, jotta täysin virheellinen teoria saadaan käytäntöön!

Suuren laman selittämisen ongelma on kuitenkin vielä jäljellä. Se on ongelma, joka vaatii läpikotoista ja tarkkaa tutkimusta; tässä yhteydessä on mahdollista ainoastaan viitata lyhyesti lupaavilta vaikuttaviin tutkimusalueisiin. Tässä muutamia tosiasioita: kolmekymmentäluvulla uudet investoinnit putosivat jyrkästi (erityisesti rakennusalalla); tuloverot nousivat merkittävästi ja tulivat paljon jyrkemmin progressiivisiksi; lakot ja ammattiliittojen jäsenyydet kasvoivat merkittävästi, erityisesti pääomahyödykkeiden teollisuudenaloilla. Esiintyi myös valtavaa kasvua keskushallinnon byrokratiassa, raskaita ”yhteiskunnallisia lainsäädäntöjä,” sekä äärimmäisen vihamielistä liiketoiminnan vastaista asennetta New Deal -hallinnolta.

Nämä tosiasiat viittaavat ettei lama ollut seurausta taloudesta, joka yhtäkkiä tuli ”kypsäksi,” vaan New Dealin toimintatavoista. Vapaa talous ei voi menestyksekkäästi toimia jatkuvien hyökkäyksien alaisena pakottavien poliisivaltuuksien taholta. Investointeja ei päätetä joidenkin mystisten ”mahdollisuuksien” perusteella. Ne määrittyvät voittojen mahdollisuuksista ja mahdollisuuksista säilyttää nämä voitot. Voittojen mahdollisuus riippuu kustannuksien alhaisuudesta suhteessa odotettuihin hintoihin, ja mahdollisuudet säilyttää voitot riippuu alhaisimmista mahdollisesta verotuksen tasosta.

New Dealin vaikutus oli dramaattisesti nostaa kustannuksia rakentamalla monopolistinen liittojen liike, joka johti suoraan kasvaneisiin palkkatasoihin (jopa hintojen ollessa alhaalla ja laskiessa) ja alentuneeseen tehokkuuteen ”tehdään työtä” kautta, hidasteluihin, lakkoihin, senioriteettisääntöihin jne. Omaisuuden turvallisuus vaarannettiin jatkuvilla New Deal -hallinnon hyökkäyksillä, erityisesti konfiskoivalla verotuksella, joka tyrehdytti tarvitun säästöjen virran ja ei jättänyt mitään kannustimia investoida jäljelle jääneitä säästöjä tuottavasti. Sen sijaan nämä säästöt löysivät tiensä valtion velkakirjojen ostoon rahoittaakseen kaikentyyppisiä sillanrumpuhankkeita.

Näin ollen taloudellinen hyvinvointi, yhtälailla moraalin ja oikeudenmukaisuuden periaatteiden kanssa, johtavat samaan välttämättömään poliittiseen päämäärään: yksityisen omaisuuden turvallisuuden uudelleen luomiseen kaikilta pakottamisen muodoilta, jota ilman ei voi olla yksilöllistä vapautta ja pysyvää taloudellista vaurautta ja kehitystä.

Huomautukset:

[1] Tämä ei viittaa siihen, että demokratia olisi paha. Se tarkoittaa että demokratiaa tulisi pitää toivottavana tekniikkana valitsemaan hallitsijoita kilpaillusti, niin kauan kuin näiden hallitsijoiden valta on tiukasti rajoitettu.

[2] Syy nouseviin hintoihin on yleensä fiat-rahan runsaus, luotuna aikaisemmilla tai nykyisillä valtio vajeilla.

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/keynes.pdf)  
 Alkuperäinen artikkeli: [Spotlight on Keynesian Economics](http://mises.org/story/2950)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/koyhyys/ -->
# Pystyykö valtio vähentämään köyhyyttä? – Henry Hazlitt

> Historian alusta saakka vilpittömät uudistajat kansankiihottajien lailla ovat pyrkineet lakkauttamaan tai vähintäänkin lieventämään köyhyyttä valtion toiminnan kautta. Suurimmassa osassa tapauksista heidän ehdottamansa parannuskeinot ovat ainoastaan pahentaneet ongelmaa. Näistä keinosta kaikkein yleisin ja suosituin on ollut yksinkertainen: otetaan rikkailta ja annetaan

Historian alusta saakka vilpittömät uudistajat kansankiihottajien lailla ovat pyrkineet lakkauttamaan tai vähintäänkin lieventämään köyhyyttä valtion toiminnan kautta. Suurimmassa osassa tapauksista heidän ehdottamansa parannuskeinot ovat ainoastaan pahentaneet ongelmaa.

Näistä keinosta kaikkein yleisin ja suosituin on ollut yksinkertainen: otetaan rikkailta ja annetaan köyhille. Tästä lääkkeestä on tuhansia eri variaatioita, mutta ne kaikki perustuvat seuraavaan. Varallisuus ”jaetaan,” ”jaetaan uudelleen,” ”tasapuolistetaan.” Itse asiassa monien uudistajien mielissä köyhyys ei ole pääpaha, vaan epätasa-arvo.

Kaikki keinot jakaa uudelleen tai tasoittaa tuloja tai varallisuutta heikentävät tai tuhoavat kannustimet talouden molemmista päistä. Ne vähentävät tai hävittävät kouluttamattomien tai saamattomien kannustimet parantaa omaa tilaansa omalla työllään; ja jopa kyvykkäät ja ahkerat löytävät vähän hyötyä ansaita sen yli mitä heidän annetaan pitää. Nämä uudelleenjaon hankkeet väistämättä vähentävät uudelleen jaettavan piirakan kokoa. Ne voivat ainoastaan alentaa sitä. Niiden pitkäaikainen vaikutus on vähentynyt tuotanto ja suuntaus kansakunnan köyhtymiseen.

Ongelmana on, että vääriä lääkkeitä köyhyyteen löytyy lähes loputon määrä. Pyrkimys minkään niistä kumoamiseen perinpohjaisesti veisi suhteettoman paljon tilaa. Mutta joitain näistä vääristä lääkkeistä pidetään niin yleisesti todellisina keinoina tai huojennuksina köyhyyteen, että ellen viittaa niihin, minua saatetaan syyttää ryhtymisestä kirjaan köyhyyden poistamiseksi sivuuttaen samalla eräitä kaikkein ilmeisempiä tapoja.

Kaikkein laajimmin harjoitettu ”lääke” kahtena viimeisimpänä vuosisatana alhaisiin tuloihin on ollut monopolististen ammattiliittoja muodostaminen ja lakon uhan käyttäminen. Nykyään lähes joka maassa tämä on saatettu mahdolliseksi nykyisessä laajuudessaan valtion politiikalla, joka sallii ja rohkaisee pakottaviin taktiikoihin liittojen osalta sekä estää tai rajoittaa työnantajien vastatoimia.

Liittojen yksinoikeuden, tarkoituksellisen tehottomuuden, ylityöllistämisen, häiritsevien lakkojen ja lakonuhkien seurauksena liittojen tavanomaisten toimintatapojen pitkäaikainen vaikutus on ollut taltuttaa pääomainvestointeja ja tehdä laajan osan keskimääräisistä työläisten reaalipalkoista alempia eikä korkeampia kuin muutoin olisi tapahtunut.

Lähes kaikki näistä ammattiliittojen tavanomaisista toimintatavoista ovat olleet masentavan lyhytnäköisiä. Kun liitot vaativat työllistämään työntekijöitä joita ei välttämättä tarvita työn tekemiseen (vaatien tarpeettomia palomiehiä dieselvetureihin; kieltäen telakkatyöläisten työtiimin vähentämistä esimerkiksi alle kahdenkymmenen riippumatta työtehtävästä; vaatien sanomalehden oman painon toistavan mainostekstit, jotka tulevat sisään valmiina jne.), tarkoituksena saattaa olla muutamien työpaikkojen säilyttäminen tai niiden luominen tietyille työntekijöille lyhyellä tähtäimellä, mutta tämä tapahtuu ainoastaan tekemällä mahdottomaksi vastaavan tai suuremman määrän tuottavampien työpaikkojen muille luomisen kustannuksella.

Sama kritiikki soveltuu perinteiseen liittojen politiikkaan vastustaa työtä säästävien koneiden käyttöä. Työtä säästäviä laitteita asennetaan ainoastaan, kun ne lupaavat vähentää tuotantokustannuksia. Kun ne tekevät näin, ne joko laskevat hintoja sekä johtavat lisääntyneeseen tuottavuuteen ja myyntiin tuotetuille hyödykkeille, tai ne mahdollistavat suuremman määrän voittoja lisääntyneisiin uudelleeninvestointeihin muihin tuotantoihin. Kummassakin tapauksessa näiden pitkäaikainen vaikutus on korvata niiden hävittämät vähemmän tuottavat työt enemmän tuottavilla töillä.

Vastaava tuomio tulee ulottaa kaikkiin ”jaa-työtä” järjestelyihin. Nykyinen liittovaltion työtuntilaki on ollut voimassa useita vuosia. Se säätää työnantajille 50% ylityöhinnan kaikista työntekijän yli 40 tuntia viikossa tekemistä työtunneista, huolimatta siitä kuinka korkea työntekijän perustuntipalkka on.

Tämä säädös lisättiin liittojen vaatimuksesta. Sen tarkoituksena oli tehdä työnantajalle ylityön teettäminen niin kalliiksi, että hänen on pakko lisätä työntekijöiden määrää. Käytäntö on osoittanut, että säädöksellä on itse asiassa ollut niukasti työviikon pituutta rajoittava vaikutus… Mutta tästä ei seuraa, että työtuntien rajoitus olisi joko luonut lisää pitkäaikaisia työpaikkoja tai saanut aikaan korkeampia kokonaistyöansioita kuin mitä olisi ollut olemassa ilman pakollista 50% ylityötaksaa.

Epäilyksettä yksittäisissä tapauksissa enemmän työntekijöitä on työllistetty kuin muutoin olisi tapahtunut. Mutta ylityölain pääasiallinen vaikutus on ollut nostaa tuotantokustannuksia. Jo täyttä tavallista työviikkoa tekevät yritykset joutuvat usein kieltäytymään uusista tilauksista, koska niillä ei ole varaa maksaa näiden määräysten vaatimaa ylityörangaistusta. Niillä ei ole varaa ottaa lisää työvoimaa vastatakseen johonkin mikä saattaa olla vain tilapäistä korkeampaa kysyntää, koska he joutuvat asentamaan myös vastaavan määrän lisää ylimääräisiä laitteita.

Korkeammat tuotantokustannukset tarkoittavat korkeampia hintoja. Näin ollen ne tarkoittavat myös kaventuneita markkinoita ja pienempää myyntiä. Se tarkoittaa pienempää tuotettujen tuotteiden ja palveluiden määrää. Pitkällä tähtäimellä pakollisilla ylityökorvauksilla on haitallinen vaikutus suurelle osalle työntekijöitä.

Kaiken tämän tarkoituksena ei ole argumentoida pitemmän työviikon puolesta, vaan että työviikon pituus ja ylityökorvausten määrä pitäisi jättää vapaaehtoisiin sopimuksiin yksityisten työntekijöiden tai liittojen ja näiden työnantajien välille. Joka tapauksessa lailliset rajoitteet työviikon pituudelle eivät voi pitkällä aikavälillä lisätä työpaikkojen määrää. Siinä mitassa kun ne voivat sen tehdä lyhyellä tähtäimellä, sen täytyy tapahtua välttämättä tuotannon ja laajan työntekijöiden osan reaalitulojen kustannuksella.

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/koyhyys.pdf)  
Alkuperäinen artikkeli: [Can the State Reduce Poverty?](http://mises.org/story/2526)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/lainsaatajat/ -->
# Ahnaat lainsäätäjät – Peter Schiff

> Miljoonien kodinomistajien kamppaillessa nyt maksaakseen takaisin rahoja, joita heidän ei selkeästi olisi pitänyt lainata, johtajamme ovat oikeutetusti heiluttaneet sormiaan ahnaille luotottajille, jotka houkuttelivat väitetysti viattomat lainaajat ja maan rahoitukselliseen käärmeen pesään. Vaikka asuntoluottoteollisuus selkeästi ansaitsee hyvän osan syyllisyydestä, syytteettä jääneitä

Miljoonien kodinomistajien kamppaillessa nyt maksaakseen takaisin rahoja, joita heidän ei selkeästi olisi pitänyt lainata, johtajamme ovat oikeutetusti heiluttaneet sormiaan ahnaille luotottajille, jotka houkuttelivat väitetysti viattomat lainaajat ja maan rahoitukselliseen käärmeen pesään. Vaikka asuntoluottoteollisuus selkeästi ansaitsee hyvän osan syyllisyydestä, syytteettä jääneitä kanssavehkeilijöitä on paljon. Laittomuuksien tekijät ovat edelleen vapaalla jalalla ja itse asiassa kiireisiä hautoessaan suunnitelmaa aikaisempien virheiden pienentämiseksi.

Toisin kuin kongressin marmoriseiniltä kaikuva viesti, suurin osa paisuvan asuntokuplan aikana lainanneista ymmärsi selkeästi heidän lainojensa ehdot. Useimmat käsittivät, ettei heillä ole varaa maksaa lainanlyhennyksiä sen jälkeen kun alennetut lyhennyserät loppuvat, mutta hyppäsivät joka tapauksessa innoissaan velka-altaaseen uskoen, että taattu kiinteistöjen arvonnousu tai nopea ja voitollinen myynti tulisivat pitämään heidät pinnalla.

Vaikka luotottajat ja lainaajat molemmat toimivat oman intressinsä mukaisesti, mitä voimme sanoa taloutemme lainsäätäjistä, joiden odotetaan suojelevan kaikkien yhteistä etua? Heidän toimintansa rohkaisi koko surullista sirkusta. Eikö pidäkin paikkansa, että ilman Fedin selkeästi liian alhaista korkotasoa, kongressin tarjoamia löyhiä lainavaatimuksia ja moraalikatoa suosionosoituksina Freddille, Fannille ja FHA:lle sekä verolainsäädäntöön rakennettuja monia kiinteistötukiaisia, mitkään näistä ahnaista lainoista eivät olisivat voineet olla mahdollisia.

Jos luotottajat olisivat käyttäneet parempaa arvostelukykyä ja lainaajat olisivat vältelleet raskaita velkataakkoja, molemmat osapuolet olisivat tänä päivänä selkeästi paremmassa rahoituksellisessa tilanteessa. Sen sijaan lainaajat vaativat luottoja täyttääkseen unelmansa välittömistä kiinteistörikkauksista, luotottajia painostettaessa näiden täyttämiseen.

Aikaisempina sukupolvina kodinostajilta vaadittiin säästöjä etumaksuihin ja hankintojen lykkäämistä, kunnes heillä todella olisi varaa perinteiseen 30-vuoden kiinteän asuntolainaan. Mutta viime vuosina kodinomistamisen tullessa osaksi julkista politiikkaa, valtio syytti lainanantajia syrjinnästä ja vaati alempia luottovaatimuksia ja helpompia ehtoja. Valtion takuiden kanssa asuntolainateollisuus kasvatti tyytyväisenä sekä liikevaihtoaan että tuki parempaa yhteiskuntaa.

Mutta kieltämällä luotot, vaikka se vaatisi lainaajilta luopumista jostain selkeästi halutusta, lainanantajat eivät tee ainoastaan arvokasta palvelusta lainaajille, vaan myös yhteiskunnalle. Ottaen huomioon sen sotkun jossa tällä hetkellä olemme kiinteistökuplan aikana tehtyjen huonojen lainojen ansiosta, tämän opetuksen olisi pitänyt tulla hyvin ymmärretyksi. Valitettavasti näin ei vain ole, sillä nyt samat muutosvoimat ovat toiminnassa paljon laajemmassa mittakaavassa.

Kohdatessaan mahdollisuuden alenevasta elämäntyylistä Yhdysvaltain hallitus lainaa biljoonia dollareita inflatoidakseen keinotekoisesti deflatoituvaa kuplatalouttamme. Rahat käytetään sekä hallinnon laajentamiseen että rahoittamaan kuluttajien kulutuksen lisäämistä. Ottaen huomioon rahataloudellisen tilanteemme tämä on juuri päinvastaista mitä meidän tulisi tehdä.

Globaalit luotottajat tekevät nyt samoja virheitä kuin sub-prime asuntoluotottajat. He lainaavat meille rahaa, jota emme voi koskaan maksaa takaisin. Tässä prosessissa he mahdollistavat suurimman valtionhallinnon laajentumisen sitten New Dealin ja ylettömästä kulutuksesta valmiiksi kärsivän talouden rampauttamisen.

Vaikka saattaa kuulostaa karskilta, niin olisi kaikille paljon parempi, jos ulkomaiset ystävämme yksinkertaisesti kieltäisivät meiltä luotot. Koska heidän lainansa ainoastaan edistävät valtiomme kasvua ja pitävät keinotekoisesti yllä kulutuskysyntää, heidän säästönsä eivät ainoastaan katoa, vaan heidän uhrauksensa tulevat myös vakavasti pahentamaan ongelmiamme.

Samoin kuin asunnonostajat tekivät tällä vuosikymmenellä, Yhdysvaltain valtio tulee lainaamaan niin paljon rahaa kuin maailma hölmönä on valmis sille luotottamaan, ja se tulee käyttämään nämä rahat tukahduttaakseen elämän taloudestamme. Tällä hetkellä valtion hallinto kasvaa kuin syöpä, tullen ruokituksi pääosin ulkomailta saaduilla varoilla. Näin toimiessaan se asettaa hirvittävän velkataakan kansalaisilleen, sitoen heidät joko eliniäksi rampauttaviin koronmaksuihin tai karkaavaan inflaatioon.

Ulkomaisessa lainanotossa ei lähtökohtaisesti ole mitään vikaa. Jos varat kohdistettaisiin mahdollistamaan yksityisten yritysten pääomainvestointeja, lainat eivät ainoastaan hyödyntäisi luotottajia, vaan ne hyödyttäisivät myös kansakuntaamme. Varat vahvistaisivat teollista pohjaamme ja tarjoaisivat perustan, jolle elinvoimainen talous voitaisiin rakentaa.

Jos ulkomaalaiset lopettaisivat meidän luotottamisen, siitä seuraisi joitain välittömiä kipuja, mutta kova rakkaus on juuri sitä mitä nyt tarvitsemme. Amerikkalaisten pakottaminen elämään kykyjensä mukaan, erityisesti Yhdysvaltin hallinnon, on yhtä hyödyllistä taloutemme pitemmän aikavälin terveydelle kuin vastaava pidättyminen olisi ollut, jos asuntoluottojen lainaajat olisivat sitä harjoittaneet. On valitettavaa, että vain hyvin harvat meistä näyttävät pystyvän yhdistämän nämä asiat tai oppimaan mitään menneisyyden virheistä – jopa silloin kun historiankirjojen muste on vielä tuskin edes kuivunut.

Copyright © 2009 [Euro Pacific Capital](http://www.europac.net/)  
Translation copyright © 2009 Petri Kajander  
Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/lainsaatajat.pdf)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/matematiikka/ -->
# Huomio matemaattisesta taloustieteestä – Murray N. Rothbard

> Matemaattinen menetelmä, kuten niin monet muutkin virhekäsitykset, ovat saapuneet ja hallinneet nykyistä taloustieteellistä ajattelua positivistisen tietoteorian läpitunkemana. Positivismi on perimmältään fysiikan metodologian tulkinta, joka on paisunut kaikille alueille yleiseksi tiedon teoriaksi. Perustelut kuuluvat seuraavasti: Fysiikka on ainoa todella menestynyt tiede.

Matemaattinen menetelmä, kuten niin monet muutkin virhekäsitykset, ovat saapuneet ja hallinneet nykyistä taloustieteellistä ajattelua positivistisen tietoteorian läpitunkemana. Positivismi on perimmältään fysiikan metodologian tulkinta, joka on paisunut kaikille alueille yleiseksi tiedon teoriaksi.

Perustelut kuuluvat seuraavasti: Fysiikka on ainoa todella menestynyt tiede. ”Yhteiskuntatieteet” ovat takapajuisia, koska ne eivät voi mitata, ennustaa täsmällisesti jne. Siksi niiden täytyy omaksua fysiikan menetelmä tullakseen menestyviksi. Ja luonnollisesti eräs fysiikan peruskivistä on matematiikan käyttö.

Positivisteilla on taipumuksena jakaa maailmaa yhtäältä fysiikan totuuksiin ja toisaalta ”runouteen”; tästä johtuu heidän matematiikan käyttönsä ja ivansa sanallista taloustiedettä kohtaan ”kirjallisuutena”.

Kuten professori Mises on tuonut esiin, fysiikan tutkiman luonnollisen maailman ja ihmisen toiminnan maailman välillä on ratkaiseva ero.

Fysiikassa luonnon tosiasiat ovat meille annettuja. Ne voidaan hajottaa laboratoriossa pienimpiin osasiinsa ja tutkia niiden liikkeitä. Sen sijaan emme tunne fyysisten partikkelien liikkeitä selittäviä lakeja; ne ovat ilman motiivia.

Sen vuoksi joudumme etsimään syitä olettamalla yleisiä teorioita ja johtamaan näistä perusolettamuksista, ei pelkästään alkuperäisiä tosiasioita, vaan myös muita teorioita, jotka voidaan todentaa suoraan tosiasioilla (kuuluisa ”toiminnallisen merkityksen” käsite). Huolimatta siitä kuinka paljon etenemme fysiikan lakien ymmärryksessämme, tietämyksemme ei ole koskaan absoluuttista, koska lakeja voidaan aina korjata vielä yleisemmillä laeilla ja empiirisellä lisätutkimuksella.

Taloustieteessä olosuhteet ovat kuitenkin lähes päinvastaiset. Tunnemme syyn ihmisen toiminnalle – toisin kuin kivien liikkeelle – se on motivoitunutta. Siksi voimme rakentaa taloustieteen perusolettamuksiin perustuvaksi – kuten ihmisen toiminnan olemassaoloon ja toiminnan loogisiin seurauksiin – jotka tiedetään alkujaan tosiksi.

Sen vuoksi voimme askel kerrallaan johtaa näistä perusolettamuksista lait, jotka ovat myös aina tosia. Ja tämä tietämys on suhteellisen sijaan absoluuttista nimenomaan, koska alkuperäiset perusolettamukset ovat jo tunnettuja. Toisaalta ihmisen toiminnassa ei ole olemassa mitään ”tosiasioiden” perusosasia; historian tapahtumat ovat monimutkainen ilmiö, jotka eivät voi ”testata” mitään. Ne itsessään voidaan selittää soveltamalla monia relevantteja teorioita monimutkaisen ”tosiasian” eri osapuoliin.

Miksi matematiikka on niin hyödyllistä fysiikassa? Koska perusolettamukset ja niistä johdetut lait ovat nimenomaisesti tuntemattomia ja tosiasiallisesti merkityksettömiä. Niiden merkitys on ainoastaan ”toiminnallista”, koska ne ovat merkityksellisiä siinä määrin kuin ne selittävät annettuja tosiasioita.

Sen vuoksi painovoimalain yhtälö itsessään on merkityksetön. Se on meille merkityksellinen ainoastaan suhteessa tosiasioihin, joita me ihmiset havainnoimme ja joita se laki voi selittää. Tämän seurauksena matematiikka, joka suorittaa deduktiivisia toimintoja merkityksettömille symboleille, soveltuu täydellisesti fysiikan menetelmille.

Sen sijaan taloustiede aloittaa perusolettamuksesta, joka on meille tunnettu ja merkityksellinen – ihmisen toiminnasta. Koska toiminta itsessään on merkityksellistä, kaikki askel kerrallaan siitä johdetut lait ovat myös merkityksellisiä. Tämä on vastaus niille kriitikoille (kuten Schuller, American Economics Review [maaliskuu 1951], s. 188), jotka vaativat professori Misesiä käyttämään matemaattisen logiikan menetelmiä sanallisen logiikan sijaan. Koska matemaattinen logiikka käsittelee merkityksettömiä symboleja, sen käyttö riisuisi kaiken merkityksen taloustieteeltä.

Toisaalta sanallinen logiikka sallii jokaisen johdettavana olevan lain olevan merkityksellinen. Taloustieteen lakien tiedetään jo valmiiksi olevan merkityksellisesti tosia; niiden ei tarvitse lainata merkitystään ”toiminnallisilta” testeiltä. Sen vuoksi se mitä matematiikka enimmillään mahdollisesti voisi tehdä on kääntää työläästi sanalliset symbolit merkityksettömiksi muodollisiksi symboleiksi ja sitten joka askeleella kääntää ne uudelleen sanoiksi.

Matemaattisten symbolien hedelmättömyyden takia tällainen toiminta todennäköisesti johtaisi vakaviin virheisiin.  Jos kuitenkin joku on tarpeeksi kovapäinen ryhtyäkseen tällaiseen hankkeeseen, voimme vain toivottaa hänelle onnea. Ja silti tällaiset käännökset ja uudelleenkäännökset putoavat yhdellä Occamin partaveitsen iskulla – kuuluisa tieteellinen periaate, jonka mukaan ei tulisi olla tarpeettomia kokonaisuuksien moninkertaistumia, toisin sanoen, että tiede on mahdollisimman yksinkertaista.[[1](/artikkeleja/matematiikka/#Aviite1)]

Koska fysiikassa tieto ei ole koskaan varmaa ja absoluuttista, positivisti ei voi koskaan ymmärtää kuinka taloustieteilijä voi päätyä varmoihin totuuksiin; sen vuoksi he syyttävät taloustieteilijän olevan ”apriorinen” ja ”dogmaattinen”. Samoin syy-suhteella fysiikassa on taipumus olla hatara, ja positiivisteillä on ollut taipumus korvata syyn käsite ”keskinäisellä määrittymisellä”. Matemaattiset yhtälöt ovat soveliaita ainutlaatuisesti kuvaamaan tekijöiden keskinäistä määrittymistä erityisesti määrittyvien syy ja seuraus –suhteiden sijasta. Siten jälleen kerran matematiikka soveltuu fysiikkaan harvinaisen hyvin.

Minulla on syviä filosofisia epäilyksiä siitä, voidaanko syy-suhteen käsite todella poistaa fysiikasta. Mutta joka tapauksessa sitä ei varmasti voida poistaa taloustieteestä. Sillä taloustieteessä syy on tiedossa alusta alkaen – ihmisen toiminta käyttämällä keinoja päämääriin. Tästä voimme johtaa erityisesti määrittyvät vaikutukset, ei keskinäisesti määrittyvät yhtälöt. Tämä on toinen syy sille miksi matematiikka on ainutlaatuisen soveltumaton taloustieteeseen.

Positivistiset taloustieteilijät ovat sen vuoksi irvailleet prakseologisten taloustieteilijöiden olevan mielenkiintoisia, mutta toivottoman tietämättömiä matematiikassa. Näin Frank Knight kommentoi Carl Mengeriä:

Hän tarjoaa laimean huomion (joidenkin seuraajien ottaessa sen vakavasti), että hyödykkeen arvo, rajahyödyn määrittämänä (kuten meidän tulisi sanoa), asettaa määrän, joka voidaan kuluttaa sen tuottamiseen – kaukana näiden muuttujien välisten todellisten suhteiden keskinäisen määrittymisen  tunnistamisesta.(Frank Knight, ”Johdanto”, Carl Mengerin [Principles of Economics](http://mises.org/store/Principles-of-Economics-P239.aspx) [Glencoe, 1950], s. 23.)

George Stigler kirjoittaa Böhm-Bawerkin epäonnistumisesta ymmärtää ”keskinäisen määrittymisen ja tasapainon käsitteitä (kehitettynä yhtälöryhmän teorian avulla). Keskinäinen määrittyminen (gegenseitige Interdependenz) on torjuttu vanhemmalla syyn ja seuraussuhteen käsitteellä”. Ja Stigler lisää selittävän alaviitteen, ”Böhm-Bawerk ei ollut oppinut matematiikassa”[[2](/artikkeleja/matematiikka/#Aviite2)], josta me kaikki voimme esittää hiljaisen kiitoksemme.

Ja viimeiseksi nykyisen taloustieteen todellinen keskushahmo – Paul Samuelson – tukee Alan Sweenyn kritiikkiä Misesistä ja Stiglerin lähestymistapaa hyötyyn ja toiminnan teoriaan sen ollen ”tautologinen” (suosittu positivistinen käsite) – ja huolettomasti väheksyy Misesin regressioteoreemaa vähämerkityksenä, koska se nojaa tyypillisiin  ”kirjallisuuden kirjoittajien pelkoihin” kehäpäätelmistä. Meidän täytyy olla huolissaan kehäpäätelmistä syyn ja seurauksen merkityksessä, koska Walras ja hänen seuraajansa kehittivät ”ajatuksen yleisestä tasapainosta, jossa kaikki suuruudet määrittyvät samanaikaisesti vahvasti toisistaan riippuvaisten suhteiden avulla.”[[3](/artikkeleja/matematiikka/#Aviite3)]

Olen pyrkinyt tässä artikkelissa käsittelemään matemaattista taloustiedettä parhaassa mahdollisessa valossa. Tosiasiassa matemaattiset menetelmät tuovat välttämättä mukanaan monia virheitä ja typeryyksiä, jota ei tässä voida esittää tarkemmin.

Esimerkiksi laskennon käyttö, joka on ollut kotoperäistä matemaattiselle taloustieteelle, olettaa äärettömän pieniä askelmia. Äärettömän pienet askeleet saattavat sopia fysiikkaan, jossa partikkelit liikkuvat tiettyjä polkuja pitkin; mutta ne ovat täysin sopimattomia ihmisen toiminnan tieteeseen, jossa yksilöt harkitsevat asiaa juuri silloin kun siitä tulee riitävän iso nähtäväksi ja tärkeä. Ihmisen toiminta tapahtuu diskreetteinä askelina, ei äärettömän pieninä.

Esimerkkinä järjettömyyden määrästä tarjoan todisteena intialaisen taloustieteilijä S. S. Senguptan artikkelia Metroeconomica -julkaisussa: ”Complex Numbers: An Essay of Identification”, (joulukuu 1954, s. 129-34). Sengupta käsittelee vaihdannan transaktiota kompleksinumerona; siten jos kolme dollaria vaihdetaan kahteen yksikköön hyödykkeitä; tämä antaa hänelle kolmea ja kahta käyttäen kompleksinumeron. Jos neljä dollaria vaihdetaan kuuteen yksikkö hyödykettä, saamme toisen kompleksinumeron. Tämän jälkeen hän lisää, kertoo jne. kompleksinumerot ja luulee pääsevänsä suuriin taloustieteellisiin totuuksiin.

Paras lukijan opas matemaattisen taloustieteen viidakkoon on sivuuttaa hienostunut yhtälöiden sekasorto ja katsoa alla olevia oletuksia. Poikkeuksetta ne ovat lukumääräisesti harvoja, yksinkertaisia ja vääriä. Ne ovat vääriä nimenomaisesti, koska matemaattiset taloustieteilijät ovat positivisteja, jotka eivät tiedä että taloustiede nojaa tosiin aksioomiin.

Sen vuoksi matemaattiset taloustieteilijät muotoilevat oletuksia, jotka ovat varmasti vääriä tai osittain vääriä, mutta joiden he toivovat palvelevan hyödyllisinä likiarvoina niin kuin ne toimisivat fysiikassa. Olennaista on olla tulematta matemaattisesta olemuksesta pelotelluksi.

Viitteet:

[1](/artikkeleja/matematiikka/#viite1)) Matemaattisen logiikan filosofian suosio verbaaliseen logiikkaan verrattuna voidaan katsoa aiheutuvan positivismin vaikutusvallasta filosofiassa. Oivalluksesta, että matemaattinen logiikka on alisteista sanalliselle, ks. Andreé Laelandesin ja Renée Poirierin huomautukset “logiikasta” ja “logistique” teoksessa (A. Laelande, ed.) Vocabulaire Technique et Critique de la Philosophie, 6 p. ( 6. eEd., (Pariisi, 1951). s. 574, 579.

[2](/artikkeleja/matematiikka/#Viite2)) Cf. George J Stigler, Production and Distribution Theories, (New York, 1946), s. 181

[3](/artikkeleja/matematiikka/#Viite3)) Cf. Saul Samuelson, Foundations of Economics, (Cambridge, 1947)

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/matematiikka.pdf)  
 Alkuperäinen artikkeli: [A Note On Mathematical Economics](http://mises.org/story/3638)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/mises/ -->
# Mitä Mises sanoisi? – Joseph Keckeissen

> Kaukana vauraudesta, Amerikkaamme kohtaa pahin taloudellinen tsunami sukupolviin. Haluamme kaikki tietää mitä tapahtui. Mikä todella aiheutti tämän uskomattoman turbulenssin? Saadaksemme vastauksen, miksi emme kääntyisi edesmenneen professorini, Ludwig von Misesin, viime vuosisadan suurimman talouden analyytikon puoleen? 1920-luvun alussa Mises ennusti vasta

Kaukana vauraudesta, Amerikkaamme kohtaa pahin taloudellinen tsunami sukupolviin. Haluamme kaikki tietää mitä tapahtui. Mikä todella aiheutti tämän uskomattoman turbulenssin?

Saadaksemme vastauksen, miksi emme kääntyisi edesmenneen professorini, Ludwig von Misesin, viime vuosisadan suurimman talouden analyytikon puoleen?

1920-luvun alussa Mises ennusti vasta järjestäytyneen Neuvostoliiton luoneen toimimattoman talousjärjestelmän, joka ei tulisi selviytymään. Mises perusti kuolemanennusteensa (kirjassaan, [Socialism](http://www.mises.org/store/Socialism-P55.aspx), hyvin pian Venäjän vallankumouksen jälkeen) periaatteelle, että yhteiskunta ei voi olla riippuvainen poliittisista komiteoista markkinahintojen asettamisessa kuten komissaarit pyrkivät tekemään; ainoastaan vapaasti ilmenevät markkinoiden valinnat pystyvät tuottamaan toimivat hinnat. Kaikki keinotekoiset hinnat ovat kelvottomia; ne eivät pysty kertomaan keskussuunnittelijoille mitkä tuotteet ovat kalliita ja mitkä halpoja, joten heidän on mahdotonta järjestää tuotantoa tehokkaalla tavalla.

Ilman todellisia hintoja ei voi olla taloudellisuutta. Misesiä pilkattiin tästä analyysistä, jopa hänen elämänsä loppuun saakka. Mutta Mises oli oikeassa ja historia on todistanut hänen tuomionsa, vaikkakin hän kuoli saamatta asianmukaista tunnustusta. Jopa postuumisti – venäläisen hirviön romahtaessa vuonna 1989 – hänen neroutensa tunnustaminen oli vajavaista.

Tästä syystä pidän itseäni oikeutettuna nimeämään hänet kaikkien aikojen suurimmaksi analyytikoksi.

### **Uuden rahan tulva**

Vaikkakaan Mises ei ole enää joukossamme kommentoimassa nykyistä romahdusta, tiedämme mihin taloudellisiin periaatteisiin (totuuksiin) hän nojasi ja on varmasti soveliasta esittää kysymys, mitä Mises sanoisi nykyisestä kriisistä?

Näkymää sotkee niin monet erilaiset tekijät – matalat ja korkeat korkotasot, asuntolainojen runsaus joita ei voida koskaan maksaa takaisin, pankkijärjestelmän näiden velkavipuisten investointien kuumeinen ostaminen, valtion yli-innokas kodinomistamisen ja tukitoimien ylistäminen, mutta silti hänen vastauksensa olisi täysin päivänselvä.

Taloudellisen epävakauden todellisen syy on mitä hän kutsui *inflationismiksi.*

Tällä hän tarkoitti valtioiden rajoittamatonta uuden rahan luontia – fiat-rahaa ilman minkäänlaista vakuutta. Nykyinen vakaumus on, että talousjärjestelmämme on sisäsyntyisesti epävakaa ja pankkiviranomaisten tulee luoda jatkuvasti tyhjästä yhä lisää rahaa pitääkseen talouden vauraana. Ja juuri tätä nykyiset rahatalouden johtajamme ovat tehneet – kriisin alusta lähtien on maagisesti luotu 9 biljoonaa vasta haudottua dollaria ilman näkyvää loppua!

He ovat saaneet maailman kylpemään likviditeetissä. Tämä on perusperiaatteen vastaista, jota Mises piti korvaamattomana vakaalla rahajärjestelmälle: *olemassa olevaa rahamäärää ei tule koskaan lisätä.*

Vallitseva rahan määrä sopeutuu ainutlaatuisesti todelliseen tuotteiden ja palveluiden saatavuuteen. Liikkeellä olevien dollarien lukumäärän kasvattaminen tai vähentäminen luo ainoastaan vääristymiä talouteen. Se saa aikaan nousun hinnoissa ja kuluissa, tuhoaa tilikirjojen merkityksen, luo kaikenlaisia kuplia asuntojen ja osakkeiden hintoihin ja (jopa nyt) valtion velkakirjoihin. Se muuntaa uudet ”investoinnit” ainoastaan pääoman tuhoutumiseksi.

Mises piti inflationismia kaikista yhteiskunnallisista pahuuksista aina pahimpana. Historioitsijat eivät ole kiinnittäneet tähän tosiasiaan huomioita heidän omistaessaan tutkimuksensa hallitsijoille, sodille ja löydöille, jättäen vaille ymmärrystä rahan arvon alentamisen köyhdyttävät vaikutukset (jalometallien aikakautena) tai vastaavasti rahallisen yksikön monistamisen aiheuttaman jokaisen yksikön aikaisemman arvonsa häviämisen (nykyisessä kansainvälisessä rahajärjestelmässämme).

Uusien dollarien vyöry (joinain vuosina kasvaen jopa kymmenen prosenttia ja nyt uusine elvytyspaketteineen vielä määrittelemättömällä eksponentiaalisella tasolla) on aikaansaanut ja se ylläpitää nykyistä sekasotkuamme ilman parannuskeinoa. Ilman tätä uuden rahan tulvaa asuntojen hinnat eivät olisivat voineet nousta kestämättömiin korkeuksiin, paketoidut asuntolainat eivät olisivat moninkertaistuneet ja finanssi-instituutiomme eivät olisivat olleet ahnaasti niiden kimpussa. Näihin kaikkiin katastrofeihin oli syynä rajaton uuden rahan luonti ja se tarjosi sekä valtioille että instituutioille houkutuksen vääristää ja häiritä todellisuutta.

Mutta käsittämättömintä on, että tietämättömien poliitikkojemme ehdottama parannuskeino on vyöryttää rajoittamattomasti uuttaa likviditeettiä, jota he luovat uudistaakseen reservejä, moninkertaistaakseen pelastustoimet, ylläpitääkseen ylihinnoiteltuja asuntolainoja ja niin edelleen. Tätä ylettömyyttä on tukenut kaksi presidenttiämme ja demokraattinen kongressin on lähes yksimielisesti edistänyt sitä. Likviditeetti oli kriisin syy, ja nyt yletöntä likviditeettiä esitetään sen ratkaisuna! Tämän takia kriisi ei voi missään nimessä päättyä lyhyellä tähtäimellä. Ehdotettu parannuskeino pahentaa asioita yhä lisää ja varmistaa, ettemme pääse takaisin vakaaseen ja vauraaseen talouteen niin kauan kuin uhmaamme rahataloudellista tervejärkisyyttä.

Dollarimme olemassaolo on vaakalaudalla. Tämä olisi Misesin viesti tänään. *Rahamäärää ei tule koskaan lisätä.*

### **Korkotaso: reunapenkereet murtuvat**

Toinen olennainen syy kaikelle tällä vahingonteolle, Mises ohjeistaisi meitä, on holtiton vuoristoratamainen korkotason peukalointi – se laskettiin alas 90-luvulla, nostettiin viisi kertaa vuonna 2000, laskettiin alas lähes nollaan vuonna 2001 12:lla alennuksella ja pidettiin siellä kunnes inflaation pelko nosti sen vuonna 2004. Meidän talouden portinvartijat pitävät korkotasoa heidän käytössään olevana työkaluna (tai paremminkin leluna), joka on nostettavissa silloin kun on odotettavissa hintojen nousua (joita he yleisesti ilmaisevat väärin *inflaationa*) ja laskettavissa laskukauden uhatessa.

Todellisuudessa Fedin korkojen nostot tai laskut tai riskitasojen peukalointi eivät heijastele eri korkotasoja. Sillä ei ole valtaa tai keinoja tehdä sitä. Fed asettaa ”tavoitetason” kaikkein turvallisimmalle lainatyypille (pankilta toiselle) ja sopeuttaa tämän jälkeen uuden rahan luomista tämän päämäärän turvaamiseksi. Kun Fed haluaa laajentaa tai kaventaa taloudellista toimintaa, rahaa luodaan vastaavasti enemmän tai vähemmän. Mutta työn alla on *aina* uutta rahaa.

Korkoa pidetään yleisesti jonain laajalle avattavana rahallisena hanana talouden pumppaamiseksi ja suljettavaksi hintojen karatessa käsistä. Mutta korko ei ole taloudellinen lelu, kuten Mises on meille selittänyt. Se ei ole hinta jota voidaan mukauttaa vapaasti. Korko on tarkoitettu mitaksi kulloisenakin hetkenä taloudessa kertyneille todellisille säästöille. Korot ovat korkealla, kun talous aloittaa kulutusvillityksen ja säästöt vähenevät (kuten on tapahtunut viime vuosina). Korot ovat alhaalla, kun kulutus vähenee ja säästöjä luodaan uusia investointeja varten. Korkotaso on kuin opastinjärjestelmä, joka kertoo sijoittajalle joko edistää enemmän nykyisiä kuluttajahyödykkeitä ihmisten kuluttaessa enemmän ja korkotason ollessa korkealla tai kun korkotaso on alhaalla, siirtää resursseja uusiin investointeihin, jotka tulevat kehittämään uusia ja parempia tuotteita tulevaan eikä nykyiseen kulutukseen.

Näin korkotaso ei ole taloudellinen vaan ajallinen suhde: edustaen vaihtokauppaa nykyisen ja tulevan kulutuksen välillä.

Tämän misesiläinen ajatus on täysin vieras Amerikan taloutta hallitseville. Fed piti korkotasoja mahdollisimman lähellä nollaa Amerikan ollessa kulutusvillityksessä – samaan aikaan täysin negatiivisten säästöjensä kanssa – kun sen olisi pitänyt antaa markkinoiden nostaa ne uusiin korkeuksiin. Tämä antoi yrittäjille väärän vihreän valon signaalin ryhtyä moninaisiin uusiin hankkeisiin kuten asuinrakentamiseen, avokätisiin asuntolainoihin, markkinoituihin velkakirjoihin ja ties mihin.

Oikea korkotason on reunapenger, joka hillitsee epävarmoja investointeja. Penger murtui ja inflatoituneen rahan hurrikaani huuhteli talouden.

Villi kulutus ja vielä villimmät investoinnit (kovalla velkavivulla) ylittivät rahallisten resurssiemme kyvyn tyydyttää tätä yliaktiivista kysyntää, ja sai näin väistämättä aikaan hintojen nousun. Tämä nousu puolestaan asetti taakan kaikki uusille investoinneille korkeina käyttökuluina, joista tuli niin hallitsemattomia, että yrityksiä alkoi mennä nurin – tunnusmerkki taantumasta. Ei ollut enää taloudellisuutta. Yritimme tehdä kaikkea yhdellä kertaa kuluttamalla yli varojemme ilman vaadittuja kertyneitä säästöjä kaiken tämän toiminnan rahoittamiseksi turvallisesti.

Nyt taantuman ollessa täydessä vauhdissa meidän tulisi kiristää vöitämme ja vähentää kulutustamme. Mutta mitä johtajamme tekevät? Vähentävät korkotasoa taas mahdollisimman lähelle nollaa ja huuhtelevat meitä uudella rahalla ”elvyttääkseen” kaikkea näköpiirissä olevaa.

Taas vain taivas on rajana. Meidän tulee herättää talous henkiin – *yhä suuremmalla määrällä* holtitonta ostamista ja sijoittamista.

Pahinta mitä Fed tekee, on vääristää talouden elintärkeää opastinjärjestelmää saaden sen näyttämään punaista vihreän sijaan ja päinvastoin. Lähes nollatasoinen korkotaso on kohtalokas kaikille toiveille aikaisesta elpymisestä. Korkotason tulisi olla korkealla kunnes säästämisaste oikeuttaa alemman tason.

Voimme kiittää Luojaa, että maa itsekseen – eikä Washingtonin pääsuunnittelijoiden toimesta – on alkanut ostaa vähemmän ja säästämään enemmän. Nämä uudet säästämisen lähteet pyrkivät kompensoimaan korkotason mitätöintiä. Mutta se ei riitä hillitsemään jatkuvaa talouden uudelleenvyörytystä vakuudettomilla fiat-dollareilla. Helpotusta ei ole näkyvissä, kuten Mises kertoisi meille.

### **Eikö kukaan voi** ***tehdä*** **jotain!**

Silti viranomaiset vaativat että on heidän juhlallinen velvollisuutensa torjua kaikki tämä laskusuhdanteen negatiivisuus. Heidän tulee vähentää työttömyyden uhkaa ja torjua kotien pakkolunastuksen vaikutukset. Tukemalla he joutuvat pelastamaan aikanaan maineikkaita kapitalistisia yhtiöitä ja ostamaan takaisin kaikki ylipöhöttyneet arvopaperit. Kaikki tämä tietysti vaatii luomaan biljoonia ja enemmän – rajatonta uutta rahaa ja rajatonta uutta velkaa.

Meillä on aktivistinen hallitus: mitään passiivista ei suvaita. Älä seiso siinä, he kaikki sanovat. Tee jotain! Meille kerrotaan kaikilta puolilta, että valtion ja keskuspankin *tulee toimia* välittömästi ja voimallisesti. Ja saattaa olla, että ehdotettujen parannuskeinojen biljoonat eivät riitä pakottamaan kääntämään taloutta ylöspäin. Meidän tulee tehdä jotain radikaalia. Vastineen tulee olla ennennäkemättömän viriili. Molempia presidenttejämme on tukenut lähes yhtenäinen kongressin demokraattinen puoli, kaikki Nobel-palkitut supertaloustieteilijät ja yksimielinen lehdistö. Yhteen ääneen ne kaikki vaativat ettemme voi olla arkoja; tulee toimia rohkeasti. Kaikki reservimme tulee sitouttaa kerralla. Mitään keinoa ei tule jättää käyttämättä.

Mitä mentorimme, Mises, Neuvostotalouden romahduksen ennustanut yksinäinen ääni kertoisi meille? Hän varoitti meitä rahan tarjonnan lisäämisestä ja korkotasojen peukaloinnista. Löydämme hänet jälleen kerran lähes yksin maailmasta, vaikka monet uudet ja täysjärkiset äänet ovat päivittäin toistamassa Misesin sanomaa.

Hänen raikuva vastauksensa: älä tee mitään. Pyydä valtiota pysymään poissa toiminnasta ja anna tilanteen rauhoittua. Anna ihmisten markkinoilla huolehtia talouden palauttamisesta. Tämä tarkoittaa ei lisää fiat-rahaa, paljon korkeammat korkotasot, ei enää tukitoimia, pelastuksia, hintojen pönkittämistä, tukityöllistämisen luomista tai ostamista. Älä tee mitään. Piste.

Silloin kun taloudelliset asiat jätetään taloudessa tavallisten ihmisten päätettäviksi, asiat pyrkivät selviämään nopeasti.

Näimme tämän silmiinpistävällä tavalla, kun amerikkalaiset päättivät pelkästään spontaanisti parkkeerata autonsa kohdatessaan ennenäkemättömän bensiinin hintojen nousun; sen hinta laski nopeasti halvoilta vaikuttaviin hintoihin. Kun Lehman Brothers meni vuoden 2008 syyskuussa nurin, valtio pidättäytyi sekaantumasta asiaan ja ulkomaiset yhtiöt ostivat nopeasti Lehmanista jäljelle jääneet hyvät omaisuuserät. Markkinoilla on miljoonia hyviä ajattelijoita ja aina tulee olemaan joku, joka pelastaa päivän.

Onko mitään järkeä tukea yrityksiä, jotka ovat kevytkenkäisesti sijoittaneet ylihinnoiteltuihin ja ylimitoitettuihin asuntolainoihin? Niiden johtajat ovat tuhlanneet heidän käsiinsä uskotut niukat pääomat. Lisäten asuntolainojen ostoja merkittävällä yritysvelan massiivisella vipuvaikutuksella he eivät ole ainoastaan pettäneet osakkeenomistajiaan, vaan myös koko talouden, loput meistä, jotka luottivat heihin vaurastuttavien ja turvallisten investointihankkeiden luomiseksi. Näitä pettureita ei tule keinotekoisesti tukea, antaa anteeksi ja jopa palkita. Konkurssi on ainoa järkevä tapa heidän syrjäyttämiselleen. Se pakottaa heiltä jäljelle jääneiden hyvien omaisuuserien hinnat alas ja uudet yrittäjät ilmestyvät pikaisesti ostamaan ne edullisilla hinnoilla ja saavat yritykset taas toimimaan kohtuullisilla kustannuksilla.

Luonnollisesti tähän liittyy aina väistämätöntä kärsimystä, erityisesti työntekijöiden osalta, jotka joutuvat tilapäisesti syrjäytymään, mutta kärsimykset minimoituvat markkinavoimien nopean ongelmien ratkaisun avulla.

Miksi kenenkään pitäisi ostaa kaikkia ylipöhöttyneitä omaisuuseriä kuplahinnoilla? Se on naurettavaa. Tämä ainoastaan palvelee tekaistun talouden perättömyyden ylläpitämistä. Kaikkien hintojen tulee antaa laskea niin nopeasti kuin talouden painovoima pystyy vetämään niitä puoleensa arvoihin, joita markkinat tavallisesti niihin liittäisivät. Meillä ei voi olla elinvoimaista taloutta asunnoilla, jotka maksavat satoja tuhansia dollareita. Kenellä olisi varaa niihin? Ainoastaan kohtuulliset hinnat voivat selvitä markkinoilla.

Lisäksi on luonnostaan väärin luoda likviditeettiä pelastamaan niitä, jotka ovat halveksineet varovaisuutta, niitä jotka laskivat liikkeelle tai tekivät sopimuksia asuntolainoista ilman tervettä kauaskatseisuutta, niitä jotka ylittivät luottorajojaan ostaakseen kaikenlaista ylimääräistä tavaraa. Juuri he ovat osallisia yleiseen huonovointisuuteen. Jos jotkut luottolaitokset kaatuvat, antaa niiden mennä nurin. Toiset yrittäjät keräävät kasaan uuden pääoman niiden korvaamiseksi. Tämä kannustaisi suurempaa harkintaan tulevaisuudessa.

Markkinoiden vastustajat pilkkaavat tätä ratkaisua, sanoen sen viittaavaan laissez-faireen. Mutta eikös juuri liioiteltu keskuspankin ja kongressin yhtyminen likviditeetin, massiivisen kodinomistajuuden, rajoittamattoman korkotason ja niin edelleen edistämiseksi saanut meidät tähän alkujaankin? Vaurautta ei koskaan saavuteta kokeiluilla, jotka ovat terveen järjen, kokemuksen ja vakaan talouden sääntöjen vastaisia, erityisesti kun tällaiset kokeilut ovat villimpiä kuin koskaan aikaisemmin. Jos päinvastaisesti seuraamme misesiläistä viisautta ja valtion ei anneta sekoittaa tilannetta, markkinat hoitavat pikaisesti kriisin pois päiväjärjestyksestä. Muussa tapauksessa kuka tietää kauanko kestää ennen kuin palaamme vaurauteen?

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/mises.pdf)  
Alkuperäinen artikkeli: [What Would Mises Say](http://mises.org/story/3385)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/misespuhe/ -->
# Sosialismi vastaan vaihdannan markkinat – Ludwig von Mises

> Tämä oli Ludiwig von Misesin (1881-1973) viimeinen virallinen puhe 2. toukokuuta 1970 pidetyssä taloudellisessa seminaarissa, johon osallistui 600 hengen yleisö opiskelijoita, opettajia ja muuta yleisöä. Hyvät naiset ja herrat: Minulla on vaikeuksia pitää puhetta tällä yleisölle, jolle ovat esiintyneet niin

Tämä oli Ludiwig von Misesin (1881-1973) viimeinen virallinen puhe 2. toukokuuta 1970 pidetyssä taloudellisessa seminaarissa, johon osallistui 600 hengen yleisö opiskelijoita, opettajia ja muuta yleisöä.

Hyvät naiset ja herrat:

Minulla on vaikeuksia pitää puhetta tällä yleisölle, jolle ovat esiintyneet niin monet erinomaiset puhujat ja jolle myös todennäköisesti tulevaisuudessa tulevat esiintymään. Mutta en halua käyttää aikaa aloituksen kauniisiin sanoihin. Haluan siirtyä asioiden keskelle, in media res, käyttääkseni rajallisen ajan parhaalla mahdollisella tavalla.

Ihmiset eivät ole ainoastaan biologinen luokka—luokka ihmisiä yhdistettyinä tai liitettyinä toisiinsa biologisten faktojen perusteella. Ihmiset eivät ole ainoastaan sukulaisia keskenään; he tekevät myös yhteistoimintaa. He eivät ole ainoastaan biologisesti hyvin läheistä sukua toisilleen; he ovat myös—käyttäen vielä muutama vuosikymmen sitten tuntematonta termiä—”prakseologinen” luokka. He ovat henkisesti ja älyllisesti läheisiä ja he ovat läheisiä myös tavalla, jolla he elävät ja työskentelevät. He toimivat yhteistyössä. Yhteistoimijoita eivät ole ainoastaan ihmiset, jotka vaikuttavat yhdessä. He ovat ihmisiä jotka, ennen yhteistoimintaansa ajattelevat samalla tavoin ja synnyttävät asiantilan, jota voimme kutsua ryhmän tai luokan yhtenäisyydeksi.

Yhteistoimintaan kuuluu useita malleja. Ainoastaan yksi malli on tunnettu ihmisille, jotka näkevät ainoastaan pienten ihmisryhmien toimivan yhdessä. Nämä ihmiset näkevät ainoastaan järjestäytyneen yhteistyön—yhteistyön jota johtaa yksiköt, jotka antavat ohjeita toisille seuratakseen johtajiansa. Tämä järjestetty yhteistyön järjestelmä on erittäin suosittu. Sen on äärimmäisen hyvin tunnettu, erityisesti poliittisesta näkökulmasta. Se on järjestelmä johon yksilöt integroidaan erityisellä tavalla. Se on organisoitu järjestelmä, järjestelmä jota voidaan helposti kuvailla. Se on järjestelmä joka tänään tunnetaan ”sosialismina.”

Sosialismi on ihmisten yhteistyötä, mutta erityisen tyyppistä yhteistyötä. On ainoastaan yksi yksilö tai yksi ryhmä tai ihmisten luokka, joka antaa ohjeita kaikille muille ryhmän jäsenille heidän koko tavalleen tehdä yhteistyötä. Sosialistisessa järjestelmässä on yksi tahto, joka määrittää kaiken ja kuinka kaikkien ihmisten, kaikkien järjestelmän jäsenten, tulee toimia pienen ryhmän tai jopa vain yhden ihmisen, joka johtaa koko organisaatiota, käskyjen ja määräysten mukaisesti. Kaikkein taidokkaimmassa sosialistisessa järjestelmässä, jonka maailma on tähän mennessä tuntenut, teoreettisesti hienostuneimmassa sosialistisessa järjestelmässä, ainoastaan yksi ihminen päättää missä ja miten koko järjestelmän tulee toimia. Tässä järjestelmässä on ainoastaan yksi tahto joka päättää kaikesta. Ei ole ristiriitoja. On ainoastaan yksi johtaja, the Führer, johdossa. Muiden tulee totella ja seurata.

Tämä järjestelmä on hyvin tunnettu. Sitä voidaan erittäin hyvin ja helposti kuvailla; mutta se on järjestelmä jonka seuraamukset ja vaikutukset ovat tiedossa vain hyvin harvalle ihmiselle, jos yhdellekään. Führer periaatteen alla, sosialismiksi kutsumamme yhteistyötavan alla, organisoidun tai ”suunnitellun” yhteiskunnan alla, tämän järjestelmän alla, on olemassa vain yksi tahto, joka päättää kaikesta ja kaikkien muiden ihmisten täytyy seurata. Heidän tulee olla kuuliaisia. He ovat seuraajia. Tällaisessa järjestelmässä ei varmasti ole hukata tekoja tai valtaa, mutta itsessään tämä ei tarkoita mitään. Se tarkoittaa ainoastaan, että meidän tulee sanoa ettei kaikilla muilla ihmisillä ole omaa tahtoa, ei mahdollisuuksia, ei tilaisuuksia, ei valtaa vaikuttaa koko järjestelmän suuntaan, näiden ihmisten yhteistoiminnan ja yhteistyön suuntaan.

Sosialismi on loistava järjestelmä; se on loistava, erittäin hyvä, erinomainen, jos hyväksymme Führerin ajatukset—jos ainoastaan hyväksymme Führerin ajatukset, joka lopulta johtaa koko järjestelmää. Mutta tämä on hyvin eri asia, jos katsomme sitä todellisuuden näkökulmasta. Todellisessa elämässä ymmärrämme olevan erilaisia ajatuksia, erilaisia toiveita, erilaisia suunnitelmia ja erilaisia yksilöitä. Oikeassa elämässä ymmärrämme näiden yksilöiden, suuren ihmisten enemmistön, tulevan erittäin onnettomiksi jos heidän tulisi hylätä omat toiveensa, suunnitelmansa ja tahtonsa ja he joutuisivat ainoastaan noudattamaan muiden ihmisten käskyjä. Tällaista järjestelmää, järjestelmää josta puuttuu vapaus kaikilta muilta paitsi yhdeltä ihmiseltä,  kutsuisimme vankijärjestelmäksi, ellemme olisi sitoutuneet perustavanlaatuiseen virheeseen, mikä itse asiassa on perustava syy sille miksi niin monet ihmiset hyväksyvät sosialismin ajatukset sekä yleisen suunnan kaikelle ihmiselämälle.

Ihmiset hyväksyvät sosialismin heidän omien ajatustensa näkökulmasta. He ovat täysin vakuuttuneita, että sosialistinen järjestelmä tulee etenemään juuri sillä tavalla kuin he itse haluaisivat sen edetä. He ovat täysin vakuuttuneita, että kaikki ihmiset pakotettaisiin omaksumaan tämä järjestelmä, jota he tietysti itse pitävät parhaana ja ainoana mahdollisena järjestelmänä. Kun puhumme sosialismista, oletamme, jos olemme sen puolesta, että sosialistinen järjestelmä tulee toimimaan juuri niin kuin yksilöllinen sosialisti haluaa sen toimivan. Oletamme tämän järjestelmän, tämän menetelmän, aikaansaavan tarkalleen ne vaikutukset ja tilanteet, jotka tämä yksilöllinen sosialistisen ajatuksen tukija haluaa saavuttaa.

Jos oletamme tällä järjestelmällä olevan myös valtaa päättää kaikesta mitä yksilö tekee suhteessa mitä yleensä kutsutaan uskonnolliseksi ongelmaksi, meidän tulee olettaa, että sellainen järjestelmä tulee omaksumaan yhden tietyn uskonnollisen järjestelmän. Se tekisi kaikista muista uskonnollisista järjestelmistä vainottujen vähemmistöjen järjestelmiä.

Harkitessamme sosialistisia olosuhteita emme koskaan ajattele, että tämä sosialistinen järjestelmä voisi pakottaa ihmiset tekemään asioita, joita he pitävät kaikista asioista pahimpina. Näin ollen meillä on asiantila, jota voimme ainoastaan määrittää yksinkertaisesti huonon ajattelun tilana. Ihmiset uskovat, ihmiset sanovat, ”Suosin sosialismia.” He saattavat käyttää jotain muuta synonyymistä termiä ”sosialismille,” mutta he olettavat tämän järjestelmän olevan juuri se järjestelmä, jota he pitävät kaikin puolin ainoana hyvänä järjestelmänä, ainoana järjestelmänä jonka tulisi olla olemassa. He olettavat kaikkien muiden järjestelmien, kaikkien muiden asioiden toteuttamisen menetelmien, hyvien asioiden, mahtavien asioiden, jalojen asioiden ja yhteisten arkipäiväisten asioiden, olevan menetelmiä, joita he eivät halua sietää.

Sosialismin ideaa voivat jotkin ihmiset pitää erittäin upeana ja hienona ajatuksena. Ihmiset voivat olettaa, että olisi hieno asia, jos koko maailma olisi omistautunut, täysin omistautunut, ainoastaan yhdelle määrätylle tavalla työskennellä, ajatella ja elää ja hylkäisi kaikki muut menetelmät sanokaamme, huonoina. Mutta kysymys on aina, ja tätä kysymystä ei ole monasti harkittu riittävästi, kysymys on tuleeko tämä järjestelmä olemaan juuri se järjestelmä, jota minä pystyn tukemaan, tulen tukemaan ja voin tukea?

Sosialismin ajatus on aina yhdistynyt tiukasti vakaumukseen, että on olemassa vain yksi hyvä mahdollinen suunnitelma ja että ainoastaan yksi suunnitelma tulisi laittaa täytäntöön, ja että kaikki muut suunnitelmat asioiden päättämisestä tulisi kieltää ja pitää laittomina, epärealistisina, moraalittomina ja niin edelleen. Sosialismin nauttima suuri suosio laajasti ottaen maailmassa perustuu ihmisten uskoon, että sosialismisi tulee totta kai tukemaan ainoastaan oikeita asioita eikä pahoja asioita sekä että pahat asiat tultaisiin kieltämään. Mikä on hyvää ja mikä pahaa, mikä on oikein ja mikä väärin, tultaisiin totta kai päättämään minun toiveideni, minun näkemyksieni ja minun mieleni mukaan.

Sosialismin suuri suosio perustuu nimenomaan tosiasiaan, että ihmiset pitävät aina itseään kuuluvaksi hallitsevan enemmistön jäsenistöön, sosialistisen järjestelmän hallitsevaan voimaan, ja ei koskaan ryhmän jäseneksi, jonka ajattelua, näkemyksiä ja opetuksia ei sallita, suvaita tai hyväksytä enemmistön toimesta. Näin ollen kun puhumme sosialismista, unohdamme aina, että sosialismissa voi tapahtua niin etten kuulukaan ryhmän tai enemmistön jäseneksi joka, vaikkakin vähemmistönä, omaa erinäisiä teknisiä menetelmiä koko maailman hallintaan ja voimat sortaa kaikkia vastustajia. Ihmiset ovat täysin vakuuttuneita, että tämä järjestelmä tulee olemaan minulle upea, vain minulle. He eivät välitä siitä onko se upea myös muille ihmisille. Joten näiden järjestelmien suuri suosio koostuu nimenomaan tosiasiasta, että ihmiset ovat vakuuttuneita, että heidän ideansa, heidän suunnitelmansa ja heidän menetelmänsä ovat oikeita ja ainoita hyväksyttäviä.

Verrataan tätä ankaran yksinvallan järjestelmää markkinatalouden järjestelmään, vapauden järjestelmään, järjestelmään jossa jokainen tai jokainen ryhmä on muiden ihmisten valitsema. Kun vertaamme näitä kahta järjestelmä, huomaamme että markkinajärjestelmässä on varmasti epätyydyttäviä asiantiloja. Tällöin ihmiset kysyvät, mikseivät niin monet hyvät ihmiset hyväksy sosialismia? Nämä ihmiset eivät näe, että katsottuna ihmisten yhteistoiminnan ja rinnakkaiselon näkökulmasta, meillä on vain yksi tapa saada aikaan kaikinpuolinen täysi yksimielisyys ajattelussa ja toiminnassa, ja tämä on kieltämällä kaikki poikkeavuus ja vainoamalla ihmisiä jotka poikkeavat siitä mikä on hyväksyttävää niiden toimesta, joilla on valta pakottaa vastustajat kuuliaisiksi. Näin ollen meidän tulee ymmärtää, että ihmiskunta olisi kehittynyt merkittävästi eri tavalla, jos aina olisi ollut ihmisiä, jotka olisivat käyttäneet voimaa pakottaakseen omat ajatuksensa, omat tapansa toimia ja elää ylivertaisesti kaikkialla ja kieltäneet kaiken muun.

Pitää paikkansa, meillä oli tie ulos. Meidän täytyy mainita, että yhdessä osassa maailmaa saattaisi olla ihmisryhmällä yksi järjestelmä ja muiden ihmisten keskuudessa toinen järjestelmä. Tämä tarkoittaa asiantilaa maailmassa, jossa olisi monta itsenäistä valtiota ja jokaisessa näistä itsenäisistä valtioista erilainen järjestelmä tiukasta sosialismista, vallitsevasta valtaapitävän ryhmän toimesta tiukka päätöksenteko kaikesta. Tämä olisi aikaansaanut useiden ryhmittymien maailman, mahdollisesti keskenään taistelevien; taistellen keskenään, koska jos pidät tiettyjä asioita ehdottomasti välttämättöminä, et tule suvaitsemaan muiden ajatusten kehittelyä muiden ryhmien toimesta oman maasi rajojen ulkopuolella. Se että meillä on ihmiskunnan sivilisaatio, se että olemme oivaltaneen tiettyjä parannuksia vuosisatojen saatossa, perustuu tosiasiaan, että tällaista yleistä koko maailmaa hallitsevaa järjestelmää ei ole koskaan toteutettu eikä koskaan hyväksytty, vaikkakin monet ryhmittymät historian aikana ovat yrittäneet saada tämän aikaiseksi.

On ollut ryhmiä, jotka ovat pitäneet oikeutenaan ja velvollisuutenaan käyttää voimaansa pakottamaan kaikki muut alistumaan. Tämäntyylisiä sotia on ollut, joissa esimerkiksi ihmiset pyrkivät pakottamaan eri uskontojen ihmisryhmät alistumaan ja hyväksymään heidän oma uskontonsa. Tällaisien ongelmien parissa on ollut satojen ja taas satojen vuosien kamppailuja. Lopulta näistä taisteluista ja sodista ilmeni ajatus, että ihmiset ovat erilaisia eikä asiantila ole ehdottomasti välttämätöntä, jossa kaikki muut ihmiset pakotetaan käyttäytymään juuri sillä tavoin kuin tietty diktaattori haluaa heidän käyttäytyvän. Kehittyi yhteistyöjärjestelmä asiantiloihin, joissa ihmiset voivat tehdä yhteistyötä heidän ollessaan sitoutuneita samoihin ajatuksiin. Ei ole välttämätöntä, että ihmiset toimivat tarkasti samalla tavoin, käyttäytyvät samalla tavoin ja ajattelevat samalla tavoin kuin muut ihmiset tekevät.

Tarvitaan se mikä sai aikaan ja mikä todella käynnisti ihmiskunnan sivilisaation sellaisena kun sen tunnemme. Tarvitaan yhteistyöjärjestelmä niille aloille, joilla pienemmät ja suuremmat ryhmät hyväksyvät yhteistyön. Tämän seurauksena meillä on ollut vuosisatojen saatossa järjestelmien kehitys, jotka perustuvat ja jota kutsumme vaihdannaksi. Vaihdanta juontuu latinan sanoista, joita niin usein käytetään kuvaamaan kaikkein yksinkertaisimmilla tavalla olosuhteiden ominaispiirteitä, do out des—annan sinun antaessasi minulle—tarkoittaen annan vaihtaakseni kanssasi. Vuosisatojen saatossa tämä aikaansai kaikki ne olosuhteet, joita nyt pidämme nykyaikaisen sivistyneen elämän olosuhteina.

Voimme toki sanoa, että joidenkin muiden olosuhteisen alaisena asiat saattaisivat olla paremmin kuin markkinatalouden järjestelmän alaisena. Hyödykkeiden vaihdannan järjestelmän alaisena vallitsee yhä monia epämieluisia asioita, jotka olisivat kadonneet jos, jos! yli-ihminen, millään tavoin rajoittamaton, olisi omannut vallan organisoida ja järjestää kaikki ihmisten asiat. Meillä on vaihdannan järjestelmä. Tämä vaihdantajärjestelmä on kehittynyt ihmiskunnan tuhansien vuosien historiassa järjestelmäksi, jossa ihmiset ryhtyvät, jopa rajoittuneeseen yhteistyöhön, toisten ryhmien kanssa, joiden mielissä vallitsee erilaiset ajatukset. Meillä on järjestelmä, jossa voin tehdä jotain tyydyttääkseni toisen ihmisen, jolta odotan saavani jotain vastineeksi. Meillä on järjestelmä tekojen vaihdannan järjestelmä ja näiden tekojen tuotteiden vaihdanta, ja meillä on tämä järjestelmä perustuen palveluksien vaihdantaan. Joku tekee palveluksen odotuksella saavansa toisen palveluksen niiltä ihmisiltä, joille hän teki oman palveluksensa.

Olemme täsmentäneet tätä vaihdannan järjestelmää vaihdannan välineen teknisellä avulla. Henkilön ei ole tarpeen löytää toista henkilöä, joka pystyy tarkalleen antamaan etsimäänsä antaessaan toiselle henkilölle. Riittää jos voimme tarkentaa tällaista järjestelmää käyttämällä  niin sanottua vaihdannan välinettä. Mitä on tehty, kuten kaikki tietävät, on vaihdannan järjestelmän täsmentäminen vaihdannan välineen käytöllä. Tämä ihmisten järjestelmä, kuten se ilmenee maailmassa nykyään, koostuu tosiasiasta, että ihmiset tekevät jotakin vastaanottaakseen jotakin sitä vastaan mitä he ovat tehneet palkkiona palveluksistaan.

Tämä järjestelmä on tarkentunut vaihdannan välineen käytöllä. Tämä tarkoittaa, että ihmiset eivät aina anna tai vaihda täsmälleen mitä he ovat tuottaneet sitä vastaan mitä he itse haluavat kuluttaa tai omistaa. On mahdollista käyttää jotain vaihdannan välinettä, joka liittyy epäsuoraan ryhmien vaihdantaan. Tällä tavoin olemme luoneet sivilisaation ja ihmisen toiminnan kokonainen järjestelmän, joka toimii tyydyttävästi.

Meillä on rahatalouden järjestelmä. Ihmiset sanovat kuinka likaista ja huonoa on tehdä jollekin toiselle jotain ainoastaan, koska odotat häneltä jotain. Mutta ei se ole niin pahaa, tiedättehän. Se on ehto, jolla ihmiselämää voi esiintyä. Tässä tilanteessa on välttämätöntä olla joku vaihdannan väline, koska ihminen joka haluaa antaa saadakseen jotain, ei aina omaa sitä mitä toinen ihminen, jolta hän haluaa sen vastaanottaa, hyväksyisi korvaukseksi. Sen vuoksi olemme kehittäneet vaihdannan välineen järjestelmän, rahajärjestelmän, joka mahdollistaa yksilölle tarjota jotain vaihdossa jonkun toisen toimintaan, joka on häneen nähden kaikin puolin hyvin erilainen.

Tuhansien vuosien saatossa olemme kehittäneet käytännöllisen järjestelmän, jossa ihmiset pystyvät käyttämään erilaisia ominaisuuksiaan, erilaista tietouttaan, erilaisia kykyjään ja moninaisia asioita, jotka he löytävät maantieteellisestä ympäristöstään, vastaanottaakseen muilta ihmisiltä toisenlaisia asioita joita he haluavat omistaa tai saada haltuunsa. Tällä tavoin olemme kehittäneet markkinoiden järjestelmän.

Ihmiset sanovat markkinoiden olevan jotain hyvin yleistä. Ihmiset kysyvät: Miksi antaa toiselle jotain ainoastaan kun odotat saavasi jotain häneltä? Tämä saattaa olla tai sitten ei tyhmä vastaväite, mutta tosiasiallisesti se on aikaansaanut ihmissivilisaation kehityksen, josta olemme niin ylpeitä tänään. Sen ansiosta olemme tehneet merkittävää edistymistä aikaisemmin vallitsevista olosuhteista. Voimme sanoa kuinka rahvasta on antaa toiselle jotain juotavaa ainoastaan koska haluat saada häneltä jotain takaisin. En halua ottaa kantaa onko tämä kovin jaloa tai onko se rahvasta vai ei. Se on sivilisaatiomme perusta—hyödykkeiden ja tuotteiden vaihdanta. Tämä hyödykkeiden ja tuotteiden vaihdanta aikaansai sivilisaation sellaisena kuin sen tunnemme. Tälle järjestelmälle on vain yksi vaihtoehto. Tämä vaihtoehto on Führer periaate. Führurtum, järjestelmä keskitetyllä johtajalla, joka saa kaiken aikaan rankaisemalla toisia ja palkitsemalla toisia. Tämä on ainoa vaihtoehto yhteiselle markkinointijärjestelmällemme—järjestelmälle jossa ihmiset pyrkivät aina saamaan jotain parempaa antamalla pois jotain ja vastaanottamalla siitä maksun. Yhteisessä järjestelmässämme sinun tulisi olla vapaa tekemään palveluksia niin paljon kuin pystyt niitä tekemään ja vastaanottamaan niistä korvauksen. Markkinajärjestelmämme ei saata olla niin jalo teoreettisen jalouden näkökulmasta, mutta se on järjestelmä joka on mahdollistanut kaikki asiat jotka tunnemme ja omaamme tänään. Se on onnistunut pääsemään eroon monista sairauksista ja huolehtimaan sairaista ja niistä ihmisistä, jotka joistain muista syistä ovat estyneet niin tekemään. Se on järjestelmä jossa he myös voivat elää ja nauttia elämästä. Kaikki tämä siitä syystä, että olemme luoneet tämän upean markkinointijärjestelmän.

Olemme luoneet tämän maailmanmarkkinan, joka mahdollistaa jonkun tullessa sairaaksi Euroopassa saada parannuksen, ainoan tunnetun parannuskeinon sitä vastaan. Tämä parannuskeino on saatavilla, vaikka saattaa olla välttämätöntä matkustaa useita tuhansia kilometrejä ja luoda monia laitoksia, joiden rakentaminen ja luominen on saattanut vaatia vuosia tai jopa vuosikymmeniä. Olemme luoneet tämän upean järjestelmän, johon luonnollisesti ainoastaan terveet ja voimissaan olevat voivat aktiivisesti ottaa osaa. Mutta tämä järjestelmä on yhdistettynä toiseen järjestelmään, joka mahdollistaa myös antaa ja huolehtia niistä, jotka eivät pysty huolehtimaan itsestään.

Näin ollen meillä on järjestelmä, jonka toimintojemme keskuksessa on do ut des, annan saadakseni jotain. Tässä järjestelmässä olemme luoneet vaihdannan välineen teknisistä syistä, koska se mahdollistaa nämä vaihdannat. Tämä järjestelmä vaihdannan välineen käytön kanssa, rahan, vaatii tiettyjä erityisiä sääntöjä, jotta emme kadota päämääriä joihin pyrimme. Näin ollen voimme sanoa tuhansia vuosia sitten ihmiskunnan aloittaneen erittäin alhaisesta elintasosta, hyvin yksinkertaisin asioin, täydellisessä tietämättömyydessä asioista joita arvostamme eniten elämässä, näinä tuhansina vuosina ihmiskunta on kehittänyt tämän järjestelmän, jossa on niin paljon asioita joita voidaan pitää täysin tyydyttävinä. Kuitenkin pitäen mielessä nämä kaikki täysin tyydyttyvät asiat, nykyään vallitsee monia asioita jotka ovat edelleen epätyydyttäviä. Mutta olemme nähneet tämän järjestelmän kehittyneen askel kerrallaan siitä tosiasiasta, että yksilöt pyrkivät luomaan jonkin toiminnan tavan päästäkseen eroon epätyydyttävistä olosuhteista ja jopa monissa tapauksissa tehdäkseen erittäin epätyydyttävät olosuhteen vähemmän epätyydyttäviksi, ellei täysin tyydyttäviksi.

Tämä järjestelmä perustuu markkinoihin. Se perustuu vaihdantaan vaihdannan välinettä käyttäen markkinoilla. Tällaisia vaihdannan välineitä tarvitaan järjestelmän luomiseksi, jossa ihmiset voivat tehdä niitä asioita joita tänään pidämme, tuhansien vuosien kehityksen jälkeen, ehdottoman välittämättöminä ja ehdottoman tyydyttävinä. Näin ollen ihmisten eivät ole oikeutettuja katsomaan nenänvarttansa pitkin näitä vaihdantamarkkinan olosuhteita, rahaa, myymistä kaikkein korkeimmalla vastaanotettavalla hinnalla, ikään kuin kaikki nämä ehdottomasti välttämättömät olosuhteet kuuluisivat vähäpätöisimpiin asioihin elämässä ainoastaan, koska jotkut olosuhteet maailmassa ovat epätyydyttäviä. Olosuhteiden tekeminen paljon tyydyttävämmäksi vaati monessa tapauksessa sellaisia asioita kuten itsekkyyttä—vaatien toimintaa tavalla, jossa pyritään saamaan paras mahdollinen vaihtosuhde ja niin edelleen.

Selkeästi emme ole saavuttaneet asioiden ideaalitilaa. Emme pysty saavuttamaan tällaista ideaalitilaa, koska olosuhteet maailmassa ovat sellaiset, että ihmisen täytyy työskennellä ruokkiakseen itsensä. Tämä saattaa olla, sanokaamme, vähemmän miellyttävää kuin pelkästään elämästä nauttiminen ilman tarvetta työnteolle. Aikaansaadussa järjestelmässämme vaihdannan väline, raha, on keskeinen. Sillä on asema, jota ei voida niin pitkälle kuin pystymme näkemään, korvaamaan millään muulla. Sen vuoksi emme voi sanoa olosuhteiden maailmassa olevan erittäin epätyydyttäviä, koska joudumme harjoittamaan vaihdantaa, pyrkimään vaihtamaan sitä mitä omamme siihen mitä haluaisimme hankkia ja niin edelleen. Jotkut ihmiset eivät pidä tätä kovin miellyttävänä, tämän kuuluessa alempaa ihmiseloon ja ihmisen toiminnan kategorioihin. Tämä ei pidä paikkaansa.

Kaikki ihmisten aikaansaamat hienot asiat, taiteet, kaikki ihmisten tekemät jalot asiat, apu sitä tarvitseville, apu huonossa kunnossa oleville ihmisille, kaikki nämä asiat olisivat mahdottomia, ellemme olisi vuosisatojen aikana kehittäneet markkinajärjestelmää, jossa parannamme yhä pidemmälle ihmiselämän säilyttämisen menetelmiä, tehden sen puhtaammaksi ja tyydyttävämmäksi sekä eettiseltä että taiteelliselta näkökannalta. Sen vuoksi jos vertaamme maailman huonoja olosuhteita ajatuksiin, joita meillä on hienommasta ja paremmasta maailmasta, meidän tulee sanoa ettei näillä vertauksilla ole mitään arvoa.

Se mikä on tehnyt ihmiset paremmiksi, antanut ihmiselle paremmat olosuhteet ja luonut kaikki ne asiat, joita nykyään pidämme ihmiskunnan ylpeinä saavutuksina, eivät juonnut joistain julistuksista, puheista, unelmista paremmasta maailmasta tai joistain yrityksistä toteuttaa parempaa maailmaa aseiden avulla. Kaikki nämä asiat sai aikaan päivittäiset ihmisten hienot työt, ihmisten pyrkimykset parantaa omia olosuhteitaan työskentelemällä ankarasti ja tekemällä asioita, jotka olivat tuntemattomia aikaisemmille sukupolville ja jopa heille itselleen aikaisemmista ajoista. Sen vuoksi meidän tulee sanoa markkinajärjestelmän—järjestelmän tuottaa jotakin antaaksemme sen pois, mutta antaen ainoastaan ihmisille jotka itse antavat meidän edistykseen, tätä markkinajärjestelmää voidaan pitää hyvin rahvaana, mutta silti erittäin tarpeellisena järjestelmänä. Tätä järjestelmää ei välttämättä voida verrata tiettyihin ihmiselämän ilmentymiin taiteissa, uskonnossa, filosofiassa ja niin edelleen, mutta se on järjestelmä, joka on edistänyt kaikkea. Se on järjestelmä, joka on muuttanut ihmiset, joiden esi-isät elivät tasolla jota nyt pidämme äärimmäisen epätyydyttävänä, jälkeläisiksi jotka ovat jatkuvasti sitoutuneet ajatukseen olosuhteiden parantamisesta työskentelemällä lisää, opiskelemalla lisää luonnon olosuhteita ja löytämällä yhä parempia menetelmiä parantaa kaikkia niitä asioita, joita pidämme epätyydyttävinä. Tämä on oikea tapa ihmisille elää. Sen vuoksi jos jotkut ihmiset sanovat kaiken maapallolla olevan huonoa ja ainoa tyydyttävä asia korkeamman filosofian näkökulmasta on vetäytyä aktiivisesta palveluksesta ja elää muinaisten erakkojen tapaan, vastauksemme heille on ”Ei!”

Katso ympärillesi ja missä näet jopa kaikkein pienimmän olosuhteiden parannuksen, voit kutsua sitä pyrkimyksien vaikutukseksi ja esi-isien aikaansaannokseksi. Meillä on vain yksi tapa parantaa olosuhteita. Tehdä samoin kuin he tekivät, pyrkiä saavuttamaan yhä enemmän, parantaa olosuhteitamme yhä enemmän.

Kiitos!

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/misespuhe.pdf)  
 Alkuperäinen artikkeli: [Socialism vs. Market Exchange](http://mises.org/story/1023)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/mitavapaat/ -->
# Mitä ovat vapaat markkinat? – Murray N. Rothbard

> Vapaat markkinat ovat koostetermi yhteiskunnassa tapahtuville vaihdannoille. Jokainen vaihdanta toteutetaan vapaaehtoisena sopimuksena kahden ihmisen tai ihmisten ryhmän edustajan välillä. Nämä kaksi yksilöä (tai edustajaa) vaihtavat kaksi taloudellista hyödykettä, joko fyysisiä hyödykkeitä tai palveluita. Kun ostan lehtikioskista sanomalehden viidelläkymmenellä sentillä, kioskin

Vapaat markkinat ovat koostetermi yhteiskunnassa tapahtuville vaihdannoille. Jokainen vaihdanta toteutetaan vapaaehtoisena sopimuksena kahden ihmisen tai ihmisten ryhmän edustajan välillä. Nämä kaksi yksilöä (tai edustajaa) vaihtavat kaksi taloudellista hyödykettä, joko fyysisiä hyödykkeitä tai palveluita. Kun ostan lehtikioskista sanomalehden viidelläkymmenellä sentillä, kioskin pitäjä ja minä vaihdamme kaksi hyödykettä: minä luovun viidestäkymmenestä sentistä ja kioskin pitäjä sanomalehdestä. Tai jos työskentelen yrityksessä, vaihdan työpalveluitani yhteisesti sovitulla tavalla rahapalkkaan; tässä yritystä edustaa johtaja (edustaja), jolla on valtuutus palkata.

Molemmat osapuolet toteuttavat vaihdannan, koska molemmat odottavat hyötyvänsä siitä. Kumpikin myös toistaa vaihdannan seuraavan kerran (tai kieltäytyy siitä), koska hänen odotuksensa osoittautuivat oikeiksi (tai vääriksi) viime kerralla. Kauppaan tai vaihdantaan ryhdytään nimenomaisesti, koska molemmat osapuolet hyötyvät; jos he eivät odottaisi hyötyvänsä siitä, he eivät suostuisi vaihdantaan.

Tämä yksinkertainen järkeily torjuu argumentin vapaakauppaa vastaan, joka oli tyypillinen 1500- ja 1700-lukujen ”merkantilistisen” aikakauden Euroopalle ja jonka klassisesti esitti kuuluisa 1500-luvun ranskalainen esseisti Montaigne. Merkantilistit perustelivat, että kaikessa kaupassa yksi osapuoli hyötyy toisen kustannuksella, että jokaisessa maksutapahtumassa on voittaja ja häviäjä, ”hyväksikäyttäjä” ja hyväksikäytetty. Voimme nähdä välittömästi virheellisyyden tässä yhä suositussa näkökohdassa: halukkuus ja jopa innokkuus kauppaan tarkoittaa, että molemmat osapuolet hyötyvät. Nykyisessä peliteorian ammattikielessä kauppa on win-win -tilanne, ”positiivisen summan” eikä ”nollasumma-” tai ”negatiivisen summan” peli.

Kuinka molemmat osapuolet voivat hyötyä vaihdannasta?  Kumpikin arvostaa kahta tuotetta tai palvelua erilailla ja nämä erot muodostavat pohjan vaihdannalle. Minä esimerkiksi kävelen kadulla rahaa taskussani ilman sanomalehteä; kioskin pitäjällä taas on paljon sanomalehtiä, mutta hän on kärkäs saamaan rahaa. Joten löytäessämme toisemme, teemme kaupat.

Kaksi tekijää määrittävät kaupan ehdot: kuinka paljon jokainen osapuoli arvostaa jokaista kyseessä olevaa hyödykettä ja jokaisen osallistujan neuvottelutaidot. Kuinka monella sentillä yksi sanomalehti tai kuinka monella Mickey Mantle -baseball-kortilla saa Babe Ruthin riippuu kaikista osallistujista sanomalehtimarkkinoille tai baseball-korttimarkkinoille – siitä, kuinka paljon jokainen arvostaa kortteja verrattuna muihin hyödykkeisiin joita hän voisi ostaa. Nämä vaihdannan ehdot, ”hinnoiksi” kutsutut (sanomalehtien hinnat suhteessa rahaan tai Babe Ruth -kortit suhteessa Mickey Mantleseihin), määrittyvät viime kädessä siitä kuinka monta sanomalehteä tai baseball-korttia on markkinoilla saatavilla suhteessa siihen, kuinka suosiollisesti ostajat arvioivat näitä hyödykkeitä. Lyhyesti sanottuna niiden tarjonnan vuorovaikutuksella niiden kysynnän kanssa.

Annetulla hyödykkeen tarjonnalla lisäys ostajien mielissä sen arvosta nostaa hyödykkeen kysyntää, enemmän rahaa kilpailee siitä ja sen hinta nousee. Käänteinen tapahtuu, jos arvo ja siten sen hyödykkeen kysyntä laskevat. Toisaalta pitäen ostajien arvioita tai kysyntää hyödykkeelle annettuna tarjonnan kasvaessa jokaisen tarjonnan yksikön – jokaisen baseballkortin tai leipälimpun – arvo laskee ja siten tuotteen hinta laskee. Käänteinen ilmenee, jos tuotteen tarjonta laskee.

Siten markkinat eivät ole yksinkertaisesti vain järjestäytynyt valikoima, vaan äärimmäisen monimutkainen vuorovaikutteinen vaihdantojen matriisi. Alkukantaisissa yhteiskunnissa kaikki vaihdannat ovat joko vaihtokauppaa tai suoraa vaihdantaa. Kaksi ihmistä vaihtavat kahteen suoraan hyödylliseen hyödykkeeseen kuten hevoset lehmiin tai Mickey Mantlelit Babe Rutheihin. Mutta yhteiskunnan kehittyessä vähittäinen keskinäisten hyötyjen prosessi luo tilanteen, jossa yksi tai kaksi laajasti hyödyllistä ja arvokasta hyödykettä valitaan markkinoilla epäsuoran vaihdannan välineeksi. Tälle rahahyödykkeelle, yleensä muttei aina kulta tai hopea, on siten kysyntää ei ainoastaan sen itsensä tähden, vaan ennemminkin sen edistäessä uudelleenvaihdantaa toiseen haluttuun hyödykkeeseen. On paljon helpompaa maksaa terästyöläisille teräsharkkojen sijaan rahassa, joilla työläiset voivat ostaa mitä ikinä haluavatkaan. He ovat valmiit hyväksymään rahan, koska he tietävät kokemuksesta ja ymmärtävät, että myös kaikki muut yhteiskunnassa hyväksyvät tämän rahan maksuna.

Rahan käyttö mahdollistaa nykyaikaisen lähes äärettömän vaihdantojen matriisin, markkinat. Jokainen henkilö osallistuu erikoistumiseen tai työnjakoon tuottaen sitä missä hän on parhaimmillaan. Tuotanto alkaa luonnonvaroista ja sen jälkeen moninaisista laitteiden ja pääomahyödykkeiden muodoista, kunnes lopulta hyödykkeet myydään kuluttajalle. Jokaisessa tuotannon vaiheessa luonnonvaroista kuluttajahyödykkeeksi rahaa vaihdetaan vapaaehtoisesti pääomahyödykkeisiin, työhön ja maavaroihin. Joka askeleella kysyjien ja tarjoajien vapaaehtoiset vuorovaikutukset määrittävät vaihdantojen ehdot tai hinnat. Nämä markkinat ovat ”vapaat”, koska joka vaiheessa valinnat tehdään vapaasti ja vapaaehtoisesti.

Vapaat markkinat ja vapaiden hintojen järjestelmä tuo kuluttajien saataville hyödykkeet ympäri maailmaa. Vapaat markkinat tarjoavat myös kaikkein laajimmat ulottuvuudet yrittäjille, jotka riskeeraavat pääomaa kohdentaakseen resursseja mahdollisimman tehokkaasti kuluttajamassojen tulevien tarpeiden tyydyttämiseksi. Säästöt ja investoinnit voivat sen jälkeen kehittää pääomahyödykkeitä ja lisätä työntekijöiden tuottavuutta ja palkkoja, lisäten siten heidän elintasoaan. Vapaiden markkinoiden kilpailu palkitsee ja kannustaa teknisiin innovaatioihin, jotka antavat innovoijalle etumatkan kuluttajien tyydyttämisessä uusin ja luovin keinoin.

Investointeihin ei ainoastaan kannusteta, vaan ehkä vielä tärkeämpänä markkinoiden hintajärjestelmä ja  voittojen ja tappioiden kannustimet ohjaavat pääomasijoituksia ja tuotantoa oikeille poluille. Monimutkainen matriisi pystyy sovittamaan ja ”selvittämään” kaikki markkinat niin, ettei tuotantojärjestelmässä ole missään yllättäviä, odottamattomia ja selittämättömiä vajeita tai ylijäämiä.

Mutta vaihdannat eivät ole välttämättä vapaita. Monet ovat pakotettuja. Jos ryöstäjä uhkaa sinua ”rahat tai henki” –tyylisesti, maksusi hänelle on pakotettu ja ei- vapaaehtoinen ja ryöstäjä hyötyy kustannuksellasi. Ryöstäminen eikä vapaat markkinat noudattavat merkantilistista mallia: ryöstäjä hyötyy pakotetun kustannuksella. Hyväksikäyttöä ei tapahdu vapailla markkinoilla, vaan siellä missä pakottaja hyväksikäyttää uhriaan. Pitkällä aikavälillä pakottaminen on negatiivisen summan peliä, joka johtaa vähentyneeseen tuotantoon, säästöihin ja investointeihin, ehtyneeseen pääomavarantoon ja vähentyneeseen tuottavuuteen ja elintasoon kaikille, kenties jopa pakottajille itselleen.

Kaikissa yhteiskunnissa valtio on ainoa laillinen pakottamisen järjestelmä. Verotus on pakotettua vaihdantaa ja mitä raskaampi verotuksen taakka tuotannolle on, sitä todennäköisemmin talouskasvu haparoi ja laskee. Valtiollisen pakottamisen  muut muodot (esimerkiksi hintasääntelyt tai uusien kilpailijoiden markkinoille tuloa estävät rajoitukset) haittaavat ja rampauttavat markkinavaihdantoja, kun taas toiset (harhaanjohtavien käytäntöjen kiellot,  sopimuksien täytäntöönpano) edistävät vapaaehtoisia vaihdantoja.

Äärimmäisyyttä valtion pakottamisessa edustaa sosialismi. Sosialistisessa keskussuunnittelussa sosialistiselta suunnittelulautakunnalta puuttuu hintajärjestelmä maalle tai pääomahyödykkeille. Niin kuin jopa sosialistit, kuten Robert Heilbroner, nyt myöntävät, sosialistisella suunnittelulautakunnalle ei ole mitään keinoa laskea hintoja, kustannuksia tai investoida pääomaa niin, että tuotanntomatriisi pystyy sovittautuu ja selkiää. Nykyinen Neuvostoliittolainen kokemus, jossa runsas viljasato ei jostain syystä löydä tietään vähittäiskauppaan, on havainnollinen esimerkki mahdottomuudesta operoida nykyaikaista monimutkaista taloutta ilman vapaita markkinoita. Ei ole kannustimia eikä myöskään keinoja laskea hintoja ja kustannuksia rahtivaunujen saattamiselle viljan ääreen, viljamyllyille vastaanottaa ja käsitellä sitä ja niin edelleen läpi koko suuren määrän vaihteita saavuttaakseen lopulta kuluttajat Moskovassa tai Sverdlovskissa. Viljainvestointi turmeltiin lähes täysin.

Markkinasosialismi on itse asiassa ristiriita termistössä. Muodikas keskustelu markkinasosialismista jättää usein huomiotta erään olennaisen markkinoiden näkökohdan. Kun kahta hyödykettä vaihdetaan, tosiasiassa vaihdetaan näiden hyödykkeiden omistusoikeuksia. Kun ostan sanomalehden viidelläkymmenellä sentillä, myyjä ja minä vaihdamme omistusoikeuksia: luovun omistusoikeudesta viiteenkymmeneen senttiin ja myönnän sen kioskinpitäjälle ja hän luopuu sanomalehden omistajuudesta minulle. Tapahtuu tarkalleen sama prosessi kuin taloa ostettaessa, paitsi että sanomalehden tapauksessa asiat hoituvat paljon epämuodollisemmin ja voimme välttää monimutkaisen prosessin kauppakirjoja, notaarilla vahvistettuja sopimuksia, agentteja, asianajajia, kiinteistönvälittäjiä ja niin edelleen. Mutta näiden kahden maksutapahtuman taloudellinen luonne pysyy samana.

Tämä tarkoittaa, että vapaiden markkinoiden olemassaolon ja kukoistuksen avain on yhteiskunta, jossa yksityisomaisuuden oikeuksia ja omistusoikeutta kunnioitetaan, puolustetaan ja pidetään turvattuna. Toisaalta avain sosialismiin on tuotannontekijöiden, maan ja pääomahyödykkeiden valtion omistajuus. Silloin ei voi olla nimeksikään maan tai pääomahyödykkeiden markkinoita.

Eräät vapaiden markkinoiden kriitikot perustelevat, että omistusoikeudet ovat ristiriidassa ”ihmisoikeuksien” kanssa. Mutta kriitikot eivät näe, että vapaiden markkinoiden järjestelmässä jokaisella yksilöllä on omistusoikeus henkilöönsä ja työhönsä ja että hän voi solmia vapaita sopimuksia näistä palveluista. Orjuus rikkoo orjan perustavanlaatuista omistusoikeutta omaan kehoonsa ja henkilöönsä, oikeutta, joka on perusta mille tahansa henkilön omistusoikeudelle ei-humaaneille aineellisille objekteille. Lisäksi kaikki oikeudet ovat ihmisoikeuksia, oli sitten kyseessä jokaisen oikeus sananvapauteen tai yhden yksilön omistusoikeudesta omaan kotiinsa.

Yleinen syytös vapaiden markkinoiden yhteiskuntaa vastaan on, että se saattaa voimaan ”viidakon lait”, ”verissäpäisen kilpailun”, että se syrjäyttää kilpailulla ihmisten yhteistyön ja että se kohottaa aineellisen menestyksen henkisten arvojen, filosofian tai vapaa-ajan toimien sijalle. Juuri päinvastaisesti viidakko on pakottamisen, varkauden ja parasitismin yhteiskunta, joka tuhoaa elämää ja elintasoa. Rauhanomainen tuottajien  ja tarjoajien markkinakilpailu on perustavanlaatuisesti yhteistoiminnallinen prosessi, josta jokainen hyötyy ja jossa jokaisen elintaso kukoistaa (verrattuna siihen mitä se olisi ei-vapaassa yhteiskunnassa). Ja vapaiden yhteiskuntien kiistaton aineellinen menestys tarjoaa yleisen hyvinvoinnin, joka sallii nauttimisen suunnattomasta määrästä vapaa-aikaa sekä henkisiin asioihin perehtymisen muihin yhteiskuntiin verrattuna. Pakottavissa valtioissa vähäisin tai ei lainkaan markkinoiden toimintaa, kuten kommunismissa, arkipäiväisen elämän olemassaolon taakka ei ainoastaan köyhdytä ihmisiä aineellisesti vaan vaimentaa myös heidän elinvoimaansa.

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/mitamarkkinat.pdf)  
 Alkuperäinen artikkeli: [What Is the Free Market?](http://mises.org/story/1973)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/myytit/ -->
# Amerikan taloudelliset myytit – David Saied

> Valtavirran taloustieteilijät ja niin kutsutut asiantuntijat ovat täyttäneet suurimman osan amerikkalaisten mieliä monilla taloudellisilla myyteillä, joita media jatkuvasti vahvistetaan ja joita toistellaan kaduilla. Nämä myytit ovat parhaassa tapauksessa virheellisiä, toisinaan perustuen puolitotuuksiin. Suurin osa niistä on yksinkertaisesti väärin. Kuulemme ja

Valtavirran taloustieteilijät ja niin kutsutut asiantuntijat ovat täyttäneet suurimman osan amerikkalaisten mieliä monilla taloudellisilla myyteillä, joita media jatkuvasti vahvistetaan ja joita toistellaan kaduilla. Nämä myytit ovat parhaassa tapauksessa virheellisiä, toisinaan perustuen puolitotuuksiin. Suurin osa niistä on yksinkertaisesti väärin. Kuulemme ja luemme niitä joka päivä: ”inflaatio” aiheuttaa nousevat öljyn hinnat; kulutus on talouskasvun kaikkein tärkein elementti; matalat korot auttavat taloutta; valtion kulutus auttaa ”elvyttämään” taloutta; on ”kriisi” energiasta ja monia muita. Käsittelemme kaikkein yleisimpiä ja käymme läpi todellisuutta näiden myyttien takana.

### Inflaatio- ja energiamyytit

Inflaatio – tai paremminkin hintojen yleinen nousu [1] – ja nousu energiahinnoissa ovat asioita, jotka ovat aina luoneet lukuisia taloudellisia myyttejä. Seuraavat ovat muutamia kaikkein yleisimpiä.

#### 1. Myytti: ”Riippuvuus ulkomaisesta öljystä”

Tämä myytti esittää, että öljyhintojen ongelma johtuu Amerikan ”riippuvuudesta” ulkomaisesta öljystä. Ollen yksi pahimmista taloudellisista myyteistä, se vetoaa taloudellisiin isänmaallisuuteen ja ksenofobisiin tunteisiin, jotka ovat toisinaan läpitunkevia Yhdysvalloissa.

Korkealla öljyn hinnalla ei ole mitään tekemistä sen alkuperän kanssa; öljyn hinta määräytyy kansainvälisillä markkinoilla. Jos Yhdysvallat tuottaisi 100 prosenttia kuluttamastaan öljystä, hinta olisi edelleen sama, jos maailmanlaajuinen kysyntä ja tarjonta pysyisivät samoina. Öljy on raaka-aine, joten Yhdysvalloissa tuotetun barrelin hinta on periaatteessa sama kuin missä tahansa muussa maassa tuotetun öljybarrelin hinta, mutta kulut työstä, maasta ja lainsäädännöllisistä vaatimuksista ovat yleensä korkeammat Yhdysvalloissa kuin kolmansissa maissa. Näiden kustannusten alentaminen tukisi tarjontaa. Tarjonnan lisäys, joko Yhdysvalloissa tai muualla, painaa hintoja alemmaksi.

Tuotteen maahantuonti ei tarkoita ”riippuvuutta” siitä. Tämä on kuin sanoisi, että kun ”maahantuomme” ruokaa läheisestä kaupasta olemme ”riippuvaisia” kaupasta. Yleensä juuri päinvastainen pitää paikkansa; viejät ovat riippuvaisia meistä, koska olemme asiakas. Lisäksi maahantuonti yleensä tarkoittaa alhaisemmalla hinnalla ostamista siinä missä tuottaminen Yhdysvalloissa usein tarkoittaa kulutusta korkeammilla hinnoilla. Tämän voi todeta halvoilla maahantuoduilla tuotteilla, joita voimme ostaa Kiinasta, vertaamalla näitä usein samoja tuotteita korkeampiin hintoihin Yhdysvalloissa valmistettuna. Uskomatonta asiassa on, että protektionistit väittävät toisaalta että Amerikkaa pitäisi ”suojella” halvalta maahantuonnilta, mutta kun on kyse öljystä, he sanovat että meitä pitäisi ”suojella” ”kalliilta tuontiöljyltä.”

Useimmat, ellei kaikki, öljyn kalliimmat hinnat voidaan selittää rahan tarjonnan laajentamisella tai dollarin arvon alentamisella. Syy ei ole ulkomaisissa tuottajissa; syypää on keskuspankkimme.

#### 2. Myytti: ”Inflaation aiheuttaa nousevat öljyn hinnat”

Väärin. Jos rahan tarjonta pysyisi vakiona, silloin yhden tuotteen kuten öljyn hinnan nousu aiheuttaisi hinnan alennuksen muissa tuotteissa. Jos öljyyn kulutetaan enemmän rahaa, silloin rahaa on vähemmän käytettävissä muihin tuotteisiin. Tämä puolestaan aiheuttaa pudotuksen muiden tuotteiden kysynnässä, mikä pienellä viiveellä aiheuttaa pudotuksen muiden tuotteiden hinnoissa. Todellisuudessa inflaatio on aina rahataloudellinen ilmiö, jonka aikaansaa rahan tarjonnan lisäys keskuspankkien korkotason alennustoimien seurauksena.

#### 3. Myytti: ”Nykyisen inflaation aiheuttaa miljoonien uusien asiakkaiden lisääntynyt kysyntä Kiinassa ja Intiassa”

Aluksi tämä myytti vaikuttaa todelta. Miljoonat uudet asiakkaat ovat tulleet markkinoille ja siten on olemassa kovempi kysyntä useimmille tuotteille, mikä vaikuttaisi aikaansaavan korkeammat hinnat. Huomaamatta jää kuitenkin, että nämä uudet kuluttajat ovat myös uusia tuottajia. Yleensä useimmat ihmiset tuottavat paljon enemmän kuin kuluttavat, koska useimpien työntekijöiden täytyy tuottaa enemmän kuin he ansaitsevat palkkana (elleivät he tee näin, he menettävät työpaikkansa). Vaikkakin pitää paikkansa, että näiden uusien kuluttajien ansioista kysyntä on noussut, tarjonta on noussut vielä enemmän heidän lisääntyneen tuotantonsa vuoksi. Tämä on selvästi nähtävissä tiheinä hintojen pudotuksina useimpien Kiinassa tuotettujen tuotteiden kohdalla. Toisaalta ainoa tapa, jolla nämä uudet työntekijät voivat lisätä kulutustaan ylitse heidän ansioidensa, on luotto. Joten palaamme takaisin todelliseen syylliseen inflaation takana: luottolaajentuminen rahoitusmarkkinoilla keskuspankkien interventioiden takia.

### Kulutusmyytit

Valtavirtaan nämä myytit on asettanut pääosin keynesiläiset tai kysyntäpuolen taloustieteilijät, jotka pyrkivät vaikuttamaan julkiseen politiikkaan.

#### 4. Myytti: ”Kulutus on talouden kaikkein tärkein elementti”

Kulutus on tosiaankin tärkeä vapaassa taloudessa: erityisesti kuluttajien vapaus ostaa hyödykkeitä esteettömiltä markkinoilta. Kuitenkin avain pitkäaikaiseen taloudelliseen kasvuun on investoinnit (säästöt), jotka ovat kulutuksen vastapuoli. Julkinen politiikka joka edistää kulutusta – kuten alhaisia korkotasoja – tekee niin säästöjen kustannuksella. Vähäisemmät säästöt tarkoittavat vähemmän investointeja; talous joka ei säästä tai investoi tulee kuluttamaan kaikki resurssinsa ja päätyy lopulta konkurssiin.

#### 5. Myytti: ”Liiallinen kulutus on vapaiden markkinoiden kapitalistisen järjestelmän ominaisuus”

Väärin. Liiallista kulutusta aiheuttaa pääosin keskuspankkien keinotekoisen alhaiset korkotasot, jotka edistävät alhaisempia säästöjä ja korkeampaa kulutusta kuin tapahtuisi luonnostaan. Tällä hetkellä säästötilien todellinen korkotaso on negatiivinen. Siten ei ole mitään taloudellista järkeä säästää. Koska nämä samat politiikat saavat hinnat nousemaan, on järkevää kuluttaa välittömästi mahdollisimman paljon ennen kuin hinnat nousevat. Näemme siis että liiallisen kulutuksen aiheuttaa valtion politiikat eikä vapaiden markkinoiden kapitalistinen järjestelmä.

#### 6. Myytti: ”Fedin korkopolitiikka voi auttaa taloutta”

On hämmentävää kuinka useimmat amerikkalaiset – mukaan lukien useat niistä jotka taistelivat ankarasti 1900-luvulla keskitettyä suunnittelua vastaan – uskovat, että rahoitusmarkkinat ja talous hyötyvät Fedin keskitetystä manipulaatiosta ja vaikutuksesta.

Ylläpitääkseen alhaisen korkotason tavoitteensa Fedin täytyy lisätä likviditeettiä rahan tarjontaan luomalla rahaa hankkimatta lisää reservejä. Tämä on sitä huonomaineista rahan luomista ”tyhjästä”, jota niin monet arvostelevat. Monet uskovat tämän keinotekoisen likviditeettiruiskeen luovat taloudellista piristystä ja edistävän kasvua. Vaikkakin se luo ilmeisen tuottavat olosuhteet, nämä rahataloudelliset ruiskeet joudutaan ennen pitkää ”ostamaan takaisin”. Tämä takaisinmaksu tapahtuu korkeampina hintoina, niin kutsuttuna inflaationa.

Alhaiset korkotasot luovat myös valtavan siirtymän markkinoiden luonnollisen korkotason ja Fedin asettaman korkotason välille. Rahan kysynnän ja tarjonnan – pääosin säästöjen ja muiden talletusten tarjonnan ja luottojen kysynnän – tulisi asettaa korkotasot normaaleilla esteettömillä markkinoilla. Riskin tulisi myös kuulua osana markkinoiden asettamia korkotasoja.

Kun Fedi alentaa keinotekoisesti korkotasoja, se tekee niin alle markkinoiden tason, joka muodostuisi rahan kysynnän kokonaistarjonnan ja –kysynnän leikkauspisteeseen. Taso alle markkinatason luo korkeamman kysynnän luotoille; siten ihmiset ja yritykset velkaantuvat tavanomaisten tasojen yläpuolelle. Toisaalta alhaiset säästötilien tasot ajavat ihmiset nostamaan rahoja, alentaen varojen tarjontaa markkinoilla. Nämä siirtymät ovat lopulta tapahtuvan luottokriisin ytimessä, joka seuraa keinotekoisen alhaisten korkotasojen aiheuttamaa noususuhdannetta.

Nykyisten riskialttiiden rahoituskriisien aikana useimmat ihmiset vaatisivat preemiota tallettaakseen rahansa pankkiin. Lisäksi nykyisen likviditeettipulan tulisi merkitä alhaisempaa markkinoiden rahan tarjontaa. Molempien voimien tulisi painaa korkotasoja ylös. Jos markkinat olisivat häiriöttömät (tarkoittaen ilman Fedin interventioita), korkotasot olisivat korkeammat, eivät matalammat.

Nämä ja monet muut absurdit taloudelliset myytit ovat myrkyttäneet valtavirran amerikkalaisten mielet. Huolimatta oletettujen vapaiden markkinoiden voimien saapumisesta molempiin pääpuolueisiin 1980- ja 1990-luvuilla, uusia interventiollisia myyttejä vaikuttaa nousevan esiin lähes päivittäin. Vapaiden markkinoiden puolestapuhujien ja taloustieteilijöiden täytyy jatkaa kamppailua näitä vahingollisia taloudellisia myyttejä vastaan.

Viitteet:

[1] Vaikkakin inflaatio on rahan tarjonnan lisääntyminen, käytämme sanaa sen yleisessä populistisessa määritelmässä, ts. kuvaamaan yleistä hintojen nousua

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/myytit.pdf)  
 Alkuperäinen artikkeli: [America’s Economic Myths](http://mises.org/story/3085)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/nykypolitiikka/ -->
# Miksi nykypolitiikan mukaiset reseptilääkkeet eivät voi toimia – Thorsten Polleit

> (Tämä puheenvuoro pidettiin Euroopan parlamentin kuulemistilaisuudessa Strasbourgissa Ranskassa heinäkuun 14. päivänä 2009.) Syy tuholle Tekevätkö valtiot riittävästi taistellakseen tätä finanssi- ja talouskriisiä vastaan? Onko hyvä asia, että keskuspankit ovat leikanneet korkotasot käytännössä nollaan ja lisänneet rahan tarjonnan perustaa dramaattisesti tukeakseen

(Tämä puheenvuoro pidettiin Euroopan parlamentin kuulemistilaisuudessa Strasbourgissa Ranskassa heinäkuun 14. päivänä 2009.)

### **Syy tuholle**

Tekevätkö valtiot riittävästi taistellakseen tätä finanssi- ja talouskriisiä vastaan? Onko hyvä asia, että keskuspankit ovat leikanneet korkotasot käytännössä nollaan ja lisänneet rahan tarjonnan perustaa dramaattisesti tukeakseen finanssisektoria? Estyykö lama, jos valtiot ympäri maailmaa keräävät valtavia alijäämiä pyrkimyksenä vahvistaa kysyntää, tuotantoa ja työllisyyttä?

Jotta voimme vastata näihin kysymyksiin totuudenmukaisesti, meidän täytyy diagnosoida romahduksen syyt ja muodostaa sen jälkeen kunnollinen tie ulos siitä. Diagnoosi voidaan todeta yhdellä lauseella: Valtiot ovat aiheuttaneet finanssi- ja talousromahduksen tukahduttamalla vapaat markkinat. Ja resepti tämän romahduksen päättämiseksi on seuraava: Ainoastaan vapaat markkinat, ei valtio, voi päättää sen.

### **Romahduksen analyysi**

Jotta tämä on nähtävissä, täytyy luottomarkkinoiden romahduksen syyt analysoida käyttämällä luotettavaa – tarkoittaen itävaltalaista – taloustiedettä.

Romahdus on lopputulos valtion kontrolloimasta fiat-rahajärjestelmästä. Valtioiden omistamat keskuspankit pitävät yllä monopolia rahan tarjonnassa ja he lisäävät sitä tyhjästä laajentamalla *kiertoluottoja* (circulation credit). Tällainen rahataloudellinen järjestelmä luo väistämättä epätasapainoa.

Kiertoluottojen nousu laskee markkinoiden korkotasoja alle niiden luontaisten tasojen – tarkoittaen tasoja, jotka vallitsisivat ellei luottojen tarjontaa olisi keinotekoisesti lisätty. Alaspäin manipuloitu korkotaso houkuttelee lisäinvestointeja ja lietsoo samaan aikaan kulutuksen kasvuun nykyisillä tuloilla säästöjen kustannuksella. Tämän seurauksena rahan tarjonnan lisäys saa kokonaisrahataloudellisen kysynnän ylittämään resurssien kapasiteetin taloudessa – talous alkaa elämään yli varojensa.

Ennemmin tai myöhemmin nouseva rahan tarjonta työntää hintoja ylös, olivat ne sitten kulutushyödykkeiden tai omaisuuserien (kuten esimerkiksi osakkeiden, velkakirjojen, talojen, kiinteistöjen jne.) hintoja. Nousevat hinnat ovat tosiaankin luonteenomainen piirre pahamaineisen inflatoriselle valtion sponsoroimalle fiat-rahajärjestelmälle.

Tämän lisäksi keinotekoisesti tukahdutettu korkotaso siirtää lisääntyvästi niukkoja resursseja enemmän aikaa kuluttavien pääomahyödykkeiden tuotantoprosesseihin – kulutushyödykkeiden tuotantoprosessien kustannuksella. Vaikka rahan tarjonnan lisäys alustavasti voimistaa taloudellista toimintaa, seuraava noususuhdanne on, jokseenkin traagisesti, taloudellisesti kestämätön ja sitä tulee seuraamaan laskusuhdanne.

Jos injektio lisärahaa ja –luottoja tyhjästä olisi kertaluontoinen tapahtuma, noususuhdanteen purkautuminen ei otaksuttavasti kestäisi kauaa. Markkinoiden toimijat palauttaisivat heidän toivomansa suhteen kulutuksen, säästöjen ja investointien välille – jota luottojen ja rahan laajentaminen häiritsee – ja tämä paljastaisi virheinvestoinnit. Markkinoiden kysyntä tippuisi vailla yritysten odotuksia ja kannattamattomat sijoitukset likvidoitaisiin. Harhakuvaisen taloudellisen laajentumisvaiheen luomat työpaikat täytyisi leikata.

Valitettavasti nykyisessä valtion sponsoroimassa fiat-rahajärjestelmässä luottojen ja rahan lisäyksen luominen tyhjästä ei ole kertaluontoinen tapaus. Heti kun vapaiden markkinoiden voimat ilmoittavat korjausprosessista – toisin sanoen viestittävät lähestyvästä taantumasta – yleinen mielipide vaatii vastatoimenpiteitä.

Tämä puolestaan ei valu hukkaan keskuspankkien kohdalla. Rahatalouden päättäjät lisäävät luottojen ja rahan tarjontaa vielä enemmän, tuoden siten korkotasot jopa vielä alemmille tasoille. Toisin sanoen rahapolitiikka taistelee romahduksen korjausta vastaan turvautumalla nimenomaiseen keinoon, joka alkujaan *aikaansai* romahduksen.

Toisinaan tällainen strategia saattaa toimia. Lähestyvä taantuma (laskusuhdanne) voidaan, korkotasojen laskun keinoin, kääntää ympäri toipumiseksi (noususuhdanne). Murray N. Rothbard selittää miksi

> Nousuhdannetta pidetään yllä ja edellä sen väistämätöntä lopputulemaansa toistuvilla ja kiihtyvillä elvyttävän pankkiluoton annoksilla.[1](/artikkeleja/nykypolitiikka/#sdfootnote1sym)

Kuitenkin heti kun luottolaajentuminen todella pysähtyy, paljastuu väistämätön sopeutuminen ja yritykset likvidoivat epäkurantteja sijoituksia ja leikkaavat kannattamattomia työpaikkoja. Mitä kauemmin heikentyvää noususuhdannetta pidetään yllä, sitä suurempia ovat virheinvestoinnit jotka täytyy korjata ja sitä suurempia ovat menetykset tuotannossa ja työllisyydessä.

Epäilemättä korkotasoja tukahduttava rahapolitiikka on valtavirran taloustieteilijöiden laajasti ylistämä keino taloudelliseen toipumiseen. Juuri tämä kyseinen vakaumus lainaa älyllisen tukensa valtioille ja niiden keskuspankeille toimintapolitiikan jatkamiselle, joka alkujaankin aiheutti tuhon.

Ludwig von Mises tiesi yleisön ideologisesta vastenmielisyydestä korkotasojen nostolle ja hän asetti seuraavan traagisen tapahtumaketjun seuraavasti:

> Yleisön mielessä lisää inflaatiota ja lisää luottolaajentumista ovat ainoa lääke pahuutta vastaan, jonka inflaatio ja luottojen laajentaminen ovat saaneet aikaan.[2](/artikkeleja/nykypolitiikka/#sdfootnote2sym)

Mutta Mises oli hyvin tietoinen, että korkotasojen painaminen yhä alemmille tasoille ei ratkaise ongelmaa. Hän kirjoitti:

> Talousjärjestelmään vaikuttava aaltomainen liike, toistuvat nousukaudet joita seuraa laskukaudet, on väistämätön tulos pyrkimyksistä, toistettuna yhä uudelleen, alentaa markkinoiden kokonaiskorkotasoa luottolaajentumisen keinoin. Ei ole mitään keinoa välttää luottolaajentumisen aikaansaamaa noususuhdanteen lopullista romahdusta. Ainoa vaihtoehto on, että joko kriisi saapuu aikaisemmin vapaaehtoisen tulevien luottolaajennusten hylkäämisen seurauksena tai myöhemmin lopullisena ja täydellisenä katastrofina siihen kohdistuvalle valuuttajärjestelmälle.[3](/artikkeleja/nykypolitiikka/#sdfootnote3sym)

### **Vaara vapaiden markkinoiden tuhoamisesta täysin**

Kuten yllä on mainittu, totuudenmukainen diagnoosi sairauden syistä on välttämätöntä ratkaisujen löytämiseksi. Jos hyväksyy itävaltalaisen taloustieteen tarjoaman – varsinaisen kiistämättömästi oikean – diagnoosin sairaudesta, tulee vetää kaksi johtopäätöstä.

Ensinnäkin, enemmän luottoja ja rahaa alemmilla korkotasoilla eivät voi, ja eivät pysty, estämään lopullista tuhoa, jonka on aiheuttanut liian paljon luottoja ja rahaa. Toiseksi – ja tämä näkökohta ei välttämättä herätä ihmisten huomiota heti – valtioiden pyrkimykset taistella korjausta vastaan tulevat tuhoamaan sen vähän mitä vapaiden markkinoiden järjestyksestä on jäljellä.

Tämä tulee selväksi tarkasteltaessa liikepankkien yksityisen omistajuuden roolia nykyisessä luottomarkkinoiden turbulenssissa. Liikepankit ovat rahan pääasiallisia tuottajia niiden myöntäessä lainoja yksityisille kotitalouksille, yrityksille ja julkisille tahoille.

Pankkien omistajat ovat kuitenkin kasvavissa määrin huolestuneet, että lainaajat saattavat epäonnistua hoitamaan luottojaan sovitusti. Tämän seurauksena he käskevät pankinjohtajiaan pidättäytymään uusimasta erääntyviä lainoja – puhumattakaan laajentamasta pankin luottoaltistumista. Jos pankit vaativat lainaajia maksamaan takaisin lainansa, rahavaranto laskee ja tämä saa liikkeelle mukautumiset, joita enemmistön mielipide niin paljon vihaa.

Ylläpitääkseen nykyisen luottojen ja rahan tarjonnan tason valtio saattaa haluta (ja saattaa löytää) yleisön tuen kansallistaakseen suuria osia pankkisektorista. Silloin se voisi pakottaa kansallistetut pankit laajentamaan luottoja ja rahaa yrityksille, kotitalouksille ja valtioille – poliittisesti soveliaalla tavalla.

Sanomattakin on selvää, että tällainen kehitys saa aikaan ongelmia kaikkein suurimmassa mahdollisessa mittakaavassa. Se asettaa valtion kontrolliin päätöksistä kuka saa luottoja ja millä ehdoilla ja tällainen talous kääntyy (ennemmin tai myöhemmin) käsky- tai suunnitelmataloudeksi.

### **(Ainoa) tie ulos**

Tätä taustaa vasten on vedettävä johtopäätös, että valtion interventionismi rahatalouden alueella on itse asiassa saanut aikaan hirvittävää vahinkoa. Viimeisin luottomarkkinoiden sekasorto on erinomainen todiste siitä, että interventionismi ei saavuta sille asetettuja tavoitteita.

Kuten Mises kirjoittaa:

> Interventionismi ei ole taloudellinen järjestelmä, tarkoittaen ettei se ole menetelmä, joka mahdollistaa ihmisille saavuttaa heidän päämääränsä. Se on pelkästään menettelytapojen järjestelmä, joka häiritsee ja aikanaan tuhoaa markkinatalouden. Se haittaa tuotantoa ja vahingoittaa tarpeiden tyydyttämistä. Se ei tee ihmisiä rikkaammiksi, se tekee ihmiset köyhemmiksi.[4](/artikkeleja/nykypolitiikka/#sdfootnote4sym)

Ainoa tie pois tuhosta on palata kestävään rahaan – tarkoittaen vapaiden markkinoiden rahaan – yksityistämällä valtiojohtoinen rahajärjestelmä. Vapaiden markkinoiden järjestys, jossa ihmiset vapaasti päättävät yleisesti hyväksytyistä vaihdannan välineistä, tukeutuisi otaksuttavasti kultaan, mutta mahdollisesti myös muihin välineisiin (esimerkiksi hopeaan, platinaan ja niin edelleen).

Tarve paluulle kestävään rahaan ei ole, kuten eräät hysteeriset vastustajat ja valtavirran taloustieteilijät saattavat pitää yllä käsitystä, ideologisesti motivoitunutta. Päinvastoin, se voidaan loogisesti johtaa Misesin *prakseologiasta* tai ihmisen toiminnan logiikan tieteestä – ainoastaan vapaiden markkinoiden raha on yhteensopiva ylläpitämään vapaiden markkinoiden järjestystä.

Tämä globaali rahataloudellinen tuho on osoitus totuudesta, jota Mises ja hänen seuraajansa ovat esittäneet prakseologian perusteella, nimittäin että valtion kontrolloima fiat-raha tulee epäonnistumaan. Se viestittää meille, että on korkea aika etsiä perustavanlaatuista rahataloudellista uudistusta: paluuta vapaiden markkinoiden rahaan, suojelemaan ja ylläpitämään ihmisten vapautta ja taloudellista hyvinvointia.

**Viitteet**

[1](/artikkeleja/nykypolitiikka/#sdfootnote1anc) Murray Rothbard, [*For A New Liberty*](http://mises.org/store/For-A-New-Liberty-P301C18.aspx) (Ludwig von Mises Institute, 2006 [1973]), s. 237.

[2](/artikkeleja/nykypolitiikka/#sdfootnote2anc) Ludwig von Mises, [*Human Action*](http://mises.org/store/Human-Action-The-Scholars-Edition-P119.aspx) (Fox & Wiley, 1996), s. 576–7.

[3](/artikkeleja/nykypolitiikka/#sdfootnote3anc) [Ibid.](http://mises.org/store/Human-Action-The-Scholars-Edition-P119.aspx), s. 572.

[4](/artikkeleja/nykypolitiikka/#sdfootnote4anc) Ludwig von Mises, [*Interventionism: An Economic Analysis*](http://mises.org/store/Interventionism-An-Economic-Analysis-P86.aspx) (The Foundation for Economic Education, 1940), s. 77.

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/nykypolitiikka.pdf)  
Alkuperäinen artikkeli: [Why the Current Policy Prescriptions Cannot Possibly Work](http://mises.org/story/3595)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/obama/ -->
# Obama asettaa talouden rattaat hevosen eteen – Peter Schiff

> Ensimmäisessä televisioidussa puheessaan kongressin edessä presidentti Obama vakuutti, että vauraus palaa heti kun valtio saa talouden luottovirrat entiselleen. Hänelle saattaa tulla yllätyksenä, mutta talous ei voi pyöriä kulutusluotoilla. Kaiken lisäksi luottovirrat Yhdysvaltoihin pysähtyivät erittäin hyvästä syystä: ei ole enää säästöjä

Ensimmäisessä televisioidussa puheessaan kongressin edessä presidentti Obama vakuutti, että vauraus palaa heti kun valtio saa talouden luottovirrat entiselleen. Hänelle saattaa tulla yllätyksenä, mutta talous ei voi pyöriä kulutusluotoilla. Kaiken lisäksi luottovirrat Yhdysvaltoihin pysähtyivät erittäin hyvästä syystä: ei ole enää säästöjä mistä lainata. Valtion pyrkimykset saattaa luottoja yksinkertaisesti saataville ilman tuottavan kapasiteetin jälleenrakentamista tai lisääntyneitä säästöjä ovat tuomitut tuhoamaan, mitä taloudestamme on enää jäljellä.

Obamatalouden keskeisiä periaatteita vaikuttavat olevan, että luottojen saatavuus mahdollistaa ihmisille rahojen lainaamisen tavaroiden ostamiseen, kulutus tulee kannustamaan tuotantoa ja työllisyyttä ja näin talous tulee kasvamaan. Tämä on viehättävä ja kaunis kuva, mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa kuinka talous toimii. Presidentti ei ymmärrä, että tuotanto tekee kulutuksen mahdolliseksi ja säästöt mahdollistavat luotot. Nykyaikaisen talouden laajuus ja monimutkaisuus ovat hämärtäneet nämä yksinkertaiset asiat, mutta näkymän kaventaminen pienempään mittakaavaan saattaa auttaa usvan hälventämisessä.

Oletetaan hyvin pieni vaihdantatalous koostuen ainoastaan kolmesta henkilöstä: lihakauppiaasta, leipurista ja kynttilöiden valmistajasta. Jos kynttilänvalmistaja haluaa leipää tai lihaa, hän tekee kynttilöitä ja käy niillä kauppaa. Kynttilänvalmistaja haluaa aina ruokaa, mutta hänen kysyntänsä voidaan tyydyttää ainoastaan, jos hän tekee kynttilöitä, joita ilman hän tulee nälkäiseksi. Pelkkä tosiasia, että hän haluaa leipää ja lihaa, on merkityksetön.

Saapukoon luoton taikasauva, jonka monet uskovan voivan korvata tuotannon. Oletetaan lihakauppiaan onnistuneen tuottamaan ylimääräistä lihaa ja hänellä on enemmän kuin hän päivittäin tarvitsee. Kynttilänvalmistaja tiedostaa tämän ja pyytää lihakauppiaalta pihviä lainaksi käydäkseen sillä leipurin kanssa kauppaa leivästä. Tämän maksutapahtuman toteutumiseksi lihakauppiaan on ensin täytynyt valmistaa lihaa, jota hän ei ole kuluttanut (säästöt). Tämän jälkeen hän lainaa säästönsä kynttilänvalmistajalle, joka laatii lihakauppiaalle lapun lupauksesta maksaa velkansa kynttilöissä.

Tällä kertaa lihakauppiaan pihvin valmistus mahdollisti kynttiläntekijän leivän ostamisen, joka myös täytyi valmistaa. Se tosiasia, että kynttilänvalmistajan saatavilla oli luottoa, ei lisännyt kysyntää tai vahvistanut taloutta. Itse asiassa käyttämällä ostamiseen luottoa kynttilöiden sijaan, taloudessa on nyt vähemmän kynttilöitä ja lihakauppiaalla vähemmän pihvejä, joilla hän voi ostaa itselleen leipää. Äsken siis tapahtui seuraavaa: säästöjensä avulla lihakauppias lainasi tuotannolla luomaansa ostovoimaa kynttilänvalmistajalle, joka käytti sitä leivän ostamiseen.

Vastaavasti kynttilänvalmistaja olisi voinut tarjota ”kynttilävelkakirjaa” suoraan leipurille. Mutta jälleen kerran ostotapahtuma olisi voinut onnistua ainoastaan, jos leipuri olisi tosiaankin leiponut leivän, jota hän ei itse olisi kuluttanut ja näin ollen hän pystyisi lainaamaan säästöjään kynttilänvalmistajalle. Koska leipuri lainasi leipänsä kynttilänvalmistajalle, hänellä ei ole enää leipää jolla käydä kauppaa itselleen pihvistä.

Luotto ei millään tavalla lisää kokonaiskulutusta tässä yhteisössä, se pelkästään muuttaa kulutuksen jakaantumista tilapäisesti. Ainoa tapa kokonaiskysynnän kasvulle on kynttilöiden, pihvin ja leivän tuotannon lisääminen.

Eräs tapa jolla luottoa voitaisiin käyttää tämän talouden kasvattamiseen olisi, että kynttilänvalmistaja lainaisi leipää ja pihviä tullakseen toimeen sillä aikaa kun hän parantaa kynttilänvalmistuslaitteistonsa tuotantokapasiteettia. Jos hän menestyy, hän pystyy maksamaan lainansa takaisin lisääntyneestä tuotannostaan korkojen kera ja hyötyisi siten lisääntyneestä tuottavuudesta. Tässä tapauksessa lihakauppiaan ja leipurin alhaisempi kulutus johtaisi säästöjen kertymiseen, jotka tämän jälkeen lainattaisiin kynttilänvalmistajalle rahoittamaan hänen pääomainvestointejaan. Jos lihakauppias ja leipuri olisivat kuluttaneet kaiken tuotantonsa, yhtään säästöjä ei olisi kertynyt ja luottoa ei olisi ollut saatavilla kynttilänvalmistajalle, anastaen näin yhteisöltä lisääntyneen tuottavuuden joka siitä olisi seurannut.

Toisaalta jos kynttilänvalmistaja olisi ainoastaan lainannut leipää ja lihaa ottaakseen lomaa kynttilänvalmistuksesta, yhteisö ei olisi hyötynyt mitenkään ja olisi hyvin todennäköistä, ettei kynttilänvalmistaja pystyisi maksamaan lainaansa takaisin. Tässä tapauksessa kuluttajaluoton lisääminen haaskaa säästöjä, joita ei ole enää saatavilla muiden tuotantoinvestointien rahoittamiseen.

Mitä tapahtuisi jos luonnonkatastrofi tuhoaisi kaikki kynttilöiden, leivän ja lihan valmistukseen käytetyt laitteet? Kohdatessaan vaarallisen pulan ruuasta ja valaistuksesta Barack Obama tarjoaisi talouden elvyttämistä jakamalla rahaksi kutsuttuja paperinpalasia ja takaisi lainoja kaikille kulutusta haluaville. Mitä hyötyä rahasta olisi? Saisivatko nämä paperinpalat tai lainat tuotteet ilmestymään taianomaisesti?

Paperirahan tuominen tähän talouteen ainoastaan lisää lihakauppiaan, leipurin ja kynttilänvalmistajan kykyä nostaa hintoja (mitattuna rahassa eikä kauppaa käydyissä tuotteissa) sen jälkeen kun tuotteita on jälleen aloitettu valmistamaan. Ainoa tapa vaurauden palauttamiseen on korjata tuhoutuneet laitteet ja aloittaa tuotanto uudelleen.

Surullinen totuus on, että Amerikan talouden tuotantokapasiteetti on pääosin riekaleina. Valmistava taloutemme on korvattu riippuvuudella terveydenhuollosta, rahoituspalveluista ja valtion kulutuksesta. Tällaiseen järjestelmän vapaamman luoton ja suuremman paperirahamäärän tuominen ei tee mitään muuta kuin lisää inflaatiota. Meidän tulee palata takaisin tuotannon perusteisiin. Se ei tule olemaan helppoa, mutta se toimii.

Presidentti Obama haluaisi meidän kaikkien uskovan, että voimme kaikki viettää päivän rentoutuen kylpyammeessa sillä aikaa kun hänen painokoneensa tekevät kaiken työn meidän puolestamme. Ongelmana on vain, että kun nousemme kylpyammeesta päivälliselle, lautasellamme on ainoastaan velkakirja pihvistä.

Copyright © 2009 [Euro Pacific Capital](http://www.europac.net/)  
Translation copyright © 2009 Petri Kajander  
Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/obama.pdf)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/omaisuus/ -->
# Vapaus ja omaisuus – Ludwig von Mises

> …yksilöllisyyden ja kapitalismin toimintaperiaatteet ja niiden soveltaminen taloudellisiin asioihin eivät tarvitse puolestapuhujaa tai propagandistia. Saavutukset puhuvat puolestaan. — Ludwig von Mises   I Vapaudesta oli vallalla kaksi erilaista näkemystä 1700-luvun lopulla, joista molemmat ovat hyvin erilaisia nykyajan käsitykselle vapaudesta. Ensimmäinen

[![Kindle](/wp-content/uploads/2013/08/kindle_101.jpg)](https://www.amazon.com/dp/B00EBQSHPE)[![iBookstore](/wp-content/uploads/2013/08/iBookstore_101.jpg)](http://itunes.apple.com/fi/book/id683946897)

|  |
| --- |
| …yksilöllisyyden ja kapitalismin toimintaperiaatteet ja niiden soveltaminen taloudellisiin asioihin eivät tarvitse puolestapuhujaa tai propagandistia. Saavutukset puhuvat puolestaan. |
| — Ludwig von Mises |

I

Vapaudesta oli vallalla kaksi erilaista näkemystä 1700-luvun lopulla, joista molemmat ovat hyvin erilaisia nykyajan käsitykselle vapaudesta.

Ensimmäinen näistä käsitteistä oli puhtaasti akateeminen ja ilman mitään sovellusta poliittisten asioiden hoidolle. Se oli muinaisista kirjoista johdettu käsite, jonka tutkiminen oli tuolloin korkeamman opetuksen summa ja sisältö. Näiden kreikkalaisten ja roomalaisten kirjoittajien silmissä vapaus ei ollut jotain, joka täytyi sallia kaikille. Se oli vähemmistön etuoikeus, enemmistöltä evättävä. Nykyisen terminologian mukaisesti se, mitä kreikkalaiset kutsuivat demokratiaksi, ei ollut sitä, mitä Lincoln kutsui kansan toteuttamaksi valtionhallinnoksi, vaan oligarkia, täysivaltaisten kansalaisten suvereniteetti, jossa massat olivat metoikkeja tai orjia. Edes tätä 300-luvun ennen ajanlaskun alkua jälkeistä melko rajoittunutta vapautta filosofit, historioitsijat ja puhujat eivät käsitelleet käytännöllisenä perustuslaillisena instituutiona. He näkivät sen peruuttamattomasti kadotetun menneisyyden ominaisuutena. He valittelivat tämän kultaisen ajanjakson katoamista, mutta heillä ei ollut mitään keinoa siihen palaamiseksi.

Toinen vapauden käsite ei ollut yhtään vähemmän oligarkkinen, vaikkakaan siihen ei inspiroinut mikään kirjallinen muistelo. Se oli maata omistavan aristokratian ja toisinaan kaupungin aateliston tavoite etuoikeuksiensa säilyttämiseksi kuninkaallista absolutismia vastaan. Pääosassa Manner-Eurooppaa prinssit pysyivät voitokkaina näissä konflikteissa. Ainoastaan Englannissa ja Alankomaissa ala-aateli ja kaupunkilaisaatelisto onnistuivat torjumaan dynastiat. Mutta he eivät voittaneet vapautta kaikille, vaan vapauden eliiteille, kansan vähemmistölle.

Meidän ei tule paheksua tekopyhiksi henkilöitä, jotka noina aikoina julistivat vapautta samaan aikaan, kun he säilyttivät useiden lailliset kyvyttömyydet, jopa maaorjuuden ja orjatyön. He kohtasivat ongelman, johon heillä ei ollut tyydyttävää vastausta. Tavanomainen tuotantojärjestelmä oli liian kapea jatkuvasti kasvavalle väestölle. Ihmisten lukumäärä oli kasvussa, joille maatalouden esikapitalistisissa menetelmissä, termin täydessä merkityksessä, ei ollut sijaa. Nämä sijaiset olivat nälkää näkeviä kerjäläisiä. He olivat uhka vallitsevalle yhteiskuntajärjestykselle ja pitkän aikaan kukaan ei pystynyt kuvittelemaan vallitsevalle tilanteelle mitään muuta järjestystä, joka pystyisi ruokkimaan nämä kaikki kurjat poloiset. Ei tullut kyseeseenkään myöntää heille täysiä kansalaisoikeuksia, vielä vähemmän ottaa heidät osalliseksi valtion asioiden hoitoon. Hallitsijat pitivät ainoana ratkaisuna pitää heidät hiljaisina voimakeinoin.

### II

Esikapitalistinen tuotantojärjestelmä oli rajoittunut. Sen historiallisena perustana oli sotilasvalloitus. Voitokkaat kuninkaat antoivat maat ritareilleen. Nämä aristokraatit olivat sananmukaisessa merkityksessä valtiaita, heidän ollessaan riippumattomia markkinoilla ostavista tai ostoista pidättyvistä kuluttajista. Toisaalta he olivat pääasiallisia asiakkaita valmistavalle teollisuudelle, joka kiltajärjestelmän alaisena oli järjestynyt korporaatiolliseen muotoon. Tämä muoto oli innovaatioiden vastainen. Se kielsi poikkeamat tavanomaisista tuotannon muodoista. Ihmisten lukumäärä, joille löytyi töitä edes maataloudesta tai käsityöläisammattien parista, oli rajoittunut. Näissä olosuhteista monen miehen täytyi huomata Malthusin sanoja käyttäen, että ”luonnon suunnattomissa pidoissa ei ole suojaisaa paikkaa hänelle” ja ”luonto pyytää häntä poistumaan”.[[2]](/artikkeleja/omaisuus/#_ftn2) Mutta kuitenkin osa näistä hylkiöistä onnistui selviytymään, saamaan lapsia ja kasvattamaan varattomien lukumäärää yhtä toivottomammaksi.

Mutta sen jälkeen saapui kapitalismi. Tavanomaisesti kapitalismin katsotaan tuoneen radikaaleja innovaatioita, jotka mekaanisilla tehtailla korvasivat alkukantaisemmat ja vähemmän tehokkaammat artesaanien pajojen menetelmät. Tämä on melko ylimalkainen näkemys. Kapitalismille luonteenomainen piirre, joka erotti sen esikapitalistisista tuotantomenetelmistä, oli sen uusi tapa markkinoida. Kapitalismi ei ole pelkästään massatuotantoa, vaan massatuotantoa massojen tarpeiden tyydyttämiseksi. Vanhoina hyvinä aikoina käsityöläiset olivat palvelleet lähes yksinomaan hyvin toimeentulevien tarpeita. Tehtaat tuottivat halpoja hyödykkeitä kaikille. Kaikki varhaiset tehtaat osoittautuvat suunnitelluksi palvelemaan massoja, samaa kansanluokkaa joka työskenteli tehtaissa. Ne palvelivat niitä joko suoraan tarjonnallaan tai epäsuorasti viennillä tarjoten siten ulkomaista ruokaa ja raaka-aineita. Tämä markkinoinnin periaate oli varhaisen kapitalismin tunnusmerkki niin kuin se on nykypäivän kapitalisminkin. Työntekijät itse ovat kuluttajia, jotka kuluttavat pääosan kaikista tuotetuista hyödykkeistä. He ovat suvereeneja asiakkaita, jotka ovat ”aina oikeassa”. Heidän ostamisensa tai pidättymisensä ostamisesta määrittää mitä tuotetaan, missä määrin ja millaisella laadulla. Ostamalla itselleen parhaaksi sopivaa he saavat jotkut yritykset kannattaviksi ja laajentumaan ja toiset kannattamattomiksi ja supistumaan. Siten he jatkuvasti muuttavat tuotannontekijöiden hallintaa liikemiesten haltuun, jotka ovat kaikkein menestyksekkäitä täyttämään heidän tarpeensa. Kapitalismissa tuotannontekijöiden yksityinen omistus on yhteiskunnallinen toiminto. Yrittäjät, kapitalistit ja maanomistajat ovat niin sanotusti kuluttajien valtuuttamia ja heidän valtuutuksensa on kumottavissa. Tullakseen rikkaaksi ei riitä, että on kerran säästänyt ja kerännyt pääomia. On välttämätöntä sijoittaa yhtä uudestaan niihin toimintoihin, jotka parhaiten täyttävät kuluttajien tarpeet. Markkinaprosessi on päivittäin toistuva äänestys ja se poistaa kannattavien ihmisten joukosta väistämättömästi ne, jotka eivät työllistä omaisuuttaan kansan käskemällä tavalla. Mutta liiketoiminta, kaikkien nykypäivän valtioiden ja itsenimettyjen älykköjen fanaattisen vihan kohde, saavuttaa ja säilyttää suuruutensa ainoastaan, koska se työskentelee massoille. Harvojen yltäkylläisyyteen keskittyvät tuotantolaitokset eivät koskaan saavuta suurta kokoa. 1800-luvun historioitsijoiden ja poliitikkojen epäkohtana oli, etteivät he oivaltaneet työläisten olleen teollisuuden tuotteiden pääasiallisia kuluttajia. Heidän näkökulmastaan palkansaajat ahersivat ainoastaan parasiittisen vapaa-aikaisen luokan yksinomaiseksi hyödyksi. He raatoivat harhaluulossa, että tehtaat olivat vahingoittaneet manuaalisten työntekijöiden asemaa. Jos he olisivat kiinnittäneet vähäkään huomiota tilastoihin, he olisivat helposti huomanneet näkökantansa virheellisyyden. Lapsikuolleisuus putosi, keskimääräinen elinikä piteni, väestö moninkertaistui ja tavallinen keskiverto ihminen nautti mukavuuksista, joista aikaisemman aikakauden hyvin toimeentulevat eivät edes unelmoineet.

Kuitenkin tämä ennennäkemätön massojen vaurastuminen oli pelkästään teollisen vallankumouksen sivutuote. Sen pääasiallinen saavutus oli taloudellisen ylivallan siirtyminen maanomistajilta koko väestölle. Tavallinen ihminen ei ollut enää raataja, joka joutui tyytymään rikkaiden pöydistä tippuviin murusiin. Kolme hyljeksittyä kastia, jotka olivat tunnusomaisia esikapitalistisille ajanjaksoille – orjat, palvelijat ja patrististen ja skolastisten kirjailijoiden yhtä lailla brittiläisen lainsäädännön kanssa 1500-luvulta 1700-luvulle viittaamat vähävaraiset – katosivat. Heidän jälkeläisistään tässä uudessa liiketoiminnan ympäristössä ei tullut ainoastaan vapaita työläisiä, vaan myös kuluttajia. Tämä radikaali muutos heijastui myös markkinoilla liiketoiminnan painotuksessa. Liiketoiminta tarvitsee ennen kaikkea markkinoita ja vielä kerran markkinoita. Tämä on kapitalistisen yrityksen mantra. Markkinat  tarkoittavat asiakkaita, ostajia, kuluttajia. Kapitalismissa on vain yksi tapa vaurastua: palvella kuluttajia paremmin ja halvemmalla kuin muut.

Kaupassa ja tehtaalla omistaja – tai yrityksissä osakkeenomistajien edustaja, toimitusjohtaja – on pomo. Mutta tämä isännyys on pelkästään näennäistä ja ehdollista. Se on kuluttajien ylivoimaisuuden alaista. Kuluttaja on kuningas, todellinen pomo, ja valmistaja on mennyttä, ellei hän ylitä kilpailijoitaan palvelemalla paremmin asiakkaita.

Tämä mahtava taloudellinen muodonmuutos muutti maailmaa. Hyvin pian se siirsi poliittisen vallan etuoikeutetulta vähemmistöltä kansan käsiin. Täysi-ikäisten äänioikeus seurasi teollisen äänioikeuden vanavedessä. Tavallinen ihminen, jolla markkinaprosessi oli antanut vallan valita yrittäjistä ja kapitalisteista, saavutti vastaavan vallan valtionhallinnon alueella. Hänestä tuli äänestäjä.

Merkittävät taloustieteilijät ovat maininneet, mielestäni ensimmäisenä edesmenneen Frank A. Fetterin toimesta, että markkinat ovat demokratia, jossa jokainen sentti antaa oikeuden äänestää. Oikeampaa olisi sanoa, että kansan edustuksellinen valtionhallinto on pyrkimys järjestää perustuslailliset asiat markkinoiden mallin mukaisesti, mutta tätä mallia ei voida koskaan täysin saavuttaa. Politiikassa vallitsee aina enemmistön tahto ja vähemmistöt joutuvat taipumaan siihen. Se palvelee myös vähemmistöjä, olettaen, etteivät ne ole liian vähäpätöisiä lukumäärältään tullakseen sivuutetuiksi. Vaateteollisuus ei tuota vaatteita ainoastaan normaaleille ihmisille, vaan myös pyyleville, ja kustannusala ei paina ainoastaan länkkäreitä ja salapoliisitarinoita massoille, vaan myös kirjoja arvostelukykyisille lukijoille. On olemassa myös toinen tärkeä ero. Politiikassa yksilöllä tai pienellä yksilöiden ryhmällä ei ole keinoja olla tottelematta enemmistön tahtoa. Mutta intellektuellin osa-alueella yksityinen omaisuus tekee vastarinnan mahdolliseksi. Kapinoitsija joutuu maksaan hinnan itsenäisyydestään – mitään ilmaista ei ole olemassa ilman uhrauksia. Mutta jos on valmis maksamaan hinnan, on mahdollista poiketa vallitsevasta oikeaoppisuudesta tai uusortodoksiasta. Millaiset olisivatkaan olleet olosuhteet sosialistisessa kansanyhteisössä vääräuskoisille, kuten Kierkegaard, Schopenauer, Veblen tai Freud? Monetille, Courbetille, Walt Whitmanille, Rilkelle tai Kafkalle? Kaikkina aikoina uuden ajattelun ja toiminnan pioneerit ovat pystyneet työskentelemään ainoastaan, koska yksityisomistus on mahdollistanut enemmistön tapojen ylenkatsomisen. Näistä separatisteista ainoastaan hyvin harva oli taloudellisesti riittävän itsenäinen uhmaamaan valtiota enemmistön mielipiteissä. Mutta he löysivät vapaan talouden ilmapiirissä yleisöstä ihmisiä, jotka olivat valmiina auttamaan ja tukemaan heitä. Mitä Marx olisi tehnyt ilman hänen tukijaansa, tehtailija Friedrich Engelsiä?

### III

Sosialistien kapitalismin taloudellisen kritiikin mitätöi täysin heidän kyvyttömyytensä ymmärtää kuluttajien suvereniteettia markkinataloudessa. He näkevät ainoastaan erilaisten yritysten ja tehtaiden hierarkkiset organisaatiot ja epäonnistuvat käsittämään, että voittojen järjestelmä pakottaa liike-elämän palvelemaan kuluttajia. Toiminnassaan työnantajiaan kohtaan liitot menettelevät ikään kuin pelkästään pahantahtoisuus ja ahneus estäisi yrityksen johtoa maksamasta korkeampia palkkatasoja. Heidän lyhytnäköisyytensä ei ulotu tehtaan porttien ulkopuolelle. He ja heidän kätyrinsä puhuva taloudellisen vallan keskittymisestä oivaltamatta, että taloudellinen valta on lopulta ostavan yleisön käsissä, joista työntekijät itse muodostavat valtavan enemmistön. Heidän kyvyttömyytensä käsittää asioita, niin kuin ne ovat, heijastuu sopimattomissa metaforissa, kuten teolliset kuningas- ja herttuakunnat. He ovat liian hidasjärkisiä näkemään eroa suvereenin kuninkaan tai herttuan, jotka voi syrjäyttää ainoastaan voimakkaampi valloittaja, ja ”suklaakuninkaan” välillä, joka kadottaa ”kuningaskuntansa” välittömästi, kun asiakkaat mieltyvät käyttämään toista toimittajaa. Tämä vääristymä on kaikkien sosialististen suunnitelmien perustana. Jos yksikään sosialistisista päälliköistä olisi yrittänyt ansainta elantonsa myymällä nakkisämpylöitä, hän olisi oppinut jotain asiakkaiden suvereniteetista. Mutta he olivat ammattilaisvallankumouksellisia ja heidän ainoa tehtävänsä oli sytyttää sisällissota. Lenin ihanteena oli rakentaa kansakunnan tuotantotoiminta postilaitoksen mallin mukaan, laitoksen, joka ei ole riippuvainen asiakkaista, koska sen tappiot katetaan pakollisista veroista. ”Koko yhteiskunnasta”, hän sanoi, ”tulisi yksi toimisto ja yksi tehdas”.[[3]](/artikkeleja/omaisuus/#_ftn3) Hän ei nähnyt, että koko toimiston ja tehtaan luonne muuttuu täysin, kun se on yksin maailmassa ja ihmisille ei enää sallita valita useiden yritysten tuotteiden ja palveluiden välillä. Koska hänen sokeutensa teki hänelle mahdottomaksi käsittää markkinoiden ja kuluttajan roolia kapitalismissa, hän ei voinut nähdä eroa vapauden ja orjuuden välillä. Koska hänen silmissään työläiset olivat ainoastaan työläisiä eivätkä asiakkaita, hän uskoi heidän jo olevan orjia kapitalismissa ja kaikkien tehtaiden ja kauppojen kansallistaminen ei muuttaisi heidän asemaansa. Sosialismi korvaa kuluttajien suvereniteetin diktaattorin tai diktaattorien komitean suvereniteetilla. Kansalaisten taloudellisen suvereniteetin myötä häviää myös heidän poliittinen suvereniteettinsa. Yksinomaista tuotantosuunnitelma, joka korvaa kaiken suunnittelun kuluttajan osalta, vastaa perustuslaillisuuden alueella yhden puolueen periaate, joka riistää kansalaisilta kaikki mahdollisuudet määrittää yhteisten asioiden kulkua. Vapaus on jakamatonta. Siltä joka ei ole kykenevä valitsemaan eri purkkikeittomerkkien välillä on riistetty myös valta valita eri poliittisten puolueiden ja ohjelmien väliltä ja valita viranhaltijoita. Hän ei ole enää ihminen – hänestä tulee pelinappula korkeimman yhteiskuntasuunnittelijan käsissä. Jopa hänen vapautensa kasvattaa jälkeläisiä poistetaan eugeniikalla. Luonnollisesti sosialistiset johtajat toisinaan vakuuttavat, että yksinvaltainen tyrannia kestää vain siirtymävaiheen kapitalismista ja edustuksellisesta valtionhallinnosta sosialistiseen vuosituhanteen, jossa kaikkien tarpeet ja toiveet toteutetaan täysimääräisesti.[[4]](/artikkeleja/omaisuus/#_ftn4) Kun sosialistinen järjestys on ”riittävästi turvattu kestämään kritiikkiä”, Joan Robinson, brittiläisen neocambridge-koulukunnan merkittävä edustaja, lupaa meille ystävällisesti, että ”jopa itsenäiset filharmoniset yhteisöt” sallitaan.[[5]](/artikkeleja/omaisuus/#_ftn5) Siten kaikkien eri mieltä olevien likvidointi on ehto sen saavuttamiselle, jota kommunistit kutsuvat vapaudeksi. Tästä näkökulmasta saatamme myös ymmärtää, mitä toisella huomattavalla englantilaisella J. G. Growtherilla oli mielessä, kun hän ylisti inkvisitiota ”hyödyllisenä tieteelle, silloin kun se suojelee nousevaa luokkaa.”[[6]](/artikkeleja/omaisuus/#_ftn6) Tämän kaiken merkitys on selvä. Kun kaikki ihmiset nöyristellen kumartavat diktaattoria, ei ole enää jäljellä erimielisiä likvidoitavaksi. Caligula, Torquemada ja Robespierre olisivat yhtyneet tähän ratkaisuun.

Sosialistit ovat toteuttaneet semanttisen vallankumouksen muuntamalla termien merkitykset päinvastaisiksi. Heidän ”uuskielensä” mukaan, kuten George Orwell sitä kutsui, on olemassa termi ”yhden puolueen periaate”. Etymologisesti puolue juontuu nominista osa. Veljetön osa ei enää eroa vastakohdastaan, kokonaisesta – se on identtinen sen kanssa. Veljetön puolue ei ole puolue ja yhden puolueen periaate on todellisuudessa puolueettomuuden periaate. Se on kaikenlaisen opposition tukahduttamista. Vapaus edellyttää oikeutta valita myöntymisen ja vastustamisen väliltä. Mutta uuskielessä se tarkoittaa velvollisuutta ehdottomaan suostumukseen ja tiukkaa erimielisyyden kieltämistä. Tämä kaikkien poliittisen terminologian sanojen perinteisten konnotaatioiden kääntäminen päinvastaiseksi ei ole pelkästään Venäjän kommunistien ja heidän fasististen ja natsiseuraajiensa kielen erikoisuus. Yhteiskuntajärjestys, joka hävittämällä yksityisomistuksen, riistää kuluttajalta autonomian ja itsenäisyyden, ja siten alistaa jokaisen ihmisen keskussuunnittelulautakunnan mielivallan alaiseksi, ei pystyisi voittamaan massojen tukea taakseen, ellei sillä naamioitasi sen pääluonteenpiirrettä. Sosialistit eivät olisivat koskaan pystyneet huiputtamaan äänestäjiä, jos he olisivat avoimesti kertoneet lopullisen päämääränsä olevan syöstä heidät orjuuteen. Julkisuudessa he olivat pakotetut myötäilemään tyhjillä korulauseilla perinteistä vapauden arvostusta.

### IV

Tilanne oli toinen suuren salaliiton sisäpiirin sisäisissä keskusteluissa. Siellä vihkiytyneet eivät peitelleet pyrkimyksiään vapauden suhteen. Heidän mielestään vapaus oli varmasti hyvä ominaisuus menneisyyden porvarillisen yhteiskunnan puitteissa, koska se antoi heille mahdollisuuden käynnistää hankkeensa. Mutta sen jälkeen kun sosialismi on voittoisa, yksilöiden vapaalle ajattelulle ja autonomiselle toiminnalle ei ole enää mitään tarvetta. Lisämuutos on ainoastaan poikkeamaa täydellisestä tilasta, jonka ihmiskunta on saavuttanut päästyään sosialismin autuuteen. Näissä olosuhteissa olisi silkkaa hulluutta suvaita vastalauseita.

Vapaus, bolshevikit sanovat, on porvarillinen ennakkoluulo. Tavallisella ihmisellä ei ole mitään omia ajatuksia, hän ei kirjoita kirjoja, haudo vääräoppisuutta ja keksi uusia tuotantomenetelmiä. Hän haluaa vain nauttia elämästään. Hänelle ei ole käyttöä älykköjen luokkaintresseille, jotka ansaitsevat elantonsa ammatillisina vastustajina ja keksijöinä.

Tämä on varmasti kaikkein ylimielisin koskaan laadittu tavallisen kansalaisen halveksunta. Tätä asiaa ei ole tarvetta argumentoida. Kysymys ei ole siitä pystyykö tavallinen ihminen ajattelemaan, puhumaan ja kirjoittamaan kirjoja. Kysymys on siitä, hyötyvätkö veltot rutiineihin kangistuneet niiden vapaudesta, jotka ylittävät heidät älykkyydessä ja tahdonvoimassa. Kadunmies saattaa olla välinpitämätön tai jopa halveksua parempien ihmisten toimia. Mutta ihastuneena hän nauttii kaikista niistä hyödyistä, joita innovaattorien ponnistelut tuovat hänen saatavilleen. Hänellä ei ole käsitystä siitä, mikä näyttää hänelle pelkältä merkityksettömältä hiusten halkomiselta. Mutta heti kun nämä ajatukset ja teoriat ovat yritteliäiden liikemiesten käytössä tyydyttääkseen joitain hänen viimeisimpiä toiveitaan, hän kiiruhtaa hankkimaan näitä uusia tuotteita. Kadunmies on epäilyksettä pääasiallinen edunsaaja kaikista nykytieteen ja teknologian saavutuksista.

Pitää paikkansa, ettei keskiverroilla älyllisillä kyvyillä ole mahdollista nousta teollisuuden johtoon. Mutta markkinoiden hänelle taloudellisissa asioissa myöntämä suvereniteetti kannustaa yrittäjiä ja markkinoijia muuntamaan hänen käyttöönsä kaikki tieteellisen tutkimuksen saavutukset. Ainoastaan ihmiset, joiden älyllinen horisontti ei ulotu tehtaan sisäistä organisaatiota pidemmälle ja jotka eivät käsitä mikä saa liikemiehet toimimaan, epäonnistuvat huomaamasta tätä tosiasiaa.

Neuvostoliittolaisen järjestelmän ihailijat kertovat meille yhä uudestaan, että vapaus ei ole korkein hyve. Se ei ole ”saavuttamisen arvoinen”, jos se pitää sisällään köyhyyttä. Sen uhraaminen vaurauden saavuttamiseksi massoille on heidän silmissään täysin oikeutettua. Mutta muutamille niskoitteleville yksilöille, jotka eivät pysty mukauttamaan itseään tavallisen kadunmiehen tapoihin, kaikki ihmiset Venäjällä ovat täysin onnellisia. Voimme jättää kyseenalaiseksi koskiko tämä onnellisuus myös miljoonia ukrainalaisia talonpoikia, jotka kuolivat nälkään, pakkoleirien vankeja ja marxilaisia johtajia, jotka puhdistettiin. Mutta emme voi sivuuttaa tosiasiaa, että elintaso oli mittaamattomasti korkeampi lännen vapaissa maissa kuin kommunistisessa idässä. Antaessaan pois vapauden hintana vaurauden saavuttamiseksi venäläiset tekivät huonon kaupan. Nyt heillä ei ole kumpaakaan.

### V

Romanttinen filosofia oli harhaluulossa, että historian alkuvaiheissa yksilöt olivat vapaita ja historiallisen evoluution myötä heiltä riistettiin heidän alkuperäinen vapautensa. Kuten Jean Jacques Rousseau näki asian, luonto myönsi ihmiselle vapauden ja yhteiskunta orjuutti hänet. Todellisuudessa muinaiset ihmiset olivat jokaisen armoilla, joka oli vahvempi ja pystyi siten anastamaan heidän niukat eloonjäämisensä keinot. Luonnossa ei ole mitään, jota voitaisiin kutsua vapaudeksi. Vapauden käsite viittaa aina ihmisten välisiin sosiaalisiin suhteisiin. Pitää paikkansa, ettei yhteiskunta pysty toteuttamaan harhaista käsitystä yksilön absoluuttisesta itsenäisyydestä. Yhteiskunnassa jokainen on riippuvainen siitä, mitä muut ihmiset ovat valmiit panostaman hänen hyvinvointiinsa vastineena hänen panoksestaan muiden hyvinvointiin. Yhteiskunta on perustaltaan keskinäistä palvelujen vaihdantaa. Siinä määrin kun ihmisillä on vapaus valita, he ovat vapaita; jos heidät pakotetaan väkivallalla tai voimankäytön uhalla antautumaan vaihdannan ehtoihin, huolimatta siitä kuinka he sen kokevat, heiltä puuttuu vapaus. Tämä orja on vapauttamaton nimenomaan, koska isäntä osoittaa hänelle hänen tehtävänsä ja määrittää mitä hänen tulee saamaan, jos hän sen suorittaa.

Mitä tulee alistamisen ja voimankäytön yhteiskunnalliseen koneistoon, valtioon, vapauden suhteen ei ole mitään epäselvyyttä. Valtio on perustaltaan vapauden negaatio. Se turvautuu väkivaltaan tai voimankäytön uhkaan saattaakseen kaikki ihmiset noudattamaan valtion käskyjä, pitivät he niistä tai eivät. Valtion toimivallan laajuudessa on pakkovaltaa, ei vapautta. Valtio on tärkeä instituutio saattamaan yhteistyön yhteiskunnallisen järjestelmän toimimaan sujuvasti ilman väkivaltaisia häiriöitä joko kotimaista tai ulkomaista alkuperää olevien gangsterien tahoilta. Valtio ei ole, kuten eräät sitä kutsuvat, välttämätön paha; se ei ole paha, vaan keino, ainoa olemassa oleva keino mahdollistamaan ihmisten rauhanomaisen rinnakkaiselon. Mutta se on vastakohta vapaudelle. Se hakkaa, vangitsee ja hirttää. Kaikki mitä valtio tekee on lopulta aseistettujen konstaapelien toimien tukemaa. Jos valtio pitää koulua tai sairaalaa, vaaditut varat kerätään veroilla, toisin sanoen kansalaisilta perityillä maksuilla.

Jos otamme huomioon tosiasian ihmisen luonnosta, että sivilisaatiota tai rauhaa ei voi olla olemassa ilman valtion väkivaltakoneiston toimintaa, voimme kutsua valtiota kaikkein hyödyllisimmäksi ihmisen instituutioksi. Mutta silti jäljelle jää tosiasia, että valtio on alistamista, ei vapautta. Vapaus löytyy ainoastaan alueilta, joihin valtio ei puutu. Vapaus on aina vapautta valtiosta. Se on valtion intervention rajoitus. Se vallitsee ainoastaan alueilla, joilla kansalaisilla on mahdollisuus valita millä tavoin he haluavat edetä. Kansalaisoikeudet ovat määräyksiä, jotka rajoittavat piiriä, jossa valtion asioita hoitavat henkilöt voivat rajoittaa yksilön toiminnan vapautta.

Ihmisten tavoite valtion perustamisella on mahdollistaa tietyn yhteiskunnallisen yhteistoiminnan järjestelmän toiminta työnjaon periaatteen alaisuudessa. Jos ihmisten haluama yhteiskunnallinen järjestelmä on sosialismi (kommunismi, suunnittelu), vapaudelle ei jää sijaa. Kansalaiset ovat kaikissa suhteissa valtion määräysten alaisena. Valtio on totalitaarinen; hallinto on totalitaarinen. Valtio yksin suunnittelee ja pakottaa jokaisen käyttäytymään sen ainutlaatuisen suunnitelman mukaisesti. Markkinataloudessa yksilöt ovat vapaita valitsemaan tavan, jolla he haluavat integroida itsensä yhteiskunnallisen yhteistoiminnan puitteisiin. Markkinoiden vaihdannan laajuudessa yksilöiden taholta tapahtuu spontaania toimintaa. Tässä laissez-faireksi kutsutussa järjestelmässä ja mitä Ferdinand Lassalle nimitti yövartijavaltioksi vallitsee vapaus, koska yksilöillä on vapaus suunnitella toimiaan.

Sosialistien tulee myöntää, että sosialistisessa järjestelmässä ei voi olla vapautta. Mutta he yrittävät häivyttää eroa orjallisen valtion ja taloudellisen vapauden väliltä kieltämällä, että keskinäisessä hyödykkeiden vaihdannassa markkinoilla olisi mitään vapautta. Jokainen markkinoiden vaihdanta on, sosialististen juristien koulukunnan sanojen mukaan, ”pakkotoimi muiden ihmisten vapautta kohtaan”. Heidän silmissään ei ole mitään mainittavaa eroa henkilön veron tai tuomarin määräämän sakon maksamisen tai hänen sanomalehden tai elokuvalipun ostamisensa välillä. Kaikissa näissä tapauksissa henkilö on hallitsevan vallan alainen. Hän ei ole vapaa, sillä kuten professori Hale sanoo, ihmisen vapaus tarkoittaa ”kaikenlaisten esteiden puuttumista hänen materiaalisten hyödykkeiden käytöltään.”[[7]](/artikkeleja/omaisuus/#_ftn7) Tämä tarkoittaa: En ole vapaa, koska villapaidan kutonut nainen, ehkä lahjaksi miehelleen, estää minua käyttämästä sitä. Minä itse rajoitan kaikkien muiden ihmisten vapautta, koska vastustan heitä käyttämästä hammasharjaani. Näin tehdessäni, tämän opinkappaleen mukaan, harjoitan yksityistä hallintovaltaa, joka vastaa julkista hallintovaltaa, valtaa, jota valtio harjoittaa vangitessaan ihmisiä Kakolaan.

Tätä uskomatonta opinkappaletta esittävät päättelevät johdonmukaisesti, että vapautta ei löydy mistään. He vakuuttavat, että se mitä he kutsuvat taloudelliseksi painostukseksi ei olennaisesti eroa isäntien harjoittamasta painostuksesta orjiaan kohtaan. He hylkäävät yksityiseksi hallintovallaksi kutsumansa, mutta he eivät vastusta vapauden rajoittamista julkisen hallintovallan taholta. He haluavat keskittää kaikki vapauden rajoitteiksi kutsumansa valtion käsiin. He hyökkäävät yksityisomistuksen instituutiota ja lakeja vastaan, jotka, kuten he sanovat, ovat ”valmiina valvomaan omistusoikeuksia – tarkoittaen jokaisen vapauden kieltämistä toiminnalta, joka loukkaa niitä.”[[8]](/artikkeleja/omaisuus/#_ftn8)

Sukupolvi sitten kaikki kotirouvat valmistivat keittoa reseptien pohjalta, jotka he olivat saaneet äideiltään tai keittokirjoista. Nykyään useat kotirouvat suosivat ostaa, lämmittää ja tarjota purkkikeittoja perheilleen. Mutta oppineiden tohtoriemme mukaan purkitusyritys on kotirouvan vapautta rajoittavassa asemassa, koska asettamalla hinnan peltipurkille, se asettaa hänelle esteen sen käytölle. Ihmiset, joilla ei ollut etuoikeutta tulla opetetuiksi näiden merkittävien opettajien taholta, sanoisivat, että purkitetun tuotteen valmistaa purkittaja ja että valmistaessaan sen yritys poisti kuluttajalta suurimman esteen sen saatavuudelta ja purkin käyttämiseltä – toisin sanoen sen olemattomuudelta. Pelkkä tuotteen sisin olemus ei pysty tyydyttämään ketään ilman sen olemassaoloa. Mutta he ovat väärässä tohtorien mukaan. Yritys hallitsee kotirouvaa, se tuhoaa ylenmääräisellä keskittyneellä voimallaan hänen yksilöllisen vapautensa ja valtion tehtävänä on estää tällainen karkea loukkaus. Yritykset tulee, Ford-säätiön suojeluksessa olevan toisen tämän ryhmän jäsenen, professori Berlen mukaan, alistaa valtion kontrolliin.[[9]](/artikkeleja/omaisuus/#_ftn9)

Miksi kotirouvamme ostaa purkitetun tuotteen sen sijaan, että pitäytyisi äitinsä tai isoäitinsä menetelmissä? Epäilemättä, koska hän pitää tätä toimintamallia itselleen edullisempana perinteiseen tapaan verrattuna. Kukaan ei pakottanut häntä. Oli ihmisiä – heitä kutsutaan välittäjiksi, edistäjiksi, kapitalisteiksi, keinottelijoiksi, pörssipelureiksi – joilla oli ideana sijoittamalla purkitusteollisuuteen tyydyttää miljoonien kotirouvien piilevä tarve. Ja on olemassa muita yhtä itsekkäitä kapitalisteja, jotka useissa sadoissa yrityksissä tarjoavat kuluttajille useita satoja erilaisia asioita. Mitä paremmin yritys palvelee yleisöä, sitä enemmän asiakkaita se saa ja sitä isommaksi se kasvaa. Vieraile keskiverrossa amerikkalaisessa kodissa ja tulet näkemään kenelle laitteiden koneistot pyörivät.

Vapaassa maassa ketään ei estetä tulemasta rikkaaksi palvelemalla kuluttajia paremmin kuin heitä jo palvellaan. Tarvitaan ainoastaan älyä ja kovaa työtä. ”Nykyaikainen sivilisaatio, lähes kaikki sivilisaatiot”, sanoi Edwin Cannan, viimeinen merkittävien brittiläisten taloustieteilijöiden sarjassa, ”perustuu periaatteelle tehdä asiat miellyttäviksi niille, jotka miellyttävät markkinoita ja epämiellyttäviksi niille, jotka epäonnistuvat tekemään niin.”[[10]](/artikkeleja/omaisuus/#_ftn10)

Kaikki tämä puhe taloudellisen vallan keskittymisestä on turhaa. Mitä suurempi yritys on, sitä useampia ihmisiä se palvelee, sitä enemmän se on riippuvainen kuluttajista, joukoista, massoista. Markkinataloudessa taloudellinen valta on kuluttajien käsissä.

Kapitalistinen liiketoiminta ei ole pitkäjänteisyyttä kerran saavutetussa tuotantotilassa. Se on ennemminkin keskeytyksetöntä innovointia, päivittäisiä ponnisteluja parantaa tarjontaa kuluttajille uusilla, paremmilla ja halvemmilla tuotteilla. Jokainen tuotannollisen toiminnan tila on ainoastaan väliaikainen. Vallitsee loppumaton pyrkimys korvata jo saavutettu jollakin, joka palvelee kuluttajia vielä paremmin. Niinpä kapitalismissa on jatkuva eliitin kierto. Henkilöitä, joita kutsutaan teollisuuden johtajiksi, kuvaa kyky tuottaa uusia ideoita ja panna ne täytäntöön. Oli yritys kuinka iso tahansa, se on tuhon oma heti, kun se ei onnistu sopeuttamaan päivittäin itseään uudeksi parhaaksi tavaksi palvelle kuluttajia. Mutta poliitikot ja pyrkyriuudistajat näkevät ainoastaan teollisuuden rakenteen sellaisena kuin se on tänään. He luulevat olevansa riittävän nokkelia sieppaamaan liiketoimilta tehtaiden kontrollin sellaisena kuin ne ovat tänään ja johtamaan niitä pitäytymällä jo vakiintuneissa rutiineissa. Vaikka samaan aikaan kunnianhimoinen tulokas, josta tulee huomisen suurliikemies, on jo valmistelemassa suunnitelmia ennekuulumattomiin asioihin, heillä on ainoastaan mielessä jatkaa asioiden hoitamista vanhaan malliin. Byrokraattien kehittämästä ja käytäntöön laittamasta teollisesta innovaatiosta ei löydy todisteita. Ellei haluta vaipua pysähtyneisyyteen, tulee toiminnanvapaus jättää niille tämän päivän tuntemattomille, joilla on nerokkuutta johtaa ihmiskuntaa eteenpäin yhä tyydyttävimpiin olosuhteisiin. Tämä on kansakunnan taloudellisen järjestäytymisen pääongelma.

Aineellisten tuotannontekijöiden yksityisomistus ei ole rajoitus kaikkien ihmisten vapaudelle valita heille parhaiten sopivaa. Päinvastaisesti se on keino asettaa kadunmies hänen ostajan roolissaan kaiken taloudellisen toiminnan ylivaltaan. Se on keino kannustaa kansakunnan kaikkein tarmokkaimpia henkilöitä ponnistelemaan palvellakseen muita ihmisiä parhaiden kykyjensä mukaan.

### VI

Kapitalismin tuomia laajoja muutoksia kadunmiehen olosuhteisiin ei tule kuitenkaan kuvattua perinpohjaisesti keskittymällä ainoastaan hänen nauttimaansa ylivoimaisuuteen kuluttajana ja valtion asioissa äänestäjänä ja hänen elintasonsa ennennäkemättömään kohoamiseen. Yhtään vähemmän merkityksellinen ei ole tosiasia, että kapitalismi mahdollisti hänelle säästää, kerätä ja sijoittaa pääomaa. Kuilu, joka esikapitalistisessa asemassa ja kastiyhteiskunnassa erotti omaisuuden haltijat pennittömistä köyhistä, on kaventunut. Aikaisempina ajanjaksoina kisällin palkka oli niin alhainen, että hän hädin tuskin pystyi panemaan mitään säästöön ja jos hän niin teki, hän pystyi pitämään säästönsä ainoastaan hamstraamalla ja piilottamalla muutamia kolikoita. Kapitalismissa hänen pätevyytensä mahdollistaa säästämisen ja löytyy instituutioita, jotka mahdollistavat hänelle sijoittaa varojansa liiketoimiin. Merkittävä osuus Amerikan teollisuuteen sitoutuneesta pääomasta on työntekijöiden säästöjen vastapuolena. Hankkimalla säästötalletuksia, vakuutuksia, velkakirjoja ja osakkeita palkansaajat ja työntekijät nauttivat itse koroista ja osingoista, ja siten marxismin terminologian mukaan ovat riistäjiä. Kadunmiehen intressissä on liiketoiminnan ruokkiminen suoraan, ei pelkästään kuluttajana ja työntekijänä, vaan myös sijoittajana. Tietyssä mitassa vallitsee suuntaus pyyhkiä pois aikaisempaa jyrkkää eroa niiden väliltä jotka omistavat tuotannontekijöitä ja niiden jotka eivät. Mutta luonnollisesti tämä trendi voi kehittyä ainoastaan silloin kun yhteiskunnallisiksi väitetyt toimintaperiaatteet eivät sabotoi markkinataloutta. Hyvinvointivaltio sen helpon rahan, luottolaajentumisen ja avoimen inflaation välineillään jäytää osan kaikista kansakunnan laillisen maksuvälineen yksiköissä maksettavista veloista. Kadunmiehen itsenimetyt puolestapuhujat ovat yhä ajatuksen ohjaamina, että toimintapolitiikka, joka suosii velallisia velkojien kustannuksella, on erittäin hyödyllinen kansan enemmistölle. Heidän kyvyttömyytensä käsittää markkinatalouden perusluonteenpiirteitä tulevat esiin myös heidän epäonnistumisessaan nähdä ilmeistä tosiasiaa, että ne, joita he tekeytyvät auttavansa, ovat luotottajia heidän roolissaan säästäjinä, vakuutuksenottajina ja velkakirjojen omistajina.

### VII

Läntisen yhteiskuntafilosofian erityispiirre on yksilöllisyys. Se pyrkii luomaan piirin, jossa yksilöllä on vapaus ajatella, valita ja toimia ilman rajoittavaa pakottamisen ja alistamisen yhteiskunnallisen koneiston, valtion, väliintuloa. Kaikki läntisen sivilisaation henkiset ja aineelliset saavutukset ovat tulosta tästä vapauden ajatuksen toiminnasta.

Tämä kapitalismin ja yksilöllisyyden opinkappale ja toimintaperiaate sekä sen soveltaminen taloudellisiin asioihin eivät tarvitse puolestapuhujaa tai propagandistia. Saavutukset puhuvat puolestaan.

Kapitalismi ja yksityisomistus perustuvat, muiden huomioiden lisäksi, myös niiden tuotannollisten saavutusten ylivertaiseen tehokkuuteen. Juuri tämä tehokkuus mahdollistaa kapitalistisille liiketoimille ylläpitää nopeasti kasvavaa väestöpohjaa jatkuvasti kohenevalla elintasolla. Seurauksena oleva massojen asteittain edistyvä vaurastuminen luo yhteiskunnallisen ympäristön, jossa poikkeuksellisen lahjakkailla yksilöillä on vapaus tarjota kanssakansalaisilleen kaikki se, mihin he ovat kykeneviä. Yksityisomistuksen ja rajoitetun valtion yhteiskuntajärjestelmä on ainoa järjestelmä, jolla on taipumus vähentää alkukantaisuutta niissä, joilla on sisäsyntyinen kyky hankkia henkilökohtaista sivistystä.

Kapitalismin aineellisten saavutusten väheksyminen havainnoimalla, että ihmiskunnalle löytyy tarpeellisempiakin asioita kuin suuremmat ja nopeammat autot ja kodit keskuslämmityksellä, ilmastoinnilla, jääkaapeilla, pesukoneilla ja televisioilla on turhanpäiväistä ajanvietettä. Tällaisia korkeampia ja jalompia pyrkimyksiä löytyy varmasti. Mutta ne ovat korkeampia ja jalompia nimenomaan, koska niitä ei voida tavoitella millään ulkonaisilla pyrkimyksillä, vaan ne vaativat yksilön henkilökohtaista määrätietoisuutta ja ponnisteluja. Tätä kritisoivat kapitalismia moittiakseen osoittavat verraten karkeaa ja aineellista näkemystä olettaessaan, että valtio tai tuotantotoimelliset organisaation pystyisivät rakentamaan moraalista ja henkistä sivistystä. Nämä ulkoiset tekijät pystyvät tässä suhteessa luomaan ainoastaan ympäristön ja kyvykkyyden, joka tarjoaa yksilöille mahdollisuuden työskennellä henkilökohtaisen täydellistymisen ja valistuksen hyväksi. Ei ole kapitalismin vika, että massat suosivat nyrkkeilyotteluja Sophoclesin *Antigonen*, jazzia Beethovenin sinfonioitten ja sarjakuvia runouden sijaan. Mutta on varmaa, että kun esikapitalistiset olosuhteet sellaisina kuin ne yhä vallitsevat suuressa osassa maailmaa tekevät nämä asiat saataville ainoastaan pienelle ihmisten vähemmistölle, kapitalismi tarjoaa monille suotuisan mahdollisuuden ponnistella heidän jälkeensä.

Tutkitaan kapitalismia mistä näkökulmasta tahansa niin ei ole mitään syytä vaikeroida väitettyjen vanhojen hyvien aikojen katoamista. Vielä vähemmän on oikeutettua kaivata totalitaarisia utopioita, olivat ne sitten natsien tai Neuvostoliiton kaltaisia.

Tänä iltana avaamme Mont Pelerin yhteisön yhdeksännen tapaamisen. Tässä tilaisuudessa on sopivaa muistaa, että tällaisissa tapaamisissa, joissa mielipiteitä, jotka ovat oppositiossa aikalaistamme enemmistöä ja niiden hallintoja kohtaan, voidaan esittää ja edistää, ovat mahdollisia ainoastaan vapauden ilmapiirissä ja vapaudessa, joka on läntisen sivilisaation kaikkein arvokkain tunnusmerkki. Toivotaan, ettei tämä oikeus erimielisyyteen koskaan katoa.

---

[[1]](/artikkeleja/omaisuus/#_ftnref1) Tämä artikkeli julkaistiin ensi kerran luentona lokakuussa 1958 Princeton yliopistossa Mont Pelerin yhteisön yhdeksännessä tapaamisessa.

[[2]](/artikkeleja/omaisuus/#_ftnref2) Thomas R.Malthus, *An Essay on the Principle of Population*, toinen painos (London, 1803), s. 531.

[[3]](/artikkeleja/omaisuus/#_ftnref3) V.I. Lenin, *State and Revolution* (New York: International Publishers, s.d.) s. 84.

[[4]](/artikkeleja/omaisuus/#_ftnref4) Karl Marx, *Sur Kritik des Sozialdemoskratischen Programms von Gotha*, toim. Kreibich (Reichenberg, 1920), s. 23.

[[5]](/artikkeleja/omaisuus/#_ftnref5) Joan Robinson, *Private Enterprise and Public Control* (julkaistu järjestölle the Association for education in Citizenship English Universities Press, Ltd. toimesta, s.d.), s. 13–14.

[[6]](/artikkeleja/omaisuus/#_ftnref6) J.G. Crowther, Social Relations of Science (London, 1941), s. 333.

[[7]](/artikkeleja/omaisuus/#_ftnref7) Robert L. hale, *Freedom Through Law*, *Public Control of Private Governing Power* (New York: Columbia University, 1952), s.4ff.

[[8]](/artikkeleja/omaisuus/#_ftnref8) Ibid., s.5.

[[9]](/artikkeleja/omaisuus/#_ftnref9) A.A. Berle, Jr., *Economic Power and the Free Society, a Preliminary Discussion of the Corporation* (New York: the Fund for the Republic, 1954).

[[10]](/artikkeleja/omaisuus/#_ftnref10) Edwin Cannan, *An Economist’s Protest* (London, 1928), s. VI ff.

Alkuperäinen artikkeli: [Liberty and Property](https://mises.org/library/book/liberty-and-property)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/palkat/ -->
# Palkat, työttömyys ja inflaatio – Ludwig von Mises

> Talousjärjestelmämme – markkinatalous tai kapitalismi – on kuluttajan ylivoimaisuuden järjestelmä. Kuluttaja on itsevaltainen; hän on kuuluisan sanonnan mukaan ”aina oikeassa”. Liikemiehet joutuvat toimittamaan mitä kuluttajat pyytävät ja heidän täytyy myydä tuotteensa hinnoilla, joita kuluttajat pystyvät ja ovat valmiit maksamaan. Liiketoiminta

Talousjärjestelmämme – markkinatalous tai kapitalismi – on kuluttajan ylivoimaisuuden järjestelmä. Kuluttaja on itsevaltainen; hän on kuuluisan sanonnan mukaan ”aina oikeassa”. Liikemiehet joutuvat toimittamaan mitä kuluttajat pyytävät ja heidän täytyy myydä tuotteensa hinnoilla, joita kuluttajat pystyvät ja ovat valmiit maksamaan. Liiketoiminta epäonnistuu, jos myyntitulot eivät kata kaikkia liikemiehelle tuotteen valmistamisesta koituvia kuluja. Siksi ostaessaan tietyllä hinnalla kuluttajat määrittävät myös palkkojen suuruuden, jotka maksetaan kaikille toimialoihin kuuluville.

### **1. Kuluttajat maksavat lopulta palkat**

Tästä seuraa, että työnantaja ei voi maksaa työntekijälle enempää kuin vastaavan määrän jälkimmäisen työn arvosta, *perustuen maksavan yleisön tuomioon*, jonka se lisää kauppatavaraan. (Tästä syystä filmitähdet tienaavat paljon enemmän kuin siivoojat.) Jos työnantaja maksaisi enemmän, hän ei pystyisi kattamaan ostolaskujaan, kärsisi tappioita ja menisi lopulta konkurssiin. Maksaessaan palkkoja työnantaja toimii ikään kuin kuluttajien mandaatilla. Palkan maksu jää kuluttajalle. Koska pääosan tuotetuista tavaroista ostavat ja kuluttavat ihmiset jotka itse nauttivat palkkaa, on ilmeistä että kuluttaessaan tulojaan palkansaajat ja työntekijät ovat itse ensisijaisesti päättämässä heidän ja muiden heidän kaltaistensa saaman korvauksen suuruudesta.

### **2. Mikä saa palkat nousemaan**

Ostajat eivät maksa työntekijän uurastuksesta ja vaivasta eivätkä myöskään ajan pituudesta, jonka hän käyttää työskentelyyn. He maksavat tuotteista. Mitä parempia työkaluja työntekijä käyttää työssään, sitä enemmän hän pystyy tunnissa suorittamaan ja tämän seurauksena sitä suurempi on hänen korvauksensa. Teknisten laitteiden kehitys saa palkat nousemaan ja palkansaajien materiaaliset olosuhteet paranemaan tyydyttävimmiksi. Amerikkalaiset palkat ovat korkeampia kuin muissa maissa, koska sijoitettu pääoma työntekijää kohden on suurempi ja siten tehtaat pystyvät käyttämään kaikkein tehokkaimpia työkaluja ja laitteita. Amerikkalaiset elämäntyyliksi kutsuttu on seurausta tosiasiasta, että Yhdysvallat on asettanut vähemmän esteitä säästämiselle ja pääoman keräämiselle kuin muut maat. Taloudellinen takaperoisuus maiden kuten Intian osalta koostuu juuri tosiasiasta, että niiden toimintamallit ehkäisevät sekä kotimaisen pääoman keräämistä että ulkomaisen pääoman sijoittamista. Vaaditun pääoman puuttuessa intialaiset yritykset eivät pysty riittävissä määrin hyödyntämään nykyaikaisia laitteita ja tuottavat sen vuoksi paljon vähemmän työtuntia kohden ja niillä on varaa maksaa ainoastaan palkkoja tasolla, joka verrattuna amerikkalaisiin vaikuttaa järkyttävän alhaiselta.

### **3. Mikä aiheuttaa työttömyyden**

Perustavanlaatuinen kysymys kuuluu: onko mahdollista nostaa palkkatasoa *kaikille ahkerasti työtä hakeville* sen tason yläpuolelle, jonka he saisivat esteettömiltä työmarkkinoilta?

Yleisen mielipiteen mukaan palkansaajien olosuhteiden paraneminen on liittojen ja erilaisten lainsäädäntömenettelyjen ansiota. Se antaa kunnian liitoille ja lainsäädännölle palkkatasojen noususta, työaikojen lyhennyksistä, lapsityövoiman katoamisesta ja monista muista asioista. Tämän uskomuksen yleisyys teki liitoista suosittuja ja on vastuussa viimeisen kahden vuosikymmenen kehityssuunnasta työlainsäädännössä. Koska ihmiset pitävät korkeaa elintasoaan liittojen ansiona, he suvaitsevat väkivaltaa, pakottamista ja uhkailua järjestäytyneiden työntekijöiden taholta ja ovat välinpitämättömiä henkilökohtaisen vapauden supistuksille, jotka sisältyvät lausekkeisiin järjestäytymättömien työntekijöiden palkkaamista ja vaatimuksiin liiton jäsenyydestä. Niin kauan kuin nämä virheelliset käsitykset ovat vallalla äänestäjien mielissä, on turhaa odottaa määrätietoista irtautumista politiikasta, jota erehdyksessä kutsutaan edistykselliseksi.

Ja silti tämä suosittu opinkappale ymmärtää väärin jokaisen taloudellisen todellisuuden näkökohdan. Palkkatasojen korkeus, jolla kaikki töitä ahkerasti haluavat voidaan palkata, riippuu työn rajatuottavuudesta. Mitä enemmän pääomaa – kaikkien muiden asioiden pysyessä samana – sijoitetaan, sitä korkeammiksi palkat nousevat vapailla markkinoilla, toisin sanoen työmarkkinoilla, joita valtio ja liitot eivät manipuloi. Näillä markkinoiden palkkatasoilla kaikki halukkaat työnantajat pystyvät palkkaamaan niin monta työntekijää kuin haluavat. Näillä markkinoiden palkkatasoilla kaikki työtä haluavat saavat työtä. Vapailla työmarkkinoilla on taipumus pyrkiä kohti täystyöllisyyttä. Itse asiassa politiikka, joka antaa vapaiden markkinoiden määrittää palkkatasojen korkeuden, on ainoa järkevä ja menestyksekäs täystyöllisyyden politiikka. Jos palkkatasot joko liittojen painostuksesta tai valtion pakottavista määräyksistä nostetaan tämän tason yläpuolelle, kehittyy pitkäaikainen työttömyys varteenotettavan työvoiman osalta.

### **4. Luottolaajentuma ei korvaa pääomia**

Näitä mielipiteitä vastustavat kiihkeästi liittojen johtajat sekä heidän kannattajansa poliitikkojen ja itsenimitettyjen älykköjen piireissä. Heidän suosimansa patenttiratkaisu työttömyyden ehkäisemiseksi on luottoekspansio ja inflaatio, kaunistellen kutsuttuna ”helpon rahan politiikaksi”.

Kuten yllä on tuotu esiin, lisäys käytettävissä olevaan aikaisemmin kerättyyn pääomaan mahdollistaa jatkoparannukset teollisuuden laitteisiin, nostaen näin työn tuottavuuden raja-arvoa ja sen seurauksena palkkatasoja. Mutta luottoekspansio, joko laskemalla liikkeelle lisää seteleitä tai myöntämällä lisäluottoja pankkien kautta, ei lisää mitään kansakunnan pääomahyödykkeiden varallisuuteen. Se ainoastaan aikaansaa harhan lisääntyneistä saatavissa olevista varoista tuotannon kasvuun. Koska ihmiset pystyvät hankkimaan halpaa luottoa, he virheellisesti luulevat maan vaurauden sen myötä kasvaneen ja sen vuoksi tiettyjen projektien, joita ei aikaisemmin voitu käynnistää, olevan nyt toteuttamiskelpoisia. Näiden projektien käynnistäminen lisää työvoiman ja raaka-aineiden kysyntää ja saa aikaan palkkatasojen ja hyödykehintojen nousun. Keinotekoinen nousukausi lähtee käyntiin.

Tämän nousukauden olosuhteissa nimelliset palkkatasot, jotka ennen luottolaajentumista olivat liian korkeat markkinoiden tilanteelle, ja sen seurauksena aikaansaivat potentiaalisen työvoiman osalle työttömyyttä, eivät ole enää liian korkeat ja työttömät voivat jälleen saada töitä. Tämä kuitenkin tapahtuu ainoastaan, koska muuttuneissa rahataloudellisessa ja luotto-olosuhteissa hinnat nousevat tai toisin ilmaistuna rahallisen yksikön ostovoima laskee. Tällöin sama määrä nimellistä palkkaa, eli palkkatason ilmaisemista rahassa, tarkoittaa pienempää reaalipalkkaa eli määritettynä hyödykkeinä joita rahallisella yksilöllä voidaan ostaa. Inflaatio voi parantaa työttömyyttä ainoastaan supistamalla palkansaajan *reaaliansioita*. Mutta tällöin liitot pyytävät uusia palkankorotuksia pysyäkseen nousevien elinkustannusten tahdissa ja palaamme takaisin alkupisteeseen, eli tilanteeseen jossa suuren mittakaavan työttömyys voidaan estää ainoastaan uudella luottojen laajennuksella.

Tätä on viimevuosina tapahtunut tässä maassa ja monissa muissa maissa. Liitot, valtioiden tukemina, pakottivat yritykset hyväksymään palkkatasot, jotka menivät mahdollisten markkinatasojen yläpuolelle, toisin sanoen tasojen joilla yleisö olisi ollut valmis ne korvaamaan työnantajille ostamalla heidän tuotteitaan. Tämä olisi väistämättä johtanut kasvaviin työttömyyslukuihin. Mutta valtion toimenpiteet pyrkivät estämään vakavan työttömyyden ilmaantumisen luottolaajentumisella eli inflaatiolla. Seurauksena oli nousevat hinnat, uudistetut vaatimukset korkeammista palkoista ja toistettu luottojen laajennus, lyhyesti sanottuna pitkitetty inflaatio.

### **5. Inflaatio ei voi jatkua loputtomiin**

Lopulta viranomaiset pelästyvät. He tietävät, ettei inflaatio voi jatkua loputtomiin. Ellei tuhoisaa politiikkaa rahan määrän ja paperivaluutan lisäämisestä lopeteta ajoissa, valtion valuuttajärjestelmä romahtaa täydellisesti. Rahallisen yksikön ostovoima vajoaa tasolle, jossa käytännön kannalta se ei ole tyhjää parempi. Tätä on tapahtunut yhä uudelleen, tässä maassa Continental-valuutan kanssa vuonna 1781, Ranskassa vuonna 1796 ja Saksassa vuonna 1923. Valtiolle ei ole koskaan liian aikaista oivaltaa, ettei inflaatiota voida pitää elämäntapana ja on välttämätöntä palata kestävään rahapolitiikkaan. Jokin aika sitten valtion viranomaiset ja Federal Reserve myöntyivät näihin tosiasioihin ja lopettivat progressiivisen luottolaajentamisen politiikan.

Tämän lyhyen artikkelin tarkoituksena ei ole käsitellä kaikkia seurauksia, joita inflatoristen menetelmien keskeyttäminen saa aikaan. Mainittakoon vain tosiasia, että paluu rahataloudelliseen vakauteen ei *luo* kriisiä. Se ainoastaan nostaa esiin virheinvestoinnit ja muut virheet, joita tehtiin helpon rahan luoman petollisen vaurauden harhakuvitelmissa. Ihmiset tulevat tietoisiksi tehdyistä virheistä ja heräävät halvan luoton sokaisemasta illuusiosta, alkaen mukauttamaan toimintojaan todellisen tuotannon materiaalisten tekijöiden tarjonnan tilaan. Tämä – varmasti kivulias, mutta väistämätön – mukautuminen on taantuma.

### **6. Liittojen politiikka**

Eräs tämän prosessin, jossa hylätään harhakuvitelmat ja palataan terveeseen arvioon todellisuudesta, epämiellyttävistä piirteistä koostuu palkkatasojen korkeudesta. Liittojen byrokratia on ottanut tavakseen progressiivisen inflaatiopolitiikan seurauksena pyytää säännöllisin väliajoin palkankorotuksia, ja liike-elämä pienen vastustelun jälkeen suostuu niihin. Tämän seurauksena nämä palkkatasot ovat silloin liian korkeat markkinoiden tilanteeseen nähden ja ne olisivat saaneet aikaan silmiinpistävän määrän työttömyyttä. Mutta keskeytyksettä jatkuva inflaatio korjasi pian tilanteen. Tällöin liitot pyysivät taas uusia korotuksia ja niin edelleen.

### **7. Väite ostovoimasta**

Ei ole merkitystä millaisia oikeutuksia liitot ja niiden edustajat esittävät väitteidensä tueksi. Väistämättömät vaikutukset työnantajien pakottamisesta korvaamaan tehdystä työstä korkeammalla tasolla kuin kuluttajat ovat heille valmiit hyvittämään ostamalla tuotteitta ovat aina samat: nousevat työttömyysluvut.

Nykyisessä tilanteessa liitot pyrkivät nostamaan esiin sata kertaa vääräksi osoitetun ostovoimatarinan. He väittävät että enemmän rahaa palkansaajien käytettäviksi antaminen – nostamalla palkkatasoja, kasvattamalla työttömyyskorvauksia ja käynnistämällä uusi julkisia hankkeita – mahdollistaisi työntekijöiden lisääntyneen kulutuksen ja sitä kautta liiketoiminnan elpymisen ja talouden ohjautumisen pois taantumasta vaurauteen. Tämä on juuri se tekopyhä inflaation puolesta puhuva väite, jolla kaikki ihmiset tulevat onnellisiksi lisää seteleitä painamalla. Jos liikkeellä olevan valuutan määrää kasvatetaan, ne joiden taskuihin uusi fiktiivinen vauraus saapuu – olivat he sitten työläisiä, maanviljelijöitä tai ketä tahansa muita – tulevat lisäämään kulutustaan. Mutta juuri tämä kulutuksen lisäys saa väistämättä aikaan yleisen kaikkien hintojen nousun tai saman asia ilmaistuna toisella tapaa, pudotuksen rahayksikön ostovoimaan. Näin ollen apu, jonka inflatorinen toiminta voi antaa palkansaajille, on ainoastaan lyhytkestoista. Sen pitkittämiseksi joudutaan palaaman yhä uudelleen uusiin inflatorisiin toimenpiteisiin. Ja tämä selkeästi johtaa katastrofiin.

### **8. Palkkatasot sinänsä eivät ole inflatorisia**

Näistä asioista puhutaan paljon potaskaa. Jotkut ihmiset vakuuttavat, että palkkojen korotukset ovat ”inflatorisia”. Mutta itsessään ne eivät ole inflatorisia. Mikään ei ole inflatorista paitsi inflaatio eli toisin sanoen lisäys liikkeellä olevan rahan määrään tai pankkiluottoihin (sekkivihkoraha). Ja nykyisissä olosuhteissa kukaan muu paitsi valtio ei pysty saattamaan inflaatiota aluilleen. Liitot eivät pysty aikaansaamaan pakottamalla työnantajat hyväksymään potentiaalisia markkinatasoja korkeammat palkkatasot inflaatiota tai korkeampia hyödykkeiden hintoja vaan työttömyyttä niille ihmisille, jotka kärsimättöminä haluaisivat työtä. Inflaatio on politiikka, johon valtio palaa estääkseen laajamittaisen työttömyyden, jonka liittojen palkankorotukset muuten aiheuttaisivat.

### **9. Nykyisten toimintatapojen ongelmat**

Tämän maan kohtaamat vaikeudet – eikä yhtään sen vähäisemmät muissa maissa – ovat erittäin vakavia. Hyvin suosittu menetelmä palkkojen nostamisesta esteettömän työmarkkinatason yläpuolelle olisi saanut aikaan katastrofaalisen massatyöttömyyden ellei inflatorinen luottoekspansio olisi pelastanut sitä. Mutta inflaatiolla ei ole pelkästään erittäin tuhoisia yhteiskunnallisia vaikutuksia. Se ei voi jatkua loputtomiin aikaansaamatta koko rahajärjestelmän täydellistä hajoamista.

Yleinen mielipide, ollen täysin ammattiliittojen virheellisten oppien vaikutusvallan alaisena, on enemmän tai vähemmän myötämielinen liittojen pomojen vaatimuksille merkittävistä palkkatasojen nostoista. Nykyisissä olosuhteissa liitoilla on voima saada työnantajat alistumaan heidän vaatimuksilleen. He voivat aloittaa lakkoja ja ilman viranomaisten asiaan puuttumista sortua väkivaltaan niitä kohtaan, jotka olisivat valmiit työskentelemään. Liitot ovat tietoisia tosiasiasta, että palkkatasojen parantaminen tulee lisäämään työttömien määrää. Ainoa lääke jota he esittävät, on lisätä työttömyyskorvausten määrää ja lisätä luottojen tarjonnan runsautta, toisin sanoen inflaatiota. Valtio, nöyristellen myöntyy perusteettomalle julkiselle mielipiteelle ja huolestuneena seuraavien vaalien lopputuloksesta, on valitettavasti jo alkanut perumaan pyrkimyksiään palata kestävän rahatalouden politiikkaan. Näin olemme jälleen sitoutuneet turmiollisiin keinoihin peukaloida rahan tarjontaa. Jatkamme inflaatiolla, joka kiihtyvällä vauhdilla saa dollarin ostovoiman kutistumaan. Mihin se johtaa? Tätä kysymystä Mr. Reuther ja muut eivät koskaan kysy.

Ainoastaan äärimmäisen oppimattomat itsenimitetyt edistykselliset voivat kutsua omaksuttuja toimenpiteitä ”työläisten etuja” ajavaksi politiikaksi. Palkansaajat kuten kaikki muutkin kansalaiset ovat vahvasti kiinnostuneita säilyttämään dollarin ostovoiman. Jos liittojen ansiosta hänen viikoittaiset tulonsa nostetaan markkinatason yläpuolelle, hänen tulee hyvin pian huomaamaan, että hintojen nouseva kehitys ei ainoastaan riistä hänen odottamaansa hyötyä, vaan myös tekee hänen säästöjensä, vakuutustensa ja eläkeoikeuksiensa arvot vähäisimmiksi. Ja vielä pahempaa, hän saattaa menettää työnsä löytämättä uutta tilalle.

### **10. Vilpillisyys taistelussa inflaatiota vastaan**

Kaikki poliittiset puolueet ja painostusryhmät väittävät vastustavansa inflaatiota. Mutta todellisuudessa he tarkoittavat. etteivät he pidä inflaation väistämättömistä seurauksista eli nousevista elinkustannuksista. Todellisuudessa he suosivat kaikkia toimenpiteitä, jotka pakosta lisäävät liikkeellä olevan valuutan määrä. He eivät ainoastaan vaadi helpon rahan politiikkaa mahdollistaakseen liittojen loputtoman palkkojen vahvistamisen, vaan myös lisää valtiollista kulutusta ja – samalla – verojen lievennyksiä kasvattamalla verovapauksia.

Tekopyhän marxilaisen luokkien intressien yhteensovittamattomuuden huiputtamana ihmiset olettavat ainoastaan omistavan luokan intressien olevan ristiriidassa liittojen korkeampien palkkavaatimusten kanssa. Todellisuudessa palkansaajat eivät ole sen vähemmän kuin muut ryhmät tai luokat kiinnostuneita palaamaan vakaaseen rahan. Viime kuukausina on puhuttu paljon tekopyhien viranomaisten aiheuttamasta vahingosta liittojen jäsenyydelle. Mutta työläisille aiheutettu tuho liittojen liiallisilla palkkojen nostoilla on paljon tuhoisampaa.

Olisi liioittelua väittää liittojen taktiikkojen olevan ainoa uhka rahataloudelliselle vakaudelle ja järkevällä talouspolitiikalle. Järjestäytyneet palkansaajat eivät ole ainoa painostusryhmä, joka vaarantaa nykyisen rahajärjestelmämme vakauden. Mutta ne ovat näistä ryhmistä kaikkein voimakkain ja vaikutusvaltaisin ja päävastuu kuuluu heille.

### **11. Kestävän rahatalouspolitiikan tärkeys**

Kapitalismi on lisännyt palkansaajien elintasoa ennenkuulumattomalla tavalla. Keskiverto amerikkalainen perhe nauttii nykyään mukavuuksista, joista sata vuotta sitten edes kaikkein rikkaimmat eivät uneksineet. Kaikki tämä hyvinvointi perustuu kasvaneisiin säästöihin ja kerääntyneeseen pääomaan; ilman näitä varoja, jotka mahdollistavat yritysten käyttää hyväkseen tieteellistä ja teknologista kehitystä, amerikkalainen työläinen ei pystyisi tuottamaan enemmän ja parempia tuotteita työtuntia kohden kuin aasialaiset kulit, ei ansaitsisi enemmän ja tulisi heidän laillaan elämään rutiköyhänä nääntymisen partaalla. Kaikki toimenpiteet, jotka – kuten ansiotulo- ja yhtiöverotusjärjestelmämme – tähtäävät estämään pääoman kartuttamisen jatkumista tai jopa pääomien vähenemiseen, ovat näin ollen käytännössä työntekoa vastustavia ja yhteiskunnallisesti vahingollisia.

Säästämisestä ja pääoman muodostamisesta tulee vielä mainita eräs huomio. Kapitalismin aikaansaamat parannukset hyvinvointiin mahdollistivat tavalliselle ihmiselle säästää ja siten tulla itsekin vaatimattomassa mittakaavassa kapitalistiksi. Merkittävä osa amerikkalaisessa liike-elämässä toimivasta pääomasta koostuu massojen säästöistä. Miljoonat palkansaajat omistavat säästötalletuksia, velkakirjoja ja vakuutuksia. Kaikki nämä vaateet maksetaan dollareissa ja niiden arvo riippuu kansakunnan rahan vakaudesta. Tästä näkökulmasta dollarin ostovoiman säilyttäminen on massoille keskeinen tavoite. Tämän päämäärän saavuttamiseksi ei riitä ainoastaan painattaa seteleihin mietelause *Luotamme Jumalaan.* Tulee ryhtyä tarkoituksenmukaisiin toimenpiteisiin.

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/palkat.pdf)  
Alkuperäinen artikkeli: [Wages, Unemployment, and Inflation](http://mises.org/story/2989)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/panama/ -->
# Panamalla ei ole keskuspankkia – David Saied

> Nykyisessä Bretton Woodsin jälkeisessä “rahataloudellisen järjestyksen” ja koordinoidun keskuspankki-inflaation maailmassa monet, jotka muutoin ovat myötämielisiä argumenteille keskuspankkeja vastaan, uskovat että keskuspankin poistaminen on saavuttamaton, utopistinen unelma. Tosielämän esimerkkiä siitä kuinka markkinoiden valitseman rahapolitiikan järjestelmä toimii ilman keskuspankkia ei ole tarvetta

Nykyisessä Bretton Woodsin jälkeisessä “rahataloudellisen järjestyksen” ja koordinoidun keskuspankki-inflaation maailmassa monet, jotka muutoin ovat myötämielisiä argumenteille keskuspankkeja vastaan, uskovat että keskuspankin poistaminen on saavuttamaton, utopistinen unelma.

Tosielämän esimerkkiä siitä kuinka markkinoiden valitseman rahapolitiikan järjestelmä toimii ilman keskuspankkia ei ole tarvetta hakea menneisyydestä. Esimerkki löytyy nykypäivän Keski-Amerikasta, Panaman tasavallasta, maasta, joka on elänyt ilman keskuspankkia itsenäisyydestään lähtien hyvin menestyksekkäästi ja vakaassa makrotaloudellisessa ympäristössä.

Keskuspankin puuttuminen Panamassa on luonut täysin markkinavetoisen rahan tarjonnan. Panaman markkinat ovat valinneet Yhdysvaltain dollarin de facto valuutakseen. Maa joutuu ostamaan tai hankkimaan dollarinsa tuottamalla tai viemällä oikeita hyödykkeitä tai palveluilta; se ei voi luoda rahaa tyhjästä. Vähintäänkin tällä tavalla järjestelmä on samanlainen verrattuna vanhaan kultakantaan. Vuosittainen inflaatio viimeisenä 20 vuotena on ollut keskimäärin 1 prosentti ja mukana on ollut myös hintadeflaation vuosia: 1986, 1989 ja 2003.

Panamalainen inflaatio on yleensä 1 ja 3 pistettä alempi kuin Yhdysvaltain inflaatio; sen aiheuttaa pääosin Fedin vaikutus maailmanmarkkinoiden hintoihin. Markkinavetoinen järjestelmä on luonut erittäin vakaan makroekonomisen ympäristön. Panama on Latinalaisen Amerikan ainoa maa, joka ei ole kokenut rahataloudellista romahdusta tai valuuttakriisiä itsenäistymisen jälkeen.

![Panama CPI](/tiedostot/artikkeleja/PanamaCPI.gif)

Kuten useimpien Amerikan maiden, Panaman valuutta pohjautui 1800-luvulla kultaan ja hopeaan, kierrossa ollen useita erilaisia hopeakolikoita ja kultapohjaisia valuuttoja. Hopeapeso oli valittuna valuuttana; kuitenkin Yhdysvaltain dollarin on ollut myös osittain kierrossa isthmian rautatien takia – ensimmäinen Atlantin ja Tyynen valtameren yhdistävä rautatie – jonka yhdysvaltalainen yritys rakensi vuonna 1855. Alunperin Panamasta tuli Espanjasta itsenäinen vuonna 1826, mutta se integoitui Kolumbiaan. Pienestä koostaan johtuen se ei kuitenkaan pystynyt välittömästi irtautumaan Kolumbiasta kuten Venezuela ja Ecuador tekivät. Vuonna 1886 Kolumbian hallitus asetti useita määräyksiä pakottaen hyväksymään valtion fiat-paperirahan. Panaman avoin talous, kuljetukseen ja kauppaan pohjautuessaan, ei pystynyt yksinkertaisesti hyötymään tästä; pääsanomalehden vuoden 1886 pääkirjoitus kertoo:

maapallolla ei ole yhtään valtiota, varmasti ei yhtään kaupallista keskusta, jossa peruuttamattoman valuutan julkistamisen tuhoisia seurauksia koettaisiin kuin Panamassa. Kaikki mitä kulutamme täällä on maahantuotua. Meillä ei ole tuotteita ja voimme lähettää rahaa ainoastaan vaihdannassa siihen mitä tuodaan.

Maasta tuli itsenäinen vuonna 1903 Yhdysvaltain tukemana, koska sillä oli intressi rakentaa kanaali Panaman läpi. Uuden valtion kansalaiset epäluuloisina vuoden 1886 pakotetun kolumbialaisen fiat-paperirahakokeilun jäljiltä päättivät sisällyttää artikla 114 vuoden 1904 perustuslakiin, joka sanoo:

Tasavallassa ei ole pakotettua fiat-paperivaluuttaa. Jokainen kansalainen voi hylätä minkä tahansa setelin, jota hän pitää epäluotettavana

Tällä artiklalla kaikki kierrossa olevat valuutat ovat de facto ja markkinavetoisia. Vuonna 1904 Panaman hallitus allekirjoitti rahataloudellisen sopimuksen sallien Yhdysvaltain dollarin lailliseksi maksuvälineeksi. Aluksi panamalaiset eivät hyväksyneet dollaria; he katselivat sitä epäluuloisina, suosien hopeapesojen käyttöä. Greshamin laki kuitenkin ajoi hopeakolikot pois kierrosta.[1]

Vuonna 1971 hallitus hyväksyi pankkilain, joka salli erittäin liberaalin ja avoimen pankkijärjestelmän ilman mitään valtiollista keskitettyä pankkien valvontaa, ja vahvisti ettei veroja voida periä korosta tai finanssijärjestelmän luomista maksutapahtumista. Pankkien lukumäärä hyppäsi 23:sta vuonna 1970 125:n vuonna 1983, useimpien ollen kansainvälisiä pankkeja. Pankkilaki tuki kansainvälistä lainausta, ja koska Panamassa on alueellinen verojärjestelmä, lainojen voitot tai ulkomaiset maksutapahtumat ovat verovapaita.

Tämä ja monien ulkomaisten pankkien läsnäolo mahdollistaa järjestelmän kansainvälisen integraation. Toisin kuin muissa Latinalaisen Amerikan maissa Panamalla ei ole valuuttakontrolleja. Kun kansainvälinen pääoma virtaa järjestelmään, pankit lainaavat ylimääräisen pääoman ulkomaille välttäen yleiset haitat, epätasapainon ja korkean inflaation, jotka muut maat kohtaavat vastaanottaessaan valtavia pääomaruiskeita.

Finanssipolitiikalla on hyvin vähän liikkumavaraa sillä valtionvarainministeriö ei voi lyödä alijäämäänsä rahaksi. Lisäksi finanssipolitiikka ei vaikuta rahan tarjontaan; jos valtio yrittää nostaa rahan tarjontaa supistumisen aikana hankkimalla velkaa ulkomaisilta markkinoilta ja pumppaamalla sitä järjestelmään, pankit kompensoivat ja ottavat ylimääräisen rahan kierrosta lähettämällä sen ulkomaille.

Pankit eivät pysty koordinoimaan inflaatiota runsaan kilpailun ja tosiasian takia, että (toisin kuin Yhdysvaltain pankkijärjestelmä edes ennen Fediä) ne eivät laske liikkeelle seteleitä. Yhdysvaltain pankkijärjestelmälle niin tutut paniikit ja talletuspaot 1800-luvulta eivät ole tapahtuneet Panamassa, ja pankkien epäonnistumiset eivät leviä muihin pankkeihin. Useita ongelmissa olleita pankkeja on ostettu – ennen talletuspakojen kehittymistä – suurten pankkien toimesta voittojen houkuttelemana, joita alennetuilla omaisuuserillä voi tehdä.

Talletussuojaa ja viimekäden rahoittajaa ei ole, joten pankkien täytyy toimia vastuullisella tavalla. Huonot lainat tulevat osakkeenomistajien maksettaviksi; kukaan ei tule tukemaan näitä pankkeja, jos ne joutuvat ongelmiin.

Useiden vuosien noususuhdanteissa kerääntyneiden virhesijoitusten jälkeen pankit alkavat välttämättömän huonojen luottojen likvidoinnin. Koska ei ole olemassa keskuspankkia tarjoamassa edullista luottoa, taantuma alkaa ilman rahatalouspolitiikan väliintuloja. Pankit luovat siten välttämättömän supistumisen markkinavoimia totellen. Panaman taantumat luovat yleisesti deflaation, joka lepyttää kuluttajat ja myös jouduttaa toipumisprosessia vähentämällä liiketoimintakuluja.

Ainoastaan tosiasia, että laki ei salli palkkojen joustoa alaspäin pitkittää taantumia enemmän kuin ne muutoin kestäisivät.

Deflaatiot tapahtuvat ilman keynesiläisten taloustieteilijöiden ennustamia hirveitä seurauksia; ja maa, nyt demokraattisen vallan alaisena, kokee sen neljännen vuoden taloudellista kasvua reilusti yli 7 prosentilla. Siten poliitikkojen, jotka ovat sanoneet että keskuspankin poistaminen on epärealistista, ei tarvitse kuin tutustua Panaman makrotaloudelliseen ympäristöön, joka on ollut suotuisa yli 100 vuotta, oivaltaakseen että tosiasiassa se ei ole pelkästään mahdollista vaan myös hyvin suotuisaa. Selkeästi ei valtion pakottamaa fiat-valuuttaa, ei keskuspankkia ja ei korkeaa inflaatiota toimivat mainiosti tässä pienessä maassa. Kuka voi väittää etteivät nämä poliittiset toimenpiteet toimisi suuremmissa talouksissa?

Viitteet:

[1] Carlos E. Ramirez, Monetary History of Panama, s. 5.

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/panama.pdf)  
 Alkuperäinen artikkeli: [Panama Has No Central Bank](http://mises.org/story/2533)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/perheet/ -->
# Mitä valtio on tehnyt perheillemme? – Allan Carlson

> Vuonna 1991 julkaistusta artkkelista: Perheiden ja lasten kohtalo Ruotsissa osoittaa todeksi Ludwig von Misesin huomion, että “mikään kompromissi” ei ole mahdollinen kapitalismin ja sosialismin välillä. Tulen näyttämään kuinka hyvinvointivaltion kasvu voidaan nähdä ”riippuvuusfunktion” siirtymänä perheiltä valtion työntekijöille. Prosessi alkoi 1800-luvun

Vuonna 1991 julkaistusta artkkelista:

> Perheiden ja lasten kohtalo Ruotsissa osoittaa todeksi Ludwig von Misesin huomion, että “mikään kompromissi” ei ole mahdollinen kapitalismin ja sosialismin välillä. Tulen näyttämään kuinka hyvinvointivaltion kasvu voidaan nähdä ”riippuvuusfunktion” siirtymänä perheiltä valtion työntekijöille. Prosessi alkoi 1800-luvun Ruotsissa lasten taloudellisen ajan sosialisoinnilla koulunkäynnin, lapsityövoiman ja valtion eläkelakien kautta. Nämä muutokset puolestaan loivat kannustimet saada vähän tai ei ollenkaan lapsia. 1930-luvulla sosiaalidemokraatit Gunnar ja Alva Myrdal käyttivät seurannutta ”väestön vähentymisen kriisiä” argumenttinaan lasten kasvatuksen täydelliseksi sosialisoimiseksi. Heidän ”perhepolitiikkansa” otettiin käyttöön seuraavina 40 vuotena, käytännössä tuhoten autonomiset perheet Ruotsissa, korvaamalla ne ”asiakasyhteiskunnalla,” jossa kansalaiset ovat julkisten työntekijöiden asiakkaita. Nyt kun Ruotsi pyrkii pois hyvinvointivaltion ansasta, vanhat argumentit lasten sosialisoinnista ovat nousseet esiin Yhdysvalloissa.

Lyhyessä kirjassaan [Bureaucracy](http://mises.org/etexts/mises/bureaucracy.asp) Ludwig von Mises mainitsee nykyaikaisen sosialismin ”pitävän yksilön tiukassa otteessaan kohdusta hautaan,” kun taas ”lapset ja varhaisnuoret integroidaan tiukasti kaikenkattavaan valtion kontrollikoneiston syleilyyn.” Toisessa asiayhteydessä hän vertaa ”kapitalismia” ”sosialismiin” ja toteaa: ”Kompromissi näiden kahden järjestelmän välille ei ole mahdollinen. Yleisestä virhekäsityksestä poiketen ei ole olemassa keskitietä, ei kolmatta mahdollista järjestelmää mallina pysyvällä yhteiskuntajärjestykselle.” Huomioni keskittyvät viimeisimmän johtopäätöksen vahvistamiseen, perheen ja lapsien kohtalon näkökulmasta tämän päivän pohjimmiltaan ”keskitien” valtion Ruotsissa.

Siirryttäessä Ruotsiin löydämme klassisen tapauksen byrokraattisesta manipulaatiosta valtion päävihollisen uskollisuudessa tuhoamiseksi: perheen. Tarkasteltaessa tätä valtion ja perheen välistä kilpailua on tärkeää ymmärtää, että perustason ”riippuvuus” on vakio kaikissa yhteiskunnissa. Jokaisessa ihmisyhteisöissä on vauvoja ja lapsia, hyvin vanhoja henkilöitä, vaikeasti vammaisia yksilöitä ja muita vakavasti sairaita. Nämä ihmiset eivät pysty huolehtimaan itsestään. Ilman muiden apua, he kuolevat. Jokaisella yhteisöllä täytyy olla tapa huolehtia näistä riippuvaisista. Vapauden alaisuudessa perheen luonnollinen instituutio (paikallisen yhteisön ja vapaaehtoisen järjestöjen täydentämänä ja tukemana) tarjoavat suojan ja hoidon, joita nämä ”riippuvaiset” ihmiset tarvitsevat. Itse asiassa autonomisessa perheessä—ja ainoastaan perheessä—puhdas sosialistinen periaate todella toimii: jokaiselta hänen kykyjensä mukaan, jokaiselle hänen tarpeidensa mukaan.

Hyvinvointivaltion nousu voidaan kirjoittaa vakaana ”riippuvuusfunktion” siirtymänä perheeltä valtiolle; verisiteellä yhteenliittyneiltä henkilöiltä, avioliitosta tai adoptiosta henkilöille julkisissa viroissa. Ruotsissa tämä prosessi alkoi 1800-luvun puolivälissä byrokraattisilla projekteilla, jotka alkoivat purkaa vanhempien ja lasten välisiä siteitä. Klassisen mallin mukaan valtioin kontrollin ensimmäinen vaatimus lapsista ilmaantui 1840-luvulla pakollisen oppivelvollisuuslainsäädännön muodossa. Vaikka sitä perusteltiin keinona parantaa ihmisten tietoutta ja hyvinvointia, syvempi dynamiikka perustui lasten ajan sosialisointiin oletuksilla, että valtion toimihenkilöt—Ruotsin kuningaskunnan byrokraatit—tiesivät paremmin kuin vanhemmat kuinka lasten aika tulisi käyttää, sekä että vanhempien ei voida odottaa tai heihin ei voida luottaa lapsien suojelemisessa hyväksikäytöltä.

Seuraava askel astui voimaan 1912 lainsäädännöllä joka tehokkaasti kielsi lapsityövoiman tehtaissa, ja jossain mittakaavassa maatiloilla. Jälleen sisäsyntyisenä oletuksena oli, että valtion hyvinvointiviranomaiset olivat parempia asiantuntijoita lasten ajankäytöstä ja myötätuntoisempia lapsia kohtaan, kuin vanhemmat olisivat tai pystyisivät olemaan.

Lopullinen askel tapahtui suurin piirtein samaan aikaan, kun Ruotsin hallitus asetti voimaan ohjelman vanhuus- tai työkyvyttömyyseläkkeistä, joista tuli nopeasti yleisiä. Tässä oli perimmäisenä toimena toisen riippuvuusfunktion sosialisointi, tällä kertaa ”hyvin vanhojen” ja ”heikkojen” aikuisten riippuvuuden. Vanhusten hoito oli ollut perheasia lähes ikuisesti. Tästä eteenpäin se olisi valtion huoli. Laittamalla nämä kaikki uudistukset yhteen niiden nettovaikutus oli sosialisoida lasten taloudellinen arvo. Kotitalouden luonnollinen talous, ja arvo jonka lapset olivat tuoneet vanhemmilleen—oli se sitten perheyrityksen työntekijänä tai ”vakuutuksena” vanhuuden varalle—riistettiin pois. Vanhemmille jätettiin yhä kustannukset lasten kasvattamisesta, mutta taloudellinen hyöty, joita he lopulta olisivat edustaneet, oli tullut kaapatuksi ”yhteiskunnalle,” tarkoittaen byrokraattista valtiota.

Tämän muutoksen ennakoitava seuraus, kuten ”Gary Becker Schoolin” ekonomisti kertoisi, olisi vähentynyt kysyntä lapsille, ja juuri näin tapahtui Ruotsissa. Alkaen 1800-luvun lopulla, Ruotsin hedelmällisyys lähti vapaapudotukseen ja vuoteen 1935 mennessä Ruotsissa oli maailman alhaisin syntyvyys, alle nollakasvutason, jossa sukupolvi juuri onnistui korvaamaan itsensä.

Demokraattisen siirtymän tavallinen teoria on pitkään ollut, että tämä pudotus syntyvyysasteessa oli välttämätön, väistämätön seuraus nykyaikaisesta teollistumisesta: että kapitalistisen talouden kannustimet häiritsevät perinteisiä perhesiteitä. Vaikka pitää paikkansa, että teollisessa yhteiskunnassa perinteiset perherakenteet kohtaavat uudenlaisia jännitteitä, viimeaikaisempi tutkimus esittää, että itse asiassa suurempi haaste seuraa valtion kasvusta.

Katsottaessa usein maiden kokemusta, Princetonin yliopiston väestöntutkija Norman Ryder jäljittää olennaisen yhteisen syyn hedelmällisyyden vähenemiseen julkisen massakoulutuksen lanseeraukseen. ”Nuorten sukupolvien opettamisella on turmiollinen vaikutus,” hän sanoo. ”Poliittiset organisaatiot, kuten taloudellisen organisaatiot, edellyttävät uskollisuutta ja pyrkivät neutraloimaan perheen erityisyyden. Perheen ja valtion välillä on kamppailu nuorten mielistä,” jossa pakollinen valtiollinen koulu palvelee ”pääinstrumenttina opettamaan kansalaisuudesta, vetoamalla suoraan lapsiin heidän vanhempiensa ohitse.” Vahvistaen Ruotsin esimerkin yleisen paikkansapitävyyden Ryder lisää, että vaikka pakollinen koulutus nostaa vanhemmille lasten kustannuksia, lapsityövoiman kieltäminen vähentää lisää niiden taloudellista arvoa. Lisäksi valtiollisen sosiaaliturvan järjestelmä leikkaa luonnolliset siteet perheiden sukupolvien väliltä vielä toisella tavalla, jättäen valtion ensimmäisen uskollisuuden uudeksi kohteeksi.

Vaikka valtion perhejärjestelmä saattaa järjestyä uudelleen hetkeksi ydin ”mies-vaimo” lisääntymisyksikön ympärille, jopa tämä itsenäisyyden perusta häviää lopulta. Valtion väliintulon lopputulos, Ryer sanoo, on asteittainen vähentynyt hedelmällisyys, elävien yksilöiden jäädessä pystyyn yksin riippuvuussuhteessa valtioon.

Tämän yhteiskunnallisen järjestäytymisen sisäsyntyiset ristiriidat pulpahtivat esiin 1930-luvun alun Ruotsissa. Syntyvyyden ollessa vajonneena alle nollakasvutason, ruotsalaiset konservatiivit kasvoivat kiihkossaan ”väestönvähenemisen uhasta,” sekä ruotsalaisten lapsien katoamisesta. Nämä äänet argumentoivat, että perusongelma oli henkinen nyrjähtäminen, tai kristillisyyden alamäki, tai materialismin nousu tai henkilökohtainen itsekkyys. Kukaan—ei yksikään sielu poliittisesta oikeistosta—keskittynyt viimeisen 90 vuoden opetuksellisessa ja yhteiskunnallisessa lainsäädännössä ilmeneviin ongelmiin. Joten kun ”väestökriisi” saavutti korkeimman kiehumispisteensä Ruotsissa, tilaisuus oli otollinen kansankiihotukselle ja hyväksikäytölle.

Tähän tilanteeseen astuivat sisään kaksi nuorta ruotsalaista yhteiskuntatieteilijää Gunnar Myrdal ja hänen vaimonsa, Alva Myrdal. Ennen siirtymistä heidän väestöasian hyväksikäyttöön ja väärinkäyttöönsä, sallikaa minun sanoa muutamia asioita heidän taustastaan ja vaikutteista, jotka vaikuttivat heidän työhönsä.

Byrokraattisella holhoamisella on pitkä historia Ruotsissa, juurtuneena Vaasakuninkaiden rakentamaan valtiokoneistoon 1500-luvun alussa, ja edistyneenä alueellisen autonomian murskaamisella epäonnistuneen 1540-luvun Nils Dacke kapinan seurauksena. Silti Myrdalit edustivat jotain uutta, ja ”hyvin 1900-lukua.” He olivat yhteiskuntatieteilijöitä—akatemian älykköjä—omistautuneena uudenlaiseen valtion aktiivisuuteen. Kuten Alva Myrdal itse selitti: ”Politiikka on [nyt] … tuotu logiikan ja teknisen tietämyksen kontrollin alaiseksi ja on täten perimmiltään pakotettu rakentavaksi yhteiskunnalliseksi suunnitteluksi.”

Toiseksi, vaikka meitä amerikkalaisia on ahdisteltu toistuvilla kommenteilla ”ruotsalaisen mallin” viisaudesta, on tärkeää huomioida kuinka paljon uusi ruotsalainen hyvinvointivaltio lepää amerikkalaisessa kokeilussa. Molemmat Myrdalit viettivät akateemisen vuoden 1929-30, ”edistyksellisen ajan” katoavat kuukaudet, matkustellen Yhdysvalloissa Laura Spelman Rockefeller säätiöin apurahoilla. Erityisesti William Ogburn vaikutti Alvaan näkemyksillään, että valtio ja koulu olivat väistämättä kasvaneet perheen kustannuksella; sekä että perhe kohtasi asteittaisen ”toiminnallisen katoamisen” sen vetäytyessä historiallisesta välttämättömyydestä yksinomaiseksi persoonallisuuden huoleksi. Alva Myrdal vietti myös merkittävän ajan Columbia yliopiston Lapsen Kehityksen Instituutissa ja vierailemalla Rockefeller säätiön rahoittamissa kokeellisissa esikouluissa ja päivähoitokeskuksissa, esimerkkeinä häneen syvän vaikutuksen tehneestä yhteiskunnallisesta vanhemmuudesta.

Puolestaan Gunnar Myrdalin työ Columbian ja Chicagon yliopistoissa sai hänet tietoiseksi Ruotsissa ilmaantuneesta ”väestökriisikeskustelusta” löytyvästä valtavasta poliittisesta potentiaalista.

Tärkeässä vuoden 1932 artikkelissa ”Sosiaalipolitiikan ongelma,” rohkeassa ruotsalaisessa lehdessä, Spektrum, Gunnar Myrdal asettaa sormensa välttämättömälle poliittiselle kahvalle. Hän aloittaa jäljittämällä kompromissin ”liberaalisuuteen yhdistyneen sosialismin” ja ”sosiaalisesti yhdistyneen liberalismin” välillä Euroopassa ennen vuotta 1914. Tässä järjestelyssä, hän sanoo, 1800-luvun liberalismi oli hyljännyt malthusialaisen pessimisminsä sekä vapaiden markkinoiden opinkappaleensa, ja sen sijaan omaksui uudistuksien välttämättömyyden työläisten suojelemiseksi; samaan aikaan kuin sosialistit olivat luopuneet vallankumouksen ja massiivisen omaisuuden uudelleenjakamisen päämääristä, ilmaisten tyytyväisyyttä työväenluokan asteittaisesta avustamisesta.

Maailmansota kuitenkin särki tämän kompromissin. Myrdal julisti klassisien liberalismin olevan nyt kuollut, sen kannattajien hajaantuneen. Hän myös perusteli tarvetta työväenliikkeen uudelleen radikalisoitumiselle, uudenlaisen sosiaalipolitiikan etsimiselle. Vanhassa kompromississa, Myriad totesi, sosiaalipolitiikka oli ollut oire-suuntautunutta, antaen apunsa köyhille tai sairaille. Uuden yhteiskuntapolitiikan, hän julisti, tulee olla luonteeltaan ehkäisevää. Yhteiskuntatieteilijöillä, käyttäen nykyaikaisia tutkimusteknologioita, oli vallassaan käyttää valtiota yhteiskunnallisten patologioiden ilmestymisien ehkäisemissä. Perustuen ihmisorientoituneisiin arvoperustoihin ja rationaaliseen tieteeseen, hän sanoi, tämä ehkäisevä sosiaalipolitiikka johtaa ”luonnolliseen liittoon” oikean teknisen ja poliittisesti radikaalin ratkaisun välillä. Myrdal viittasi erityisesti Ruotsin väestökriisiin mahdollisuutena rationaaliselle sosiaaliselle analyysille tuottaa tehokkaita ja radikaaleja ideoita valtion toimeenpanemalle muutokselle.

Myrdaalit vahvistivat tätä ohjelmaa heidän vuoden 1934 myyntimenestyskirjallaan, Crisis in the Population Question, ollen erinomaisesti argumentoitu teos, joka merkittävästi muutti Ruotsia. Samaan aikaan kun ruotsalaiset konservatiivit jatkoivat huolestumistaan seksuaalisesti moraalittomuudesta, Myrdaalit osoittivat suoraan epätäydellisen hyvinvointivaltion luomiin ristiriitoihin. Aikaisemmat valtion toimet kuten pakollinen oppivelvollisuus, kielto lapsityövoimasta ja valtiollinen vanhuuseläke, he tunnustivat, olivat riistäneet lasten arvon pois vanhemmilta. Mutta kustannukset lapsista jäivät kotiin. Sen seurauksena lapsista oli tullut pääsyy köyhyyteen. Ottaen huomioon valtion asettamat kannustimet,  samat henkilöt jotka panostivat merkittävimmin valtion selviytymiseen saamalla lapsia oltiin vedetty alas köyhyyteen, ala-arvoiseen asumiseen, huonoon ravintoon ja rajoittuneisiin vapaa-ajan mahdollisuuksiin. Vapaaehtoinen valinta köyhyyteen lasten kanssa tai korkeampaan elintasoon ilman lapsia oli nuorten parien kohtaama todellisuus. Nuoret aikuiset pakotettiin tukemaan eläkeläisiä ja tarpeessa olevia valtion hyvinvointijärjestelmän kautta, sekä myös lapsia, joille he antoivat elämän. Tämän moninaisen taakan alla he päättivät vähentää lasten määrää, sen ollessa ainoa heidän kontrollissa oleva muuttuja. Seurauksena oli Ruotsille väestön väheneminen ja uhka kansallisesta sukupuutosta.

Myrdaalien mukaan oli vain kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen—valtion koulutuksen, lapsityövoimalakien ja valtiollisen vanhuuseläkkeen purkaminen perheen autonomian palauttamiseksi—ei ollut ”edes keskustelun arvoinen asia.” Toinen, ja ainoa käytännöllinen vaihtoehto, oli viedä loppuun hyvinvointivaltio sekä poistaa olemassa olevat lapsiin kohdistuvat haitat sosialisoimalla käytännössä kaikki suorat lapsien syntymään ja kasvattamiseen kohdistuvat kustannukset. Tosiasiallinen argumentti meni jotenkin seuraavasti: ratkaistakseen suurimmaksi osaksi valtion aikaisempien väliintulojen aikaansaamat ongelmat, valtion tulee nyt sekaantua täydellisesti.

Tämä tarkoitti sitoutumista uudenlaiseen hyvinvointiin: ”Se koostuu ehkäisevästä sosiaalipolitiikasta, tiukasti johdettuna päämääränä nostaa ihmismateriaalin laatua, ja samaan aikaan toteuttaen radikaaleja uudelleenjakotoimenpiteitä tehden merkittävän osan lastentukemisen taakasta koko yhteiskunnan huolen.” Valtion byrokratia ei koskaan aikaisemmin ollut nauttinut tällaisesta mandaatista. Juuri koko sanan luonne, ”ehkäisevä” politiikka avasi kaikki ruotsalaiset perheet tuelle, tarkkailulle ja kontrollille. Koskaan ei voinut tietää minne ongelma ilmaantuisi: näin ollen yleiset byrokraattiset väliintulon toimenpiteet tulee laittaa toimeen ehkäisemisen toteuttamiseksi käytännössä.

Painottaen tätä välttämättömyyttä, Myrdaalit vetävät yhteen: ”väestökysymys on täten muuntunut kaikkein tehokkaimmaksi argumentiksi perinpohjaiselle ja radikaalille sosialistiselle yhteiskunnan remontille.” Vaihtoehdon, he sanoivat yksinkertaisesti, olevan kansallinen sukupuutto.

Heidän ohjelmansa sisälsi yleisen valtion tuen lasten vaatetukselle, yleisen terveysvakuutuksen, yleisen oikeuden lasten päivähoitoon, valtion operoimat kesäleirit lapsille, ilmaiset aamiaiset ja lounaat kouluissa, valtion rahoittaman perheasumisen, synnytysbonukset kattamaan epäsuorat kustannukset vauvoista, avioliittolainat, valtion äitiys- ja kätilöpalveluiden laajentamisen, keskitetyn taloudellisen suunnittelun jne. Heidän päämääränään oli varsinaisesti kulutuksen sosialisointi, tarjota kaikille perheille rationaalisesti määritetyt, reilusti yhtenäiset valtion palvelut julkisten työntekijöiden johtamina ja rahoitettuna säädetyillä veroilla rikkaille ja lapsettomille.

Kritiikki, että heidän ohjelmansa itse asiassa uhkasi perhettä, sai aikaan tyypillisesti suorasukaisen vastineen: ”pieni moderni perhe on lähes—-patologinen,” Myrdaalit sanoivat. ”Vanhojen ihanteiden tulee kuolla niiden sukupolvien mukana jotka niitä tukevat.”

Vetoomukset vapauteen ja perheen autonomiaan herättivät yhtä purevat vastineet. Myrdaalit latasivat että ”väärä yksilöllinen toive” vanhempien taholta ”vapauteen” kasvattaa omat lapset piti sisällään epäterveellisen perustan: ”…suurin osa pitkästyttävästä paatoksesta joka puolustaa ”yksilön vapautta” ja ”vastuusta omaa perhettään kohtaan,” perustuu sadistiseen kykyyn laajentaa tämä ”vapaus” rajoittamattomaan ja kontrolloimattomaan oikeuteen alistaa muita.”

Kasvattaaksemme lapset soveltumaan sosiaalisesti yhteistoiminnalliseen maailmaan, ”meidän tulee vapauttaa lapset itseltämme,” luovuttaa ne valtion hyväksymien asiantuntijoiden hoitoon ja koulutukseen. Kollektiivinen päivähoito valtion kontrolloimien asiantuntijoiden operoimana patologisen pikkuperheen sijaan, oli enemmän linjassa yhteiskuntaluokkien hävittämisen todellisen päämäärän kanssa sekä taloudelliseen demokratiaan perustuvan yhteiskunnan rakentamisessa.

Vuosien 1935 ja 1975 välillä Myrdaalien perheagenda ohjasti sykäyksittäin ruotsalaisen hyvinvointivaltion kehitystä. Poliittisen ja byrokraattisen aktivismin ajanjaksot—1935-38, 1944-48 ja 1965-73—katkesivat näyttöihin itsepäisen ruotsalaisen väestön vastustuksesta tai budjetillisten rajoitteiden hidastaessa täyttä toimeenpanoa. Kuitenkin prosessin lopussa pääosa Myrdaalin perheen agendan elementeistä oli paikoillaan.

Mitkä olivat erityiset tulokset? Perheet riisuttuina valtion käskyllä kaikista tuottavista toiminnoista, kaikista vakuutuksen ja hyvinvoinnin toiminnoista ja pääosasta kulutustoimintoja, ei pitäisi tulla yllätyksenä että yhä harvemmat ruotsalaiset valitsivat elää perheissä. Avioliittojen määrä putosi ennätyksellisen alas nykyaikaisten valtioiden välillä, samalla kun yksin elävien aikuisten määrä kohosi. Esimerkiksi Tukholman keskustassa täysi kaksi kolmasosaa väestöstä eli yhden henkilön taloudessa 1980-luvun puoliväliin mennessä. Lasten kustannukset ja hyödyt täysin sosialisoituna, lasten tekeminen leikattiin myös avioliitoista; 1990 mennessä yli puolet ruotsalaisista synnytyksistä tapahtui avioliittojen ulkopuolella.

Myös lapset nauttivat ”oikeuksina” suuren määrän valtio tarjoamia etuja: ilmaisen sairaan- ja hammashoidon, runsaat ja edulliset julkiset kulkuvälineet; ilmaiset ateriat; ilmaisen koulutuksen; ja jopa valtion ”lapsien asianajajat” valmiina tulemaan väliin, jos vanhemmat ylittävät rajansa. Lapsetkaan eivät enää tarvinneet ”perhettä”: valtio palveli nyt myös oikeana vanhempana.

Itse asiassa Rutgers yliopiston sosiologi David Poponoe ehdotti, että termi ”hyvinvointivaltio” ei enää tee oikeutta tämän muotoiselle henkilökohtaiselle riippuvuudelle valtiosta. Sen sijaan hän käyttää termiä ”asiakasyhteiskunta,” kuvamaan kansakuntaa ”jossa kansalaiset ovat suurimmaksi osaksi asiakkaina suurelle ryhmälle julkisia työntekijöitä, jotka huolehtivat näistä läpi elämän.”

Ruotsissa vanhukset ovat ”vapaita” potentiaalisesta riippuvuudesta heidän aikuisiin lapsiinsa; sylilapset, nuoret lapset ja teini-ikäiset ovat ”vapaita” turvautumisessaan vanhempiinsa suojelussa ja perustarpeissa; aikuiset ovat ”vapaita” mielekkäistä velvollisuuksistaan heidän biologisille vanhemmilleen tai lapsilleen; ja miehet ja naiset ovat ”vapaita” kaikista molemminpuolisista lupauksista, jotka kerran kuuluivat avioliittoon. Tämä ”vapaus” on tullut vaihdettuna yleiseen, yhteiseen riippuvuuteen valtiosta, ja lähes täydelliseen byrokratisoitumiseen siinä mikä joskus oli ollut perhe-elämää. Von Mises oli oikeassa: todistetusti tässä ei ole olemassa ”keskitietä”; enemminkin Ruotsi edustaa täydellisempää ja näin ollen painostavampaa versiota sosialistisesta kodin järjestämisestä, ohittaen sen kokonaisvaltaisuudessaan jopa Neuvostoliiton. Mutta nykyaikainen ruotsalainen hyvinvointivaltio pitää sisällään omat ristiriitaisuutensa, nyt esiin tulevat ongelmat.

Aluksi, hyvinvointivaltion ”väestölliset ristiriidat” eivät ole niin helposti karkotettavissa. Voiton-tavoittelun demokraattisessa järjestelmässä ne jotka kontrolloivat suurempaa määrää ääniä, nauttivat suuremmista hyödyistä. Ja jopa Ruotsissa pitää paikkansa että vanhat äänestävät; lapset eivät. Vaikka ruotsalainen ”perhepolitiikka” on ollut tarpeeksi tehokasta tuhoamaan perheen itsenäisenä yksikkönä, se ei ole menestynyt päättämään valtion ohjelmien ja tulojen nettovirtaa suhteellisen nuorilta suhteellisen vanhoille.

Toiseksi, asiakasvaltio ei koskaan pysty tarjoamaan yhteiskunnassa kaikkea tarvittavaa hoitoa, yksinkertaisesti koska se olisi liian kallista. Silti samaan aikaa hyvinvointivaltiossa perheitä rangaistaan, kun he tarjoavat hoitoa omilleen, koska he tällöin luopuvat julkisen hoidon eduista; ja heitä palkitaan julkisella hoidolla ainoastaan kun he lopettavat perheperustaisen hoidon. Tanskalainen hyvinvointiviranomainen Bent Andersen on selittänyt ongelmaa tällä tavoin:

”Rationaalisesti perustettuun hyvinvointivaltioon sisältyy sisäänrakennettu ristiriita: jos se täyttää tarkoitetut tehtävänsä, sen kansalaisten tulee pidättäytyä hyödyntämästä täydessä mitassaan sen palveluita ja tarjontaa—toisin sanoen heidän tulee käyttäytyä epärationaalisesti, epämuodollisten yhteiskunnallisten kontrollien motivoimina, jotka kuitenkin pyrkivät häviämään hyvinvointivaltion kasvaessa.”

Tämä ristiriita on ollut päämotivaatio viimeaikaisessa kapinoinnissa nykyaikaista asiakasvaltiota vastaan, vastarinnan joka alkoi (Skandinaavisten maiden kesken) Tanskassa ja Norjassa valtionvastaisten edistyspuolueiden vaalimenestyksen myötä, ja joka nyt on levinnyt Ruotsiin. Juuri viime kuussa Ruotsin sosiaalidemokraatit kärsivät merkittävän poliittisen tappion, häviten kansallisvaaleissa vallan keskusta-oikeistoliittoumalla, liittyneinä yhteen yhteisellä vetoomuksella leikata hyvinvointivaltiota. Erityisen hätkähdyttävää oli kahden uuden puolueen ilmaantuminen, jotka voittivat ensimmäistä kertaa ryhmän paikkoja Ruotsin parlamentista.

Ensimmäinen näistä—kristillisdemokraatit—tekivät ruotsalaisen perheen valitettavasta tilasta keskeisen vaaliteemansa. He kutsuivat vähennystä byrokraattiseen väliintuloon perhesuhteissa, sekä loppua valtion kannustimille, jotka rohkaisevat synnytyksiin avioliiton ulkopuolella ja nujertavat vanhempien lastenhoitoa. Toinen uusi puolue, nimeltään uusi demokratia, yhdistää libertaarisia tiukkojen teemoja verojen leikkauksista, merkittäviä etujen leikkauksia ja ulkomaanavun lopettamista yhdessä maahanmuuton hillitsemiseksi keinojen kanssa. Yhdessä nämä uudet ryhmät pitävät parlamentaariset voimat tasapainossa. Hyvinvointietujen lopettaminen on harvoin ollut menestyksellistä missään nykyaikaisessa valtiossa; mutta ensimmäisen kerran 1930-luvun jälkeen ruotsalaisilla on mahdollisuus palauttaa joitain perheen autonomian ja henkilökohtaisen vapauden ulottuvuuksia.

Näin kaikkien merkkien perusteella vaikuttaisi, että ruotsalainen malli ”keskitiestä,” kolmannesta vaihtoehdosta, on saatettu epäilyksen alaiseksi samaan aikaan kuin kommunismi, toinen tie, on romahtanut. Kuitenkin valitettavasti ruotsalainen malli elää—ja saattaa pian voida hyvin—täällä Yhdysvalloissa, jossa juuri sama logiikka ja samat argumentit joita Myrdaalit käyttivät 1930-luvulla ovat lähellä poliittista läpimurtoa.

Vuoden 1991 niteessä nimeltään When the Bough Breaks, Basic Booksin julkaisemana (johtava neokonservatiivinen julkaisutalo), ekonomisti Sylvia Ann Hewlett kirjoittaa: ”[nykyaikaisessa] maailmassa lapset eivät ole pelkästään ’arvottomia’ vanhemmilleen, vaan ne myös aikaansaavat merkittäviä rahallisia kuluja. Arviot lasten kasvattamisen kuluista vaihtelevat 171 000 ja 265 000 dollarin välillä. Vastineena näistä kuluista ”lapsen odotetaan tarjoavan rakkautta, hymyjä ja tunteellista tyydytystä,’ muttei rahaa tai työtä.”

Hän jatkaa: ”Mikä johtaa meidät kriittiseen amerikkalaiseen ongelmaan. Odotamme vanhempien käyttävän ainutlaatuisia summia rahaa ja energiaa lasten kasvattamiseen, kun yhteiskunta yleisesti kerää materiaaliset hyödyt. Kulut ovat yksityisiä; hyödyt ovat kasvavissa määrin julkisia … Nykyisenä aikana, luottaminen epärationaaliseen vanhemmuuden kiintymykseen lasten kasvatuksellisen hankkeen suojelussa on riskialtista, hullunrohkeaa ja raakaa bisnestä. On aika että opimme jakamaan kulut ja lastemme kasvatuksen taakat. On aika ottaa kollektiivista vastuuta seuraavasta sukupolvesta.”

Hewlett jatkaa esittelemällä uuden poliittisen agendan Amerikalle, sisältäen laissa määrätyn vanhempainloman, taatun vapaan pääsyn äitiys- ja lastenterveydenhoitoon, valtion tarjoamaan laadukkaaseen lastenhoitoon, suurempiin ”opetuksellisiin investointeihin,” merkittäviin asumistukiin lapsiperheillä ja niin edelleen.

Kuulostaako tutulta? Sen tulisi: nämä ovat samat argumentit ja perusagenda, jota Alva ja Gunnar Myrdal ehdottivat vuonna 1934 Ruotsille, vaikkakin leikattuna heidän radikaalimmastaan, avoimesti sosialistisesta retoriikastaan. Yhtä kaikki tämä kirja johti Proctor ja Gamblen hallituksen puheenjohtajan (eläkeellä), Owen Butlerin toteamaan: ”Johtopäätös on vääjäämätön. Ellemme investoi nykyään viisaammin lapsiimme, kansakunnan taloudellinen ja yhteiskunnallinen tulevaisuus on uhattuna.” Nämä argumentit ovat myös pääosassa niin sanotussa uuden lasten politiikassa Washingtonissa.

Samaan aikaan ”ehkäisevästä sosiaalipolitiikasta” on tullut yhdistävä teema muille amerikkalaisille muutoksen vaatijoille. Argumentit kuulostavat tutuilta: valtion viranomaisten apu elämän alussa on paljon taloudellisempaa ja paljon tehokkaampaa kuin apu myöhemmin; mitä kauemmin odotamme jännitteiden oireiden löytymistä, sitä kalliimmaksi se tulee; ”aikainen väliintulo tue esiin ongelmat kaikissa kasvuinvestoinneissa—osingot tulevat myöhemmin” jne. Kaikki tämä kuulostaa tavallaan järkevältä, mutta lopputuloksena olisi byrokraattisen vallan painajainen, ja amerikkalaisen perheen lähes täydellinen tuhoutuminen.

Syyskuun numerossa U.S Advisory Board on Child Abuse and Neglectissä näemme vivahteen tästä uhasta, uudesta amerikkalaisesta järjestyksestä. Tämä paneeli, yksinomaan Reaganin ja Bushin hallintojen nimittämänä, kutsui lasten hyväksikäyttöä ”kansalliseksi hätätilaksi,” lisäten: ”Mikään muu ongelma ei vastaa sen voimaa aiheuttaessaan tai kärjistäessään sosiaalisten pahuuksien laajuutta.” Raportin ydinlöytö on, että liittovaltion ja osavaltioiden hallitukset ovat käyttäneet liian vähän aikaa tutkiakseen epäiltyjä hyväksikäytön tapauksia; sen sijaan liittovaltion hallituksen tulisi keskittyä estämään hyväksikäytöt ja laiminlyönnit ennen kuin ne tapahtuvat. Johtokunta suosittaa, että liittovaltion hallitus kehittää välittömästi kansallisen ”kotikäyntien” ohjelman kaikille uusille vanhemmille ja heidän vauvoilleen valtion terveystyöntekijöiden ja sosiaalitutkijoiden toimesta, jotka tunnistaisivat potentiaaliset hyväksikäyttäjät ja auttaisivat heitä.

Tämän ”hyvinvointibyrokraatti joka kodissa” lähestymistavan lisäksi johtokunta esittää ”kansallista lastensuojelun politiikkaa,” jossa liittovaltion hallitus takaisi kaikille lapsille oikeuden elää turvallisessa ympäristössä tarvittavine lain toimeenpanemisen keinoineen.

Hewlett on totta kai oikeassa nykyisen amerikkalaisen hyvinvointivaltion epäkohdista; olemme sosialisoineet täällä lasten taloudellisen arvon; mutta olemme jättäneet kulut yksittäisille vanhemmille. Vuoden 1991 Yhdysvalloissa, kuten vuoden 1934 Ruotsissa, on epätäydellinen versio puhtaasta hyvinvointimallista. Hän on myös oikeassa, että se vaati hintansa: avioliitossa syntyneiden amerikkalaisten lasten määrä on pysynyt paikallaan koko 1980-luvun tasolla, joka on  30 prosenttia alle nolla-tason kasvun. Amerikkalaiset eivät yksinkertaisesti sijoita aikaansa ja rahaansa enempään kuin yhteen tai kahteen lapseen, pääosin koska se ei ole sen arvoista. (Pitää paikkansa että kokonaissyntyvyys on noussut jonkin verran, mutta tämä johtuu kokonaisuudessaan jyrkästä noususta avioliiton ulkopuolisissa synnytyksissä 665 000 vuodesta 1980 yli miljoonaan vuonna 1990; näitä synnytyksiä vaikuttaa hyvinvointijärjestelmämme tukevan hyvin.)

Mutta on olemassa vaihtoehto ”ruotsalaiselle ratkaisulle.” Tohtori Hewlett jättää sen mainitsematta; ja se on juuri se jonka Myrdaalit hylkäsivät ”tarpeettomana järkevälle keskustelulle” kuusikymmentä vuotta sitten. Tätä vaihtoehtoa kutsutaan ”vapaaksi yhteiskunnaksi,” jossa sen sijaan että saatetaan loppuun asiakas/hyvinvointivaltio laajentamalla byrokratian lonkerot täydellisesti lapsien ympärille, puramme mitä olemme jo tehneet. Tämä agenda on hyvin yksinkertainen, radikaali ja pragmaattisesti byrokratian vastainen:

1. lopetetaan valtion määräämä ja valtion kontrolloima koulutus, jättäen lasten kouluttamisen ja kasvattamisen heidän vanhemmilleen tai laillisille holhoojilleen;

2. poistetaan lapsityölait, jälleen perustuen vanhempien tai holhoojien olemiseen parhaita arvioimaan lastensa etua ja hyvinvointia, suunnattomasti parempia kuin mitkään valtion byrokratian yhdistelmät;

3. ja puretaan sosiaaliturvajärjestelmä, jättäen vanhuuden suojan ja turvan jälleen kerran yksilöiden ja heidän perheidensä käsiin.

Nämä toimet palauttaisivat lasten taloudellisen hyödyt vanhemmille, ja näin päättyisi lasten vastainen ristiriita, joka sijaitsee epätäydellisen hyvinvointivaltion keskellä.

Useimmat kommentoijat vastaisivat näiden olevan mahdottomia, käsittämättömiä toimia nykyaikaisessa, teollisessa yhteiskunnassa. Ottaen huomioon nykyaikaisen maailman todellisuuden tai monimutkaisuuden, he sanoisivat kaaoksen olevan varma seuraus, jos ryhtyisimme tällaisiin reaktiivisiin toimiin.

Vastaukseni olisi osoittaa hajanaisin ryhmiin Amerikassa, jotka jonkin uskomattoman historiallisen oikun tai jonkin poliittisen ihmeen kautta yhä asuttavat joitain harvoja jäljelle jääneitä ”vapauden alueita” ja jotka selviytyvät tällaisen ”mahdottoman” järjestelmän alaisuudessa.

Eräs odottamaton mutta mielenkiintoinen esimerkki olisi amissit, jotka torjuvat valtion haasteet heidän erikoisen rajoittuneilla opetuksellisilla käytännöillään (nimittäin kouluttaen ainoastaan amis-opettajien avulla ja ainoastaan kahdeksanteen luokkaan saakka), jotka käyttävät merkittävästi lapsityövoimaa, ja jotka välttävät sosiaaliturvaa (yhtälailla valtion maataloustukia) periaatteesta. Amissit eivät pelkästään ole pystyneet selviytymään teollisessa, markkinoiden ympäristössä; he ovat kukoistaneet. Heidän perheensä ovat kolminkertaisia amerikkalaisiin perheisiin verrattuna. Kohdatessaan reilun kilpailun, heidän maatilansa tuottavat voittoja ”hyvinä ja huonoina aikoina.”

Heidän säästöasteensa ovat poikkeuksellisen korkeita. Heidän maanviljelystapansa millä tahansa ympäristöstandardilla mitattuna ovat esimerkillisiä, ottaen huomioon sitoutuneen maaperän hoidon sekä kemikaalien ja keinotekoisten lannoitteiden välttämisen. Aikana jolloin amerikkalaisten maanviljelijöiden määrä on pudonnut jyrkästi, amissien maatilayhteisöt ovat levinneet nopeasti, Pennsylvanian kaakkoispuolen perustasta Ohioon, Indianaan, Iowaan, Tennesseihin, Wisconsiin ja Minnesotaan.

Pitää todennäköisesti paikkansa, että suhteellisen harva tämän päivän amerikkalaisista valitsisi asua kuten amissit, olettaen todella vapaan valinnanmahdollisuuden. Kuitenkaan kukaan ei voi olla varma miltä Amerikka näyttäisi, jos kansalaiset olisivat todella vapaita perheiden byrokraattisesta hallinnosta, joka on alkanut nostaa päätään täällä yli sata vuotta sitten, käynnistyen lakisääteisen julkisen koulun noususta.

Minulla ei ole kerrassaan mitään epäilyksiä, että todellisen vapauden järjestelmän alaisena perheet olisivat vahvempia, lapsia olisi enemmän sekä miehet ja naiset olisivat onnellisempia ja tyytyväisempiä. Se riittää minulle.

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/perheet.pdf)  
 Alkuperäinen artikkeli: [What Has Government Done to Our Families?](http://mises.org/story/1406)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/perustelut/ -->
# Perustelut luonnolliselle rahalle – George F. Smith

> Jörg Guido Hülsmannin viimeisimmän kirjan, The Ethics of Money Making, tarkastelu on erittäin avartava kokemus. Perusteltuaan luonnollisen rahan yksilön loukkaamattomana oikeutena omaan omaisuuteensa, hän osoittaa kuinka valtio on käyttänyt viimeiset 400 vuotta anastaakseen tämän oikeuden suojellessaan osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoimintaa muutaman

Jörg Guido Hülsmannin viimeisimmän kirjan, [The Ethics of Money Making](http://www.mises.org/store/Ethics-of-Money-Production-P536.aspx), tarkastelu on erittäin avartava kokemus. Perusteltuaan luonnollisen rahan yksilön loukkaamattomana oikeutena omaan omaisuuteensa, hän osoittaa kuinka valtio on käyttänyt viimeiset 400 vuotta anastaakseen tämän oikeuden suojellessaan osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoimintaa muutaman etuoikeutetun hyödyksi.

Hänen mukaansa valtion loputon nälkä lisätuloille on syynä erinäisiin rahallisiin järjestelyihin joita se asettaa meille ja jotka kansainvälisellä tasolla käynnistyivät klassisesta kultakannasta ja jatkuvat nykypäivään sopimuksina paperirahasta. Vaikka hän ei suoranaisesti keskustele nykyisestä talouskriisistä, hänen huomionsa tarjoavat paljon kaivattuja oikaisuja valtion ”tee jotain” –lähestymistapaan.

Tässä esseessä käsittelen joitain Hülsmannin mainitsemia keskeisiä aiheita, alkaen rahan alkuperästä.

### **Luonnollinen raha vastaan ”pakotettu raha”**

Tiedämme vaihtotalouden työnjaon olevan alkukantaista, koska kaupankäynti rajoittuu tarpeiden kahdenkertaiseen samanaikaisuuteen. Kenkiä kaipaava puuseppä etsii tuolia tarvitsevan suutarin ja he sopivat keskenään molemmille tahoille hyväksyttävästä kaupasta. Mutta kaupankäyntiä rajoittaa myös itse tavaroiden koostumus – kuinka puuseppä voi hankkia rakentamallaan tuolilla pienen määrän jauhoja?

Ajan myötä markkinaosapuolet löysivät parempia tapoja kaupalle. Tietyt kuluttajatuotteet osoittautuivat erittäin markkinoitaviksi ja niillä oli kaupankäyntiä edistäviä fyysisiä ominaisuuksia kuten homogeenisuus, jaettavuus ja siirrettävyys, ja niitä alettiin hankkimaan kulutuksen sijasta vaihdannan välineiksi. Tällaisia tuotteita kutsutaan rahaksi; ne ovat myös *luonnollisia* rahoja, koska ne ovat lähtöisin aktiivisten henkilöiden vapaaehtoisesta kanssakäymisestä.

Luonnollisen rahan tuotanto on eettistä, koska siihen ei sisälly minkäänlaista yksityisen omistusoikeuden loukkausta ja se on näin luonnollinen seuraus täysin vapaalle yhteiskunnalle, jossa yksityinen omaisuus on loukkaamatonta. Hülsmannin mukaan tällaisen yhteiskunnan taloutta voidaan kutsua ”vapaiksi markkinoiksi”, joka otaksuttavasti sisältäisi useita erilaisia luonnollisia rahoja. Tämän ymmärryksen pohjalta väite, että vapaat markkinat olisivat syyllisiä nykyiseen kriisiin, asettaa sen puolestapuhujat kiusalliseen tilanteeseen, jossa heidän täytyy osoittaa syy-seuraussuhde jostakin, jota ei ole olemassa.

Luonnolliset rahat tulevat ja menevät; niitä esiintyy, koska ne tyydyttävät ihmisten tarpeita paremmin kuin mitkään muut vaihdannan välineet. Kun tämä ei enää pidä paikkaansa, markkinaosapuolet lopettavat niiden käytön ja löytävät tilalle jotain parempaa. Näin ollen luonnollinen raha on ruohonjuuritason demokraattisen toiminnan tuotos, jossa ihmisillä on vapaus valita parhaiten saatavilla olevat rahat.

”Pakotettu raha” sen sijaan ”perustaa olemassaolonsa omistusoikeuksien loukkauksille”. Se tyydyttää kaupan edistämisen vaatimuksen, mutta ylivoimaisempia rahoja ei voida käyttää ilman niiden käyttäjien alistamista jossain määrin väkivallalle.

Kulta, hopea ja kupari ovat olleet vuosituhansien ajan monien yhteiskuntien luonnollisia rahoja. Vaikka ne omaavat fyysisiä ominaisuuksia, jotka tekevät niistä muihin hyödykkeisiin nähden rahana ylivoimaisempia, ne ovat luonnollisia rahoja *ainoastaan*, koska ne tulivat valituiksi vapaaehtoisen toiminnan kautta.

### **Paperiraha ja vapaat markkinat**

Jos hyödykeraha on paras mahdollinen raha, miksi käytännössä kaikki valtiot sen sijaan käyttävät nykypäivänä paperirahaa?

Ensinnäkin kuten Hülsmann mainitsee, missään vaiheessa ihmiskunnan historiassa paperiraha ei ole spontaanisti ilmaantunut vapaille markkinoille. ”Milloin ja missä tahansa se tuli käyttöön, se oli olemassa ainoastaan, koska tuomioistuimet ja poliisivoimat tukahduttivat luonnolliset vaihtoehdot.”

Hülsmann mainitsee myös, ettei ennen 1700-lukua kukaan kirjoittaja vaikuttanut pitävän paperirahaa edes yhtenä vaihtoehtona, yhtälailla kuin kukaan rahan filosofeista ei myöskään koskaan kritisoinut silloista hyödykerahaa hyötyperusteilla. Esimerkiksi viidennessä kirjassaan *Lait* Platon halusi saada luonnolliset rahat laittomiksi tehdäkseen kansalaiset riippuvaisemmiksi valtiosta, mutta hän ei maininnut niitä puutteellisiksi rahana. Samoin ei myöskään Aristoteles, kirkon papisto tai skolastikot. Lisäksi ennen 1500-lukua ei ollut olemassa mitään hamstrauksen tai jäykkien hintojen ongelmaa ja ilmeisesti ei myöskään mitään tarvetta vakauttaa hintatasoa, ostovoimaa tai kokonaiskysyntää.

Luonnollisestikaan mikään näistä havainnoista ei vakuuta paperirahayleisöä. Heidän mukaansa renessanssin aikana muodostuneet kapitalistiset taloudet tarvitsivat erityyppistä rahaa, jonka tarjonta pysyi markkinoiden kiivaan toiminnan perässä. Hülsmannin sanoin 1500-luvun jälkeen uudet teoriat ”täyttivät maailman” selittämään tätä tarvetta – *mutta samoin tulvivat myös vastineet*. Toisin sanoen 1900-luvulla, jolloin [Rothbard toi esiin](/raha/index.html), että rahan tarjonta kuten kaikki muutkin hyödykkeet on parasta jättää vapaille markkinoille, se oli ”kaikkea muuta kuin jotain uutta ajattelun historiassa”.

Tällöin joudumme kysymään, mikä oli syynä paperirahan pakottamisessa talouteen? Hülsmann käsittelee joitain kaikkein yleisimpiä virheitä pyrkimyksissä hakea oikeutusta valtion väliintulolle raha-asioihin.

### **Väärinkäsitykset paperirahasta**

Selkeästi suurin väärinkäsitys on uskomus, että kasvava talous vaatii kasvavan rahan tarjonnan. Jos talous kasvaa viisi prosenttia, tällöin argumentin mukaan rahan tarjonnan tulee kasvaa saman verran, sillä muutoin lisähyödykkeitä ei voida myydä. Koska viiden prosentin kasvuvauhti on erittäin korkea jalometalleille, ne tulee hylätä nykytalouden rahana. Sen sijaan paperirahaa voidaan tuottaa missä tahansa määrin halvalla ja nopeasti.

Talousteoria opettaa, että käytännössä mikä tahansa määrää hyödykkeitä ja palveluita soveltuu kaupankäyntiin minkä tahansa rahamäärän kanssa. Jos talous kasvaa ja rahamäärä pysyy vakiona, hinnoilla on pyrkimys laskea. Toisinaan argumentoidaan, että jos hinnat laskevat, yrittäjät eivät pysty kattamaan kulujaan ja joutuvat vararikkoon. Mutta yrittäjät ovat poikkeuksetta osoittaneet kyvykkyytensä ennakoida tulevia hinnan alennuksia ja tasapainottamaan tätä alentamalla kulujaan. Itse asiassa tämän on normaalia vakaiden tai laskevan hintatason ajanjaksoina, joita koettiin Saksassa ja Yhdysvalloissa kolmena viimeisenä vuosikymmenenä 1800-luvulla.

Muunnelma yllä mainitusta virhekäsityksestä on väitetty tarve taistella inflaatiota vastaan. Vaikka se voidaan määrittää useilla eri tavoilla, kaikkein useimmiten deflaatio viittaa pitkittyneeseen hintatason laskuun. Deflaatiossa pankkien asiakkailla on vaikeuksia maksaa takaisin lainojaan ja tämä vuorostaan vähentää pankin likviditeettiä ja supistaa luotonantoa.

Deflaatio ei kuitenkaan uhkaa koko yhteiskuntaa, sillä kuten luotto ei luo resursseja, ei luotonannon supistuminen myöskään tuhoa resursseja. Deflaatio saa aikaan Hülsmannin sanoin ”tuotantovarallisuuden jakautumisen uudelleen vanhoilta omistajilta uusille”, sen nettovaikutuksen ollessa kokonaistuotannolle lähes merkityksetön.

Jos tämä pitää paikkansa, miksi Ben Bernanke pitää deflaatiota suurena pahana, jota vastaan hänen [tulee taistella hinnalla millä hyvänsä](https://www.federalreserve.gov/BOARDDOCS/SPEECHES/2002/20021121/default.htm)? Koska deflaatio *on* painokas uhka niille instituutiolle, jotka ovat vastuussa rahan tarjonnan inflatorisesta kasvattamisesta: osittaisen kassavarantovelvoitteen pankeille ja niiden asiakkaille, mikä tarkoittaa ”velkavetoisia valtioita, yrittäjiä ja kuluttajia”. Deflaatiolla on tapana vapauttaa ”perustana olevat fyysiset resurssit uusiin käyttötarkoituksiin. Deflaation vaatima tuho on näin ollen usein ’luovaa tuhoa’ schumpeteriläisessä merkityksessä”. (William Greider [mainitsee](http://www.thenation.com/doc/20080929/greider) pankkien kannattavan ”luovaa tuhoa” sen kohdistuessa muihin ihmisiin, mutta sen tullessa kolkuttelemaan heidän ovilleen, pankkiirit eivät ole ”yhtä suopeita omalle kohtalolleen”.)

Rahan ostovoiman tasapainottaminen on ollut yksi tekosyy lisää hylätä luonnollinen raha paperirahan tieltä. Vapailla markkinoilla parhaat rahat vallitsevat ja niillä on suhteellisen vakaa rahan ostovoima. Jos rahaa kohtaisi rajut heilahtelut, ihmiset tulisivat hylkäämään sen ja siirtymään toiseen rahaan – *jos* heillä on vapaus toimia niin.

Irving Fisher ja eräät muut ovat sanoneet ettei tämä riitä; valtion tulee hienosäätää rahan ostovoimaa, ja tämä edellyttää paperirahaa. Mutta tämä on taas yksi tapaus, jossa kettu on laitettu kanatarhan vartijaksi – lopputulos on ollut täydellinen katastrofi. Nykyisellä aikakaudella kontrolloidut valuutat ovat menettäneet arvoansa ja heilahdelleet kaikkialla tavalla, jota ei ole aikaisemmin esiintynyt rahalaitosten historiassa.

Adam Smith ja David Ricardo popularisoivat näkemyksen, jonka mukaan paperiraha pystyisi toimimaan markkinoilla yhtä hyvin kuin hyödykeraha, ainoastaan paljon pienemmillä tuotantokustannuksilla. Tähän liittyvä viehätys häviää, kun muistetaan, ettei raha ole tuotanto- tai kulutushyödyke, vaan vaihdannan edistäjä. Sen määrän lisääminen ei lisää kansakunnan vaurautta. Sen hyödyllisyys on sen vaihtoarvossa ja sen tarjonnan lisäyksellä on taipumus alentaa tätä arvoa. Tästä syystä hyödykerahan korkeammat tuotantokustannukset ovat yksi sen suurimmista eduista, sillä sen määrää ei voida mielin määrin moninkertaistaa. Hülsmannia mukaille, *hyödykerahoissa on sisäänrakennettu vakuutus inflaatiota vastaan.*

### **Inflaatio**

Nykyään monet kirjoittajat määrittävät inflaation pysyvänä hintatason nousuna. Hülsmann käyttää erilaista määritelmää, joka oli hyväksytty pääosin toiseen maailmansotaan saakka: inflaatio on mikä tahansa rahan tarjonnan lisäys, joka loukkaa yksityisiä omistusoikeuksia. Toisin kuin luonnollinen (vapaaehtoinen) rahan tuotanto, jota säätelee markkinoiden laki voitoista ja tappioista, inflaatio on aina *pakotettu* rahan tarjonnan lisäys. Tämän määritelmän mukaisesti inflaatio voidaan nähdä ”epäluonnollisten tuloerojen, suhdannevaihtelujen, velan räjähdysmäisen kasvun, hintatason keskinkertaisena ja eksponentiaalisena nousuna ja monien muiden ilmiöiden” aiheuttajana. Hülsmann keskittyy käymään läpi yksityiskohtaisemmin eri kausaalisuhteita.

Ihmiset – pääosin valtiot – inflatoivat rahan tarjontaa, koska he hyötyvät siitä ja rahalaitosten historia on pääosin inflatoristen järjestelmien historiaa. Uuden rahan ensimmäiset omistajat ovat voittajia, koska he ostavat tuotteita ja palveluita nykyisillä hinnoilla. Myöhemmät omistajat ovat häviäjiä, koska he maksavat korkeampia hintoja, joita rahan tarjonnan lisäys aikaansaa.

Inflaatio sai alkunsa kolikoiden metalliarvon pienennyksistä tai kuten Hülsmann viittasi, niihin rahametalliin fyysisesti sisällytettyjen rahasertifikaattien vääristelynä (väärentämisenä). Väärentäjä pystyi joko vähentämään jalometallin osuutta kolikoissa tai painattamaan niihin korkeamman nimellisarvon.

Verrattuna osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoimintaan ja paperirahaan, metalliarvon pienentäminen oli karkea väärentämisen muoto. Englannin kuninkaat pystyivät metalliarvon pienentämistä käyttäen inflatoimaan rahan tarjontaa kertoimella 0,3 500-vuoden ajanjaksona (1066-1601). Kun heille tuli mahdollisuus hyödyntää osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoimintaa seuraavan 200 vuoden aikana, tämä kerroin pomppasi 16:sta. Ja amerikkalaiset rahamestarit pumppasivat rahan tarjontaa kertoimella 5 ainoastaan 30 vuodessa (tammikuusta 1973 – tammikuuhun 2003) syöttämällä osittaisen kassavarantovelvoitteen hirviötä.

Silloisen ja nykyisen inflaation välillä oli myös muita eroja. Kun muinaiset prinssit vähensivät kolikoiden arvoa, heidän alamaisensa pitivät sitä huijaamisena. Kun nykypäivän johtajat turmelevat valuuttaansa, he julistavat sen olevan viisasta ja välttämätöntä rahapolitiikkaa, ja aivan viimeaikoihin asti suurin osa ihmistä on uskonut heitä. Vaadittiin massiiviset hokkus-pokkus elvytyspaketit horjuttamaan heidän uskoaan, tosin uusi messias pyrkii palauttamaan tätä ennalleen.

### **Osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoiminnan nousu**

Valtion otetta elämästämme ei voida riittävästi selittää ilman viittauksia osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoimintaan, paperirahaan ja näitä instituutioita suojeleviin lakeihin. Hülsmann tarjoaa vastustamattoman selityksen valtionhallinnon kasvun ja nykyaikaisen pankkitoiminnan suhteesta.

Kuten hän kertoo meille, pankit saivat alkunsa rahavarastoista Pohjois-Italiassa 1500-luvun lopussa ja 1600-luvun alussa, ja muuttuivat pian osittaisen kassavarantovelvoitteen pankeiksi, tarkoittaen että he laskivat liikkeelle enemmän talletustodistuksia kuin heillä oli todellisia varantoja. Toisin kuin varastopankit, osittaisen kassavarantovelvoitteen pankit eivät pysty kattamaan kaikkia velvoitteitaan kerralla ja ne ovat alttiita kaikkien osittaiskassavarantojärjestelmien ikuiselle arkkiviholliselle: talletuspaoille.

Tavanomainen selitys varastoivan pankin korruptoitumiselle osittaisen kassavarannon pankkitoiminnaksi on pankkiirien lankeaminen kiusaukselle. Vaikka tämä pitää paikkansa, se ei ole ainoa syy. Osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoiminta oli osittain puolustautumista valtion konfiskaatioita vastaan. Esimerkiksi kun Kaarle V ryösti Sevillen pankkien varannot 1500-luvun puolivälissä, pankkiirit päättivät torjua rosvouksen lainaamalla suuren osan talletuksistaan liiketoimiin ja ansaita voittoja. Konfiskaation uhka vähensin jossain määrin pankkiirien kalvavaa omaatuntoa.

### **Väärien talletustodistusten laillistaminen**

Eettisessä yhteiskunnassa lait rankaisisivat väärentämistä petoksena ja varkautena, ja, kun väärät asiakirjat löydetään, markkinaosapuolet pidättäytyisivät niiden käytöstä ja siirtyisivät muihin vaihtoehtoihin.

Mutta valtiot voivat laillistaa tietyntyyppistä väärentämistä. Tämä voidaan saavuttaa useilla tavoilla. Eräs tapa valtiolle on muuntaa kielenkäyttöä tavalla, että sertifikaattipainatukset voivat merkitä mitä tahansa sopimuksellista sitovuutta. Esimerkiksi tuomioistuimet eivät saata nähdä mitään vikaa kultakolikossa, joka on merkitty tekstillä ”unssi kultaa” ja jonka kultasisältö on vähäisempi tai sitä ei ole lainkaan. Laillistaminen tarkoittaa tässä, että valtio kieltäytyy toimeenpanemasta lakeja pankkien väärentämistä vastaan. Väärien rahasertifikaattien laillistaminen on perusta kaikille muille etuoikeuksille rahaan, kuten laillistetut monopolit ja laillinen maksuväline –lait.

Mutta edes silloin kuin valtiolla on monopoli kolikoiden ja seteleiden tarjontaan, se ei pysty vielä avaamaan inflaation tulvaportteja; markkinaosapuolilla on edelleen vapaus arvioida kolikoita ja seteleitä sekä siirtyä muihin rahoihin, jos heidän paikallinen monopolituottajansa on vastuuton. Laillinen monopoli vähentää vaihtoehtoja ja vähentää oman omaisuuden täysivaltaista käyttöä, mutta se ei poista valinnan mahdollisuutta sinänsä, ja tämä jäljelle jäänyt valinnanvapaus pitää valtion kurissa.

Valtion näkökulmasta laillinen maksuväline -lait ratkaisevat tämän ongelman. Ne hyökkäävät perustavanlaatuisesti valinnanvapautta kohtaan kumoamalla minkä tahansa yksilön tekemän sopimuksen suhteessa rahaan.

Laillinen maksuväline korruptoi valinnan mahdollisuutta myös toisella tavalla. Jos esteettömien markkinoiden voidaan kuvitella myöntävän rahan käyttäjille ”ääniä” – yksi sentti, yksi markkinoiden ääni, kuten [Frank Fetter](https://en.wikipedia.org/wiki/Frank_Fetter) kirjoitti 1905 – tällöin asetus osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoiminnasta laillinen maksuväline lakien avulla luo ääniä tyhjästä ja myöntää nämä äänet uuden rahan ensimmäisille käyttäjille: pankkiireille ja valtiolle. Etuoikeutettu raha luo etuoikeutetun yhteiskunnan.

Historiallisesti laillinen maksuväline -lait muodostivat säädetyn tasa-arvoisuuden etuoikeutetun rahan ja muiden rahojen välille. Jos kulta ja hopea ovat laillisia maksuvälineitä ja kulta säädetään vaihtosuhteeseen 1/20 hopean kanssa, mutta sillä käydään kauppaa markkinoilla suhteella 1/15, aliarvostettu hopea tulee asteitta häviämään päivittäisistä maksusuorituksista. Laillinen maksuväline -lait inflatoivat laillista etuoikeutettua rahaa ja deflatoivat muita.

Hopean ollessa harvinaista, sen ostovoima kasvaa ja pienten ostosten tekeminen sillä tulee vaikeaksi. Sen sijaan ihmiset kallistuvat luottamaan osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkiseteleihin ja käteistalletuksiin, joita voidaan luoda nopeasti. Jos valtio sen jälkeen tekee seteleistään kullan kanssa laillisia maksuvälineitä, setelien kysyntä kasvaa, koska kukaan ei halua maksaa oikeassa rahassa (kullassa). Tämän seurauksena seteleitä lunastetaan harvemmin, mikä lisää kullan pankkivarantoja. Osittaisen kassavarantovelvoitteen järjestelmässä tämä mahdollistaa pankeille laskea liikkeellä lisää pankkiseteleitä.

Valtiolle osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkisetelit ovat taivaan lahja. Tavallisen pulliaisen oli suhteellisen helppo erottaa metalliarvonsa alentaneet kolikot oikeista kolikoista. Paperisertifikaatit ovat sen sijaan liikkeellä ilman mitään eroavaisuuksia.

Etuoikeutetut pankkisetelit aiheuttavat ”kilpajuoksun pohjalle” arvottomuudessaan, mutta niin kauan kuin ne voidaan lunastaa kullassa, on olemassa raja sille kuinka paljon niitä voidaan inflatoida. Tämän rajoituksen poistaminen muuntaa ne puhtaaksi paperirahaksi.

### **Paperirahan ilmaantuminen**

Pankkiseteleistä tulee paperirahaa yksityisen omaisuuden progressiivisten loukkauksien ja sopimusrikkomuksien kautta, joihin keskuspankit syyllistyivät. Kun valtio myöntää monopolisen laillinen maksuväline statuksen osittaisen kassavarantovelvoitteisen pankin seteleille, mahdollistaen näin pankille pidättäytymisen sen sopimuksellisesta velvoitteesta lunastaa setelinsä, valtio muuntaa nämä setelit paperirahaksi.

Paperiraha on syvimmältä olemukseltaan eräs fiat-inflaation muoto: sitä on aina ja kaikkialla laajemmassa tarjonnassa kuin sitä olisi vapailla markkinoilla, jossa se ei pystyisi ylläpitämään itseään. Maailman seteleistä tuli paperirahaa elokuun 15. päivänä 1971, jolloin Yhdysvallat julisti, ettei se enää lunasta dollareitaan kullassa.

Kun kullankaivajien uhkana on vararikko, niin paperirahan tuottajien, kuten Fedin, uhkana on [hyperinflaatio](http://www.videonewslive.com/view/288549/peter_schiff_on_20092010_usa_hyperinflation). Ei ole olemassa mitään todellista rajaa kuinka paljon rahaa se voi tuottaa. Etuoikeutettuna keskuspankkina se ei voi mennä vararikkoon, eikä myöskään valtio, joka nimittää keskuspankin johtajat.

Joulukuussa 2002 [Alan Greenspan väitti](https://www.federalreserve.gov/BOARDDOCS/SPEECHES/2002/20021219/default.htm), että ”pitkitettynä ajanjaksona ylläpidetty harkitseva rahapolitiikka pystyy pitämään inflaation voimat kurissa”. Mutta edes ”harkitsevat” keskuspankkiirit eivät voi välttää talouden kriisejä. Kuten Hülsmann perustelee, ”*pelkkä mahdollisuus* rahan tarjonnan inflatoimisesta luo moraalikadon (moral hazard)” (korostus lisätty). Hyödykerahan käyttäjät eivät kuitenkaan spekuloi yllättävästä kullan ja hopean saatavuudesta, jota ilmaantuu ihmeellisesti kaivoksista. Sen sijaan ihmiset spekuloivat paperirahan tuottajien ”hyväntahtoisuudella”, ja he ovat oikeassa suurimman osan ajasta.

### **Inflaation perintö**

Inflaation perinteinen määritelmä on liian suppea muodostaakseen kokonaiskuvan sen aiheuttamista vahingoista; se on paljon enemmän kuin valuutan ostovoiman heikkenemistä. Se on myös paljon muuta kuin ”piilovero”. Valtion jatkuva fiat-inflaatio on salakavala joukkotuhoase. Seuraavat huomioitaviksi:

1. Rahoittaessaan sotia, se mahdollistaa valtiolle olla välittämättä kansalaistensa verojen vastustamisesta.

2. Se hyödyttää keskushallintoa tois- ja kolmannella sijalla olevien hallintoelimien kustannuksella.

3. Se muuntaa moraalikadon (moral hazard) ja vastuuttomuuden instituutioiksi, ja takaa toistuvat talouskriisit.

4. Tekemällä luotoista halpoja, se kannustaa yrityksiä rahoittamaan hankkeensa oman pääoman sijaan lainaamalla. Markkinakilpailun takia vain harva yritys pystyy vastustamaan halpaa luottoa, tehden niistä riippuvaisempia pankeista. Kuten Pius XI totesi vuonna 1931, se asettaa diktatuurin lainaajien käsiin, jotka säännöstelevät koko taloudellisen järjestelmän elintoimintoja.

5. Fiat-inflaatio ajaa ihmiset sijoittamaan pääomamarkkinoille, joiden sijoituksien valvomiseen hyvin harvalla on riittävää ammattitaitoa, aikaa ja taipumusta. Aikaisemmin ihmiset pystyivät säästämään yksinkertaisesti pitämällä hallussaan hopea- ja kultakolikoita.

6. Jatkuvasti nousevan hintatason aikana keskivertokansalainen huomaa parhaaksi strategiakseen henkilökohtaisen velan, joka vähentää riippumattomuutta ja itsenäisyyttä.

7. Kroonisessa fiat-inflaatiossa ihmiset taipuvat valitsemaan työpaikkansa rahallisten korvauksien perusteella. Rahasta tulee heidän pääasiallinen tai ainoa kriteeri henkilökohtaiseen hyvinvointiin.

8. Jatkuva inflaatio heikentää tuotteiden laatua. Teollisuuden alat, jotka eivät pysty kompensoimaan inflaatiota teknologisella innovoinnilla, kääntyvät muiden tapojen puoleen, kuten tuottamalla alempiarvoista tuotetta samalla nimikkeellä. Valehtelulla, joka kietoutuu osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoimintaan, on taipumus levitä syövän lailla muuhun yhteiskuntaan.

9. Ruokkimalla hyvinvointiyhteiskunnan eksponentiaalista kasvua, inflaatio edesauttaa perheen rappeutumista. Perheet alennetaan ”pieniksi tuotantoyksiköiksi, jotka jakavat elinkustannukset, autot, jääkaapit ja erityisesti verot”. Hyvinvointivaltio ajaa perheet ja yksityiset hyväntekeväisyysjärjestöt pois ”hyvinvointimarkkinoilta”.

Kuten Hülsmann vetää yhteen, ”fiat-inflaatio on sosiaalisen, taloudellisen, kulttuurisen ja henkisen hävityksen tuhovoima”.

### **Klassinen kultakanta**

Myytti valtioiden kansalaistensa palvelemisesta paljastuu kokonaisuudessaan rahan tuottamisen historiassa. Antiikista tähän päivään valtio on aina pyrkinyt varastamaan kansalaisiltaan manipuloimalla rahan tarjontaa. Nykyaikana tämä tapahtuu tieteeseen verhottuna. Sen vastustaminen tarkoittaa nykyään käytännössä koko taloustieteen ammattikunnan vastustamista, joka suurimmaksi osaksi sattuu tavalla tai toisella olemaan valtion palkkalistoilla.

Klassinen kultakanta sai alkunsa Saksan voitettua Ranskan vuonna 1871. Libertaarit ja rahakonservatiivit ylistävät tätä jaksoa usein aikakaudeksi, johon meidän tulisi palata. Mutta vaikka tällä standardilla oli suotuisia vaikutuksia, kuten edistää kansainvälistä työnjakoa, se oli silti *pakotettu standardi*. Sellaisena se riisti hopealta rahan aseman ja sai näin aikaan vahvan fiat-inflaation, joka vuorostaan vahvisti läpi koko pankkitoiminnan hierarkian osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoimintaa.

Kuten Hülsmann tekee selväksi, osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoiminnan sisäänrakennettu haavoittuvuus on hyvin tunnettu pankkiirien keskuudessa ja se motivoi heitä keksimään tapoja pitkittää kriisejä, joita se väistämättä saa aikaiseksi. Klassinen kultakanta oli yksi näistä järjestelmistä. Sitä *ei* pakotettu tapana rajoittaa inflaatiota. Se palveli tarkoitusperää, jolla kansallisvaltiot saivat rahajärjestelmänsä hallintaansa. ”Vapauden suojavallin”, sijaan se oli ”aikamme yhteiskunnallisen vitsauksen läpimurto – kaikkivoivan valtion”.

### **Kullan kasaaminen**

Ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen vuonna 1914 tappoi klassisen kultakannan ennen kuin se olisi itse romahtanut. Sen korvasi vuonna 1925 kansainvälinen järjestely nimeltään kultavaluuttakanta, joka kesti vuoteen 1931 saakka. Klassisessa kultakannassa keskuspankit pitivät kaikki varantonsa kultana, liikepankkien pitäessä pääosan varannoistaan keskuspankin seteleinä. Kultavaluuttakanta vei tämän kasaamisen periaatteen kansainväliselle tasolle – Fedin ja Englannin keskuspankki jäivät todellisiksi keskuspankeiksi ja pitäytyessään kullassa, ne toimivat maailman keskuspankkeina. Muut keskuspankit pitivät suuren osan reserveistään Yhdysvaltain ja Brittien setelivaluutoissa. Kultavaluuttakanta romahti seuraten vuoden 1928 romahdusta, jolloin monet valtiot kääntyivät protektionismiin tai asettivat valuuttakontrolleja. Se kuoli lopulta syyskuussa 1931, kun Englannin keskuspankki pidättäytyi maksuista.

Toisen maailmansodan loppuun saakka maailma kärsi heilahtelevista valuuttakursseista, jolloin Bretton Woods -järjestelmä otettiin käyttöön. Kuten Hülsmann selittää, se oli ”määräyksestä laajennettu kultavaluuttakanta”. Klassisessa järjestelmässä kulta kasattiin jokaiseen keskuspankkiin; kultavaluuttakannassa kasauspisteet supistettiin kahteen – ja Bretton Woodsissa yhteen. Kaikki järjestelyt luotiin edistämään seteleiden ”joustavuutta”, jokainen oli merkittävästi ekspansiivisempi kuin edeltäjänsä.

Bretton Woodsissa osallistujavaltiot sopivat kasaavansa maailman kultavarannot Fediin, jolla oli jo valmiiksi maailman historian suurin kultavaranto. Fed jatkoi seteliensä lunastamista kullassa muille valtioille ja keskuspankeille, jotka puolestaan lunastivat omat setelinsä dollareissa. Osallistujat olivat pääosin Fedin hyväntahtoisuuden varassa, jolla yksin oli mielensä mukaan valta allokoida maailman setelit – dollarit.

”Pidättyvyys ei ollut osa sen toimenkuvaa”, Hülsmann kertoo meille, ”ja järjestelmän todellinen ankkuri – Fed – oli erityisen häikäilemätön inflatoidessaan dollarin tarjontaa”. Romahtaessaan vuonna 1971 Fedin kultavarannot olivat lähes käytetyt. Siten Bretton Woods päätti lähes 100 vuotta, joina kolme ”keskuspankkien kartellia täyttivät läntisen maailman seteleillään hylkäämättä nimellisesti kultakantaa”.

### **Kansainväliset paperirahajärjestelmät**

Yhdysvaltain pidättäytyessä kultamaksuistaan, se muunsi maailman setelit paperirahaksi. Samalla se myös loi vaihtelevien valuuttakurssien kauhun, joka heikensi kansainvälistä työnjakoa ja sai aikaan ”kurjuutta ja kuolemaa” miljoonille. Silti paperirahastandardeja on ilmaantunut. Kuinka tämä on mahdollista?

Meidän tulee huomioida mitä valtiot haluavat – lisää valtaa ja tuloja – ja tapoja näiden saavuttamiseksi. Helpoin tapa valtioille lisätulojen saantiin verojen ja velan lisäksi on kannustaa ulkomaalaisia tekemään sijoituksia niiden alueille. Mutta tehdäkseen tämän niiden täytyy pystyä tarjoamaan riittäviä taloudellisia vakuuksia. Valtio joka etsii sijoittajia, saattaa esimerkiksi laskea liikkeelle velkakirjoja sen valtion paperirahassa, jonka sijoituksia se etsii. Valtion velkakirjojen liikkeellelasku joko Yhdysvaltain dollareissa tai euroissa on nykyään hyvin laajalle levinnyt toimintamalli.

Alueet joilla on laajimmat pääomamarkkinat ovat niitä, joiden paperiraha valitaan kansainvälisiksi standardeiksi ja 30-vuotta Bretton Woodsin romahduksen jälkeen näitä alueita ovat olleet Eurooppa, Japani ja Yhdysvallat. Siten euro, jeni ja dollari ovat nykyään kolme kaikkein tärkeintä rahastandardia.

Kuten Hülsmann mainitsee, rahastandardien tuottajat tekevät yhteistyötä säilyttääkseen asemansa. Esimerkiksi dollarikriisissä euron tuottajat sitoutuvat tasapainottamaan dollari/euro vaihtokurssin niin, etteivät dollarimaat vaihda standardia. Ja koska paperirahan tuottajat voivat luottaa kilpailijoidensa tukeen, niillä on vahva intressi yhteistoimintaan ja lisätä tuotantoaan.

### **Onko mitään toivoa?**

Meidän tulee pyyhkäistä etuoikeutettu raha syrjään ja antaa markkinoiden toimia. Tämä saattaa vaikuttaa mahdottomalta päämäärältä, mutta historia tarjoaa kuitenkin jonkin verran rohkaisua. Kuten kirjailija toteaa, Kiina käytti paperirahaa 500 vuotta ja kärsi hyperinflaatiosta ja muista rahaongelmista. Kun poliittiset johtajat lopettivat hopea- ja kultakolikoiden torjumisen, rahallinen terveys palasi. Yhdysvaltain historiassa perustuslain laatijat hylkäsivät maan inflatorisen menneisyyden perustuslain ensimmäisessä artiklassa; ja Andrew Jackson lannisti inflatoriset vihollisensa presidenttikautensa aikana.

Ihanteellinen luonnollisen rahan tuotannon järjestys perustuen yleiseen yksityisomaisuuden kunnioittamiseen on mahdollinen nykyään – hänen mukaansa, ”teknisesti hetken varoitusajalla”. Sen ollessa näin lähellä, jäljellä on vain muiden vakuuttaminen siitä, että sen *tulisi* olla olemassa. Tässä tarkoituksessa Hülsmannin kirjaan perehtyvät huomaavat sen rikkaaksi lähteeksi.

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/luonnollinenraha.pdf)  
Alkuperäinen artikkeli: [The Case for Natural Money](http://mises.org/story/3340)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/rothbard/ -->
# Murray N. Rothbard: talous, tiede ja vapaus – Hans-Hermann Hoppe

> Murray N. Rothbard (1926–1995) on sijoittunut kolmen keskeisen syyn yhdistelmänä ainutlaatuisen vaikutusvaltaiselle paikalle itävaltalaisen taloustieteen älyllisessä traditiossa. Ensimmäiseksi, Rothbard on viimeisin valtavirran edustaja itävaltalaisessa taloustieteessä.[1] Samoin kuin muissa älyllisissä traditioissa, itävaltalaisen taloustieteen koulukunnassa voidaan tunnistaa monia yhteenliittyneitä haaroja. Rothbard on

Murray N. Rothbard (1926–1995) on sijoittunut kolmen keskeisen syyn yhdistelmänä ainutlaatuisen vaikutusvaltaiselle paikalle itävaltalaisen taloustieteen älyllisessä traditiossa.

Ensimmäiseksi, Rothbard on viimeisin valtavirran edustaja itävaltalaisessa taloustieteessä.[[1]](/artikkeleja/rothbard/#_ftn1) Samoin kuin muissa älyllisissä traditioissa, itävaltalaisen taloustieteen koulukunnassa voidaan tunnistaa monia yhteenliittyneitä haaroja. Rothbard on viimeisin rationalismin päähaaran edustaja itävaltalaisessa koulukunnassa, joka alkoi koulukunnan perustajasta Carl Mengeristä ja jatkui Eugen von Böhm-Bawerkiin ja Ludwig von Misesiin. Samoin kuin Menger, Böhm-Bawerk ja Mises Rothbard on suorapuheinen rationalisti ja kriitikko kaikille yhteiskunnallisen relativismin eri varianteille: historismille, empirismille, positivismille, falsifikationismille ja skeptismille. Hänen tunnustettujen edeltäjiensä mukaisesti Rothbard puolustaa näkemystä, että ei ole olemassa pelkästään taloudellisia lakeja vaan tarkemmin ilmaistuna, että ne ovat ”täsmällisiä”(Menger) tai ”apriorisia” (Mises) lakeja. Päinvastaisena (empiiristen) luonnontieteiden väitelauseille, joita täytyy jatkuvasti tarkastaa kaikkea uutta tietoa vasten ja siten ne eivät voi koskaan saavuttaa muuta kuin hypoteettisen validiteetin, taloustieteen väitteet koskevat välttämättömiä ei-hypoteettisia suhteita ja omaksuvat varman validiteetin. Itävaltalaisen valtavirran mukaan kaikki taloustieteen lait voidaan johtaa deduktiivisesti muutamasta perustavasta luonnon ja ihmisen (Menger) tosiasiasta tai yhdestä aksioomasta (Mises), tarkoittaen väitettä ”ihmiset toimivat”, jota ei voida kiistää joutumatta suoritukselliseen ristiriitaan ja joka siten on kiistämättömästi tosi, ja muutamasta empiirisestä – ja empiirisesti todennettavista – oletuksista. Samoin kuin hänen edeltäjänsä, Rothbard ei pidä välttämättömänä tai edes mahdollisena testata taloustieteen väitteitä tutkimalla kokemuksellista tietoa. Kokemus voi kuvata taloudellisen teoreeman validiteettia, mutta kokemus ei voi koskaan kumota tai osoittaa sitä vääräksi, koska sen validiteetti lepää lopulta yksinomaan toiminnan aksiooman kiistämättömässä validiteetissa ja deduktiivisen järkeilyn sääntöjen (oikeassa käytössä) ja loogisen päättelyn validiteetissa. Itse asiassa pyrkimys taloudellisen lain ”testaamiseen empiirisesti” sisältää kategorisen virheen ja on osoitus sekaannuksesta. Lisäksi kuten Menger, Böhm-Bawerk ja Mises ennen häntä, Rothbard pitää tiukasti kiinni tietoteoriallisesta ja menetelmällisestä individualismista. Ainoastaan yksilöt toimivat; siispä kaikki yhteiskunnalliset ilmiöt tulee selittyä – loogisesti rekonstruoituna – tarkoituksellisten yksilöllisten toimien seurauksena. Jokainen ”holistinen” tai ”organistinen” selitys tulee kategorisesti hylätä epätieteellisenä näennäisselityksenä. Vastaavasti jokainen yhteiskunnallisten ilmiöiden mekaaninen selitys tulee hylätä epätieteellisenä. Ihmiset toimivat epävarmuuden olosuhteiden alaisuudessa. Ajatus yhteiskunnallisesta mekaniikasta ja tasapainosta on hyödyllinen ainoastaan siinä määrin kuin se mahdollistaa meille käsittää, mitä teot *eivät* ole ja missä suhteessa ne ovat perustavanlaatuisesti erilaisia ja kategorisesti erillisiä laitteiden ja automaation toiminnasta.

Toiseksi, Rothbard on itävaltalaisen taloustieteen viimeisin ja kaikkein perusteellisin järjestelmän rakentaja. Ainoastaan rationalistien keskuudessa on olemassa jatkuva pyrkimys järjestelmään ja kokonaisvaltaisuuteen. Vaikka heidän panoksensa oli merkittävä sen perustaan, niin Menger tai Böhm-Bawerk eivät saavuttaneet tätä lopullista älyllistä päämäärää. Tähän saavutukseen ylsi ainoastaan Mises mahtavalla *Human Action* teoksellaan.[[2]](/artikkeleja/rothbard/#_ftn2) Rothbard kirjoitti *Human Action* –teoksesta: ”Tässä on lopultakin taloustiede jälleen kerran *kokonaisena*, jälleen kerran rakenteellisena kokonaisuutena. Vielä lisäksi tässä on monia professori Misesin panoksen tuomia uusia komponentteja taloustieteen rakenteeseen”. Tämän jälkeen ainoastaan Rothbard on yltänyt vastaavaan saavutukseen teoksellaan *Man, Economy and State* ja sen rinnakkaisteoksella *Power and Market*.[[3]](/artikkeleja/rothbard/#_ftn3) Mallinnettuna Misesin pääteoksen mukaan ja ollen jopa vielä kattavampi ja täydellisempi, se mitä Rothbard totesi Misesistä ja Human Action –teoksesta voidaan sanoa myös hänestä ja *Man, Economy and State* –teoksesta. Itse asiassa ei vähäisempi auktoriteetti kuin Mises itse teki näin kirja-arviossaan *New Individualist Review* –julkaisulle. Mises ylisti Rothbardin teosta

> mullistavana panoksena yleiselle ihmisen toiminnan tieteellä, prakseologialle, ja sen käytännössä kaikkein tärkeimmälle ja tähän mennessä parhaiten käsitellylle osalle, taloustieteelle. Tästä lähtien kaikkien olennaisten tutkimuksien näissä tietämyksen haaroissa tulee ottaa täysin huomioon tohtori Rotbardin esittämät teoriat ja kritiikki.[[4]](/artikkeleja/rothbard/#_ftn4)

Nykyisin Misesin *Human Action* ja Rothbardin *Man, Economy and State* ovat itävaltalaisen koulukunnan kaksi korkealla kohoavaa ja määrittävää saavutusta. Ketään ei voida ottaa vakavasti, joko itävaltalaisen taloustieteen opiskelijana tai sen kriitikkona, joka ei ole lukenut ja tutkinut *Human Action* ja *Man, Economy and State* –teoksia.

Kolmanneksi, Rothbard on viimeisin ja kaikkein järjestelmällisesti poliittisin itävaltalainen taloustieteilijä. Yhtä lailla kuin rationalismi sisältää pyrkimyksen järjestelmään ja kokonaisvaltaisuuteen, se sisältää myös poliittisen aktivismin. Rationalisteille ihmiset ovat ennen kaikkea *rationaalisia* eläimiä. Heidän tekonsa, ihmiskunnan historian suunnan, määrittävät käsitteet (sokeiden evolutionististen spontaanin evoluution ja luonnollisen valinnan voimien sijasta). Käsitteet voivat pitää paikkansa tai olla vääriä, mutta ainoastaan oikeat käsitteet ”toimivat” ja niistä seuraa menestystä ja kehitystä, kun taas väärät käsitteet johtavat epäonnistumiseen ja taantumiseen. Oikeiden käsitteiden löytäjänä ja väärien hävittäjänä tieteentekijä omaksuu ratkaisevan rooliin ihmiskunnan historiassa. Ihmiskunnan kehitys on seurausta totuuden löytämisestä ja oikeiden *käsitteiden* nopeasta lisäämisestä – valaistumisesta –  ja siten se on täysin tieteentekijän käsissä. Totuus on luonnostaan käytännöllistä ja tunnistaessaan käsitteet totuutena (tai virheellisenä) tieteentekijä ei voi muuta kuin tahtoa sen välitöntä toimeenpanoa (tai hylkäämistä). Tästä syystä Menger palveli, sen lisäksi että hän toteutti tieteellisiä tavoitteitaan, henkilökohtaisena ohjaajana Itävallan kruununprinssi Rudolfille ja eliniäksi nimettynä jäsenenä Itävallan parlamentin ylähuoneelle (*Herrenhaus)*. Vastaavasti Mises oli kansallisesti merkittävän Wienin kauppakamarin pääekonomisti ja neuvonantaja monille merkittäville henkilöille Itävallan ensimmäisen tasavallan aikana, ja myöhemmin Yhdysvalloissa hän palveli neuvonantajana kansalliselle valmistajien yhdistykselle ja lukuisille muille organisaatioille. Paitsi että Mises meni vielä pidemmälle. Samoin kuin hän oli ensimmäinen taloustieteen järjestelmänrakentaja, hän antoi myös ensimmäisenä itävaltalaiselle aktivismille ilmaisun liittämällä itävaltalaisen taloustieteen radikaalis-liberaaliin-libertariseen-poliittiseen reformiin (kuten se on esitetty hänen vuoden 1927 teoksessaan *Liberalism*). Ainoastaan Rothbard, joka myös palveli monissa neuvonantajan rooleissa ja useiden opetuksellisten organisaatioiden perustajana ja akateemisena johtajana, saavutti jotain vastaavaa. Järjestelmällisesti mennen jopa Misesiä pidemmälle, Rothbard sai yhdistettyä teoksellaan *Ethics of LIberty*[[5]](/artikkeleja/rothbard/#_ftn5) (yksityisomaisuuden käsitteen avulla) arvovapaan itävaltalaisen taloustieteen ja libertaarisen poliittisen filosofian (etiikan) kahdeksi täydentäväksi haaraksi suurta yhdistettyä yhteiskunnallista teoriaan, luoden siten radikaalin – itävaltalaislibertaarisen – filosofisen liikkeen.

Teoreettisen taloustieteen alueella Rothbardin panoksena oli kaksi merkittävää edistystä ylittäen Misesin *Human Action* –teoksen asettamat standardit. Ensiksi Rothbard selvensi järjestelmällisesti rajahyödyn teoriaa ja edisti uuden hyvinvointitaloustieteen uudelleenrakentamista ja, täysin puuttuen Misesin järjestelmästä, taloudellista teoriaa valtiosta.

Rakentaen Misesin jo vuonna 1912 teoksessaan *Theory of Money and Credit* luomille perusteille rajahyödyn hyvin tiukalle ordinaaliselle tulkinnalle[[6]](/artikkeleja/rothbard/#_ftn6) Rothbard selitti, että rajahyödyssä sana ”raja-” ei viittaa hyödyn inkrementteihin (jotka viittaisivat mitallisuuteen), vaan hyödykkein hyödyn inkrementteihin (ja siten niillä ei ole mitään tekemistä mitattavuuden kanssa). Hyödyke, johon hyöty on liittyneenä ja inkrementit sen koossa, voidaan kuvata fyysisin termein. Hyödyke ja sen inkrementti laajenevat tilassa ja ne voidaan siten mitata ja laskea unitaarisena kvantitatiivisena lisäyksenä. Fyysiseen tuotteeseen ja sen unitaarisiin fyysisiin inkrementteihin liitetty hyöty on selvästi päinvastaisena puhtaasti voimallinen suuruus. Se ei laajene tilassa ja siten se on mittaamaton ja taipumaton unitaariselle laskennalle ja aritmetiikan säännöille. Kaikki pyrkimykset rakentaa hyödystä kardinaalista mittausta ovat turhia. Hyödyn ollessa voimallinen suuruus sitä voidaan käsitellä ainoastaan ordinaalisesti; toisin sanoen paremmuusjärjestyksessä yksilön yksiulotteisessa mieltymysasteikossa (ja jokaisen taloudellisen ilmiön, erityisesti rahataloudellisen laskennon ja ”objektiivisen” kustannuskirjanpidon täytyy lopulta pelkistyä ja selittyä yksinkertaisena lopputuloksena ordinaalisista yksilöllisistä paremmuusjärjestyksien arvioista). Lukuun ottamatta niiden sijaintia yksiulotteisissa yksilöllisissä mieltymysasteikoissa, eri hyödykkeiden ja saman hyödykkeen eri määrien välillä ei ole olemassa mitään kvantitatiivista suhdetta. Erityisesti ei ole olemassa sellaista kuin kokonaishyöty – koostuen rajahyötyjen yhteenlaskusta tai integraaleista. Sen sijaan ”kokonaishyöty” on rajahyöty hyödykkeen suurempikokoisesta määrästä ja Rothbard selittää, että

> siten on olemassa kaksi hyödyn lakia, jotka molemmat ovat seurausta ihmisen toiminnan väistämättömistä olosuhteista: ensiksi, *että hyödykkeen yksikön koon olleessa annettuna, jokaisen yksikön (raja-)hyöty vähenee yksiköiden tarjonnan kasvaessa; toiseksi, että suurempikokoisen yksikön (raja-)hyöty on suurempi kuin pienempikokoisen yksikön (raja-)hyöty.* Ensimmäinen on vähenevän rajahyödyn laki. Toista on kutsuttu lisääntyvän kokonaishyödyn laiksi. Näiden kahden lain välinen ja kyseisten kappaleiden välinen suhde ovat molemmat pelkästään järjestyksellisiä, ts. ordinaaleja.[[7]](/artikkeleja/rothbard/#_ftn7)

Rothbard havainnollisti suhdetta seuraavasti:[[8]](/artikkeleja/rothbard/#_ftn8)

Arvojärjestys

– 3 munaa

– 2 munaa

– 1 muna

– 2. muna

– 3. muna

Mitä korkeampi sijajärjestys tässä yksilöllisessä arvoasteikossa kananmunilla on, sitä korkeampi on niiden arvo. Toisen lain mukaan kolmea munaa arvostetaan korkeammalle kuin kahta munaa ja kahta munaa korkeammalle kuin yhtä. Ensimmäisen lain perusteella toisen munan sijajärjestys on arvoasteikolla ensimmäisen alapuolella, ja kolmannen toisen alapuolella. Ei ole olemassa mitään matemaattista suhdetta esimerkiksi kolmen munan rajahyödyn ja kolmannen munan rajahyödyn välillä paitsi, että ensin mainittu on suurempi kuin jälkimmäinen.

Kuten Lionel Robbins sai valtavirran taloustieteilijät ensimmäisen kerran oivaltamaan Wickseedin ja Misesin vaikutuksesta, että hyödyn ordinaalisesta luonteesta seuraa loogisesti että jokaista henkilöiden välistä yhtä lailla kuin jokaista henkilön sisäistä hyödyn vertaamista tulee pitää mahdottomana (epätieteellisenä), ja siten jokainen yhteiskunnallinen hyvinvointiesitys joka sisältää tällaisia vertailuja on mielivaltainen.[[9]](/artikkeleja/rothbard/#_ftn9) Samaan aikaan kuin hyvinvointitaloustieteilijät joutuivat sekasorron valtaan oivallettuaan tämän johtopäätöksen täyden merkityksen, Rothbard tarjosi radikaalisti uuden tiukasti ordinalistisen hyvinvointitalouden rekonstruktion, joka perustuu yksilön itsensä omistamisen ja osoitetun preferenssin kaksoiskäsitteisiin.[[10]](/artikkeleja/rothbard/#_ftn10)

Itsensä omistaminen tarkoittaa yksinkertaisesti seuraavaa: jokainen yksilö omistaa (kontrolloi) omaa fyysistä kehoaan. Rothbard selittää: ”Ihmisen luonto on ’hengen’ ja aineen fuusio.”[[11]](/artikkeleja/rothbard/#_ftn11) Jokaista ihmisen elävää kehoa pitää hallussaan ja kontrolloi yksittäinen itsenäinen (autonominen) tietoinen mieli ja tahto – minuus tai ego. Vastaavasti niin kauan kuin se on elossa, viittaamme ihmisen kehoon persoonana (ruumiin sijaan). (Myös valtavirran taloustiede hyväksyy itsensä omistamisen käsitteen, vaikkakin ainoastaan implisiittisesti sen puhuessa erillisistä *yksilöllisistä* hyödyn maksimoijista.) Osoitetun preferenssin käsite sisältyy itsensä omistamiseen. Se tarkoittaa yksinkertaisesti, ”että todellinen valinta paljastaa tai osoittaa henkilön mieltymykset tai preferenssit; tarkoittaen, että hänen mieltymyksensä ovat johdettavissa siitä mitä hän on valinnut toimintana”.[[12]](/artikkeleja/rothbard/#_ftn12) Jokainen toiminta sisältää ihmisen tietoista hänen kehonsa käyttöä ja siten se osoittaa, että hän arvostaa tätä kehoa *hyödykkeenä*. Lisäksi käyttäessään sitä yhdellä tavalla toisen sijasta hän osoittaa samanaikaisesti jokaisella teollaan mitä hän pitää tämän hyödykkeen kaikkein arvokkaimpana käyttönä hänen toimintansa aikana. Teot paljastavat hyödyn ordinaalisen luoteen mukaisesti ainoastaan *eksistentiaalisen tosiasian* mieltymysten arvoasemasta ja sijajärjestyksestä. Ne eivät paljasta mitään ”eroista” tai sijajärjestyksien ”etäisyyksistä” tai mieltymysten ”voimallisuudesta” eivätkä ne myöskään koskaan osoita ”yhdentekevyyttä” (indifferenssiä). Tosiaankin molemmat sekä sijajärjestyksen ”ero” että ”yhdentekevyys”, toisin sanoen arvollinen *yhtäsuuruus*, edellyttää kardinaalista hyötyä.

Perustuen käsitteisiin itsensä omistamisesta ja osoitetusta preferenssistä, ja yhtäpitävästi Pareton rajoitteiden kanssa mahdollisuudesta merkityksellisiin ordinalisiin hyvinvointilausekkeisiin, Rothbard johti seuraavat väitelauseet: jos ihminen käyttää kehoaan (”työtä”) laajentaakseen kontrolliaan (haltuunottoa) muihin luonnon tarjoamiin asioihin (omistamattomaan ”maahan”), kuten hänen täytyy jos ei muuta niin seisoakseen, tämä toiminta osoittaa, että nämä asiat ovat hänelle myös hyödykkeitä. Siten hänen on täytynyt saavuttaa hyötyä ottamalla ne haltuunsa. Samaan aikaan hänen toimintansa ei huononna kenenkään toisen tilannetta, koska mitään ei oteta pois muilta ottamalla haltuun aikaisemmin omistamattomia resursseja. Muut olisivat myös voineet ottaa nämä resurssit haltuunsa, jos he olisivat pitäneet niitä arvokkaina. Silti he osoitetusti eivät tehneet niin. Heidän haltuunottonsa epäonnistuminen osoittaa tosiaankin heidän mieltymyksensä olla *ottamatta* niitä haltuunsa. Siten heidän ei voida sanoa toisen haltuunoton perusteella hävinneen yhtään hyötyä. Tästä alkuperäisen haltuunoton tekojen perustasta eteenpäin, kaikki seuraavat toimet olivat ne sitten tuotantoa tai kulutusta ovat yhtälailla Pareto-ylivoimaisia osoitetun preferenssin perusteella olettaen, ettei niillä ole vaikutusta  muiden haltuunottamien tai haltuunottamisen keinoilla tuotettujen resurssien fyysiseen integriteettiin. Tuottaja-kuluttaja on paremmassa tilanteessa, kaikille muille jääden heidän kontrolliinsa sama määrä hyödykkeitä kuin aiemmin. Tämän seurauksena kenenkään ei voida sanoa olevan huonommassa tilanteessa. Viimeiseksi, jokainen hyödykkeiden vapaaehtoinen vaihdanta tästä perustasta eteenpäin on myös Pareto-ylivoimainen, koska näin tapahtuu ainoastaan, jos molemmat vaihdannan osapuolet odottavat hyötyvänsä siitä, samaan aikaan kun muiden toiminnallaan kontrolloivien (omistamien) hyödykkeiden tarjonta pysyy muuttumattomana.

Näihin väitelauseisiin perustuen Rothbard ryhtyi tekemään täysin uutta itävaltalaista teoriaa valtiosta. Vaikka jokainen alkuperäisen haltuunoton, tuotanto-kulutuksen ja vaihdannan (vapaiden markkinoiden) teko aina ja välttämättä lisää yhteiskunnallista hyötyä, niin ei mikään pakkolunastuksen (ei vapaamuotoinen-yksipuolinen hyödykkeiden ottaminen niiden alkuperäiseltä haltuunottajalta ja tuottaja-kuluttajalta) teko voi mahdollisesti tehdä niin. Tämä pitää tietysti paikkansa kaikille rikollisina pidetyille teoilla kuten fyysiselle aggressiolle, tunkeutumiselle, ryöstölle, varkaudelle ja petokselle. Vaikka rikollinen kontrolloi laajempaa hyödykkeiden määrää ja on siten paremmassa tilanteessa, niin hänen uhrinsa kontrolloi vastaavasti pienempää hyödykkeiden määrää ja on huonomassa tilanteessa; siten mikään rikollinen teko ei täytä Pareto rajoitetta ja sen ei voida sanoa koskaan lisäävän *yhteiskunnallista* hyötyä. Vaikka rikollisia tekoja pidetään yleisesti laittomina ja ihmisille sallitaan puolustautua niitä vastaan, niin sama johtopäätös hyödystä pitää paikkansa kaikkiin valtion edustajien toimiin: ”mikään valtion teko ei voi lisätä yhteiskunnallista hyötyä.”[[13]](/artikkeleja/rothbard/#_ftn13) Silti niitä pidetään laillisena ja niitä vastaan ei ole sallittua puolustautua.

Rothbardin johtopäätös valtion instituutioiden hylkäämiselle hyvinvointitalouden perusteilla pohjautuu tavanomaiseen ja ristiriidattomaan valtion määritelmään

> organisaationa, joka käsittää joko toisen tai molemmat (todellisuudessa lähes aina molemmat) seuraavista tuntomerkeistä: (a) se hankkii tulonsa fyysisellä pakottamisella (verotus); ja (b) sillä on  pakottava monopoli voimankäyttöön ja ylimmäinen päätösvalta tietyllä alueella.[[14]](/artikkeleja/rothbard/#_ftn14)

Mitä tulee ensimmäiseen tukipilariin, niin on selvää että valtion edustajat hyötyvät verotuksen toimista; muutoin he pidättyisivät niistä. Yhtä selkeästi verotuksen kohteiden – alkuperäisten haltuunottajien, verotettujen hyödykkeiden tuottajien – ei voida sanoa hyötyvän näistä teoista; muutoin he maksaisivat saman hyödykkeiden määrän vapaaehtoisesti ja mitään pakottamista ei vaadittaisi.

Vastaavasti on selvää, että valtion edustajat saavuttavat hyötyä ylimmästä alueellisesta monopolista päätöksentekoon (tuomiovalta). Kaikkein tärkeimpänä, tehdessään niin kysymys verojen oikeutuksesta tulee merkityksettömäksi ja päätetään alusta lähtien valtion hyväksi. Kuitenkin yhtä selvästi jokainen valtion ylimmän päätöksentekovallan alainen on siten huonommassa tilanteessa. Hänen alkuperäisen haltuunottonsa ja tuotantonsa tekojen ansioilla hän osoittaa yksinomaisen kontrollin (tuomiovallan) preferenssinsä harjoittamista haltuunsa ottamia ja tuottamiaan hyödykkeitä kohtaan. Ellei hän hylkää, myy tai vapaaehtoisesti luovuta niitä jollekin toiselle (missä tapauksessa tämä henkilö osoittaisi *hänen* yksinomaisen kontrollinsa niitä kohtaan saavuttamisen preferenssiä), hänen ei voida sanoa mahdollisesti muuttaneen tätä arviota. Jos, päinvastaisesti hänen osoittamalleen preferenssille olla *luopumatta* hänen yksityisesti haltuunsa ottamista ja tuottamista hyödykkeistä, valtio saavuttaa ylimmän päätösvallan (tuomiovallan) alueellisen monopolin, tämä on mahdollista ainoastaan pakkolunastuksen teon seurauksena. Jos valtio on ylimmäinen päätöksentekijä, siitä seuraa vaikutuksiltaan ettei kellään ihmisellä ole yksinomaista oikeutta hänen omiin haltuunottamiinsa ja tuottamiinsa hyödykkeisiin. Valtio on käytännössä ottanut haltuunsa omistusoikeuden ”sen” asukkaiden kaikkiin haltuunottamiin ja tuottamiin hyödykkeisiin ja alentanut heidät vuokralaisen asemaan. Siinä missä valtion kontrollin laajuus on lisääntynyt, jokaisen yksityisomistajan kontrollin laajuus suhteessa hänen omiin haltuunottoihinsa ja tuotteisiinsa ja niiden arvoon on vastaavasti vähentynyt. Kaikkein tärkeimpänä, vuokralaisena kukaan ei voi estää valtiota pääsyä hänen yksityisesti haltuunottamiinsa ja tuottamiinsa hyödykkeisiin; tämä tarkoittaa, että jokainen on jätetty ilman fyysisen puolustuksen keinoja suhteessa mahdollisia valtion interventioita tai tunkeutumisia vastaan.

Näin ollen Rothbard teki johtopäätöksen, että jos kaikki valtion toiminta nojaa pakkolunastukseen ja minkään pakkolunastuksen ei voida katsoa lisäävän yhteiskunnallista hyötyä, silloin hyvinvointitaloustieteen tulee vaatia valtion lakkauttamista. Suuri määrä poliittisia filosofeja ja taloustieteilijöitä Thomas Hobbesta James Buchananiin ja nykyisiin julkisen valinnan taloustieteilijöihin saakka ovat pyrkineet pakenemaan tästä johtopäätöksestä kuvaamalla valtiota sopimuksellisena lopputuloksena ja siten vapaaehtoisena ja hyvinvointia lisäävänä instituutiona. Vastauksena tällaisille pyrkimyksille Rothbard yhtyi Joseph Schumpeterin näkemykseen, että ”teoria, joka selittää verot analogialla kerhon jäsenmaksusta tai palveluiden ostamisella esimerkiksi lääkäriltä, todistaa ainoastaan kuinka kaukana tämä yhteiskuntatieteiden osa-alue on mielen tieteellisistä tavoista.” [[15]](/artikkeleja/rothbard/#_ftn15) Hobbesta Buchanaan saakka valtiojohtoiset ovat yrittäneet voittaa ilmeisen ristiriidan ajatuksessa ”vapaaehtoisesta” valtiosta pakollisella tuomivaltaisella monopolilla ja verotusvallalla varustettuna turvautumalla älylliseen tilapäisratkaisuun ”implisiittisistä” tai ”käsitteellisistä” sitoumuksista, sopimuksista tai perustuslaista. Rothbardin selitti, että kaikki nämä tyypillisesti mutkikkaat pyrkimykset johtavat lopulta ainoastaan samaan vääjäämättömään lopputulokseen: ”implisiittiset” tai ”käsitteelliset” sopimukset ovat juuri päinvastaisia kuin sopimukset, ts. ei sopimuksia. Siten on mahdotonta johtaa hyvinvointitaloudellista oikeutusta valtiolle. Kukaan ei voi oletettavasti – osoitettavasti – suostua luovuttamaan pysyvästi hänen persoonansa ja yksityisomaisuutensa tuomiovaltaa jollekin toiselle ellei hän ole myynyt tai muutoin antanut pois kaikkia nykyisiä omistuksiaan ja sittemmin tehnyt itsemurhaa; vastaavasti kukaan elossa oleva ei voi mahdollisesti – osoitettavasti – ryhtyä sopimukseen, joka sallii jonkun toisen – hänen suojelijansa – yksipuolisesti määrittämään ikuisesti ilman suojellun jatkuvaa hyväksyntää suojelurahasta, jota suojellun tulee maksaa suojelustaan.

Rothbard hyljeksi erityisesti ajastusta ”rajoitetusta” suojelevasta valtiosta sisäisenä ristiriitana ja yhteensopimattomana yhteiskunnallisen hyödyn edistämisen kanssa. Rajoitetulla valtiolla on aina sisäsyntyinen pyrkimys tulla rajoittamattomaksi (totalitaariseksi) valtioksi. Pitäytyen valtion periaatteessa – tuomiovaltaisessa monopolissa ja vallassa verottaa – kaikki ajatukset valtion vallan rajoittamisesta ja yksilön elämän ja omaisuuden suojelemisesta ovat pettäviä. Monopolistisen suojelun alaisena oikeuden ja suojelun hinta tulevat nousemaan ja oikeuden ja suojelun laatu laskemaan. Verovaroin rahoitettu suojelulaitos on termien ristiriita – pakkolunastava omaisuuden suojelija – ja tulee johtamaan lisäveroihin ja vähempään suojeluun. Vaikka valtio rajoittaisi toimintansa suojelemaan yksinomaan ennalta olleita omistusoikeuksia, nousisi esiin kysymys *kuinka paljon* turvallisuutta tuotettaisiin. Oman edun (kaikkien muiden tavoin) ja työnteon haittavaikutusten motivoimana, mutta ainutlaatuisella verotusvallalla, valtion laitoksen vastaus on väistämättä sama: *maksimoida kulutut* suojelusta – ja lähes kaikki kansakunnan varallisuus voidaan mahdollisesti kuluttaa kuluina suojelusta – ja samaan aikaan *minimoiden* suojelun *tuottaminen*. Lisäksi monopoli tuomiovallassa johtaa oikeuden ja suojelun laadun huonontumiseen. Jos oikeudessa on mahdollista vedota ainoastaan valtioon, oikeus ja suojelu vääristyvät valtion eduksi perustuslaeista ja korkeimmista oikeuksista huolimatta. Perustuslait ja korkeimmat oikeudet ovat valtion perustuslakeja ja oikeusistuimia ja kaikki rajoitteet mitä ne löytävät tai sisällyttävät valtion toiminnalle ovat samaisen instituution edustajien määrittämiä. Ennustettavasti omaisuuden ja suojelun määritelmä muuttuu ja tuomiovallan ulottuvuus laajenee valtion eduksi.

Toisaalta yhtäpitävästi ”eettisen käsityksen kanssa” että, ”jopa kaikkein perusteellisimmat *wertfrei* taloustieteilijät ovat olleet taipuvaisia sallimaan itselleen . . . (tuntea) vapautta suositella mitä tahansa muutosta tai prosessia, joka lisää yhteiskunnallista hyvinvointia yksimielisyyssäännön alaisuudessa,”[[16]](/artikkeleja/rothbard/#_ftn16) Rothbard päätyi samaan anarkistiseen johtopäätökseen kuin ranskalaisbelgialainen taloustieteilijä Gustave de Molinari ennen häntä: puolutus, suojelu ja tuomiovaltaiset palvelut

> tulee siten täytyä tarjota ihmisten tai yritysten toimesta, jotka (a) saavat tulonsa vapaaehtoisesti pakottamisen sijaan, ja (b) eivät – kuten valtio tekee – anasta itselleen pakollista monopolia poliisin ja tuomiovallan suojelusta . . . . Puolustusyritysten tulee olla yhtä vapaasti kilpailevia ja yhtä ei-pakottavia ei-tunkeilijoita kohtaan kuin kaikki muutkin hyödykkeiden ja palveluiden toimittajat vapailla markkinoilla. Puolustuspalvelut, kuten kaikki muutkin palvelut, olisivat myytävissä ja ainoastaan myytävissä.[[17]](/artikkeleja/rothbard/#_ftn17)

Jokainen yksityisomaisuuden omistaja pystyisi osallistumaan työnjaon etuihin ja etsimään omaisuudelleen itsepuolustuksen tarjoamaa parempaa suojelua yhteistyössä muiden omistajien ja heidän omaisuutensa kanssa. Toisin sanoen jokainen voisi ostaa, myydä tai muuten sopia kenen tahansa kanssa suojelullisista ja tuomiovallallisista palveluista, ja hän voisi milloin tahansa yksipuolisesti päättää minkä tahansa tällaisen yhteistyön muiden kanssa ja palata takaisin omavaraiseen puolustukseen tai muuttaa liittymisiään suojelussa.

Rothbardin toinen merkittävä edistysaskel oli monopolin ja kilpailun teoriassa. Myös tässä Rothbard palauttaa mieliin ranskalaisen perinteen radikaalista Jean-Babtiste Sayn ja hänen seuraajiensa (joihin Molinari kuului) laissez-faire taloustieteestä. Rothbardin kilpailun ja monopolin positiviinen teoria on selkeä ja yksinkertainen (kuten teorian tuleekin olla). Kilpailu on määritelty menettelyksi Pareto-ylivoimaiseksi kuvattujen sääntöjen reunaehtojen mukaiseksi toiminnaksi: alkuperäiseksi haltuunotoksi, tuotanto-kulutukseksi ja vapaaehtoiseksi vaihdannaksi ja sopimiseksi. Sovellettuna erityisesti *yrittäjälliseen* toimintaan kilpailu tarkoittaa rajoittamattoman ”vapaan pääsyn” olemassaoloa. Kaikilla yksilöillä on vapaus käyttää omaa omaisuuttaan parhaaksi katsomallaan tavalla ja ryhtyä mihin tahansa kannattavaksi katsomaansa tuotantoon. Rothbard totesi, että niin kauan kuin tämä vapaan pääsyn ehto täyttyy kaikki tuotteiden hinnat ja tuotantokustannukset pyrkivät olemaan minimihintoja ja minimikustannuksia. Toisaalta taas monopoli ja monopolistinen kilpailu määrittyvät vapaan pääsyn puuttumisena, tarkoittaen yksinomaisten etuoikeuksien esiintymisenä. Valtio, määriteltynä pakollisena alueellisen tuomiovallan ja suojelun monopolistina, on siten monopolin prototyyppi. Jokaista yksilöä – valtion edustajia lukuun ottamatta – on kielletty käyttämästä omaisuuttaan itsepuolustukseen ja oikeuden tuottamiseen, ja siten kilpailemasta valtion kanssa. Kaikki muut monopolit palaavat takaisin tähän alkuperäiseen tuomiovallan (lainsäädäntö ja sääntely) valtiomonopoliin niiden perimmäisenä alkuperänä. Kaikki muut monopolit sisältävät ”valtion myöntämän erityisetuoikeuden varaten tietyn tuotannon alueen yhdellä yksilölle tai ryhmälle”.[[18]](/artikkeleja/rothbard/#_ftn18) Muiden todellisten tai mahdollisten tuottajien pääsy tälle alueelle on estetty laillisesti ja tätä rajoitusta valvoo valtion poliisi. Rothbard totesi, että niin kauan kuin vapaata pääsyä rajoitetaan tai se puuttuu oikeuden ja turvallisuuden tai minkä tahansa muun hyödykkeen tai palvelun tuotannossa, tuotteiden hinnat ja tuotantokustannukset ovat korkeampi kuin muutoin, ts. liian korkeita. (Siten Rothbardille käsite valtion anti-monopoli tai antitrusti -politiikka oli *contradictio in adjecto.* Kilpailu vaati nimenomaisesti valtion oman alueellisen tuomiovallan monopolin lakkauttamista.)

Lisäksi Rothbard osoitti kaikki vaihtoehtoiset teoriat vääriksi palturina, toimimattomina tai väärinä. Esimerkiksi on palturia määrittää monopolistiksi henkilöä, joka kontrolloi omaa hintaansa (”hinnan etsijää”). Jokaisella liikemiehellä on täysi kontrolli hänen hinnastaan (eikä mitään kontrollia kuluttajien tällä hinnalla ostamasta määrästä). Siten tämän määritelmän mukaisesti ei ole ketään kuka *ei* olisi monopolisti. Vastaavasti on palturia määrittää monopolistiksi ”ainoa myyjä mille tahansa tuotteelle”, sillä objektiivisessa mielessä jokaisen tuotteen jokainen myyjä on aina hänen oman uniikin tuotteensa (brandin) ainoa myyjä. Siten jokainen on monopolisti oman tuotteensa sadan prosentin markkinaosuudella. Silti tämä seikka ei vähäisimmässäkään määrin vaikuta siihen, että jokaisen yrittäjän täytyy kilpailla aina kaikkien muiden yrittäjien kanssa kuluttajien rahoista huolimatta siitä kuinka uniikki tai erilainen hänen hyödykkeensä saattaa olla. Toisaalta taas subjektiivisessa merkityksessä minkä tahansa myyjää ei voida koskaan osoittaa varmasti monopolistiksi. Tämän tulkinnan mukaisesti termi ”annettu hyödyke (given good)” tarkoittaa ”hyödykettä *kuluttajan* määrittämänä”. Näin määritelmä siitä onko jonkin myyjä sen ainoa myyjä tai kuinka suuri hänen markkinaosuutensa on, riippuu kuluttajan tämän hyödykkeen määritelmästä; toisin sanoen heidän tiettyjen *fyysisten objektien* luokittelusta eri *homogeenisten* *hyödykkeiden* ryhmiin. Tällaiset luokitukset eivät pelkästään voi jatkuvasti  muuttua vaan eri kuluttajat voivat luokitella samat fyysiset objektit erilailla. Siten tässä merkityksessä monopolisti-termistä tulee käytännössä hyödytön ja toimimaton, ja kaikki pyrkimyksiä mitata tuotteen markkinaosuutta tulee pitää tuloksettomina.

Viimeiseksi, Misesin teoria monopolihinnoista on paikkansapitämätön. Mises argumentoi, että

> monopoli on ennakkoehto monopolihintojen esiintymiselle, mutta se ei ole ainoa ennakkoehto. Vaaditaan lisäehtoa, nimittäin tietyn muotoista kysyntäkäyrää. Tässä suhteessa pelkän monopolin olemassaolo ei merkitse mitään . . . .Kaikki hinnat joilla monopolisti myy monopolisoitua hyödykettä eivät ole monopolihintoja. Monopolihinnat ovat ainoastaan hintoja, joilla monopolistille on edullisempaa rajoittaa kokonaismyyntimäärää kuin lisätä myyntiä siihen rajaan saakka kuin kilpailulliset markkinat sallisivat.[[19]](/artikkeleja/rothbard/#_ftn19)

Rothbard toi esiin tämän argumentin virheellisyyden. Aluksi tulee huomata, että jokaisella rajoittavalla toimella täytyy lähtökohtaisesti olla täydentävä laajeneva puoli. Tuotannontekijät, jotka monopolisti poistaa käytöstä jostakin tuotantolinjasta A, eivät yksinkertaisesti katoa. Niitä käytetään muulla tavoin: joko toisen vaihdettavan hyödykkeen B valmistukseen tai vapaa-aika kulutushyödykkeen tuotannon laajennukseen sen omistajalle. Siten vaikka olisi olemassa monopolihintoja, näillä ei ole negatiivisia hyvinvointiyhteiskunnallisia hyötyseurauksia. Monopolistien teosta olla myymättä seuraa, että hän katsoo hyötyvänsä olemalla myymättä kuin myymällä tuotteitaan ja kenenkään muun tilanne ei tämän teon seurauksena huonone (koska kaikki muut yhä kontrolloivat samaa määrä hyödykkeitä kuin aiemmin). Näin Misesin monopolistin monopolihintaa ja kysyntäkäyrän muotoa ei voida toimivasti tai käsitteellisesti erottaa mistään muusta hinnasta tai kysyntäkäyrästä, jonka kuka tahansa muu myyjä kohtaa.

Rothbard mainitsee, että tuotanto *edeltää* lopputuotteiden myyntiä, ja tuotantokustannusten on täytynyt aiheutua *ennen* kuin kuluttajat voivat osoittaa mieltymystään tuotteille. Siten on esimerkiksi palturia määrittää monopolihinta rajakustannukset ylittäväksi hinnaksi (tai rajakustannuksia korkeammasta rajatulosta), koska toisaalta kustannuskäyrät ja toisaalta kysyntä ja tulokäyrät eivät esiinny samanaikaisesti. Yrittäjällisesti arvioidut *tulevat* kysyntä- ja tuottokäyrät ovat ainoat kustannuskäyrien kanssa samanaikaisesti esiintyvät käyrät. Kuitenkin jokainen tuottaja päättäessään tuottamiensa hyödykkeiden määrää asettaa aina tuotantonsa niin *ceteris paribus*, että se maksimoi hänen odottamansa rahalliset tuotot. Tarkoittaen, että rahallisissa laskennoissa, jotka johtavat hänen tuotantopäätökseensä, odotettu hinta ja rajatuotot eivät koskaan *vastaa* rajakustannuksia. Kukaan ei valmista mitään ellei hän odota sen hinnan *ylittävän* kustannuksia; ja kukaan ei laajenna tuotantoaan ellei hän odota rajatuottojen olevan rajakustannuksia korkeampia. Siten jokainen yrittäjä olettaa laskelmissaan kohtaavansa tulevaisuudessa alaspäin laskevan kysyntäkäyrän joustavilla ja joustamattomilla osuuksilla. Samoin myöhemmässä kohtaa myyntiä, kun tuottaja on kattanut kaikki kustannukset ja ainoa relevantti kuluttajien kysyntä kohdistuu varastossa oleviin tuotteisiin, jokainen yrittäjä olettaa alaspäin laskevan kysyntäkäyrän. Toisin sanoen jokainen yrittäjä asettaa hintansa korkeudelle, jolla valittua hintaa korkeampi hinta kohtaisi joustavan kysynnän ja johtaisi siten alhaisempiin myyntituottoihin.

Yrittäjällinen ennuste on ollut oikea, jos valittu hinta vastaa alkuperäistä arvioita ja markkinat selviävät tällä hinnalla. Toisaalta todellinen kysyntä voi erota alkuperäisestä ennusteesta ja yhden tai toisen tyyppinen yrittäjällinen ennustevirhe saattaa paljastua. Myydessään yrittäjä voi tulla johtopäätökseen, että hän on erehdyksissä tuottanut joko ”liian vähän” tai ”liian paljon”. Ensimmäisessä tapauksessa todellinen kysyntä (hinnat ja tulot) on odotettua korkeampi ja voitot olisivat voineet olla vielä suuremmat, jos tuotantoa olisi vielä lisätty. Yrittäjä arvioi alunperin kysynnän tietyn tuotantomäärän jälkeen joustamattomaksi (siten, että suurempi tuotantomäärä johtaisi alempiin kokonaistuloihin), vaikka se on paljastunut joustavaksi tämän tuotantomäärän jälkeenkin. Toisessa tapauksessa todellinen kysyntä (hinnat ja tulot) on odotettua alhaisempi. Tappiot olisi voitu välttää vähäisemmällä tuotannolla. Yrittäjä arvioi kysynnän alunperin tietyn tuotantomäärän jälkeen joustavaksi siten, että suurempi määrä voitaisiin myydä korkeammalla kokonaistulolla vaikka se on nyt paljastunut joustamattomaksi.

Oli hänen alkuperäinen ennusteensa oikein tai väärin, niin jokaisen yrittäjän täytyy sittemmin tehdä tuotantomäärästä uusi päätös. Sillä oletuksella, että he pitävät mennyttä kokemustaan (nykyistä kysyntää) tulevan kokemuksen (kysynnän) viitteenä, on olemassa kolme mahdollista päätöstä. Yrittäjät joiden alkuperäinen arvio oli oikea, tuottavat saman määrän kuin aiemmin. Yrittäjät jotka alkuperäisesti tuottivat ”liian vähän”, tuottavat nyt suuremman määrän, ja yrittäjät jotka aikaisemmin tuottivat ”liian paljon”, rajoittavat nykyistä myyntiä ja tulevaa tuotantoa. Rothbard kysyy: Kuinka tämä jälkimmäinen yrittäjällinen vastine aikaisempaan ylituotantoon voidaan erottaa Misesin väitetystä ”monopolihinnan” tilanteesta? Hän vastasi, ettei sitä voida.

> Onko tällaisesta leikkauksesta saatu korkeampi hinta välttämättä ”monopolihinta”? Miksei se voi yhtä hyvin olla siirtymä *alikilpaillusta* hinnasta kilpailtuun hintaan? Kysyntäkäyrää ei todellisessa maailmassa ole vain ”annettu” tuottajalla vaan se täytyy arvioida ja löytää. Jos tuottaja on tuottanut liian paljon yhtenä ajanjaksona, ja ansaitakseen lisää tuloja tuottaa vähemmän seuraavassa ajanjaksossa, *tässä on kaikki mitä tästä toiminnasta voidaan sanoa* . . . .Siten emme voi käyttää ”tuotannon rajoittamista” monopoli vastaan kilpaillun hinnan testinä. Siirtyminen alikilpaillusta kilpailtuun hintaan sisältää myös tämän hyödykkeen tuotannon ”rajoituksen” kytkettynä tietysti muiden linjojen tuotannon laajenemiseen vapautuneilla tekijöillä. *Ei ole mitään tapaa erottaa tällaista ”rajoitusta” ja sitä seuraavaa laajennusta väitetystä ”monopolihinnan” tilanteesta*. . . .Mutta jos käsitteellä ei ole mitään mahdollista pohjaa todellisuuteen, silloin se on käsitteenä tyhjä, kuvitteellinen ja merkityksetön. Vapailla markkinoilla ei ole mitään tapaa erottaa ”monopolihintaa” ”kilpaillusta hinnasta” tai ”alikilpaillusta hinnasta” tai pitää mitään muutoksia siirtyminä yhdestä kategoriasta toiseen. Tällaisille eroille ei ole olemassa mitään kriteerejä. Siten käsite monopolihinnasta erillään kilpaillusta hinnasta on kestämätön. Voidaan puhua ainoastaan vapaiden markkinoiden hinnasta.[[20]](/artikkeleja/rothbard/#_ftn20)

Näiden merkittävien edistysaskelien lisäksi Rothbardin panoksena oli monet uudet teoreettiset oivallukset. Tässä on mahdollista tuoda esiin vain kaksi esimerkkiä. Ensiksi, Rothbard hyödynsi hyvin tunnettua misesiläistä argumenttia talouslaskennon (kustannuslaskennan) mahdottomuudesta sosialismissa osoittaakseen vielä yleisemmin yhden ison kartellin mahdottomuuden vapailla markkinoilla.[[21]](/artikkeleja/rothbard/#_ftn21)

> Vapaat markkinat asettavat selkeitä rajoitteita yrityksen koolle, ts. rajoitteet *laskettavuudelle* markkinoilla. Laskeakseen jokaisen osaston voitot ja tappiot yrityksen täytyy pystyä viittaamaan sisäisissä toiminnoissaan *ulkopuolisiin markkinoihin jokaisen* eri osatekijän ja välituotteen osalta. Kun joku näistä ulkopuolisista markkinoista katoaa sen sulautuessa yhden firman *sisälle*, laskettavuus häviää ja yrityksellä ei ole mitään rationaalista tapaa allokoida tekijöitä tällä kyseisellä alueella. Mitä enemmän näiltä rajoitteilta vallataan alaa, sitä suurempi tulee olemaan irrationaalisuuden alue ja sitä vaikeammaksi tulee tappioiden välttäminen. Yksi iso kartelli ei pystyisi lainkaan allokoimaan rationaalisesti tuottajien hyödykkeitä ja siten välttämään vakavia tappioita. Tästä seuraa ettei sitä koskaan todella pystyttäisi perustamaan ja jos sitä yritettäisiin, se hajoaisi pikaisesti palasiksi.[[22]](/artikkeleja/rothbard/#_ftn22)

Toinen esimerkki on yhtä lailla Misesin innoittama ja tulee rahatalouden teorian alueelta. Mengerin töiden kannustama Mises puolestaan oli osoittanut, että rahan vaihdannan välineenä täytyy saada alkunsa *hyödykerahasta* (kuten kullasta). Rothbard täydensi Misesin rahan alkuperän teoriaa – hänen kuuluisaa ”regressioteoreemaa” – valtion rahan tuhoamisen tai rappeuttamisen teorialla tai mitä voidaan kutsua ”etenemisteoreemaksi (progression theorem)”. Hän osoitti kaikkein ytimekkäimmin teoksessaan *Mitä valtio on tehnyt rahallemme?*[[23]](/artikkeleja/rothbard/#_ftn23)prakseologisesti välttämättömien tekojen sarjan, jonka valtio joutuu läpikäymään saavuttaakseen – lopullisena päämääränään –täyden autonomian rahan väärentämiseen. Väistämättä joutuen aloittamaan markkinoiden tarjoamasta hyödykerahasta kuten kullasta valtio ensiksi monopolisoi rahapajan; seuraavaksi se monopolisoi rahan korvikkeiden liikkeellelaskun (omistusoikeudet rahaan, heti lunastettavissa oleviin seteleihin); seuraavaksi se ryhtyy osittaiskassavarantovelvoitteiseen pankkitoimintaan ja laskee liikkeelle rahan korvikkeita todellista rahamäärää enemmän; ja lopulta osittaiskassavarantovelvoitteisen pankkitoiminnan väistämättömästi tuomien pankkikriisien (talletuspakojen) seurauksena se pidättäytyy seteleidensä lunastamisesta, lopettaa paperin (omistuksen) ja rahan (kulta) välisen siteen, konfiskoi kaikki yksityisesti omistetut rahat ja saattaa voimaan pelkän fiat-rahan.

Rothbardin saavutukset menevät kuitenkin hänen taloustieteen innovaatioitaan paljon pidemmälle. Ne menevät jopa paljon pidemmälle hänen saavutustaan yhdistää nämä innovaatiot suureksi, kattavaksi ja yhdistetyksi itävaltalaisen taloustieteen järjestelmäksi. Vaikkakin taloustieteilijä ammatiltaan, Rothbardin työ käsittää myös poliittista filosofiaa (etiikka) ja historiaa.

Toisin kuin utilitaarinen Mises, joka kielsi mahdollisuuden rationaaliselle etiikalle, Rothbard tunnisti tarpeen eettiselle järjestelmälle, joka täydentää arvovapaata taloustiedettä ja tekee perustelut vapaille markkinoille todella vedenpitäviksi. Ammentaen luonnonoikeuksien teoriasta, ja erityisesti John Locken työstä ja Lysander Spoonerin ja Benjamin Tuckerin aidosti amerikkalaisesta anarkistisen ajattelun perinteestä Rothbard kehitti eettisen järjestelmän, joka perustuu periaatteille itsensä omistamisesta ja omistamattomien luonnonvarojen alkuperäisestä haltuunotosta tiloittamisella (homesteading). Hän osoitti, että kaikki muut ehdotukset eivät joko sovellu kaikille inhimilliseksi eettiseksi järjestelmäksi tai ne eivät ole käyttökelpoisia, sillä niiden seuraaminen edellyttäisi kirjaimellisesti kuolemaa vaikka ne vaativat eloonjäävän kannattajan, ja johtavat siten esiin tuleviin ristiriitoihin. Ensimmäinen koskee kaikkia tapauksia, jotka edellyttävät myöntämistä A:lle omistusoikeutta B:n ja B:n tiloittamiiin resursseihin ilman antamatta B:lle samoja oikeuksia A:sta. Jälkimmäinen koskee kaikkia tapauksia, jotka tukevat kaikkien yleistä (yhteisöllistä) yhteisomistajuutta kaikista ja kaikkeen, jolloin kenenkään ei sallittaisi tehdä millään mitään ennen kuin hän olisi saanut kaikkien muiden suostumuksen asiaan. Ja kuinka kukaan pystyy antamaan suostumustaan mihinkään, jos hän ei ole yksinomainen (yksityinen) omistaja omaan kehoonsa? Hänen toisessa suurteoksessaan *The Ethics of Liberty* Rothbard johti koko liberaali-libertaarisen lain rungon – sopimuslaista rangaistuksien teoriaan – näistä ensimmäisistä aksiomaattisista periaatteista; ja teoksessaan *For a New Liberty*[[24]](/artikkeleja/rothbard/#_ftn24) hän sovelsi tätä eettistä järjestelmää nykyajan diagnosointiin ja taloudellisen analyysiin ehdotuksella välttämättömistä poliittisista uudistuksista vapaan ja vauraan kansainyhteisön saavuttamiseksi.

Vaikkakin Rothbard oli ensin ja pääasiassa teoreetikko, hän oli myös taitava historioitsija ja hänen kirjoituksensa sisältävät runsaasti empiiristä tietoa tavalla johon kukaan empiristi tai historioitsija pystyy harvoin vastaamaan. Itse asiassa se, että Rothbard tunnistaa taloustieteen ja poliittisen filosofian (etiikan) aitoina aprioristisina teorioina ja teoreettisen järkeilyn loogisesti edeltäväksi ja rajoittavan kaikkea historiallista tutkimusta tekevät hänen empiirisistä akateemisista saavutuksistaan ylivoimaisia useimpiin tavanomaisiin historioitsijoihin verrattuna, ja on tehnyt hänestä yhden merkittävistä ”revisionistisista” historioitsijoista. Erityisen huomionarvoinen on hänen kirjansa *America’s Great Depression*[[25]](/artikkeleja/rothbard/#_ftn25) taloushistorian osa-alueella, joka soveltaa Mises-Hayek suhdannevaihteluteoriaa selittämään vuoden 1929 osakemarkkinoiden romahdusta ja sitä seuraavaa taloudellista lamaa. Taas poliittisen historian alueella huomionarvoinen on koloniaalisen Amerikan neljän niteen teos *Conceived in Liberty*[[26]](/artikkeleja/rothbard/#_ftn26) ja intellektuellin historian alueella hänen kuolemansa jälkeen julkaistu monumentaalinen joskin loppuunsaattamaton kahden volyymin teos taloudellisen, sosiaalisen ja poliittisen ajattelun historiasta *Economic Thought Before Adam Smith* ja *Classical Economics.*[[27]](/artikkeleja/rothbard/#_ftn27)Näissä ja muissa kirjoissa yhdessä lukemattoman määrän artikkeleita kanssa Rothbard tarjosi integroituja taloudellis-sosiologis-poliittisia analyysejä lähes kaikista Amerikan historian kriittisistä vaiheista: vuoden 1819 paniikista, jacksonilaisesta aikakaudesta, eteläisen itsenäisyyden sodasta, progressiivisesta aikakaudesta, ensimmäisestä maailmansodasta ja wilsonismista, Hooverista, FDR:sta ja toisesta maailmansodasta reagantalouteen ja clintonilaisuuteen saakka. Rothbard haastoi yhä uudelleen yleistä viisautta ja sovinnaista historian tulkintaa näkemyksellään historian sivupolkujen pienimpiinkin yksityiskohtiin ja tarjosi lukijoilleen näkymän historian prosessista jatkuvaa hyvän ja pahan välisenä kamppailuna: totuuden ja vääryyden välillä ja vapauden voimien ja valtaeliittien välillä, jotka hyväksikäyttävät ja rikastuttavat itseään muiden kustannuksella ja peittävät jälkensä valheilla ja petoksilla.

Huolimatta näistä uskomattomista akateemisista saavutuksista Rothbardin akateeminen ura, hyvin paljon Misesin tapaan, oli tuskin tavanomaisten mittarien mukaan menestys.  1900-luku on ollut sosialismin ja interventionismin aikakausi. Koulut ja yliopistot ovat valtion rahoittamia ja valtion kontrolloimia instituutioita; siten kaikkein huomattavimmat nimitykset menevät joko sosialisteille tai interventionisteille, kun taas ”tinkimättömät”, ”dogmaattiset” tai ”äärimmäiset” laissez-faire kapitalismin kannattajat syrjäytetään tai siirretään akatemian reuna-alueille. Rothbardilla ei ollut tässä suhteessa harhakäsityksiä ja hän ei koskaan valittanut tai vaikuttanut katkeralta akateemisesta kohtalostaan. Hänen vaikutusvaltansa ei nojannut institutionaalisiin voimiin, vaan hänen ajatustensa voimaan ja logiikan tehoon.

Murray Rothbard syntyi ja kasvoi New York Cityssä maahanmuuttajavanhempiensa ainoana lapsena. Hänen isänsä, kemisti, tuli Puolasta ja hänen äitinsä Venäjältä. Voitettuaan stipendin Rothbard kävi yksityisiä kouluja ja lähti opiskelemaan taloustiedettä Columbian yliopistoon, jossa hän vuonna 1956 väitteli tohtoriksi kirjoitettuaan väitöskirjansa taloushistorioitsija Joseph Dorfmanin ohjauksen alaisena. Yli vuosikymmenen ajan vuodesta 1949 alkaen Rothbard osallistui myös Misesin yksityisiin seminaareihin New York yliopistossa. Työskenneltyään useita vuosia eri säätiöissä, huomattavimpana William Volker säätiössä, Rothbard opetti vuodesta 1966 vuoteen 1986 teknisessä Brooklynin Polytechnic instituutissa. Vuodesta 1986 kuolemaansa saakka hän oli taloustieteiden tunnustettu S. J. Hall -professori Nevadan yliopistossa Las Vegasissa. Toisena Brooklyn Polytechnicin kahdesta taloustieteen professorista Rothbard oli yhteiskuntatieteiden osaston jäsen, joka palveli ainoastaan toissijaista tehtävää yliopistossa. Las Vegasissa taloustieteen osasto, joka sijaitsi yliopiston liikeopintojen laitoksessa, ei tarjonnut tohtoriopintoja. Siten koko akateemisen uransa aikana Rothbard ei voinut väittää yhtään väitöskirjaopiskelijaa omakseen.

Rothbardin olemassaolo akatemian reuna-alueilla ei kuitenkaan estänyt häntä saamasta älyllistä vaikutusvaltaa tai houkuttelemasta opiskelijoita ja seuraajia. Pelkällä hänen julkaisujensa tulvalla ja kirjoitustensa ainutlaatuisella selkeydellä H.L. Menckenin esikuvan mukaisesti Rothbardista tuli nykyisen libertaarisen liikkeen luoja ja pääasiallinen edustaja, josta kolmessa vuosikymmenessä on kasvanut kourallisesta kannattajia todellinen massaliike (mukaan lukien mutta ulottuen paljon sen nimeä kantavaa libertaarista puoluetta kauemmaksi laajaksi ja monimutkaiseksi ryhmien ja järjestöjen verkoksi Yhdysvaltin kongressiin ja moniin osavaltioiden lainsäädäntöelimiin). Luonnollisesti tämän kehityksen myötä Rothbard ja hänen teoreettinen asemansa eivät pysyneet haastamattomina tai kiistämättöminä. Hänen urallaan oli huippuja ja suvanteita institutionaalisissa suuntauksissa, koalitioissa, välirikoissa ja uudelleensuuntautumisissa.  Kuitenkin yhteyksissään Burton S. Blumertin Center for Libertarian Studies ja Llewellyn Rockwellin the Ludwig von Mises instituuttiin ja näiden akateemisten lippulaivajulkaisujen *Journal of Libertarian Studies* (1977) ja *Review of Austrian Economics* (1987)[[28]](/artikkeleja/rothbard/#_ftn28) perustaja-toimittajana Rothbard on säilynyt ilman epäilyksen häivääkään kuolemansa jälkeenkin kaikkein tärkeimpänä ja korkeimmin arvostettuna älyllisenä auktoriteettina koko libertaariselle liikkeelle ja hänen rationalistis-aksiomaattinen-deduktiivinen-itävaltalaislibertarianismi tarjoaa yhä älyllisen kiintopisteen, joka ei pelkästään määritä kaikkia ja kaikkea libertarismin *sisällä* vaan lisääntyvissä määrin kaikkea ja kaikkia Amerikan politiikassa.

**Lukemistoa**

Block, Walter, ja Llewellyn H. Rockwell, Jr. toim. 1988. *Man, Economy, and Liberty: Essays in Honor of Murray N. Rothbard*. Auburn, Ala.: Ludwig von Mises Institute.

Rothbard, Murray N. 1998 [1982]. *The Ethics of Liberty*. New York: New York University Press.

——. 1997. *The Logic of Action*. 2 vols. Aldershot, England: Edward Elgar.

——. 1995. *An Austrian Perspective on the History of Economic Thought*. Vol. 1. Cheltenham, England: Edward Elgar.

——. 1995. *Classical Economics*. Vol. 2. Cheltenham, England: Edward Elgar.

——. 1995. *Making Economic Sense*. Auburn, Ala.: Ludwig von Mises Institute.

——. 1990 [1963]. *What Has Government Done to Our Money?* Auburn, Ala.: Ludwig von Mises Institute.

——.1983. *America’s Great Depression*. New York: Richardson and Snyder.

——. 1973. *For a New Liberty*. New York: Macmillan.

——. 1975. *Conceived in Liberty*. 4 vols. New Rochelle, N.Y.: Arlington House.

——. 1970. *Power and Market*. Menlo Park, Calif.: Institute for Humane Studies.

——. 1962. *Man, Economy, and State: A Treatise on Economics*. Princeton, N.J.: D. Van Nostrand; uusintapainos vuodelta 1993 the Ludwig von Mises Institute, Auburn, Ala. Vuonna 2004 *Man, Economy, and State* yhdistettiin *Power and Marketin* kanssa tutkijan laitokseksi  the Ludwig von Mises instituution julkaisemana.

**Viitteet**

---

[[1]](/artikkeleja/rothbard/#_ftnref1) Friedrich A. Hayek on nykyään akateemisessa maailmassa yleisesti kaikkein tunnetuin itävaltalainen taloustieteilijä. On kuitenkin maininnan arvoista huomioida, että Hayek ei edusta itävaltalaisen taloustieteen rationalismin valtavirtaa eikä hän tosin mitään muuta väittänytkään. Hayek sijoittuu brittiläiseen empirismin ja skeptismin älylliseen perinteeseen, ja on selkeä mannermaisen rationalismin vastustaja, jonka Menger, Böhm-Bawerk, Mises ja Rothbard omaksuivat. Lisää tästä aiheesta, ks. Joseph Salerno, “Ludwig von Mises as Social Rationalist,” *Review of Austrian Economics* 4 (1990): 26–54; Jeffrey M. Herbener, “Introduction,” in *The Meaning of Ludwig von Mises*, Jeffrey M. Herbener, ed. (Boston: Kluwer Academic Publishers, 1993); Hans-Hermann Hoppe, “Einführung: Ludwig von Mises und der Liberalismus,” in Ludwig von Mises, *Liberalismus* (St. Augustine: Academia Verlag, 1993); idem, “F.A. Hayek on Government and Social Evolution,” *Review of Austrian Economics* 7, no. 1 (1994): 67–93; “Die österreichische Schule und ihre Bedeutung für die moderne Wirtschaftswissenschaft,” in Hans Hoppe, Kurt Leube, Christian Watrin, and Joseph Salerno, *Ludwig von Mises’s ‘Die Gemeinwirtschaft’* (Düsseldorf: Verlag Wirtschaft und Finanzen, 1996); Murray N. Rothbard, “The Present State of Austrian Economics,” in Rothbard, *The Logic of Action* (Cheltenham: Edward Elgar, 1997), vol. 1.

[[2]](/artikkeleja/rothbard/#_ftnref2) Ludwig von Mises, *Human Action*, 3. p. (Chicago: Contemporary Books, 1949); tutkijan laitos the Ludwig von Mises Institute julkaisemana vuonna 1998.

[[3]](/artikkeleja/rothbard/#_ftnref3) Murray N. Rothbard, *Man, Economy, and State: A Treatise on Economics* (Princeton, N.J.: D. Van Nostrand, 1962); idem, *Power and Market* (Menlo Park, Calif.: Institute for Humane Studies, 1970). *Man, Economy, and State with Power and Market*, tutkijan laitos the Ludwig von Mises Institute julkaisemana vuonna 2004.

[[4]](/artikkeleja/rothbard/#_ftnref4) Ludwig von Mises, “A New Treatise on Economics,” *The New Individualist Review* 2, no. 3 (1962): 39–42.

[[5]](/artikkeleja/rothbard/#_ftnref5) Murray N. Rothbard*, The Ethics of Liberty* (Atlantic Highlands, N.J.: Humanities Press, 1982).

[[6]](/artikkeleja/rothbard/#_ftnref6) Ludwig von Mises, *The Theory of Money and Credit*, H.E. Batson, trans. (Indianapolis: Liberty Fund, 1980 [1912]).

[[7]](/artikkeleja/rothbard/#_ftnref7) Rothbard, *Man, Economy, and State*, s. 270–71; painotukset alkuperäisiä.

[[8]](/artikkeleja/rothbard/#_ftnref8) Murray N. Rothbard, *The Logic of Action* (Cheltenham, U.K.: Edward Elgar, 1997), vol. 1, s. 222.

[[9]](/artikkeleja/rothbard/#_ftnref9) Ks. Lionel Robbins *The Nature and Significance of Economic Science* (London: Macmillan, 1932), kappale 6. Luonnollisesti henkilöiden välisten tai henkilön sisäisen hyötyvertailujen mahdottomuus ei tarkoita, ettei kahta yksilöä tai kahta aikajaksoa voida verrata objektiivisesti keskenään. Itse asiassa jokainen yksilö voi määrittää objektiivisesti onko hänen kvantitatiivinen tietyn hyödykkeen tarjonta lisääntynyt, vähentynyt tai pysynyt samana. Ja jos hänen tuotteena tarjonta on kasvanut (vähentynyt) samaan aikaan kun hänen toisen tuotteen tarjontansa on pysynyt vakiona, voidaan varmasti sanoa objektiivisesti, että tämä yksilö on paremmassa (huonommassa) tilanteessa ja on saavuttanut korkeamman (alhaisemman) sijajärjestyksen yksilöllisessä arvoasteikossaan. Vastaavasti jokainen rahatalouteen osallistuva yksilö voi määrittää objektiivisesti onko hänen omaisuutensa rahallinen arvo lisääntynyt, vähentynyt vai pysynyt vakiona.

[[10]](/artikkeleja/rothbard/#_ftnref10) Rothbardin panos hyvinvointitalouteen on siroteltunta kauttaaltaan läpi koko hänen tuotantonsa. Se alkaa hänen vuoden 1956 esseestään “Toward a Reconstruction of Utility and Welfare Economics,” ja saavuttaa päätöksensä vuonna 1982 hänen teoksessaan *Ethics of Liberty*. Ks myös Hans-Hermann Hoppe, “Book Review of *Man, Economy, and Liberty*,” *Review of Austrian Economics* 4 (1990): 257-58; idem, *The Economics and Ethics of Private Property* (Boston: Kluwer, 1993), s. 232-33; Jeffrey Herbener, “*The Pareto Rule and Welfare Economics*,” *Review of Austrian Economics* 10, no. 1 (1997): 70–106.

[[11]](/artikkeleja/rothbard/#_ftnref11) Rothbard, *Ethics of Liberty*, s. 31.

[[12]](/artikkeleja/rothbard/#_ftnref12) Rothbard, *Logic of Action*, vol. 1, s. 212.

[[13]](/artikkeleja/rothbard/#_ftnref13) Ibid., s. 243.

[[14]](/artikkeleja/rothbard/#_ftnref14) Rothbard, *Ethics of Liberty*, s. 171.

[[15]](/artikkeleja/rothbard/#_ftnref15) Rothbard, *Logic of Action*, vol. 1, s. 247.

[[16]](/artikkeleja/rothbard/#_ftnref16) Ibid., s. 244

[[17]](/artikkeleja/rothbard/#_ftnref17) Rothbard, *Power and Market*, s 2

[[18]](/artikkeleja/rothbard/#_ftnref18) Rothbard, *Man, Economy, and State*, s. 591

[[19]](/artikkeleja/rothbard/#_ftnref19) Mises, *Human Action*, s. 359

[[20]](/artikkeleja/rothbard/#_ftnref20) Rothbard, *Man, Economy, and State*, s. 607, 614; painotukset alkuperäisiä

[[21]](/artikkeleja/rothbard/#_ftnref21) Ibid., s. 544–50.

[[22]](/artikkeleja/rothbard/#_ftnref22) Ibid., s. 585.

[[23]](/artikkeleja/rothbard/#_ftnref23) Murray N. Rothbard, *What Has Government Done to Our Money?* (Auburn, Ala.: Ludwig von Mises Institute, 1990).

[[24]](/artikkeleja/rothbard/#_ftnref24) Murray N. Rothbard, *For A New Liberty* (New York: Macmillan, 1973)

[[25]](/artikkeleja/rothbard/#_ftnref25) Murray N. Rothbard, *America’s Great Depression* (New York: Richardson and Snyder, 1983).

[[26]](/artikkeleja/rothbard/#_ftnref26) Murray N. Rothbard, *Conceived in Liberty*, 4 nid. (New Rochelle, N.Y.: Arlington House, 1975).

[[27]](/artikkeleja/rothbard/#_ftnref27) Murray N. Rothbard*, An Austrian Perspective on the History of Economic Thought*, 2 nid. (Cheltenham, England: Edward Elgar, 1995).

[[28]](/artikkeleja/rothbard/#_ftnref28) Vuonna 1988 Rothbardin perustamasta julkaisusta tuli Transaction Publishersin julkaisemana *the Quarterly Journal of Austrian Economics*.

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/rothbard.pdf)  
 Alkuperäinen artikkeli: [Murray N. Rothbard: Economics, Science, and Liberty](http://mises.org/etexts/hhhonmnr.asp)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/talouslamat/ -->
# Talouslamat: niiden syyt ja parannuskeinot – Murray N. Rothbard

> Elämme kiertoilmaisujen maailmassa. Hautausurakoitsijoista on tullut ”hautajaisten järjestäjiä”, lehdistöagentit ovat nykyään ”julkisten suhteiden neuvonantajia” ja talonmiehet ovat kaikki muuntuneet ”työnjohtajiksi”. Jokaisella elämän alueella yksinkertaiset tosiasiat on kääritty usvaiseen naamioon. Näin ei ole yhtään sen vähäisemmin taloustieteessä. Vanhoina päivinä tapasimme kärsiä

Elämme kiertoilmaisujen maailmassa. Hautausurakoitsijoista on tullut ”hautajaisten järjestäjiä”, lehdistöagentit ovat nykyään ”julkisten suhteiden neuvonantajia” ja talonmiehet ovat kaikki muuntuneet ”työnjohtajiksi”. Jokaisella elämän alueella yksinkertaiset tosiasiat on kääritty usvaiseen naamioon.

Näin ei ole yhtään sen vähäisemmin taloustieteessä. Vanhoina päivinä tapasimme kärsiä lähes kausittaisista taloudellisista kriiseistä, joista yllättäviä kutsuttiin ”paniikeiksi” ja paniikin jälkeistä matelevaa aallonpohjan jaksoa kutsuttiin ”lamaksi”.

Nykyajan kaikkein tunnetuin lama on tietysti se, joka alkoi tyypillisestä finanssipaniikista vuonna 1929 ja kesti toisen maailmansodan alkuun saakka. Vuoden 1929 tuhon jälkeen taloustieteilijät ja poliitikot päättivät, ettei tämä saa enää koskaan toistua. Helpoin tapa onnistua tässä päätöksessä oli yksinkertaisesti määrittää ”lama” pois olemassaolostaan. Tuosta hetkestä eteenpäin Amerikka ei enää kärsinyt lamoista. Sillä kun seuraava lama saapui 1937-38, taloustieteilijät yksinkertaisesti kieltäytyivät käyttämästä pelättyä nimeä ja keksivät uuden, paljon pehmeämmältä kuulostavan: ”taantuma”. Tästä hetkestä eteenpäin olemme käyneet läpi aika monia taantumia, muttei ainuttakaan lamaa.

Mutta pian ”taantuma” sana alkoi myös kuulostamaan liian voimaperäiseltä amerikkalaisen yleisön hienovaraiselle herkkyydelle. Vaikuttaa, että viimeinen taantumamme oli 1957-58. Siitä lähtien meillä on ollut ainoastaan ”laskusuhdanteita” tai vielä parempaa ”hidastumia” tai ”sivuttaista liikettä”. Joten liity kannustusjoukkoihin; tästä eteenpäin lamat ja jopa taantumat ovat taloustieteilijöiden semanttisesta määräyksestä kiellettyjä; tästä lähtien meille voi pahimmillaan tapahtua vain ”hidastumia”. Tällaisia ovat ”uuden taloustieteen” ihmeet.

Kolmenkymmenen vuoden ajan kansakuntamme taloustieteilijät ovat omaksuneet suhdannevaihteluista edesmenneen brittiläisen taloustieteilijän, John Maynard Keynesin, näkemyksen, joka loi keynesiläisen tai ”uuden” taloustieteen vuonna 1936 julkaistulla teoksellaan *Työllisyys, korko ja raha: yleinen teoria*. Keynesiläisten ajattelutapa nousu- ja laskukausista graafisten kaavioiden, matematiikan ja sekavan ammattikielen taustalla on itse yksinkertaisuus, jopa naiivius. Jos on inflaatiota, tällöin sen syynä oletetaan olevan ”liiallinen kulutus” yleisön taholta; oletettu lääke valtiolle, itsenimitetylle vakauttajalle ja kansakunnan talouden valvojalle, on puuttua asioihin ja pakottaa ihmiset kuluttamaan vähemmän, ”imemällä heidän ylimääräinen ostovoima” verojen korotuksilla. Jos vallitsee lama, niin tämä on seurausta riittämättömästä yksityisestä kulutuksesta, ja lääkkeenä on tällä kertaa valtion oman kulutuksen lisääminen, mieluiten alijäämien kautta, lisäten näin kansakunnan kokonaiskulutusta.

Ajatus siitä, että lisääntynyt valtion kulutus tai löysä raha on ”hyvää liiketoiminnalle” ja että budjettileikkaukset tai tiukempi raha on ”huonoa”, löytävät tiensä jopa kaikkein konservatiivisimpiin sanoma- ja aikakausilehtiin. Nämä lehdet pitävät myös itsestään selvänä, että julkishallinnon pyhänä tehtävänä on ohjata taloudellista järjestelmää kapealla tiellä yhtäältä lamarotkojen ja toisaalta inflaation välissä, sillä vapaan markkinatalouden oletetaan aina altistuvan toiselle näistä pahuuksista.

Kaikilla taloustieteilijöiden nykyisillä koulukunnilla on sama lähestymistapa. Esimerkkinä mainittakoon tohtori Paul W. McCrackenin, presidentti Nixonin talousneuvonantajien neuvoston tulevan puheenjohtajan, näkökulma. *New York Timesin* haastattelussa pian virkaan astumisensa [24. tammikuuta 1969] jälkeen, tohtori McCracken vakuutti uuden hallinnon erään pääasiallisista talousongelmista olevan ”kuinka jäähdyttää tätä inflatorista taloutta ilman samanaikaisesti laukaisematta sopimattoman korkeaa työttömyyden tasoa. Toisin sanoen jos haluaisimme ainoastaan jäähdyttää inflaatiota, se voitaisiin tehdä. Mutta yhteiskunnallinen sietokykymme työttömyydellä on pieni”. Ja lisäksi: ”Mielestäni meidän täytyy tunnustella tiemme tämän läpi. Meillä ei oikeastaan ole paljoakaan kokemusta siitä, kuinka järjestelmällisesti jäähdyttää taloutta. Löimme jarrut päälle vuonna 1957, mutta saimme tietysti myös merkittävää väljyyttä talouteen.”

Huomionarvoista on Tohtori McCrackenin perimmäinen asenne taloutta kohtaan – merkityksellistä ainoastaan seikassa, että lähes kaikki nykyiset taloustieteilijät yhtyvät siihen. Taloutta kohdellaan varteenotettavasti työstettävänä, mutta aina hankalana ja niskoittelevana potilaana, jolla on jatkuva aikomus pyrkiä joko suurempaan inflaatioon tai työttömyyteen. Valtion tehtävänä on toimia vanhana viisaana johtajana ja lääkärinä, aina valppaana, aina paikkailemassa pitääkseen talouspotilaansa hyvässä työkunnossa. Joka tapauksessa tässä oletetaan talouspotilaan olevan kohteena, ja valtion mestarina, ”lääkärinä”.

Ei ole kauaakaan siitä, kun tällaista asennetta ja politiikkaa kutsuttiin ”sosialismiksi”; mutta elämme kiertoilmaisujen maailmassa, ja nyt kutsumme sitä paljon vähemmän karskilla nimellä kuten ”maltillisuus” tai ”valaistunut vapaa yritteliäisyys”. Elämä opettaa.

Mitkä sitten ovat ajoittaisten lamojen syyt? Tuleeko meidän aina pysyä agnostikkoina suhteessa nousu- ja laskusuhdanteisiin? Pitääkö todella paikkansa, että suhdannevaihtelut ovat juurtuneet syvälle vapaaseen markkinatalouteen ja sen vuoksi jonkin asteista valtiollista suunnittelua tarvitaan, jos haluamme pitää talouden joissain vakauden rajoissa? Tapahtuuko pelkästään noususuhdanne ja sitten laskusuhdanne vai seuraako suhdanteen yksi vaihe loogisesti toisesta?

Nykyinen muodissa oleva näkemys suhdannevaihtelusta on itse asiassa peräisin Karl Marxilta. Marx huomasi, että ennen teollista vallankumousta noin suurin piirtein 1700-luvun lopulla, ei ollut säännöllisesti esiintyviä nousukausia ja lamoja. Äkillisiä taloudellisia kriisejä oli silloin, kun joku kuningas aloitti sodan tai takavarikoi alamaistensa omaisuuden; mutta ei ollut mitään erikoisesti nykyaikana yleisiä ja melko säännöllisiä laajentumisien ja supistumisien heilahteluja liikeasioissa. Koska nämä suhdanteet vaikuttivat ilmaantuneen samoihin aikoihin modernin teollisuuden kanssa, Marx päätteli suhdannevaihtelujen olevan sisäänrakennettu ominaisuus kapitalistiselle markkinataloudelle. Kaikki erinäiset nykyiset taloustieteen eri koulukunnat, huolimatta heidän muista eroavaisuuksistaan ja suhdanteille määrittämistään eri syistä, yhtyvät tässä keskeisessä asiassa: Suhdannevaihtelut ovat lähtöisin jostain vapaan markkinatalouden syvyyksistä. Markkinataloutta syytetään. Karl Marx uskoi kausittaisten lamojen pahenevan, kunnes massat kapinoisivat ja tuhoaisivat järjestelmän, kun taas nykyiset taloustieteilijät uskovat valtion pystyvän menestyksekkäästi vakauttamaan lamat ja suhdanteet. Mutta kaikki osapuolet ovat yhtä mieltä siitä, että vika on syvällä markkinataloudessa ja jos mikään voi pelastaa tilannetta, niin sen täytyy olla jonkin muotoinen massiivinen valtion väliintulo.

Kuitenkin oletuksessa, että markkinatalous on syyllinen, on muutamia kriittisiä ongelmia. ”Yleinen talousteoria” opettaa meille, että kysyntä ja tarjonta pyrkivät olemaan markkinoilla aina tasapainossa ja siten tuotteiden hinnat ja muut tuotantoon vaikuttavat tekijät pyrkivät aina kohti tasapainopistettä. Vaikka muutokset informaatiossa, jota tapahtuu jatkuvasti, estävät saavuttamasta tasapainoa koskaan, markkinajärjestelmän yleisessä teoriassa ei ole mitään, joka selventäisi säännöllisiä ja toistuvia suhdannevaihtelujen nousu- ja laskuvaiheita. Nykyaikaiset taloustieteilijät ”ratkaisevat” tämän ongelman yksinkertaisesti pitämällä yleisen hinta- ja markkinateoriansa ja suhdannevaihteluteoriansa erillään tiukasti suljetuissa lokeroissaan niiden kohtaamatta koskaan, yhdistymisestä puhumattakaan. Taloustieteilijät ovat valitettavasti unohtaneet, että on olemassa vain yksi talous ja näin ollen vain yksi yhtenäinen teoria. Talouselämä ja teoriarakenne eivät voi eikä niiden myöskään tule olla erillään vesitiiviissä osastoissa; tietämyksemme taloudesta on joko yksi integroitunut kokonaisuus tai sitten sitä ei ole. Silti useimmat taloustieteilijät soveltavat tyytyväisenä täysin erillisiä, ja todellakin keskenään poissulkevia, teorioita yleisestä hinta-analyysistä ja suhdannevaihteluista. Nämä eivät voi olla todellisia talouden tiedemiehiä niin kauan kuin he ovat tyytyväisiä operoidessaan tällaisella primitiivisellä tasolla.

Mutta nykyisessä muodikkaassa lähestymistavassa on vielä paljon vakavampia ongelmia. Taloustieteilijät eivät myöskään näe erästä erittäin kriittistä ongelmaa, koska he eivät vaivaudu sovittamaan yhteen suhdannevaihtelua ja yleistä hintateoriaansa: omalaatuista yrittäjyystoiminnon hajoamista taloudellisten kriisien ja lamojen aikoina. Markkinataloudessa eräs kaikkein tärkeimmistä liikemiehen toiminnoista on toimia ”yrittäjänä”, henkilönä joka sijoittaa tuottaviin menetelmiin, joka ostaa laitteita ja palkkaa työvoimaa tuottaakseen jotain mistä hänellä ei ole varmuutta tuoko se mitään takaisin. Yrittäjän tehtävänä on lyhyesti sanottuna toimia epävarman tulevaisuuden ennustajana. Ennen ryhtymistä mihinkään sijoituksiin tai tuotantoon yrittäjän, tai ”yrityksen”, tulee arvioida nykyiset ja tulevat kustannukset ja tuleva liikevaihto ja näin ollen arvioida kuinka paljon tuottoa, jos ollenkaan, hän tulee ansaitsemaan sijoituksellaan. Jos hän ennustaa hyvin ja merkittävästi paremmin kuin kilpailijansa, hän tulee keräämään voittoja sijoituksestaan. Mitä paremmin hän ennustaa, sitä korkeammat voitot hän ansaitsee. Toisaalta jos hän on huono ennustaja ja yliarvioi tuotteensa kysynnän, hän kärsii tappioita ja on hyvin pian pakotettu luopumaan liiketoiminnastaan.

Näin markkinatalous on voittojen ja tappioiden talous, jossa yrittäjien tarkkanäköisyys ja kyvykkyys mitataan heidän saamillaan voitoilla ja tappioilla. Lisäksi markkinatalouteen on sisäänrakennettu mekanismi, eräänlainen luonnollinen valinta, joka varmistaa ylivoimaisten ennustajien selviytymisen ja kukoistamisen sekä kelvottomien tippumisen pois. Mitä suuremmat voitot paremmat ennustajat saavat, sitä suuremmiksi tulevat heidän liiketoimiensa velvollisuudet ja sitä enemmän heillä on mahdollisuuksia sijoittaa tuottaviin järjestelmiin. Toisaalta muutamat tappiolliset vuodet ajavat huonommat ennustajat ja yrittäjät kokonaan pois ja työntävät heidät palkattujen työntekijöiden joukkoon.

Jos markkinatalouteen on näin rakennettu sisään hyvien yrittäjien luonnollinen valintamekanismi, se tarkoittaa että yleisesti ottaen tulee odottaa vain harvan yrityksen tekevän tappioita. Ja tosiaankin, jos tutkimme taloutta keskivertona päivänä tai vuotena, huomaamme, etteivät tappiot ole kovin yleisiä. Mutta siinä tapauksessa omituinen tosiasia vaatii selitystä: Mistä johtuu, että ajoittain taantumien ja erityisesti syvien lamojen puhjetessa liike-elämä kokee valtavan tappioiden rykelmän? Saapuu hetki jolloin liikeyritykset, aikaisemmin erittäin terävä-älyiset yrittäjät kyvyissään tehdä voittoja ja välttää tappioita, yhtäkkiä ja huolestuttavasti löytävät itsensä, lähes heidän kaikkien kärsimästä vakavista ja selittämättömistä tappioista? Miksi? Tämä on merkittävä tosiasia, jonka minkä tahansa teorian lamoista tulee pystyä selittämään. Selitys kuten ”liian vähäinen kulutus” – pudotus kuluttajien kokonaiskulutuksessa – ei ole ensinnäkään riittävä, koska selitystä vaatii miksi liikemiehet, kyvykkäinä ennustamaan kaikenlaisia aikaisempia talouden muutoksia ja kehityksiä, osoittautuivat täysin ja katastrofaalisesti kyvyttömiksi ennustamaan tätä väitettyä pudotusta kulutuskysynnässä. Miksi tällainen yllättävä ennakointikyvyn pettäminen?

Näin ollen tarkoituksenmukaisen lamateorian tulee ottaa huomioon talouden taipumus kulkea läpi perättäisten nousu- ja laskukausien osoittamatta minkäänlaisia merkkejä tasaisesti liikkuvasta tai rauhallisesti etenevästä lähestymisestä tasapainotilaan. Erityisesti lamateorian tulee selittää jättimäiset virhekertymät, jotka ilmenevät pikaisesti ja yllättäen talouskriisin hetkellä, ja matelevat laman läpi elpymiseen saakka. On myös kolmas yleinen tosiasia, jonka suhdanneteoria joutuu selittämään. Nousu- ja laskusuhdanteet ovat poikkeuksetta merkittävästi voimakkaampia ja ankarampia ”tuotantohyödyketeollisuudessa” – koneita ja laitteita valmistavilla aloilla, jotka tuottavat teollisia raaka-aineita tai rakentavat teollisia laitoksia – kuin kuluttajahyödykkeitä valmistavilla aloilla. Tässä on vielä yksi fakta suhdannevaihteluista joka vaatii selityksen – ja jota selvästi ei voida selittää sellaisilla lamateorioilla kuten suositulla opilla alikulutuksesta: Että kuluttajat eivät kuluta riittävästi kulutushyödykkeitä. Jos riittämätön kulutus on syypää, niin mistä johtuu että kuluttajamyynti vajoaa lamaan viimeisenä ja kaikkein vähiten, ja että lama *todella* iskee teollisuudenaloihin kuten työkoneet, pääomavaltaiset laitteet, rakennusteollisuus ja raakamateriaalit? Käänteisesti juuri nämä teollisuudenalat lähtevät nousuun suhdannevaihtelun inflatorisen nousukauden vaiheessa, eivätkä kuluttajia palvelevat liiketoiminnot. Näin ollen tarkoituksenmukaisen suhdanneteorian tulee myös selittää paljon suurempi voimakkuus nousu- ja laskusuhdanteissa ei-kuluttajatuotteiden, tai ”tuottajien” tuotteiden, teollisuudenaloilla.

Onneksi kunnollinen teoria lamasta ja suhdannevaihteluista *on* olemassa, vaikkakin sitä yleismaailmallisesti lyödään laimin nykypäivän taloustieteessä. Myös sillä on pitkä perinne taloudellisen ajattelun historiassa. Tämä teoria sai alkunsa 1700-luvun skottilaisesta filosofista ja taloustieteilijästä David Humesta ja huomattavasta 1800-luvun alun englantilaisesta klassisesta taloustieteilijästä David Ricardosta. Nämä teoreetikot huomasivat erään toisen ratkaisevan instituution kehittyneen teollisen järjestelmän rinnalla 1700-luvun puolivälissä. Tämä oli pankkitoiminnan instituutio, jolla oli toimintakyky laajentaa luottoja ja rahan tarjontaa (aluksi paperirahan tai pankkisetelien muodossa ja myöhemmin käteistalletuksilla tai shekkitileillä, jotka ovat välittömästi pankissa lunastettavissa käteiseksi). Nämä taloustieteilijät huomasivat liikepankkien toiminnan sisältävän avaimen mysteerisesti toistuvien laajentuvien ja supistuvien nousu- ja laskukausien suhdanteisiin, jotka olivat askarruttaneet tarkkailijoita 1700-luvun puolivälistä lähtien.

Ricardolainen analyysi suhdannevaihteluista meni kutakuinkin seuraavasti: Maailman vapailla markkinoilla ilmenevät sellaiset luonnolliset rahat, jotka ovat käytännöllisiä hyödykkeitä, pääosin kulta ja hopea. Jos raha yksinkertaisesti rajoittuisi näihin hyödykkeisiin, tällöin talous kokonaisuutena toimisi kuten yksittäisissä markkinoissa: Sujuva mukautuminen kysyntään ja tarjontaan ja sen vuoksi ei ole mitään nousu- tai laskusuhdanteita. Mutta pankkiluottoruiske lisää ratkaisevan ja häiritsevän elementin. Sillä pankit laajentavat luottoa ja täten pankkirahaa setelien tai talletusten muodossa, jotka teoreettisesti ovat vaadittaessa lunastettavissa kultana, mutta selkeästi käytännössä eivät ole. Esimerkiksi jos pankilla on 1000 unssia kultaa holvissaan ja se laskee liikkeelle 2500 kultaunssin edestä välittömästi lunastettavia varastokuitteja, silloin se on selkeästi laskenut liikkeelle 1500 unssia enemmän kuin se pystyy mitenkään lunastamaan. Mutta niin kauan kun ei ole samanaikaista ”pakoa” muuttaa nämä kuitit käteiseksi, sen talletuskuitit toimivat markkinalla kultaan rinnastettavina, ja tämän vuoksi pankki on pystynyt laajentamaan maan rahan tarjontaa 1500 kultaunssilla.

Näin pankit alkavat iloisesti laajentamaan luottoa, sillä mitä enemmän ne laajentavat sitä suurempia voittoja ne saavat. Tämä aikaansaa rahan tarjonnan laajenemisen maan sisällä kuten esimerkiksi Englannissa. Kun paperi ja pankkirahan tarjonta Englannissa kasvaa, englantilaisten rahatulot ja kulut nousevat, ja lisääntynyt raha nostaa englantilaisten tuotteiden hintoja. Seurauksena on maan sisäinen inflaatio ja noususuhdanne. Mutta tämä inflatorinen nousukausi, liikkuessaan iloisesti eteenpäin, kylvää oman tuhonsa siemenet. Koska englantilaisen rahan tarjonta ja tulot nousevat, englantilaiset ryhtyvät ostamaan enemmän tavaroita ulkomailta. Lisäksi englantilaisten hintojen noustessa englantilaisten tuotteiden kilpailukyky alkaa heiketä suhteessa muiden maiden tuotteisiin, jotka eivät ole inflatoineet tai ovat inflatoineet vähäisemmässä määrin. Englantilaiset alkavat ostamaan vähemmän kotimaasta ja enemmän ulkomailta, ulkomaisten ostaessa vähemmän Englannista ja enemmän kotimaasta; seurauksena on englantilaisen maksutaseen alijäämä, englantilaisen viennin laskiessa jyrkästi tuonnin alapuolelle. Mutta jos tuonti ylittää viennin, tämä tarkoittaa että rahan tulee virrata ulos Englannista muihin maihin. Ja mitä rahaa tämä onkaan? Ei varmastikaan englantilaisia seteleitä tai talletuksia, sillä ranskalaisilla tai saksalaisilla on hyvin vähän tai ei ollenkaan mielenkiintoa pitää varojaan lukittuina englantilaisiin pankkeihin. Sen vuoksi nämä ulkomaalaiset ottavat setelinsä ja talletuksensa sekä esittävät ne englantilaisille pankeille lunastettaviksi kullassa – ja kulta on sen laatuista rahaa, joka pyrkii itsepintaisesti virtaamaan ulos maasta englantilaisen inflaation edetessä. Mutta tämä merkitsee, että englantilainen pankkiluotto on yhä enemmän ja enemmän pinottuna hupenevan englantilaisten pankkiholvien kultavarannon päälle. Nousukauden edistyessä oletettu pankkimme laajentaa talletustodistuksiaan 2500 unssista vaikka 4000 unssiin, samaan aikaan kun sen kultavaranto hupenee esimerkiksi 800:an. Tämän prosessin kiihtyessä pankit tulevat lopulta pelokkaiksi. Loppujen lopuksi pankit ovat velvollisia lunastamaan velvoitteensa käteisenä ja heidän käteisensä virtaa nopeasti ulos vastuiden kasaantuessa. Näin pankit lopulta menettävät hermonsa ja lopettavat luottoekspansion pelastaakseen itsensä supistamalla nykyistä luottokantaansa. Usein tätä vetäytymistä nopeuttaa pankkeja vararikkoon ajavat yleisön talletuspaot, yleisön alkaessa tulla myös kasvavissa määrin hermostuneiksi kansakunnan pankkien yhä horjuvammasta tilanteesta.

Pankkiluottojen supistuminen kääntää talouden kuvan vastakkaiseksi; supistuminen ja vararikot seuraavat nousukautta. Pankit vetävät torvensa sisään ja yritykset kärsivät paineen kasvusta velkojen maksamiselle ja supistumiselle. Lasku pankkirahan tarjonnassa puolestaan saa aikaan yleisen laskun englantilaisissa hinnoissa. Rahan tarjonnan ja tulojen pudotessa, ja englantilaisten hintojen romahtaessa, englantilaisista tuotteista tulee suhteellisesti ulkomaisia tuotteita houkuttelevampia ja maksutase kääntyy vastakkaiseksi viennin ylittäessä tuonnin. Kullan virratessa maahan ja pankkirahan supistuessa laajenevan kultavarannon päällä, pankkien tilanne muuttuu paljon vakaammaksi.

Tämä on siis suhdanteen lama-vaiheen merkitys. On huomionarvoista, että tämä vaihe seuraa, ja se seuraa väistämättä, aikaisempaa ekspansiivista noususuhdannetta. Edeltävä inflaatio tekee lamavaiheesta välttämättömän. Voimme esimerkiksi nähdä laman olevan prosessi, jolla markkinatalous sopeutuu, pääsee eroon aikaisemman inflatorisen nousukauden ylilyönneistä ja häiriöistä luodakseen uudelleen vakaan taloustilanteen. Lama on epämiellyttävä, mutta välttämätön reaktio aikaisemman noususuhdanteen häiriöille ja liiallisuuksille.

Miksi sitten alkaa uusi sykli? Miksi suhdannevaihtelut vaikuttavat olevan toistuvia ja jatkuvia? Koska sen jälkeen kun pankit ovat toipuneet ja ovat vakaammassa tilassa, ne ovat luottavaisia seuraamaan niiden luonnollista pankkiluoton ekspansiivista polkua, ja uusi noususuhdanne lähtee käyntiin kylväen siemenet seuraavalle väistämättömälle laskukaudelle.

Mutta jos pankkitoiminta saa aikaan suhdannevaihtelut, eivätkö pankit ole myös osa yksityisiä markkinoita ja emmekö näin ollen voi *edelleen* sanoa vapaiden markkinoiden olevan syyllinen, vaikkakin pelkästään vapaiden markkinoiden pankkisektorin osalta? Vastaus on ei, sillä ensinnäkin pankit eivät koskaan pystyisi laajentamaan luottoja yhdessä, ellei se tapahtuisi valtion väliintulolla ja rohkaisulla. Sillä jos pankit todella olisivat kilpailussa keskenään, minkä tahansa yhden pankin luottojen laajennus kasaannuttaisi tämän pankin velat sen kilpailijoille, ja sen kilpailijat tulisivat pikaisesti vaatimaan ekspansiivista pankkia lunastamaan ne käteisellä. Lyhyesti sanottuna pankin kilpailijat tulevat vaatimaan lunastusta kullassa tai käteisenä samaan tapaan kuin ulkomaalaiset, ainoastaan tämän prosessin ollen paljon nopeampi ja se katkaisisi alkuunsa orastavan inflaation ennen kuin se pääsee kunnolla käyntiin. Pankit voivat ekspansoida turvallisesti yhdessä ainoastaan keskuspankin läsnäollessa, joka on pohjimmiltaan valtion pankki nauttien valtion liiketoiminnan monopolista ja etuoikeutetusta asemasta, jonka valtion on asettanut koko pankkijärjestelmälle. Ainoastaan sen jälkeen kun keskuspankit luotiin, pankit pystyivät ekspansoimaan pitempiä ajanjaksoja ja tuttu suhdannevaihtelu ilmaantui nykyaikaiseen maailmaan.

Keskuspankki saa ylivallan pankkijärjestelmästä seuraavanlaisilla valtiollisilla toimenpiteillä: tehden sen omista vastuista laillisen maksuvälineen kaikille veloille ja verosaamisille; myöntäen keskuspankille monopolin (pankki)setelien liikkeelle laskemiseen talletuksiin verrattuna (Englannin keskuspankilla, valtion perustamalla keskuspankilla, oli monopoli seteleihin Lontoon alueella); tai pakottamalla suoraan pankit käyttämään keskuspankkia asiakkaanaan kassavarantojensa säilyttämisessä (kuten Yhdysvalloissa ja sen Federal Reserve Systemissä). Eivätkä pankit vastusta tätä väliintuloa: keskuspankkitoiminnan luominen mahdollistaa pitkäaikaisen pankkiluottojen ekspansoimisen, sillä keskuspankin setelien ekspansointi tarjoaa lisääntyneitä kassavarantoja koko pankkijärjestelmälle ja sallii kaikkien liikepankkien laajentavan luottojaan yhdessä. Keskitetty pankkitoiminta toimii miellyttävänä pakollisena pankkikartellina pankkien vastuiden laajentamiseksi; ja nyt pankit pystyvät laajentamaan suuremman kassareservin päälle keskuspankin seteleiden ja kullan muodossa.

Joten nyt lopulta näemme kuinka suhdannevaihtelut saadaan aikaan – ei minkään mysteerisen vapaan markkinatalouden epäonnistumisen kautta vaan täysin päinvastaisesti: valtion systemaattisena väliintulona markkinaprosessiin. Valtion sekaantuminen tuo tullessaan pankkien ekspansion ja inflaation, ja kun inflaatio tulee tiensä päähän, myöhempi lama-sopeutuminen alkaa toimimaan.

Ricardolainen suhdannevaihteluteoria sisälsi todellisen suhdanneteorian olennaiset osaset: Suhdanteiden toistuvan syklisen luonteen, laman markkinoita sopeuttavana interventiona sen sijaan että se olisi lähtöisin vapaista markkinoista. Mutta kaksi ongelmaa jäivät yhä ilman selitystä: Mistä johtuvat yllättävät liiketoimintojen virheiden kasaantumiset, yllättävä yrittäjällisen toiminnon epäonnistuminen ja merkittävästi paljon suuremmat heilahtelut tuotantohyödykkeiden kuin kuluttajahyödykkeiden teollisuudenaloilla? Ricadolainen teoria selitti ainoastaan hintatason liikkeet liiketoiminnassa yleisesti. Se ei antanut mitään vihjeitä huomattavan erilaisista reaktioista pääoma- ja kuluttajahyödykkeiden teollisuudenaloilla.

Oikea ja täyteen mittaansa kehittyneen teorian suhdannevaihteluista löysi ja laittoi alulleen itävaltalainen taloustieteilijä Ludwig von Mises ollessaan Wienin yliopiston professorina. Mises kehitti viitteitä ratkaisuunsa ensiarvoisen tärkeään suhdannevaihtelujen ongelmaan monumentaalisessa vuonna 1912 julkaistussa teoksessaan *Theorie des Geldes und der Umlaufsmittel*, ja edelleen lähes 60 vuotta myöhemmin se on edelleen paras kirja rahan ja pankkitoiminnan teoriaan. Mises kehitti suhdanneteoriansa 1920-luvulla, ja sen toi englanninkielisen yleisön tietoisuuteen Misesin johtava seuraaja Friedrich A. von Hayek, joka saapui Wienistä opettamaan London School of Economicsiin 1930-luvun alussa ja joka julkaisi saksaksi ja englanniksi kaksi Misesin sykliteoriaa käsittelevää kirjaa: *Monetary Theory and the Trade Cycle* ja *Prices and Production.* Koska Mises ja Hayek olivat itävaltalaisia ja koska he kuuluivat suurten 1800-luvun itävaltalaisten taloustieteilijöiden perinteeseen, tämä teoria on tullut tunnetuksi kirjallisuudessa ”itävaltalaisena” (tai ”rahallisen yli-investoinnin”) suhdanevaihteluteoriana.

Perustuen ricardolaiseen, yleiseen ”itävaltalaiseen” teoriaan ja omaan luovaan nerokkuuteensa, Mises kehitti seuraavan teorian suhdannevaihteluista:

Ilman pankkiluottojen ekspansioita kysyntä ja tarjonta pyrkivät tasapainottumaan vapaiden hintojen järjestelmän kautta ja siten kumulatiiviset nousu- ja laskusuhdanteet eivät pääse kehittymään. Mutta sitten valtio keskuspankkinsa kautta kannustaa pankkiluottojen ekspansiota laajentamalla keskuspankin vastuita ja siten kaikkien kansakunnan liikepankkien kassareservejä. Sen jälkeen ne alkavat laajentamaan luottoja ja näin kansakunnan rahan tarjontaa sekkitalletusten muodossa. Kuten ricardolaiset näkivät, tämä pankkirahan ekspansio ajaa tuotteiden hintoja ylös ja siten aikaansaa inflaation. Mutta Mises osoitti sen tekevän myös jotain muuta, ja paljon pahempaa. Kaatamalla uusia lainoja yritysmaailmaan, pankkiluottoekspansio alentaa keinotekoisesti talouden korkotasoa alle vapaiden markkinoiden tason.

Vapailla ja esteettömillä markkinoilla korkotaso määräytyy yksinomaan kaikkien yksilöiden, joista markkinatalous koostuu, ”aikamieltymyksistä”. Sillä laina perustuu ”nykyisen tuotteen” (rahan, jota voidaan käyttää nykyhetkessä) vaihtamiseen ”tulevaisuuden tuotteeseen” (velkakirjaan, jota voidaan käyttää ainoastaan jonain tulevaisuuden hetkenä). Koska ihmiset suosivat aina rahaa juuri nyt saman rahamäärän jossain tulevaisuuden hetkenä saamisen mahdollisuuden sijasta, nykyisellä tuotteella on markkinoilla aina preemio tulevaisuuteen nähden. Tämä preemio on korkotaso ja sen korkeus vaihtelee siinä määrin kuin ihmiset suosivat nykyisyyttä tulevaisuuteen nähden, toisin sanoen heidän aikamieltymyksiensä suhteessa.

Ihmisten aikamieltymykset määrittävät myös sen laajuuden missä ihmiset tulevat säästämään ja investoimaan verrattuna siihen kuinka paljon he tulevat kuluttamaan. Jos ihmisten aikamieltymys laskisi, toisin sanoen jos heidän nykyisyyden mieltymyksensä aste suhteessa tulevaisuuteen laskee, tällöin ihmisillä on tapana kuluttaa vähemmän nyt ja säästää ja investoida enemmän; samaan aikaan ja samasta syystä korkotaso, aikadiskonttauksen taso, tulee myös laskemaan. Taloudellinen kasvu on pääosin seurausta aikamieltymyksien laskusta, joka saa aikaan säästöjen ja investointien kasvun suhteessa kulutukseen, ja myös korkotason laskun.

Mutta mitä tapahtuu kun korkotaso laskee, ei alempien aikamieltymysten ja korkeampien säästöjen vaan valtion väliintulon takia, joka edistää pankkiluotonannon laajentamista? Toisin sanoen jos korkotaso laskee keinotekoisesti intervention takia, toisin kuin luonnollisesti kuluttavan yleisön arvostuksien ja mieltymyksien muutoksien seurauksena?

Syntyy ongelmia. Liikemiehet, nähdessään korkotason laskevan, reagoivat kuten he aina tekevät ja kuinka heidän aina tuleekin markkinasignaalien muutokseen: he investoivat lisää pääoma- ja tuottajien hyödykkeisiin. Investoinnit, erityisesti pitkät ja aikaa vievät projektit, jotka aikaisemmin näyttivät tuottamattomilta, näyttävätkin nyt korkotason laskun takia tuottavilta. Lyhyesti sanottu liikemiehet reagoivat samoin kuin he reagoisivat, jos säästöt olisivat *aidosti* kasvaneet: He laajentavat investointejaan pysyviin laitteisiin, pääomahyödykkeisiin, teollisiin raaka-aineisiin ja rakennustuotantoon verrattuna heidän tuotantoonsa suoraan kuluttajahyödykkeisiin.

Toisin sanoen yritykset lainaavat mielellään heille tulevan halvempikorkoisen laajentuneen pankkirahan; he sijoittavat rahat pääomahyödykkeisiin ja lopulta tämä raha maksetaan korkeampina vuokrina maasta ja korkeampina palkkoina pääomahyödyketeollisuuden työntekijöille. Lisääntynyt liiketoiminnan kysyntä ajaa työvoimakustannuksia ylös, mutta yritykset luulevat pystyvänsä maksamaan nämä korkeammat kulut, koska heitä ovat huijanneet valtio-ja-pankki interventio lainamarkkinoilla ja sen ratkaisevan tärkeä markkinapaikan korkotasosignaalin peukalointi.

Ongelmat alkavat heti kun työntekijät ja vuokranantajat – pääosin ensiksi mainitut, koska suuri osa liiketoiminnan tuloista maksetaan palkkoina – alkavat kuluttamaan uutta pankkirahaa, jonka he ovat saaneet korkeampien palkkojen muodossa. Koska yleisön aikamieltymykset eivät ole *todellisesti* alentuneet; yleisö ei *halua* säästää aikaisempaa enemmän. Näin työntekijät kuluttavat pääosan uusista tuloistaan, lyhyesti sanottuna palauttaakseen vanhan kulutus/säästö -suhteensa. Tämä tarkoittaa heidän suuntaavaan kulutuksensa takaisin kuluttajatuotteiden teollisuudenaloille ja he eivät säästä ja investoi riittävästi ostaakseen juuri-valmistettuja laitteita, pääomavaltaisia laitteita, teollisia raaka-aineita jne. Tämä paljastuu yllättävän terävänä ja jatkuneena taantumana *tuottajahyödykkeiden* teollisuudenaloille. Silloin kun kuluttajat asettuvat uudelleen haluamilleen kulutus/investointi –suhteilleen, tulee siis esiin, että yritykset ovat investoineet liian paljon pääomahyödykkeisiin ja liian vähän kuluttajahyödykkeisiin. Valtiollinen peukalointi ja korkotason keinotekoinen alentaminen viekoitteli yritystoiminnan, ja se toimi ikään kuin investointeihin olisi käytettävissä säästöjä enemmän kuin oli laita todellisuudessa. Heti kun uusi pankkiraha suodattui järjestelmän läpi ja kuluttajat asettuivat uudelleen vanhoille suhteilleen, tuli selväksi ettei säästöjä ole tarpeeksi kaikkien tuottajien hyödykkeiden ostoon, ja että yritykset ovat investoineet väärin käytettävissä olevat rajalliset säästöt. Yritykset yli-investoivat pääomahyödykkeisiin ja ali-investoivat kuluttajahyödykkeisiin.

Näin ollen inflatorinen nousukausi saa aikaan hinnoittelu- ja tuotantojärjestelmässä vääristymiä. Pääomahyödyketeollisuuden työn ja raaka-aineiden hinnat nousivat noususuhdanteen aikana liian korkealla ollakseen kannattavia sen jälkeen kun kuluttajat vahvistavat heidän vanhat kulutus/investointi -mieltymyksensä. Tällöin ”lama” on nähtävissä välttämättömänä ja terveellisenä vaiheena, jonka avulla markkinatalous luo nahkansa ja likvidoi epäterveet, taloudellisesti kestämättömät nousukauden investoinnit, ja asettaa uudelleen ne kulutuksen ja investointien suhteet, joita kuluttajat todella haluavat. Lama on kivulias, mutta välttämätön prosessi, jonka kautta vapaat markkinat karistavat pois nousukauden ylilyönnit ja virheet sekä vakiinnuttaa markkinatalouden uudelleen sen tehtävässä palvella tehokkaasti kuluttajamassoja. Koska tuotannontekijöiden hinnat ovat nousukautena nousseet liian korkealle, tämä tarkoittaa että työn ja tuotantohyödyketeollisuudenalojen tuotteiden hintojen tulee antaa laskea tasolle, jolla oikeat markkinasuhteet palautuvat.

Koska työntekijät vastaanottavat lisääntyneen rahan korkeampien palkkojen muodossa suhteellisen nopeasti, kuinka noususuhdanne voi jatkua vuosia ilman epäkuranttien investointien paljastumista, markkinasignaalien peukaloinnista johtuvien virheiden tulemista ilmiselviksi ja lama-sopeuttamisprosessin aloittaessa työtänsä? Vastaus on, että nousukaudet olisivat erittäin lyhytikäisiä, jos pankkiluottojen ekspansio ja seuraava korkotason vapaiden markkinoiden tasoa alemmaksi painaminen olisi yhden kerran juttu. Mutta asian ydin on, että luottoekspansio *ei* ole yhden kerran asia; se pysyy käynnissä yhä uudelleen ja uudelleen, antamatta kuluttajille koskaan mahdollisuutta vakiinnuttaa takaisin heidän suosimaansa suhdetta kuluttamisen ja säästöjen välillä, antamatta koskaan hintojen nousun tuotantohyödyketeollisuudenaloilla tavoittaa hintojen inflatorista nousua. Samoin kuin hevosen jatkuva douppaaminen, noususuhdannetta pidetään yllä ja edellä sen ansaittua lopputulosta jatkuvilla pankkiluoton elvyttävillä annoksilla. Ainoastaan silloin kun pankkiluottoekspansion täytyy lopulta pysähtyä, joko pankkien alkaessa päätymään horjuvaan tilaan tai yleisön alkaessa kavahtamaan jatkuvaa inflaatiota, hyvitys lopulta saa nousukauden kiinni. Heti kun luottoekspansio pysähtyy, pillipiiparille tulee maksaa ja väistämättömät uudelleenmukautumiset likvidoivat epäkurantit nousukauden yli-investoinnit, suhteellisesti suuremman painotuksen ollessa kuluttajahyödyketuotannon uudelleenvahvistamisessa.

Näin Misesin suhdanneteoria ottaa huomioon kaikki palapelimme palaset: syklin toistuvan ja uusiutuvan luonteen, yrittäjyydellisten virheiden valtavan kasautumisen ja merkittävästi suuremman nousu- ja laskukausien voimakkuuden tuottajien hyödykkeiden teollisuudenaloilla.

Mises osoittaa siis suhdanteiden syyksi inflatorisen pankkiluottoekspansion, jota valtion väliintulo ja sen keskuspankki ajavat. Mitä Misesin mukaan tulisi tehdä, esimerkiksi valtion taholta, laman saavuttua? Mikä on valtion rooli laman hoitamisessa? Ensimmäiseksi valtion tulee mahdollisimman pikaisesti lopettaa inflaatio. Pitää paikkansa, että tämä tulee väistämättä saattamaan inflatorisen noususuhdanteen pikaiseen päätökseen ja käynnistämään väistämättömän taantuman tai laman. Mutta mitä pidempään valtio jää odottaa, sitä pahemmiksi välttämättömät uudelleen mukautumiset tulevat. Mitä pikaisemmin lamamukautumiset ovat ohi, sen parempi. Tämä tarkoittaa myös, ettei valtion tule koskaan yrittää tukea epäkurantteja liiketoimintoja; sen ei tule koskaan pelastaa tai lainata rahaa ongelmissa oleville yrityksille. Tällainen toiminta tulee yksinkertaisesti pitkittämään kärsimystä ja kääntämään terävän ja nopean lamavaiheen matelevaksi ja krooniseksi sairaudeksi. Valtion ei tule koskaan tukea palkkatasoja tai tuottajien hyödykkeiden hintoja; sen tekeminen vain pitkittää ja viivästyttää lamaa ja massatyöttömyyttä elintärkeillä pääomahyödykkeiden teollisuudenaloilla. Valtion ei tule yrittää inflatoida uudelleen päästäkseen eroon lamasta. Sillä vaikka tämä uusi inflatointi onnistuisikin, se vain kylvää siemenet myöhempiin suurempiin vaikeuksiin. Valtion ei pidä tehdä mitään kannustaakseen kulutusta ja sen ei tule lisätä omaa kulutustaan, sillä tämä tulee kasvattamaan lisää yhteiskunnallista kulutus/investointi-suhdetta. Itse asiassa valtion budjetin leikkaaminen parantaa tätä suhdetta. Talous ei tarvitse lisää kuluttamista, vaan säästöjä vahvistaakseen joitain nousukauden ylenpalttisia investointeja.

Siten misesiläisen lama-analyysin perusteella valtion tulisi olla ehdottomasti tekemättä yhtään mitään. Taloudellisen terveyden ja laman mahdollisimman pikaisen päättämisen näkökulmasta sen tulisi pysyä tiukassa näpit irti, ”*laissez-faire*” politiikassa. Mitä tahansa se tekeekin, tulee hidastamaan ja estämään markkinoiden sopeutumisprosessia; mitä vähemmän se tekee, sitä nopeammin markkinoiden sopeutumisprosessi toimii ja seuraa kestävä taloudellinen toipuminen.

Misesiläinen lääkemääräys on keynesiläiseen verrattuna täysin päinvastainen: valtion tulee ehdottomasti pitää näppinsä erossa taloudesta ja rajoittua pysäyttämään inflaationsa ja leikkaamaan omaa budjettiaan.

Nykypäivänä on täysin unohdettu, jopa taloustieteilijöiden keskuudessa, että misesiläinen selitys ja lama-analyysi saavuttivat merkittävää edistystä nimenomaan 1930-luvun suuren laman aikana – samaisen laman, joka aina nostetaan esiin vapaan markkinatalouden puolestapuhujille *laissez-faire* kapitalismin suurimpana yksittäisenä ja katastrofaalisena epäonnistumisena. Se ei ollut sellainen. 1929 oli tehty väistämättömäksi valtavalla pankkiluottoekspansiolla 1920-luvulla läpi koko läntisen maailman: läntisten valtioiden tietoisesti omaksumalla politiikalla, ja kaikkein tärkeimpänä Yhdysvaltain Federal Reserve Systemin toimesta. Se tuli mahdolliseksi läntisen maailman epäonnistuttua palaamaan takaisin aitoon kultakantaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja mahdollistaen näin laajemman vapauden valtion inflatorisille politiikoille. Nykyään kaikki pitävät presidentti Coolidgeä *laissez-fairen* ja rajoittamattoman markkinatalouden kannattajana; sitä hän ei ollut ja traagisesti ei yhtään sen enempää myöskään rahan ja luottojen alueella. Valitettavasti Coolidgen interventioiden synnit ja virheet vieritettiin olemattoman vapaan markkinatalouden syliin.

Jos Coolidge teki 1929:stä väistämättömän, niin presidentti Hoover pitkitti ja syvensi lamaa muuttaen sen tyypillisestä terävästä mutta pikaisesti häviävästä taantumasta matelevaksi ja lähes tappavaksi sairaudeksi, sairaudeksi jonka ”paransi” ainoastaan toisen maailmansodan kansanmurha. Hoover, eikä Franklin Roosevelt, loi ”New Deal” –politiikan: perimmiltään valtion käyttämistä valtavassa mittakaavassa tekemään juuri niitä asioita, joista misesiläinen teoria eniten varoittaa – palkkatasojen tukemista yli vapaiden markkinoiden tason, hintojen elvyttämistä, luoton inflatoimista ja rahan lainaamista horjuville liiketoimille. Roosevelt ainoastaan vei pidemmälle sen, mitä Hoover oli pannut alulle. Ensimmäisen kerran Amerikan historiassa seurauksena oli lähes loputon lama ja lähes pysyvä massatyöttömyys. Coolidgen kriisistä oli tullut ennennäkemättömästi pidentynyt Hoover-Roosevelt lama.

Ludwig von Mises oli ennustanut laman 1920-luvun suuren nousukauden kukoistaessa – aikana, samoin kuin nykyään, jolloin taloustieteilijät ja poliitikot varustettuina loppumattoman inflaation ”uudella taloudella” ja Federal Reserve Systemin tarjoamilla uusilla ”työkaluilla” julistivat päättymätöntä pysyvän vaurauden ”uutta aikakautta”, jonka takasivat Washingtonin viisaat taloustohtorit. Ludwig von Mises, yksin paikkansa pitävän suhdannevaihteluteoriansa kanssa, oli yksi harvoista taloustieteilijöistä, jotka ennustivat suuren laman, ja sen vuoksi talousmaailma oli pakotettu kuuntelemaan häntä kunnioituksella. F. A. Hayek levitti sanomaa Englannissa, ja kaikki nuoremmat englantilaiset taloustieteilijät 1930-luvun alkupuolella alkoivat omaksumaan misesiläisen sykliteorian lama-analyyseihinsä – ja luonnollisesti myös teoriasta juontuvan tiukan vapaiden markkinoiden lääkereseptin. Nyt taloustieteilijät ovat valitettavasti omaksuneet lordi Keynesin historiallisen huomion: ettei kellään ”klassisella taloustieteilijällä” ollut suhdanneteoriaa ennen Keynesin ilmaantumista kuvioihin vuonna 1936. *Oli* olemassa teoria lamasta; se oli klassinen talousperinne; sen lääkemääräys oli tiukka kova raha ja *laissez-faire*; ja sitä pidettiin hyväksyttynä suhdannevaihteluteoriana ja se omaksuttiin nopeassa tahdissa Englannissa ja jopa Yhdysvalloissa. (Eräs ironia on, että merkittävä ”itävaltalaisuuden” puolestapuhuja Yhdysvalloissa 1930-luvun alussa ja puolivälissä ei ollut kukaan vähäisempi kuin professori Alvin Hansen, joka hyvin pian teki maassaan vaikutuksen silmiinpistävänä keynesiläisenä.)

Misesin sykliteorian kasvavan hyväksynnän hukutti yksinkertaisesti ”keynesiläinen vallankumous” – keynesiläisen teorian läpi koko taloustieteellisen maailman tekemä uskomaton pyyhkäisy hyvin pian *Yleisen Teorian* vuoden 1936 julkaisemisen jälkeen. Misesin teoriaa ei pystytty osoittamaan vääräksi; se vain *unohdettiin* ryntäyksessä nopeasti suosituksi tulleen keynesiläisen muotivirtauksen kyytiin hypättäessä. Eräät Misesin teorian johtavat puolestapuhujat – jotka selkeästi tiesivät paremmin – antoivat periksi vastikään ilmaantuneille opinkappaleiden tuulille, ja sen seurauksena saivat virkoja johtavista amerikkalaisista yliopistoista.

Mutta nyt aikanaan arkki-keynesiläinen lontoolainen *Economist* julisti hiljattain, että ”Keynes on kuollut”. Kohdattuaan yli vuosikymmenen vahvaa teoreettista kritiikkiä ja itsepintaista taloudellisiin tosiasioihin perustuvaa kumoamista, keynesiläiset ovat nykyään yleisesti ottaen ja massiivisesti vetäytymässä. Jälleen kerran rahan tarjonta ja pankkiluotto aletaan vastahakoisesti tunnistamaan merkittävänä osallisena suhdanteisiin. Aika on kypsä – uudelleen löytämiselle, Misesin suhdanneteorian renessanssille. Se ei voi tulla yhtään liian aikaisin; ja jos se saapuu, koko talousneuvonantajien neuvoston käsite pyyhkäistään pois, ja näemme valtavan valtion vetäytymisen talouden osa-alueelta. Mutta jotta tämä kaikki voi tapahtua, talousmaailma ja laajan yleisö tulee tehdä tietoiseksi suhdannevaihtelujen selityksen olemassaolosta, joka on liian monta traagista vuotta lojunut hyllyssä hylättynä.

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/talouslamat.pdf)  
Alkuperäinen artikkeli: [Economic Depressions: Their Cause and Cure](http://mises.org/story/3127)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/tama-leipa-on-minun-robert-lefevre/ -->
# Tämä leipä on minun – Robert LeFevre

> Smithin ”työnarvoteoria” oli virheellinen. David Ricardo kuitenkin hyväksyi sen ja täsmensi sitä. Ricardon täydennyksillä työnarvoteoriaa jatkokehitti edelleen Karl Marx. Näin meillä on sosialistinen taloudellisen arvon teoria seurauksena kaksin verroin koostetusta virheestä. Tästä virheestä on tullut moraalinen tukipiste, johon poliittisen sosialistin vipuvarsi nojaa.

Meidän tulee palata Adam Smithiin.

Tämä suuri taloustieteilijä ja modernin vapaiden markkinoiden teorian isä esitteli virheen, joka on jahdannut meitä siitä lähtien.

Smithin ”työnarvoteoria” oli virheellinen. David Ricardo kuitenkin hyväksyi sen ja täsmensi sitä. Ricardon täydennyksillä työnarvoteoriaa jatkokehitti edelleen Karl Marx. Näin meillä on sosialistinen taloudellisen arvon teoria seurauksena kaksin verroin koostetusta virheestä. Tästä virheestä on tullut moraalinen tukipiste, johon poliittisen sosialistin vipuvarsi nojaa.

Se, mitä Smith tavoitteli ja johon useimmat individualistit yhtyisivät, oli moraalinen varmuus, että työntekijä on oikeutettu oman työnsä täyteen tulokseen. Aikaisemmin tässä esseessä tämä on tosiaankin mainittu jokaisen ihmisolennon perusoikeudeksi.

#### Kaiken ansaitun saaminen

Marxin ”lisäarvoteoria” on johdettu Smithin ja Ricardon ”työnarvoteoriasta”. Lyhyesti teoria voidaan selittää seuraavasti: On ilmeistä, että luonnonvarat eivät valmista itseään ihmisen käyttöön. Resursseihin joudutaan soveltamaan ihmisenergiaa ja työkaluja, ennen kuin ne voidaan muuntaa käyttökelpoiseen muotoon ja kuljettaa paikkoihin, joissa niille on kysyntää.

Luonnonvaroille ei makseta rahaa. Työkaluille ei myöskään makseta rahaa. Saattaa olla tarpeellista maksaa henkilölle, joka omistaa resurssit tai työkalut. Mutta olennaista on, että kaikki raha siirtyy yhdeltä ihmiseltä toiselle. Ja siirtyminen on jokaisessa tapauksessa suhteessa ihmisenergian suorittamaan työmäärään.

Siten rakentamista varten ei osteta tukkeja tai lautoja; sen sijaan ostetaan työmäärä, joka on mennyt puiden kaatamiseen ja lautojen työstämiseen. Mikä on tukkien arvo niiden ollessa vielä puussa? Perustavanlaatuisesti ne ovat sen arvoisia kuin niiden muuntaminen maksaa. Ja tässä on Marx: Jos ostohintaan sisällytetään enemmän kuin peruskustannus työstä, ilmenee voiton tai ”lisäarvon” elementti. Jos metsurille täytyy maksaa viisi dollaria puun kaatamisesta, karsimisesta, sen sahaamisesta sopivaan paksuuteen ja pituuteen ja lopuksi sen toimittamisesta, puu on viiden dollarin arvoinen – ei enempää, ei vähempää.

Pintapuolisesti tämä vaikuttaa järkevältä – järkevältä, tarkoittaen, että jos tämä olisi maailma, jossa käsityökalut olisivat kaikki mitä koskaan voitaisiin työllistää, maata ei voitaisi koskaan yksityisesti omistaa ja tarpeemme olisivat niin yksinkertaisia kuin hirsitalot. Olemme kaukana tällaisesta maailmasta. Tällainen maailma on vastakkainen ihmisen perusoikeuksien luonteelle; tällaiselle maailmalle ei ole pyydettä. ”Työnarvoteoria” on paikkansapitämätön ja siihen perustuva käsite ”lisäarvosta” on yhtälailla virheellinen.

Se, mitä Smith, Ricardo ja Marx tekivät, ja jälkimmäisten kahden seuraajat jatkavat yhä tekemästä, on sekoittaa kahden tärkeän sanan merkitykset: kustannus ja arvo. Vaikka saattaa pitää paikkansa, että yllä olevassa tapauksessa sahatavaran tuottaminen kyseistä puusta maksaa viisi dollaria, kyseisen puun sahatavaran arvolla ei ole suoraa suhdetta kustannuksien kanssa.

Arvo, kuten Eugen Ritter von Böhm-Bawerk, Ludwig von Mises ja muut osoittavat, on väistämättä tulosta subjektiivisesta arviosta. Sahatavara saattaa maksaa viisi dollaria, mutta ostajan kiinnostuksen voimakkuus sitä kohtaan määrittää onko se hänelle yhden vai 20 dollarin arvoinen. Jos se on hänelle ainoastaan yhden dollarin arvoinen, hän ei osta sitä, jos se on hinnoiteltu tuon summan ylitse, huolimatta siihen käytetyistä kustannuksista. Vastaavasti, jos ostaja maksaisi tyytyväisesti siitä niinkin paljon kuin 20 dollaria, hän pitäisi sitä edullisena, jos se on hinnoiteltu kymmeneksi dollariksi, vaikka kustannus sen tuottamiseksi oli viisi dollaria ja toinen viisi dollaria edustaa voittoa tuottajalle.

Lyhyesti, ostaja ei ota huomioon muiden kustannuksia tai voittoja. Hän huolehtii arvosta, joka liittyy hänen omaan haluunsa ja kykyynsä maksaa. Juuri tällä alueella Smith ja kumppanit menivät metsään. He vetivät johtopäätöksen, että kustannus ja arvo ovat yksi ja sama asia.

#### Kahdenlaisia piiraita

Havainnollinen esimerkki saattaa tarjota parhaan todistuksen. Tämä kuvaus on alkujaan *Foundation of Economic Educationin* Leonard E. Readin. Oletetaan, että A:lla on leipomo. Hän palkkaa joukon työntekijöitä, ostaa parhaat raaka-aineet ja tuottaa kaupungin parhaat piiraat. Hänen kustannukset, sisältäen koron hänen lainaamastaan rahasta, vuokran käyttämästään maasta ja kaikki muut mukaan liittyvät tekijät otettuna huomioon, mahdollistaa hänelle tuottaa ja toimittaa näitä täytettyjä piiraita 40 sentillä. Hän pyytää 50 senttiä.

Marx vaatisi, että hänen täytyisi myydä hinnalla, jossa korko ei ole mukana. Mutta hän voi maksaa itselleen palkan vaivoistaan. Vastoin yleistä uskomusta Marx teoksessaan ”Pääoma” tunnistaa johtajallisen työn oikeutuksen ja toivoo sen tulevan maksetuksi vähäisissä määrin. Marx ei tunnista voittoa oikeutettuna osana taloudellista sykliä.

Joten yllä olevassa tapauksessa hän katsoisi, että henkilön, joka on ottanut riskin, lainannut rahat, kantaa vastuun, johtaa yritystä ja omistaa työvälineet, tulisi saada pelkkä palkka eikä muuta. Palaamme tähän ajatukseen kohta. Keskitytään nyt 50 sentin piirakkaan. Tällä hinnalla omistaja ja johtaja voi maksaa itselleen palkan ja lisäksi kerätä voittoa, jos liiketoiminta kukoistaa.

Oletetaan nyt B. Hänellä on myös leipomo. Hän palkkaa saman määrän työntekijöitä kuin A, ostaa parhaat raaka-aineet ja tuottaa parhaat mutapiiraat kaupungissa. Hänen kustannuksensa, lainaamansa rahan korot, käyttämänsä maan vuokra ja kaikki muut asiaan liittyvät kustannukset mahdollistavat hänelle valmistaa ja toimittaa näitä piiraita tismalleen samalla hinnalla kuin hänen kilpailijansa A. Riippumatta siitä vaatiiko B voittoa vai ei tosiasia on, että on lähes mahdotonta kuvitella toimivaa liiketoimintaa mutapiiraaille.

Mutta jos Smith, Ricardo ja Marx ovat oikeassa, silloin A:n tehtaan tuote, jonka tuottaminen maksaa 40 senttiä, tulee arvostaa tarkalleen samaksi B:n tehtaan tuotteen arvon kanssa, koska tämän tuotteen valmistaminen maksaa myös 40 senttiä. Jos kustannukset määrittävät arvon, muta- ja täytetyt piiraat ovat arvoltaan yhtäläiset, jos niiden tuottamiseen käytetty summa on yhtäläinen.

Tämä on varmasti naurettavaa. Mutta tämä on työnarvoteoria, eli: Kustannus ihmisenergian käytöstä minkä tahansa hyödykkeen tuotannossa on hyödykkeen arvo.

Tarvitsee vain kuvitella tämän kaltainen tilanne: Joku yritteliäs nero keksii tavan valmistaa huvipurren suulakepuristusprosessilla, joka tiputtaa kustannuksen purresta niin pieneksi, että sellaisen voi ostaa suuremmissa erissä 100 taalalla kappaleelta. Toinen yksilö löytää tavan valmistaa lumesta ja jäästä taidokkaita igluja varusteltuina ilmastoinnin kanssa, jotka maksavat 1000 taalaa kappale kaiken sen rakentamisessa vaatiman käsityön takia. Marxilaisessa katalogissa iglu olisi kymmenen kertaa arvokkaampi kuin huvipursi, huolimatta tosiasiasta, että ihmiset haluaisivat ostaa pursia ja igluille ei käytännössä ole ottajia.

Mutta marxilaisessa tai fabianilaisessa sosialismissa molemmat toimialat olisivat valtion omistuksessa ja pyörittämiä; veronmaksaja kattaisi molempien kustannukset ja siten jokainen henkilö avustaisi iglujen maksamisessa, joita harvat, jos kukaan, haluavat.

On käsittämätöntä, että rationaaliset ihmiset pystyisivät ylistämään tällaista tyhmyyttä, mutta sosialistisen harhakäsityksen tulokset on peitetty heiltä niin nerokkaasti ja he ovat niin läpikotoisesti kyllästettyjä tasa-arvon Graalin maljalla, että he sulkevat silmänsä tietyiltä lopputuloksilta ja tukevat oppia sokeasti.

#### Kysymys voitoista

Tarkastellaan nyt lähemmin ”lisäarvon” käsitettä, kun ”työnarvoteorian” on saatu paljastettua siksi, mikä se on.  Se, mitä Marx ja muut sosialistit näkivät mielissään, oli kaikkien voittojen, koron ja vuokrien hävittäminen. Meidän tulee välittömästi tarkastella yritystoiminnan luonnetta selvittääksemme, josko yritystoimintaa on mahdollista olla olemassa ilman niin kutsuttua lisäarvon elementtiä tai voittoa.

Tässä sosialistit tuovat oman panoksensa tappioonsa. Sillä käytännössä ilman poikkeusta sosialisti tahtoo nähdä kaikkien tuotantokustannusten tulla maksetuiksi. Mihin hän pyrkii, hänen mukaansa, ei ole kenenkään ihmisolennon huijaamiseen, vaan paremminkin huijaamisen poistamiseen. Hän haluaa työntekijälle maksetuksi arvonsa mukaisesti eikä senttiäkään vähemmän.

Hyvä niin, mitkä ovat kustannuksia yritystoiminnasta? Jälleen kerran olemme kiitollisuudenvelassa *American Economic Foundationille*. On olemassa vain viisi kustannuserää. Valitaan mikä liiketoiminta tahansa, viisi kustannuserää kattavat kaikki toimintaan liittyvät kustannukset. Nämä viisi kustannuserää ovat:

**1. Hyödykkeet ja palvelut muilta**

Sosialistilla ei ole mitään vastaväitteitä näitä kustannuksia kohtaan. Hän odottaa korvattavan hyödykkeitä ja palveluita toimittaneelle. Hän haluaa vain varmistaa, että voitot on poistettu. Mutta hänellä ei ole mitään vastaväitteitä hyödykkeitä tai palveluita tilaamaansa henkilöä kohtaan. Sosialisti itse asiassa vaatii, että nämä maksetaan.

**2. Ihmisenergia**

Tässä asiassa sosialisti loistaa tyylikkäästi. Tästä on juuri kyse, hän tuo esiin. Hän haluaa, että ihmisenergiasta maksetaan sen täysi kustannusarvo. Joten hänellä ei ole vastaväitteitä kohtaan kaksi.

**3. Verot**

Jälleen kerran tähän kohtaan ei löydy vastaväitteitä pesunkestävältä varallisuuden jakajalta. Koska hän on todennäköisesti hyvin vihkiytynyt tosiasiaan, että sosialistinen liike pyrkii siirtämän kaikki hyödykkeet ja kaiken varallisuuden yksityisistä käsistä valtion haltuun, sosialisti tukee vahvasti veroja, jopa korkeita veroja, joita muut joutuvat maksamaan.

**4. Työvälineiden ylläpito**

Tämä kohta aiheuttaa sosialistille hienoista näkemyksen uudelleenarviota. Mutta jos tosiasiat esittää huolella, kollektivistin pystyy yleensä saamaan vakuuttuneeksi, että laitteet todellakin kuluvat ja ne täytyy korvata uusilla. Lisäksi laitteita voidaan parantaa ja tällaiset parannukset tai korjaukset maksavat rahaa.

Tarkan harkinnan jälkeen sosialisti myöntyy, tosin harmissaan, sillä hän harvoin ajattelee sellaisia arkipäiväisiä asioita kuten korjauksia, tutkimusta ja ylläpitoa, jotka ovat olennaisia kohdalle neljä. Jos työkaluja ei korvata, ne rikkoutuvat tai kuluvat puhki ja työtä ei voida jatkaa. Ei ole olemassa työtä, joka ei vaadi jonkinasteista työkalujen käyttöä, aina teräsmiehestä valtavan sulattonsa kanssa ovelta ovelle harjakauppiaaseen asti.

**5. Työvälineiden käyttö**

Jälleen muistutamme sosialistia siitä, etteivät työvälineet kasva puissa tai työnny esiin Homo sapiensin ranteesta. Työvälineet tulee valmistaa. Niistä täytyy myös maksaa. Ja jostain täytyy löytyä rahat tuotantovälineisiin.

Jos pystyt välittämään ajatuksen työvälineiden käytöstä maksamisesta yhtä lailla hyödykkeiden ja palveluiden ostamisen kanssa, sosialisti on lyöty. Tämä on kaikkein vaikein kohta saada selvitetyksi. Mutta ei-sosialistit näkevät lopulta, että työvälineet omistava henkilö ei salli muiden käyttää niitä, ellei hänelle makseta siitä. Miksi hänen tulisi? Miksi kenenkään tulisi jakaa mitä hänellä on jonkun toisen kanssa, ellei hän saa jotain vastineeksi?

Joten työvälineiden omistaja haluaa tulla maksetuksi hyödykkeistään ja palveluistaan samoin kuin kauppias haluaa tulla maksetuksi tavaroistaan ja työntekijä työstään. Jos et maksa hyödykkeistä, et ole oikeutettu niihin. Jos et maksa työstä, et ole oikeutettu siihen. Jos et maksa työvälineiden käytöstä, et ole oikeutettu käyttämään niitä.

Jos tähän myönnytään, olemme käsitelleet voiton. Voitto on maksu työvälineen omistajalle sen käytöstä. Työvälineen omistaja voi olla kuka tahansa. Työvälineitä voivat omistaa yksilöt, kumppanuudet tai yhtiöt. Jälkimmäisessä tapauksessa ja erityisesti, kun vaaditaan suuria ja kalliita työvälineitä, osakkeenomistajat ovat todellisia omistajia. Mutta käyttävät omistajat työvälineitä itse tai sallivat muiden käyttää niitä, maksu tästä käytöstä on olennaista ja kunniallista.

Emme ole missään nimessä läpikäyneet aihetta. Mutta jos tähän viiteen tuotannon kuluerään käytetään vähän aikaa, on helppo osoittaa, että ei ole olemassa mitään ”lisäarvoa” ja että ”työnarvoteoria” on liiallinen yksinkertaistus.

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/tyonarvoteoria.pdf)  
Alkuperäinen artikkeli: [This Bread Is Mine](http://mises.org/daily/4103)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/tyonjako/ -->
# Vapaus, eriarvoisuus, alkukantaisuus ja työnjako – Murray N. Rothbard

> (Lue Rothbardin vuonna 1991 tähän artikkeliin kirjoittama johdanto.)   I. Jos ihmiset olisivat muurahaisten kaltaisia, ihmisten vapauteen ei olisi mitään kiinnostusta. Jos yksilölliset ihmiset, kuten muurahaiset, olisivat yhdenmukaisia, vaihtokelpoisia, ilman erityisiä omia persoonallisuuden piirteitä, tällöin kuka välittäisi olisivat he vapaita

(Lue Rothbardin vuonna 1991 tähän artikkeliin kirjoittama [johdanto](/artikkeleja/johdanto).)

### I.

Jos ihmiset olisivat muurahaisten kaltaisia, ihmisten vapauteen ei olisi mitään kiinnostusta. Jos yksilölliset ihmiset, kuten muurahaiset, olisivat yhdenmukaisia, vaihtokelpoisia, ilman erityisiä omia persoonallisuuden piirteitä, tällöin kuka välittäisi olisivat he vapaita vai eivät? Tosiaankin, kuka välittäisi olisivatko he elossa vai kuolleita? Ihmisrodun ihanuus on sen jokaisen yksikön ainutkertaisuudessa, tosiasiassa että jokainen henkilö, vaikkakin muiden kanssa samanlainen monilla tavoin, omaa täydellisesti yksilöllisen persoonallisuuden.

Tosiasia jokaisen henkilön ainutlaatuisuudesta – tosiaasia etteivät mitkään kaksi henkilöä voi olla täysin vaihtokelpoisia keskenään – tekee jokaisesta ihmisestä korvaamattoman ja saa meidät välittämään siitä, onko hän elossa vai kuollut, onko hän onnellinen tai alistettu. Ja lopulta on tosiasia, että nämä ainutlaatuiset persoonallisuudet tarvitsevat vapautta täyteen kehittymiseensä, josta koostuu eräs vapaan yhteiskunnan pääargumenteista.

Ehkäpä on olemassa maailma, jossa älykkäät olennot muodostuvat kokonaan jonkinlaisessa ulkoisesti määritetyissä häkeissä ilman tarvetta sisäiseen oppimiseen tai yksilöiden omiin valintoihin. Mutta ihminen on välttämättömästi eri tilanteessa. Ihmisyksilöt eivät synny tai muodostu täysin kehittyneen tietämyksen, arvojen, tavoitteiden tai persoonallisuuden kanssa; he kaikki joutuvat muodostamaan omat arvonsa ja päämääränsä, kehittämään persoonallisuuttaan ja oppimaan itsestään ja ympäröivästä maailmasta. Jokainen ihminen tarvitsee vapautta, liikkuma-alaa muodostaakseen, kokeillakseen ja toimiakseen omien valintojensa pohjalta hänen oman persoonallisuutensa kehittymiseksi. Lyhyesti sanottuna hänen tulee olla vapaa ollakseen täysin ihminen.

Tavallaan jopa kaikkein jähmettyneimmät ja totalitaariset sivilisaatiot ja yhteiskunnat ovat sallineet vähintäänkin hiukan liikkumavaraa yksilölliselle valinnalle ja kehitykselle. Jopa kaikkein järkkymättömimmät hirmuvallat ovat joutuneet sallimaan ainakin vähän ”tilaa” valinnanvapaudelle, joskin ainoastaan yhteiskunnallisten sääntöjen välistä. Mitä vapaampi yhteiskunta, luonnollisesti sitä vähemmän yksilöiden toimintaan on puututtu, ja sitä suurempi on jokaisen yksilön kehityksen laaja-alaisuus. Mitä vapaampi yhteiskunta, tällöin sitä suurempi vaihtelevuus ja erilaisuus vallitsee ihmisten kesken, sillä sitä täydellisimmin on jokaisen yksilön ainutlaatuisesti yksilöllinen persoonallisuus kehittynyt.

Toisaalta mitä despoottisempi yhteiskunta, sitä enemmän yksilön vapaudelle on rajoituksia, sitä enemmän on yhtenevyyttä ihmisten välillä ja sitä vähemmän monimuotoisuutta, ja sitä vähemmän on jokaisen ihmisen ainutlaatuinen persoonallisuus kehittynyt. Siten perustavanlaatuisessa merkityksessä despoottinen yhteiskunta  estää sen yksilöitä olemasta täysin ihmisiä.[1]

Jos vapaus on välttämätön ehto yksilön täydelle kehittymiselle, se ei ole missään nimessä ainoa edellytys. Yhteiskunnan itsessään tulee olla riittävästi kehittynyt. Esimerkiksi kenestäkään ei voi tulla luovaa fyysikkoa autiolla saarella tai alkukantaisessa yhteiskunnassa. Sillä talouden kasvaessa avoimien valinnanmahdollisuuksien määrä tuottajille ja kuluttajille jatkaa moninkertaistumistaan merkittävästi.[2] Lisäksi ainoastaan yhteiskunnalla, jonka elintaso on merkittävästi hengissä pysymisen tasoa ylempänä, on varaa pyhittää merkittävä osa resursseistaan tietämyksen lisäämiseen sekä kehittämään lukuisa määrä tuotteita ja palveluita pelkän selviytymistason yläpuolella. Mutta on olemassa toinen syy, miksi jokaisen yksilön luovien voimien täydellinen kehittyminen ei voi tapahtua primitiivisessä tai alikehittyneessä yhteiskunnassa, ja se on laajalle levinneen työnjaon välttämättömyyden takia.

Kukaan ei pysty kehittämään täysin voimiaan mihinkään suuntaan ilman erikoistumista. Alkukantaisella heimon jäsenellä tai maanviljelijällä, sidottuna selviytyäkseen loputtomaan erilaisten tehtävien kiertävään rutiiniin, ei olisi aikaa tai resursseja kehittää jotain erityistä mielenkiinnon aihetta täyteen potentiaaliinsa. Hänellä ei ole tilaa erikoistumiselle, kehittää sitä aluetta, jossa hän on parhaimmillaan tai sitä josta hän on eniten kiinnostunut. Kaksisataa vuotta sitten Adam Smith toi esiin, että työnjaon kehittäminen on olennaista minkä tahansa talouden kaikkein primitiivisimmän tason yläpuolelle kehittymiselle. Välttämättömänä ehtona minkä tahansa tasoiselle kehittyneelle taloudelle, työnjako on myös edellytys minkä tahansa sivistyneen yhteiskunnan kehitykselle. Filosofi, tiedemies, rakentaja tai kauppias – kukaan heistä ei pystyisi kehittämään näitä kykyjä tai taitoja, jos hänellä ei olisi tilaa erikoistumiselle. Lisäksi kukaan ihminen, joka ei elä yhteiskunnassa nauttien laajasta työnjaosta, ei pysty hyödyntämään potentiaaliansa täydessä mitassa. Hän ei pysty keskittämään voimiaan alueeseen tai tutkimuskohteeseen, ja kehittämään tätä tutkimuskohdetta ja mentaalisia kykyjään. Ilman mahdollisuutta erikoistua siihen missä hän on parhaimmillaan, kukaan yksilö ei voi kehittää voimiaan täyteen mittaansa; siten yksikään ihminen ei voi olla täysinäisesti ihminen.

Vaikka jatkuvaa ja edistyvää työnjakoa tarvitaan kehittyneeseen talouteen ja yhteiskuntaan, tällaisen kehityksen laajuus minä tahansa ajanhetkenä rajoittaa erikoistumisen astetta, jonka mikä tahansa talous mahdollistaa. Sen vuoksi fyysikolle tai tietokoneinsinöörille ei ole sijaa alkukantaisella saarella; nämä taidot olisivat ennenaikaisia olemassa olevan talouden asiayhteydessä. Kuten Adam Smith asian ilmaisi, ”markkinoiden laajuus rajoittaa työnjakoa.” Taloudellinen ja yhteiskunnallinen kehitys ovat siten molemminpuolisesti vahvistava prosessi: markkinoiden kehitys sallii laajemman työnjaon, joka puolestaan mahdollistaa markkinoiden laajenemisen yhä lisää.[3]

Jos markkinoiden ulottuvuus ja työnjaon laajuus ovat keskinäisesti vahvistuvia, niin samoin on myös työnjako sekä yksilöllisten intressien ja kykyjen moninaisuus ihmisten kesken. Samoin kuin yhä laajempaa työnjakoa tarvitaan antamaan täysi ulottuvuus jokaisen yksilön kyvyille ja voimilla, vastaavasti tämän jaon olemassaolo on riippuvainen ihmisten luontaisesta erilaisuudesta. Sillä työnjaolle ei olisi lainkaan mitään ulottuvuutta, jos kaikki ihmiset olisivat yhdenmukaisia ja vaihtokelpoisia. (Lisäehto työnjaon ilmaantumiselle on luonnonvarojen erilaisuus; tietyt maa-alueet maapallolla eivät ole myöskään vaihtokelpoisia keskenään.) Lisäksi ihmiskunnan historiassa tuli pian selväksi, että työnjakoon perustuva markkinatalous oli syvästi yhteistoiminnallinen, ja että tällainen jako moninkertaisti valtavasti tuottavuutta ja siten jokaisen yhteiskuntaan osallistuvan henkilön vaurautta. Taloustieteilijä Ludwig von Mises esitti asian hyvin selkeästi:

”Historiallisesti työnjako perustuu kahteen tosiasiaan luonnosta: ihmisten kykyjen epätasa-arvoisuuteen ja ihmisen elämän ulkoisten olosuhteiden erilaisuuteen maailmassa. Nämä tosiasiat ovat todella yksi: Luonnon moninaisuus, joka ei toista itseään, vaan luo maailmankaikkeuden äärettömässä, ehtymättömässä moninaisuudessa….   
 Nämä kaksi olosuhdetta … ovat tosiaankin lähes pakottamassa ihmiskunnalle työnjaon. Vanhat ja nuoret, miehet ja naiset tekevät yhteistyötä laittaen ominaiseen käyttöön heidän erilaiset kykynsä. Tässä on myös maantieteellisen työnjaon alkio; miehet menevät metsästämään ja naiset kaivolle hakemaan vettä. Jos kaikkien yksilöiden voimat ja kyvykkyydet sekä tuotannon ulkoiset olosuhteet olisivat olleet yhtäläiset kaikkialla, ajatusta työnjaosta ei olisi koskaan syntynyt … Yhteisöllistä elämää ei olisi syntynyt ihmisten kesken yhtäläisten luonnollisten kykyjen maailmassa, joka olisi maantieteellisesti yhdenmukainen….   
 Sen jälkeen kun työtehtävät ovat jakautuneet, jako itsessään saa aikaan erottavan vaikutuksen. Työn jakautumisen tosiasia mahdollistaa yksilöllisten taitojen jatkokehittämisen ja siten yhteistoiminta tulee yhä tuottavammaksi. Yhteistyön kautta ihmiset pystyvät saavuttamaan sellaista, joka olisi ollut heille yksilöinä mahdotonta….  
 Työnjaossa tapahtuvalla työn suuremmalla tuottavuudella on yhdistävä vaikutus. Se saa ihmiset pitämään toisiaan kumppaneina yhteisessä ponnistelussa hyvinvointiin, ennemmin kuin kilpailijoina kamppailussa eloonjäämisestä.”[4]

Siten vapautta tarvitaan yksilön kehitykselle, ja tällainen kehitys on myös riippuvaista työnjaon laajuudesta ja elintason korkeudesta. Kehittynyt talous tekee tilaa, ja rohkaisee, valtavasti suurempaan yksilön voimien erikoistumiseen ja kukoistukseen kuin alkukantainen talous pystyy, ja mitä suuremmassa asteessa tällaista kehitystä tapahtuu, sitä laajempi ulottuvuus on jokaiselle yksilölle.

Jos vapaus ja markkinoiden kasvu ovat molemmat tärkeitä jokaisen yksilön kehitykselle ja siten moninaisuuden hedelmällisyydelle ja yksilöllisille eroille, silloin on olemassa kausaalinen suhde vapauden ja talouskasvun välillä. Sillä juuri vapaus, henkilöiden välisten rajoitusten rajallisuus tai väliintulon puuttuminen, mahdollistaa talouskasvun ja siten markkinatalouden ja työnjaon kehittymisen.

Teollinen vallankumous ja siitä aiheutuva ja seurannut lännen taloudellinen kasvu olivat tulosta sen suhteellisesta vapaudesta yrittäjyydelle, keksinnöille ja innovaatioille, liikkuvuudelle ja työvoiman kehittymiselle. Verrattuna yhteiskuntiin  muissa paikoissa ja aikoina, 1700- ja 1800-lukujen läntistä Eurooppaa ja Yhdysvaltoja leimasi paljon suurempi yhteiskunnallinen ja taloudellinen vapaus – vapaus liikkua, sijoittaa, työskennellä ja tuottaa – turvassa paljolta valtion häirinnältä ja väliintulolta. Verrattuna valtion rooliin muualla, sen rooli näinä vuosisatoina lännessä oli erittäin minimaalinen.[5]

Sallimalla täyden ulottuvuuden investoinneille, liikkuvuudelle, työnjaolle, luovuudella ja yrittäjyydelle vapaa talous siten luo olosuhteet nopealle taloudelliselle kehitykselle. Vapaus ja vapaat markkinat, kuten Adam Smith hyvin toi esille, luovat ”kansakuntien varallisuuden.” Siten vapaus johtaa taloudelliseen kehitykseen, ja molemmat näistä olosuhteista puolestaan moninkertaistavat yksilöllisen kehityksen ja yksilön voimien paljastumisen. Siten kahdella ratkaisevalla tavalla vapaus on perusta; ainoastaan vapaa ihminen pystyy täysin yksilöllistymään ja sen vuoksi olemaan täysin ihminen.

Jos vapaus johtaa laajenevaan työnjakoon ja yksilöllisen kehityksen täyteen laajuuteen, se johtaa myös kasvavaan väestöön. Samoin kuin työnjakoa rajoittaa markkinoiden laajuus, niin kokonaisväestömäärää rajoittaa kokonaistuotanto. Eräs silmiinpistävistä teollisen vallankumouksen tosiasioista ei ole ollut pelkästään mahtava elintason nousu kaikille, vaan myös tällaisen ylenpalttisen elintason toteuttamiskelpoisuus merkittävästi suuremmalla väestömäärälle. Pohjois-Amerikan maa-alue kykeni elättämään ainoastaan noin miljoonaan intiaania 500 vuotta sitten, ja sitäkin pelkästään vain lähes selviytymistasolla. Vaikka jos haluaisimme hävittää työnjaon, emme pystyisi tekemään niin, ilman kirjaimellisesti pyyhkäisemättä pois laajaa nykyisen maailman väestömäärän enemmistöä.

### II.

Teimme johtopäätöksen, että vapaus ja siihen liittyvä työnjaon laajeneminen ovat elintärkeitä jokaisen yksilön kukoistukselle sekä yhtä lailla maailman väestön valtavan enemmistön kirjaimelliselle selviytymiselle. Siten meitä tulee huolestuttaa suuresti, että viimeisenä kahtena vuosisatana on syntynyt mahtavia yhteiskunnallisia liikkeitä, jotka ovat omistautuneet pohjimmiltaan poistamaan kaikki ihmisten erot, kaiken yksilöllisyyden.

Viime vuosina on esimerkiksi tullut ilmeiseksi, että marxismin monimutkaisen yhteiskunnallisen filosofian ydin ei sijaitse, kuten siltä vaikutti 1930- ja 1940 luvilla, marxilaisissa taloudellisissa opeissa: työn arvoteoriassa, tutussa tuotannontekijöiden sosialistisessa valtion omistusoikeuden ehdotuksessa sekä talouden ja yhteiskunnan keskitetyssä suunnittelussa. Marxismin taloudelliset teoriat ja ohjelmat ovat, käyttäen marxilaista termiä, pelkästään huoliteltu ”ylärakenne” pystytettynä marxilaisten pyrkimysten ytimen ympärille. Niinpä monet marxilaiset ovat viime vuosikymmeninä olleet valmiit hylkäämään työn arvoteorian ja jopa keskitetyn sosialistisen suunnittelun, sillä marxilainen talousteoriaa on kasvavissa määrin hylätty ja yhteiskunnallisen suunnittelun käytännön osoittaessa toimimattomuutensa. Vastaavasti Yhdysvaltain ja ulkomaiden ”uuden vasemmiston” marxilaiset ovat olleet valmiit heittämään yli laidan sosialistisen talousteorian ja käytännön.

Se mitä he eivät ole olleet valmiita hylkäämään on marxilaisen ajattelun filosofinen ydin – ei sosialismi tai sosialistinen suunnittelu, keskittyen joka tapauksessa siihen mitä pidetään tilapäisenä kehityksen ”tasona,” vaan itse kommunismi. Kommunistinen aate, marxilaisuuden lopullinen päämäärä, kiihottaa nykypäivän marxilaista, nostattaen hänessä kaikkein palavimmat tunteet. Uuden vasemmiston marxilaisilla ei ole käyttöä Neuvostovenäjälle, koska neuvostoliittolaiset ovat selkeästi siirtäneet kommunistisen ihanteen mahdollisimman kaukaiseen tulevaisuuteen. Uudet vasemmistolaiset eivät ihaile Che Guevaraa, Fidel Castroa, Mao Tse-Tungia pelkästään heidän roolissaan vallankumouksellisina ja sissijohtajina, vaan enemmänkin heidän jatkuvien toistuvien pyrkimystensä takia harpata kommunismiin mahdollisimman pikaisesti.[6]

Karl Marx oli epämääräinen ja utuinen kuvatessaan kommunistista ideaalia, puhumattakaan nimenomaisesta polusta sen saavuttamiseksi. Mutta eräs olennainen ominaisuus on työnjaon hävittäminen. Päinvastoin kuin nykyisen käsityksen mukaan, Marxin nyt suositulla ”vieraantumisen” käsitteellä oli hyvin vähän tekemistä erillisyyden tai tyytymättömyyden kanssa psykologisessa merkityksessä. Käsite koostui yksilön ”erkaantumisesta” työn tuotoksesta. Esimerkiksi työläinen työskentelee terästehtaalla. Luonnollisesti hän kuluttaa itse hyvin vähän tai ei ollenkaan tuottamaansa terästä; hän ansaitsee tuotteensa arvon rahahyödykkeen muodossa, ja sen jälkeen hän tyytyväisenä käyttää rahat ostaakseen haluamaansa muiden ihmisten tuotteista. Näin A tuottaa terästä, B munia, C kenkiä jne. ja sen jälkeen jokainen vaihtaa ne rahaa käyttämällä muiden tuotteisiin. Marxille tämä markkinoiden ilmiö ja työnjako oli radikaalisesti paha, sillä se merkitsi ettei kukaan kuluttanut lainkaan omia tuotteitaan. Siten terästyöläinen ”erkaantui” teräksestään, suutari kengistään jne.

Minusta sopiva vastaus tähän ”ongelmaan” vaikuttaisi olevan, ”Entä sitten?” Miksi kenenkään tulisi välittää tämän tyyppisestä ”erkaantumisesta”? Varmasti maanviljelijä, suutari ja terästyöläinen ovat hyvin tyytyväisiä myymään tuotteensa ja vaihtamaan sen haluamiinsa tuotteisiin; riistetään heiltä tämä ”erkaantuminen” ja he olisivat mitä tyytymättömämpiä sekä kuolemassa nälkään. Sillä jos maanviljelijän ei sallittaisi tuottaa enempää viljaa tai munia kuin hän kuluttaa, tai suutarin enempää kenkiä kun hän voi käyttää, tai terästyöläisen enempää terästä kun hän pystyy käyttämään, on selvää että valtaosa väestöstä näkisi pikaisesti nälkää ja loput alenisivat alkukantaiselle selviytymisen tasolle, elämän ollessa ”häijyä, julmaa ja lyhyttä.”[7] Mutta Marxille tämä olosuhde oli paha seuraus individualismista ja kapitalismista ja se täytyi hävittää.

Marx oli lisäksi täysin tietämätön tosiasiasta, että jokainen työnjakoon osallistuva tekee yhteistyötä markkinatalouden kautta, vaihtaen toistensa tuotteisiin ja lisäten tuottavuutta ja elintasoa kaikille. Marxille kaikki ero ihmisten välillä ja sen vuoksi kaikki työnjaon erikoistuminen on ”ristiriita”, ja kommunistinen päämäärä on korvata tämä ”ristiriita” harmonialla kaikkien kesken. Tämä tarkoittaa, että marxilaiselle kaikki yksilölliset erot, kaikki ihmisten erilaisuus ja ”ristiriidat” tulee pyykäistä pois ja korvata muurahaiskeon yhtenevyydellä.

Friedrich Engels katsoi että työnjaon ilmeneminen pirstoi väitetyn luokattoman harmonian ja alkukantaisen yhteiskunnan yhtenäisyyden, ja oli vastuussa yhteiskunnan hajoamisesta erillisiin ja ristiriitaisin luokkiin. Siten Marxille ja Engelsille työjako tuli hävittää luokkaristiriitojen lopettamiseksi ja saattamiseksi voimaan ”luokattoman yhteiskunnan” ideaalin harmonia, täydellisen yhtenevyyden yhteiskunta.[8[

Siten Marx näkee kommunistisen ihanteensa ainoastaan ”sen jälkeen kun yksilöiden orjuuttava alistuminen työnjakoon, ja siten myös älyllisen ja fyysisen työn vastakohtiin ovat hävinneet.”[9] Marxille ihanteellinen kommunistinen yhteiskunta on sellainen, kuten professori Gray sen ilmaisee, jossa ”kaikkien tulee tehdä kaikkea.” Marxin Saksalaisen ideologian mukaan:

”Kommunistisessa yhteiskunnassa, jossa kellään ei ole yksinomaisen toiminnan piiriä vaan kaikki voivat tulla päteviksi haluamallaan osa-alueella, yhteiskunta säätelee yleistä tuotantoa ja siten tekee minulle mahdolliseksi tehdä yhtä asiaa tänään ja toista huomenna, metsästää aamulla, kalastaa iltapäivällä, hoitaa karjaa illalla, kritisoida päivällisen jälkeen, ainoastaan koska minulla on mieli, tulematta koskaan metsästäjäksi, kalastajaksi, paimeneksi tai kriitikoksi.”[10]

Ja marxilainen August Bebel sovelsi johdonmukaisesti tätä diletanttia vaikutelmaa naisten rooliin:

”Eräänä hetkenä käytännöllisenä työntekijä jossain teollisuudenalassa, hän on seuraavana hetkenä kouluttaja, opettaja, terveydenhoitaja; kolmantena osana päivää hän harjoittaa jotain taidetta tai edistää tiedettä; ja neljännessä osassa hän täyttää jotain hallinnollista tehtävää.”[11]

Kommuunin käsite sosialistisessa ajattelussa saa keskeisen merkityksensä nimenomaan keinona hävittää yksilölliset erot. Kommuuni ei pelkästään omista kaikkia tuotannontekijöitä jäsentensä kesken. Kommuuniselle ihanteelle on ratkaisevaa, että jokainen suorittaa kaikkia tehtäviä, joko kaikkia kerralla tai nopeassa kierrossa. Ilmiselvästi kommuuni ei voi tulla toimeen kuin alkukantaisella tasolla, vain muutamilla yhteisillä tehtävillä, saavuttaakseen tämän ihanteen. Tästä syystä uuden vasemmiston kommuunissa, jossa jokaisen henkilön odotetaan suorittavan kaikkia tehtäviä tasapuolisesti; jälleen, erikoistuminen karkotetaan, ja kukaan ei voi kehittää voimiaan täyteen mittaansa.  Tästä syystä nykyään ihaillaan Kuubaa, joka on pyrkinyt painottamaan ”moraalia” taloudellisten tuotannon kannustimien sijaan, ja joka on perustanut kommuuneja Isle of Pinesiin. Tästä syystä Maoa ihannoidaan, joka on pyrkinyt luomaan yhteneviä urbaani- ja maaseutukommuuneja, joka on viime aikoina lähettänyt useita miljoonia opiskelijoita pysyvään maanpakoon maatalousalueiden eturintamaan poistaakseen ”ristiriidan älyllisen ja fyysisen työn väliltä.”[12]

Venäjän ja Kiinan välisen eron ytimessä on tosiaankin Venäjän käytännöllinen kommunistisen ihanteen hylkääminen verrattuna Kiinan ”fundamentaaliselle” omistautumiselle alkuperäiselle vakaumukselle. Jaettu omistautuminen kommuunille selittää myös yhtenevyydet uuden vasemmiston, 1800-luvun utopiasosialistien,[13] ja kommunististen anarkistien, anarkistisen siiven välillä, joka on aina jakanut marxilaisten kommuunien ihanteen.[14]

Kommunisti kieltäisi, että hänen ihanteensa tukahduttaisi jokaisen ihmisen persoonallisuuden. Päinvastoin, vapautettuna työnjaon rajoitteista, jokainen henkilö kehittäisi täysin kaikkia hänen voimiaan joka suuntaan. Jokainen ihminen olisi täysin kykenevä kaikilla elämän ja työn osa-alueisll. Kuten Engels ilmaisee tämän kirjassaan Anti-Dühring, kommunismi antaisi ”jokaiselle yksilölle mahdollisuuden kehittää ja harjoittaa kaikki kykyjään, fyysisiä ja älyllisiä, kaikkiin suuntiin…”[15] Ja Lenin kirjoitti vuonna 1920 hävittääkseen ”työnjako ihmisten välillä, opettaakseen ja kouluttaakseen ihmisiä, antaakseen heille monipuolisen kehityksen ja monipuolisen koulutuksen, jotta he ovat kykeneviä tekemään kaikkea. Kommunismi etenee ja sen tulee edetä tätä päämäärää kohden, ja tulee saavuttamaan sen…”[16]

Tämä absurdi ihanne – ihmisen ”kyvystä tehdä kaikkea” – on ainoastaan toteuttamiskelpoinen jos (a) kaikki tekevät kaikkea hyvin huonosti, tai (b) on vain muutamia asioita tehtävänä tai (c) kaikki on ihmeellisesti muunnettu yli-ihmisiksi. Professori Mises toteaa osuvasti, että ihanteellinen kommunistinen ihminen on diletantti, ihminen joka tietää vähän kaikesta ja ei tee mitään hyvin. Kuinka hän voi kehittää mitään voimistaan ja kyvyistään, jos häntä estetään kehittämistä yhtäkään niistä missään jatkuvassa laajuudessa? Kuten Mises sanoo Bebelin utopiasta,

”Tiede ja taide ovat siirretty vapaa-aikaan. Tällä tavoin Bebelin mukaan tulevaisuuden yhteiskunta ”tulee omamaan kaikenlaisia tiedemiehiä ja taiteilijoita lukemattomissa määrin.” Nämä, useiden taipumustensa mukaisesti, tulevat harjoittamaan opintojaan ja taiteitaan vapaa-ajallaan… Kaikkea älyllistä työtä hän pitää pelkkänä diletanttisuutena… Mutta tästä huolimatta tulee kysyä voiko mieli näissä olosuhteissa luoda sitä vapautta, jota ilman se ei voi olla olemassa.

Ilmeisesti kaikki taiteellinen ja tieteellinen työ, joka vaatii aikaa, matkustamista, teknistä koulutusta ja suuria materiaalisia kuluja, ei tulisi kuuloonkaan.”[17]

Jokaisen maapallon henkilön aika ja energia ovat välttämättömästi rajallista; sen vuoksi kehittääkseen mitään kyvyistään täyteen mittaansa, on tarve keskittyä ja erikoistua joihinkin toisten sijaan. Kuten Gray kirjoittaa,

”Että jokaisella henkilöllä tulisi olla mahdollisuus kehittää kaikkia kykyjään, fyysisiä ja älyllisiä kaikkiin suuntiin, on unelma joka riemastuttaa ainoastaan yksinkertaisen näkemystä, tietämättömänä rajoitteista, joita ihmisen elämän kapeat rajat asettavat. Sillä elämä on sarja valintojen tekemistä, ja jokainen valinta on samalla kieltäytyminen….  
 Jopa Engelsin tulevan satumaan asukkaan täytyy päättää ennemmin tai myöhemmin haluaako hän olla Canterburyn arkkipiispa vai ensimmäinen meri lordi, pyrkiikö hän olemaan erinomainen viulisti vai nyrkkeilijä, tulisiko hänen valita tietää kaiken kiinalaisesta kirjallisuudesta vai makrillin elämän tuntemattomista puolista.”[18]

Luonnollisesti ainoa tapa ratkaista tätä ongelmaa on kuvitella uuden kommunistisen ihmisen olevan supermies. Marxisti, Karl Kautsky, vakuutti, että tulevassa yhteiskunnassa ”uudentyyppinen ihminen tulee esiin…yli-ihminen … ylevä ihminen.” Leon Trotsky profetoi, että  kommunismissa

”… ihmisestä tulee ylivoimaisesti vahvempi, viisaampi, ylevämpi. Hänen kehostaan harmonisempi, hänen liikkeistään rytmisempiä, hänen äänestään musikaalisempi … Ihmisten keskiarvo tulee nousemaan Aristoteleen, Goethen ja Marxin tasolle. Näiden muiden korkeuksien yläpuolelle nousee uusia huippuja.”[19]

Viimevuosina kommunistit ovat tehostaneet toimiaan työnjaon lopettamiseksi ja alentaakseen kaikki yksilöt yhtenevyyteen. Fidel Castron pyrkimyksiä ”rakentaa kommunismia” Isle of Pinesiin ja Mao Tse-Tungin kulttuurivallankumousta heijastellaan miniatyyrimuodossa Amerikan uuden vasemmiston lukuisissa pyrkimyksissä muodostaa hippikommuuneja ja luoda järjestäytyneitä ”kollektiiveja,” joissa jokainen tekee kaikkea ilman erikoistumisen hyötyjä.[20]

Päinvastaisesti Jugoslavia on ollut melko epätoivoinen kommunistisesta liikkeestään siirtymällä pikaisesti vastakkaiseen suuntaan – kohti yhä kasvavaa vapautta, yksilöllisyyttä ja vapaiden markkinoiden toimintaa – ja on osoittautunut vaikutusvaltaiseksi johtamaan muita Itä-Euroopan ”kommunistisia” maita (merkittävimpinä Unkaria ja Tšekkoslovakiaa) samaan suuntaan.[21]

### III.

Yksi tapa tutkia kaikkien yksilön voimien ”harmonisen” kehityksen laajuutta erikoistumisen puuttuessa on arvioida mitä todella tapahtui alkukantaisten tai ennen teollistumisen aikakausia. Ja tosiaankin monet sosialistit ja teollisen vallankumouksen vastustajat ylistävät alkukantaisia ja ennen teollistuneita ajanjaksoja harmonian, yhteisön ja sosiaalisen kuulumisen kultaisena aikana – rauhallisena ja onnellisena yhteiskuntana, jonka tuhosi yksilöllisyyden kehitys, teollinen vallankumous ja markkinatalous.

Uusi vasemmisto painottaa erityisesti myös teknologian ja työnjaon paheksumista, yhtälailla toiveen ” palaamisesta maahan” ja hurmion yhteisöstä ja ”heimosta” kanssa. Kuten John W. Aldridge tarkkaavaisesti huomauttaa, nykyinen uusi vasemmisto koostuu käytännössä lähes sukupolvellisesta heimosta, joka demonstroi kaikkia yhtenevän ja vaihtokelpoisen lauman ominaispiirteitä, varustettuna vähäisellä tai ei lainkaan yksilöllisyydellä sen jäsenten kesken.

Vastaavasti 1800-luvun alun saksalainen taantumuksellinen, Adam Müller, tuomitsi

”turmeltuneen taipumuksen jakaa työtä kaikilla yksityisen liiketoiminnan alueilla… Työnjako laajoissa kaupungeissa tai teollisilla tai kaivosalueilla murentaa ihmisen, täysin vapaan ihmisen pyöriin, rulliin, puoliin, kuiluihin jne., pakottaa hänet kertakaikkisen yksipuoliseen ulottuvuuteen jo yksipuolisessa alueessa yhden tarpeen täyttämisessä…”[23]

Johtavat 1800-luvun alun konservatiivit Bonald ja de Maistre, jotka idealisoivat feodaalijärjestystä, tuomitsivat individualismin silloista yhteiskuntajärjestystä ja sosiaalista koheesiota häiritsevänä.[24] Ranskalainen aikalainen vanhoillinen, Jacques Ellul, uutta vasemmistoa hyvin suosivassa kirjassaan The Technological Society, tuomitsee ”meidän epäinhimilliset tehtaamme, meidän tyydyttämättömät aistit … meidän vieraantumisemme luonnosta.” Keskiajalla päinvastaisesti Ellul väittää, ”Ihminen etsi avoimia tiloja … mahdollisuutta liikkua… ilman jatkuvasti törmäämättä muihin ihmisiin.”[25] Samaan aikaan sosialistisella puolella taloudellinen historioitsija [Karl Polanyin](http://mises.org/story/1607) vaikutusvaltaisessa kirjassaan The Great Transformation tekee väitteestään aikaisemman yhteiskunnallisen harmonian häirinnästä individualismin, markkinatalouden ja työnjaon taholta kirjan keskeisen teeman.

Omalta osaltaan alkukantaisen palvonta on looginen jatke esiteollisen palvonnalle.  Tämä palvonta ulottuu nykyaikaisista hienostuneista älyköistä Rousseaun ”ylhäisistä raakalaisista” ja romanttisen liikkeen tähän olioon suuntaamasta huomiosta aina valkoisten älykköjen Mustien Panttereiden ihailuun asti.[26] Mitä tahansa muuta primitiivisen palvonnan patologia heijastaakaan, niin perustava osa sitä on syvälle juurtuneena yksilöllisen erilaisuuden vihaan. Luonnollisesti mitä alkukantaisempi ja vähemmän sivistynyt yhteiskunta on, sitä vähemmän monipuolisempi ja yksilöityneempi se voi olla.[27] Osa tätä alkukantaisuutta heijastaa myös vihaa älyä ja sen toimintaa kohtaan, sillä järjen käytön ja ymmärryksen vahvistaminen johtaa moniarvoisuuteen ja yksilöllisten saavutusten eriarvoisuuteen.

Yksilön edistymiseksi ja kehittymiseksi järjen ja ymmärryksen tulee olla aktiivista, sen tulee ilmentyä yksilön mielen todellisuuden ainesosien työskentelyssä ja muuntamisessa. Aristoteleen ajoista lähtien klassinen filosofia esitti ihmisen ainoastaan toteuttavan itseään, luontoaan, ja persoonallisuuttaan tarkoituksellisessa toiminnassa maailmassa. Tällaisesta järkevästä ja tarkoituksenmukaisesta toiminnasta sivilisaation teot ovat kehittyneet. Romanttinen liike on päinvastaisesti aina ylistänyt lapsen passiivisuutta, joka väistämättömästi tietämättömänä ja epäkypsänä reagoi aina ainoastaan ympäristöönsä sen sijaan että toimisi sitä muuttaakseen. Tämä pyrkimys ylistää passiivisuutta ja nuoria sekä vähätellä älykkyyttä on saavuttanut nykyisen ilmiasunsa uudessa vasemmistossa, joka palvoo sekä nuoruutta per se että välinpitämättömän ja tarkoituksettoman spontaanisuuden passiivista asennetta. Uuden vasemmiston passiivisuus, sen toive elää yksinkertaisesti ja ”harmoniassa” ”maan” kanssa sekä oletettujen luonnon rytmien kanssa juontuu täysin rousseaulaisesta romanttisesta liikkeestä. Kuten romanttinen liike, se on tietoinen sivilisaation ja erilaistuneen ihmisen hylkääminen alkukantaisen, tietämättömän ja lauman kaltaisen ”heimon” puolesta.[28]

Jos järki, tarkoitus ja toiminta torjutaan, niin romanttisessa pantheonissa ne korvataan analysoimattomilla spontaaneilla ”tunteilla.” Ja koska tunteiden kirjo on suhteellisen pieni verrattuna älyllisiin saavutuksiin, ja ainakaan ne eivät ole objektiivisesti toisen henkilön tiedossa, tunteiden painottaminen on toinen tapa poistaa moniarvoisuus ja epätasa-arvoisuus yksilöiltä.

Irvin Babbit, terävä romantiikan kriitikko, kirjoitti romantiikan liikkeestä:

”Koko liike on täynnä tietämättömyyden ja niiden ylistystä, jotka vielä nauttivat sen vähäisistä eduista – sivistymättömistä, talonpojista ja ennen kaikkea lapsista. Rousseaulaisten voidaan sanoa ennen kaikkea löytäneen lapsuuden runous…. mutta joka toisinaan vaikuttaa melko raskaalta rationaalisuuden uhraukselta. Sen sijaan että annettaisiin asioiden kukoistuksen kadota analyysin kautta, tulisi, kuten Coleridge kertoo meille, vajota takaisin hurskaaseen lapsenkaltaiseen ihmetyksen tilaan. Kuitenkaan kasvaminen eettisesti ei tarkoita vajoamista takaisin, vaan ponnistelua kivuliaasti eteenpäin. Päinvastaisen vakuuttelu on aikuistumisen kyvyttömyyden julistamista… [Romantikko] on valmis vakuuttamaan, että se mikä tulee lapselle spontaanisti on ylivertaista kypsän ihmisen harkitulle moraaliselle ponnistelulle. Maeterlinckin mukaan kaikkien viisaiden puheet kalpenevat ohikulkevan lapsen tiedostamattomalle viisaudelle.”[29]

Toisen terävänäköisen romantiikan ja alkukantaisuuden kritiikin kirjoitti Ludwig von Mises. Hän toteaa, että ”koko romantikkojen heimo” on parjannut erikoistumista ja työnjakoa. ”Heille ihminen menneisyydestä, joka kehitti voimiaan ’harmonisesti,’ on ihanteellinen: ihannetta, joka ei enää siis inspiroi meidän degeneroitunutta aikaamme. He suosittavat taantumista työnjaosta…” sosialistien päihittäessä kumppaninsa romantikot tässä suhteessa.[30] Mutta olivatko alkukantaiset tai esiteolliset ihmiset etuoikeutettuja kehittämään itseään vapaasti ja harmonisesti? Mises vastaa:

”On tuloksetonta etsiä tasapainoisesti kehittynyttä ihmistä taloudellisen kehityksen alusta. Lähes omavarainen taloudellinen alamainen, kuten hänet tunnemme kaukaisten laaksojen eristäytyneenä talonpoikana, ei osoita mitään tästä ylhäisestä, harmonisesta kehon, mielen ja tunteiden kehityksestä, joksi romantikot hänet lukevat. Sivilisaatio on vapaa-ajan ja mielenrauhan tuotetta, jonka ainoastaan työnjako pystyy mahdollistamaan. Mikään ei ole enemmän väärin kuin oletus, että ihminen ilmeni aluksi historiassa riippumattomana yksilöllisyytenä ja ainoastaan [yhteiskunnan] evoluutiossa… hän menetti … henkisen itsenäisyytensä. Kaikki alkukantaisten ihmisten historia, todisteet ja havainnot heidän elämästään ovat täysin vastoin tätä näkemystä. Alkukantaiselta ihmiseltä puuttuu kaikki yksilöllisyys meidän merkityksessä. Kaksi eteläisen Tyynenmeren saaristolaista muistuttavat toisiaan paljon läheisemmin kuin kaksi 1900-luvun lontoolaista. Persoonallisuutta ei annettu ihmiselle alussa. Se on hankittu yhteiskunnan kehityksen saatossa.”[31]

Tai voimme huomioida Charles Silbermanin kritiikin Jacques Ellulin rapsodiaan ”elämän ja luonnon perinteisistä rytmeistä” joita esiteollinen ihminen eli verrattuna ”epäinhimillisiin tehtaisiin … erkaantumiseemme luonnosta.” Silberman kysyy:

”Mutta mihin vertaisimme tätä epäinhimillistettyä maailmaa? Kauniiseen, harmoniseen elämään, jota esimerkiksi kiinalaiset tai vietnamilaiset talonpoikaisnaiset elävät työskennellen pelloilla lähellä luontoa kaksitoista tuntia päivässä – lähellä niitä olosuhteita, joissa suurin osa naisista (ja miehistä) on työskennellyt … läpi koko ihmiskunnan historian? Tämä on olosuhde, jota Ellul ihannoi.”

Ja Ellulin ylistyslauluun keskiajan liikkuvuudesta, avaruudesta ja väljyydestä:

”Tämä olisi ollut hätkähdyttävä uutinen keskiaikaiselle talonpojalle, joka eli vaimon, lapsiensa, muiden sukulaisten ja todennäköisesti myös eläinten kanssa yhden huoneen olkimajassa. Ja jopa aateliston tapauksessa, oliko keskiajalla tosiaan enemmän mahdollisuuksia ”liikkumiselle,” jolloin matkustus tapahtui jalan tai kavioilla, kuin nykyaikana, jolloin terästyöläiset viettävät sapattinsa Euroopassa?”[32]

Raakalaisen ei pelkästään oleteta olevan ”ylhäinen” vaan myös äärimäisen onnellinen. Rousseaulaisista aina mitä Erich Fromm on kutsunut Norman O Brownin ja Herbert Marcusen ”lapsenomaiseksi Paratiisiksi” saakka, romantikot ovat ylistäneet spontaanisuuden ja lapsenomaisuuden aikaansaamaa onnellisuutta. Aristoteleelle ja klassisille filosofeille onnellisuus oli toimimista ihmisen ainutlaatuisen ja rationaalisen luonteen mukaisesti. Marcuselle, kaikki tarkoituksenmukainen, rationaalinen toiminta on lähtökohtaisesti ”tukahduttavaa,” johon hän vertaa spontaanin leikin ”vapautunutta” tilaa. Lukuun ottamatta yleistä puutetta, jonka ehdotettu työn lakkauttaminen toisi mukanaan, lopputulos olisi perustavanlaatuinen onnettomuus, sillä kukaan yksilö ei pystyisi toteuttamaan itseään, hänen yksilöllisyytensä katoaisi pääosin, sillä ”monipuolisen” leikin maailmassa kaikki olisivat käytännössä samanlaisia.

Jos punnitsemme alkukantaisen ihmisen väitettyä onnellisuutta, meidän tulee myös huomioida, että hänen elämänsä oli Hobbesin kuuluisan lauseen mukaisesti ” häijyä, julmaa ja lyhyttä.” Oli olemassa ainoastaan muutamia lääkkeitä tauteja vastaan; ei ollut mitään nälänhätää vastaan, sillä maailmassa, joka on erossa alueiden keskinäisiltä markkinoilta ja hädin tuskin toimeentulontason yläpuolella, mikä tahansa lasku paikallisessa ruuan tarjonnassa vähentää väestömäärää. Täyttäen romantikkojen unelmat, alkukantainen heimo on ympäristönsä passiivinen luomus, ilman keinoja tekoihin selviytyäkseen ja muuntaakseen sitä. Täten kun paikallinen ruuan tarjonta alueella on ehtynyt, ”iloisesti-kulkee-onnekkaasti” heimo kuolee ryhmässä.

Lisäksi meidän tulee ymmärtää, että alkukantainen kohtaa maailman, jota hän ei voi ymmärtää, koska hän ei ole paljoakaan perehtynyt rationaaliseen, tieteelliseen tutkimukseen sen toiminnasta. Me tiedämme mikä ukkosmyrsky on, ja sen vuoksi suojaudumme siltä rationaalisin toimin; mutta sivistymätön ei tiedä,  ja sen vuoksi arvelee Ukkosenjumalan olevan häneen tyytymätön ja sitä tulee lepyttää uhrauksin ja uhrilahjoin. Koska sivistymättömällä on luonnonlakien (käsite joka hyödyntää järkeilyä ja tiedettä) koostamasta maailmasta ainoastaan rajallinen käsitys, hän uskoo maailmaa hallitsevan oikulliset henget ja demonit, joista jokaista voidaan ainoastaan lepyttää rituaaleilla tai magialla sekä noitatohtorien tietämyksellä, joka keskittyy niiden lepyttämiseen.[33] Uuden vasemmiston astrologian ja vastaavien mystisten uskojen renessanssi leimaavat paluuta tällaisiin primitiivisiin taian muotoihin. Sivistymätön on niin peloissaan, niin sidottuna epärationaalisiin tabuihin ja heimonsa tapoihin, ettei hän pysy kehittämään yksilöllisyyttään.

Jos heimon tavat rampauttivat ja hillitsivät jokaisen yksilön kehitystä, silloin samoin tekivät myös moninaiset kastijärjestelmät ja esiteollisten yhteiskuntien rajoitusten ja pakkokeinojen verkostot, jotka pakottivat jokaisen seuraamaan periytyviä isänsä ammatin jalanjälkiä. Jokainen lapsi tiesi syntymästään lähtien olevansa tuomittu seuraamaan esi-isiensä jalanjälkiä, huolimatta päinvastaisista kyvyistä tai taipumuksista. ”Yhteiskunnallisen harmonian” ja  ”kuuluvuuden tunteen” merkantilismin, kiltojen ja luokkajärjestelmän aiheuttamina tarjosivat sellaisen tyytyväisyyden, että sen jäsenet jättivät järjestelmän tuskat saadessaan siihen mahdollisuuden. Saadessaan vapauden valita, kylänmiehet hylkäsivät heimonsa syleilyn tullakseen vapaampiin, ”atomistisiin” kaupunkeihin etsimään työtä ja mahdollisuuksia. On tosiaankin erikoista, että romantikot, jotka kaipaavat tarunomaista säätyjen ja aseman palauttamista, kieltävät jokaiselta yksilöltä mahdollisuuden valita vapaasti markkinoiden ja sääty- tai heimoyhteisön väliltä. Uusi kultainen kausi tulee poikkeuksetta asettaa voimaan pakkokeinoin.

Onko tosiaankin sattumaa, että alikehittyneiden maiden alkuperäisasukkaat, heille annettaessa mahdollisuus, poikkeuksessa hylkäävät heidän ”kansankulttuurinsa” läntisten tapojen, elintason ja ”coca-colasaation” puolesta? Esimerkiksi muutamassa vuodessa japanilaiset hylkäsivät riemuissaan heidän vuosisatoja vanhat perinteiset kulttuurinsa ja kansantapansa, ja kääntyivät lännen aineellisten saavutusten ja markkinatalouksien puoleen. Alkukantaiset heimot ovat myös innokkaita, annettaessa siihen mahdollisuus, eriytymään ja kehittämään markkinataloutta, karistamaan pysähtynyt ”harmoniansa” ja korvamaan taikuutensa löydettyjen lakien tietämyksellä. Huomattava antropologi, Branislaw Malinowski, osoitti, että alkukantaiset käyttävät taikuutta ainoastaan peittämään niitä luonnon osa-alueita, joista he ovat tietämättömiä; niillä alueilla, joilla he ovat saavuttaneet ymmärryksen luonnollisten prosessien toiminnasta, taikuutta ei, hyvin järkevästi, käytetä.[34]

Erityisen silmiinpistävä esimerkki innokkaasta kokonaisvaltaisen markkinatalouden kehityksestä alkukantaisten heimolaisten kesken on pääosin julistamaton Länsi-Afrikan tapaus.[35] Ja Bernard Siegel on osoittanut, että kun  alkukantainen yhteisö tulee laajaksi sekä teknologisesti ja yhteiskunnallisesti monimutkaiseksi kuten Guatemalan Penajachelien tapauksessa, markkinatalous väistämättömästi liittyy tähän kasvuun erikoistumisellaan, kilpailulla, käteisostoksilla, kysynnällä ja tarjonnalla, hinnoilla ja kustannuksille jne.[36]

Tämä on siten seikkaperäinen todiste siitä, että jopa itse alkukantaiset heimolaiset eivät perusta alkukantaisuudestaan ja käyttävät ensimmäisen eteen tulevan mahdollisuuden siitä paetakseen; pääasiallinen linnake alkukantaisuuden rakastamiselle vaikuttaa löytyvän ilmiselvästi ei-primitiivisten romanttisten älykköjen parista.

Toinen alkukantainen instituutio, jota monet yhteiskuntatieteilijät ovat ylistäneet, on ”laajennetun perheen” järjestelmä, jonka harmonian ja aseman väitetysti nykyaikaisen lännen individualistinen ”ydinperhe” on rikkonut. Kuitenkin laajennetun perheen järjestelmä on ollut vastuussa luovan ja tuottavan yksilön rampauttamisesta sekä yhtälailla taloudellisen kehityksen hillitsemisestä. Länsi-Afrikan kehitystä on näin ehkäisyt laajennetun perheen käsite, jossa, jos yksi ihminen vaurastuu, hän on velvollinen jakamaan palkkionsa sukulaistensa kanssa, täten kuluttaen hänen palkkionsa tuottavuudesta ja rampauttaen hänen menestyksen kannustimet, samaan aikaan tukien sukulaisten joutilasta elämää perheen työttömyyskorvauksilla. Ja heimon tuottavat jäsenet eivät myöskään vaikuta olevan kovin tyytyväisiä tähän väitettyyn harmoniseen sosiaaliseen siteeseen. Professori Bauer huomauttaa, että

”… useat myöntävät yksityisissä keskusteluissa, että he pelkäävät kauhulla näitä laajoja velvoitteita … Perhejärjestelmän velvoitteiden pelko on osittain vastuussa laajasta tekstiilien ja helyjen käytöstä säästämisen keinona verrattuna tuottavimpiin sijoitusten muotoihin, jotka todennäköisemmin kiinnittävät sukulaisten huomion.”

Ja monet afrikkalaiset eivät luota pankkeihin, ”peläten, että ne saattavat paljastaa perheenjäsenille tilin saldon. Sen vuoksi he suosivat säästöjensä pitämistä takan alla tai haudattuna maahan.”[37]

Itse asiassa alkukantainen yhteisö kaukana onnellisesta, harmonisesta ja idyllisestä on paljon todennäköisemmin keskinäisen epäluulon ja menestyneempien tai enemmän suosittujen kateuden alaisena, niin läpitunkevan kateuden, että sen läsnäolon pelossa se rampauttaa kaiken henkilökohtaisen ja yleisen taloudellisen kehityksen. Saksalainen sosiologi Helmut Schoeck tärkeässä viimeaikaisessa teoksessaan [Envy](http://www.mises.org/store/Envy-A-Theory-of-Social-Behavior-P244.aspx) siteeraa lukuisia tutkimuksia tästä läpitunkevasta vaikutuksesta. Täten antropologi Clyde Kluckhohn löysi Navahoilta ”henkilökohtaisen menestyksen” tai ”henkilökohtaisen saavutuksen” käsitteen täydellisen puuttumisen; ja tällainen menestys yhdistettiin automaattisesti muiden hyväksikäyttöön ja sen vuoksi varakkaammat Navaho-intiaanit kokivat itsensä jatkuvan yhteiskunnallisen paineen alaiseksi antaakseen pois rahansa. Allan Holmberg löysi Bolivian Siriono intiaanin syövän yksin yöllä, sillä jos hän syö päivällä, kerääntyy hänen ympärilleen ryhmä tuijottaen häntä kateellisen vihaisena. Sirionojen ratkaisu tähän on, että reaktiona tähän läpitunkevaan paineeseen, kukaan ei vapaaehtoisesti jaa ruokaa kenenkään kanssa. Sol Tax löysi, että kateus ja kateuden pelko ”pienessä yhteisössä, jossa kaikki naapurit vahtivat ja kaikki ovat naapureita” sai aikaan kehityksen puutteen ja muutoshitauden tuottavampaan talouteen Guoatemalan intiaanien keskuudessa. Ja kun Pueblo-intiaanien heimo osoitti erikoistumisen ja työnjaon alkua, heidän kumppaniheimolaistensa kateus yllytti heidät toimenpiteisiin lopettaakseen tämän kehityksen, mukaan lukien fyysisen omaisuuden tuhoamisen niiltä, jotka vaikuttivat millään lailla paremmin toimeentulevilta kuin kumppaninsa.

Oscar Lewis sai selville Meksikon intiaanien kylässä erittäin kokonaisvaltaisen pelon muiden kateudesta, pelon joka saa aikaan intensiivistä salamyhkäisyyttä. Lewis kirjoitti:

”Henkilö joka puhuu vähän, pitää asiansa omana tietonaan ja pitää tiettyä etäisyyttä muihin, omaa pienemmän mahdollisuuden luoda vihamiehiä tai tulla kritisoinnin tai kateuden kohteeksi. Omista suunnitelmista ostaa tai myydä tai matkustaa ei yleensä keskustella.”[38]

Professori Schoeck kommentoi:

”… on vaikeaa kuvitella mitä yhteisön taloudelliselle ja tekniselle kehitykselle merkitsee, kun lähes automaattisesti ja periaatteellisesti tulevaisuuden ulottuvuus on kielletty ihmisten välisessä kanssakäymisessä ja keskusteluissa, kun siitä ei voida edes keskustella. Kaikkialla läsnä oleva kateus, pelko siitä ja sitä hautovia kohtaan irrottaa ihmiset kaikenlaisesta tulevaisuuteen suuntautuvasta yhteisöllisestä toiminnasta … Kaikki pyrkimykset, valmistelut ja suunnitelmat tulevaisuuden osalta voidaan toteuttaa ainoastaan sosiaalisesti hajautuneiden, salailevien henkilöiden toimesta.”[39]

Lisäksi tässä meksikolaisessa kylässä kukaan ei varoita tai kerro toiselle välittömästä vaarasta toisen omaisuudelle; ei ole minkäänlaista inhimillisen sosiaalisen solidaarisuuden tunnetta.

Aritama intiaanien keskuudessa Kolumbiassa Reichel-Dolmatoffs raportoivat:

”Jokainen yksilö elää jatkuvassa muiden maagisen aggression pelossa ja kylässä on yleinen keskinäisen epäluulon sosiaalinen ilmapiiri, joka läpäisee kaikki elämän osa-alueet. Kaikkein välittömin syy maagiselle aggressiolle on kateus. Kaikkea sitä kadehditaan mikä voidaan tulkita henkilökohtaiseksi eduksi muihin nähden: hyvää terveyttä, taloudellista varallisuutta, hyvää ulkonäköä, suosiota, tasapainoista perhe-elämää, uutta mekkoa. Nämä kaikki ja muut aspektit pitävät sisällään arvovaltaa ja sen mukana muihin nähden valtaa ja auktoriteettia. Näin ollen aggressiivisen magian pyrkimyksenä on estää tai tuhota tämä voima ja toimia tasapainottavana voimana.[40]

Reichel-Dolmatoffsit huomasivat myös, että jos eräs ryhmän jäsenistä Aritamassa työskenteli nopeammin tai paremmin kuin kumppaninsa, hänen työpisteensä merkittiin ristillä seuraavana päivänä ennen hänen tuloaan, ja hänen kateelliset kollegansa rukoilivat Jumalaa tehdäkseen tämän kyvykkäämmän työntekijän hitaaksi ja väsyneeksi.

Viimeiseksi, Watson ja Samora löysivät pääasialliseksi syyksi, alempiluokkaisten espanjaa puhuvien kansalaisten epäonnistumiselle nousta yhtäläiseen asemaan ylemmän luokan englantilaisen yhteisön kanssa eteläisen Coloradon vuoristokaupungissa, espanjalaisen ryhmän katkeran kateuden jokaista kohtaan joka onnistui nousemaan ylöspäin. Jokaista joka työskentelee päästäkseen ylöspäin pidetään ihmisenä ”joka on myynyt itsensä angloille,” ”joka on kiivennyt kansansa selkää myöden.”[41]

Antropologi Eric Wolf on jopa luonut uuden termin ”institutionaalinen kateus” kuvaamaan tällaisia läpitunkevia instituutioita, mukaan lukien mustan magian harjoittamista ja pelkoa näissä alkukantaisissa yhteiskunnissa.[42] Schoeck toteaa:

”Institutionaalinen kateus … tai sen kaikenkattava pelko tarkoittaa, että on vähän mahdollisuuksia yksilölliselle taloudelliselle edistymiselle ja ei lainkaan kontakteja ulkopuoliseen maailmaan, jonka kautta yhteisö voisi toivoa kehittyvänsä. Kukaan ei uskalla osoittaa mitään, joka saattaa saada ihmiset ajattelemaan hänen olevan parempi. Innovaatiot ovat epätodennäköisiä. Maataloudelliset menetelmät pysyvät koko kylän haitaksi perinteisinä ja alkukantaisina, koska kaikki poikkeamat aikaisemmista tavoista kohtaavat kateuden asettamat rajoitukset.”[43]

Ja Schoeck vetää yhteen osuvasti:

”Täällä ei ole nähtävissä mitään läheisestä yhteisöstä, joka väitetysti on olemassa alkukantaisten ihmisten keskuudessa vaurautta edeltävinä aikoina –mitä köyhempänä sitä pidetään, sitä suurempi on yhteisöllisyyden tunne. Sosiologinen teoria olisi välttänyt monet virheet, jos tätä ilmiötä olisi havainnoitu ja arvioitu kunnolla sata vuotta sitten. Myytti kultaisesta aikakaudesta, jolloin vallitsi yhteiskunnallinen harmonia, koska jokaiselle henkilöllä oli yhtä vähän kuin viereisellä, lämmin ja antelias yhteisöllisyyden henki yksinkertaisissa yhteiskunnissa oli tosiaankin pääosin ainoastaan myytti, yhteiskuntatieteilijöiden olisi pitänyt tietää  paremmin kuin muodostaa siitä sarja utopian standardeja, joilla kritisoida omia yhteiskuntiaan.[44]

Yhteenvetona Ludwig von Misesin pureva kritiikki romantiikkaa vastaan ei vaikuta ylilyönniltä:

”Romantiikka on ihmisen kapinointia järkeä vastaan yhtä lailla kuin olosuhteita, joiden alaisena hän joutuu elämään. Romantikko on unelmoija; hän onnistuu helposti kuvitteluissaan syrjäyttämään logiikan ja luonnon lait. Ajatteleva ja rationaalisesti toimiva ihminen pyrkii pääsemään eroon taloudellisella toiminnalla ja työllä tyydyttämättömien halujen epämukavuudesta; hän tuottaa parantaakseen asemaansa. Romantikko … kuvittelee menestyksen mukavuudet, mutta ei tee mitään niiden saavuttamiseksi, hän ei pyri eroon esteistä; hän pelkästään poistaa ne kuvitelmissaan … Hän vihaa työtä, taloutta ja järkeä.

Romantikko pitää kaikkia yhteiskunnallisen sivilisaation lahjoja itsestään selvinä ja lisäksi kaipaa kaikkea hienoa ja kaunista, joita, kuten hän ajattelee, kaukaiset ajat ja olennot omasivat tai tarjoavat. Eurooppalaisen kaupunkielämän mukavuuksien ympäröimänä hän kaipaa olevansa intialainen rajah, beduiini, merirosvo tai trubaduuri. Mutta hän näkee ainoastaan sen osan näiden ihmisten elämästä, joka vaikutta hänelle mieluisalta … Heidän olemassaolonsa vaarallinen luonne, heidän olosuhteidensa suhteellinen köyhyys, heidän kurjuutensa ja vastoinkäymisensä – näitä asioita hänen mielikuvituksensa tahdikkaasti ylenkatsoo: kaikkea kirkastaa ruusuinen hohto. Verrattuna tähän unelmien ihanteeseen, todellisuus näyttää kulottuneelta ja pinnalliselta. On ylitettävä vastoinkäymisiä, joita unelmissa ei esiinny… Täällä on työtä tehtävänä, keskeytyksettä, uutterasti… Täällä joutuu kyntämään ja kylvämään, jos haluaa niittää. Romantikko valitsee olla hyväksymättä kaikkea tätä. Lapsen itsepintaisuudella hän kieltäytyy tunnistamasta tätä. Hän pilkkaa ja ivaa; hän halveksuu ja vihaa keskiluokkaisia.”[45]

Romanttista, tai alkukantaista, asennetta kritisoi loistavasti myös espanjalainen filosofi Ortega y Gasset:

”… läpikotaisin alkukantaisten ihmisten olemassaolo on mahdollista … niiden jotka ovat pysyneet liikkumattomassa, pysähtyneessä aamuhämärässä, joka ei koskaan edisty keskipäivää kohden.

Näin tapahtuu ainoastaan maailmassa, joka on pelkästään Luontoa. Mutta niin ei tapahdu sivilisaation maailmassa, joka on meidän. Sivilisaatio ei ole ”pelkästään siellä,” se ei ole itseään ylläpitävää. Se on keinotekoista… jos haluat käyttää hyväksesi sivilisaation etuja, mutta et ole valmis huolehtimaan sivilisaation ylläpitämisestä – olet mennyttä. Hyvin nopeasti huomaat olevasi ilman sivilisaatiota … Alkukantainen metsä ilmenee sen luonnollisessa tilassaan ..Viidakko on aina alkukantainen ja päinvastaisesti kaikki alkukantainen on pelkkää viidakkoa.”[46]

Ortega lisää, että sen tyylinen ihminen – jonka hän näkee nousevan esiin, nykyaikainen ”massa-ihminen” – ”uskoo sivilisaation, johon hän on syntynyt ja jota hän hyödyntää, olevan yhtä spontaani ja itsestään tuottava kuin Luonto…” Mutta massa-ihmiselle, laumaihmiselle, on myös luonteenomaista painaa alas ne yksilöt jotka eroavat massasta: ”Massat … eivät halua jakaa elämää niiden kanssa jotka eivät kuulu siihen. Niillä on kuolettava viha kaikkea sitä kohtaan, mikä ei kuulu niihin.”[47]

### IV.

Vasemmisto ei tietenkään ilmaise vaatimuksiaan moniarvoisuudesta eroon pääsemisen termeillä; se mihin se pyrkii kuulostaa semanttisesti paljon miellyttävämmältä: tasa-arvoon. Tasa-arvon nimissä vasemmisto pyrkii kaikenlaisiin keinoihin progressiivisesta verotuksesta kommunismin lopulliseen asteeseen saakka.

Mutta filosofisesti, mitä on ”tasa-arvo”? Termiä ei tule jättää analysoimatta ja hyväksyä lähtökohtaisesti. Valitaan kolme kokonaisuutta: A, B ja C. A:n, B:n ja C:n sanotaan olevan ”tasa-arvoisia” toisiinsa nähden (ts. A=B=C) jos löydetään erityinen ominaisuus, jossa kolme kokonaisuutta ovat yhtäläisiä ja identtisiä. Lyhyesti, tässä on kolme yksilöllistä ihmistä: A, B ja C. Jokainen saattaa olla jossain suhteessa samanlainen, mutta erilainen muissa. Jos jokainen heistä on tarkalleen 178cm pitkä, he ovat silloin tasa-arvoisia toisiinsa nähden pituudessa. Tasa-arvon käsitteen keskustelustamme seuraa, että A, B ja C voivat olla täysin ”tasa-arvoisia” toisiinsa nähden ainoastaan, jos he ovat identtisiä tai yhteneviä kaikissa piirteissään – lyhyesti, jos he kaikki ovat, kuten samankokoiset mutterit ja pultit, täysin vaihtokelpoisia keskenään. Siten näemme, että ihmisen tasa-arvoisuuden ihanne voi ainoastaan pitää sisällään täydellisen yhtenevyyden ja täysivaltaisen yksilöllisyyden hävittämisen.

Siten on korkea aika vapauden, yksilöllisyyden, työnjaon ja taloudellisen vaurauden sekä selviytymisen arvostajien lopettaa myöntyminen oletetulle tasa-arvoisuuden ihanteen jaloudelle. Liian usein ”konservatiivit” ovat tunnustaneet tasa-arvon ihanteen ainoastaan nalkuttaakseen sen ”epäkäytännöllisyydestä.” Filosofisesti ei voi olla eroa teorian ja käytännön välillä. Tasa-arvoiset toimenpiteet eivät ”toimi,” koska ne ovat ihmisen perusluonnetta vastaan, sitä mitä yksilölliselle ihmiselle todella tarkoittaa olla täysin ihminen. Vaatimus ”tasa-arvoon” on seireenin laulu, joka voi ainoastaan tarkoittaa kaiken sen tuhoamista, jota vaalimme ihmisenä olemisessa.

Ironisesti ”tasa-arvon” termillä on meille positiivinen konnotaatio sen aikaisemmasta radikaalisti erilaisesta käytöstä. ”Tasa-arvon” käsite saavutti laajalle levinneen suosionsa 1700-luvulla klassisen liberalismin aikana, jolloin se ei tarkoittanut aseman ja toimeentulojen yhtäläisyyttä, vaan jokaisen ihmisen vapautta ilman poikkeuksia. Lyhyesti, noina päivinä ”tasa-arvo” tarkoitti vapautumista ja täyden vapauden yksilöllistä käsitettä kaikille henkilöille.

Siten biokemisti Roger Williams viittaa oikein, että lause ”vapaa ja tasa-arvoinen” itsenäisyysjulistuksessa oli valitettava kiertoilmaisu paremmasta toteamuksesta, joka sisältyi Virginian kansalaisoikeuksiin… ’kaikki ihmiset ovat luonnostaan yhtä vapaita ja itsenäisiä.” Toisin sanoin ihmiset voivat olla tasa-arvoisesti vapaita ilman olematta yhteneviä.”[48]

Tämä libertarinen vakaumus oli muotoiltu erityisellä todistusvoimalla Herbert Spencerin teoksessa ”Law of Equal Liberty” ehdotettuna peruslähtökohtana hänen yhteiskuntafilosofialleen:

”…ihmisen onnellisuus voidaan saavuttaa ainoastaan hänen kykyjään käyttämällä….Mutta tämän velvollisuuden täyttäminen pitää väistämättömästi sisällään ennakko-oletuksen toiminnan vapaudesta. Ihminen ei pysty harjoittamaan luonnonlahjojaan ilman tiettyä ulottuvuutta. Hänelle tulee olla vapaus tulla ja mennä, katsoa, tuntea, puhua, työskennellä; hankkia ruokaa, vaatetusta, suojaa ja täyttää luonteensa yksittäisiä ja kaikkia tarpeita… Harjoittaakseen kykyjään hänellä tulee olla vapaus kaikkeen siihen mitä hänen lahjansa suorastaan vaativat häntä tekemään… Sen vuoksi hänellä on oikeus tähän vapauteen. Tämä ei kuitenkaan ole yhden vaan kaikkien oikeus. Kaikilla on lahjoja. Kaikki on tarkoitettu … [harjoittamaan] niitä. Sen vuoksi kaikkien tulee olla vapaita tekemään niitä asioita, joista niiden harjoittaminen koostuu. Tarkoittaen että kaikilla tulee olla oikeus tekojen vapauteen.

Ja täten väistämättömästi ilmenee rajoitus. Sillä jos ihmisillä on samat vaateet siihen vapauteen, jota tarvitaan heidän kykyjensä harjoittamiseen, tällöin jokaisen vapauden täytyy olla rajoittuneena muiden vastaavaan vapauteen…. Mistä syystä päädymme yleiseen väitelauseeseen, että jokainen ihminen voi vaatia harjoittaakseen lahjojaan täyttä vapautta, joka on yhteensopiva jokaisen muun ihmisen vastaavan vapauden kanssa.”[49]

Näin ainoastaan tietty vapauden tasa-arvo – vanhempi ihmisen tasa-arvon näkemys – on yhtenevä ihmisen perusluonteen kanssa. Olosuhteiden tasa-arvo alentaisi ihmiskunnan muurahaiskeon olemassaolon tasolle. Onneksi yksilöitynyt ihmisen luonto liittoutuneena maan maantieteelliseen moninaisuuteen tekee täydellisen tasa-arvon ihanteen saavuttamattomaksi. Mutta valtava määrä vahinkoa – yksilöllisyyden rampauttamisen yhtälailla taloudellisen ja yhteiskunnallisen tuhon lisäksi – voidaan aikaansaada tällä pyrkimyksellä.

Siirrytään tasa-arvosta epätasa-arvon käsitteeseen, olosuhteeseen joka vallitsee silloin kun jokainen ihminen ei ole identtinen kaikkiin muihin nähden kaikissa ominaispiirteissään. On ilmeistä, että epätasa-arvo virtaa väistämättömästi erikoistumisesta ja työnjaosta. Näin ollen vapaa talous ei tule pelkästään johtamaan ammattien moninaisuuteen, yhden ollessa leipuri, toisen näyttelijä ja kolmannen insinööri jne., vaan erityistä epätasa-arvoa tulee ilmenemään rahallisessa toimeentulossa ja asemassa sekä jokaisen ammatin kontrollin laajuudessa. Vapaiden markkinoiden taloudessa jokainen henkilö pyrkii ansaitsemaan rahallisen toimeentulon, joka vastaa hänen tuottavan panoksensa arvoa kuluttajien halujen ja tarpeiden tyydyttämisessä. Taloudellisen terminologian mukaisesti jokainen ihminen pyrkii ansaitsemaan toimeentulon, joka vastaa hänen ”rajatuottavuuttaan” hänen erityisen panoksensa osalta kulutuskysynnän tyydyttämisessä. Kehittyneessä yksilöllisyyden moninaisuuden maailmassa selkeästi jotkut ihmiset ovat älykkäämpiä, toiset valppaampia ja kauaskatseisempia kuin muu osa väestöstä. Silti toiset ovat samaan aikaan kiinnostuneempia alueista, jotka tuottavat suurempia rahallisia hyötyjä; ne jotka onnistuvat löytämään raakaöljyä, tulevat korjaamaan suurempia rahallisia palkkioita kuin ne jotka pysyvät toimistoavustajan tehtävissä.

Monet älyköt ovat tottuneet julistamaan markkinoiden ”epäoikeudenmukaisuutta” niiden suodessa paljon korkeamman rahallisen toimeentulon filmitähdelle kuin esimerkiksi sosiaalityöntekijälle, tällä tavoin palkiten paljon enemmän ”aineellista” kuin ”henkistä.” Kuitenkin vaikuttaa että jos sosiaalityöntekijän oletettu ”hyvyys” tosiaankin sijaitsee hänen ”henkisyydessään,” niin on varmasti sopimatonta ja epäjohdonmukaista vaatia, että hän vastaanottaa enemmän ”aineellisia” mukavuuksia (rahaa) suhteessa filmitähteen. Vapaassa yhteiskunnassa ne jotka kykenevät tarjoamaan hyödykkeitä ja palveluita, joita kuluttajat arvostavat ja ovat valmiita ostamaan, vastaanottavat juuri sen mitä kuluttajat ovat valmiita kuluttamaan. Ne jotka itsepintaisesti menevät alemmin hinnoiteltuihin ammatteihin, joko koska he suosivat sitä työtä tai he eivät ole riittävän kykeneviä korkeammin palkatuille aloille, voivat vaivoin valittaa matalan palkkansa ansaitsemista.

Jos täten tulojen epätasa-arvo on väistämätön seuraus vapaudesta, tällöin on myös epätasa-arvo kontrollista. Missä tahansa organisaatiossa, oli se sitten liikeyritys, maja tai bridge-kerho, tulee aina olemaan vähemmistö ihmisiä, jotka nousevat johtajien asemaan, ja toisia, jotka pysyvät seuraajina rivijäseninä. Robert Michels havaitsi tämän erääksi merkittäväksi laiksi sosiologiassa, ”Oligarkian rautaiseksi laiksi.” Kaikessa järjestäytyneessä toiminnassa aihepiiristä riippumatta pienestä määrästä ihmisiä tulee ”oligarkkisia” johtajia ja muut tulevat seuraamaan heitä.

Markkinataloudessa johtajat, ollen tuottavampia tyydyttämään kuluttajia, tulevat väistämättä ansaitsemaan enemmän rahaa kuin rivijäsenet. Muissa organisaatioissa ero ilmenee ainoastaan kontrollissa. Mutta molemmissa tapauksissa kyvykkyys ja mielenkiinto valitsevat ne, jotka nousevat huipulle. Parhain ja omistautunein teräksen tuottaja nousee teräsyrityksen johtajuuteen; kaikkein kyvykkäin ja energisin tapaa nousta paikallisen bridge-kerhon johtoon ja niin edelleen.

Pitää paikkansa, että tämä kyvykkyyden ja omistautumisen prosessi oman tasonsa löytämisessä toimii parhaiten ja jouhevimmin instituutioissa kuten markkinatalouden liikeyrityksissä. Siinä jokainen yritys asettuu rahallisten voittojen ja kuluttajille sopivilla tuotteilla myytyjen tulojen ansaitsemisen järjestyksen alaiseksi. Jos johtaja tai työntekijä epäonnistuu työssään, voittojen menetys tarjoaa hyvin nopea signaalin siitä että jotain on pielessä ja että näiden tuottajien tulee korjata toimiaan. Markkinoiden ulkopuolisilla organisaatioilla, joille voitot eivät tarjoa testiä tehokkuudesta, voi muilla varsinaisen toimintaan kuulumattomilla ominaisuuksilla olla paljon helpommin merkitystä oligarkian jäsenten valinnassa. Siten paikallinen bridge-kerho saattaa valita johtajansa ei pelkästään kyvykkyyden ja kerhon toimintaan omistautumisen perusteella, vaan myös epäolennaisilla jäsenyyden suosimilla rodullisilla tai fyysisillä ominaispiirteillä. Tämä tilanne on paljon vähemmän todennäköinen silloin, kun altistutaan rahallisille tappioille myöntymällä tällaisille ulkoisille tekijöille.

Tarvitsee vain katsoa ympärilleen jokaista ihmisen toimintaa tai organisaatiota, pientä tai suurta, poliittista, taloudellista, hyväntekeväisyyttä tai viihteellistä, nähdäkseen oligarkian rautaisen lain yleismaailmallisuuden. Esimerkiksi viidenkymmenen jäsenen bridge-kerhossa, sen juridisesta muodosta välittämättä, suurin piirtein puolitusinaa pyörittää toimintaa. Michels löysi itse asiassa oligarkialain havainnoimalla jäykkää, byrokraattista, oligarkkista hallintoa, joka vallitsi 1800-luvun Euroopan sosiaalidemokraattisissa puolueissa, vaikka nämä puolueet olivat mukamas omistautuneet tasa-arvolle ja työnjaon hävittämiselle.[50] Ja nimenomaisesti ilmiselvään tulojen, vallan ja oligarkkisen hallinnon jähmettyneeseen epätasa-arvoon  Neuvostoliiton tasa-arvoon pyrkinyt uusi vasemmisto tuli täysin pettyneeksi. Kukaan ei ylistä Brežneviä tai Kosyginiä.

Uuden vasemmiston pyrkimys tasa-arvolla paeta oligarkialain epätasa-arvoa ja oligarkiaa selittää sen epätoivoiset ponnistelut päättää eliittijohtajuus sen omissa organisaatioissa. (Taatusti ei ole mitään viitteitä valta-eliitin minkäänlaisesta häviämisestä usein ylistetyssä Kuubassa tai Kiinassa.) Uuden vasemmiston aikainen tarmokkuus tasa-arvon suuntaan ilmeni ”osallistuvan demokratian” käsitteenä. Sen sijaan että organisaation jäsenet valitsisivat eliitti-johtajuuden, teorian mukaan, jokainen henkilö osallistuisi tasa-arvoisesti kaikkeen organisaation päätöksentekoon. Todennäköisesti tämä jokaisen yksilön suoran ja tiiviin osallistumisen tunne selittää massojen kiivaan innokkuuden hyvin aikaisessa vaiheessa Neuvostovenäjän ja Kuuban vallankumouksellisissa hallinnoissa – innokkuuden joka nopeasti katosi väistämättömän oligarkian alkaessa tulla kontrolliin ja massaosallistumisen hävitessä.

Vaikka osallistuviksi demokraateiksi havittelevat ovat osoittaneet kovaa yhteiskuntamme byrokraattisen hallinnon kritiikkiä, itse käsite sitä sovellettaessa törmää hyvin pikaisesti oligarkialakiin. Sillä jokainen joka on istunut minkä tahansa osallistuvaa demokratiaa soveltavan organisaation kokouksissa, tuntee nopeasti kehittyvän voimakkaan kyllästymisen ja tehottomuuden. Sillä jos jokaisen henkilön täytyy osallistua yhtäläisesti kaikkiin päätöksiin, päätöksiin omistetun ajan pitää tulla lähes rajattomaksi, ja organisaation prosesseista syntyy sinänsä oma elämä osallistujille. Tämä on yksi syy siihen miksi monet uuden vasemmiston organisaatioista alkavat nopeasti vaatimaan jäseniensä asumista kommuuneissa ja koko elämänsä omistamista organisaatiolle – varsinaisesti sulauttaakseen elämänsä organisaatioon. Sillä jos he todella elävät ja toimivat osallistuvassa demokratiassa, he tuskin pystyvät tekemään muuta. Mutta tästä konseptin pelastamisen pyrkimyksestä huolimatta, väistämätön kokonaistehottomuus ja kokonaisvaltainen ikävystyminen varmistavat, että ainoastaan kaikkein tarmokkaimmin omistautuneet eivät hylkää organisaatiota. Lyhyesti, jos se voi ollenkaan toimia, osallistuva demokratia voi toimia ainoastaan niin pienissä ryhmissä, että ne ovat itse asiassa ”johtajia” ilman seuraajia.

Loppupäätelmänä,  jotta mikään organisaatio voi menestyä, sen täytyy lopulta päätyä erikoistuneiden ”ammattilaisten,” sen tehtäviin omistautuneiden ja toteuttamaan kykenevien henkilöiden vähemmistön käsiin. Kummallista kylläkin, juuri  Lenin, huolimatta hänen tyhjistä puheistaan tasa-arvoisen kommunismin äärimmäisen ihanteen puolesta, tunnisti että onnistuakseen myös vallankumouksen tulee olla omistautuneiden ammattilaisten, ”edelläkävijöiden” vähemmistön johtama.

Lisäksi uuden vasemmiston intensiivinen pyrkimys tasa-arvoon selittää sen omalaatuisen koulutuksen teorian – teorian, jolla on ollut erittäin merkittävä vaikutus nykyiseen opiskelijaliikkeeseen Amerikan yliopistoissa viime vuosina. Teorian mukaan, päinvastoin kuin ”vanhanaikaisissa” opetuksen käsitteissä, opettaja ei tiedä enempää kuin kukaan hänen oppilaistaan. Siten kaikki ovat ”tasa-arvoisissa” olosuhteissa; kukaan ei ole missään suhteessa toista parempi. Koska ainoastaan imbesilli väittäisi todella, että oppilas tietäisi yhtä paljon kyseessä olevan aihealueen sisällöstä kuin hän professorinsa, tätä tasa-arvon väitettä on puolustettu argumentoimalla sisällön hylkäämiseksi luokkahuoneessa. Tämä sisältö, vakuuttaa uusi vasemmisto, on ”irrelevanttia” oppilaalle, ja siten soveltumaton osa opetuksellista prosessia. Ainoa sovelias aihe luokkahuoneeseen ei ole keskeiset totuudet eikä määrätty lukemisto tai aiheet, vaan avoin, vapaamuotoinen osallistuva keskustelu oppilaan tunteista, koska ainoastaan hänen tunteesta ovat todella ”relevantteja” oppilaalle. Ja koska luennoiva metodi totta kai viittaa siihen, että luennoiva professori tietää enemmän kuin oppilaat joilla hän jakaa tietoa, saa myös luennot mennä. Tällainen on uuden vasemmiston esittämä ”opetuksen” karikatyyri.

Eräs kysymys, jonka tämä oppi herättää, ja johon uusi vasemmisto ei koskaan ole todella vastannut, on luonnollisesti, miksi oppilaiden tulisi ylipäätänsä olla yliopistoissa. Mikseivät he voisi yhtä hyvin toteuttaa näitä avoimia keskusteluja tunteistaan kotona tai naapuriston karkkikaupassa? Tosiaankin tässä koulutuksellisessa teoriassa koululla ei ole sinänsä mitään erityistä tehtävää; siitä tulee tosiasiallisesti paikallinen karkkikauppa, ja se myös sulautuu itse elämään. Mutta silloin jälleen kerran, mihin koulua tarvitaan ollenkaan? Ja miksi oppilaiden tulisi tosiasiallisesti maksaa lukukausimaksuja ja tiedekunnan vastaanottaa palkkaa heidän olemattomista palveluksistaan? Jos kaikki ovat todella tasa-arvoisia, miksi pelkästään tiedekunnalle maksetaan?

Joka tapauksessa tunteiden painottaminen kurssien rationaalisen sisällön sijaan varmista tasa-arvoisen koulun; tai paremminkin, koulu sinänsä saattaa kadota, mutta ”kurssit” ovat varmasti tasa-arvoisia, sillä jos ainoastaan ”tunteista” keskustellaan, silloin varmasti jokaisen tunteet ovat kutakuinkin ”tasa-arvoisia” muiden kanssa. Heti kun järki, äly ja saavutukset sallitaan täydessä mitassaan, epätasa-arvon demoni tulee nopeasti nostamaan esiin ruman päänsä.

Jos täten luonnollinen kykyjen ja intressien epätasa-arvo ihmisten välillä tekee eliiteistä väistämättömiä, ainoa järkevä vaihtoehto on hylätä tasa-arvon harha ja hyväksyä yleinen välttämättömyys johtajilla ja seuraajille. Libertaristin, vapaan yhteiskunnan aatteelle omistautuneen henkilön, tehtävä ei ole parjata eliittejä, jotka, kuten tarve vapaudelle, juontuvat suoraan ihmisen luonnosta. Libertaristin päämäärä on paremminkin muodostaa vapaa yhteiskunta, yhteiskunta jossa jokaisella henkilöllä on vapaus löytää paras tasonsa. Tällaisessa vapaassa yhteiskunnassa jokainen on ”tasa-arvoinen” ainoastaan vapaudessa, samaan aikaan ollen erilainen ja poikkeava kaikilla muilla tavoin. Tässä yhteiskunnassa eliitit, kuten kaikki muutkin, ovat vapaita nousemaan parhaalle tasolleen.

Jeffersonin termistöllä, tulemme löytämään ”luonnollisia aristokraatteja,” jotka nousevat kaikilla alueilla huomattavuuteen ja johtajuuteen. Tarkoituksena on antaa näiden luonnollisten aristokraattien nousta, eikä ”keinotekoisten aristokraattien” hallita – niiden jotka hallitsevat pakkovallan keinoin. Keinotekoiset aristokraatit, pakottavat oligarkit, ovat henkilöitä, jotka nousevat valtaan loukkaamalla kanssaihmistensä vapauksia, kieltämältä heiltä heidän vapautensa. Luonnolliset aristokraatit päinvastaisesti elävät vapaudessa ja harmoniassa kanssaihmistensä kanssa, ja nousevat harjoittamalla yksilöllisyyttään ja korkeimpia lahjojaan palvelemalla lähimmäisiään, joko organisaatiossa tai tuottamalla kuluttajille tehokkaasti. Itse asiassa pakottavat oligarkit nousevat poikkeuksetta valtaan tukahduttamalla luonnollisia eliittejä, muiden ihmisten kanssa; kaksi johtajuuden laatua ovat vastakohtaisia.

Valitaan hypoteettinen esimerkki mahdollisesta konfliktin tapauksesta näiden kahden erilaisen eliittiluokan välillä. Suuri joukko ihmisiä ryhtyy vapaaehtoisesti ammattijalkapalloon, myyden palveluksiaan innokkaalle kuluttavalle yleisölle. Huipulle nousee nopeasti parhaiden luonnollinen eliitti – kaikkein kyvykkäimmät ja sitoutuneemmat – jalkapallon pelaajat, valmentajat ja pelin järjestäjät. Tässä meillä on esimerkki luonnollisen eliitin noususta vapaassa yhteiskunnassa. Sitten valtiota kontrolloiva valtaeliitti päättää viisaudessaan, että kaikki ammattiurheilijat, ja erityisesti jalkapalloilijat, ovat pahoja. Valtio tekee ammattilaisjalkapallosta laitonta ja sen sijaan määrää kaikki ottamaan osaa paikalliseen eurytmian kerhoon massaosallistumisen korvaajana. Tässä valtion hallitsijat ovat selkeästi pakottava oligarkia, ”keinotekoinen eliitti,” käyttäen voimaa alistaakseen vapaaehtoisen tai luonnollisen eliitin (yhtälailla loppuväestön kanssa).

Libertaristista näkemystä vapaudesta, valtiosta, yksilöllisyydestä, kateudesta ja pakkovallasta vastaan luonnolliset eliitit ei ole koskaan ilmaistu ytimekkäämmin tai suuremmalla tarmolla kuin H.L. Mencken toimesta:

”Kaikki hallinnot ovat pohjimmiltaan salaliitto ihmisen ylivoimaisuutta vastaan: sen yksi pysyvä päämäärä on alistaa ja rampauttaa häntä. Jos se on aristokraattinen järjestäytymisessään, silloin se pyrkii suojelemaan henkilöä, joka on ainoastaan laissa ylivoimainen, siltä henkilöltä, joka on tosiasiallisesti ylivoimainen; jos se on demokraattinen, silloin se pyrkii suojelemaan henkilöä, joka on kaikilla tavoin molempia vähäisempi. Eräs sen päätehtävistä on pitää ihmiset kurissa pakottamalla, tehdä heistä mahdollisimman paljon yhdenlaisia ja mahdollisimman paljon riippuvaisia toisistaan, etsiä ja taistella ihmisten omaperäisyyttä vastaan. Se näkee originaalisessa ideassa ainoastaan mahdollisen muutoksen ja siten sen etuoikeuksien loukkauksen. Kaikkein vaarallisin henkilö kaikille hallinnoille on ihminen, joka kykenee omaan ajatteluun, ilman vallitsevia uskomuksia ja tabuja.”[51]

Vastaavasti libertaristinen kirjoittaja Albert Jay Nock näki vasemmiston ja oikeiston välisessä ristiriidassa

”pelkästään kamppailun kahden ihmismassan ryhmän välisen kamppailun, yhden suuren ja köyhän, toisen pienen ja rikkaan … Kamppailun päämääränä oli valtiokoneiston kontrollista saatavat aineelliset hyödyt. On helpompaa ottaa haltuun varallisuutta (tuottajilta) kuin tuottaa sitä; ja niin kauan kuin valtio tekee varallisuuden haltuunotosta laillistetun etuoikeuden asian, niin kauan kinastelu tästä etuoikeudesta jatkuu.”[52]

Helmuct Schoeckin [Envy](http://www.mises.org/store/Envy-A-Theory-of-Social-Behavior-P244.aspx) esittää vahvan perustelun näkemykselle, että nykyaikainen tasa-arvon pyrkimys sosialismiin ja vastaaviin aatteisiin on erilaisen ja poikkeavan kateuden mielistelyä, mutta sosialistisella pyrkimyksellä poistaa kateutta tasa-arvolla ei ole koskaan mitään toivoa onnistumisesta. Sillä aina tulee olemaan henkilökohtaisia eriävyyksiä kuten ulkonäössä, kyvyissä, terveydessä, hyvässä ja huonossa onnessa, joita ei mikään tasa-arvon ohjelma, kuinka ankara tahansa, ei voi pyyhkiä pois, ja joihin kateus pystyy kiinnittämään huomionsa.

Viitteet:

[1] Vapauden, erilaisuuden ja jokaisen yksilön kehityksen keskinäisistä suhteista, katso Wilhelm von Humboldtin klassinen teos, The Limits of State Action (Cambridge University Press, 1969). Vapauden välttämättömyydestä yksilöllisyyden kehityksessä, katso myös Josiah Warren, Equitable Commerce (New York: Burt Franklin, 1965) ja Stephen Pearl Andrews, The Science of Society (London: C. W. Daniel, 1913).

[2] Ekonomistit Bauer ja Yamey vakuuttavasti määrittävät taloudellisen kehityksen ”avoinna olevien vaihtoehtojen määrän laajentumisena ihmisille kuluttajina ja tuottajina.” Peter T. Bauer ja Basil S. Yamey, The Economics of Underdeveloped Countries (Cambridge: Cambridge University Press, 1957), s. 151.

[3] Katso George J. Stigler, “The Division of Labor is Limited by the Extent of the Market,” Journal of Political Economy (June, 1951), s. 193.

[4] Ludwig von Mises, Socialism: An Economic and Sociological Analysis (New Haven: Yale University Press, 1951), s. 292–95, s. 303.

[5] Historioitsijat ovat viime vuosikymmeninä muistuttaneet meitä, ettei Englanissa eikä myöskään Yhdysvalloissa valtio rajoittanut itseään tiukasti laissez fairen ajatukseen. Pitää paikkansa; mutta meidän tulee verrata tätä aikakautta valtion rooliin aiempiin – ja myöhempiin – päiviin nähdäksemme eron merkittävyyden. Täten, cf. Karl Wittfogel, Oriental Despotism (New Haven: Yale University Press, 1957).

[6] Uusi vasemmisto esimerkiksi sivuuttaa ja halveksuu Marshall Titoa huolimatta hänen yhtäläisen merkittävästä roolista marxilaisena vallankumouksellisena, sissijohtajana ja kapinallisena Neuvostovenäjän sanelua vastaan. Syynä, kuten alempana tullaan näkemään, on Titon uraauurtavuus siirtymisessä marxismista yksilön filosofiaan ja markkinatalouteen.  
    
 [7] Luonnollisesti on vaikeaa nähdä kuinka aineettomia palveluita voitaisiin tuottaa lainkaan ilman ”erkaantumista,” Kuinka esimerkiksi opettaja voi opettaa, jos hänen ei sallita ”erkaannuttavan” koulutuspalveluitaan tarjoamalla niitä oppilailleen?

 [8] Täten, katso Alexander Gray, The Socialist Tradition (London: Longmans, Green, 1947), s. 306, 328.

[9] Karl Marx, Critique of the Gotha Programme (New York: International Publishers, 1938), s. 10.

[10] Lainaus Graystä, The Socialist Tradition, s. 328. Gray huvittavasti lisää: “Lyhyt viikonloppu maatilalla on saattanut vakuutta Marxin siitä, että karjalla itsellään saattaa olla eräitä vastalauseita tulla paimennetuksi illalla tällaisella epämuodollisella tavalla.”

[11] August Bebel, in Women and Socialism. Lainattuna Mises, Socialism, s. 190n.

[12] Viime aikainen uutisraportti paljasti, että Kiina on nyt pehmentänyt hyökkäystään älyllistä työvoimaansa vastaan. Oppilaiden ja työläisten vaihtaminen keskenään näyttää toimineen huonosti, on tullut ilmi, että ”opettajien ja teknisen koulutuksen puute on hankaloittanut teollista kehitystä ja tuotantoa viime vuosina.” Lisäksi, ”työläiset eivät usein vaikuta tulleen karaistuneiksi, vaan pehmentyneen altistumisessaan toimettomampaan elämään, taasen monet opiskelijat sen sijaan että kokisivat elämän maatilalla palkitsevana, pakenevat Kiinasta tai tekevät itsemurhan.” Lee Lescase, “China Softens Attitude on Profs. School Policy,” The Washington Post (July 23, 1970), s. A12.

[13] Utopistisesta sosialistista, katso Mises, Socialism, s. 168.

[14] On todennäköistä,  että Maon erityiselle omistautumiselle kommunistisille aatteelle vaikutti hänen anarkistina olemisensa ennen marxilaiseksi tulemistaan.

[15] Lainattuna Gray, The Socialist Tradition, s. 328.

[16] Kursiivi Leninin. V.I. Lenin, [Left-Wing Communism: An Infantile Disorder](https://www.marxists.org/archive/lenin/works/1920/lwc/).

[17] Mises, Socialism, s. 190.

[18] Gray, The Socialist Tradition, s. 328.

[19] Quoted in Mises, Socialism, s. 164.

[20] Näin eräs uuden vasemmiston lehden, The Guardian, pääkritiikki siitä eronneen The Liberated Guardianin taholta oli, että ensimmäinen toimi samaan tapaan kuin mikä tahansa ”porvarillinen” lehti erikoistuneine toimittajineen, puhtaaksikirjoittajineen, oikolukijoineen, liikehenkilöstöineen jne. Jälkimmäisen tulleessa pyöritetyksi ”kollektiivin” toimesta, jossa väitetysti kaikki tekevät kaikkia tehtäviä ilman erikoistumista. Samaa kritiikkiä, samalla ratkaisulla, sovellettiin naisten puoluekokouksessa, jossa konfiskoitiin uuden vasemmiston viikkolehti, Rat. Eräät ”naisten vapautusliikkeen” ryhmät ovat olleet niin äärimmäisiä pyrkimyksessään poistaa yksilöllisyyttä, että he kieltäytyvät tunnistamasta yksilöllisten henkilöiden, kirjoittajien tai puolestapuhujien nimiä.

[21] Näin shokkina ortodokseille kommunisteille ympäri maailmaa tuli vuonna 1958 Yugoslavian kommunistien liiton ohjelma, joka julisti yksilön ”henkilökohtainen intressi … on yhteiskunnallista kehitystämme liikuttava voima … Henkilökohtaisen intressin kategorian tasapuolisuus perustuu tosiasiaan, että [Yugoslavian] sosialismi … ei voi alistaa ihmisen henkilökohtaista onnellisuutta mihinkään ulkopuolisiin ”tavoitteisiin” tai ”korkeampiin päämääriin,” sillä sosialismin korkeimmat tavoitteet ovat  ihmisen henkilökohtainen onnellisuus.” Kommunist (Belgrade), August 8, 1963. Lainattuna  R. V. Burks, “Yugoslavia: Has Tito Gone Bourgeois?” East Europe (August, 1965), s. 2–14. Katso myös T. Peter Svennevig, “The Ideology of the Yugoslav Heretics,” Social Research (Spring, 1960), s. 39–48. Ortodoksikommunistien hyökkäyksistä, katso Shih Tung-Hsiang, “The Degeneration of the Yugoslav Economy Owned by the Whole People,” Peking Review (June 12, 1964), s. 11–16; ja “Peaceful Transition from Socialism to Capitalism?” Monthly Review (March, 1964), s. 569–590.

[22] John W. Aldridge, In the Country of the Young (New York: Harper & Row, 1970).

[23] Lainattuna Mises, Socialism, s. 304.

[24] Näiden vanhoillisten ajattelijoiden vahvasta vaikutuksesta 1800-luvun marxilaisten ja sosialistien yksilönvastaisuudelle, katso erityisesti Leon Bramson, The Political Context of Sociology (Princeton: Princeton University Press, 1961), s. 12–16 ja passim.

[25] Katso Ellulin kritiikki Charles Silbermanin, The Myths of Automation (New York: Harper & Row, 1966), s. 104–105.

[26]  Täten, katso Tom Wolfen tarkkaavaisen satiirinen artikkeli, “Radical Chic: That Party at Lenny’s,” New York (June 8, 1970).

[27] Tämä alkukantaisen palvonta läpäisee Polanyisin kirjan, joka yhdessä kohtaa soveltaa vakavasti termiä ”ylhäinen sivistymätön” Etelä-Afrikan kaffiireihin. Karl Polanyi, The Great Transformation (Boston: Beacon Press, 1957), s. 157.

[28] Molemmat sekä passiivinen että heimollinen uuden vasemmiston kulttuurin aspekti sisältyivät sen ”Woodstock kansakunnan” ihanteeseen, jossa sadattuhannet laumankaltaiset, erilaistumattomat nuoret rypivät passiivisesti mudassa kuunnellen heidän heimollista musiikkiaan.

[29] Irving Babbitt, Rousseau and Romanticism (New York: Meridian Books, 1955), s. 53–54. Uuden vasemmiston passiivisuuden, alkukantaisuuden, epärationaalisen ja yksilöllisyyden hajaantumisen painotus saattaa selittää taolaisen ja buddhalaisen filosofian nykyisen suosion. Katso ibid., s. 297ff.

[30] Mises, Socialism, s. 304.

[31] Mises, Socialism, s. 305.

[32] Silberman, The Myths of Automation, s. 104–105.

[33] Alkukantaisten heimojen käyttämä magia ei myöskään ole mikään todiste ylivoimaisesta, ”idealistisesta” verrattuna maallisiin, ”aineellisiin,” päämääriin. Päinvastoin, maagiset riitit olivat perusteettomia ja virheellisiä keinoja, joilla heimot toivoivat saavuttavansa tällaisia aineellisia päämääriä kuten hyvää satoa, vesisadetta jne. Siten Uuden-Guinean Cargo-lahko, havainnoidessaan eurooppalaisten ruuan hankintaa ulkomailta paperinpalasia lähettämällä, matki eurooppalaisia kirjoittamalla rituaalisia lauseita paperinpalasille ja lähettämälle ne merelle, jonka jälkeen he odottivat lasteja ulkomailta. Cf. Ludwig von Mises, Epistemological Problems of Economics (Princeton: D. Van Nostrand, 1960), s. 62–66, 102–105.

[34] Bronislaw Malinowski, Magic, Science, Religion and Other Essays (New York: Doubleday Anchor Books, 1955), s. 27–31Katso myös Mises, Epistemological Problems of Economics.

[35] Katso inspiroiva keskustelu Peter T. Bauer, West African Trade (Cambridge: Cambridge University Press, 1954).

[36] Bernard J. Siegel, “Review of Melville J. Herskovits, Economic Anthropology,” American Economic Review (June, 1953), s. 402. Yksilöllisyyden kehittymisestä Etelä-Afrikan Pondojen keskuudessa, katso Bauer and Yamey, The Economics of Underdeveloped Countries, s. 67n. Katso myös Raymond Firth, Human Types (New York: Mentor Books, 1958), s. 122; Sol Tax, Penny Capitalism: A Guatemalan Indian Economy (Washington, D.C., 1953); ja Raymond Firth ja Basil S. Yamey, eds., Capital, Saving and Credit in Peasant Societies (Chicago: Aldine, 1963).

[37] Bauer, West African Trade, s. 8. Katso myös Bauer and Yamey, The Economics of Underdeveloped Countries, s. 64–67. Vastaavasti, Professor S. Herbert Frankel raportoi kuinka länsiafrikkalaiset tavanomaisesti odottavat  pankkien sisäänkäyntien ulkopuolella törmätäkseen sukulaisiinsa pyytääkseen heiltä rahaa heidän lähtiessään. Jokainen henkilö, joka säästää rahaa. joutuu näkemään paljon vaivaa peittääkseen todellisen asemansa sukulaisiltaan. Lainattuna Helmut Schoeck, Envy: A Theory of Social Behaviour (New York: Harcourt, Brace & World, 1970), s. 59–60. Afrikan natiivien vastaanottavaisuudesta markkinatalouden kannustimille, katso (Bauerin lisäksi), (West African Trade) Peter Kilby, “African Labour Productivity Reconsidered,” Economic Journal (June, 1961), s. 273–291.

[38] Viitatut teokset ovat Clyde Kluckhohn, The Navaho (Cambridge: Harvard University Press, 1946) ja Navaho Witchcraft (1944; Boston: Beacon Press, 1967); Allan R. Holmberg, Nomands of the Lon Bow: The Siriono of Eastern Bolivia (Washington, D.C.: U.S. Government Printing Office, 1950); Sol Tax, “Changing Consumption in Indian Guatemala,” Economic Development and Cultural Change (1957); ja Oscar Lewis, Life in a Mexican Village: Tepoztlan Restudied (Urbana, Ill.: University of Illinois Press, 1951). Katso Schoeck, Envy, s. 26–61.

[39] Katso Schoeck, Envy, s. 50.

[40] Gerardo ja Alicia Reichel-Dolmatoff, The People of Aritama-The Cultural Personality of a Colombian Mestizo Village (Chicago: University of Chicago Press, 1961), s. 396. Lainattuna Schoeck, Envy, s. 51–52.

[41] Watson ja Samora “Subordinate Leadership in a Bicultural Community: An Analysis,” American Sociological Review, Vol. 19, No. 4 (Aug., 1954), s. 413–421.

[42] Eric Wolf, “Types of Latin American Peasantry: A Preliminary Discussion.” American Anthropologist New Series, Vol. 57, No. 3, Part 1 (Jun., 1955), s. 460.

[43] Schoeck, Envy, s. 47.

[44] Schoeck, Envy, s. 31.

[45] Mises, Socialism, s. 463–464. Katso myös José Ortega y Gasset, The Revolt of the Masses (New York: W.W. Norton, 1932), s. 63–65.

[46] José Ortega y Gasset, The Revolt of the Masses (New York: W. W. Norton, 1932), s. 97.

[47] José Ortega y Gasset, The Revolt of the Masses (New York: W. W. Norton, 1932), s. 98, 84. Ortegalle, suuri väijyvä vaara on, että massaihmiset tulevat lisääntyvästi käyttämään valtiota ”murskaamaan alleen jokaisen luovan vähemmistön joka häiritsee sitä – häiritsee sitä millään tavalla: politiikassa, liike-elämässä.” Ibid., s. 133.

[48] Roger J. Williams, Free and Unequal: The Biological Basis of Individual Liberty (Austin, Texas: University of Texas Press, 1953), s. 4–5. Williams lisää:  
 Eikö meidän rakkautemme vapautta kohtaan, joka vaikuttaa olevan sisäsyntyisenä meissä kaikissa, nojaa suoraan eriarvoisuuksiimme? Jos me kaikki syntyessä omaisimme kaikki mahdolliset maut … välittäisimmekö vapaana olemisesta niiden kokemiseksi kuten yksilöllisesti haluamme? … Minulle vaikuttaa selvältä, että vapauden ajatus seuraa välittömästi tästä ihmisen erilaisuudesta. Jos olisimme kaikki samanlaisia, ei vaikuttaisi olevan tarvetta vapauden kaipuulle; ”oman elämä eläminen” olisi tyhjää, tarkoituksetonta ilmaisua. (Ibid., s. 5, 12.)

[49] Herbert Spencer, Social Statics (London: John Chapman, 1851), s. 76–78. Loppuosassa kirjaa Spencer tuo esiin hänen perusperiaatteensa käytännölliset vaikutukset. the Law of Equal Liberty kritiikkiä, katso Murray N. Rothbard, Power and Market (Menlo Park, Calif.: Institute for Humane Studies, 1970), s. 159–160.

[50] Robert Michels, Political Parties (Glencoe, Ill.: Free Press, 1949). Katso myös Gaetano Moscan erinomainen työ, The Ruling Class (New York: McGraw-Hill, 1939),  joka keskittyy vähemmistön ”hallitsevan luokan” väistämättömään valtion vallan hallussapitoon ja käyttöön.

[51] H.L. Mencken, A Mencken Crestomathy (New York: Alfred A. Knopf, 1949), s. 145.

[52] Albert Jay Nock, Memoirs of a Superfluous Man (New York: Harper, 1943), s. 121.

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/tyonjako.pdf)  
 Alkuperäinen artikkeli: [Freedom, Inequality, Primitivism, and the Division of Labor](http://mises.org/story/3009)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/valtio/ -->
# Mietteitä valtion alkuperästä ja vakaudesta – Hans-Hermann Hoppe

> Aloitan valtion määritelmällä. Mikä tekee edustajasta soveliaan määritellyksi valtioksi? Tämän edustajan täytyy pystyä vakuuttamaan, että kaikki konfliktit tietyn alueen asukkaiden kesken tuodaan hänen eteensä lopulliseen päätöksentekoon tai alistetaan hänen lopulliselle arviolleen. Erityisesti tämän edustajan täytyy pystyä vaatimaan, että kaikki konfliktit

Aloitan valtion määritelmällä. Mikä tekee edustajasta soveliaan määritellyksi valtioksi? Tämän edustajan täytyy pystyä vakuuttamaan, että kaikki konfliktit tietyn alueen asukkaiden kesken tuodaan hänen eteensä lopulliseen päätöksentekoon tai alistetaan hänen lopulliselle arviolleen. Erityisesti tämän edustajan täytyy pystyä vaatimaan, että kaikki konfliktit koskien häntä itseään ratkaistaan hänen tai hänen edustajansa toimesta. Ja sisältyen valtaan syrjäyttää kaikki muut lopullisena tuomarina, toisena valtiolle luonteenomaisena piirteenä, on edustajan valta verottaa: yksipuolisesti määrittää hinta jonka oikeuden etsijät joutuvat maksamaan hänelle palveluksistaan.

Tämän valtion määritelmän perusteella on helppo ymmärtää valtion kontrolloimisen halun olemassaoloa. Sillä se kuka on tietyllä alueella lopullisen sovintomenettelyn monopolisti, pystyy määrittämään lait. Ja se kuka pystyy laatimaan lait, voi myös verottaa. Tämän on varmasti kadehdittava positio.

Hiukan vaikeampaa on ymmärtää kuinka kukaan pystyy onnistumaan valtion kontrolloimisessa. Miksi muut sietäisivät tällaista instituutiota?

Haluan lähestyä epäsuorasti vastausta tähän kysymykseen. Oletetaan sinun ja kaverisi kontrolloivan tällaista epätavallista instituutiota. Mitä tekisit ylläpitääksesi asemaasi (oletuksella ettei sinulla olisi mitään moraalisia tunnontuskia)? Palkkaisit varmasti osalla verotuloistasi kovanaamoja. Ensinnäkin: pitääksesi alamaisesi keskenään rauhassa, jotta he pysyvät tuottavina ja jotta on jotain verotettavaa tulevaisuudessakin. Mutta vielä tärkeämpänä, koska saatat tarvita näitä kovanaamoja omaksi suojelukseksesi, jos ihmiset sattuisivat heräämään dogmaattisesta unestaan ja haastamaan sinut.

Tämä ei kuitenkaan toimi jos sinä ja kaverisi olette pieni vähemmistö suhteessa alamaisten määrään nähden. Sillä vähemmistö ei pysty pitkäaikaisesti hallitsemaan enemmistöä pelkästään puhtaalla voimankäytöllä. Sen täytyy hallita mielipiteellä. Väestön enemmistö tulee saada vapaaehtoisesti hyväksymään valtasi. Tämä ei tarkoita, että enemmistön tulee hyväksyä jokaista tekoasi. Itse asiassa se saattaa pitää useita toimintatavoistasi virheellisinä. Kuitenkin sen tulee uskoa valtio-instituution oikeutukseen sinänsä, ja siten jos tietty politiikka saattaa olla väärin, tällainen virhe on vahinko, jota tulee sietää valtion tarjoamien suurempien hyveiden näkökulmasta.

Silti kuinka väestön enemmistö voidaan vakuuttaa uskomaan tähän? Vastaus on: ainoastaan älymystön avulla.

Kuinka saat älymystön työskentelemään kanssasi? Vastaus tähän on helppo. Markkinoiden kysyntä älyllisille palveluille ei ole erityisen korkea tai vakaa. Älymystö olisi massojen hetkellisten arvojen armoilla, ja massat eivät ole kiinnostuneita älyllis-filosofisista pohdinnoista. Valtio sen sijaan pystyy suojelemaan älymystön tyypillisesti ylipaisuneita egoja ja tarjoamaan heille lämpöisen, turvallisen ja pysyvän sopen koneistostaan.

Kuitenkaan ei riitä että työllistät joitain älykköjä. Joudut pohjimmiltaan palkkaamaan heidät kaikki, jopa niiltä alueilta jotka ovat hyvin kaukana päähuolenaiheistasi: tarkoittaen filosofiaa, yhteiskuntatieteitä ja humanistisia tieteitä. Sillä esimerkiksi matematiikan tai luonnontieteiden parissa työskentelevät älyköt pystyvät luonnollisesti ajattelemaan itsenäisesti ja muuttumaan näin potentiaalisesti vaarallisiksi. Näin ollen on tärkeätä, että turvaat myös heidän lojaalisuutensa valtiota kohtaan. Toisin ilmaistuna: sinusta täytyy tulla monopolisti. Ja tämä onnistuu parhaiten, jos kaikki opetukselliset laitokset lastentarhoista yliopistoihin tuodaan valtion kontrollin alaisiksi ja kaikki opetus ja tutkiva henkilöstö ovat valtion valtuuttamia.

Mutta mitä jos ihmiset eivät halua tulla koulutetuiksi? Tästä syystä koulutus tulee tehdä pakolliseksi; ja jotta ihmiset alistetaan valtion kontrolloimalle opetuksella mahdollisimman pitkäksi aikaa, kaikki tulee julistaa tasa-arvoisesti oppimiskelpoisiksi. Luonnollisesti älymystö tietää tällaisen pyrkimyksen tasa-arvoon virheelliseksi. Silti älyttömyyksien julistaminen, kuten että jokainen on potentiaalisesti Einstein kunhan hänelle tarjotaan riittävästi opetuksellista huomiota, miellyttää massoja ja puolestaan tarjoaa lähes rajoittamattoman kysynnän älyllisille palveluille.

Mikään näistä ei luonnollisestikaan takaa oikeaa valtiollista ajattelua. Kuitenkin oikean lopputuloksen vetämisessä auttaa varmasti, jos tulee oivaltaneeksi että ilman valtiota saattaa olla ilman työtä ja joutua harjoittelemaan käsien parissa työskentelyä huoltoasemalla sen sijaan että keskittyisi kiireellisiin ongelmiin kuten syrjäytymiseen, oikeudenmukaisuuteen, hyväksikäyttöön, sukupuoliroolien häviämiseen tai eskimoiden, hopien tai zulujen kulttuureihin.

Joka tapauksessa vaikka älymystö kokisi tulleensa aliarvostetuksi sinun taholta, toisin sanoen tietyn valtion hallinnon osa-alueelta, he tietävät että apu voi tulla ainoastaan toiselta valtion hallinnon osa-alueelta, muttei älyllisellä rynnäköllä valtion instituutiota vastaan sinänsä. Sen vuoksi on tuskin yllättävää, että tosiasiallisesti ylivoimainen nykyaikaisen älymystön enemmistö, mukaan lukien useimmat konservatiivit ja niin kutsut vapaiden markkinoiden intellektuellit, ovat pohjimmiltaan ja filosofialtaan valtion tukijoita.

Onko valtion työ kantanut hedelmää älymystön osalta? Sanoisin niin. Jos kysytään onko valtio-instituutio välttämätön, en usko että on liioittelua sanoa että 99 prosenttia kaikista ihmisistä vastaisivat epäröimättä kyllä. Ja silti tämä menestys makaa melko epävarmalla pohjalla, ja koko valtiollinen rakennelma voidaan saattaa nurin pelkästään asettamalla intellektuellien työt vastakkain intellektuellien vastaisten intellektuellien, kuten tapaan heitä kutsua, työllä.

Ylivoimainen enemmistö valtion tukijoista eivät ole filosofisia tukijoita, tarkoittaen että he olisivat ajatelleet asiaa. Useimmat ihmiset eivät ajattele paljoakaan mitään filosofista. He keskittyvät arkielämään, ja siinä kaikki. Joten pääosa tuesta juontuu pelkästä tosiasiasta että valtio on olemassa, ja on ollut olemassa niin kauan kuin he pystyvät muistamaan (ja tämä ei tyypillisesti ulotu omaa elämää pidemmälle). Toisin sanoen valtiollisen älymystön suurin saavutus on, että he ovat ruokkineet massojen luonnollista älyllistä laiskuutta (tai kyvyttömyyttä) ja eivät ole koskaan sallineet asian tulla esiin vakavassa keskustelussa. Valtiota pidetään kyseenalaistamattomana osana yhteiskunnallista rakennetta.

Siten ensimmäinen ja tärkein älymystön vastaisten intellektuellien tehtävä on kohdata tämä dogmaattinen massojen syväuni tarjoamalla tarkan määritelmän valtiolle, kuten olen tehnyt alussa, ja tämän jälkeen kysyä josko tällaisessa instituutiossa on jotain todella merkittävää, outoa, omituista, epämukavaa, naurettavaa ja tosiaankin älytöntä. Olen luottavainen että tällainen yksinkertainen, määrittävä työ tuottaa jotain vakavaa epäilystä instituutiolle, jota aikaisemmin tuli pidetyksi itsestään selvänä.

Lisäksi edeten vähiten hienostuneista (ei kuitenkaan sattumalta enemmän suosituilta) valtiolle myönteisistä perusteluista hienostuneempiin: Siinä laajuudessa kuin intellektuellit ovat katsoneet lainkaan välttämättömäksi perustella valtiota, heidän kaikkein suosituin argumenttinsa, kohdattuna jo lastentarhaiässä, kuuluu seuraavasti: Mainitaan eräitä valtion toimintoja: valtio rakentaa teitä, lastentarhoja, kouluja; se jakaa postin ja laittaa poliisit kaduille. Kuvittele ettei valtiota olisi. Silloin näitä hyödykkeitä ei olisi olemassa. Sen vuoksi valtio on välttämätön.

Yliopistotasolla esitetään hiukan hienostuneempi versio samasta argumentista. Se kuuluu näin: Totta, markkinat ovat parhaita toimittamaan monia ja jopa useimpia asioita; mutta on olemassa muita hyödykkeitä joita markkinat eivät pysty tai eivät pysty toimittamaan riittävissä määrin tai laadussa. Nämä toiset niin kutsutut julkiset hyödykkeet ovat hyödykkeitä, jotka suovat ihmisille hyötyjä niiden tuottamisen tai niistä maksamisen lisäksi. Näiden hyödykkeiden eturintamassa ovat tyypillisesti koulutus ja tutkimus. Esimerkiksi koulutuksen ja tutkimuksen argumentoidaan olevan äärimmäisen arvokkaita hyödykkeitä. Niitä kuitenkin tuotettaisiin liian vähän vapaamatkustajien takia, toisin sanoen huijaajien vuoksi, jotka hyötyvät maksamatta koulutuksesta ja tutkimuksesta eduista niin kutsutun naapurivaikutuksen ansiosta. Tämän vuoksi valtion on välttämätöntä tarjota muutoin tuottamattomat tai alituotetut (julkiset) hyödykkeet kuten koulutuksen ja tutkimuksen.

Nämä valtiolliset argumentit voidaan kumota kolmen perustavanlaatuisen näkemyksen yhdistelmällä: Ensinnäkin, kuten lastentarha-argumentin kohdalla, tosiasiasta että valtio toimittaa kadut ja koulut ei seuraa että ainoastaan valtio pystyy tarjoamaan tällaiset hyödykkeet. Ihmisillä ei ole paljoakaan vaikeuksia tunnistaa tämän virheellisyyttä. Tosiasiasta että apinat pystyvät ajamaan polkupyörillä ei seuraa että ainoastaan apinat voivat ajaa pyörillä. Ja toiseksi, välittömästi seuraten tulee pitää mielessä että valtio on instituutio joka säätää lait ja verottaa; ja tämän vuoksi valtion edustajilla on hyvin vähän kannustimia tehokkaaseen tuotantoon. Valtiolliset tiet ja koulut ovat ainoastaan kalliimpia ja niiden laatu alhaisempi. Sillä valtion edustajilla on aina taipumus käyttää mahdollisimman paljon resursseja siihen mitä he ovat tekemässä, mutta työskennellä mahdollisimman vähän sen parissa.

Kolmanneksi, mitä tulee hienostuneempaan valtiolliseen argumenttiin, se pitää sisällään jo saman, lastentarhatasolla kohdatun väärinkäsityksen. Jopa silloin kun loput argumentista hyväksyttäisiin, on silti virheellistä vetää valtion julkisten hyödykkeiden tarjoamisesta johtopäätös, että ainoastaan valtio pystyy niin tekemään.

Kuitenkin merkittävämpänä tulee osoittaa, että koko argumentti osoittaa täydellistä tietämättömyyttä ihmiselämän kaikkein perustavanlaatuisemmasta tosiasiasta: nimittäin niukkuudesta. Pitää paikkansa etteivät markkinat tarjoa kaikkia haluttuja asioita. Aina tulee olemaan tyydyttämättömiä tarpeita niin kauan kuin emme asu Eedenin puutarhassa. Mutta tällaisten tuottamattomien hyödykkeiden saattaminen olemassaoloonsa vaatii niukkojen resurssien käyttöä, joita tämän seurauksena ei voida käyttää tuottamaan muita yhtälailla haluttuja tuotteita. Julkisten hyödykkeiden olemassaolo yksityisten rinnalla ei ole tässä yhteydessä tärkeää, tosiasia niukkuudesta pysyy muuttumattomana: suurempi määrä julkisia hyödykkeitä voi tulla ainoastaan vähemmän määrän yksityisiä hyödykkeitä kustannuksella. Kuitenkin se mitä tulee pystyä osoittamaan on että toinen hyödyke on tärkeämpi ja arvokkaampi kuin toinen. Tätä tarkoitetaan taloudellisuudella. Silti, pystyykö valtio auttamaan niukkojen resurssien säästämisessä? Tämä on vastausta vaativa kysymys. Kuitenkin on olemassa tosiasiallisesti ratkaiseva todiste siitä että valtio ei ole ja ei pysty taloudellisuuteen: Sillä tuottaakseen mitään valtio joutuu turvautumaan verotukseen (tai lainsäädäntöön) joka osoittaa kiistämättömästi etteivät sen alamaiset halua sitä mitä valtio tuottaa, vaan pitävät sen sijaan jotain muuta tärkeämpänä. Taloudellisuuden sijaan valtio pystyy ainoastaan jakamaan uudelleen: se voi tuottaa enemmän sitä mitä se haluaa ja vähemmän mitä ihmiset haluavat, ja, palauttaen mieliin, mitä valtio tuottaakaan se tuottaa tehottomasti.

Lopuksi kaikkein hienostunein argumentti valtion puolesta vaatii lyhyttä tarkastelua. Hobbesta eteenpäin tätä argumenttia on toistettu loputtomasti. Se kuuluu seuraavasti: Luonnontilassa ennen valtion muodostumista vallitsee pysyvä konflikti. Kaikki vaativat oikeutta kaikkeen ja tästä seuraa loputon sota. Tästä pulmallisesta tilanteesta ei ole mahdollista päästä eroon sopimuksellisilla keinoin; sillä kuka toimeenpanisi nämä sopimukset? Silloin kun tilanteet vaikuttaisivat suotuisilta, toinen tai molemmat osapuolet rikkoisivat sopimusta. Näin ihmiset tunnistavat että on olemassa vain yksi ratkaisu rauhan toiveeseen: valtion perustaminen sopimuksella, toisin sanoen kolmannen, riippumattoman tahon ollessa lopullisena tuomarina ja toimeenpanijana.

Vaikkakin jos tämä väite pitäisi paikkansa ja sopimukset vaativat ulkopuolisen toimeenpanijan niiden tekemiseksi sitovaksi, tällöin valtio sopimuksen pohjalta ei voi koskaan saada olemassaoloaan. Sillä pannakseen täytäntöön kyseisen sopimuksen, joka on seurausta valtion muodostamisesta (tekemään tämän sopimuksen sitovaksi), toisen ulkopuolisen toimeenpanijan ennen valtiota tulisi olla jo olemassa. Ja jotta tämä valtio tulisi olemassaoloonsa, tulee olettaa vielä aikaisempi valtio, ja niin edelleen loputtomasti takautuen.

Toisaalta jos hyväksymme että valtio on olemassa (ja totta kai niitä on), tällöin tämä kyseinen tosiasia on ristiriidassa hobbesilaisen tarinan kanssa. Valtio itsessään on saanut olemassaolonsa ilman mitään ulkopuolista toimeenpanijaa. Otaksuttavasti väitetyn sopimuksen aikaan ei ollut aikaisempaa valtiota. Lisäksi sen jälkeen kun valtio sopimuksen pohjalta on olemassa, sitä seuraava yhteiskunnallinen järjestys pysyy yhä itse-toimeenpanevana. Varmasti jos A ja B nyt sopivat jotain, ulkopuolinen taho tekee heidän sopimuksestaan sitovan. Valtio itse ei kuitenkaan ole näin sidottu ulkopuolisen toimeenpanijan suhteen. Ei ole olemassa kolmatta osapuolta siinä määrin kuin kyseessä ovat valtion edustajien ja valtion alamaisten väliset konfliktit; ja vastaavasti ei ole olemassa kolmatta osapuolta valtion edustajien tai –laitosten välillä. Sikäli kuin kyseessä ovat sopimukset valtion suhteessa sen kansalaisiin tai sen yhden osaston suhteessa toiseen osastoon, tällaiset sopimukset voivat olla sitovia ainoastaan valtiossa. Valtiota ei sido mikään muu paitsi sen omat itsensä hyväksymät ja toimeenpanemat säännöt, tarkoittaen rajoitukset joita se asettaa itselleen. Niin sanotusti suhteessa itseensä valtio on yhä luonnollisessa anarkian tilassa, jolle on tunnusomaista omavaltaisuus ja oma toimeenpano, koska ei ole olemassa korkeampaa valtiota, joka voisi tehdä siitä sitovan.

Lisäksi jos hyväksymme hobbesilaisen ajatuksen, että yhteisesti sovittujen sääntöjen toimeenpano vaatii jonkin riippumattoman ulkopuolisen osapuolen, tämä tosiasiallisesti tekisi mahdottomaksi valtion perustamisen. Itse asiassa se muodostaisi ratkaisevan argumentin valtio-instituutiota vastaan, tarkoittaen lopullisen päätäntävallan ja sovintomenettelyn monopolistia. Sillä tällöin täytyisi myös olla olemassa riippumaton kolmas osapuoli päättämässä jokaisessa konfliktitilanteessa minun (yksityisen kansalaisen) ja jonkin valtoin edustajan välillä, ja vastaavasti riippumattoman kolmannen osapuolen tulisi olla olemassa jokaista valtioiden välistä konfliktia (ja tulisi olla toinen riippumaton kolmas taho kolmansien osapuolten konfliktien tapauksessa) vaikkakin tämä luonnollisesti tarkoittaisi että tällainen valtio (tai mikä tahansa riippumaton kolmas osapuoli) ei olisi valtio kuten olen alussa määrittänyt, vaan yksinkertaisesti yksi monista vapaasti kilpailevista kolmansista osapuolista konfliktien sovittelijoina.

Joten päätän tämän seuraavasti: älyllinen tapaus valtiota vastaan vaikuttaa helpolta ja suoraviivaiselta. Mutta tämä ei tarkoita että se olisi käytännössä helppoa. Lähes jokainenhan on vakuuttunut, että valtio on välttämätön instituutio syistä joihin olen viitannut. Joten on hyvin kyseenalaista voidaanko taistelua valtiota vastaan voittaa yhtä helposti kuin se pelkästään älyllisellä tasolla teoreettisesti saattaa vaikuttaa. Kuitenkin vaikkakin se saattaisi olla mahdotonta, pidetään vähintäänkin hiukan hauskaa valtiollisen vastapuolen edustajien kustannuksella. Ja tässä tarkoituksessa ehdotan että aina ja väsymättömästi kohtaat heidät seuraavan arvoituksen kanssa: Oletetaan ryhmiä ihmisiä tietoisina konfliktien mahdollisuudesta; ja sitten joku ehdottaa ratkaisuna tähän ikuiseen ihmisen ongelmaan, että hänestä (jostakin) tehdään lopullinen sovittelija kaikissa konfliktitapauksissa, mukaan lukien ne konfliktit joissa hän on mukana. Olen varma että häntä pidetään joko vitsailijana tai henkisesti epävakaana, ja silti tämä on juuri mitä kaikki valtion puolestapuhujat ehdottavat.

Tämä artikkeli esiteltiin ensimmäistä kertaa [Property and Freedom Society](http://www.propertyandfreedom.org/) kolmannessa vuosikokouksessa Bodrumissa, Turkissa 22:na päivänä toukokuuta 2008.

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/valtio.pdf)  
 Alkuperäinen artikkeli: [Reflections on the Origin and the Stability of the State](http://www.lewrockwell.com/hoppe/hoppe18.html)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/valtio-on-poliittinen-vernon-orval-watts/ -->
# Valtio on poliittinen – Vervon Orval Watts

> On harhakäsitys, että valtio, joka edustaa voimakeinoja, pystyy hallitsemaan kansalaistensa taloudellisia asioita. Juuri tätä keynesiläiset taloustieteilijät ehdottavat sen tekevän toteuttaessaan ”korvaavaa vero- ja rahapolitiikkaa”. Määrittämällä valuutan määrän ja käytön valtio sanelee muutokset mahdollisuuksissa ja hyödyissä valuuttaa käyttäville yksilöille.

On harhakäsitys, että valtio, joka edustaa voimakeinoja, pystyy hallitsemaan kansalaistensa taloudellisia asioita. Juuri tätä keynesiläiset taloustieteilijät ehdottavat sen tekevän toteuttaessaan ”korvaavaa vero- ja rahapolitiikkaa”. Määrittämällä valuutan määrän ja käytön valtio sanelee muutokset mahdollisuuksissa ja hyödyissä valuuttaa käyttäville yksilöille. Tämä saneleminen ulottuu aina siitä kenen henkilöiden tulisi saada uusia asuntoja tai autoja päätöksiin saakka kenellä tulisi olla mahdollisuus pelata golfia tai kouluttautua.

Tällainen voimakeinojen käyttö aiheuttaa moraalista ja älyllistä rappeutumista sekä valtiossa että kansalaisissa. Voimakeinojen soveltajista tulee ylimielisempiä ja välinpitämättömämpiä yksilönvapauksia kohtaan. Kansalainen menettää kannustimet ja otteen henkilökohtaisesta vastuusta. Käsityskyky antaa periksi vastakkaisuudelle ja molemminpuolinen vihamielisyys tuhoaa sekä tahdon että kyvyn yhteistyöhön.

Useimmat henkilöt myöntävät, että nämä ovat seurauksia orjuuden tai ulkomaisen diktatuurin tapauksissa. Mikseivät he odota samojen seurauksien tapahtuvan jokaisesta pyrkimyksestä järjestää yhteistyötä pakottamista käyttäen?

Yksi tapa, jolla voimankäyttö voi auttaa vähentämään tai lisäämään ihmisenergiaa, on voimankäyttöä vastaan puolustautuminen. Puolustava voimankäyttö neutraloi pakottamisen – jättäen rauhanomaiset yksilöt vapaiksi. Vapaudessa yksilöt oppivat hankkimaan tarvitsemansa tuottamalla sen itse tai hankkimalla sen toisilta vapaaehtoisella vaihdannalla tai lahjana. Tuloksena on ihmiskunnan kehitys.

Sen sijaan, kun ihmiset käyttävät voimaa ottaakseen toisilta haluamansa tai hallitakseen heitä, he aiheuttavat vastakkainasettelua ja tuhoavat yhteistoiminnan. Seurauksena on konflikteja ja turvattomuutta, johtaen lopulta apatiaan, välinpitämättömyyteen, pysähtyneisyyteen ja taantumiseen.

**Kuinka byrokratia luo ”suunniteltua kaaosta”**

Professori Ludwig von Mises osoittaa tieteellisissä, mutta helppolukuisissa pienissä kirjoissaan, [*Bureaucracy*](http://mises.org/etexts/mises/bureaucracy.asp) ja [*Planned Chaos*](https://mises.org/library/book/planned-chaos) ehkä paremmin kuin kukaan muu nykyajan kirjailijoista, miksi valtion sekaantuminen vapaisiin markkinoihin johtaa kriiseihin, totalitaarisuuteen ja sotaan. Jokaisesta interventionistisesta toimenpiteestä seuraa olosuhteet, jotka ovat vähemmän tyydyttävät kuin sitä edeltäneet – hintakontrolleista ollessa seurauksena niukkuutta ja säännöstelystä pimeät markkinat. Silti ne, jotka suosivat tällaisia väliintuloja, syyttävät heidän toimiensa huonoista seurauksista itsekkyyttä, tyhmyyttä tai yksilöiden kieroutuneisuutta. Tällöin he kehottavat pakottamisen lisäämistä uusien ongelmien ratkaisemiseksi.

Siten esimerkiksi [Samuelson](https://fi.wikipedia.org/wiki/Paul_Samuelson) pelkää, että tuottajat saattavat ”reagoida kieroutuneesti” valtion kulutukseen ja tukiin niin, että hinnat ja palkat saattavat nousta ennen täystyöllisyyden saavuttamista. Hän antaa ymmärtää, että tässä tapauksessa valtion saattaa täytyä soveltaa hinta- ja palkkakontrolleja inflaation pysäyttämiseksi.

Tämän vuoksi keynesiläisten taloustieteilijöiden puolesta puhuma ”sekatalous” on erittäin epävakaa. Se siirtyy kriisistä kriisiin, hätätilasta toiseen, samaan aikaan kun valuutan arvo laskee, tuottajat ovat epämotivoituneita, demagogia lisääntyy, valtiosta tulee despoottisempi ja kansainvälinen kitka kasvaa. Tämä spiraali totalitaarisuutta ja sotaa kohden pysyy yllä niin kauan kuin usko pakottamiseen ja valtiolliseen suunnitteluun vallitsee mieltymyksenä vapaan yrittäjyyden ja vapaaehtoisuuden sijaan. Mises toteaa:

> Kohtaamme aikanamme suuria taloudellisia ongelmia. Mutta tämä ei ole kapitalismin kriisi. Se on interventionsimin kriisi, kapitalismia parantamaan suunniteltujen toimintamallien…

**Valtionhallinto on pakosta byrokraattista**

Mistä johtuu, että valtion interventiot epäonnistuvat saavuttamasta ”suunnittelijoiden” toivomia tuloksia?

Misesin mukaan vastaus löytyy nimenomaisesti valtion luonteesta. Teoksessaan *Bureucracy* hän pyrkii osoittamaan, että valtio ei pysty toimimaan taloudellisilla periaatteilla, koska sen toimintaa ei voida saattaa talouslaskennan arvioiden tai tarkistuksien alaiseksi. Perusluonteeltaan pakottavana toimijana sen toimintaa täytyy rajata säännöillä, jotka vähentävät sen viranomaisten aloitteellisuutta ja päätäntävaltaa. Toisin sanoen, sen täytyy olla byrokraattinen; se ei voi toimia yritysmäisesti.

Yksityisissä yrityksissä, Mises tuo esiin, liiketoiminnan omistajalla tai osastonjohtajalla voi olla hyvin laaja päätäntävalta hänelle uskotuista varoista ja hänen liiketoimintansa tai osastonsa tulojen käytöstä. Kuitenkin hänen täytyy pystyä osoittamaan tulosta tai hän menettää asemansa, ja hän ansaitsee nämä tulot vapaaehtoisella vaihdannalla – kilpaillen jokaisen tuottajan kanssa jokaisella alueella. Hän kilpailee tarjotakseen suurempaa edullisuutta (”*enemmän vähemmällä”*) asiakkaille, sijoittajille ja palkansaajille. Liike-elämän organisaatio, Mises sanoo, ei voi tulla byrokraattisesti niin kauan kuin sen toimintaa ohjaa pyrkimys voittoihin ja siihen ei puututa joko valtion tai yksityisen väkivallan toimesta.

Valtion pyrkimyksestä voittoihin seuraa kuitenkin sietämätöntä tyrannia ja ristiriita. Näin on, koska valtio on pakottava. Sen perustehtävä on voimaa käyttäen suojella kansalaisiaan joko toisten kansalaisten tai ulkomaisen vihollisen väkivallalta. Perustuslain, lakien ja ”byrokratian” rajoituksien täytyy soveltua myös valtion käyttämään pakottamiseen, yhtä lailla kuin yksityisen kansalaisten käyttämään voimankäyttöön. Muutoin valtio on yhtä vaarallinen kuin rikolliset tai ulkomainen vihollinen.

Jopa käsitellessään epäiltyjä tai tuomittuja rikollisia valtion viranomaisten täytyy seurata sääntöjä, jotka on luotu suojelemaan epäiltyjä ja rikollisia (yhtä lailla kuin viattomia henkilöitä) perusteetonta väkivaltaa vastaan. Lakien tulee kertoa, mikä on rikosta ja sen tulee kuvata tapa, jolla epäiltyjä ja rikollisia kohdellaan.

Totalitaaristen valtioiden täytyy myös toimia byrokraattisesti, koska ilman niitä ohjaavia sääntöjä, kunnianhimoiset viranomaiset saattavat luoda keinot julistaa itsenäisyytensä keskushallinnosta tai sodan sitä vastaan. Totalitaarisen hallinnon valta alamaisiaan kohtaan riippuu lakien ja sääntöjen kontrollin ankaruudesta, vaikkakin lait ja määräykset saattavat muuttua pikaisesti ylhäältä käsin.

Toisin sanoen, kaikki valtiolliset osastot, joko liberaalisissa tai totalitaarisessa valtiossa, joutuvat toimimaan byrokraattisesti, eivät liiketoiminnan periaatteiden mukaisesti.

**Jokainen valtion virasto käyttää pakottamista**

Mutta entäpä taloudellinen laitos, kuten valtion omistama voimalaitos? Eikö se toimi liiketoiminnan periaatteiden mukaan byrokratian sijaan?

Jos se toimisi täysin liiketoiminnan periaatteilla, miksi joku haluaisi silti tehdä siitä valtiollisen hankkeen? Kukaan ei tue valtion astumista energian tuotantoon tai rautatieliiketoimintaan tai mihin tahansa muuhun liiketoimintaan, ellei hän halua saattaa jossain muodossa toimintoja pois liiketoimintaperiaatteiden kontrollin alaisuudesta.

Näin tapahtuu, koska hän haluaa korvata jossain kohtaa vapaaehtoisuuden pakottamisella, vapaiden markkinoiden voittojen tavoittelun byrokraattisella johdolla – sen vuoksi valtion omistajuutta kannatetaan. Hän saattaa haluta muuttaa pääoman hankintatavan, toivoen saavansa sen edullisemmin veroilla tai valtion valuutan manipuloinnilla. Hän saattaa haluta muuttaa johtajien palkkaustapaa, toivoen saavansa ne edullisemmin tai  paremmin poliittisilla tai virkamiesten nimittämisellä kuin sallimalla voittoihin pyrkivien omistajien kilpailuttaa ne avoimilla markkinoilla. Lisäksi, valtion omistajuuteen kuuluu yleensä voiman käyttäminen kilpailijoiden torjumiseksi.

Oli syy valtion omistajuuteen mikä tahansa, sen tarkoituksena on kuitenkin korvata toimintojen suuntaamisessa vapaiden markkinoiden ohjaus voimankäytöllä.

Juuri tämä voimankäyttö tekee välttämättömäksi korvata valtion toimintojen hallinnoimisessa voittojen tavoitteluun tähtäävän aloitteellisuuden byrokraattisilla säännöillä. Poliittisen keskusauktoriteetin (esimerkiksi eduskunnan) tulee määrittää toimintakenttä, asettaa rajat laajentumiselle ja luoda periaatteet, jotka valvovat toimeenpanovaltaa hallinnollisessa sääntöjen luomisessa. Kaikki tämä voiton tavoittelun rajoittaminen valtionhallinnossa on välttämätöntä estämään valtiollista laitosta heikentämästä keskushallintoa ja vallitsevaa puoluetta tai menemästä tietyn pisteen yli sekaantumisessaan kansalaisten vapauksiin.

**Valtion markkinat eivät voi olla vapaita**

Samuelson kuvaa tapaa kuinka hän ajattelee hintajärjestelmän saattavan toimia sosialistisessa yhteiskunnassa. Mutta kuinka valtion viranomaiset voivat päätyä maan ja laitteiden hintoihin, joita ainoastaan ”yhteiskunta” voi omistaa? Jos kukaan ei omista niitä, olisi tarpeetonta ja ajattelematonta tarjonta niistä jotain. Sen mitä valtion viranomainen voi tarjota toiselle jostain ei määrity liiketoimintaperiaatteilla, koska hänen ei oleteta työskentelevän kannattavasti ja häntä ei arvioida tai palkita hänen aikaansaamiensa voittojen mukaan.

”Sekataloudessa” keskusviranomaiset eivät voi tietenkään sallia virkamiesten asettaa hintoja, jotka ovat täysin mielivaltaisia tai merkityksettömiä. Sen vuoksi heidän täytyy luoda säännöt hintojen kiinnittämiseksi. Ilman voiton tavoittelun ohjaavaa vaikutusta he voivat käyttää ainoastaan poliittisia kriteerejä sääntöihin, jotka koskevat toimintatapoja hinnoista. Tämä tarkoittaa, että heidän täytyy asettaa toimintatapoja, jotka ovat kaikkein mieluisampia niille, jotka ovat poliittisessa vallassa tai niille, jotka pystyvät myöntämään poliittista valtaa. Mikä tahansa muu hinnoittelumenetelmä maksaisi väistämättä heidän työpaikkansa.

Täsmälleen sama koskee valtion kontrollia korkotasoista, rahan arvosta, luottopolitiikasta tai palkoista. Heti kun erkanemme vapaiden markkinoiden asettamista liiketoiminnan kriteereistä, jäljelle jää vain poliittiset kriteerit, jotka on luotu menetelmillä voittaa poliittinen kontrolli.

**Valtion tilastot ovat poliittisia instrumentteja**

Entäpä tilastot tuloista, työllisyydestä, säästöistä ja sijoituksista, hintatasoista ja palkkatasoista, joita keynesiläiset taloustieteilijät ehdottavat käytettäväksi kriteereinä ”täydentävälle vero- ja rahapolitiikalle”? Entäpä matemaattiset kaavat, joiden oletetaan kertovan meille kuinka paljon juuri yksityistä kulutusta tulee seuraamaan annetusta valtion kulutuksen lisäyksestä? Eivätkö nämä taloudelliset kriteerit, joita asiantuntijat saattavat käyttää tarjotaksee kokonaisvaltaista valtiollista hallintoa, ole taloudellisesti kestäviä?

[Osa vastauksesta näihin kysymyksiin löytyy myöhemmästä osioista, joka käsittelee oletettua keynesiläisen lähestymistavan hyödyllisyyttä liike-elämän ennustamisessa.] Tässä kohden keskitän huomion ainoastaan seuraaviin tosiasioihin, jotka jokainen pystyy itse tarkistamaan tutkimalla Yhdysvaltain hallinnon ”tasakurssihintojen” maatalousohjelmaa:

*Ensinnäkin*, tilastojen kasaaminen ja valtion indeksien rakentaminen ovat itsessään poliittisia toimintoja, joita kontrolloi poliittiset arvioit ja byrokraattiset säännöt. Ei ole olemassa yhtä ”oikeaa” indeksiä hinnoille, korkotasoille, voitoille tai palkkatasoille. On olemassa ainoastaan erilaisia arvioita, joihin poliittisen painostuksen ja byrokraattisen hallinnon alaiset virkamiehet päätyvät.

Sovelletun indeksin käyttö jokaisessa tapauksessa on mielipideasia ja ainoa tapa päättää, minkä mielipiteen tulisi määrittää valtion toimintapolitiikka, on poliittiset ja byrokraattiset menetelmät ja standardit. Uskollinen valtion virkamies kysyy: mitä laki tai määräys käskee minun tekemään? Siinä määrin kuin se ei ole täysin selvää tai yksityiskohtaista, hän kysyy: Mikä tämän käskyn tulkinnoista on kaikkein ”poliittisin”? Tämä tarkoittaa: Mikä tulkinta tulee pitämään minut ja esimieheni toimessani?

*Toiseksi*, valtion toimintamallit eivät vaikuta ihmisiin yleisesti tai yleiseen hintatasoon tai tuloihin. Ne vaikuttavat tiettyihin henkilöihin tiettyinä ajan hetkinä. Valinta siitä, minkä henkilön mistä toimista minä aikoina ”suunnittelijat” kontrolloivat, täytyy olla byrokraattisesti ja poliittisesti määritettyä. Tämä tarkoittaa, että ”suunnittelijat” joutuvat seuraaman tiettyjä sääntöjä päättäessään mitä veroja korotetaan tai alennetaan, kenen tuloja leikataan tai nostetaan, mitkä korkotasot nousevat tai laskevat. Ja nämä säännöt täytyy muiden viranomaisten asettaa, joiden täytyy myös toimia poliittisesti pitääkseen toimensa.

*Kolmanneksi*, jopa valtion ”asiantuntijoiden” argumenteissa ja raporteissa täytyy olla poliittinen vinouma. Niiden täytyy käsitellä asioita, joista poliitikot ovat kiinnostuneet ja niiden täytyy käsitellä niitä tavalla, joka auttaa poliitikkoja pitämään ja keskittämään valtaansa.

**Valtiollinen suunnittelu ei voi olla taloudellista**

Jos valtion ”suunnittelijat” ovat lyhyitä kausia viroissaan, silloin heidän päätöksiensä täytyy seurata lähiajan poliittisia muutoksia. Jos heidät nimitetään pitkiksi kausiksi, silloin heidän täytyy seurata pitemmän aikavälin poliittisia trendejä. Mutta heidän täytyy aina noudattaa sääntöjä, jotka poliittinen virkavalta asettaa, ja nämä säännöt on suunniteltu auttamaan vallitsevaa puoluetta pysymään vallassa.

Kuten mainitsin yllä, valtion indeksisien muodostaminen ja käyttö yhdessä Yhdysvaltojen maatalouden ”tasakurssihintaohjelman” kanssa kuvaavat hienosti, kuinka politiikka ja byrokratia päättävät asioista. Taloudelliselta näkökulmalta seurauksena voi olla ainoastaan, mitä Mises kutsuu ”suunnitelluksi kaaokseksi”. Valtio kuluttaa miljoonia lunastaakseen maata maatalouden tarpeisiin ja se käyttää miljardeja lisää rajoittaakseen maataloudellista tuotantoa tai ostaakseen viljan ”ylijäämiä” jätteeksi ja tuhottavaksi. Se antaa maanviljelijöille miljoonien dollarien arvosta neuvoja ja apua tuotannon lisäämiseksi ja sitten se maksaa heille miljoonia pitääkseen viljan pois markkinoilta.

**Kaikki valtion toimet ovat poliittisia**

Tällaiset toimintatavat ovat järkeenkäypiä ainoastaan poliittiselta ja byrokraattiselta näkökannalta. Byrokraatit noudattavat määräyksiä, joiden poliitikot uskovat auttavan heitä voittamaan ja pysymään poliittisessa vallassa.

Näin palaamme jälleen kysymykseen: Mikä on sovelias laajuus valtiolle? Tuleeko sen määrittää kuinka paljon yksilöt ansaitsevat, kuinka paljon he säästävät tai sijoittavat?

Jotta voimme vastata näihin kysymyksiin, meidän tulee oivaltaa, että valtio edustaa voimankäyttöä, ja meidän tulee ymmärtää, kuinka ihmiset reagoivat pakottamiseen tai pakottamisen puuttumiseen.

Toteaminen, että voimme määrittää valtion laajuuden ainoastaan kokemuksen kautta, kuten keynesiläiset väittävät, ei riitä. Ihmiskunnalla on jo tuhansien vuosien kokemus suuresta määrästä eri hallintoja ja valtiollisia toimintatapoja. Jos poliittinen taloustieteilijä vetoaa titteliin ”tutkija”, hänen tulisi tietää jo merkittävästi tällaisesta kokemuksesta ja hänen olisi jo tullut muodostaa joukko periaatteita poliittiselle voimankäytölle ihmisten asioihin. Jos emme ole oppineet menneestä kokemuksesta, miksi meidän tulisi odottaa oppivamme tulevasta kokemuksesta?

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/valtiopoliittinen.pdf)  
 Alkuperäinen artikkeli: [Government Is Political](http://mises.org/daily/4080)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/valtiojohtoisuus/ -->
# Kapitalismi vastaan valtiojohtoisuus – Murray N. Rothbard

> Alusta alkaen törmäämme heti vakaviin ongelmiin ”kapitalismi” termin kanssa. Kun oivallamme, että termin keksi kapitalismin kaikkein kuuluisin vihollinen Karl Marx, ei ole yllättävää että neutraali tai kapitalismin puolella oleva analyytikko saattaa kokea termin hiukan epätarkaksi. Sillä kapitalismi tuntuu olevan kaiken

Alusta alkaen törmäämme heti vakaviin ongelmiin ”kapitalismi” termin kanssa. Kun oivallamme, että termin keksi kapitalismin kaikkein kuuluisin vihollinen Karl Marx, ei ole yllättävää että neutraali tai kapitalismin puolella oleva analyytikko saattaa kokea termin hiukan epätarkaksi. Sillä kapitalismi tuntuu olevan kaiken kattava, matkalaukkukäsite, jota marxistit käyttävät lähes kaikkiin maapallon yhteisöihin muutamia feodaalisten valtioiden ja kommunististen maiden poikkeuksia lukuun ottamatta (vaikkakin kiinalaiset pitävät Jugoslaviaa ja Venäjää ”kapitalistisena”, kun taas monet trotskit sisällyttäisivät myös Kiinan). Esimerkiksi marxilaiset pitävät Intiaa ”kapitalistisena” valtiona, vaikka Intia valtavien ja hirviömäisten rajoitusten, kastien, valtion säännöksien ja monopolioikeuksien verkoston koettelemana on niin kaukana vapaiden markkinoiden kapitalismista kuin vain on kuviteltavissa.[1](/artikkeleja/valtiojohtoisuus/#sdfootnote1sym)

Jos aiomme lainkaan pitäytyä termissä ”kapitalismi”, silloin meidän täytyy tehdä ero ”vapaiden markkinoiden kapitalismin” ja ”valtion kapitalismin” välillä. Nämä kaksi ovat luonteeltaan ja seurauksiltaan yhtä kaukana toisistaan kuin yö ja päivä. Vapaiden markkinoiden kapitalismi on vapaiden ja vapaaehtoisten vaihdantojen verkosto, jossa tuottajat työskentelevät, tuottavat ja vaihtavat tuotteitaan muiden tuotteisiin vapaaehtoisesti määritetyillä hinnoilla. Valtion kapitalismi koostuu yhdestä tai useammasta ryhmästä, jotka käyttävät valtion pakottavaa koneistoa kerätäkseen pääomaa itselleen pakkolunastamalla muiden tuotantoa voimankäytöllä ja väkivallalla.

Läpi historian valtiot ovat olleet järjestäytyneen saalistuksen ja hyväksikäytön välineitä. Ei ole paljoakaan väliä mikä ihmisryhmä sattuu pitämään kulloinkin valtiota hallussaan olivat ne sitten despootteja, kuninkaita, maanomistajia, etuoikeutettuja kauppiaita, armeijan upseereja tai kommunistisia puolueita. Seurauksena on aina ja kaikkialla tuottajien massojen kiristäminen veroilla ja sanktioilla – luonnollisesti useimpina vuosisatoina pääosin talonpoikien – vallassa olevan hallitsevan luokan ja sen palkkaamien ammattibyrokraattien toimesta. Pääasiallisesti valtiot saavat alkunsa rosvoilusta ja valloituksista, jonka jälkeen valloittajat asettuvat aloilleen alamaistensa joukkoon velkoakseen pysyviä ja jatkuvia suosionosoituksia ”verotuksen” muodossa ja lohkoakseen talonpoikien maat valtaviksi alueiksi valloittaville sotapäälliköille, jotka sitten jatkavat ”vuokrien” velkomista. Nykyisenä paradigmana on espanjalaisten Latinalaisen Amerikan valloitus, jossa paikallisen intiaaniväestön sotilasvalloituksesta seurasi intiaanien maiden lohkominen espanjalaisille perheille ja espanjalaisten asettuminen aloilleen pysyväksi hallitsevaksi luokaksi alkuperäisasukkaille.

Saadakseen hallintansa pysyväksi valtion hallitsijoiden täytyy saada vähintäänkin aikaan heidän hallintonsa oikeutuksen hyväksyminen alistetuissa massoissa. Tätä tarkoitusta varten valtio on aina valjastanut puolustuspuheenvuoroihin joukon älykköjä olemassa olevan järjestelmän viisaudesta ja välttämättömyydestä. Puolustuspuheet vaihtelevat vuosisadoittain; joskus ne käsittävät papiston mysteerejä ja rituaaleja käyttäen kertoakseen kansalle, että kuningas on jumalallinen ja hänelle tulee olla kuuliainen; toisinaan ne käsittävät keynesiläiset liberaalit heidän omalla mysteeriensä muodolla kertomaan yleisölle, että valtion kulutus, kuinka tuottamattomalta se vaikuttaakaan, auttaa kaikkia nostamalla bruttokansantuotetta ja antamalla voimaa keynesiläiselle ”kertoimelle”. Mutta tarkoitus on kaikkialla sama: vallitsevan järjestelmän hallinnon ja hyväksikäytön oikeutus alamaisväestölle; ja keinot ovat kaikkialla samat: valtion hallitsijat jakavat valtansa ja osan saalistaan älymystön kanssa. 1800-luvulla älymystö, Berliinin yliopiston ”monarkkiset sosialistit”, julistivat ylpeinä, että heidän päätehtävänsä oli palvella ”Hohenzollern hallitsijasuvun älyllisinä henkivartijoina”. Tämä on aina ollut tuomioistuinten tehtävä, menneisyydessä ja nykyään – palvella älyllisinä henkivartijoina kulloisellekin hallitsevalle luokalle.

Vapaat markkinat ovat syvällisessä merkityksessään luonnollinen menetelmä ja yhteiskunta ihmiskunnalle – sen vuoksi se pystyy ja ilmenee ”luonnollisesti” ilman taidokasta älyllistä järjestelmää sen selittämiseksi tai suojelemiseksi. Oppimaton talonpoika tietää sydämessään eron yhtäältään kovan työn ja tuotannon ja toisaalta saalistuksen ja haltuunoton välillä. Siten ahdistelemattomalla yhteiskunnalla on taipumus kasvaa maatalouteen ja kauppaan tavalla, jossa jokainen ihminen työskentelee tehtävissä, jotka soveltuvat kulloistenkin olosuhteiden mukaan hänelle parhaiten ja suorittaa tuotteillaan vaihdantaa muiden tuotteisiin. Talonpoika kasvattaa vehnää ja vaihtaa sen muiden tuottamaan suolaan tai paikallisen käsityöläisen tekemiin kenkiin. Jos omaisuudesta tai sopimuksesta syntyy riitaa, talonpojat ja kyläläiset vievät ongelmansa alueen viisaiden miesten ratkaistavaksi, toisinaan heimon vanhimmille ristiriitojensa sovittelemiseksi.

Historia tarjoaa lukuisia esimerkkejä tällaisten täysin vapaiden markkinoiden yhteiskuntien kasvamisesta ja kehittymisestä. Mainitsen tässä kahdesta. Eräs on Champagnen messut, jotka satoja vuosia keskiajalla olivat Euroopan kansainvälisen kaupan merkittävä keskus. Kuninkaat ja paronit ymmärsivät messujen tärkeyden ja jättivät ne rauhaan, verottamatta, säännöstelemättä ja kaikki messuilla nousseet riidat ratkaistiin yhdessä monista kilpailevista vapaaehtoisista tuomioistumista, joita kirkot, aateliset ja kauppiaat itse ylläpitivät. Laajempi ja vähemmän tunnettu esimerkki tulee kelttiläisestä Irlannista, joka ylläpiti tuhansia vuosia kukoistavaa vapaiden markkinoiden yhteiskuntaa ilman valtiota. Lopulta englannin valtio valloitti Irlannin 1600-luvulla, vaikkakin Irlannin valtiottomuus, valtiollisten kanavien puuttuminen välittää ja toimeenpanna valloittajien käskyjä ja määräyksiä viivästytti valloittamista vuosisatoja.[2](/artikkeleja/valtiojohtoisuus/#sdfootnote2sym)

Amerikan siirtokuntia siunasi yksilöllisen libertaristisen ajattelun kosketus, joka onnistui syrjäyttämään kalvinistisen autoritaarisuuden – ajattelun suuntauksen, joka periytyi 1600-luvun Englannin vallankumouksen radikaaleilta libertaareilta ja valtion vastustajilta. Nämä libertaariset ajatukset onnistuivat kiinnittymään syvemmin Yhdysvalloissa kuin kotimaassaan, koska Amerikan siirtokunnat olivat pääosin vapaita Britanniaa hallinneelta feodaaliselta maamonopolilta.[3](/artikkeleja/valtiojohtoisuus/#sdfootnote3sym) Mutta ajatusmaailman lisäksi tehokkaan keskitetyn keskushallinnon puute mahdollisti synnyttämään ”luonnollisen” ja tiedostamattoman vapaiden markkinoiden yhteiskunnan, josta puuttui kaikenlainen poliittinen hallinto. Tämä piti erityisesti paikkansa kolmessa siirtokunnassa. Yksi niistä oli Albermarle, josta myöhemmin tuli koillinen Pohjois-Carolina ja jossa ei ollut vuosikymmeniin keskushallintoa kunnes Englannin kruunu myönsi jättimäisen Carolinan maaluovutuksen vuonna 1663. Toinen paljon merkittävämpi esimerkki oli Rhode Island, jonne alkujaan Massachusetts Bayn yksinvaltiuden pakolaisryhmät perustivat sarjan anarkistisia asutuksia. Viimeisenä erikoinen olosuhteiden tapahtumasarja sai aikaan vaikuttavaa anarkismia noin vuosikymmeneksi 1680- ja 1690 luvuilla Pennylvaniaan.[4](/artikkeleja/valtiojohtoisuus/#sdfootnote4sym)

Vaikka täysin vapaa ja *laissez-faire* yhteiskunta syntyy tiedostamatta sinne missä ihmisille annetaan vapaus toteuttaa luovia voimiaan, valtiojohtoisuus on ollut johtava periaate läpi historian. Siellä missä valtion despotismi on vallalla, vapaus voi nousta esiin ainoastaan tietoisella ideologisella liikkeellä, joka ryhtyy pitkään kamppailuun valtiojohtoisuutta vastaan ja osoittaa massojen enemmistölle sen hallitsevien luokkien hyväksymisen vakavan virheen. Tämän ”vallankumouksellisen” liikkeen roolina on panna liikkeelle sorrettujen massojen eri luokat ja poistaa heidän silmistään valtion pyhyys ja sen oikeutus.

Läntiselle sivilisaatiolle on kunniaksi, että juuri Länsi-Euroopassa 1600- ja 1700 luvuilla syntyi ensimmäisen kerran historiassa laajamittainen, päättäväinen ja vähintäänkin osittain onnistunut tietoinen liike vapauttaa ihmiset valtiojohtoisuuden rajoittavista kahleista. Länsi-Euroopan kietoutuessa yhä enemmän feodaalisten ja kiltojen rajoituksien ja valtion monopolien ja etuoikeuksien pakottavaan verkkoon, joissa kuningas toimi feodaalisena hallitsijana, vapauttava liike syntyi tietoisena pyrkimyksenään vapauttaa yksilöiden luovat voimat ja mahdollistaa vapaiden ihmisten yhteiskunnan korvata vanhan järjestelmän paikalleen pysähtynyt alistaminen. Englannissa Levellers ja Commonwealthmen sekä John Locke, Ranskassa *philosophes*ja fysiokraatit vihkivät ajattelun ja toiminnan modernin vallankumouksen, joka lopulta kulminoitui Amerikan ja Ranskan vallankumouksina 1700-luvun loppupuolella.

Tämä vallankumous oli liikehdintää yksilönvapauksien puolesta ja kaikki sen vaiheet olivat pohjimmiltaan muunnelmia tästä perusoletuksesta. Uskonnon alueella tämä liike painotti valtion ja kirkon erottamista, toisin sanoen teokraattisen tyrannian lopettamista ja uskonnonvapauden adventtia. Ulkopolitiikassa tämä oli vallankumous kansainväliseen rauhaan ja valtioiden valloituksien ja eliitin kunnian puolesta käytyjen yhtämittaisten sotien lopettamiseksi. Poliittisesti se oli liike hallitsevien luokkien absoluuttisen vallan riistämiseksi ja valtion ulottuvuuden vähentämiseksi ja jäljelle jääneen hallinnon asettamiseksi demokraattisten valintojen ja säännöllisten vaalien kontrollin alaiseksi. Taloudellisesti liike painotti ihmisten tuottavien voimavarojen vapauttamista valtion kahleista, jotta ihmiset voisivat työskennellä, sijoittaa ja harjoittaa vaihdantaa missä he haluavat. Kuuluisa huudahdus voimaan oli *laissez faire*: anna meidän olla, anna meidän työskennellä, tuottaa, harjoittaa vaihdantaa, liikkua maasta tai tuomiopiiristä toiseen. Anna meidän elää ja työskennellä ja tuottaa verojen, kontrollien, säännösten tai monopolioikeuksien häiritsemättä. Adam Smith ja klassiset taloustieteilijät olivat ainoastaan tämän laajan vapauttavan liikkeen merkittävimmin talouteen keskittynyt ryhmä.

Tämän liikkeen osittainen onnistuminen vapautti markkinatalouden ja synnytti siten teollisen vallankumouksen, joka on todennäköisesti kaikkein ratkaisevin ja vapauttavin tapahtuma nykyaikana. Ei ollut mikään sattuma, että teollinen vallankumous ilmeni Englannissa kiltojen ja valtion kontrollin alaisen Lontoon sijaan uusissa teollisissa kaupungeissa ja alueilla, jotka nousivat aikaisempaan maalais- ja siten sääntelemättömään Pohjois-Englantiin. Ranskaan teollinen vallankumous ei voinut astua ennen kuin Ranskan vallankumous vapautti talouden feodaaliomistuksen ja lukemattomien kaupan ja tuotannon rajoitusten kahleista. Teollinen vallankumous vapautti ihmisten enemmistön viheliäisestä köyhyydestä ja toivottomuudesta – köyhyyden, jota pahensi kasvava väestö, joka ei pystynyt löytämään työllisyyttä esiteollisen Euroopan pysähtyneessä taloudessa. Teollinen vallankumous, vapaiden markkinoiden kapitalismin saavutus, tarkoitti vakaata ja nopeata parannusta elinoloihin ja elämänlaatuun laajoille ihmismassoille, yhtälailla työläisille ja kuluttajille, kaikkialla mihin markkinoiden vaikutus ulottui.

Alikehittyneenä ja alunperin harvaan asuttuna alueena Amerikka ei alkanut johtavana kapitalistisena valtiona. Mutta vuosisadan itsenäisyyden jälkeen se saavutti ylivoimaisuutensa ja miksei? *Ei* kuitenkaan yleisen myytin mukaisesti, koska sillä oli ylivoimaiset luonnonvarat. Brasilian, Afrikan ja Aasian resurssit ovat vähintäänkin yhtä suuret. Ero syntyi Yhdysvaltain suhteellisen vapauden takia, koska vapaiden markkinoiden talouden annettiin kukoistaa täällä paremmin kuin missään muualla. Aloitimme vapaina feodaali- tai monopolisoivista omistavista luokista ja aloitimme vahvan yksilöllisen ajatusmaailman kanssa, joka levittäytyi pääosaan väestöä. Ilmiselvästi Yhdysvaltain markkinat eivät koskaan olleet täysin vapaat tai esteettömät, mutta sen suhteellisesta vapaudesta (verrattuna muihin valtioihin tai vuosisatoihin) seurasi suunnaton vapautuminen tuottavissa voimavaroissa, valtavissa pääomavaltaisissa tuotantolaitteistoissa ja ennennäkemättömän korkea elintaso, josta amerikkalaisten pääosa ei pelkästään nauti vaan pitää sitä itsestään selvyytenä. Eläen suuren mukavuuden ja elintason olosuhteissa, joista menneisyydessä varakkainkaan hallitsija ei olisi voinut edes kuvitella, olemme alkaneet yhä enenevissä määrin käyttäytyä kuin henkilö, joka tappoi kultamunia munivan hanhensa.

Ja siten meillä on älykköjen joukko, jotka tavanmukaisesti irvailevat ”materialismille” ja ”materiaalisille arvoille”, jotka julistavat hullunkurisesti, että elämme ”niukkuuden jälkeisessä ajassa”, joka sallii tuotannon rajoittamattoman runsaudensarven ilman kenenkään tarvetta työskennellä tai tuottaa, jotka hyökkäävät meidän sopimatonta vaurauttamme kohtaan jonain synnillisenä puritanismin uuden muodon kieroutuneena huvituksena. Ajatus siitä, että kapitalistinen koneistomme olisi automaattinen ja ikiliikkuja, että mitä tahansa sille tehdään tai ollaan tekemättä on merkityksetöntä, koska se tulee liikkumaan loputtomasti – juuri tämä on se maanviljelijä, joka sokeasti tappaa kultaisen hanhensa. Olemme jo alkaneet kärsimään tuotantokoneiston rappeutumisesta, rajoituksista, veroista ja erityisetuoikeuksista, joita on lisääntyvissä määrin asetettu teollisille laitteistoille viime vuosikymmeninä.

Olemme valitettavasti tekemässä yhä ajankohtaisemmaksi espanjalaisen filosofi Ortega y Gassetin vakavat varoitukset hänen analysoidessaan nykyajan ihmisen

> löytävän itsensä niin teknisesti ja yhteiskunnallisesti erinomaisesti maailmasta, että hän uskoo luonnon tuottaneen sen, ja hän ei koskaan ajattele erittäin lahjakkaiden yksilöiden henkilökohtaisia ponnisteluja, joita tämän uuden maailman luominen edellyttää. Vielä vähemmän hän myöntää, että nämä laitteistot vaativat yhä tiettyjä vaativia hyveitä ihmisissä, joissa vähäisinkin epäonnistuminen aiheuttaisi koko suurenmoisen rakennelman pikaisen katoamisen.

Ortegan mukaan ”massaihmisellä” on yksi perustavanlaatuinen piirre: ”hänen perusteellinen kiittämättömyys kaikkea sitä kohtaan, joka on mahdollistanut hänen olemassaolonsa helppouden”. Tämä kiittämättömyys on perusosanen ”hemmotellun lapsen psykologiassa”. Kuten Ortega vakuuttaa:

> Ylenpalttisen ja avokätisen menneisyyden perijänä … ympäröivä maailma on hemmotellut yhteisen piirteen … uudet massat löytävät itsensä mahdollisuuksia täynnä olevien näkymien läsnäolosta ja lisäksi melko turvattuina kaiken ollessa heidän ulottuvillaan riippumattomina kaikista aikaisemmista ponnisteluista heidän osaltaan, samoin kuin löydämme auringon taivaalta … Ja nämä hemmotellut massat ovat riittävän järjettömiä uskoakseen, että aineelliset ja yhteiskunnalliset järjestelyt saatettuina heidän käytettävikseen kuin ilma ovat peräisin samasta alkuperästä, koska ilmeisesti se ei koskaan petä heitä ja on lähes yhtä täydellinen kuin asioiden luonnollinen kulku …
>
> Koska he eivät näe sivilisaation hyötyjä pidemmälle, että innovaatioiden ja rakennelmien ihmeitä voidaan ylläpitää ainoastaan suurella vaivalla ja kauaskatseisuudella, he kuvittelevat heidän roolinsa rajoittuvan näiden etujen ehdottomaan vaatimiseen ikään kuin ne olisivat luonnollisia oikeuksia. Ruokapulan aiheuttamissa häiriöissä ihmisjoukko lähtee etsimään leipää ja sen yleisesti käyttämä keino on hajottaa leipomot. Edustakoon tämä esimerkkinä paljon laajemmasta ja monimutkaisemmasta tasosta millaisen asenteen nykypäivän massat ovat omaksuneet heitä ylläpitävää sivilisaatiota kohtaan.[5](/artikkeleja/valtiojohtoisuus/#sdfootnote5sym)

Aikakautena jolloin lukemattomien vastuuttomien älykköjen joukot vaativat teknologian tuhoamista ja paluuta alkukantaiseen ”luontoon”, josta voi ainoastaan seurata nälkäkuolema ylivoimaisesta suurimmalle osalle maailman väestöä, on opettavaista palauttaa mieliin Ortegan johtopäätös:

> Sivilisaatio ei ”vain ole”, se ei ole itseään ylläpitävä. Se on keinotekoinen ja vaatii artistin tai artesaanin. Jos haluat käyttää sivilisaation etuja hyväksesi, mutta et ole valmis huolehtimaan sivilisaation ylläpitämisestä – olet mennyttä. Hyvin pian löydät itsesi ilman sivilisaatiota… Alkukantainen metsä ilmestyy luonnontilassa kuin aitoa luontoa peittänyt verho olisi vedetty sivuun.[6](/artikkeleja/valtiojohtoisuus/#sdfootnote6sym)

Sivilisaatiomme perustan vakaa alamäki alkoi 1800-luvun lopulla ja kiihtyi maailmansotien aikana ja 1930-luvulla. Pudotus koostui kiihtyvästä vetäytymisestä vallankumouksesta ja siirtymisestä takaisin vanhaan merkantilismin, valtiojohtoisuuden ja kansainvälisten sotien järjestykseen. Englannissa Price ja Priestlyn, radikaalien ja Cobden ja Brighten ja Manchester-koulukunnan l*aissez-faire* kapitalismi korvaantui Toryjen valtiojohtoisuudella, joka pyrki kohden aggressiivista imperiumia ja sotaa muita maailmanvaltoja kohtaan. Yhdysvalloissa tilanne oli sama liikemiesten kääntyessä valtion puoleen kasvavissa määrin kartellien, monopolien, tukien ja erityisetuoikeuksien määrittämiseksi. Täällä samoin kuin Länsi-Euroopassa ensimmäisen maailmansodan aatto oli merkittävä käännekohta – kärjistämässä asettumista militarismiin ja valtioyritysten taloudelliseen suunnitteluun kotimaassa ja imperialistiseen laajentumiseen ja interventioihin ulkomailla. Keskiaikaiset killat tulivat takaisin uudessa muodossa – työväenliikkeinä rajoitusten verkkoineen ja valtion ja teollisuuden nuorempien partnerien roolissa uudessa merkantilismissa. Kaikki vanhan järjestyksen itsevaltiuden keinot ovat palanneet takaisin uudessa muodossa. Absoluuttisen monarkian sijaan meillä on Yhdysvaltain presidentti, joka pitää hallussaan enemmän valtaa kuin kukaan monarkki menneisyydessä. Nimetyn aateliston sijaan meillä on vallan ja vaurauden ryhmittymä, joka jatkaa meidän hallitsemistaan riippumatta siitä mikä poliittinen puolue on teknisesti vallassa. Kaksipuolueisen siviilihallinnon ja kaksipuolueisen kotimaan ja ulkomaanpolitiikan kasvu ja jäätävien vallan teknikoiden saapuminen, jotka vaikuttavat istuvan vallan kahvoissa kiinni huolimatta siitä kuinka äänestämme (Achesonsit, Bundys, Baruchs, McCloys, J. Edgar Hoovers) – kaikki alleviivaavat lisääntyvää eliitin ylivaltaa, joka kasvaa yhä lihavammaksi ja etuoikeutetummaksi veroilla, joita he kykenevät kiskomaan julkisesta piilostaan.

Kärjistyneestä verkostosta merkantilistisia taakkojen ja rajoituksia on seurannut taloutemme asettuminen yhä suuremman kuormituksen alaiseksi. Korkeat verot rasittavat kaikkia ja sotateollinen kompleksi merkitsee suunnatonta resurssien, pääoman, teknologian, tieteentekijöiden ja insinöörien suuntautumista pois tuottavista käytöistä sotakoneiston liioiteltuun haaskaukseen. Toimiala toisensa jälkeen on säännöstelty ja kartellisoitu taantumaan: rautatiet, sähkövoima, luonnonkaasu ja televiestintätoimiala ollen kaikkein ilmeisempiä esimerkkejä. Asuminen ja rakennusteollisuus on valjastettu korkeiden kiinteistöverojen, kaavoitusmääräysten, rakennusmääräysten, vuokrasäännöstelyn ja liittojen suojelemisen vitsauksille. Vapaiden markkinoiden kapitalismin korvautuessa valtion kapitalismilla yhä suurempi osa taloudestamme on alkanut rappeutua ja vapautemme vähentyä.

Huomioidaan seuraavat:

* Ulkomaanpolitiikka ja sodat: Yksinomaan valtion.
* Asevelvollisuus: Yksinomaan valtion.
* Katurikollisuus: Poliisi ja tuomioistuimet ovat valtion monopoli, samoin kadut.
* Hyvinvointijärjestelmä: Ongelmat ovat valtiollisessa hyvinvoinnissa; yksityisillä hyvinvointiedustajilla ei ole erityistä ongelmaa.
* Vesistön saastuminen: Kunnallisjätettä lasketaan valtion omistamiin jokiin ja vesistöihin.
* Posti: Puutteet ovat valtion omistamassa postilaitoksessa, eivät esimerkiksi erittäin menestyneiden yksityisten kilpailijoiden parissa kuten matkahuolloissa ja Independent Postal System of Americassa kolmannen luokan postin osalta.
* Sotateollinen kompleksi: Täysin valtion sopimuksien varassa.
* Rautatiet: Jo yli vuosisadan valtion raskaan tukemisen ja säännöstelyn kohteena.
* Puhelin: Valtion myöntämä monopoli.
* Kaasu ja sähkö: Valtion myöntämä monopoli.
* Asuminen: Vuokrasäännöstelyjen, kiinteistöverojen, kaavoituslakien ja taajama-alueiden kehittämisohjelmien häiritsemä (kaikki valtiota).
* Liialliset valtatiet: kaikki valtion omistamia ja rakentamia.
* Liittojen rajoitukset ja lakot: Seurausta valtiollisista etuoikeuksista, erityisesti vuoden 1935 Wagner lainsäädäntö.
* Korkea verotus: Yksinomaan valtion.
* Koulut: Lähes kaikki valtion tai elleivät suoranaisesti, niin valtion raskaasti tukemia ja säätelemiä.
* Telekuuntelu ja kansalaisoikeuksien loukkaukset: Lähes kaikki valtion.
* Raha ja inflaatio: Raha ja pankkijärjestelmä ovat täysin valtion kontrollissa ja manipulaation kohteena.

Ongelma-alueita tarkasteltaessa löytyy kaikkialta punaisen langan kaltainen valtion omahyväinen häpeäpilkku. Tarkastellaan vertailukohtana frisbee-toimialaa. Frisbeetä tuotetaan, myydään ja ostetaan ilman päänsärkyjä ilman mullistuksia ilman massaromahduksia tai protesteja. Suhteellisen vapaana toimialana rauhanomainen ja tuottava frisbee-liiketoiminta on malliesimerkki siitä millainen Amerikan talous kerran oli ja voi olla uudestaan – jos se vapautetaan suuren valtion ahdistavista kahleista.

John Kenneth Galbraithin 1950-luvun lopussa kirjoittama *The Affluent Society* toi esiin tosiasian, että ongelma-alueitamme ovat valtiolliset osa-alueet. Mutta hänen selityksenään oli, että olemme ”näännyttäneet” julkisen sektorin ja siksi meitä tulisi verottaa raskaammin laajentaaksemme yhä lisää julkista sektoria yksityissektorin kustannuksella. Galbraith kuitenkin ylenkatsoin silmiinpistävää tosiasiaa, että valtiolle omistettu osuus kansallisista tuloista ja resursseista on laajentunut valtavasti vuosisadan vaihteen jälkeen. Jos ongelmaa ei ole esiintynyt aiemmin ja se on ilmaantunut nimenomaisesti laajentuneelle valtion sektorille, arvostelukykyinen päättelisi ongelman ehkä johtuvan julkisesta sektorista itsestään. Ja tämä on juuri vapaiden markkinoiden libertaarien väite. Ongelmat ja romahdukset ovat sisäsyntyisiä julkiselle sektorille ja valtion toiminnalle yleisesti. Riistettyinä voittojen ja tappioiden testiltä tuottavuuden ja tehokkuuden mittaamiseksi valtion vaikutuspiiri siirtää päätäntävallan pois jokaiselta yksilöltä ja yhteistoiminnalliselta ryhmältä ja asettaa vallan valtion kokonaiskoneistolle. Tämä koneisto ei ole ainoastaan pakottava ja tehoton: se on väistämättömästi itsevaltainen, koska kaikki sen tekemät päätökset hylkäävät aina vähemmistöjen tai enemmistöjen toiveita ja valintoja. Julkisen koulun täytyy tehdä yksi päätös joka alueella: sen täytyy päättää onko se kurinalainen vai edistyksellinen tai sekoitus molemmista; kapitalismia vai sosialismia tukeva vai neutraali; integroiva vai eriyttävä; elitistinen vai tasa-arvoinen ja niin edelleen. Minkä tahansa päätöksen se tekeekään, löytyy kansalaisia joita se on riistänyt. Vapailla markkinoilla taas vanhemmilla on vapaus valita haluamansa yksityinen tai vapaaehtoinen koulu ja eri vanhempainryhmät pystyvät toteuttamaan valintojaan esteettömästi. Vapaat markkinat mahdollistavat jokaisen yksilön ja ryhmän maksimoida valintojen määrän, tehdä omat päätöksensä ja valintansa ja toteuttaa ne.

Ironisesti professori Galbraith ei vaikuta olevan kovin tyytyväinen julkisen sektorin nykyiseen ilmiasuun: sotateolliseen kompleksiin, Vietnamin sotaan ja mitä Galbraith sopivasti kutsui presidentti Nixonin ”isojen yritysten sosialismiksi”. Mutta jos loistokas julkinen sektori, jos laajentunut valtio on saanut meidät tähän huonoon jamaan, ehkä vastauksena on supistaa valtiota, palata takaisin todella vallankumoukselliselle polulle ison valtion hajottamiseksi.

Amerikan liberaalit[7](/artikkeleja/valtiojohtoisuus/#sdfootnote7sym) – jotka vuosikymmeniä ovat olleet pääasiallisia airuita ja ison valtionhallinnon ja hyvinvointivaltion puolestapuhujia – ovat tosiaankin kasvavissa määrin tulleet tyytymättömiksi omien saavutustensa tuloksiin. Sillä samoin kuin itämaisen yksinvallan päivinä, valtiollinen hallinto ei voi kestä pitkään ilman älykköjen joukon puolestapuhumista argumenttien ja perustelujen muodossa oikeutuksen ja tuen saavuttamiseksi suurelta yleisöltä. Liberaalit (ylivoimainen enemmistö Amerikan älymystöstä) ovat New Dealin ajoista saakka palvelleet hyvin ison valtionhallinnon ja hyvinvointivaltion julistajina. Mutta monet liberaalit ovat alkaneet oivaltaa, että he ovat olleet vallassa ja rakentaneet amerikkalaista yhteiskuntaa jo neljä vuosikymmentä, ja selvästi jokin on mennyt radikaalisti pieleen. Neljän vuosikymmenen jälkeen hyvinvointivaltiota kotona ja ”kollektiivista turvallisuutta” ulkomailla New Deal liberalismin seuraukset ovat selkeästi tuoneet esiin kärjistyneitä romahduksia ja konflikteja kotona ja jatkuvaa sotaa ja interventioita ulkomailla. Lyndon Jonhson, jota kohtaan liberaalit tulivat erittäin tyytymättömiksi, viittasi täsmällisesti Franklin Rooseveltiin hänen ”isona isänään” – ja vanhemmuus kaikilla kotimaisilla ja ulkomaisilla rintamilla oli melko selvä. Richard Nixon on vaivoin erotettavissa edeltäjistään. Jos monet liberaalit ovat vieraantuneet ja pelkäävät maailmassa, jonka *he* ovat luoneet, silloin ehkä vika löytyy juuri itse liberalismista.

Jos siis valtiojohtoisuudesta palataan takaisin, täytyy ilmaantua toinen ideologinen vallankumous, joka vastaa 1600- ja 1700-lukujen klassisten radikaalien nousua. Älyköt joutuvat pääosin siirtymään takaisin heidän roolistaan valtion puolustajana jatkamaan heidän tehtäväänsä totuuden ja järjen standardien edustajina vallitsevaa tilaa vastaan. Useana viime vuonna on ilmennyt merkkejä älykköjen harhakuvitelmistaan heräämiselle, mutta siirtymä ei ole pääosin ollut viisas. Seurauksena nykyinen intellektuellien jakaantuminen liberaaleihin ja radikaaleihin ei tarjoa kummaltaan puolelta välttämättömiä edellytyksiä sivilisaatiolle, edellytyksiä ylläpitää vaurasta ja vapaata teollista järjestystä. Liberaalit ovat tarjonneet meille teknokraattisen palvelun tekopyhää rationaalisuutta leviathan valtiolle, jossa roolimme on sopeutua manipuloitaviksi hammaspyöriksi byrokraattiseen valtio-teolliseen koneistoon. Liberaalien ratkaisu kaikkiin ulkomaisiin kriiseihin on ”lähettää merijalkaväki” (liitettyinä luonnollisesti poliittistaloudellisilla suunnittelijoilla lieventämään merijalkaväen aiheuttamaa tuhoa). Varmasti emme voi jatkaa liberalismin tarjoaman ratkaisun hyväksymistä, joka on ilmeisen epäonnistunut. Mutta traagisesti radikaalit ovat hyväksyneet liberaalit lähtökohtaisesti: tunnistaen järkeilyn, teknologian ja teollisuuden nykyiseksi liberaalis-merkantilistiseksi järjestykseksi radikaalit hylätäkseen nykyisen järjestelmän ovat kääntäneet selkänsä myös aikaisemmille välttämättömille hyveille.

Lyhyesti sanottuna radikaalit kokien itsensä pakotetuiksi syvälliseen liberalistisen maailman, Vietnamin sodan ja julkisen koulujärjestelmän hylkäämiseen ovat omaksuneet liberaalien oman samaistumisen heidän järjestelmäänsä järkeilyineen, teollisuuksineen ja teknologioineen. Siten radikaalit vaativat järkeilyn hylkäämistä tunteiden ja epämääräisen mystiikan puolesta, rationaalisuuden sekavan ja arvaamattoman spontaanisuuden puolesta, työnteon ja kauaskatseisuuden hedonismin ja poispudottautumisen puolesta, teknologian ja teollisuuden paluulla ”luontoon” ja alkukantaisiin heimoihin puolesta. Tehdessään näin, omaksuessaan tämän läpitunkevan nihilismin, radikaalit tarjoavat meille vielä vähemmän toteuttamiskelpoista ratkaisua kuin heidän liberaalit vihollisensa. Sillä käytännössä he korvaisivat miljoonien ihmisten Vietnamissa murhaamisen valtaosan maailman väestöstä näännyttämisellä nälkäkuolemaan. Tervejärkiset ihmiset eivät voi hyväksyä radikaalien näkemystä, ja pääosa amerikkalaisista heidän muutoin tietämättömyydessään ja virheissään ovat riittävän viisaasti tunnistaneet tämän tosiasian ja tehneet selkeän ja kovaäänisen ja toisinaan brutaalin radikaalien ja heidän vaihtoehtoisen etiikkansa, yhteiskuntansa ja elämäntapansa hylkäämisen.

Tämän esseen sanoma on, että yleisöä ei tule pakottaa valitsemaan yhtäältään ahdasmielisen ja tunkkaisen hyvinvointi-sodankäynti valtion monopoli liberalismin ja toisaalta järjenvastaisen ja nihilistisen paluun heimoalkukantaisuuden väliltä. Radikaali vaihtoehto ei ole selvästi yhteensopiva vauraan elämän ja teollistuneen sivilisaation kanssa – tämä on ainakin tullut täysin selväksi. Mutta vähemmän selvää on tosiasia, että korporaatio valtio liberalismi ei ole myöskään pidemmällä aikavälillä yhteensopiva teollisen sivilisaation kanssa. Ensimmäinen tarjoaa yhteiskunnallemme nopeaa itsemurhaa ja toinen hidasta ja pitkäkestoista murhaa.

On kuitenkin kolmas vaihtoehto – eräs joka on jäänyt täysin huomiotta liberaalien ja radikaalien suuren väittelyn keskellä. Tämä vaihtoehto tarjoaa paluun ideaaleihin ja rakenteisiin, jotka loivat teollisen järjestyksemme ja joka tarvitaan tämän järjestyksen pitkäaikaiselle selviytymiselle – paluu järjestelmään joka tarjoaa meille teollisuuden, teknologian ja nopeasti edistyvän vaurauden *ilman* sotaa, militarismia tai jäykistävää valtion byrokratiaa. Tämä järjestelmä on *laissez-faire* kapitalismi, jota Adam Smith kutsui ”vapauden luonnolliseksi järjestelmäksi”, järjestelmä joka perustuu etiikkaan, joka kannustaa yksilöllistä viisautta, tarkoitusta ja saavutuksia. 1800-luvun libertaariset teoreetikot – kuten restauraation aikakauden ranskalaiset Charles Comte ja Charles Dunoyer ja englantilainen Herbert Spencer – näkivät selvästi, että militarismi ja valtiojohtoisuus ovat jäänteitä ja muistoja menneestä ja että ne eivät ole yhteensopivia teollisen sivilisaation toiminnalle. Tästä syystä Spencer ja muut vertasivat ”armeijaa” ”teollisen” periaatteeseen, ja tuomitsivat toisen niistä tulevan vallitsevaksi.

Lyhyesti sanottuna ehdotan yliyksinkertaistettujen kategorioiden avulla, jotka Charles Reich teki tunnetuiksi, paluuta ”Tietoisuuteen I” – tietoisuuteen jonka Reich ja hänen lukijansa töykeästi hylkäävät jatkaakseen valitsemaan puoltaan suuressa keskustelussa Tietoisuuksien II ja III väliltä. Reichille Tietoisuus I:en teki tarpeettomaksi nykyaikaisen teknologian ja massatuotannon kasvu, joka teki siirtymisen korporaatio valtioon väistämättömäksi. Mutta tässä Reich ei ole *riittävän* radikaali; hän yksinkertaisesti omaksuu tavanomaisen liberaalin historiankirjoituksen, että suuri valtio tuli välttämättömäksi suurtuotantoisen teollisuuden myötä. Jos hän olisi tuntenut taloustiedettä, Reich olisi oivaltanut, että juuri edistyneet teolliset taloudet edellyttävät vapaita markkinoita selviytyäkseen ja kukoistaakseen; päinvastaisesti maatalousyhteiskunta pystyy laahustamaan loputtomasti yksivaltiudessa olettaen, että talonpojille jätetään riittävästi heidän tuotteitaan henkensä pitimiksi. Viime vuosina Itä-Euroopan kommunistiset valtiot ovat oivaltaneet tämän tosiasian – siten mitä enemmän ne teollistuvat sitä suurempi ja vääjäämättömämpi on niiden siirtyminen pois sosialismista ja keskussuunnittelusta vapaiden markkinoiden taloutta kohti. Itä-Euroopan maiden nopea muutos vapaita markkinoita kohti on eräs kahden viimevuosikymmenen toiveikkaimmista ja dramaattisimmista kehityksistä. Kuitenkin tämä suuntaus on jäänyt lähes täysin huomiotta, sillä vasemmisto pitää Jugoslavian ja muiden Itä-Euroopan maiden siirtymistä pois valtiojohtoisuudesta ja tasa-arvoisuudesta erittäin nolona, kun taas konservatiivit epäröivät myöntää, että kommunistissa maissa on ylipäätänsä *mitään* toiveikasta.

Lisäksi Reich on selkeästi tietämätön Gabriel Kolkon ja muiden viimeajan historioitsijoiden löydöistä, jotka muuttavat täysin näkemystämme nykyisen hyvinvointi-sodankäynti valtion alkuperästä. Kaukana suurtuotantoteollisuuden pakottamasta ymmärryksestä, että sääntely ja iso valtio olivat väistämättömiä, kyseessä oli juuri vapaiden markkinoiden kilpailun *tehokkuus*, joka sai isot monopoleja hakevat liikemiehet kääntymään valtion puoleen saadakseen tällaisia etuoikeuksia. Taloudessa ei objektiivisesti ollut mitään, joka olisi edellyttänyt siirtymää Tietoisuudesta I Tietoisuuteen II: ainoastaan ihmisen ikuinen pyrkimys tukiin ja erityisetuoikeuksiin loi valtiojohtoisuuden ”vastavallankumouksen”. Itse asiassa kuten olemme nähneet, tämä kehitys ainoastaan rampauttaa ja haittaa nykyaikaisen teollisuuden toimintaa – objektiivinen todellisuus vaatisi paluuta Tietoisuuteen I. Tässä yllättävän nopeiden arvojen ja ideologioiden muutoksien maailmassa tällaista muutosta tietoisuudessa ei voida sulkea pois – paljon merkillisempiä asioita on tapahtunut.

Eräässä merkityksessä libertarististen arvojen ja instituutioiden omaksuminen olisi paluuta; toisessa merkityksessä se olisi perustavanlaatuista ja radikaalia edistystä. Sillä hetken aikaa vanhemmat libertaarit olivat pohjimmiltaan vallankumouksellisia, tosin he antoivat osittaisen menestyksen muuntaa heidät strategisesti ja taktisesti oletetun vallitsevan tilan puolustajiksi – pelkiksi muutoksen vastustajiksi. Tästä näkökulmasta aikaisemmat libertaarit kadottivat radikaalin perspektiivinsä, sillä libertarianismi ei ole koskaan täysin toteutunut. Heidän täytyy tulla jälleen ”radikaaleiksi” kuten Jefferson, Price, Cobden ja Thoreau olivat ennen heitä. Tehdäkseen tämän heidän täytyy pitää korkealla ilmassa lopullista päämääräänsä, lopullista ikivanhan vapaiden markkinoiden käsitteiden logiikan ja yksityisomistuksen oikeuksien riemuvoittoa. Tämä lopullinen päämäärä on valtion hajottaminen yhteiskunnalliseksi organismiksi, julkisen sektorin yksityistäminen.

Tämä päämäärä verrattuna uuden vasemmiston toimimattomaan visioon on täysin yhteensopiva teollisen yhteiskunnan toiminnan kanssa – sekä myös rauhan ja vapauden kanssa. Liian monilta vanhemmista libertaareista puuttui älyllistä rohkeutta jatkaa eteenpäin – vaatia täyttä voittoa osittaisen onnistumisen sijaan – soveltaa heidän periaatteitaan rahan, poliisin, tuomioistuinten ja itse valtion osa-aluille. He epäonnistuivat huomioimasta William Lloyd Garrisonin varoitusta, että ”asteittaisuus teoriassa on pysyvyyttä käytännössä”. Sillä jos teoriaa ei koskaan pidetä korkealla ilmassa, kuinka sitä voidaan koskaan saavuttaa?”

(Tämä artikkeli julkaistiin alunperin teoksessa Outside Looking In: Critiques of American Policies and Institutions, Left and Right. *New York: Harper and Row, 1972*, s. 60-74 ja julkaistiin uudelleen teoksessa The Logic of Action Two: Applications and Criticism from the Austrian School. Glos, *UK: Edward Elgar Publishing Ltd.*, 1997, s. 185-199)

[1](/artikkeleja/valtiojohtoisuus/#sdfootnote1anc) Intia vapaiden markkinoiden taloustieteilijöiden silmin, ks. Peter T. Bauer, *United States Aid and Indian Economic Development (*Washington, D.C.: American Enterprise Association, 1959) and B.R. Shenoy, *Indian Planning and Economic Development (*Bombay and New York: Asia Publishing House, 1963*).*

[2](/artikkeleja/valtiojohtoisuus/#sdfootnote2anc) Briteillä oli vastaavasti suuria vaikeuksia 1800-luvulla perustaa hallintoaan valtiottomaan Länsi-Afrikan vapaiden markkinoiden Ibosin heimoon. Irlannista ks. Joseph R. Peden, "Stateless Societies: Ancient Ireland," [*The Libertarian Forum*](http://mises.org/store/Libertarian-Forum-2-Volume-Set-P300.aspx) (Huhtikuu 1971) ja siinä olevat viitteet.

[3](/artikkeleja/valtiojohtoisuus/#sdfootnote3anc) Britannian ideologisesta perinnöstä, ks Bernard Bailyn, *The Ideological Origins of the American Revolution* (Cambridge, Mass.: Harvard University Press, 1967*).*

[4](/artikkeleja/valtiojohtoisuus/#sdfootnote4anc) Ks Murray N. Rothbard, "[Individualist Anarchism in the United States: The Origins](http://mises.org/story/2014)", *Libertarian Analysis* (Winter 1970): 14–28.

[5](/artikkeleja/valtiojohtoisuus/#sdfootnote5anc) José Ortega y Gasset, *The Revolt of the Masses* (New York: W. W. Norton, 1932), s. 63–65.

[6](/artikkeleja/valtiojohtoisuus/#sdfootnote6anc) Ibid., s. 97.

[7](/artikkeleja/valtiojohtoisuus/#sdfootnote7anc) Suom. huom. artikkelissa termillä "liberaali" viitataan Amerikan liberaaleihin, joita suomalaisessa termistössä voidaan verrata lähinnä vasemmistoon.

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/valtiojohtoisuus.pdf)  
Alkuperäinen artikkeli: [Capitalism versus Statism](http://mises.org/story/3735)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/valtionbisnes/ -->
# Valtion bisnes – Murray N. Rothbard

> Valtakunnallisen vaurauden keskellä eräät taloudelliset ja sosiaaliset ongelmat jatkavat yleisön kalvamista. Joka puolella maata ne ottavat samat muodot. Mitä ne ovat? Liikenneruuhkia, riittämättömiä teitä, liian täysiä kouluja, nuorisorikollisuutta ja vesikatkoksia. Tällaiset asiat ovat osoittautuneet ongelmalliseksi monella tapaa; ennen kaikkea ne

Valtakunnallisen vaurauden keskellä eräät taloudelliset ja sosiaaliset ongelmat jatkavat yleisön kalvamista. Joka puolella maata ne ottavat samat muodot. Mitä ne ovat? Liikenneruuhkia, riittämättömiä teitä, liian täysiä kouluja, nuorisorikollisuutta ja vesikatkoksia. Tällaiset asiat ovat osoittautuneet ongelmalliseksi monella tapaa; ennen kaikkea ne vaikuttavat synnyttävän ristiriitoja.

Kiihkeät kamppailut ovat valloillaan amerikkalaisten ryhmien välillä. Jotkut haluavat ”edistyksellistä” opetusta; toiset haluavat erilaisia muotoja perinteisestä. Jotkut haluavat kouluissa opetettavan sosialismia; toiset suosivat vapaata yrittäjyyttä. Jotkut haluavat uskonnon kouluihin, toiset vaativat valtion ja kirkon erottamista. Jotkut haluavat juomaveden fluorisointia, toiset haluavat saada sen lääkitsemättömänä.

Onko vedessä tai koulutuksessa jotain erityistä, joka luo ratkaisemattomia ongelmia? Mistä johtuu ettei ole kiihkeitä argumentteja siitä, millaista terästä tai autoja valmistetaan, ei taisteluja millaisia sanomalehtiä painetaan? Vastaus: On jotain erityistä—koulutus ja veden toimitus ovat esimerkkejä siitä mitä tapahtuu kun valtio, yksityisten yritysten sijaan, pyörittää liiketoimintaa.

Oletko koskaan kuullut yksityisen yrityksen ehdottavan ”ratkaisevansa” myynnissä olevan tuotteensa pulaa pyytämällä ihmisiä ostamaan vähemmän? Et varmasti ole. Yksityiset yritykset toivottavat asiakkaat tervetulleiksi, ja laajentavat kun heidän tuotteensa on kovassa kysynnässä, palvellen ja hyödyttäen näin asiakkaitaan yhtä lailla kuin itseäänkin. Ainoastaan valtio ”ratkaisee” teidensä liikenneongelmat pakottamalla rekat (tai yksityiset autot tai linja-autot) pois kaduilta. Tämän periaatteen mukaan ”ihanteellinen” ratkaisu liikenneruuhkiin on tehdä kaikista ajoneuvoista laittomia! Ja silti juuri tällaisia ehdotuksia ollaan totuttu odottamaan julkiselta sektorilta.

Liikenneruuhkia? Kiellä kaikki autot! Vesipulaa? Juo vähemmän vettä! Ongelmia postissa? Tiputa postinjako kertaan päivässä! Rikollisuutta kaupungeissa? Määrää ulkonaliikkumiskielto! Mikään yksityinen toimittaja ei pysyisi kauaa liiketoiminnassa, jos hän reagoisi näin asiakkaidensa toiveisiin. Mutta kun valtio on toimittajana, sen sijaan että olisi asiakkaidensa toiveiden ohjaamana, se ohjaa heidät tulemaan toimeen vähemmällä tai täysin ilman. Yksityisten yritysten motto on ”asiakas on aina oikeassa,” valtion slogani on ”kirottu yleisö!”

Konfliktit ja katkeruus ovat sisäsyntyisiä valtion toiminnoissa. Kuvittele mitä tapahtuisi, jos valtio julkaisisi kaikkia sanomalehtiä. Ensinnäkin koska valtion toiminto saa kaikki tulonsa pakotetuista veroista vapaaehtoisista maksuista suoritettujen palveluiden sijaan, sen ei tarvitse olla asiakkaita palvellessaan tehokas. Ja toiseksi veronmaksajien ryhmien välillä roihuaisi riitoja toimituspolitiikasta, uutissisällöstä ja jopa lehden julkaisukoosta. ”Oikeistolaiset,” ”vasemmistolaiset,” ”keskustalaiset,” kaikki pakotettuina maksamaan lehdestä, pyrkisivät luonnollisesti määräämään sen politiikasta.

Sen sijaan vapailla markkinoilla jokainen ryhmä rahoittaa ja tukee suosimaansa tuotetta, joko sanomalehteä, koulua tai vauvanruokapakettia. Sosialistit, vapaan yrittäjyyden kananttajat, edistykselliset, perinteitä vaalivat, juoruja rakastavat ja shakista pitävät löytävät kaikki koulut, sanoma- tai aikakausilehdet, jotka täyttävät heidän tarpeensa. Mieltymyksillä on täysi vapaus ja ketään ei velvoiteta ottamaan ei-toivottuja tuotteita. Jokainen poliittinen mieltymys ja jokainen makutottumus täyttyy. Sen sijaan että enemmistö tai poliittisesti vahva tyrannisoi vähemmistöä, jokainen yksilö voi saada juuri niin paljon kuin hänellä on varaa siihen mitä hän haluaa.

Valtion yleinen vastaus väitteisiin tehottomuudesta tai pulasta on syyttää yleisöä: ”Veronmaksajat eivät anna meillä lisää rahaa!” Yleisö kirjaimellisesti täytyy pakottaa ojentamaan lisää verorahoja valtateihin, kouluihin ja vastaaviin. Ja silti herää uudelleen kysymys: ”Miksei yksityisillä yrityksillä ole näitä ongelmia?” Miksei televisio- tai teräsyrityksillä ole ongelmia löytää pääomia laajentumiseen? Koska kuluttajat maksavat teräksestä tai televisioista, ja säästäjät puolestaan voivat tehdä rahaa investoimalla näihin yrityksiin.

Yleisöä menestyksekkäästi palvelevat yritykset huomaavat löytävänsä helposti pääomia laajentumiselle; menestymättömät ja tehottomat yritykset taasen lopettavat toimintansa. Valtion tapauksessa ei ole voittoja sijoittajille eikä rangaistusmaksuja tehottomalle toimijalle. Kukaan ei sijoita, ja näin ollen kukaan ei voi vakuuttaa, että menestyvät suunnitelmat laajenevat ja epäonnistuneet häviävät. Nämä ovat muutamia syitä miksi valtion tulee hakea ”pääomansa” kirjaimellisesti kutsumalle ne.

Monet ihmiset ajattelevat, että nämä ongelmat voitaisiin ratkaista, jos vain ”valtiota pyöritettäisiin kuin liiketoimintaa.” Ja niin he kannattavat postimaksujen nostamista kunnes Postilaitos ”toimii voitolla.” Luonnollisesti käyttäjät keventäisivät hiukan veronmaksajien taakkaa. Mutta tässä valtio liikelaitoksena -ajatuksessa on kohtalokkaita epäkohtia. Ensinnäkin julkista palvelua ei voida koskaan operoida liiketoimintona, koska sen pääoma kutsutaan veronmaksajilta. Tätä ei voida millään tavoin välttää. (Valtion velkakirjoilla rahoittaminen lepää yhä verotuksen varassa velkakirjojen takaisinmaksettaessa.) Toiseksi yksityiset yritykset saavat voittoja leikkaamalla kuluja mahdollisimman paljon.

Valtion ei tarvitse leikata kuluja; se voi joko leikata palveluitaan tai yksinkertaisesti nostaa hintojaan. Valtion palvelu on aina monopoli tai osamonopoli. Toisinaan, kuten Postilaitoksen tapauksessa, se on pakollinen monopoli—kaikki kilpailu on tehty laittomaksi. Ellei sitä tehdä laittomaksi, niin yksityinen kilpailu kuristetaan veroilla kattaakseen operatiiviset käyttövajeet ja hankkiakseen pääomaa valtion verovapaaseen toimintoon.

Julkishallinnon operoimaan liiketoimintaan liittyy myös toinen kriittinen ongelma. Yksityiset yritykset ovat tehokkuuden esikuvia pääosin koska vapaat markkinat asettavat hinnat, jotka mahdollistavat niille laskennan, jota ne joutuvat tekemään tehdäkseen voittoja ja välttääkseen tappioita. Näin ollen vapaa ”kapitalismi” tapaa asettamaan hinnat niin että hyödykkeet ovat asianmukaisesti kohdentuneet kaikkiin mutkikkaisiin tuotannon osa-alueisiin ja haaroihin, joista nykyaikainen talous koostuu.

Kapitalistinen voittojen ja tappioiden laskeminen tekee tämän ihmeen mahdolliseksi—ja ilman yhden toimijan keskitettyä suunnittelua. Itse asiassa keskitetyt suunnittelijat, joilta puuttuu tarkka hintatietous, eivät pysty laskemaa, ja näin ollen eivät pystyisi ylläpitämään nykyaikaista massatuotantotaloutta. Lyhyesti sanottu, he eivät pystyisi suunnittelemaan.

Ei ole mitään tapaa etukäteen arvioida tuotteen menestystä, jota kuluttajat ovat valmiit ostamaan. Ja joka kerta kun valtio tulee mukaan liiketoimintaan, se häiritsee hiukan enemmän hintoja ja vääristää laskentaa. Lyhyesti sanottu, valtiollinen liiketoiminta tuo mukanaan laskennallisen kaaoksen häiritsevän saarekkeen talousjärjestelmään.

Ei ole siis ihme, että taloudelliset ongelmat ympäröivät valtion yrityksiä. Valtiollinen omistus synnyttää ratkaisemattomia konflikteja, väistämätöntä tehottomuutta ja elintason romahdusta. Yksityinen omistus tarjoaa rauhaa, keskinäistä harmoniaa, suurta tehokkuutta ja huomattavia parannuksia elintasoon.

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/valtionbisnes.pdf)  
 Alkuperäinen artikkeli: [The Business of Government](http://mises.org/story/2396)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/vapaatmarkkinat/ -->
# Kuinka vapaat markkinat toimivat – David Krawisz

> Mahtavassa kirjassa Man, Economy and State, Rothbardin laajassa taloustiedon viisauden yhteenvedossa, löytyy paljon, jota ei ole vielä riittävästi tuotu laajempaan tietoisuuteen. Esimerkiksi Rothbardin tuotantoteoria eroaa melkoisesti tavanomaisesta. Olen pyrkinyt kiteyttämään tämän teorian seuraavaan tiivistelmään, vaikkakaan se ei missään nimessä ole

Mahtavassa kirjassa [Man, Economy and State](http://mises.org/rothbard/mes.asp), Rothbardin laajassa taloustiedon viisauden yhteenvedossa, löytyy paljon, jota ei ole vielä riittävästi tuotu laajempaan tietoisuuteen. Esimerkiksi Rothbardin tuotantoteoria eroaa melkoisesti tavanomaisesta. Olen pyrkinyt kiteyttämään tämän teorian seuraavaan tiivistelmään, vaikkakaan se ei missään nimessä ole kirjan ainoa osa, jonka kuuluisi saada laajempaan näkyvyyttä.

Taloudessa on kyse saatavilla olevien keinojen käyttämisestä parhaiden mahdollisten lopputulosten saavuttamiseksi. Päämäärään saavuttamista kutsutaan kulutukseksi ja keinojen soveltamista päämäärään kutsutaan tuotannoksi.

Keinojen yleisiä kategorioita tai tuotannontekijöitä on neljä, jotka ovat osallisina päämäärien saavuttamiselle. Ensimmäinen on työ, joka viittaa omiin ponnisteluihimme, joko älyllisiin tai fyysisiin. Toinen on maa, joka viittaa kaikkiin luonnonvaroihin sellaisina kuin ne esiintyvät luonnossa. Kolmas on aika. Vähintäänkin pientä osaa jokaisesta vaaditaan kaikkiin tuotantoprosesseihin.

Yhdessä näitä kolmea tekijää kutsutaan alkuperäisiksi tuotannontekijöiksi, koska niitä esiintyy luonnossa ennen mitään ihmisen tuotantoa. Neljäs tuotannon ryhmä koostuu siitä mitä valmistetaan, ei koska se tuottaa suoraan tyydytystä, vaan koska sitä voidaan käyttää toisenlaisessa tuotantoprosessissa. Neljättä tuotannontekijää kutsutaan pääomahyödykkeeksi.

Koska hyödykkeen tuottamiseen käytetty aika olisi voitu kuluttaa välittömästi vapaa-aikana, kaikki tuotanto edellyttää nykyisestä kulutuksesta luopumista tulevan kulutuksen hyväksi. Lisäksi vaaditaan jonkinlaisia riittäviä säästöjä toimeentuloksi, kunnes tuotanto saadaan päätökseen.

Esimerkiksi metsästäjä-keräilijä tuntiessaan nälän joutuu luopumaan välittömästi joutenolostaan, jos hän haluaa saada ruokaa. Kuitenkin jos hän on vitkutellut liian pitkään, hänelle ei saata olla kehossaan jäljellä enää riittävästi energiaa yhdenkään metsästyksen loppuunsaattamiseksi.

Valinnanmahdollisuuksia on olemassa tuottamisen ja tuottamatta jättämisen lisäksi myös siinä tapahtuuko tuottaminen lyhyemmällä vai pidemmällä prosessilla. Metsästäjä-keräilijä saattaa valita ympärillään olevien hedelmien keräämisen paljain käsin tai valmistaa aseita ja metsästää eläimiä tai viljellä maapalaa.

Koska sillä edellytyksellä että kaikki asiat pysyvät yhtäläisinä ihmiset suosivat nykyistä kulutusta tulevaisuuden kulutukseen nähden, on välttämätöntä, että pidemmästä tuotantoketjusta on tuloksena ylivoimaisemmat kulutushyödykkeet kuin lyhyemmästä tuotantoketjusta – ainakin riittävästi ihmisten houkuttelemiseksi odottamaan sen hyötyjen korjaamista. Metsästäjä-keräilijä valitsee metsästyksen keräilyn sijaan ainoastaan, jos hän kokee tulevaisuudessa hankkimansa lihan, valmistettuaan ensin nykyhetkessä keihään ja käyttämällä sitä, riittävästi paljon houkuttelevammaksi kuin vapaa-ajan, jota hän voisi viettää nykyhetkessä.

Pääoman väistämätön ominaisuus on, että se kuluu ja siten se joudutaan korvaamaan. Pääomaan luottava talous joutuu käyttämään työtä yksinkertaisesti ylläpitääkseen pääomaansa. Siten pääomasta riippuvaisessa taloudessa ihmisten täytyy jatkuvasti olla valmiita luopumaan nykyisestä kulutuksesta ylläpitääkseen elintasoaan.

Toisaalta ei ole välttämätöntä säästää uudelleen; tämä on tarpeen ainoastaan talouden kasvulle, ei sen paikallaan pysymiselle. Alkuperäiset säästöt ovat yhä olemassa pääomahyödykkeinä, joista talous on riippuvainen. Taloudella, jolla on runsaasti pääomahyödykkeitä, on takanaan pitkä säästämisen ja säästäväisyyden historia ja sen seurauksena sillä on tuotantoprosessi, joka on pitkä, moniasteinen ja erittäin tuottava.

Eräs tuotantoprosessin aspekti, jota en ole vielä maininnut, on riski. Koska päätös siitä mitä tuotetaan tehdään nykyisyydessä, kun taas kulutus ei ole mahdollista ennen kuin tulevaisuudessa, on aina mahdollista, että henkilö voi tehdä väärän valinnan ja huomata myöhemmin, että hänen tuotantopäätöksensä ei ollut parasta käyttöä hänen ajalleen ja resursseilleen.

Kuten on nähtävissä, tuotanto vaatii useiden käsitteellisesti erilaisten elementtien yhteensaattamista. Alusta täytyy olla säästöjä. Sitten vaaditaan tuotannontekijöitä (maata, työtä ja pääomaa), jotka yhdistetään ajan mittaan hyödykkeeksi, joka (toivottavasti) tyydyttää tarpeitamme. Kaikki nämä panokset on välttämättömiä huolimatta siitä onko talous kapitalistinen tai sosialistinen, ja jos yhdestä panoksesta ei palkita riittävästi, sitä ei tulla luovuttamaan.

Vaikkakin oikea henkilö pystyy tarjoamaan panoksiaan useammalla kuin yhdellä tavalla, voimme liittää nämä panokset erillisiin hypoteettisiin henkilöihin ymmärtääksemme paremmin jokaisen arvon:

Työntekijä tekee työtä palkkaa vastaan ja vuokraisäntä sallii maansa käytön vuokraa vastaan. Itävaltalaisessa taloustieteessä kapitalisti on se, joka omistaa pääomaa ja vuokraa sitä; hän ei omista liiketoimintaa eikä ansaitse voittoja, ainoastaan korkoja pääomahyödykkeidensä käytöstä. Rahanlainaaja on tekemisissä alkuperäisen säästämisen kanssa, joka mahdollistaa tuotannon. Hän joutuu työskentelemään nyt ja odottamaan palkkioitaan myöhemmin. Vuokraisännällä ja kapitalistilla on vastaavat tehtävät, joten viittaan heihin yhdessä omistajina.

Viimeisenä yrittäjä kantaa riskin, jos hanke epäonnistuu. Hän pitää sen, mikä jää jäljelle, jos mitään, kun työntekijälle, kapitalistille ja vuokraisännälle on maksettu ja hänen tuotteensa on myyty; ja hän maksaa velat, jos jäljelle ei jää riittävästi. Yrittäjä saa voittoja ja tappioita perustuen hänen menestykseensä arvioida kuluttajiensa tarpeita.

Vapailla markkinoilla hyödykkeitä voidaan arvostaa hinnoissa, jotka kertovat mihin rahamääriin ne voidaan vaihtaa. Hinnat pyrkivät tasoon, jolla kysyntä vastaa tarjontaa ja kaikki saatavissa oleva varasto on myyty. Jos hinta on tätä korkeampi, myyjällä on kannustin alentaa hintaa varmistaakseen varastonsa myymisen, ja jos se on matalampi, ostajalla on intressi korottaa hintaa varmistaakseen haluamiensa hyödykkeiden saannin.

Kulutushyödykkeet tyydyttävät tarpeemme suoraan, joten tosiasia, että niille on kysyntää, ei vaadi lisäselitystä. Niiden kysyntä ja saatavissa oleva tarjonta määrittää niiden hinnat.

Pääomahyödykkeet eivät pysty suoraan käytettyinä tyydyttämään tarpeitamme, joten niiden kysyntä markkinoilla määrittyy niillä tuotettavien kulutushyödykkeiden hinnoista. Aikaisemmin tuotannossa käytettävien pääomahyödykkeiden kysynnän määrittää myöhemmin tuotannossa käytettävien pääomahyödykkeiden hinnat ja niin edelleen.

Alkuperäiset tuotannontekijät (maa, työ ja aika) voidaan kuluttaa suoraan, koska ihmiset voivat asua maalla ja kuluttaa vapaa-aikaa (työnteon sijaan). Siten kysynnän alkuperäisille tekijöille saa aikaan sekä niiden välitön käyttö että niiden epäsuora käyttö tuotannossa.

Markkinoilla on myös hinta säästöille houkutellakseen ihmiset rahanlainaajiksi ja jotta he luopuisivat tietystä määrästä rahaa tietyksi ajanjaksoksi. Tämän hinnan määrittää ihmisten mieltymys nykyiseen kulutukseen tulevaan kulutukseen verrattuna, ja tätä kutsutaan korkotasoksi. Ihmisten aikamieltymys määrittää korkotason, tarkoittaen astetta, jossa he suosivat nykyistä kulutusta tulevaan verrattuna.

Maan ja pääomahyödykkeiden vuokrat määrittyvät korkotasoista sekä niiden hinnoista. Jos vuokra on liian alhainen ylläpitääkseen omaisuutta ja sen päälle vielä riittävää vuoraa omistajalle, hänellä on intressi myydä omaisuutensa ja ryhtyä rahanlainaajaksi tai siirtyä johonkin toiseen omaisuusluokkaan. Jos vuokra on liian korkea, muilla on intressi tulla myös omistajiksi, nostaen siten maan hintaa.

Yrittäjä pyrkii aina ansaitsemaan korkeimmat mahdolliset voitot ja siten hänellä on aina intressi tuottaa sitä, millä on kaikkein kiireellisin kysyntä. Koska yrittäjän tehtävänä on hyväksyä riski, hänen ei vastaanota mitään asetettua hintaa, vaan hän saa voittoja tai kärsii tappioita riippuen siitä, kuinka menestyksekäs hän on ennustamaan kysyntää.

Hän tarjoaa työläisille ja omistajille varmuutta vastineena toivosta, että hän on arvioinut oikein uutta kulutuskysyntää. Taloudessa on näiden mahdollisuuksien laajuudessa saatavilla voittoja, mutta yrittäjän muuttaessa taloutta tyydyttämään paremmin tiettyjä mieltymyksiä voitoista tulee yhä vaikeammin ansaittavia.

Siirrytään nyt vapaiden markkinoiden yleisen toiminnan esiintuomisen jälkeen keskustelemaan kuinka talous kasvaa ja supistuu. Talouden perimmäistä kokoa rajoittaa ihmisten aikamieltymys. Kun talous on saavuttanut maksimikokonsa, pisteen jossa yrittäjät ovat löytäneet saatavilla olevalle pääomalle kaikki parhaat käyttötarkoitukset, talous ei voi enää kasvaa.

Kuitenkin jos ihmisten aikamieltymys laskee ja ihmiset ovat valmiimpia sijoittamaan kuin kuluttamaan, useampi heistä tulee rahanlainaajaksi. Tämä kilpailu aiheuttaa korkotason laskun ja se puolestaan mahdollistaa yrittäjille ryhtyä uusiin kannattaviin tuotantoprosesseihin.

Ne tuotantoprosessit, jotka edellyttävät enemmän aikaa tai ovat riippuvaisempia pääomasta, tulevat silloin toteuttamiskelpoisiksi alempien lainakustannusten ansiosta. Taloudessa vaikuttaa olevan positiivisia kokonaisvoittoja, koska on olemassa paljon uusia hyödynnettäviä mahdollisuuksia.

Toisaalta jos aikamieltymys kasvaa, silloin harvempi ihminen tulee rahanlainaajaksi, korkotaso nousee ja taloudesta tulee kokonaisuutena vähemmän tuottava.

Entäpä edistyvän talouden vaikutus työntekijöille ja omistajille? Jos tuotannontekijästä tulee tuottavampi, yrittäjät ovat valmiimpia nostamaan sen hintaa. Itse asiassa jokainen joutuu tarjoamaan korkeampaa hintaa estääkseen muita yrittäjiä tuottamasta häntä enemmän.

Raskaasti pääomaan nojaavassa taloudessa tuotannontekijöillä on taipumus olla tuottavampia. Tekijät, joiden tarjontaa ei voida helposti lisätä, kuten maa tai työvoima, vaativat korkeampaa hintaa edistyneemmässä taloudessa. Toisaalta pääomahyödykkeet, vaikkakin ne voivat olla tuottavampia, saattavat tulla halvemmiksi niiden suuremman tuotantomäärän vuoksi.

Työntekijä erityisesti hyötyy edistyvästä taloudesta. Työ on erityisen ei-eriytynyt tekijä, joten jopa ne, jotka valitsivat erikoistua ammatteihin, joita ei enää tarvita kehittyneessä taloudessa, pystyvät yhä tekemään paljon ja oppimaan uusia taitoja.

Siten talouden edistyessä edistyy myös työn tuottavuus ja sen hinta. Tämä ei välttämättä tarkoita, että työn hinta nousee suhteessa kultaan, dollareihin tai käytössä olevaan rahaan; vaan ennemminkin, että työn hinta vaihtaa kehittyneessä taloudessa suurempaan määrään todellista vaurautta kuin alkukantaisessa.

Taloustieteessä on yleinen virhe uskoa päinvastaisesti, että tuottavammasta työstä seuraa alhaisempi hinta, koska sama määrä kulutushyödykkeitä voidaan tuottaa vähemmällä työvoimalla. Kuitenkaan ei ole olemassa tiettyjä määrättyjä asianmukaisia hyödykkeitä kaikille olosuhteille; kulutushyödykkeiden tuotanto on päätös, jota rajoittaa se, mikä on taloudellisesti toteuttamiskelpoista.

Sen vuoksi jos työstä tulee tuottavampaa, ihmiset eivät yksinkertaisesti jatka samojen hyödykkeiden tuottamista kuin aiemmin; he tuottavat enemmän hyödykkeitä ja suurempaa valikoimaa. Koska kehittyneemmässä taloudessa yrittäjän menettäessä yhden työntekijän hän menettää enemmän tuotantoa, hän on välttämättä halukkaampi maksamaan korkeampaa palkkaa työntekijän pitämiseksi.

Kapitalismin vastustajien joukossa työn panosta pidetään usein jotenkin oikeutetumpana kuin muita tekijöitä. Koska työntekijä fyysisesti rakentaa tuotetun hyödykkeen, hänen panoksensa usein nähdään harkitsemattomasti todellisempana, oikeutetumpana kuin muut; mutta olemme nähneet, ettei tuotantoa voi tapahtua ilman muiden panosta. Kaikki pyrkimykset antaa työntekijällä se, mikä on tarkoitettu mille tahansa muulle osallistujalle, tekee tuotannosta taloudellisesti vaikeampaa ja lopulta rajoittaa tai vähentää palkkoja työstä.

Työntekijöille maksetaan aina välttämättä välittömästi kaikissa hankkeissa, kun taas vuokraisäntä tai rahanlainaaja joutuu odottamaan. Työntekijät eivät myöskään ota mitään riskiä hankkeesta. Jokaisella palkkaperiodilla työntekijöille maksetaan sama määrä huolimatta siitä tekeekö hanke voittoa tai tappiota. Pyrkimykset antaa työntekijällä mikä muutoin olisi mennyt yrittäjälle tai rahanlainaajalle vähentävät ihmisen kannustimia tulla yrittäjäksi tai rahanlainaajiksi.

Siten ei ole mitään syytä, että työntekijöiden tulisi jakaa voitot tai tappiot hankkeesta, jolle he työskentelevät. Työntekijät ovat täysin kykeneviä ostamaan osakkeita yrityksistään, vaikkakaan yleisesti he eivät näin tee; tämä osoittaa, että he ovat kiinnostuneempia vastaanottamaan työstä palkkaa kuin osallistumaan riskiin.

Mutta entäpä kapitalisti ja vuokraisäntä? Miksi heidän pitäisi saada rahaa yksinkertaisesti jonkin omistamisesta? Kuitenkin nimenomainen tosiasia, että kapitalisti ja vuokraisäntä omistavat hyödykkeensä ja pyrkivät saamaan korkeimman mahdollisen vuokran itselleen varmistaa, että nämä hyödykkeet menevät kaikkein tuottavimpiin ja kaikkein kiireellisimpiin käyttötarkoituksiin.

On välttämätöntä, että omistaja hyötyy palvelustaan ”portinvartijana” näiden hyödykkeiden käytölle; ellei hän hyötyisi, hän käyttäisi ne mieluummin omaan kulutukseensa kuin tuottaviin käyttötarkoituksiin, jotka ovat taloudelle kokonaisuutena paljon kiireellisempiä.

Hyvä niin, mutta eikö tämän tehtävän pystyisi toteuttamaan kuka tahansa juntti tai idiootti, joka pystyy tunnistamaan korkeimman tarjouksen? Miksi hyötyjen tulisi mennä tällä henkilölle yksinkertaisesti joidenkin historiallisten olosuhteiden takia, jotka asettivat ne hänen haltuunsa, erityisesti koska hän on saattanut periä maansa tai pääomansa ansaitsemisensa sijaan?

Mutta kuten olemme nähneet, koko talous on rakentunut historiallisille olosuhteille; ilman historiallista säästämisen toimea, joka ilmenee nyt pääomahyödykkeinä, tai alkuperäistä haltuunoton tekoa, joka muunsi siihen asti käyttämättömän maan tuotannolliseen käyttöön, ei olisi lainkaan taloutta. Joten ei ole olemassa mitään erityistä syytä miksi jonkun tietyn henkilön ei tulisi hyötyä historian perusteella; me kaikki teemme niin joka päivä yksinkertaisesti osallistumalla talouteen.

Juuri tämä historia kiistetään jokaisella pyrkimyksillä estää laillista tekijän omistajaa saamasta vuokraansa. Pääomahyödykkeet voidaan kuluttaa ilman niiden korvaamista ja maa voidaan hylätä ja jättää tuottamattomaksi. Kun omistajaa estetään ansaitsemasta vuokraansa, hänellä on kannustin tehdä juuri näin. Miksi hänen tulisi rakentaa tai ylläpitää jotain mikä ei tuota hyötyä, kun hän voisi sen sijaan keskittyä välittömään kulutukseen?

Joku saattaa yrittää ottaa haltuunsa omaisuuden ja ammentaa siitä maksimaalisen vuokran; silloin hän suorittaisi alkuperäisen omistajan työn. Kuitenkin miksi muut omistajat ylläpitäisivät omaisuuttaan, jos he uskovat, että omaisuus voidaan ottaa heiltä pois?

Miksi haltuunottoja ylläpitäisi omaisuuttaan, jos hän voisi sen sijaan vallata vain lisää? Jos pääomahyödykkeistä ei ole mahdollista ammentaa vuokraa, ei ole mitään syytä säästää ja ostaa niitä, ja siten ei ole voittoa, jolla houkutella yrittäjää tuottamaan niitä. Vaikka saatamme olla kateellisia varakkaille omistajille, kukaan ei pysty allokoimaan paremmin tuotannontekijää kuin sen oikeutettu omistaja.

Pääoman tai maan omistamista (joko ostettuna tai perittynä) ja elämistä sen vuokrilla ei pitäisi nähdä epäreiluna tai laittomana; kun kunnioitamme henkilön omaisuutta, joka on perinyt kaiken varallisuutensa, emme kunnioita hänen oikeuttaan elää etuoikeutettua elämää ikään kuin kuninkaana, vaan kunnioitamme alkuperäistä säästäjää, joka testamenttasi tämän omaisuuden. Näin tekemällä osoitamme muille säästäjille, ettei heidän säästäväisyytensä valu hukkaan.

Pääomasta eläminen voidaan nähdä vastaavana kuin lahjakkuudesta eläminen. Tekivätkö omistajat koskaan mitään ”ansaitakseen” pääomansa on epäolennaista.

Heidän omaisuutensa auttaa tekemään meidät kaikki tuottavammiksi. Meidän tulisi arvostaa, että he ovat ottaneet vastuulleen sen omistamisen ja ylläpitämisen. Meidän ei tule kateellisina nähdä omistajia jonain perusteettomina tai epäreiluina; sillä kun loukkaamme heidän omaisuuttaan, vahingoitamme lopulta itseämme.

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/vapaatmarkkinat.pdf)  
 Alkuperäinen artikkeli: [How the Free Market Works](http://mises.org/story/3783)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/vapaus/ -->
# Vapaus ja kestävä raha – Thorsten Polleit

> “On mahdotonta ymmärtää kestävän rahan ajatusta ellei oivalla sen tulleen laadituksi välineenä kansalaisoikeuksien suojelemiseksi valtion despoottisia väärinkäytöksiä vastaan. Ideologisesti se kuuluu samaan kategoriaan perustuslakien ja yksilön oikeuksien kanssa.”[1]   Näin kirjoitti Ludwig von Mises teoksessaan The Theory of Money and

“On mahdotonta ymmärtää kestävän rahan ajatusta ellei oivalla sen tulleen laadituksi välineenä kansalaisoikeuksien suojelemiseksi valtion despoottisia väärinkäytöksiä vastaan. Ideologisesti se kuuluu samaan kategoriaan perustuslakien ja yksilön oikeuksien kanssa.”[1]

Näin kirjoitti Ludwig von Mises teoksessaan The Theory of Money and Credit vuonna 1912. Ja edelleen: “(…) kestävän rahan periaatteella on kaksi puolta. Se on suopea hyväksymään markkinoiden valinnan yleisesti käytetylle vaihdannan välineelle. Se on epäsuosiollinen torjuessaan valtion taipumusta sekaantua valuuttajärjestelmään.”[2] Tätä taustaa vasten nykypäivän rahajärjestelmät vaikuttavat viime vuosikymmeninä ajautuneen yhä kauemmas kestävän rahan periaatteesta.

Kaikissa niin sanotuissa ”vapaan maailmaan” valtioissa raha edustaa nykyään valtion kontrolloimaa peruuttamatonta paperi-, tai ”fiat-” rahastandardia. Laajasti hyväksytyn näkemyksen mukaan tämä rahajärjestelmä olisi yhteensopiva vapaan yhteiskunnan ihanteen kanssa ja suotuisa kestävällä tuotannolle sekä työllisyyden kasvulle. Toki löytyy ääniä, jotka kutsuvat varovaisuuteen. Historiallisesta näkökulmasta Milton Friedman totesi: ”(. . .) maailman on nyt ryhtynyt suureen kokeeseen nähdäkseen pystyykö se muodostamaan toisenlaisen ankkurin, sellaisen joka on riippuvainen valtion pidättyvyydestä fyysisen hyödykkeen hankinnan kustannuksien sijaan.”[3] Irving Fisher arvioiden aikaisempaa kokemusta, kirjoitti: ”Peruuttamaton paperiraha on lähes poikkeuksetta osoittautunut kiroukseksi sitä käyttäneelle maalle.”[4]

Pääasiallinen syy huoleen nojaa erääseen valtion kontrolloiman paperirahan ominaispiirteeseen: järjestelmän rajoittamattomaan kykyyn laajentaa rahan ja luottojen tarjontaa. Päinvastaisesti (vapaasti valitussa) kultakannassa rahan (esim. kulta) tarjonnan odotettiin myös kasvavan ajan myötä, mutta ainoastaan talouden laajentumisen suhteessa—ts. lisäys rahan kysynnässä lisääntyneen taloudellisen toiminnan aikaansaamana, tuoden ylimääräistä kullan tarjontaa markkinoille (esimerkiksi lisääntyneellä kaivostoiminnalla, josta tulisi kannattavampaa). Näin kultakanta asettaa ”automaattisen jarrun” rahalliselle laajenemiselle—jälkimmäisen, ainakin teoriassa, liittyessä talouden kasvutrendiin.

Valtion kontrolloimassa fiat-rahajärjestelmässä ei ole sisäänrakennettua rajoitusta rahan ja luottojen ekspansiolle. Tosiasiallisesti päinvastainen pitää paikkansa: keskuspankit, valtioiden rahan monopolistiset toimittajat, ovat suorastaan tarkoituksella suunniteltu mahdollistamaan rahan ja luottojen tarjonnan muutokset tosiasiallisesti missä tahansa suuruudessa milloin tahansa.

Estääkseen niiden rahan tarjonnan määrään kohdistuvan rajattoman vallan väärinkäyttöä, useimmille keskuspankeille on myönnetty poliittinen itsenäisyys viimeisinä vuosikymmeninä. Tämä on tehty estääkseen poliitikoita, jotka tullakseen uudelleen valituiksi, vaihtavat rahapolitiikalla aiheutettavan elvytyksen hyödyt tulevaisuudessa inflaation muodossa tuleviin kustannuksiin. Tämän lisäksi useille keskuspankeille on annettu valtuutus pyrkiä alhaiseen ja vakaaseen inflaatioon—mitattuna kuluttajahintaindekseillä—niiden pääasiallisena tehtävänä. Näiden kahden institutionaalisen tekijän—poliittisen itsenäisyyden ja mandaatin varjella rahan ostovoimaa—katsotaan laajasti olevan riittävät vakuudet kestävän rahan säilyttämiselle.

Oli miten oli, Misesin huolenaiheet vaikuttavat aiheellisimmilta kuin koskaan: ”Valuuttojen erottaminen ehdottomasta ja muuttumattomasta kultapariteetista on tehnyt rahan arvosta poliittisen lelun. (. . .) Emme ole kovin kaukana asiantilasta, jossa ”talouspolitiikan” ymmärretään pääosin tarkoittavan kysymystä rahan ostovoimaan vaikuttamisesta.”[5]

Siinä missä päämäärä varjella valtion kontrolloiman paperirahan arvoa vaikuttaa äänekkäältä, totuus on että tällaisen lupauksen pitäminen on (käytännössä) mahdotonta. Usein on olemassa itse asiassa häkellyttäviä poliittis-taloudellisia yllykkeitä lisätä, jos se on mahdollista,  rahan ja luottojen tarjontaa yhteiskunnassa, vaikuttaakseen ideologisesti ennaltamääritetyillä suunnitelmilla yhteiskunnalliseen kehitykseen vapaiden markkinoiden periaatteisiin luottamisen sijasta.

Tämä nimenomainen taipumus tulee hyvin esiin tosiasialla, että keskuspankkeja säännöllisesti pyydetään ottamaan huomioon korkotasoja asettaessaan tuotannon kasvu sekä talouden työllisyystilanne. Ja nämä huolenpidon aiheet ovat niitä jotka vaikuttavat aiheuttavan vakavia ongelmia paperirahajärjestelmässä, jos ja kun ei ole olemassa selkeää rajaa rahan ja luottojen laajentamiselle.

Selventääkseen tätä asiaa, on valaisevaa tutkia lyhyesti luottojen ja nimellisen tuotannon sekä ”varallisuuden” kasvun (joka tässä määritellään yksinkertaisuuden vuoksi bruttokansantuotteeksi lisättynä osakemarkkinan arvolla) välistä suhdetta Yhdysvalloissa, euro-alueella ja Japanissa 1980-luvun alusta lähtien. Visuaalinen tarkastelu paljastaa että Yhdysvalloissa kotimaisen luoton ja nominaalisen tuotannon kasvun välinen suhde on suhteellisen heikko. Kuitenkin jos luottojen ekspansio esitetään yhdessä varallisuuden kasvun kanssa, näemme näiden kahden muuttujan olevan itse asiassa hyvin läheisessä suhteessa.

![Kaavio 1](/tiedostot/artikkeleja/polleit-chart1.jpg)  
    
 Euro-alueella pankkilainat ja tuotannon kasvu olivat suhteellisen läheisesti linjassa 1990-luvun alkuun saakka. Ajanjaksolla 1995-2000 vuoden loppupuoli, luottojen ja tuotannon kasvu näyttivät erkaantuneen melko huomattavasti: Siinä missä lainojen kasvun noustessa merkittävästi, nominaali tuotannon kasvu pysyi suhteellisen stabiilina. Kuitenkin jos pankkilainojen kasvu esitetään yhdessä varallisuuden ekspansion kanssa, korrelaatio tulee ilmeisemmäksi erityisesti 1990-luvun toisen puoliskon osalta.

![Kaavio 2](/tiedostot/artikkeleja/polleit-chart2.jpg)

Japanissa kotimainen luottoekspansio vaikuttaa korreloivan vahvasti muutoksiin nimellisessä tuotannossa. Kuitenkin muutoksien suhde luotoissa ja vauraudessa vaikuttavat vähemmän äänekkäiltä (erityisesti verrattuna Yhdysvaltain tilanteeseen). Yhtä kaikki vaikuttaa että kotimaisen luoton laskua 1980-luvun lopun ympärillä seuraa nimellisen vaurauden kasvun laskeva (trendi).  
    
 ![Kaavio 3](/tiedostot/artikkeleja/polleit-chart3.jpg)

Datan perusteella selkein viesti vaikuttaa olevan: lisäystä luoton tarjonnassa on keskimäärin seurannut lisäys nominaalissa tuotannossa ja/tai varallisuudessa ja päin vastoin. On houkuttelevaa vetää yksinkertainen johtopäätös näiden perusteella, tosiaankin: muutokset rahapolitiikassa eivät vaikuta olevan ”neutraaleja” niiden liittyessä ponnisteluihin ihmisiin vaikuttamisessa; tosiasiallisesti rahapoliittisesti aikaansaadut lisäykset rahan ja luottojen tarjonnassa saattavat aikaisemmin tai myöhemmin saada seurakseen muutoksia taloudellisessa toiminnassa.[6]

Mutta rahan ja luottojen tarjonnalla aikaansaatu talouden elvytys on lyhytaikaista, oivallukset klassisesta talousteoriasta varoittavat, ja tulevat lopulta johtamaan inflaatioon—kuten David Hume tuo esiin vuonna 1742: ”lisäämisellä (rahan määrään) ei ole muuta vaikutusta kuin kohottaa työn ja hyödykkeiden hintoja. (. . .) kehityksessä kohden näitä muutoksia, lisäämisellä saattaa olla jotain talouselämää kiihdyttävää vaikutusta, mutta hintojen vakiintuessa (. . .) sillä ei ole minkäänlaista vaikutusta.”[7]

Kuitenkin taloustieteen valtavirran älyllinen vakaumus, jota hallitsee keynesiläinen taloustiede, on että alentamalla korkotasoja keskuspankki pystyy elvyttämään kasvua ja työllisyyttä. Joten ei ole ihme, että erityisesti silloin kuin inflaatio vaikuttaa olevan ”hallinnassa,” keskuspankkeja painostetaan ”ekspansiiviseen” rahapolitiikkaan taistellakseen taantumaa vastaan. Itse asiassa sitä pidetään laajasti ”sopivana,” jos rahapolitiikka pitää lainaamisen kustannukset alhaisimmalla mahdollisella tasolla.

Misesin teoksista löytyy hyvin perusteltua kritiikkiä tätä laajasti hyväksyttyä vakaumusta kohtaan. Hän kirjoittaa: ”(. . .) julkinen mielipide on taipuvainen pitämään korkoa ainoastaan institutionaalisena esteenä tuotannon laajentamiselle. Se ei ymmärrä, että tulevien hyödykkeiden alennus suhteessa nykyisiin hyödykkeisiin on välttämätöntä ja ikuinen ihmisen toiminnan kategoria ja sitä ei voida hävittää pankkimanipulaatiolla. Äkäpussien ja kansankiihottajien silmissä korko on karkeiden hyväksikäyttäjien pahaenteisen masinoinnin tuotosta. Koron ikivanha paheksunnan on nykyaikainen interventiopolitiikka elvyttänyt täyteen mittaansa. Se tarrautuu oppiin, että hyvän valtion hallinnon eräs pääasiallisista tehtävistä on alentaa korkotasoa mahdollisimman paljon tai hävittää se kokonaan. Kaikki nykypäivän valtiot ovat fanaattisesti sitoutuneet helpon rahan politiikkaan.”[8]

Mises tuo myös esiin mitä taipumus alentaa korkotasoja ja lisätä rahan ja luottojen tarjontaa tekee taloudelle. Itävaltalaisen taloustieteen koulukunnan ”bisnessyklin rahateorian” mukaan rahataloudellinen laajentuminen on taloudellisten nousu- ja laskukausien syklien sydämessä. Liian runsaskätinen rahan ja luottojen tarjonta saa aikaan mitä usein kutsutaan ”taloudellisiksi nousuiksi.” Se on peräaalto, taloudellinen kasvu lisääntyy ja työllisyys nousee.

Likviditeetillä huuhtelun mukana tulee kuitenkin virhekohdistumista, suhteellisten hintojen vääristymä, siis teoreettisten perustelujen pohjalta. Keinotekoisesti rahan ja luottojen tarjonnalla käynnissä pidetty ekspansio on kestämätöntä ja ennemmin tai myöhemmin kääntyy taantumaksi. Tietämättömyydessä ja/tai kyvyttömyydessä tunnistaa taloudellisen huonovointisuuden vastuussa olevia voimia, nimeltään yletöntä rahan ja luottojen aikaisempaa luomista, laskeva tuotanto ja nouseva työttömyys lietsovat julkisiin vaatimuksiin yhä löysemmästä rahapolitiikasta.

Keskuspankit eivät pysty vastustamaan näitä vaatimuksia ellei niillä ole mitään ”ankkureita”—tarkoittaen (kiinteitä) sääntöjä, jotka hillitsevät rahan ja luottojen tarjonnan lisäystä päivittäisissä operaatioissa. Tällaisen rajoitteen puuttuessa keskuspankit, kohdatessaan vakavan taloudellisen kriisin, ovat mitä todennäköisimmin pakotetut suosimaan kasvu- ja työllisyystavoitteita rahan arvon säilyttämisen sijaan—täten vaarantaen ratkaisevaa vapaan yhteiskunnan pilareista.

Tätä taustaa vasten tämän päivän rahapolitiikka tosiaankin muistuttaa ”säännötöntä” edesottamusta. Ajan hengen mukaisesti ”inflaatiotavoite” (IT)—niin kutsuttu ”viimeisintä huutoa” oleva käsite useimpien keskuspankkien näkökulmasta—toimii estämässä rahapolitiikkaa aiheuttamasta epätoivottuja ongelmia.   
 Käytännössä kuitenkaan inflaatiotavoitteella ei ole mitään ulkopuolista ankkuria. IT:ssä keskuspankki itse laskee inflaatioennusteet, jotka puolestaan määrittävät kuinka pankki asettaa korkotasot; määrällisen rajoitteen asettamista rahan ja luottojen ekspansiolle ei yleensä pidetä toimintapolitiikan tavoitteena. Näin IT tuskin pystyy edistämään luottamusta siihen, että se häivyttäisi paperirahan arvolle nousevaa uhkaa valtioiden (petoksen/väärinkäytön muodossa) ja/tai poliittisesti itsenäisten rahapolitiikan tekijöiden (poliittisten virheiden muodossa) taholta.

Paluu ”rahapolitiikkaan ilman sääntöjä” alkoi 1990-luvun alkupuolella, kun useahkot keskuspankit hylkäsivät rahalliset kokonaissuureet korkotasojen asettamisen pääasiallisena ohjenuorana. Väitettiin että ”rahan kysynnästä” oli tullut ”lyhyellä tähtäimellä” epävakaa mittari ja että siten rahaa ei voitaisi enää pitää mittatikkuna rahapolitiikan asettamiselle, erityisesti koska menettelytapojen tekijät tekivät korkotasopäätöksiä muutaman viikon välein. Sen jälkeen tätä ohjenuoraa ei kuitenkaan ole korvattu millään muulla.

Näkemyksessä tahdikkuuden palauttamiseksi rahapolitiikkaan, saattaa olla valaisevaa lainata Hayekin huolenaihetta, nimittäin että: ”(. . .) [inflaatio] on väistämätön seuraus politiikasta, joka pitää kaikkia muita päätöksiä datana, johon rahan tarjonnan tulee sopeutua, jotta muilla toimenpiteillä aikaansaatuja vahinkoja huomattaisiin mahdollisimman vähän.” Pitkällä aikavälillä tällainen politiikka aikaansaisi keskuspankkien tulemisen ”omien päätöksiensä vangeiksi, kun muut pakottavat ne soveltamaan vahingollisiksi tietämiään menettelytapoja.”

Heijastaen Ludwig von Misesin antamaan varoitusta teoksessaan The Theory of Money and Credit, Hayek vetää yhteen: ”Nykypäivän inflatorinen ennakkoasenne on pääosin seurausta lyhytnäköisyyden vallitsevuudesta, joka puolestaan juontuu suuresta vaikeudesta tunnistaa nykyisten toimenpiteiden etäisempiä seurauksia, sekä vääjäämättömästä käytännöllisten ihmisten, ja erityisesti poliitikkojen, keskittymisestä välittömiin ongelmiin ja lähitavoitteiden saavuttamiseen.”[9]

Mitä voimme oppia tästä kaikesta? Nykypäivän paperirahastandardin sisäsyntyisiin riskeihin—nimenomaiselle mahdollisuus laajentaa haluttaessa rahan ja luottojen määrää käytännössä missä tahansa määrin ja milloin tahansa—ei enää kiinnitetä niiden vaatimaa huomiota: Rajoitteen asettamista rahan ja luottojen laajentamiselle ei katsota olennaiseksi osaksi ”nykyaikaista” rahapolitiikkaa. Täten paperirahan tahdikas käsittely lisää merkittävästi mahdollisuutta kalliille epäonnistumiselle. Ensimmäinen askel siirtymisessä takaisin kestävän rahan periaatteeseen—joka tehden oikeutta vapaan yhteiskunnan aatteelle—olisi tehdä rahapolitiikasta rajoittunutta, esimerkiksi lopettamalla kokonaan, rahan tarjonnan kasvattamisen.

Viitteet:

[1] Mises, L. von (1912), The Theory of Money and Credit, s. 454.

[2] Ibid, s. 455.

[3] Friedman, M. (1994), Money Mischief, San Diego et al., s. 42.

[4] Fisher, I. (1929), The Purchasing Power of Money, New York, Macmillan, 1911, 2nd ed., New York, Macmillan, 1913, New ed., New York: Macmillan 1929, s. 131.

[5] Ibid, s. 27.

[6] Luonnollisesti data ei kerro mitään kausaliteetista—tarkoittaen aikaansaako luotto nominaalista toimintaa vai onko se juuri toisinpäin. Samoin se ei myöskään vastaa kysymykseen aikaansaako muutokset rahapolitiikassa ”hyvin käyttäytyviä” reaktioita. Itse asiassa Friedrich August von Hayek totesi: ”Sen elvyttävä vaikutus johtuu sen aikaansaamista virheistä.” Hayek, F. A. von (1960), The Constitution of Liberty, Chicago, Chicago Press, s. 332.

[7] Hume, D. (1742), Of Interest, in: Essays, Moral, Political and Literary, Vol. 1 of Essays and Treatises. A new ed. Edinburgh: Bell & Bradfute, Cadell & Davis (1804), s. 314.

[8] Mises, L. von (1996), Human Action, 4th edition, Fox & Wilkes, Ludwig von Mises Institute, p. 572.

[9] Hayek, F. A. von (1960), s. 333.

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/vapaus.pdf)  
 Alkuperäinen artikkeli: [Freedom and Sound Money](http://mises.org/story/1914)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/varo-valtion-velkakirjoja-thorsten-polleit/ -->
# Varo valtion velkakirjoja – Thorsten Polleit

> Valtio turvautuu velkarahoitukseen, koska verotulot eivät tyypillisesti kata sen menoja. Mutta miksei valtio nosta veroja tai hillitse kulutustaan täyttääkseen rahoituksellisen vajeensa?

**I. Kannustimet omistaa ja laskea liikkeelle valtion velkaa**

Monet ihmiset pitävät säästönsä valtion velkakirjoissa. He ilmiselvästi ovat sitä mieltä, että valtion velkakirjat tarjoavat houkuttelevan tuoton ja edustavat melko pientä riskiä.

Mutta hetkinen. Mitä valtion velkakirjat todellisuudessa edustavat? Kuka maksaa näiden velkakirjojen korot? Ja kuka maksaa heille?

Valtion velkakirja edustaa lainaa julkiselle sektorille ja valtio käyttää varat rahoittaakseen menonsa: se maksaa poliitikot, byrokraatit, suositut ryhmät, sosiaaliturvan, armeijan, infrastruktuurin jne.

Valtio turvautuu velkarahoitukseen, koska verotulot eivät tyypillisesti kata sen menoja. Mutta miksei valtio nosta veroja tai hillitse kulutustaan täyttääkseen rahoituksellisen vajeensa?

Ihmiset eivät pidä verojen maksamisesta. Samaan aikaan he pitävät rahallisten etujen vastaanottamisesta valtiolta. Valtiota edustavat puolestaan haluavat tehdä ihmiset onnellisiksi antamalla heille rahaa – tämän ollessa paras tapa turva heidän uudelleenvalintansa.

Kaikista saatavissa olevista rahoitusinstrumenteista velkarahoitus on taloudellisesti ottaen kaikkein houkuttelevin valtion ja äänestäjien näkökulmasta.

Ensinnäkin, velkarahoituksen kautta valtio voi rahoittaa sen rahojen jakamisen rasittamatta veronmaksajaa. Äänestäjät voivat nauttia taloudellisista eduista, joista he ei joudu maksamaan.

Veronmaksajat joutuvat vain kantamaan valtion velan korkokulut, kun taas velan takaisinmaksu siirretään tuleville veronmaksajien sukupolville.

Toiseksi, ihmisillä on taipumus ostaa valtion velkakirjoja vapaaehtoisesti, joten uutta velkaa voidaan helposti laskea liikkeelle ja asettaa säästäjille aiheuttamatta poliittista vastustusta.

Kolmanneksi, valtion velkakirjoja pidetään alhaisena riskinä: valtiolla on valta verottaa – tarkoittaen, pakkolunastaa veronmaksajia – joten valtion velkakirjoihin sijoittavilla on hyvä syy olla suhteellisen luottavaisia, että he saavat sijoituksensa ja korkonsa takaisin.

Ja neljänneksi, sosialistisideologiset taloudet tekevät parhaansa oikeuttaakseen valtion velan: esimerkiksi, tyypillisesti sanotaan, että luottarahoitetut julkiset kulut elvyttävät tuotantoa ja työllisyyttä.

Tämä on kuitenkin virhekäsitys. Valtio ei luo uusia hyödykkeitä luottorahoituskulutuksellaan. Velkarahoitus sallii valtiolle lisätä merkittävästi sen otetta niukoista resursseista – resursseista, jotka muutoin olisivat olleet käytettävissä vaihtoehtoisiin sijoitushankkeisiin.

Koska toteutumattomien sijoitusten menetetyt hyödyt eivät tyypillisesti tule näkyviin, ihmisten suuttumus tuhlailevaa julkisluottorahoituskulutusta kohtaan jää vaimeaksi.

**II. Kannustimet valtion velan hoitoon**

Eräs toinen tärkeä kysymys vaatii vastausta: miksi nykyiset veronmaksajat ovat auliita maksamaan menneisyydessä kertynyttä valtion velkaa – velkaa, josta heitä ei voida pitää vastuullisena ja josta he eivät ole hyötyneet?

Vastaus kuuluu seuraavasti: koska se ylläpitää *valtion luoton laatua*. Sillä jos valtion luoton laatu säilyy suosiollisena sijoittajien näkökulmasta, hallitsijat ja alamaiset voivat jatkaa turvautumistaan velkarahoitukseen.

Tilanne muuttuu kuitenkin ratkaisevasti, jos ja kun velkarahoituksesta tulee liian kallista hallitsijoille ja alamaisille.

Kun uuden velan liikkeelle laskemisesta tulee liian kallista – esimerkiksi lainauskoron ylittäessä tietyn tason tai velkatason ylittäessä tietyn kynnysarvon – hallitsijoiden ja alamaisten taloudelliset kannustimet hoitaa julkista velkaa laskevat nopeasti. Ne saattavat jopa hävitä kokonaan.

”Miksi jatkamme velan maksamista, jonka muut ihmiset ovat saaneet aikaan?” veronmaksajat kysyvät itseltään. ”Miksi jatkaa rahan kuluttamista johonkin, josta emme enää hyödy?”

Ja hallitsijat kysyvät itseltään, ”Miksi ryhtyä poliittisesti epäsuosittuun toimintaan verottaa ihmisiä, kun me eikä alamaiset eivät pysty laskemaan liikkeelle lisää uutta velkaa?”

Luonnollisesti jos valtion velka on merkittävältä osaltaan äänestäjäkunnan hallussa, valtiolla ja hallitulla luokalla on vahva intressi pitää yllä valtion velan hoitoa, ainakin periaatteellisesti.

Jos valtion velka on kuitenkin saavuttanut tason, joka hillitsee taloudellista laajentumista ja alentaa verotuloja, ja jos valtion muita kuluja ei voida hillitä poliittisista syistä, velan hoito täytyy maksaa uusilla annoksilla valtion velkaa – tilanne, joka johtaa ennemmin tai myöhemmin valtion luottolaadun romahdukseen.

Jos valtion velka on pääosin ryhmien hallussa, joilla ei ole suoraa sananvaltaa valtion toimintapolitiikkaan (kuten esimerkiksi ulkomaisilla tai kotimaisilla äänestäjien vähemmistöön kuuluvilla velkakirjan haltijoilla), hallitsijoiden ja alamaisten enemmistön kannustimet vetäytyä valtion velasta tulevat melko korkeiksi.

Nykyään pääosa valtion velkakirjoihin sijoittavista ei odota valtion todellisuudessa maksavan takaisin velkaansa. He odottavat velan uudistamista sen erääntyessä. Tämä tarkoittaa, että nykyinen sijoittaja odottaa, että tulevaisuudessa on sijoittaja, joka on valmis lainaamaan rahaa valtiolle.

Samaa järkeilyä soveltaen tulevien sijoittajien täytyy myös odottaa, että kun heidän valtion velkakirjansa erääntyvät, löytyy muita sijoittajia vielä pidemmällä tulevaisuudessa, jotka ovat valmiita lainaamaan rahaa valtiolle.

Joten jos tämän päivän sijoittajat menettävät luottamuksensa, että tulevaisuudessa löytyy sijoittajia valmiina uudistamaan erääntyvää valtion velkaa – koska he (oikein tai väärin) pelkäävät, että hallitsijalla eikä hallituilla ole kannustimia hoitaa valtion velkaa, alkavat ongelmat.

Tällöin sijoittajat alkavat paeta pois valtion velkakirjoista. Velkakirjojen hinta tippuu ja käänteisesti valtion rahoituskustannukset nousevat.

Ei vaadi paljoakaan nähdäkseen, että sijoittaminen velkakirjoihin, jotka ovat laskeneet liikkeelle kansakunnat, joilla ei ole kykyä, halukkuudesta puhumattakaan, maksaa velkaansa takaisin, on melko riskialtista toimintaa, lievästi ilmaistuna.

**III. Kannustimet inflaatiolle**

Viime aikoina finanssimarkkinoiden lähettämien hintasignaalien perusteella sijoittajien huolet ovat alkaneet nousta sille, että valtiot eivät hoida velkojaan. Esimerkiksi luottoriskinvaihtojen (CDS) marginaalit ovat nousseet jyrkästi kautta kaikkien merkittävien valtion velkakirjamarkkinoiden.

Yksinkertaisesti ilmaistuna CDS marginaali voidaan tulkita hintana vakuuttaa velkakirjan haltija luoton maksuhäiriöltä. Tässä merkityksessä mitä korkeampi CDS:n marginaali on, sitä korkeampi on todennäköisyys sijoittajan näkökulmasta, että lainaajaa saattaa ajautua maksuhäiriöön velastaan.

Viimeisin nouseva suunta CDS marginaaleissa – jotka pysyvät alle nähtyjen myöhäisen 2008/aikaisen 2009 tasojen – on aiheutunut kasvavista huolista Kreikan luottojen laadusta: sen hallitsijoiden ja alamaisten kyvystä ja halukkuudesta jatkaa julkisen sektorin velan hoitamista.

[![](/tiedostot/artikkeleja/cds.png "cds")](/wp-content/uploads/2010/03/cds.png)

Kaavio 1: CDS marginaalit, viiden vuoden maturiteetti, basis points

Tämä tapahtuma on selkeästi toiminut muistutuksena monille: sijoittajat ovat tulleet lisääntyvissä määrin tietoiseksi monien valtioiden ylivenytetystä rahoituksellisesta tilanteesta, tosiasiasta, jota on ylenkatsottu pitkän aikaa.

Kuitenkin kasvavat huolet valtion velkakirjojen maksuhäiriöistä saattavat olla liioiteltuja. Sijoittajien tulisi muistuttaa mieliinsä, että valtion velan maksaminen uutta rahaa painamalla on, ainakin valtion näkökulmasta, taloudellisesta houkuttelevampaa kuin julkisen velan maksukyvyttömyys.

Ei pitäisi olla mikään yllätys, jos lopulta ilmenee, että todellinen vaara on, kuten niin monta kertaa menneisyydessä, inflaatio, maksukyvyttömyyden sijaan. Kuten Ludwig von Mises totesi:

> ”Jos valtio ei pysty neuvottelemaan lainojaan ja ei uskalla lisätä verorasitusta pelossa, että rahoitukselliset ja yleiset taloudelliset vaikutukset paljastuvat liian selkeästi ja liian pikaisesti valtion menettäessä tukensa toimintatavoilleen, se harkitsee aina välttämättömäksi ryhtyä inflatorisiin menettelyihin.”[1]

[1] Mises, Ludwig von (2006 [1923]), “Stabilization of the Monetary Unit — From the Viewpoint of Theory,” teoksessa *[The Causes of Economic Crisis and Other Essays Before and After the Great Depression](/cdn-cgi/l/email-protection#c9a1bdbdb9f3e6e6a4a0baacbae7a6bbaee6babda6bbace68aa8bcbaacbae4a6afe4bda1ace48caaa6a7a6a4a0aae48abba0baa0bae49da1ace499fafbfa8af9e7a8bab9b1ecfa8fbcbda496baa6bcbbaaacf484a0baacba968da8a0a5b0ecfbffbcbda496a4acada0bca4f48ca4abacadadacad9685a0a7a2ecfbffbcbda496aaa8a4b9a8a0aea7f480bdaca496a0a7968da8a0a5b0)*, toim. Greaves, Percy L. Jr., s. 39.

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/varovelkaa.pdf)  
Alkuperäinen artikkeli: [Beware of Government Bonds](http://mises.org/daily/4116)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/yksityisomistus/ -->
# Yksityisomistuksen etiikka ja talous – Hans-Hermann Hoppe

> I. Yhteiskunnallisen järjestyksen ongelma Yksinään saarellaan Robinson Crusoe voi tehdä mitä ikinä haluaa. Hänelle ei nouse esiin kysymystä järjestäytyneestä ihmisen toiminnan säännöistä – yhteiskunnallisesta yhteistyöstä. Tämä kysymys voi luonnollisesti ilmaantua heti kun toinen henkilö, Perjantai, saapuu saarelle. Vielä silloinkin kysymys

### I. Yhteiskunnallisen järjestyksen ongelma

Yksinään saarellaan Robinson Crusoe voi tehdä mitä ikinä haluaa. Hänelle ei nouse esiin kysymystä järjestäytyneestä ihmisen toiminnan säännöistä – yhteiskunnallisesta yhteistyöstä. Tämä kysymys voi luonnollisesti ilmaantua heti kun toinen henkilö, Perjantai, saapuu saarelle. Vielä silloinkin kysymys pysyy pääosin epäolennaisena, niin kauan kun ei ole niukkuutta. Oletetaan saari Eedenin puutarhaksi; kaikkia ulkoisia hyödykkeitä on saatavilla runsain mitoin. Ne ovat ”ilmaisia hyödykkeitä,” vastaavasti kuin hengittämämme ilma on tavallisesti ”ilmainen” hyödyke. Mitä ikinä Crusoe tekeekään näillä hyödykkeillä, hänen teoillaan ei ole jälkiseurauksia näiden hyödykkeiden tulevaan tarjontaan hänelle eikä myöskään nykyiseen tai tulevaan samojen hyödykkeiden tarjontaan Perjantaille (ja päinvastoin). Näin on mahdotonta, että Crusoen ja Perjantain välille koskaan ilmenisi riitaa näiden hyödykkeiden käytöstä. Konflikti on mahdollinen pelkästään jos hyödykkeet ovat niukkoja. Ainoastaan silloin ilmenee tarvetta muodostaa sääntöjä, jotka tekevät järjestyneen – konfliktivapaan – yhteiskunnallisen yhteistoiminnan mahdolliseksi.

Eedenin puutarhassa on olemassa vain kaksi niukkaa hyödykettä: henkilön fyysinen keho ja sen käyttämä tila. Crusoella ja Perjantailla on molemmilla vain yksi keho ja he voivat ainoastaan seisoa yhdessä paikassa kerrallaan. Näin jopa Eedenin puutarhassa Crusoen ja Perjantain välille voi ilmetä ristiriitoja: Crusoe ja Perjantai eivät voi käyttää samaa paikkaa yhtä aikaa ilman joutumatta fyysiseen konfliktiin keskenään. Näin ollen jopa Eedenin puutarhassa täytyy olla järjestyneen yhteiskunnallisen toiminnan säännöt – säännöt ihmiskehon soveliaasta sijainnista ja liikkeestä. Ja Eedenin puutarhan ulkopuolella, niukkuuden piirissä, täytyy olla sääntöjä, jotka eivät pelkästään sääntele henkilökohtaisten kehojen käyttöä, vaan myös kaikkea niukkaa, jotta kaikki mahdolliset konfliktit voidaan rajata pois. Tämä on yhteiskunnallisen järjestyksen ongelma.

### II. Ratkaisu: Yksityinen omaisuus ja ensimmäinen haltuunotto

Yhteiskunnallisen ja poliittisen ajattelun historiassa on esitetty useita ehdotuksia ratkaisuna yhteiskuntajärjestyksen ongelmaan, ja tämä keskenään epäyhdenmukaisten ehdotusten moninaisuus on myötävaikuttanut tosiasiaan, että nykyisin pyrkimystä yhden ”oikean” ratkaisun löytämiseksi pidetään monasti haaveiluna. Kuitenkin pyrin osoittamaan, että oikea ratkaisu on olemassa; näin ollen ei ole syytä vaipua moraaliseen relativismiin. Ratkaisu on ollut tiedossa satoja vuosia, jos ei jopa kauemmin.[1] Nykyaikana tämän vanhan ja yksinkertaisen ratkaisun kaikkein selvimmin ja vakuuttavimmin muotoili Murray N. Rothbard.[2]

Aloitetaan muotoilemalla ratkaisu – aluksi Eedenin puutarhan edustamaan erikoistapaukseen ja seuraavaksi yleiseen tapaukseen edustaen kaikenkattavaa ”todellisen” maailman niukkuutta – ja jatkaen selittämällä miksi tämä ratkaisu, muiden sijaan, on oikea.

Eedenin puutarhassa ratkaisun tarjoaa yksinkertainen sääntö, määrittäen että jokainen asettaa tai liikuttaa kehoaan mihin haluaa, kunhan ainoastaan kukaan muu ei ole jo seisomassa siinä ja ottanut sitä paikkaa. Ja Eedenin puutarhan ulkopuolella, kaikenkattavan niukkuuden piirissä, ratkaisun tarjoaa seuraavaa sääntö: Jokainen on oman fyysisen kehonsa oikea omistaja yhtälailla kaikkien paikkojen ja luonnon tarjoamien hyödykkeiden kanssa, joita hän pitää hallussaan ja ottaa käyttöön käyttämällä kehoaan, kunhan kukaan muu ei ole jo ottanut haltuunsa tai käyttänyt samoja paikkoja tai hyödykkeitä ennen häntä. Tämä ”alkuperäisesti vallattujen” paikkojen ja hyödykkeiden omistusoikeus henkilön toimesta pitää sisällään oikeuden käyttää ja muuntaa nämä paikat ja hyödykkeet halutulla tavalla, kunhan kyseinen henkilö ei siten väkisin muuta toisen henkilön alkuperäisesti valtaamien paikkojen ja hyödykkeiden fyysistä koskemattomuutta. Sen jälkeen kun paikka tai hyödyke on ensikerran vallattu, John Locken sanoin ”sekoittamalla työtä” siihen, tällaisten paikkojen ja hyödykkeiden omistusoikeus voidaan hankkia ainoastaan vapaaehtoisella – sopimuksellisella – omistusoikeuden siirrolla aikaisemmalta omistajalta myöhemmälle.

Laajalle levinneen moraalisen relativismin valossa kannattaa mainita, että tämä ajatus alkuperäisestä käyttöönotosta ja yksityisestä omaisuudesta ratkaisuna yhteiskunnallisen järjestyksen ongelmaan on täysin yhtäpitävä moraalisen ”intuitiomme” kanssa. Eikö ole pelkästään järjetöntä väittää ettei henkilö olisi oikea omistaja suhteessa omaan kehoonsa ja paikkoihin ja hyödykkeisiin, jotka hän alkuperäisesti, tarkoittaen ennen ketään muuta, ottaa haltuunsa, käyttää ja/tai tuottaa kehoansa käyttämällä? Kenen muun, ellei hänen, tulisi olla niiden omistaja? Ja eikö ole myös ilmeistä, että ylivoimainen ihmisten enemmistö – mukaan lukien lapset ja alkukantaiset – itse asiassa toimivat näiden sääntöjen mukaisesti ja tekiessään näin pitävät sitä itsestään selvänä?

Moraalinen intuitio, vaikka onkin tärkeä, ei ole todistus. Kuitenkin moraalisen intuitiomme todenperäisyydelle löytyy todisteita.

Todistus on kaksijakoinen. Ensimmäiseksi selitetään vaikutukset, jotka seuraavat kiellettäessä alkuperäisen haltuunoton ja yksityisomaisuuden instituution validiteetti: jos henkilö ei omistaisi omaa kehoaan sekä paikkoja ja hyödykkeitä alkuperäisesti haltuunotettuna ja/tai tuotettuna tällä keholla yhtälailla hyödykkeiden kanssa, jotka on vapaaehtoisesti (sopimuksellisesti) hankittu toiselta aikaisemmalta omistajalta, tällöin on olemassa vain kaksi vaihtoehtoa. Joko toinen henkilö, B, tulee tunnistaa A:n kehon sekä A:n haltuun ottamien, tuottamien tai hankkimien paikkojen ja hyödykkeiden omistajaksi, tai molempia henkilöitä, A:ta ja B:tä, tulee pitää tasavertaisina yhteisomistajina kaikille kehoille, paikoille ja hyödykkeille.

Ensimmäisessä tapauksessa A alennettaisiin B:n orjaksi ja hyväksikäytön kohteeksi. B olisi A:n kehon sekä kaikkien paikkojen ja hyödykkeiden, joita A on ottanut haltuun, tuottanut tai hankkinut, omistaja, mutta A puolestaan ei olisi B:n kehon sekä B:n haltuun ottamien, tuottamien tai hankkimien paikkojen ja hyödykkeiden omistaja. Näin tämän säännön perusteella muodostuisi kategorisesti kaksi erillistä henkilöiden luokkaa – Untermenschen kuten A ja Uebermenschen kuten B – johon sovelletaan eri ”lakeja.” Niinpä tällainen sääntö tulee hylätä, ihmisen etiikan soveltuessa tasa-arvoisesti jokaiseen qua ihmisolentona (rationaalisena eläimenä). Jo lähtökohtaisesti mitään tällaista sääntöä ei tunnisteta yleisesti hyväksyttävänä ja siten sen ei voida väittää edustavan lakia. Säännön tulemiseksi hyväksytyksi lakina – oikeudenmukaisena sääntönä – on välttämätöntä että tällaista sääntöä sovelletaan yhtäläisesti ja yleisesti kaikkiin.

Vaihtoehtoisesti yleisen ja yhtäläisen yhteisomistajuuden tapauksessa, vaatimus yhtäläisestä laista kaikille täyttyisi. Kuitenkin tämä vaihtoehto kärsii vielä vakavammasta puutteesta, koska jos sitä sovellettaisiin, koko ihmiskunta katoaisi välittömästi. (Koska ihmisen etiikan tulee hyväksyä ihmiskunnan selviytyminen, tämä vaihtoehto tulee myös hylätä.) Kaikki henkilön teot vaativat joidenkin niukkojen resurssien käyttöä (vähintäänkin henkilön kehoa ja sen käyttämää tilaa), mutta jos kaikki hyödykkeet olisivat kaikkien yhteisomistuksessa, tällöin ketään, ei millään hetkellä ja missään paikassa, ei sallittaisi tekemään mitään, ellei hän olisi aikaisemmin saanut kaikkien muiden yhteisomistajien lupaa tehdä niin. Kuinka kukaan kuitenkaan pystyisi myöntämään tällaisen suostumuksen ellei hän olisi yksinomainen omistaja omaan kehonsa (mukaan lukien äänihuuliinsa) joilla keinoin hänen suostumuksensa tulee ilmaistuksi? Hänen aluksi tosiaankin tarvitsisi muiden hyväksynnän, jotta saisi ilmaista omansa, mutta nämä muut eivät pystyisi antamaan hyväksyntäänsä ennen häntä, ja näin tämä jatkuisi.

Tämä ymmärrys prakseologiseen ”yleisen kommunismin” mahdottomuuteen, kuten Rothbard viittasi tähän ehdotukseen, tuo minut välittömästi vaihtoehtoiseen tapaan osoittaa alkuperäisen haltuunoton ja yksityisomaisuuden ajatuksen olevan ainoa oikea ratkaisu yhteiskunnallisen järjestyksen ongelmaan.[3] Onko henkilöillä mitään oikeuksia, ja jos niin mitä, voidaan ainoastaan päättä argumentoinnin perusteella (ehdotuksellisilla vastineilla). Perustelu – todistus, konjektuuri, kumoaminen – on argumentoivaa oikeutusta. Jokainen joka kiistää tämän väitelauseen, tulee osalliseksi ilmenevään ristiriitaan, koska hänen kiistämisensä sinänsä muodostaisi argumentin. Jopa eettisen relativistin tulee hyväksyä tämä ensimmäinen väitelause, jota siksi kutsutaan argumentaation aprioriksi.

Tämän argumentaation apriorin kiistämättömästä hyväksynnästä – peruslauseen asemasta – seuraa kaksi yhtäläisesti välttämätöntä johtopäätöstä. Ensinnäkin se seuraa argumentaation apriorista, kun ei ole olemassa rationaalista ratkaisua niukkuuden olemassaolosta ilmenevään konfliktin ongelmaan. Oletetaan että aikaisemmassa esimerkissäni Crusoesta ja Perjantaista, että Perjantai ei ollut ihmisen, vaan gorilla nimi. Selvästi Crusoe voisi yhtälailla samoin kohdata konfliktin kehostaan ja sen käyttämästä tilasta Perjantai-ihmisen kanssa kuin gorillankin. Gorilla saattaa haluta käyttää samaa paikkaa, jota Crusoe jo pitää hallussaan. Tässä tapauksessa, ainakin jos gorilla olisi sen oloinen kuin olemme gorilloja tottuneet pitämään, tähän konfliktiin ei löytyisi rationaalista ratkaisua. Joko gorilla työntäisi syrjään, murjoisi tai ahmisi Crusoen – tämä olisi gorillan ratkaisu ongelmaan – tai Crusoe kesyttäisi, jahtaisi, hakkaisi tai tappaisi gorillan – tämän ollen Crusoen ratkaisu. Tässä tilanteessa voitaisiin tosiaankin puhua moraalisesta relativismista. Silti on paljon sopivampaa viitata tähän tilanteeseen sellaisena, jossa kysymystä oikeudenmukaisuudesta ja rationaalisuudesta ei koskaan ilmaantuisi; tarkoittaen että sitä pidettäisiin ylimääräisen moraalin tapauksena. Perjantai-gorillan olemassaolo asettaisi teknisen, ei moraalisen, ongelman Crusoelle. Hänellä ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin oppia menestyksekkäästi hallitsemaan ja kontrolloimaan gorillan liikkeitä, samalla lailla kuin hänen täytyy oppia hallitsemaan ja kontrolloimaan muita hänen  ympäristönsä elottomia kappaleita.

Ainoastaan jos molemmat konfliktin osapuolet ovat kykeneviä argumentaatioon toistensa kanssa, voidaan vaikutuksiltaan puhua moraalisesta ongelmasta, ja kysymys, onko siihen olemassa ratkaisua, on merkityksellinen kysymys. Ainoastaan jos Perjantai, riippumatta ulkoisesta olemuksestaan, kykenee argumentaatioon (jopa silloin jos hän on osoittanut kyvykkyytensä vain kerran), häntä voidaan pitää rationaalisena, ja kysymys, voidaanko yhteiskunnan järjestyksen ongelmaan löytää oikea ratkaisu, on järkevä. Kenenkään ei voida olettaa antavan mitään vastauksia jollekin, kuka ei ole koskaan esittänyt kysymystä tai paremmin asiaan liittyen, kuka ei ole koskaan todennut omaa suhteellista näkökantaansa argumentin muodossa. Tässä tapauksessa tätä ”toista” ei voida muuta kuin pitää ja kohdella kuten eläintä tai kasvia, toisin sanoen ylimääräisen moraalin yksikkönä. Ainoastaan jos tämä toinen yksikkö keskeyttää toimintansa, mitä ikinä se onkaan, perääntyy, ja sanoo ”kyllä” tai ”ei” johonkin todettuun, tällöin tuolle yksilölle kuuluu meiltä vastaus, ja sen perusteella voimme mahdollisesti väittää vastauksemme olevan oikea molemmille konfliktin osapuolille.

Lisäksi argumentaation apriorista seuraa, että kaikkea, jota täytyy pitää argumentaatiossa ennakko-oletuksena loogisen ja prakseologisen argumentaation esiehtona, ei voida puolestaan argumentaatiolla kiistää suhteessa sen validiteettiin ilman täten joutumatta sotkeutuneeksi sisäiseen (ilmenevään) ristiriitaan.

Ehdotukselliset vastineet eivät koostu vapaasti kelluvista väitelauseista, vaan ne koostuvat enneminkin erityisestä ihmisen toiminnasta. Crusoen ja Perjantain välinen argumentaatio vaatii että molemmat ovat, ja molemminpuolisesti tunnistavat kummankin olevan, yksinomaisessa kontrollissa suhteessa omiin kehoihinsa (aivoihinsa, äänihuuliinsa jne.) sekä myös kehojensa käyttämään tilaan. Kukaan ei voi ehdottaa mitään muuta, ja olettaa toisen osapuolen vakuuttavan hänet tämän väitelauseen validiteetista tai kiistää sitä ja ehdottaa jotain muuta, ellei hänen ja hänen vastapuolensa yksinomaista oikeutta kontrolloida omaa kehoaan ja sen vaatimaa tilaa olisi pidetty ennalta oletettuna. Itse asiassa juuri tämä molemminpuolinen tunnustaminen puolustajan ja vastapuolen omistusoikeudesta omaan kehoonsa ja sen vaatimaan tilaan muodostaa kaikkien ehdotuksellisten kiistojen charecteristicum specificumin: vaikka tietyn ehdotuksen validiteettia ei hyväksyttäisikään, voidaan silti hyväksyä tosiasia erimielisyydestä. Lisäksi tätä oikeutta oman kehon ja sen käyttämän tilan omistusoikeuteen tulee pitää apriori (tai kiistämättömästi) oikeutettuna yhtäläisesti puolustajan ja vastapuolen taholta. Jokainen joka väittää jotain ehdotusta paikkansapitäväksi suhteessa vastapuoleensa on jo tehnyt ennakko-oletuksen hänen ja hänen vastapuolensa yksinomaisesta kontrollista omiin kehoihinsa ja niiden viemään tilaan pelkästään voidakseen sanoa ”Väitän tämän ja tämän olevan totta, ja haastan sinut osoittamaan minut vääräksi.”

Lisäksi olisi yhtälailla mahdotonta ryhtyä argumentaatioon ja luottaa argumenttien ehdolliseen voimaan, jos ei olisi mahdollista omistaa (yksinomainen kontrolli) muita niukkoja välineitä (oman kehon ja sen käyttämän tilan lisäksi). Ellei tällaista oikeutta olisi, silloin tuhoutuisimme kaikki välittömästi ja sääntöjen oikeutuksen ongelmaa –minkä tahansa muun ihmisten ongelmien kanssa – ei yksinkertaisesti olisi olemassa. Siten omistusoikeutta muihin asioihin tulee pitää myös validina ennakko-oletuksena elossa olemisen tosiasian takia. Kukaan elossa oleva ei voi mahdollisesti argumentoida muuta.

Jos henkilön ei sallittaisi hankkia omistusoikeutta näihin hyödykkeisiin ja tiloihin alkuperäisen haltuunoton keinoin, tarkoittaen luomalla objektiivisen (subjektien välisesti varmennettavan) linkin itsensä ja tietyn hyödykkeen ja/tai tilan välille ennen ketään muuta, ja sen sijaan omistusoikeus tähän hyödykkeeseen tai tilaan myönnettäisiin myöhemmin tulleelle, tällöin kenenkään ei koskaan sallittaisi alkaa käyttämään mitään hyödykettä, ellei hän ole saanut tällaisen  myöhemmin tulleen suostumusta aikaisemmin. Kuitenkin kuinka myöhemmin tullut voi antaa suostumuksensa aikaisemmin tulleen teoille? Lisäksi jokainen myöhemmin tullut puolestaan tarvitsisi suostumuksen muilta vielä myöhemmin tulleilta, ja niin edelleen. Näin ollen emme me ja esi-isämme eikä myöskään jälkikasvumme olisi tai pystyisi selviytymään, jos tätä sääntöä noudatettaisiin. Silti jotta kukaan henkilö – mennyt, nykyinen tai tuleva – voi argumentoida mitään, selviytymisen tulee olla mahdollista; ja pelkästään tämän tehdäkseen omistusoikeuksia ei voida katsoa ajattomiksi ja määrittämättömiksi suhteessa kyseisten henkilöiden määrään. Paremminkin omistusoikeudet täytyy välttämättömästi katsoa saavan alkunsa tekojen toimesta tiettyinä ajan hetkinä ja tietyissä paikoissa tiettyjen yksilöiden toimesta. Muutoin olisi mahdotonta kellekään sanoa mitään tiettynä ajan hetkenä ja tietyssä paikassa sekä jollekin toiselle pystyäkseen vastaamaan. Siten sanottaessa yksinkertaisesti, että yksityisen omistusoikeuden etiikan ensimmäinen-käyttäjä-ensimmäinen-omistaja -sääntö voidaan jättää huomiotta tai se on perusteeton, pitää sisällään ehdotuksellisen ristiriidan, sillä sanottaessa näin, se sisältää ennakko-oletuksen olemassaolosta itsenäisenä päätöksentekoyksikkönä tietyssä ajan hetkessä ja paikassa.[4]

### III. Väärinkäsityksiä ja selvennyksiä

Tämän yksityisomistuksen käsityksen mukaan yksityinen omistusoikeus tarkoittaa tietyn henkilön yksinomaista kontrollia tiettyjä fyysisiä objekteja ja tiloja kohtaan. Päinvastaisesti omistusoikeuksien loukkaus tarkoittaa kutsumatonta fyysistä vahinkoa tai heikentymistä muiden henkilöiden omistamille esineille tai alueille. Taasen laajalti ymmärretyn käsityksen mukaan jonkun omaisuuden arvoon (tai hintaan) kohdistuva vahinko tai sen aleneminen muodostaa rangaistavan rikkomuksen.

Mitä tulee molempien näkemysten yhteensopivuuteen (-sopimattomuuteen), on helppo tunnistaa, että lähes jokainen yksilön teko voi muuttaa jonkun toisen omaisuuden arvoa (hintaa). Esimerkiksi kun henkilö A astuu työ- tai avioliittomarkkinoille, tämä saattaa muuttaa B:n arvoa näillä markkinoilla. Ja kun A muuttaa suhteellisia arvostuksiaan oluen ja leivän suhteen, tai A päättää ryhtyä oluenpanijaksi tai leipuriksi, tämä muuttaa muiden oluenpanijoiden ja leipurien omaisuuden arvoa. Näkemyksen mukaan, että vahinko arvoon muodostaa oikeuksien loukkauksen, A suorittaisi rankaistavan rikkomuksen suhteessa oluenpanijoihin tai leipureihin. Jos A on syyllinen, silloin B:llä sekä oluenpanijoilla ja leipureilla tulee olla oikeus puolustaa itsenänsä A:n toimilta, ja heidän puolustavat tekonsa voivat ainoastaan koostua fyysisestä hyökkäyksestä A:ta ja hänen omaisuuttaan kohtaan. B:lle tulee sallia fyysisesti kieltää A:ta astumasta työ- tai avioliittomarkkinoille; oluenpanijoille ja leipureille tulee sallia fyysisesti kieltää A:ta käyttämästä rahojaan parhaaksi katsomallaan tavalla. Kuitenkaan tässä tapauksessa muiden omaisuuden fyysistä vahinkoa tai heikentymistä ei voida katsoa rangaistavana rikkomuksena. Koska fyysinen hyökkäys tai heikentäminen ovat puolustavia toimia, ne ovat oikeutettuja. Käänteisesti jos fyysinen vahinko ja heikentäminen muodostavat oikeuksien loukkauksen, tällöin B:llä sekä oluenpanijoilla ja leipureilla ei ole oikeutta puolustaa itseään A:n toimia vastaan, sillä hänen tekonsa – astumisensa työ- ja avioliittomarkkinoille, hänen muuttunut arvionsa oluen ja leivän suhteen tai hänen panimonsa tai leipomonsa avaaminen – eivät vaikuta B:n keholliseen koskemattomuuteen tai oluenpanijoiden tai leipurien omaisuuden fyysiseen koskemattomuuteen. Jos he kaikesta huolimatta puolustavat itseään fyysisesti, silloin oikeus puolustukseen kuuluisi A:lle. Kuitenkaan tässä tapauksessa ei voida katsoa rangaistavaksi rikkomukseksi, jos toisen omaisuuden arvo muuttuu. Kolmatta mahdollisuutta ei ole olemassa.

Molemmat omistusoikeuksien näkemykset eivät ole kuitenkaan yhteensopivia. Vaihtoehtoinen näkemys – että olisi mahdollista olla niukan hyödykkeen arvon tai hinnan omistaja – on kestämätön. Vaikkakin henkilö pystyy kontrolloimaan saako hänen tekonsa aikaiseksi muutoksia toisen omaisuuden fyysisiin ominaisuuksiin, hänellä ei ole kontrollia siihen vaikuttaako hänen tekonsa toisen omaisuuden arvoon (tai hintaan). Sen määrittävät muut yksilöt heidän arvioinneillaan. Siten olisi mahdotonta tietää etukäteen olisivatko suunnitellut toimet laillisia vai laittomia. Varmistuakseen ettei henkilön toimet vahingoittaisi jonkun toisen omaisuuden arvoa koko väestöä pitäisi kuulla asiasta, ja ei olisi mahdollista ryhtyä toimeen ennen kuin yleinen yhteisymmärrys asiasta on saavutettu. Ennen kuin tämä edellytys voitaisiin täyttää, ihmiskunta olisi kuollut jo kauan sitten.

Lisäksi väite omistusoikeudesta esineiden arvoon pitää sisällään ristiriidan, sillä jotta tämä ehdotus voitaisiin osoittaa todeksi – yleisesti hyväksyttäväksi – täytyisi olettaa että olisi luvallista toimia ennen yhteisymmärryksen saavuttamista. Muutoin olisi mahdotonta ehdottaa koskaan mitään. Kuitenkin jos on sallittua vahvistaa ehdotus – ja kukaan ei pystyisi kiistämään sitä joutumatta ristiriitoihin – tällöin tämä on ainoastaan mahdollista, koska fyysiset omistajuuden rajat ovat olemassa, toisin sanoen rajat, jotka jokainen pystyy tunnistamaan sekä joista jokainen pystyy varmistumaan itsenäisesti ja täysin riippumatta muiden subjektiivisista arvostuksista.[5]

Toinen yhtä yleinen yksityisen omistusoikeuden käsitteen väärinkäsityksistä koskee tekojen luokittelua sallituiksi tai kielletyiksi yksinomaan niiden fyysisten ominaisuuksien perusteella, toisin sanoen ottamatta huomioon, että jokaisella omistusoikeudella on menneisyys (ajallinen alku).

Jos A nyt fyysisesti vahingoittaa B:n omaisuutta (esimerkiksi saastuttamalla ilmaa tai melulla), tilannetta tulee arvioida erilailla sen perusteella kenen omistusoikeus muodostui aiemmin. Jos A:n omistajuus muodostui aiemmin, ja jos hän on suorittanut kyseisiä toimia ennen naapurissa olevan B:n omaisuuden muodostumista, tällöin A voi jatkaa toimiaan. A:lle on muodostunut helpotus. B on hankkinut alusta alkaen likaisen tai meluisan omaisuuden, ja jos B haluaa omaisuutensa puhtaaksi tai hiljaiseksi, hänen tulee maksaa A:lle tästä hyödystä. Päinvastaisesti jos B:n omaisuus muodostui ensin, silloin A:n tulee lopettaa tekonsa; ja jos hän ei halua tehdä tätä, hänen tulee maksaa B:lle tästä hyödystä. Kaikki muut ratkaisut ovat mahdottomia ja kestämättömiä, koska niin kauan kuin henkilö on elossa ja tajuissaan, hän ei voi olla toimimatta. Aikaisemmin saapunut ei voi, vaikka hän muutoin haluaisikin, odottaa myöhemmin tullutta ja hänen lupaansa, ennen toimintansa aloittamista. Hänelle tulee sallia välitön toiminta. Ja jos kenenkään muun omaisuutta ei ole olemassa hänen omaisuutensa ympärillä (koska myöhemmin tullut ei ole vielä saapunut), silloin hänen tekojensa laajuutta voidaan katsoa rajoittavan ainoastaan luonnonlait. Myöhemmin tullut voi haastaa aikaisemmin tulleen oikeutuksen, jos hän omistaa hyödykkeet, joihin aikaisemmin tulleen teot vaikuttavat. Tämä kuitenkin pitää sisällään oletuksen, että on mahdollista olla omistajana ei-haltuunotettuihin esineisiin: tarkoittaen että on mahdollista olla omistajana asioihin, joita ei ole vielä löydetty tai otettu haltuun fyysisellä toiminnalla. Tämä tarkoittaa ettei kenenkään voida sallia tulevan aikaisemmin löytämättömän ja haltuunottamattoman fyysisen kokonaisuuden ensimmäiseksi käyttäjäksi.

### IV. Yksityisen omaisuuden talous

Yksityisomaisuuden käsite ei ole ainoastaan yhteisymmärryksessä moraalisen intuitiomme kanssa ja se ei ole pelkästään ainoa oikeudenmukainen ratkaisu yhteiskuntajärjestyksen ongelmaan; yksityisomaisuuden instituutio on myös perusta taloudelliselle vauraudelle ja ”yhteiskunnalliselle hyvinvoinnille.” Niin kauan kun ihmiset toimivat sopusoinnussa yksityisomaisuuden instituution sääntöjen kanssa, yhteiskunnallinen hyvinvointi on optimoitu.

Alkuperäisen haltuunottajan jokainen teko parantaa haltuunottajan hyvinvointia (vähintäänkin ex ante); sillä muutoin sitä ei suoritettaisi. Samaan aikaan tämä toiminta ei heikennä kenenkään tilannetta. Kuka tahansa muu yksilö olisi voinut ottaa samat hyödykkeet tai alueet haltuunsa, jos hän olisi tunnistanut ne niukoiksi, ja siten arvokkaiksi. Silti koska kukaan yksilö ei tällaista haltuunottoa tehnyt, kukaan ei ole voinut kärsiä alkuperäisestä haltuunotosta hyvinvoinnin menetystä. Täten niin kutsuttu Pareto-kriteeri (jonka mukaan on tieteellisesti oikeutettua puhua ”yhteiskunnallisen hyvinvoinnin” parantumisesta ainoastaan, jos tietty muutos lisää vähintään yhden yksilön hyvinvointia ja eikä huononna kenenkään muun tilannetta) täyttyy. Alkuperäisen haltuunoton teko täyttää tämän vaatimuksen. Se parantaa yhden henkilön hyvinvointia, haltuunottajan, heikentämättä kenenkään muun fyysistä varallisuutta (omistajuutta). Kaikilla muilla on sama määrä omaisuutta kuin aiemmin ja haltuunottaja on saanut uuden, aikaisemmin olemattoman omaisuuden. Täten alkuperäisen haltuunoton toimi aina lisää yhteiskunnallista hyvinvointia.

Kaikki seuraavat teot alkuperäisesti haltuunotetuille hyödykkeille ja alueille parantavat yhteiskunnallista hyvinvointia, sillä mitä tahansa henkilö tekeekin omaisuudelleen, se tehdään hänen hyvinvointiaan lisäämiseksi. Näin tapahtuu silloin kun hän kuluttaa omaisuutensa samoin kun hän tuottaa uutta omaisuutta ”luonnosta.” Jokaista tuotannollista tekoa motivoi tuottajan halu muuntaa vähemmän arvokas kokonaisuus arvokkaammaksi. Silloin kun kulutuksen ja tuotannon toimet eivät johda muiden omistaman omaisuuden fyysiseen vahingoittumiseen tai heikkenemiseen, niiden katsotaan edistävän yhteiskunnallista hyvinvointia.

Lopuksi jokainen vapaaehtoinen haltuunotetun tai tuotetun omaisuuden vaihdanta (siirto) omistajalta toiselle lisää yhteiskunnallista hyvinvointia. Omaisuuden vaihdanta on mahdollista ainoastaan, jos molemmat omistajat suosivat hankkimaansa luopumaansa enemmän, ja siten odottavat hyötyvänsä vaihdannasta. Kaksi henkilöä hyötyvät hyvinvoinnillisesti jokaisesta omaisuuden vaihdannasta, ja kaikkien muiden kontrolloima omaisuus pysyy muuttumattomana.

Tästä jyrkästi eroten kaikki poikkeamat yksityisomistajuuden instituutiosta johtavat yhteiskunnallisen hyvinvoinnin menetyksiin.

Yleisen ja yhtäläisen yhteisomistajuuden tapauksessa – yleisen kommunismin yksityisomistuksen sijasta – hintana olisi välitön ihmiskunnan kuolema, koska yleinen yhteisomistajuus tarkoittaisi, ettei kenenkään sallittaisi tehdä mitään tai liikkua minnekään. Jokainen todellinen poikkeama yksityisomistuksen järjestyksestä edustaisi epätasa-arvoisen ylivallan ja hegemonian järjestelmää. Tarkoittaen että se olisi järjestys, jossa yhden henkilön tai ryhmän – hallitsijoiden, hyväksikäyttäjien tai Uebermenschen – sallittaisiin hankkia omaisuutta muutoin kuin alkuperäisen haltuunoton, tuotannon tai vaihdannan avulla, samaan aikaan kuin toisilta henkilöiltä tai ryhmiltä – hallituilta, hyväksikäytetyiltä tai Untermenschen – kiellettäisiin tekemästä samoin. Vaikka hegemonia on mahdollinen, se aiheuttaisi yhteiskunnallisen hyvinvoinnin tappioita ja johtaisi suhteellisen köyhtymiseen.

Jos A:n sallitaan hankkia hyödyke tai alue, jonka B on ottanut haltuunsa näkyvillä merkeillä viitoitettuna, A:n hyvinvointi lisääntyy vastaavalla B:n hyvinvoinnin vähentymisen kustannuksella. Pareto-kriteeri ei täyty, ja yhteiskunnallinen hyvinvointi on alioptimoitua. Sama pätee muihin hegemonian muotoihin. Jos A kieltää B:tä alkuperäisestä haltuunotosta siihen mennessä omistamattomaan osaan luontoa; jos A voi hankkia B:n tuottamia hyödykkeitä ilman B:n lupaa; jos A voi säännellä mitä B:n sallitaan tehdä hänen haltuunottamalleen tai tuottamilleen hyödykkeille (lukuun ottamatta vaatimusta, ettei ole sallittua fyysisesti vahingoittaa tai heikentää toisen omaisuutta) – jokaisessa tapauksessa on ”voittaja,” A, ja ”häviäjä,” B. Kaikissa tapauksissa A lisää omaisuutensa tarjontaa B:n vastaavalla omaisuuden häviämisen kustannuksella. Yhdessäkään tapauksessa Pareto-kriteeri ei täyty, ja seurauksena on aina alioptimaalinen yhteiskunnallisen hyvinvoinnin taso.

Lisäksi hegemonia ja hyväksikäyttö johtavat vähentyneeseen tulevan tuotannon tasoon. Jokainen hallitsemisen tapa, joka myöntää ei-haltuunottajille, ei-tuottajille ja ei-vaihdannan suorittajille kontrollin, joko osittaisesti tai täydellisesti, haltuunotetuista, tuotetuista tai vaihdetuista hyödykkeistä, johtaa väistämättömästi vähennykseen tulevista alkuperäisen haltuunoton, tuotannon ja molemminpuolisesti hyödyllisen kaupankäynnin teoissa. Näitä tekoja toteuttavalle henkilölle jokaiseen näistä aktiviteeteista liittyy tiettyjä kuluja, ja kulut niiden suorittamiseen hegemonisessa järjestelmässä nousevat ja niiden joissa ne jätetään suorittamatta laskevat. Nykyisestä kulutuksesta ja vapaa-ajasta tulee houkuttelevampaa verrattuna tuotantoon (tulevaan kulutukseen), ja tuotannon taso laskee alle tason jossa se muutoin olisi ollut. Hallitsijoiden tapauksessa tosiasia, että he voivat lisätä varallisuuttaan pakkolunastamalla muiden haltuunottamaa, tuottamaa tai sopimuksellisesti hankkimaa omaisuutta, johtaa tuhlailevaan heidän hallussaan olevan omaisuuden käyttöön. Koska heidän sallitaan täydentävän tulevaa varallisuuttaan pakkolunastuksen (verojen) keinolla, suuntautuminen nykyhetkeen ja kulutukseen (korkea aikamieltymys) vahvistuu, ja siinä suhteessa kun he käyttävät hyödykkeitä ollenkaan ”tuottavasti,” todennäköisyys väärinsijoittumisille, virhelaskelmille ja taloudellisille tappioille kasvaa järjestelmällisesti.

### V. Klassinen alkuperä

Kuten alussa todettiin, yllä esitetyssä yksityisomaisuuden etiikassa ja taloudessa ei ole mitään omintakeista. Ennemminkin se on ”klassisen” perinteen nykyaikainen ilmiasu, juontaen juurensa Aristotelesta, Rooman laista, Tuomas Akvinolaisesta, myöhäisistä espanjalaisista skolastikoista, Grotiuksesta ja Lockesta.[6]

Verrattuna Platonin Tasavallan kommunistiseen utopiaan, Aristoteles tarjoaa kattavan listan yksityisomistuksen suhteellisista eduista kirjassaan Politiikka. Ensinnäkin yksityisomistus on paljon tuottavampaa. ”Mikä on yhteistä kaikkein suurimmalle lukumäärälle saa kaikkein vähiten huolenpitoa. Ihmiset huolehtivat eniten siitä, mikä on heidän omaansa; he välittävät vähemmän yhteisestä; tai joka tapauksessa he huolehtivat siitä ainoastaan siinä laajuudessa kuin se koskettaa jokaista yksilöllisesti. Jopa silloin kun ei ole mitään muuta syytä huolimattomuuteen, ihmiset ovat taipuvaisia laiminlyömään velvollisuutensa, kun he ajattelevat jonkun muun huolehtivan siitä.”[7]

Toiseksi yksityisomistus ehkäisee konflikteja ja edistää rauhaa. Kun ihmisillä on omat erilliset kiinnostuksen kohteensa, ”ei ole samoja perusteita riidoille, ja kiinnostuksen määrä kasvaa, koska jokainen ihminen kokee käyttävänsä itseään siihen mikä on hänen.”[8] On tosiaankin havaintopohjainen tosiasia, että ne jotka omistavat yhteistä omaisuutta ja jakavat sen hallinnan, ovat paljon useammin erimielisyyksissä toisten kanssa kuin ne, joilla on erillinen omaisuus.”[9] Lisäksi yksityisomistusta on ollut olemassa aina ja kaikkialla, kun taas sitä vastoin kommunistisia utopioita ei ole syntynyt oma-aloitteisesti. Viimeiseksi yksityisomistus edistää ihmisrakkauden ja anteliaisuuden hyveitä. Se sallii tämän tarpeessa oleville ystäville.

Rooman laki, kahdestatoista taulusta Theodosian lakikokoelmaan ja Justianuksen Corpukseen, tunnistivat lähes ehdottomasti oikeuden yksityisomistukseen. Omaisuus juontui haastamattomista omistuksista, aikaisemman käytön luomista helpotuksista, omaisuuden omistaja sai tehdä omaisuudellaan mitä parhaaksi näki ja sopimusvapaus hyväksyttiin. Roomalainen laki teki myös tärkeän eron ”kansallisen” (roomalaisen) lain – ius civile – ja ”kansainvälisen” lain – ius gentium – välillä.

Kristillinen panos tähän klassiseen perinteeseen – henkilöityen Tuomas Akvinolaiseen ja myöhäisiin espanjalaisiin skolastikkoihin, yhtä lailla protestanttisten Hugo Grotiuksen ja John Locken kanssa – on kaksijakoinen. Sekä Kreikka että Rooma olivat orjia pitäviä sivilisaatioita. Aristoteles, luonteenomaisesti, piti orjuutta luonnollisena instituutiona. Sen sijaan läntinen – kristillinen – sivilisaatio, lukuun ottamatta muutamia poikkeuksia, on lähtökohtaisesti ollut vapaiden ihmisten yhteiskunta. Tämän mukaisesti, sekä Akvinolaiselle että Lockelle, jokaiselle henkilölle kuului omistusoikeus itsestään (itsensä omistaminen). Sen lisäksi Aristoteles, ja klassiset sivilisaatiot yleensä, halveksivat työntekoa, kaupankäyntiä ja rahantekoa. Kirkko päinvastaisesti, vanhan testamentin mukaisesti, ylisti rehkimisen ja työn hyveitä. Vastaavasti Akvinolaiselle ja Lockelle omaisuus sai olemassaolonsa ensikerran työllä, käytöllä ja aikaisemmin käyttämättömän maan viljelemisellä.

Tämä yksityisomistuksen klassinen teoria, perustuen itsensä omistamiseen, alkuperäiseen haltuunottoon (tiloittamiseen) ja sopimuksiin (omistusoikeuden siirtoon) jatkoi merkittävien puolestapuhujiensa löytämistä, kuten J. B. Say. Kuitenkin 1700-luvun vaikutuksensa huipulta klassinen teoria vaipui unohduksiin lähes viime aikoihin rothbardialaisen liikkeen edistymiseen saakka.

Kahdeksi vuosisadaksi taloustiede ja etikkaa (poliittinen filosofia) erkaantuivat yhteisestä luonnonlain teorian alkuperästään näennäisesti liittymättömiksi älyllisiksi pyrkimyksikseen. Taloustiede oli arvovapaa ”positiivinen” tiede. Se kysyi ”mitkä keinot ovat sopivia saamaan aikaan tietyn (oletetun) päämäärään?” Etiikka oli ”normatiivinen” tiede (jos se kuului tieteisiin lainkaan). Se kysyi ”mitä päämääriä (ja mitä keinoja käyttäen) on oikeutettua valita?” Tämän eriytymisen seurauksena omistuksen käsite kasvavissa määrin hävisi molemmista tieteenaloista. Taloustieteilijälle omistusoikeus kuulosti liian normatiiviselta; poliittiselle filosofille omaisuus viittasi arkipäiväiseen taloustieteeseen.

Rothbard huomautti päinvastaisesti, että perustavanlaatuisia termejä, kuten suora ja epäsuora vaihdanta, markkinat ja markkinahinnat yhtä lailla kuin aggressiota, rikosta, oikeudenloukkausta ja petosta ei voida määrittää tai ymmärtää ilman omistusoikeuden teoriaa. Näihin ilmiöihin liittyviä tuttuja talouden olettamuksia ei ole myöskään mahdollista osoittaa ilman sisään rakennettua viittausta omaisuuteen ja omistusoikeuksiin. Omaisuuden määritelmän ja teorian tulee edeltää kaikkien muiden talouden termien ja oletuksien määrittämistä ja osoittamista.

Rothbardin ainutlaatuinen panos, 1960-luvun alusta hänen kuolemaansa saakka vuonna 1995, oli löytää uudelleen omaisuus ja omistusoikeudet sekä taloustieteen että poliittisen filosofian yhteisenä perustana, ja järjestelmällinen uudelleenrakentaminen ja käsitteellinen integroiminen modernista rahahyödyllisestä taloustieteestä ja luonnonoikeuden poliittisesta filosofiasta yhdistyneeksi moraalitieteeksi: libertarianismiksi.

### V. Chicagolaiset harharetket

Samaan aikaan kun Rothbard oli palauttamassa yksityisomistuksen käsitettä keskeiseen asemaansa taloustieteessä ja integroimassa uudelleen taloustiedettä etiikan kanssa, muut Chicagon yliopistoon liittyvät ekonomistit ja lakiteoreetikot kuten Ronald Coase, Harold Demsetz ja Richard Ponser alkoivat myös suuntaamaan uudelleen ammatillista huomiota omistuksen ja omistusoikeuksien aihepiiriin.[10]

Kuitenkin siinä missä Rothbardille yksityisomistus ja etiikka edeltävät loogisesti taloustiedettä, jälkimmäisille yksityisomistus ja etiikka ovat alisteisia taloustieteelle ja taloudellisille pohdinnoille. Posnerin mukaan mikä lisää yhteiskunnallista varallisuutta, on oikeutettua.[11]

Näiden kahden lähestymistavan eroa voidaan kuvata Coasen erään ongelmaesimerkin avulla: Maatilan vieressä kulkee rautatie. Veturista sinkoaa kipinöitä, vahingoittaen maanviljelijän satoa. Mitä tulee tehdä?

Klassisen näkemyksen mukaan aluksi tulee osoittaa kumpi oli siellä ensin, maanviljelijä vai rautatie? Jos maanviljelijä oli ensin, hän voi pakottaa rautatien pidättymisvelvoitteeseen tai vaatia korvausta. Jos rautatie oli ensin, silloin se pystysi jatkamaan kipinöiden synnyttämistä ja maanviljelijän tulisi maksaa rautatie kipinävapaaksi.

Coasen näkökökulmasta vastaus on kaksijakoinen. Ensimmäiseksi ja ”positiivisesti,” Coase väittää ettei ole merkitystä kuinka omistusoikeudet ja velvoitteet ovat allokoidut, kunhan ne on allokoitu ja olettaen (epärealistisesti) että transaktiokustannukset ovat nolla.

Coase väittää että on väärin ajatella maanviljelijää tai rautatietä joko ”oikeana” tai ”vääränä” (vastuullisena), ”hyökkääjänä” tai ”uhrina.” Kysymystä ajatellaan yleisesti sellaisena, jossa A aiheuttaa harmia B:lle, ja tulee päättää, kuinka meidän tulisi hillitä A:ta? Mutta tämä on väärin. Kyseessä on vastavuoroisuuden luonteisesta ongelmasta. Harmin välttäminen B:lle, tarkoittaisi vahinkoa aiheuttamista A:lle. Todellinen päätöstä vaatima kysymys on, tulisiko A:n sallia vahingoittaa B:tä vai tulisiko B:n sallia vahingoittaa A:ta? Ongelmana on välttää vakavampi vahinko.”[12]

Lisäksi ottaen huomioon ”yhtäläisen” A:n ja B:n moraalisen aseman, väitetysti taloudellisten resurssien allokoinnin kannalta ei ole väliä kelle omistusoikeudet ovat alkuperäisesti kuuluneet. Oletetaan satotappion olevan maanviljelijälle 1000 dollaria ja rautatielle, B:lle, kustannus kipinän poistolaitteesta (KP) olevan 750 dollaria. Jos B katsotaan vastuulliseksi satovahinkoon, B asentaa KP:n tai keskeyttää toimintansa. Jos B:tä ei katsota vastuulliseksi, silloin A maksaa 750:n ja 1000:n dollarin väliltä olevan summan B:lle KP:n asentamisesta. Molemmista vaihtoehdoista seuraa KP:n asentaminen. Oletetaan nyt kustannukset käänteisiksi: satovahinko on 750 dollaria, ja KP:n kustannus 1000 dollaria. Jos B katsotaan vastuulliseksi, hän maksaa A:lle 750 dollaria, mutta hän ei asenna KP:ta. Ja jos B katsotaan vastuulliseksi, A ei kykene maksamaan B:lle tarpeeksi KP:n asentamista varten. Jälleen molemmat skenaariot päätyvät samaan lopputulokseen: ei tule olemaan mitään KP:tä. Sen vuoksi huolimatta siitä miten omistusoikeudet ovat alkuperäisesti osoitetut, Coasen, Demsetz ja Posnerin mukaan tuotannontekijöiden allokaatio on sama.

Toiseksi ja ”normatiivisesti” – ja ainoassa realistisessa positiivisten transaktiokustannusten tapauksessa – Coase, Demsetz ja Posner vaativat, että oikeusistuimet osoittavat kiistelevien osapuolten omistusoikeudet tavalla, jossa ”varallisuus” tai ”tuotannon arvo” on maksimoitu. Juuri läpikäydylle tapaukselle tämä tarkoittaa, että jos KP:n kustannus on vähemmän kuin satovahinko, silloin oikeusistuimen tulisi asettua maanviljelijän puolelle ja pitää rautatietä vastuullisena. Muutoin jos KP:n kustannus on korkeampi kuin satotappio, tällöin oikeuden tulisi asettua rautatien puolelle ja pitää maanviljelijää vastuullisena. Posner tarjoaa toisen esimerkin. Tehdas päästää savua ja siten alentaa asuinkiinteistöjen arvoa. Jos kiinteistöjen arvot laskevat kolmella miljoonalla dollarilla ja tehtaan uudelleensijoituskustannus on kaksi miljoonaa dollaria, tehdasta tulisi pitää vastuullisena ja pakottaa sijoittumaan muualle. Toisaalta jos numerot käännetään – kiinteistöjen arvot laskevat kahdella miljoonalla dollarilla ja uudelleensijoittumisen kustannukset ovat kolme miljoonaa dollaria – tehdas saa pysyä ja jatkaa savupäästöjään.

Molemmat sekä Chicagon lain ja taloustieteen positiiviset että normatiiviset väitteet tulee hylätä.[13] Väitteeseen ettei ole väliä kelle omistusoikeudet alkuperäisesti osoitettaan, on paikallaan kolme vastinetta. Ensinnäkin, kuten Coase ei voi muuta kuin hyväksyä, että maanviljelijälle ja rautatielle on varmasti väliä, mitkä oikeudet kummallekin osoitetaan. Ei ole pelkästään merkitystä kuinka resurssit allokoidaan, vaan myös kuka ne omistaa.

Toiseksi ja vielä tärkeämpänä, yhteiskunnallisen tuotannon arvolle on perustavanlaatuista merkitystä kuinka omistusoikeudet ovat määritetyt. Tuottaviin hankkeisiin allokoituja resursseja ei ole yksinkertaisesti vain annettu. Ne ovat itsessään seurausta alkuperäisen haltuunoton ja tuotannon aikaisemmista toimista, ja kuinka paljon alkuperäistä haltuunottoa ja tuotantoa on olemassa, riippuu haltuunottajien ja tuottajien kannustimista. Jos haltuunottajat ja tuottajat ovat ehdottomia omistajia sille minkä he ovat ottaneet haltuunsa tai tuottaneet, tarkoittaen jos haltuunoton ja tuottamisen teoista ei synny vastuuta suhteessa seuraavaksi tai kolmanneksi tulevia kohtaan, tällöin varallisuuden taso maksimoituu. Toisaalta alkuperäiset haltuunottajat ja tuottajat voidaan katsoa vastuullisiksi myöhemmin tulleita kohtaan, kuten Coasen ”vastavuoroisen harmin” oppi vihjaa, tällöin tuotannon arvo on alhaisempi kuin muutoin. Eli ”ei ole väliä” oppi vaikuttaa kielteisesti asetetulle varallisuuden maksimoinnin tavoitteelle.

Kolmanneksi Coasen väite, että resurssien käyttöön ei vaikuta omistusoikeuksien alkuperäinen allokointi, ei pidä yleisesti paikkaansa. Itse asiassa on helppoa tuottaa päinvastaisia esimerkkejä. Oletetaan ettei maanviljelijä menetä 1000 dollarin viljasatoa rautatien kipinöiden takia, vaan hän menettää hänelle 1000 dollarin arvoisen kukkapuutarhan, joka on muille arvoton. Jos tuomioistuin osoittaa rautatien vastuulliseksi, 750 dollarin KP asennetaan. Jos tuomioistuin ei aseta vastuuta rautatielle, KP:tä ei asenneta, koska maanviljelijälle ei yksinkertaisesti ole varaa lahjoa rautatietä asentamaan KP:tä. Resurssien allokaatio on erilainen riippuen omistusoikeuksien alkuperäisestä määrittymisestä.

Samoin Chicagon lain ja taloustieteen normatiivia väitteitä vastaan, että oikeusistuimien tulisi osoittaa omistusoikeudet niin että ne maksimoivat yhteiskunnallisen varallisuuden, on paikallaan kolme vastinetta. Ensinnäkin minkäänlainen ihmisten välisen hyödyllisyyden vertaaminen on tieteellisesti mahdotonta, vaikkakin tuomioistuimet joutuvat käyttämään tällaisia vertailuja tahtoen tai tahtomattaan aina kun ryhtyvät kustannushyötyanalyyseihin. Tällaiset kustannushyötyanalyysit ovat yhtä sattumanvaraisia kuin oletukset, joihin ne nojaavat. Esimerkiksi ne olettavat, että henkiset kustannukset voidaan sivuuttaa sekä että rahan rahahyöty on vakio ja sama kaikille.

Toiseksi kuten numeeriset esimerkit yllä osoittavat, oikeusistuimet osoittavat omistusoikeuksia erilailla riippuen muuttuvasta markkinatiedosta. Jos KP on vähemmän kallis kuin satovahingot, maanviljelijä katsotaan olevan oikeassa, taasen jos KP on kalliimpi kuin vahingot, rautatien katsotaan olevan oikeassa. Tämä tarkoittaa, että eri olosuhteet johtavat omistusoikeuksien uudelleenjakamiseen. Kukaan ei voi koskaan olla varma omaisuudestaan.[14] Juridinen epävarmuus on tehty pysyväksi. Tämä ei vaikuta oikeudenmukaiselta eikä myöskään taloudelliselta; lisäksi kuka täysijärkinen koskaan kääntyisi oikeusistuimen puoleen, joka julistaa että se voi ajan mittaan allokoida uudelleen olemassa olevia omistusoikeuksia riippuen muuttuvista markkinoiden olosuhteista?

Viimeiseksi, etiikan ei pidä ainoastaan olla pysyvää ja vakaata muuttuvissa olosuhteissa, etiikan tulee mahdollistaa päätöksenteko ”oikeudenmukaisesta ja epäoikeudenmukaisesta” ennen tekoa, ja sen tulee koskea jotain joka on toimijan kontrollissa. Näin tapahtuu klassisen yksityisomistuksen etiikassa ensimmäinen käyttäjä ensimmäinen omistaja –periaatteen kanssa. Tämän etiikan mukaan oikeudenmukaisesti toimiminen tarkoittaa, että henkilö käyttää ainoastaan oikeudenmukaisesti hankittuja keinoja – jotka ovat alkuperäisesti haltuunotettuja, tuotettuja tai sopimuksellisesti hankittuja edelliseltä omistajalta – ja että hän käyttää niitä siten ettei seurauksena ole fyysiset vahingot muiden omaisuudelle. Jokainen henkilö voi päättää ex ante täyttyykö tämä ehto vai ei, ja on hänen kontrollissa vahingoittavatko hänen tekonsa vai eivät muiden omaisuutta. Varallisuuden maksimoinnin etiikka epäonnistuu molemmissa suhteissa tiukasti päinvastaisena. Kukaan ei pysty päättämään ex ante tulevatko hänen tekonsa johtamaan yhteiskunnallisen varallisuuden maksimointiin vai ei. Jos tätä voidaan ylipäätänsä määrittää, se voidaan määrittää ex post. Myöskään ei ole kenenkään kontrollissa maksimoivatko hänen tekonsa yhteiskunnallista varallisuutta vai eivät. Se riippuu muiden teoista ja arvioinneista. Jälleen, kuka täysjärkinen alistaisi itsensä oikeusistuimen päätökselle, joka ei antaisi hänen tietää etukäteen kuinka toimia oikeudenmukaisesti ja kuinka välttää toimimasta epäoikeudenmukaisesti, koska se tuomittaisiin ex post, tosiasioiden jälkeen?

Viitteet:

[1]  Katso osio V alla.

[2]  Katso Murray N. Rothbard, Man, Economy, and State (Auburn, Al.: Mises Institute, 1993 [1962]); idem, Power and Market (Kansas City: Sheed Andrews & McMeel, 1977 [1970]); idem, The Ethics of Liberty (New York: New York University Press, 1998 [1982]); idem, Egalitarianism as a Revolt Against Nature and other Essays (Auburn, Al.: Mises Institute, 2000 [1974]); idem, The Logic of Action, 2 vols. (Cheltenham, UK: Edward Elgar, 1997).

[3]  Katso myös Hans-Hermann Hoppe, A Theory of Socialism and Capitalism (Boston: Kluwer Academic Publishers, 1989); idem, The Economics and Ethics of Private Property (Boston: Kluwer Academic Publishers, 1993).

[4]  Huomio että ehdotetun ratkaisun ”luonnonoikeudellinen” luonne yhteiskunnallisen järjestyksen ongelmaan – että yksityisomaisuus ja sen hankinta alkuperäisen haltuunoton keinoin eivät ole pelkästään käytäntöjä, vaan välttämättömiä instituutiota (yhtäpitävästi ihmisen luonteen rationaalisena eläimenä kanssa). Käytäntö palvelee tarkoitusta, ja vaihtoehtoa olemassa olevalle käytännölle. Esimerkiksi latinalaiset aakkoset palvelevat kirjallisen viestinnän tarkoitusta. Niille on vaihtoehto, kyrilliset aakkoset. Siksi kutsumme sitä käytännöksi. Mikä on normien tarkoitus? Konfliktien välttäminen suhteessa niukkojen fyysisten esineiden käyttöön. Konflikteja luovat normit ovat ristiriidassa normien nimenomaisen tarkoituksen kanssa. Kuitenkin konfliktien välttämisen tarkoituksessa, yksityisomistukselle ja alkuperäiselle haltuunotolle ei ole olemassa muuta vaihtoehtoa. Toimijoiden välisen esistabiloidun harmonian puuttuessa, konflikti voidaan estää ainoastaan, jos kaikki hyödykkeet ovat aina tiettyjen yksilöiden yksityisomistuksessa ja aina on selvää kuka omistaa mitä ja kuka ei. Konfliktit voidaan myös ainoastaan välttää aina ihmiskunnan alusta lähtien, jos yksityisomistus on hankittu alkuperäisen haltuunoton toimilla (pelkkien myöhemmin tulleiden sanojen tai julistusten sijaan).

[5]  Vaikka kukaan ei voisi toimia, jos kaikki omistaisivat hänen omaisuutensa arvon, käytännöllisesti on mahdollista, että yksi henkilö tai ryhmä, A, omistaa hänen omaisuutensa arvon ja pystyy määrittämään mitä toinen henkilö tai ryhmä, B, voi tai ei voi tehdä kontrollissaan oleville asioille. Tämä kuitenkin merkitsee, että B ei ”omista” kontrollissaan olevien asioiden arvoa eikä myöskään niiden fyysistä integriteettiä; toisin sanoen B:n ja hänen omaisuutensa omistaa tosiasiassa A. Tämä sääntö voidaan toteuttaa, mutta se ei sovellu ihmisen etiikaksi. Sen sijaan se on kahden luokan järjestelmä hyväksikäyttävästä Übermenschistä ja hyväksikäytetystä Untermenschistä.

[6]  Katso lisätietoja Murray N. Rothbard, Economic Thought Before Adam Smith. An Austrian Perspective on the History of Economic Thought, Volume I (Aldershot, UK: Edward Elgar, 1995); myös Tom Bethell, The Noblest Triumph. Property and Prosperity Through the Ages (New York: St. Martin’s Press, 1998).

[7] Aristotle, Politics (Oxford: Clarendon Press, 1946), 1261b.

[8] Ibid, 1263a.

[9] Ibid, 1263b.

[10]  Katso Ronald Coase, The Firm, The Market, and the Law (Chicago, University of Chicago Press, 1988); Harold Demsetz, Ownership, Control, and the Firm (Oxford: Basil Blackwell, 1988); Richard Posner, The Economics of Justice (Cambridge: Harvard University Press, 1981).

[11]  Posner, The Economics of Justice, s. 74: “epäoikeudenmukaisuuden toimi (on määritelty) tekona, joka vähentää yhteiskunnan varallisuutta.”

[12]  Ronald Coase, “The Problem of Social Cost,” in: idem, The Firm, the Market, and the Law, s. 96. Tämän väitteen moraalinen järjettömyys tulee parhaiten esiin soveltamalla sitä tapaukseen, jossa A raiskaa B:n. Coasen mukaan A:ta ei pidä estää. Paremminkin ”kyseessä on luonteeltaan vastavuoroinen ongelma.” Estämällä A:ta raiskaamasta B:tä aiheutetaan vahinkoa A:lle, koska hän ei voi enää raiskata vapaasti. Todellinen kysymys kuuluu: Tulisiko A:lle sallia raiskata B vai tulisiko B:lle sallia kieltää A:ta raiskaamasta häntä? ”Ongelmana on välttää vakavampi vahinko.”

[13]  Katso myös Walter Block, “Coase and Demsetz on Private Property Rights,” Journal of Libertarian Studies, Vol. 1, no. 2, 1977; idem, “Ethics, Efficiency, Coasian Property Rights, and Psychic Income: A Reply to Harold Demsetz,” Review of Austrian Economics, Vol. 8, no. 2, 1995; idem, “Private Property Rights, Erroneous Interpretations, Morality and Economics,” Quarterly Journal of Austrian Economics, Vol. 3, no. 1, 2000; Gary North, The Coase Theorem: A Study in Epistemology (Tyler, Texas: Institute for Christian Economics, 1992); idem, “Undermining Property Rights: Coase and Becker,” Journal of Libertarian Studies, Vol. 16, no. 4.

[14]  Posner, The Economics of Justice, s. 70–71, myöntää tämän kiehtovalla suoruudella: ”Ehdottomat oikeudet ovat merkittävässä roolissa taloustieteen lakiteoriassa. … Mutta kun transaktiokustannukset ovat kieltäviä, ehdottomien oikeuksien tunnistaminen on tehotonta. …omistusoikeudet, vaikkakin ehdottomia, (ovat) riippuvaisia transaktiokuluista ja alisteisia tai hyödyllisiä varallisuuden maksimoinnin päämäärälle.”

This paper appears in Professor Colombatto’s Elgar Companion to the Economics of Private Property.

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/yksityisomistus.pdf)  
 Alkuperäinen artikkeli: [The Ethics and Economics of Private Property](http://mises.org/story/1646)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkelit/aihealueittain/ -->
# Aihealueittain




<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkelit/listaus/ -->
# Käännöstekstejä taloudesta

* [Varo valtion velkakirjoja – Thorsten Polleit](/artikkeleja/varo-valtion-velkakirjoja-thorsten-polleit/)
* [Tämä leipä on minun – Robert LeFevre](/artikkeleja/tama-leipa-on-minun-robert-lefevre/)
* [Valtio on poliittinen – Vervon Orval Watts](/artikkeleja/valtio-on-poliittinen-vernon-orval-watts/)
* [Mitä ovat vapaat markkinat? – Murray N. Rothbard](/artikkeleja/mitavapaat/)
* [Kuinka vapaat markkinat toimivat – David Krawisz](/artikkeleja/vapaatmarkkinat/)
* [Vapaus ja omaisuus – Ludwig von Mises](/artikkeleja/omaisuus/)
* [Kapitalismi vastaan valtiojohtoisuus – Murray N. Rothbard](/artikkeleja/valtiojohtoisuus/)
* [Itävaltalaisen taloustieteen merkitys – Llewellyn H. Rockwell, Jr.](/artikkeleja/itavaltalainen/)
* [Murray N. Rothbard: talous, tiede ja vapaus – Hans-Hermann Hoppe](/artikkeleja/rothbard/)
* [Huomio matemaattisesta taloustieteestä – Murray N. Rothbard](/artikkeleja/matematiikka/)
* [Miksi nykypolitiikan mukaiset reseptilääkkeet eivät voi toimia – Thorsten Polleit](/artikkeleja/nykypolitiikka/)
* [Panamalla ei ole keskuspankkia – David Saied](/artikkeleja/panama/)
* [Amerikan taloudelliset myytit – David Saied](/artikkeleja/myytit/)
* [Deflaation anatomia – George Reisman](/artikkeleja/anatomia/)
* [“Asiantuntijat” eivät koskaan opi – Peter Schiff](/artikkeleja/asiantuntijat/)
* [Bastiatin perintö taloustieteessä – Jörg Guido Hülsmann](/artikkeleja/bastiat/)
* [Kamppailu tasa-arvoisuutta vastaan jatkuu – Murray N. Rothbard](/artikkeleja/johdanto/)
* [Vapaus, eriarvoisuus, alkukantaisuus ja työnjako – Murray N. Rothbard](/artikkeleja/tyonjako/)
* [Yksityisomistuksen etiikka ja talous – Hans-Hermann Hoppe](/artikkeleja/yksityisomistus/)
* [Mietteitä valtion alkuperästä ja vakaudesta – Hans-Hermann Hoppe](/artikkeleja/valtio/)
* [Demokratia riittää – Hans-Hermann Hoppe](/artikkeleja/demokratia/)
* [Misesin apriorisimi vastaan relativismi taloustieteessä – Thorsten Polleit](/artikkeleja/apriorisimi/)
* [Vapaus ja kestävä raha – Thorsten Polleit](/artikkeleja/vapaus/)
* [Saapuu (hyper)inflaatio – Thorsten Polleit](/artikkeleja/hyperinflaatio/)
* [Eräitä perustavanlaatuisia näkemyksiä kapitalismin hyväntahtoiseen luonteeseen – George Reisman](/artikkeleja/eraita-perustavanlaatuisia-nakemyksia-kapitalismin-hyvantahtoiseen-luonteeseen-george-reisman/)
* [Ei pelkästään selviytyminen; ei pelkästään kamppailu – Gary Galles](/artikkeleja/kamppailu/)
* [Mitä valtio on tehnyt perheillemme? – Allan Carlson](/artikkeleja/perheet/)
* [Fiat-inflaation kulttuurillinen ja henkinen perintö – Jörg Guido Hülsmann](/artikkeleja/fiat/)
* [Mitä Mises sanoisi? – Joseph Keckeissen](/artikkeleja/mises/)
* [Pystyykö valtio vähentämään köyhyyttä? – Henry Hazlitt](/artikkeleja/koyhyys/)
* [Onko talous ikiliikkuja? – William L. Anderson](/artikkeleja/ikiliikkuja/)
* [Itävaltalainen näkemys Keynesiin – Hans-Hermann Hoppe](/artikkeleja/hoppe/)
* [Keskipisteessä keynesiläinen taloustiede – Murray N. Rothbard](/artikkeleja/keynes/)
* [Hintojen määrittyminen – Ludwig von Mises](/artikkeleja/hinnat/)
* [Mitä inflaatiosta tulee tietää – Henry Hazlitt](/artikkeleja/inflaatio/)
* [Keskitien politiikka johtaa sosialismiin – Ludwig von Mises](/artikkeleja/keskitie/)
* [Suurimmat myytit deflaatiosta – Jörg Guido Hülsmann](/artikkeleja/deflaatio/)
* [Palkat, työttömyys ja inflaatio – Ludwig von Mises](/artikkeleja/palkat/)
* [Sosialismi vastaan vaihdannan markkinat – Ludwig von Mises](/artikkeleja/misespuhe/)
* [Ahnaat lainsäätäjät – Peter Schiff](/artikkeleja/lainsaatajat/)
* [Valtion bisnes – Murray N. Rothbard](/artikkeleja/valtionbisnes/)
* [Obama asettaa talouden rattaat hevosen eteen – Peter Schiff](/artikkeleja/obama/)
* [Talouslamat: niiden syyt ja parannuskeinot – Murray N. Rothbard](/artikkeleja/talouslamat/)
* [Perustelut luonnolliselle rahalle – George F. Smith](/artikkeleja/perustelut/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/artikkelit/ -->
# Artikkelit - Talouden perusteet

**I. Kannustimet omistaa ja laskea liikkeelle valtion velkaa**

Monet ihmiset pitävät säästönsä valtion velkakirjoissa. He ilmiselvästi ovat sitä mieltä, että valtion velkakirjat tarjoavat houkuttelevan tuoton ja edustavat melko pientä riskiä.

Mutta hetkinen. Mitä valtion velkakirjat todellisuudessa edustavat? Kuka maksaa näiden velkakirjojen korot? Ja kuka maksaa heille?

Valtion velkakirja edustaa lainaa julkiselle sektorille ja valtio käyttää varat rahoittaakseen menonsa: se maksaa poliitikot, byrokraatit, suositut ryhmät, sosiaaliturvan, armeijan, infrastruktuurin jne.

Valtio turvautuu velkarahoitukseen, koska verotulot eivät tyypillisesti kata sen menoja. Mutta miksei valtio nosta veroja tai hillitse kulutustaan täyttääkseen rahoituksellisen vajeensa?

Ihmiset eivät pidä verojen maksamisesta. Samaan aikaan he pitävät rahallisten etujen vastaanottamisesta valtiolta. Valtiota edustavat puolestaan haluavat tehdä ihmiset onnellisiksi antamalla heille rahaa – tämän ollessa paras tapa turva heidän uudelleenvalintansa.

Kaikista saatavissa olevista rahoitusinstrumenteista velkarahoitus on taloudellisesti ottaen kaikkein houkuttelevin valtion ja äänestäjien näkökulmasta.

Ensinnäkin, velkarahoituksen kautta valtio voi rahoittaa sen rahojen jakamisen rasittamatta veronmaksajaa. Äänestäjät voivat nauttia taloudellisista eduista, joista he ei joudu maksamaan.

Veronmaksajat joutuvat vain kantamaan valtion velan korkokulut, kun taas velan takaisinmaksu siirretään tuleville veronmaksajien sukupolville.

Toiseksi, ihmisillä on taipumus ostaa valtion velkakirjoja vapaaehtoisesti, joten uutta velkaa voidaan helposti laskea liikkeelle ja asettaa säästäjille aiheuttamatta poliittista vastustusta.

Kolmanneksi, valtion velkakirjoja pidetään alhaisena riskinä: valtiolla on valta verottaa – tarkoittaen, pakkolunastaa veronmaksajia – joten valtion velkakirjoihin sijoittavilla on hyvä syy olla suhteellisen luottavaisia, että he saavat sijoituksensa ja korkonsa takaisin.

Ja neljänneksi, sosialistisideologiset taloudet tekevät parhaansa oikeuttaakseen valtion velan: esimerkiksi, tyypillisesti sanotaan, että luottarahoitetut julkiset kulut elvyttävät tuotantoa ja työllisyyttä.

Tämä on kuitenkin virhekäsitys. Valtio ei luo uusia hyödykkeitä luottorahoituskulutuksellaan. Velkarahoitus sallii valtiolle lisätä merkittävästi sen otetta niukoista resursseista – resursseista, jotka muutoin olisivat olleet käytettävissä vaihtoehtoisiin sijoitushankkeisiin.

Koska toteutumattomien sijoitusten menetetyt hyödyt eivät tyypillisesti tule näkyviin, ihmisten suuttumus tuhlailevaa julkisluottorahoituskulutusta kohtaan jää vaimeaksi.

**II. Kannustimet valtion velan hoitoon**

Eräs toinen tärkeä kysymys vaatii vastausta: miksi nykyiset veronmaksajat ovat auliita maksamaan menneisyydessä kertynyttä valtion velkaa – velkaa, josta heitä ei voida pitää vastuullisena ja josta he eivät ole hyötyneet?

Vastaus kuuluu seuraavasti: koska se ylläpitää *valtion luoton laatua*. Sillä jos valtion luoton laatu säilyy suosiollisena sijoittajien näkökulmasta, hallitsijat ja alamaiset voivat jatkaa turvautumistaan velkarahoitukseen.

Tilanne muuttuu kuitenkin ratkaisevasti, jos ja kun velkarahoituksesta tulee liian kallista hallitsijoille ja alamaisille.

Kun uuden velan liikkeelle laskemisesta tulee liian kallista – esimerkiksi lainauskoron ylittäessä tietyn tason tai velkatason ylittäessä tietyn kynnysarvon – hallitsijoiden ja alamaisten taloudelliset kannustimet hoitaa julkista velkaa laskevat nopeasti. Ne saattavat jopa hävitä kokonaan.

”Miksi jatkamme velan maksamista, jonka muut ihmiset ovat saaneet aikaan?” veronmaksajat kysyvät itseltään. ”Miksi jatkaa rahan kuluttamista johonkin, josta emme enää hyödy?”

Ja hallitsijat kysyvät itseltään, ”Miksi ryhtyä poliittisesti epäsuosittuun toimintaan verottaa ihmisiä, kun me eikä alamaiset eivät pysty laskemaan liikkeelle lisää uutta velkaa?”

Luonnollisesti jos valtion velka on merkittävältä osaltaan äänestäjäkunnan hallussa, valtiolla ja hallitulla luokalla on vahva intressi pitää yllä valtion velan hoitoa, ainakin periaatteellisesti.

Jos valtion velka on kuitenkin saavuttanut tason, joka hillitsee taloudellista laajentumista ja alentaa verotuloja, ja jos valtion muita kuluja ei voida hillitä poliittisista syistä, velan hoito täytyy maksaa uusilla annoksilla valtion velkaa – tilanne, joka johtaa ennemmin tai myöhemmin valtion luottolaadun romahdukseen.

Jos valtion velka on pääosin ryhmien hallussa, joilla ei ole suoraa sananvaltaa valtion toimintapolitiikkaan (kuten esimerkiksi ulkomaisilla tai kotimaisilla äänestäjien vähemmistöön kuuluvilla velkakirjan haltijoilla), hallitsijoiden ja alamaisten enemmistön kannustimet vetäytyä valtion velasta tulevat melko korkeiksi.

Nykyään pääosa valtion velkakirjoihin sijoittavista ei odota valtion todellisuudessa maksavan takaisin velkaansa. He odottavat velan uudistamista sen erääntyessä. Tämä tarkoittaa, että nykyinen sijoittaja odottaa, että tulevaisuudessa on sijoittaja, joka on valmis lainaamaan rahaa valtiolle.

Samaa järkeilyä soveltaen tulevien sijoittajien täytyy myös odottaa, että kun heidän valtion velkakirjansa erääntyvät, löytyy muita sijoittajia vielä pidemmällä tulevaisuudessa, jotka ovat valmiita lainaamaan rahaa valtiolle.

Joten jos tämän päivän sijoittajat menettävät luottamuksensa, että tulevaisuudessa löytyy sijoittajia valmiina uudistamaan erääntyvää valtion velkaa – koska he (oikein tai väärin) pelkäävät, että hallitsijalla eikä hallituilla ole kannustimia hoitaa valtion velkaa, alkavat ongelmat.

Tällöin sijoittajat alkavat paeta pois valtion velkakirjoista. Velkakirjojen hinta tippuu ja käänteisesti valtion rahoituskustannukset nousevat.

Ei vaadi paljoakaan nähdäkseen, että sijoittaminen velkakirjoihin, jotka ovat laskeneet liikkeelle kansakunnat, joilla ei ole kykyä, halukkuudesta puhumattakaan, maksaa velkaansa takaisin, on melko riskialtista toimintaa, lievästi ilmaistuna.

**III. Kannustimet inflaatiolle**

Viime aikoina finanssimarkkinoiden lähettämien hintasignaalien perusteella sijoittajien huolet ovat alkaneet nousta sille, että valtiot eivät hoida velkojaan. Esimerkiksi luottoriskinvaihtojen (CDS) marginaalit ovat nousseet jyrkästi kautta kaikkien merkittävien valtion velkakirjamarkkinoiden.

Yksinkertaisesti ilmaistuna CDS marginaali voidaan tulkita hintana vakuuttaa velkakirjan haltija luoton maksuhäiriöltä. Tässä merkityksessä mitä korkeampi CDS:n marginaali on, sitä korkeampi on todennäköisyys sijoittajan näkökulmasta, että lainaajaa saattaa ajautua maksuhäiriöön velastaan.

Viimeisin nouseva suunta CDS marginaaleissa – jotka pysyvät alle nähtyjen myöhäisen 2008/aikaisen 2009 tasojen – on aiheutunut kasvavista huolista Kreikan luottojen laadusta: sen hallitsijoiden ja alamaisten kyvystä ja halukkuudesta jatkaa julkisen sektorin velan hoitamista.

[![](/tiedostot/artikkeleja/cds.png "cds")](/wp-content/uploads/2010/03/cds.png)

Kaavio 1: CDS marginaalit, viiden vuoden maturiteetti, basis points

Tämä tapahtuma on selkeästi toiminut muistutuksena monille: sijoittajat ovat tulleet lisääntyvissä määrin tietoiseksi monien valtioiden ylivenytetystä rahoituksellisesta tilanteesta, tosiasiasta, jota on ylenkatsottu pitkän aikaa.

Kuitenkin kasvavat huolet valtion velkakirjojen maksuhäiriöistä saattavat olla liioiteltuja. Sijoittajien tulisi muistuttaa mieliinsä, että valtion velan maksaminen uutta rahaa painamalla on, ainakin valtion näkökulmasta, taloudellisesta houkuttelevampaa kuin julkisen velan maksukyvyttömyys.

Ei pitäisi olla mikään yllätys, jos lopulta ilmenee, että todellinen vaara on, kuten niin monta kertaa menneisyydessä, inflaatio, maksukyvyttömyyden sijaan. Kuten Ludwig von Mises totesi:

> ”Jos valtio ei pysty neuvottelemaan lainojaan ja ei uskalla lisätä verorasitusta pelossa, että rahoitukselliset ja yleiset taloudelliset vaikutukset paljastuvat liian selkeästi ja liian pikaisesti valtion menettäessä tukensa toimintatavoilleen, se harkitsee aina välttämättömäksi ryhtyä inflatorisiin menettelyihin.”[1]

[1] Mises, Ludwig von (2006 [1923]), “Stabilization of the Monetary Unit — From the Viewpoint of Theory,” teoksessa *[The Causes of Economic Crisis and Other Essays Before and After the Great Depression](/cdn-cgi/l/email-protection#caa2bebebaf0e5e5a7a3b9afb9e4a5b8ade5b9bea5b8afe589abbfb9afb9e7a5ace7bea2afe78fa9a5a4a5a7a3a9e789b8a3b9a3b9e79ea2afe79af9f8f989fae4abb9bab2eff98cbfbea795b9a5bfb8a9aff787a3b9afb9958eaba3a6b3eff8fcbfbea795a7afaea3bfa7f78fa7a8afaeaeafae9586a3a4a1eff8fcbfbea795a9aba7baaba3ada4f783beafa795a3a4958eaba3a6b3)*, toim. Greaves, Percy L. Jr., s. 39.

Lataa [PDF-versio](/tiedostot/artikkeleja/varovelkaa.pdf)  
Alkuperäinen artikkeli: [Beware of Government Bonds](http://mises.org/daily/4116)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/hazlitt/1-osa-ja-luku-oppitunti/ -->
# 1. osa ja luku: Oppitunti

> Taloustiedettä vainoaa suurempi määrä virhekäsityksiä kuin mitään muuta tutkimusaluetta. Tämä ei ole mikään sattuma. Aihealueen sisäsyntyiset vaikeudet olisivat riittävän suuria jo muutoinkin, mutta ne vahvistuvat tuhatkertaisesti, koska mukana on tekijä, joka on merkityksetön esimerkiksi fysiikassa, matematiikassa tai lääketieteessä – erityinen

Taloustiedettä vainoaa suurempi määrä virhekäsityksiä kuin mitään muuta tutkimusaluetta. Tämä ei ole mikään sattuma. Aihealueen sisäsyntyiset vaikeudet olisivat riittävän suuria jo muutoinkin, mutta ne vahvistuvat tuhatkertaisesti, koska mukana on tekijä, joka on merkityksetön esimerkiksi fysiikassa, matematiikassa tai lääketieteessä – erityinen omaan etuun vetoaminen. Vaikka jokaisen ryhmän tietyt taloudelliset intressit ovat yhtäläisiä kaikkien muiden ryhmien kanssa, jokaisella ryhmällä on myös, kuten tulemme näkemään, intressejä, jotka ovat vastakkaisia kaikille muille ryhmille. Vaikka tietyt julkiset toimintaperiaatteet olisivat pitkällä aikavälillä hyödyllisiä kaikille, toiset toimintaperiaatteet hyödyttävät ainoastaan yhtä ryhmää kaikkien muiden ryhmien kustannuksella. Tällaisista toimintaperiaatteista suoraan hyötyvä ryhmä esiintyy niiden puolesta uskottavasti ja sinnikkäästi. Se palkkaa parhaat ostettavissa olevat osaajat omistautumaan täysipäiväisesti asiansa esiin tuomiseksi. Ja lopulta se onnistuu joko vakuuttamaan yleisön asiansa kelpoisuudesta tai panemaan päät niin pyörälle, että selkeä ajattelu aiheesta tulee lähes mahdottomaksi.

Näiden loputtomien omaan etuun vetoamisten lisäksi on olemassa toinen tekijä, joka suoltaa joka päivä uusia taloudellisia virhekäsityksiä. Nimittäin ihmisten herpaantumaton taipumus nähdä ainoastaan tietyn toimintaperiaatteen välittömät vaikutukset tai vaikutukset ainoastaan erityisryhmälle ja sivuuttaa sen pitkäaikaiset vaikutukset ei pelkästään erityisryhmälle vaan kaikille ryhmille. Virhe seuraa toissijaisten seurausten ylenkatsomisesta.

Tästä koostuu lähes koko ero hyvän ja huonon taloustieteilijän välillä. Huono taloustieteilijä näkee vain sen, mikä pistää välittömästi silmään; hyvä taloustieteilijä näkee myös kauemmas. Huono taloustieteilijä näkee ainoastaan ehdotuksen suorat vaikutukset; hyvä taloustieteilijä huomioi myös kaukaisemmat ja epäsuorat seuraukset. Huono taloustieteilijä näkee ainoastaan, mitkä ovat olleet tietyn toimintaperiaatteen vaikutukset tai mitkä ne tulevat olemaan yhdelle tietylle ryhmälle; hyvä taloustieteilijä ottaa selville toimintaperiaatteen vaikutukset kaikille ryhmille.

Ero saattaa vaikuttaa ilmiselvältä. Varotoimenpiteenä tietyn toimintaperiaatteen kaikkien seurausten selvittäminen saattaa vaikuttaa alkeelliselta. Eivätkö kaikki tiedä henkilökohtaisen elämänsä kautta, että on olemassa kaikenlaisia ihastuttavia hetken houkutuksia, jotka ovat kuitenkin lopulta tuhoisia? Eikö jokainen lapsi tiedä, että liiasta karkin syönnistä tulee kipeäksi? Eikö humalahakuinen tiedä heräävänsä seuraavana aamuna värisyttävän vatsan ja kipeän pään kanssa? Eikö alkoholisti tiedä, että hän tuhoaa maksansa ja lyhentää elämäänsä? Eikö donjuan tiedä, että hän altistaa itsensä kaikenlaisille riskeille kiristyksestä sairauksiin? Viimeisenä palaten taloudellisiin, mutta edelleen henkilökohtaisiin asioihin: eivätkö tyhjäntoimittaja ja tuhlari tiedä jopa hurmionsa hetkellä olevansa suuntaamassa kohden velkaista ja köyhää tulevaisuutta?

Kun siirrymme talouspolitiikan alueelle, nämä perustotuudet sivuutetaan. Tänä päivänä pidetään erinomaisina taloustieteilijöinä sellaisia, jotka paheksuvat säästämistä ja suosittelevat valtakunnallisen tason tuhlaamista keinona taloudelliseen pelastukseen; ja kun heille joku osoittaa näiden toimintaperiaatteiden pitkäaikaiset vaikutukset, he vastaavat nenäkkäästi kuin tuhlaajapoika varoittavalle isälleen: ”Pitkällä aikavälillä olemme kaikki kuolleita.” Ja tällaiset ylimalkaiset letkautukset menevät läpi tuhoisina toteamuksina ja kypsänä viisautena.

Mutta traagista on, että päinvastaisesti kärsimme jo läheisen tai kaukaisemman menneisyyden toimintaperiaatteiden pitkän aikavälin seurauksista. Tänään on jo huominen, jonka huono taloustieteilijä kehotti eilen meidät sivuuttamaan. Joidenkin talouden toimintamallien pitkän aikavälin seuraukset saattavat tulla ilmeisiksi muutamassa kuukaudessa. Toiset eivät saata tulla esiin moniin vuosiin. Ja edelleen toiset eivät paljastu vuosikymmeniin. Mutta kaikissa tapauksissa nämä pitkän aikavälin seuraukset sisältyvät toimintatapaan yhtä varmasti kuin kana oli munassa ja kukka siemenessä.

Siten tästä näkökulmasta koko taloustiede voidaan kiteyttää yhteen oppituntiin ja tämä oppitunti voidaan pelkistää yhdeksi lauseeksi. *Taloustieteen harjoittaminen perustuu minkä tahansa yksittäisen teon tai toimintaperiaatteen välittömien seurausten näkemisen lisäksi myös sen pitkän aikavälin seurauksien näkemiseen; se koostuu kyseisen toimintaperiaatteen seurauksien jäljittämisestä yhden ryhmän lisäksi kaikille ryhmille.*

**2.**

Yhdeksän kymmenestä talouden virhekäsityksestä, jotka aiheuttavat nykyään hirvittävää harmia maailmassa, ovat seurausta tämän oppitunnin sivuuttamisesta. Nämä virhekäsitykset juontuvat kaikki kahdesta keskeisestä virheestä, joko toisesta tai molemmista: nähdään vain teon tai esityksen välittömät seuraukset tai nähdään seuraukset ainoastaan tietyn ryhmän kannalta muita ryhmiä huomioimatta.

Toki pitää paikkansa, että päinvastainen virhe on myös mahdollinen. Toimintamallia harkittaessa ei tule keskittyä *ainoastaan* sen pitkän aikavälin vaikutuksiin yhteisölle kokonaisuutena. Klassiset taloustieteilijät sortuivat tähän virheeseen usein. Siitä seurasi tiettyä paatuneisuutta niiden ryhmien kohtaloa kohtaan, joita toimintamallit tai kehitykset välittömästi vahingoittivat, jos ne osoittautuivat hyödyllisiksi kokonaisnettovaikutukseltaan ja pitkällä aikavälillä.

Mutta nykyään suhteellisen harvat tekevät tämän virheen; ja ne harvat ovat pääosin ammattimaisia taloustieteilijöitä. Selkeästi kaikkein yleisin virhe ilmenee yhä uudelleen lähes jokaisessa taloudellisia asioita käsittelevässä keskustelussa: tuhansien poliittisten puheiden virhe, ”uuden” taloustieteen keskeinen harhakäsitys, on keskittyminen toimintamallien lyhytaikaisiin vaikutuksiin erityisryhmille ja jättää huomiotta tai vähätellä pitkän aikavälin vaikutuksia yhteisölle kokonaisuutena. ”Uudet” taloustieteilijät imartelevat itseään sillä, että tämä on suuri, lähes vallankumouksellinen edistys verrattuna ”klassisten” tai ”oikeaoppisten” taloustieteilijöiden menetelmiin, koska he huomioivat lyhytaikaiset vaikutukset, jotka jälkimmäiset usein sivuuttivat. Mutta jättäessään huomiotta tai vähätellessään pitkäaikaisia vaikutuksia he tekevät paljon vakavamman virheen. He ylenkatsovat metsää tarkoissa ja yksityiskohtaisissa yksittäisten puiden tarkasteluissaan. Heidän menetelmänsä ja johtopäätöksensä ovat usein perustavanlaatuisesti taantumuksellisia. He ovat toisinaan hämmästyneitä löytäessään itsensä samalta kannalta 1600-luvun merkantilismin kanssa. He itse asiassa lankeavat kaikkiin muinaisiin virheisiin (tai lankeaisivat, jolleivät olisi niin epäjohdonmukaisia), jotka klassiset taloustieteilijät, olimme toivoneet, olivat kertakaikkisesti hävittäneet.

**3.**

 Monesti todetaan surullisesti, että huonot taloustieteilijät esittävät virheensä yleisölle paremmin kuin hyvät taloustieteilijät esittävät totuutensa. Usein valitetaan, että kansankiihottajat ovat puhujankorokkeella uskottavampia esittämään taloudellista roskaa kuin rehelliset ihmiset, jotka yrittävät osoittaa sen erheellisyyden. Mutta perussyy tähän ei ole arvoituksellinen, sillä kansankiihottajat ja huonot taloustieteilijät esittävät puolitotuuksia. He mainitsevat ainoastaan esitetyn toimintamallin välittömät vaikutukset tai sen vaikutukset yksittäiselle ryhmälle. Esittämässään he saattavat olla usein oikeassa. Näissä tapauksissa vastaus koostuu osoituksesta, että esitetyllä toimintamallilla on myös pidempiä ja vähemmän houkuttelevia vaikutuksia tai että se hyödyttää yhtä ryhmää ainoastaan kaikkien muiden ryhmien kustannuksella. Vastaus koostu puolitotuuden täydentämisestä ja korjaamisesta toisella puolikkaalla. Mutta esitetyn mallin kaikkien päävaikutusten huomioiminen kaikkien kannalta vaatii usein pitkän, monimutkaisen ja tylsän järkeilyketjun. Pääosa yleisöstä pitää tällaisen järkeilyketjun seuraamista vaikeana ja kyllästyy ja herpaantuu pian. Huono taloustieteilijä rationalisoi tämän älyllisen heikkouden ja laiskuuden vakuuttamalla yleisölle, ettei sen edes tarvitse pyrkiä seuraamaan perusteluita tai arvioimaan sen perusteita, koska se on ainoastaan ”klassismia” tai ”laissez-fairea” tai ”kapitalisista puolustelua”. Määritelmäksi sopii mikä tahansa muukin herjaava termi, joka sattuu tehokkaasti iskemään yleisöön.

Oppitunnin luonne on tullut nyt esitettyä, samoin oppimisen esteenä olevat erheet abstraktein termein. Mutta oppi ei mene perille ja virhekäsitykset jatkavat etenemistään tunnistamattomina, ellei molempia valaista esimerkein. Näiden esimerkkien avulla on mahdollista siirtyä taloustieteen yksinkertaisimmista ongelmista kaikkein vaikeimpiin ja monimutkaisimpiin. Niiden avulla on mahdollista oppia tunnistamaan ja välttämään ensin kaikkein karkeimmat ja ilmeisimmät harhakäsitykset ja lopulta myös ne kaikkein hienostuneimmat ja vaikeimmin tavoitettavat. Siirtykäämme tämän tehtävän pariin.

[< edellinen sivu](/kirjoja/hazlitt/alkusanat) | [seuraava sivu >](/kirjoja/hazlitt/2-osa)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/hazlitt/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/hazlitt/2-osa/10-luku-tayden-tyollisyyden-fetissi/ -->
# 10. luku: Täyden työllisyyden farssi

> Jokaisen valtion, yhtä lailla kuin jokaisen henkilön, taloudellinen tavoite on saavuttaa suurimmat tulokset vähimmällä vaivalla. Ihmiskunnan koko taloudellinen kehitys on koostunut lisätuotannon hankkimisesta samalla työvoimalla. Tästä syystä ihmiset alkoivat laittaa taakkoja muulien selkään omiensa sijasta; siksi he keksivät pyörän ja

Jokaisen valtion, yhtä lailla kuin jokaisen henkilön, taloudellinen tavoite on saavuttaa suurimmat tulokset vähimmällä vaivalla. Ihmiskunnan koko taloudellinen kehitys on koostunut lisätuotannon hankkimisesta samalla työvoimalla. Tästä syystä ihmiset alkoivat laittaa taakkoja muulien selkään omiensa sijasta; siksi he keksivät pyörän ja vankkurit, rautatiet ja kuorma-autot. Tästä syystä ihmiset ovat käyttäneet kekseliäisyyttään kehittääkseen satojatuhansia työtä säästäviä keksintöjä.

Kaikki tämä on niin perustavanlaatuista, että sen esittämisestä punastuisi, jollei sitä jatkuvasti unohdettaisi niiden toimesta, jotka keksivät ja laseeraavat uusia iskulauseita. Kansallisiksi termeiksi käännettynä ensimmäinen periaate tarkoittaa, että todellinen tavoite on tuottavuuden maksimointi. Tämän myötä täystyöllisyydestä – tarkoittaen tahattoman joutenolon puuttumista – tulee väistämätön sivutuote. Mutta tuotanto on tavoite, työllisyys pelkästään keino. Ei ole mahdollista pitää täysimääräistä tuotantoa ilman täystyöllisyyttä. Mutta on hyvin helppo järjestää täystyöllisyys ilman täyttä tuotantoa.

Alkukantaiset heimot ovat alastomia ja kehnosti ruokittuja ja majoitettuja, mutta ne eivät kärsi työttömyydestä. Kiina ja Intia ovat monin verroin meitä köyhempiä, mutta niiden pääongelma ovat alkukantaiset tuotantomenetelmät (jotka ovat sekä syy että seuraus pääoman puuttumiselle) eikä työttömyys. Mikään ei ole helpompaa kuin täystyöllisyyden järjestäminen silloin kun sen irrotetaan täydestä tuotannosta ja siitä tulee itsetarkoitus. Hitler tarjosi täystyöllisyyden valtavalla aseohjelmallaan. Sota tarjosi täystyöllisyyden kaikille siihen osallistuneille maille. Orjatyövoimalla Saksassa oli täystyöllisyys. Vangeilla ja pakkotyöllistetyillä on täystyöllisyys. Pakottaminen tarjoaa aina täystyöllisyyden.

Silti lainsäätäjämme eivät esitä täyden tuotannon lakiehdotuksia kongressissa vaan täystyöllisyyden lainsäädäntöjä. Jopa liikemiesten komiteat suosittavat ’presidentin komiteaa täystyöllisyydelle’ eikä täydelle tuotannolle tai edes täydelle työllisyydelle *ja* täydelle tuotannolle. Kaikkialla keinot on nostettu päämääräksi ja itse tarkoitus on unohdettu.

Palkoista ja työllisyydestä keskustellaan ikään kuin niillä ei olisi mitään suhdetta tuottavuuteen ja tuotantoon. Oletuksen perusteella, että työtä on tehtävänä vain kiinteä määrä, päästään johtopäätökseen, että 30 tunnin työviikko tarjoaa enemmän työpaikkoja ja on siten parempi vaihtoehto kuin 40 tunnin työviikko. Ammattiliittojen satoja työn keksimisen käytäntöjä suvaitaan tietämättömyydestä. Kun ammattiliiton johtaja uhkaa ajaa radioaseman nurin, jollei se työllistä tuplasti niin paljon muusikkoja kuin se tarvitsee, osa kansasta tukee häntä, koska loppujen lopuksi hän ainoastaan pyrkii luomaan työpaikkoja. Kun saimme oman Työn edistämisen viraston (WPA), hankkeiden löytämistä, jotka työllistävät suurimman mahdollisen määrän ihmisiä suhteessa suoritetun työn arvoon nähden, pidettiin osoituksena virkamiesten nerokkuudesta – toisin sanoen hankkeita, joissa työvoima oli vähiten tehokkaassa käytössä.

Olisi paljon parempi, jos vaihtoehtona olisi – mitä se ei ole – maksimoida tuotanto tukemalla osan väestön joutilaisuutta avoimilla tuilla kuin tarjota ”täyttä työllisyyttä” niin monilla verhotuilla työn keksimisillä, että tuotannosta tulee epäjärjestynyttä. Sivilisaation kehitys on tarkoittanut työllisyyden vähenemistä, ei sen lisäystä. Koska meistä on kansakuntana tullut yhä vauraampi, olemme pystyneet käytännössä hävittämään lapsityövoiman käytön, poistamaan välttämättömyyden vanhoilta ihmisiltä työskennellä ja tekemään tarpeettomaksi miljoonille naisille mennä töihin. Amerikan väestöstä suhteellisesti paljon pienemmän määrän täytyy työskennellä kuin esimerkiksi Kiinassa tai Venäjällä. Todellinen kysymys ei ole, onko vuonna 1950 Amerikassa 50 vai 60 miljoonaa työpaikkaa, vaan kuinka paljon tulemme tuottamaan ja mikä sen seurauksena tulee olemaan elintasomme. Jakamisen ongelma, johon kaikki painotus nykyään laitetaan, on lopulta sitä helpommin ratkaistavissa, mitä enemmän on jaettavaa.

Ajatukset kirkastuvat, jos pääpaino asetetaan sinne, mihin se kuuluu – toimintamalleihin, jotka maksimoivat tuotannon.

[< edellinen sivu](/kirjoja/hazlitt/2-osa/9-luku-joukkojen-ja-byrokraattien-virkojen-lakkauttaminen/) | [seuraava sivu >](/kirjoja/hazlitt/2-osa/11-luku-keta-tulleilla-suojellaan)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/hazlitt/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/hazlitt/2-osa/11-luku-keta-tulleilla-suojellaan/ -->
# 11. luku: Ketä tulleilla ”suojellaan”?

> Pelkän maailman valtioiden talouspolitiikoiden listaamisen on arvioitu saavan kenen tahansa vakavissaan olevan taloustieteen opiskelijan nostamaan epätoivosta kätensä pystyyn. Mitä mahdollista hyötyä voi olla, tulee hän otaksuttavasti kysymään, keskustelemisesta talousteorian parannuksista ja edistymisestä, kun yleinen mielipide ja valtioiden käytännön toimenpiteet, erityisesti

Pelkän maailman valtioiden talouspolitiikoiden listaamisen on arvioitu saavan kenen tahansa vakavissaan olevan taloustieteen opiskelijan nostamaan epätoivosta kätensä pystyyn. Mitä mahdollista hyötyä voi olla, tulee hän otaksuttavasti kysymään, keskustelemisesta talousteorian parannuksista ja edistymisestä, kun yleinen mielipide ja valtioiden käytännön toimenpiteet, erityisesti kaikissa kansainvälisiin suhteisiin liittyvissä asioissa, eivät ole vielä edes kuulleet Adam Smithistä? Sillä nykypäivän tullit ja kauppapolitiikat eivät ole ainoastaan yhtä huonoja kuin 1600- ja 1700-luvulla, vaan ne ovat ylivertaisesti pahempia. Todelliset syyt näille tullimaksuille ja muille kauppaesteille ovat samoja, ja tekaistut syyt ovat myös samoja.

Muutama vuosisata *Kansojen varallisuuden* ilmestymisen jälkeen perusteet vapaakaupalle on esitetty tuhansia kertoja, mutta ehkäpä ei koskaan yhtä suorasanaisen yksinkertaisesti ja voimalla kuin se tuossa kirjassa kerrotaan. Yleisesti Smithin perustelut nojaavat yhteen perustavanlaatuiseen väitteeseen: ”Jokaisessa maassa ihmisten suuren joukon intressissä on ja tulee olla ostaa haluamaansa niiltä, jotka myyvät sen edullisimmin.” ”Tämä väite on niin ilmeinen”, Smith jatkaa, ”että tuntuu naurettavalta nähdä vaivaa sen todistamiseksi; eikä sitä koskaan olisi ruvettu kyseenalaistamaan, ellei kauppiaiden ja valmistajien puolueellinen viisastelu olisi sekoittanut ihmiskunnan terveen järjen käytön.”

Toiselta näkökannalta vapaakauppaa pidetään työn erikoistumisen yhtenä puolena:

> ”Jokaisen vastuullisen perheenpään periaatteena on olla pyrkimättä valmistamaan kotona sellaista, jonka tekeminen maksaisi ostamista enemmän. Räätäli ei pyri tekemään omia kenkiään, vaan ostaa ne suutarilta. Suutari ei pyri tekemään omia vaatteitaan, vaan työllistää räätälin. Viljelijä ei pyri tekemään kumpiakaan, vaan työllistää niihin eri käsityöläisiä. He kaikki kokevat omaksi edukseen työllistää koko teollisuuden samalla lailla kuin heillä on jotain ylivoimaa naapureihinsa nähden ja ostaa osalla tuotteistaan tai toisin ilmaisten osalla niiden hinnasta muun, mihin heillä on tarvetta. Se, mikä on harkitsevaista jokaisen yksityisen perheen piirissä, voi tuskin olla hölmöyttä suuren kuningaskunnan mittakaavassa.”

Mutta mikä sai ihmiset olettamaan, että mikä oli harkitsevaista jokaisen yksityisen perheen piirissä, *olisi* hölmöyttä suuren kuningaskunnan mittakaavassa? Koko joukko harhakäsityksiä, joista ihmiskunta ei ole vieläkään pystynyt pääsemään eroon. Ja pääosassa oli keskeinen harhakäsitys, johon tämä kirja keskittyy. Kyseessä oli paneutuminen tietyn tullin pelkkiin välittömiin vaikutuksiin erityisryhmälle ja unohtaminen harkita sen pitkän aikavälin vaikutuksia koko yhteisölle.

**2.**

Amerikkalaisten villapuseroiden valmistaja menee kongressiin tai ministeriöön kertoakseen komitealla tai virkailijoille, että olisi kansallinen katastrofi, jos tullit brittiläisille villapuseroille poistettaisiin tai niitä alennettaisiin. Hän myy nyt puseroitaan 15 dollarilla kappale, mutta englantilaiset valmistajat pystyisivät myymään samanlaatuisia puseroita 10 dollarilla. Siten 5 dollarin tullimaksu on tarpeellinen hänen liiketoimintansa säilyttämiseksi. Hän ei tietenkään ajattele itseään, vaan tuhansia työllistämiään miehiä ja naisia ja ihmisiä, joille heidän kulutuksensa puolestaan tarjoaa työllisyyden. Lopettakaa heidän työnsä ja luotte samalla työttömyyttä ja laskun ostovoimaan, joka leviäisi yhä laajenevin kehin. Ja jos valmistaja pystyy todistamaan, että hän todellakin joutuisi lopettamaan liiketoimintansa, jos tullit poistettaisiin tai niitä alennettaisiin, kongressi katsoo hänen perustelunsa tätä tointa vastaan ratkaisevaksi.

Mutta virhekäsitys syntyy katsottaessa pelkästään kyseistä valmistajaa ja hänen työntekijöitään tai pelkästään Amerikan villapuseroteollisuutta. Se perustuu ainoastaan välittömästi nähtävien tulosten huomioimiseen ja niiden seurauksien ylenkatsomiseen, joita ei nähdä, koska niitä estetään tapahtumasta.

Suojatullien lobbaajat esittävät jatkuvasti perusteita, jotka eivät ole tosiasiallisesti paikkansa pitäviä. Mutta oletetaan, että tässä tapauksessa tosiasiat ovat tarkalleen niin kuin villapuseroiden valmistaja on ne esittänyt. Oletetaan, että 5 dollarin tulli villapuseroa kohden on hänelle välttämätön liiketoiminnassa pysymiseksi ja työllisyyden takaamiseksi villapuseroita valmistamalla työntekijöilleen.

Esimerkiksi on valittu tarkoituksella kaikkein epäsuotuisin tapaus tullimaksun poistamiseksi. Esimerkiksi ei ole valittu perusteluja uuden tullin asettamiseksi, jotta syntyisi uusi teollisuudenala, vaan sellaisen nykyisen tullimaksun säilyttämiseksi, *joka on jo synnyttänyt toimialan* ja jota ei voida poistaa ilman jonkun vahingoittamista.

Tullimaksu poistetaan; valmistajan liiketoiminta katoaa; tuhat työntekijää irtisanotaan; kyseiset heistä riippuvaiset kauppiaat kärsivät. Tämä on välittömästi nähtävä vaikutus. Mutta on olemassa myös vaikutuksia, vaikkakin paljon vaikeammin jäljitettävissä, jotka eivät ole yhtään sen vähemmän välittömiä ja todellisia. Nyt villapaitoja, jotka aikaisemmin maksoivat 15 dollaria kappaleelta, on mahdollista ostaa 10 dollarilla. Kuluttajat voivat ostaa samanlaatuisen villapaidan vähemmällä rahamäärällä tai paljon paremman samalla rahalla. Jos he ostavat samanlaatuisen, heillä on villapaidan lisäksi myös ylijäänyt 5 dollaria, jota heillä ei olisi ollut aikaisemmissa oloissa ja jolla he voivat ostaa jotain muuta. Kymmenellä dollarilla, jolla he ostavat tuontivillapaidan, he auttavat työllisyyttä – aivan kuten amerikkalainen valmistaja epäilemättä ennustikin – Englannin villapaitateollisuudessa. Ylijääneellä 5 dollarilla he auttavat työllisyyttä lukuisilla toimialoilla Yhdysvalloissa.

Mutta vaikutukset eivät lopu tähän. Ostamalla englantilaisia puseroita he varustavat englantilaiset dollareilla, joilla nämä ostavat amerikkalaisia tuotteita. Itse asiassa tämä on (jos tässä nyt jätetään huomiotta valuuttakurssit, lainat, luotot, kultavirrat jne., jotka eivät vaikuta lopputulokseen) ainoa tapa, jolla britit loppujen lopuksi voivat hyödyntää dollareitaan. Koska sallimme brittien myyvän meille enemmän, he voivat ostaa meiltä enemmän. Heidän on itse asiassa *pakko* ostaa meiltä enemmän, jollei dollarivarantoja jätetä pysyvästi käyttämättä. Joten sallimalla maahan lisää brittiläisiä tuotteita joudumme viemään enemmän amerikkalaisia tuotteita. Ja vaikka ihmisiä on nyt vähemmän työllistyneenä amerikkalaisessa villapaitateollisuudessa, ihmisiä on enemmän työllistyneenä – ja paljon tehokkaammin työllistyneenä – sanotaan vaikka Amerikan auto- ja pesukoneteollisuudessa. Amerikan nettotyöllisyys ei ole laskenut, mutta Amerikan ja brittien tuotanto on nettotaseeltaan kasvanut. Molemmissa maissa työvoima on korkeammin työllistetty tekemään vain niitä asioita, joita se tekee parhaiten, sen sijaan, että se olisi pakotettu tekemään niitä asioita, joita se tekee tehottomasti tai huonosti. Kuluttajat molemmissa maissa ovat paremmassa asemassa. He pystyvät ostamaan haluamaansa sieltä, mistä saavat sen halvimmalla. Amerikan kuluttajille on paremmin tarjolla villapuseroita ja Britannian kuluttajille on paremmin tarjolla autoja ja pesukoneita.

**3.**

Keskitytään nyt asiaan toisin päin ja katsotaan tullin asettamisen alkuperäiset vaikutukset. Oletetaan, että ulkomaisille kudotuille tuotteille ei ollut aiemmin asetettu tullia ja että amerikkalaiset olivat tottuneet ostamaan ulkomaisia villapuseroita ilman tullia. Esitetään sitten perustelut sille, että *voitaisiin luoda villapuseroteollisuus* asettamalla 5 dollarin tullimaksu villapuseroille.

Tässä perustelussa ei ole mitään loogista virhettä siinä laajuudessa kuin se on esitetty. Brittiläisten puseroiden kustannukset amerikkalaisille kuluttajille pakotetaan siten niin korkeiksi, että amerikkalaiset valmistajat huomaavat kannattavaksi ryhtyä villapuseroliiketoimintaan. Mutta Amerikan kuluttajat pakotetaan tukemaan tätä teollisuutta. Jokaisesta ostamastaan amerikkalaisesta villapuserosta heidät käytännössä pakotetaan maksamaan 5 dollarin vero, joka kerätään heiltä uuden villapuseroteollisuuden korkeampina hintoina.

Villapuserotoimialalle palkataan amerikkalaisia, jotka aikaisemmin eivät ole työskennelleet villapuseroteollisuudessa. Näin paljon pitää paikkansa. Mutta ei synny mitään nettolisäystä kansakunnan teollisuuteen tai kansakunnan työllisyyteen. Koska amerikkalainen kuluttaja joutuu maksamaan 5 dollaria enemmän samanlaatuisesta puserosta, hänellä on juuri sen verran vähemmän käytettävänään kaikkeen muuhun. Hänen täytyy vähentää kulutustaan 5 dollarin edestä muualta. Yhden toimialan kasvamiseksi tai syntymiseksi sata muuta toimialaa joutuvat supistumaan. Jotta 20 000 ihmistä työllistyy villapuseroiden toimialalle, 20 000 ihmistä työllistyy vähemmän muualle.

Mutta uusi toimiala on *näkyvä*. Sen työntekijöiden, sijoitetun pääoman ja tuotteiden markkina-arvo dollareissa voidaan kaikki laskea. Naapurit voivat nähdä villapaitatyöläisten menevän ja tulevan joka päivä tehtaasta. Tulokset ovat kouriintuntuvia ja suoria. Mutta satojen muiden toimialojen kutistuminen, 20 000 työpaikan katoaminen jostain muualta, ei ole yhtä helposti havaittavissa. Jopa kaikkein nerokkaimmalle tilastotieteilijälle olisi mahdotonta tietää tarkalleen, millaisesta tapahtumasta muiden työpaikkojen katoamisessa on kyse – kuinka monta miestä ja naista on tarkalleen irtisanottu jokaiselta toimialalta, tarkalleen kuinka paljon liiketoimintaa jokaiselta toimialalta on hävinnyt – koska kuluttajien täytyy maksaa enemmän villapaidoistaan. Koska tappiot jakaantuvat maan kaikille muille tuottaville toiminnoille, ne ovat jokaisen kohdalla suhteellisen vähäisiä. On mahdotonta kellekään tietää tarkalleen, kuinka jokainen kuluttaja *olisi* kuluttanut ylimääräiset 5 dollaria, jos heille olisi sallittu pitää ne. Sen vuoksi ihmisten ylivoimainen enemmistö kärsisi todennäköisesti näköharhasta, että uusi teollisuudenala ei ole maksanut heille mitään.

**4.**

On tärkeää huomioida, että uusi tullimaksu villapuseroille ei nosta amerikkalaisia palkkoja. Toki se mahdollistaa amerikkalaisille työskentelyn *villapuserotoimialalla* noin keskimääräisellä amerikkalaisella palkkatasolla (ammattitaitoon suhteutettuna) sen sijaan, että heidän täytyisi kilpailla kyseisellä toimialalla brittiläisten palkkatasojen kanssa. Mutta *yleisesti* ei tapahdu lisäystä amerikkalaisiin palkkoihin tullin seurauksena; kuten on tullut esiin, ei synny nettolisäystä tarjottuihin työpaikkoihin, ei nettolisäystä hyödykkeiden kysyntään eikä nettolisäystä työn tuottavuuteen. Itse asiassa työn tuottavuus *laskee* tullin seurauksena.

Ja tästä päästäänkin tullimuurin todellisiin vaikutuksiin. Ei pidä paikkaansa, että kaikki näkyvät hyödyt tasapainottuvat vähemmän ilmeisillä, mutta silti yhtä todellisilla tappioilla. Todellisuudessa siitä seuraa nettotappio maalle. Vastoin asianosaisten vuosisatojen propagandaa ja silkkaa tietämättömyyttä tullimaksu todellisuudessa *alentaa* amerikkalaista palkkatasoa.

Perehdytään tarkemmin, kuinka tämä tapahtuu. On tullut esiin, että kuluttajien tullisuojatusta artikkelista maksama ylimääräinen osa jättää heille juuri sen verran vähemmän muiden hyödykkeiden ostoa varten. Tästä ei ole mitään nettohyötyä toimialoille kokonaisuutena. Mutta seurauksena keinotekoisesta esteestä ulkomaisia hyödykkeitä kohtaan kotimainen työvoima, pääoma ja maa syrjäytyvät siitä, mitä ne voisivat tehdä tehokkaammin siihen, mitä ne tekevät vähemmän tehokkaasti. Siten tullimuurin seurauksena kotimaisen työvoiman ja pääoman keskimääräinen tuottavuus alenee.

Jos tilannetta tarkastellaan nyt kuluttajan näkökulmasta, selviää, että hän voi ostaa vähemmän rahoillansa. Koska hän joutuu maksamaan enemmän villapuserostaan ja muista suojelluista tuotteista, hän voi ostaa kaikkea muuta vähemmän. Siten hänen yleinen ostovoimansa on vähentynyt. Laskeeko suojatullin nettovaikutus rahapalkkoja vai nostaako se rahallisia hintoja, riippuu seuratusta rahapolitiikasta. Mutta on selvää, että tullimaksu – vaikka se voi nostaa palkkoja *suojelluilla toimialoilla* yli sen, mitä ne muutoin olisivat – nettomääräisesti, kun otetaan huomioon *kaikki* ammatit, *vähentää reaalipalkkoja*.

Ainoastaan ajattelu, jota sukupolvien harhaanjohtava propaganda on korruptoinut, voi pitää tätä johtopäätöstä paradoksaalisena. Mitä muuta lopputulosta voidaan odottaa toimintapolitiikalta, joka tietoisesti käyttää pääoman ja työvoiman resursseja vähemmän tehokkailla tavoilla kuin tietämys niiden käyttämisestä edellyttäisi? Mitä muuta lopputulosta voidaan odottaa tietoiselta keinotekoisten esteiden asettamiselta kaupalle ja kuljetukselle?

Tullimuurin pystyttämisellä on samat vaikutukset kuin todellisen muurin rakentamisella. On merkittävää, että protektionistit tavanomaisesti käyttävät sodankäynnin kieltä. He puhuvat ulkomaisten tuotteiden ”tunkeutumisen torjumisesta”. Ja heidän ehdottamansa verotukselliset keinot vastaavat taistelukentällä käytettyjä. Tulliesteet, jotka asetetaan tunkeutumisen estämiseksi, vastaavat panssariansoja, vallihautoja ja piikkilankaesteitä, joiden tarkoituksena on torjua tai hidastaa ulkomaisten joukkojen tunkeutumispyrkimyksiä.

Ja aivan samoin kuin ulkomainen armeija on pakotettu käyttämään kalliimpia menetelmiä esteiden ylittämiseksi – suurempia tankkeja, miinanpaljastimia, joukkoja piikkilankojen leikkaamiseen, kahlaamaan virtojen poikki ja rakentamaan siltoja – täytyy myös kehittää kalliimpia ja tehokkaampia kuljetuskeinoja tulliesteiden ohittamiseksi. Yhtäältä pyrkimyksemme on vähentää kuljetuskustannuksia Englannin ja Amerikan tai Kanadan ja Yhdysvaltojen välillä kehittämällä nopeampia ja tehokkaampia laivoja, parempia teitä ja siltoja, parempia vetureita ja rekkoja. Toisaalta neutraloimme nämä investoinnit tehokkaaseen kuljetukseen suojatullilla, joka tekee kaupallisesti vielä vaikeammaksi kuljettaa tuotteita kuin aiemmin. Teemme villapaitojen kuljetuksesta dollarin halvempaa ja sitten korotamme tullia kahdella dollarilla estääksemme villapaitojen kuljettamisen. Alentamalla kannattavasti kuljetettavan rahdin määrää vähennämme kuljetustehokkuuteen sijoitetun investoinnin arvoa.

**5.**

Tullia on kuvattu keinona hyödyttää tuottajaa kuluttajan kustannuksella. Tavallaan tämä pitää paikkansa. Sitä suosivat ajattelevat ainoastaan niiden tuottajien etuja, jotka välittömästi hyötyvät tietyistä tulleista. He unohtavat kuluttajien edut, joita välittömästi loukataan pakottamalla kuluttajat maksamaan kyseiset tullimaksut. Mutta on väärin ajatella tullikysymyksiä ikään kuin ne edustaisivat ristiriitaa tuottajaryhmittymän ja kuluttajaryhmittymän eduissa. Pitää paikkansa, että tullimaksu vahingoittaa kaikkia kuluttajia sinänsä. Ei pidä paikkaansa, että se hyödyttää kaikkia tuottajia sinänsä. Päinvastaisesti, kuten on tullut esiin, se auttaa suojeltuja tuottajia kaikkien muiden kotimaisten tuottajien kustannuksella, *erityisesti niiden kustannuksella, joilla on suhteellisen suuri potentiaalinen vientimarkkina*.

Tämä viimeinen näkökanta tulee ehkä selkeämmäksi liioitellun esimerkin avulla. Oletetaan, että tullimuurista tehdään niin korkea, että siitä tulee ehdottoman kieltävä eikä mitään vientituotteita tule lainkaan sisään ulkopuolisesta maailmasta. Oletetaan, että tämän seurauksena villapaitojen hinnat nousevat kotimaassa ainoastaan 5 dollarilla. Silloin kotimaiset kuluttajat, koska heidän täytyy maksaa 5 dollaria enemmän puserosta, kuluttavat keskimäärin viisi senttiä vähemmän jokaiseen sataan kotimaiseen toimialaan. (Nämä luvut on valittu puhtaasti selittämään periaatetta: luonnollisesti ei ole olemassa mitään symmetristä tappioiden jakautumista; lisäksi villapaitateollisuus itsessään kärsii epäilemättä *muiden* toimialojen suojelun takia. Mutta nämä monimutkaisuudet voidaan unohtaa hetkeksi.)

Koska ulkomainen teollisuus nyt huomaa koko markkinansa Amerikassa hävinneen *kokonaan*, yritykset eivät saa vaihdantaa dollareissa ja siten ne *eivät kykene ostamaan mitään amerikkalaisia tuotteita lainkaan*. Tämän seurauksena amerikkalaiset toimialat kärsivät suorassa suhteessa ulkomaille aikaisemmin tekemäänsä myyntiin. Ensi vaiheessa eniten kärsivät sellaiset toimialat kuten raakapuuvillan tuottajat, kuparintuottajat, ompelukoneiden valmistajat, maatalouskoneiden, kirjoituskoneiden ja niin edelleen.

Korkeampi suojatullimuuri, joka ei kuitenkaan ole täysin kieltävä, tuottaa vastaavan kaltaisen seurauksen, mutta ainoastaan vähäisemmässä asteessa.

Siten tullin vaikutuksena on muuttaa kotimaisen tuotannon *rakennetta*. Se muuttaa ammattien lukumäärää, laatua ja toimialojen suhteellisia kokoja toisiinsa nähden. Se tekee kotimaisista suhteellisesti tehottomimmista toimialoista suurempia ja suhteellisesti tehokkaammista toimialoista pienempiä. Sen nettovaikutus on siten vähentää kotimaista tehokkuutta yhtä lailla kuin vähentää tehokkuutta maissa, joiden kanssa kaupankäynti olisi muutoin ollut suurempaa.

Pitkällä aikavälillä, huolimatta valtavista perusteluiden vuorista puolesta ja vastaan, suojatulli on suhteessa työllisyyskysymykseen merkityksetön. (Toki yllättävät *muutokset* tulleissa joko ylös- tai alaspäin voivat luoda tilapäistä työttömyyttä pakottaessaan vastaavat muutokset tuotannon rakenteeseen. Tällaiset yllättävät muutokset voivat jopa aiheuttaa laman.) Mutta suojatulli ei ole merkityksetön suhteessa palkkakysymykseen. Pitkällä aikavälillä se aina vähentää reaalipalkkoja, koska se vähentää tehokkuutta, tuotantoa ja vaurautta.

Näin kaikki pääharhakäsitykset suojatulleista kumpuavat pääharhakäsityksestä, johon tämä kirja keskittyy. Ne ovat seurausta ainoastaan yksittäisen suojatullin välittömien vaikutusten näkemisestä yhdelle tuottajien ryhmälle ja pitkäaikaisten vaikutusten unohtamisesta sekä kuluttajaryhmälle kokonaisuutena että kaikille muille tuottajille.

(Kuulen erään lukijan kysyvän: ”Miksi tätä ei ratkaista myöntämällä tullisuojelua *kaikille* tuottajille?” Mutta virheellisyys tässä piilee siinä, että sillä ei voida auttaa kaikkia tuottajia yhtäläisesti. Sillä ei voida auttaa niitä kotimaisia tuottajia, jotka jo ”myyvät paremmin” kuin ulkomaiset tuottajat: nämä tehokkaat tuottajat joutuvat väistämättä kärsimään suojatullin aikaansaamasta ostovoiman siirtymisestä.)

**6.**

Suojatulleihin liittyen tulee pitää mielessä vielä yksi varotoimi. Tämä on sama varotoimi, joka ilmeni välttämättömäksi tutkittaessa koneiden vaikutuksia. On turha kiistää, että suojatulli hyödyttää – tai vähintäänkin *voi* hyödyttää – *erityisintressejä*. Pitää paikkansa, että se *hyödyttää niitä kaikkien muiden kustannuksella.* Mutta se hyödyttää niitä. Jos yksi toimiala pelkästään saisi suojelua samalla kun sen omistajat ja työntekijät nauttisivat vapaakaupan eduista kaikessa muussa ostamassaan, kyseinen toimiala hyötyisi, jopa nettosuhteessa. Kun tullisuojelun siunausta pyritään kuitenkin *laajentamaan*, jopa henkilöt suojelluilla toimialoilla sekä tuottajina että kuluttajina alkavat kärsiä muiden suojelusta – ja saatavat nettomääräisesti lopulta olla huonomassa tilanteessa kuin jos he eivätkä ketkään muutkaan olisi saaneet suojelua.

Mutta ei tule kieltää, kuten innokkaat vapaakauppiaat niin usein ovat tehneet, näiden suojatullien mahdollisia etuja erityisryhmille. Ei tule esimerkiksi teeskennellä, että suojatullin aleneminen auttaisi kaikkia ja ei vahingoittaisi ketään. Pitää paikkansa, että sen alentuminen auttaa maata nettomääräisesti. Mutta *joku* tulee kärsimään. Aikaisempaa korkeaa suojelua nauttineet ryhmät tulevat kärsimään. Itse asiassa tämä on yksi syy siihen, miksi tällaisia suojeltuja etuja ei ole hyvä saattaa voimaan alkujaankaan. Mutta ajattelun selkeys ja vilpittömyys ajavat näkemään ja tiedostamaan, että jotkut toimialat ovat oikeassa sanoessaan, että suojatullin poistaminen heidän tuotteestaan ajaisi heidät ulos liiketoiminnastaan ja työntekijät työttömiksi (vähintäänkin tilapäisesti). Ja jos heidän työntekijänsä ovat kehittäneet erityisiä taitoja, he saattavat kärsiä jopa pysyvästi tai kunnes he lopulta ovat oppineet vastaavia uusia taitoja. Suojatullien vaikutusten jäljittämisessä, samoin kuten koneiden vaikutusten jäljittämisessä, tulee pyrkiä näkemään *kaikki* päävaikutukset sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä *kaikille* ryhmille.

Tämä luvun jälkikirjoituksena lisään vielä, että tämä perustelu ei ole kohdistettu *kaikkia* tulleja vastaan, mukaan luettuna tullit, joita kannetaan pääasiallisesti tulonlähteeksi tai sodassa tarvittavien toimialojen elossa pitämiseksi; eikä se myöskään ole kohdistettu kaikkia tullien puolesta esitettyjä perusteluja kohtaan. Se on kohdistettu harhakäsitykseen, että suojatulli nettovaikutukseltaan ”tarjoaa työllisyyttä”, ”nostaa palkkoja” tai ”suojelee kotimaista elintasoa”. Se ei aikaansaa mitään näistä; ja mitä tulee palkkoihin ja elintasoon, se aiheuttaa juuri päinvastaista. Mutta muihin tarkoitusperiin asetettujen tullien tutkinta ohjaisi pois nykyisen aiheen käsittelystä.

Tässä ei ole myöskään tarvetta tutkia tuontikiintiöiden, valuuttakontrollien, kahdenvälisen kaupan ja muiden keinojen vaikutusta kansainvälisen kaupan vähentämiseksi, suuntaamiseksi tai estämiseksi. Yleisesti tällaisilla välineillä on samat vaikutukset kuin korkeilla tariffeilla tai kieltotulleilla, ja usein vielä pahemmat. Ne edustavat monimutkaisempia asioita, mutta niiden nettovaikutukset voidaan jäljittää samantapaisella päättelyllä kuin tässä on sovellettu tulliesteisiin.

[< edellinen sivu](/kirjoja/hazlitt/2-osa/10-luku-tayden-tyollisyyden-fetissi/) | [seuraava sivu >](/kirjoja/hazlitt/2-osa/12-luku-vientipyrkimys/)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/hazlitt/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/hazlitt/2-osa/12-luku-vientipyrkimys/ -->
# 12. luku: Vientipyrkimys

> Sairaalloisen kaipuun vientiin ylittää ainoastaan kaikissa maissa vaikuttava sairaalloinen tuonnin kammoksuminen. Loogisesti mikään ei tietenkään voisi olla epäjohdonmukaisempaa. Pitkällä aikavälillä viennin ja tuonnin tulee olla tasapainossa (huomioiden molemmat laajimmassa merkityksessä, joka sisältää sellaiset ”näkymättömät” yksiköt kuin turistien kulutuksen ja merirahtimaksut).

Sairaalloisen kaipuun vientiin ylittää ainoastaan kaikissa maissa vaikuttava sairaalloinen tuonnin kammoksuminen. Loogisesti mikään ei tietenkään voisi olla epäjohdonmukaisempaa. Pitkällä aikavälillä viennin ja tuonnin tulee olla tasapainossa (huomioiden molemmat laajimmassa merkityksessä, joka sisältää sellaiset ”näkymättömät” yksiköt kuin turistien kulutuksen ja merirahtimaksut). Vienti maksaa tuonnin ja päinvastoin. Mitä suurempi on viennin määrä, sitä suurempaa tulee myös tuonnin olla, jos maksetuksi tulemista odotetaan. Mitä pienempää tuonti on, sitä pienempää voi vienti olla. Ilman tuontia ei voi olla vientiä, sillä ulkomaalaisilla ei ole varoja, joilla maksaa tuotteet. Kun päätetään leikata tuontia, päätetään samalla käytännössä leikata vientiä. Kun päätetään lisätä vientiä, päätetään käytännössä lisätä myös tuontia.

Syy tähän on perustavanlaatuinen. Amerikkalainen viejä myy tuotteensa brittiläiselle maahantuojalla ja saa maksunsa Englannin puntina. Mutta hän ei voi käyttää Englannin puntia maksaakseen työntekijöidensä palkat, vaimonsa vaatteet tai ostaakseen teatterilipun. Näihin kaikkiin hän tarvitsee Amerikan dollareita. Siten Englannin punnat eivät ole hänelle hyödyllisiä, ellei hän joko käytä niitä itse ostaakseen brittiläisiä tuotteita tai myy niitä jollekin amerikkalaiselle maahantuojalle, joka haluaa käyttää niitä ostaakseen brittiläisiä tuotteita. Teki hän kumman tahansa, transaktio ei ole valmis ennen kuin amerikkalainen vienti on maksettu vastaavalla määrällä tuontia.

Tilanne olisi sama, jos transaktio olisi suoritettu Amerikan dollareissa Englannin puntien sijaan. Brittiläinen maahantuoja ei pysty maksamaan amerikkalaiselle viejälle dollareissa ennen kuin joku aikaisempi brittiläinen viejä on kerännyt dollarisaatavia jostain aikaisemmasta myynnistä amerikkalaisille. Lyhyesti ilmaistuna valuuttakauppa on selvityskauppaa, jolla Amerikassa ulkomaisten dollarivelat kuitataan heidän dollarisaatavillaan. Englannissa ulkomaisten puntavelat kuitataan heidän puntasaatavillaan.

Ei ole tarvetta mennä kaikkiin teknisiin yksityiskohtiin, jotka löytyvät jokaisesta valuuttakauppaa käsittelevästä hyvästä oppikirjasta. Mutta on hyvä tuoda esiin, että siihen ei sisälly mitään sisäsyntyisen arvoituksellista (huolimatta siitä arvoituksellisuudesta, johon se yleensä kääritään) ja että se ei olemukseltaan eroa siitä, mitä tapahtuu kotimaan kaupassa. Jokaisen meistä täytyy myydä jotain, vaikkakin useimmille meistä se tarkoittaa omia palveluitamme tuotteiden sijaan, saadaksemme ostovoimaa ostamiseen. Myös kotimaista kauppaa harjoitetaan keskenään pääosin sekkien ja muiden vaateiden avulla selvitysyhtiöiden välityksellä.

On toki paikkansa pitävää, että kansainvälisen kultakannan alaisuudessa eroavuudet viennin ja tuonnin tasapainossa tasataan toisinaan kultalähetyksillä. Mutta ne voitaisiin yhtä hyvin tasata puuvillan, teräksen, viskin, hajuvesien tai minkä tahansa muun hyödykkeen lähetyksillä. Pääerona on, että kullan kysyntä on lähes rajattomasti laajeneva (osittain koska sitä pidetään ja se hyväksytään jäljelle jääneenä kansainvälisenä ”rahana” pelkän hyödykkeen aseman sijaan) ja että valtiot eivät aseta keinotekoisia esteitä kullan vastaanottamisessa kuten ne tekevät lähes kaiken muun vastaanottamiselle. (Toisaalta viimeisinä vuosina ne ovat alkaneet laittaa enemmän esteitä kullan *viemiseen* kuin minkään muun viemiselle, mutta se on jo toinen asia.)

Samat ihmiset, jotka ovat johdonmukaisia ja järkeviä, kun kyseessä on kotimaankauppa, voivat olla uskomattoman tunteikkaita ja sekavia, kun kyseessä on ulkomaankauppa. Jälkimmäisellä alueella he voivat vakavissaan edistää tai vastahakoisesti periaatteellisesti hyväksyä sellaista, jota he pitäisivät kotimaan kauppaan sovellettuna järjettömänä. Tyypillinen esimerkki tästä on uskomus, että valtion tulee myöntää valtavia lainoja vieraille valtioille oman viennin lisäämiseksi piittaamatta siitä, maksetaanko nämä lainat takaisin vai ei.

Amerikan kansalaisten tulisi luonnollisesti antaa lainata omia varojaan ulkomaille omalla riskillään. Valtion ei tule laittaa keinotekoisia esteitä yksityiseen luotottamiseen valtioille, joiden kanssa se on rauhan tilassa. Meidän tulisi antaa avokätisesti, pelkästään humanitäärisistä syistä, ihmisille, jotka ovat suuressa ahdingossa tai uhassa nääntyä. Mutta aina on tarpeen tietää tarkalleen, mitä ollaan tekemässä. Ei ole viisasta tehdä hyväntekeväisyyttä ulkomaisille ihmisille siinä uskossa, että ollaan tekemässä puhtaita liiketoimia pelkästään omasta itsekkäästä näkökulmasta. Tämä voi johtaa ainoastaan väärinymmärryksiin ja huonoihin suhteisiin myöhemmin.

Kuitenkin valtavia ulkomaisia luototuksia suosivien perusteiden joukossa on aina näkyvässä asemassa yksi virhekäsitys. Se kuuluu seuraavasti: Jos vaikka jopa puolet (tai kaikki) ulkomaisille valtioille myönnetyistä lainoista raukeavat ja jäävät maksamatta, tämä maa on silti paremmassa asemassa myönnettyään ne, koska ne antavat valtavan sysäyksen viennille.

Pitäisi olla välittömästi selvää, että jos ulkomaiselle valtiolle kotimaisten tuotteiden ostamista varten myönnettyä lainaa ei makseta takaisin, silloin tuotteet annetaan heille ilmaiseksi. Kansakunta ei voi rikastua antamalla tuotteita pois. Se voi ainoastaan köyhtyä.

Kukaan ei epäile tätä väitettä, kun sitä sovelletaan yksityisesti. Jos autojen valmistaja lainaa henkilölle 1 000 dollaria samanhintaisen auton ostoa varten ja autoa ei makseta takaisin, valmistaja ei ole paremmassa tilanteessa, koska se on ”myynyt” auton. Se on pelkästään hävinnyt auton valmistuskustannuksien verran. Jos auton valmistus maksaa 900 dollaria ja ainoastaan puolet lainasta maksetaan takaisin, tällöin yritys on hävinnyt 900 miinus 500 dollaria tai 400 dollarin nettomäärän. Se ei ole saanut takaisin kaupassaan sitä, minkä se on hävinnyt huonoina lainoina.

Jos tämä väite on niin yksinkertainen, kun sitä sovelletaan yksityiseen yritykseen, miksi ilmeisen älykkäät ihmiset hämmentyvät, kun sitä sovelletaan kansakuntaan? Syynä on, että transaktio täytyy tällöin älyllisesti jäljittää muutaman lisävaiheen kautta. Yksi ryhmä saattaa tosiaan hyötyä – kun taas kaikki loput kantavat tappiot.

Pitää esimerkiksi paikkansa, että yksinomaan tai pääasiallisesti vientiliiketoimintaan keskittyvät henkilöt saattavat hyötyä nettomääräisesti ulkomaille myönnettyjen huonojen lainojen seurauksena. Kansallinen tappio transaktiosta on varma, mutta se saattaa jakaantua vaikeasti seurattavalla tavalla. Yksityiset luotottajat kärsivät tappiot suoraan. Valtiollisesta luototuksesta aiheutuvat tappiot maksetaan lopulta kaikkiin kohdistuvalla lisääntyneellä verotuksella. Mutta näistä suorista tappioista taloudelle on vaikutuksena myös monia epäsuoria tappioita.

Pitkällä aikavälillä liiketoiminta ja työllisyys kotimaassa kärsivät eivätkä parane ulkomaisten lainojen johdosta, joita ei ole maksettu takaisin. Jokaista ylimääräistä dollaria kohden, joita ulkomaisilla on kotimaisten tuotteiden ostamiseksi, kotimaisilla ostajilla on lopulta yksi dollari vähemmän. Kotimaisesta liiketoiminnasta riippuvaiset yritykset kärsivät siten pitkällä aikavälillä yhtä paljon kuin vientiyritykset hyötyvät. Jopa monet konsernit, jotka tekevät ulkomaankauppaa, kärsivät nettosuhteessa. Esimerkiksi amerikkalaiset autonvalmistajat myivät noin 10 prosenttia tuotannostaan ulkomaille ennen sotaa. Niiden ei kannatta tuplata myyntiään ulkomailla huonojen ulkomaan lainojen seurauksena, jos ne siten häviävät sanotaan vaikka 20 prosenttia kotimaanmyynnistään lisäveron seurauksena, joka verotetaan amerikkalaisilta ostajilta ulkomaisten maksamattomien lainojen korvaamiseksi.

Toistan siis, että mikään tästä ei tarkoita, että on epäviisasta myöntää ulkomaisia lainoja, vaan ainoastaan, että ei ole mahdollista rikastua tekemällä huonoja lainoja.

Samoista syistä kuin on tyhmää elvyttää vientikauppaa virheellisesti myöntämällä huonoja lainoja tai suoranaisilla lahjoilla ulkomaisille valtioille, on tyhmää elvyttää virheellisesti vientikauppaa vientitukiaisten muodossa. Sen sijaan, että toistaisin pääosan yllä olevista perusteista, jätän lukijan tehtäväksi käydä läpi vientitukien vaikutukset vastaavasti kuin olen jäljittänyt huonojen lainojen vaikutukset. Vientituki on selvä tapaus jonkin myöntämisestä ulkomaalaiselle vastikkeetta myymällä hänelle tuotteita vähemmällä kuin niiden valmistaminen maksaa. Kyseessä on jälleen tapa pyrkiä tulemaan rikkaaksi antamalla jotain pois.

Huonot lainat ja vientituet ovat lisäesimerkkejä virheestä nähdä ainoastaan toimintatavan välittömät vaikutukset erityisryhmille ja jättää ilman kärsivällisyyttä tai älykkyyttä jäljittämättä toimintatavan pitkän aikavälin vaikutuksia kaikille.

[< edellinen sivu](/kirjoja/hazlitt/2-osa/11-luku-keta-tulleilla-suojellaan/) | [seuraava sivu >](/kirjoja/hazlitt/2-osa/13-luku-pariteettihinnat/)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/hazlitt/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/hazlitt/2-osa/13-luku-pariteettihinnat/ -->
# 13. luku: Pariteettihinnat

> Erityisintressit, kuten tullimaksujen historia hyvin muistuttaa, tuottavat mitä nerokkaimpia syitä, miksi jonkin ryhmän edustajien tulisi olla erityisen huolenpidon kohteina. Heidän puhemiehensä esittää heille suosiollisen suunnitelman; ja aluksi se vaikuttaa niin naurettavalta, että puolueettomat kirjoittajat eivät vaivaudu sitä paljastamaan. Mutta erityisintressit

Erityisintressit, kuten tullimaksujen historia hyvin muistuttaa, tuottavat mitä nerokkaimpia syitä, miksi jonkin ryhmän edustajien tulisi olla erityisen huolenpidon kohteina. Heidän puhemiehensä esittää heille suosiollisen suunnitelman; ja aluksi se vaikuttaa niin naurettavalta, että puolueettomat kirjoittajat eivät vaivaudu sitä paljastamaan. Mutta erityisintressit jatkavat suunnitelmansa jankkaamista. Sen läpimenolla on niin suuri vaikutus heidän välittömään hyvinvointiinsa, että heillä on varaa palkata taloustieteen ammattilaisia ja ”viestintäkonsultteja” sen edistämiseen. Yleisö kuulee perustelujen toistuvan niin usein ja yhdessä rikkaan tilastotiedon, kaavioiden, käyrien ja prosenttilukujen kanssa, että lopulta se hyväksytään. Silloin kun puolueettomat kirjoittajat tunnistavat vaaran hankkeen lainsäädännöllisestä läpimenosta olevan todellinen, he ovat yleensä jo liian myöhässä. He eivät pysty muutamassa viikossa perehtymään aiheeseen yhtä läpikotaisin kuin palkatut konsultit, jotka ovat omistautuneet sille vuosikausia; heitä syytetään tietämättömyydestä ja heitä pidetään henkilöinä, jotka tohtivat kinastella perusolettamuksista.

Seuraava tausta toimikoon maataloustuotteiden pariteettihintojen ajatuksen historiana. Olen unohtanut ensipäivän, jolloin se ilmaantui lakiehdotukseksi; mutta New Dealin adventtina vuonna 1933 siitä oli tullut ehdottoman vakiintunut periaate, laiksi hyväksytty; ja kun vuodet toistensa jälkeen vierivät ja sen naurettavat jatkoesitykset ilmaantuivat, ne myös hyväksyttiin.

Perustelu pariteettihinnoille meni jotakuinkin seuraavasti. Maatalous on kaikkein perustavin ja kaikkein tärkein toimiala. Siitä täytyy pitää huolta hinnalla millä hyvänsä. Lisäksi kaikkien muiden vauraus on riippuvainen viljelijän vauraudesta. Jos hänellä ei ole ostovoimaa ostaa toimialan tuotteita, toimiala riutuu. Tämä oli syynä vuoden 1929 romahdukseen tai vähintäänkin epäonnistumiseen toipua siitä. Sillä maataloustuotteiden hinnat laskivat jyrkästi, kun taas teolliset tuotteet halpenivat hyvin vähän. Seurauksena viljelijät eivät pystyneet ostamaan teollisia tuotteita; kaupunkien työntekijät irtisanottiin, eivätkä he pystyneet ostamaan maataloustuotteita, ja lama levisi yhä laajenevin ja voimistuvin kehin. Oli olemassa vain yksi parannuskeino, ja se oli yksinkertainen. Palauttaa maataloustuotteiden hinnat yhdenmukaisiksi niiden tuotteiden hintojen kanssa, joita viljelijät ostivat. Tämä pariteetti oli voimassa ajanjakson vuodesta 1909 vuoteen 1914, jolloin viljelijät olivat vauraita. Tämä hintasuhde pitää palauttaa ja pitää yllä pysyvästi.

Vaatisi liian pitkän selityksen ja veisi liian kauaksi aiheesta käydä läpi jokaista järjettömyyttä tämän uskottavalta kuulostavan lausunnon tarkastelemiseksi. Ei ole olemassa mitään vakaata perustetta ottaa tiettyjä hintasuhteita, jotka vallitsivat jonain vuonna tai ajanjaksona, ja pitää niitä pyhinä tai edes välttämättä ”tavallisempina” kuin minkään muunkaan ajanjakson hintasuhteita. Jopa jos ne olisivat ”tavanomaisia” kyseisenä aikana, mitä syitä on olettaa, että nämä suhteet tulisi säilyttää sukupolvi myöhemmin huolimatta väliaikana tapahtuneista valtavista muutoksista tuotanto- ja kysyntäolosuhteissa? Ajanjaksoa 1909–1914 ”pariteetin” perustaksi ei valittu sattumalta. Suhteellisten hintojen suhteen se oli yksi kaikkein suosiollisimmista ajanjakoista koko historiassa maanviljellylle.

Jos ajatuksessa olisi ollut mitään vilpittömyyttä tai logiikkaa, sitä olisi yleisesti laajennettu. Jos maataloustuotteiden ja teollisten tuotteiden välistä hintasuhdetta, joka vallitsi vuoden 1909 elokuusta heinäkuuhun 1914, tulisi ylläpitää loputtomasti, miksei säilyttää loputtomasti hintasuhdetta tuolta ajalta kaikkien muidenkin hyödykkeiden osalta niiden suhteessa toisiinsa? Kuusisylinterinen Chevrolet Touring -auto maksoi 2 150 dollaria vuonna 1912; ylivoimaisesti kehittyneempi kuusisylinterinen Chevrolet Sedan maksoi 907 dollaria vuonna 1942; mukautettuna ”pariteettiin” samalla perusteella kuin maataloustuotteet se olisi kuitenkin vuonna 1942 maksanut 3 270 dollaria. Pauna alumiinia vuodesta 1909 vuoteen 1913 maksoi keskimäärin 22,5 senttiä; sen hinta vuoden 1946 alussa oli 14 senttiä, mutta ”pariteetissa” se olisi maksanut sen sijaan 41 senttiä.

Kuulen heti valituksia, että tällaiset vertailut ovat naurettavia: kaikki tietävät, että nykypäivän auto on kaikilla tavoin ylivoimaisesti parempi kuin vuoden 1912 auto ja sen valmistaminen maksaa vain murto-osan entisestä, ja sama pätee alumiiniin. Tarkalleen. Mutta miksei kukaan nosta esiin uskomatonta tuottavuuden lisäystä eekkeriä kohden maataloudessa? Viisivuotisjaksona 1939–1943 Yhdysvalloissa kasvatettiin keskimäärin 260 paunaa puuvillaa eekkeriä kohden verrattuna keskimääräiseen 188 paunaan eekkeriä kohden viisivuotiskaudella 1909–1913. Maataloustuotteiden tuotantokustannukset ovat merkittävästi alentuneet parempien kemiallisten lannoitteiden, siementen paremman suodattamisen ja lisääntyneen koneistuksen ansiosta – bensiinitraktorin, maissinkuorimen, puuvillanpoimijan. ”Joillakin suurilla maatiloilla, jotka ovat täysin koneistetut ja toimivat massatuotantolinjojen tapaan, tarvitaan ainoastaan yhden kolmasosan tai viidesosan verran työvoimaa saman sadon tuottamiseen kuin viisi vuotta sitten.”[[1]](/kirjoja/hazlitt/2-osa/13-luku-pariteettihinnat/#_ftn1) Silti ”pariteettihintojen” apostolit sivuuttavat tämän kaiken.

Kieltäytyminen periaatteen yleistämisestä ei ole ainoa todiste siitä, että kyseessä ei ole yleisen edun mukainen taloudellinen suunnitelma, vaan pelkästään väline erityisintressien tukemiseen. Toinen todiste on, että kun maataloushinnat *ylittävät* ”pariteetin” tai ovat sinne pakotetut valtion toimintatapojen perusteella, viljelijöiden ryhmittymän puolelta kongressissa ei ilmaannu vaateita tällaisten hintojen ajamisesta *alas* pariteettiin tai että tukiaiset tulisi siinä mitassa maksaa takaisin. Kyseessä on sääntö, joka toimii vain yhteen suuntaan.

**2.**

Sivuuttaen kaikki nämä huomiot palataan keskeiseen virheeseen, joka on tarkastelun kohteena. Se on perustelu, että jos viljelijä saa korkeampia hintoja tuotteistaan, hän voi ostaa enemmän tuotteita teollisuudelta ja siten tehdä teollisuuden vauraaksi ja luoda työllisyyttä. Tämän perustelun kannalta ei ole luonnollisesti olennaista, saako viljelijä juuri niin kutsutut ”pariteettihinnat”.

Kaikki kuitenkin riippuu siitä, kuinka nämä korkeammat hinnat saadaan aikaiseksi. Jos ne ovat tulosta yleisestä elpymisestä, jos ne seuraavat lisääntyneestä liiketoiminnan vaurastumisesta, kasvaneesta teollisesta tuotannosta ja lisääntyneestä kaupunkilaisten ostovoimasta (ei inflaation aiheuttamana), silloin ne tosiaan voivat tarkoittaa kasvanutta vaurautta ja tuotantoa ei pelkästään viljelijöille vaan kaikille. Mutta keskustelun alaisena on maataloustuotteiden hintojen nousu valtion väliintulon aiheuttamana. Tämä voidaan toteuttaa monella tavalla. Korkeammat hinnat voidaan pakottaa pelkällä lailla, joka on vähiten toimiva menetelmä. Se voidaan aikaansaada valtion valmiudella ostaa kaikki sille tarjotut maataloustuotteet ”pariteettihinnalla”. Se voidaan aikaansaada valtion riittävällä luototuksella viljelijöille viljoihin, jotta he voivat pitää viljan pois markkinoilta, kunnes ”pariteetti” tai korkeammat hinnat toteutuvat. Se voidaan aiheuttaa valtion asettamilla rajoituksilla sadon koosta. Se voidaan luoda, kuten käytännössä yleensä tapahtuu, näiden menetelmien yhdistelmällä. Oletetaan hetkeksi, että oli menetelmä mikä tahansa, asia joka tapauksessa toteutetaan.

Mikä on seuraus? Viljelijät saavat korkeammat hinnat viljastaan. Heidän ”ostovoimansa” on siten kasvanut. Tuolloin he ovat itse vauraampia ja ostavat enemmän tuotteita teollisuudelta. Kaikki tämä on niiden nähtävissä, jotka katsovat ainoastaan välittömiä toimintamallien seurauksia suoraan asianosaisille ryhmille.

Mutta on olemassa myös toinen seuraus, joka ei ole yhtään vähemmän vääjäämätön. Oletetaan, että vehnä, jota muutoin myytäisiin dollarilla vakka, on toimintamallin takia noussut 1,5 dollariin. Viljelijä saa vakkaa kohden 50 senttiä lisää vehnästä. Mutta työntekijä kaupungissa, täsmälleen saman muutoksen takia, *maksaa* vehnästä 50 senttiä enemmän vakalta leivän korottuneessa hinnassa. Sama pätee kaikkiin muihinkin maataloustuotteisiin. Jos viljelijällä on siis 50 senttiä enemmän ostovoimaa teollisten tuotteiden ostoon, työntekijällä kaupungissa on tarkalleen sen verran vähemmän ostovoimaa teollisten tuotteiden ostoon. Nettomäärältään teollisuus yleisesti ei ole hyötynyt mitään. Yritykset häviävät kaupunkien myynneissä tarkalleen yhtä paljon kuin ne hyötyvät maaseutujen myynneistä.

Myynnin esiintyvyydessä on luonnollisesti muutoksia. Epäilemättä maataloustyövälineiden valmistajat ja postimyyntiyritykset tekevät parempaa myyntiä. Mutta kaupunkien tavaratalot tekevät pienempää myyntiä.

Asia ei ole kuitenkaan vielä loppuun käsitelty. Toimintatavasta ei seuraa lainkaan nettohyötyjä, sen sijaan siitä seuraa nettotappioita. Sillä se ei tarkoita pelkästään ostovoiman siirtämistä kuluttajilta kaupungeissa tai veronmaksajilta yleisesti, tai molemmilta, viljelijöille. Se tarkoittaa myös pakotettua leikkausta maataloustuotteiden tuotannossa hinnan nostamiseksi. Tämä merkitsee vaurauden tuhoamista. Se tarkoittaa, että ruokaa on vähemmän kulutettavaksi. Kuinka tämä vaurauden tuhoaminen toteutetaan, riippuu hintojen nostoon valitusta menetelmästä. Se saattaa tarkoittaa fyysistä jo tuotetun tuhoamista, kuten kahvin polttamista Brasiliassa. Se saattaa tarkoittaa pakotettuja hehtaarirajoituksia, kuten Amerikan AAA-suunnitelmassa. Näiden menetelmien eräitä vaikutuksia tarkastellaan laajemman keskustelun yhteydessä valtion kontrollista hyödykkeisiin.

Mutta tässä voidaan mainita, että kun viljelijä vähentää vehnän tuotantoa saadakseen ”pariteetin”, hän saattaa tosiaankin saada korkeamman hinnan vakalta, mutta hän tuottaa ja myy vähemmän vakkoja. Seurauksena on, että hänen toimeentulonsa ei nouse hintojen nousun suhteessa. Eräät ”pariteettihintojen” puolestapuhujat jopa tunnistavat tämän ja käyttävät sitä perusteluna vaatimukselleen ”pariteetti*toimeentulosta*” viljelijöille. Mutta tämä voidaan saavuttaa ainoastaan tuella, joka on suoraan veronmaksajien kustantama. Toisin sanoen viljelijöiden auttaminen ainoastaan alentaa yhä lisää kaupungissa työskentelevien ja muiden ryhmien ostovoimaa.

**3.**

Eräs perustelu ”pariteettihinnoille” on vielä hyvä käydä läpi ennen aiheen jättämistä. Sitä esittävät eräät hienostuneemmat puolustajat. ”Kyllä”, he avoimesti myöntävät, ”taloudelliset perusteet pariteettihinnoille eivät ole kestäviä. Tällaiset hinnat ovat erityisetuoikeuksia. Ne ovat rasite kuluttajalle. Mutta eikö tullimaksu ole rasite viljelijälle? Eikö hänen täydy maksaa korkeampia hintoja teollisista tuotteista niiden takia? Asiaa ei edistäisi kompensoivien tullien asettaminen maataloustuotteille, koska Amerikka on maataloustuotteiden nettoviejä. Pariteettihintajärjestelmä on tullia vastaava viljelijöille. Se on ainoastaan reilu tapa tasata tilanne.”

Viljelijöille, jotka pyysivät pariteettihintoja, oli oikeutettu syy valituksilleen. Suojatulli vahingoittaa heitä enemmän kuin he tiedostavatkaan. Vähentämällä teollista tuontia se myös vähentää kotimaista maatalousvientiä, koska se estää ulkomaisia maita saamasta vaadittua dollarivaluuttaa maataloustuotteiden hankkimiseen. Ja se provosoi muita maita vastaaviin kostotulleihin. Joka tapauksessa äsken esitetty perustelu ei kestä tarkempaa tutkiskelua. Se on väärin jopa tosiasioihin vihjaavassa toteamuksessaan. Ei ole olemassa *yleistä* tullia kaikille ”teollisille” tuotteille tai kaikille ei-maataloustuotteille. On olemassa suuri määrä kotimaisia tai vientitoimialoja, joilla ei ole lainkaan tullisuojelua. Jos työntekijä kaupungissa joutuu maksamaan korkeamman hinnan villahuovasta tai päällystakista tullin vuoksi, saako hän ”kompensaation” joutumalla maksamaan korkeamman hinnan myös puuvillavaatteista ja ruokatarvikkeista? Vai onko hänet pelkästään ryöstetty kahdesti?

Tasataan tilanne, sanovat eräät, antamalla kaikille tasapuolinen ”suojelu”. Mutta tämä on ratkaisematonta ja mahdotonta. Jopa tapauksessa, että oletetaan ongelman olevan ratkaistavissa teknisesti – tulli A:lle, tehtailijalle, joka altistuu ulkomaiselle kilpailulle; tuki B:lle, tehtailijalle, joka vie tuotteitaan ulkomaille – olisi mahdotonta suojella tai tukea jokaista ”reilusti” tai tasapuolisesti. Jokaiselle täytyisi antaa sama prosenttimäärä (vai olisiko se sama dollarimäärä?) tullisuojelua tai tukea, ja koskaan ei oltaisi varmoja milloin maksuja on suoritettu jollekin ryhmälle kahdesti tai jätetty maksamatta toisille.

Mutta oletetaan, että tämä mahtava ongelma voitaisiin ratkaista. Mikä olisi sen tarkoitus? Kuka hyötyy, kun jokainen tasapuolisesti tukee kaikkia muita? Mikä on hyöty, kun kaikki häviävät korotetuissa veroissa tarkalleen saman, mitä hän hyötyy tukiensa tai suojelunsa muodossa? Ainoastaan hyödytön byrokraattien armeija ohjelman toteuttamiseksi on lisänä, mikä kaikki on tappiota tuotannolle.

Asia voitaisiin toisaalta ratkaista yksinkertaisesti lopettamalla sekä pariteettihintajärjestelmä että suojatullijärjestelmä. Sillä välin ne eivät yhdistelmänä tasaa kaikkea. Yhteinen järjestelmä tarkoittaa ainoastaan, että viljelijä A ja tehtailija B molemmat hyötyvät unohdetun henkilön C kustannuksella.

Joten jälleen kerran yhden ohjelman väitetyt hyödyt haihtuvat heti, kun jäljitetään sen pitkäaikaiset vaikutukset kaikille – eikä ainoastaan tarkastella sen välittömiä vaikutuksia erityisryhmälle.

---

[[1]](/kirjoja/hazlitt/2-osa/13-luku-pariteettihinnat/#_ftnref1) *New York Times*, 2. tammikuuta 1946

[< edellinen sivu](/kirjoja/hazlitt/2-osa/12-luku-vientipyrkimys/) | [seuraava sivu >](/kirjoja/hazlitt/2-osa/14-luku-toimialan-x-pelastaminen/)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/hazlitt/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/hazlitt/2-osa/14-luku-toimialan-x-pelastaminen/ -->
# 14. luku: Toimialan X pelastaminen

> Kongressin käytävät ovat täynnä toimialan X edustajista. Toimiala X on sairas. Toimiala X on kuolemassa. Se täytyy pelastaa. Se voidaan pelastaa ainoastaan tullimaksulla, korkeammilla hinnoilla tai tuella. Jos sen annetaan kuolla, työntekijät joudutaan ajamaan kadulle. Heidän vuokraisäntänsä, ruokakauppiaansa, lihakauppiaansa, vaatetusliikkeensä

Kongressin käytävät ovat täynnä toimialan X edustajista. Toimiala X on sairas. Toimiala X on kuolemassa. Se täytyy pelastaa. Se voidaan pelastaa ainoastaan tullimaksulla, korkeammilla hinnoilla tai tuella. Jos sen annetaan kuolla, työntekijät joudutaan ajamaan kadulle. Heidän vuokraisäntänsä, ruokakauppiaansa, lihakauppiaansa, vaatetusliikkeensä ja paikalliset elokuvateatterit häviävät liiketoimintaa, ja taantuma tulee leviämään yhä laajenevin kehin. Mutta jos toimiala X kongressin pikaisin toimin *säästetään* – voi sitä! Se tulee ostamaan laitteita muilta toimialoilta; lisää ihmisiä työllistetään; se tarjoaa lisää liiketoimintaa lihakauppiaalle, leipurille ja valomainosten valmistajalle, ja siten vauraus tulee leviämään yhä laajenevin kehin.

On ilmeistä, että kyseessä on ainoastaan yleistetty muoto juuri käsitellystä tapauksesta. Tuolloin X-toimiala oli maatalous. Mutta X-toimialoja on loputtomasti. Kaksi viime aikojen huomattavinta esimerkkiä ovat olleet hiili- ja hopeatoimialat. ”Pelastamalla hopean” kongressi teki valtavaa vahinkoa. Yksi perusteista pelastussuunnitelmalle oli, että se auttaisi ”itää”. Eräs sen todellisista seurauksista oli deflaatio hopeakannassa olleessa Kiinassa ja maan pakottaminen pois hopeakannasta. Yhdysvaltain valtionvarainministeriö joutui hankkimaan naurettavilla, paljon markkinahintaa korkeammilla hinnoilla varastokaupalla tarpeetonta hopeaa ja säilömään sen holveihinsa. ”Hopeasenaattorien” keskeiset poliittiset tavoitteet olisi yhtä lailla voitu saavuttaa murto-osalla vahingoista ja kuluista maksamalla suoraa tukea kaivosten omistajille tai heidän työntekijöilleen; mutta kongressi tai kansa ei olisi koskaan hyväksynyt tämäntapaista selkeää varastamista yksin ideologisen muunnellun totuuden kanssa ”hopean keskeisestä roolista kansallisena valuuttana”.

Pelastaakseen hiiliteollisuuden kongressi hyväksyi Guffey-lainsäädännön, jonka perusteella hiilikaivosten omistajien ei ainoastaan sallittu vaan heidät pakotettiin, yhteistoimintaan olla myymättä alle tiettyjen valtion asettamien minimihintojen. Vaikka kongressin tavoitteena oli korjata vain hiilen yleinen hinta, valtio huomasi pian (eri kokojen, tuhansien kaivosten ja tuhansien kuljetusten takia tuhansiin määränpäihin junalla, kuorma-autoilla, laivoilla ja proomuilla) kiinnittävänsä 350 000 eri hintaa hiilelle![[1]](/kirjoja/hazlitt/2-osa/14-luku-toimialan-x-pelastaminen/#_ftn1) Kun hiilen hinta pyrittiin pitämään kilpailukykyisen markkinahinnan yläpuolella, seurauksena oli muun muassa se, että kuluttajat suuntautuivat yhä enenevässä määrin korvaamaan hiilen muilla energian tai lämmön lähteillä – kuten öljyllä, luonnonkaasulla ja vesivoimalla.

**2.**

Mutta tarkoituksena ei ole tässä jäljittää kaikkia vaikutuksia, jotka seurasivat pyrkimyksistä säästää tiettyjä toimialoja, vaan jäljittää muutamat päävaikutukset, jotka väistämättä seuraavat pyrkimyksistä säästää toimiala.

Voidaan perustella, että tietty toimiala tulee luoda tai suojata sotilaallisista syistä. Voidaan perustella, että tietyn toimialan vero- tai palkkataso on epäsuhdassa muihin toimialoihin nähden; tai että julkinen laitos on pakotettu toimimaan hinnoilla tai maksuilla yleisölle, jotka eivät salli riittävää kannattavuustasoa. Tällaiset perustelut saattavat olla erityisissä tapauksissa oikeutettuja, tai sitten eivät. Siitä ei ole kyse tässä. Kiinnostuksen kohteena on ainoastaan yksi perustelu toimialan X pelastamiseksi – että jos sen sallitaan kutistua kooltaan tai hävitä vapaan kilpailun voimien alaisuudessa (toimialan edustajan tällaisissa tapauksissa aina esittämänä laissez-fairena, anarkistisena, murhaavana, armottomana tai viidakon lakien kilpailuna) se tulee vetämään talouden mukanaan, ja jos sitä pidetään keinotekoisesti hengissä, se auttaa kaikkia muita.

Tässä ei ole kyse mistään muusta kuin yleistetystä versiosta perustelusta, joka esitettiin maataloustuotteiden ”pariteettihinnoista” tai tullisuojelusta lukuisille X-toimialoille. Perustelut keinotekoisesti korotettuja hintoja kohtaan soveltuvat luonnollisesti maataloustuotteiden lisäksi mihin tahansa tuotteisiin yhtä lailla kuin esitetyt perustelut tullisuojelun vastustamiselle yhden toimialan hyväksi soveltuvat kaikille muille.

Mutta aina löytyy lukematon määrä suunnitelmia X-toimialojen pelastamiseksi. Tällaisista ehdotuksista on olemassa kahta päätyyppiä jo esitettyjen lisäksi, ja seuraavaksi tutkitaan molempia hiukan tarkemmin. Ensimmäinen väittää, että toimiala X on jo ”täpötäysi” ja pyrkii estämään muita yrityksiä tai työntekijöitä siirtymästä sinne. Toinen esittää, että toimiala X tarvitsee valtion suoran tuen.

Jos toimiala X on todella täynnä muihin toimialoihin verrattuna, se ei tarvitse mitään pakottavaa lainsäädäntöä pitääkseen uuden pääoman tai uudet työntekijät poissa. Uusi pääoma ei ryntää toimialoille, jotka ovat ilmiselvästi kuolemassa. Sijoittajat eivät innokkaasti etsi toimialoja, jotka edustavat suurinta häviämisen riskiä yhdistettynä pienempiin voittoihin. Myöskään työntekijät, silloin kun heillä on yhtään parempia vaihtoehtoja, eivät mene toimialoille, joissa palkat ovat alhaisimmat ja näkymät vakaasta työsuhteesta ovat vähiten lupaavat.

Jos uutta pääomaa ja työvoimaa pidetään pakkokeinoin toimialan X ulkopuolella joko monopolien, kartellien, ammattiliittojen sääntöjen tai lainsäädännön avulla, tämä riistää kyseiseltä pääomalta ja työvoimalta valinnanvapauden. Se pakottaa sijoittajat laittamaan rahansa johonkin, jossa tuotot vaikuttavat heille vähemmän lupaavilta kuin toimialalla X. Se pakottaa työntekijät toimialoille, joilla palkat ja näkymät ovat vielä alhaisempia tai huonompia kuin väitetysti sairaalla toimialalla X. Lyhyesti: se tarkoittaa, että sekä pääoma että työvoima ovat käytössä vähemmän tehokkaasti kuin ne olisivat, jos niiden sallittaisiin tehdä omat vapaat ratkaisut. Siten tämä tarkoittaa tuotannon alenemista, joka heijastuu alempana keskimääräisenä elintasona.

Tämä alhaisempi elintaso aiheutuu joko matalammista keskimääräisistä palkkatasoista kuin muutoin vallitsisi tai korkeammista keskimääräisistä elinkustannuksista, tai molempien yhdistelmistä. (Tarkka vaikutus on riippuvainen sovelletusta rahapolitiikasta.) Näillä rajoittavilla toimintamalleilla palkat ja pääoman tuotot saatetaan pitää korkeampina kuin muutoin toimialalla X; mutta palkat ja pääoman tuotot muilla toimialoilla pakotetaan alemmaksi kuin muutoin. Toimiala X hyötyy ainoastaan toimialojen A, B ja C kustannuksella.

**3.**

Samat vaikutukset seuraisivat kaikista pyrkimyksistä pelastaa toimiala X suoralla tuella valtion kassasta. Tämä ei olisi muuta kuin varallisuuden tai tulonsiirto toimialalle X. Veronmaksajat häviäisivät tarkalleen yhtä paljon kuin henkilöt toimialalla X hyötyisivät. Yleisön näkökulmasta tuen suuri etu on, että se tekee tämän tosiasian niin selväksi. Se jättää paljon vähemmän tilaa älylliselle monimutkaistamiselle, joka liittyy perusteluihin tullien, vähimmäishintojen kiinnittämisen tai monopolistisen yksinoikeuden puolesta.

Tuen tapauksessa on ilmeistä, että veronmaksaja häviää juuri niin paljon kuin toimiala X hyötyy. Tulisi olla yhtä selvää, että seurauksena muiden toimialojen täytyy hävitä se, minkä toimiala X hyötyy. Niiden on maksettava osa veroista, joita käytetään toimiala X:n tukemiseen. Ja kuluttajilla, koska heitä verotetaan toimiala X:n tukemiseksi, tulee olemaan sen verran vähemmän tuloja jäljellä, joilla he voivat ostaa muita asioita. Vaikutuksena on, että muiden toimialojen täytyy keskimäärin olla pienempiä kuin muutoin, jotta toimiala X voi olla suurempi.

Mutta tämän tuen seuraus ei ole pelkästään, että tapahtuu varain- tai tulonsiirto tai että muut toimialat kokonaisuutena supistuvat yhtä paljon kuin toimiala X laajenee. Tuloksena on myös (ja tässä kohden ilmaantuu nettohäviö kansakunnalle kokonaisuutena), että pääomia ja työvoimaa ajetaan pois toimialoilta, joissa ne olisivat tehokkaammin käytössä kuin siirrettynä toimialalle, jossa niitä hyödynnetään vähemmän tehokkaasti. Vaurautta luodaan vähemmän. Keskimääräinen elintaso on alentunut verrattuna siihen, mitä se olisi muutoin ollut.

**4.**

Nämä vaikutukset ovat itse asiassa sisäsyntyisiä jokaiselle perustelulle, joita esitetään toimialan X tukemiseksi. Toimiala X on kutistumassa tai kuolemassa sen ystävien kiistelystä. Miksi, voitaisiin kysyä, se tulisi pitää hengissä tekohengityksellä? Ajatus siitä, että laajeneva talous edellyttää *kaikkien* toimialojen samanaikaista laajentumista, on perustavanlaisesti erheellinen. Jotta uudet toimialat voivat kasvaa riittävän nopeasti, on välttämätöntä, että joidenkin vanhojen toimialojen annettaan kutistua tai hävitä. Ne joutuvat tekemään niin, jotta uusille toimialoille vapautuu kaivattua pääomaa ja työvoimaa. Jos hevoskärrytoimialaa olisi pidetty keinotekoisesti elossa, se olisi hidastanut autoteollisuuden kasvua ja kaikkea siitä riippuvaista liiketoimintaa. Se olisi vähentänyt vaurauden luomista ja hidastanut taloudellista ja tieteellistä kehitystä.

Vastaavasti toimitaan, kun pyritään estämään jonkin toimialan häviämistä jo siihen koulutetun työvoiman tai sijoitetun pääoman suojelemiseksi. Huolimatta siitä, kuinka näennäisen järjenvastaiselta saattaa kuulostaakin, niin dynaamisen talouden terveydelle on yhtä tärkeää, että kuolevien toimialojen annetaan hävitä kuin että kasvavien toimialojen annetaan kasvaa. Ensimmäinen prosessi on välttämätön toiselle. On yhtä hölmöä pyrkiä säilyttämään vanhentuneita toimialoja kuin pyrkiä säilyttämään vanhentuneita tuotantomenetelmiä: tämä on itse asiassa usein ainoastaan saman asian kahdella tavalla ilmaisemista. Kehittyneempien tuotantomenetelmien täytyy jatkuvasti korvata vanhentuneita menetelmiä, jos sekä vanhat tarpeet että uudet toiveet tullaan täyttämään paremmilla hyödykkeillä ja paremmilla keinoilla.

---

[[1]](/kirjoja/hazlitt/2-osa/14-luku-toimialan-x-pelastaminen/#_ftnref1) Dan H. Wheelerin, Bituminous Coal Divisionin johtajan, todistus vuoden 1937 Bituminous Coal -lainsäädännön jatkamisen kuulemistilaisuudessa.

[< edellinen sivu](/kirjoja/hazlitt/2-osa/13-luku-pariteettihinnat/) | [seuraava sivu >](/kirjoja/hazlitt/2-osa/15-luku-kuinka-hintajarjestelma-toimii/)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/hazlitt/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/hazlitt/2-osa/15-luku-kuinka-hintajarjestelma-toimii/ -->
# 15. luku: Kuinka hintajärjestelmä toimii

> Tämän kirjan sanoma voidaan tiivistää toteamukseen, että minkä tahansa taloudellisen ehdotuksen vaikutusten tarkastelussa ei tule jäljittää pelkästään välittömiä vaikutuksia vaan myös pitkäaikaisia vaikutuksia, ei pelkästään ensisijaisia seurauksia vaan myös toissijaisia seurauksia, eikä pelkästään vaikutuksia jollekin erityisryhmälle vaan vaikutukset kaikille. Tästä

Tämän kirjan sanoma voidaan tiivistää toteamukseen, että minkä tahansa taloudellisen ehdotuksen vaikutusten tarkastelussa ei tule jäljittää pelkästään välittömiä vaikutuksia vaan myös pitkäaikaisia vaikutuksia, ei pelkästään ensisijaisia seurauksia vaan myös toissijaisia seurauksia, eikä pelkästään vaikutuksia jollekin erityisryhmälle vaan vaikutukset kaikille. Tästä seuraa, että on järjetöntä ja harhaanjohtavaa keskittää huomio pelkästään johonkin erityiseen yksityiskohtaan – tarkastella esimerkiksi ainoastaan, mitä tapahtuu yhdelle toimialalle, huomioimatta sitä, mitä tapahtuu kaikille. Mutta juuri itsepintaisesta ja laiskasta tavasta ajatella irrallaan ainoastaan yhtä toimialaa tai prosessia kumpuavat merkittävimmät talouden virhekäsitykset. Nämä harhakäsitykset eivät leviä ainoastaan erityisintressien palkattujen puhemiesten välityksellä vaan myös jopa joidenkin merkittäviksi katsottujen taloustieteilijöiden perusteluissa.

”Tuotanto käyttöä eikä voittoa varten” -koulukunnan virhekäsitys perustuu pohjimmiltaan eristyneisyyden harhakäsitykseen hyökkäyksineen väitettyä turmeltunutta ”hintajärjestelmää” vastaan. Tuottamisen ongelma, sanovat tämän koulukunnan kannattajat, on ratkaistu. (Tämä kaikuva virhe, kuten tullaan huomaamaan, on myös lähtökohta pääosalle valuuttaintoilijoista ja ”jaa varallisuutta” -puoskareille.) Tuottamisen ongelma on ratkaistu. Tiedemiehet, tehokkuusasiantuntijat, insinöörit ja teknikot ovat sen ratkaisseet. He pystyvät valmistamaan lähes kaikkea mainitsemisen arvoista valtavissa ja käytännössä rajoittamattomissa määrissä. Mutta maailmaa eivät hallitse pelkkää tuotantoa ajattelevat insinöörit, vaan ainoastaan voittoa ajattelevat liikemiehet. Liikemiehet antavat tilauksensa insinööreille, eikä päinvastoin. Nämä liikemiehet valmistavat mitä tahansa tuotetta niin kauan kuin sen tekeminen on kannattavaa, mutta kun tuotteen valmistaminen ei ole enää kannattavaa, pirulliset liikemiehet lopettavat sen tekemisen, vaikka monien ihmisten toiveet jäävät täyttämättä ja maailmalta kuuluu vaateita lisätuotteista.

Tässä näkemyksessä on niin paljon erheitä, ettei niitä kaikkia voida purkaa kerralla. Mutta keskeinen virhe, kuten on tullut vihjattua, juontuu vain yhden toimialan näkemisestä tai jopa vuorollaan useiden toimialojen näkemisestä ikään kuin niistä jokainen olisi olemassa eristyksissä. Tosiasiassa jokainen toimiala on olemassa suhteessa kaikkiin muihin toimialoihin ja jokaisessa tehty tärkeä päätös vaikuttaa muihin ja muiden päätökset vaikuttavat siihen.

Tämä voidaan ymmärtää paremmin, jos ymmärrämme perusongelman, jonka liiketoiminta yhteisesti joutuu ratkaisemaan. Asian yksinkertaistamiseksi riittävästi keskitymme Robinson Crusoen kohtaamiin ongelmiin autiosaarellaan. Hänen tarpeensa vaikuttavat aluksi loputtomilta. Hän on vesisateesta märkä, hän palelee kylmästä, hän kärsii nälästä ja janosta. Hän tarvitsee kaikkea: juomavettä, ruokaa katon päänsä päälle, suojan eläimiltä, tulta ja pehmeän makuusijan. Hänelle on mahdotonta täyttää nämä kaikki tarpeet yhdellä kertaa, hänellä ei ole siihen aikaa, energiaa tai resursseja. Hänen täytyy keskittyä kaikkein välittömimpään tarpeeseen. Oletetaanpa, että hän kärsii eniten janosta. Hän kaivertaa hiekkaan kuopan sadeveden keräämiseksi tai rakentaa alkeellisen astian. Kun hän on tuottanut vähäisen vesivaraston, hänen täytyy kuitenkin siirtyä etsimään ruokaa ennen sen jatkoparantamista. Hän voi yrittää kalastaa, mutta siihen hän tarvitsee joko siiman ja koukun tai verkon, ja niihin hän joutuu työskentelemään. Mutta kaikki mitä hän tekee, viivyttää tai estää häntä tekemästä jotain muuta ainoastaan hiukan vähemmän kiireellistä. Hän kohtaa jatkuvasti aikansa ja työvoimansa *vaihtoehtoisen* käytön ongelman.

Sveitsiläinen perhe Robinson pitää tätä ongelmaa ehkä hiukan helpommin ratkaistavana. Sillä on enemmän suita ruokittavana, mutta sillä on myös enemmän käsiä työskentelyä varten. Se pystyy harjoittamaan työn jakamista ja erikoistumista. Isä metsästää, äiti valmistaa ruuan, lapset keräävät polttopuut. Mutta edes perheellä ei ole varaa antaa yhden sen jäsenen tehdä loputtomasti samaa tehtävää huolimatta tämän suhteellisen kiireelliseen yhteiseen ongelmaan tarjoamasta avusta ja vielä täyttämättömistä muista kiireellisistä tarpeista. Kun lapset ovat keränneet tietyn määrän polttopuita, heitä ei voida käyttää pelkästään pinon kasvattamiseen. Pian yksi heistä joudutaan lähettämään esimerkiksi hakemaan lisää vettä. Perheellä on myös jatkuva ongelma valinnasta *vaihtoehdoista* työn käytössä, ja, jos se on ollut riittävän onnekas saamaan aseita, kalastustarpeita, veneen, kirveitä, sahoja ja niin edelleen, valinnasta vaihtoehtoisista työn ja pääoman käytöistä. Polttopuita keräävältä perheenjäseneltä olisi sanoin kuvaamattoman typerää valittaa, että he saisivat lisää puuta, jos hänen veljensä auttaisi häntä koko päivän sen sijaan, että hankkisi kalaa, jota tarvitaan perheen päivälliseen. Eristynyt yksilö tai perhe tunnistaa selkeästi, että yksi ammatti pystyy laajenemaan *ainoastaan kaikkien muiden ammattien kustannuksella*.

Tämän kaltaisia perustavia kuvauksia pilkataan toisinaan ”Crusoe taloudeksi”. Valitettavasti niitä pilkkaavat useimmiten juuri ne, jotka eniten niitä tarvitsevat ja jotka epäonnistuvat ymmärtämään erityistä kuvattua periaatetta jopa tässä yksinkertaistetussa muodossa tai jotka kadottavat tämän periaatteen kokonaan, kun he tarkastelevat hämmentäviä nykyaikaisen suuren taloudellisen yhteiskunnan monimutkaisuuksia.

**2.**

Keskitytään nyt tällaiseen yhteiskuntaan. Kuinka työn ja pääoman vaihtoehtoisten käytön ongelma tyydyttää eri kiireellisyysasteen tuhansia erilaisia tarpeita ja haluja on ratkaistu tällaisessa yhteiskunnassa? Se on nimenomaisesti ratkaistu hintajärjestelmän avulla. Se on ratkaistu jatkuvasti muuttuvien tuotantokustannusten, hintojen ja voittojen keskinäisten suhteiden avulla.

Hinnat määrittyvät kysynnän ja tarjonnan suhteen avulla, ja ne puolestaan vaikuttavat kysyntään ja tarjontaan. Kun ihmiset haluavat enemmän tuotetta, he tarjoavat siitä enemmän. Hinta nousee. Tämä lisää sitä valmistavien voittoja. Koska nyt on tuottavampaa valmistaa kyseisestä tuotetta kuin muita tuotteita, alalla jo olevat ihmiset laajentavat sen tuotantoaan, ja ala houkuttelee puoleensa lisää ihmisiä. Tämä lisääntynyt tarjonta alentaa hintaa ja alentaa voittomarginaalia, kunnes kyseisen tuotteen voittomarginaali vajoaa voittojen yleiselle tasolle (suhteelliset riskit huomioiden) muilla toimialoilla. Tai kyseisen tuotteen kysyntä saattaa laskea; tai sen tuotanto saattaa kasvaa tasolle, jossa sen hinta putoaa ja valmistamisesta tulee vähemmän kannattavaa kuin muiden tuotteiden tekemisestä; tai ehkäpä sen valmistaminen on tappiollista. Siinä tapauksessa ”marginaaliset” tuottajat – tarkoittaen kaikkein vähiten tehokkaita tuottajia tai niitä, joiden tuotantokustannukset ovat korkeimmat – ajautuvat kokonaan pois toimialalta. Nyt tuotetta valmistavat ainoastaan tehokkaat tuottajat, jotka toimivat alhaisemmin kustannuksin. Hyödykkeen tarjonta myös laskee tai ei ainakaan lisäänny.

Tästä prosessista juontaa uskomus, että tuotantokustannukset määrittävät hinnat. Tässä muodossa esitetty opinkappale ei pidä paikkaansa. Kysyntä ja tarjonta määrittävät hinnat, ja kysyntä määrittyy sillä, kuinka intensiivisesti ihmiset hyödykettä haluavat ja sillä, mitä heillä on tarjottavanaan vaihdannassa siihen. Pitää paikkansa, että tarjonta määrittyy osittain tuotantokustannuksista. Se, mitä hyödykkeen valmistaminen *on maksanut* menneisyydessä, ei määritä sen arvoa. Se riippuu kysynnän ja tarjonnan *nykyisestä* suhteesta. Mutta liikemiesten odotukset hyödykkeen valmistamisen *tulevista* kustannuksista ja sen hinnasta tulevaisuudessa määrittävät, kuinka paljon sitä tullaan valmistamaan. Tämä vaikuttaa tulevaan tarjontaan. Siten hyödykkeen hinnalla ja sen valmistamisen rajakustannuksella on jatkuva taipumus *yhtäsuuruuteen*, muttei sen vuoksi, että valmistamisen rajakustannus määrittäisi suoraan hinnan.

Yksityistä yrittäjyyden järjestelmää voidaan verrata tuhansiin laitteisiin, joista jokaista säätelee oma puolittain itsetoimiva käskynhaltia, ja silti nämä laitteet ja niiden hallitsijat ovat kaikki kytköksissä ja vaikuttavat toisiinsa siten, että ne toimivat tosiasiallisesti kuin yksi suuri laite. Useimmat meistä ovat panneet merkille höyrykoneen automaattisen ”säätelijän”. Yleensä se koostuu kahdesta pallosta tai painosta, jotka toimivat keskipakovoiman varassa. Koneen nopeuden kasvaessa nämä pallot siirtyvät kiinnitysvarrestaan ja automaattisesti kaventavat tai sulkevat kaasuläppää, joka säätelee höyryn sisääntuloa ja siten hidastaa konetta. Toisaalta jos kone käy liian hitaasti, pallot putoavat laajentaen kaasuläppää ja lisäävät koneen vauhtia. Siten jokainen poikkeama halutusta nopeudesta itsessään saattaa liikkeelle voimat, jotka pyrkivät oikaisemaan kyseisen muutoksen.

Juuri tuolla samalla tavalla tuhansien erilaisten hyödykkeiden suhteellinen kysyntä on säännösteltyä kilpaillussa yksityisen yrittäjyyden järjestelmässä. Kun ihmiset haluavat hyödykettä lisää, heidän kilpailullinen tarjontansa nostaa sen hintaa. Tämä lisää hyödykkeen valmistajien voittoja, mikä kannustaa heitä lisäämään tuotantoaan. Se taas johdattelee muita lopettamaan joitakin aikaisemmin valmistamiaan tuotteita ja siirtymään tuottamaan tuotteita, jotka tarjoavat heille paremman tuoton. Mutta tämä kasvattaa kyseisen tuotteen tarjontaa samaan aikaan kuin joidenkin muiden tuotteiden tarjonta vähenee. Siten kyseisen tuotteen hinta laskee suhteessa muiden tuotteiden hintoihin ja kannustimet suhteelliseen tuotannon lisäykseen sen valmistamisessa häviävät.

Vastaavasti jos jonkin tuotteen kysyntä laskee, sen hinta ja sen valmistamisen voitot alenevat, ja sen tuotanto vähenee.

Juuri tämä viimeinen vaihe herättää pahennusta niiden parissa, jotka eivät ymmärrä paheksumaansa ”hintajärjestelmää”. He syyttävät sitä niukkuuden luomisesta. Miksi valmistajan, he kysyvät tuohtuneesti, tulisi leikata kenkien tuotantoa pisteessä, jolloin niiden lisävalmistamisesta tulee kannattamatonta? Miksi heidän tulisi olla pelkästään oman kannattavuutensa ohjaamia? Miksi heidän täytyy olla markkinoiden ohjaamia? Miksi he eivät tuota kenkiä ”nykyaikaisen teknisen prosessin täyteen kapasiteettiin” saakka? Hintajärjestelmä ja yksityinen yrittäjyys, toteavat nämä ”tuotanto-käyttöä-varten”-filosofit, ovat ainoastaan ”niukkuustalouden” muoto.

Nämä kysymykset ja johtopäätökset kumpuavat harhakäsityksestä tarkastella yhtä toimialaa eristyksissä – puun näkemisestä metsän sijaan. Tiettyyn rajaan asti on välttämätöntä valmistaa kenkiä. Mutta on myös välttämätöntä valmistaa takkeja, paitoja, housuja, koteja, auroja, lapioita, tehtaita, siltoja, maitoa ja leipää. Olisi idioottimaista jatkaa ylijäämäkenkien pinoamista pelkästään, koska se on mahdollista, samaan aikaan kun sadat kiireellisemmät tarpeet jäävät täyttämättä.

Taloudessa, joka on tasapainossa, tietty toimiala voi laajentua *ainoastaan muiden toimialojen kustannuksella*. Sillä tuotannontekijät ovat joka hetki rajalliset. Yhtä toimialaa voidaan laajentaa ainoastaan *suuntaamalla* sille työvoimaa, maata ja pääomaa, joita muutoin käytettäisiin muilla toimialoilla. Ja kun tietty toimiala supistuu tai lopettaa tuotantonsa laajentamisen, se ei tarkoita, että kyseessä olisi välttämättä ollut minkäänlaista *nettomääräistä* laskua kokonaistuotannossa. Supistuminen tuolloin on saattanut ainoastaan *vapauttaa* työvoimaa ja pääomaa *mahdollistaakseen muiden toimialojen laajentumisen*. Siten on virheellistä tehdä johtopäätös, että tuotannon supistuminen yhdessä linjassa väistämättä tarkoittaa supistumista *kokonaistuotannossa*.

Lyhyesti: kaikki tuotetaan jonkin toisen kustannuksella. Itse asiassa tuotantokustannukset voidaan perimmältään määritellä asioina, joista luovutaan (vapaa-ajasta ja huveista, raaka-aineista mahdollisine vaihtoehtoisine käyttötarkoituksineen) valmistetun tuotteen luomiseksi.

Tästä seuraa, että dynaamisen talouden terveydelle on yhtä olennaista että kuolevien toimialojen annetaan hävitä kuin että kasvavien toimialojen annetaan kasvaa. Kuolevat toimialat sitovat työvoimaa ja pääomaa, jotka tulisi vapauttaa kasvaville toimialoille. Ainoastaan paljon parjattu hintajärjestelmä ratkaisee valtavan monimutkaisen ongelman siitä, kuinka paljon kymmeniä tuhansia erilaisia hyödykkeitä ja palveluita pitäisi tarkalleen valmistaa suhteessa toisiinsa. Nämä muutoin häkellyttävät yhtälöt saavat ratkaisunsa osittain automaattisesti hintojen, voittojen ja kulujen järjestelmän avulla. Tämä järjestelmä ratkaisee ne ylivoimaisesti paremmin kuin mikään byrokraattien ryhmä. Ne ratkaistaan järjestelmässä, jossa jokainen kuluttaja luo joka päivä oman kysyntänsä ja antaa äänensä tai tusinan ääniään; kun taas byrokraatit pyrkivät ratkaisemaan ne tuottamalla kuluttajalle sitä, minkä byrokraatit päättävät olevan kuluttajille hyväksi, ei sitä, mitä kuluttajat itse haluavat.

Vaikka byrokraatit eivät ymmärrä osittain automaattista markkinoiden järjestelmää, se herättää heissä aina levottomuutta. He pyrkivät aina parantamaan tai korjaaman sitä, yleensä jonkin vaikeroivan painostusryhmän eduksi. Joitakin byrokraattien väliintulojen seurauksia tarkastellaan seuraavissa luvuissa.

[< edellinen sivu](/kirjoja/hazlitt/2-osa/14-luku-toimialan-x-pelastaminen/) | [seuraava sivu >](/kirjoja/hazlitt/2-osa/16-luku-hyodykkeiden-hintojen-vakauttaminen/)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/hazlitt/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/hazlitt/2-osa/16-luku-hyodykkeiden-hintojen-vakauttaminen/ -->
# 16. luku: Hyödykkeiden hintojen ”vakauttaminen”

> Pyrkimykset nostaa pysyvästi tiettyjen hyödykkeiden hintoja niiden luonnollisten markkinatasojen yläpuolelle ovat epäonnistuneet niin usein, niin katastrofaalisesti ja niin pahamaineisesti, että hienostuneet painostusryhmät ja byrokraatit, joihin nämä paineet kohdistavat, myöntävät harvoin avoimesti päämääräänsä. Julkilausutut päämäärät, erityisesti silloin, kun valtion väliintuloa aletaan

Pyrkimykset nostaa pysyvästi tiettyjen hyödykkeiden hintoja niiden luonnollisten markkinatasojen yläpuolelle ovat epäonnistuneet niin usein, niin katastrofaalisesti ja niin pahamaineisesti, että hienostuneet painostusryhmät ja byrokraatit, joihin nämä paineet kohdistavat, myöntävät harvoin avoimesti päämääräänsä. Julkilausutut päämäärät, erityisesti silloin, kun valtion väliintuloa aletaan ehdotella, ovat usein vaatimattomampia ja vakuuttavampia.

Heillä ei ole toivetta, he julistavat, korottaa hyödykkeen X hintaa pysyvästi sen luonnollisen tason yläpuolelle. Se olisi heidän mukaansa epäreilua kuluttajaa kohtaan. Mutta se on *nyt* ilmiselvästi reilusti *alle* luontaisen tasonsa. Tuottajat eivät pysty ansaitsemaan elantoansa. Jollei toimita pikaisesti, heidän liiketoimintansa häviää. Silloin olisi kyseessä todellinen niukkuus ja kuluttajat joutuisivat maksamaan ylettömiä hintoja hyödykkeestä. Ilmeiset tarjoushinnat, joita kuluttajat nyt maksavat, tulevat heille lopulta kalliiksi. Sillä nykyiset ”tilapäiset” alhaiset hinnat eivät voi kestää loputtomiin. Mutta ei ole varaa odottaa niin kutsuttuja luonnollisia markkinavoimia tai ”sokeaa” kysynnän ja tarjonnan lakia tilanteen korjaamiseksi. Tuolloin tuottajat ovat jo tuhon omat ja suuri niukkuus on toteutunut. Valtion tulee *toimia*. He haluavat ainoastaan korjata nämä rajut, tolkuttomat hintojen *heilahtelut*. He eivät pyri *edistämään* hintoja; he pyrkivät ainoastaan *vakauttamaan* ne.

Tämän toteuttamiseksi löytyy useita yleisesti esitettyjä menetelmiä. Eräs kaikkein yleisimmistä on valtion laina viljelijöille, jotta he voivat pitää viljansa pois markkinoilta.

Tällaisia lainoja patistetaan kongressissa syistä, jotka useimmille kuulijoille kuulostavat erittäin järkeenkäyviltä. Kerrotaan, että kaikki viljelijöiden viljat myydään markkinoille yhdellä kertaa sadonkorjuun aikaan; että tämä on juuri se hetki, jolloin hinnat ovat alhaisimmat ja että keinottelijat hyödyntävät sitä ostaakseen viljat itselleen ja pitävät niitä hintojen nousuun saakka, jolloin ruoka käy jälleen niukemmaksi. Näin painotetaan, että viljelijät kärsivät ja että heidän tulisi keinottelijoiden sijaan saada hyöty korkeammista keskimääräisistä hinnoista.

Tätä perustelua ei tue teoria eikä myöskään käytännön kokemus. Paljon parjatut keinottelijat eivät ole viljelijän vihollisia; he ovat välttämättömiä hänen hyvinvoinnilleen. Jonkun täytyy kantaa heilahtelevien maataloustuotteiden hintojen riskit; nykyaikana itse asiassa ne kantavat pääosin ammattimaiset keinottelijat. Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että mitä taitavammin jälkimmäiset toimivat oman etunsa mukaisesti keinottelijoina, sitä enemmän he auttavat viljelijöitä. Sillä keinottelijat palvelevat omaa etuaan tarkalleen siinä suhteessa kuin he pystyvät ennakoimaan tulevia hintoja. Ja mitä tarkemmin he ennakoivat tulevia hintoja, sitä vähemmän rajuja tai äärimmäisiä ovat hintojen vaihtelut.

Vaikka viljelijät joutuisivat myymään koko vehnäsatonsa markkinoille vuoden yhden kuukauden aikana, hinta tuolloin ei siten välttämättä olisi alle minkään muun kuukauden hintaa (lukuun ottamatta varausta säilytyskustannuksille). Sillä keinottelijat voitonteon toiveissaan tekisivät tuolloin suurimman osan ostoistaan. He ostaisivat kunnes hinta nousisi tasolle, jolla he eivät enää näkisi mahdollisuuksia tehdä tulevia voittoja. He myisivät aina kun he uskoisivat tulevien tappioiden mahdollisuuteen. Seurauksena on maataloustuotteiden hintojen ympärivuotinen vakaus.

Juuri sen takia, että ammattimainen keinottelijoiden luokka kantaa nämä riskit, maanviljelijöiden ja myllärien ei tarvitse niitä kantaa. Jälkimmäiset voivat suojata itsensä markkinoiden avulla. Siten normaaleissa olosuhteissa keinottelijoiden hoitaessa tehtävänsä hyvin viljelijöiden ja mylläreiden voitot riippuvat pääosin heidän kyvyistään ja ahkeruudestaan maanviljelyssä ja jauhannassa eivätkä markkinoiden heilahteluista.

Käytännön kokemus osoittaa, että vehnän ja muiden ei-helposti pilaantuvien viljojen hinnat pysyvät keskimäärin samoina vuoden ympäri lukuun ottamatta varausta säilytykselle ja vakuutusmaksuille. Tosiasiallisesti eräät tarkat tutkimukset ovat osoittaneet, että keskimääräinen kuukausittainen nousu sadonkorjuun jälkeen ei ole ollut aivan riittävä maksamaan tällaisia säilytysmaksuja, joten keinottelijat ovat itse asiassa tukeneet maanviljelijöitä. Tietenkään tämä ei ole ollut heidän pyrkimyksensä: se on yksinkertaisesti ollut vain seurausta keinottelijoiden itsepintaisesta taipumuksesta ylioptimismiin.

(Tämä taipumus näyttää vaikuttavan yrittäjiin pääosassa kilpailtuja pyrkimyksiä: luokkana he jatkuvasti, pyrkimyksiensä vastaisesti, tukevat kuluttajia. Tämä pitää erityisesti paikkansa silloin kun on kyseessä mahdollisuus suuriin spekulatiivisiin voittoihin. Aivan kuten lottoajat ryhmänä häviävät rahaa, koska jokainen on perusteettoman toiveikas omasta menestyksestään muutamaa spekulatiivista voittoa kohtaan, vastaavasti on laskettu, että kokonaistyömäärä ja pääoma, joka on käytetty kullan ja öljyn etsintään, on ylittänyt löydetyn öljyn ja kullan kokonaismäärän.)

**2.**

Tilanne on kuitenkin erilainen, kun valtio tulee mukaan ja joko ostaa viljelijöiden viljat itselleen tai lainaa heille rahat viljojen pitämiseksi poissa markkinoilta. Toisinaan toimenpidettä kutsutaan vakuuttavasti ”normaalin puskurivaraston”[[1]](/kirjoja/hazlitt/2-osa/16-luku-hyodykkeiden-hintojen-vakauttaminen/#_ftn1) ylläpitämiseksi. Mutta hintahistoria ja vuosittainen viljojen ylijäämä osoittavat, että tästä tehtävästä edellä kerrotun mukaisesti suoriutuvat jo hyvin yksityisesti järjestäytyneet vapaat markkinat. Kun valtio astuu kuvaan mukaan, ”normaalista puskurivarastosta” tulee todellisuudessa ikipoliittinen viljavarasto. Viljelijää rohkaistaan veronmaksajien varoilla pidättelemään ylenpalttisesti viljojaan. Koska poliitikot haluavat varmistua viljelijöiden äänten saannista, toimintamallin esittäneet poliitikot tai sitä toteuttavat byrokraatit asettavat viljelijöiden tuotteille aina niin kutsutun ”reilun” hinnan ylittämään hinnan, johon kysynnän ja tarjonnan olosuhteet kyseisellä ajanhetkellä oikeuttaisivat. Tästä seuraa ostajien karsiutuminen. ”Normaalista puskurivarastosta” on siten taipumus tulla perin epänormaali viljavarasto. Ylettömiä varastoja viljaa pidetään poissa markkinoilta. Tästä on vaikutuksena taattu tilapäinen korkeampi hinta kuin muutoin, mutta ainoastaan myöhemmällä paljon alhaisemmalla hinnalla kuin muutoin. Siksi että tänä vuonna keinotekoisesti luotu vaje (pitämällä osa viljasadosta pois markkinoilta) tarkoittaa keinotekoista ylijäämää seuraavana vuonna.

Siirryttäisiin liian kauaksi aiheesta, jos käytäisiin läpi yksityiskohtaisesti, mitä todellisuudessa tapahtui, kun tämä ohjelma toteutettiin esimerkiksi amerikkalaisen puuvillan osalta. Kokonaisen vuoden sato kasattiin varastoon. Kotimaisen puuvillan markkinat ulkomaille tuhottiin. Amerikka kannusti suunnattomasti puuvillan kasvattamista muissa maissa. Vaikka rajoitusten ja lainatoimenpiteiden vastustajat ennustivat nämä seuraukset, niiden tapahduttua seurauksista vastuulliset byrokraatit vastasivat ainoastaan, että ne olisivat ilmenneet joka tapauksessa.

Lainapolitiikkaa seuraa yleensä, tai siitä yleensä väistämättä seuraa, tuotannon rajoittaminen – toisin sanoen niukkuuden toimintamalli. Lähes kaikissa pyrkimyksissä ”vakauttaa” hyödykkeen hintaa tuottajien edut on asetettu ensimmäiseksi. Todellinen tarkoitus on välitön hintojen kohottaminen. Tämän toteuttamiseksi kaikkien kontrollin alaisten tuottajien tuotantoa yleensä suhteellisesti rajoitetaan, millä on monia välittömiä huonoja vaikutuksia. Olettaen, että kontrolli voidaan toteuttaa kansainvälisellä tasolla, se tarkoittaa, että maailman kokonaistuotantoa leikataan. Maailman kuluttajat pystyvät nauttimaan vähemmän kyseistä tuotetta kuin he olisivat pystyneet ilman rajoitusta. Maailma on juuri sen verran köyhempi. Koska kuluttajat pakotetaan maksamaan kyseisestä tuotteesta korkeampia hintoja kuin muutoin, heillä on juuri sen verran vähemmän kulutettavanaan muihin tuotteisiin.

**3.**

Rajoitusten kannattajat vastaavat yleensä, että tämä pudotus tuotannossa tapahtuisi markkinataloudessa joka tapauksessa. Mutta kyseessä on perustavanlaatuinen ero, kuten edellisestä luvusta on käynyt ilmi. Kilpaillussa markkinataloudessa korkeiden kustannusten tuottajat, *tehottomat* tuottajat, karsiutuvat pois hintojen pudotessa. Maataloushyödykkeen tapauksessa kaikkein kyvyttömimmät viljelijät tai ne, joilla on heikoimmat laitteet, tai ne, jotka työskentelevät köyhimmällä maalla, putoavat pois. Kyvykkäimpien viljelijöiden parhaimmilla mailla ei tarvitse rajoittaa tuotantoaan. Jos hinnan alentuminen on oireilua alhaisemmista keskimääräisistä tuotantokustannuksista, joka siis heijastuu lisääntyneenä tarjontana, silloin marginaalisten huonon maan viljelijöiden pois putoaminen päinvastoin mahdollistaa hyvien viljelijöiden tuotannon *laajentamisen.* Joten pitkällä aikavälillä kyseisen hyödykkeen tuotanto ei ehkä vähene lainkaan. Ja tuotetta tuotetaan ja myydään silloin *pysyvästi* alemmalla hinnalla.

Jos tämä on lopputulema, kyseisen tuotteen kuluttajat saavat yhtä paljon tuotetta kuin aikaisemmin. Mutta alhaisemman hinnan seurauksena heille jää rahaa, jota heillä ei ollut aiemmin, kulutettavaksi muihin tuotteisiin. Siten kuluttajat ovat selvästi paremmassa asemassa. Mutta heidän lisääntynyt kulutuksensa muissa asioissa kasvattaa työllisyyttä muilla toimialoilla. Nämä puolestaan ottavat vastaan aikaisemmat marginaaliset viljelijät ammatteihin, joissa heidän panoksensa ovat tuottavampia ja tehokkaampia.

Yhtenäinen suhteellinen rajoitus (palataksemme valtion väliintulon ohjelmaan) tarkoittaa yhtäältä, että tehokkaiden alhaisten kustannusten tuottajien ei sallita laskea markkinoille kaikkea tuotantoaan alhaisemmalla hinnalla. Toisaalta se tarkoittaa, että tehottomat korkeiden kustannusten tuottajat pidetään keinotekoisesti liiketoiminnassa. Tämä kasvattaa tuotteen keskimääräistä tuotantokustannusta. Sitä valmistetaan tehottomammin kuin muussa tapauksessa. Keinotekoisesti toimialallaan pidetty marginaalinen tuottaja jatkaa maan, työvoiman ja pääoman sitomista, vaikka ne voitaisiin kohdistaa paljon tuottavammin ja tehokkaammin muihin käyttöihin.

Ei ole mitään syytä perustella, että rajoitusohjelman seurauksena vähintäänkin maataloustuotteiden hintaa on nostettu ja että ”viljelijöillä on enemmän ostovoimaa”. He ovat saaneet sen ainoastaan ottamalla vastaavan määrän ostovoimaa pois ostajilta kaupungeissa. (Tätä on jo käsitelty perusteellisesti aikaisemmin analyysissä ”pariteettihinnoista”.) Viljelijöille rahan antaminen tuotannon rajoittamiseksi tai heille saman rahamäärän antaminen keinotekoisesti rajoitettuun tuotantoon ei eroa kuluttajien tai veronmaksajien pakottamisesta maksamaan ihmisille ei minkään tekemisestä. Kaikissa näissä tapauksissa toimintamallin hyödynsaajat vastaanottavat ”ostovoimaa”. Mutta jokaisessa tapauksessa joku toinen menettää tarkalleen vastaavan määrän. Yhteisön nettotappio on tuotantotappio, koska ihmisiä tuetaan siitä, etteivät he tuota. Koska jokaiselle on vähemmän, koska hyödykettä on vähemmän, reaalipalkkojen ja reaalitulojen täytyy laskea joko rahallisten arvojen alenemisen tai korkeampien elinkustannusten kautta.

Mutta jos maataloustuotteen hintaa pyritään pitämään ylhäällä eikä keinotekoista tuotantorajoitetta aseteta, ylihinnoitellun hyödykkeen myymätön ylijäämä kasaantuu, kunnes tuotteen markkinat lopulta romahtavat suuremmissa määrin kuin jos kontrolliohjelmaa ei olisi koskaan toteutettu. Tai kontrolliohjelman ulkopuoliset tuottajat keinotekoisen hinnannousun kannustamina laajentavat valtavasti omaa tuotantoaan. Näin kävi sekä brittiläiselle kumin että amerikkalaiselle puuvillan rajoittamisohjelmalle. Kummassakin tapauksessa ajaudutaan tuhoisaan ja pitkäaikaiseen hintojen romahdukseen, jollaista ei koskaan saavutettaisi ilman rajoitusohjelmaa. Suunnitelma, jonka vakavana tarkoituksena oli hintojen ja olosuhteiden ”vakiinnuttaminen”, saakin aikaan ylivoimaisesti suuremman *epävakauden* kuin markkinoiden vapaat voimat olisivat koskaan aiheuttaneet.

Luonnollisesti kansainväliset hyödykkeiden rajoitteet, joita *nyt* esitetään, tulevat välttämään kaikki nämä virheet, näin meille kerrotaan. Tällä kertaa kiinnitetään hinnat, jotka ovat ”reilut” eivät ainoastaan tuottajille vaan myös kuluttajille. Tuottavat ja kuluttavat valtiot sopivat siitä, millaiset nämä reilut hinnat ovat, koska kukaan ei ole kohtuuton. Kiinteät hinnat pitävät väistämättä sisällään ”oikeudenmukaiset” kiintiöt ja allokaatiot tuotannolle ja kulutukselle valtioiden kesken, mutta ainoastaan kyynikot tulevat ounastelemaan mitään sopimattomia kansainvälisiä kiistoja aiheesta. Lopuksi, kaikkein suurimpana ihmeenä, tämä ylikansallisten kontrollien ja pakottamisen sodanjälkeinen maailma tulee myös olemaan ”vapaan” kansainvälisen kaupan maailma!

Mitä tarkalleen valtion suunnittelijat tässä yhteydessä tarkoittavat vapaalla kaupalla, jää minulle epäselväksi, mutta voidaan olla varmoja eräistä asioista, joita he eivät tarkoita. He eivät tarkoita tavallisten ihmisten vapautta ostaa ja myydä, antaa ja ottaa lainaksi millä tahansa hinnalla tai korolla he haluavat ja missä tahansa he löytävät sen kaikkein tuottavimmaksi. He eivät tarkoita tavallisen kansalaisen vapautta kasvattaa tiettyä viljalajia haluamallaan tavalla, tulla ja mennä oman tahdon mukaisesti, asettua aloilleen mielensä mukaisesti, ottaa pääomaansa ja muuta omaisuuttaan mukaansa. Epäilen, että he tarkoittavat byrokraattien vapautta päättää näistä asioista hänen puolestaan. Ja he kertovat hänelle, että jos hän kuuliaisesti tottelee byrokraatteja, hänet palkitaan elintason kasvulla. Mutta jos suunnittelijat onnistuvat liittämään kansainvälisen yhteistyön ja lisääntyneen valtion taloudellisen säätelyn ajatukset toisiinsa, tulevaisuuden kansainvälinen kontrolli mitä varmimmin seuraa menneisyyden malleja, jolloin tavallisen ihmisen elintaso laskee samalla kun hänen vapauttansa rajoitetaan.

---

[[1]](/kirjoja/hazlitt/2-osa/16-luku-hyodykkeiden-hintojen-vakauttaminen/#_ftnref1) Suom.huom. englanninkielinen termi “ever-normal granary”.

[< edellinen sivu](/kirjoja/hazlitt/2-osa/15-luku-kuinka-hintajarjestelma-toimii/) | [seuraava sivu >](/kirjoja/hazlitt/2-osa/17-luku-valtiollinen-hintojen-kiinnittaminen)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/hazlitt/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/hazlitt/2-osa/17-luku-valtiollinen-hintojen-kiinnittaminen/ -->
# 17. luku: Valtiollinen hintojen säätely

> Olemme jo nähneet joitain seurauksia valtiollisista pyrkimyksistä, joilla hyödykkeiden hinnat on pyritty sitomaan vapaiden markkinahintojen yläpuolelle. Keskitytäänpä nyt joihinkin valtiollisiin aikeisiin pitää hyödykkeiden hintoja luonnollisten markkinahintojen alapuolella. Jälkimmäistä pyrkimystä ovat aikanamme kokeilleet lähes kaikki valtiot sodan aikana. Tarkoituksena ei ole

Olemme jo nähneet joitain seurauksia valtiollisista pyrkimyksistä, joilla hyödykkeiden hinnat on pyritty sitomaan vapaiden markkinahintojen *yläpuolelle.* Keskitytäänpä nyt joihinkin valtiollisiin aikeisiin pitää hyödykkeiden hintoja luonnollisten markkinahintojen *alapuolella.*

Jälkimmäistä pyrkimystä ovat aikanamme kokeilleet lähes kaikki valtiot sodan aikana. Tarkoituksena ei ole käydä läpi viisautta säännöstellä hintoja sodan aikana. Totalitaarisessa sodassa koko talous on eittämättä valtion hallitsema, ja välttämättä huomioon otettavat monimutkaisuudet ajaisivat keskustelun liian kauaksi tämän kirjan pääteemasta. Mutta sodanaikaista hintasäännöstelyä, oli se sitten viisasta tai ei, on jatkettu lähes kaikissa maissa vähintäänkin pitkiä aikoja sodan loputtua, jolloin alkuperäinen syy säännöstelyn aloittamiselle on kadonnut.

Tarkastellaan aluksi mitä tapahtuu, kun valtio pyrkii pitämään yksittäisen hyödykkeen tai muutamien hyödykkeiden hinnan alle sen, mihin hinnat asettuisivat vapailla kilpailluilla markkinoilla.

Kun valtio pyrkii sanelemaan enimmäishinnat vain muutamille hyödykkeille, se pyrkii yleensä valitsemaan tietyt perushyödykkeet, koska pidetään välttämättömänä, että köyhät pystyvät hankkimaan ne ”järkevin” kustannuksin. Oletetaan, että kyseistä tarkoitusta varten tuotteiksi valitaan leipä, maito ja liha.

Perustelut näiden hyödykkeiden hintojen alhaalla pitämiseksi menevät kutakuinkin seuraavasti: Jos pihviliha (esimerkiksi) jätetään vapaiden markkinoiden armoille, vapaa kilpailu nostaa hinnat ja liha on ainoastaan rikkaiden ulottuvilla. Ihmiset eivät saa pihvilihaa suhteessa tarpeisiinsa, vaan pelkästään suhteessa ostovoimaansa. Jos hinnat pidetään alhaalla, jokainen saa oman osansa.

Ensimmäinen huomioitava asia tässä perustelussa on, että jos se on paikkansa pitävä, valittu toimintamalli on epäjohdonmukainen ja arka. Sillä jos pihvilihan hinta määräytyy tarpeen sijasta ostovoiman perusteella 65 sentiksi puolelta kilolta, ostovoima yhtä lailla, vaikkakin ehkä aavistuksen vähäisemmässä määrin, määrittää lihan menekin silloinkin, kun sen laillinen ”kattohinta” on vaikkapa 50 senttiä puolelta kilolta. ”Ostovoima tarpeen sijaan” -perustelu toimii itse asiassa niin kauan kuin pihvilihasta veloitetaan jotain. Sen kelpaavuus loppuisi ainoastaan silloin, jos pihviliha annettaisiin pois.

Järjestelyt enimmäishintojen katoille alkavat yleensä pyrkimyksistä ”estää elinkustannuksia nousemasta”. Ja siten niiden tukijat tahattomasti olettavat, että aloitushetken markkinahinnassa, josta kontrollit alkavat, on jotain erityisen ”tavanomaista” tai pyhää. Kyseistä aloitushintaa pidetään ”kohtuullisena” ja jokaista hintaa sen yläpuolella ”kohtuuttomana” piittaamatta muutoksista tuotannon tai kysynnän olosuhteissa sen jälkeen, kun aloitushinta on ensi kerran määritetty.

**2.**

Tästä aiheesta keskusteltaessa ei ole syytä olettaa hintakontrollin kiinnittävän hintoja tarkalleen tasolle, johon vapaat markkinat ne asettaisivat. Silloin tilanne olisi sama kuin ilman hintasäännöstelyä. Täytyy olettaa, että yleisön ostovoima on suurempi kuin saatavilla olevien tuotteiden tarjonta ja että valtio pitää hintoja *alemmalla* tasolla kuin mihin vapaat markkinat ne asettaisivat.

Minkään hyödykkeen hintaa ei voida pitää alle sen markkinatason hinnan saamatta lopulta aikaan kahta vaikutusta. Ensimmäinen on kyseisen hyödykkeen kysynnän kasvaminen. Koska hyödyke on halvempi, ihmisiä sekä houkuttaa että heillä on varaa ostaa enemmän sitä. Toinen vaikutus on kyseisen hyödykkeen tarjonnan väheneminen. Koska ihmiset ostavat enemmän, hyödykkeen varastot tyhjenevät kauppiaiden hyllyiltä nopeammin. Mutta lisäksi hyödykkeen tuotanto on tukahdutettu. Voittomarginaaleja on vähennetty tai ne on hävitetty kokonaan. Marginaalituottajat on ajettu pois markkinoilta. Jopa kaikkein tehokkaimpien tuottajien vaaditaan tuottamaan tuotteitaan tappiolla. Näin tapahtui sodan aikana, kun hintahallinnon virasto edellytti teurastamoita teurastamaan ja prosessoimaan lihat vähemmällä kuin karjasta, teurastamisen työvoimasta ja prosessoinnista aiheutui kuluja.

Jos mitään muuta ei tehtäisi, tietyn tuotteen enimmäishinnan määräämisen seurauksena olisi siten pula kyseisestä tuotteesta. Mutta tämä on juuri päinvastaista kuin valtion sääntelijät alun perin halusivat. Sillä ennen muuta juuri enimmäishinnoitteluun valitut hyödykkeet sääntelijät halusivat pitää runsaassa tarjonnassa. Mutta kun he rajoittavat palkkoja ja hyödykkeiden tuottajien voittoja rajoittamatta ylellisyys- tai puoliylellisyystuotteiden valmistajien palkkoja ja voittoja, he tukahduttavat hintasäännösteltyjen välttämättömyystuotteiden tuotannon samaan aikaan kuin he suhteellisesti kannustavat vähemmän olennaisten hyödykkeiden tuotantoa.

Jotkut näistä seurauksista tulevat aikanaan ilmeisiksi sääntelijöille, jotka tuolloin omaksuvat erinäisiä muita keinoja ja rajoitteita seurauksien torjumiseksi. Näihin keinoihin kuuluvat muun muassa säännöstely, hintakontrollit, tuet ja yleinen hintasäännöstely. Tarkastellaan jokaista näistä vuorollaan.

Kun käy ilmeiseksi, että jonkin tuotteen vaje on kehittymässä siksi, että tuotteen hinta on sidottu markkinahintaa alhaisemmaksi, rikkaita kuluttajia syytetään ”enemmän kuin oman osansa” ottamisesta; tai, jos kyseessä on tuotantoon käytettävä raaka-aine, yksittäisiä yrityksiä syytetään sen ”hamstraamisesta”. Valtio ottaa tuolloin käyttöönsä joukon sääntöjä siitä, kenellä on etuoikeus hyödykkeen ostamiseen, tai kenelle ja missä määrin se allokoidaan tai kuinka sitä säännöstellään. Jos säännöstelyjärjestelmä otetaan käyttöön, se tarkoittaa, että jokainen kuluttaja voi saada ainoastaan tietyn enimmäismäärän tuotetta huolimatta siitä, kuinka paljon hän on valmis maksamaan siitä lisää.

Jos säännöstelyjärjestelmä otetaan käyttöön, se tarkoittaa lyhyesti, että valtio omaksuu kahden hinnan järjestelmän tai kahden valuutan järjestelmän, jossa jokaisella kuluttajalla tulee olla tietty määrä kuponkeja tai ”pisteitä” tietyn rahamäärän lisäksi. Toisin sanoen valtio yrittää säännöstelyn kautta tehdä osan työstä, jonka vapaat markkinat olisivat toteuttaneet hintojen avulla. Tarkoitan ainoastaan osan työstä, koska säännöstely ainoastaan rajoittaa kysyntää eikä samalla vahvista tarjontaa, kuten korkeammat hinnat olisivat tehneet.

Valtio saattaa yrittää varmentaa tarjontaa laajentamalla kontrollinsa hyödykkeen tuotannon kustannuksiin. Pitääkseen pihvilihan kuluttajahinnan alhaalla se sitoo esimerkiksi pihvilihan tukkuhinnan, teurastushinnan, elävän karjan hinnan, rehun hinnan ja maataloustyön palkat. Pitääkseen toimitetun maidon hinnan alhaalla se voi yrittää kiinnittää maidon kuljettajien palkat, säiliöiden hinnat, maidon tuottajahinnan ja rehun hinnan. Sitoakseen leivän hinnan se saattaa määrätä leipomoiden palkat, jauhojen hinnat, myllyjen voitot, vehnän hinnan ja niin edelleen.

Samalla kun valtio jatkaa hintojen kiinnittämistä tuotantoketjussa taaksepäin, se laajentaa seurauksia, jotka alun perin ajoivat sen tälle tielle. Olettaen, että sillä on rohkeutta sitoa nämä kustannukset ja se myös pystyy siihen, se vuorostaan luo vajeita erinäisistä osatekijöistä – työstä, rehusta, viljasta tai mistä tahansa – joita tarvitaan osana lopputuotteen valmistusta. Näin valtio ajautuu kontrolleihin yhä laajenevissa kehissä, ja lopputulos vastaa samaa kuin yleinen hintojen säännöstely.

Valtio voi pyrkiä kohtaaman tämän haasteen tukien avulla. Se tunnistaa esimerkiksi, että kun se pitää maidon tai voin hinnan markkinoiden hintaa tai muiden tuotteiden suhteellista vertailuhintaa alempana, seurauksena toimista saattaa olla vaje, koska maidon tai voin tuotannon palkat tai voittomarginaalit ovat alhaisemmat muihin hyödykkeisiin verrattuna. Sen vuoksi valtio pyrkii tasoittamaan tätä maksamalla tukea maidon ja voin tuottajille. Puuttumatta tähän liittyviin hallinnollisiin vaikeuksiin ja olettaen, että tukimäärä on juuri riittävä varmistamaan halutun suhteellisen maidon ja voin tuotannon, on selvää, että vaikka tuki maksetaan tuottajille, kuluttajat ovat todellisia tuettuja. Sillä nettomääräisesti tuottajat eivät saa maidostaan ja voistaan enempää kuin jos heidän olisi sallittu alkujaan veloittaa vapaiden markkinoiden hinta; mutta kuluttajat saavat maitonsa ja voinsa merkittävästi alle vapaiden markkinoiden hinnan. Heitä tuetaan erotuksen suuruuteen eli tuottajille maksetun tuen määrään saakka.

Jollei tuettua hyödykettä myös säännöstellä, ne, joilla on suurin ostovoima, voivat ostaa sitä eniten. Tämä tarkoittaa, että heitä tuetaan enemmän kuin niitä, joilla on vähemmän ostovoimaa. Verotuksesta riippuu, kuka kuluttajia tukee. Mutta kansa veronmaksajan roolissaan tukee itseään kuluttajan roolissaan. Tässä labyrintissä tulee hiukan vaivalloiseksi jäljittää tarkalleen, kuka ketäkin tukee. Unohdetaan, että joku maksaa tuet ja että ei ole löydetty menetelmää, jolla yhteisö saa jotain ilmaiseksi.

**3.**

Hintojen sitominen saattaa usein lyhyen aikaa vaikuttaa onnistuneelta. Se saattaa näyttää toimivan hetken hyvin, erityisesti sodan aikana, kun tukena ovat isänmaallisuus ja kriisitietoisuus. Mutta mitä kauemmin se on voimassa, sitä suuremmaksi vaikeudet kasvavat. Kun hintoja pidetään keinotekoisesti alhaalla valtion voimankäytön avulla, kysyntä ylittää tarjonnan *pitkäaikaisesti*. Olemme nähneet, että jos valtio pyrkii ehkäisemään hyödykkeen vajetta alentamalla myös työn, raaka-aineiden ja muiden tuotannon kustannuksiin kuuluvien osatekijöiden hintoja, se luo puolestaan vajeen näistä osatekijöistä. Mutta valtio, valitessaan tämä tien, ei ainoastaan huomaa välttämättömäksi laajentaa hintakontrolleja yhä kauemmaksi alaspäin tai ”pystysuorasti”; se tulee huomaamaan yhtä tärkeäksi laajentaa hintakontrolleja ”vaakasuorasti”. Jos yhtä hyödykettä säännöstellään ja yleisö ei saa sitä riittävästi vaikka sillä on vielä ylimääräistä ostovoimaa, se siirtyy johonkin korvikkeeseen. Toisin sanoen jokaisen niukkenevan hyödykkeen säännöstely asettaa yhä enemmän painetta jäljelle jääneitä sääntelemättömiä hyödykkeitä kohtaan. Jos oletetaan, että valtio on menestyksekäs pyrkimyksissään ehkäistä pimeitä markkinoita (tai pystyy vähintäänkin estämään niiden kehittymisen mitätöimään lailliset hinnat), jatkuvat hintojen kontrollit ajavat sen yhä uusien tuotteiden säännöstelyyn. Tämä säännöstely ei voi pysähtyä kuluttajiin. Sodassa se ei päättynyt kuluttajiin. Itse asiassa sitä sovellettiin ensiksi raaka-aineiden allokointiin tuottajille.

Luonnollisen seurauksen kaikenkattavasta ja läpikäyvästä hintakontrollista, joka pyrkii ylläpitämään tiettyä historiallista hintatasoa, täytyy lopulta olla täydellisesti kontrolloitu talous. Palkkoja jouduttaisiin pitämään yhtä jäykästi alhaalla kuin hintoja. Työtä täytyisi säännöstellä yhtä säälimättömästi kuin raaka-aineita. Lopputuloksena olisi, että valtio ei pelkästään kertoisi jokaiselle kuluttajalle tarkalleen, kuinka paljon jokaista tuotetta hän saisi; se kertoisi jokaiselle valmistajalle tarkalleen, minkä määrän jokaista raaka-ainetta ja työvoimaa hän saisi. Kilpailevia työmarkkinoita ei sallittaisi sen enempää kuin kilpailua raaka-aineista. Tuloksena olisi jähmettynyt totalitaarinen talous, jossa jokainen työntekijä ja yritys olisivat valtion armoilla, ja kaikkien tuntemiemme perinteisten vapauden arvojen lopullinen hylkääminen. Kuten Alexander Hamilton mainitsi *Federalist papers* -teoksessaan muutama vuosisata sitten: ”Valta henkilön toimeentulosta vastaa valtaa hänen tahdostaan.”

**4.**

Nämä ovat seurauksia siitä, mitä voidaan kutsua ”täydelliseksi”, pitkään jatkuneeksi ja ”ei-poliittiseksi” hintasäännöstelyksi. Kuten maassa toisensa jälkeen, erityisesti Euroopassa toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen niin seikkaperäisesti tuli todistetuksi, eräät byrokraattien eriskummallisimmista virheistä lievenivät pimeiden markkinoiden ansioista. Monissa Euroopan maissa kansa sai riittävästi syödäkseen ainoastaan hyödyntämällä pimeitä markkinoita. Joissakin maissa pimeät markkinat jatkoivat kasvamistaan laillisten säännösteltyjen markkinoiden kustannuksella kunnes niistä käytännössä tuli *oikeat* markkinat. Pitämällä virallisesti yllä hintakattoja valtaapitävät poliitikot kuitenkin yrittivät osoittaa, että heidän sydämensä, jolleivät heidän toimeenpanojoukkonsa, olivat oikeassa paikassa.

Vaikka pimeät markkinat lopulta korvasivat lailliset hintakatolliset markkinat, ei pidä olettaa, että mitään vahinkoa ei tapahtunut. Vahingot olivat sekä taloudellisia että moraalisia. Siirtymäaikana suurten vanhojen yritysten, joilla on raskaita pääomainvestointeja ja joille hyvän julkisen maineen säilyminen on tärkeätä, on pakko rajoittaa tai lopettaa tuotantoaan. Niiden paikan ottavat hämäräperäiset yritykset, joilla on vähän pääomaa ja kokemusta tuotannosta. Nämä uudet yritykset ovat tehottomia verrattuna niihin, jotka ne korvasivat; ne tuottavat heikkolaatuisempia ja vilpillisiä tuotteita paljon korkeammilla tuotantokustannuksilla kuin vanhemmat yritykset olisivat vaatineet aikaisempien tuotteidensa tuotannon jatkamiseksi. Epärehellisyydelle asetetaan palkinto. Uudet yritykset ovat olemassaolonsa tai kasvunsa velkaa tosiasialle, että ne ovat valmiita rikkomaan lakia; niiden asiakkaat yhtyvät salaliittoon; ja luonnollisena seurauksena turmelus leviää kaikkiin liike-elämän toimiin.

Lisäksi on harvinaista, että hintoja säätelevät viranomaiset osoittavat todellisia pyrkimyksiä ainoastaan ylläpitää toimiensa alussa vallinnutta hintatasoa. He julistavat, että heidän tarkoituksenaan on ”ylläpitää nykyistä tilannetta”. Pian he kuitenkin aloittavat ”epäoikeudenmukaisuuksien” tai ”yhteiskunnallisten vääryyksien” korjaamisen varjolla hintasäätelynsä, joka antaa eniten poliittisesti vahvoilla oleville ryhmille ja vähiten muille.

Koska poliittista valtaa mitataan nykyään yleisimmin äänien määrällä, ryhmiä, joita viranomaiset useimmin pyrkivät suosimaan, ovat työläiset ja viljelijät. Aluksi väitetään, että palkat ja elinkustannukset eivät ole kytköksissä; että palkkoja voidaan helposti nostaa ilman hintojen nostamisia. Pian käy ilmeiseksi, että palkkoja voidaan nostaa ainoastaan tuottojen kustannuksella. Silloin virkamiehet alkavat perustella, että tuotot olivat jo muutoinkin liian korkealla ja että palkkojen nostaminen ja hintojen kiinnipitäminen sallivat yhä ”reilut tuotot”. Koska ei ole olemassa mitään yhdenmukaista *tuottotasoa* kannattavuuden vaihdellessa yrityskohtaisesti, tämä toimintamalli hävittää vähiten kannattavat yritykset kokonaan ja tukahduttaa tai lopettaa tiettyjen tuotteiden valmistuksen. Tämä tarkoittaa työttömyyttä, supistumista tuotannossa ja laskua elintasossa.

**5.**

Mihin enimmäishinta-ajattelu perustuu, mitä sen taustalla on? Ensinnäkin sieltä löytyy virhekäsitys siitä, mikä on saanut hinnat nousemaan. Todellinen syy on joko hyödykkeiden niukkuus *tai* rahan ylitarjonta. Oikeudellinen hintojen säätely ei pysty parantamaan kumpaakaan. Itse asiassa, kuten juuri on tullut nähtyä, se ainoastaan voimistaa pulaa hyödykkeistä. Myöhemmässä luvussa palataan siihen, mitä rahan ylitarjonnalle voidaan tehdä. Mutta eräs enimmäishintojen määrittelyyn ajavista virheistä on juuri tämän kirjan pääteema. Aivan kuten loputtomat suunnitelmat valittujen hyödykkeiden hintojen nostamiseksi ovat seurausta ajatella ainoastaan asiaan välittömästi liittyvien tuottajien etuja ja unohtaa kuluttajien etu, samoin suunnitelmat hintojen pitämiseksi alhaalla laillisella määräyksellä ovat seurausta ajattelusta pitää huolta ihmisistä ainoastaan kuluttajina ja heidän etujensa unohtamista tuottajina. Ja poliittinen tuki tällaisille toimintamalleille kumpuaa vastaavasta sekaannuksesta julkisessa mielipiteessä. Ihmiset eivät halua maksaa lisää maidosta, voista, kengistä, huonekaluista, vuokrasta, teatterilipuista tai timanteista. Milloin tahansa joidenkin näiden hinta nousee edeltävää tasoansa korkeammalle, kuluttaja närkästyy ja kokee tulleensa huijatuksi.

Ainoa poikkeus on tuote, jota hän valmistaa itse: sen kohdalla hän ymmärtää ja arvostaa perustetta korotukselle. Mutta hän on aina taipuvainen pitämään omaa liiketoimintaansa jollain tavalla poikkeuksena. ”Oma liiketoimintani”, hän sanoo, ”on omintakeista, ja yleisö ei sitä ymmärrä. Työvoimakustannukset ovat nousseet; raaka-aineiden hinnat ovat nousseet; tätä tai tuota raaka-ainetta ei enää tuoda maahan ja se joudutaan tuottamaan itse korkeammin kustannuksin. Lisäksi tuotteen kysyntä on kasvanut ja yrityksillä tulisi olla vapaus veloittaa tarvittavat hinnat kannustamaan liiketoiminnan laajentamiseen kysyntään vastaamiseksi.” Ja niin edelleen. Kuluttajana jokainen ostaa satoja eri tuotteita; tuottajana hän valmistaa yleensä vain yhtä. Hän voi nähdä epäoikeudenmukaisuuden *sen* hintojen alhaalla pitämisessä. Ja kuten jokainen valmistaja haluaa korkeamman hinnan tuotteestaan, samoin jokainen työntekijä haluaa korkeamman palkkion tai palkan. Jokainen voi nähdä tuottajana, että hintojen kontrollointi rajoittaa hänen alansa tuotantoa. Mutta lähes kaikki kieltäytyvät yleistämästä tätä havaintoa, sillä se tarkoittaa, että hän joutuisi maksamaan enemmän *muiden* tuotteista.

Lyhyesti: jokaisella meistä on monia taloudellisia olemuspuolia. Jokainen meistä on tuottaja, veronmaksaja ja kuluttaja. Toimintamalli, jota kannatetaan, riippuu siitä, missä roolissa henkilö kyseisenä hetkenä on. Toisinaan hän on tohtori Jekyll ja toisinaan herra Hyde. Tuottajana hän haluaa inflaatiota (ajatellen pääasiassa omia palveluitaan tai tuotettaan); kuluttajana hän haluaa hintakattoja (ajatellen pääasiassa, mitä joutuu maksamaan muiden tuotteista); kuluttajana hän saattaa kannattaa tukia tai myöntyä niihin; veronmaksajana hän paheksuu niiden maksamista. Jokainen ajattelee pystyvänsä hallitsemaan poliittisia voimia siten, että hän voi hyötyä tuesta enemmän kuin hän häviää veroissa tai hyötyä tuotteensa hinnankorotuksesta (kun hänen raaka-aineidensa kustannuksia pidetään laillisesti alhaalla) ja samaan aikaan hyötyä kuluttajana hintasäännöstelystä. Mutta ylivoimainen enemmistö pettää itseään. Ei riitä, että tästä poliittisesta hintojen manipulaatiosta täytyy seurata vähintäänkin yhtä paljon tappioita kuin hyötyjä, vaan tappioita täytyy olla paljon enemmän kuin hyötyjä, koska hintojen kiinnittäminen nujertaa ja häiritsee työllisyyttä ja tuotantoa.

[< edellinen sivu](/kirjoja/hazlitt/2-osa/16-luku-hyodykkeiden-hintojen-vakauttaminen/) | [seuraava sivu >](/kirjoja/hazlitt/2-osa/18-luku-vahimmaispalkkalait/)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/hazlitt/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/hazlitt/2-osa/18-luku-vahimmaispalkkalait/ -->
# 18. luku: Vähimmäispalkkalait

> Olemme jo nähneet joitakin vahingollisia vaikutuksia valtion mielivaltaisista pyrkimyksistä nostaa suosittujen tuotteiden hintoja. Samankaltaiset vahingolliset seuraukset on pyrkimyksillä nostaa palkkoja vähimmäispalkkalakien avulla. Tämän ei pitäisi yllättää, sillä palkka on tosiasiallisesti hinta. On valitettavaa taloudellisen ajattelun selkeyden kannalta, että hinta työpalveluista

Olemme jo nähneet joitakin vahingollisia vaikutuksia valtion mielivaltaisista pyrkimyksistä nostaa suosittujen tuotteiden hintoja. Samankaltaiset vahingolliset seuraukset on pyrkimyksillä nostaa palkkoja vähimmäispalkkalakien avulla. Tämän ei pitäisi yllättää, sillä palkka on tosiasiallisesti hinta. On valitettavaa taloudellisen ajattelun selkeyden kannalta, että hinta työpalveluista on saanut täysin erilaisen nimen kuin muut hinnat. Tämä on estänyt suurinta osaa ihmisistä tunnistamasta, että molempia ohjaavat samat periaatteet.

Ajattelusta on tullut niin tunteellista ja poliittisesti värittynyttä palkka-asioissa, että suurimmassa osassa keskusteluista yksinkertaisimmatkin periaatteet sivuutetaan. Vähimmäispalkkalakeja kannatetaan sokeasti ja vastustajia kritisoidaan epäröimättä, vaikka samat ihmiset ovat ensimmäisten joukossa kieltämässä, että vaurautta voidaan luoda keinotekoisesti hintoja vahvistamalla, tai osoittamassa, että vähimmäishintalait ovat erittäin vahingollisia juuri niille toimialoille, joita niiden on kaavailtu auttavan.

Kuitenkin tulisi olla selvää, että vähimmäispalkkalaki on parhaimmillaankin rajoittunut väline taistelussa alhaisten palkkojen pahuutta vastaan ja että tällaisella lailla mahdollisesti saavutettu hyvä voi ylittää mahdolliset vahingot ainoastaan suhteellisesti sen päämäärien ollessa vaatimattomat. Mitä kunnianhimoisempi tällainen laki on, mitä suuremman määrän työntekijöitä se pyrkii kattamaan ja mitä enemmän se pyrkii nostamaan palkkoja, sitä todennäköisemmin sen vahingolliset vaikutukset ylittävät sen hyvät vaikutukset.

Kun hyväksytään esimerkiksi laki, että kenellekään ei saa maksaa vähempää kuin 30 dollaria 40 tunnin työviikosta, tapahtuu ensimmäiseksi, ettei ketään sellaista työllistetä, joka ei ole työnantajalle 30 dollarin arvoinen viikossa. Ei ole mahdollista tehdä henkilön työpanoksesta tietyn arvoista tekemällä laittomaksi tarjota hänelle mitään vähempää. Häneltä ainoastaan riistetään oikeus ansaita määrä, jonka hänen kykynsä ja olosuhteensa sallisivat hänen ansaita. Samaan aikaan riistetään yhteisöltä jopa ne vaatimattomat palvelut, joita hän on kykenevä suorittamaan. Lyhyesti: alhaista palkkaa korvataan työttömyydellä. Luodaan vahinkoa ympäriinsä ilman vastaavaa korvaavuutta.

Ainoa poikkeus tähän tapahtuu silloin, kun ryhmä työntekijöitä saa todellista markkina-arvoansa alhaisempaa palkkaa. Tätä tapahtuu yleensä ainoastaan erikoisolosuhteissa tai paikoissa, joissa kilpailu ei ole vapaata tai se ei ole riittävää. Lähes kaikki nämä erikoistapauksetkin voitaisiin hoitaa yhtä tehokkaasti, joustavammin ja paljon vähäisemmin vahingoin ammattiliittojen avulla.

Saatetaan ajatella, että jos laki pakottaa tiettyä toimialaa maksamaan korkeampaa palkkaa, kyseinen toimiala voi sitten veloittaa korkeampaa hintaa tuotteistaan, joten korkeampien palkkojen rasite ainoastaan siirretään kuluttajille. Tällaisia siirtoja ei kuitenkaan ole helppo tehdä, eikä keinotekoisen palkkojen nostattamisien seurauksia myöskään ole helppo välttää. Korkeampi hinta ei ehkä ole mahdollinen, vaan ainoastaan ajaisi kuluttajat korvaavien tuotteiden pariin. Tai jos kuluttajat jatkavat tuotteen ostamista palkkoja nostaneelta toimialalta, korkeammat hinnat saavat heidät ostamaan tuotetta vähemmän. Vaikka jotkut toimialan työntekijät hyötyvät korkeammista palkoista, toiset taas joutuvat kokonaan työttömiksi. Toisaalta jos tuotteen hintaa ei nosteta, toimialan marginaaliset tuottajat ajetaan pois liiketoiminnasta; joten vähentynyt tuotanto ja seuraava työttömyys vain saadaan aikaan toisella tavalla.

Kun tällaiset vaikutukset tuodaan esiin, ryhmä ihmisiä vastaa: ”Hyvä niin. Jos pitää paikkansa, että toimiala X ei voi toimia ilman nälkäpalkkojen maksamista, silloin on aivan yhtä hyvä, jos vähimmäispalkkalaki lopettaa sen kokonaan.” Mutta tämä rohkea julistus ylenkatsoo tosiasioita. Se ensinnäkin sivuuttaa, että kuluttajat kärsivät tuotteen loppumisesta. Toiseksi se unohtaa, että se ainoastaan tuomitsee toimialalla työskentelevät ihmiset työttömyyteen. Ja viimeiseksi se sivuuttaa, että vaikka palkat olivat huonoja toimialalla X, ne olivat kaikkein parasta muihin vaihtoehtoin nähden, jotka olivat avoinna kyseisen toimialan työntekijöille; muussa tapauksessa työntekijät olisivat menneet muualle. Siten jos toimiala X lopetetaan vähimmäispalkkalailla, silloin aiemmin toimialalla työllistyneet työntekijät pakotetaan muihin vaihtoehtoihin, jotka vaikuttivat heille alkujaankin vähemmän houkuttelevilta. Heidän kilpailunsa työpaikoista tulee ajamaan tarjottuja palkkoja alas näissä vaihtoehtoisissa työpaikoissa. Ei ole mahdollista välttyä johtopäätökseltä, että vähimmäispalkka tulee lisäämään työttömyyttä.

**2.**

Lisäksi vähimmäispalkkalain aiheuttamasta työttömyydestä huolehtimaan suunniteltu tukiohjelma nostaa esiin melkoisen ongelman. Oletetaan, että vähimmäispalkka on 75 senttiä tunnilta. Lailla on kielletty ketään tekemästä 40-tuntista työviikkoa vähemmällä kuin 30 dollarilla. Oletetaan edelleen, että tuki tarjoaa ainoastaan 18 dollaria viikossa. Tämä tarkoittaa, että henkilöä on kielletty olemasta työllistetty hyödyllisesti vaikkapa 25 dollarilla per viikko, jotta häntä voidaan tukea joutilaisuudesta 18 dollarilla viikolta. Yhteiskunnalta on riistetty hänen palveluidensa arvo. Henkilöltä on riistetty hänen itsenäisyytensä ja itsekunnioituksensa, jotka kumpuavat omavaraisuudesta jopa alhaisella palkkatasolla. Hänet on estetty suorittamasta haluttua työtä samaan aikaan kun on alennettu sitä, minkä hän olisi saanut omilla ansioillaan.

Nämä ovat seurauksia niin kauan kuin tukimaksut ovat sentinkin vähemmän kuin 30 dollaria. Kuitenkin mitä korkeammaksi tukimaksu asetetaan, sitä pahemmaksi tilanne muuttuu muissa suhteissa. Jos tukea tarjotaan 30 dollaria, tällöin monille henkilöille tarjotaan yhtä paljon työn tekemättömyydestä kuin työn tekemisestä. Oli tarjottu summa mikä tahansa, silti luodaan tilanne, jossa jokainen työskentelee ainoastaan palkan ja tukisumman *erosta*. Jos tuki on esimerkiksi 30 dollaria viikossa, dollarin tuntipalkan tai 40 dollarin viikkopalkan tarjoaminen merkitsee työntekijöille tosiasiasiallisesti sitä, että heitä pyydetään työskentelemään ainoastaan 10 dollarilla per viikko – sillä loput he voivat saada tekemättä mitään.

Voidaan ajatella, että näiltä seurauksilta voidaan välttyä tarjoamalla ”työtukea” ”kotituen” sijaan, mutta tällä muutetaan ainoastaan vaikutusten luonnetta. ”Työtuki” tarkoittaa, että tuen saajille maksetaan enemmän kuin avoimet markkinat maksaisivat heille heidän ponnisteluistaan. Näin (usein kyseenalaisesti tuottavassa työssä) ainoastaan osa heidän tukipalkastaan on osoitettu heidän ponnisteluihinsa, lopun ollessa verhottua työttömyyskorvausta.

Saattaisi olla parempi kaikkinensa, jos valtio alkujansa olisi suoraan tukenut heidän palkkojaan yksityisessä työssä, jota he jo suorittivat. Tätä näkökohtaa ei ole tarvetta käydä läpi tarkemmin, koska sen myötä siirryttäisiin ongelmiin, jotka eivät heti vaikuta asiaan. Mutta tuen ongelmat ja seuraukset tulee pitää mielessä, kun harkitaan vähimmäispalkkalain soveltamista tai korotuksia nykyisiin vähimmäismääriin.

**3.**

Tämän kaiken tarkoituksena ei ole osoittaa, ettei ole keinoa nostaa palkkoja. Ainoa tarkoitus on tuoda esiin, että ilmeisen helppo tapa nostaa niitä valtion käskyllä on väärä ja kaikkein huonoin tapa.

Tämä saattaa olla yhtä hyvä hetki kuin mikä tahansa muu mainita, että se mikä erottaa monet uudistajat niistä, jotka eivät voi hyväksyä heidän ehdotuksiaan, ei ole heidän suurempi hyväntekeväisyytensä, vaan heidän suurempi kärsimättömyytensä. Kysymyksenä ei ole, halutaanko kaikkien tulevan toimeen mahdollisimman hyvin. Hyväntahtoisten ihmisten kesken tällaista päämäärää voidaan pitää itsestäänselvyytenä. Todellinen kysymys koskee soveliasta tapaa sen saavuttamiseksi. Ja pyrkimyksessä vastata tähän ei tule koskaan päästää silmistä muutamaa ilmeistä totuutta. Vaurautta ei ole mahdollista jakaa enempää kuin sitä on luotu. Pitkällä aikavälillä ei ole mahdollista maksaa työstä kokonaisuutena enemmän kuin se tuottaa.

Siten paras tapa nostaa palkkoja on nostaa työn tuottavuutta. Tämä voidaan tehdä monilla tavoilla: lisäyksellä pääoman kertymiseen – tarkoittaen lisäystä laitteisiin, joilla työntekijöitä avustetaan; uusilla keksinnöillä ja parannuksilla; tehokkaammalla johdolla työnantajien puolelta; suuremmalla ahkeruudella ja tehokkuudella työntekijöiden puolelta; paremmalla opetuksella ja koulutuksella. Mitä enemmän yksittäinen työntekijä tuottaa, sitä enemmän hän lisää koko yhteisön vaurautta. Mitä enemmän hän tuottaa, sitä enemmän hänen palveluillaan on arvoa kuluttajalle, ja siten työnantajalle. Ja mitä arvokkaampi hän on työnantajalle, sitä enemmän hänelle maksetaan. Reaalipalkat syntyvät tuotannosta, eivät valtion määräyksistä.

[< edellinen sivu](/kirjoja/hazlitt/2-osa/17-luku-valtiollinen-hintojen-kiinnittaminen/) | [seuraava sivu >](/kirjoja/hazlitt/2-osa/19-luku-nostavatko-ammattiliitot-todella-palkkoja)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/hazlitt/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/hazlitt/2-osa/19-luku-nostavatko-ammattiliitot-todella-palkkoja/ -->
# 19. luku: Nostavatko ammattiliitot todella palkkoja?

> Ammattiliittojen valtaa nostaa palkkoja pitkällä aikavälillä ja koko työtä tekevälle väestölle on liioiteltu valtavasti. Tämä liioittelu on pääosin seurausta kyvyttömyydestä tunnistaa, että palkat perustaltaan määrittyvät työn tuottavuudesta. Tästä syystä esimerkiksi palkat Yhdysvalloissa olivat olennaisesti korkeammat kuin Englannissa ja Saksassa kaikki

Ammattiliittojen valtaa nostaa palkkoja pitkällä aikavälillä ja koko työtä tekevälle väestölle on liioiteltu valtavasti. Tämä liioittelu on pääosin seurausta kyvyttömyydestä tunnistaa, että palkat perustaltaan määrittyvät työn tuottavuudesta. Tästä syystä esimerkiksi palkat Yhdysvalloissa olivat olennaisesti korkeammat kuin Englannissa ja Saksassa kaikki ne vuosikymmenet, kun ”ay-liiketoiminta” kahdessa jälkimmäisessä maassa oli paljon edistyneempää.

Huolimatta ylivoimaisesta todistusaineistoista, että työn tuottavuus on perustava palkkojen määrittäjä, johtopäätöksen unohtavat yleensä ay-liikejohtajat ja suuri joukko taloudesta kirjoittavia, jotka havittelevat mainetta ”edistyksellisinä” heitä matkimalla. Mutta johtopäätös ei nojaa oletukseen, kuten he luulevat, että työnantajat olisivat yleisesti mukavia ja anteliaita henkilöitä innokkaasti toimimassa oikein. Se nojaa hyvin erilaiseen oletukseen, että yksittäinen työnantaja on innokas lisäämään maksimaalisesti omia voittojaan. Jos ihmiset ovat valmiita työskentelemään alhaisemmalla hinnalla kuin heidän arvonsa todella hänelle on, miksei hän saisi täysin hyödyntää sitä? Miksei hän mieluummin tienaisi dollarin viikossa työmiehellä kuin näkisi jonkun toisen työnantajan tienaavan kaksi dollaria hänen avullaan? Niin kauan kuin tilanne on tällainen, työnantajalla on taipumus nostaa tarjoustaan työntekijöille koko heidän taloudelliseen arvoonsa asti.

En tarkoita, etteikö liitoilla voi olla hyödyllistä tai oikeutettua tehtävää. Niiden palvelema päätehtävä on varmistaa, että kaikki niiden jäsenet saavat palveluistaan todellisen markkina-arvon.

Sillä työntekijöiden kilpailu työpaikoista ja työnantajien työntekijöistä ei toimi täydellisesti. Yksittäiset työntekijät tai yksittäiset työnantajat eivät ole taipuvaisia olemaan täysin tietoisia työmarkkinoiden olosuhteista. Ilman liiton apua tai tietämystä ”liiton taksoista” yksittäinen työntekijä ei ehkä tiedä omien palveluidensa todellista markkina-arvoa työnantajalle. Ja yksilönä hän on paljon heikommassa neuvotteluasemassa. Arviovirheet ovat hänelle paljon kalliimpia kuin työnantajalle. Jos työnantaja erehdyksessä jättää palkkaamatta henkilön, josta se olisi hyötynyt, työnantaja menettää ainoastaan nettotuotot, jotka yritys olisi tehnyt työllistämällä henkilön, ja työnantaja saattaa työllistää satoja tai tuhansia ihmisiä. Mutta jos työntekijä erehdyksessä kieltäytyy työpaikasta uskomuksessa, että hän voi helposti saada toisen paremmin palkatun työn, virhe voi maksaa hänelle kalliisti. Kyseessä on koko hänen toimeentulonsa. Hän ei ainoastaan saata epäonnistua löytämään pikaisesti uutta parempaa työtarjousta, hän saattaa epäonnistua löytämään pitkään aikaan toista työtä, joka tarjoaa lähellekään saman verran. Ja hänen haasteenaan saattaa olla aika, koska hänen ja hänen perheensä täytyy syödä. Houkutuksena saattaa olla palkka, jonka työntekijä tietää olevan alle hänen ”todellisen arvonsa”, koska valinta kuitenkin turvaisi toimeentulon. Erehdyksiin liittyviä riskejä on omiaan tasapainottamaan neuvotteluvoima, joka saadaan, kun työntekijät neuvottelevat työnantajansa kanssa ryhmänä ja asettavat työtehtäville tietyn ”vakiopalkan”.

Mutta liitoille on helppoa, kuten kokemus on osoittanut, erityisesti yksipuolisten ja vain työnantajia velvoittavien työlainsäädäntöjen avulla ylittää todelliset tehtävänsä, toimia vastuuttomasti ja omaksua lyhytnäköisiä ja yhteiskunnanvastaisia toimintamalleja. Ne tekevät näin esimerkiksi pyrkiessään kiinnittämään jäsentensä palkat tasolle, joka on yli niiden todellisen markkina-arvon. Tällainen pyrkimys saa aina aikaan työttömyyttä. Järjestely voidaan saada sitovaksi tosiasiassa ainoastaan jonkinlaisella uhkailulla tai pakottamisella.

Eräs keinoista koostuu liiton jäsenyyden rajoittamisesta jollain muulla perusteella kuin osoitetulla kyvykkyydellä tai taidoilla. Tämä rajoitus voi ilmetä monissa muodoissa: se saattaa koostua uusilta työntekijöiltä veloitettavina ylenpalttisina aloitusmaksuina; mielivaltaisina jäsenvaatimuksina; avoimena tai peiteltynä syrjintänä uskonnon, rodun tai sukupuolen perusteella; jonain ehdottomana rajana jäsenten määrälle tai ei-jäsenten ja jopa muissa osavaltioissa tai kaupungeissa toimivien tytärjärjestöjen poissulkemisena tarvittaessa pakkokeinoin.

Kaikkein ilmeisin tapaus, jossa uhkailua ja voimaa käytetään tietyn liiton palkkojen asettamiseksi tai pitämiseksi jäsenten palvelujen todellista markkina-arvoa korkeammalla, on lakko. Rauhanomainen lakko on mahdollinen. Siinä määrin kuin se pysyy rauhanomaisena, se on oikeutettu työväline, vaikkakin sitä tulisi käyttää harvoin ja viimeisenä keinona. Jos työnantajan työntekijät kokonaisuutena vetäytyvät työnteostaan, he saattavat saada itsepäisen työnantajansa, joka on alipalkannut heidät, järkiinsä. Työnantaja saattaa huomata, että hän ei pysty korvaamaan työntekijöitään yhtä hyvillä, jotka ovat valmiit hyväksymään edellisten nyt torjumat palkat. Mutta sillä hetkellä, kun työntekijät käyttävät uhkailua tai väkivaltaa vahvistaakseen vaateitaan – heti kun he käyttävät lakkovahteja estääkseen ketään vanhoista työntekijöistä jatkamasta töitään tai estävät työnantajaa palkkaamasta uusia pysyviä työntekijöitä heitä korvaamaan – heidän asiastaan tulee kyseenalainen. Sillä lakkovahteja käytetään todellisuudessa muita työntekijöitä eikä suinkaan pääasiallisesti työnantajaa vastaan. Nämä muut työntekijät ovat valmiit ottamaan vanhojen työntekijöiden vapauttamat työpaikat palkoilla, jotka vanhat työntekijät nyt hylkäävät. Tämä tosiseikka osoittaa, että muut avoimet vaihtoehdot uusille työntekijöille eivät ole yhtä hyviä kuin ne, jotka vanhat työntekijät ovat torjuneet. Siten jos vanhat työntekijät onnistuvat voimakeinoin estämään uusia työntekijöitä korvaamasta heitä, he estävät näitä uusia työntekijöitä valitsemasta heille parasta avoinna olevaa vaihtoehtoa ja pakottavat heidät johonkin huonompaan. Lakkolaiset siten vaativat muilta työntekijöiltä erityisasemaa ja käyttävät voimakeinoja ylläpitääkseen tätä erityisasemaa.

Jos yllä oleva analyysi pitää paikkansa, silmitön viha ”lakkorikkureita” kohtaan ei ole oikeutettua. Jos rikkurit koostuvat pelkästään ammattikonnista, jotka puolestaan uhkailevat väkivallalla tai jotka tosiasiallisesti eivät pysty tekemään työtä tai jos heille maksetaan tilapäisesti korkeampaa palkkaa ainoastaan tarkoituksessa teeskennellä toiminnan jatkumista kunnes vanhat työntekijät ovat pelästyneet takaisin työhön vanhoilla palkoillaan, viha saattaa olla oikeutettua. Mutta jos he ovat tosiasiallisesti pelkästään miehiä ja naisia, jotka etsivät pysyvää työpaikkaa ja ovat valmiit ottamaan ne vastaan vanhoilla palkkatasoilla, silloin he ovat työntekijöitä, jotka sysätään näitä huonompiin työpaikkoihin, jotta lakkoilevat työntekijät voivat nauttia paremmista. Ja tätä vanhojen työntekijöiden ylivoimaista asemaa voidaan pitää yllä tosiasiallisesti ainoastaan jatkuvalla väkivallan uhalla.

**2.**

 Tunteellinen taloustiede on synnyttänyt teorioita, joita tyyni tarkastelu ei voi oikeuttaa. Eräs näistä on ajatus, että työ on *yleisesti* ”alipalkattua”. Tämä olisi vastaava kuin käsitys, että vapaiden markkinoiden hinnat yleisesti ovat pysyvästi liian alhaiset. Toinen eriskummallinen, mutta itsepintainen käsitys on, että kansakunnan työntekijöiden edut ovat yhtäläiset toistensa kanssa ja että yhden liiton palkankorotus jollain epäselvällä tavalla auttaa kaikkia muita työntekijöitä. Sen lisäksi, että tämä ei pidä paikkaansa, totuus on, että jos tietty liitto pystyy voimakeinoin pakottamaan jäsenilleen merkittävästi todellista markkina-arvoa korkeamman palkkatason näiden palveluista, tämä vahingoittaa kaikkia muita työntekijöitä, kuten se vahingoittaa muita yhteiskunnan jäseniä.

Jotta tämä tulee esiin selvemmin, tarkastellaan yhteisöä, jossa tosiseikkoja on merkittävästi yksinkertaistettu matemaattisesti. Oletetaan yhteisön koostuvan vain puolesta tusinaa työntekijöiden ryhmiä ja että nämä ryhmät olivat alkujaan tasavertaiset toisiinsa nähden kokonaispalkoissaan ja tuotteidensa markkina-arvoissa.

Sanotaan, että nämä kuusi työntekijöiden ryhmää koostuvat (1) maataloustyöntekijöistä, (2) kaupan työntekijöistä, (3) vaatetusalan työntekijöistä, (4) kaivostyöläisistä, (5) rakennustyöntekijöistä ja (6) rautateiden työntekijöistä. Heidän palkkatasonsa, määritettynä ilman mitään pakottamista, eivät välttämättä ole yhdenmukaiset; mutta määritetään niille jokaiselle kuitenkin alkuperäinen indeksinumero 100 perustaksi. Oletetaan nyt, että jokainen ryhmä muodostaa kansallisen liiton ja pystyy saattamaan voimaan vaatimuksensa ei pelkästään suhteessa taloudelliseen tuottavuuteensa vaan myös suhteessa poliittiseen valtaansa ja strategiseen asemaansa. Oletetaan lopputuloksena olevan, että maataloustyöntekijät eivät pysty nostamaan lainkaan palkkojaan, kaupan työntekijät pystyvät saamaan 10 prosentin korotuksen, vaatetusalan työntekijät 20 prosenttia, kaivostyöläiset 30 prosenttia, rakennustyöntekijät 40 prosenttia ja rautatieläiset 50 prosenttia.

Tehdyillä oletuksilla tämä tarkoittaa, että *keskimääräinen* palkkojen korotus on ollut 25 prosenttia. Oletetaan vielä matemaattisen yksinkertaisuuden vuoksi, että jokaisen ryhmän työntekijöiden tuottaman tuotteen hinta nousee samalla prosenttimäärällä kuin kyseisen ryhmän palkat. (Useista syistä, mukaan luettuna tosiasia, että työvoimakustannukset eivät edusta kaikkia kustannuksia, hinnat eivät nouse näin – eivät varmastikaan millään lyhyellä aikavälillä. Mutta joka tapauksessa luvut palvelevat havainnollistamaan kuvattua perusperiaatetta.)

Nyt tilanne on siis sellainen, jossa elinkustannukset ovat nousseet keskimäärin 25 prosenttia. Maataloustyöntekijöiden tilanne on merkittävästi huonompi suhteessa siihen, mitä he voivat ostaa, vaikka heillä ei ole ollut rahapalkan alennusta. Kaupan työntekijät, vaikka he saivat 10 prosentin rahapalkan korotuksen, ovat huonommassa asemassa kuin ennen korotuksia. Jopa vaatetusalan työntekijät 20 prosentin rahapalkan korotuksellaan ovat epäedullisessa asemassa verrattuna aikaisempaan tilanteeseensa. Kaivostyöläiset 30 prosentin rahapalkan korotuksellaan ovat saaneet ostovoimaansa vain vähäisen korotuksen. Rakennustyöntekijät ja rautatieläiset ovat luonnollisesti hyötyneet, mutta todellisuudessa paljon vähemmän kuin miltä se vaikuttaa.

Mutta jopa tällaiset laskelmat nojaavat oletukseen, että pakotetut palkkojen korotukset eivät ole aikaansaaneet työttömyyttä. Tämä pitää todennäköisesti paikkansa ainoastaan, jos korotusta palkoissa täydentää vastaava lisäys rahassa ja pankkiluotoissa; ja jopa silloin on epätodennäköistä, että tällaiset vääristymät palkkatasoissa voidaan saavuttaa ilman työttömyyspesäkkeiden luomista – erityisesti aloilla, joilla palkat ovat nousseet eniten. Jos tällaista liittynyttä rahataloudellista inflaatiota ei ilmene, pakotetut palkkojen korotukset aiheuttavat laajalle levinnyttä työttömyyttä.

Työttömyyden ei välttämättä tarvitse olla suurinta prosenttimääräisesti niiden liittojen joukossa, joiden palkkoja on nostettu eniten, sillä työttömyys siirtyy ja jakaantuu suhteessa erilaisten töiden kysynnän suhteelliseen joustoon ja suhteessa useiden erilaisten töiden ”yhteiseen” kysynnän luonteeseen. Kuitenkin kun kaikki nämä myönnytykset on tehty, jopa ryhmien, joiden palkkoja on korotettu eniten, huomataan otaksuttavasti olevan huonommassa tilanteessa kuin aiemmin, kun lasketaan heidän työttömien ja työllistettyjen jäsentensä keskiarvo. Ja tietysti *hyvinvoinnin* kannalta kärsitty tappio on paljon suurempi kuin tappio pelkästään matemaattisesti, koska työttömien kokemat psykologiset tappiot ylittävät suuresti niiden saamat psykologiset hyödyt, joiden tulot ovat hiukan nousseet ostovoimassa mitattuna.

Tilannetta ei voida myöskään korjata tarjoamalla työttömyyskorvauksia. Ensinnäkin tällainen apu maksetaan suuressa määrin suoraan tai epäsuorasti työssäkäyvien palkoista. Siten se alentaa näitä palkkoja. Lisäksi ”riittävät” tukimaksut, kuten on jo tullut esille, *luovat* työttömyyttä. Ne luovat sitä monilla tavoin. Kun vahvat ammattiliitot menneisyydessä katsoivat asiakseen pitää huolta työttömistä jäsenistään, ne harkitsivat tarkoin ennen sellaisen palkan vaatimista, joka aiheuttaisi raskaan työttömyyden. Mutta silloin kun yleinen veronmaksaja pakotetaan maksamaan tukijärjestelmä liiallisten palkkatasojen aiheuttamista työttömistä, tämä taltutin liittojen ylettömille vaateille poistuu. Kuten myös on jo tullut ilmi, ”riittävä” korvaus saa jotkut henkilöt jättämään työn etsinnän kokonaan ja toiset katsomaan, että heitä todellisuudessa ei pyydetäkään tekemään työtä tarjotulla palkalla, vaan ainoastaan palkan ja tuen välisellä *erotuksella*. Ja raskas työttömyys tarkoittaa, että tuotteita valmistetaan vähemmän, että kansakunta on köyhempi ja että kaikille on vähemmän.

Ammattiyhdistysliikkeen pelastuksen apostolit yrittävät toisinaan tarjota toista vastausta juuri esittämääni ongelmaan. Saattaa pitää paikkansa, he myöntävät, että vahvojen liittojen jäsenet hyväksikäyttävät nykyään muun muassa liittoutumattomia työntekijöitä, mutta parannuskeino on yksinkertainen: kaikki liittojen jäseniksi. Keino ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen. Ensinnäkin, huolimatta valtavista poliittisista rohkaisuista (joissain tapauksissa voitaisiin sanoa pakotteista) liittoutumiselle Wagner lainsäädännön ja muiden lakien perusteella ei ole sattumaa, että vain neljäsosa tämän kansakunnan tuottavasti työllistetyistä työntekijöistä kuuluu ammattiliittoihin. Liittoutumiselle suopeat olosuhteet ovat paljon erityisemmät kuin yleisesti tunnistetaan. Mutta jopa jos yleinen järjestäytyminen saavutettaisiin, liitot eivät voi olla yhtäläisen voimakkaita yhtään sen enempää kuin ne ovat nykyään. Jotkut työntekijäryhmät ovat paljon paremmassa strategisessa asemassa kuin toiset, mikä voi johtua joko väen lukumäärästä, tuotetun tuotteen tarpeellisemmasta luonteesta, muiden toimialojen riippuvuudesta toimialasta tai vaikka ryhmän paremmasta kyvystä käyttää pakottavia menetelmiä ansioista päätettäessä. Mutta oletetaan, ettei näin olisi? Huolimatta oletuksen sisäisestä ristiriitaisuudesta oletetaan, että kaikki työntekijät pystyisivät nostamaan palkkojaan yhtäläisellä prosentilla pakottavia keinoja käyttäen? Kenenkään tilanne ei pitkällä aikavälillä olisi parempi kuin jos palkkoja ei olisi nostettu lainkaan.

**3.**

Tämä johtaa kysymyksen ytimeen. Yleensä oletetaan, että palkankorotukset saavutetaan työnantajien voittojen kustannuksella. Näin todellakin saattaa tapahtua lyhyen aikaa tai erityisolosuhteissa. Jos palkkoja pakotetaan ylös tietyssä yrityksessä sellaisessa kilpailutilanteessa muiden kanssa, ettei se voi nostaa hintojaan, korotus tulee sen voitoista. Kuitenkin tällaista ilmenee hyvin epätodennäköisesti, jos palkankorotus tapahtuu koko toimialan laajuisesti. Useimmissa tapauksissa toimiala nostaa hintojaan ja siirtää palkankorotukset kuluttajille. Koska pääosa näistä otaksuttavasti koostuu työntekijöistä, heidän reaalipalkkansa yksinkertaisesti alenee heidän joutuessaan maksamaan enemmän tietystä tuotteesta. Pitää paikkansa, että korotettujen hintojen seurauksena kyseisen toimialan tuotteiden myynti saattaa laskea siten, että voittojen määrä toimialalla vähenee, joskin työllisyys ja kokonaispalkkaus toimialalla todennäköisesti vähenevät vastaavassa määrin.

Epäilemättä on mahdollista kehittää esimerkki, jossa koko toimialan voitot vähenevät ilman minkäänlaista vastaavaa vähennystä työllisyydessä – toisin sanoen esimerkki, jossa palkkojen korotus tarkoittaa vastaavaa kokonaispalkkojen lisäystä ja jossa kokonaiskustannukset tulevat toimialan voitoista ilman yhdenkään yrityksen häviämistä. Tällainen lopputulos ei ole todennäköinen, mutta se on kuviteltavissa.

Oletetaan esimerkiksi rautateiden kaltainen toimiala, joka ei pysty aina siirtämään palkankorotuksia yleisölle korkeampien hintojen muodossa, koska valtion määräykset eivät sitä salli. (Itse asiassa rautateiden palkkatasojen suuriin korotuksiin on liittynyt mitä rajuimmat seuraukset rautateiden työllisyydelle. Työntekijöiden määrä Amerikan rautateiden luokassa I saavutti huippunsa vuonna 1920 ja oli 1 685 000 keskipalkan ollessa 66 senttiä tunnilta; se laski 969 000:een vuonna 1931, jolloin keskipalkka oli 67 senttiä tunnilta; ja se vajosi vuonna 1938 lisää 699 000:een 74 sentin keskipalkalla tunnilta. Mutta voimme perustelujen nimissä sivuuttaa tositapahtumat hetkeksi ja keskustella oletetusta tapauksesta.)

Liitoille on mahdollista vähintäänkin lyhyellä aikavälillä saavuttaa hyötyjä työnantajien ja sijoittajien kustannuksella. Sijoittajilla oli aikanaan likvidejä varoja. Mutta he ovat laittaneet ne esimerkiksi rautatieliiketoimintaan. He ovat muuttaneet ne kiskoiksi ja ratapohjaksi, rahtivaunuiksi ja vetureiksi. Aikoinaan heidän pääomansa olisi voinut muuntua miksi tahansa tuhansista muodoista, mutta nyt se on niin sanotusti *loukussa* yhteen tiettyyn muotoon. Rautatieläisten liitto voi pakottaa heidät hyväksymään pienempiä tuottoja tälle jo sijoitetulle pääomalle. Sijoittajien kannattaa jatkaa rautatien toimintaa, jos he pystyvät ansaitsemaan jotain operatiivisten kulujen lisäksi, jopa jos se on vain yksi kymmenesosa prosenttia heidän sijoitukselleen.

Mutta tähän liittyy väistämätön seuraus. Jos heidän rautateihinsä sijoittamansa raha tuottaa vähemmän kuin raha, jonka he voivat sijoittaa muihin toimialoihin, sijoittajat eivät laita senttiäkään lisää rautateihin. He saattavat korvata ensin muutamia kuluneita asioita suojellakseen jäljellä olevan pääomansa pieniä tuottoja, mutta pitkällä aikavälillä he eivät viitsi korvata edes asioita, jotka ovat vanhentuneet tai hajoavat. Jos kotimaahan sijoitettu pääoma tuottaa heille vähemmän kuin ulkomaille sijoitettu, he sijoittavat ulkomaille. Jos he eivät löydä riittävää tuottoa mistään korvauksena riskeistään, he lopettavat sijoittamisen kokonaan.

Siten pääoman hyväksikäyttö työvoiman avulla voi parhaimmillaankin olla vain tilapäistä. Se tulee päättymään pikaisesti. Itse asiassa se ei niinkään pääty siten kuin oletetussa esimerkissämme kävi, vaan pakottamalla marginaaliset yritykset lopettamaan kokonaan, työttömyyden kasvuna ja palkkojen ja tuottojen pakkosopeuttamisena uudelleen pisteeseen, jossa mahdollisuudet normaaleille (tai epänormaaleille) voitoille johtavat työllisyyden ja tuotannon jatkamiseen. Mutta sillä välin hyväksikäytön seurauksena työttömyys ja vähentynyt tuotanto ovat tehneet jokaisen köyhemmäksi. Vaikka sillä hetkellä työvoimalla on suurempi *suhteellinen* osuus kansantulosta, se laskee absoluuttisesti; siten työvoiman suhteelliset hyödyt näinä lyhyinä ajanjaksoina saattavat tarkoittaa Pyrrhoksen voittoa: se saattaa tarkoittaa, että myös työvoima saa alemman kokonaismäärän reaalisena ostovoimana.

**4.**

Siten päädytään johtopäätökseen, että liitot, vaikka ne saattavat pystyä hetkeksi turvaamaan jäsenilleen korotuksen rahapalkoissa osittain työnantajien ja vielä enemmän ei-liittoutuneiden työntekijöiden kustannuksella, *eivät pitkällä aikavälillä ja kaikille työntekijöille kokonaisuutena lisää reaalipalkkoja lainkaan.*

Uskomus, että ne niin tekisivät, nojaa sarjaan harhakäsityksiä. Yksi näistä on erhe *post hoc ergo propter hoc:* se näkee valtavan viime vuosisadan jälkipuoliskon palkkojen nousun, joka perustuu pääasiallisesti pääomasijoitusten kasvuun ja tieteelliseen ja tekniseen edistykseen, ja lukee sen liittojen ansioksi, koska liitot kasvoivat myös samana ajanjaksona. Mutta pääasiallisesti harhakäsitykseen johtaa se, että on keskitytty ainoastaan siihen, mitä liittojen vaatimukset palkkojen korotuksista tarkoittavat lyhyellä aikavälillä tietyille työpaikkansa säilyttäneille työntekijöille kokonaan unohtaen jäljittää tämän korotuksen vaikutuksia työllisyydelle, tuotannolle ja kaikkien työntekijöiden elinkustannuksille – mukaan luettuna niiden elinkustannukset, jotka pakottivat korotukset.

Voidaan mennä tätä johtopäätöstä pidemmällekin ja esittää kysymys, ovatko liitot todellisuudessa estäneet reaalipalkkoja nousemasta pitkällä aikavälillä ja kaikille työntekijöille kokonaisuutena siinä laajuudessa, johon ne muutoin olisivat nousseet. Liitot ovat varmasti olleet palkkoja hidastava tai alentava voima, jos niiden nettovaikutus on ollut työvoiman tuottavuuden väheneminen; ja voimme kysyä, eikö asia ole juuri näin.

Suhteessa tuottavuuteen on tosin mainittava jotain liittojen toimintamalleista myös niiden eduksi. Joillain aloilla ne ovat vaatineet standardeja lisätäkseen taitojen ja kykyjen tasoa. Ja aikaisessa historiassaan ne tekivät paljon suojellakseen jäsentensä terveyttä. Kun työvoimaa oli paljon saatavilla, yksittäiset työnantajat pyrkivät usein hyötymään hoputtamalla työntekijöitään ja teettämällä heillä pitkiä päiviä terveydellisistä haittavaikutuksista piittaamatta, koska työntekijät voitiin helposti korvata toisilla. Ja toisinaan tietämättömät ja lyhytnäköiset työnantajat jopa heikensivät omia voittojaan ylityöllistämällä työntekijöitään. Kaikissa näissä tapauksissa liitot kelvollisia standardeja vaatimalla lisäsivät usein jäsentensä terveyttä ja laajempaa hyvinvointia samaan aikaan kuin ne nostivat heidän reaalipalkkojaan.

Mutta viime vuosina, kun niiden valta on kasvanut ja pitkälle harhaanjohdettu yleinen mielipide on johtanut siihen, että yhteiskunnan vastaisia käytäntöjä siedetään tai hyväksytään, liitot ovat ylittäneet oikeutetut päämääränsä. Pitkällä aikavälillä ei ollut etu pelkästään terveydelle ja hyvinvoinnille vaan myös tuotannolle, että 70-tuntinen työviikko lyhennettiin 60 tuntiin. Oli etu terveydelle ja vapaa-ajalle vähentää 60-tuntinen työviikko 48 tuntiin. Oli etu vapaa-ajalle, muttei välttämättä tuotannolle ja tuloille, alentaa 48-tuntinen työviikko 44 tuntiin viikossa. Arvo terveydelle ja vapaa-ajalle työviikon lyhentämisestä 40 tuntiin on paljon vähäisempi, alennus tuotannossa ja tuloissa taas paljon selkeämpi. Mutta liitot puhuvat nyt 35 tunnin tai 30 tunnin työviikoista ja usein ajavat niitä samalla kiistäen, että ne alentaisivat tai voisivat alentaa tuotantoa tai tuloja.

Liittojen toimintamalli ei ole toiminut tuottavuuden vastaisesti ainoastaan työtuntien alennuksissa. Itse asiassa se on ollut yksi vähiten vahingollisista tavoista, joilla se on sitä tehnyt, sillä ainakin korvaava hyöty on ollut selvä. Monet liitot ovat vaatineet jäykkiä työn alaosastoihin pilkkomisia, mikä on nostanut tuotantokustannuksia ja ajanut kalliisiin ja naurettaviin ”toimivallallisiin” kiistoihin. Ne ovat vastustaneet tuotantomäärään tai tehokkuuteen perustuvaa maksua ja vaatineet samaa tuntipalkkaa kaikille jäsenilleen huolimatta eroista tuottavuudessa. Ne ovat vaatineet ylennyksien perusteena senioriteettia ansioiden sijaan. Ne ovat panneet alulle tahallisia hidastuksia verukkeella, että niillä taistellaan ”nopeuttamisia” vastaan. Ne ovat parjanneet, vaatineet erottamista ja toisinaan julmasti mukiloineet henkilöitä, jotka ovat tehneet enemmän työtä kuin työkaverinsa. Ne ovat vastustaneet koneistamista tai koneiden parantamista. Ne ovat vaatineet työllistämissääntöjä edellyttääkseen enemmän ihmisiä tai enemmän aikaa tietyn tehtävän suorittamiseksi. Ne ovat jopa vaatineet työnantajien tuhoutumisen uhallakin sellaisten ihmisten palkkaamista, joita ei lainkaan tarvita.

Useimpia näistä toimintamalleista on seurattu oletuksella, että työtä on tehtävänä vain kiinteä määrä, tietty ”työpooli”, joka täytyy levittää mahdollisimman suurelle määrälle ihmisiä ja mahdollisimman monelle työtunnille, jottei sitä kuluteta liian pian. Tämä oletus on kertakaikkisen väärä. Todellisuudessa ei ole olemassa mitään rajoitusta tehtävän työn määrälle. Työ luo työtä. Se mitä A tuottaa, muodostaa kysynnän sille, mitä B tuottaa.

Mutta koska tämä virheellinen oletus elää ja koska liittojen toimintamallit perustuvat siihen, niiden nettovaikutus on ollut tuottavuuden vähentäminen alle sen, mitä se olisi muutoin ollut. Siten niiden nettovaikutus pitkällä aikavälillä ja kaikille työntekijäryhmille on ollut *vähentää* reaalipalkkoja – tarkoittaen palkkoja suhteessa ostettaviin hyödykkeisiin – alle tason, jolle ne muutoin olisivat nousseet. Todellinen syy valtavalle reaalipalkkojen kasvulle viimeisen puolen vuosisadan aikana (erityisesti Amerikassa) on ollut, toistan, pääoman kertyminen ja sen mahdollistama valtava teknologinen edistyminen.

Alennus reaalipalkkojen kasvun tasossa ei tietenkään ole liittojen luonteeseen kuuluva sisäsyntyinen aikaansaannos. Se on ollut seurausta lyhytnäköisistä toimintamalleista. Niitä on vielä aikaa muuttaa.

[< edellinen sivu](/kirjoja/hazlitt/2-osa/18-luku-vahimmaispalkkalait/) | [seuraava sivu >](/kirjoja/hazlitt/2-osa/20-luku-riittavasti-tuotteen-takaisin-ostamiseksi)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/hazlitt/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/hazlitt/2-osa/20-luku-riittavasti-tuotteen-takaisin-ostamiseksi/ -->
# 20. luku: ”Riittävästi tuotteen takaisin ostamiseksi”

> Taloudesta kirjoittavat harrastelijat kyselevät aina ”oikeudenmukaisten” hintojen ja ”oikeudenmukaisten” palkkojen perään. Nämä sumeat mielikuvat taloudellisesta oikeudenmukaisuudesta ovat siirtyneet meille keskiajalta. Klassiset taloustieteilijät ratkaisivat sen sijaan erilaisen käsitteen – funktionaaliset hinnat ja funktionaaliset palkat. Funktionaaliset hinnat ovat sellaisia, jotka kannustavat suurimpaan

Taloudesta kirjoittavat harrastelijat kyselevät aina ”oikeudenmukaisten” hintojen ja ”oikeudenmukaisten” palkkojen perään. Nämä sumeat mielikuvat taloudellisesta oikeudenmukaisuudesta ovat siirtyneet meille keskiajalta. Klassiset taloustieteilijät ratkaisivat sen sijaan erilaisen käsitteen – *funktionaaliset* hinnat ja *funktionaaliset* palkat. Funktionaaliset hinnat ovat sellaisia, jotka kannustavat suurimpaan tuotantovolyymiin ja suurimpaan myyntivolyymiin. Funktionaaliset palkat ovat niitä, jotka pyrkivät aikaansaamaan suurimman määrän työllisyyttä ja suurimman kokonaispalkkasumman.

Funktionaalisten palkkojen käsitteen ovat ottaneet vinoutuneessa muodossa haltuunsa marxilaiset ja heidän tietämättömät seuraajansa, ostovoimakoulukunta. Molemmat näistä ryhmistä jättävät jalostamattomille mielille kysymyksen siitä, ovatko olemassa olevat palkkatasot ”reiluja”. Todellinen kysymys, he väittävät, kuuluu *toimivatko* ne. Ja ainoat toimivat palkat, he kertovat, ainoat palkat, jotka estävät välittömän taloudellisen romahduksen, ovat palkkoja, jotka mahdollistavat, että työläiset voivat ”ostaa takaisin luomansa tuotteen”. Marxilaiset ja ostovoimakoulukunnat yhdistävät jokaisen menneisyyden laman edeltävään epäonnistumiseen maksaa tällaisia palkkoja. Ja ei ole väliä millä hetkellä he puhuvat, he ovat varmoja, etteivät palkat ole vielä riittävän korkeita tuotteen takaisinostamiseksi.

Opinkappale on osoittautunut erityisen tehokkaaksi liittojen johtajien käsissä. Epätoivoisina kyvystään nostattaa yleisön epäitsekästä mielenkiintoa tai ylipuhua työnantajia (lähtökohtaisesti pahansuopia) koskaan olemaan ”reiluja” he ovat tarttuneet laskelmoidusti yleisön itsekkäisiin etuihin vetoavaan väitteeseen ja pelotellet sen pakottamaan työnantajat myöntymään vaateisiinsa.

Mutta kuinka voidaan tietää tarkalleen, milloin työvoimalla on ”riittävästi tuotteen takaisinostamiseksi”? Tai koska sillä on enemmän kuin riittävästi? Kuinka voidaan määrittää, mikä on juuri oikea summa? Koska opinkappaleen kannattajat eivät vaikuta selkeästi pyrkineen antamaan mitään vastausta näihin kysymyksiin, on meidän harteillamme yrittää itse löytää vastaukset.

Eräät teorian tukijat vaikuttavat viittaavan, että jokaisen toimialan työntekijöiden tulisi saada riittävästi ostaakseen takaisin valmistamansa tuotteen. Mutta he eivät varmasti voi tarkoittaa, että halpojen mekkojen tekijöillä on riittävästi halpojen mekkojen ostoon ja minkkiturkkien tekijöille tulisi olla riittävästi minkkiturkkien ostoon; tai että Fordin tehtaalla työskentelevien tulisi saada riittävästi Fordien ostoon ja työntekijöiden Cadillacin tehtaalla riittävästi Cadillacien ostoon.

On kuitenkin opettavaista muistuttaa, että liitot autoteollisuudessa, aikana jolloin pääosa heidän jäsenistään oli jo maan tulonsaajien ylimmässä kolmanneksessa ja sen viikkoansiot valtion tilastojen mukaan olivat 20 prosenttia korkeammat kuin keskimääräinen palkka tehtaissa ja lähes kaksinkertaiset keskimääräiseen kaupan alan palkkaan nähden, vaativat 30 prosentin korotusta, jotta jäsenistö voisi erään heidän puhemiehensä mukaan ”vahvistaa nopeasti laskevaa kykyämme omaksua tuotteita, joiden tuotantoon meillä on valmiutta.”

Entäpä sitten keskimääräinen tehdastyöläinen ja kaupan työntekijä? Jos näissä olosuhteissa autoteollisuuden työntekijä tarvitsee 30 prosentin korotuksen pitääkseen talouden poissa romahdukselta, riittäisikö pelkkä 30 prosenttia muille? Vai vaatisivatko he 55–160 prosentin korotuksia vastaavan ostovoiman saamiseksi kuin autoteollisuuden työntekijät? (Voidaan olla varmoja – jos palkkavaatimusten historia jopa *yksittäisissä liitoissa* antaa minkäänlaista viitettä – että jos tämä viimeinen ehdotus olisi tehty, autoteollisuuden työntekijät olisivat vaatineet olemassa olevien palkkaerojen ylläpitämistä; sillä intohimo taloudelliseen tasa-arvoon liittojen jäsenten keskuudessa, kuten muuallakin, on muutamaa harvaa hyväntekijää ja pyhimystä lukuun ottamatta intohimoa saada yhtä paljon kuin taloudellisessa vaa’assa yläpuolella olevat jo saavat, enemmin kuin intohimoa antaa alapuolella oleville yhtä paljon kuin jo saadaan. Mutta tarkoituksena on keskittyä tietyn talousteorian logiikkaan ja paikkansapitävyyteen eikä näihin ahdistaviin heikkouksiin ihmisen luonteessa.)

**2.**

Väite, että työvoiman tulisi saada riittävästi ostaakseen tuotteen takaisin, on pelkästään yleisen ”ostovoima-argumentin” erityismuoto. On riittävän täsmällistä väittää, että palkat ovat työntekijöiden ostovoima. Mutta pitää yhtä lailla paikkansa, että jokaisen ansiot – kauppiaan, vuokranantajan, työnantajan – ovat hänen ostovoimansa ostaa sitä, mitä muilla on myytävänä. Yksi tärkeimmistä asioista, johon muut joutuvat löytämään ostajia, on heidän työpalvelunsa.

Kaikella tällä on myös kääntöpuolensa. *Vaihdantataloudessa jokaisen tulot ovat jonkun muun kuluja.* Jokainen korotus tuntipalkkoihin, kunnes se tasapainottuu vastaavalla korotuksella tunnin tuottavuuteen, on lisäys tuotantokustannuksiin. Tilanteessa, jossa valtio sääntelee hintoja ja kieltää kaikki hinnankorotukset, lisäys tuotantokustannuksiin vie voitot marginaalisilta tuottajilta, pakottaa ne pois liiketoiminnasta, tarkoittaa tuotannon supistumista ja työttömyyden kasvua. Jopa silloin, kun hinnankorotus on mahdollinen, korkeampi hinta lannistaa ostajia, supistaa markkinoita ja johtaa myös työttömyyteen. Jos 30 prosentin korotus tuntipalkkoihin koko piirissä pakottaa 30 prosentin korotuksen hintoihin, työvoima ei voi ostaa tuotetta enempää kuin alun perinkään, ja karuselli joutuu käynnistymään taas alusta.

Epäilemättä monet ovat taipuvaisia vastustamaan väitettä, että 30 prosentin korotus palkkoihin pakottaa yhtä suuren lisäyksen hintoihin. Pitää paikkansa, että tämä vaikutus voi seurata ainoastaan pitkällä aikavälillä ja ainoastaan, jos raha- ja luottopolitiikka sen sallivat. Jos raha ja luotto ovat niin joustamattomia, etteivät ne lisäänny, kun palkkoja pakotetaan ylös (ja jos oletetaan, että korkeammat palkat eivät ole oikeutettuja nykyisellä työn tuottavuudella dollarimääräisesti), silloin palkkatasojen korottamisen pääasiallinen vaikutus on työttömyys.

Ja siinä tapauksessa on todennäköistä, että kokonaispalkkasummat sekä dollarimääräisesti että reaaliostovoimana ovat alhaisempia kuin aiemmin. Sillä notkahdus työllisyydessä (liittojen toimintamallien aikaansaamana eikä teknologian kehityksen ylimenovaiheen seurauksena) väistämättä tarkoittaa, että kaikille valmistetaan vähemmän tuotteita. Ja on epätodennäköistä, että työvoima tasoittaa tuottavuuden todellisen vähenemisen saamalla suuremman suhteellisen osuuden jäljellä olevasta tuotannosta. Sillä sekä Paul H. Douglas Amerikassa että A. C. Pigou Englannissa, ensimmäinen suuresta tilastomäärästä analysoiden ja jälkimmäinen lähes puhtaasti päättelyn avulla, päätyivät itsenäisesti johtopäätökseen, että työvoiman kysynnän jousto on jossain välillä –3 ja –4. Tämä tarkoittaa vähemmän teknisellä kielellä, että ”prosentin vähennys reaalipalkassa on taipuvainen lisäämään työvoiman kokonaiskysyntää ei vähemmällä kuin 3 prosentilla”.[[1]](/kirjoja/hazlitt/2-osa/20-luku-riittavasti-tuotteen-takaisin-ostamiseksi/#_ftn1) Tai toisin ilmaistuna, ”Jos palkkoja korotetaan yli rajatuottavuuden, työllisyyden vähennys on tavallisesti kolme tai neljä kertaa suurempi kuin lisäys tuntipalkoissa”[[2]](/kirjoja/hazlitt/2-osa/20-luku-riittavasti-tuotteen-takaisin-ostamiseksi/#_ftn2), joten työntekijöiden kokonaisansiot alenevat vastaavasti.

Silloinkin, jos näiden lukujen tulkitaan edustavan ainoastaan työvoiman kysynnän joustoa tiettynä menneisyyden ajanjaksona eikä välttämättä ennustavan tulevaisuutta, ne ansaitsevat mitä vakavimman huomion.

**3.**

Mutta oletetaan nyt, että palkkatasojen korotukseen liittyy tai sitä seuraa riittävä lisäys rahassa ja luotossa sallien sen toteutumisen ilman vakavan työttömyyden syntymistä. Jos oletetaan, että aikaisempi palkkojen ja hintojen välinen suhde oli itsessään ”normaali” pitkäaikainen suhde, on todennäköistä, että esimerkiksi palkkatasoihin pakotettu 30 prosentin korotus johtaa lopulta suurin piirtein samansuuruiseen prosenttikorotukseen hinnoissa.

Uskomus, että hinnankorotus olisi merkittävästi alhaisempi nojaa kahteen pääerheeseen. Ensimmäinen on, että keskitytään ainoastaan tietyn yrityksen tai toimialan suoriin työvoimakustannuksiin ja näiden oletetaan edustavan kaikkia mukaan kuuluvia työvoimakustannuksia. Mutta tämä on perusvirhe erehtyä pitämään osaa kokonaisuutena. Jokainen ”toimiala” ei edusta ainoastaan yhtä osioita ”vaakasuoraa” tuotantoprosessia, vaan myös yhtä osioita tuossa prosessissa ”pystysuoraan”. Siten *suorat* työvoimakustannukset autojen valmistamisesta autotehtaassa saattavat olla vähemmän kuin esimerkiksi kolmannes kokonaiskustannuksista; ja tämä saattaa johtaa harkitsemattoman päättelemään, että 30 prosentin korotus palkoissa johtaisi ainoastaan 10 prosentin korotukseen tai vähempään autojen hinnoissa. Mutta tällöin sivuutetaan epäsuorat palkkakustannukset raaka-aineissa ja hankituissa osissa, kuljetusmaksuissa, uusissa tehtaissa tai uusissa laitteissa tai jälleenmyyjien katteissa.

Valtion arvioit osoittavat, että viidentoista vuoden ajanjaksona 1929–1943 ansiotulot kattoivat Yhdysvalloissa keskimäärin 69 prosenttia kansantulosta. Nämä ansiotulot täytyi luonnollisesti maksaa kansantuotteesta. Vaikka tuohon lukuun täytyisi tehdä sekä vähennyksiä että lisäyksiä kelvollisen ”työvoiman” ansiotulojen arvion saamiseksi, tältä pohjalta voidaan olettaa, että työvoimakustannukset eivät voi olla vähempää kuin kaksi kolmasosaa kokonaistuotantokustannuksista ja saattavat olla yli kolme neljännestä (riippuen ”työvoiman” määritelmästä). Jos valitaan alhaisempi näistä kahdesta arviosta ja oletetaan myös, että dollarimääräiset voittomarginaalit olisivat muuttumattomat, tulee ilmeiseksi, että 30 prosentin yleinen korotus palkkakuluihin tarkoittaisi lähes 20 prosentin lisäystä hintoihin.

Mutta tällainen muutos tarkoittaisi, että dollarimääräisellä voittomarginaalilla, joka edustaa sijoittajien, johtajien ja itsenäisten ammatinharjoittajien tuloja, olisi silloin ehkäpä vain 84 prosenttia aikaisemmasta ostovoimasta. Tämän pitkäaikainen vaikutus aiheuttaisi investointien ja uusien yritysten vähenemisen siihen verrattuna, mitä se olisi muutoin, ja seurauksena olevan henkilöiden siirtymisen itsenäisten ammatinharjoittajien alemmista riveistä palkansaajien ylempiin riveihin, kunnes aikaisempi suhde on lähes palautunut. Mutta tämä on ainoastaan toinen tapa sanoa, että 30 prosentin korotus palkkoihin oletetuissa olosuhteissa tarkoittaa lopulta myös 30 prosentin korotusta hintoihin.

Tästä ei välttämättä seuraa, että palkansaajat eivät saisi mitään suhteellisia hyötyjä. He saisivat suhteellisen hyödyn ja muu osa väestöstä kärsisi suhteellisen tappion *ylimenokauden aikana.* Mutta on epätodennäköistä, että tämä suhteellinen hyöty tarkoittaisi absoluuttista hyötyä. Sillä tässä käsitellyn kaltainen kulujen ja hintojen suhteen muutos voi vaivoin tapahtua aiheuttamatta työttömyyttä ja epätasapainoista, keskeytynyttä tai vähentynyttä tuotantoa. Joten vaikka työvoima saattaa saada suuremman siivun pienemmästä kokonaisuudesta siirtymän ja sopeutumisen aikana uuteen tasapainotilaan, on kyseenalaista, olisiko tämä absoluuttisesti suurempi (ja se voi helposti olla pienempi) kuin aikaisempi kapeampi siivu suuremmasta kokonaisuudesta.

**4.**

Tästä päästään taloudellisen *tasapainon* yleiseen merkitykseen ja vaikutukseen. Tasapainopalkat ja -hinnat ovat palkkoja ja hintoja, jotka täsmäävät kysynnän ja tarjonnan. Jos joko valtion tai yksityisen pakottamisen kautta pyritään nostamaan hintoja yli niiden tasapainotason, kysyntä vähenee ja siten tuotanto vähenee. Jos hintoja pyritään painamaan alle niiden tasapainotason, voittojen pieneneminen tai pois pyyhkiytyminen tarkoittaa tarjonnan tai uuden tuotannon vähenemistä. Siten pyrkimys pakottaa hintoja joko yli tai alle niiden tasapainotasojen (ne ovat tasoja, joita kohden vapaat markkinat jatkuvasti pyrkivät) vähentää työllisyyden ja tuotannon volyymin alle sen, mitä se muutoin olisi ollut.

Palataanpa takaisin oppiin, että työvoiman tulee saada ”riittävästi ostaakseen takaisin tuotteen”. Tulisi olla ilmeistä, että kansantuotetta ei luo eikä saa aikaan pelkästään valmistavan teollisuuden työvoima. Sen aikaansaavat kaikki – toimistotyöntekijät, asiantuntijat, viljelijät, suuret ja pienet työnantajat, sijoittajat, kauppiaat, teurastajat, pienten apteekkien ja huoltoasemien omistajat – kaikki, jotka osallistuvat tuotteen tekemiseen.

Mitä tulee hintoihin, palkkoihin ja voittoihin, jotka määrittävät tuotteen jakelun, parhaita hintoja eivät ole korkeimmat hinnat, vaan hinnat, jotka kannustavat suurimpaan tuotantovolyymiin ja suurimpaan myyntivolyymiin. Parhaat työn palkkatasot eivät ole korkeimmat palkkatasot, vaan ne, jotka sallivat täyden tuotannon, täystyöllisyyden ja suurimman pysyvän kokonaispalkkasumman. Parhaat voitot toimialan mutta myös työvoiman näkökulmasta eivät ole alhaisimmat voitot, vaan voitot, jotka kannustavat eniten ihmisiä ryhtymään työnantajiksi tai tarjoamaan enemmän työllisyyttä kuin aiemmin.

Jos taloutta pyritään ajamaan yhden ryhmän tai luokan eduksi, vahingoitetaan tai tuhotaan kaikkia ryhmiä, mukaan luettuna juuri kyseisen luokan jäseniä, joiden etua on pyritty ajamaan. Taloutta tulee edistää kaikkien eduksi.

---

[[1]](/kirjoja/hazlitt/2-osa/20-luku-riittavasti-tuotteen-takaisin-ostamiseksi/#_ftnref1) A.C. Pigou, *The Theory of Unemployment* (1933), s. 96

[[2]](/kirjoja/hazlitt/2-osa/20-luku-riittavasti-tuotteen-takaisin-ostamiseksi/#_ftnref2) Paul. H. Douglas, *The Theory of Wages* (1934), s. 501

[< edellinen sivu](/kirjoja/hazlitt/2-osa/19-luku-nostavatko-ammattiliitot-todella-palkkoja/) | [seuraava sivu >](/kirjoja/hazlitt/2-osa/21-luku-voittojen-tehtava)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/hazlitt/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/hazlitt/2-osa/21-luku-voittojen-tehtava/ -->
# 21. luku: Voittojen tehtävä

> Nykyään monien ihmisten osoittama närkästys ”voittojen” sanan mainitsemisen jälkeen viittaa siihen, kuinka vähäistä on ymmärrys elintärkeästä tehtävästä, joka voitoilla on taloudessa. Käsityskyvyn lisäämiseksi käymme läpi vielä uudelleen luvussa viisitoista esitettyjä asioita hintajärjestelmästä, mutta tällä kertaa hiukan eri näkökulmasta. Voitot eivät

Nykyään monien ihmisten osoittama närkästys ”voittojen” sanan mainitsemisen jälkeen viittaa siihen, kuinka vähäistä on ymmärrys elintärkeästä tehtävästä, joka voitoilla on taloudessa. Käsityskyvyn lisäämiseksi käymme läpi vielä uudelleen luvussa viisitoista esitettyjä asioita hintajärjestelmästä, mutta tällä kertaa hiukan eri näkökulmasta.

Voitot eivät itse asiassa ole pääosassa kokonaistaloudessa. Yritysten nettotulot viitenätoista vuonna 1929–1943 olivat keskimäärin vähemmän kuin viisi prosenttia kokonaiskansantulosta. Silti ”voitot” ovat tulojen muoto, jota kohtaan on eniten vihamielisyyttä. On merkille pantavaa, että vaikka on olemassa termi ”keinottelija”[[1]](/kirjoja/hazlitt/2-osa/21-luku-voittojen-tehtava/#_ftn1) leimaamaan väitetysti ylettömiä voittoja tekevää, ei kuitenkaan löydy vastaavia termejä ”palkankiskoja” – tai ”tappioiden aiheuttaja”. Kuitenkin parturin omistajan voitot saattavat keskimääräisesti olla paitsi paljon vähemmän kuin elokuvatähden tai terästehtaan johtajan palkka myös vähemmän kuin keskimääräinen ammattityövoiman palkka.

Aihepiiriä varjostavat kaikenlaiset tosiasioiden sekaannukset. General Motorsin, maailman suurimman teollisuusyrityksen, kokonaisvoittoja pidetään ikään kuin tavanomaisina eikä suinkaan poikkeuksellisina. Harvat ihmiset ovat tietoisia yritysten lakkauttamisasteesta. He eivät tiedä (lainaus TNEC-tutkimuksesta), että ”jos edeltäneen viimeisen viidenkymmenen vuoden ajanjakson liiketoiminnan olosuhteet vallitsevat, seitsemän kymmenestä nyt aukeavasta ruokakaupasta selviää toiselle vuodelleen; ainoastaan neljä kymmenestä voi odottaa juhlistavansa neljättä syntymäpäiväänsä”. He eivät tiedä, että joka vuosi vuodesta 1930 vuoteen 1938 verotulotilastojen perusteella tappioita näyttäneiden yritysten määrä ylitti voittoa tekevät yritykset.

Kuinka paljon ovat keskimääräiset voitot? Mitään luotettavaa arvioita ei ole tehty, joka ottaisi huomioon kaikenlaisen toiminnan, eri yritysmuodot ja riittävän määrän hyviä ja huonoja vuosia. Mutta eräät varteenotettavat taloustieteilijät uskovat, että pitkän ajanjakson aikana – kun on vähennetty kaikki tappiot, ”vähimmäisriskitön” korko sijoitetulle pääomalle ja ”kelvollinen” palkka-arvo omaa liiketoimintaansa pyörittävälle – mitään nettovoittoa ei jää jäljelle ja kyseessä saattaa olla jopa nettotappio. Tämä ei lainkaan aiheudu siitä, että yksityisyrittäjät olisivat tarkoituksella hyväntekijöitä: optimismi ja itseluottamus liian usein ohjaavat heidät hankkeisiin, jotka eivät onnistu tai eivät voi onnistua.[[2]](/kirjoja/hazlitt/2-osa/21-luku-voittojen-tehtava/#_ftn2)

Joka tapauksessa on selvää, että jokainen yksilö, joka sijoittaa riskirahaa, kohtaa riskin paitsi olemattomista voitoista myös koko pääomansa häviämisestä. Aikanaan houkutus tiettyjen yritysten tai toimialojen korkeista voitoista sai ottamaan nämä riskit. Mutta jos voitot rajoittuvat sanotaanpa 10 prosenttiin tai johonkin sensuuntaiseen maksimiin samaan aikaan kun riski koko pääoman menettämistä on yhä olemassa, mikä on todennäköinen vaikutus kannustimille voittoihin ja siten työllisyydelle ja tuotannolle? Sodanaikainen liikavero voitoille jo osoitti, mitä tällainen rajoite voi tehdä jopa lyhyellä aikavälillä tehokkuuden heikentämiseksi.

Silti nykyään valtioiden toimintamallit lähes kaikkialla taipuvat olettamaan, että tuotanto jatkuu itsestään huolimatta siitä, kuinka sitä lannistetaan. Nykyään eräs suurimmista vaaroista tuotannolle ovat valtion hintasäännöstelyn toimintamallit. Nämä toimintatavat eivät ainoastaan lopeta tuotteita toinen toisensa jälkeen poistamalla kaikki kannustimet niiden tuottamiselle, vaan lisäksi niiden pitkän aikavälin vaikutus on estää tuotannon tasapaino todellisen kuluttajien kysynnän kanssa. Jos talous on vapaa, kysyntä toimii niin, että jotkut tuotannon haarat tekevät voittoja, joita valtion viranomaiset epäilemättä pitävät ”ylettöminä” tai ”kohtuuttomina”. Mutta juuri kyseinen tosiasia saisi jokaisen toimialan yrityksen laajentamaan äärimmilleen ja sijoittamaan voittonsa uusin koneisiin ja lisätyöllisyyteen; se houkuttelisi myös kaikkialta uusia sijoittajia ja tuottajia, kunnes tuotanto toimialalla olisi riittävän suurta vastaamaan kysyntää ja voitot jälleen laskisivat yleiselle keskimääräiselle tasolle.

Vapaassa taloudessa, jossa palkat, kulut ja hinnat jätetään kilpailuille markkinoille, voittojen mahdollisuus ratkaisee, mitä tuotteita valmistetaan ja missä määrin – ja mitä tuotteita ei tehdä lainkaan. Jos tuotteen tekeminen ei ole kannattavaa, se on merkki siitä, että sen tuotantoon omistettu työvoima ja pääoma ovat harhaan ohjautuneita: tuotteen valmistamiseen uhrattujen voimavarojen arvo on suurempi kuin itse tuotteen arvo.

Lyhyesti: Yksi voittojen tehtävistä on ohjata ja kanavoida tuotannontekijät niin, että tuhansien erilaisten hyödykkeiden suhteellinen tuotanto jakaantuu kysynnän mukaisesti. Yksikään virkamies, oli hän kuinka nerokas tahansa, ei pysty ratkaisemaan tätä yhtälöä omavaltaisesti. Vapaat hinnat ja vapaat voitot maksimoivat tuotannon ja poistavat vajeet nopeammin kuin mikään muu järjestelmä. Mielivaltaisesti määrätyt hinnat ja rajoitetut voitot voivat ainoastaan pitkittää vajeita ja vähentää tuotantoa ja työllisyyttä.

Lopuksi voidaan todeta, että voittojen tehtävä on asettaa jatkuva ja herpaantumaton paine jokaisen kilpaillun liiketoiminnan johdolle tuoda lisää tehokkuutta ja taloudellisuutta, huolimatta siitä, mille tasolle nämä jo aiemmin on saatu. Hyvinä aikoina se tarkoittaa voittojen kasvattamista; tavanomaisina aikoina johto koettaa pitää yrityksen kilpailijoiden edellä; huonoina aikoina tehokkuutta ja taloudellisuutta saatetaan tarvita pelkästään selviytymisen vuoksi. Sillä voitot eivät voi ainoastaan mennä nolliin, ne voivat pikaisesti kääntyä myös tappioiksi, ja ihmiset panostavat enemmän pelastaakseen itsensä tuholta kuin pelkästään parantaakseen asemaansa.

Voitot seurauksena kustannuksien suhteesta hintoihin eivät ainoastaan kerro, minkä tuotteiden valmistaminen on kaikkein taloudellisinta, vaan myös, mitkä ovat kaikkein taloudellisimpia tapoja niiden valmistamiseksi. Sosialistinen järjestelmä joutuu vastaamaan näihin kysymyksiin yhtä lailla kuin kapitalisinen järjestelmä; niihin joutuu vastaamaan jokainen kuviteltavissa oleva talousjärjestelmä. Valtavaan valmistettujen hyödykkeiden ja tuotteiden määrään vapaan kilpailun voitot ja tappiot tarjoavat ylivoimaisesti paremmat vastaukset kuin millään muulla menetelmällä voidaan hankkia.

---

[[1]](/kirjoja/hazlitt/2-osa/21-luku-voittojen-tehtava/#_ftnref1) Suom. huom. alkukielellä “profiteer”

[[2]](/kirjoja/hazlitt/2-osa/21-luku-voittojen-tehtava/#_ftnref2) Vrt. Frank H. Knight, *Risk Uncertainty and Profit* (1921)

[< edellinen sivu](/kirjoja/hazlitt/2-osa/20-luku-riittavasti-tuotteen-takaisin-ostamiseksi/) | [seuraava sivu >](/kirjoja/hazlitt/2-osa/22-luku-inflaation-harha/)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/hazlitt/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/hazlitt/2-osa/22-luku-inflaation-harha/ -->
# 22. luku: Inflaation harha

> Olen kokenut välttämättömäksi varoittaa lukijaa ajoittain siitä, että tietty vaikutus seuraisi väistämättä tietystä toimintamallista ”olettaen, ettei ole inflaatiota”. Julkisten töiden ja luoton luvuissa mainitsin, että inflaation aikaansaamat monimutkaisuudet joutuvat odottamaan. Mutta raha ja rahatalouspolitiikka muodostavat niin läheisen ja toisinaan niin

Olen kokenut välttämättömäksi varoittaa lukijaa ajoittain siitä, että tietty vaikutus seuraisi väistämättä tietystä toimintamallista ”olettaen, ettei ole inflaatiota”. Julkisten töiden ja luoton luvuissa mainitsin, että inflaation aikaansaamat monimutkaisuudet joutuvat odottamaan. Mutta raha ja rahatalouspolitiikka muodostavat niin läheisen ja toisinaan niin erottamattoman osan jokaista taloudellista prosessia, että tällainen erottelu jo yksinomaan selittävää tarkoitusta varten oli eritäin vaikeaa. Luvuissa erinäisten valtion ja liittojen palkkatoimintamallien vaikutuksista työllisyyteen, voittoihin ja tuotantoon eräät erilaisten rahatalouspolitiikkojen seuraukset täytyi käsitellä välittömästi.

Ennen kuin keskitytään inflaation seurauksiin tietyissä tapauksissa, on syytä keskittyä sen yleisiin vaikutuksiin. Jopa tätä ennen vaikuttaa suotavalta kysyä, miksi inflaation turvaudutaan jatkuvasti, miksi se on ollut pitkään kansan suosiossa ja miksi sen seireeninlaulu on maanitellut valtion toisensa jälkeen taloudellisen tuhon polulle.

Kaikkein ilmeisin ja silti kaikkein vanhin ja itsepäisin harhakäsitys, johon inflaation houkutus nojaa, on sekoittaa ”raha” varallisuuteen. ”Se, että varallisuus koostuu rahasta tai kullasta ja hopeasta”, kirjoitti Adam Smith lähes kaksi vuosisataa sitten, ”on yleinen käsitys, joka nousee luonnostaan rahan kahdesta tehtävästä kaupan välineenä ja arvon mittana – – Rikastua on saada rahaa, ja vaurautta ja rahaa pidetään yksinkertaisesti yleisessä kielenkäytössä joka merkityksessä synonyymeina.”

Todellinen vauraus koostuu luonnollisesti siitä, mitä tuotetaan ja kulutetaan: syötävästä ruuasta, käytetyistä vaatteista, asutuista taloista. Se on rautateitä ja katuja ja autoja; laivoja ja lentokoneita ja tehtaita; kouluja ja kirkkoja ja teattereita; pianoja, maalauksia ja kirjoja. Silti sanallinen epäselvyys joka sekoittaa rahan vaurauteen on niin voimakasta, että jopa sekaannuksen toisinaan tunnistavat liukuvat takaisin siihen perustelujensa aikana. Jokainen näkee, että jos hän henkilökohtaisesti saisi enemmän rahaa, hän voisi ostaa muilta lisää asioita. Jos hänellä olisi tuplasti enemmän rahaa, hän voisi ostaa tuplasti enemmän tavaroita; jos hänellä olisi kolme kertaa enemmän rahaa, hän olisi kolme kertaa enemmän ”arvoinen”. Ja monille vaikuttaa ilmeiseltä päätelmä, että jos valtio ainoastaan laskee liikkeelle lisää rahaa ja jakaa sitä kaikille, olisimme kaikki sen verran rikkaampia.

Nämä ovat kaikkein yksinkertaisimpia inflationisteja. Toinen ryhmä on vähemmän naiivi, ja se tunnistaa, että jos asia olisi näin yksinkertainen, valtio pystyisi ratkaisemaan kaikki ongelmat vain painamalla lisää rahaa. Nämä inflationistit vaistoavat, että jossain täytyy olla joku juoni. Siksi he rajoittaisivat jollain tavalla valtion liikkeelle laskeman lisärahan määrää. He painattaisivat sitä lisää vain riittävästi hyvittämään väitettyjä ”vajeita” tai ”aukkoja”.

Ostovoiman vaje on pitkäaikainen, he ajattelevat, koska teollisuus ei jotenkin jaa riittävästi rahaa tuottajille mahdollistaakseen, että he kuluttajina voisivat ostaa takaisin valmistettua tuotetta. Jossain on arvoituksellinen ”vuoto”. Yksi ryhmä ”todistaa” sen yhtälöillä. Yhdelle puolelle yhtälöä he laskevat tuotteen vain kerran; toiselle puolelle he huomaamattaan laskevat tuotteen monta kertaa. Tämä aiheuttaa huolestuttavan aukon heidän ”A-maksujensa” ja ”A+B maksujensa” välillä. Niinpä he perustavat liikkeen, pukevat ylleen vihreät univormut ja vaativat, että lasketaan liikkeelle rahaa tai ”luottoja” puuttuvien B-maksujen hyvittämiseksi.

Karkeimmat ”yhteiskunnallisen luoton” apostolit saattavat vaikuttaa naurettavilta, mutta on olemassa suuri määrä vain hiukan hienostuneempia koulukuntia. Näillä on ”tieteelliset” suunnitelmat laskea liikkeelle juuri riittävästi lisärahaa tai -luottoa täyttämään väitetty pitkäaikainen tai kausittainen ”alijäämä” tai ”aukko”, jonka he laskevat jollain toisella tavalla.

**2.**

Paremmin tietävät inflationistit tunnistavat, että kaikki merkittävät lisäykset rahan määrään vähentävät jokaisen rahallisen yksikön ostovoimaa – toisin sanoen, että siitä seuraa hyödykehintojen nousu. Mutta tämä ei heitä häiritse. Päinvastoin, juuri siksi he haluavat inflaatiota. Jotkut heistä perustelevat, että tämä vaikutus parantaa köyhien velallisten asemaa rikkaisiin luotottajiin verrattuna. Toiset katsovat sen rohkaisevan vientiä ja hillitsevän tuontia. Jotkut taas pitävät sitä olennaisena keinona parantaa taantumaa, ”käynnistää toimialat uudelleen” ja saavuttaa ”täystyöllisyys”.

Löytyy runsaslukuinen määrä teorioita tavasta, jolla rahan määrän lisäys (mukaan lukien pankkiluotto) vaikuttaa hintoihin. Yhtäällä, kuten juuri tuli esiin, ovat ne, jotka kuvittelevat, että rahan määrää voidaan lisätä lähes millä tahansa määrällä ilman vaikutusta hintoihin. He näkevät tämän lisääntyneen rahan pelkästään keinona lisätä jokaisen ”ostovoimaa” tarkoittaen, että jokainen voi ostaa enemmän hyödykkeitä kuin aiemmin. Joko he eivät koskaan pysähdy muistuttamaan itseään, että ihmisjoukko kokonaisuutena ei voi ostaa tuplasti niin paljon hyödykkeitä kuin aikaisemmin, ellei valmisteta tuplasti tuotteita, tai he kuvittelevat, että ainoa asia, joka hillitsee rajatonta kasvua tuotavuudessa, on pula rahataloudellisesta kysynnästä, ei pula työvoimasta, työtunneista tai tuotantokapasiteetista: jos ihmiset haluavat tuotteet, he olettavat, ja heillä on rahat niiden ostamiseen, ne valmistuvat lähes automaattisesti.

Toisaalla on ryhmä – ja siihen on kuulunut huomattavia taloustieteilijöitä – joka pitää kiinni jäykästä mekaanisesta teoriasta rahan tarjonnan vaikutuksesta hyödykehintoihin. Kaikki rahat kansakunnassa, kuten nämä teoreetikot kuvaavat asiaa, tarjotaan vastineena kaikista hyödykkeistä. Sen vuoksi kokonaisrahamäärän arvon kerrottuna ”kiertonopeudella” tulee aina olla yhtenevä ostettujen tuotteiden kokonaismäärän arvon kanssa. Siten edelleen (olettaen ”kiertonopeuden” muuttumattomaksi) rahallisen yksikön arvon täytyy vaihdella tarkalleen ja käänteisesti kiertoon laitetun määrän kanssa. Kaksinkertaistetaan rahan ja pankkiluottojen määrä, ja ”hintataso” tarkalleen kaksinkertaistuu; kolminkertaistetaan se, ja hintataso tarkalleen kolminkertaistuu. Siis kerrotaan rahan määrä *n* kertaa, jolloin tuotteiden hinnat tulee kertoa *n* kertaa.

Ei ole riittävästi tilaa selittää kaikkia tämän uskottavan kuvan virheellisyyksiä.[[1]](/kirjoja/hazlitt/2-osa/22-luku-inflaation-harha/#_ftn1) Sen sijaan pyritään näkemään, miksi ja kuinka rahan määrän lisäys nostaa hintoja.

Lisääntynyt rahan määrä saa alkunsa erityisellä tavalla. Sanotaan, että se syntyy, koska valtio tekee suurempia menoeriä kuin se voi tai haluaa toteuttaa verotuloilla (tai velkakirjojen myynnillä, jotka ihmiset maksavat todellisilla säästöillään). Oletetaan esimerkiksi, että valtio painaa rahaa maksaakseen sota-alihankkijoilleen. Tällöin näiden menoerien ensimmäinen vaikutus on nostaa sodassa käytettävien tarvikkeiden hintoja ja asettaa uutta rahaa alihankkijoiden ja näiden työntekijöiden käsiin. (Luvussa hintasäännöstelystä jätettiin käsittelemättä joitakin inflaation tuomia monimutkaisuuksia asioiden pitämiseksi yksinkertaisina. Nyt ne voidaan ottaa uudelleen käsittelyyn, ja tässä taas voidaan sivuuttaa valtion hintasäännöstelypyrkimyksien tuomat hankaluudet. Kun ne otetaan huomioon, huomataan, etteivät ne muuta olennaista analyysiä. Ne johtavat pelkästään eräänlaiseen tuki-inflaatioon, joka vähentää tai peittää joitakin aikaisempia seurauksia myöhempien kärjistämisien kustannuksella.)

Valtion alihankkijoille ja heidän työntekijöilleen tulee siten korkeammat rahalliset tulot. He käyttävät ne haluamiinsa tuotteisiin ja palveluihin. Näiden tuotteiden ja palveluiden myyjät pystyvät nostamaan omia hintojaan tämän lisääntyneen kysynnän ansiosta. Lisääntynyttä rahallista tuloa saaneet ovat valmiit maksamaan nämä korkeammat hinnat ennemmin kuin olemaan ilman tuotteita, sillä heillä on enemmän rahaa ja yhdellä dollarilla on jokaiselle heistä pienempi subjektiivinen arvo.

Kutsutaan alihankkijoita ja heidän työntekijöitään ryhmäksi A ja niitä, joilta he suoraan ostavat lisätuotteet ja -palvelut, ryhmäksi B. Ryhmä B puolestaan tulee suuremman myynnin ja korkeampien hintojen seurauksena ostamaan lisää tuotteita ja palveluita vielä kaukaisemmalta ryhmältä C. Ryhmä C puolestaan pystyy nostamaan hintojaan, ja sillä on enemmän tuloja kulutettavaksi ryhmälle D ja niin edelleen, kunnes hintojen ja rahatulojen korotukset ovat käytännössä kattaneet koko kansakunnan. Kun prosessi on päättynyt, lähes kaikilla on korkeammat tulot rahassa mitattuna. Mutta (olettaen, ettei tuotteiden ja palveluiden tuotanto ole lisääntynyt) tuotteiden ja palveluiden *hinnat* ovat nousseet vastaavasti eikä kansakunta ole rikkaampi kuin aiemmin.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikkien suhteellinen tai absoluuttinen vauraus ja tulot pysyvät samoina kuin ennen. Päinvastoin, inflaatioprosessi vaikuttaa varmasti yhden ryhmän omaisuuteen eri lailla kuin muiden. Ensimmäinen lisärahat saanut ryhmä hyötyy eniten. Ryhmän A rahatulot ovat nousseet ennen hintojen korotuksia, joten se pystyy ostamaan lähes suhteellisen korotuksen tuotteina. Ryhmän B rahatulot tulevat myöhemmin, kun hinnat ovat jo hiukan nousseet, mutta ryhmä B hyötyy tuotteissa mitattuna. Samaan aikaan kuitenkin ryhmät, jotka eivät vielä ole saaneet korotusta rahatuloihinsa, huomaavat joutuvansa maksamaan ostamistaan tuotteista korkeammat hinnat, mikä tarkoittaa, että he joutuvat tulemaan toimeen alhaisemmalla elintasolla kuin aiemmin.

Prosessia voidaan vielä selkeyttää sarjalla oletettuja lukuja. Oletetaan, että yhteisö jaetaan sattumanvaraisesti neljään tuottajien pääryhmään A, B, C ja D, jotka saavat inflaation rahatulojen hyödyt samaisessa järjestyksessä. Kun ryhmän A rahatulot ovat jo nousseet 30 prosenttia, heidän ostamien hyödykkeiden hinnat eivät ole nousseet vielä lainkaan. Silloin kun ryhmän B rahatulot ovat nousseet 20 prosenttia, hinnat ovat nousseet keskimäärin ainoastaan 10 prosenttia. Kun ryhmän C rahatulot ovat nousseet ainoastaan 10 prosenttia, hinnat ovat kuitenkin jo kohonneet 15 prosenttia. Ja kun ryhmän D rahatulot eivät ole vielä lisääntyneet lainkaan, heidän ostamiensa tuotteiden keskimääräiset hinnat ovat nousseet 20 prosenttia. Toisin sanoen ensimmäisten tuottajaryhmien hyödyt inflaation tuomista korkeammista hinnoista tai palkoista tapahtuvat väistämättä viimeisenä palkkoja tai hintoja nostamaan pystyvien tuottajaryhmien kärsimien tappioiden (kuluttajina) kustannuksella.

Lopputilanne saattaa esimerkiksi olla, jos inflaatio pysäytetään muutaman vuoden jälkeen, että keskimääräinen 25 prosentin korotus rahatuloihin ja vastaava keskimääräinen lisäys hintoihin jakaantuvat molemmat tasaisesti kaikkien ryhmien kesken. Mutta tämä ei kumoa siirtymävaiheen voittoja ja tappioita. Esimerkiksi ryhmä D, vaikka sen omat tulot ja hinnat ovat lopulta kohonneet 25 prosenttia, pystyy ostamaan ainoastaan yhtä paljon tuotteita ja palveluita kuin aiemmin ennen inflaation alkua. Se ei koskaan saa korvatuksi tappioita ajanjaksolta, jolloin sen tulot ja hinnat eivät nousseet lainkaan, vaikka se joutui maksamaan 30 prosenttia enemmän yhteisön muilta ryhmiltä A, B ja C ostamistaan tuotteista ja palveluista.

**3.**

Joten inflaatio osoittautui pelkästään yhdeksi keskeisen opetuksen lisäesimerkiksi. Se voi tosiaankin tuoda lyhyeksi aikaa hyötyjä suosituille ryhmille, mutta ainoastaan muiden kustannuksella. Ja pitkällä aikavälillä se aiheuttaa tuhoisia seurauksia koko yhteisölle. Jopa suhteellisen lievä inflaatio häiritsee tuotannon rakennetta. Se ohjaa joidenkin toimialojen ylilaajenemiseen muiden kustannuksella. Tähän sisältyy pääoman väärinkäyttöä ja tuhlaamista. Kun inflaatio romahtaa tai se pysäytetään, väärin suuntautunut pääomainvestointi – joko koneiden, tehtaiden tai toimistorakennusten muodossa – ei voi tuottaa riittävää tuottoa ja menettää suuren osan arvostaan.

Ei ole myöskään mahdollista saattaa inflaatiota pehmeään ja hellään pysähdykseen, ja siten välttää seuraavaa taantumaa. Inflaatiota ei ole sen alettua edes mahdollista pysäyttää tiettyyn etukäteen määritettyyn pisteeseen tai kun hinnat ovat saavuttaneet aikaisemmin sovitun tason, sillä sekä poliittiset että taloudelliset voimat ovat karanneet käsistä. Ei ole mahdollista perustella 25 prosentin korotusta hintoihin inflaation avulla ilman, että joku toteaa 50 prosentin korotuksen olevan tuplasti parempi, ja joku toinen lisää, että 100 prosentin on neljä kertaa parempi. Inflaatiosta hyötyneet poliittiset painostusryhmät tulevat vaatimaan sen jatkamista.

Lisäksi on mahdotonta kontrolloida rahan arvoa inflaatiossa, sillä syy-seuraussuhde ei ole koskaan pelkästään mekaaninen. Ei voida etukäteen sanoa esimerkiksi, että 100 prosentin lisäys rahan määrässä tulee tarkoittamaan 50 prosentin pudotusta rahayksikön arvossa. Rahan arvo, kuten on tullut esiin, on yhteydessä sitä hallussaan pitävien ihmisten subjektiivisiin arvostuksiin. Ja nämä arvostukset eivät riipu pelkästään jokaisen sitä hallussaan pitämästä määrästä, vaan myös rahan *laadusta*. Sodan aikana kansakunnan rahayksikön arvo, ei kultakannassa, nousee voittojen ja laskee tappioiden myötä valuuttakaupassa, huolimatta muutoksista sen määrässä. Nykyinen arvostus riippuu usein siitä, minkä suuruiseksi ihmiset odottavat *tulevan* rahamäärän. Ja, samoin kuin raaka-ainepörssissä, jokaisen henkilön rahan arvostukseen ei vaikuta ainoastaan se, mitä *hän* itse ajattelee sen arvosta, vaan myös se, mitä hän arvelee *kaikkien muiden* ajattelevan.

Tämä kaikki selittää miksi, kun kova inflaatio on käynnistynyt, rahataloudellisen yksikön arvo laskee paljon nopeampaan tahtiin kuin rahamäärää lisääntyy tai sitä voidaan lisätä. Kun tämä taso saavutetaan, tuho on lähes täydellinen; ja järjestelmä on vararikossa.

**4.**

Silti inflaation tenho ei koskaan häviä. Vaikuttaa lähes siltä, ettei yksikään maa ole kykenevä hyötymään muiden kokemuksesta eikä yksikään sukupolvi aikaisempien kärsimyksestä. Jokainen sukupolvi ja valtio seuraavat samaa harhaa. Jokainen tarttuu samaan Kuolleenmeren hedelmään, joka maistettaessa muuttuu tomuksi ja tuhkaksi. Sillä inflaation luonteeseen kuuluu synnyttää tuhansia illuusioita.

Oman aikamme sitkein argumentti inflaation puolesta on, että se ”saa teollisuuden rattaat pyörimään”, että se säästää meidät korvaamattomilta pysähtyneisyyden ja toimettomuuden tappioilta ja tuo ”täystyöllisyyden”. Tämä peruste jalostumattomassa muodossaan nojaa ikiaikaiseen sekaannukseen rahasta ja todellisesta vauraudesta. Se olettaa, että synnytetään uutta ”ostovoimaa” ja että tämän uuden ostovoiman vaikutukset moninkertaistuvat yhä laajenevin kehin, kuten lampeen heitetyn kiven aikaansaamat aallot. Kuitenkin todellinen ostovoima hyödykkeisiin, kuten on tullut ilmi, koostuu muista hyödykkeistä. Sitä ei voida ihmeellisesti lisätä pelkästään painamalla lisää dollareiksi kutsuttuja paperinpalasia. Se, mitä vaihdantataloudessa perimmältään tapahtuu, on, että A:n tuottamat tuotteet vaihdetaan B:n tuottamiin tuotteisiin.[[2]](/kirjoja/hazlitt/2-osa/22-luku-inflaation-harha/#_ftn2)

Tosiasiassa inflaatio muuttaa hintojen ja kulujen suhteita. Sen kaikkein tärkein suunniteltu muutos on nostaa hyödykehintoja suhteessa palkkatasoihin ja siten ennallistaa liiketoimintojen voitot ja rohkaista tuotannon palautumiseen (siellä, missä on joutilaita resursseja) korjaamalla entiselleen toimivan suhteen hintojen ja tuotantokustannuksien välille.

Tulisi olla ilmiselvää, että tämä voitaisiin saavuttaa suoremmin ja rehellisemmin laskemalla palkkatasoja. Mutta sivistyneemmät inflaation puolestapuhujat uskovat, että tämä on nykyään poliittisesti mahdotonta. Toisinaan he menevät pidemmälle ja väittävät, että kaikki ehdotukset kaikissa olosuhteissa alentaa suoraan tiettyjä palkkatasoja työttömyyden vähentämiseksi ovat ”työn vastaisia”. Mutta suoraan sanottuna se, mitä he itse esittävät, on *harhaanjohtaa* työvoimaa alentamalla *reaalipalkkatasoja* (toisin sanoen palkkatasoja suhteessa ostovoimaan) hintojen korotuksien avulla.

He ovat unohtaneet, että työvoimasta itsestään on tullut sivistyneempää; että suuret liitot työllistävät taloustieteilijöitä, jotka tuntevat tunnusluvut, ja että työvoimaa ei hämätä. Siten toimintamalli nykyisissä olosuhteissa tuskin saavuttaa taloudellisia tai poliittisia tarkoitusperiään. Sillä juuri kaikkein vahvimmat liitot, joiden palkkatasot ovat kaikkein todennäköisimmin korjauksen tarpeessa, vaativat, että heidän jäsentensä palkkatasoja nostetaan vähintäänkin suhteessa jokaiseen korotukseen elinkustannusindeksissä. Toimimattomat hintojen ja pääpalkkaluokkien väliset suhteet säilyvät, jos voimakkaiden liittojen peräänantamattomuus säilyy. Palkkatasorakenne saattaa itse asiassa tulla vielä vääristyneemmäksi, sillä suurta järjestäytymättömien työntekijöiden joukkoa, jonka palkkatasot jopa ennen inflaatiota eivät olleet pois linjasta (ja saattoivat olla jopa aiheettomasti alhaalla liittojen rajauksien takia), rangaistaan lisää siirtymäaikana nousevien hintojen muodossa.

**5.**

Hienostuneemmat inflaation puolestapuhujat ovat kavalia. He eivät esitä asiaansa täydellä rehellisyydellä ja päätyvät huijaamaan jopa itseään. He aloittavat puhumalla paperirahasta, kuten yksinkertaisemmat inflationistit, ikään kuin se itsessään olisi varallisuuden muoto, jota voidaan luoda mielin määrin painokoneilla. He jopa keskustelevat vakavasti ”kertoimesta”, jolla jokainen valtion painama ja kuluttama dollari maagisesti vastaa useita dollareita lisättynä maan varallisuuteen.

He lyhyesti sanoen harhauttavat sekä yleisön huomion että oman huomionsa todellisista taantuman aiheuttajista. Sillä oikeat syyt pääosan aikaa ovat palkka-kustannus-hinta-rakenteen sopeutumattomuudet: tasapainottomuus palkkojen ja hintojen suhteessa, raaka-aineiden ja valmiiden tuotteiden hintojen suhteessa tai yhden ja toisen tuotteen hinnan tai yhden ja toisen palkan suhteessa. Jossain pisteessä nämä sopeutumattomuudet ovat poistaneet tuottamisen kannustimet tai ovat tosiasiallisesti tehneet tuotannon jatkamisen mahdottomaksi, ja taantuma etenee vaihdantatalouden orgaanisen keskinäisen riippuvuuden kautta. Ennen kuin nämä tasapainottomuudet on korjattu, täysi tuotanto ja työllisyys eivät voi jatkua.

Totta, inflaatio saattaa toisinaan korjata ne, mutta se on kiivas ja vaarallinen menetelmä. Se ei tee korjauksiaan avoimesti ja rehellisesti vaan käyttäen illuusiota. Se vastaa ihmisten herättämistä tuntia aikaisemmin ainoastaan uskottelemalla heille, että kello on kahdeksan oikean seitsemän sijaan. Ehkei ole pelkkää sattumaa, että maa, joka joutuu turvautumaan huijaukseen siirtämällä kaikkia kelloja eteenpäin tämän vaikutuksen aikaansaamiseksi, on maa, joka joutuu turvautumaan inflaatioon saavuttaakseen vastaavan vaikutuksen taloudessa.

Sillä inflaatio langettaa harhakuvitelmien verhon kaikkien taloudellisten prosessien ylle. Se sekoittaa ja harhauttaa lähes kaikkia, mukaan lukien jopa siitä kärsiviä. Kaikki ovat tottuneet mittaamaan tulojaan ja varallisuuttaan rahassa. Mentaalinen tapa on niin vahva, että jopa ammattitaloustieteilijät ja -tilastotieteilijät eivät pysty jatkuvasti pysymään siitä erossa. Ei ole helppoa nähdä aina suhteita oikeissa tavaroissa ja oikeassa hyvinvoinnissa. Kukapa ei tuntisi itseään rikkaammaksi ja ylpeämmäksi, kun kerrotaan, että kansantulo on kaksinkertaistunut (luonnollisesti dollareissa) verrattuna johonkin inflaatiota edeltäneeseen ajanjaksoon? Jopa toimistovirkailija, joka sai aikaisemmin 25 taalaa viikossa ja saa nykyään 35 dollaria viikolta, pitää itseään jollain tavalla paremmin toimeentulevana, vaikka elinkustannukset ovat kaksinkertaistuneet siitä, kun hän sai 25 dollaria. Hän ei tietenkään ole sokea elinkustannusten nousulle. Mutta hän ei ole myöskään täysin tietoinen todellisesta asemastaan, niin kuin hän olisi, jos hänen elinkustannuksensa eivät olisi muuttuneet ja jos hänen rahapalkkansa olisi *alentunut* antaen hänelle saman alentuneen ostovoiman, joka hänellä on nyt palkankorotuksista huolimatta korkeampien hintojen takia. Inflaatio on itsesuggestiota, hypnotismia, nukutusainetta, joka on vaimentanut hänelle operaation kipuja. Inflaatio on oopiumia kansalle.

**6.**

Ja se on tarkalleen sen poliittinen tehtävä. Koska inflaatio hämmentää kaikkia, nykyaikaiset ”suunnittelutaloushallitukset” turvautuvat siihen jatkuvasti. Kuten tuli nähtyä luvussa neljä, yhtä esimerkkiä lainaten, että uskomus siitä, että julkiset työt väistämättä luovat uusia työpaikkoja, ei pidä paikkaansa. Jos rahat kerättäisiin verotuksella, tulisi näkyviin, että jokainen valtion käyttämä dollari julkisiin hankkeisiin on dollari vähemmän veronmaksajalta hänen omiin tarpeisiinsa ja että jokainen luotu julkinen työpaikka tuhoaa yhden yksityisen työpaikan.

Mutta oletetaan, että julkisia hankkeita ei makseta verovaroista? Oletetaan, että ne maksetaan alijäämärahoituksesta – tarkoittaen valtion lainaamalla saamista varoista tai turvautumalla setelipainoon? Silloin juuri kuvattua vaikutusta ei näytä tapahtuvan. Julkiset hankkeet näyttävät tulleen luoduksi ”uudella” ostovoimalla. Ei voida sanoa, että ostovoimaa olisi otettu pois veronmaksajilta. Hetkellisesti vaikuttaa, että kansakunta olisi saanut jotain ilmaiseksi.

Mutta siirtykäämme oppiläksymme mukaisesti pidempiin seurauksiin. Laina täytyy joskus maksaa takaisin. Valtio ei voi jatkaa velan kasaamista loputtomiin; jos se sitä yrittää, jonain päivänä se on vararikossa. Kuten Adam Smith totesi vuonna 1776: ”Kun kansalliset velat ovat kerran kertyneet tiettyyn pisteeseen saakka, löytyy harvinainen, uskoakseni yksittäinen tapaus niiden rehellisestä ja täydestä takaisinmaksusta. Julkisten tulojen vapautus, jos sitä on saatu aikaiseksi lainkaan, on aina saavutettu vararikolla, toisinaan julkisella, mutta aina todellisella, olkoonkin, että takaisinmaksamista on useasti teeskennelty.”

Sillä kun valtio joutuu maksamaan takaisin julkisten hankkeiden kerryttämät velat, se joutuu väistämättä verottamaan kulutustaan raskaammin. Siten tällä jälkimmäisellä ajan jaksolla se pakosta tuhoaa enemmän työpaikkoja kuin se luo. Silloin vaadittu raskas lisäverotus ei ainoastaan poista ostovoimaa, se myös alentaa tai tuhoaa kannustimia tuotantoon ja siten vähentää maan kokonaisvaurautta ja -tuloja.

Ainoa poispääsy tästä johtopäätöksestä on olettaa (kuten kulutuksen apostolit aina tietysti tekevät), että valtaapitävät poliitikot tulevat kuluttamaan rahaa ainoastaan ajanjaksoina, jotka muutoin olisivat taantuneita tai ”deflatorisia”, ja maksavat säntillisesti velat pois ajanjaksoina, jotka muutoin olisivat nousukausia tai ”inflatorisia”. Tämä on viehättävää fiktiota, mutta valitettavasti valtaapitävät poliitikot eivät ole koskaan toimineet näin. Talouden ennustaminen on lisäksi niin arveluttavaa ja poliittiset paineet senlaatuisia, että valtioille on epätodennäköistä koskaan toimia tällä tavoin. Alijäämärahoitus luo kerran käynnistyttyään vahvan oman ajettavan etunsa, joka vaatii sen jatkumista kaikissa olosuhteissa.

Jos ei tehdä mitään vilpittömiä ponnisteluja kerääntyneen velan takaisinmaksamiseksi ja turvaudutaan sen sijaan suoranaiseen inflaatioon, seurauksena ovat vaikutukset, joita on jo kuvattu. Sillä maa kokonaisuutena ei voi saada mitään ilmaiseksi maksamatta siitä. Inflaatio itsessään on verotuksen muoto. Se on kenties kaikkein huonoin muoto, joka yleensä kohtelee ankarimmin kaikkein vähiten maksukykyisiä. Oletuksella, että inflaatio vaikuttaisi kaikkiin ja kaikkeen tasaisesti (joka ei pidä koskaan paikkansa, kuten on tullut osoitettua), se olisi käytännössä vastaava kuin kiinteän prosenttimääräinen myyntivero kaikille tuotteille, yhtä korkea leivälle ja maidolle kuin timanteille ja turkeille. Tai sitä voitaisiin vastaavasti ajatella kuin tasaveroa samalla prosenttimäärällä ilman poikkeuksia kaikkien tuloja kohtaan. Se ei ole ainoastaan vero jokaisen kulutusta vaan myös säästöjä ja henkivakuutuksia kohtaan. Se on itse asiassa tasainen pääomavero ilman poikkeuksia, jossa köyhä maksaa yhtä korkean prosentin kuin rikas.

Mutta tilanne on vielä tätäkin pahempi, sillä kuten on tullut nähtyä, inflaatio ei kohtele eikä pysty kohtelemaan kaikkia tasapuolisesti. Jotkut kärsivät muita enemmän. Inflaatio saattaa verottaa prosenttimääräisesti köyhiä raskaammin kuin rikkaita. Sillä inflaatio on sellainen vero, joka ei ole veroviranomaisten kontrollissa. Se iskee riettaasti kaikkiin suuntiin. Inflaation asettama veroaste ei ole kiinteä: sitä ei voida määrittää etukäteen. Tiedetään, mikä se on tänään, mutta ei ole tiedossa, mikä se on huomenna. Huomenna ei ole mahdollista tietää, mikä se on seuraavana päivänä.

Kuten kaikki muutkin verot, inflaatio toimii määrittääkseen yksilöiden ja yritysten toimintamallit, joita kaikki ovat pakotetut seuraamaan. Se lannistaa kaikkea harkitsevaisuutta ja säästäväisyyttä. Se rohkaisee haaskaukseen, uhkapeliin, kaikkinaiseen piittaamattomuuteen. Se tekee usein kannattavammaksi keinotella kuin tuottaa. Se repii palasiksi koko vakaiden taloudellisten suhteiden kudoksen. Sen anteeksiantamattomat epäoikeudenmukaisuudet ajavat ihmisiä kohden epätoivoisia ratkaisuja. Se kylvää siemenet fasismille ja kommunismille. Se ohjaa ihmiset vaatimaan totalitaarisia kontrolleja. Se päättyy väistämättä katkeraan pettymykseen ja romahdukseen.

---

[[1]](/kirjoja/hazlitt/2-osa/22-luku-inflaation-harha/#_ftnref1) Niiden analyysistä kiinnostuneen lukijan kannattaa tutustua teokseen B. M. Anderson, *The Value of Money* (1917; uusi painos 1936) tai Ludwig von Mises, *The Theory of Money and Credit* (amerikkalainen painos 1935).

[[2]](/kirjoja/hazlitt/2-osa/22-luku-inflaation-harha/#_ftnref2) Vrt. John Stuart Mill, *Principles of Political Economy* (kirja 3, luku 14, toinen kappale); Alfred Marshall, *Principles of Economics* (kirja VI, luku XIII, osio 10) ja Benjamin M. Anderson, “A Refutation of Keynes’ Attack on the Doctrine that Aggregate Supply Creates Aggregate Demand”, taloustieteilijöiden symposiumin teoksessa *Financing American Prosperity.*

[< edellinen sivu](/kirjoja/hazlitt/2-osa/21-luku-voittojen-tehtava/) | [seuraava sivu >](/kirjoja/hazlitt/2-osa/23-luku-hyokkays-saastoja-kohtaan)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/hazlitt/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/hazlitt/2-osa/23-luku-hyokkays-saastoja-kohtaan/ -->
# 23. luku: Hyökkäys säästöjä kohtaan

> Muinaisista ajoista lähtien perimätieto on opettanut säästämisen hyveistä ja varoittanut ylenpalttisuuden ja tuhlaavaisuuden seurauksista. Tämä perimätieto on heijastellut ihmiskunnan yhteistä eettisyyttä yhtä lailla kuin pelkästään harkitsevaista arvostelukykyä. Mutta aina on löytynyt tuhlaajia, ja ilmeisesti on aina myös löytynyt teoreetikkoja järkeistämään

Muinaisista ajoista lähtien perimätieto on opettanut säästämisen hyveistä ja varoittanut ylenpalttisuuden ja tuhlaavaisuuden seurauksista. Tämä perimätieto on heijastellut ihmiskunnan yhteistä eettisyyttä yhtä lailla kuin pelkästään harkitsevaista arvostelukykyä. Mutta aina on löytynyt tuhlaajia, ja ilmeisesti on aina myös löytynyt teoreetikkoja järkeistämään heidän tuhlaustaan.

Klassiset taloustieteilijät, torjuen oman aikansa virhekäsityksiä, osoittivat, että säästeliäisyyden toimintamalli, joka oli yksilön parhaan edun mukaista, oli myös kansakunnan parhaan edun mukaista. He osoittivat, että omaan tulevaisuutensa varautuva rationaalinen säästäjä ei vahingoittanut vaan auttoi koko yhteisöä. Mutta nykyään muinainen säästämisen hyve, yhtä lailla kuin sen klassisten taloustieteilijöiden mukainen puolustuskin, on jälleen kerran hyökkäyksen kohteena muka uusin perustein, kun taas vastakkainen kuluttamisen oppi on muodissa.

Perusasian tekemiseksi mahdollisimman selväksi on luontevinta aloittaa Bastiatin käyttämällä klassisella esimerkillä. Kuvitellaan kaksi veljestä, toinen tuhlari ja toinen harkitsevainen. Heistä kumpikin on perinyt omaisuuden, joka takaa heille 50 000 dollarin vuositulot. Tuloverot sivuutetaan tässä, samoin kysymys, tulisiko molempien veljien todella työskennellä elääkseen, koska nämä seikat ovat epäolennaisia asian kannalta.

Alvin, ensimmäinen veli, on runsaskätinen kuluttaja. Hän ei kuluta pelkästään luonteensa vuoksi, vaan myös periaatteesta. Hän on Rodbertuksen seuraaja (menemättä pidemmälle), joka julisti 1800-luvun puolivälissä, että kapitalistien ”tulee kuluttaa tulonsa viimeiseen penniin asti mukavuuksiin ja ylellisyyteen”, sillä jos he ”päättävät säästää – – tavarat kasaantuvat ja osa työläisistä jää ilman työtä”.[[1]](/kirjoja/hazlitt/2-osa/23-luku-hyokkays-saastoja-kohtaan/#_ftn1) Alvin nähdään aina yökerhoissa; hän antaa reilusti juomarahaa; hän pitää yllä hienostelevaa taloutta monine palvelijoineen; hänellä on muutama autonkuljettaja, eikä hän vaivaa itseään omistamiensa autojen lukumäärällä; hänellä on kilpahevostalli, hänellä on huvipursi, hän matkustelee; hän koristelee vaimonsa timanttikoruin ja turkiksin; hän antaa kalliita ja hyödyttömiä lahjoja ystävilleen.

Toteuttaakseen kaiken tämän hän joutuu syömään pääomaansa. Mutta mitä siitä? Jos säästäminen on syntiä, säästämättömyyden täytyy olla hyve, ja joka tapauksessa hän pelkästään kompensoi penniä venyttävän veljensä Benjaminin säästämisestä koituvia vahinkoja.

Lienee turhaa mainita, että Alvin on ovimiesten, tarjoilijoiden, ravintoloitsijoiden, turkiskauppiaiden, koruseppien ja kaikenlaista ylellisyystuotteiden valmistajien suosioissa. He pitävät häntä julkisena hyväntekijänä. On varmasti kaikille ilmiselvää, että hän luo työllisyyttä ja levittää rahojaan ympäriinsä.

Häneen verrattuna veli Benjamin on vähemmän suosittu. Häntä harvoin nähdään korusepillä, turkiskauppiailla tai yökerhoissa, eikä hän tunne hovimestareita etunimiltä. Siinä missä Alvin ei pelkästään kuluta täyttä 50 000 dollarin vuosituloaan vaan syö pääomaansa, Benjamin elää paljon vaatimattomammin ja kuluttaa ainoastaan 25 000 dollaria. Ihmiset tietysti ajattelevat näkemänsä perusteella hänen tarjoavan puolta vähemmän työllisyyttä kuin Alvin ja arvelevat, että toinen 25 000 dollaria on yhtä hyödytöntä kuin sitä ei olisi lainkaan.

Mutta tarkastellaanpa, mitä Benjamin todella tekee toisella 25 000 dollarillaan. Keskimäärin hän antaa siitä 5 000 dollaria hyväntekeväisyyteen, mukaan lukien tarpeessa olevat ystävänsä. Näillä varoilla autetut perheet puolestaan kuluttavat ne ruokaan, vaatteisiin tai asumiseen. Joten varat luovat yhtä paljon työllisyyttä kuin jos Benjamin olisi itse kuluttanut ne suoraan. Erona on, että useammat ihmiset ovat onnellisia kuluttajina ja tuotanto keskittyy enemmän olennaisiin hyödykkeisiin ja vähemmän ylellisyyteen ja tarpeettomuuksiin.

Viimeinen asia aiheuttaa Benjaminille usein huolen aihetta. Hänen omaatuntoaan toisinaan vaivaa jopa hänen kuluttamansa 25 000 dollaria. Alvinin suosima rahvaanomainen näyttäminen ja piittaamaton kuluttaminen, hän ajattelee, ei pelkästään auta synnyttämään tyytymättömyyttä ja kateutta niiden keskuudessa, jotka kokevat vaikeaksi ansaita kohtuullista elantoa, vaan tosiasiallisesti lisää heidän vaikeuksiaan. Kaikkina hetkinä, Benjaminin näkemyksen mukaan, kansakunnan todellinen tuotantovoima on rajallinen. Mitä enemmän sitä ohjataan tuottamaan turhuuksia ja ylellisyyttä, sitä vähemmän on jäljellä elämän perustarpeiden tuottamiseen niitä tarvitseville.[[2]](/kirjoja/hazlitt/2-osa/23-luku-hyokkays-saastoja-kohtaan/#_ftn2) Mitä vähemmän hän ottaa olemassa olevasta varallisuudesta omaan käyttöönsä, sitä enemmän hän jättää muille. Harkitsevaisuus kulutuksessa, hän kokee, lieventää varallisuuden ja tulojen eriarvoisuuden nostattamia ongelmia. Hän ymmärtää, että tämä kuluttava pidättyvyys voidaan viedä liian pitkälle; mutta sitä pitää olla jonkin verran, hän kokee, kaikilla, joiden tulot ovat huomattavasti keskimääräistä korkeammat.

Tarkastellaan nyt Benjaminin ajatuksesta erillään, mitä tapahtuu 20 000 dollarin summalle, jota hän ei kuluta eikä anna pois. Hän ei anna sen kasaantua lompakkoonsa, toimistonsa pöytälaatikkoihin tai tallelokeroonsa. Hän joko tallettaa sen pankkiin tai sijoittaa sen. Jos hän laittaa sen liike- tai säästöpankkiin, pankki lainaa sen toimiville yrityksille lyhytaikaiseksi käyttöpääomaksi tai käyttää sen arvopaperien ostamiseen. Toisin sanoen Benjamin sijoittaa rahansa joko suoraan tai välillisesti. Mutta kun rahat on sijoitettu, ne käytetään pääomahyödykkeiden ostoon – asunto- tai toimistorakennusten tai tehtaiden tai laivojen tai kuorma-autojen tai laitteiden. Jokainen näistä hankkeista laittaa yhtä paljon rahaa kiertoon ja tarjoaa yhtä paljon työllisyyttä kuin sama määrä rahaa käytettynä suoraan kulutukseen.

*Lyhyesti: ”säästöt” nykyaikana ovat ainoastaan kulutuksen toinen muoto.* Erona on tavallisesti, että rahat luovutetaan jollekin muulle kulutettavaksi keinona tuotannon lisäämiseksi. Mitä tulee työllisyyden tarjoamiseen, Benjaminin ”säästöt” ja kulutus yhdessä tarjoavat yhtä paljon kuin Alvinin kulutus yksinään ja asettavat yhtä paljon rahaa kiertoon. Pääerona on, että Alvinin kulutuksen tarjoama työllisyys on jokaisen helposti nähtävissä. On välttämätöntä tarkastella hiukan tarkemmin ja pysähtyä miettimään hetkeksi tunnistaakseen, että Benjaminin säästöjen jokainen dollari tarjoaa yhtä paljon työllisyyttä kuin jokainen Alvinin tuhlaama dollari.

Kuluu tusina vuosia. Alvin on rahaton. Häntä ei enää nähdä yökerhoissa ja muodikkaissa kaupoissa. Hänen aikaisemmin tukemansa ihmiset viittaavat hänestä puhuessaan hupsuun. Hän kirjoittaa anelevia kirjeitä Benjaminille, joka jatkaa kulutusta ja säästämistä samassa suhteessa kuin aikaisemminkin ja tarjoaa entistä enemmän työpaikkoja, koska hänen tulonsa sijoituksien kautta ovat kasvaneet. Hänen omaisuutensa on myös suurempaa. Lisäksi hänen sijoituksiensa ansioista kansallinen varallisuus ja tulot ovat suurempia: tehtaita ja muuta tuotantoa on enemmän.

**2.**

Viime vuosina on noussut esiin niin paljon virhekäsityksiä säästämisestä, että niitä ei voida kaikkia käsitellä esimerkillä kahdesta veljeksestä. Niille on välttämätöntä omistaa hiukan lisätilaa. Monet niistä kumpuavat niin perustavanlaatuisista sekaannuksista, että se tuntuu uskomattomalta, erityisesti kun niitä esiintyy laajan maineen saavuttaneilla talouskirjoittajilla. Esimerkiksi sanaa ”säästöt” käytetään usein ainoastaan rahan *haalimisen* merkityksessä ja toisinaan tarkoittamaan *sijoittamista* ilman selvää yhdenmukaista eroa näiden kahden asian välillä.

Puhdas kädestä käteen rahan hamstraaminen, jos sitä tapahtuu epärationaalisesti, ilman syytä ja laajassa mittakaavassa, on useimmissa taloudellisissa tilanteissa vahingollista. Mutta tällainen hamstraaminen on äärimäisen harvinaista. Tällaiselta vaikuttavaa toimintaa, mutta joka tulee huolellisesti pitää erillään siitä, tapahtuu usein taantuman käynnistymisen *jälkeen*. Kulutus ja investoinnit ovat silloin *molemmat* supistuneita. Kuluttajat vähentävät ostojaan. He tekevät näin osittain siksi, että he pelkäävät työpaikkansa menettämistä ja haluavat säästää resurssejaan: he eivät ole supistaneet ostojaan halutakseen kuluttaa vähemmän vaan varmistaakseen, että heidän ostovoimansa ulottuu pidemmälle ajanjaksolle, jos he menettävät työpaikkansa.

Mutta kuluttajat alentavat ostojaan toisestakin syystä. Tavaroiden hinnat ovat todennäköisesti laskeneet, ja he pelkäävät jatkopudotusta. Jos he pidättäytyvät kuluttamasta, he uskovat saavansa enemmän vastinetta rahoilleen. He eivät halua laittaa resurssejaan arvoaan menettäviin hyödykkeisiin, vaan rahaan, jonka he odottavat (suhteellisesti) nousevan arvossaan.

Sama odotus estää heitä sijoittamasta. He ovat menettäneet luottamuksensa yritysten kannattavuuteen tai vähintäänkin uskovat, että odottamalla muutaman kuukauden he voivat ostaa osakkeita ja velkakirjoja halvemmalla. Heidän voidaan ajatella joko kieltäytyvän pitämästä hallussaan hyödykkeitä, joiden arvo saattaa laskea heidän käsissään, tai pitämässä itse rahaa hallussaan sen arvon nousun vuoksi.

On harhaanjohtavaa kutsua tätä tilapäistä pidättymistä ostamisesta ”säästämiseksi”. Se ei kumpua samoista motiiveista kuin tavanomainen säästäminen. Ja on vielä vakavampi virhe kutsua tällaista ”säästämistä” taantumien *aiheuttajaksi*. Päinvastaisesti se on *seurausta* taantumista.

Pitää paikkansa, että tämä pidättyminen ostamisesta saattaa vahvistaa ja pidentää jo alkanutta taantumaa. Mutta taantuma ei saa siitä alkuansa. Aikoina jolloin valtio sekaantuu oikukkaasti liiketoimintaan ja liike-elämä ei tiedä, mitä valtio aikoo tehdä seuraavaksi, syntyy epävarmuutta. Voittoja ei sijoiteta uudestaan. Yritykset ja yksilöt antavat pankkitiliensä saldojen kohota. He pitävät suurempia reservejä tulevan varalta. Tämä käteisen varastoiminen saattaa vaikuttaa syyltä seuraavaan liiketoiminnan hidastumiseen. Todellinen syy kuitenkin on valtion toimintamallien aiheuttama epävarmuus. Yritysten ja yksilöiden suuremmat käteisvarastot ovat ainoastaan yksi lenkki tuon epävarmuuden aiheuttamista seurauksista. Syyttäminen liiketoiminnan vähenemisestä ”liiallisia säästöjä” on kuin omenoiden hinnanlaskusta ennätyssadon sijaan syytettäisiin ihmisiä, jotka kieltäytyvät maksamasta omenoista enemmän.

Mutta kun ihmiset kerran ovat päättäneet pilkata käytäntöä tai instituutiota, jokaista argumenttia, kuinka järjetöntä tahansa, pidetään riittävän hyvänä. On sanottu, että eri kulutushyödyketoimialat rakentuvat tietyn kysynnän odotuksille ja jos ihmiset alkavat säästää, he pettävät nämä odotukset ja käynnistävät taantuman. Tämä väite nojaa pääasiassa jo läpikäytyyn virheeseen – siihen että unohdetaan, että se mitä säästetään kuluttajien hyödykkeissä, kulutetaan pääomahyödykkeisiin ja että ”säästäminen” ei välttämättä merkitse dollarinkaan supistumista *kokonaiskulutuksessa*. Ainoa totuuden siemen toteamuksessa on, että *mikä tahansa* *yllättävä* muutos voi olla huolestuttava. Olisi yhtä huolestuttavaa, jos kuluttajat yhtäkkiä siirtäisivät kysyntänsä yhdestä kuluttajatuotteesta toiseen. Olisi vielä huolestuttavampaa, jos aikaisemmat säästäjät yhtäkkiä siirtäisivät kysyntänsä pääomahyödykkeistä kuluttajahyödykkeisiin.

Säästämistä vastaan esitetään vielä yksi vastalause. Sen sanotaan olevan yksinkertaisesti vain tyhmää. 1800-lukua on pilkattu, koska sieltä väitetään olevan peräisin ihmisiin iskostuneen opin, että säästöjen kautta ihmiskunnan tulisi rakentaa yhä suurempaa kakkua, jota ei koskaan syötäisi. Tämä prosessin kuvaus on itsessään naiivi ja lapsellinen. Se voidaan ehkä parhaiten hylätä esittämällä ensin realistisempi kuva siitä, mitä todella tapahtuu.

Kuvitellaan kansakunta, joka säästää joka vuosi 20 prosenttia kaikesta vuosittain tuottamastaan. Tämä luku on aivan liian suuri suhteessa historiallisesti Yhdysvalloissa[[3]](/kirjoja/hazlitt/2-osa/23-luku-hyokkays-saastoja-kohtaan/#_ftn3) todellisuudessa esiintyneiden nettosäästöjen määrään, mutta se on helposti käsiteltävä pyöreä luku ja tarjoaa mahdollisuuden kaikille niille epäilyksille että ”ylisäästettäisiin”.

Tämän vuosittaisen säästämisen ja investointien seurauksena maan vuosittainen kokonaistuotanto kasvaa joka vuosi. (Ongelman eristämiseksi nousu- ja laskukaudet sekä muut vaihtelut sivuutetaan hetkeksi.) Oletetaan tämän vuosittaisen tuotannon lisäyksen olevan 2,5 prosenttiyksikköä. (Prosenttiyksikköjä käytetään koronkoron sijaan ainoastaan laskutoimituksien yksinkertaistamiseksi.) Yhdentoista vuoden ajanjaksolla tulos on kutakuinkin seuraava indeksinumeroiden perusteella:

![](/tiedostot/hazlitt_table.png)

Ensimmäinen taulukosta huomioitava asia on, että kokonaistuotanto lisääntyy joka vuosi *säästöjen ansiosta* ja se ei kasvaisi ilman niitä. (Epäilemättä on mahdollista kuvitella, että kansallista tuottavuutta lisättäisiin pelkästään parannuksilla ja uusilla innovaatioilla *korvattuihin* laitteisiin ja muihin pääomahyödykkeisiin, joiden arvo ei ylitä vanhoja; mutta tämä lisäys olisi verrattain vähäistä ja selitys joka tapauksessa olettaa riittävästi *aikaisempaa* investointia mahdollistaakseen olemassa olevat koneet.) Säästöt käytetään vuosittain lisäämään laitteiston määrää tai parantamaan olemassa olevan laatua ja siten lisäämään kansakunnan hyödykkeiden tuotantoa. Pitää paikkansa (jos sitä jostain omituisesta syystä voidaan pitää vastalauseena), että ”kakku” kasvaa joka vuosi. On myös totta, että joka vuosi *kaikkea* tuotettua ”kakkua” ei kuluteta. Mutta ei ole olemassa mitään järjenvastaista tai kumulatiivista kuluttajien hillitsemistä. Sillä joka vuosi kulutetaan yhä suurempi kakku, kunnes yhdennentoista vuoden lopussa (esimerkissä) vuosittainen kuluttajien kakku yksinään vastaa ensimmäisen vuoden kuluttajien ja tuottajien kakkuja yhdistettynä. Lisäksi pääomalaitteet, kyvykkyys valmistaa tuotteita, on itsessään 25 prosenttia suurempi kuin ensimmäisenä vuonna.

Tarkastellaan myös muutamia muita yksityiskohtia. Tosiasia, että 20 prosenttia kansantulosta menee joka vuosi säästöön, ei järkytä lainkaan kuluttajahyödykkeiden toimialoja. Jos ne myisivät ensimmäisenä vuonna ainoastaan tuottamansa 80 yksikköä (eivätkä hinnat nousseet tyydyttämättömän kulutuskysynnän seurauksena), ne eivät varmasti olisi niin hölmöjä, että rakentaisivat tuotantosuunnitelmansa oletukselle, että toisena vuonna myytäisiin 100 yksikköä. Toisin sanoen kuluttajahyödyketoimialat *ovat jo järjestäytyneet* oletukselle, että aikaisempi säästöjen aste tulee jatkumaan. Ainoastaan *odottamaton ja merkittävä* lisäys säästöissä järkyttäisi niitä ja jättäisi käsiin myymättömiä tuotteita.

Mutta sama järkähdys, kuten on jo tullut ilmi, aiheutuisi *pääomahyödykkeiden* toimialoilla yllättävällä ja merkittävällä säästöjen *vähenemisellä*. Jos aikaisemmin säästöihin käytetyt rahat käytettäisiin kulutushyödykkeiden ostamiseen, se ei lisäisi työllisyyttä, vaan johtaisi ainoastaan kulutushyödykkeiden hintojen nousuun ja laskuun pääomahyödykkeiden hinnoissa. Nettomääräisesti ensimmäisinä vaikutuksina olisivat työvoiman siirtymät ja työllisyyden tilapäinen *aleneminen* pääomahyödyketoimialoille kohdistuvan paineen vuoksi. Ja sen pitkän aikavälin vaikutus olisi vähentää tuotantoa alle muutoin saavutetun tason.

**3.**

Säästämisen vastustajat eivät anna periksi. He aloittavat erottamalla ”säästöt” ja ”investoinnit”, mikä on asianmukaista. Mutta sitten he alkavat puhua ikään kuin nämä kaksi olisivat riippumattomia muuttujia ja ikään kuin olisi vain sattumaa, että ne olisivat koskaan yhtä suuria. Nämä kirjoittajat maalaavat uhkaavan kuvan. Yhdellä puolella ovat säästäjät jatkamassa automaattisesti, tarkoituksettomasti ja tyhmästi säästämistään, toisella puolella ovat rajalliset ”investointimahdollisuudet”, jotka eivät pysty imemään näitä säästöjä. Siten seurauksena on stagnaatio. Kirjoittajat julistavat ainoaksi ratkaisuksi, että valtio takavarikoi nämä tyhmät ja vahingolliset säästöt ja sijoittaa ne omiin hankkeisiinsa, vaikka ne olisivat ainoastaan hyödyttömiä ojia tai pyramideja, käyttääkseen rahat ja tarjotakseen työllisyyttä.

Tässä esimerkissä ja ”ratkaisussa” on niin paljon väärin, että tässä on mahdollista keskittyä ainoastaan eräisiin olennaisimpiin virheisiin. ”Säästöt” voivat ylittää ”investoinnit” ainoastaan määrillä, jotka *kerätään kasaan* *käteisenä*.[[4]](/kirjoja/hazlitt/2-osa/23-luku-hyokkays-saastoja-kohtaan/#_ftn4) Harvat ihmiset nykyaikaisessa teollisessa yhteiskunnassa kuten Yhdysvalloissa keräävät kolikoita ja seteleitä varastoon tai patjansa alle. Vähäisessä määrin tätä saattaa esiintyä, mutta se on jo otettu huomioon liike-elämän tuotantosuunnitelmissa ja hintatasossa. Tavallisesti se ei ole edes kumulatiivista: käteisvarastojen purkautuminen omalaatuisten erakkojen kuollessa ja heidän kätköjensä paljastuttua ja hävittyä kompensoi todennäköisesti uutta hamstraamista. Itse asiassa koko kyseeseen tuleva summa on otaksuttavasti merkityksetön vaikutukseltaan liiketoimintaan.

Jos rahaa pidetään joko liike- tai säästöpankeissa, kuten on jo tullut esiin, pankit ovat innokkaita lainaamaan ja sijoittamaan sen. Niillä ei ole varaa pitää varoja joutilaina. Ainoa asia, joka saa ihmiset yleensä lisäämään käteisvarojaan tai joka saa pankit pitämään varoja joutilaana ja menettämään niistä korot, on, kuten on jo tullut esiin: joko pelko siitä, että tuotteiden hinnat tulevat laskemaan tai pankkien pelko, että ne tulevat ottamaan pääomalleen liian suuren riskin. Mutta tämä merkitsee, että merkit taantumasta ovat jo ilmaantuneet ja aiheuttaneet hamstraamista – pikemmin kuin että käteisvarojen kasaaminen olisi käynnistänyt taantuman.

Erillään tästä merkityksettömästä rahan kasaamisesta (ja jopa tätä poikkeusta voidaan ajatella suorana ”investointina” itse rahaan) ”säästöt” ja ”investoinnit” saavuttavat tasapainon samalla tavoin kuin minkä tahansa hyödykkeen kysyntä ja tarjonta saavuttaa tasapainon. Sillä ”säästöjen” ja ”investointien” voidaan määritellä koostuvan uuden pääoman tarjonnasta ja kysynnästä. Ja kuten minkä tahansa hyödykkeen tarjonta ja kysyntä tasapainottuvat hinnalla, samoin pääoman tarjonta ja kysyntä tasapainottuvat korkotasoilla. Korkotaso on vain erityinen nimi lainatun pääoman hinnalle. Se on hinta muiden joukossa.

Tätä koko aihetta ovat viime vuosina niin tyrmistyttävästi sekoittaneet monimutkaiset viisastelut ja niihin perustuneet tuhoisat valtion toimintamallit, että epätoivoon vaipuminen on lähellä, kun koettaa pyrkiä takaisin terveeseen järjenkäyttöön ja ajatteluun. On olemassa psykopaattinen pelko ”liiallisista” korkotasoista. Perustellaan, että jos korkotasot ovat liian korkeat, liike-elämälle ei ole kannattavaa lainata ja investoida uusiin tehtaisiin ja koneisiin. Tämä perustelu on ollut niin tehokas, että viime vuosikymmeninä valtiot kaikkialla ovat toteuttaneet keinotekoisia ”halvan rahan” toimintamalleja. Mutta väite huolessaan lisätä pääoman kysyntää ylenkatsoo näiden toimintamallien vaikutukset pääoman tarjonnalle. Tämä on yksi lisäesimerkki virheestä tarkastella toimintamallin vaikutuksia yhdelle ryhmälle ja unohtaa vaikutukset muille.

Jos korkotasoja pidetään keinotekoisesti liian alhaalla suhteessa riskeihin, varoja ei säästetä eikä lainata. Halvan rahan kannattajat uskovat, että säästäminen jatkuu automaattisesti korkotasoista piittaamatta, koska kylläisillä rikkailla ei ole mitään muuta paikkaa rahoilleen. He eivät pysähdy kertomaan, mikä tarkalleen on se henkilökohtainen tulotaso, jonka saavutettuaan henkilö säästää kiinteän vähimmäismäärän piittaamatta korkotasosta tai riskistä lainaamisessa.

Tosiasia on, että vaikka hyvin rikkaiden säästöjen volyymiin muutokset korkotasossa vaikuttavat epäilemättä suhteellisesti paljon vähemmän kuin kohtalaisesti toimeen tulevien säästämiseen, jokaisen säästäminen saa käytännössä vaikutteita jossain mitassa. Äärimmäisen esimerkin perusteella esitetty väite, että todellisten säästöjen volyymia ei vähentäisi merkittävä korkotason alennus, vastaa väitettä, että koko sokerintuotantoa ei vähentäisi merkittävä sen hinnanalennus, koska tehokkaat alhaisten kustannusten tuottajat kasvattaisivat sitä yhä yhtä paljon kuin aikaisemmin. Tämä väite sivuuttaa marginaaliset säästäjät ja jopa suuren säästäjien enemmistön.

Keinotekoisesti korkotasojen alhaalla pitämisen vaikutus on tosiasiallisesti sama kuin minkä tahansa muun hinnan pitäminen alle sen luonnollisen markkinatason. Se lisää kysyntää ja vähentää tarjontaa. Se lisää pääoman kysyntää ja vähentää todellisen pääoman tarjontaa. Se aiheuttaa niukkuutta. Se luo taloudellisia vääristymiä. Epäilemättä pitää paikkansa, että keinotekoinen alennus korkotasoissa rohkaisee lisääntyneeseen lainaamiseen. Sillä on taipumus tosiasiallisesti rohkaista erittäin riskialttiita hankkeita. Sellaiset eivät taas voi jatkua muutoin kuin keinotekoisissa olosuhteissa, joissa ne syntyivät. Tarjonnan puolella korkotasojen keinotekoinen alennus nujertaa tavanomaista säästeliäisyyttä ja säästämistä. Se aiheuttaa todellisen pääoman suhteellista niukkuutta.

Rahan korkotaso voidaan todella pitää keinotekoisesti alhaalla ainoastaan jatkuvilla uusilla valuutan tai pankkiluottojen ruiskeilla todellisten säästöjen sijasta. Tämä voi luoda illuusion lisäpääomasta samoin kuin veden lisääminen voi luoda illuusion lisämaidosta. Mutta se on jatkuvan inflaation politiikkaa. Se on ilmiselvästi prosessi, johon sisältyy kasvavia vaaroja. Rahan korko nousee, ja kehittyy kriisi, jos inflaatio käännetään ympäri tai pelkästään pysäytetään tai sitä edes jatketaan alennetulla tasolla. Lyhyesti: halvan rahan toimintamallit aiheuttavat lopulta paljon väkivaltaisempia heilahteluja liiketoiminnassa kuin niillä on suunniteltu korjattavan tai estettävän.

Jos rahakorkoihin ei pyritä puuttumaan valtion inflatorisilla toimintamalleilla, lisääntyneet säästöt luovat oman kysyntänsä alentamalla korkotasoja luonnollisella tavalla. Suurempi tarjonta säästöjä investointeja etsimässä pakottaa säästäjät hyväksymään alemmat korot. Mutta alemmat korkotasot tarkoittavat myös, että useammalla yrityksellä on varaa lainata, koska tulevat voitot uusista koneista tai tehtaista näyttävät todennäköisesti ylittävän sen, mitä lainatuista varoista joudutaan maksamaan.

**4.**

Nyt päästään viimeiseen säästöihin liittyvään harhakäsitykseen, jota aion käsitellä. Kyseessä on toistuva oletus, että uuden pääoman määrälle olisi olemassa jokin katto tai jopa että pääoman laajenemisen raja olisi jo saavutettu. On uskomatonta, että tällainen näkemys voi vallita jopa oppimattomien keskuudessa, puhumattakaan koulutetuista taloustieteilijöistä. Lähes kaikki modernin maailman vauraus, lähes kaikki mikä erottaa sen 1600-luvun esiteollisesta maailmasta, koostuu karttuneesta pääomasta.

Tämä pääoma koostuu osaltaan useista asioista, joita voidaan paremmin kutsua kuluttajien kestokulutushyödykkeiksi – autot, jääkaapit, huonekalut, koulut, oppilaitokset, kirkot, kirjastot, sairaalat ja ennen kaikkea yksityiset kodit. Koskaan maailmanhistoriassa näitä ei ole ollut tarpeeksi. Niistä on yhä siirtyneen rakentamisen ja toisen maailmansodan suoran tuhoamisen seurauksena lohduton pula. Mutta jopa siinä tapauksessa, että koteja olisi riittävästi puhtaasti lukumäärällisestä näkökulmasta, *laadulliset* parannukset ovat mahdollisia ja toivottuja ilman todellista rajaa paitsi ehkä kaikkein parhaimmissa taloissa.

Toista osaa pääomasta voidaan kutsua varsinaiseksi pääomaksi. Se koostuu tuotannon työkaluista sisältäen kaiken karkeista kirveistä, veitsistä tai auroista hienoimpiin työstökoneisiin, suurimpiin sähkögeneraattoreihin tai mitä loistavimmin varustettuun tehtaaseen. Myös näissä määrällisesti ja erityisesti laadullisesti ei ole olemassa rajaa mahdollisille ja toivotuille laajennuksille. Ei tule olemaan pääoman ”ylijäämää” ennen kuin kaikkein takaperoisin maa on teknologisesti yhtä hyvin varustettu kuin kaikkein edistyksellisin, ennen kuin kaikkein tehottomin tehdas Amerikassa on rinta rinnan kaikkein viimeisimmän ja edistyksellisimmän laitoksen kanssa, eikä ennen kuin kaikkein nykyaikaisimmat tuotantotyökalut ovat saavuttaneet pisteen, jossa ihmisen kekseliäisyys on umpikujassa ja ei pysty niitä enää lisää parantamaan. Niin kauan kuin yksikään näistä olosuhteista on täyttämättä, löytyy mittaamattomasti tilaa lisäpääomalle.

Mutta kuinka lisäpääoma voidaan ”ottaa vastaan”? Kuinka se voidaan ”maksaa”? Jos se pannaan talteen ja säästetään, se vastaanottaa ja maksaa itsensä. Sillä tuottajat investoivat uusiin pääomahyödykkeisiin – tarkoittaen, että he ostavat uusia ja parempia ja nerokkaampia työkaluja – koska nämä työkalut *vähentävät tuotantokustannuksia*. Ne joko synnyttävät hyödykkeitä, joita täysin avustamaton käsityövoima ei pystyisi lainkaan synnyttämään (ja tämä pitää sisällään pääosan ympärillä olevista hyödykkeistä – kirjat, kirjoituskoneet, autot, veturit, sillat); tai ne lisäävät valtavasti tuotettuja määriä; tai (ja tämä on vain asian toisin ilmaisemista) ne vähentävät tuotannon *yksikkökustannuksia*. Ja koska ei ole olemassa määritettävää rajaa sille, kuinka paljon tuotannon yksikkökustannuksia voidaan alentaa – kunnes kaikkea voidaan tuottaa ilman kustannuksia – ei ole olemassa määritettävää rajaa vastaanotettavan uuden pääoman määrälle.

Säännöllinen tuotannon yksikkökustannusten alentuminen uuden pääoman lisäyksellä aiheuttaa yhden kahdesta asiasta, tai molemmat. Se vähentää hyödykkeiden kustannuksia kuluttajille ja lisää niiden työntekijöiden palkkoja, jotka käyttävät uusia koneita, koska se lisää kyseisen työvoiman tuottavaa voimaa. Siten uusi laite hyödyttää sekä sillä suoraan työskenteleviä ihmisiä että suurta kuluttavaa yleisöä. Kuluttajien tapauksessa voidaan sanoa joko että se tarjoaa heille enemmän ja parempia hyödykkeitä samalla rahalla tai, mikä on sama asia, että se lisää heidän reaalitulojaan. Uusia koneita käyttävien työntekijöiden tapauksessa se lisää heidän reaalipalkkojaan kahdella tavalla, koska myös heidän rahapalkkansa nousevat. Autoteollisuus on tyypillinen esimerkki. Amerikan autoteollisuus maksaa maailman korkeimpia palkkoja, ja Amerikassakin palkat kuuluvat maan korkeimpiin. Silti amerikkalaiset autonvalmistajat pystyvät myymään muuta maailmaa halvemmalla, koska heidän yksikkökustannuksensa ovat alhaisemmat. Salaisuutena on, että amerikkalaisten autojen valmistuksessa käytetty pääoma on suurempaa työntekijää kohden kuin missään muualla maailmassa.

Ja silti löytyy ihmisiä, jotka ajattelevat, että on tultu tämän prosessin päähän[[5]](/kirjoja/hazlitt/2-osa/23-luku-hyokkays-saastoja-kohtaan/#_ftn5), ja yhä toisia, jotka ajattelevat, että vaikka näin ei olisikaan, on hölmöä jatkaa säästämistä ja pääoman kartuttamista.

Tämän analyysin päätteeksi ei pitäisi olla vaikeaa päättää, missä se todellinen hölmöys sijaitsee.

---

[[1]](/kirjoja/hazlitt/2-osa/23-luku-hyokkays-saastoja-kohtaan/#_ftnref1) Karl Rodbertus, *Overproduction and Crises* (1850), s. 51

[[2]](/kirjoja/hazlitt/2-osa/23-luku-hyokkays-saastoja-kohtaan/#_ftnref2) Vrt. Hartley Withers, *Poverty and Waste* (1914)

[[3]](/kirjoja/hazlitt/2-osa/23-luku-hyokkays-saastoja-kohtaan/#_ftnref3) Historiallisesti 20 prosenttia edustaisi suunnilleen *brutto*määrää bruttokansantuotteesta, joka omistetaan joka vuosi pääoman muodostamiseen (pois lukien kuluttajien laitteet). Kuitenkin kun tehdään varaus pääoman käytölle, vuosittaiset *nettosäästöt* ovat olleet lähempänä 12 prosenttia. Vrt. George Terborgh, *The Bogey of Economic Maturity* (1945)

[[4]](/kirjoja/hazlitt/2-osa/23-luku-hyokkays-saastoja-kohtaan/#_ftnref4) Monet taloustieteilijöiden välisistä eroista vaihtelevissa asiasta esitetyistä näkemyksistä ovat pelkästään seurausta erilaisista määritelmistä. “Säästöt” ja “investoinnit” voidaan määritellä identtisiksi, ja siten väistämättä yhtäläisiksi. Tässä olen päättänyt määritellä “säästöt” rahassa ja “investoinnit” suhteessa hyödykkeisiin. Tämä vastaa karkeasti sanojen yleistä käyttöä, joka ei kuitenkaan aina ole johdonmukaista.

[[5]](/kirjoja/hazlitt/2-osa/23-luku-hyokkays-saastoja-kohtaan/#_ftnref5) Tämän virhekäsityksen tilastolliseksi kumoamiseksi tarkastele teosta George Terborgh, *The Bogey of Economic Maturity* (1945).

[< edellinen sivu](/kirjoja/hazlitt/2-osa/22-luku-inflaation-harha/) | [seuraava sivu >](/kirjoja/hazlitt/3-osa-ja-24-luku-oppitunti-toisin-ilmaistuna)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/hazlitt/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/hazlitt/2-osa/3-luku-tuhon-siunaukset/ -->
# 3. luku: Tuhon siunaukset

> Rikotun ikkunan tapaus on nyt käyty läpi. Perustavanlaatuinen virhekäsitys. Saatettaisiin helposti ajatella, että kuka tahansa olisi kykenevä välttämään sen pysähtymällä hetkeksi pohtimaan asiaa. Silti rikotun ikkunan virhekäsitys, sadoissa valeasuissaan, on taloustieteen historiassa kaikkein itsepintaisin. Se on nykyään valloillaan enemmän kuin

Rikotun ikkunan tapaus on nyt käyty läpi. Perustavanlaatuinen virhekäsitys. Saatettaisiin helposti ajatella, että kuka tahansa olisi kykenevä välttämään sen pysähtymällä hetkeksi pohtimaan asiaa. Silti rikotun ikkunan virhekäsitys, sadoissa valeasuissaan, on taloustieteen historiassa kaikkein itsepintaisin. Se on nykyään valloillaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Sen nimeen vannovat juhlavasti joka päivä suuren teollisuuden kapteenit, kauppakamarit, ay-liikkeiden johtajat, sanomalehtien pääkirjoittajat ja lehtien kolumnistit sekä radiotoimittajat, oppineet tilastotieteilijät hienostunein menetelminensä ja taloustieteen professorit parhaista yliopistoista. Moninaisilla tavoillaan he kaikki laajentavat tuhon hyötyjä.

Vaikka osa heistä välttää sanomasta, että pienissä tuhon teoissa olisi nettohyötyjä, he näkevät lähes loputtomia hyötyjä valtavissa tuhon toimenpiteissä. He kertovat meille, kuinka paljon paremmassa taloudellisessa tilanteessa olemme sodassa kuin rauhassa. He näkevät ”tuotantoihmeitä”, joiden saavuttaminen vaatii sotaa. Ja he näkevät sodanjälkeisen maailman vaurauden syntyvän valtavasta ”kumuloituneesta” tai ”kasaantuneesta” kysynnästä. Euroopassa he laskevat hilpeästi taloja, kokonaisia kaupunkeja, jotka on hajotettu maan tasalle ja joiden ”täytyy tulla korvatuiksi uusilla”. Amerikassa he laskevat taloja, joita ei voitu sodan takia rakentaa, sukkahousuja, joita ei voitu toimittaa, kuluneita autoja ja renkaita, aikansa eläneitä radioita ja jääkaappeja. He laskevat yhteen vaikuttavia kokonaismääriä.

Kyseessä on ainoastaan vanha ystävämme, rikotun ikkunan virhekäsitys, uusissa vaatteissa ja tunnistamattomaksi turvonneena. Tällä kertaa sitä tukee kokonainen joukko siihen liittyneitä harhakäsityksiä. Se sekoittaa *tarpeen* *kysyntään*. Mitä enemmän sota tuhoaa, mitä enemmän se köyhdyttää, sitä suurempia ovat sodan jälkeiset tarpeet. Epäilyksettä. Mutta tarve ei ole kysyntää. Tuloksellinen taloudellinen kysyntä vaatii tarpeen lisäksi myös vastaavan ostovoiman. Kiinan tarpeet nykyään ovat monin kerroin suuremmat kuin Amerikan tarpeet. Mutta sen ostovoima, ja siten ”uusi liiketoiminta”, jota se voi edistää, on olennaisesti pienempi.

Mutta jos tästä harhakäsityksestä päästään eteenpäin, on olemassa mahdollisuus toiseen erheeseen, johon ”rikkottuikkunalaiset” yleensä tarttuvat. He ajattelevat ”ostovoimaa” pelkästään rahana. Nykyään rahaa voidaan tehdä painokoneilla. Itse asiassa tätä kirjoitettaessa rahan painaminen on suurin teollisuudenala – jos tuotetta mitataan rahallisin mittarein. Mutta mitä enemmän rahaa syydetään tällä tavoin, sitä enemmän jokaisen rahayksikön arvo laskee. Tätä laskevaa arvoa voidaan mitata hyödykkeiden nousevina hintoina. Mutta koska useimmat ihmiset ovat niin tiukasti tottuneet tapaan ajatella varallisuuttaan ja tulojaan rahassa, he pitävät itseään varakkaampina rahallisen kokonaissumman noustessa, huolimatta tosiasiasta, että tavaroissa mitattuna heillä saattaa olla vähemmän ja he ostavat vähemmän. Suurin osa ”hyvistä” taloudellisista tuloksista, jotka ihmiset liittävät sotaan, ovat todellisuudessa sodanajan inflaation aikaansaamaa. Sama pystyttäisiin yhtä lailla saavuttamaan rauhanajan inflaatiolla. Tähän rahan harhaan palataan myöhemmin.

”Kasaantuneeseen” kysyntää sisältyy puolitotuus, aivan samoin kuin rikotun ikkunan harhakäsitykseen. Rikkinäinen ikkuna tarkoitti lisää liiketoimintaa lasittajalle. Sodan tuho tuottaa lisää liiketoimintaa tiettyjen tavaroiden valmistajille. Talojen ja kaupunkien tuho tarkoittaa lisää liiketoimintaa rakennusteollisuudelle. Kyvyttömyys tuottaa autoja, radioita ja jääkaappeja sodan aikana saa aikaan kumulatiivisen sodan jälkeisen kysynnän *näille tietyille tuotteille*.

Pääosalle ihmisiä tämä näyttäytyy kokonaiskysynnän lisäyksenä, kuten se hyvinkin voi olla *alhaisemman ostovoiman dollareissa*. Mutta todellisuudessa tapahtuu kysynnän *jakautuminen* muista tuotteista näihin tiettyihin tuotteisiin. Euroopassa ihmiset rakentavat enemmän uusia taloja kuin muutoin, koska heidän täytyy. Mutta heidän rakentaessaan enemmän taloja, heillä on juuri sen verran vähemmän henkilöstöä ja tuottavaa kapasiteettia jäljellä kaikkeen muuhun. Kun he ostavat taloja, heille on juuri sen verran vähemmän ostovoimaa kaikkeen muuhun. Liiketoiminnan kasvaessa mihin tahansa suuntaan yhtäällä, sen tulee (paitsi siinä määrin kuin tuottavia energioita voidaan yleisesti edistää tarpeella ja kiireellisyydellä) vastaavasti vähentyä toisaalla.

Lyhyesti ilmaistuna sota muuttaa sodan jälkeisen toimeliaisuuden *suuntaa*; se muuttaa teollisuudenalojen tasapainoa; se muuttaa teollisuuden rakennetta. Ja tällä on aikanaan myös omat seurauksensa. Toinen kysynnän jakaantuminen tapahtuu, kun asuntojen ja muiden kulutushyödykkeiden kumuloitunut kysyntä on tyydyttynyt. Silloin nämä tilapäisesti suositut teollisuudenalat joutuvat taas suhteellisesti supistumaan salliakseen muiden alojen kasvaa täyttämään muita tarpeita.

Loppujen lopuksi on kuitenkin tärkeää pitää mielessä, ettei ero ole pelkästään sodanjälkeisen kysynnän muodossa sotaa edeltäneeseen verrattuna: Kysyntä ei ole vain ohjautunut yhdestä hyödykkeestä toiseen. Useimmissa maissa sen kokonaismäärä kutistuu.

Tämä on väistämätöntä, kun huomioidaan, että kysyntä ja tarjonta ovat ainoastaan saman kolikon kaksi eri puolta. Ne ovat sama asia katsottuna eri suunnista. Tarjonta luo kysyntää, koska pohjimmiltaan se *on* kysyntä. Valmistetun tuotteen tarjonta on kaikki, mitä ihmisillä itse asiassa on tarjottavanaan vaihdannassa asioihin, joita he haluavat. Tässä merkityksessä viljelijöiden vehnän tarjonta käsittää heidän kysyntänsä autoihin ja muihin tuotteisiin. Autojen tarjonta käsittää autoteollisuuden ihmisten vehnän ja muiden tuotteiden kysynnän. Kaikki tämä on sisäsyntyistä nykyaikaisessa työnjaossa ja vaihdantataloudessa.

Pitää paikkansa, että tämä perustavanlaatuinen tosiasia hämärtyy monille ihmisille (mukaan lukien eräät väitetysti erinomaiset taloustieteilijät) palkanmaksujen ja muiden mutkistuksien kautta kuten epäsuorasta tavasta, jolla käytännössä kaikki nykyaikaiset vaihdannat toteutetaan rahan välityksellä. John Stuart Mill ja muut klassiset kirjoittajat, vaikkakaan he toisinaan eivät onnistuneet ottamaan riittävästi huomioon monimutkaisia rahan käytöstä johtuvia seurauksia, näkivät sentään rahallisen kerroksen läpi alla oleviin tosiseikkoihin. Siinä suhteessa he olivat edellä monia nykypäivän kriitikoitaan, joita raha hämmentää ennemmin kuin ohjaa. Puhdas inflaatio – tarkoittaen puhdasta lisärahan liikkeelle laskemista seurauksella, että palkat ja hinnat nousevat – saattaa *näyttää* lisäkysynnän luomiselta. Mutta se ei ole sitä oikeiden tuotteiden todellisena tuotantona ja vaihdantana. Kuitenkin sodan jälkeisen kysynnän lasku voidaan peittää monilta ihmisiltä harhalla korkeammista rahallisista palkoista, jotka enemmän kuin kompensoituvat korkeammilla hinnoilla.

Pääosassa maista sodanjälkeinen kysyntä siis laskee absoluuttisina määrinä verrattuna sotaa edeltävään kysyntään, koska sodanjälkeinen tarjonta on supistunut. Tämän pitäisi olla riittävän ilmiselvää Saksassa ja Japanissa, missä suuria kaupunkeja tuhottiin maan tasalle. Asia ydin tulee tarpeeksi selväksi, kun sitä riittävästi kärjistää. Oletetaan, että todellisten sotaan osallistumisen seurauksien asemesta Englannin kaikki suuret kaupungit olisivat tuhoutuneet, tehtaat pommitettu toimintakyvyttömiksi ja lähes kaikki karttunut pääoma ja kulutushyödykkeet olisi menetetty siten, että ihmisten elintaso olisi laskenut samalle tasolle kuin se on Kiinassa. Siinä tilanteessa harva ihminen puhuisi sodan aiheuttamasta suuresta kumuloituneesta ja kasaantuneesta kysynnästä. Olisi ilmiselvää, että ostovoimaa olisi pyyhkiytynyt pois samassa mitassa kuin tuotannollista voimaa olisi hävinnyt. Käsistä karannut rahallinen inflaatio nostaa hintoja tuhatkertaisesti, ja rahallisesti ”kansantuotteen” luvut saattavat siitä huolimatta nousta korkeammalle kuin ennen sotaa. Tämän harhauttamina itseään ennen sodan aikaista tasoa rikkaampina pitävät olisivat joka tapauksessa järkevien argumenttien ulottumattomissa. Silti samat periaatteet soveltuvat yhtä lailla pieneen kuin valtavaankin sodan tuhoon.

Pitää paikkansa, että saattaa olla tasapainottavia tekijöitä. Esimerkiksi teknologiset löydöt ja edistykset sodan aikana saattavat lisätä yksilöllistä tai kansallista tuottavuutta tässä tai tuossa asiassa. On totta, että sodan tuho suuntaa sodanjälkeistä kysyntää joistain kanavista toisiin. Ja tietty määrä ihmisiä saattaa pitää loputtomiin yllä harhaluuloaan todellisesta taloudellisesta hyvinvoinnistaan nousevien palkkojen ja hintojen takia, joita yletön rahan painaminen saa aikaan. Mutta uskomus, että aitoa vaurautta voidaan luoda ”korvaavalla kysynnällä” tuhoutuneiden tai tekemättömien tuotteiden tilalle, on yhtä kaikki selvä virhekäsitys.

[< edellinen sivu](/kirjoja/hazlitt/2-osa/) | [seuraava sivu >](/kirjoja/hazlitt/2-osa/4-luku-julkiset-hankkeet)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/hazlitt/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/hazlitt/2-osa/4-luku-julkiset-hankkeet/ -->
# 4. luku: Julkiset hankkeet tarkoittavat veroja

> Maailmassa ei ole tällä hetkellä pontevampaa ja vaikutusvaltaisempaa uskoa kuin usko valtion kulutukseen. Valtion kulutus esitellään kaikkialla yleislääkkeenä kaikkiin taloudellisiin sairauksiin. Onko yksityinen sektori osittain lamaannuksessa? Se voidaan korjata kokonaan valtion kulutuksella. Löytyykö työttömyyttä? Se on selvästi seurausta ”riittämättömästä yksityisestä

Maailmassa ei ole tällä hetkellä pontevampaa ja vaikutusvaltaisempaa uskoa kuin usko valtion kulutukseen. Valtion kulutus esitellään kaikkialla yleislääkkeenä kaikkiin taloudellisiin sairauksiin. Onko yksityinen sektori osittain lamaannuksessa? Se voidaan korjata kokonaan valtion kulutuksella. Löytyykö työttömyyttä? Se on selvästi seurausta ”riittämättömästä yksityisestä ostovoimasta”. Korjauskeino on yhtä ilmeinen. Valtion tulee vain kuluttaa riittävästi korvatakseen ”vajauksen”.

Tähän harhakäsitykseen perustuu valtava määrä kirjallisuutta, ja kuten usein tapahtuu tällaisten opinkappaleiden tapauksessa, siitä on tullut osa vaikeaselkoista ja itseään tukevaa virhekäsitysten verkostoa. Koko verkostoa ei ole tässä mahdollista käydä läpi; sen muihin haaroihin palataan myöhemmin. Päävirhe on kuitenkin synnyttänyt liudan jälkikasvua, verkoston pääosan.

Kaikki mitä saamme, luonnon ilmaisia lahjoja lukuun ottamatta, tulee maksaa jollain tavalla. Maailma on täynnä niin sanottuja taloustieteilijöitä, joilla on olevinaan paljon keinoja jonkin saamiseksi ilmaiseksi. He kertovat, että valtio voi kuluttaa ja kuluttaa verottamatta lainkaan; että se voi jatkaa velan kerryttämistä maksamatta sitä koskaan takaisin, koska ”olemme sen velkaa itsellemme”. Näihin epätavallisiin opinkappaleisiin palataan myöhemmin. Pelkäänpä, että nyt on tarvetta olla tiukka ja tuoda esiin, että menneisyydessä tällaiset miellyttävät unelmat ovat aina särkyneet kansalliseen vararikkoon tai hyperinflaatioon. Tässä täytyy vain todeta yksinkertaisesti, että kaikki valtion menot tulee lopulta maksaa verotuksen tuloilla, pahan päivän siirtäminen ainoastaan kasvattaa ongelmaa ja että inflaatio on pelkästään verotuksen muoto – ja vielä erittäin viheliäinen muoto.

Siirrän syrjään myöhempää käsittelyä varten sarjan harhakäsityksiä, jotka nojaavat krooniseen valtion lainanottoon ja inflaatioon, ja pidän tässä luvussa oletuksena sitä, että joko välittömästi tai loppujen lopuksi jokainen valtion kuluttama dollari täytyy hankkia keräämällä se verotuksella. Kun asiaa tarkastellaan tällä tavoin, oletetut valtion kulutuksen ihmeet näyttäytyvät toisessa valossa.

Osa julkisesta kulutuksesta on välttämätöntä tärkeiden valtiollisten toimintojen suorittamiseksi. Tietyt julkiset hankkeet – kadut, tiet, sillat ja tunnelit, asevarastot ja telakat, rakennukset lainsäätäjille, poliisille ja palokunnalle – ovat tärkeitä olennaisten julkisten palveluiden tarjoamiseksi. Tällaiset julkiset toiminnot ovat sellaisinaan tarpeellisia ja puolustettavissa, enkä ole niistä tässä huolissani. Kohteenani ovat julkiset toimet, joita pidetään keinoina ”tarjota työllisyyttä” tai lisätä yhteisöön vaurautta, jota sillä ei muutoin olisi.

Rakennetaan silta. Jos se rakennetaan kohtaamaan hellittämätöntä julkista kysyntää, jos se ratkaisee liikenneongelman tai muutoin ylitsepääsemättömän kuljetusongelman, jos se lyhyesti sanottuna on tarpeellisempi kuin asiat, joihin veronmaksajat olisivat käyttäneet rahansa, jos niitä ei olisi heiltä verotettu, rakentamiseen ei voi olla vastaansanomista. Mutta sillan rakentaminen pelkästään ”työllisyyden tarjoamiseksi” on toisenlainen silta. Kun työllisyyden tarjoamisesta tulee tavoite, tarpeista tulee toissijainen tekijä. ”Hankkeita” täytyy *keksiä*. Sen sijaan, että ajateltaisiin, mihin siltoja *täytyy* rakentaa, valtion tuhlarit alkavat kysyä itseltään, mihin siltoja *voidaan* rakentaa. Voivatko he keksiä järkeenkäypiä syitä, miksi toisen sillan tulisi yhdistää Itäpuoli ja Länsipuoli? Pian siitä tulee ehdottoman välttämätön. Välttämättömyyttä epäilevät sivuutetaan jarruina tai taantumuksellisina.

Sillan puolesta esitetään kaksi perustelua, joista yhtä kuullaan pääosin ennen sen rakentamista ja toista pääosin sen valmistumisen jälkeen. Ensimmäinen peruste on, että silta tarjoaa työllisyyttä, esimerkiksi 500 työpaikkaa vuodeksi. Seurauksena siis on työtä, jota muutoin ei olisi ollut.

Tämä nähdäänkin välittömästi. Mutta jos olemme harjaantuneet näkemään toissijaiset vaikutukset ja tarkastelemme hankkeesta suoraan hyötyvien asemesta niitä, joihin vaikutukset ovat epäsuoria, esiin piirtyy toisenlainen kuva. Pitää paikkansa, että tietty sillanrakentajajoukko saattaa saada enemmän työtä kuin muutoin. Mutta silta täytyy maksaa verovaroilla. Jokaisen siltaan käytetyn dollarin maksaa veronmaksaja. Jos silta maksaa miljoona dollaria, veronmaksajilta häviää miljoona; heiltä on otettu pois tämänsuuruinen summa. Sen he muutoin olisivat käyttäneet heille tarpeellisimpiin asioihin.

Sen vuoksi jokaista siltahankkeen julkisesti luotua työpaikkaa kohden on tuhottu yksityinen työpaikka muualla. Miehet siltatyömaalla ovat nähtävissä. Heitä voidaan tarkastella työn touhussa. Valtion työllistämisargumentti muuttuu eloisaksi ja todennäköisesti pääosalle ihmisistä myös vakuuttavaksi. Sen sijaan se, minkä ei ole annettu tapahtua, ei valitettavasti ole nähtävissä, millä tarkoitan veronmaksajilta otetun miljoonan dollarin tuhoamia työpaikkoja. Kaikki, mitä parhaimmillaan on tapahtunut, on työpaikkojen *siirtymistä* hankkeen takia. Enemmän sillan rakentajia; vähemmän automekaanikkoja, radioteknikkoja, vaatettajia, viljelijöitä.

Nyt tullaan toiseen perusteluun. Silta on olemassa. Oletetaan sen olevan kaunis eikä ruma silta. Se on syntynyt valtion kulutuksen taikomana. Missä se olisi ollut, jos jarruttajat ja taantumukselliset olisivat saaneet pitää päänsä? Ei olisi mitään siltaa. Maa olisi juuri tämän verran köyhempi.

Jälleen kerran valtion tuhlaajat voittavat perustelullaan puolelleen kaikki ne, jotka eivät pysty näkemään välittömän näkökenttänsä ulkopuolelle vaan näkevät vain sillan. Ne, jotka ovat oppineet etsimään epäsuoria vaikutuksia, voivat jälleen mielikuvituksensa avulla oivaltaa toteutumatta jääneet mahdollisuudet. He voivat nähdä rakentamattomat kodit, valmistamattomat autot ja radiot, mekot ja ulkotakit, ehkäpä myymättömät ja kasvattamattomat ruokatarvikkeet. Näiden ei-luotujen asioiden näkeminen edellyttää mielikuvitusta, jollaista ei ole monilla. Voimme ajatella näitä olemattomia asioita ehkäpä kerran, mutta emme voi pitää niitä mielessämme kuten siltaa, jonka ohitamme jokaisena työpäivänä. On tapahtunut ainoastaan yhden asian luominen toisten sijaan.

**2.**

Sama järkeily soveltuu luonnollisesti kaikkiin muihin julkisen toiminnan muotoihin. Se soveltuu yhtä lailla esimerkiksi julkisin varoin pienituloisille henkilöille pystytettäviin taloihin. Kaikki mitä tapahtuu, on ainoastaan se, että rahaa otetaan pois verotuksen kautta suurituloisemmilta perheiltä (ja ehkäpä vähän jopa pienituloisiltakin) ja pakotetaan nämä tukemaan valittuja vähävaraisia perheitä ja mahdollistamaan niille parempi asumisen laatu samalla tai alhaisemmalla vuokratasolla kuin aiemmin.

Tarkoitukseni ei ole tässä käydä läpi julkisen asumisen hyviä ja huonoja puolia. Olen kiinnostunut vain tuomaan esiin virheen kahdessa kaikkein yleisimmässä perustelussa julkisen rakentamisen puolesta. Ensimmäinen perustelu on ”luoda työllisyyttä”; toinen, että se luo vaurautta, jota ei muutoin olisi tuotettu. Molemmat perustelut ovat virheellisiä, koska ne ylenkatsovat sen, mitä on menetetty verotuksella. Verottaminen julkisen rakentamisen vuoksi tuhoaa yhtä monta työpaikkaa muilla aloilla kuin se luo rakennusalalle. Siitä seuraa myös rakentamattomia yksityisiä koteja, valmistamattomia pesukoneita ja jääkaappeja ja puutetta lukemattomista muista hyödykkeistä ja palveluista.

Ja mihinkään tästä ei vastata sellaisella vastineella, joka osoittaa esimerkiksi, että julkista asuinrakentamista ei tarvitse rahoittaa kertapääomarahoituksella, vaan ainoastaan vuosittaisilla vuokratuilla. Se yksinkertaisesti tarkoittaa, että kustannukset jaetaan monen vuoden osalle sen sijaan, että ne keskittyisivät yhdelle. Se tarkoittaa myös, että se, mikä on otettu veronmaksajilta, jaetaan monelle vuodelle sen sijaan, että se keskittyisi yhteen. Tällaiset tekniset yksityiskohdat eivät vaikuta itse asiaan.

Julkisen asuinrakentamisen puolustajien merkittävänä psykologisena etuna on, että ihmisiä nähdään työmailla työn touhussa ja että talot ovat nähtävillä valmistuttuaan. Ihmiset asuvat niissä ja ylpeästi esittelevät huoneitaan ystävilleen. Asuinrakentamista varten veroilla tuhotut työpaikat eivät ole nähtävillä, eivät myöskään tuotteet ja palvelut, joita ei koskaan tehty. Vaatii keskittynyttä ajatuksellista ponnistelua – ja uutta ponnistelua aina kun talot ja niiden iloiset asukkaat tulevat näkyviin – kuvitella vaurautta, jota ei sen sijaan luotu. Onko näin ollen yllättävää, että julkisen asuinrakentamisen puolestapuhujat väheksyvät kaikkia vaihtoehtoisia ajatusmalleja mielikuvituksena ja puhtaana teoriana, kun heillä on osoittaa olemassa oleva asuinrakennus? Mitä vastaakaan hahmo Bernard Shaw’n *Saint Joanissa*, kun hänelle kerrotaan Pythagoraan teoriasta, että maa on pyöreä ja kiertää aurinkoa: ”Mikä höynä! Eikö hän käytä silmiään?”

Meidän täytyy jälleen kerran käyttää samaa järkeilyä suuriin hankkeisiin, kuten Tennesee Valley Authorityn julkiseen energiayhtiöön. Siinä pelkästään valtavan koon takia vaara optisesta harhasta on suurempi kuin koskaan. Tässä on mahtava pato, suunnaton teräksen ja betonin kaari, ”mahtavampi kuin mitään, jota yksityinen pääoma olisi voinut rakentaa”, valokuvaajien fetissi, sosialistien taivas, useimmin käytetty julkisen rakentamisen, omistamisen ja operoimisen ihmeen symboli. Siitä löytyvät mahtavat generaattorit ja voimalarakennukset. Siinä on kokonainen seutu nostettuna korkeamman taloudellisen toiminnan tasolle, vetäen puoleensa tehtaita ja toimialoja, joita muuten ei olisi olemassa. Ja tämä kaikki esitetään sen puolustajien ylistyspuheissa taloudellisena nettohyötynä ilman vastikkeita.

Tässä ei ole tarvetta käydä läpi TVA:n tai muiden julkisten hankkeiden ansioita. Mutta tällä kertaa vaaditaan erityistä ponnistelua mielikuvitukselta, jota harvalta tuntuu löytyvän, tilikirjan vastattavaa-puolen näkemiseksi. Jos veroja kerätään ihmisiltä ja yrityksiltä ja kulutetaan tietyssä osassa maata, miksi sen pitäisi olla yllätys, miksi sitä pitäisi pitää ihmeenä, jos kyseisestä alueesta tulee suhteellisesti rikkaampi? Muut osat maata, täytyy muistaa, ovat silloin suhteellisesti köyhempiä. Niin mahtava ”mitä yksityinen pääoma ei olisi voinut rakentaa” on itse asiassa yksityisen pääoman turvin rakennettu – pääomalla, joka on pakkolunastettu verotuksella (tai lopulta pakkolunastetaan veroilla, jos rahat on lainattu). Jälleen on nähtävä vaivaa mielikuvituksen avulla nähdäkseen yksityiset voimalaitokset, yksityiset kodit, kirjoituskoneet ja radiot, joita ei koskaan saatu. Siksi, että niihin olisi tarvittu rahoja, jotka otettiin koko maasta ihmisiltä valokuvauksellisen Norris Dam -padon rakentamiseksi.

Valitsin tarkoituksella edustavimmat esimerkit julkisen rahoituksen hankkeista – tarkoittaen niitä, joita valtion tuhlarit kaikkein eniten käyttävät suostutteluun ja joista yleisö pitää eniten. En ole maininnut sadoista siltarumpuhankkeista, joiden päätarkoituksena on poikkeuksetta ”tarjota työpaikkoja” ja ”laittaa ihmiset töihin”. Silloin hankkeen hyödyllisyys itsessään, kuten on tullut osoitettua, on alati toissijainen asia. Lisäksi mitä tuhlaavampi hanke, mitä suurempi se on työvoimaltaan, sitä paremmaksi se tulee tarkoituksessaan lisätä työllisyyttä. Tällaisissa olosuhteissa on erittäin epätodennäköistä, että byrokraattien löytämät hankkeet tarjoavat saman nettolisäyksen varallisuuteen ja hyvinvointiin jokaista käytettyä dollaria kohden kuin veronmaksajat olisivat itse toteuttaneet, jos heidän olisi sallittu yksilöllisesti ostaa tai tehdä mitä he halusivat tehdä sen sijaan, että heidät pakotetaan luovuttamaan osa ansioistaan valtiolle.

[< edellinen sivu](/kirjoja/hazlitt/2-osa/3-luku-tuhon-siunaukset/) | [seuraava sivu >](/kirjoja/hazlitt/2-osa/5-luku-verot-lannistavat-tuotantoa)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/hazlitt/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/hazlitt/2-osa/5-luku-verot-lannistavat-tuotantoa/ -->
# 5. luku: Verot lannistavat tuotantoa

> On olemassa vielä eräs osatekijä, joka tekee epätodennäköiseksi, että valtion kulutuksella luotu varallisuus kompensoisi täysimittaisesti sen maksamiseksi kannettujen verojen tuhoaman varallisuuden. Kyse ei ole niin yksinkertaisesta asiasta, kuten yleensä oletetaan, että jotain otetaan kansakunnan oikeasta taskusta ja laitetaan vasempaan taskuun.

On olemassa vielä eräs osatekijä, joka tekee epätodennäköiseksi, että valtion kulutuksella luotu varallisuus kompensoisi täysimittaisesti sen maksamiseksi kannettujen verojen tuhoaman varallisuuden. Kyse ei ole niin yksinkertaisesta asiasta, kuten yleensä oletetaan, että jotain otetaan kansakunnan oikeasta taskusta ja laitetaan vasempaan taskuun. Valtion tuhlaajat kertovat meille esimerkiksi, että jos kansalliset tulot ovat 200 miljardia dollaria (he ovat aina avokätisiä laatiessaan tätä lukua), silloin 50 miljardin dollarin vuosittaiset valtion verot tarkoittavat ainoastaan, että 25 prosenttia kansantulosta siirretään yksityisistä tarkoituksista julkisiin tarkoituksiin. Näin puhutaan ikään kuin maa olisi samanlainen yhteen liitettyjen resurssien yksikkö kuin valtava yritys ja ikään kuin kyseessä olisi pelkkä kirjanpidollinen tapahtuma. Valtion tuhlaajat unohtavat, että he ottavat rahat A:lta maksaakseen B:lle. Tai paremminkin he tietävät tämän erittäin hyvin, mutta paisutellessaan kaikkia prosessin hyötyjä B:lle ja kaikkia ihania asioita, joita hän saa ja ei olisi saanut, ellei rahoja olisi siirretty hänelle, he unohtavat rahasiirron vaikutukset A:lle. B nähdään, A unohdetaan.

Nykymaailmassa kaikkia ei koskaan veroteta samalla tuloveroprosentilla. Tuloveron suuri taakka rasittaa vain pientä prosenttiosuutta kansakunnan tuloista, ja näitä tuloveroja täytyy täydentää muunlaisilla veroilla. Nämä verot vaikuttavat väistämättä niiden toimintaan ja kannustimiin, joilta ne otetaan. Kun yritys häviää sata senttiä jokaista tappiollista dollariansa kohden ja sen sallitaan pitää ainoastaan 60 senttiä jokaisesta saamastaan dollarista ja kun se ei voi kompensoida tappiollisia vuosiaan voitollisilla vuosillaan, tai ei voi tehdä niin riittävästi, tämä vaikuttaa sen toimintatapoihin. Se ei laajenna toimintojaan tai se laajentaa vain niissä tapauksissa, joissa riski on minimaalinen. Tilanteen tunnistavat ihmiset pidättäytyvät perustamasta uusia yrityksiä. Näin vanhat työnantajat eivät tarjoa enempää työllisyyttä tai ainakaan yhtä paljon kuin he voisivat – ja toiset päättävät olla lainkaan ryhtymättä työnantajiksi. Kehittyneemmät koneet ja paremmin varustetut tehtaat syntyvät paljon hitaammin kuin muuten tapahtuisi. Pitkän aikavälin seurauksena on, että kuluttajia estetään saamasta parempia ja halvempia tuotteita ja että todellisia palkkatasoja pidetään alhaalla.

Vaikutus on vastaava, kun henkilökohtaista tuloa verotetaan 50, 60, 75 ja 90 prosentilla. Ihmiset alkavat kysyä itseltään, miksi heidän tulisi työskennellä kuusi, kahdeksan tai kymmenen kuukautta vuodesta valtiolle ja ainoastaan kuusi, neljä tai kaksi kuukautta itselleen ja perheelleen. Jos he menettävät koko dollarin sen hävitessään, mutta saavat pitää ainoastaan kymmenyksen voittaessaan, he päättävät, että on hölmöä ottaa riskejä pääomallaan. Lisäksi pääoma riskien ottamiseen sinänsä vähenee valtavasti. Se verotetaan pois ennen kuin sitä voidaan kerryttää. Lyhyesti, pääomaa uusien yksityisten työpaikkojen tarjoamiseen estetään aluksi syntymästä lainkaan ja sitä osaa, joka syntyy, taltutetaan aloittamasta uusia yrityksiä. Valtion tuhlarit nimenomaisesti synnyttävät työttömyyden ongelman, joita he ilmaisevat ratkovansa.

Tietty määrä veroja on välttämätön olennaisten valtiollisten toimintojen suorittamiseksi. Kohtuullisten verojen tätä tarkoitusta varten ei tarvitse vahingoittaa tuotantoa paljoakaan. Vastapalveluksensa tuotetut julkiset palvelut, jotka muun muassa turvaavat itse tuotannon, enemmän kuin kompensoivat verotuksen. Mutta mitä suurempi osuus kansallisesta tulosta otetaan veroihin, sitä suurempi on nujertava vaikutus yksityiselle tuotannolle ja työllisyydelle. Kun kokonaisveroaste ylittää sietorajan, tuotantoa rohkaisemattomien ja häiritsevien verojen ongelma muuttuu ratkaisemattomaksi.

[< edellinen sivu](/kirjoja/hazlitt/2-osa/4-luku-julkiset-hankkeet/) | [seuraava sivu >](/kirjoja/hazlitt/2-osa/6-luku-luotto-poikkeuttaa-tuotantoa)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/hazlitt/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/hazlitt/2-osa/6-luku-luotto-poikkeuttaa-tuotantoa/ -->
# 6. luku: Luotto vääristää tuotantoa

> Valtion liiketoiminnan ”edistämisiä” kannattaa toisinaan pelätä yhtä paljon kuin valtion vihamielisyyttä. Tämä niin kutsuttu edistäminen tapahtuu usein suoran tuen muodossa valtion luottona tai yksityisten lainojen takauksena. Kysymys valtion luotosta voi monesti olla monimutkainen, koska siihen sisältyy inflaation mahdollisuus. Erilaisten inflaation

Valtion liiketoiminnan ”edistämisiä” kannattaa toisinaan pelätä yhtä paljon kuin valtion vihamielisyyttä. Tämä niin kutsuttu edistäminen tapahtuu usein suoran tuen muodossa valtion luottona tai yksityisten lainojen takauksena.

Kysymys valtion luotosta voi monesti olla monimutkainen, koska siihen sisältyy inflaation mahdollisuus. Erilaisten inflaation muotojen vaikutuksien analyysiin keskitytään myöhemmin. Tässä luvussa oletetaan yksinkertaisuuden vuoksi, että luotot ovat ei-inflatorisia. Kuten myöhemmin tulee ilmi, inflaatio, vaikkakin se monimutkaistaa analyysiä, ei pohjimmiltaan muuta keskustelun kohteena olevien toimintamallien seurauksia.

Kaikkein yleisin tämän tyyppinen ehdotus kongressissa koskee viljelijöiden lisäluototusta. Useimpien kongressin jäsenten silmissä viljelijät eivät yksinkertaisesti voi saada liikaa luottoa. Yksityisten kiinnitysluottolaitoksien, vakuutusyhtiöiden ja maakuntapankkien tarjoama luotto ei ole koskaan ”riittävää”. Kongressi löytää aina uusia aukkoja, joita olemassa olevat luottolaitokset eivät täytä, huolimatta siitä, kuinka monet niistä se itse on aikanaan synnyttänyt. Viljelijöillä saattaa olla riittävästi pitkäaikaista luottoa tai lyhytaikaista luottoa, mutta ilmenee, että heillä ei ole tarpeeksi ”väliajan” luottoa; tai korkotaso on liian korkea; tai valituksen aiheena on, että yksityiset lainat myönnetään ainoastaan rikkaille ja hyvin toimeentuleville viljelijöille. Joten lainsäätäjä kasaa uusia luottolaitoksia ja uuden tyyppisiä viljelylainoja toinen toisensa päälle.

Usko näihin kaikkiin toimintamalleihin kumpuaa kahdentyyppisestä lyhytnäköisyydestä. Toisaalta asiat nähdään ainoastaan lainaavan viljelijän näkökulmasta, ja toisaalta ajatellaan ainoastaan ensimmäistä puolikasta maksutapahtumasta.

Rehellisten lainaajien näkökulmasta kaikki lainat tulee lopulta maksaa takaisin. Kaikki luotot ovat lainaa. Ehdotukset luottovolyymin lisäämisestä ovat ainoastaan toinen nimi ehdotuksille velkataakan kasvattamisesta. Ne vaikuttaisivat merkittävästi vähemmän houkuttelevilta, jos niihin viitattaisiin jälkimmäisellä nimellä ensimmäisen sijaan.

Tässä yhteydessä ei ole tarvetta käsitellä tavallisia lainoja, joita yksityiset lähteet myöntävät viljelijöille. Ne koostuvat kiinnelainoista – osamaksuluotoista autojen, jääkaappien, radioiden, traktorien ja muiden maatalouskoneiden ostoon – ja pankkilainoista maanviljelijän välirahoitukseen siihen asti, kunnes hän pystyy korjaamaan sadon, myymään sen ja saamaan rahansa siitä. Keskustelun kohteena ovat nyt ainoastaan lainat viljelijöille joko suoraan tai takauksena joltain valtion viranomaiselta.

Näitä lainoja on kahdenlaisia. Ensimmäinen mahdollistaa, että viljelijä voi pitää viljansa pois markkinoilta. Tämän on erityisen vahingollinen tyyppi, mutta siihen on sopivampaa keskittyä käsiteltäessä hyödykkeiden sääntelyä valtion toimesta. Toinen on laina pääoman hankkimiseksi – yleensä maatilan perustamista varten maan, eläinten tai traktorin tai niiden kaikkien hankintaan.

Ensi silmäyksellä peruste tällaiselle lainatyypille näyttää vahvalta. Tässä on köyhä perhe, kerrotaan, ilman toimeentuloa. On julmaa ja tuhlausta laittaa heidät sosiaaliturvan varaan. Ostakaa heille maatila; laittakaa heidän liiketoimintansa alulle; tehkää heistä tuottavia ja itseään kunnioittavia kansalaisia; antakaa heidän tuoda oma lisänsä kansantuloon ja maksaa lainansa pois tuotoksistaan. Tai, tässä on viljelijä kamppaillen alkukantaisten tuotantomenetelmien kanssa, koska hänellä ei ole pääomia ostaa traktoria. Lainatkaa hänelle rahat siihen; antakaa hänen lisätä tuottavuuttaan; hän voi maksaa lainansa pois kasvaneesta viljasadosta. Tällä tavoin hän ei pelkästään vaurastu ja pääse jaloillensa; koko yhteisö rikastuu lisääntyneen tuotannon määrällä. Perustelut loppuvat toteamukseen, että laina maksaa valtiolle ja veronmaksajille vähemmän kuin ei mitään, koska se on ”itsensä rahoittava”.

Itse asiassa näinähän tapahtuu joka päivä yksityisillä luottomarkkinoilla. Jos henkilö haluaa ostaa maatilan ja hänellä on ainoastaan kolmasosa tai puolet maatilan hinnasta, naapuri tai säästöpankki lainaa hänelle loput tilan kiinnityslainan muodossa. Jos hän haluaa ostaa traktorin, traktori- tai rahoitusfirma antaa hänen ostaa sen yhdellä kolmasosalla ostohinnasta loppumaksujen hoituessa osamaksulla tuloista, joissa traktori osaltaan avustaa.

Mutta yksittäisten lainoittajien ja julkisen vallan toimijan tarjoamien lainojen välillä on merkittävä ero. Jokainen yksityinen lainaaja laittaa omat rahansa alttiiksi. (Pitää paikkansa, että pankkiiri altistaa muiden rahat, jotka on uskottu hänen haltuunsa, mutta jos rahat häviävät, hän joutuu joko hyvittämään omista varoistaan tai joutuu lopettamaan liiketoimintansa.) Kun ihmiset laittavat omat varansa alttiiksi, he ovat yleensä huolellisia tutkiessaan vakuutena olevien varojen riittävyyttä ja lainaajan rehellisyyttä ja liiketoimintakykyä.

Jos valtio toimisi vastaavilla tiukoilla standardeilla, sen mukaantulolle toimialalle ei olisi lainkaan hyviä perusteita. Miksi tehdä tarkalleen samaa kuin yksityiset yritykset jo tekevät? Mutta valtio lähes poikkeuksetta toimii eri standardeilla. Itse asiassa koko peruste sen mukaantulolle lainaustoimintaan perustuu sille, että se myöntäisi lainoja ihmisille, jotka eivät niitä saa yksityisiltä lainaajilta. Tämä on ainoastaan toinen tapa ilmaista, että valtion luotottajat ottavat riskejä toisten ihmisten rahoilla (veronmaksajien), joita yksityiset luotottajat eivät ota omilla rahoillaan. Toisinaan valtion toiminnan puolestapuhujat myöntävät avoimesti, että luottotappioprosentti tulee olemaan korkeampi kuin yksityisillä lainoilla. Mutta he vetoavat, että tämä enemmän kuin kompensoituu lisääntyvällä tuotannolla, jonka takaisin maksavat lainaajat ja jopa pääosa takaisin maksamattomista lainaajista saavat aikaiseksi.

Tämä perustelu kuulostaa vakuuttavalta ainoastaan niin kauan kuin keskitytään lainaajiin, joille valtio tarjoaa varoja, ja ylenkatsotaan ihmisiä, joilta sen suunnitelma riistää varat. Sillä todellisuudessa ei lainata rahaa, joka on pelkästään vaihdon väline, vaan pääomaa. (Olenkin jo tuonut ilmi lukijalle, että inflatorisen luottolaajennuksen aikaansaamat hankaluudet käsitellään myöhemmin.) Oikeasti lainauksen kohteena on esimerkiksi itse tila tai traktori. Olemassa olevien tilojen lukumäärä on rajallinen, samoin kuin traktorien tuotanto (olettaen erityisesti, että traktorien taloudellista ylijäämää ei tuoteta pelkästään muiden asioiden kustannuksella). A:lle lainattua maatilaa tai traktoria ei voida lainata B:lle. Siten todellinen kysymys onkin, kumman, A:n vai B:n, tulisi saada maatila.

Tästä päästäänkin molempien, sekä A:n että B:n, ansioihin ja siihen, mitä kumpikin tuottaa tai millaiseen tuotannolliseen panokseen he ovat kykeneviä. Sanotaan esimerkiksi, että A saisi maatilan, jos valtio ei sekaantuisi asiaan. Paikallinen pankkiiri tai hänen naapurinsa tuntee hänet ja hänen taustansa. He haluavat löytää sijoituskohteen varoillensa. He tietävät hänen olevan hyvä viljelijä ja rehellinen sanansa pitävä henkilö. He arvioivat hänet riskin arvoiseksi. Hänellä on jo ehkäpä ahkeruuden, säästäväisyyden ja kaukonäköisyyden kautta kerättynä riittävästi käteistä neljäsosaan maatilan hinnasta. He lainaavat hänelle loput kolme neljäsosaa, ja hän saa maatilan.

Vallalla on outo ajatus, jota rahatalouden puoskarit ylläpitävät, että luotto on jotain, mitä pankkiiri myöntää henkilölle. Päinvastaisesti luotto on jotain, mitä henkilöllä jo on. Hänellä on sitä, koska hänellä saattaa olla myyntikelpoista varallisuutta, jonka käteisarvo ylittää hänen pyytämänsä lainan määrän. Tai hänellä on sitä, koska hänen luonteensa ja aikaisemmat tekonsa ovat luoneet sen. Hän tuo sen mukanaan pankkiin. Sen takia pankkiiri myöntää hänelle lainan. Pankkiiri ei anna hänelle jotain vastineena tyhjästä. Hän on vakuuttunut takaisinmaksusta. Hän ainoastaan vaihtaa enemmän likvidin varallisuusluokan tai luoton vähemmän likvidiin muotoon. Toisinaan hän tekee virheen, ja silloin kärsijänä ei ole ainoastaan pankkiiri, vaan koko yhteisö: arvoa, jonka lainanottajan oletettiin tuottavan, ei tuoteta ja resursseja on tuhlattu.

Sanotaan, että pankkiiri myöntäisi lainan A:lle, jolla on luottoa. Mutta valtio tulee mukaan luototustoimintaan hyväntekeväisyysmielessä, koska, kuten tuli ilmeiseksi, se on huolissaan B:stä. B ei voi saada kiinne- tai muuta lainaa yksityisiltä luotottajilta, koska hänellä ei ole luottoa. Hänellä ei ole säästöjä; hänellä ei ole vakuuttavaa kokemusta hyvänä viljelijänä; hän on ehkä tällä hetkellä sosiaaliturvan varassa. Miksei, sanovat valtion luoton puolestapuhujat, tehdä hänestä hyödyllistä ja tuottavaa yhteisön jäsentä lainaamalla hänelle riittävästi maatilaan ja eläimiin tai traktoriin ja liiketoiminnan käynnistämiseen?

Yksittäisessä tapauksessa tämä saattaa toimia aivan hyvin. Mutta on ilmiselvää, että yleisesti valtion standardien mukaisesti valitut ihmiset kuuluvat korkeampaan  riskiluokkaan kuin yksityisillä kriteereillä valitut. Rahaa häviää enemmän heidän lainoihinsa. Takaisin maksamattomien lainojen prosenttiosuus on paljon korkeampi heidän kohdallaan. He tulevat olemaan vähemmän tehokkaita. He kuluttavat enemmän resursseja. Silti valtion luottojen vastaanottajat saavat maatilansa ja traktorinsa niiden kustannuksella, jotka muutoin olisivat yksityisten luottojen vastaanottajia. Koska B:llä on maatila, A:lta on riistetty maatila. A voi tulla syrjäytetyksi joko sen vuoksi, että korkotaso on noussut tai maatilojen hinnat ovat kohonneet valtion toiminnan seurauksena tai siksi, että lähistöllä ei ole jäljellä muuta maatilaa. Joka tapauksessa valtion luoton nettovaikutus ei ole yhteisön tuottaman vaurauden lisäys, vaan sen väheneminen, koska saatavilla oleva todellinen pääoma (koostuen oikeista maatiloista, traktoreista jne.) on asetettu vähemmän tehokkaiden lainaajien käsiin tehokkaampien ja luotettavimpien sijaan.

**2.**

Asia tulee vielä selvemmin esiin, jos siirrytään maanviljelystä muihin liiketoiminnan muotoihin. Monesti esitetään, että valtion tulisi ottaa riskejä, jotka ovat ”liian suuria yksityisille toimijoille”. Tämä tarkoittaa, että byrokraateille tulisi sallia veronmaksajien rahojen laittaminen riskialttiiksi silloin, kun kukaan ei ole valmis kantamaan riskejä omilla rahoillaan.

Tällainen toimintamalli johtaa monenlaisiin epäkohtiin. Se johtaa suosimiseen: lainojen myöntämiseen ystäville tai vastineena lahjuksista. Se johtaa väistämättä skandaaleihin. Se johtaa syytöksiin aina, kun veronmaksajien rahoja on syydetty epäonnistuneisiin hankkeisiin. Se johtaa lisävaateisiin sosialismista, sillä asiaankuuluvasti kysyttäisiin, mikseivät myös voitot kuuluisi valtiolle, jos se kantaa riskit. Mitä mahdollisia oikeutuksia voisikaan olla vaatia veronmaksajia kantamaan riskit ja sallia yksityisten kapitalistien pitää voitot? (Juuri tätä tarkalleen, kuten myöhemmin tulee ilmi, tehdään jo viljelijöiden ”takautumisoikeudettomien” valtion lainojen kohdalla.)

Mutta nämä epäkohdat saavat jäädä hetkeksi syrjään. Keskittykäämme vain yhteen tällaisten lainojen seuraukseen. Nimittäin siihen, että ne tuhlaavat pääomaa ja vähentävät tuotantoa. Ne jakavat käytettävissä olevaa pääomaa huonoihin tai parhaimmillaankin epämääräisiin hankkeisiin. Ne jaetaan vähemmän kyvykkäille tai vähemmän luottamuksen arvoisille ihmisille kuin ne, jotka saisivat ne muuten. Sillä todellisen pääoman määrä on jokaisena hetkenä (erotuksena rahallisista poleteista, joita painetaan painokoneella) aina rajallinen. Sitä, mitä laitetaan B:n käsiin, ei voida laittaa A:n käsiin.

Ihmiset haluavat sijoittaa omaa pääomaansa. Mutta he ovat varovaisia. He haluavat saada sen takaisin. Sen vuoksi useimmat luotottajat tutkivat tarkkaan jokaisen ehdotuksen ennen kuin he altistavat omat rahansa sille. He punnitsevat voittojen mahdollisuutta suhteessa tappioiden riskiin. He saattavat tehdä toisinaan virheitä. Mutta monesta syystä he ovat taipuvaisia tekemään vähemmän virheitä kuin valtion luotottajat. Ensinnäkin raha on heidän omaansa tai se on vapaaehtoisesti uskottu heille. Valtiollisen luototuksen tapauksessa rahat ovat muiden ihmisten ja ne on otettu heiltä verotuksella välittämättä heidän henkilökohtaisesta tahdostaan. Yksityistä rahaa sijoitetaan ainoastaan silloin, kun takaisinmaksu koron kanssa tai voitolla on varmasti odotettavissa. Tämä on merkki siitä, että henkilöiltä, joille rahat on lainattu, odotetaan tuottavuutta: sitä, että he tuovat markkinoille asioita, joita ihmiset todella haluavat. Valtion rahoja ollaan sen sijaan taipuvaisia lainaamaan epämääräisiin yleisiin tarkoitusperiin kuten ”työllisyyden luomiseen”; ja mitä tehottomampaa työnteko on – tarkoittaen, että mitä suuremman työvoiman määrän se vaatii suhteessa tuotteen arvoon – sitä parempana sijoitusta todennäköisesti pidetään.

Yksityiset luotottajat ovat lisäksi valikoituneet raadollisen markkinatestin kautta. Jos he tekevät pahoja virheitä, he menettävät rahansa eikä heillä ole enää sitä jäljellä lainattavaksi. Ainoastaan jos he ovat olleet menestyksekkäitä aikaisemmin, heillä on enemmän rahaa lainattavanaan tulevaisuudessa. Siten yksityiset luotottajat (lukuun ottamatta suhteellisen pientä osaa, joka on saanut varansa perinnön kautta) ovat tiukasti valikoituneet luonnonvalinnan kautta. Sen sijaan valtion lainaajat ovat joko läpäisseet virastojen valintakriteerit ja tietävät kuinka hypoteettisiin kysymyksiin vastataan hypoteettisesti tai kuuluvat niihin, jotka pystyvät antamaan vakuuttavimmat perustelut lainojen myöntämiselle ja vakuuttavimmat selitykset sille, etteivät epäonnistuneet lainat olleet heidän syytänsä. Mutta nettovaikutukset pysyvät silti ennallaan: yksityiset lainat hyödyntävät olemassa olevia resursseja ja pääomia paljon paremmin kuin valtion lainat. Valtion lainat tuhlaavat merkittävästi enemmän pääomaa ja resursseja kuin yksityiset lainat. Lyhyesti: valtion lainat verrattuna yksityisiin lainoihin alentavat tuotantoa, eivät lisää sitä.

Ehdotus valtion lainasta yksityisille henkilöille tai hankkeille näkee B:n ja unohtaa A:n. Se näkee ihmiset, joiden käsiin pääoma laitetaan; se unohtaa ne, jotka olisivat saaneet sen muussa tapauksessa. Se näkee hankkeen, jolle pääoma myönnetään; se unohtaa hankkeet, joista pääomat vedetään pois. Se näkee välittömät hyödyt yhdelle ryhmälle; se ylenkatsoo muiden ryhmien tappioita ja nettotappiota yhteisölle kokonaisuutena.

Tämä on yksi esimerkki lisää virhepäätelmästä, jossa nähdään ainoastaan lyhyen aikavälin erityisintressi ja unohdetaan yleinen etu pitkällä aikavälillä.

**3.**

Tämän luvun alussa mainittiin, että valtion ”apua” liiketoiminnalle kannattaa toisinaan pelätä yhtä paljoin kuin valtion vihamielisyyttä. Tämä soveltuu yhtä lailla valtoin tukiin kuin valtion lainoihinkin. Valtio ei koskaan lainaa tai anna mitään liike-elämälle, jota se ei ota pois liike-elämältä. New Dealin ja muiden valtiojohtoisuuden kannattajien kuullaan usein kehuvan tapaa, jolla valtio ”pelasti liike-elämän” jälleenrakennusrahoituksella, kodin omistajien lainoituksella ja muilla valtion toimilla ja virastoilla vuonna 1932 ja myöhemmin. Mutta valtio ei voi antaa mitään sellaista rahallista apua liike-elämälle, jota se ei ensin tai lopulta ota liike-elämältä. Valtion kaikki varat tulevat veroista. Jopa paljon kehuttu ”valtion luotto” nojaa oletukseen, että sen lainat lopulta maksetaan takaisin verojen tuotoista. Kun valtio myöntää lainoja tai tukia liike-elämälle, se verottaa menestyviä yksityisiä yrityksiä tukeakseen ei-menestyviä yksityisiä yrityksiä. Tietyissä hätätilanteissa tälle saattaa olla vakuuttavat perusteet, joiden ansioita tässä ei ole tarvetta käydä läpi. Mutta pitkällä aikavälillä tämä ei kuullosta kestävältä perusteelta koko kansakunnan näkökulmasta. Ja kokemus on osoittanut, ettei se ole sitä.

[< edellinen sivu](/kirjoja/hazlitt/2-osa/5-luku-verot-lannistavat-tuotantoa/) | [seuraava sivu >](/kirjoja/hazlitt/2-osa/7-luku-koneiden-kirous)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/hazlitt/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/hazlitt/2-osa/7-luku-koneiden-kirous/ -->
# 7. luku: Koneiden kirous

> Kaikkein näkyvimpien taloudellisten harhojen joukossa on uskomus, että koneet nettovaikutukseltaan luovat työttömyyttä. Tuhat kertaa kumottuna tämä harha silti nousee yhtä uskaliaasti ja elinvoimaisesti omasta tuhkastaan. Pitkäaikaisen massatyöttömyyden aikana koneista tehdään aina uudestaan syntipukki. Tämä harhakäsitys on edelleen perusta monille ay-liikkeiden

Kaikkein näkyvimpien taloudellisten harhojen joukossa on uskomus, että koneet nettovaikutukseltaan luovat työttömyyttä. Tuhat kertaa kumottuna tämä harha silti nousee yhtä uskaliaasti ja elinvoimaisesti omasta tuhkastaan. Pitkäaikaisen massatyöttömyyden aikana koneista tehdään aina uudestaan syntipukki. Tämä harhakäsitys on edelleen perusta monille ay-liikkeiden toimintamalleille. Yleisö hyväksyy nämä käytännöt, koska se joko pohjimmiltaan uskoo liittojen olevan oikeassa tai se on liian hämillään nähdäkseen, missä ne ovat väärässä.

Uskomus, että koneet aiheuttavat työttömyyttä, johtaa järjettömiin lopputuloksiin. Tämä paljastuu, kun sitä käsitellään vähäiselläkin loogisella johdonmukaisuudella. Emme pelkästään aiheuta työttömyyttä kaikille nykypäivän teknologisilla parannuksilla, vaan myös alkukantaisen ihmisen on täytynyt laittaa työttömyyden kehitys alulle pyrkiessään säästämään itseään tarpeettomalta raadannalta.

Menemättä liikaa ajassa taaksepäin voimme keskittyä Adam Smithin *Kansojen varallisuuteen*, joka on julkaistu vuonna 1776. Tämän merkittävän kirjan ensimmäinen luku on nimeltään ”Työnjaosta”, ja ensimmäisen luvun toisella sivulla kirjoittaja kertoo, että ilman neulojen valmistamiseen käytettyä konetta työntekijä ”pystyy hädin tuskin valmistamaan yhden neulan päivässä, ei missään nimessä ainakaan kahtakymmentä” mutta tämän koneen avulla hän voi valmistaa niitä 4 800 päivässä. Joten jo Adam Smithin aikana koneet tekivät 240–4 800 neulantekijää työttömiksi jokaista työllistettyä kohden. Jo pelkästään neulateollisuudessa, jos ainoastaan koneet syrjäyttivät ihmisiä työpaikoistaan, vallitsee 99,98 prosentin työttömyys. Voivatko asiat olla synkemmin?

Synkempääkin voisi olla, sillä teollinen vallankumous oli vasta lähdössä käyntiin. Tarkastelkaamme eräitä tämän vallankumouksen tapahtumia ja puolia. Tutkitaanpa esimerkiksi, mitä tapahtui sukkateollisuudessa. Käsityöläiset (yli 1 000 työläistä yhdessä mellakassa) tuhosivat juuri uutena esitellyt kudontakoneet, polttivat taloja, uhkailivat keksijöitä, jotka pakotettiin pakenemaan henkensä edestä. Järjestystä ei saatu palautettua ennen kuin armeija oli kutsuttu apuun ja johtavat mellakoitsijat oli joko kuljetettu pois tai hirtetty.

On tärkeää pitää mielessä, että mellakoitsijoiden näkemys omasta välittömästä tai kaukaisemmasta tulevaisuudestaan suhteessa vastustamiinsa koneisiin oli rationaalinen. William Felkin kertoo teoksessaan *History of the Machine – Wrought Hosiery Manufactures* (1867), että suuri osa 50 000 Englannin sukankutojasta ja heidän perheistään ei täysin toipunut koneiden esittelyn aiheuttamasta nälästä ja kurjuudesta seuraavana 40 vuotena. Mutta mitä tulee mellakoitsijoiden vakaumukseen, mihin useimmat heistä epäilemättä uskoivatkin, että koneet pysyvästi syrjäyttävät ihmiset, he erehtyivät. Sillä ennen 1800-luvun loppua sukkateollisuus työllisti vähintään sata ihmistä jokaista vuosisadan alussa työllistämäänsä työntekijää kohden.

Arkwright keksi puuvillan kehruukoneensa vuonna 1760. Tuolloin arvioitiin, että Englannissa oli 5 200 rukkia käyttävää kehrääjää ja 2 700 kutojaa – yhteensä 7 900 henkilöä keskittyneenä puuvillatekstiilien tuotantoon. Arkwrightin keksintöä vastustettiin sillä perusteella, että se uhkasi työntekijöiden elantoa, ja vastustus täytyi taltuttaa voimakeinoin. Kuitenkin vuonna 1787 – 27 vuotta keksinnön ilmestymisen jälkeen – parlamentaarinen tutkimus paljasti, että kehräämiseen ja kutomiseen keskittyneiden henkilöiden lukumäärä oli noussut 7 900:sta 320 000:een, 4 400 prosentin nousu.

Jos lukija perehtyy teoksiin kuten David A. Wellsin *Recent Economic Changes* (vuodelta 1889), niistä löytyy lauseita, jotka päivämääriä ja absoluuttisia summia lukuun ottamatta voisivat hyvinkin olla tämän päivän teknokammoisten kirjoittamia. Alla muutamia lainauksia:

> ”Kymmenen vuoden aikana vuodesta 1870 vuoteen 1880 brittiläinen kauppalaivasto lisäsi toimintaansa pelkästään ulkomaisina saapumisina ja lähtöinä 22 000 000 tonnin laajuuteen saakka – – kuitenkin miehistön lukumäärä, jotka olivat työllistettynä tämän suuren liikkuvuuden tuottamiseksi, oli laskenut vuonna 1880 verrattuna vuoteen 1870 kolmella tuhannella (tarkalleen 2 990). Mikä tämän sai aikaan? Höyrynostinlaitteiden ja viljasiilojen saapuminen satamiin ja telakoille, höyryvoiman hyödyntäminen jne. ”
>
> ”Vuonna 1873 Bessemer-teräksen hinta oli 80 dollaria tonnilta Englannissa, jossa sen hintaa ei pönkitetty suojatulleilla; vuonna 1886 sitä valmistettiin ja myytiin kannattavasti samassa maassa vähemmällä kuin 20 dollarilla tonnilta. Samassa ajanjaksossa Bessemer-konvertterin vuosituotantokapasiteetti oli nelinkertaistunut, työvoiman kasvamisen sijaan vähentyessä – –.”
>
> ”Vuonna 1887 maailmassa olevien ja käytettyjen höyrykoneiden jo käytössä olevan voimakapasiteetin on arvioitu Berliinin tilastokeskuksen mukaan vastaavan 200 miljoonaa hevosta edustaen noin miljardia ihmistä; tai vähintään kolminkertaisesti maailmalaajuista työväestöä.”

Olettaisi, että viimeinen luku saisi Wellsin pysähtymään ja ihmettelemään, miksi mitään työllisyyttä oli lainkaan jäljellä vuonna 1889, mutta hän vai totesi hillityllä pessimismillä, että ”tällaisissa olosuhteissa teollisesta ylituotannosta – – saattaa tulla pysyvää”.

Vuoden 1932 lamassa koneiden syyttely työttömyydestä alkoi uudelleen. Muutamassa kuukaudessa teknokraateiksi itseään kutsuvan ryhmän opit olivat levinneet metsäpalon lailla ympäri maata. En pitkästytä lukijaa toistamalla tämän ryhmän tarjoamia verrattomia lukuja tai esittämällä korjauksia, jotka osoittavat asian todellisen laidan. Riittää, kun todetaan, että teknokraatit esittivät virheensä sen koko alkuperäisessä asussa väittämällä, että koneet syrjäyttävät ihmiset pysyvästi. Tosin tietämättömyydessään he esittivät virheen omana uutena ja vallankumouksellisena löytönään. Tämä on vain yksi käytännön esimerkki lisää Santayanan aforismille, että ne, jotka eivät tunne menneisyyttään, ovat tuomitut sitä toistamaan.

Lopulta teknokraatit naurettiin ulos, mutta heitä edeltänyt oppi vaeltaa eteenpäin. Se näkyy sadoissa työllistämissäännöissä ja ay-liikkeen jäsenien suojelukäytännöissä; ja näitä sääntöjä ja käytäntöjä siedetään ja ne jopa hyväksytään juuri sen takia, että yleisö on tietämätön tässä asiassa.

Todistaessaan Yhdysvaltain oikeusministeriön ja tilapäisen kansallisen talouskomitean (paremmin tunnettu lyhenteellä TNEC) puolesta maaliskuussa 1941 Corwin Edwards toi esiin lukemattomia esimerkkejä tällaisista käytännöistä. Sähköliittoa New Yorkissa syytettiin kieltäytymisestä asentaa sähkölaitteita, jotka oli valmistettu New York osavaltion ulkopuolelle, jollei niitä purettu ja koottu uudestaan työkohteessa. Houstonissa Texasin osavaltiossa putkimiehet ja heidän liittonsa sopivat, että muualla asennusvalmiiksi valmistetut putket asennetaan ainoastaan, jos putkessa on kierteet vain toisessa päässä ja toisen pään kierteet työstetään asennuspaikalla. Maalarien liiton useat paikallisosastot asettivat rajoituksia maaliruiskun käytölle, ja monissa tapauksissa rajoituksien tarkoituksena oli lisätyöllistää edellyttämällä hitaampaa menetelmää, jossa maali levitettiin pensselillä. Kuorma-autonkuljettajien ammattiliiton paikallisosasto vaati, että jokaisessa New Yorkin metropolialueelle saapuvassa rekassa tulee olla paikallinen kuljettaja jo työllistetyn kuljettajan lisäksi. Monissa kaupungeissa sähköliitot edellyttivät, että jos rakennustyömaalla käytetään mitään tilapäistä valaistusta tai sähköä, sinne täytyy palkata kokopäiväinen sähköasentaja, joka ei saa tehdä mitään sähkötöitä rakennuskohteessa. Edwardsin mukaan tämä sääntö ”usein tarkoittaa sellaisen henkilön palkkaamista, joka kuluttaa päivänsä lukien tai pasianssia pelaten ja ei tee muuta kuin kääntää katkaisimesta aamulla ja illalla”.

Vastaavia esimerkkejä työllistämiskäytännöistä löytyy monilta muiltakin aloilta. Rautatiesektorilla liitot edellyttävät, että palomiehiä työllistetään veturityypeille, jotka eivät niitä tarvitse. Teatterien ammattiliitto vaatii lavasteiden vaihtajien käyttämistä jopa näytelmissä, joissa ei ole lavasteita. Muusikkojen liitto edellyttää niin kutsuttujen ”sijaismuusikkojen” tai kokonaisten orkesterien palkkaamista monissa tapauksissa, joissa tarvittaisiin ainoastaan nauhoitetta.

**2.**

Sen osoittamiseksi, kuinka väärässä menneisyyden teknokammoiset ovat olleet, voitaisiin kasata lukuja pino toisensa perään. Mutta niistä ei olisi mitään hyötyä, ellei ymmärretä selkeästi, *miksi* he olivat väärässä. Tilastot ja historia ovat kelvottomia taloudessa, jollei niiden mukana seuraa perustavaa *päättelyllistä* tosiasioiden ymmärrystä – mikä tässä tapauksessa tarkoittaa ymmärrystä siitä, miksi koneiden ja työvoimaa säästävien laitteiden esittelyn seurauksien *täytyi* tapahtua. Muutoin teknokammoiset tulevat vakuuttamaan (mitä he itse asiassa vakuuttavat, kun heille tuodaan esiin, että heidän edeltäjiensä ennustukset ovat paljastuneet naurettaviksi), että niin on hyvinkin saattanut olla aikaisemmin, ”mutta nykyään olosuhteet ovat perustavanlaatuisesti erilaiset, eikä meillä yksinkertaisesti ole varaa kehittää lisää työtä säästäviä laitteita”. Eleanor Roosevelt kirjoitti lehtikolumnissaan syyskuun 19. päivänä 1945: ”Olemme saavuttaneet nyt pisteen, jossa työtä säästävät laitteet ovat hyviä ainoastaan, kun ne eivät tee työntekijöistä työttömiä.”

Jos todella pitäisi paikkansa, että työtä säästävien laitteiden esittely aiheuttaisi jatkuvasti kasvavan työttömyyden ja kurjuuden, tästä seuraava looginen johtopäätös ei olisi mullistava ainoastaan tekniselle alalle vaan koko sivilisaation käsitteellemme. Meidän ei tulisi ainoastaan pitää kaikkea lisäteknologista kehitystä turmiollisena, vaan meidän tulisi pitää kaikkea aikaisempaa teknologista kehitystä yhtä lailla kauhistuttavana. Joka päivä jokainen meistä omalta osaltaan pyrkii vähentämään vaivan määrää tietyn lopputuloksen saavuttamiseksi. Jokainen pyrkii säästämään omaa työmääräänsä, tehostamaan keinoja tulosten saavuttamiseksi. Jokainen työnantaja, pieni yhtä lailla suuren kanssa, etsii jatkuvasti tapoja saavuttaa tuloksensa taloudellisemmin ja tehokkaammin – toisin sanoen työvoimaa säästäen. Jokainen älykäs työntekijä pyrkii vähentämään vaivojaan samaan tulokseen pääsemisessä. Kaikkein kunnianhimoisimmat pyrkivät väsymättä lisäämään tuloksien määrää, joita voidaan saavuttaa tietyissä aikarajoissa. Teknokammoisten, jos he ovat loogisia ja johdonmukaisia, täytyisi hylätä kaikki tämä kehitys ja älykkyys paitsi hyödyttömänä myös paheellisena. Miksi rahtia New Yorkista Chicagoon tulisi hoitaa rautateitse, kun valtavasti enemmän ihmisiä voitaisiin työllistää esimerkiksi sen kaiken kantamisella heidän selässään?

Näin virheellisiä teorioita ei koskaan puolusteta loogisella johdonmukaisuudella, mutta ne saavat aikaan suurta vahinkoa pelkällä olemassaolollaan. Pyrkikäämme sen vuoksi näkemään tarkalleen, mitä tapahtuu, kun teknisiä parannuksia ja työtä säästäviä laitteita esitellään. Yksityiskohdat vaihtelevat tapauksen mukaan riippuen erityisistä olosuhteista kyseisellä toimialueella tai aikajaksolla. Mutta otetaanpa esimerkki, joka pitää sisällään tärkeimmät mahdollisuudet.

Oletetaan, että vaatteiden valmistaja tulee tietoiseksi laitteesta, joka tekee miesten ja naisten päällystakkeja puolta vähemmällä työvoimalla. Hän asentaa koneen ja pudottaa työvoimansa määrän puoleen.

Ensi silmäyksellä tämä vaikuttaa selkeältä työllisyyden häviämiseltä. Mutta koneen valmistaminen itsessään vaati työvoimaa, joten yhtenä kompensoivana vaikutuksena ovat työpaikat, joita muutoin ei olisi olemassa. Valmistaja puolestaan on omaksunut laitteen ainoastaan, jos se tekee joko parempia vaatteita puolta pienemmällä työmäärällä tai samanlaisia vaatteita alhaisemmin kustannuksin. Jos oletetaan jälkimmäinen, ei voida olettaa, että koneen valmistamiseen käytetty työvoima on yhtä suuri kuin työllisyys, jonka vaatteiden valmistaja toivoo pitkällä aikavälillä konetta käyttämällä säästävänsä. Muutoin ei olisi syntynyt säästöjä ja hän ei olisi ottanut sitä käyttöön.

Selitettävänä on siis edelleen työllisyyden nettotappio. Mutta on hyvä pitää mielessä varteenotettava mahdollisuus, että jopa *ensimmäinen* vaikutus työtä säästävien laitteiden lanseerauksessa saattaa lisätä työllisyyttä nettomäärältään, koska yleensä ainoastaan *pitkällä aikavälillä* vaatteiden valmistaja odottaa konetta käyttämällä säästävänsä rahaa: saattaa kestää useita vuosia ennen kuin laite ”maksaa itsensä”.

Sen jälkeen kun laite on tuottanut riittävästi säästöjä kattamaan sen kulut, vaatteiden valmistajalla on enemmän tuottoja kuin ennen. (Oletetaan, että hän myy takkinsa samalla hinnalla kuin kilpailijansa ja ei pyri kilpailemaan hinnalla.) Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että työllisyys on kärsinyt nettotappion ja ainoastaan valmistaja, kapitalisti, on saanut hyötyä. Mutta nimenomaan juuri näistä lisätuotoista muodostuu yhteiskunnalle seuraavat hyödyt. Valmistajan tulee käyttää nämä lisätuotot vähintään yhdellä kolmesta tavasta, ja mahdollisesti hän osittain käyttää kaikkia kolmea: (1) hän käyttää lisätuotot toimintansa laajentamiseen ostamalla lisää koneita tehdäkseen enemmän takkeja; tai (2) hän sijoittaa lisätuotot johonkin toiseen toimialaan; tai (3) hän kuluttaa lisätuotot lisäämällä omaa kulutustaan. Valitsemalla minkä tahansa kolmesta vaihtoehdosta hän lisää työllisyyttä.

Toisin sanoen valmistajalla on säästöjensä seurauksena tuottoja, joita hänellä ei ollut aiemmin. Jokaista dollarimäärä kohden, jonka hän on säästänyt suorissa palkkakustannuksissa entisille takkien tekijöille, hän joutuu nyt maksamaan epäsuorina palkkoina uuden laitteen tekijöille tai työntekijöille muilla toimialoilla tai uuden talonsa tai autonsa valmistajille tai vaimonsa korujen ja turkkien tekijöille. Kaikissa tapauksessa (jollei hän ole hyödytön hamstraaja) hän luo epäsuorasti yhtä paljon työpaikkoja kuin hän lopetti suoraan tarjoamasta.

Mutta asia ei ole eikä voikaan olla tällä selvä. Jos nämä yritteliään valmistajan toimet luovat säästöjä suhteessa hänen kilpailijoihinsa, hän joko alkaa laajentaa toimintaansa heidän kustannuksellaan tai he alkavat myös ostaa laitteita. Jälleen lisätyötä kohdistuu koneiden valmistajille. Mutta kilpailu ja tuotanto myös painavat alas takkien hintoja. Tuolloin uusien laitteiden käyttäjille ei kohdistu enää yhtä suuria tuottoja. Uusien koneiden hyödyntäjien tuottotaso alkaa laskea samaan aikaan kun valmistajat, jotka eivät edelleenkään ole ottaneet uusia laitteita käyttöön, eivät saata tehdä lainkaan voittoja. Toisin sanoen säästöt alkavat siirtyä takkien ostajille – *kuluttajille*.

Koska takit ovat nyt halvempia, useammat ihmiset ostavat niitä. Tämä tarkoittaa, että vaikka saman takkimäärän valmistamiseen tarvitaan vähemmän työntekijöitä kuin aiemmin, nyt valmistetaan enemmän takkeja kuin aikaisemmin. Jos takkien kysyntä on taloustieteilijöiden terminologialla ”joustavaa” – tarkoittaen, että jos takkien hinnan lasku aiheuttaa suuremman kokonaiskulutusmäärän takkeihin kuin aiemmin – tällöin saatetaan työllistää jopa enemmän ihmisiä takkien valmistamisessa kuin ennen työvoimaa säästävien laitteiden käyttöönottoa. Kuinka tämä todella tapahtui historiallisesti sukka- ja muussa vaateteollisuudessa, tulikin jo aikaisemmin esille.

Mutta uusi työllisyys ei ole riippuvainen tietyn tuotteen kysynnän joustavuudesta. Oletetaan, että vaikka takin hinta lähes puolittui – esimerkiksi aikaisemmasta 50 dollarista uuteen 30 dollarin hintaan – yhtään takkia ei myyty lisää. Seurauksena olisi, että samaan aikaan kun kuluttajilla olisi yhtä paljon takkeja kuin aikaisemminkin, jokaisella ostajalla olisi nyt 20 dollaria ylimääräistä jäljellä, jota hänellä ei olisi ollut aiemmin. Näin hän käyttää tämän 20 dollaria johonkin muuhun ja siten aiheuttaa lisääntynyttä työllisyyttä *muilla* toimialoilla.

Lyhyesti: nettomääräisesti koneet, teknologian kehitys, säästöt ja tehokkuus eivät aiheuta työttömyyttä.

**3.**

Luonnollisestikaan kaikki keksinnöt ja löydöt eivät ole ”työvoimaa säästäviä” koneita. Jotkut niistä kuten tarkkuusinstrumentit, nailon, akryyli, vaneri ja kaikenlaiset muovit yksinkertaisesti parantavat tuotteiden laatua. Toiset kuten puhelin tai lentokone suorittavat toimintoja, joita suora ihmisen työ ei pystyisi lainkaan toteuttamaan. Edelleen toiset aikaansaavat asioita ja palveluita kuten röntgenin, radion ja synteettisen kumin, joita ei muutoin olisi olemassa. Mutta aiemassa esimerkissä on käytetty juuri sen tyyppisiä laitteita, jotka ovat olleet tämän päivän teknokammoksujien erityisinä kohteina.

On tietenkin mahdollista viedä liian pitkälle argumentti, etteivät laitteet nettomäärältään aiheuta työttömyyttä. Esimerkiksi toisinaan väitetään, että koneet luovat enemmän työpaikkoja kuin muutoin olisi olemassa. Tietyissä olosuhteissa tämä saattaa pitää paikkansa. Ne voivat varmasti luoda valtavasti enemmän työpaikkoja *tiettyihin ammatteihin.* Tekstiiliteollisuuden luvut 1700-luvulta ovat esimerkki tästä. Niiden nykyajan vastineet eivät varmasti ole vähemmän sykähdyttäviä. Yhdysvalloissa 140 000 ihmistä työllistyi vuonna 1910 vasta syntyneellä autoteollisuuden toimialalla. Vuonna 1920 tuotteen parantuessa ja kulujen alentuessa toimiala työllisti 250 000 ihmistä. Vuonna 1930 tuotteiden kehityksen ja kulujen vähennyksien jatkuessa työllisyys toimialalla oli 380 000. Vuonna 1940 se oli noussut 450 000:een. Vuonna 1940 jääkaappien valmistuksessa työllistyi 35 000 ihmistä ja 60 000 radioiden valmistuksessa. Tämä on ollut asioiden laita uudesta syntyneestä toimialasta toiseen keksinnön parantuessa ja kustannusten vähentyessä.

Koneiden voidaan sanoa myös absoluuttisessa merkityksessä lisänneen valtavasti työpaikkojen määrää. Maailman väestömäärä on nyt kolminkertainen 1700-luvun puoliväliin verrattuna, aikaan ennen teollisen vallankumouksen käynnistymistä. Koneiden voidaan sanoa synnyttäneen tämän valtavan väestön, sillä ilman laitteita maailma ei olisi pystynyt tukemaan sitä. Näin kahden kolmesta meistä voidaan sanoa olevan ei ainoastaan työpaikastamme vaan myös elämästämme kiitollisuudenvelassa koneille.

Kuitenkin on virhekäsitys ajatella koneiden pääasiallisen tehtävän tai tarkoituksen olevan luoda *työpaikkoja*. Koneiden todellinen tarkoitus on lisätä *tuottavuutta*, nostaa elintasoa, lisätä taloudellista hyvinvointia. Ei ole mikään temppu työllistää kaikkia, jopa (tai erityisesti) kaikkein alkukantaisimmissa talouksissa. Täystyöllisyys – todellinen täystyöllisyys; pitkä, kuluttava, selän rikkova työllisyys – on nimenomaisesti tyypillistä kansakunnille, jotka ovat teollisesti kaikkein jälkeenjääneimpiä. Siellä missä on olemassa jo täystyöllisyys, uudet koneet, keksinnöt ja löydöt eivät pysty luomaan *lisää* työllisyyttä ennen kuin väestömäärä on lisääntynyt. Niillä on taipumuksena tuoda *työttömyyttä* (mutta tällä kertaa kyseessä on *vapaaehtoinen* eikä *vastentahtoinen* työttömyys), koska ihmisillä on nyt varaa työskennellä vähemmän tunteja samaan aikaan kun lasten ja vanhusten ei tarvitse tehdä työtä.

Toistetaan: laitteet aikaansaavat kasvun tuotannossa ja lisäyksen elintasossa. Ne voivat tehdä sen kahdella tavalla. Ne aikaansaavat sen joko tekemällä tuotteista kuluttajille edullisempia (kuten takkien valmistajan esimerkissä) tai lisäämällä palkkoja, koska ne lisäävät työntekijöiden tuottavuutta. Toisin sanoen ne joko lisäävät rahapalkkoja tai samalla rahapalkalla ostettavia tuotteita ja palveluita hintoja laskemalla. Toisinaan ne aikaansaavat molempia. Mitä todellisuudessa tapahtuu, riippuu suuressa määrin kyseisen valtion rahapolitiikasta. Mutta joka tapauksessa koneet, keksinnöt ja löydöt lisäävät *reaalipalkkoja*.

**4.**

Ennen aiheesta eteenpäin siirtymistä on varoitus paikallaan. Klassisten taloustieteilijöiden nimenomainen suuri ansio oli, että he näkivät toissijaiset vaikutukset, että he huolehtivat tietyn talouspolitiikan tai kehityksen vaikutuksista pitkällä aikavälillä ja koko yhteisölle. Mutta se oli myös heidän heikkoutensa, sillä keskittyessään pitkään aikaväliin ja laajaan näkemykseen he toisinaan ylenkatsoivat lyhyen aikavälin ja kapeamman näkymän. Liian usein he olivat taipuvaisia minimoimaan tai kokonaan unohtamaan kehityksen välittömät vaikutukset tietyille ryhmille. Yllä on tullut esiin esimerkiksi, että Englannin sukankutojat kärsivät todellisista murhenäytelmistä uusien kehruukoneiden, yhden teollisen vallankumouksen varhaisimman keksinnön, lanseerauksen seurauksena.

Mutta tällaiset tosiasiat ja niiden nykyaikaiset vastineet ovat johtaneet jotkut kirjoittajat vastakkaiseen äärimmäisyyteen, ja he katsovat *ainoastaan* välittömiä vaikutuksia tietyille ryhmille. Matti Meikäläinen joutuu työttömäksi jonkin uuden koneen käyttöönoton myötä. ”Pidä silmäsi Matti Meikäläisessä”, nämä kirjoittajat vaativat. ”Älä koskaan kadota Matti Meikäläistä.” Mutta sen jälkeen he jatkavat pitämällä *ainoastaan* Matti Meikäläistä silmällä ja unohtavat Tiina Teikäläisen, joka on juuri saanut uuden työpaikan uuden koneen valmistamisessa, ja Pekka Virtasen, joka sai juuri työpaikan koneen operoimiseksi, ja Maija Möttösen, joka voi nyt ostaa takin puolella aikaisemmasta hinnasta. Ja koska he ajattelevat ainoastaan Matti Meikäläistä, he päätyvät edistämään taantumuksellisia ja tolkuttomia toimintamalleja.

Kyllä, meidän tulee pitää vähintään yksi silmä Matti Meikäläisessä. Uusi kone on tehnyt hänet työttömäksi. Ehkäpä hän saa pian uuden työpaikan, jopa paremman. Mutta ehkäpä hän on omistanut elämästään monta vuotta hankkiakseen ja kehittääkseen erityistaidon, jolle markkinoilla ei ole enää käyttöä. Hän on menettänyt tämän investoinnin itseensä, vanhan taitonsa. Ehkäpä entinen työnantaja on myös menettänyt *hänen* sijoituksensa vanhoihin koneisiin tai prosesseihin, jotka ovat yllättäen tulleet vanhanaikaisiksi. Matti Meikäläinen oli taitava työntekijä, ja hänelle maksettiin ammattityöstä. Nyt hänestä on tullut yhdessä yössä ammattitaidoton työntekijä, koska hänen ainoaa taitoaan ei enää tarvita. Matti Meikäläistä ei tule eikä saa unohtaa. Hänen tarinansa on yksi henkilökohtaisista tragedioista, jotka, kuten tullaan näkemään, lankeavat lähes kaikelle teolliselle ja taloudelliselle kehitykselle.

Kysymällä nimenomaisesti, mitä Matti Meikäläiselle tulisi tehdä – tulisiko hänen antaa tehdä omat ratkaisunsa, antaa hänelle erorahaa tai työttömyyskorvauksia, laittaa hänet sosiaaliturvan varaan tai kouluttaa hänet valtion kustannuksella uuteen työhön – päästään yli juuri siitä, mihin tällä esityksellä on pyritty. Keskeinen oppi on pyrkiä näkemään *kaikki* tärkeimmät seuraukset jokaisesta talouspolitiikasta tai kehittämisestä – välittömät vaikutukset erityisryhmille ja pitkän aikavälin vaikutukset kaikille ryhmille.

Tähän aiheeseen on tullut käytettyä merkittävä määrä tilaa, koska päätelmät uusien koneiden, keksintöjen ja löytöjen vaikutuksista työllisyydelle, tuotannolle ja hyvinvoinnille ovat ratkaisevia. Jos niissä ollaan väärässä, taloustieteessä on harvoja asioita, joissa on mahdollista olla oikeassa.

[< edellinen sivu](/kirjoja/hazlitt/2-osa/6-luku-luotto-poikkeuttaa-tuotantoa/) | [seuraava sivu >](/kirjoja/hazlitt/2-osa/8-luku-tyon-jakamisen-ohjelmat)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/hazlitt/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/hazlitt/2-osa/8-luku-tyon-jakamisen-ohjelmat/ -->
# 8. luku: Työn jakamisen ohjelmat

> Olen viitannut erinäisiin ammattiliittojen työllistämissääntöihin ja jäsenten suojelukäytäntöihin. Nämä käytännöt ja yleisön suvaitsevaisuus niitä kohtaan kumpuavat samasta perimmäisestä harhakäsityksestä kuin koneiden pelko. Se on uskomus, että tehokkaampi tapa toimia tuhoaa työpaikkoja, ja sen välttämätön seuraus, että vähemmän tehokas tapa toimia

Olen viitannut erinäisiin ammattiliittojen työllistämissääntöihin ja jäsenten suojelukäytäntöihin. Nämä käytännöt ja yleisön suvaitsevaisuus niitä kohtaan kumpuavat samasta perimmäisestä harhakäsityksestä kuin koneiden pelko. Se on uskomus, että tehokkaampi tapa toimia tuhoaa työpaikkoja, ja sen välttämätön seuraus, että vähemmän tehokas tapa toimia luo niitä.

Tähän harhakäsitykseen on liittoutuneena uskomus, että maailmassa on tehtävänä vain kiinteä määrä työtä: jos siis työmäärää ei pystytä lisäämään keksimällä mitä vaivalloisimpia työtapoja, vähintäänkin on mahdollista keksiä keinoja työn jakamiseksi mahdollisimman suurelle määrälle ihmisiä.

Tämä virhe on liittojen yksityiskohtaisen työn pilkkomisen vaatimusten taustalla. Suurissa kaupungeissa pilkkominen on tunnettua etenkin rakennusalan ammateissa. Muurarien ei sallita käyttää kiviä savupiippuun: se on kivimuurarien erikoisalaa. Sähköasentaja ei saa liitännän korjaamiseksi ottaa irti kytkintaulua ja laittaa sitä takaisin: se on kirvesmiehen erityistehtävä huolimatta siitä, kuinka yksinkertaisesta asiasta saattaa olla kyse. Putkimies ei korjatessaan vuotavaa suihkua poista tai aseta takaisin laattaa: se on laatoittajan tehtävä.

Liitot tappelevat keskenään raivoisin ”toimivaltalakoin” yksinoikeudesta suorittaa tietyntyyppisiä toimivaltarajoilla olevia työtehtäviä. Amerikan rautateiden vastikään oikeuskanslerin hallinnollisten menettelyjen komitealle valmistelemassa raportissa esitetään lukuisia esimerkkejä, joissa kansallinen rautateiden sovittelulautakunta on päättänyt, että ”jokainen yksittäinen toimenpide rautateillä, oli kyseessä kuinka vähäpätöinen toimi tahansa kuten puhelimessa puhuminen tai vaihteen kääntäminen, on tietyn työntekijäluokan yksinomaista omaisuutta siinä määrin, että jos toisen luokan työntekijä tavanomaisen työnsä puitteissa suorittaa tällaisen toimenpiteen, hänelle pitää maksaa ylimääräinen palkka tuolta päivältä, ja sen lisäksi työn tekemiseen oikeutetun luokan lomautetuille tai työttömille jäsenille tulee maksaa päivän palkka sen suorittamiseen kutsumattomuudesta”.

Pitää paikkansa, että muutamat ihmiset voivat hyötyä tästä yksityiskohtaisesta työtehtävien jakamisesta meidän muiden kustannuksella – olettaen, että sitä tapahtuu ainoastaan heidän tapauksessaan. Mutta ne, jotka tukevat sitä yleisenä periaatteena, eivät huomaa, että se nostaa tuotantokustannuksia; että sen nettovaikutuksena on vähemmän tehtyä työtä ja vähemmän valmistettuja tuotteita. Pitää paikkansa, että yksilö, joka pakotetaan työllistämään kaksi henkilöä yhden henkilön työn tekemisestä, tarjoaa työtä yhdelle ylimääräiselle henkilölle. Mutta hänellä on juuri sen verran vähemmän rahaa käytettävänä johonkin muuhun, joka työllistäisi jonkun toisen. Koska kylpyhuoneen vuodon korjaus on maksanut tuplasti sen, mitä sen olisi tullut maksaa, tilaaja päättää olla ostamatta haluamaansa uutta villapuseroa. ”Työllisyys” ei ole parantunut, koska tarpeettoman laatoittajan palkkaaminen päiväksi on tarkoittanut villapuseron kutojan tai koneen käyttäjän päivän työn *syrjäytymistä*. Tilaajan tilanne on kuitenkin huonontunut. Korjatun suihkun ja uuden villapuseron sijaan yksilöllä on suihku, muttei villapuseroa. Ja jos villapusero lasketaan mukaan kansalliseen varallisuuteen, maalta puuttuu yksi villapusero. Tämä kuvaa nettotulosta pyrkimyksistä tuottaa ylimääräistä työtä mielivaltaisella työn jakamisella.

Mutta on olemassa myös muita ”työn levittämisen” ohjelmia, joita yleensä liittojen puheenjohtajat ja lainsäätäjät esittävät. Näistä kaikkein yleisin on ehdotus lyhentää työviikkoa, yleensä lain voimalla. Uskomus, että se ”levittäisi työtä” ja ”tarjoaisi enemmän työtä” oli yksi pääsyistä ylityösanktion sisällyttämisestä olemassa olevaan liittovaltion työtuntilakiin. Yhdysvaltain aikaisempi lainsäädäntö, joka kielsi naisten tai alaikäisten työllistämisen yli 48 tunniksi viikossa, perustui vakaumukseen, että suurempi määrä tunteja vahingoittaisi terveyttä tai moraalia. Osa siitä perustui uskomukseen, että pidemmät työajat vahingoittaisivat tehokkuutta. Mutta säädös liittovaltion laissa, että työnantajan tulee maksaa työntekijälle 50 prosentin lisä kaikista työtunneista jokaiselta viikolta yli 40 tunnin osalta, ei perustunut etupäässä käsitykseen, että esimerkiksi 45 tuntia viikossa olisi vahingollinen joko terveydelle tai tehokkuudelle. Se lisättiin osaksi toivossa lisätä työntekijöiden viikkoansioita ja osaksi toivossa, että lannistamalla työnantajaa ottamasta ketään vakituisesti tekemään yli 40 tuntia viikossa, se pakottaisi hänet palkkaamaan sen sijaan lisää työntekijöitä. Tämän kirjoittamisen aikaan on olemassa monia hankkeita ”työttömyyden ehkäisemiseksi” säätämällä laki 30-tuntisesta työviikosta.

Mikä on tällaisten suunnitelmien todellinen vaikutus, joko yksittäisten liittojen tai lainsäädännön voimaan saattelemina? Ensimmäinen on normaalin työviikon vähentyminen 40 tunnista 30 tuntiin ilmaan mitään muutosta tuntipalkassa. Toinen on työviikon aleneminen 40 tunnista 30:een, mutta riittävällä tuntipalkan korotuksella saman viikkopalkan ylläpitämiseksi jo työllistetyille yksittäisille työntekijöille.

Tarkastellaan ensimmäistä tapausta. Oletetaan työviikon kutistuvan 40:stä 30:een ilman tuntipalkan muutosta. Jos tämän hankkeen toimeenpanon aikana on olemassa merkittävää työttömyyttä, suunnitelma epäilemättä lisää työpaikkoja. Ei voida kuitenkaan olettaa, että se tarjoaisi riittävästi lisää työpaikkoja ylläpitääkseen saman määrän työpaikkoja ja saman määrän henkilötunteja kuin aikaisemmin, ellei tehdä epätodennäköistä oletusta, että jokaisella toimialalla on ollut tarkalleen sama määrä työttömyyttä ja että uudet työllistetyt miehet ja naiset eivät ole keskimäärin työtehtävissään yhtään vähemmän tehokkaita kuin jo työllistetyt. Mutta hyväksytään nämä oletukset. Oletetaan, että riittävä määrä lisätyövoimaa jokaista työtehtävää varten on saatavilla ja että uudet työntekijät eivät nosta tuotantokustannuksia. Mikä on seuraus työviikon alentamisesta 40 tunnista 30:een (ilman mitään korotusta tuntipalkkaan)?

Vaikka työntekijöitä työllistyy enemmän, jokainen työskentelee vähemmän tunteja ja siten henkilötyötunneissa ei tapahdu nettolisäystä. On epätodennäköistä, että tapahtuisi mitään merkittävää lisäystä tuotannossa. Kokonaispalkkasumma ja ”ostovoima” eivät suurene. On tapahtunut ainoastaan, jopa kaikkein suosiollisimpien oletusten tapauksissa (jotka harvoin realisoituvat), että aikaisemmin työllistyneet työntekijät itse asiassa tukevat aikaisemmin työttöminä olleita. Jotta uudet työntekijät voivat jokainen vastaanottaa kolme neljäsosaa dollarimäärästä, jonka vanhat työntekijät aiemmin saivat, vanhat työntekijät saavat nyt ainoastaan kolme neljäsosaa aikaisemmasta viikoittaisesta palkkamäärästään. Pitää paikkansa, että vanhat työntekijät tekevät viikossa vähemmän työtunteja, mutta tämä lisävapaa-ajan ostaminen korkealla hinnalla ei otaksuttavasti ole päätös, jonka he olisivat tehneet sen itsensä vuoksi: se on uhraus tarjota töitä *muille*.

Ammattiliittojen johtajat, jotka vaativat lyhyempiä viikkoja ”työn levittämiseksi” yleensä tunnistavat tämän, ja sen vuoksi he esittävät ehdotuksen, jossa jokainen muka saa kaikki hyödyt luopumatta mistään. Vähennetään työviikkoa 40 tunnista 30:een lisätyön tarjoamiseksi, mutta kompensoidaan lyhyempi työviikko *lisäämällä* tuntipalkkaa yhdellä kolmasosalla. Esimerkiksi työntekijöiden, jotka saivat aikaisemmin keskimäärin 40 dollaria viikolta 40 työtuntia kohden, työtunnin palkan täytyy kasvaa keskimäärin 1,33 dollariin tunnilta, jotta he voivat edelleen saada 40 dollaria 30 tunnin työviikosta.

Mitkä ovat seuraukset tällaisesta suunnitelmasta? Ensimmäinen ja kaikkein ilmeisin seuraus on tuotantokustannuksien kasvu. Jos oletetaan, että aikaisemmin 40-tuntisella työviikolla työllistetyt saivat vähemmän kuin tuotantokustannuksien, hintojen ja tuottojen taso olisi sallinut, silloin he olisivat voineet saada tuntipalkan lisäyksen *ilman* työviikon lyhennystä. Toisin sanoen he olisivat voineet työskennellä saman määrän tunteja ja saada viikkotuloihinsa *yhden kolmasosan* *lisäyksen* sen sijaan, että saavat pelkästään uuden 30 tunnin työviikon perusteella aikaisemman viikkoansionsa. Mutta jos 40 tunnin tekijät saivat jo niin suuren palkan kuin tuotantokustannuksien ja hintojen taso mahdollistaa (ja kyseinen työttömyys, jota pyritään parantamaan, saattaa olla osoitus siitä, että he saivat jopa tätä enemmän), silloin tuotantokustannuksien nousu tuntipalkan kolmasosan lisäyksen seurauksena tulee olemaan suurempi kuin olemassa oleva hintojen, tuotannon ja kulujen taso pystyy ylläpitämään.

Siten korkeamman palkkatason seuraus tulee olemaan aikaisempaa suurempi työttömyys. Vähiten tehokas yritys joutuu lopettamaan ja vähiten tuottavat työntekijät jäävät työttömiksi. Tuotanto vähenee koko ketjussa. Korkeammilla tuotantokustannuksilla ja niukemmalla tarjonnalla on taipumus nostaa hintoja, joten työntekijät voivat ostaa vähemmän samalla dollarimääräisellä palkallaan, toisaalta lisääntynyt työttömyys vähentää kysyntää, ja siten sillä on hintoja laskeva vaikutus. Mitä tuotteiden hinnoille lopulta tapahtuu, riippuu siitä, millaista talouspolitiikkaa seurataan. Jos valitaan rahataloudellisen inflaation toimintamalli sallimalla hintojen nouseminen, jotta korotetut tuntipalkat voidaan maksaa, tämä on vain verhottu tapa vähentää *reaalipalkkatasoja* siten, että palkat palaavat suhteessa niillä saatavien  tuotteiden määrään aikaisempaan reaalitasoon. Tällöin lopputulos on sama kuin jos työviikkoa olisi vähennetty *ilman* lisäystä tuntipalkoissa. Ja tämän seurauksista onkin jo keskusteltu.

Lyhyesti ilmaistuna työn jakamisen ohjelmat nojaavat läpikäydyn kaltaiseen harhaan. Näitä hankkeita tukevat ihmiset ajattelevat ainoastaan tietyille henkilöille tai ryhmille tarjottavaa työllisyyttä; he eivät pysähdy harkitsemaan niiden kokonaisvaikutusta kaikille.

Työn jakamisen ohjelmat perustuvat myös, kuten alussa tuli esiin, virheelliseen oletukseen, että työtä on olemassa vain kiinteä määrä. Suurempaa virhekäsitystä on vaikea kuvitella. Tehtävän työn määrälle ei ole mitään rajaa niin kauan kuin mikä tahansa työn tekemisellä tyydytettävissä oleva ihmisen tarve tai toive on täyttämättä. Nykyaikaisessa vaihdantataloudessa tehdään eniten työtä, kun hinnat, kustannukset ja palkat ovat parhaassa suhteessa toisiinsa. Mitkä nämä suhteet ovat, tulee esille myöhemmin.

[< edellinen sivu](/kirjoja/hazlitt/2-osa/7-luku-koneiden-kirous/) | [seuraava sivu >](/kirjoja/hazlitt/2-osa/9-luku-joukkojen-ja-byrokraattien-virkojen-lakkauttaminen)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/hazlitt/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/hazlitt/2-osa/9-luku-joukkojen-ja-byrokraattien-virkojen-lakkauttaminen/ -->
# 9. luku: Joukkojen ja byrokraattien virkojen lakkauttaminen

> Jokaisen suuren sodan jälkeen, kun esitetään joukkojen kotiuttamista, ilmenee aina suurta pelkoa, ettei näillä joukoille löydy riittävästi työtä ja tulee lisää työttömiä. Pitää paikkansa, että kun miljoonat henkilöt kotiutetaan kerralla, saattaa kestää hetken ennen kuin yksityinen sektori pystyy ottamaan heidät

Jokaisen suuren sodan jälkeen, kun esitetään joukkojen kotiuttamista, ilmenee aina suurta pelkoa, ettei näillä joukoille löydy riittävästi työtä ja tulee lisää työttömiä. Pitää paikkansa, että kun miljoonat henkilöt kotiutetaan kerralla, saattaa kestää hetken ennen kuin yksityinen sektori pystyy ottamaan heidät vastaan – vaikkakin menneisyydessä on pääasiassa huomioitu paremminkin nopeus kuin hitaus, jolla tämä on toteutunut. Pelot työttömyydestä nousevat esiin, koska ihmiset näkevät ainoastaan prosessin toisen puolen.

He näkevät sotilaiden vapautumisen työmarkkinoille. Mistä syntyy heidät työllistävä ”ostovoima”? Jos oletamme, että valtion budjetti on tasapainossa, vastaus on yksinkertainen. Valtio lakkaa tukemasta sotilaita. Mutta veronmaksajien sallitaan pitää varansa, jotka heiltä aikaisemmin otettiin sotilaiden tukemiseksi. Tällöin veronmaksajilla on ylimääräisiä varoja ostaa lisää hyödykkeitä. Toisin sanoen siviilikysyntä kasvaa ja tarjoaa työllisyyden kasvaneelle sotilaista koostuvalle työvoimalle.

Jos sotilaat on rahoitettu epätasapainoisella budjetilla – toisin sanoen valtion lainanotolla ja muilla alijäämärahoituksen muodoilla – tilanne on hiukan erilainen. Ja se herättää eri kysymyksen: alijäämärahoituksen vaikutuksiin pureudutaan myöhemmässä luvussa. Riittää, kun tunnistetaan, että alijäämärahoitus on merkityksetön juuri mainitun asian kannalta; sillä jos voidaan otaksua, että budjettialijäämästä on mitään etua, niin kyseinen alijäämätaso voitaisiin säilyttää yksinkertaisesti vähentämällä veroja määrällä, joka aikaisemmin käytettiin sodanaikaisen armeijan ylläpitoon.

Mutta kotiuttamisessa ei pelkästään taloudellisesti tapahdu paluuta edeltäneeseen tilaan. Siviilien aikaisemmin tukemista sotilaista ei tule ainoastaan muiden siviilien tukemia siviilejä. Heistä tulee omavaraisia siviilejä. Jos oletetaan, että sotilaita pidettäisiin armeijan palveluksessa, mutta heitä ei enää tarvita puolustuksessa, tällöin heidän säilyttämisensä armeijan listoilla olisi silkkaa haaskausta. He olisivat tuottamattomia. Veronmaksajat eivät saisi mitään vastineeksi heidän tukemisestaan. Mutta nyt veronmaksajat antavat heille kyseisen osan varoistaan vastineena hyödykkeistä ja palveluista heiltä. Kansallinen kokonaistuotanto, kaikkien vauraus, on korkeampi.

**2.**

Samat perustelut soveltuvat valtion virkamiehiin silloin kun heitä on palveluksessa ylenmääräisesti ja he eivät suorita yhteisölle palveluksia järkevässä suhteessa vastaanottamaansa korvaukseen. Kuitenkin aina kun pyritään leikkaamaan tarpeettomia virkoja, nousee aina väistämättä valitus, että tämä toimenpide on ”deflatorinen”. Poistaisitteko näiden viranhaltijoiden ”ostovoiman”? Vahingoittaisitteko vuokraisäntiä ja kauppiaita, jotka ovat riippuvaisia heidän ostovoimastaan? Leikkauksissa on kyse ”kansallisen tulon” alentamisesta ja taantuman edesauttamisesta tai vahvistamisesta.

Jälleen kerran harhakäsitys kumpuaa tämän toimen vaikutuksista lakkautettavien virkojen haltijoille ja kauppiaille, jotka ovat heistä riippuvaisia. Jälleen kerran unohdetaan, että jollei näitä byrokraatteja pidetä viroissaan, veronmaksajien sallitaan pitää rahansa, jotka aikaisemmin otettiin heiltä byrokraattien tukemiseksi. Jälleen kerran unohdetaan, että veronmaksajien toimeentulo ja ostovoima kasvavat vähintään yhtä paljon kuin entisten viranhaltijoiden ansiot ja ostovoima laskevat. Jos tietyt kauppiaat, jotka aikaisemmin saivat liiketoimintansa näiltä byrokraateilta, menettävät ansioitaan, kauppiaat muualla lisäävät liiketoimintaansa vähintään yhtä paljon. Washington on vähemmän vauras ja saattaa ehkä menettää muutaman kaupan, mutta muut kaupungit saavat lisää.

Jälleen kerran asia ei kuitenkaan pääty tähän. Maa ei ole pelkästään yhtä varakas ilman tarpeettomia viranhaltijoita kuin se olisi pitämällä heidät viroissaan. Se on paljon vauraampi. Sillä viranhaltijat joutuvat nyt etsimään yksityisiä työpaikkoja tai perustamaan yksityisiä yrityksiä. Ja veronmaksajien lisääntynyt ostovoima, kuten sotilaiden kohdalla jo tuli todettua, tukee tätä. Mutta viranhaltijat voivat ottaa yksityisiä työpaikkoja vastaan ainoastaan tarjoamalla yhdenvertaisia palveluita vastineena työpaikkoja tarjoaville – tai paremminkin työnantajien asiakkaille, jotka tarjoavat työpaikat. Sen sijaan että olisivat loisia, heistä tulee tuottavia miehiä ja naisia.

Painotan jälleen kerran, että tässä en tarkoita julkisia viranhaltijoita, joiden palveluita todella tarvitaan. Välttämättömät poliisit, palomiehet, kadunlakaisijat, terveysviranomaiset, tuomarit, lainsäätäjät ja johtajat suorittavat yhtä tärkeitä tuottavia palveluita kuin kuka tahansa muu yksityisellä sektorilla. He mahdollistavat yksityiselle sektorille toiminnan lain, järjestyksen, vapauden ja rauhan ilmapiirissä. Mutta heidän oikeutuksensa koostuu heidän palveluidensa hyödyllisyydestä. Se ei koostu heidän ”ostovoimastaan”, joka heillä on julkisella palkkalistoilla olemisen ansiosta.

Tämä ”ostovoima-argumentti” on vakavissaan tarkasteltuna verraton. Se soveltuu yhtä lailla gangsteriin kuin sinua ryöstävään varkaaseen. Otettuaan varasi hänellä on enemmän ostovoimaa. Niillä hän tukee baareja, ravintoloita, yökerhoja, räätäleitä ja ehkäpä autotehtaan työntekijöitä. Mutta jokaista hänen kulutuksensa tukemaa työpaikkaa kohden oman kulutuksesi täytyy tarjota yksi vähemmän, koska sinulla on sen verran vähemmän kulutettavana. Juuri samoin veronmaksajat tarjoavat yhden työpaikan vähemmän jokaista viranhaltijan kulutuksen tarjoamaa työpaikkaa kohden. Kun varas vie rahasi, et saa mitään vastineena. Kun varasi viedään verojen kautta tukemaan hyödyttömiä byrokraatteja, tilanne on tismalleen sama. Olemme tosiaankin onnekkaita, jos tarpeettomat byrokraatit ovat pelkästään huolettomia vetelehtijöitä. Nykyään he ovat todennäköisemmin energisiä uudistajia kiireisinä lannistamassa ja häiritsemässä tuotantoa.

Kun ei ole löydettävissä parempaa perustelua jonkin viranhaltijaryhmän säilyttämiseksi kuin heidän ostovoimansa ylläpitäminen, se on merkki siitä, että on tullut aika päästä heistä eroon.

[< edellinen sivu](/kirjoja/hazlitt/2-osa/8-luku-tyon-jakamisen-ohjelmat/) | [seuraava sivu >](/kirjoja/hazlitt/2-osa/10-luku-tayden-tyollisyyden-fetissi)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/hazlitt/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/hazlitt/2-osa/ -->
# 2. osa: Oppitunti käytännössä; 2. luku: Rikottu ikkuna

> Lähtekäämme liikkeelle kaikkein yksinkertaisimmasta esimerkistä: valitaan Bastiatia jäljitellen rikkinäinen ikkunalasi. Nuori rasavilli heittää tiilen leipurin ikkunan läpi. Kauppias ryntää vihaisena ulos, mutta nuorukainen on jo hävinnyt. Väkijoukko kasaantuu ja alkaa tuijottaa hiljaisessa tyytyväisyydessä ikkunassa ammottavaa reikää ja lasin palasia leivän

Lähtekäämme liikkeelle kaikkein yksinkertaisimmasta esimerkistä: valitaan Bastiatia jäljitellen rikkinäinen ikkunalasi.

Nuori rasavilli heittää tiilen leipurin ikkunan läpi. Kauppias ryntää vihaisena ulos, mutta nuorukainen on jo hävinnyt. Väkijoukko kasaantuu ja alkaa tuijottaa hiljaisessa tyytyväisyydessä ikkunassa ammottavaa reikää ja lasin palasia leivän ja piiraiden keskellä. Hetken kuluttua väki kokee tarvetta filosofiselle pohdinnalle, ja useat ovat lähes varmoja toteamaan toisilleen tai leipurille, että epäonnella on loppujen lopuksi myös kirkkaampi puoli. Se luo liiketoimintaa jollekin lasittajalle. Alkaessaan miettiä tätä, he pohtivat asiaa lisää. Kuinka paljon uusi lasiruutu maksaa? Viisikymmentä dollaria? Melkoinen summa. Kuitenkin, jos ikkunoita ei koskaan menisi rikki, mitä tapahtuisi lasittajien liiketoiminnalle? Toisaalta kierre olisi tietenkin loputon. Lasittajalla olisi 50 dollaria enemmän kulutettavana muille kauppiaille, ja näillä puolestaan 50 dollaria enemmän kulutettavana yhä muille kauppiaille, ja näin jatkuen loputtomiin. Rikottu ikkuna tarjoaa rahaa ja työllisyyttä yhä laajenevissa kehissä. Looginen yhteenveto tästä kaikesta olisi, jos väkijoukko sen laatisi, että tiilen heittänyt pieni rasavilli ei olekaan yleinen uhka, vaan julkinen hyväntekijä.

Tutkitaan nyt tilannetta uudelleen. Väkijoukko on oikeassa ainakin ensimmäisessä päätelmässään. Pieni vandalismi tarkoittaa ensi vaiheessa lisää liiketoimintaa jollekin lasittajalle. Lasittaja ei ole sen enempää pahoillaan kuullessaan tapahtumasta kuin hautausurakoitsija kuolemasta. Mutta leipurilta on hävinnyt 50 dollaria, jotka hän suunnitteli käyttävänsä uuteen pukuun. Koska hän joutuu korvaamaan ikkunan toisella, hän joutuu tulemaan toimeen ilman uutta pukua (tai vastaavaa tarvetta tai ylellisyyttä). Sen sijaan, että hänellä olisi ikkuna ja 50 dollaria, hänellä on nyt vain pelkkä ikkuna. Leipuri oli suunnitellut ostavansa puvun nimenomaan samana iltapäivänä, mutta sen sijaan, että hänellä olisi sekä ikkuna että puku, hän joutuukin tyytymään vain ikkunaan ja olemaan ilman pukua. Jos ajattelemme häntä osana yhteisöä, yhteisö on menettänyt uuden puvun, joka muutoin olisi luotu, ja on siten juuri sen verran köyhempi.

Lyhyesti sanottuna lasittajan liiketoiminnan lisäys on pelkästään räätälin liiketoiminnan vähenemistä. Mitään uutta ”työllisyyttä” ei ole syntynyt. Väkijoukon ihmiset ajattelivat ainoastaan liiketoimen kahta osapuolta, leipuria ja lasittajaa. He unohtivat mahdollisen kolmannen osapuolen, räätälin. He unohtivat hänet juuri siitä syystä, että nyt hän ei voi olla enää osallinen. Päivän tai parin päästä he näkevät uuden ikkunan, mutta he eivät tule koskaan näkemään uutta pukua juuri siitä syystä, ettei sitä valmisteta. He näkevät ainoastaan sen, mikä on välittömästi heidän edessään.

[< edellinen sivu](/kirjoja/hazlitt/1-osa-ja-luku-oppitunti) | [seuraava sivu >](/kirjoja/hazlitt/2-osa/3-luku-tuhon-siunaukset)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/hazlitt/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/hazlitt/3-osa-ja-24-luku-oppitunti-toisin-ilmaistuna/25-luku-kirjaviitteita/ -->
# 25. luku: Kirjaviitteitä

> [1] Lisälukemista taloustieteestä kaipaavien kannattaa seuraavaksi tutustua keskipitkiin teoksiin. Tässä luokassa hyviä teoksia, jotka saattavat lukijan ajan tasalle nykyisistä parannuksista taloudellisessa ajattelussa, ovat Fredric Benhamin Economics (525 sivua) ja Raymon T. Byen Principles of Economics (632 sivua). Molempia käytetään laajalti oppilaitosten

**[**[1]**](/kirjoja/hazlitt/3-osa-ja-24-luku-oppitunti-toisin-ilmaistuna/25-luku-kirjaviitteita/#_ftn1)**Lisälukemista taloustieteestä kaipaavien kannattaa seuraavaksi tutustua keskipitkiin teoksiin. Tässä luokassa hyviä teoksia, jotka saattavat lukijan ajan tasalle nykyisistä parannuksista taloudellisessa ajattelussa, ovat Fredric Benhamin *Economics* (525 sivua) ja Raymon T. Byen *Principles of Economics* (632 sivua). Molempia käytetään laajalti oppilaitosten kurssikirjoina.

Luettavampia ja viihdyttävämpiä, vaikkakin lukija saattaa joutua etsimään niitä käytettyjen kirjojen puolelta, ovat eräät vanhemmat teokset kuten Edwin Canaan pieni opas *Wealth* (274 sivua). Saman kirjoittajan teoksesta *Money* on lähiaikoina otettu uusi painos. John Bates Clarkin *Essentials of Economic Theory* on edelleen huomattavan selkeä ja tehokas.

Yhden tai muutaman teoksen lukemisen jälkeen läpikotaisempaan ymmärrykseen tähtäävä lukija siirtyy kahden volyymin teoksiin. Kun Ludwig von Misesin uusi teos taloudesta, nyt työn alla, ilmestyy, se tulee laajentamaan loogista yhtenäisyyttä ja modernin taloudellisen analyysin tarkkuutta kaikkia aikaisempia teoksia pidemmälle.[[2]](/kirjoja/hazlitt/3-osa-ja-24-luku-oppitunti-toisin-ilmaistuna/25-luku-kirjaviitteita/#_ftn2) Taussigin *Principles of Economics*, vaikkakin vanhemmilla linjoilla, on edelleen selkeä, yksinkertainen ja mielekäs. Ei tule unohtaa Philip Wicksteedin teosta *The Common Sense of Political Economy*, joka onhuomattava tyylinsä helppoudessa ja selkeydessä yhtä lailla kuin sen järkeilyn purevuudessa ja voimassa.

Taloudellisten klassikkojen läpikäynnistä kiinnostuneet saattavat huomata kannattavammaksi suorittaa sen niiden käänteisessä historiallisessa järjestyksessä. Tässä järjestyksessä esitettynä pääteokset ja niiden ensipainosten vuosiluvut ovat seuraavat: John Bates Clark, *The Distribution of Wealth*, 1899; Alfred Marshall, *Principles of Economics*, 1890; Eugen von Böhm-Bawerk, *The Positive Theory of Capital*, 1888; W. Stanley Jevons, *The Theory of Political Economy*, 1871; John Stuart Mill, *Principles of Political Economy*, 1848; David Ricardo, *Principles of Political Economy and Taxation*, 1817; ja Adam Smith, *The Wealth of Nations*, 1776.

Viimeaikaisten teosten joukossa, jotka käsittelevät nykyisiä ideologioita ja kehityksiä tämän teoksen kanssa samanlaisesta näkökulmasta ovat: Friedrich A. Hayek, *The Road to Serfdom*; Lionel Robbins, *Economic Planning and International Order*, Wilhelm Röpke, *International Economic Disintegration;* John Jewkes, *Ordeal by Planning*; ja Ludwig von Mises, *Planned Chaos.* Misesin *Socialism* on kaikkein kattavin ja tuhoisin koskaan kirjoitettu kritiikki kollektivistiselle opille. Viimeiseksi, lukijan ei tule ylenkatsoa Frédéric Bastiatin klassikkoa *Economic Sophism* ja erityiseti hänen esseetään *What Is Seen and What Is Not Seen*[[3]](/kirjoja/hazlitt/3-osa-ja-24-luku-oppitunti-toisin-ilmaistuna/25-luku-kirjaviitteita/#_ftn3).

Taloustiede laajentuu satoihin suuntiin. Kokonaisia kirjastoja on kirjoitettu yksinomaan erikoistuneista alueista, kuten rahasta ja pankkitoiminnasta, ulkomaankaupasta ja ulkomaanvaluutoista, verotuksesta ja julkisesta rahoituksesta, valtion kontrollista, kapitalismista ja sosialismista, palkoista ja työvoiman suhteista, pääomasta ja korosta, maatalouden taloudesta, vuokrasta, hinnoista, voitoista, markkinoista, kilpailusta ja monopoleista, arvosta ja hyödystä, tilastoista, suhdannevaihteluista, vauraudesta ja köyhyydestä, yhteiskunnallisesta vakuutuksesta, asumisesta, julkishyödykkeistä, matemaattisesta taloustieteestä, erityisten toimialojen ja taloushistorian tutkimuksista. Mutta kukaan ei tule koskaan ymmärtämään kunnolla yhtään näistä erikoistuneista alueista, ellei hän ole ensin saanut hankittua vahvaa ymmärrystä talouden perusperiaatteista ja kaikkien taloudellisten tekijöiden ja voimien monimutkaisista riippuvuussuhteista. Kun hän on tämän suorittanut lukemalla yleistä taloustiedettä, hänen voidaan luottaa löytävän oikeat kirjat erityisistä mielenkiinnon alueista.

---

[[1]](/kirjoja/hazlitt/3-osa-ja-24-luku-oppitunti-toisin-ilmaistuna/25-luku-kirjaviitteita/#_ftnref1) Suom. huom. Tässä luvussa mainitut teokset viittaavat aina niiden englanninkieliseen laitokseen Hazllittin alkuperäisen tekstin mukaisesti.

[[2]](/kirjoja/hazlitt/3-osa-ja-24-luku-oppitunti-toisin-ilmaistuna/25-luku-kirjaviitteita/#_ftnref2) Suom. huom. Hazlitt viittaa Misesin teokseen *Human Action*, joka on ladattavissa myös ilmaiseksi osoitteesta: <http://mises.org/resources/3250>

[[3]](/kirjoja/hazlitt/3-osa-ja-24-luku-oppitunti-toisin-ilmaistuna/25-luku-kirjaviitteita/#_ftnref3) Suom. huom. Löytyy suomeksi nimellä *Näkyvä ja näkymätön* teoksessa *Kirjoituksia taloudesta* (Basam Books, 2010) tai verkosta [http://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/)

[< edellinen sivu](/kirjoja/hazlitt/3-osa-ja-24-luku-oppitunti-toisin-ilmaistuna/) | seuraava sivu >  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/hazlitt/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/hazlitt/3-osa-ja-24-luku-oppitunti-toisin-ilmaistuna/ -->
# 3. osa ja 24-luku: Oppitunti toisin ilmaistuna

> Taloustiede, kuten on tullut esiin kerta toisensa jälkeen, on toissijaisten vaikutusten tunnistamisen tiedettä. Se on myös yleisten vaikutusten näkemisen tiedettä. Sen tehtävänä on jäljittää jonkin ehdotetun tai olemassa olevan toimintamallin vaikutukset ei ainoastaan joillekin erityisille intresseille lyhyellä aikavälillä vaan yleiselle

Taloustiede, kuten on tullut esiin kerta toisensa jälkeen, on *toissijaisten* vaikutusten tunnistamisen tiedettä. Se on myös *yleisten* vaikutusten näkemisen tiedettä. Sen tehtävänä on jäljittää jonkin ehdotetun tai olemassa olevan toimintamallin vaikutukset ei ainoastaan joillekin *erityisille* intresseille *lyhyellä aikavälillä* vaan *yleiselle* edulle *pitkällä aikavälillä*.

Tämä oppitunti on ollut tämän kirjan aiheena. Aluksi se esitettiin pelkistetyssä muodossa, ja sitten siihen lisättiin lihaa luitten ympärille useilla käytännön sovelluksilla.

Mutta erityisten esimerkkien myötä on ilmennyt viitteitä muista yleisistä opeista, ja on hyödyllistä tuoda nämä opit esiin selvemmin.

Nähtäessä, että taloustiede on seurausten jäljittämisen tiedettä, on täytynyt tulla esiin, että samoin kuin logiikka ja matematiikka se tunnistaa väistämättömät *merkitykset*.

Tätä voidaan kuvata yksinkertaisella algebran yhtälöllä. Oletetaan, että sanotaan, että jos x = 5, niin silloin x + y = 12. Tämän yhtälön ”ratkaisu” on, että y on 7; mutta tämä on juuri näin, koska yhtälö tosiasiallisesti *kertoo*, että y on 7. Se ei tee tätä suoraan, mutta viittaa siihen väistämättömästi.

Se, mikä on totta tässä yksinkertaisessa yhtälössä, on totta myös kaikkein monimutkaisimmissa ja hankalimmissa matematiikassa kohdatuissa yhtälöissä. *Vastaus piilee jo ongelman ilmaisussa.* Toki se pitää ”laskea”. Myös tulos saattaa joskus tulla yhtälöä ratkaisevalle henkilölle häikäisevänä yllätyksenä. Hänellä saattaa olla jopa tunne jonkin täysin uuden löytämisestä – sävähdys kuin ”tähtitaivaiden tutkijalla uuden planeetan purjehtiessa hänen tietoisuuteensa”. Hänen löytönsä saattaa tulla perustelluksi hänen vastauksensa teoreettisilla tai käytännöllisillä seurauksilla. Silti hänen vastauksensa sisältyi jo ongelman muotoiluun. Sitä ei vain ainoastaan tunnistettu kerralla. Siten matematiikka muistuttaa meitä siitä, että väistämättömät merkitykset eivät välttämättä ole ilmeisiä merkityksiä.

Kaikki tämä on yhtäpitävää taloustieteen kanssa. Tässä suhteessa taloustiedettä voitaisiin verrata tekniikkaan. Kun insinöörillä on ongelma, hänen tulee ensin määrittää kaikki ongelmaan kuuluvat tosiseikat. Jos hän suunnittelee siltaa kahden pisteen välille, hänen tulee ensin tietää pisteiden välinen tarkka etäisyys, niiden tarkka topografinen luonne, sillalle suunniteltu enimmäiskuorma, teräksen tai muun käytetyn rakennusmateriaalin lujuus sekä jännitykset ja rasitukset, joille se altistuu. Muut ovat jo selvittäneet merkittävän osan näistä tosiasioista hänen puolestaan. Hänen edeltäjänsä ovat myös kehittäneet tarkkoja matemaattisia yhtälöitä, ja sijoittamalla näihin laskentakaavoihin tietoja materiaalien kestävyydestä ja odotettavissa olevasta rasituksesta hän pystyy määrittämään tarvittavan läpimitan, muodon, tornien määrän ja rakenteen, kaapelit ja niskapalkit.

Vastaavasti käytännön ongelmaa ratkovan taloustieteilijän tulee tuntea sekä ongelman olennaiset tosiasiat että pätevät päätelmät, jotka näistä tosiasioista voidaan tehdä. Taloustieteen deduktiivinen puoli ei ole sen vähempää tärkeä kuin tosiasiallinenkaan. Siitä voidaan todeta kuten Santayana sanoo logiikasta (ja kuten yhtä lailla voitaisiin sanoa matematiikasta), että se ”jäljittää totuuden säteilyä” siten, että ”kun loogisen järjestelmän yhden termin tiedetään kuvaavan tosiasiaa, tähän termiin liittyvä koko järjestelmä tulee ikään kuin valaistuksi”.[[1]](/kirjoja/hazlitt/3-osa-ja-24-luku-oppitunti-toisin-ilmaistuna/#_ftn1)

Harvat ihmiset kuitenkaan tunnistavat tekemiensä taloudellisten toteamusten väistämättömiä merkityksiä. Kun he toteavat, että tie taloudelliseen pelastukseen on lisätä ”luottoa”, se on sama kuin he sanoisivat, että tie taloudelliseen pelastukseen on lisätä velkaa: nämä ovat eri nimiä samalle asialle vastakkaisilta puolilta nähtynä. Kun he sanovat, että tie vaurauteen tapahtuu lisäämällä maataloushintoja, se on kuin sanoisi, että tie vaurauteen tapahtuu tekemällä ruoka kaupunkilaisille kalliimmaksi. Kun he sanovat, että tie kansalliseen vaurauteen tapahtuu maksamalla valtion tukia, he itse asiassa sanovat, että tie kansalliseen vaurauteen on verojen korottamista. Kun he tekevät päätavoitteeksi viennin lisäämisen, useimmat heistä eivät oivalla tekevänsä väistämättä päätavoitteeksi lopulta tuonnin lisäämisen. Kun he lähes kaikissa olosuhteissa sanovat, että keino toipumiseen on palkkatasojen nostaminen, he ovat löytäneet ainoastaan toisen tavan ilmaista, että keino toipumiseen on lisätä tuotantokustannuksia.

Tästä ei väistämättä seuraa, että alkuperäinen esitys on kaikissa olosuhteissa kestämätön, koska jokainen näistä esityksistä omaa kolikon tavoin kääntöpuolen tai parannusehdotuksen toinen nimi kuulostaa merkittävästi vähemmän houkuttelevalta. Saattaa olla aikoja, jolloin velan lisäys on pienempi haittatekijä verrattuna lainatuilla varoilla saavutettaviin hyötyihin; jolloin valtion tuki on väistämätön tietyn tarkoitusperän saavuttamiseksi; jolloin tietyllä toimialalla on varaa tuotantokustannusten lisäykseen ja niin edelleen. Mutta kaikissa tapauksissa on oltava varma, että kolikon molempia puolia on harkittu, että ehdotuksen kaikkia vaikutuksia on tutkittu. Ja tätä tehdään harvoin.

**2.**

Esimerkkien analysointi on opettanut yhden oheisläksyn lisää. Sen, että kun erinäisten ehdotusten seurauksia ei tutkita pelkästään pitäen silmällä erityisryhmiä lyhyellä aikavälillä vaan kaikkia ryhmiä pitkällä aikavälillä, johtopäätökset vastaavat yleensä perusmaalaisjärkeä. Kenellekään nykyiseen taloudelliseen puolikirjallisuuteen perehtymättömälle ei tulisi mieleenkään, että ikkunoiden rikkominen tai kaupunkien tuhoaminen olisi hyvästä; että on mitään muuta kuin tuhlausta luoda tarpeettomia julkisia hankkeita; että on vaarallista päästää joukko joutilaita ihmisiä takaisin töihin; että koneita, jotka lisäävät varallisuuden tuottamista ja säästävät ihmisten vaivoja, tulisi pelätä; että vapaan tuotannon ja vapaan kulutuksen haittaaminen lisäävät vaurautta; että kansakunta rikastuu pakottamalla muut kansakunnat ottamaan sen tuotteet vähemmällä kuin niiden valmistaminen maksaa; että säästäminen on tyhmää tai pahansuopaa ja että hävitys tuo vaurautta.

”Se mikä on varovaisuutta jokaisen perheen asioissa”, sanoi Adam Smithin vahva maalaisjärki vastauksena aikansa viisastelijoille, ”on harvoin hölmöyttä suuressa kuningaskunnassa.” Mutta vähäisemmät ajattelijat eksyvät monimutkaisuuksiin. He eivät tarkastele järkeilyään uudelleen edes silloin, kun he päätyvät lopputuloksiin, jotka ovat selvästi naurettavia. Lukija, omien uskomustensa mukaan, saattaa kelpuuttaa tai olla kelpuuttamatta Baconin ajatelman, että ”vähäinen filosofia kallistaa ihmisen ateismiin, mutta syvyys filosofiassa synnyttää ihmisten mielissä uskonnon”. Pitää kuitenkin paikkansa, että vähäinen määrä taloustiedettä voi helposti johtaa paradoksaalisiin ja mielettömiin johtopäätöksiin, joita olemme juuri tarkastelleet, mutta syvyys taloustieteessä saa ihmiset takaisin järkiinsä. Sillä taloustieteen syvyys koostu toimintamallin kaikkien seurauksien näkemisestä sen sijaan, että annetaan katseen levätä ainoastaan välittömästi näkyvässä.

**3.**

Tarkastelun aikana olemme löytäneet uudelleen vanhan ystävän. Hän on William Graham Sumnerin unohdettu henkilö. Lukija muistanee, että Sumner kirjoitti vuonna 1883 ilmestyneessä esseessään:

> ”Heti kun A huomaa jotakin X:n kärsimästä, jota hän pitää vääränä, A keskustelee siitä B:n kanssa, ja A ja B ehdottavat sen jälkeen lain hyväksymistä tilanteen korjaamiseksi ja X:n auttamiseksi. Heidän lakinsa aina esittää määrättäväksi, mitä C:n tulee tehdä X:lle, tai parhaassa tapauksessa, mitä A:n, B:n ja C:n tule tehdä X:lle – – Mitä minä haluan tehdä, on etsiä C – – Kutsun häntä unohdetuksi henkilöksi – – Hän on henkilö, jota ei koskaan ajatella. Hän on uudistajan, yhteiskunnallisen keinottelijan ja hyväntekijän uhri, ja toivon pystyväni osoittamaan, että hän ansaitsee huomionne sekä luonteensa että monien taakkojen ansiosta, jotka hänelle on asetettu.”

On historian ironiaa, että kun tämä fraasi unohdetusta henkilöstä elvytettiin 1930-luvulla, sitä ei sovellettu C:hen vaan X:ään, ja C, jota pyydettiin silloin tukemaan lisää X:ää, oli vielä unohdetumpi kuin koskaan. Kyseessä on aina C, unohdettu henkilö, joka kutsutaan tyrehdyttämään poliitikon vuotavaa sydäntä maksamalla omalta osaltaan tämän jalomielisyyttä.

**4.**

Oppituntimme ei olisi täydellinen, jos ennen sen päättämistä jättäisimme huomiotta sen, että tarkasteltavana ollut perustavanlaatuinen harhakäsitys ei synny sattumanvaraisesti vaan järjestelmällisesti. Se on itse asiassa lähes väistämätön seuraus työnjaosta.

Alkukantaisessa yhteisössä tai uudisasukkaiden keskuudessa henkilö työskentelee ainoastaan itselleen tai välittömälle perheelleen ennen kuin työnjakoa on muodostunut. Se, mitä hän kuluttaa, on identtistä sen kanssa, mitä hän tuottaa. Aina on olemassa suora ja välitön yhteys hänen tuotoksiensa ja tyytyväisyytensä välillä.

Mutta kun on alkanut yksityiskohtainen ja tarkka työnjako, tämä välitön ja suora yhteys häviää. En valmista kaikkea kuluttamaani, mutta ehkä yhtä tuotetta niistä. Tätä yhtä hyödykettä valmistamalla tai yhtä palvelua suorittamalla saamillani tuloilla ostan loput. Toivon kaiken ostamani hinnan olevan alhainen, mutta on etuni mukaista, että myymäni tuotteen tai palvelun hinta on korkea. Siksi, vaikka haluan nähdä vaurautta kaikessa muussa, on etujeni mukaista, että juuri valmistamastani tuotteesta tai tarjoamastani palvelusta on niukkuutta. Mitä suurempaa on niukkuus verrattuna kaikkeen muuhun, sitä korkeampi on palkkio ponnisteluistani.

Tämä ei välttämättä tarkoita, että tulen rajoittamaan omia ponnistelujani tai tuotantoani. Itse asiassa, jos olen vain yksi henkilö merkittävästä joukosta, joka toimittaa tätä tuotetta tai palvelua, ja jos toimialallani on vapaa kilpailu, tämä yksilöllinen rajoitus ei ole minulle kannattava. Päinvastoin, jos esimerkiksi kasvatan vehnää, haluan satoni olevan mahdollisimman suuri. Mutta jos olen huolissani ainoastaan omasta aineellisesta hyvinvoinnistani eikä minulla ei ole humanitäärisiä tunnontuskia, haluan kaikkien *muiden* vehnänkasvattajien sadon olevan mahdollisimman *alhainen,* sillä haluan niukkuutta vehnästä (ja kaikesta ruoka-aineesta, jolla se voidaan korvata), jotta oma satoni voi saada kaikkein korkeimman mahdollisen hinnan.

Tavallisesti näillä itsekkäillä tuntemuksilla ei olisi mitään vaikutusta vehnän kokonaistuotantoon. Kaikkialla, missä on kilpailua, jokainen tuottaja on itse asiassa pakotettu tekemään kaikkensa kasvattaakseen korkeimman mahdollisen sadon maallaan. Tällä tavoin oman edun voimat (jotka hyvässä tai pahassa ovat alati altruismia voimakkaammat) valjastetaan maksimaalisen tuotannon hyväksi.

Mutta jos vehnänviljelijöille tai mille tahansa muulle ryhmälle tuottajia on mahdollista liittyä yhteen kilpailun poistamiseksi ja jos valtio sallii tai rohkaisee tällaiseen, tilanne muuttuu. Vehnänkasvattajat saattavat pystyä vakuuttamaan kansallisen valtion – tai parempaa, maailman organisaation – pakottamaan heidät kaikki vähentämään samassa suhteessa viljelyhehtaarien määrää. Tällä tavoin he luovat niukkuuden ja nostavat vehnän hintaa. Jos hinnannousu vakkaa kohden on suhteellisesti suurempi, kuten se hyvin saattaa ollakin, kuin alennus tuotannossa, silloin vehnänkasvattajat kokonaisuutena ovat hyötyneet. He saavat lisää rahaa, he pystyvät ostamaan kaikkea muuta enemmän. Kaikki muut ovat huonommassa asemassa, koska – muiden asioiden pysyessä muuttumattomina – he joutuvat antamaan enemmän tuottamastaan saadakseen vähemmän sitä, mitä vehnäntuottaja tuottaa. Joten kansakunta kokonaisuutena on juuri sen verran köyhempi. Se on köyhempi sen määrän vehnää, jota ei ole kasvatettu. Mutta ainoastaan vehnäviljelijää tarkkailevat näkevät hyödyn eivätkä huomaa enemmän kuin tasapainottavaa tappiota.

Ja tämä soveltuu kaikkiin muihin toimialoihin. Jos epätavallisten sääolosuhteiden takia ilmaantuu yllättävä lisäys appelsiinisadossa, kaikki kuluttajat hyötyvät. Maailma on rikkaampi juuri niin monen lisäappelsiinin verran. Appelsiinit halpenevat. Mutta tämä kyseinen tosiasia saattaa tehdä appelsiininkasvattajat ryhmänä köyhemmäksi kuin aiemmin, jollei suurempi appelsiinisato kompensoi tai enemmän kuin korvaa alhaisempaa hintaa. Jos näissä olosuhteissa yksittäisen tietyn viljelijän sato ei ole tavanomaista suurempi, on varmaa, että hän häviää yleisen suursadon tuoman alhaisen hinnan takia.

Ja se mikä soveltuu muutoksiin tarjonnassa, soveltuu muutoksiin kysynnässä, olivatpa sitten kyseessä uudet keksinnöt tai innovaatiot tai muutokset mieltymyksissä. Uusi puuvillankeräyskone, vaikka se saattaa alentaa kaikille puuvilla-alusvaatteiden ja -paitojen kustannuksia ja lisätä yleistä vaurautta, lopettaa työt monilta tuhansilta puuvillanpoimijoilta. Uusi tekstiilikone, joka kutoo parempia vaatteita nopeammassa tahdissa, tekee tuhannet vanhat koneet tarpeettomiksi ja pyyhkii pois osan niihin sijoitettua pääoman arvoa tehden siten näiden koneiden omistajat köyhemmiksi. Atomivoiman kehittäminen, vaikka se saattaa tuoda käsittämättömiä siunauksia ihmiskunnalle, on sellaista, jota hiilikaivosten ja öljylähteiden omistajat pelkäävät.

Yhtä lailla kuin ei ole olemassa teknologista kehitystä, joka ei vahingoittaisi ketään, ei ole olemassa muutosta yleisön mieltymyksissä tai moraalissa, edes parempaan, joka ei vahingoittaisi jotakuta. Raittiuden lisääntyminen ajaisi monet tuhannet baarimestarit työttömiksi. Uhkapelaamisen vähentyminen pakottaisi pelinhoitajat ja ravivihjeiden jakajat etsimään tuottavampia ammatteja. Miesten siveellisyyden kasvu raunioittaisi maailman vanhimman ammatin.

Mutta yleisen moraalin noususta eivät kärsisi ainoastaan ne, jotka tietoisesti kosiskelevat ihmisiä paheisiin. Eniten vahinkoa kärsivien joukkoon kuuluisivat juuri ne, joiden liiketoimintaa on parantaa kyseisiä moraaleja. Papeilla olisi vähemmän valittamisen aihetta; uudistajat menettäisivät tarkoituksensa: kysyntä heidän palveluilleen ja resurssit heidän tukemiselleen laskisivat. Jos ei ole rikollisia, ei olisi tarvetta niin suurelle määrälle lakimiehiä, tuomareita ja palomiehiä. Ei tarvittaisi niin paljon vartijoita, lukkoseppiä eikä edes poliiseja (paitsi liikennesotkujen selvittämiseksi).

Lyhyesti sanottuna työnjaon alaisessa järjestelmässä on vaikea kuvitella minkäänlaista ihmisen tarvetta, jonka suurempi täyttäminen ei vähintäänkin tilapäisesti vahingoittaisi jotakuta. Aina on ihmisiä, jotka ovat tehneet investointeja tai työläästi hankkineet taitoja kohtaamaan kyseistä tarvetta. Jos kehitys olisi täysin tasaista ympäri maailmaa, tämä vastakkainasettelu koko yhteisön ja erikoistuneen ryhmän välillä ei aiheuttaisi (jos sitä lainkaan huomattaisiin) mitään vakavaa ongelmaa. Jos samana vuonna kuin maailman vehnäsato kasvoi, oma satoni kasvaa samassa suhteessa, jos appelsiinien ja kaikkien muiden maataloustuotteiden sato lisääntyi vastaavasti, ja kaikkien teollisten hyödykkeiden tuotanto myös nousi ja niiden tuotannon yksikkökustannukset laskivat vastaavasti, silloin minä vehnänkasvattajana en kärsisi, koska vehnäsatoni kasvoi. Vehnästä vakkaa kohden saamani hinta saattaa laskea, samoin kokonaissumma suuremmasta sadostani. Mutta jos voin ostaa lisääntyneen tarjonnan ansiosta kaikkien muiden tuotteita halvemmalla, silloin minulla ei olisi mitään todellista syytä valittaa. Jos kaiken muun hinta halpenee tarkalleen samassa määrin kuin vehnäni hinta, olen paremmassa asemassa, itse asiassa tarkalleen suhteessa lisääntyneeseen satooni; ja kaikki muut vastaavasti hyötyisivät suhteellisesti kaikkien tuotteiden ja palveluiden lisääntyneestä tarjonnasta.

Mutta taloudellinen kehitys ei ole koskaan tapahtunut eikä todennäköisesti tule koskaan tapahtumaan täydellisen yhtäläisellä tavalla. Edistystä tapahtuu nyt tällä tuotannon alalla, ja nyt tuolla. Ja jos on olemassa yllättävä lisäys asian tarjonnassa, jota autan tuottamaan, tai uusi keksintö tai löytö tekee tuottamani tarpeettomaksi, silloin hyöty maailmalle on tragedia minulle ja tuottavalle ryhmälle, johon kuulun.

Monesti lisääntyneen tarjonnan tai uuden innovaation hajautuneet hyödyt eivät iske voimallisesti puolueettomaan tarkkailijaan, vaan sen keskittyneet tappiot. Tosiasia, että on olemassa enemmän ja halvempaa kahvia kaikille, ei tule näkyviin; nähdään ainoastaan, että eräät kahvinkasvattajat eivät pysty tulemaan toimeen alhaisemmilla hinnoilla. Lisääntynyt kenkien tuotanto alhaisemmilla kustannuksilla uuden koneen ansiosta unohdetaan; nähdään ryhmä miehiä ja naisia syrjäytettynä töistään. On täysin asianmukaista – on itse asiassa tähdellistä ongelman täyden ymmärryksen kannalta – että näiden ryhmien ahdinko tunnistetaan, että heitä kohdellaan myötätuntoisesti ja että yritetään nähdä, voidaanko osa hyödyistä tästä erikoistuneesta kehityksestä käyttää auttamaan uhreja löytämään tuottava rooli muualta.

Mutta ratkaisu ei ole koskaan alentaa tarjontaa mielivaltaisesti, estää lisäinnovaatioita tai löytöjä tai tukea ihmisiä jatkamaan palvelun suorittamista, joka on menettänyt arvonsa. Silti juuri tätä maailma on toistuvasti pyrkinyt tekemään suojatulleilla, laitteiden tuhoamisella, kahvin polttamisella ja tuhansilla rajoittavilla ohjelmilla. Tätä on mielipuolinen oppi vauraudesta niukkuuden avulla.

Valitettavasti se on oppi, joka voi aina pitää paikkansa yksityisesti mille tahansa tietylle tuottajien ryhmälle erillään tarkasteltuna – jos he pystyvät luomaan niukkuuden juuri kyseisen myymänsä tuotteen osalta pitäen runsaina kaikki muut asiat, joita he joutuvat ostamaan. Mutta se on oppi, joka on aina julkisesti virheellinen. Sitä ei voida koskaan soveltaa kaikille. Sillä sen soveltaminen tarkoittaisi taloudellista itsemurhaa.

Ja tämä on oppitunti sen kaikessa yleisimmässä muodossa. Monet asiat, jotka vaikuttavat pitävän paikkansa, kun tarkastellaan yksittäistä taloudellista ryhmää, osoittautuvat harhakuviksi, kun otetaan huomioon kaikkien etu yhtälailla kuluttajina kuin tuottajina.

Ongelman näkeminen kokonaisuutena eikä palasina: se on taloustieteen tarkoitus.

---

[[1]](/kirjoja/hazlitt/3-osa-ja-24-luku-oppitunti-toisin-ilmaistuna/#_ftnref1) George Santayana, *The Realm of Truth* (1938), s. 16

[< edellinen sivu](/kirjoja/hazlitt/2-osa/23-luku-hyokkays-saastoja-kohtaan/) | [seuraava sivu >](/kirjoja/hazlitt/3-osa-ja-24-luku-oppitunti-toisin-ilmaistuna/25-luku-kirjaviitteita)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/hazlitt/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/hazlitt/alkusanat/ -->
# Alkusanat

> Tämä kirja analysoi taloudellisia virhekäsityksiä, jotka ovat lopulta niin vallitsevia, että niistä on tullut lähes uusi kaanon. Vain niiden omat sisäiset ristiriitaisuudet ovat estäneet virheistä muodostumasta uutta kaanonia, koska samat lähtökohdat hyväksyneet ovat hajaantuneet sadoiksi eri ”koulukunniksi” siitä yksinkertaisesta syystä,

Tämä kirja analysoi taloudellisia virhekäsityksiä, jotka ovat lopulta niin vallitsevia, että niistä on tullut lähes uusi kaanon. Vain niiden omat sisäiset ristiriitaisuudet ovat estäneet virheistä muodostumasta uutta kaanonia, koska samat lähtökohdat hyväksyneet ovat hajaantuneet sadoiksi eri ”koulukunniksi” siitä yksinkertaisesta syystä, että käytännön elämää käsittelevissä asioissa on mahdoton olla yhdenmukaisesti väärässä. Ainoa ero koulukuntien välillä on, että jokin ryhmä herää muita aikaisemmin mielettömyyksiin, joihin virheelliset lähtökohdat vievät sen. Sillä hetkellä oppisuunta muuttuu epäyhtenäiseksi joko tiedostamattaan hylkäämällä väärät lähtökohdat tai hyväksymällä, että niistä tehdyt johtopäätökset eivät olekaan niin kuohuttavia tai upeita kuin terve järki vaatii.

Maailmassa ei kuitenkaan ole tällä hetkellä yhtään merkittävää valtiota, jonka talouspolitiikkaan ei vaikuta tai sitä lähes kokonaan määritä joidenkin näiden virhekäsitysten hyväksyminen. Ehkäpä lyhin ja varmin tapa taloustieteen ymmärrykseen tapahtuu ruotimalla tällaisia virheitä ja erityisesti käymällä läpi päävirhettä, joista ne kumpuavat. Se on tämän teoksen lähtökohta.

Teos on siten pääosin selittävä. Se ei väitä esille tuomiaan johtoajatuksia alkuperäisiksi. Paremminkin tarkoituksena on osoittaa, että monet innovatiivisilta ja edistyksellisiltä vaikuttavat ajatukset ovat tosiasiassa vain muinaisten virheiden uusintaesityksiä ja vahvistavat sanonnan että ne, jotka eivät tunne menneisyyttä, ovat tuomittuja toistamaan sitä.

Kirjoitus on, olettaisin, ujostelemattoman ”klassinen”, ”perinteinen” ja ”oikeaoppinen”: ainakin nämä ovat pilkkanimiä niiden tahoilta, joiden virheargumentteja tässä käsitellään ja joilla he epäilemättä pyrkivät sivuuttamaan väärät päätelmänsä. Kuitenkaan oppilas, joka on kovasti totuuden perään, ei kavahda tällaisia laatusanoja. Hän ei etsi loputtomasti taloustieteellisen ajattelun vallankumousta, tai ”uutta alkua”. Luonnollisesti hänen mielensä on yhtä avoin uusille kuin vanhoille ajatuksille, mutta hän voi tyytyväisenä sivuuttaa pelkästään uutuudenviehätykseen ja omintakeisuuteen pyrkivät tasapainottomat tai ekshibitionistiset ajatukset. Kuten Morris R. Cohen on todennut: ”Jos sivuutamme kaikkien aikaisempien ajattelijoiden näkemykset, ei ole perusteltua kuvitella, että oma työmme osoittautuisi minkään arvoiseksi muille.”[[1]](/kirjoja/hazlitt/alkusanat/#_ftn1)

Koska tämä on selittävä teos, olen sallinut itseni hyödyntää muiden ajatuksia vapaasti ja ilman yksityiskohtaisia viittauksia (muutamia harvoja alaviitteitä ja lainauksia lukuun ottamatta). Tämä on väistämätöntäkin, sillä monet maailman parhaista mielistä ovat työskennelleet näiden aiheiden parissa. Olen kuitenkin ainakin kolmelle kirjoittajalle aivan erityisessä kiitollisuudenvelassa, joten heidät minun on mainittava. Suurimmassa kiitollisuudenvelassa olen Frédéric Bastiatin esseelle *Ce qu’on voit et ce qu’on ne voit pas*, joka on lähes vuosisadan ikäinen. Perusteluni pohjautuvat tuon esseen selittävään viitekehykseen. Teostani voidaan itse asiassa pitää Bastiatin pamfletin lähestymistavan ajanmukaistuksena, laajennuksena ja yleistyksenä. Olen kiitollisuudenvelassa myös Philip Wickstedille, erityisesti palkkoihin liittyvät luvut ja yhteenvetoluku perustuvat paljolti hänen teokseensa *Common Sense of Political Economy*. Kolmanneksi olen kiitollisuudenvelassa Ludwig von Misesille. Sivuuttaen kaiken sen, mistä tämä perusteos saattaa olla kiitollisuudenvelassa hänen kirjoituksilleen yleensä, erityinen kiitollisuudenvelkani kohdistuu hänen selitykselleen rahallisen inflaatioprosessin leviämisestä.

Virhekäsityksiä analysoidessani olen suosinut nimeämistä vielä vähemmän kuin jakaessani tunnustusta muille. Virheiden tekijöiden nimeäminen vaatisi erityistä oikeudenmukaisuutta jokaista kritisoitua kohtaan tarkkoine lainauksineen, olisi tuotava esiin heidän erityiset sen tai tuon asian painotuksensa, heidän edellytyksensä, henkilökohtaiset monitulkintaisuutensa, epäjohdonmukaisuutensa ja niin edelleen. Siksi toivonkin, ettei kukaan ole liian pettynyt esimerkiksi sellaisten nimien kuin Karl Marx, Thorstein Veblen, C. H. Douglas, lordi Keynes ja professori Alvin Hansen puuttumisesta näiltä sivuilta. Kirjan tarkoitus ei ole tuoda esiin tiettyjen kirjoittajien erityisiä virheitä, vaan taloudellisia erheitä niiden kaikkein useimmin toistuvissa, laajimmille levinneissä tai vaikutusvaltaisimmissa muodoissa. Joka tapauksessa harhakäsityksistä tulee nimettömiä, kun ne saavuttavat yleisen suosion. Niiden leviämisestä päävastuun kantavien kirjoittajien yksityiskohdat tai epämääräisyydet pyyhkiytyvät pois. Opinkappaleesta tulee yksinkertaistettu ja harhakäsitys, joka on saattanut olla hautautuneena ansioiden, epämääräisyyksien tai matemaattisten yhtälöiden verkostoon, nousee esiin. Toivon, ettei minua syytetä epäoikeudenmukaisuudesta sillä perusteella, että suosittu opinkappale siinä muodossa kuin sen esitän, ei ole tismalleen se, jonka lordi Keynes tai joku toinen kirjoittaja on muotoillut. Teoksen kiinnostuksen kohteena ovat uskomukset, joista poliittisesti vaikutusvaltaiset ryhmät pitävät kiinni ja joiden perusteella valtiot toimivat, eivät näiden uskomusten historialliset alkuperät.

Lopuksi toivon myös, että minulle annetaan anteeksi, että viittaan tulevilla sivuilla hyvin vähän tilastoihin. Tilastollisten varmennuksien esittäminen viitattaessa tariffien, hintakontrollien, inflaation ja hyödykkeiden kuten hiilen, kumin ja puuvillan sääntelyn vaikutuksiin olisi paisuttanut teoksen paljon suunniteltua kokoa suuremmaksi. Toimittajana olen myös hyvin tietoinen, kuinka nopeasti tilastot vanhenevat ja korvautuvat uusilla luvuilla. Erityisistä talouden ongelmista kiinnostuneita lukijoita kehotetaan lukemaan niihin liittyviä ajankohtaisia ”realistisia” keskusteluja yhdessä tilastollisten tietojen kanssa: lukijat huomaavat, että tilastojen oikea tulkinta ei ole vaikeaa opittujen perusperiaatteiden avulla.

Olen pyrkinyt kirjoittamaan tämän teoksen mahdollisimman yksinkertaiseksi ja ilman teknisiä yksityiskohtia kohtuullisen tarkkuuden rajoissa, jotta sen sisältö olisi ymmärrettävä sellaisellekin lukijalle, jolla ei ole aiempaa kokemusta taloustieteestä.

Vaikka kirja on kirjoitettu yhdeksi kokonaisuudeksi, kolme lukua ovat jo ilmestyneet erillisinä artikkeleina, ja haluan kiittää *The New York Timesia*, *The American Scholaria* ja *The New Leaderiä* luvasta julkaista uudelleen heidän sivuillaan ilmestynyttä materiaalia. Olen kiitollinen professori von Misesille käsikirjoituksen lukemisesta ja hyödyllisistä kommenteista. Vastuu esitetyistä mielipiteistä on luonnollisesti kokonaan minun.

H.H.  
New York  
25. maaliskuuta 1946

---

[[1]](/kirjoja/hazlitt/alkusanat/#_ftnref1) *Reason and Nature* (1931) s. x.

[< edellinen sivu](/kirjoja/hazlitt/johdanto) | [seuraava sivu >](/kirjoja/hazlitt/1-osa-ja-luku-oppitunti)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/hazlitt/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/hazlitt/johdanto/ -->
# Johdanto

> 1900-luvun taloustieteilijöiden joukossa Henry Hazlittin nimi loistaa kuin majakka valaisten taloustiedettä vakuuttavasti ja pitkäikäisesti. Vaikkei hän koskaan suorittanut yliopistotutkintoa tai voittanut Nobel-palkintoa, hänen panoksensa on syvällinen ja katoamaton. Tämä kirja, yksi monista hänen pitkän ja ainutlaatuisen elämänsä aikana kirjoittamistaan, on

1900-luvun taloustieteilijöiden joukossa Henry Hazlittin nimi loistaa kuin majakka valaisten taloustiedettä vakuuttavasti ja pitkäikäisesti. Vaikkei hän koskaan suorittanut yliopistotutkintoa tai voittanut Nobel-palkintoa, hänen panoksensa on syvällinen ja katoamaton. Tämä kirja, yksi monista hänen pitkän ja ainutlaatuisen elämänsä aikana kirjoittamistaan, on tunnetuin ja ensimmäisen luokan klassikko.

*Talous yhdeltä istumalta* (Economics in One Lesson) ilmestyi ensi kerran vuonna 1946, johtamani organisaation, the Foundation for Economic Educationin (FEE), perustamisvuonna. Hazlitt oli perustajamme ja ensimmäisen puheenjohtajamme Leonard E. Readin läheinen ystävä. ”Harry”, kuten hänet henkilökohtaisesti tunteneet häntä usein kutsuivat, oli läheisessä yhteydessä FEE:hen kuolemaansa saakka vuoteen 1993, hän kuoli vajaa vuosi ennen sadatta syntymäpäiväänsä. Voin kertoa, että Harry oli yhtä avoin, selkeä ja perusteellinen keskusteluissaan kuin lukuisissa kirjoituksissaan. Vain harvat tuntemani ihmiset ovat olleet yhtä selkeitä sanomisissaan ja kirjoituksissaan kuin Henry Hazlitt.

Lähes seitsemän vuosikymmentä myöhemmin *Talous yhdeltä istumalta* tarjoaa yhä lukijalle mitä jykevimmän perustan tinkimättömälle ja loogiselle taloudelliselle järkeilylle. Jos Hazlittilta haluaa nostaa yhden perusviestin, se on tämä: *Ole läpikotainen ajattelussasi!* Älä tee johtopäätöksiä pelkästään sen perusteella, mikä pistää silmään tai millainen välitön vaikutus jollakin asialla on. Tarkastele syvemmin seurauksia kaikille ihmisille ja pitkällä aikavälillä. Usein toissijaiset vaikutukset ovat merkittävämpiä kuin ensimmäiset.

Kansakunnat ovat näinä päivinä talouskriisissä, koska ne ovat liian usein tehneet lyhytnäköisiä ratkaisuja. Onko toimiala pulassa? Kaadetaan sinne julkista rahaa. Aiheuttaako kilpailu hankaluuksia jollekin yritykselle? Asetetaan sen ulkomaisille kilpailijoille tullimaksut. Onko talous jumissa? Painetaan lisää rahaa. Ovatko palkat alhaiset? Vahvistetaan ammattiliittoja pakottamaan palkat ylös. Kaikki nämä ratkaisut ovat syvästi viallisia, mutta viat eivät tule ilmeisiksi ilman läpikotaista pohdintaa.

Taloustiede voi olla tuskallinen aihealue, kun se tuodaan esiin yhtälöiden ja graafien massana. Mutta ne, joiden mielestä ihmisen toiminnan tiede voidaan pelkistää numeroihin, sortuvat farssimaiseen näennäistietämykseen. Taloustiedon ymmärrys alkaa perustavanlaatuisista totuuksista siitä, kuinka ajatella. Lue tämä kirja avoimin mielin ja et tule koskaan näkemään maailmaa aivan samalla lailla. Hazlitt antaa työkalut maailman uudenlaiseen näkemiseen, analysoimiseen ja parantamiseen.

*Talous yhdeltä istumalta* opettaa useita asioita, itse asiassa valtavan määrän. Yksi opeista on, että niin kutsutun ”kurjan tieteen” ei tarvitse olla lainkaan kurjaa!

Kiitos Henry Hazlitt tästä kirjasta, joka todella vastaa useampaan kysymykseen kuin se esittää.

Lawrence W. Reed  
toiminnanjohtaja  
Foundation for Economic Education  
12. elokuuta 2011

[< edellinen sivu](/kirjoja/hazlitt/kirjoittajasta) | [seuraava sivu >](/kirjoja/hazlitt/alkusanat)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/hazlitt/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/hazlitt/kirjoittajasta/ -->
# Kirjoittajasta

> Henry Hazlitt (1894–1993) oli äärimmäisen tuottelias ja arvostettu toimittaja, taloustieteilijä ja filosofi. Hänen tuotantonsa kattaa suunnattoman määrän lehtiartikkeleita, kirjoja ja julkaisuja. Hazlittilla oli kaksi vuosikymmentä säännöllinen kolumni Newsweek -aikakausilehdessä ja hän kirjoitti laatulehtiin kuten The New York Times. Hazlitt matkusti

![](/tiedostot/YoungerHenryHazlitt.jpg "Henry Hazlitt")Henry Hazlitt (1894–1993) oli äärimmäisen tuottelias ja arvostettu toimittaja, taloustieteilijä ja filosofi. Hänen tuotantonsa kattaa suunnattoman määrän lehtiartikkeleita, kirjoja ja julkaisuja.

Hazlittilla oli kaksi vuosikymmentä säännöllinen kolumni Newsweek -aikakausilehdessä ja hän kirjoitti laatulehtiin kuten The New York Times.

Hazlitt matkusti laajalti Euroopassa ja Etelä-Amerikassa tutkimassa maailman taloudellisia olosuhteita. Hän syntyi Philadelphiassa vuonna 1894 ja opiskeli the College of the City of New York -yliopistossa ja palveli Yhdysvaltain armeijan ilmavoimissa ensimmäisessä maailmansodassa.

[< edellinen sivu](/kirjoja/hazlitt/) | [seuraava sivu >](/kirjoja/hazlitt/johdanto)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/hazlitt/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/hazlitt/ -->
# Talous yhdeltä istumalta

> Talous yhdeltä istumalta on paras talouskirja, joka on myynyt miljoonia maailmanlaajuisesti. Talousuutiset selkokielelle nopeasti!

[![Adlibris](/wp-content/uploads/2009/12/adlibris_101.jpg)](http://www.adlibris.com/fi/e-kirja/talous-yhdelta-istumalta-9789522800060)[![iBookstore](/wp-content/uploads/2013/08/iBookstore_101.jpg)](http://itunes.apple.com/fi/book/id691231491)[![Kindle](/wp-content/uploads/2013/08/kindle_101.jpg)](https://www.amazon.com/dp/B00EOW9Y8Y)[Osta Gumroadista](https://spillmind.gumroad.com/l/talousyhdeltaistumalta)

![Kirjan kansi](/wp-content/uploads/2011/03/hazlitt_kansi.png)

**Kuvaus:**

*Talous yhdeltä istumalta* on järisyttävä lukukokemus ja paras talouskirja aiheesta. Teoksen avulla on mahdollista ymmärtää talouspolitiikkaa ja esittää oikeat kysymykset. Kuka hyötyy ja kuka joutuu maksumieheksi?

Hazlitt selittää yksinkertaisesti ja vain totuutta kumartaen talouden perusasiat, jotka poliitikot yleensä jättävät kertomatta. Liian hyvältä kuulostavat asiat ovat yleensä juuri sitä, liian hyviä ollakseen totta, ja Hazlitt selittää miksi.

*Talous yhdeltä istumalta* avaa uuden näkymän yhteiskunnallisiin asioihin. Hazlittilla on kyky puhua suoraan ja yllättää lukija perustelujensa vastustamattomuudella. Teos on peruslukemistoa niin kadunmiehelle, toimittajalle, akateemikolle kuin poliitikollekin. Tämä vaikutusvaltainen klassikko on käännetty yli kymmenelle kielelle ja myynyt yli miljoona kappaletta.

Hazlittin teos perustuu Frédéric Bastiatin kuuluisaan esseeseen [Näkyvä ja näkymätön](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/ "Näkyvä ja näkymätön").

**Sisällys**

[Kirjoittajasta](/kirjoja/hazlitt/kirjoittajasta/ "Kirjoittajasta")  
 [Johdanto](/kirjoja/hazlitt/johdanto/ "Johdanto")  
 [Alkusanat](/kirjoja/hazlitt/alkusanat/ "Alkusanat")

**[1. Osa ja luku: Oppitunti](/kirjoja/hazlitt/1-osa-ja-luku-oppitunti/)**

**2. Osa: Oppitunti käytännössä**

[2. luku: Rikottu ikkuna](/kirjoja/hazlitt/2-osa/)  
 [3. luku: Tuhon siunaukset](/kirjoja/hazlitt/2-osa/3-luku-tuhon-siunaukset/)  
[4. luku: Julkiset hankkeet tarkoittavat veroja](/kirjoja/hazlitt/2-osa/4-luku-julkiset-hankkeet/)  
[5. luku: Verot lannistavat tuotantoa](/kirjoja/hazlitt/2-osa/5-luku-verot-lannistavat-tuotantoa/)  
[6. luku: Luotto vääristää tuotantoa](/kirjoja/hazlitt/2-osa/6-luku-luotto-poikkeuttaa-tuotantoa/)  
[7. luku: Koneiden kirous](/kirjoja/hazlitt/2-osa/7-luku-koneiden-kirous/)  
[8. luku: Työn jakamisen ohjelmat](/kirjoja/hazlitt/2-osa/8-luku-tyon-jakamisen-ohjelmat/)  
[9. luku: Joukkojen ja byrokraattien virkojen lakkauttaminen](/kirjoja/hazlitt/2-osa/9-luku-joukkojen-ja-byrokraattien-virkojen-lakkauttaminen/)  
[10. luku: Täyden työllisyyden farssi](/kirjoja/hazlitt/2-osa/10-luku-tayden-tyollisyyden-fetissi/)  
[11. luku: Ketä tulleilla “suojellaan”?](/kirjoja/hazlitt/2-osa/11-luku-keta-tulleilla-suojellaan/)  
[12. luku: Vientipyrkimys](/kirjoja/hazlitt/2-osa/12-luku-vientipyrkimys/)  
[13. luku: Pariteettihinnat](/kirjoja/hazlitt/2-osa/13-luku-pariteettihinnat/)  
[14. luku: Toimialan X pelastaminen](/kirjoja/hazlitt/2-osa/14-luku-toimialan-x-pelastaminen/)  
[15. luku: Kuinka hintajärjestelmä toimii](/kirjoja/hazlitt/2-osa/15-luku-kuinka-hintajarjestelma-toimii/)  
[16. luku: Hyödykkeiden hintojen “vakauttaminen”](/kirjoja/hazlitt/2-osa/16-luku-hyodykkeiden-hintojen-vakauttaminen/)  
[17. luku: Valtiollinen hintojen säätely](/kirjoja/hazlitt/2-osa/17-luku-valtiollinen-hintojen-kiinnittaminen/)  
 [18. luku: Vähimmäispalkkalait](/kirjoja/hazlitt/2-osa/18-luku-vahimmaispalkkalait/)  
[19. luku: Nostavatko ammattiliitot todella palkkoja?](/kirjoja/hazlitt/2-osa/19-luku-nostavatko-ammattiliitot-todella-palkkoja/)  
[20. luku: “Riittävästi tuotteen takaisin ostamiseksi”](/kirjoja/hazlitt/2-osa/20-luku-riittavasti-tuotteen-takaisin-ostamiseksi/)  
 [21. luku: Voittojen tehtävä](/kirjoja/hazlitt/2-osa/21-luku-voittojen-tehtava/)  
[22. luku: Inflaation harha](/kirjoja/hazlitt/2-osa/22-luku-inflaation-harha/)  
 [23. luku: Hyökkäys säästöjä kohtaan](/kirjoja/hazlitt/2-osa/23-luku-hyokkays-saastoja-kohtaan/)

**3. Osa: Oppitunti toisin ilmaistuna**

[24. luku: Oppitunti toisin ilmaistuna](/kirjoja/hazlitt/3-osa-ja-24-luku-oppitunti-toisin-ilmaistuna/)  
[25. luku: Kirjaviitteitä](/kirjoja/hazlitt/3-osa-ja-24-luku-oppitunti-toisin-ilmaistuna/25-luku-kirjaviitteita/)

Alkuperäisteos: [Economics in One Lesson](https://fee.org/ebooks/economics-in-one-lesson/)  
Erikoispainos Foundation for Economic Education, Inc.:lle toukokuussa 1952  
julkaistiin järjestelyllä Harper & Brothersin kanssa.

Tekijänoikeus 1946, 1948 Harper & Brothers  
Suomenkielinen versio yhteistyössä Foundation for Economic Educationin kanssa.  
Käännös Petri Kajander 2011


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/epilogi/ -->
# Epilogi

> Gullible, monta vuotta minua vanhempi, oli viisas mies ja hän antoi minulle paljon enemmän kuin pelkän seikkailutarinan. Monien kuukausien keskustelujen myötä hän tarjosi minulle yleiskatsauksen kiehtovaan elämänfilosofiaansa. Vuosien saatossa tämä elämänfilosofia ohjasi Gulliblea hedelmällisiin toimiin kotimaassaan. Se onkin jo toinen

Gullible, monta vuotta minua vanhempi, oli viisas mies ja hän antoi minulle paljon enemmän kuin pelkän seikkailutarinan. Monien kuukausien keskustelujen myötä hän tarjosi minulle yleiskatsauksen kiehtovaan elämänfilosofiaansa. Vuosien saatossa tämä elämänfilosofia ohjasi Gulliblea hedelmällisiin toimiin kotimaassaan. Se onkin jo toinen tarina. Joka tapauksessa päätän tähän otteella hänen päiväkirjastaan.

#### Perusperiaatteeni

Filosofiani perustuu itsensä omistamisen periaatteelle. Omistat oman elämäsi. Tämän kieltäminen tarkoittaa, että jollain toisella on korkeampi vaade elämääsi kuin sinulla. Kukaan toinen ihminen tai ihmisryhmä ei omista elämääsi etkä sinä omista muiden elämää.

Olet olemassa ajassa: tulevassa, nykyisyydessä ja menneessä. Tämä ilmenee elämänä, vapautena ja elämäsi ja vapautesi tuotoksina. Valintojen tekeminen elämässä ja vapaudessa on vaurautesi. Elämäsi menettäminen on tulevaisuutesi menettämistä. Vapautesi menettäminen on nykyisyytesi menettämistä. Ja elämäsi ja vapautesi tuotosten menettäminen on sen osan menettämistä menneisyydestäsi, jona sait ne aikaan.

Elämäsi ja vapautesi tuotos on omaisuutesi. Omaisuus on työsi hedelmä – aikasi, energiasi ja kykyjesi tulos. Se on se osa luontoa, jonka olet muuntanut arvokkaaseen käyttöön. Ja se on muiden omaisuutta, joka on annettu sinulle vapaaehtoisella vaihdannalla ja molemminpuolisella yhteisymmärryksellä. Kaksi ihmistä jotka vaihtavat omaisuutta vapaaehtoisesti hyötyvät siitä molemmat tai he eivät tekisi sitä. Ainoastaan he itse voivat oikeutetusti tehdä tämän päätöksen.

Toisinaan jotkut ihmiset käyttävät voimaa tai petosta ottaakseen muilta ilman tarkoituksellista vapaaehtoista suostumusta. Tavallisesti voimankäytön aloittaminen elämän riistämiseksi on murha, vapauden riistämiseksi orjuuttamista ja omaisuuden riistämiseksi varkaus. On yhdentekevää toteuttaako nämä teot yksi henkilö toimien yksin tai monet muutamia vastaan tai jopa viranomaiset hienoine hattuineen ja titteleineen.

Sinulla on oikeus suojella omaa elämääsi, vapauttasi ja oikeutetusti hankittua omaisuuttasi muiden voimallisilta hyökkäyksiltä. Ja voit oikeutetusti pyytää muita auttamaan puolustamisessasi. Mutta sinulla ei ole oikeutta aloittaa voimankäyttöä muiden elämää, vapautta tai omaisuutta vastaan. Sinulla ei ole oikeutta nimittää toista henkilöä aloittamaan puolestasi voimankäyttöä muita vastaan.

Sinulla on oikeus etsiä itsellesi johtajia, mutta sinulla ei ole oikeutta pakottaa hallitsijoita toisille. Riippumatta siitä kuinka viranomaiset valitaan he ovat vain ihmisiä ja heillä ei ole laajempia oikeuksia tai vaateita kuin muilla ihmisillä. Huolimatta kekseliäistä nimistä käytökselleen tai heitä tukevien ihmisten määrästä viranomaisilla ei ole oikeutta murhata, orjuuttaa tai varastaa. Et voi antaa heille oikeuksia, joita sinulla ei ole itselläsi.

Koska omistat elämäsi, olet vastuussa elämästäsi. Et lainaa elämääsi toisilta, jotka vaativat kuuliaisuuttasi. Et myöskään ole niiden orja, jotka vaativat uhrautumistasi.

Valitset omat päämääräsi arvoihisi perustuen. Onnistuminen ja epäonnistuminen ovat molemmat tarpeellisia kannustimia oppimiselle ja kasvamiselle. Toimintasi muiden puolesta tai heidän toiminta puolestasi on hyveellistä ainoastaan, kun se on seurausta vapaaehtoisesta, molemminpuolisesta suostumuksesta. Sillä hyveitä voi esiintyä ainoastaan, kun on vapaus valita.

Tämä on aidosti vapaan yhteiskunnan lähtökohta. Se ei ole ainoastaan kaikkein käytännöllisin ja ihmisystävällisin perusta ihmisen toiminnalle – se on myös eettisin.

Valtion voimankäytön aloittamisesta aiheutuviin ongelmiin löytyy ratkaisu. Ratkaisuna on, että maailman ihmiset lakkaavat pyytämästä viranomaisilta voimankäytön aloittamista heidän puolestaan. Ainoastaan pahat ihmiset eivät saa aikaan pahuutta, vaan myös hyvät ihmiset jotka sallivat voimankäytön aloittamisen keinona heidän päämääriensä saavuttamiseksi. Tällä tavoin pahat ihmiset ovat hyötyneet hyvistä ihmisistä kautta historian.

Vapaaseen yhteiskuntaan luottaminen on suuntautumista löytämisen prosessiin arvojen vapailla markkinoilla sen sijaan, että keskittyy määrättyyn näkemykseen tai tavoitteeseen. Valtiollisen voiman käyttäminen näkemyksen pakottamiseksi muille on älyllistä laiskuutta ja johtaa yleensä ennalta-arvaamattomiin, tahattomiin seurauksiin. Vapaan yhteiskunnan saavuttaminen vaatii rohkeutta ajatella, puhua ja toimia – varsinkin silloin kun on helpompaa olla tekemättä mitään.

![JG signature](/tiedostot/jg_nimmari.png)

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kappale40) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kiitokset)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/esipuhe/ -->
# Esipuhe

> Herra Gulliblen toivomuksesta otan tehtäväkseni kertoa eriskummallisen tarinan, jonka hän esitti minulle viimeisinä vuosinaan. Olen kaikin tavoin pyrkinyt pitäytymään alkuperäisessä tarinassa muutamista kirjallisista vapauksista huolimatta. Tämän on ensikäden lausunto ihmisistä ja tapahtumista hänen matkallaan.   < edellinen sivu | seuraava

*Herra Gulliblen toivomuksesta otan tehtäväkseni kertoa eriskummallisen tarinan, jonka hän esitti minulle viimeisinä vuosinaan. Olen kaikin tavoin pyrkinyt pitäytymään alkuperäisessä tarinassa muutamista kirjallisista vapauksista huolimatta. Tämän on ensikäden lausunto ihmisistä ja tapahtumista hänen matkallaan.*

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/perusperiaatteet) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kappale1)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kappale1/ -->
# Kappale 1: Suuri myrsky

> Aurinkoisessa kaupungissa meren rannalla asui nuori mies nimeltä Jonathan Gullible kauan ennen kuin kaupunki täyttyi avoautoilla ajavista filmitähdistä. Hän oli huomaamaton kaikille muilla paitsi vanhemmilleen, jotka pitivät häntä älykkäänä, vilpittömänä ja huomattavan atleettisena – päästä ylisuuriin jalkoihinsa asti. He työskentelivät

Aurinkoisessa kaupungissa meren rannalla asui nuori mies nimeltä Jonathan Gullible kauan ennen kuin kaupunki täyttyi avoautoilla ajavista filmitähdistä. Hän oli huomaamaton kaikille muilla paitsi vanhemmilleen, jotka pitivät häntä älykkäänä, vilpittömänä ja huomattavan atleettisena – päästä ylisuuriin jalkoihinsa asti. He työskentelivät ahkerasti pienessä kaupassa pääkadun varrella kaupungissa, jossa oli paljon kalastustoimintaa. Siellä asui melkoinen määrä ahkeraa työväestöä, toiset hyviä, toiset pahoja ja pääosa pelkästään keskivertoja.

Silloin kun hän ei uurastanut tai hoitanut perheensä kaupan asioita, Jonathan ohjaili vaatimatonta purjevenettään pienen venesataman kapeasta kanaalista etsimään seikkailuja. Kuten monet samassa paikassa varttuvat nuoret, Jonathan koki elämän vähän tylsäksi ja piti ympärillään olevia ihmisiä mielikuvituksettomina. Hän kaipasi lyhyillä matkoillaan kanaalista pidemmälle oudon laivan tai merikäärmeen näkemistä. Ehkä hän törmäisi merirosvolaivaan ja olisi pakotettu purjehtimaan seitsemälle merelle miehistön jäsenenä. Tai ehkäpä valaanpyytäjä vaaniessaan öljyistä saalistaan ottaisi hänet mukaan jahtiin. Useimmat purjehdusretket kuitenkin päättyivät hänen vatsansa nälkäiseen kurnintaan tai kurkun kuivumiseen janosta ja hän ei voinut keskittyä muuhun kuin ajatukseen päivällisestä.

Eräänä upeana kevätpäivänä, jolloin ilma oli yhtä raikas kuin auringon kuivaama lakana, meri näytti niin houkuttelevalta, että Jonathan ei tullut ajatelleeksi pakata lounasta ja kalastusvälineitä pieneen veneeseensä purjehdusta varten. Suunnatessaan eteenpäin majakan karikkoisesta kohdasta hän koki olevansa yhtä vapaa kuin mahtava kondorikotka, jonka nousua hän seurasi yli rannikkovuorien. Selkä tuuleen päin Jonathan ei huomannut horisonttiin kerääntyviä tummia pilviä.

Jonathan oli vasta hiljattain alkanut purjehtimaan sataman suuaukon ulkopuolelle, mutta hän oli tulossa yhä itsevarmemmaksi. Kun tuuli yltyi, hän ei huolestunut ennen kuin oli liian myöhäistä. Pian hän kamppaili kuumeisesti takilan kanssa myrskyn puhjetessa hänen yllään valtavalla voimalla. Hänen veneensä heittelehti aalloilla pyörryttävästi kuin korkki ammeessa. Jokainen yritys hallita venettä tuulen valtavaa voimaa vasten epäonnistui tuloksettomana. Viimein hän putosi veneen pohjalle tarrautuen laidoista kiinni ja toivoi, ettei vene kaatuisi. Yö ja päivä sulautuivat yhteen hirveässä kieputuksessa.

Lopulta myrskyn tyyntyessä hänen veneensä oli täysin sekasorron vallassa: masto poikki, purjeet riekaleina ja vene kallistuneena tiukasti tyyrpuurin puolelle. Meri oli tyyntynyt, mutta paksu sumu verhosi hänen aluksensa peittäen kaiken näkyvyyden. Päivien ajelehtimisen jäljiltä hänen vesivarastonsa olivat ehtyneet ja hän kostutti huuliansa vedenpisaroilla, jotka olivat tiivistyneet purjeiden riekaleisiin. Sitten sumu hälveni ja Jonathan huomasi saaren häilyvän silhuetin. Ajelehtiessaan lähemmäksi hän havaitsi tuntemattomien niemien pistävän esiin hiekkarantojen ja rehevän aluskasvillisuuteen peittyneiden jyrkkien rinteiden keskeltä.

Aallot saattelivat hänet matalalle riutalle. Jonathan hylkäsi veneensä ja ui suurella innolla rantaan. Hän löysi ja ahmi pikaisesti vaaleanpunaisen guavan, kypsiä banaaneja ja muita herkullisia hedelmiä, jotka koristivat kapeata hiekkarantaa kosteassa viidakon ilmastossa. Saatuaan hiukan takaisin voimiaan Jonathan tunsi itsensä yksinäiseksi, mutta helpottuneeksi selviytymisestään. Vähitellen hänen innostuksensa kasvoi odottamattomasta seikkailuun syöksymisestä ja hän lähti liikkeelle valkoiselta hiekkarannalta tutkiakseen lisää tätä uutta outoa maata.

---

|  |
| --- |
| *Omistat oman elämäsi. Tämän kieltäminen tarkoittaa, että jollain toisella on korkeampi vaade elämääsi kuin sinulla.*  Ote Jonathan Gulliblen perusperiaatteista |
|  |

|  |
| --- |
| Taustatietoja Jonathanista muodostui ensimmäisen kerran kuva *Gulliverin matkojen* ja *Pikku Prinssin* selailun jälkeen.  Myös sattumalta tai alitajuisesti ”J.G.” viittaa myös John Galt henkilön alkukirjaimiin Ayn Randin *Atlas Shrugged* teoksessa –  kirjan, joka on myös kuuluisa monia yhteiskunnan oletuksia etiikasta, voimankäytöstä, taloudesta ja valtion oikeasta roolista kyseenalaistaessaan.  Antoine de St. Exuperyn *Pikku prinssi* on arvoituksellinen tarina planeetalla yksinään asustavasta prinssistä, joka osoittaa itsenäistä ajattelua, mielikuvitusta ja herkkyyttä.  Elokuva *Saint Ex* kuvaa Antoine de St. Exuperyn elämää melko “seikkailunhaluisena” pilottina toisessa maailmansodassa.  Jonathan Swiftin *Gulliverin matkoja* pidetään usein tarinana lapsille. Mutta hänen tarinansa tämän kirjan tapaan oli kirjoitettu ”ärsyttämään maailmaa” ja osoittamaan nykypäivän politiikan epämiellyttävyyksiä.  Kondorikotka on Pohjois-Amerikan suurin lentävä lintu. |

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/esipuhe) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kappale2)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kappale10/ -->
# Kappale 10: Unelmakone

> Kuinka Jonathan pääsisi koskaan kotiin? Hän oli vilpitön, rehellinen kaveri, joka oli valmis tekemään millaista työtä tahansa. Ehkäpä hän saattaisi löytää pestin laivan miehistöstä. Saarelta täytyy varmasti löytyä satama ja laivoja. Tätä ongelmaa pohtiessaan laiha mies kamppaili isohkon laitteen lastaamisen

Kuinka Jonathan pääsisi koskaan kotiin? Hän oli vilpitön, rehellinen kaveri, joka oli valmis tekemään millaista työtä tahansa. Ehkäpä hän saattaisi löytää pestin laivan miehistöstä. Saarelta täytyy varmasti löytyä satama ja laivoja. Tätä ongelmaa pohtiessaan laiha mies kamppaili isohkon laitteen lastaamisen kanssa suuriin hevosvetoisiin vankkureihin. Hänellä oli yllään silmiinpistävän punainen puku ja tyylikäs hattu koristeltuna suurella sulalla. Huomattuaan Jonathanin mies huusi: ”Hei poika, maksan sinulle viisi kaynsiä lastausavustasi.”

”Kaynsiä?” Jonathan toisteli uteliaana.

”Rahaa, paperipayolaa. Haluatko sitä vai et?”

”Toki”, Jonathan vastasi, koska hänellä ei ollut parempaakaan tekemistä. Ei tämä ollut työtä laivalla, mutta hänen täytyi ansaita elantonsa. Lisäksi mies näytti juonikkaalta ja saattaisi tarjota neuvojaan. Pitkän aikaa tönittyään ja työnnettyään he onnistuivat nostamaan hankalan laitteen rattaille. Otsaansa pyyhkien Jonathan pysähtyi puhkumaan ja katsomaan työnsä tulosta. Laite oli suuri ja se oli kauttaaltaan maalattu kauniilla kuvioilla. Päällä oli suuri torvi, jollaisen Jonathan oli kerran nähnyt käsikäyttöisessä gramofonissa kaukana kotonaan.

”Kauniit värit”, Jonathan sanoi kokien huimausta tuijottaessaan vaikeaselkoisia sykkiviä kuvioita. ”Ja mikä tuo iso torvi on tuolla katolla?”

”Tule etupuolelle ja katso itse.” Niinpä Jonathan kiipesi vankkureihin ja luki tyylikkäillä kultakirjaimilla maalatun kyltin: ”Golly Gomperin unelmakone!”

”Unelmakone?” Jonathan toisteli. ”Tarkoitat, että se toteuttaa unelmat?”

”Aivan varmasti”, vastasi teräväpiirteinen mies. Hän kiersi viimeisen ruuvin auki ja poisti laitteen takapaneelin. Sisältä löytyi yksinkertainen gramofoni. Käsikahvan sijaan siinä oli jousi vetoavaimella. Katkaisin käänsi levysoittimen päälle.

”Täällä ei ole muuta kuin vanha musiikkisoitin!” Jonathan totesi.

”Mitä odotit”, mies vastasi, ”hyvää haltijatarta?”

”En tiedä. Odotin ehkä jotain hiukan…hmm…arvoituksellisempaa. Ihmisten unelmien toteuttaminen vaatii kuitenkin jotain hiukan erikoisempaa.”

Viekas virnistys levisi miehen kapeille kasvoille ja hän tuijotti Jonathania pitkään ja hartaasti. ”Sanoja, utelias ystäväni. Joidenkin unelmien toteuttamiseen tarvitaan vain sanoja. Ongelmana on vain, ettei ole mahdollista tietää kenelle unelma toteutuu toivoessasi jotain.”

Nähtyään Jonathanin hämmentyneen ilmeen mies kurotti taskuunsa ja veti esiin pienen haperon valkoisen käyntikortin. Hän esitteli itsensä staccato nasaaliäänellään, ”Tanstaafl on nimeni. P.T Tanstaafl.” Juuri silloin hän huomasi antaneensa Jonathanille väärän kortin, jossa luki ”G. Gomper”. Hän nappasi sen takaisin. ”Anteeksi poikaseni, tämä on eilinen kortti.”

Käytyään läpi lompakkoaan hän löysi toisen hiukan erikokoisen ja erivärisen kortin, jossa oli tämän päivän nimi. Sitten hän otti esiin julisteen tyylikkäillä kultakirjaimilla, jonka hän asetti kyltin alkuperäisen nimen päälle. Nyt siinä luki: ”Tohtori Tanstaaflin unelmakone.”

Mies selitti sujuvasti: ”Ihmisillä on unelmia, vai mitä? He eivät vain tiedä kuinka toteuttaa niitä, vai mitä?”

Tohtori Tanstaafl nyökkäsi päätään joka kerta kun hän sanoi ”Vai mitä?” Jonathan alkoi nyökkäämään samaan aikaan äänettömästi.

”Joten maksat rahaa, käännät avainta ja tämä vanha rasia soittaa tietyn ovelan ohjeistuksen yhä uudestaan, vai mitä?” Tanstaafl nyökkäsi jälleen ja Jonathan seurasi nyökkäyksellä. ”Viesti on aina sama ja aina löytyy monia uneksijoita, jotka haluavat kuulla sen, vai mitä?”

”Mikä on viestin sisältö, herra Tanstaafl?” Jonathan kysyi huomaten yhtäkkiä päänsä nyökkäävän ylös ja alas.

Mies korjasi Jonathania, ”Anteeksi, *Tohtori* Tanstaafl. Kuten olin sanomassa, unelmakone pyytää ihmisiä ajattelemaan mitä he haluaisivat saada ja…”, mies vilkuili ympärilleen ja katsoi oliko kukaan kuuntelemassa, ”…sitten se selittää unelmoijalle mitä tehdä – erittäin suostuttelevaan tapaan, vai mitä?”

”Tarkoitat, että se hypnotisoi heidät?” Jonathan kysyi silmät laajentuen.

”Voi ei, ei, ei, ei, ei!” mies vastusteli. ”Se kertoo heille, että he ovat hyviä ihmisiä ja se, mitä he toivovat, on hyvä asia, vai mitä? Se on niin hyvä, että heidän tulee vaatia sitä, vai mitä!”

”Siinäkö kaikki?” Jonathan sanoi ihmeissään.

”Siinä kaikki.”

Hetken epäröityään Jonathan kysyi, ”Mitä nämä unelmoijat sitten pyytävät?”

Mies veti esiin öljykannun ja alkoi voitelemaan sisällä olevia rattaita. ”Se riippuu paljon siitä mihin laitan tämän koneen. Usein laitan sen tehtaan eteen, kuten tämän – Bastiat-rakentajien.” Hän heilautti peukaloon kadun toisella puolella olevan tanakan kaksikerroksisen rakennuksen suuntaan. ”Ja toisinaan laitan sen hallitsijoiden palatsin luo. Siellä ihmiset haluavat aina lisää rahaa. Lisää rahaa on hyvä asia, tiedäthän, koska hinnat aina nousevat ja ihmiset tarvitsevat aina lisää, vai mitä?”

”Niin olen kuullut”, Jonathan vastasi pyöritellen silmiään myötätuntoisesti. ”Saavatko he sitä?”

Mies vetäytyi ja pyyhki kätensä rättiin. ”Toiset saavat – tuosta noin!” hän sanoi sormiaan näpäyttäen. ”Nuo uneksijat ryntäsivät palatsille ja vaativat lakeja, jotka pakottavat tehtaan antamaan heille kolminkertaisen palkan ja etujen korotuksen.”

”Minkä etujen?” Jonathan sanoi.

”Kuten turvallisuuden. Lisää turvallisuutta on hyvä asia, vai mitä? Joten uneksijat vaativat lakeja, jotka pakottavat tehtaat ostamaan heille vakuutuksia: sairasvakuutuksen; työttömyysvakuutuksen; henkivakuutuksen, vai mitä?”

”Kuulostaa hyvältä!” Jonathan huudahti. ”Noiden unelmoijien on täytynyt olla hyvin onnellisia.” Hän kääntyi katsomaan tehdasta ja huomasi, ettei siellä vaikuttanut tapahtuvan paljon mitään. Haalistunut maali sai rakennuksen näyttämään väsähtäneeltä ja likaisista, rikkinäisistä ikkunoista ei paistanut valoa. Jalkakäytävällä lojui ympäriinsä rikkoutuneita lasinpalasia.

Mies viimeisteli öljyämisen, laittoi paneelin paikalleen ja kiristi ruuvit. Pyyhkäistyään viimeisen kerran rätillä kiillotetun laatikon päältä hän hyppäsi pois vaunusta ja meni tarkistamaan valjaita. Jonathan pomppasi alas ja kääntyi miehen puoleen toistaen: ”Sanoin, että heidän on täytynyt olla hyvin onnellisia – tarkoitan saadessaan kaiken rahan ja turvallisuuden. Ja kiitollisia myös. Antoivatko he sinulle mitalin tai juhla-aterian?”

”Ei mitään tuollaista”, tohtori Tanstaafl vastasi lyhyesti. ”Olin vähällä saada terva ja höyhenet -käsittelyn. He melkein tuhosivat herkän Unelmakoneeni viime yönä kivillä, tiilillä ja kaikella eteensä sattuneella, jolla he pystyivät heittämään. Katsos, heidän tehtaansa suljettiin eilen ja työntekijät syyttävät minua.”

”Miksi tehdas suljettiin?”

”Vaikutti siltä, että tehdas ei pystynyt ansaitsemaan tarpeeksi maksaakseen työntekijöiden palkankorotukset ja edut. Nyt ne joutuvat uudistamaan koneet ja yrittämään jotain muuta.”

”Mutta silloin,” Jonathan sanoi, ”se tarkoittaa, että unelmat eivät lopulta toteutuneetkaan. Jos tehdas suljettiin, kellekään ei makseta. Ja kukaan ei myöskään saa turvallisuutta. Kukaan ei saa mitään! Miksi, olet pelkkä huijari. Sanoit, että unelmakone…”

”Odotapas, poika! Unelmat toteutuivat. Tarkoitin”, mies painotti hitaasti, ”että ei ole mahdollista tietää kuka unelman saa, kun toivot jotain. Joka kerta kun vanha tehdas sulkeutuu täällä Corrumpon saarella tämä sama unelma toteutuu vesistön toisella puolella Nien saarella. Juuri vähän aikaa sitten uusi tehdas avautui siellä, ainoastaan viikon purjehdusmatkan päässä täältä. Paljon uusia työpaikkoja ja turvallisuutta siellä. Mitä minuun tulee, niin kerään koneellani rahat tapahtui mitä tahansa.”

Jonathan pohti tarkkaan Nie-saaren uutisia oivaltaen, että oli olemassa toinen saari, joka oli tätä saarta vauraampi. ”Missä tämä Nie-saari sijaitsee?” hän kysyi.

”Kaukana idässä horisontin takana. Nien ihmisillä on juuri tällainen tehdas. Kun tuotantokustannukset nousivat täällä, tehtaat siellä saivat paljon enemmän tilauksia. He ymmärtävät, että paras tapa saada kaikkea enemmän – palkkaa ja turvallisuutta – on saada enemmän asiakkaita. Corrumpon työläiset eivät voi vain vaatia enemmän asiakkailta. Ei ole olemassa ilmaisia lounaita, tiedäthän. Kaikella on hintansa.”

Tohtori Tanstaafl myhäili sitoessaan laitetta remmeillä. Hän maksoi Jonathanille avusta, kiipesi kuljettajan paikalla ja heilautti valjaita. Jonathan katsoi saamaansa rahaa ja huolestui yhtäkkiä sen olevan kohta arvotonta. Se oli samaa laillista rahaa, jota pariskunta oli näyttänyt hänelle virallisen rahan luomisen viraston edessä. ”Hei tohtori Tanstaafl, odota!”

”Niin?”

”Voisitko maksaa minulle jollain muulla rahalla? Tarkoitan, jollain joka ei menetä arvoaan?”

”Se on laillinen maksuväline, kaveri. Sinun täytyy hyväksyä se. Luuletko, että käyttäisin tätä tavaraa, jos minulla olisi valinnanvapaus? Kuluta se pian!”

Mies huusi hevoselleen ja häipyi.

---

|  |
| --- |
|  |
| *Yleensä mitä korkeampi on työttömyys, sitä suuremmat ovat vaatimukset  samoille valtion talouden interventioille, jotka  alunperinkin aiheuttivat työttömyyden.*  Alan Burris, A Liberty Primer |
|  |
| Tämä on aidosti vapaan yhteiskunnan lähtökohta. Se ei ole ainoastaan kaikkein käytännöllisin ja ihmisystävällisin perusta ihmisen toiminnalle – se on myös eettisin.  Ote Jonathan Gulliblen perusperiaatteista  Pääosa maailman köyhyydestä aiheutuu valtion laeista, ei tietämättömyydestä.  Mary Ruwart, Healing our World |

|  |
| --- |
| Ajatuksia keskustelulle         * Kenen unelma todella toteutui? * Miksi? * Mikä on palkkojen ja turvallisuuden lähde? * Kuinka se tuhoutui? * Ovat äskettäin teollistuneet maat (NIE) hyötyneet muiden maiden korkeista palkkavaatimuksista? * Mikä on vaihtoehto lailliselle maksuvälineelle? * Mitä tarkoitetaan sanonnalla: ”Ei ole olemassa ilmaista lounasta”?  Kommentit  Äänestäjien unelmoidessa suuremmasta vauraudesta ja turvallisuudesta heille on luonnollista yrittää löytää helpoin tapa unelmien toteuttamiselle. Työskentely vaatii aikaa ja vaivaa, joten äänestäjät pyrkivät usein löytämään helpompia tapoja saada vaurautta ja turvallisuutta. Laillinen vaihtoehto työnteolle on politiikka.  Poliitikot ovat valmiita miellyttämään äänestäjiä, koska tekemällä niin poliitikot ylläpitävät ja lisäävät omaa vaurauttaan, turvallisuuttaan ja valtaansa. Siten poliitikot toimivat yhteistyössä äänestäjien kanssa säätämällä lakeja, jotka pakottavat työnantajat maksamaan korkeammat kulut korkeammista palkoista ja eduista: sairasvakuutuksen, hautauskulut, koulutusmaksut, lomat ja niin edelleen. Nämä kulut lisäävät hintoja, jotka kuluttajat joutuvat maksamaan paikallisille työnantajille. Joten kuluttajat alkavat etsimään halvempia hintoja ja siten ostamaan halvempia tuotteita muiden maiden työnantajilta. Siksi pyrkimyksellä pakottaa korkeampia kustannuksia paikallisille työnantajille on tahaton seuraus lopettaa niiden toiminta tai ajaa ne ulkomaille.  Nämä lait rikkovat yksilön oikeutta ansaita elantonsa omilla valinnoillaan. Ja nämä lait kokonaisvaikutuksiltaan vahingoittavat tai tuhoavat kansakunnan talouselämän. Taustaa  Lännessä 1900-luvun lopulla tuotantoon määrätyistä laeista seurasi tuottajien siirtyminen NIE-saarille – äskettäin teollistuneille maille – kuten Singaporeen, Hong Kongiin, Taiwaniin ja Etelä-Koreaan. Kun pääkonttoriaan yhdessä maassa pitävä yritys rakentaa tehtaan toiseen maahan, yrityksen sanotaan investoivan ulkomaille. Toisinaan tätä prosessia kutsutaan globalisaatioksi. Monet globalisaatiota vastustavat ihmiset pitävät epäoikeudenmukaisena NIE-maiden hyväksikäyttönä maksaa halvempia palkkoja kuin heidän maassaan. Kuitenkaan NIE-maiden asukkaat eivät pidä itseään hyväksikäytettyinä. Heille se tarkoittaa suurta mahdollisuutta tulla vauraimmiksi.  ”Kaynsit” on piiloviittaus brittiläiseen taloustieteilijään John Maynard Keynesiin. Lisärahan painaminen mahdollistaa hänen ”kuluta enemmän, verota vähemmän vajeita” rahoituksen. Samuel Gompers oli Yhdysvaltain ammattiyhdistysliikkeen keskusjärjestön perustaja. Viitteitä  Tanstaafl – Ei ole ilmaisia lounaita (There Ain’t No Such Thing As A Free Lunch). Robert Heinlein romaani The Moon is a Harsh Mistress on tieteistarina libertaarista siirtomaakunnasta kuussa. Tarinan kaksi hahmoa menevät baariin, jossa he näkevät kyltin ”Ilmaisia drinkkejä”. Toinen kommentoi toiselle, ”Jos juomat eivät olisi ilmaisia, ruoka olisi puolet halvempaa! TANSTAAFL!” Leonard E. Readin osoittaa kiehtovan esimerkin esseessään [I, Pencil: My Family Tree](http://www.econlib.org/library/Essays/rdPncl1.html) kuinka vapaaehtoinen vaihdanta mahdollistaa miljoonille ihmisille toimia yhdessä pelkän lyijykynän valmistamiseksi.  Rigoberto Stewartin Limón Realista on mahdollista lukea kuinka taloudelliset unelmat ovat mahdollisia.  Ken Schoollandin artikkeli työlainsäädännöstä ja säädöksistä löytyy osoitteesta:  <http://jonathangullible.com/DreamMachine>. |

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kappale9) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kappale11)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kappale11/ -->
# Kappale 11: Vallan ostaminen

> Roteva, hilpeä nainen lähestyi nopeasti Jonathania, joka seisoi ihmettelemässä minne menisi seuraavaksi. Epäröimättä nainen tarttui Jonathanin oikeasta kädestä ja alkoi heiluttaa sitä tarmokkaasti. ”Kuinka voit? Eikö olekin hieno päivä?” nainen sanoi uskomattomalla nopeudella yhä pumpaten hänen kättään runsaalla otteellaan. ”Olen

Roteva, hilpeä nainen lähestyi nopeasti Jonathania, joka seisoi ihmettelemässä minne menisi seuraavaksi. Epäröimättä nainen tarttui Jonathanin oikeasta kädestä ja alkoi heiluttaa sitä tarmokkaasti. ”Kuinka voit? Eikö olekin hieno päivä?” nainen sanoi uskomattomalla nopeudella yhä pumpaten hänen kättään runsaalla otteellaan. ”Olen leidi Bess Tweed, sinun ystävällinen naapurustoedustajasi hallitsijoiden neuvostossa ja olisin erittäin kiitollinen lahjoituksestasi ja äänestäsi minun uudelleenvalitsemiseksi virkaan ja siinähän se onkin; tämä on kiireellinen asia hienossa yhteisössämme.”

”Todella?” Jonathan sanoi. Naisen puheen nopeus ja voima saivat Jonathanin perääntymään askeleen. Hän ei ollut koskaan tavannut henkilöä, joka pysty sanomaan niin monta sanaa yhdellä henkäyksellä.

”Kyllä”, leidi Tweed jatkoi hädin tuskin kuunnellen hänen vastaustaan, ”olen valmis maksamaan sinulle hyvin, kyllä vain, olen valmis maksamaan sinulle, et voi löytää parempaa tarjousta, eli miten olisi?”

”Maksaa minulle lahjoituksestani ja äänestäni?” Jonathan kysyi näyttäen hämmästyneeltä.

”En tietenkään voi antaa sinulle käteistä – se olisi laitonta, lahjontaa – tämä riittänee, tämä riittänee!” leidi Tweed sanoi viekkaasti silmää iskien ja kyynärpäällään häntä kylkeen tökkäämällä. Nainen jatkoi, ”Mutta voin tarjota sinulla jotain käteisen veroista ja monin verroin lahjoituksesi arvoista. Se on yhtä helppoa kuin puoluetuen nostaminen. Nyt muutama seteli käteeni ja voit odottaa myöhemmin herkkujen virtaa. Sen tulen tekemään eli miltä kuulostaisi?”

”Se olisi mukavaa”, vastasi Jonathan, joka huomasi, ettei nainen kuunnellut häntä lainkaan.

”Mikä on ammattisi? Voin järjestää tukea – lainoja tai lupia tai tukia tai veroetuja. Voin tuhota kilpailijasi säännöillä, asetuksilla, tarkastuksilla ja maksuilla. Kuten näet, maailmassa ei ole olemassa parempaa investointia kuin poliitikko hyvällä paikalla. Ehkä haluaisit uuden tien tai puiston naapuristoosi tai ehkä suuren rakennuksen tai…”

”Odota!” Jonathan huusi yrittäen pysäyttää sanojen virtaa. ”Kuinka voit antaa enemmän kuin annan sinulle? Oletko niin rikas ja antelias?”

”Minä rikas? Hyvät hyssykät, ei!” puuskahti leidi Tweed. ”En ole rikas. No, sitä en tietysti myönnä. Antelias? Niinkin voi sanoa, mutta en ole suunnitellut maksavani omista rahoistani. Katsos, olen vastuussa julkisista varoista. Ja voit olla varma, että voin olla hyvin antelias niistä rahoista, oikeille ihmisille…” Hän virnuili, iski silmää kahdesti ja hieraisi häntä jälleen kyljestä. ”Tämä riittänee, tämä riittänee!”

Edelleenkään Jonathan ei ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. ”Mutta jos ostat minun lahjoitukseni ja ääneni, eikö se ole tavallaan sama asia kuin lahjus?”

Leidi Tweed katsoi häntä juonikkaasti. ”Olen sinulle suorapuheinen, ystäväni.” Hän kietoi yhden käden hänen olkansa ympärille ja veti hänet vierelleen, epämiellyttävän lähelle. ”Se on lahjontaa. Mutta se on laillista silloin, kun poliitikko käyttää muiden ihmisten rahaa omansa sijasta. Vastaavasti sinulle on laitonta antaa minulle käteistä suosionosoituksiin, ellet kutsu sitä ’kampanjalahjoitukseksi’. Silloin kaikki on kunnossa. Voit ostaa sata kappaletta muistelmiani ja olla lukematta yhtäkään. Tuntuuko suoraan käteisen antaminen minulle epämukavalta? Pyydä vain ystävääsi, sukulaistasi tai liiketuttuasi tarjoamaan minulle tai sukulaiselleni pysyviä lainoja, osakeoptioita tai etuja – nyt tai myöhemmin. Hän piti tauon odottavasti. ”Ymmärrätkö nyt?”

Jonathan pyöritti päätään, ”En edelleenkään näe eroa. Tarkoitan, että ihmisten lahjominen ääniä ja suosionosoituksia varten on edelleen lahjontaa siitä huolimatta keitä he ovat tai kenen rahaa se on. Nimike ei muuta asiaa, jos teko on sama.”

Leidi Tweed hymyili peräänantamattomasti. ”Raskas ystäväni, sinun tulee olla joustavampi. Nimike on kaikki kaikessa.” Vapaalla kädellään hän tarttui hellästi Jonathanin leuasta ja käänsi hänen päätään sivulle. ”Mikä on nimesi? Tiedätkö, että sinulla on komea profiili? Pääsisit pitkälle, jos ryhtyisit ehdokkaaksi julkiseen virkaan. Jos olet joustava, olen varma, että löytäisi sinulle mukavan viran toimistossani vaalien jälkeen. Vai haluaisitko jotain muuta?”

Jonathan ravisteli päänsä vapaaksi ja onnistui kiemurtelemaan hänen kätensä alta. ”Mitä saat jakamalla veronmaksajien rahoja? Voitko pitää lahjoituksina sinulle annetut varat?”

”Voi, osan käytän omiin kuluihini ja minulle on luvattu omaisuuksia, jos päätän vetäytyä eläkkeelle, mutta pääosin ne ostavat minulle tunnettuutta tai uskottavuutta tai suosiota tai rakkautta tai ihailua tai paikan historiassa. Kaikki tämä ja enemmän jälkikasvulleni!” Leidi Tweed myhäili pehmeästi. ”Äänet ovat valtaa ja en nauti mistään enemmän kuin vaikutusvallasta kaikkien tämän saaren henkilöiden elämää, vapautta ja omaisuutta kohtaan. Voitko kuvitella kuinka monet ihmiset tulevat minun luokseni – *minun* – suurin ja pienin palveluksin? Jokainen vero ja säännös on minulle mahdollisuus myöntää erityisvapauksia. Jokainen ongelma, pieni tai suuri, tarjoaa minulle enemmän vaikutusvaltaa. Myönnän ilmaisia lounaita ja poikkeuksia kelle haluan. Maanviljelijät, takinvalmistajat, puutyöntekijät ja kaikki heidän palkkaamansa lobbaajat syövät kädestäni! Lapsesta lähtien olen *unelmoinut* tällaisesta painoarvosta. Myös sinä voit jakaa tämän kunnian!”

Jonathan yritti vapauttaa kätensä. Mutta leidi Tweed piti hänet tiukasti ankeriasmaisessa otteessaan. ”Toki”, Jonathan sanoi, ”sinä ja ystäväsi saatte paljon, mutta eikö muut ihmiset järkyty, kun käytät heidän rahojaan ostaaksesi ääniä, palveluksia ja valtaa?”

”Varmasti”, hän sanoi nostaen ylpeästi pulleaa tuplaleukaansa. ”Ja kuuntelen heidän huolenaiheitaan. Siten minusta on tullut uudistuksien kannattaja.” Lopulta vapauttaen Jonathanin käden leidi Tweed sysäsi suuren jalokivisen nyrkkinsä ilmaan. ”Vuosia olen laatinut uusia sääntöjä rahan poistamiseksi politiikasta. Olen aina sanonut vaalirahoituksen aiheuttavan valtavan mittakaavan kriisejä. Ja olen voittanut kiitettävän määrän ääniä lupauksillani uudistuksista.” Hän piti taukoa hymyilläkseen omahyväisesti ja jatkoi, ”Onnekseni tiedän aina tavan kiertää sääntöjä niin kauan kuin on olemassa arvokkaita palveluksia myytävänä”. Hän vinkkasi silmäänsä ja tuuppasi jälleen: ”Tiedäthän mitä tarkoitan, tiedäthän mitä tarkoitan?”

Leidi Tweed silmäili Jonathania kriittisesti tutkaillen hänen räsyistä olemustaan. ”Kukaan ei maksa sinulle senttiäkään palveluksista, koska tähän mennessä sinulla ei ole mitään palveluksia myytävänä. Etkö näe? Mutta viattomalla olemuksellasi – ja oikealla tuellani voisit päästä pitkälle. Hmm…uusi pari vaatteita, kohotetut kengät, tyylikäs kampaus ja sopiva morsian. Kyllä, voisin varmasti kolminkertaistaa ensikertalaisen äänisaaliin sinulle. Sitten kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden huolellisen ohjeistuksen jälkeen – mahdollisuudet ovat rajoittamattomat! Tule hallitsijoiden palatsiin ja katson, mitä voin tehdä asialle.” Leidi Tweed paikallisti työläisten ryhmän, joka oli surkeana kerääntynyt tuijottamaan tien toiselle puolelle suljettua tehdasta. Äkkiä nainen menetti kiinnostuksensa Jonathaniin ja marssi nopeasti pois etsien tuoretta saalista.

”Toisten ihmisten rahojen kuluttaminen kuulostaa ongelmilta”, Jonathan mumisi.

Korvat herkkinä kaikille vastalauseisille äänille leidi Tweed pysähtyi ja kääntyi pikaisesti ympäri, ”Sanoitko ’ongelmia’. Hah! Se on kuin ottaisi tikkarin lapselta. Mitä ihmiset eivät anna minulle velvollisuudentunnosta, lainaan heiltä. Katsos, olen jo poissa ja lämmöllä muistettu, kun heidän vielä syntymättömät lapsensa saavat laskun maksettavakseen. Mikä on nimesi, poika?”

”Uhh, Jonathan Gullible, rouva.”

Leidi Tweedin kasvot muuttuivat koviksi ja kylmiksi. ”Muistan sinut, Jonathan Gullible. Jos et ole puolellani, olet minua vastaan. Palkitsen ystäviä ja rankaisen vihollisia. Et voi seistä keskellä, ymmärrätkö? Siinä se nyt on, kiireellinen asia hienossa yhteisössämme. Tämä riittänee!” Silmänräpäyksessä hänen kasvonsa muuttuivat leveään säteilevään hymyyn. Sitten hän katosi katua pitkin.

---

|  |
| --- |
|  |
| *Ikuinen valppaus on vapauden hinta.*  Kaiverrettuna kansallis¬arkiston pääoven yläpuolelle Washington D.C:ssä |
|  |
| Riippumatta siitä kuinka viranomaiset valitaan he ovat vain ihmisiä ja heillä ei ole  laajempia oikeuksia tai vaateita kuin muilla ihmisillä.  Ote Jonathan Gulliblen perusperiaatteista  Vaalit ovat paikkoja, joissa seisot jonossa odottaaksesi mahdollisuutta päättää kuka kuluttaa rahasi.  Tuntematon  *☺* Ehdokas saapui kotiin kertomaan vaimolleen suurenmoiset uutiset: ”Kultaseni, minut on valittu.”  Vaimo on hyvillään.  ”Rehellisesti?” hän kysyy.  Mies naurahtaa nolona.  ”Miksi keskittyä moiseen asiaan?” |

|  |
| --- |
| Ajatuksia keskustelulle           * Mikä ero on laillisilla ja laittomilla lahjonnan muodoilla? * Voivatko poliitikot lahjoa laillisesti äänestäjiä ja päinvastoin? * Mitä ongelmia lahjontaan liittyy? * Kuinka neuvoston velkaa voidaan verrata ”lapselta tikkarin ottamiseen”? * Esimerkkejä? * Eettisiä näkökohtia?  Kommentit  Kun poliitikko pyytää sinua äänestämään häntä, hän pyytää sinua työllistämään hänet seuraavaksi neljäksi tai viideksi vuodeksi. Sen jälkeen kun olet työllistänyt hänet – äänestänyt häntä – maksat hänen palkkansa ja kulunsa. Se muodostuu lukuisista veroista, joita maksat. Se muodostuu tuloverostasi, arvonlisäverosta, jota maksat kaikesta ostamastasi autosta kolapurkkiin. Se koostuu lupamaksuista, leimaveroista ja muista piiloveroista.  Hänen palkkansa lisäksi maksat myös hänen etuoikeuksistaan ja eduistaan kuten terveydenhoitokuluista, vakuutuksista, majoituksesta, henkivartijoista, puhelinlaskuista, autoista ja matkakustannuksista. Minään hetkenä tuon ajanjakson aikana sinulla ei ole mahdollista päästä hänestä eroon, suoritti hän kuinka huonosti tahansa työnsä tai sivuuttaessaan lupauksensa sinulle.  Kun hän ei enää ole työllistettynä valtion viranomaisena, maksat edelleen pitääksesi hänet elintasossa, johon hän on tottunut. Maksat hänen suuren eläkkeensä, hänen henkilöstönsä, hänen erityisetuoikeudet, hänen matkakulunsa ja monia muita asioita, joihin sinulla itselläsi ei välttämättä ole varaa.  Kaikesta tästä voi saada sellaisen kuvan, että äänestämällä häntä palkkaat hänet suorittamaan työtehtävän. Hän on työntekijä ja sinä työnantaja. Ironia on siinä, että kun olet palkannut hänet, häntä pidetään sinua ylempiarvoisena. Korkeampi arvoasema tulee esiin hienovaraisilla tavoilla: sinua velvoitetaan pysähtymään, jotta hänen saattueensa pääsee kulkemaan ohi; sinun tulee puhutella häntä titteleillä kuten herra/rouva ministeri. Muistaako hän vaalien jälkeen sinusta mitään?  Päästyään asemaansa hänellä on valta korottaa palkkaansa ja etuoikeuksiaan ilman lupaasi ja sinun odotetaan maksavan ne. Ilman lupaasi tai hyväksyntääsi hän voi palkata lisää henkilöstöä, joiden palkat sinut pakotetaan maksamaan. Valtionhallinto kasvaa ja kasvaa, niiden kulut kasvavat ja kasvavat ja sinun verosi kasvavat ja kasvavat kaiken maksamiseksi.  Tiedostaen, että verojasi käytetään kaikkeen tähän, saatat miettiä olisiko parempi pitää rahasi, sen sijaan että maksaisit tällaista laajaa hallintoa. Mitä jos valtionhallintoa leikattaisiin? Romahtaisiko teollisuus todella ilman ”ohjausta” urheiluministeriltä, kulttuuriministeriltä, kauppa- ja teollisuusministeriltä, maatalousministeriltä ja niin edelleen?  On hyödytöntä kysyä poliitikolta, onko hän välttämätön yhteiskunnan elämälle. Hän vastaa varmasti tavalla, joka säilyttää hänen tuottoisan etuoikeutetun asemansa. Politiikassa on yksi pysyvä asia: valtavirran poliitikot tarjoavat aina ratkaisuja, jotka lisäävät vähentämisen sijaan heidän omaa valtaansa. Taustaa  Boss Tweed oli pääjehu New York Cityn Tammany Hall organisaatiossa sen kaikkein korruptoituneimpana ajanjaksona 1800-luvulla. Lehmänkaupat (äänien ja palveluksien ostaminen ja myyminen lakien säätämiseksi) ja siltarumpupolitiikka (omien hankkeiden läpisaattaminen julkisista varoista) ovat alhainen osa lainsäädäntöä. Siltarumpupolitiikka tarkoittaa valtion varojen käyttämistä lähipiirin hyväksi kotimaakunnassa. Se tarkoittaa ”kavereiden suosimista” ja sopimuksia sukulaisille. Suurelta yksilöiden joukolta veloitetaan pieniä kuluja ja hyödyt keskitetään pienen ryhmän eduksi.  Monet ihmiset ovat ehdottaneet vaalikampanjarahoituksen muuttamista lahjonnan hillitsemiseksi. Kuitenkin poliitikot ovat yleensä riittävän nokkelia kiertämään tällaiset uudistukset, koska juuri kyseiset poliitikot laativat lait.  Ihmiset ponnistelevat kovasti saavuttaakseen vapauden alistamisesta, mutta vaatii suurta valppautta estää kansakuntaa vajoamasta takaisin alistamiseen. Lyhyen ajan sisällä ihmiset saattavat kysyä ”Mikä tarkoitus olikaan kaikilla kamppailujen vuosilla?” Viitteitä  R.W. Grantin The Incredible Bread Machine keskustelee politiikan historiasta ja vallasta. Martin Grossin teos The Government Racket 2000.  Harry Brownen Why Government Doesn’t Work.  Eräs hyvä artikkeli kampanjarahoitus¬uudistuksesta ”Get Politics out of Money!” Robert W Tracinskilta löytyy osoitteesta: [http://www.aynrand.org/site/](http://www.aynrand.org/site/News2?page=NewsArticle&id=5217)  [News2?page=NewsArticle&id=5217](http://www.aynrand.org/site/News2?page=NewsArticle&id=5217).  Valtionhallintojen suhteelliset koot löytyvät osoitteesta: <http://www.freetheworld.com/release.html>. |

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kappale10) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kappale12)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kappale12/ -->
# Kappale 12: Menetetty mahdollisuus

> ”Hän on kaikkein tehokkain väkijoukon herättäjä.” Jonathan pyörähti ympäri nähdäkseen keski-ikäisen miehen loikoilevan oviaukossa kyynärpäähänsä nojaten. Hänen lyhyt lierihattu oli kallistettuna taaksepäin ja hänen tumma pukunsa näytti likaiselta, ja haisi vielä pahemmalta. Hänen housujensa paikat olivat alkaneet rispaantua. Hänen kasvoillaan

”Hän on kaikkein tehokkain väkijoukon herättäjä.”

Jonathan pyörähti ympäri nähdäkseen keski-ikäisen miehen loikoilevan oviaukossa kyynärpäähänsä nojaten. Hänen lyhyt lierihattu oli kallistettuna taaksepäin ja hänen tumma pukunsa näytti likaiselta, ja haisi vielä pahemmalta. Hänen housujensa paikat olivat alkaneet rispaantua. Hänen kasvoillaan kasvoi suolanharmaa sänki vihjaillen parin päivän ajamattomasta parrasta. Toinen käsi yhä kiinni pullossa, joka oli yhtä kuiva kuin luu, ja palveli häntä pääasiassa seinää vasten nojaamisen tukemisessa.

”Tweed on kaikista näkemistäni paras”, hän jatkoi uneliaasti, ”hän pystyy todella elävöittämään väkijoukon”.

Jonathan liikkui lähemmäksi kuuntelemaan, mutta ei ollut varma halusiko hän rohkaista tätä kulkuria. Tosin tämä herrasmieskulkuri ei tarvinnut rohkaisua kertoakseen uudelleen tarinansa, jonka hän todennäköisesti on toistanut tusinan kertaa itselleen. ”Hänen pontevan ja elinvoimaisen puheensa jälkeen väkijoukko oli suunnattoman vihainen.” Hän sanoi, päätään puistellen. ”Sitten lapsi, pikku-Ricco, heitti kiven ikkunaan. Lasin särkyessä ihmisjoukko hiljeni. Aluksi ei kuulunut pihaustakaan. He tiesivät, että oli väärin tuhota, mutta he olivat innoissaan.”

Kulkuri aisti, että tämä nuori mies todella kuunteli. Hän hikotteli ja jatkoi. ”Sitten Tweed, hän oli heidän kaikkien keskellä, sanoi Riccon tehneen yhteisöllä suuren palveluksen. Kertoi kaikkien olevan kiitollisuudenvelassa pojalle. Hän kertoi asioiden olevan kunnossa, koska jokainen, jolla oli noin monta ikkunaa, oli joka tapauksessa itsekäs. Hän jatkoi mainitsemalla, että nyt tehtaanomistaja joutuisi ostamaan uusia ikkunalaseja lasittajalta. Nyt jokainen joukosta oli hyvin valppaana – kerjäten vain tekosyytä heittää lisää kiviä. Tweed kertoi heille: ”Toki, antakaa mennä! Jokaisella…(hik)…kivellä ja rikotulla ikkunalla lasittaja saa uuden ikkunatilauksen, uuden työn työntekijälle ja uuden tilauksen työkaluille. Silloin jokaisella työntekijällä on enemmän kaynsejä kulutettavana lastensa kenkiin. Joten lisää työtä suutarille ja suutarilla on enemmän kulutettavanaan nahkaan ja ompeleeseen ja niin edelleen.”

Mies meni kaksinkerroin ja hengitti raastaen kuin sairas peto. Suoristuen jälleen hän veti syvään henkeä ja siirsi painoaan. Mices ilmaantui ja hieroi itseään hänen käteensä kerjäten miestä paijaamaan.

Kulkuri nauroi itsekseen, kissaa rapsuttaen. ”He nostivat Riccon olkapäilleen korkealle ilmaan. He hurrasivat ylpeää poikaa ja seurasivat hänen esimerkkiään heittämällä lisää kiviä. Aamuun mennessä koko korttelista ei löytynyt yhtään ehjää ikkunaa. He olisivat jatkaneet loppuosaan kaupunkia, mutta he halusivat säästellä voimiaan seuraavaan hulinointiin.” Mies hengitti raskaasti yrittäen saada henkeä.

Puhuessaan hän alkoi rentoutua hädin tuskin päättäen lausettaan ennen sammumistaan. Jokaisella harvalla sanalla hänen lopen uupunut päänsä vajosi ja nykäisi takaisin. Hän kampesi silmänsä auki vielä viimeisillä voimillaan ja houri hitaasti: ”He näkevät kulutuksen, mutta eivät huomaa näkymätöntä. Mitä muuta olisi voitu tehdä…(hik)…luomalla uusia asioita…sen sijaan, että korjataan kaikkia noita rikkinäisiä ikkunoita siitä, joka oli tehtaani?”

---

|  |
| --- |
|  |
| *Kun teet valinnan, vaihtoehtoiskustannus on seuraava paras vaihtoehto josta luovut. Tässä tapauksessa tuhoaminen pakottaa ihmiset uhraamaan ensimmäisen vaihtoehtonsa muihin vaihtoehtoihin.*  Ken Schoollandin selitys taloudelliselle termille ”vaihtoehtois-  kustannukset” |
|  |
| Voimankäytön aloittaminen elämän riistämiseksi on murha, vapauden riistämiseksi orjuuttamista ja omaisuuden riistämiseksi   varkaus. On yhdentekevää toteuttaako nämä   teot yksi henkilö toimien yksin tai monet muutamia vastaan tai jopa viranomaiset   hienoine hattuineen ja titteleinään.  Ote Jonathan Gulliblen perusperiaatteista |

|  |
| --- |
| Ajatuksia keskustelulle             * Kuka todella hyötyi Riccon teosta? * Hyötyykö yhteisö kokonaisuutena Riccon teosta? * Tekevätkö ihmiset joukossa tekoja, joita he eivät normaalisti tekisi? * Pystyykö auktoriteettihenkilö valtuuttamaan julmuuksiin, joita hän ei ole valmis itse tekemään? * Jos väkijoukko aloittaa väkivallan, onko jokainen joukon jäsen syyllinen? * Ovatko sodat hyödyllisiä taloudelle?  Kommentit  Crispianuksen päivän puheessaan Shakespearen Henry V kannustaa miehiään suorittamaan murhan lupauksilla tulevasta sankaruudesta. Samaa tekniikkaa käytetään yhä nykyään provosoimaan muutoin järjestäytynyttä yleisöä tuhoisaan tekoon ”sankarillisena.”  Mutta tuhoamiseen tai murhaan ryhtyminen ei anna meille vapautta. Vapaus saavutetaan henkilökohtaisella vastuulla, muiden kunnioituksella ja rohkeudella puhua näistä.  Tämä pitää paikkansa sekä pieniin että isoihin asioihin. Ikkunan rikkominen tarkoituksellisesti on varkauden muoto, tehtiin se yksin tai joukossa. Rikkoutunut ikkuna voi hyvinkin luoda lisää liiketoimintaa lasittajalle ja sillä voi olla kerrannaisvaikutuksia voittojen osalta.  Tämän huomaavat ovat oikeassa. Mutta tarkkaavaisemmat henkilöt näkevät myös menetetyn mahdollisuuden – paljon positiivisemman tuloksen siitä, ettei ikkunaa rikota. He näkevät, että rikkinäisen ikkunan omistaja joutuu maksamaan sen omista varoistaan. Sen minkä hän joutui kuluttamaan uuteen ikkunaan hän olisi voinut kuluttaa johonkin muuhun, joka olisi luonut paljon positiivisemman kerrannaisvaikutuksen. Se on positiivisempi, koska ikkunan omistajalla ei olisi ainoastaan alkuperäistä ikkunaa, vaan hänellä olisi myös toinen uusi esine. Ja kaikki tämän uuden esineen tuotantoketjuun kuuluvat hyötyisivät. Tällä positiivisella tavalla yhteisö ei olisi menettänyt mitään ja kaikkien tilanne olisi parempi.  Esimerkkinä vaihtoehtoiskustannuksesta (taloudellinen termi) monet ihmiset pitävät sotaa hyvänä taloudelle. Näin sanotaan ilman, että ajatellaan, mitä ihmiset olisivat voineet tuottaa ajallaan, energiallaan ja kyvyillään ilman sodan tuhoja. Taustaa  Tämä kappale on tarkoitettu Frédéric Bastiatin ja Henry Hazlittin ”Rikottu ikkuna” tarinoiden parodiaksi. Tarinassa poika rikkoo ikkunan. Sen jälkeen häntä ylistetään työpaikkojen luomisesta synnyttämällä kysyntää ikkunoiden korjaamiseksi. Mutta kukaan ei ajattele menetettyjä työpaikkoja, joita olisi voitu luoda tekemällä muita asioita ikkunan korjaamisen sijaan. Tämä on vastaus virheelliseen toteamukseen, että sota ”luo” työpaikkoja. Tämä vaikuttaa erityisen ajankohtaiselta nykyään, koska vielä löytyy ihmisiä, jotka kutsuvat sotaa terveelliseksi taloudelle. Viitteitä  Henry Hazlitt selittää syvemmin näitä näkökohtia helppolukuisessa kirjassaan [Economics in One Lesson](http://jim.com/econ/). Katso lisäviitteenä Future of Freedom säätiö: <http://www.fff.org>.  Frédéric Bastiatin Näkyvä ja näkymätön löytyy netistä: [http://http://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/). |

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kappale11) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kappale13)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kappale13/ -->
# Kappale 13: Mullin mallin

> Kadut muuttuivat hiljaisemmiksi Jonathanin tallustaessa pitkin taas yhtä harmaiden talojen rivistöä. Hän huomasi ryhmän huonosti pukeutuneita ihmisiä kerääntyneenä kolmen korkean taloon eteen, jotka oli nimetty KORTTELI A:ksi, KORTTELI B:ksi ja KORTTELI C:ksi. KORTTELI A oli tyhjä ja kauhistuttavassa kunnossa –

Kadut muuttuivat hiljaisemmiksi Jonathanin tallustaessa pitkin taas yhtä harmaiden talojen rivistöä. Hän huomasi ryhmän huonosti pukeutuneita ihmisiä kerääntyneenä kolmen korkean taloon eteen, jotka oli nimetty KORTTELI A:ksi, KORTTELI B:ksi ja KORTTELI C:ksi. KORTTELI A oli tyhjä ja kauhistuttavassa kunnossa – tiilet murentuneina, ikkunat rikki ja jäljelle jääneet lasit pinttyneinä liasta. Naapurissa, KORTTELI B:ssä, ihmiset keskustelivat sisäänkäynnin portailla. Jonathan kuuli kovaa ääntä sisältä ja eloisaa toimintaa kaikista kolmesta kerroksesta. Pyykkiä roikkui siivottomasti kepeistä, jotka töröttivät jokaisesta mahdollisesta ikkunasta ja parvekkeelta. Se pursusi liitoksistaan vuokralaisia.

Kadun toisella puolella seisoi KORTTELI C, moitteettomasti ylläpidettynä ja samoin kuin KORTTELI A, tyhjänä ihmisistä. Sen jynssätyt ikkunat kiiltelivät auringonvalossa, rapatut seinät tasaisina ja puhtaina.

Tarkastellessaan kolmea rakennusta Jonathan tunsi kevyen kopautuksen olallaan. Käännyttyään hän huomasi nuoren tytön pitkine ruskeine hiuksineen. Hänen vaalean harmaat vaatteensa sopivat hänelle huonosti ja ensisilmäyksellä hän ei näyttänyt erityisen sievältä, mutta Jonathanista hän näytti valppaalta ja ystävälliseltä.

”Tiedätkö yhtään asuntoa vapaana vuokrattavaksi?” hän kysyi pehmeällä miellyttävällä äänellä.

”Olen pahoillani”, Jonathan vastasi. ”En ole täältäpäin. Mutta miksi et tarkistaisi noita kahta tyhjää rakennusta.”

”Siitä ei ole hyötyä”, hän vastasi pehmeästi.

”Mutta”, Jonathan sanoi, ”ne näyttävät minusta tyhjiltä”.

”Ne ovat. Perheeni asui aikaisemmin tuolla KORTTELI A:ssa ennen vuokrasäännöstelyä.”

”Mitä on vuokrasäännöstely?” Jonathan kysyi.

”Se on laki, joka estää vuokranantajia nostamasta vuokria.”

”Miksi?” Jonathan kyseli.

”Voi, se on tyhmä tarina”, tyttö vastasi.” Kun Unelmakone tuli naapurustoomme, isäni ja muut vuokralaiset valittivat vuokranantajien korottamista vuokrista. Toki kulut olivat nousussa ja enemmän ihmisiä vuokrasi, mutta isäni mukaan se ei ollut mikään syy meille maksaa lisää. Joten vuokralaiset tai – entiset vuokralaiset, pitäisi sanoa – vaativat, että hallitsijoiden neuvosto kieltää vuokrien korottamisen. Neuvosto teki juuri niin ja palkkasi joukon urkkivia virkailijoita, tutkijoita, tuomareita ja vartioita toimeenpanemaan uusia sääntöjä.”

”Olivatko vuokralaiset tyytyväisiä?”

”Kyllä, aluksi. Isäni tunsi itsensä turvatuksi asuntomme hinnan osalta. Mutta sitten vuokranantajat lopettivat uusien asuntojen rakentamisen ja vanhojen korjaamisen.”

”Mitä tapahtui?”

”Kustannukset jatkoivat nousemistaan – korjausmiehet, vartijat, isännöitsijät, sähköt ja vesi, verot ja vastaavat – mutta vuokranantajat eivät voineet nostaa vuokria niiden maksamiseksi. Joten he päättelivät: ”Miksi rakentaa ja korjata pelkästään rahojen menettämiseksi?”

”Verot nousivat myös?” kysyi Jonathan.

”Toki, vuokrasäännöstelyn valvonnan maksamiseksi. Budjettien ja henkilöstön täytyi kasvaa”, tyttö sanoi. ”Neuvosto hyväksyi vuokrasäännöstelyn, muttei verojen säännöstelyä. Sitten kun korjaukset ja ylläpito loppuivat, kaikki alkoivat vihata vuokranantajia.”

”Heitä ei vihattukaan aina?”

”Ei, ennen vuokrasäännöstelyä meillä oli paljon asuntoja, joista valita. Vuokranantajien täytyi olla kilttejä saadakseen meidät muuttamaan ja jäämään. Useimmat vuokranantajat olivat ystävällisiä ja tekivät asiat miellyttäviksi. Jos sattui olemaan joku ilkeä vuokranantaja, niin sana kiersi nopeasti ja ihmiset välttelivät heitä kuin rottia, joita he olivat. Mukavat vuokranantajat vetivät puoleensa vakituisia vuokralaisia, kun taas töykeät kärsivät tyhjistä tiloista.”

”Mikä tapahtui?”

”Vuokrasäännöstelyn jälkeen kaikki muuttuivat töykeiksi”, hän sanoi epätoivoisella ilmeellä. ”Pahimmat menestyivät parhaiten.” Hän istuutui kadun reunaan ja raaputti Micesiä korvien takaa. Mices kääntyi ympäri ja alkoi kehrätä.

Tietoisena Jonathan tuijotuksesta hän jatkoi itsevarmasti, ”Kustannukset nousivat, vuokrat eivät. Jopa mukavimpien vuokranantajien täytyi leikata korjauksista. Kun rakennuksista tuli epämukavia tai vaarallisia, vuokralaiset suuttuivat ja valittivat tarkastajille. Tarkastajat mätkäyttivät sakot vuokranantajille. Luonnollisesti jotkut vuokranantajat lahjoivat tarkastajat katsomaan läpi sormiensa. Lopulta KORTTELI A:n omistajalla, säädyllisellä miehellä, ei ollut enää varaa tappioihin tai lahjuksiin, joten hän vain luovutti ja lähti.”

”Hylkäsi oman rakennuksensa?” Jonathan sopersi.

”Kyllä. Sitä tapahtuu paljon”, tyttö huokasi. ”Kuvittele käveleväsi pois jostain, jonka rakentaminen on kestänyt koko eliniän? No, yhä vähemmän asuntoja oli saatavilla, mutta vuokralaisten määrä jatkoi kasvamistaan. Ihmiset joutuivat ahtautumaan jäljelle jääneisiin. Enää edes ilkeillä vuokranantajilla, kuten KORTTELI B:n omistajalla, ei ollut koskaan tyhjiä asuntoja. Huhupuheen mukaan hän ottaa maksuja pöydän alta pelkästään siirtääkseen hakijan korkeammalle odotuslistalla. Ne, joilla on riittävästi käteistä, pärjäävät hyvin. Häijy omistaja tienaa tuhottomasti.”

”Entäpä KORTTELI B?” sanoi Jonathan pyrkien olemaan avulias. ”Voiko sinne päästä?”

”Odotuslista on kamala. ”Kun Dame Whitmore kuoli, sinun olisi pitänyt nähdä se nujakka talon edessä – jokainen raapi ja huusi toisilleen paikastaan jonossa. Leidi Tweedin poika lopulta sai asunnon – vaikka kukaan ei muista sinä päivänä nähneensä häntä jonossa. Perheeni yritti kerran jakaa asunnon KORTTELI B:ssä, mutta rakennusmääräykset kieltävät jakamisen.”

”Mitä ovat rakennusmääräykset?” kysyi Jonathan.

Tyttö kurtisti kulmiaan. ”Se alkoi turvallisuusmääräyksinä. Mutta neuvosto käyttää sitä nykyään elämäntavan määrittämiseen. Tiedäthän, oikea määrä lavuaareja, liesiä ja vessoja, oikea määrä ja oikeanlaisia ihmisiä; riittävä määrä tilaa.” Häivähdyksellä sarkasmia tyttö lisäsi, ”Joten päädyimme kadulle, jossa mikään ei ole määräysten mukaista – ei lavuaareja, liesiä tai vessoja, ei yksityisyyttä ja liian paljon tilaa.”

Jonathan masentui ajatellessaan tytön ahdinkoa. Sitten hän muisti kolmannen rakennuksen – upouuden ja tyhjän. Se oli ilmeinen ratkaisu tytön ongelmiin. ”Miksi et muuta KORTTELI C:hen, tuolla tien toisella puolella?”

Hän nauroi katkerasti. ”Se olisi kaavasäädösten vastaista.”

”Kaavasäädösten?” hän toisti. Jalkakäytävällä istuen Jonathan pyöritti päätään, epäuskoisena.

”Ne ovat sääntöjä sijainnista. Kaavoitus toimii niin”, hän sanoi poimien kepin ja piirtäen pienen kartan maahan. Ihmisten sallitaan nukkua yönsä viivan toisella puolella, mutta heidän tulee työskennellä päivät toisella puolella. KORTTELI B on viivan nukkumispuolella ja KORTTELI C on työpuolella. Yleensä työrakennukset sijaitsevat kaupungin toisella puolella nukkumisrakennuksista, jotta kaikkien täytyy joka aamu ja ilta matkustaa paljon. Pitkien välimatkojen sanotaan olevan hyväksi kuntoilulle ja vaunujen myynnille.”

Jonathan tuijotti hämmästyksestä. Tupaten täysi asuinrakennus keskellä kahta tyhjää rakennusta ja katu täynnä kodittomia ihmisiä. Myötätuntoisesti hän kysyi: ”Mitä aiotte tehdä?”

”Otamme päivä kerrallaan. Isä haluaa minun menevän hänen kanssaan ”Peukut pystyssä” -gaalaan, jonka leidi Tweed järjestää huomenna kodittomille. Hän on luvannut piristää meitä peleillä ja ilmaisella lounaalla.”

”Kuinka anteliasta”, Jonathan huomautti kuivasti, muistaen keskustelunsa Leidi Tweedin kanssa. ”Ehkä hän antaa teidän asua asunnossaan, kunnes löydätte oman.”

”Itse asiassa isällä oli kerran otsaa kysyä häneltä, erityisesti koska Tweed johti vuokrasäännöstelyn läpiviemistä neuvostossa. Leidi Tweed julisti, ”Mutta se olisi hyväntekeväisyyttä! Hyväntekeväisyys on alentavaa!” Hän selitti isälle, että on paljon kunniallisempaa vaatia meille asuntoa veronmaksajilta. Hän käski isää olemaan kärsivällinen ja hän tekisi järjestelyjä neuvostossa.”

Nuori nainen hymyili Jonathanille ja kysyi, ”Minua muuten kutsutaan Alisaksi. Haluatko tulla mukaan Tweedin ilmaiselle lounaalle huomenna iltapäivällä?”

Jonathan punastui. Ehkäpä hän oppisi nauttimaan tästä saaresta. ”Toki, tulen mielelläni. Olen muuten Jonathan.”

Alisa hyppäsi ylös, hymyillen. ”Jonathan, sitten tapaamme täällä huomenna – samaan aikaan. Tuo myös kissasi.”

---

|  |
| --- |
|  |
| *Paikallishallinnot nostavat asumishintoja   lukuisilla kaavoituslaeilla, rakennus-  määräyksillä ja säädöksillä, jotka pääasiallisesti auttavat vähentämään asumisen saatavuutta.*  Ken Schoolland |
|  |
| Kaupungeissa, joissa oli vuokrasäännöstely, oli keskimäärin kaksi ja puoli kertaa enemmän kodittomia kuin kaupungeissa ilman sitä.  Jeans Aage Bjoerkeoe, tanskalainen sosiaalityöntekijä, ote Healing the World,   Mary Ruwart |

|  |
| --- |
| Ajatuksia keskustelulle               * Kuinka vuokrasäännöstely, rakennusmääräykset ja kaavoitus vaikuttavat eri ihmisryhmiin? * Kuinka markkinoiden toiminta rankaisee tai palkitsee liiketoimintamalleja, jotka ovat hyviä tai huonoja? * Kuinka vuokrasäännöstely muuttaa näitä? * Esimerkkejä? * Eettisiä näkökohtia?  Kommentit  Jopa ”vapaassa” yhteiskunnassa on laitonta rakentaa omaa kotia, omin käsin ja omalle maalle pyytämättä ensin lupaa viranomaisilta. Jätä säädökset huomiotta ja saat sakot ja kotisi voidaan tuhota. Jokaisen säädetyn säännöksen noudattaminen lisää rakennuskustannuksia. Rakennusmääräykset estävät innovaatioita. Tämä rajoittaa vaihtoehtoja, jotka voivat aikaansaada uusia rakentamiseen liittyviä toimialoja ja työllisyysmahdollisuuksia. Viranomaisten asettaessa vähimmäisvaatimuksia ne usein heijastelevat heidän omaa vaativaa makuansa. Alhaisen toimeentulon ryhmät eivät usein vaadi, ja heillä ei ole varaa, näihin korkeisiin vaatimuksiin. Sen vuoksi heitä estetään nauttimasta oman kodin rakentamisen ja omistamisen ylpeydestä. Toisinaan vanhentuneita ajatuksia lukitaan näihin lakeihin ja arvokkaita uusia ajatuksia tuhotaan. Jos valtio todella haluaisi sallia kansalaisilleen edullisen asumisen, se poistaisi monia osa-tekijöitä, jotka ovat suoranaisesti vastuussa asumispulasta. Näihin tekijöihin kuuluvat vuokrasäännöstely, säännöt ja määräykset, siirtomaksut, verot kiinteistöistä ja korjauksista ja korkeat kustannukset kilpailukyvyttömistä  kunnallispalveluista.  Viranomaiset pitävät usein sääntöjä, olivat ne loogisia tai eivät, tärkeämpänä kuin henkilökohtaisia tuloksia ja aloitteellisuutta. Sääntöjen valvominen ylläpitää virkamiesten virallista valtaa ja asemaa suhteessa yksilöllisiin kansalaisiin.  Asianmukaista huolta turvallisuudesta voidaan paljon sopivammin toteuttaa tiukalla henkilökohtaisella vastuulla ja tuottamusvelvoitteella. Taustaa  Ken: Viittauksella Dame Whitmoreen ei ole kellekään muulle merkitystä kuin minulle. Hän oli arvostettu vanhempi opettaja ensimmäisessä opettamassani yliopistossa. Kun hän kuoli, joidenkin opettajien kesken syntyi kiistaa kuka saisi hänen asuntonsa. Se oli pieni koulu Alaskassa. Alisa Rosenbaum oli venäläissyntyisen amerikkalaisen filosofin alkuperäinen nimi, kuka myöhemmin tuli tunnetuksi nimellä Ayn Rand ja kirjoitti romaanin Atlas Shrugged. Viitteitä  Erinomainen viiteteos vuokrasäännöstelystä on Excluded Americans: Homelessness and Housing Policies William Tuckerilta. Mary Ruwartin Healing Our World käsittelee vuokrasäännöstelyä, kaavoitusrajoituksia ja rakennusmääräyksiä, samoin myös Alan Burris teoksessaan A Liberty Primer.  Kirjassaan [Economics in One Lesson](http://jim.com/econ/) Henry Hazlitt käsittelee virheellistä kuvaa valtion asunnoista.  Artikkeleja vuokrasäännöstelystä:  <http://www.jonathangullible.com/RentControl>. |

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kappale12) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kappale14)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kappale14/ -->
# Kappale 14: Rikollisuus nousussa

> Onnellisena uuden ystävän löytämisestä Jonathan vaelsi pois häkeltyneenä. Pian hän tajusi, että hänen on parempi keskittyä tarkemmin ympäristöönsä tai hän ei löytäisi takaisin seuraavana päivänä. Hän sattui tapaamaan poliisin, joka ei ollut paljoakaan häntä vanhempi ja istui penkillä lukemassa sanomalehteä.

Onnellisena uuden ystävän löytämisestä Jonathan vaelsi pois häkeltyneenä. Pian hän tajusi, että hänen on parempi keskittyä tarkemmin ympäristöönsä tai hän ei löytäisi takaisin seuraavana päivänä.

Hän sattui tapaamaan poliisin, joka ei ollut paljoakaan häntä vanhempi ja istui penkillä lukemassa sanomalehteä. Jonathan jäykistyi tumman univormun ja kiiltävän aseen näkemisestä. Mutta nuorekas, avoin ilme poliisin kasvoilla sai Jonathanin rentoutumaan. Poliisi oli keskittyneenä täysin sanomalehteensä ja Jonathan vilkaisi otsikoita: ”HALLITSIJAT HYVÄKSYVÄT KUOLEMANRANGAISTUKSEN LAITTOMILLE PARTUREILLE!”

”Kuolemanrangaistus partureille?” huudahti Jonathan yllätyksestä.

Poliisi katsoi ylös Jonathania.

”Anteeksi”, sanoi Jonathan. ”En tarkoittanut häiritä sinua, mutta en voinut välttyä näkemästä otsikkoa. Onko tuo rangaistus painovirhe?”

”Katsotaan”, poliisi luki ääneen, ”’Hallitsijoiden neuvosto on juuri valtuuttanut kuolemanrangaistuksen jokaiselle, joka löydetään leikkaamasta hiuksia ilman lupaa.’ Hmm, ei vaikuta painovirheeltä. Mikä siinä on niin tavatonta?”

”Eikö se ole aika kova rangaistus noin pienestä rikkeestä?” kysyi Jonathan varovaisesti.

”Tuskin”, vastasi poliisi. ”Kuolemanrangaistus on perimmäinen uhka kaikkien lakien taustalla – oli rikkomus kuinka pieni tahansa.”

Jonathanin silmät laajenivat. ”Ette varmaan asettaisi ketään kuolemaan hiusten leikkuusta ilman lupaa?”

”Totta kai laittaisimme”, vastasi poliisimies, taputtaen painotuksena asettaan. ”Vaikka harvoin niin käy.”

”Miksi?”

”No, jokainen rikos kasvaa vakavuudessaan. Se tarkoittaa, että rangaistukset kasvavat sitä mukaan kun niitä vastustetaan. Esimerkiksi, jos joku haluaisi leikata hiuksia ilman lupaa, määrättäisiin sakko. Jos hän kieltäytyisi maksamasta sakkoa tai jatkaisi hiusten leikkuutta, silloin laiton parturi pidätetään ja laitetaan telkien taakse. Ja”, mies sanoi vakavalla äänensävyllä, ”pidätyksen vastustaminen altistaa rikollisen vakaville rangaistuksille.” Hänen kasvonsa synkistyvät paheksunnasta. ”Lainsuojaton voidaan jopa ampua. Mitä suurempaa on vastarinta, sitä suurempaa voimaa häntä vastaan käytetään.”

Tällainen julmuus laittoi Jonathanin mielen matalaksi. ”Joten jokaisen lain perimmäinen uhka on kuolema. Viranomaiset jättäisivät kuolemanrangaistuksen varmasti vain kaikkein julmimmille, rikollisille teoille – väkivaltaisille, kuten murhalle ja raiskaukselle?”

”Ei”, poliisi vastasi. ”Laki säätelee koko yksityisen ja liike-elämän kirjoa. Sadat ammatilliset killat suojaavat jäseniään tällaisilla luvilla. Puutyöntekijät, puusepät, tohtorit, putkimiehet, kirjanpitäjät, muurarit ja lakimiehet – ja lista jatkuu, he kaikki vihaavat tungettelijoita.”

”Kuinka luvat suojelevat heitä?” Jonathan kysyi.

”Lupien määrää on rajoitettu niille harvoille, jotka läpäisevät ammattikunnan jäsenyyden rituaalit. Tämä poistaa epäreilun kilpailun tunkeilijoilta eriskummallisine uusine ideoineen, liiallisine yli-innokkuuksineen, työtahdin rikkovine tehokkuuksineen tai kuolettavine hintoineen. Tällainen häikäilemätön kilpailun vastainen kilpailu uhkaa meidän kaikkein arvostetuimpien ammattiemme perinteitä.”

Jonathan ei edelleenkään ymmärtänyt. ”Suojelevatko luvat asiakkaita?”

”Kyllä. Niin tässä sanotaan.” Poliisi kääntyi takaisin sanomalehden puoleen ja luki, ”Luvat myöntävät ammattikunnille monopolit, jotta he voivat suojella kuluttajaa epäviisailta päätöksiltä ja liian monilta valinnoilta.” Taputtaen rintaansa ylpeästi poliisimies lisäsi, ”Ja minä toimeenpanen monopolit”.

”Monopolit ovat hyviä?” kysyi Jonathan.

Poliisimies rypisti otsaansa, sanomalehteään laskien. ”En todellakaan tiedä. Noudatan vain käskyjä. Toisinaan toimeenpanen monopoleja ja toisinaan minun käsketään rikkomaan monopoleja.”

”Mikä siis on oikein?”

Poliisi kohautti olkapäitään. ”Se ei ole minun asiani. Hallitsijoiden neuvosto päättää ja kertoo minulle mihin suuntaan osoitan asettani.”

Huomattuaan Jonathanin pelästyneen poliisi yritti rauhoitella häntä. ”Älä huolehdi. Harvoin me toteutamme kuolemanrangaistusta. Vain harva rohkenee vastustaa, koska me olemme pedantteja opettamaan uskollisuutta neuvostolle. Se mainitaan jopa niin harvoin, että pomoni, päällikkö Sturt, kutsuu sitä ’näkymättömäksi aseeksi’.”

”Oletko koskaan käyttänyt omaasi?” Jonathan kysyi silmäillen pistoolia hermostuneesti.

”Lainrikkojaa vastaan?” kysyi poliisi. Harjoitellulla liikkeellä hän veti sujuvasti aseensa nahkakotelosta ja kopautti kylmää teräspiipun kärkeä. ”Ainoastaan kerran.” Hän avasi makasiinin, katsoi piipunvartta pitkin, napautti sen kiinni ja ihaili asetta. ”Tämä on eräs parhaista teknologioista tällä saarella. Neuvosto ei säästele vaivoissa antaakseen meille hienoimmat työkalut ylvästä tehtäväämme varten. Kyllä, tämä on ase ja olen vannonut suojelevani kaikkien saarella olevien elämää, vapautta ja omaisuutta.”

”Milloin käytit sitä?” Jonathan kysyi.

”Omituista, että kysyt”, hän sanoi yllättäen vaisusti. ”Kokonainen vuosi palveluksessa ja minun ei ole tarvinnut käyttää tätä kuin vasta tänä aamuna. Joku vanha nainen sekosi ja alkoi uhata purkumiehistöä kepillä. Puhui jotain ’oman’ talonsa takaisin ottamisesta. Hah! Mikä itsekäs huomio.”

Jonathanin sydän jätti lyönnin väliin. Hän muisti tyylikkään valkoisen talon ja arvokkaan naisen, joka väitti omistajuutta. Poliisi jatkoi, ”Yritin saada hänet lopettamaan. Paperit olivat kaikki järjestyksessä – talo oli määrätty purettavaksi leidi Tweedin Kansan puiston tieltä.”

Jonathan pystyi hädin tuskin puhumaan. ”Mitä tapahtui?”

”Yritin puhua hänelle järkeä. Kertoa hänelle, että hän todennäköisesti pääsisi kevyellä tuomiolla, jos hän antautuisi rauhanomaisesti. Mutta sitten hän uhkaili minua, kehotti minua poistumaan tontiltaan! No, se oli selvä tapaus pidätyksen vastustamisesta. Kuvittele tuon naisen röyhkeyttä!”

”Kyllä”, Jonathan huokasi. ”Mikä rohkeus.”

Keskusteli vaimeni. Poliisi luki hiljaisuudessa ja Jonathan seisoi vaiti, kiveä jalallaan tuuppien. Kerättyään rohkeutensa hän kysyi, ”Pystyykö kuka tahansa ostamaan samanlaisen aseen kuin sinulla?”

Kääntäessään sanomalehden sivua poliisimies vastasi, ”Turha luulo. Joku saattaisi loukkaantua.”

---

|  |
| --- |
|  |
| *Sinulla on oikeus suojella omaa elämääsi, vapauttasi ja oikeutetusti hankittua omaisuuttasi muiden voimallisilta hyökkäyksiltä.*  Ote Jonathan Gulliblen perusperiaatteista |
|  |
| Kaikkein typerin virhe, jonka voisimme tehdä, olisi sallia alamaiskansoille kantaa aseita. Historia on osoittanut, että kaikki valloittajat, jotka ovat sallineet alamaisilleen kantaa aseita ovat valmistelleet omaa tuhoaan tekemällä niin.  Adolf Hitler  Heillä on aserajoitukset Kuubassa. Heillä on yleinen terveydenhoito Kuubassa. Miksi siis kuubalaiset haluavat tulla tänne?  Paul Harvey,  Syndikoitu  radio-  kommentaattori,  Yhdysvallat  *☺* Sallikaa minun ehdottaa koetta… Vuoden ajan olkaa ostamatta mitään Microsoftin tuotteita.  …  Samaan aikaan, älkää lähettäkö valtiolla lainkaa rahaa. Toisin   sanoen älkää maksako   verojanne. Sen jälkeen odottakaa. Tarkkailkaa kuka tulee peräänne vaatimaan rahojanne, kuinka ja millä aseilla.  Richard M. Salsman  *☺* Alkuperäinen osoita ja klikkaa käyttöliittymä oli Smith & Wesson.  Tuntematon |

|  |
| --- |
| Ajatuksia keskustelulle                 * Mitä tarkoitetaan ”lisääntyvällä rikollisuudella”? * Mitä voi tapahtua pidätystä vastustavalle? * Kumpi on poliisille tärkeämpää, valtion omaisuus vai yksityisomaisuus? * Tulisiko yksilöiltä vaatia lupaa elantonsa ansaitsemiseksi? * Kuinka ammattikuntien lupalait vaikuttavat erilailla eri ihmisryhmiin? * Johtaako lupien toimeenpaneminen korruptioon? * Luoko vai hävittääkö laki monopoleja? * Miksi? * Esimerkkejä? * Kenen tulisi päättää omistatko aseen? * Eettisiä näkökohtia?  Kommentit  Menestyneisiin yrityksiin viitataan toisinaan ”monopoleina”, kun ne saavuttavat erittäin suuren markkinaosuuden. Jos ne saavuttavat tämä markkinaosuuden vapaaehtoisella toiminnalla, silloin ne ovat ansainneet sen palvelemalla asiakkaita paremmilla innovaatioilla, paremmilla hinnoilla ja paremmalla palvelulla kuin niiden kilpailijat. Huolimatta niiden markkinoiden hallinnastaan ne tuntevat aina painetta suoriutua hyvin tai muutoin ne kadottavat asiakkaat kilpaileville yrityksille. Valitettavasti monet yritykset, ammattilaiset ja liittojen organisaatiot eivät nojaudu vapaaehtoiseen toimintaan. Sen sijaan ne nojaavat valtion voimankäyttöön saadakseen suosionosoituksia ja poistaakseen muiden vapauden valita markkinoilla. Valintojamme rajoitetaan valtion määräyksillä ja luvilla. Luvat pitävät kilpailun poissa luomalla suljetun jäsenyyden ammattikunnille, ammattijärjestöille ja ay-liikkeille, jotka vihaavat kilpailua. Ne suojelevat jäseniään ja rajoittavat toiminnan harvoille. Monopoleille tai ammattikunnille myönnetyt luvat estävät kilpailua. Tämä nostaa välittömästi niiden veloittamia hintoja, pakottaa yhdenmukaisuuteen ja estää palveluntarjoajia sopeutumasta muuttuviin olosuhteisiin. Tällä tavoin valtiot estävät kuluttajilta mahdollisuuden ja vastuun kokeilla uusia, muinaisia tai vieraita ideoita. Se estää kauppaa ja ammattikuntia tarjoamasta asiakkailleen vaihtoehtoja palveluissa ja kilpailun kautta halvempaa ja innovatiivisempaa tarjontaa.  Kun kuluttajilla ei ole varaa korkeisiin hintoihin, he joutuvat usein tulemaan toimeen ilman mitään palvelua ja siten menettävät täysin valinnanmahdollisuudet.  Taksiluvat suojelevat vallitsevia taksiyrittäjiä ja estävät uusia yrityksiä tulemasta markkinoille. Uutta taksiliiketoimintaa ei ole mahdollista perustaa – edes yhdellä taksilla – ilman taksiluvan hankkimista. Siitä tulee niin valtavan kallista, että se rajaa pois pienet yrittäjät ja tulee alttiiksi korruptiolle.  Ammattikunnan jäseniltä, jotka eivät sopeudu, kielletään jäsenyys. Tällä tavoin sopeutumattomilta riistetään oikeus elantoon valitsemallaan tavalla, jopa silloin kun ihmiset haluaisivat heidän palveluitaan. Joidenkin mukaan tämä suojelee kuluttajia. Kuitenkin riistämällä kuluttajilta valinnanmahdollisuudet, se osoittaa epäluottamusta kuluttajien kykyyn arvioida hyötyjä avoimessa kilpailussa.  Ei ole takuita, että päätöksentekijät ovat viisaampia kuin me. Tarvitsemmeko valtiota poistamaan valinnat elämästämme? Taustaa  Ken: ”Poliisi” Stuart K. Hayashi, eräs entisistä oppilaistani ja hyvä ystäväni, tarjosi seikkaperäistä toimituksellista apua ja monia kommentteja kolmanteen painokseen sekä tähän kommentoituun versioon. Vaikkakaan hän ei ole suunnitellut patentoivansa sitä, Stuart keksi termin ”näkymätön ase”. Tämä viittaa fyysisellä voimankäytöllä uhkaamiseen käytettäväksi niitä vastaan, jotka kieltäytyvät noudattamasta jokaista valtion voimaan saattamaa lakia. Koska ihmiset harvoin vastustavat lakia loppuun saakka, hyvin harvat ihmiset käsittävät, että lopullinen rangaistus jokaisesta toimeenpannusta laista on vankeus tai kuolema. Siksi lain takana olevan ”ase” on ”näkymätön”. Viitteitä  Teoksessa Healing Our World Mary Ruwartin  * käsittelee lupalainsäädännön vaikusta markkinapaikan ekosysteemille; * ja osiossa ”Leaving the Poor Defenceless” (Kappale 16, Väkivallan valvonta) hänellä on oivaltavia yksityiskohtia aselaeista.   Alan Burrisin A Liberty Primerissa on myös hyviä viitteitä.  Henry David Thoreun On the Duty of Civil Disobedience on filosofinen vallan, verojen ja sotien tyranniasta.  Stuart K. Hayashin ”Invisible Gun” essee löytyy osoitteesta: [http://webpages.charter.net/mad\_prophet/](http://webpages.charter.net/mad_prophet/articles/other/invgun.html)  [articles/other/invgun.html](http://webpages.charter.net/mad_prophet/articles/other/invgun.html). |

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kappale13) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kappale15)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kappale15/ -->
# Kappale 15: Kirjataistelut

> Toimeliaisuus kaduilla lisääntyi Jonathanin jatkaessa kohti kaupungin keskustaa. Mices seurasi häntä etäältä. Siinä oli kissa missiolla – napata jokainen rotta tai paljastaa kaikki mahdollinen ruoka. Se teki Jonathaniin verrattuna kolminkertaisen matkan tutkiessaan syrjäkatuja, roskatynnyreitä ja matalia tiloja. Kissan keltainen häntä

Toimeliaisuus kaduilla lisääntyi Jonathanin jatkaessa kohti kaupungin keskustaa. Mices seurasi häntä etäältä. Siinä oli kissa missiolla – napata jokainen rotta tai paljastaa kaikki mahdollinen ruoka. Se teki Jonathaniin verrattuna kolminkertaisen matkan tutkiessaan syrjäkatuja, roskatynnyreitä ja matalia tiloja. Kissan keltainen häntä tuli pölyiseksi ja nuhruiseksi sen jatkuvasta sukimisesta huolimatta.

Hyvin pukeutuneet yksilöt määrätietoisine ilmeineen marssivat tai polvimarssivat ripeästi katukiveyksillä. Ylittäessään laajaa avointa aukiota Jonathan kohtasi vanhemman miehen ja nuoren naisen keskeltä rajua huutokilpailua. He kiroilivat ja huusivat, viittoilivat väkivaltaisesti käsillään ilmaan. Jonathan liittyi pieneen sivustaseuraajien ryhmään nähdäkseen, mistä riidassa oli kyse.

Juuri kun poliisi saapui saattaakseen heidät erilleen, Jonathan taputti heiveröisen keppiinsä nojaavan vanhan naisen olkapäätä ja tiedusteli: ”Miksi he ovat noin vihaisia toisilleen?”

Naisella oli syvät rypyt ja poimut kasvoillaan ja käsissään. Hän tarkasteli nuorta Jonathania huolellisesti ennen vastaamistaan ohuella vapisevalla äänellään. ”Nämä kaksi riitapukaria ovat kiljuneet toisilleen vuosia neuvoston kirjaston kirjoista. Mies valittaa aina, että monet kirjat ovat täynnä huonoa seksiä ja moraalittomuutta. Hän haluaa ne kirjat otettavaksi pois ja poltettavaksi, kun taas nainen vastaa kutsumalla häntä ’pöyhkeäksi puritaaniksi’”.

”Hän haluaa lukea niitä kirjoja?” Jonathan kysyi.

”Ei aivan”, tirskuu pitkä mies, polvistuneena. Hänen vierellään seisoi pieni tyttö. ”Nainen valittaa eri kirjoista. Hän väittää, että monissa kirjaston kirjoissa on seksistis-rasistinen ennakkoasenne.”

”Isä, isä, mikä on ’ennakkoasenne’” pikkutyttö aneli kiskoessaan häntä olkapäästä.

”Myöhemmin, kultaseni. Kuten olin sanomassa”, mies jatkoi, ”nainen vaatii, että ne seksistiset ja rasistiset kirjat tulee heittää pois ja kirjaston ostaa tilalle hänen listansa mukaiset kirjat.”

Nyt poliisi oli jo käsiraudoittanut molemmat tappelijat ja raahasi heitä tietä pitkin. Jonathan pyöritti päätään ja huokasi. ”Oletan, että poliisit pidättivät heidät tästä yhteenotosta?”

”Ei lainkaan”, vanha nainen naureskeli. ”Poliisi pidätti heidät molempien kieltäytyessä maksamasta kirjastoveroa. Lain mukaan jokaisen tulee maksaa kaikista kirjoista, pitivät he niistä tai eivät.”

”Niinkö?” Jonathan sanoi. ”Miksei poliisi vain anna ihmisten pitää rahojaan ja ostaa mitä he haluavat?”

”Mutta silloin tyttärelläni ei olisi varaa mennä kirjastoon”, sanoi polvistunut mies. Hän poisti kääreen isosta punavalkoisesta kierremakeisesta ja ojensi sen tyttärelleen.

”Hetkinen, herraseni”, vanha nainen sanoi syöstessään tuiman paheksuvan katseen makeiseen. ”Eikö ruoka tyttäresi mielelle ole yhtä tärkeää kuin ruoka hänen vatsalleen?”

”Mihin pyrit?” mies vastasi puolustuksellisesti. Hänen tyttärensä oli jo onnistunut kauttaaltaan sotkemaan mekon makeisella.

Nainen vastasi lujasti, ”Kauan sitten meillä oli suuri valikoima tilauskirjastoja. Joka vuosi oli pieni jäsenmaksu ja kukaan ei koskaan valittanut, koska he maksoivat niistä tilauskirjastoista, joista pitivät. Tilauskirjastot kilpailivat jopa jäsenistä yrittäen tarjota parhaat kirjat ja henkilöstön, miellyttävimmät aukioloajat ja sijainnit. Eräät menivät jopa ovelta ovelle ja noutivat ja toimittivat kirjoja. Ihmiset maksoivat valinnoistaan, koska kirjastojäsenyys oli heille tärkeä.” Hän lisäsi, ”Tärkeämpää kuin makeiset!”

Kääntyen suoraan Jonathaniin päin, hän selitti, ”Sitten hallitsijoiden neuvosto päätti, että kirjasto oli liian tärkeä jätettäväksi yksilöiden mieltymyksille. Veronmaksajien kustannukselle neuvosto loi GLIBin, suuren valtion kirjaston. GLIB:stä tuli suosittu, koska se oli ilmainen – ihmisten ei tarvinnut koskaan maksaa kirjojen käytöstä. Hoitaakseen kaikkien tilauskirjastojen kirjastonhoitajien työt neuvosto palkkasi kolme GLIB kirjastonhoitajaa huippupalkoilla. Pian tämän jälkeen tilauskirjastot suljettiin.”

”Hallitsijat tarjosivat kirjaston ilmaiseksi?” Jonathan toisteli. ”Mutta luulin, että sanoit kaikkien joutuvan maksamaan kirjastoveroa?”

”Se pitää paikkansa. Mutta on tapana kustua kaikkia neuvoston laitoksia ’ilmaisiksi’, vaikka ihmiset pakotetaan maksamaan niistä. Se on paljon sivistyneempää”, hän sanoi ääni täynnä vahvaa ironiaa.

Pitkä mies vastusteli sinnikkäästi, ”Tilauskirjastoja? En ole koskaan kuullutkaan moisesta!”

”Et tietenkään”, vanha nainen puuskahti. ”GLIB on ollut olemassa niin kauan, ettet pysty kuvittelemaan mitään muuta.”

”Mutta, nyt hetkinen!” huudahti mies, ontuen eteenpäin polvillaan. ”Arvosteletko kirjastoveroa? Jos neuvosto tarjoaa arvokkaan palvelun, siitä tulee maksaa.”

”Kuinka arvokas se voi olla, kun he joutuvat käyttämään voimaa?” vanha nainen vastasi. Hän tuijotti silmästä silmään polvillaan olevaa pitkää miestä.

”Kaikki eivät tiedä, mikä heille on hyväksi! Ja kaikilla ei ole siihen varaa”, mies julisti. ”Älykkäät ihmiset tietävät, että ilmaiset kirjat rakentavat ilmaisen yhteiskunnan. Ja verot jakavat taakan siten, että jokainen maksaa osuutensa. Muutoin vapaamatkustajat saattaisivat hyötyä muista!”

”Nyt on enemmän vapaamatkalaisia kuin koskaan”, vanha nainen vastasi. ”Tiheästi käyttävät ja verosta vapautuksen saaneet matkustavat kaikkien muiden kustannuksella. Kuinka reilua se on? Kellä luulet olevan enemmän vaikutusvaltaa hallitsijoiden neuvostoon? Hyvin verkottuneella tukijalla vai jollain köyhällä kaverilla, joka pääsee töistä GLIB:in sulkemisajan jälkeen?”

Työntäen pienen tyttönsä taaksensa ja liikkuen varovasti eteenpäin mies tiuskaisi vihaisesti: ”Millaisen kirjastovalikoiman haluat? Haluatko valita tilauskirjaston, jolla saattaa olla ennakkoasenteita joitain yhteiskunnan ryhmiä kohtaan?”

”Et voi välttää painotuksia!” nainen huusi hänen kasvojaan lähelle nojautuen. ”Haluatko neuvoston narrien valitsevan painotuksesi puolestasi?”

”Kuka on narri?” mies vastasi sysäten vanhaa naista hiukan pois tasapainostaan. ”Jos et pidä siitä, niin miksi et vain lähde Corrumposta?”

”Sinä hävytön lurjus!” nainen vastasi kopauttaen häntä päähän kepillään. ”Olen maksanut sinun GLIB:stäsi jo ennen syntymääsi!”

Nyt molemmat jo huusivat toisilleen, pikkutyttö itki ja joku kiirehti kustumaan poliiseja, taas uudelleen. Jonathan siirtyi heidän ohitseen ja pakeni aukiolta läheisen GLIB:in rauhaan ja hiljaisuuteen.

---

|  |
| --- |
|  |
| *Mikään yhden ihmisen väitetty “oikeus”, joka edellyttää toisen ihmisen oikeuden loukkaamista, ei ole, eikä voi olla, oikeus.*  Ayn Rand, 1964 |
|  |
| Toimintasi muiden puolesta tai heidän toiminta puolestasi on hyveellistä ainoastaan, kun se on seurausta vapaa-  ehtoisesta, molemmin-  puolisesta suostumuksesta.  Ote Jonathan Gulliblen perusperiaatteista  *☺* Joku on taulukoinut, että olemme laittaneet kirjoihin ja kansiin 35 miljoonaa lakia kymmenen käskyn toimeen-  panemiseksi..  Tuntematon |

|  |
| --- |
| Ajatuksia keskustelulle                   * Kuinka kirjavalikoima voi toimia propagandana tai sensuurina? * Tuleeko ihmiset pakottaa maksamaan kirjaston kirjoista, joista he eivät pidä? * Voiko kirjastoja olla ilman verorahoitusta? * Kuinka yksityisten ja valtion kirjastojen kannustimet eroavat?  Kommentit  Valtion julistaessa palvelun olevan ”ilmainen” tiedämme, että todellinen merkitys on seuraava: Meidät kaikki pakotetaan maksamaan palvelusta ja valtio saa kunnian hyväntahtoisuudestaan. Jotkut ihmiset käyttävät näitä palveluita, mutta kaikki maksavat niistä. Tiedämme myös, että koska se on ”ilmainen” ja valtion kontrollin alainen, kyseisessä palvelussa tulee olemaan paljon vähemmän kilpailua. Kilpailun poistamisesta tällä tavoin seuraa korkeammat hinnat ja alhaisemmat palvelutasot. Kokonaisuutena talous on pykälän alempana ja kaikki ovat köyhempiä.  Mitä enemmän on ”ilmaisia” palveluita, sitä alhaisempi on maan lopullinen taloudellinen taso. Mitä jos valtio tekee ilmaiseksi jonkin, jota pidämme yleisesti avoimena yksilön valinnoille – esimerkiksi elokuvissa käynnin. Sallittaisiinko meille meidän omat valinnat vai rajoitettaisiinko valinnat enemmistön vai vallassa olevan puolueen mieltymysten  mukaisiksi? Olisiko elokuvateollisuudella kannustimia miellyttää erilaisia kuluttajia vai päätökset tekeviä virkamiehiä? Mitä motiiveja olisi parannuksille? Olisiko tämä vapaa yhteiskunta?  Kirjastot ovat hienovarainen ajatuskontrollin muoto – hallitsevan puolueen painotuksien kontrolloimana. Kun hallinnossa tapahtuu muutos, uusi kirjojen valikoima tulee olemaan sellainen, joka miellyttää uusia valtaapitäviä – mitä he pitävät ”hyvänä” kansalaisille. Mitä kauemmin puolue on vallassa, sitä kauemmin kestää saada kirjoja, joita pidetään epämieluisina. Tiedon sensuuri on valinnan sensuuria. Veronmaksajalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin maksa tästä sensuurista. Taustaa  Ken: Alkuperäisen tarinan kirjoittamisen aikainen tyttöystäväni oli kirjastonhoitaja yksityisessä yliopiston kirjastossa. Hän huomioi, että valtion kirjastoissa oli aina kolme kertaa niin paljon kirjastonhoitajia paljon vähemmällä työmäärällä ja paljon suuremmalla palkalla. Silti hän ei pystynyt kuvittelemaan kuinka yhteiskunta pystyisi tulemaan toimeen ilman valtion kirjastoja. Tutkimukseni paljasti, että 1800-luvun alussa oli monia yksityisiä kirjastoja ja kirjapalveluita ennen valtion mukaantuloa ja pääosan yksityisistä palveluista ajamista ulos ”ilmaisien palveluiden”   tarjonnallaan. Kirjastot Havaijilla sulkeutuvat tyypillisesti viideltä ja ovat kiinni viikonloppuisin ja pyhisin. Melko hyödyttömiä lukijoille. Hiljattain eräs julkinen kirjasto rakennettiin uuteen naapurustoon, mutta sillä ei ollut varoja ostaa kirjoja tai palkata henkilöstöä. Kansalaiset tarjoutuivat luovuttamaan kirjoja ja vapaaehtoisiksi, jotta sitä voitaisiin käyttää, mutta kirjaston viranomaiset kieltäytyivät avaamasta laitosta, koska tämä olisi ollut ”epäammattimaista”. Todellisuudessa he pelkäsivät ajatusta, ettei heidän kalliita verovaroin kustannettuja palveluitaan tarvittaisi.  Mielenkiintoisesti eräs merkittävä hahmo, joka ajoi kirjastopalvelua valtion syliin 1800-luvulla, oli monimiljonääri liikemies Andrew Carnegie. Hän lahjoitti rakennuskustannukset valtion kirjastoihin ympäri maata, mutta edellytti veronmaksajien maksavan niiden ylläpidon. Viitteitä  David Friedmanin kirja The Machinery of Freedom on erinomainen julkisten palveluiden yksityisestä tarjoamisesta. Myös Bob Poolen Cutting Back on City Hall osoittaa, kuinka kunnallishallinnon palvelut voidaan yksityistää. James Bovardin kirjat The Lost Rights ja lyhyempi Shakedown: How the Government Screws You from A to Z kertovat uskomattomia ja kauheita tarinoita valtion holtittomasta toiminnasta. ”Ellei se olisi ollut niin pelottavaa, olisit nauranut.”  Kirjastojen yksityistämisestä, katso Reason Public Policy Institute: <http://www.privatization.org>. |

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kappale14) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kappale16)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kappale16/ -->
# Kappale 16: Ei mitään siihen

> GLIB-rakennus seisoi mahtavalla kivijulkisivulla kaksi kerrosta korkeana. Hyvin pukeutunut joukko oli kerääntynyt pääoven eteen sisäänpääsyä odottamaan. He teeskentelivät olevansa huomaamatta kasvavaa kinaa, joka roihusi heidän takanaan aukiolla. Jonathanin liittyessä ryhmään hän luki mielenkiinnolla raskaat pronssikirjaimet oviaukon yläpuolelta: ”LEIDI BESS TWEED

GLIB-rakennus seisoi mahtavalla kivijulkisivulla kaksi kerrosta korkeana. Hyvin pukeutunut joukko oli kerääntynyt pääoven eteen sisäänpääsyä odottamaan. He teeskentelivät olevansa huomaamatta kasvavaa kinaa, joka roihusi heidän takanaan aukiolla. Jonathanin liittyessä ryhmään hän luki mielenkiinnolla raskaat pronssikirjaimet oviaukon yläpuolelta: ”LEIDI BESS TWEED KANSAN KIRJASTO”.

Joukon takana olevat vierailijat kurkkivat heidän edessään olevien olan yli. He huutelivat ääneen näkemäänsä. ”Suurenmoista”, kuiskasi yksi. ”Sykähdyttävää”, sanoi toinen. Vaikka Jonathan kuinka yritti, hän ei pystynyt näkemään mihin he kiinnittivät huomionsa.

Taitavana ja hoikkana Jonathan puristautui joukon lävitse ja lähestyi kirjastonhoitajan tiskiä sisäänkäynnin sisällä. ”Mitä tämä ryhmä pitää niin suurenmoisena ja sykähdyttävänä?” hän kysyi tiskin takana istuvalta mieheltä.

”Shhhh!” nuhteli kirjastonhoitaja tiukasti. ”Madalla ääntäsi.” Mies napautti koristekorttien pinoa ja asetteli ne siististi eteensä. Hän nojasi eteenpäin ja katsoi Jonathania puoliksi kehystettyjen lasiensa yli. ”Nämä ovat neuvoston taidekomitean jäseniä. He ovat juuri avanneet näyttelyn viimeisimmästä hankinnasta taidekokoelmaamme.”

”Kuinka mukavaa”, Jonathan kuiskasi. Venyttäen niskaansa nähdäkseen vilauksen hän sanoi, ”Rakastan hyvää taidetta, mutta missä se on? Sen täytyy olla hyvin pieni.”

”Se vähän riippuu”, tuhahti kirjastonhoitaja. ”Eräät kutsuisivat sitä erittäin laajenevaksi. Se on tämän teoksen kauneus. Sen nimenä on ’Tyhjyys lennossa’.”

”Mutta en näe mitään”, sanoi Jonathan kurtistaen kulmiaan tähyillessään suurta valkoista tilaa käytävällä, joka oli näkyvissä juuri sisäänkäynnin ulkopuolella.

”Se on sen tarkoitus. Vaikuttava, vai mitä?” Kirjastonhoitaja tuijotti tyhjää tilaa unelmoivalla ilmeellä. ”Mikään ei vangitse ihmisen kamppailun hengen täyttä olemusta ylentävässä tietoisuuden tuntemuksessa, jonka koemme kohdatessamme kontrastin hienovaraisempien vivahteiden täyden lämmön ja kosketuksellisen tietoisuuden sisäisen luonteemme kanssa. Mikään ei salli kaikkien kokea täysin kollektiivisen mielikuvituksen parhaimmistoa.”

Häkeltyneenä Jonathan pyöritti päätään ja kysyi neuvottomana, ”Siis, se on todella ei mitään? Kuinka *ei mitään* voi olla taidetta?”

”Juuri se tekee siitä kaikkein tasa-arvoisinta taiteellista ilmaisua. Neuvoston taidekomitea pitää valinnasta hyvällä maulla toteutetun arvonnan”, sanoi kirjastonhoitaja.

”Arvonta taiteen valitsemiseksi?” kysäisi Jonathan äimistyksissään. ”Miksi arvonta?”

”Takapajuisimpina päivinä kaunotaiteiden lautakunta teki valinnat”, mies vastasi. ”Aluksi kriitikot syyttivät lautakuntaa omien makujensa suosimisesta. He sensuroivat taidetta, josta he eivät pitäneet. Koska tavalliset kansalaiset maksoivat lautakunnan mieltymyksistä verovaroilla, kansa vastusti elitismiä.”

”Entäpä kokeilemalla toista lautakuntaa?” ehdotti Jonathan.

”Kokeilimme sitä toki monta kertaa. Mutta lautakunnassa istuneet ihmiset eivät koskaan pystyneet pääsemään yhteisymmärrykseen lautakunnassa istumattomien ihmisten kanssa. Joten lopulta he hylkäsivät koko lautakunta-ajatuksen – korvaten sen nykyisellä komitealla ja arvonnalla. Kaikki hyväksyivät, että arvonta oli ainoa objektiivisesti subjektiivinen menetelmä. Kuka tahansa pystyi osallistumaan kilpailuun ja lähes kaikki tekivät niin! Hallitsijoiden neuvosto teki palkinnosta mahdollisimman anteliaan ja kaikki taide kelpasi. ’Tyhjyys lennossa’ voitti arvonnan juuri tänä aamuna.”

Jonathan keskeytti väliin, ”Mutta miksei kaikkien anneta ostaa omaa taidettaan sen sijaan, että heitä verotetaan ostamaan arpajaisvalikoima? Silloin kaikki voisivat valita mistä pitävät.”

”Mitä!” huudahti kirjastonhoitaja. ”Jotkut itsekkäät ihmiset eivät saata ostaa mitään ja toisilla saattaa olla huono maku. Ei, hallitsijoiden täytyy todellakin osoittaa tukensa taiteelle!” Keskittyen ”Tyhjyyteen lennossa” kirjastonhoitaja risti kätensä ja epämääräinen ilme täytti hänen kasvonsa. ”Kiva valikoima, eikös olekin? Tyhjyydellä on se hyvä puoli, että se pitää kirjaston sisäänkäynnin tukkimattomana samaan aikaan suojellen luontoa. Lisäksi”, hän jatkoi hyvillään, ”kukaan ei pysty vastustamaan taiteellista laatua tai tämän mestariteoksen esteettistä tyyliä. Tämä tuskin pystyy loukkaamaan ketään?”

---

|  |
| --- |
|  |
|  |
|  |
| Vapaaseen yhteiskuntaan luottaminen on suuntautumista löytämisen prosessiin arvojen vapailla markkinoilla sen sijaan, että keskittyy määrättyyn näkemykseen tai tavoitteeseen.  Ote Jonathan Gulliblen perusperiaatteista  Ei ole kerrassaan mitään perustetta sanoa, että markkinatalous vaalii joko aineellisia tai aineettomia hyödykkeitä; se yksinkertaisesti antaa jokaisen ihmisen vapaasti valita oman kulutus-  käyttäytymisensä  Murray Rothbard |

|  |
| --- |
| Ajatuksia keskustelulle                     * Mitä ongelmia syntyy, kun taide rahoitetaan veroilla? * Onko taiteen valinta elitististä? * Voivatko viranomaiset olla objektiivisia taiteen rahoittamisessa? * Voiko taidetta olla ilman verorahoitusta? * Kuinka rahoituksen tapa vaikuttaa käyttäytymiseen? * Mitä eettisiä näkökohtia sisältyy?  Kommentit  Elitismi on paternalistinen uskomus, että ainoastaan ”huipulla” olevilla ihmisillä on tietämys päätöksien tekemiseen. Viranomaisten mukaan valtion rahoitus taiteelle on hyväksi kansakunnan koulutukselle ja kulttuurille. Nämä virkailijat olettavat, etteivät ihmiset tue taiteta vapaaehtoisesti. Kyllä, taide on hyväksi kansakunnalle, mutta vapaus on vielä tärkeämpää. Vapaudesta kumpuaa sellainen taide, opetus ja kulttuuri mitä ihmiset todella arvostavat. Jokaisella yksilöllä on oma makunsa perustuen yksilöllisiin prioriteetteihin ja arvoihin elämässä. Viranomaisilta on moraalitonta korvata vapaiden ihmisten arvot ja valinnat valtion voimakäytöllä. Taide, musiikki, kulttuuritapahtumat, tanssi, näyttelyt ja urheilutapahtumat voidaan kaikki toteuttaa menestyksekkäästi yksityisesti ja vapaaehtoisesti.  Valtion teatteri Pretoriassa tarjoaa erinomaisen esimerkin. Teatteri suljettiin, kun sitä pidettiin liian elitistisenä ja kalliina ylläpitää. Rakennus seisoi tyhjillään, kunnes ryhmä balettitanssijoita tapasi ja päätti ryhtyä seikkailuun taloudellisen yrittäjyyden maailmassa. He avasivat rakennuksen ja muunsivat sen elinvoimaiseksi balettikouluksi ja teatteriksi. Se on nyt menestyvä yritys, joka toimii ilman mitään veronmaksajien tukia. Taustaa  Ken:  Eräässä radiokeskustelussa valtion taideakatemian johtajan kanssa hän tunnusti, että valtaosa valtion omistamasta taiteesta oli haudattuna varastoihin ja kukaan ei pystynyt näkemään sitä. Siitä huolimatta suositut artistit tekivät hyvät tilit myynneillään valtiolle. Tämä kappale on johdettu taiteen julkisen rahoituksen keskusteluista, erityisesti ”Pissa Kristus” taideteoksesta, joka oli krusifiksi taiteilijan virtsapullossa. Tämä taiteilija, Andres Serrano, aiheutti hämminkiä veronmaksajissa, jotka pakotettiin rahoittamaan hänen näyttelynsä. Viitteitä  Irving Wallace hurmaavassa kirjassaan The Square Pegs kirjoittaa Nothing nimisestä kirjasta, jonka on kirjoittanut 1600-luvulla Mathel niminen ranskalainen. Kirja käsittää 200 tyhjää sivua. Informatiivisempi kirja on R.W. Grantin The Incredible Bread Machine.  Lisätietoja balettiyhtiöstä:  <http://www.saballettheatre.co.za/>. |

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kappale15) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kappale17)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kappale17/ -->
# Kappale 17: Erityisintressien karnevaali

> Aurinko oli laskemassa Jonathanin palatessa kirjaston portaille. Hänen ihastuksekseen kaupunki heräsi eloon pimeällä – ihmiset alkoivat parveilla aukiolle. Kasvava ihmisvirta liikkui kohti GLIB:n viereistä loisteliasta karnevaalitelttaa. Töllistellen valoja, näkymää ja ääniä Jonathan vaelteli vaikuttavan teltan luo. Yläpuolella olevassa värikkäässä kyltissä

Aurinko oli laskemassa Jonathanin palatessa kirjaston portaille. Hänen ihastuksekseen kaupunki heräsi eloon pimeällä – ihmiset alkoivat parveilla aukiolle. Kasvava ihmisvirta liikkui kohti GLIB:n viereistä loisteliasta karnevaalitelttaa.

Töllistellen valoja, näkymää ja ääniä Jonathan vaelteli vaikuttavan teltan luo. Yläpuolella olevassa värikkäässä kyltissä luki: ”ERITYISINTRESSIEN KARNEVAALI”.

Silmiinpistävä nainen räikeän värisessä tiukassa asussa juoksi yleisön keskeltä ja huusi kaikille: ”Kuulkaa, kuulkaa! Kokekaa sykähdyttävä kokemus, astukaa sisään ERITYISINTRESSIEN KARNEVAALIIN.” Hän huomasi Jonathanin, jonka silmät suurenivat yllätyksestä, ja tarttui häntä kädestä. ”Jokainen voittaa, nuori mies.”

”Mitä se maksaa?” kysyi Jonathan.

”Maksa kymmenen kaynsiä ja kävele ulos mahtavan palkinnon kanssa!” hän vastasi. Nainen viittoili laajasti yleisölle, ”Kuulkaa, kuulkaa! Erityisintressien karnevaali tekee teistä rikkaita!”

Jonathanilla ei ollut riittävästi rahaa, joten hän odotti kunnes nainen oli kiireinen muiden kanssa ja livahti teltan taakse. Hän nosti teltan helmaa ja kurkisti sisään. Ihmiset istuivat lavoilla teltan laidoilla. Keskellä paikannäyttäjät univormuissaan ohjasivat osallistujat tuoleihin järjestettynä suureksi ympyräksi. Kymmenen osallistujaa seisoi tai oli polvillaan odottavasti tuoliensa takana. Sitten puolet kynttilöistä sammutettiin, rumpu pärisi ja torvet soittivat piilossa fanfaarin. Kirkas lamppu kohdistui komeaan mieheen kiiltävässä mustassa puvussa ja silkkihatussa. Hän kumarsi syvään kymmenelle ympyrässä.

”Hyvää iltaa”, mies sanoi vilauttaen sädehtivää valkohampaista hymyään. ”Olen kehämestari! Tänä iltana te hyväonniset kymmenen tulette olemaan onnekkaita voittajia uskomattomassa pelissämme. Tulette kaikki voittamaan. Tulette kaikki lähtemään täältä onnellisempina kuin saavuitte. Olkaa hyvä ja istukaa.” Tällä ja ketterällä valkohanskaisen kätensä heilautuksella kehämestari keräsi yhden kayn jokaiselta osallistujalta. Kukaan ei epäröinyt.

Sitten kehämestari hymyili uudestaan ja julisti, ”Nyt näette kuinka teitä palkitaan.” Ja yhtäkkiä hän tiputti viisi kayniä yhden osallistujan syliin. Onnekas vastaanottaja huusi riemusta.

”Et ole ainoa voittaja”, julisti kehämestari. Ja niin tapahtui. Kymmenen kertaa hän kiersi ryhmän ympäri keräten yhden kayn jokaiselta henkilöltä. Jokaisen kierroksen jälkeen hän tiputti viisi kayniä yhden osallistujan syliin, ja joka kerta vastaanottaja hyppäsi riemusta.

Kun huuto päättyi ja osallistujat alkoivat lähteä, Jonathan juoksi teltan etupuolelle nähdäkseen oliko jokainen todella tyytyväinen. Sisäänkäynnin nainen piti teltan läppää auki. Hän pysäytti yhden osallistujan hänen tikatessaan ulos polvillaan ja kysyi: ”Oliko sinulla hauskaa?”

”Totta maar!” mies sanoi virnistäen onnellisesti. ”Se oli mahtavaa!”

”En malta odottaa kertoakseni kavereilleni”, sanoi toinen. ”Saatan tulla takaisin myöhemmin.”

Sitten toinen innoissaan oleva osallistuja lisäsi, ”Kyllä, kyllä tosiaankin. Jokainen voitti viiden kaynsin palkinnon!”

Jonathan katseli mietteliäänä ryhmää sen loitotessa. Nainen kääntyi kehämestariin päin, joka heilutti hyvästinsä yleisölle ja kommentoi hiljaisesti, ”Kyllä, olemme erityisen onnellisia. Voitimme viisikymmentä kaynsiä ja nämä hölmöt ovat siitä iloisia! Luulenpa, että ensi vuonna pyydämme hallitsijoiden neuvostoa hyväksymään lain, joka velvoittaa kaikkia pelaamaan!”

Juuri silloin paikannäyttäjä hiipi Jonathanin taakse ja tarttui häntä kauluksesta. ”Pysypä siinä, nulikka. Näin sinut kurkkimasta takaa. Taisit luulla saavasi ilmaisen esityksen?”

”Olen pahoillani”, sanoi Jonathan rimpuillen paikannäyttäjän otteesta. En tiennyt, että pelkästä katsomisesta joutuu maksamaan. Tuo kaunis rouva sai sen kuulostamaan niin mielenkiintoiselta – ja minulla ei ollut riittävästi rahaa, anteeksi…”

Kehämestari mulkaisi Jonathania ja paikannäyttäjää vihaisesti, ”Ei rahaa?”

Mutta nainen hymyili Jonathanin kohteliaisuudelle. ”Odota, päästä hänet vapaaksi”, hän sanoi rauhallisesti paikannäyttäjälle. ”Hän on vain lapsi. Pidit siis esityksestä?”

”Kyllä vain, rouva”, Jonathan sanoi nyökäten raskaasti.

”Haluaisitko ansaita hiukan helppoa rahaa? Joko tämä tai”, hänen äänensä muuttui uhkaavaksi, ”ilmiannan sinut karnevaalin vartijalle”.

”Kuulostaa hyvältä”, Jonathan vastasi epävarmasti. ”Mitä haluatte minun tekevän?”

”Se on yksinkertaista”, hän hymyili jälleen pelkkänä suloisuutena. ”Kävelet vain ympäri kaupunkia jakaen näitä mainoksia ja kerrot kaikille, kuinka hauskaa heillä tulee olemaan karnevaalissa. Tässä on nyt yksi kayn ja saat toisen jokaisesta osallistujasta, joka tulee ovesta sisään mainos mukanaan. Ala nyt mennä ja älä tuota minulle pettymystä.”

Jonathanin heilauttaessa mainoskassin olalleen nainen varoitti: ”Vielä yksi asia. Tämän illan esityksen jälkeen raportoin ansioistasi. Heti aamulla sinun tulee antaa puolet tuloistasi veroihin kaupungintalolla.”

”Veroihin?” toisti Jonathan. ”Miksi?”

”Hallitsijat vaativat osan tuloistasi.”

Jonathan ei pitänyt ajatuksesta. Toiveikkaana hän lisäsi, ”Jos et raportoi ansioitani, saatan työskennellä kovemmin. Ehkä tuplasti.”

”Hallitsijat ovat viisaita tuossa asiassa, poika. Heillä on vakoojia kaikkialla meitä tarkkailemassa. Jos he näkevät meidät peittämässä tulojasi, se tarkoittasi suuria ongelmia – saattaisivat jopa sulkea meidät”, nainen sanoi. ”Joten älä valita. Joudumme kaikki maksamaan synneistämme.”

”Synneistä?” toisteli Jonathan.

”Kyllä vain. Verot rankaisevat syntisiä. Tupakkavero rankaisee polttamisesta, alkoholivero juomisesta, korkovero rankaisee säästöistä ja tulovero rankaisee työskentelystä. Neuvoston ideaali”, nainen myhäili silmää iskien vierellään olevalle kehämestarilla, ”on olla terve, raitis, riippuvainen ja joutilas. Nyt, alapa jo mennä, poika!”

---

|  |
| --- |
|  |
|  |
|  |
| Valintojen tekeminen elämässä ja vapaudessa on vaurautesi.  Ote Jonathan Gulliblen perusperiaatteista  Ainoastaan kun kansanedustajilla ei ole erityisetuja myytävänään lobbarit lopettavat yrittämästä ostaa heidän ääniään – ja heidän sielujaan.    Edwin A. Locke, Mayrlandin yliopisto  Vapaat markkinat edistävät harmoniaa ja yhteistyötä elintason lisäämiseksi. Jos valtio kontrolloi taloutta, tulee aina olemaan ”erityisintressiryhmiä” kilpailemassa muiden ryöstämisestä ja välttelemässä ryöstetyksi tulemista.    Alan Burris |

|  |
| --- |
| Ajatuksia keskustelulle                       * Ovatko pelin osallistujat voittajia? * Miksi paviljongin pyörittäjä on iloinen? * Tulisiko ihmiset edellyttää osallistumaan tällaisiin karnevaaleihin? * Kuinka poliittisia ”lehmänkauppoja” voidaan verrata tähän peliin? * Esimerkkejä? * Eettisiä näkökohtia?  Kommentit  Kun poliitikot pyrkivät tulla valituiksi, he tarvitsevat rahaa kampanjointiin. He keräävät nämä rahat lupaamalla auttavansa ryhmiä vastineena lahjoituksistaan. Poliitikot ja lahjoittajat vaihtavat palveluksia. Poliitikko vastaanottaa varoja ja saattaa vastalahjaksi tukea lakeja, jotka auttavat lahjoittajan erityisintressejä. Nämä lahjoittavat saattavat olla jopa maan ulkopuolisia ryhmiä tai yrityksiä. Tämä antaisi niille kontrollin tietyistä toimintatavoista tai laeista poliitikon maassa. Useat lahjoitukset poliitikoille voidaan tulkita lahjuksiksi ja siksi ne usein verhoillaan lahjoiksi, korottomiksi lainoiksi tai ulkomaanpolitiikan kaupoiksi. Jos ne ovat lahjuksia, yleisimmät syyt liikeyritysten, liittojen tai jopa yksityisten henkilöiden lahjoituksille on joko 1) saavuttaa erityistä epäreilua etua kilpailijoihinsa nähden tai 2) puolustaa itseään seuraavilta valtion oikeudenloukkauksilta. Siten on helppo nähdä, että poliitikkojen suunnaton valta on hyvin harvoin ”kansan eduksi”. Kustannus yksittäiselle kansalaiselle jokaisesta valtion suosionosoituksesta on liian pieni sen vastustamiseen ryhtymiseksi. Tarkemmalla tutkiskelulla selviää, että jokaiselta veronmaksajalta ja kuluttajalta kerätyt varat ovat yhdessä valtava summa ja tarjoavat suurta vaurautta harvoille poliittisesti suosituille.  Kun poliitikot pyrkivät tulla valituiksi, he tarvitsevat rahaa kampanjointiin. He keräävät nämä rahat lupaamalla auttavansa ryhmiä vastineena lahjoituksistaan. Poliitikot ja lahjoittajat vaihtavat palveluksia. Poliitikko vastaanottaa varoja ja saattaa vastalahjaksi tukea lakeja, jotka auttavat lahjoittajan erityisintressejä. Nämä lahjoittavat saattavat olla jopa maan ulkopuolisia ryhmiä tai yrityksiä. Tämä antaisi niille kontrollin tietyistä toimintatavoista tai laeista poliitikon maassa. Useat lahjoitukset poliitikoille voidaan tulkita lahjuksiksi ja siksi ne usein verhoillaan lahjoiksi, korottomiksi lainoiksi tai ulkomaanpolitiikan kaupoiksi. Jos ne ovat lahjuksia, yleisimmät syyt liikeyritysten, liittojen tai jopa yksityisten henkilöiden lahjoituksille on joko 1) saavuttaa erityistä epäreilua etua kilpailijoihinsa nähden tai 2) puolustaa itseään seuraavilta valtion oikeudenloukkauksilta. Siten on helppo nähdä, että poliitikkojen suunnaton valta on hyvin harvoin ”kansan eduksi”.  Kustannus yksittäiselle kansalaiselle jokaisesta valtion suosionosoituksesta on liian pieni sen vastustamiseen ryhtymiseksi. Tarkemmalla tutkiskelulla selviää, että jokaiselta veronmaksajalta ja kuluttajalta kerätyt varat ovat yhdessä valtava summa ja tarjoavat suurta vaurautta harvoille poliittisesti suosituille. Taustaa  Lehmänkaupat (logrolling) on amerikkalainen termi poliitikkojen harjoittamalle äänien kaupalle tukeakseen toistensa erityisetulainsäädäntöjä. Siksi maataloustukilait yhdistävät yleensä monet viljatuet yhteen, varmistaakseen monien poliitikkojen tuen. Veronmaksajille ja kuluttajille aiheutuvat kulut jakaantuvat miljoonien ihmisten kesken, kun taas hyödyt keskittyvät ainoastaan viljelijöille. Viitteitä  Tämän kappaleen alkuperäinen idea on johdettu David Friedmanin kirjasta The Machinery of Freedom. Murray Rothbardin For a New Liberty tarjoaa eräitä hyviä vaihtoehtoja vaikeisiin ja filosofisiin osa-alueisiin. |

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kappale16) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kappale18)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kappale18/ -->
# Kappale 18: Setä-Samta

> Palatessaan karnevaaliteltalle Jonathan oli jo ansainnut yli 50 kaynsiä. Nainen oli mielissään löytäessään jonkun, joka otti työnteon niin vakavissaan, ja pyysi häntä tulemaan takaisin seuraavana iltana. Jonathan lupasi palata pystyessään ja lähti karnevaalista etsimään yösijaa. Hänellä ei ollut ajatustakaan mitä

Palatessaan karnevaaliteltalle Jonathan oli jo ansainnut yli 50 kaynsiä. Nainen oli mielissään löytäessään jonkun, joka otti työnteon niin vakavissaan, ja pyysi häntä tulemaan takaisin seuraavana iltana. Jonathan lupasi palata pystyessään ja lähti karnevaalista etsimään yösijaa. Hänellä ei ollut ajatustakaan mitä tekisi, joten hän vain vaelteli päämäärättömästi kaupungin katuja. Pysähtyessään katuvalon heikkoon kajoon lähistöllä lyhyt vanhempi mies yöpaidassaan asteli ulos talonsa etuterassille. Hän siristeli ja vilkuili katua reunustavan talorivin katonharjoja.

Uteliaana Jonathan kysäisi, ”Mitä katselet?”

”Tuon talon kattoa”, mies kuiskasi osoittaen pimeään. ”Näetkö tuon lihavan kaverin punaisiin, valkoisiin ja sinisiin pukeutuneena?” Hänen saaliinsa kasvaa jokaisessa talossa vierailunsa myötä.”

Jonathan katsoi miehen osoittamaan suuntaan. Epämääräinen varjomainen hahmo kapusi yhden talon harjan ylitse. ”Miksi, kyllä, näen hänet! Miksi et soita hälytystä ja varoita tuolla asuvia ihmisiä?”

”Voi, en koskaan tee niin”, puistatteli mies. ”Setä-Samtalla on häijy luonne ja hän käsittelee julmasti jokaista, joka sattuu hänen tielleen.”

”Tunnet hänet?” Jonathan vastusteli. ”Mutta…”

”Shhhh! Ei niin lujaa”, sanoi vanha mies pitäen sormea huulillaan. ”Setä-Samta tekee ylimääräisiä vierailuja niiden luo, jotka pitävät liikaa meteliä. Useimmat teeskentelevät nukkuvansa tänä kauheana yönä – vaikkakin on mahdotonta olla piittaamatta tuollaisesta yksityisyyden loukkauksesta.”

Yrittäen puhua pehmeästi Jonathan kurottautui lähemmäs miehen korvaa. ”En ymmärrä. Miksi kaikki sulkevat silmänsä, kun heidät ryöstetään?”

”Ihmiset ovat hiljaa tänä huhtikuun erityisenä yönä”, vanha mies selitti. ”Muutoin se saattaa pilata heidän jouluaaton jännityksensä, kun Setä-Samta palaa jakamaan joka taloon joitain leluja ja helyjä.”

”Oho”, sanoi Jonathan helpottuneen näköisenä. ”Setä-Samta antaa siis kaiken takaisin?”

”Tuskin! Mutta ihmiset kuvittelevat, että hän antaa. Yritän pysyä hereillä pysyäkseni kärryillä mitä hän ottaa ja mitä hän palauttaa. Tämä on tavallaan minun harrastukseni. Laskujeni mukaan Setä-Samta pitää pääosan itsellään ja muutamilla suositulla kotitalouksilla ympäri kaupunkia. Mutta”, vanha mies sanoi takoen turhautuneena kämmentään kaiteeseen”, Setä-Samta on tarkkana antaakseen jokaiselle jotain pitääkseen heidät tyytyväisenä. Se pitää kaikki unessa seuraavaan huhtikuuhun saakka, jolloin hän tulee takaisin ja ottaa haluamansa.”

”En ymmärrä”, Jonathan sanoi. ”Mikseivät ihmiset pysy hereillä ja raportoi varkaudesta ja pidä omaisuuttaan? Silloin he voisivat ostaa mitä helyjä haluavatkaan ja antaa niitä kelle haluavat.”

Vanha mies myhäili ja pyöritti päätään Jonathanin naiiviudelle. ”Setä-Samta on oikeasti jokaisen lapsuuden fantasia. Aikuiset ovat aina opettaneet lapsilleen, että Setä-Samtan lelut ja helyt, Unelmakoneen ilmaisten lounaiden tapaan, tipahtavat taianomaisesti taivaalta maksamatta kellekään yhtään mitään.”

Nähtyään Jonathanin uupuneen ulkoasun vanha mies sanoi, ”Näyttäisi, että sinulla on ollut rankka päivä, nuori kaveri.”

”Olen etsimässä yösijaa”, Jonathan sanoi ujosti.

”Näytät mukavalta kaverilta”, mies sanoi, ”Miksi et yöpyisi meidän luona. Rose ja minä pidämme seurasta.”

Jonathan otti vastaan vanhan miehen tarjouksen. Sisällä Jonathan tapasi Rosen, vanhan miehen pullean vaimon. Nainen tarjosi hänelle iloisesti kupin kaakaota ja lautasellisen vastapaistettuja keksejä. Viimeisen murusen hävittyä Jonathan levittäytyi divaanille, jonka pariskunta oli valmistellut hänelle vilttien ja peiton kera. Vanha mies sytytti pitkän piipun ja nojasi taaksepäin keinutuolinsa tyynyihin.

Koti ei ollut iso tai vauraasti kalustettu, ja ei missään nimessä uusi. Mutta väsyneelle nuorelle muukalaiselle, se oli täydellinen turvapaikka. Pieni tuli takassa lämmitti ja valaisi puupaneelista huonetta. Takanreunuksen yllä roikkui kaksi taulua, toisessa oli perhepotretti ja toinen esitti sukupuuta. Koruttomalla paljaalla lattialla oli hyvin kulunut ovaali matto. Asettuessaan paikalleen Jonathan kysyi: ”Kuinka tämä huhtikuun perinne alkoi?”

”Meillä oli aikaisemmin ’jouluksi’ kutsuttu loma, upea aika vuodesta. Se oli uskonnollinen juhla, jota leimasi lahjojen antaminen ja ilonpito. Jokainen nautti siitä niin paljon, että hallitsijoiden neuvosto päätti, että se oli liian tärkeä jätettäväksi hillittömäksi spontaanisuudeksi ja kaoottiseksi juhlinnaksi. He ottivat sen haltuunsa, jotta se voitaisiin toteuttaa ’oikein’.” Hänen sarkastinen äänensävynsä paljasti paheksunnan. ”Aluksi sopimattomat uskonnolliset symbolit saivat mennä. Hallitsijat muuttivat viralliseksi juhlan nimeksi ’Xmas’. Ja suosittu myyttinen lahjojen jakaja nimettiin uudelleen ”Setä-Samtaksi”, asuun pukeutuneeksi veronkerääjäksi.”

Vanha mies piti taukoa vetääkseen piipustaan pari syvää henkäystä ja pakatakseen tupakkaa. Hän jatkoi, ”Xmas verolomakkeet tulee nyt toimittaa kolmena kappaleena hyväntahdon virastoon. Hyväntahdon virasto määrittää jokaiselta veronmaksajalta vaaditun anteliaisuuden määrän hallitsijoiden luoman yhtälön perusteella. Olet juuri todistanut vuosittaista perintää.”

”Seuraavaksi tulee tuhmien ja kilttien -virasto. Siveellisyyksien virallisen kirjanpitäjän avustuksella jokainen toimittaa lomakkeen selittäen yksityiskohtaisesti vuoden hyvät ja pahat käytökset. Tuhmien ja kilttien -virasto työllistää virkamiesten ja tutkijoiden armeijan tarkastaakseen niiden kelpoisuuden, jotka anovat vastaanottavansa lahjoja joulukuussa.”

”Lopulta hyvän maun komissio yhtenäistää hyväksyttävien lahjavalikoimien koot, värit ja tyylit antaen ilman kilpailuttamista sopimukset esivalituille valmistajille, joilla on oikeat poliittiset kytkökset. Jokainen, ilman syrjintää, vastaanottaa tarkalleen samat valtion julkaisemat juhlakoristeet kotiensa somistamista varten. Xmas-aattona armeija kutsutaan laulamaan sopivia juhlalauluja.”

Mutta nyt lopen uupunut nuori seikkailija oli vaipunut syvään uneen. Vanhan miehen vetäessä peiton Jonathanin olkapäiden ylitse ulkoa kuului kissan maukumista. Rose kuiskutti, ”Hyvää Xmasta!”

---

|  |
| --- |
|  |
|  |
|  |
| Elämäsi ja vapautesi tuotos on omaisuutesi. Omaisuus on työsi hedelmä – aikasi, energiasi ja kykyjesi tulos.  Ote Jonathan Gulliblen perusperiaatteista  Kun verot ovat liian korkeita, ihmiset näkevät nälkää.    Laotse,   Tao te ching  On suurinta julkeutta ja otaksuntaa kuninkaiden ja ministerien taholta tekeytyä valvomaan yksityisten ihmisten taloutta…  He ovat itse aina ja poikkeuksetta suurimmat tuhlarit yhteiskunnassa….Jos heidän oma ylenpalttisuus ei tuhoa valtion taloutta, alamaistensa taholta sitä ei  tapahdu koskaan.    Adam Smith, Kansojen varallisuus  Jokainen vero on tikari sydämeemme.    Andrei Illarionov, ylin taloudellinen neuvonantaja Venäjän presidentti Vladimir Putinille |

|  |
| --- |
| Ajatuksia keskustelulle                       * Antaako setä Samta takaisin yhtä paljon kuin hän ottaa? * Mikseivät ihmiset valita, kun hän ottaa tavaroita heidän kodeistaan? * Miksi viranomaiset ottivat haltuunsa joulurituaalit? * Mitä vaikutuksia joulun viettoon tulisi? * Esimerkkejä? * Eettisiä näkökohtia?  Kommentit  Kun täytät veroilmoituksesi, täytät maksulapun poliitikkojen palkkoihin ja kaikkiin valtion kuluihin. Vaikka sinut on saatu tuntemaan, että on olemassa moraalinen velvollisuus tehdä niin, tosiasiassa on olemassa vain laillinen velvollisuus. Miksei moraalista velvollisuutta? Koska sinulla ei ole moraalista velvollisuutta ihmisiä kohtaan, jotka uhkaavat aloittaa sinua vastaan voimankäytön. Miksi laillinen velvollisuus? Jos et täyty veroilmoitustasi, koko valtiokoneiston viha syöksyy päällesi. Vähintäänkin voit olla varma monista epämiellyttävästi vierailuista.  Kaikkien muiden tavoin lähetät huolellisesti keräämäsi rahat tuntemattomalle henkilölle valtion virastossa. Osa tästä rahasta käytetään kuluihin rahan perinnästä sinulta. Loppu laitetaan yhteen kaikilta muilta kerättyihin varoihin. Tämä vero ei ole ainoastaan tuloistasi,  vaan myös arvonlisävero kaikesta mitä ostat. Erinäiset ”näkymättömät” verot nakertavat säästöjäsi laajalla rintamalla, ne nostavat kaiken ostamasi hintoja: verot vakuutuksissa, eläkkeissä, matkustamisessa, perinnössä, kiinteistökaupoissa, leimoina, rekisteröinteinä, urheilukytköksinä, lupina jne. jne.  Edelleen osa rahoistasi käytetään ihmisten kuluihin, jotka yrittävät selvitellä kuinka tasoittaa jokaisen ansioita ja vaurautta. Valtion monet osastot, jokaisen ottaessa osansa, pystyvät palauttamaan paljon pienemmän osan kansalaisilleen, mitä ne ottavat. ”Palautettu” osuus annetaan kömpelöiden valtion virastojen tehottomien julkisten palveluiden muodossa.  Toisinaan suuri siivu näistä verorahoista käytetään esittelyhankkeisiin (ts. siltoihin, patoihin tai vapaa-ajan toimintoihin) yhden alueen ihmisille toisen alueen ihmisten rahoilla. Vaikka valtio ylpeästi esittelee tyytyväisiä vastaanottajia televisiossa ja sanomalehdissä, viranomaiset jättävät mainitsematta tehdyt vahingot muiden alueiden ihmisille. Nämä ihmiset ovat nyt köyhempiä, koska heidät on pakotettu ”lahjoittamaan” rahaa, jonka he olisivat käyttäneet kodinkoneisiin, kenkiin ja paisteihin. Heille seurauksena on laskevat myynnit ja menetetyt työpaikat.  Ennen jokaista vaalia poliittiset puolueet lupaavat olla korottamatta veroja, mutta valitusta puolueesta huolimatta, ne säätävät lisää lakeja ja nostavat veroja niiden toteuttamiseksi. Jopa silloin kun ne sanovat leikkaavansa veroja, ne ainoastaan hidastavat korotuksien nousuastetta. Mitä enemmän ne nostavat veroja, sitä enemmän ne kalvavat taloutta. Kun verot lisääntyvät, työttömyys kasvaa.  Yksinkertaiset verot kuten tasavero ovat vähemmän monimutkaisia ja taltuttavat byrokraatteja manipulaatiolta ja korruptiolta. Paras vero byrokraattisten kontrollien vähentämiseksi on olematon vero.  Sen saavuttamiseksi voidaan etsiä vapaaehtoisia vaihtoehtoja, esimerkiksi kulujen leikkaukset, avoin kilpailu, yksityistäminen, käyttömaksut, arvonnat, vapaaehtoiset lahjoitukset jne.  Jos valtio kuluttaisi vähemmän, maksaisimme kaikki vähemmän veroja. Vähimmäismäärästä osastoja koostuva valtio maksaisi kansalaisille niin vähän, että he olisivat mahdollisesti valmiit maksamaan sen ilman pakottamista. Tuloksena olisi kansalaiset, jotka olisivat rehellisempiä ja terveempiä, vauraampia ja onnellisempia. Taustaa  Amerikkalaiset viittaavat hallintoonsa ”setä Samulina”, koska lempinimen (Sam) alkukirjaimet ovat samat kuin valtion nimessä. Siksi setä Samta on pukeutuneena punaiseen, valkoiseen ja siniseen. Amerikkalaiset maksavat veronsa huhtikuussa, mistä tarinassa viittaus huhtikuuhun.  The Adam Smith instituutin puheenjohtajan, Dr. Madsen Pirien lainaus:  ”Joka vuosi the Adam Smith instituutti laskee ja julkaisee verovapauden päivän. Jos joudut työskentelemään tammikuun ensimmäisestä päivästä lähtien maksaaksesi verot pois, tuolloin verovapauden päivä koittaa silloin kun olet niin tehnyt ja voit alkaa työskentelemään itsellesi. Jos valtio ottaa keskimäärin 40 prosenttia, verovapauden päivä koittaa 40 prosentin kohdalla vuodesta. Menee pitkälle kesäkuuhun ennen kuin meillä on mitään vapautta kohdentaa ansioitamme omiin resursseihimme. Siihen asti valtio päättää kuinka meidän rahat käytetään.”  Katso: <http://www.bastiat.net/en/Bastiat2001>.  Hollantilainen vuonna 1992 toteutettu tutkimus itsemääritetystä onnellisuudesta maittain vastaa hyvin Fraser instituutin taloudellisen vapauden/kasvun/vaurauden tutkimusta. Viitteitä  Suositeltuja kirjoja: Alan Burrisin A Liberty Primer, Mary Ruwartin Healing Our World ja Milton ja Rose Friedmanin Vapaus valita. Henry Hazlittin [Economics in One Lesson](http://jim.com/econ/) kirjan ensimmäinen kappale tuo esiin kuinka poliittiset toimintaperiaatteet voivat hyödyttää yhtä ryhmää kaikkien muiden ryhmien kustannuksella. |

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kappale17) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kappale19)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kappale19/ -->
# Kappale 19: Kilpikonna ja jänis uusintatarkastelussa

> Jonathan näki unta Erityisintressien karnevaalin naisesta. Hän jatkoi rahan ojentamista hänelle ottaen ne sitten uudelleen takaisin. Yhä uudelleen hän maksoi hänelle ja nappasi ne takaisin. Yhtäkkiä Jonathan heräsi järkytykseen muistaen, että hänen täytyy raportoida ansionsa veronviranomaisille tai muutoin hänestäkin tulee

Jonathan näki unta Erityisintressien karnevaalin naisesta. Hän jatkoi rahan ojentamista hänelle ottaen ne sitten uudelleen takaisin. Yhä uudelleen hän maksoi hänelle ja nappasi ne takaisin. Yhtäkkiä Jonathan heräsi järkytykseen muistaen, että hänen täytyy raportoida ansionsa veronviranomaisille tai muutoin hänestäkin tulee ihmistarhan asukas.

Herkullinen tuoreen paahtoleivän tuoksu tunkeutui hänen nenäänsä. Vanha mies seisoi pöydän vieressä mutustellen aamiaiseksi paksuja hilloleipiä. Jonathan huomasi surullisen näköisen pojan istuvan pöydässä. Vanha mies esitteli pojan hänen lapsenlapsekseen, Davyksi, joka jäisi heidän luokseen toviksi.

”Muistan sinut”, uikutti Davy. ”Isoisä, hän auttoi minua ja äitiä, kun jouduimme lähtemään maatilalta.” Tämä uutinen teki Jonathanista vielä tervetulleemman. Jonathanin purressa paksulti voideltua leivänpalaa pieni poika vääntelehti rauhattomasti yrittäen vetää ylös eriparin sukkiansa. ”Isoäiti, luetko minulle uudestaan sen tarinan”, hän aneli.

”Minkä tarinan, kulta pieni?” Hän kasasi kuumaa munakokkelia Jonathanin lautaselle.

”Suosikkiani, siitä kilpikonnasta ja jäniksestä. Kuvat ovat niin hassuja”, Davy säteili.

”Hyvä on, sitten”, Rose sanoi ja otti kirjan keittiön kaapista. Hän istui pienen Davyn viereen ja alkoi. ”Olipa kerran…”

”Ei, ei, isoäiti, ’Kauan sitten’…” poika keskeytti.

Rose naurahti. ”Kuten olin sanomassa…kauan sitten eli kilpikonna nimeltä Frank ja jänis nimeltä Lysander. Molemmat eläimet työskentelivät toimittamalla kirjeitä kaikille pienen kylä asukkaille. Eräänä päivänä Frank, jonka terävät korvat olivat paljon tehokkaammat kuin hänen lyhyet jalkansa, kuuli vahingossa muutaman eläimen ylistävän Lysanderia hänen nopeista toimituksistaan. Nopeakoipinen jänis pystyi jakamaan muutamassa tunnissa sen, joka muilta kesti päiviä. Ärtyneenä Frank mateli paikalle ja liittyi keskusteluun.

”’Jänis’, sanoi Frank lähes yhtä hitaasti kuin hän liikkui, ’lyön vetoa, että yhdessä viikossa saan enemmän asiakkaita kuin sinä. Laitan maineeni peliin.’

”Kilpailu kauhistutti Lysanderia. ’Sinun maineesi? Hah! Mitä muut ajattelevat sinusta, ei ole sinun asiasi’, huudahti vallaton jänis. ’Siitä huolimatta, suostun joka tapauksessa!’ Naapurit pilkkasivat, sanoen ettei verkkaisella kilpikonnalla ollut mitään mahdollisuuksia. Todistaakseen sen, he kaikki sopivat todistavansa voittajaa tällä samaisella paikalla viikon päästä. Lysanderin pinkaistessa pois tekemään valmisteluja Frank vain istui paikallaan pitkän aikaa. Lopulta hän laahusti pois.

”Lysander jakoi esitteitä ympäri maaseutua kertoen, että hän tiputti hinnat puoleen siitä mitä Frank veloitti. Toimitukset olisivat tästä lähtien kahdesti päivässä, jopa viikonloppuina ja pyhinä. Jänis kävi läpi jokaisen naapuruston kelloa soittaen, jakaen kirjeitä, myyden postimerkkejä ja tarvikkeita ja jopa punniten ja paketoiden paketit paikan päällä. Pienestä lisämaksusta hän lupasi toimittaa milloin tahansa – yöllä tai päivällä. Ja hän antoi aina vilpittömän, ystävällisen hymyn veloituksetta. Tehokkaana, luovana ja miellyttävänä jänis näki asiakaskuntansa kasvavan nopeasti.”

Davy oli kuin liimautuneena kuvien ääreen ja auttoi isoäitiä kääntämään sivuja hänen jatkaessaan ääneen lukemista. ”Kukaan ei ollut nähnyt vilaustakaan kilpikonnasta. Viikon lopulla varmana voitostaan Lysander säntäsi tapaamaan naapuruston tuomareita. Yllätyksekseen hän löysi kilpikonnan sieltä jo häntä odottamassa. ’Olen kovin pahoillani Lysander’, kilpikonna sanoi happamaan venyttävään tyyliinsä. ’Kun olet hyppinyt talosta taloon, minulla on ollut vain tämä yksi kirje toimitettavanani.’ Frank ojensi Lysanderille dokumentin ja kynän lisäten, ’Ole hyvä ja allekirjoita tuohon viivalle.’

”’Mikä tämä on?’ kysyi Lysander.

”’Kuninkaamme on nimittänyt minut, kilpikonnan, pääpostimestariksi ja on valtuuttanut minut toimittamaan kaikki maan kirjeet. Olen pahoillani jänis, mutta joudut lopettamaan kaikki toimituksesi.’

”’Mutta tämä ei ole mahdollista!’ sanoi Lysander polkien jalkaansa raivosta. ’Tämä ei ole reilua!’

”’Kuningas sanoi sitä samaa’, vastasi kilpikonna. ’Ei ole reilua, että joillain hänen alamaisistaan olisi parempi postipalvelu kuin muilla. Joten hän antoi minulle yksinomaisen monopolin varmistaakseen saman palvelutason kaikille.’

”Vihaisena Lysander haukkui kilpikonnaa sanomalla, ’Kuinka sait hänet tekemään tämän? Mitä tarjosit hänelle?’

”Kilpikonna ei pystynyt nauramaan helposti, mutta hän onnistui vetäisemään suupieltään ylös. ’Vakuutin kuninkaalle, että hän voi lähettää kaikki viestinsä ilmaiseksi. Ja luonnollisesti muistutin myös häntä, että kaiken valtakunnan kirjeenvaihdon ollessa luotettavissa käsissä, se tekisi kapinallisten alamaisten käytöksen valvonnan helpommaksi. Jos satun hukkaamaan kirjeen siellä ja toisen täällä, niin entäs sitten?’

”’Mutta teit aina tappiota postin toimituksillasi!’ totesi jänis ärtyneesti. ’Kuka sen maksaa?’

”’Kuningas määrää hinnat varmistaen voittoni. Jos ihmiset lopettavat kirjeiden postittamisen, verot kattavat tappioni. Hetken päästä kukaan ei enää muista, että minulla olisi koskaan ollut kilpailijaa.’”Isoäiti katsoi ylös lisäten, ”Loppu.”

”Tämän tarinan opetus”, luki Rose, ”on, että voit aina kääntyä viranomaisen puoleen, kun sinulla on erityisiä ongelmia.”

Pikku Davy toisti, ”Voit aina kääntyä viranomaisten puoleen, kun sinulla on erityisiä ongelmia. Muistan tehdä niin, isoäiti.”

”Ei kultaseni, kirja vain sanoo niin. On parempi, että löydät oman tapasi toimia.”

”Isoäiti?”

”Niin, rakas?”

”Puhuvatko eläimet?”

”Ainoastaan linnut puhuvat, lapsi. Tämä on vain tarina, eikä mahtava Bardi.”

”Kerro minulle mahtavasta Bardista, isoäiti.”

Hän myhäili. ”Kuinka moneen kertaan olet jo kuullut sen? Bardi on viisas kondorikotka, joka vaeltaa seitsemät meret Korkean Yekin jäisiltä huipuilta kostean Rothin rannoille. Ei, ei, et narraa minua kertomaan toista tarinaa. Säästämme sen huomiseen.”

Jonathan lopetti ateriansa ja kiitti vanhaa pariskuntaa runsaskätisestä vieraanvaraisuudesta. Heidän kaikkien astuessa etupihan kuistille hyvästelemään vanha mies kertoi hänelle: ”Voit pitää meitä omina isovanhempinasi, jos joskus satut tarvitsemaan jotain.”

---

|  |
| --- |
|  |
|  |
| Vauraus koostuu valinnoista. Kun valtio poistaa valinnat, se poistaa vaurauden, jopa köyhiltä.      Rockne Johnson |
| Kaksi ihmistä jotka vaihtavat omaisuutta vapaaehtoisesti hyötyvät siitä molemmat tai he eivät tekisi sitä. Ainoastaan he itse voivat oikeutetusti tehdä tämän päätöksen.  Ote Jonathan Gulliblen perusperiaatteista  Valtio ei saa säätää lakeja, jotka rajoittavat hyödykkeiden tai työsuoritusten myyjän vapautta hinnoitella tuotteitaan tai palveluitaan.    Rose ja Milton Friedmanin ehdotus  *☺*  Postilakkojen karmea puoli on, että niiden jälkeen palvelu pala normaaliksi    Richard Needham |

|  |
| --- |
| Ajatuksia keskustelulle                         * Millaisia eroja on valtion ja yksityisillä postipalveluilla? * Kuka hyötyy monopolioikeuksien myöntämisestä? * Voiko kontrolli postinjakelusta mahdollistaa kansalaisten kontrolloinnin? * Eettisiä näkökohtia?  Kommentit  Yrityksen menestys saavutetaan innovaatiolla, hyvillä tuotteilla ja palveluilla ja kilpailukykyisillä hinnoilla. Tästä on tuloksena säännöllinen asiakaskunta, -suositukset ja –tyytyväisyys. Se mahdollistaa yritykselle mainostaa lisää ja leikata enemmän hintojaan, joka puolestaan tuo lisää tyytyväisiä asiakkaita. Näin menestyksen liikevoima jatkuu. Kaikki tämä on kovaa työtä. Mitään siitä ei harjoiteta ilman kilpailua.  Yritykset, jotka eivät pysty kilpailemaan, käyttävät usein aikaansa piirittääkseen valtiota kontrolloimaan ”epäreilua” tilannetta tai ”tasapuolistamaan palvelut kaikille”. Valtion väliintuloilla luodaan monopoleja tehottomille yrityksille. Näiden monopolien lopettaessa kilpailun palvelut ja hinnat kärsivät. Tarkastele valtion monopoleja ja huomioi vähentynyt palvelutuntien ja -päivien määrä, vähentynyt asiakaspalvelu, heikentynyt yleinen tehokkuus ja lisääntynyt ”isänmaallinen” mainonta. Jopa kilpailun puuttuessa valtion monopolit menettävät usein kiinnostuksensa voittoihin, koska ne tietävät niiden tappioiden tulevan katetuiksi veroista, jotka muut pakotetaan maksamaan.  Eräs syy valtion luomille monopoleille on pitää erityisintressiryhmät tyytyväisinä. Kontrolloimalla monopoleja valtion viranomaiset kontrolloivat kansalaisia. Kontrolloimalla postipalveluita, televisiota, radiota, puhelimia ja internet-yhteyksien tapoja on erittäin helppo ohja äänestäjien mieliä. Kontrolloimalla matkustelua valtio kontrolloi myös kansalaisten liikkumista. Äänestäjät maksavat tästä tukahduttavasta kontrollista. Lopulta useimmat ihmiset tulevat niin tottuneiksi näihin monopoleihin, että he unohtavat kysyä, josko heidän elämänsä kohenisivat ilman niitä. Taustaa  Korkea Yek (High Yek) – Friedrich Hayek – pelkästään huvin vuoksi. Friedrich Hayek, taloustieteilijä, yhteiskuntafilosofi, talouden Nobel-palkinnon saaja ja Tie orjuuteen teoksen kirjoittaja käynnisti the Mont Pélerin Societyn vuonna 1947. 39 perustajajäsentä sisälsivät mm. Milton Friedmanin, Karl Popperin, Michael Poyanyn ja Ludwig von Misesin. Katso: <http://www.montpelerin.org/>. Mahtava Bardi, Rothin rannat (Great Bard, the shores of Roth) – Edesmennyt Murray Rothbard oli kuuluisa vapaiden markkinoiden taloustieteilijä ja the Cercle Frédéric Bastiat nimisenä tunnetun ryhmän jäsen.  Lysander Spooner oli 1800-luvun filosofi. Yhdysvaltain postilaitos turvattiin kilpailulta vuonna 1840. Yksilöille oli laitonta toimittaa kirjeitä tai paketteja. Sen jälkeen kun tuomari totesi, ettei matkustajille ollut laitonta kuljettaa postia, yritykset tarttuivat tähän yrittäjälliseen mahdollisuuteen. Näiden joukossa oli Lysander Spoonerin ”American Letter Mail Company”. Hän oli muita avoimempi liiketoimissaan perustellen, että ihmisillä on ”luonnollinen oikeus” työhön. Valtio hyökkäsi Spooneria vastaan voimallisesti. He eivät nähneet paljoakaan vaivaa vastatakseen Spoonerin laillisiin argumentteihin ja toivoivat Spoonerin liiketoiminnan tuhoutuvan pääpostimestarin turvautuessa eräisiin laillisiin lisäkeinoihin. Kuljetusyhtiöille kerrottiin, että he menettäisivät valtion sopimukset, elleivät he lopettaisi Spoonerin American Letter Mail Companyn postin kuljetusta. Tämän ahdistelevan laillisen toiminnan sulun alaisena Spoonerin yritys ei pystynyt jatkamaan.  1700-luvulla termiä ”frank” käytettiin henkilön allekirjoituksena, jolle annettiin lupa lähettää postia ilmaiseksi. Vastineena postimonopolilainsäädännön hyväksymisestä, joka takasi valtiolle postimonopolin, kaikki kongressiedustajat saivat, ja saavat edelleen, frankeerausetuoikeudet, jotka sallivat heille lähettää kaikki kirjeet valitsijoilleen ilmaiseksi. Melkoinen palkkio!  Kondorikotka on haaskalintu yli 2,9m siipivälillä ja se voi painaa yli 10 kiloa. Niillä on valtaisa lento-, liito- ja matkustuskyky ilmavirtauksissa kilometrien matkoja ilman siipien liikuttamista. Viitteitä  Kirjassaan Vapaus valita Milton ja Rose Friedman mainitsevan esimerkin Pat Brennanista, joka vuonna 1978 ryhtyi kilpailemaan Yhdysvaltain postilaitoksen kanssa. David Friedmanin The Machinery of Freedom.  Murray Rothbardin For a New Liberty.  Lisätietoja: CATO Privatizing the Post Office tai <http://www.cato.org/pubs/policy_report/xviiin3-3.html>.  The Foundation for Economic Education: Time for the Mail Monopolly to Go, helmikuu 2002  [http://www.thefreemanonline.org/featured/](http://www.thefreemanonline.org/featured/time-for-the-mail-monopoly-to-go/)  [time-for-the-mail-monopoly-to-go/](http://www.thefreemanonline.org/featured/time-for-the-mail-monopoly-to-go/). |

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kappale18) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kappale20)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kappale2/ -->
# Kappale 2: Häiriköt

> Jonathan käveli useita tuntia ilman merkkiäkään muusta elämästä. Yhtäkkiä jotain liikahti pusikossa ja pieni eläin, jolla oli keltaraitainen häntä, vilahti hädin tuskin näkyvällä polulla. ”Kissa”, ajatteli Jonathan. ”Ehkä se johdattaa minut ihmisten pariin?” Hän sukelsi tiheän lehvistön läpi. Juuri kun

Jonathan käveli useita tuntia ilman merkkiäkään muusta elämästä. Yhtäkkiä jotain liikahti pusikossa ja pieni eläin, jolla oli keltaraitainen häntä, vilahti hädin tuskin näkyvällä polulla. ”Kissa”, ajatteli Jonathan. ”Ehkä se johdattaa minut ihmisten pariin?” Hän sukelsi tiheän lehvistön läpi.

Juuri kun hiekkaranta oli kadonnut näkyvistä ja hän oli syvällä viidakossa, kuului vihlova kirkaisu. Hän pysähtyi, kohotti päätään ja pyrki paikallistamaan äänen suunnan. Hän kuuli suoraan edestä toisen kirkuvan avunpyynnön. Puskien ylös mäkeä oksien ja köynnösten läpi hän ponnisteli eteenpäin ja tupsahti leveämmälle polulle.

Jonathanin kääntyessä polulla jyrkkään mutkaan hän törmäsi rotevan miehen kylkeen. ”Pois tieltäni, tollo!” mies mylväisi ja pyyhkäisi hänet syrjään kuin hyttysen. Häkeltyneenä Jonathan katsoi ylös ja näki kahden miehen raahaavan potkivaa ja kirkuvaa nuorta naista polkua alas. Kolmikko oli jo kadonnut, kun hän sai vedettyä taas henkeä. Varmana siitä, ettei hän pystyisi vapauttamaan naista yksin, Jonathan juoksi takaisin polkua ylös apua etsimään.

Esiin tuli aukio ja hän näki ryhmän ihmisiä kerääntyneenä ison puun ympärille – hakaten sitä kepeillä. Jonathan juoksi ylös ja tarrasi kädestä miestä, joka oli selvästi työnjohtaja. ”Auttakaa!” Jonathan huohotti. ”Kaksi miestä ovat kaapanneet naisen ja hän tarvitsee apua!”

”Älä ole huolissasi”, mies sanoi yrmeästi. ”Hänet on pidätetty. Unohda hänet ja jatka matkaasi. Meillä on työt kesken.”

”Pidätetty?” sanoi Jonathan yhä läähättäen. ”Hän ei näyttänyt lainkaan rikolliselta.” Jonathan ihmetteli, että jos hän oli syyllinen, miksi hän huusi niin epätoivoisesti apua? ”Anteeksi, mutta mikä oli hänen rikoksensa?”

”Mitä?” mies tuhahti ärtyneenä. ”No jos sinun tulee tietään, niin hän vaaransi kaikkien työt täällä.”

”Hän vaaransi ihmisten työpaikat? Kuinka hän sen teki?” kysyi Jonathan.

Tuijottaen alas tietämätöntä kysyjäänsä työnjohtaja viittasi Jonathania tulemaan puun viereen, missä työntekijät kiireisinä hakkasivat puun runkoa. Hän kertoi ylpeänä: ”Olemme puutyöläisiä. Kaadamme puita hakkaamalla niitä kepeillä. Joskus sata ihmistä ympäri vuorokauden työskentelemällä voivat kaataa hyvänkokoisen puun vajaassa kuukaudessa.” Mies mutristi huuliaan ja pyyhkäisi huolellisesti mutakokkareen hienosti ommellun takkinsa hihasta.

Hän jatkoi, ”Tuo Drawbaughtin nainen tuli tänä aamuna töihin keppinsä päähän liitetyn terävän metalliesineen kanssa. Hän kaatoi puun alle tunnissa – yksinään! Kuvitella! Tällainen pöyristyttävä uhka perinteiselle työllisyydellemme täytyi pysäyttää.”

Jonathanin silmät laajenivat tyrmistyksestä, kun hän kuuli, että tätä naista oli rankaistu hänen luovuudestaan. Kotona kaikki käyttivät kirveitä ja sahoja puiden kaatamiseen. Siten hän oli itsekin saanut puut veneeseensä. ”Mutta hänen keksintönsä”, huudahti Jonathan, ”mahdollistaa kaikenkokoisten ja –vahvuisten ihmisten kaataa puita. Eikö se tee puun saannista ja käytöstä nopeampaa ja halvempaa?”

”Mitä tarkoitat?” mies sanoi vihaisesti. ”Kuinka kukaan voi kannattaa tuollaista ajatusta?” Tätä ylevää työtä ei voi tehdä kuka tahansa rääpäle, joka keksii uuden idean.”

”Mutta”, Jonathan sanoi yrittäen olla loukkaamatta, ”näillä hyvillä puutyöntekijöillä on taitavat kädet ja aivot. He voisivat käyttää puiden kaatamisesta säästetyn ajan johonkin muuhun. He voisivat tehdä pöytiä, kaappeja, veneitä tai jopa taloja!”

”Kuulepas”, mies sanoi uhkaavin katsein, ”työn tarkoituksena on täysi ja turvattu työllisyys – ei uudet tuotteet.” Hänen äänensävynsä muuttui rumaksi. ”Sinä kuulostat jonkin sortin häiriköltä. Jokainen, joka tukee tuota pirullista naista, tietää ongelmia. Mistä olet kotoisin?”

”En edes tunne Drawbaughta enkä halua mitään ongelmia. Olet varmaan oikeassa. Minun täytyykin tästä lähteä”, Jonathan vastasi huolestuneesti. Hän kääntyi ympäri ja kiiruhti samaa reittiä takaisin polkua alaspäin. Hänen ensimmäinen tapaamisensa ihmisten kanssa sai hänet erittäin hermostuneeksi.

---

|  |
| --- |
| *Eräs kaikkein näkyvimmistä taloudellisista harhakuvitelmista on uskomus, että laitteet luovat nettovaikutukseltaan työttömyyttä.*  Henry Hazlitt |
| *Kuinka siirryimme puun käytöstä hiileen, hiilen käytöstä öljyyn ja öljystä luonnonkaasuun? Kuinka ihmeessä pystyimme hoitamaan siirtymät ilman valtion energiavirastoa?*  Milton Friedman 1978 |
| *Onnistuminen ja epäonnistuminen ovat molemmat tarpeellisia kannustimia oppimiselle ja kasvamiselle.*    Ote Jonathan Gulliblen perusperiaatteista |

|  |
| --- |
| Ajatuksia keskustelulle   * Mikä on työn tarkoitus? * Ovatko työtä säästävät innovaatiot hyviä vai huonoja? * Miksi? * Keihin ne vaikuttavat? * Kuinka tällaisia innovaatioita voidaan estää? * Mitkä ovat joitain esimerkkejä tällaisesta toiminnasta? * Onko ihmisille haitaksi vaihtaa tekemänsä työn laatua? * Millaisia eettisiä näkökohtia voimankäyttöön sisältyy?  Kommentit  Eräs tuottavuuden myyteistä on, että työtä säästävät laitteet, tietokoneet ja robotit aiheuttavat työttömyyttä ja köyhyyttä. Tämä teoria vaikuttaa pitävän paikkansa ainoastaan, koska menetetyt työpaikat ovat näkyvissä, mutta uusien innovaatioiden luomat uudet työpaikat eivät ole vielä nähtävissä. Ilman vapautta innovoida ja ansaita voittoja ei olisi ollut kehitystä. Kuvittele kuinka eläisimme ilman pyörän keksimistä tai kuten tässä kappaleessa, ilman kirvestä.  Syy tähän sekaannukseen työtä säästävästä automaatiosta on siinä, että uudella laitteistolla tuotettaessa tuotetta X tarvitaan vähemmän työntekijöitä.  Ihmiset unohtavat, että irtisanotuista työntekijöistä säästetyt palkat kuluttajat käyttävät ostaakseen halvemmilla hinnoilla enemmän tuotteita X, Y ja Z. Työntekijöillä jotka on koulutettu käyttämään näitä uusia laitteita ja uusien laitteiden valmistajilla on kaikilla suuremmat tulot, joilla he voivat ostaa enemmän tuotteita halvemmilla hinnoilla.  Tietyillä sektoreilla saattaa aluksi olla tilapäistä työttömyyttä kun kuluttajat, tuottajat ja työntekijät sopeutuvat uuteen kysyntään. Lopulta kuitenkin palkataan paljon enemmän työntekijöitä suuremmalla työmahdollisuuksien kirjolla kykyjen laajempaa monimuotoisuutta käyttäen.  Vaikka jotkut ihmiset järkyttyvät muutoksesta, muutos on kehityksen hinta korkeammasta elintasosta kaikille.  Ainoa tapa jolla tätä kehitystä voidaan hidastaa lähes pysähdyksiin, vaikkakaan sitä ei voida koskaan pysäyttää, on ihmisten kääntyminen valtion puoleen ja vaatia lakeja uusien innovatiivisten työkalujen käytön estämiseksi. Taustaa  Patentit on mielenkiintoinen keskustelunaihe. Daniel Drawbaugh, monien kiehtovien laitteiden kolikoiden lajittelijasta kelloon magneettisesti hallitulla heilurilla saakka, väitti olevansa ensimmäisen puhelimen keksijä kymmenen vuotta ennen Alexander Graham Belliä. Patenttimaksujen sanotaan kuitenkin olleen hänen niukalle toimeentulolleen liian kalliita. Bell patentoi puhelinlaitteen ja pystyi siten estämään Drawbaughia ja 600 muuta käyttämästä vastaavaa laitetta patenttirikkomusoikeudenkäynneillä. Huolimatta siitä oliko Bell ainoa ja alkuperäinen puhelimen keksijä hän oli todellinen tiedemies toisin kuin George Selden, joka esiintyy kirjan myöhemmässä kappaleessa. Viitteitä  Richard B. McKenzie teoksessaan *The American Job Machine* sanoo, ”Työpaikkojen luominen on helppoa – tehdään maatalouden koneet laittomiksi. Jos talouden terveyttä mitataan kansalaisten työpaikkojen määrällä, silloin Kiinalla olisi maapallon vahvin talous.”  Lisää artikkeleja tästä ja tähän liittyvistä aiheista löytyy Cato instituutin tutkimussivustolta:   <http://www.cato.org/research>. |

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kappale1) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kappale3)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kappale20/ -->
# Kappale 20: Kyllästyminen ruuansulatukseen

> Ennen lähtöään Jonathan kysyi tietä kaupungintalolle. Rose näytti huolestuneelta ja laittoi kätensä Jonathanin olalle, ”Jonathan, ole kiltti ja älä kerro kenellekään tarjoamistamme aterioista. Meillä ei ole lupaa.” ”Mitä?” sanoi Jonathan. ”Tarvitaanko aterioiden tarjoamiseen lupa?” ”Kaupungissa, kyllä”, nainen vastasi. ”Meillä voi

Ennen lähtöään Jonathan kysyi tietä kaupungintalolle. Rose näytti huolestuneelta ja laittoi kätensä Jonathanin olalle, ”Jonathan, ole kiltti ja älä kerro kenellekään tarjoamistamme aterioista. Meillä ei ole lupaa.”

”Mitä?” sanoi Jonathan. ”Tarvitaanko aterioiden tarjoamiseen lupa?”

”Kaupungissa, kyllä”, nainen vastasi. ”Meillä voi tulla melkoisia ongelmia, jos viranomaiset kuulevat, että tarjoamme aterioita ilman lupaa.”

”Mikä on luvan tarkoitus?”

”Sen tarkoituksena on taata tietty ruuan taso kaikille. Vuosia sitten kaupunkiväellä oli tapana ostaa ruokansa katukauppiailta, kulmakahviloista, hienoista ravintoloista tai he ostivat ruokansa kaupoista ja kokkasivat kotona. Sitten hallitsijoiden neuvosto perusteli epäreiluksi sitä, että jotkut ihmiset syövät paremmin kuin toiset ja että ihmisiä tulee suojella huonoilta valinnoilta. Joten he loivat poliittisia kahviloita, joissa jokainen voisi kaupungissa syödä standardiruokaa ilmaiseksi.”

”Ei nyt aivan ilmaiseksi, tietenkään”, sanoi isoisä vetäen esiin lompakkonsa ja heiluttaen sitä hitaasti Jonathanin nenän edessä. ”Jokaisen aterian hinta on paljon enemmän kuin aikaisemmin, mutta kukaan ei maksa ovella. Setä-Samta maksoi veroillamme. Koska poliittisten kahviloiden, tai ’polikahviloiden’ ateriat olivat jo maksettu, monet ihmiset lopettivat yksityisillä tarjoajilla käymisen, joissa he joutuivat maksamaan. Vähentyneiden asiakkaiden takia yksityiset ravintolat nostivat hintoja kattaakseen kulunsa. Toiset selvisivät kourallisella varakkaita asiakkaita tai erikoisruokavalioiden ihmisillä, mutta useimmat menivät nurin.”

”Miksi kukaan maksaisi aterioista, jos he voisivat mennä ilmaiseksi polikahviloihin?” ihmetteli Jonathan ääneen.

Rose naurahti. ”Koska polikahviloista tuli hirveitä – kokeista, ruuasta, ilmapiiristä – kaikesta! Huonoja kokkeja ei koskaan eroteta polikahviloista. Heidän ammattiliittonsa on liian vahva. Ja erittäin hyviä kokkeja palkitaan harvoin, koska huonot kokit ovat kateellisia. Rakennukset rapistuvat – likaa ja grafiitteja on kaikkialla. Moraali on alhainen, ruoka on mautonta ja ruuansulatuksen lautakunta päättää menusta.”

”Se on pahin puolin”, huudahti isoisä. ”He yrittävät mielistellä ystäviään ja kukaan ei ole koskaan tyytyväinen. Sinun olisi pitänyt nähdä riita noodeleista ja riisistä, päivittäin vuosikymmeniä. Sitten perunalobbarit järjestivät leipä ja peruna -kampanjansa. Muistatko?” hän sanoi nyökäten vaimolleen. ”Kun perunoiden ystävät lopulta saivat ihmisensä lautakuntaan, sen jälkeen emme ole enää kuulleet noodeleista ja riisistä.”

Davy teki oksettavan äänen. Kurkistaen isoäitinsä hameen takaa Davyn nenä nyrpistyi puistatuksesta. ”Vihaan perunoita, isoäiti.”

”Parempi syödä ne, kulta, tai ravinneviranomaiset nappaavat sinut.”

”Ravinneviranomaiset?” kysyi Jonathan.

”Shhh!” sanoi isoisä asettaen sormensa huulilleen. Hän katsoi olkansa yli ja sitten kadulla katseliko kukaan. ”Ne jotka välttelevät poliittisesti hyväksyttyjä ruokia joutuvat yleensä ravinneviranomaisten käsiin. Lapset kutsuvat niitä lyhyesti ’raveiksi’. Ravit valvovat tarkkaan aterioille osallistumista ja he etsivät käsiinsä jokaisen, joka ei ilmaannut paikalle. Ravinnerikolliset viedään erityisiin pidätyskahviloihin pakkosyötettäviksi.”

Davy tutisi, ”Mutta emmekö voisi vain syödä kotona? Isoäidin ruoka on parasta!”

”Se ei ole sallittua, kulta”, sanoi Rose taputtaen Davyä päälaelle. ”Muutamilla ihmisillä on erityislupia, mutta isoisä Miltonilla ja minulla ei ole erityiskoulutusta. Ja meillä ei ole varaa hienoihin keittiölaitteisiin, jotka täyttäisivät vaatimukset. Katsos Davy, hallitsijat uskovat välittävänsä tarpeistasi enemmän kuin isoisä ja minä.”

”Lisäksi”, totesi isoisä, ”joudumme molemmat työskentelemään maksaaksemme verot tästä kaikesta”. Isoisä Milton askelsi ympäri verantaa puoliksi itselleen puhuen ja muristen. ”He kertovat meille, että meillä on historiallisesti alhaisin ruuansulattaja/kokki suhdeluku, vaikka puolet väestöstä on käytännössä aliravittua. Heidän alkuperäinen suunnitelmansa tarjota parempaa ravintoa köyhillä on päätynyt huonon ravinnon tarjoamiseksi kaikille. Eräät sopeutumattomat ovat kieltäytyneet syömästä ja ovat nälkäkuoleman partaalla, vaikka heidän ruokansa on ilmaista. Vielä pahempaa on, että vandaalit ja gangsterit kuljeksivat poliittisissa kahviloissa ja kukaan ei tunne enää oloaan turvalliseksi.”

”Lopeta!” sanoi Rose aviomiehelleen nähtyään Jonathanin kauhistuneen ilmeen. ”Hän on kauhusta jäykkänä mennessään polikahvilaan.” Kääntyen Jonathanin puoleen hän varoitti: ”Pidä vain henkilöllisyyskorttisi näkyvillä, kun ilmaannut ovelle. Kaikki menee hyvin.”

”Kiitos huolenpidostasi, isoäiti Rose”, sanoi Jonathan, ihmetellen miltä henkilöllisyyskortti näyttäisi ja miten hän pystyisi koskaan saamaan ruokaa ilman sitä. ”Haittaako, jos poimin taskuihini muutama ylimääräisen palan leipää ennen lähtöäni?”

”Ole hyvä. Ota niin monta kuin haluat.” Hän meni takaisin keittiöön ja palasi usean palasen kanssa huolellisesti nenäliinaan pakattuna. Hän katsoi vaivihkaa molempiin suuntiin, ettei kukaan naapureista näkisi ja ojensi sitten ne ylpeästi Jonathanille sanoen: ”Pidä huolta itsestäsi. Vävylläni oli tapana kasvattaa ylimääräistä vehnää meidän jauhoihin, mutta ruokapoliisi vain…”

”Tiedän”, vastasi Jonathan. ”Pidän huolta, ettei kukaan näe tätä leipää. Kiitos kaikesta.” Jäähyväisvilkutuksella Jonathan astui kadulle lämpöisin ajatuksin, että tarpeen tullen hänellä olisi koti tässä uhkaavassa saaressa.

---

|  |
| --- |
|  |
|  |
| Tehkää minusta opetuksen päällikkö, ja otan tehtäväkseni muuttaa maailman.      Baron Gottfried vol Leibnitz 1646-1716 |
| Opetettakoon oppilaallemme ettei hän kuulu itselleen, vaan on julkista omaisuutta.  Benjamin Rush  …julkinen koulutus päätyy usein olemaan vain hiukan enemmän kuin enemmistön ylivalta vähemmistön näkemyksille.    Robert B. Everhart, koulutuksen professori, Kalifornian yliopstio, Santa Barbara  Laki teeskentelee, että opetusta voi tapahtua ainoastaan hyväksytyssä luokkahuoneessa, sivuuttaen täysin sen tyyliset kannustimet, joiden odotetaan motivoivan aikuisia.    Ken Schoollandilta The State, Obedience, Training, and Young Rebels: In Defence of Youth Rights. |

|  |
| --- |
| Ajatuksia keskustelulle                           * Ovatko asiakkaat tyytyväisiä polikahviloihin? * Kuinka menu päätetään? * Kohdellaanko lintsareita ja kokkeja oikein? * Mitä jos mielen ravintoa kohdeltaisiin kuin tämä saari kohtelee vatsan ravintoa? * Esimerkkejä? * Eettisiä näkökohtia?  Kommentit  Tämä kappale viittaa valtion sekaantumisesta koulutusjärjestelmään. Mitä jos kohtelisimme vatsamme ravintoa samoin kuin kohtelemme nykyään mielen ravintoa? Lapsia kohdellaan standardoituna kokonaisuutena persoonallisien yksilöllisten mielien sijaan. Yhtenäistetty pakollinen koulutus ehkäisee kasvua niissä lapsissa, jotka kukoistaisivat yritteliäämmässä ympäristössä. Heidän menettäessään kiinnostuksensa koulua kohtaan kaikkein seikkailunhaluisimmat yksilöt saattavat häiritä luokkia. Monet lapset kahlitaan harmaisiin aiheisiin hyvin niukalla ilmaisunvapaudella.  Meille kerrotaan pakollisen opetuksen olevan välttämätöntä, koska lapsia tulee suojella vanhempien huonoilta päätöksiltä. Tämä edistää ajatusta, etteivät ihmiset pysty huolehtimaan itsestään, että heidän tulee olla riippuvaisia valtiosta ja että heidän tulee pelätä henkilökohtaista vastuuta.  Joten meillä on valtava valtion osasto, joka pyrkii löytämään menetelmän, joka soveltuu kaikille; seurauksenaan suuri nujerrettujen opettajien määrä ja tukahdutettujen lasten massa. Tämän onnettoman tilanteen rahoittaa onnettomat veronmaksajat, joille virheellisesti kerrotaan, että opetus on ”ilmaista!” Yksityisestä opetuksesta maksaville ihmisille koulutuksen verot ovat tuplamaksu ja lapsettomille turha kuluerä. Heille kerrotaan, että heidän täytyy silti maksaa muiden koulutuksesta, koska koulutettu yhteiskunta hyödyttää kaikkia – jopa silloin kun valtion koulut epäonnistuvat opettamasta oppilaita.  Valtio voisi käyttää verorahat maksaakseen yksityisten koulujen lukukausimaksut, mutta se ei tee niin. Miksi? Voisiko olla, että pääasiallinen syy valtion sekaantumiseen ei ole opettaa, vaan kontrolloida kansalaisten mieliä?  Senkö vuoksi ne opettavat hallitsijoiden kuten Napoleonin ihailemista – sivuuttaen, että hän uhrasi satojen tuhansien elämät oman kunnianhimonsa vuoksi? Tämänkö takia emme opeta lapsille rationaalisia ajattelijoita kuten Frédéric Bastiatia, ranskalaista vapauden puolestapuhujaa? Taustaa  Ken opetti Japanissa Hakodate yliopistossa, jossa hän kirjoitti teoksen Shogun’s Ghost: The Dark Side of Japanese Education.  Hänen artikkelinsa Should We Shogunize the Schools? on luettavissa osoitteessa: [http://www.jonathangullible.com/](http://www.jonathangullible.com/should-we-shogunize-schools)  [should-we-shogunize-schools](http://www.jonathangullible.com/should-we-shogunize-schools). Toinen yllättävä Kenin artikkeli perustuu pitempään ja kommentoituun artikkeliin, joka on nyt saatavilla netissä: <http://www.jonathangullible.com/REBELS>. Viitteitä  Vapaus valita Milton ja Rose Friedman.  Mary Ruwartin Healing our World.  Benjamin A Rogge ja Pierre F. Goodrich: Education in a Free Society.  Miltä täydellinen maailma näyttäisi: <http://www.theadvocates.org/gentlehand.html>.  Marshall Fritzin organisoima The Alliance for the Separation of School and State -liike: [http://www.schoolandstate.org/home.htm](https://www.schoolandstate.org/).  Koulutuksesta ja lapsiin kohdistuvista toimintapolitiikoista: <http://www.cato.org/research/#domestic-issues>. |

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kappale19) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kappale21)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kappale21/ -->
# Kappale 21: “Anna minulle menneisyytesi tai tulevaisuutesi!

> Kaupungintalo sijaitsi aukion suunnalla. Jonathan päätti oikaista kujan poikki, joka oli täynnä korkeita laatikkopinoja ja roskia. Hän kiiruhti hämyisää kujaa pitkin yrittäen olla piittaamatta epämukavista tuntemuksistaan jätettyään kirkkaan ja vilkkaan kadun. Äkkiä Jonathan tunsi käden kurkullaan ja pistoolin kylmän metallin

Kaupungintalo sijaitsi aukion suunnalla. Jonathan päätti oikaista kujan poikki, joka oli täynnä korkeita laatikkopinoja ja roskia. Hän kiiruhti hämyisää kujaa pitkin yrittäen olla piittaamatta epämukavista tuntemuksistaan jätettyään kirkkaan ja vilkkaan kadun.

Äkkiä Jonathan tunsi käden kurkullaan ja pistoolin kylmän metallin kyljessään. ”Anna minulle menneisyytesi tai tulevaisuutesi!” ärähti ryöstäjä raivokkaasti.

”Mitä?” sanoi Jonathan kauttaaltaan täristen. ”Mitä tarkoitat?”

”Kuulit kyllä – rahat tai henkesi”, toisi varas työntäen pistoolin syvemmälle kylkeä vasten. Jonathan ei tarvinnut lisärohkaisua. Hän kurotti taskuunsa kovalla työllä ansaitsemaansa rahaa.

”Tässä on kaikki mitä minulla on ja tarvitsen puolet maksaakseni veronkerääjälle”, aneli Jonathan, piilotellen huolellisesti isoäiti Rosen antamia leipiä. ”Ole kiltti ja jätä minulle puolet.”

Varas höllensi otettaan Jonathanista. Hän pystyi hädin tuskin tunnistamaan naisen kasvoja huivin takaa. Hän nauroi matalalla karskilla äänellä ja sanoi: ”Jos joudut eroamaan rahoistasi, on parempi, että annat ne kaikki minulle kuin veronkerääjälle”.

”Miksi?” hän kysyi laittaen rahat naisen vikkeliin ja toimeliaisiin käsiin.

”Jos annat rahat minulle”, sanoi varas tunkien paperikaynsit vyötärölleen sidottuun nahkalaukkuun, ”silloin minä ainakin lähden pois ja jätän sinut rauhaan. Mutta veronkerääjä ottaa kuolemaasi asti rahasi, menneisyytesi tuotokset, ja hän käyttää ne kontrolloimaan kaikkea, myös sinun tulevaisuudessasi. Hah! Hän hukkaa enemmän ansioitasi vuodessa kuin me kaikki freelancer-ryöstäjät otamme sinulta elinaikanasi!”

Jonathan näytti ällistyneeltä. ”Mutta eikö hallitsijoiden neuvosto tee hyviä asioita verorahoilla?”

”Toki”, nainen sanoi kuivasti. ”Jotkut tulevat rikkaiksi. Mutta jos verojen maksaminen on niin hyvä asia, miksei veronkerääjä silloin vakuuta sinua sen hyödyistä ja anna sinun osallistua vapaaehtoisesti?”

Jonathan pohti tätä ajatusta. ”Ehkä vakuutteluun menisi paljon aikaa ja vaivaa?”

”Juuri niin”, sanoi varas. ”Se on myös minun ongelmani. Me molemmat säästämme aseella aikaa ja vaivaa!” Hän pyöräytti Jonathanin ympäri yhdellä kädellä ja sitoi hänen kätensä yhteen ohuella narulla, työnsi hänet sitten maahan ja tunki hänen suuhunsa Jonathanin oman nenäliinan. ”Siinä. Pelkäänpä, että veronkerääjä saa joutua odottamaan.”

Hän istui Jonathanin viereen, joka vääntelehti, mutta ei pystynyt liikkumaan. ”Tiedätkö mitä?” sanoi varas laskiessaan rahoja. ”Politiikka on eräänlainen puhdistautumisrituaali. Useimmat pitävät kateutta, valehtelua, varastamista tai tappamista vääränä. Se vaan ei ole naapurillista – elleivät he saa poliitikkoa tekemään likaista työtä puolestaan. Yep, politiikka sallii jokaisen, jopa parhaimpien meistä kadehtia, valehdella, varastaa ja jopa tappaa satunnaisesti. Ja voimme silti kokea itsemme hyviksi.”

Jonathan väänteli kasvojaan ja päästeli ääniä. Varas nauroi, ”Haluaisit siis huutaa, huh?”

Jonathan pyöritti päätään raivoisasti ja varkaan huvitukseksi hän katsoi ylös surullisin silmin. ”Hyvä on, varas sanoi, ”Kuullaan valituksesi. Mutta älä ryhdy liian äänekkääksi,” hän varoitti taputtaen pistoolin päätä Jonathanin nenää vasten. ”Pystyn tekemään sinulle erittäin epämukavat oltavat”. Varas kyykistyi hänen puoleensa ja tempaisi nenäliinan hänen leukansa alle.

Hieroen tuskallisesti leukaansa Jonathan haastoi hänet, ”Mutta on väärin varastaa!”

”Ehkä. Olennaista on tehdä se todella isolla tavalla, jotta kukaan ei huomaa sitä vääräksi.”

”Varasta paljon ja kukaan ei huomaa sitä vääräksi?”

”Varmasti. Pienet valheet ovat pahasta. Lapsia varoitetaan olemasta pikku valehtelijoita. Mutta todella suuret valehtelijat voivat saada katuja nimettynä heidän mukaansa. Jos varastat vähän, voit joutua ihmisten tarhaan. Mutta jos varastat koko joukon, tarkoitan koko maaseudun, silloin saat nimesi rakennuksiin kaiverrettuna. Sama tappamisen kanssa.”

”Myös tappamisen?” kavahti Jonathan.

”Missä olet ollut?” napautti varas. ”Yhden tai kahden tappaminen tuo sinulle vuosia tarhassa tai jopa teloituksen. Mutta muutaman tuhannen tappaminen tekee sinusta sankarillisen valloittajan, joka on laulujen, patsaiden ja juhlien arvoinen. Lapsia opetetaan ihailemaan ja matkimaan suuria tappajia. Toimi pienesti ja sinua pilkataan tai unohdetaan. Toimi isosti ja olet legenda koulukirjoissa.”

”Vanhin muistamani ryöstötarina”, sanoi Jonathan, ”oli Robin Hood. Hän oli sankari, koska hän ryösti rikkailta ja antoi köyhille.”

”Ketä hän ryösti, tarkalleen?” nainen kysyi.

”Nottinghamin sheriffiä ja hänen ystäviään,” muisteli Jonathan.

”Katsos, sheriffi ja prinssi Juhana verottivat kaikki köyhyyteen. Viranomaiset ottivat sekä köyhiltä että rikkailta. Joten Robin yritti palauttaa ryöstösaaliin uhreille.”

Varas nauroi, ”Silloin Robin ei ollut ryöstäjä. Kuinka voit ryöstää varkaan?” Nainen rypisti kulmiaan ja keskittyi hetkeksi. ”Siitä sainkin ajatuksen”, hän sanoi. ”Taidankin vierailla Tweedin luona.”

Hän palautti äkillisesti Jonathanin suukapulan, laittoi sen erityisen tiukalle ja katosi kujalle.

Jonathan makasi avuttomana kujalla. Hän ajatteli nuorta poliisimiestä, jonka hän oli tavannut päivää aikaisemmin. Missä se kaveri on, kun häntä todella tarvitaan? Kuinka ryöstäjä oli saanut aseen?

Ajatus mennä takaisin karnevaaliin ansaitakseen taas rahat takaisin suututti Jonathanin. Avuttomana hän potki kantapäitään ajatuksesta. Yksi naruista leikkasi ihoon hänen ranteessaan ja Jonathan rauhoittui hetkeksi pohtimaan ahdinkoaan. Hän pohti: ”En koskaan ajatellut, kuinka hyvältä vapaat kädet tuntuivat – ennen kuin nyt.”

---

|  |
| --- |
| Olet olemassa ajassa: tulevassa, nykyisyydessä ja menneessä. Elämäsi menettäminen on tulevaisuutesi menettämistä. Vapautesi menettäminen on nykyisyytesi menettämistä. Ja elämäsi ja vapautesi tuotosten menettäminen on sen osan menettämistä menneisyydestäsi, jona sait ne aikaan.      Ote Jonathan Gulliblen perusperiaatteista |
| Nykypäivän harhana on pyrkimys rikastaa jokaista kaikkien muiden kustannuksella; tehdä varastamisesta yleistä sen järjestämisen varjolla.  Frédéric Bastiat, 1850  Yksi murha tekee konnaksi; miljoonien sankariksi.    Piispa Porteus  *☺*  Jollain tavoin pidän rikollista paljon moraalisempana kuin kongressia. Tarkoittaen, että varas ottaa rahasi ja menee menojaan. Kongressi ottaa rahasi ja vaivaa sinua perusteluilla, miksi sinun tulisi olla  siitä iloinen.    Walter E. Williams, George Mason yliopisto . |

|  |
| --- |
| Ajatuksia keskustelulle   * Vastaavatko elämäsi, vapautesi ja omaisuutesi tulevaisuuttasi, nykyisyyttäsi ja menneisyyttäsi? * Millä tavoin varas on samanlainen tai eroaa veronkerääjästä? * Miksi? * Kuinka valtio käyttää työsi tuloksia ja tehtyä työtäsi kontrolloidakseen tulevaisuuttasi? * Kohdellaanko pienen ja suuren mittakaavan moraalittomuuksia erilailla? * Esimerkkejä? * Eettisiä näkökohtia?  Kommentit  Menneisyytesi on osa aikasi, energiasi ja kykysi tuotosta. Nykyisyytesi on nykyinen valinnanvapautesi. Tulevaisuutesi on tuleva elämäsi. Mitä varas varastaa sinulta? Jos teet työtä rahaa vastaan, se raha kuuluu sinulle, ja se, joka aloittaa voimankäytön ottaakseen sen sinulta, on varas. Tämä pitää paikkansa, oli kyseessä yksin toimiva varas tai suuri kopla äänestämällä valittuja varkaita yhdessä toimien.   Koplat voivat saattaa voimaan lakeja ottaakseen sinulta, mutta se ei tee sitä moraalisesti oikeaksi.  Tarvitsevatko ahdingossa olevat ihmiset pakotettua apuamme? Sinä ja minä olemme kyvykkäitä päättämään keitä meidän tulisi auttaa. Vastaavasti meidän tulisi sallia kanssakansalaisiemme tehdä samat päätökset. Joten kuka edistää tätä loukkaavaa ajatusta, että olemme liian tunteettomia auttaaksemme naapuriamme, kun hän on ahdingossa? Nämä samat viranomaiset, jotka ovat kytköksissä erityisintressiryhmiin.  Jos rahaa ei kerätä kaikilta voimakeinoin, kuinka ahdingossa olevia ihmisiä autetaan? Valitsemamme uskonnolliset järjestöt tai hyväntekeväisyydet ovat erityisen kyvykkäitä jakamaan vapaaehtoiset panoksemme. Meidän rahojemme ottaminen valtion toimesta muiden auttamiseksi on tehotonta ja voimatonta. Jokaisesta meiltä pakotettuna antamastamme sadasta kaynsistä, vähennettynä kulut keräyksestä, komiteoista, neuvotteluista ja jakelusta, ainoastaan noin kaksikymmentä kaynsiä saavuttaa avuntarvitsijat. Vielä osa tästä saattaa mennä ihmisille, jotka eivät ole todellisessa avuntarpeessa, mutta jotka ovat loputtomasti riippuvaisia taatusta hyvinvoinnin lähteestä. Lähettäisitkö mieluummin 100 kaynsiä valtion edustajalla jaettavaksi puolestasi vai antaisitko ne suoraan ihmisille, joita haluat auttaa? Taustaa  Ken: Meillä on Havaijilla Kamehameha päivä juhlistamassa ensimmäistä kuningasta, joka tappoi tuhansia ”yhdistääkseen” kaikki kahdeksan Havaijin saarta hallintaansa. Samaan tapaan Vilhelm Valloittajaa ja Tšingis-kaania pidetään jännittävinä historiallisina hahmoina huolimatta heidän ”pääsaavutuksistaan” – massamurhaajina ja diktaattoreina. Viitteitä  Ludwig von Misesin [Human Action](http://mises.org/humanaction.asp) teos viittaa suuren mittakaavan rikoksiin, joita ylistetään.     Vapaus valita Milton ja Rose Friedman. Mary Ruwartin Healing our World näyttää kuinka köyhistä voitaisiin tehdä vauraampia. |

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kappale20) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kappale22)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kappale22/ -->
# Kappale 22: Valtionhallintojen basaari

> Jonathan makasi yhä turhautuneena. Mices ilmestyi jälleen, tutkien kujan roskatynnyreitä. Se haisteli leipää Jonathanin taskussa. Mutta melu kujan päässä sai sen takaisin piileskelemään rojujen taakse. Suuri ruskea lehmä kulki Jonathania kohti. ”Ammuu”, äänteli lehmä. Sen kaulassa olevan kello kalkatti rauhallisesti

Jonathan makasi yhä turhautuneena. Mices ilmestyi jälleen, tutkien kujan roskatynnyreitä. Se haisteli leipää Jonathanin taskussa. Mutta melu kujan päässä sai sen takaisin piileskelemään rojujen taakse.

Suuri ruskea lehmä kulki Jonathania kohti. ”Ammuu”, äänteli lehmä. Sen kaulassa olevan kello kalkatti rauhallisesti lehmän liikkuessa. Äkkiä toinen lehmä ilmestyi kujan päähän, jota seurasi uurteinen vanha mies keppinsä kanssa. ”Tule takaisin tänne, tyhmä peto”, nurisi paimen.

Jonathan vääntelehti ja käytti olkapäätään työntääkseen viereisen laatikon nurin.

Vanha mies vilkaisi synkkyyteen. ”Kuka siellä?” Nähtyään Jonathanin sidottuna hän ryntäsi poistamaan suukapulan.

Jonathan huokasi helpotuksesta. ”Minut on ryöstetty. Vapauta minut!” Vanha mies kurotti taskuunsa ottaakseen veitsen ja avatakseen solmut. ”Kiitos”, sanoi Jonathan hieroen helliä ranteitaan. Innokkaasti hän kertoi miehelle, mitä oli tapahtunut.

”Joo”, sanoi ahavoitunut viljelijä ravistaen päätään. ”Nykyään täytyy varoa kaikkia. En olisi ikimaailmassa tullut kaupunkiin, paitsi että minulle sanottiin, että valtio voisi auttaa minua.”

”Uskotko, että valtio auttaa minua saamaan rahat takaisin?” kysyi Jonathan.

”Ei ole todennäköistä, mutta ehkä sinulla on parempi onni valtionhallintojen markkinoilla kuin minulla”, vastasi vanha karjapaimen. Hänen kasvoillaan oli enemmän ryppyjä kuin luumussa ja hänellä oli yllään rosoiset vaatteet ja vuohennahkaiset sandaalit. Jonathan rauhoittui jälleen miehen rauhallisesta olemuksesta ja suorasta puheesta.

”Mikä on valtionhallintojen basaari? Onko se paikka myydä karjaa?” kysyi Jonathan.

Mies rypisti otsaansa ja tarkasti kahta levollista petoansa.

”Sitä tulin selvittämään”, sanoi karjapaimen. ”Itse asiassa se on tavallaan vaihteleva esitys. Rakennus on hienompi kuin pankki ja isompi kuin mikään muu näkemäni. Sisällä on ihmisiä tuputtamassa kaikensorttisia valtionhallintoja hoitamaan ihmisten asioita.”

”Ai?” sanoi Jonathan. ”Millaisia valtionhallintoja ne yrittävät myydä?”

Karjapaimen raaputti auringon päivettämää niskaansa ja sanoi: ”Siellä oli yksi kaveri kutsuen itseään ’sosialistiksi’. Hän kertoi, että hänen valtionhallintonsa muoto ottaisi yhden lehmistäni ja antaisi sen naapurilleni. En välittänyt paljoakaan hänestä. En tarvitse kenenkään apua lehmäni antamisessa pois naapurilleni – kun se on tarpeen.”

”Sitten siellä oli ’kommunisti’ kirkkaan punaisessa paidassaan. Hänellä oli osasto ensimmäisen kaverin vieressä. Hänellä oli leveä hymy ja hän vatkasi kättäni pitkään, erittäin ystävällisen oloinen, kertoen kuinka paljon hän piti ja välitti minusta. Hän vaikutti ihan mukavalta, kunnes hän sanoi, että hänen valtionhallintonsa ottaisi molemmat lehmäni. Se olisi ihan OK, hän väitti, koska jokainen omistaisi kaikki lehmät tasavertaisesti ja saisin jonkin verran maitoa, jos hän katsoisi minun tarvitsevan sitä. Ja sitten hän vaati, että laulaisin hänen puolueensa laulun.”

”Täytyy olla kunnon laulu!” huudahti Jonathan.

”Ei ollut paljon hyötyä hänestäkään sen jälkeen. Arvelin hänen aikovan kuoria pääosan kermasta itselleen. Sitten vaeltelin ison hallin toisella puolelle ja tapasin ’fasistin’ täysin mustiin pukeutuneena. Näytti kuin olisi ollut suoraan hautajaisiin menossa.” Vanha mies piti taukoa sen verran, että sai ajettua toisen lehmistään pois härskiintyneeltä roskakasalta.

”Sillä fasistilla oli myös paljon makeaa puhetta ja paljon röyhkeitä ideoita aivan samoin kuin muilla kavereilla. Hän sanoi ottavansa molemmat lehmäni ja myyvänsä minulle takaisin osan maidosta. Sanoin, että ’Mitä? Maksaisin sinulle oman lehmäni maidosta?!’ Sitten hän uhkasi ampua minut, jos en tervehtisi hänen lippuaan heti siinä paikassa. ”

”Vau!”, sanoi Jonathan. ”Taisit lähteä vikkelästi pois siitä paikasta.”

”Ennen kuin ehdin kiirehtimään ulos eräs ’edistyksellinen’ kaveri hiihteli viereeni ja tarjosi minulle uutta diiliä. Hän kertoi hänen valtionhallintonsa haluavan maksaa minulle yhden lehmäni ampumisesta tarjonnan vähentämiseksi. Hän lypsäisi toisen ja kaataisi osan maidosta viemäristä alas. Kertoi auttavansa minua ostamaan jäljelle jääneen miellyttävän kovaan hintaa. Kuka hullu hölmö menisi ja tekisi jotain tuollaista?”

”Vaikuttaa todellakin omituiselta”, sanoi Jonathan päätään puistellen. ”Valitsitko jonkun noista valtionhallinnoista?”

”Älä unta näe, poika”, julisti karjapaimen. ”Kuka heitä kaipaa? Sen sijaan että antaisin heidän hallita asioitani, olen päättänyt viedä lehmäni maalaismarkkinoille. Vaihdan yhden niistä härkään.”

---

|  |
| --- |
| Kunnes myönnämme, että yksilöiden omaisuus on suurimman äänimäärän armoilla, olemme älyllisesti ja moraalisesti sitoutuneita valtion sosialismiin      Auberon Herbert 1897 |
| Kommunismin teoria voidaan tiivistää yhteen lauseeseen: Hävitetään kaikki yksityisomaisuus.  Karl Marx ja Friedrich Engels  Se oli vain yksi elämä. Mitä on yksi elämä valtion asioissa?    Fasistinen diktaattori Benito Mussolini  Tämän maailman suurten tapahtumien historia on tuskin muuta kuin rikosten historiaa.    Voltaire  Mikä on paras valtio? – Se joka opettaa meidät itsehallintoon..    Goethe  Jos valtiot johdonmukaisesti valitsisivat toimintatavat, jotka tukevat yrittäjällistä ponnistelua ja kuluttajien suurempaa valinnanvapautta, ne tekisivät maistaan suunnattoman rikkaita.     Jim Harris  *☺*  Ideaalisessa sosialistivaltiossa valta ei vedä puoleensa vallanhimoisia. Päätöksiä tekevät ihmiset eivät osoita pienintäkään puolueellisuutta omiin intresseihinsä. Taitavalla henkilöllä ei olisi mitään keinoa saada instituutioita palvelemaan omia tarkoitusperiään. Ja joet virtaisivat ylävirtaan.     David Friedman 1973 |

|  |
| --- |
| Ajatuksia keskustelulle   * Miksi karjapaimen kauppaa yhden lehmistään ostaakseen härän? * Mitä yhtäläisyyksiä on tarjotuissa valtionhallinnoissa? * Löytyykö maailmasta esimerkkejä tällaisesta käytöksestä? * Mitä eettisiä näkökohtia liittyy voimankäyttöön?  Kommentit  Valtion viranomaiset haluavat uskoa, että he kykenevät hallitsemaan asioitasi paremmin kun sinä itse. Eräs hienovarainen tapa, jolla he tuovat tämän esiin on korkeat ja mahtavat rakennukset, patsaat  ja poliitikkojen kuvat – osoittaen siten, että ”pieni kadunmies” on alempiarvoinen ja hänen ongelmansa ovat verrattain pieniä. Kansainvälisesti valtiot ovat suurimpia ihmisten rahojen vastaanottajia ja kuluttajia. Näennäisesti tämä tehdään ihmisten ”yhteiseksi hyväksi”, mutta voidaan kysyä menisikö ihmisillä paremmin, jos he käyttäisivät nämä rahat itse.  Sosialismi lupaa huolehtia sinusta kehdosta hautaan. Tämä kuulostaa hyvältä – ei enää huolia! Tämä ’holhoaja’ ei kuitenkaan anna sinun koskaan kasvaa isoksi ja tekee kaikki päätökset puolestasi. Nämä valtiot kontrolloivat milloin ja miten työskentelet, sitten ne ottavat suuren osan ansioistasi huolehtiakseen sinusta. Sinun ei tarvitse edes huolehtia hyväntekeväisyydestä valtion pakottaessa sinut maksamaan sen valitsemasta hyväntekeväisyydestä. Valtio hyväsydämisesti käyttää ansioitasi varmistaakseen, että jopa kaikkein laiskin kansalainen saa saman ruuan, vaatteet, kirjat ja lelut kuin sinä. Tämä holhoaja pitää kaikkea kritiikkiä epäisänmaallisena ja kiittämättömänä.  Apartheid oli sosialismin muunnelma – tarkalleen ottaen kansallissosialismin. Apartheid valtio oli yhteiskunnallisen suunnittelun orgia. Se harjoitti massiivista valtion sekaantumista miljoonien henkilökohtaiseen ja taloudelliseen elämään. Se julisti sodan vapaita markkinoita vastaan sääntelemällä hintoja ja palkkoja.  Kommunistinen oppi opettaa, että kaiken tulee olla yhteistä. ”Jaa, jaa ja jaa samanarvoisesti!” kuulostaa hyvältä. Sinua kannustetaan työskentelemään kovasti, koska kaikki tuottamasi kuuluu naapurillesi ja kaikille muille. Paitsi että todellisuudessa se ei kuulu sinulle tai kellekään erityisesti. Se kuuluu valtiolle ja valtion viranomaisille, joilla on valta päättää kuinka paljon he pitävät itsellään ja kuinka paljon sinä ja työtä vieroksuva naapurisi ”tarvitsee”. Tarve tässä tapauksessa tarkoittaa juuri riittävää, jotta voidaan olla varmoja, että kaikki jakavat saman alhaisen elintason – valtion viranomaisia lukuun ottamatta, jotka vakuuttavat heidän ”tarpeidensa” olevan kaikkia muita suurempia. Sinua käsitellään luonnollisesti ankarasti, jos olet riittävän epäisänmaallinen kritisoidaksesi järjestelmää ja jättäessäsi laulamatta valtion ylistyslauluja.  Fasistinen hallinto ei tekeydy työskentelevänsä yksilöllisen kansalaisen hyväksi. Se pakottaa jokaisen kansalaisen työskentelemään isänmaallisesti valtaapitäville. Siten se kollektiivisesti käsittelee yksilöitä massana ja kontrolloi kokonaisuutta.  Interventiohallinnot kuvittelevat yksilöt kyvyttömiksi suunnittelemaan omaa tulevaisuuttaan ja tuotantoaan. Nämä hallinnot sekaantuvat talouteen työskentelemällä yhdessä suosittujen ”liikekumppaniensa” kanssa kontrolloidakseen kysyntää ja tarjontaa taloudessa. Samoin kuin ’uudessa diilissä’, se pitää hinnat korkealla – jopa silloin kun se tarkoittaa eläimien tai viljan tuhoamista.    Vastuu itsestään. Kaikeksi onneksi on olemassa kasvava ymmärrys, että ihmiset vaurastuvat parhaiten, kun heidät jätetään ottamaan vastuu omista toimistaan ilman valtion tai ulkoista interventiota. He eivät ainoastaan vaurastu, vaan seurauksena on suurempi tyytyväisyys, onnellisuus ja kansainvälinen rauha. Taustaa  Tämä kappale juontuu nimettömästä toimistomuistioista: Viljelijä myy yhden lehmän ostaakseen härän tuottaakseen lisää lehmiä. Ajatus maataloustuotteiden ostamisesta niiden pitämiseksi pois markkinoilta ja siten hintojen nostamiseksi sai alkunsa presidentti Hooverin Farm Stablisation lainsäädännöstä. Tämä laajennettiin koskemaan suurinta osa pääviljalajeja presidentti F. Rooseveltin ”edistyksellisen” New Deal -ohjelman alaisuudessa. Miljoonien kuluttajien nähdessä nälkää suuren laman aikana Agricultural Adjustment lainsäädäntö käynnisti ohjelman maksaakseen maanviljelijöille miljoonien hehtaarien ruokaviljaa ja puuvillaa sekä miljoonien sikojen ja karjan tuhoamiseksi. Viranomaiset maksoivat siis viljelijöille siitä, etteivät ne tuottaisi ruokaa, jolla oli sama vaikutus kuin sen tuhoamisella, mutta vaikutus oli vain näkymättömämpi. Taitava median käyttö kuvasi presidentti F. Rooseveltin miehenä, joka välitti köyhistä ja sorretuista siitä huolimatta, että hän teki heidän olosuhteensa paljon pahemmiksi korkeammilla hinnoilla ja vähemmällä ruualla ja puuvillalla. Tuhansia viljelijöitä sakotettiin 1950-luvulla ”rikoksesta”, liiallisen ruuan kasvattamisesta. Nämä ohjelmat ovat laajentuneet useissa muodoissaan nykypäivään asti molempien pääpoliittisten puolueiden alaisuudessa. Viitteitä  Murray Rothbardin [For a New Liberty](http://mises.org/rothbard/newlibertywhole.asp) tarjoaa eräitä hyviä vaihtoehtoja ja filosofioita. The Making of Modern Economics: The Lives and Ideas of the Great Thinkers Mark Skousenilta on ajatuksia herättävä ja humoristinen analyysi taloudellisen ajattelun monista koulukunnista. Hän paljastaa monia yllättäviä asioita näistä ei-niin-synkistä hahmoista, jotka ovat muovanneet talouspolitiikkaa viimeisenä kahtena ja puolena vuosisatana.  Selvittääksesi mihin poliittiset mielipiteesi kuuluvat, kokeile ”maailman pienintä poliittista kyselyä”:   <http://www.theadvocates.org/quizp/index.html>. |

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kappale21) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kappale23)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kappale23/ -->
# Kappale 23: Maailman vanhin ammatti

> Vanhan karjapaimenen tarina sai Jonathanin enemmän hämilleen kuin koskaan aikaisemmin. Valtionhallintojen basaari kuulosti kiehtovalta, joten hän päätti mennä ja ottaa selvää, josko joku voisi auttaa häntä saamaan rahansa takaisin. ”Et voi olla näkemättä sitä”, sanoi vanha karjapaimen, valmistellen lehmiensä saattamista

Vanhan karjapaimenen tarina sai Jonathanin enemmän hämilleen kuin koskaan aikaisemmin. Valtionhallintojen basaari kuulosti kiehtovalta, joten hän päätti mennä ja ottaa selvää, josko joku voisi auttaa häntä saamaan rahansa takaisin.

”Et voi olla näkemättä sitä”, sanoi vanha karjapaimen, valmistellen lehmiensä saattamista pois. ”Se on palatsissa, aukion suurimmassa kapistuksessa. Mene sisään pääovesta – se on sinua varten – sitä reunustaa kaksi valtavaa ikkunaa. Oikealla puolella oleva ikkuna on niitä varten, jotka jonottavat maksaakseen veronsa. Ikkuna vasemmalla on ihmisiä varten, jotka jonottavat ottaakseen verorahoja ulos.”

”Voin kuvitella kumpi jono on suositumpi”, vitsaili Jonathan.

”Varmasti. Joka kuukausi toinen jono lyhenee hiukan ja toinen tulee vähän pidemmäksi.” Vanha mies tiukensi kiinnityksiä ja vetäisi hihnoista. ”Lopulta kun toinen jono häviää, katoaa myös toinen.”

Kuten arvata saattaa, kaikki tiet johtivat kaupungin aukiolle. Siellä seisoi suurenmoinen palatsi. Mahtavan sisäänkäynnin ylle oli kaiverrettu kiveen seuraavat sanat: ”HALLITSIJOIDEN PALATSI”. Mices, häntä suorana ylöspäin, oli seurannut Jonathania aivan kiinni kantapäissä, kunnes hän alkoi kapuamaan leveitä askelia rakennukseen. Kissan selkä meni hiukan kyyryyn ja sen karvat nousivat pystyyn. Tämän pidemmälle se ei mennyt.

Jonathan asteli portaat ylös ja pysähtyi suuren sisäänkäynnin eteen. Hänen eteensä levittäytyi kolkko aula niin korkeine kattoineen, etteivät sisävalot pystyneet valaisemaan tilaa kokonaan. Aivan kuten vanha paimen oli kuvaillut, aulassa oli rivi osastoja esitellen erilaisia banderolleja ja lippuja. Kojujen edessä tepasteli ihmisiä kutsumassa jokaista ohikulkijaa ja tuputtamassa heille pamfletteja.

Aulan toisella puolella oli suuri pronssiovi isojen marmoripatsaiden ja uurrettujen pylväiden reunustamana. Jonathan lähti kävelemään aulan läpi toivoen välttävänsä valtionhallintojen myyjät. Hän ei päässyt kahta askeltakaan, kun varttunut nainen kultaisine rannekkeineen ja suurine korvakoruineen puhutteli häntä.

”Haluaisitko tietää tulevaisuutesi, nuori herra?” hän kysyi, lähestyen.

Jonathan katsoi epäilevästi tätä uhkeaa naista, jolla oli yllään kirjavan värisiä huiveja ja raskaita koruja. Hän pikaisesti tarkasti taskunsa, vaikkakaan hänellä ei ollut enää mitään hävittävää.

Nainen jatkoi aggressiivisesti, ”Minulla on selvännäön lahja. Ehkä haluaisit vilkaista huomiseen tyynnyttääksesi tulevaisuuden pelkoasi?”

”Pystytkö todella näkemään tulevaisuuteen?” kysyi Jonathan perääntyen mahdollisimman kauaksi naista loukkaamatta. Hän tarkasteli hyvin epäluuloisesti tätä röyhkeää naista.

”No”, hän vastasi silmistä huokuvalla luottamuksella, ”tutkin merkkejä ja sen jälkeen paljastan, varmistan ja tulkitsen todeksi näkemääni. Totta toki, tämä on varmasti maailman vanhin ammatti.”

”Ennustaminen?” totesi Jonathan väitteestä yllättyneenä. ”Käytätkö kristallipalloa vai teelehtiä vai….”

”Beelsebul sentään, en!” pärskähti nainen inhosta. ”Olen tullut paljon hienostuneemmaksi. Käytän nykyään kaavioita ja laskelmia.” Syvällä kumarruksella hän lisäsi, ”ekonomi palveluksessasi”.

”Kuinka vaikuttavaa. E-ko-no-mi”, hän toisti hitaasti pyöritellen pitkää sanaa suussaan. ”Olen pahoillani, minut on juuri ryöstetty eikä minulla ole lainkaan rahaa maksaa sinulle.”

Nainen näytti harmistuneelta ja kääntyi pois etsimään muita varteenotettavia asiakkaita.

”Anteeksi, voisitteko kertoa minulle yhden asia”, pyyteli Jonathan, ”vaikka minulla ei ole millä maksaa sinulle?”

”No?” sanoi nainen, tuskastuneena.

”Milloin ihmiset yleensä tulevat kysymään neuvojasi?”

Hän katsoi ympärilleen nähdäkseen kuunteliko kukaan heitä. Sitten hän kuiskasi, ”Koska sinulla ei ole rahaa maksaaksesi minulle, voin kertoa sinulle pienen salaisuuden. Asiakkaat tulevat silloin, kun heidän täytyy tuntea itsensä turvatuiksi tulevaisuudesta. Oli ennuste sitten kirkas tai synkkä – erityisesti kun se on synkkä – se saa ihmiset tuntemaan olonsa paremmaksi, koska he voivat tukeutua jonkun toisen ennustukseen.”

”Ja kuka maksaa ennustuksistasi?” kysyi Jonathan.

”Hallitsijoiden neuvosto on paras asiakkaani”, nainen vastasi ylpeästi.

”Hallitsijat maksavat minulle hyvin – muiden ihmisten rahoilla tietysti. Sitten he käyttävät ennustuksiani puheissaan perustellakseen lisärahan ottamista synkkään tulevaisuuteen valmistautumiseksi. Järjestely toimii todella hyvin molemmille osapuolille.”

”Täytyy varmaan olla aikamoinen vastuu”, sanoi Jonathan. ”Kuinka paikkansapitäviä ennusteesi ovat olleet?”

”Hämmästyisit kuinka harva ihminen kysyy minulta tuota”, myhäili ekonomisti. Nainen epäröi ja katsoi häntä tarkasti silmiin. ”Ollakseni täysin rehellinen, saatat saada paremman ennustuksen heittämällä kolikkoa. Kolikon heittoa jokainen pystyy tekemään helposti, mutta siitä ei ole koskaan kellekään apua. Se ei tee koskaan pelokkaista ihmisistä onnellisia, se ei tee minusta koskaan rikasta eikä hallitsijoita voimakkaiksi. Kuten voit nähdä, on tärkeää, että loihdin heille sopivia vaikuttavia ja monimutkaisia ennustuksia tai he löytävät jonkun muun tilalleni.”

”Hmm”, tuumaili Jonathan. ”Se *on* maailman vanhin ammatti!”

---

|  |
| --- |
| Voitot, eivät profeetat, ennustavat tulevaisuuden      Tuntematon |
| Valtiollisen voiman käyttäminen näkemyksen pakottamiseksi muille on älyllistä laiskuutta ja johtaa yleensä ennalta-  arvaamattomiin, tahattomiin seurauksiin.     Ote Jonathan Gulliblen perusperiaatteista  *☺*  Ekonomisti:   henkilö, joka pystyy kertomaan sinulle mitä ensi kuussa tapahtuu ja jälkeenpäin selittämään miksi niin ei käynyt. |

|  |
| --- |
| Ajatuksia keskustelulle   * Onko olemassa jotain yhtäläisyyksiä joidenkin ennustajien ja joidenkin ekonomistien välillä? * Mikä prosenttiosuus näistä pystyy ennustamaan luotettavasti tulevaisuutta? * Miten voit olla varma? * Kuinka oletettu tieto tulevaisuudesta voi tehdä ihmiset rikkaiksi tai vaikutusvaltaisiksi? * Laittavatko ammattilaiset koskaan kykyjään sopimattomaan käyttöön?  Kommentit  Jokainen meistä on oma ekonomistimme. Emme pysty koskaan olemaan täysin ”informoituja” talouselämästämme. Saatamme kuunnella neuvoja valintamme mukaan, kuulosti se muille sitten kuinka ”hassulta” tai ei. Voimme tehdä näin, koska otamme vastuun omasta arvostelukyvystämme omilla rahoillamme. Kun yksityinen yritys vastaavasti sitoutuu ennustukseen, markkinat rankaisevat tai palkitsevat sitä. Valtion ennusteet kuitenkin pakotetaan meille kaikille, meidän rahoja käyttäen. Virallisia ennustajia harvoin rangaistaan huonoista arvioista, muta veronmaksajia rangaistaan aina.  On harhaanjohtavaa esittää, että viranomaisilla on kyky ennustaa paikkansapitävästi valtion taloudellista tilannetta. He tutkivat ”merkkejä” ja laativat mutkikkaita laskelmia yhdessä monimutkaisten ennustamisen sääntöjen ja hämmentävien karttojen kanssa. Sitten he käyttävät tätä kaikkea häkellyttämään pääosaa yleisöstä ja perustelemaan valtion toiveita. Kuitenkin on mahdotonta ennustaa valtion taloudellista tulevaisuutta, kun poliitikot kontrolloivat valtionvarainministeriötä ja valtion pankki manipuloi rahan tarjontaa ja inflaatiota.  Yleensä epävarmuuden aikoina käännymme virheellisesti valtion ennustajien puoleen lohdutukseksi. Ja kuitenkin nämä viranomaiset ovat samoja henkilöitä, jotka viekoittelevat meidät valheelliseen turvallisuuden tunteeseen. Heille ei makseta kulissien takaisten ”pienten salaisuuksien” paljastamisesta – salaisuuksien, jotka voisivat tuhota elinikäiset säästöt ja jättää meidät varattomiksi. Markkinoilla voit haastaa ihmiset oikeuteen petoksesta, muttet politiikassa. Politiikkoja näytetään palkittavan petollisesta käytöksestä.  Poliittisista interventioista vapaa talous olisi vähemmän altis heilahteluille ja ehkäpä helpommin ennustettavissa. Siten voisimme sopeutua oikea-aikaisesti. Taustaa  Ken: Alkuperäinen ajatukseni oli, että ekonomistit (e-con-o-mist, petokset ja monimutkaistaminen) myyvät hyveitään, ”huoraavat”, valtionhallinnossa oleville saadakseen palkkioita ja arvovaltaa. Itävaltalaiset taloustieteilijät pilkkaavat usein ennustuksia povaamiseksi. Beelsebul – pakana oraakkeli – Raamattu; käytetty myös John Miltonin Kadotetussa paratiisissa. Viitteitä  Mark Skousenin kaksi kirjaa The Making of Modern Economics: The Lives and Ideas of the Great Thinkers ja Economics on Trial: Lies, Myths and Realities. Jälkimmäisessä kirjassaan Skousen valitsee kymmenen Amerikassa parhaiten myyvää taloustieteen oppikirjaa ja paljastaa niiden epäkohdat. Hänen mukaansa lähes kaikessa amerikkalaisissa yliopistoissa opetetussa taloustieteessä on vahva valtion interventiopolitiikkaa suosiva ennakkoasenne. Tämän huomion esiintuominen on hänen erityislahjansa. P. J. O’ Rourken Parliament of Whores: A Lone Humorist Attempts to Explain the Entire U.S. Government.  Julian Simonin It’s Getting Better All The Time – 100 Greatest Trends of the Last 100 Years. |

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kappale22) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kappale24)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kappale24/ -->
# Kappale 24: Kenkää tuotannolle

> ”Tämän täyty olla vallan keskus”, sanoi Jonathan itsekseen katsellessaan pelonsekaisella kunnioituksella upeita patsaita ja pylväitä. ”Tämän paikan rakentamiseen on täytynyt kulua omaisuuksia!” Yksi pronssiovi oli selkosen selällään ja Jonathan pystyi näkemään luolamaisen auditorion täynnä ihmisiä. Kenenkään estämättä ja seisoen takana

”Tämän täyty olla vallan keskus”, sanoi Jonathan itsekseen katsellessaan pelonsekaisella kunnioituksella upeita patsaita ja pylväitä. ”Tämän paikan rakentamiseen on täytynyt kulua omaisuuksia!”

Yksi pronssiovi oli selkosen selällään ja Jonathan pystyi näkemään luolamaisen auditorion täynnä ihmisiä. Kenenkään estämättä ja seisoen takana Jonathan näki keskellä korokkeen. Ryhmä epäsiistejä ja meluisia miehiä ja naisia ympäröi korokkeen käsiään heiluttaen. Heidän edessään seisoi arvokkaalta näyttävä mies, jolla oli yllään kallis puku ja joka pössytteli välillä paksua sikariaan. Hän viittoili sikarillaan eräälle edessään parveilevasta yleisöjoukosta.

Jonathan hiipi lähemmäksi kuullakseen paremmin. Mies, heiluttaen kynää toisessa kädessään ja paperilehtiötä toisessa, huusi muiden ylitse, ”Korkeutenne, sir! Kunnioitetuin arvostettu ylhäinen lordi Ponzi, sir! Pitääkö paikkansa, että olette juuri allekirjoittaneet lainsäädännön suutareille maksamiseksi, jotta he eivät valmistaisi kenkiä?”

”Ahh-h, kyllä, se totisesti pitää paikkansa”, vastasi lordi Ponzi ylimielisellä nyökkäyksellä. Hän puhui niin hitaasti, että hän vaikutti heräilevänsä syvästä unesta.

”Eikö tämä ole eräänlainen suunnan avaus, ennakkotapaus?” kysyi mies kirjoittaen raivoisasti muistioonsa.

Ylhäinen lordi nyökkäsi jälleen ylvään hidastetusti. ”Ähh, kyllä, tämä on suunnan avaus…”

Ensimmäisen kysyjän oikealla puolella seisova nainen keskeytti ennen kuin hän pystyi lopettamaan, ”Onko tämä Corrumpon historiassa ensimmäinen kerta, kun suutareille maksetaan ei-tuottamisesta?”

”Kyllä”, sanoi Ponzi, ”Uskon sen pitävän paikkansa.”

Takaa joku huusi, ”Sanoisitteko tämän ohjelman auttavan nostamaan kaikenlaisten jalkineiden hintoja – kenkien, saappaiden, sandaalien ja niin edelleen?”

”Ähh, kyllä, no – toistaisitko kysymyksen?”

Toinen ääni huusi, ”Nostaako se kenkien hintoja?”

”Se nostaa suutarien toimeentuloa”, vastasi lordi nyökäten työläästi. ”Teemme todellakin kaikkemme auttaaksemme suutareita saavuttamaan järkevän elintason.”

Jonathan ajatteli Davya ja hänen äitiään. ”Kuinka paljon rankempaa onkaan kenkien osto tästä eteenpäin!”

Sitten reportteri polvistuneena ja pääosin väentungoksen peittämänä huusi korokkeen edestä: ”Voitteko sanoa, mikä on teidän ohjelmanne ensi vuonna?”

Ponzi mumisi, ”Ähh, hmm, mitä sanoit?”

”Ohjelmanne. Mikä on suunnitelmanne ensi vuodeksi?” kysyi reportteri kärsimättömänä.

”Totta kai”, sanoi ylhäinen lordi keskeyttäen vetääkseen syvän henkäyksen sikaristaan. ”Uuh huh. Puh. Katson, että minulle on soveliasta – hyödyntää tämä erikoislehdistötilaisuus – julistamalla, että ensi vuonna maksamme kaikille suurella Corrumpon saarellamme ei-minkään tuottamisesta.”

Yleisössä kuului yhteinen kohahdus. ”Jokaiselle?”

”Oikeasti?” ”Vau! Se tulee maksamaan maltaita!” ”Mutta toimiiko se?”

”Toimiiko?” sanoi lordi Ponzi ravistellen itsensä tokkurasta.

”Lopettaako se ihmiset tuottamasta?”

”Varmasti”, hän hädin tuskin peitteli haukotustaan. ”Meillä on ollut testihanke eturivin virastossamme vuosia, ja,” sanoi lordi raukean ylpeyden vireen hiipiessä hänen ääneensä, ”Emme ole koskaan tuottaneet mitään.”

Sillä hetkellä joku kiipesi ylös ylhäisen lordi Ponzin rinnalle ja julisti lehdistötilaisuuden päättyneeksi. Korokkeen ympäröimä reportterien ryhmä hajosi hyljäten auditorioon istuutuneen yleisön. Jonathan räpytteli kahdesti tiukasti, kun hän kiinnitti huomion lähes huomaamattomaan yllättävään herpaantumiseen Ponzin asennossa – ikään kuin joku olisi leikannut yläpuolisen narun, joka piti häntä ryhdissä. Huoneen valot himmenivät, kun Ponzia ohjattiin korokkeelta savun täyteiseen takahuoneeseen.

---

|  |
| --- |
| Meidän järjestelmämme verottaa  lisääntyvästi työtä ja tukee työn tekemättömyyttä.     Milton Friedman, 1977 |
| …Puolassa  työskentelyyn vaaditaan lupa työministeriöltä    Puolan valtion edustaja, Jerzy Urban, 1983  Valtio ei pysty takaamaan hyödyllistä eikä kannattavaa työtä, eikä tarjoamaan sitä, eikä aikaansaamaan sitä.    Henry Hazlitt,   1971  *☺*  Valtion viranomaisilla on ollut tuottamattomuus agendallaan jo vuosia. Heille maksetaan ei-tuottamisesta! |

|  |
| --- |
| Ajatuksia keskustelulle   * Miksi ihmisille maksetaan siitä, etteivät he tuota? * Ottaisitko työpaikan, jossa sinulle maksetaan tekemättömyydestä? * Maksaisitko muille ei minkään tekemisestä? * Onko tällaisia esimerkkejä todellisuudessa? * Eettisiä näkökohtia?  Kommentit  Vakuuttamalla ihmisille, että heillä on oikeus saada ”jotain tyhjästä” valtiot pystyvät puuttumaan tuotantoon. Tuet, vähimmäispalkkalait, rajoitukset työtunneille, vähemmistöjä tukevat toimet, lupasäännöt, valtion monopolit ja niin edelleen nostavat kaikki hintoja, vähentävät työllisyysmahdollisuuksia ja sekaantuvat tuotantoon.  Selvittääkseen, jos tämä todella ”näyttäisi kenkää” tuotannolle, meidän täytyy vain ekstrapoloida tilannetta soveltamalla sitä kaikkiin tuotannon osa-alueisiin. Jos kaikkea tuotanto tuettaisiin; jos jokaista rajoitettaisiin rajattuihin työtunteihin; jos jokaista yritystä rajoitettaisiin työllistämään yhtäläinen määrä ihmisiä jokaisesta ihonvärin ryhmästä, jokaisesta uskonnollisesta ryhmästä, jokaisesta älyllisen ja fyysisen ryhmästä; jos kaikki työt vaatisivat luvan; tai jos kaikki sektorit olisivat valtion monopoleja – olisiko tuotantoa enemmän?  Pyytämällä valtioita esittelemään lisää rajoituksia ja lisää lakeja vahingoitamme kanssakansalaisiamme ja itseämme. Lisärajoituksilla ja lisäsäädöksillä tuemme saamattomia ja rohkaisemme tyhjän-kahmijoita, poistamme kannustimia ja hillitsemme aloitteellisuutta. Jos maksamme ihmisille työttömyydestä, saamme kasvavan määrän työttömiä ihmisiä.  Tuotannon vapauttaminen väliintuloista rohkaisisi työnantajia ja työntekijöitä auttamaan toisiaan kohti hyödyllistä tuotantoa. Seurauksena olisi parempilaatuiset tuotteet, parempi kuluttajatyytyväisyys, enemmän työn luomista, enemmän tyytyväisyyttä työhön ja enemmän vaurautta kaikille. Taustaa  1900-luvun alussa Charles Ponzi ”operoi” ensimmäisen sijoituspyramidihuijauksen, jossa uusien sijoittajien rahoilla ”katettiin” suoraan ja välittömästi alkuperäiset sijoittajat. Tämä jatkuu niin kauan kunnes uusia ”sijoittajia” ei enää löydy ja ei ole    enää rahaa maksaa ”pyramidissa” aikaisemmille sijoittajille. Amerikan kongressi teki näistä huijauksista laittomia lukuun ottamatta valtion omaa ”sosiaaliturvaa”. Jos lakia petoksista sovellettaisiin ihmisiin valtionhallinnossa, he olisivat kaikki linnassa. Viitteitä  Kun käytämme lakeja lisäämään epäedullisessa asemassa olevien työläisten vaurautta, onnistumme ainoastaan tekemään heidät köyhemmiksi, selittää Mary Ruwart kirjansa Healing Our World kolmannessa kappaleessa.  Katso myös <http://www.cato.org/research/#domestic_issues>. |

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kappale23) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kappale25)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kappale25/ -->
# Kappale 25: Aplodimetri

> Pelkkä spottivalo heijasti valoympyrää tyhjällä korokkeella ja yleisö alkoi kohista. Joku aloitti rytmikkään taputuksen ja pian koko väkijoukko yhtyi mukaan. Koko paikka kaikui innostuksesta ja melusta. Lopulta roteva hahmo lipevine pikimustine hiuksineen hyppäsi lavalle. Hänellä oli yllään kiiltävä kultapaljettipuku ja

Pelkkä spottivalo heijasti valoympyrää tyhjällä korokkeella ja yleisö alkoi kohista. Joku aloitti rytmikkään taputuksen ja pian koko väkijoukko yhtyi mukaan. Koko paikka kaikui innostuksesta ja melusta. Lopulta roteva hahmo lipevine pikimustine hiuksineen hyppäsi lavalle. Hänellä oli yllään kiiltävä kultapaljettipuku ja typerin Jonathanin koskaan näkemä hymy. Mies hypähteli lavalla edestakaisin kissan lailla tervehtiessään innostunutta väkijoukkoa.

”Tervetuloa, tervetuloa, tervetuloa! Olen showmies Phil ja olen innoissani saadessani näin mahtavan yleisön luokseni tänään esitykseemme. Ja melkoinen esitys meillä onkin teitä varten. Myöhemmin keskustelemme – arvasitte – Kandidaatin kanssa!” Niukasti puetut naiset lavan molemmilla puolilla alkoivat vilkuttaa villisti käsiään, ja koko yleisö repesi raivokkaisiin aplodeihin.

”Kiitos, kiitos, kiitos paljon. Aluksi minulla on hyvin, hyvin, hyvin erityinen viihdyke teille. Meillä on täällä ei vähempi kuin Corrumpon vaalilautakunnan puheenjohtaja selittämässä vallankumouksellista uutta vaalitapaa, josta olemme kaikki kuulleet.” Juontaja kääntyi ja huusi laajalla käden liikkeelle ylös lavalle, ”Toivottakaa kaikki tervetulleeksi tohtori Julia Pavlov!”

Näyttämöllä olevat henkilöt ja yleisö taputtivat jälleen villisti, kannustaen ja viheltäen jännityksestä. Showmies Phil ravisti tohtori Pavlovin kättä ja viittoi hiljaisuutta. ”Tohtori Pavlov, olet tosiaankin kerännyt vuosien varrella melkoisen seuraajakunnan.”

”Kiitos Phil” hän sanoi. Tohtori Pavlovilla oli paksut lasit, jäykkä harmaa puku ja tyynen vakuuttava katse neliömäisillä kasvoillaan. ”Sanoisin sen olevan luokkaa 5,3 innostuneisuudella.”

”Hei, hei, veit sanat suustani”, sanoi juontaja. Avustaja väläytti kylttiä yleisölle ja he kaikki purskahtivat pieneen nauruun. ”Mitä tarkoitat ’5,3 innostuneisuudella’?” kysyi Phil.

”No”, sanoi tohtori Pavlov, ”minulla on virallinen aplodimetri. Minulla on aina sellainen mukanani. Se kertoo minulle kuinka innostunutta yleisö on.”

”Uskomatonta, eikö olekin ihmiset?” Vinkistä yleisö taputti jälleen innokkaasti.

Melun kaikotessa tohtori Pavlov jatkoi, ”Tuo oli noin 2,6”.

”Uskomatonta!” sanoi juontaja. ”Mitä aiotte tehdä aplodimetrillä? Käytättekö sitä seuraavissa vaaleissa?”

”Kyllä vain, Phil. Me Corrumpon vaalilautakunnassa olemme päättäneet, että äänten laskenta ei ole tarpeeksi. Tärkeätä ei ole pelkät numerot moraalista, vallasta, varallisuudesta ja oikeuksista päätettäessä. Mielestämme innostuneisuus tulisi myös huomioida.”

”Tämä on uskomatonta!” huusi showmies Phil. Kaikki repesivät taputtamaan.

”4,3”, sanoi tohtori Pavlov.

”Kuinka aiotte toteuttaa sen, tohtori?”

Hänen paksut kulmakarvansa nousivat lasien yläpuolelle ja ensimmäinen hymyn häivä ilmestyi hänen tuimille kasvoilleen. ”Tämä tulee olemaan ensimmäinen vuosi, kun käytämme aplodimetrejä äänestyspaikoilla kaupungissa. Äänestyslippujen täyttämisen sijaan äänestäjät vain seisovat äänestyskopeissa ja taputtavat valon osuessa heidän valitsemansa kandidaatin kohdalle.”

”Mitä ehdokkaat ajattelevat tästä uudesta äänestystavasta?” kysyi Phil.

”Voi, he rakastavat sitä, Phil. Vaikuttaa, että he ovat saaneet tukijansa jo valmiiksi siirtymälle. He viettävät pitkä istuntoja luvaten kuluttaa muiden ihmisten rahoja tukijoilleen ja lupaukset saavat aina varauksettoman suosion.”

”Kiitos erittäin paljon ollessasi luonamme täällä tänään ja antaessasi esimakua paremmasta huomisesta. Tulethan uudelleenkin, tulethan? Naiset ja herrat, antakaa kuulua vielä kerran tohtori Julia Pavloville!”

Kun aplodit vihdoin lopulta vaikenivat juontaja viittoili jälleen lavan takaosan suuntaan. ”Nyt on käsillä hetki, jota olette kaikki odottaneet. Kyllä, keskeltä kiireistä kampanjakiertuetta – täällä on Joe Kandidaatti! Tervetuloa!”

Joe Kandidaatti hypähteli atleettisesti ympäri lavaa molemmat kädet levällään, sädehtien kirkkaasti yleisölle. Ehdokkaalla oli yllään yksinkertainen mustavalkoisen ruudullinen puku. Jonathanista hänellä oli mustimmat hiukset ja valkoisimmat hampaat, joita parrasvaloissa on koskaan nähty. ”Kiitos Phil. Tämä on erittäin upea hetki minulle olla täällä teidän kaikkien hienojen ihmisten kanssa.”

”Joe, olet tullut tänne erityisesti kertomaan tarinan suuren tarinan taustalta. Yllätit jokaisen ja pääsit kaikkiin otsikoihin kuumilla uutisillasi reilu vuosikymmen sitten. Joten, mikä onkaan tarina?”

”Suoraan asiaan vai, huh Phil? Pidän siitä sinussa ja ohjelmassasi! Katsos, huolestuin poliittisten kampanjoiden valtavista kustannuksista viime vuosina. Joten päätin tehdä asialle jotain. Uskon vakaasti, että tämän mahtavan saaren äänestäjät ansaitsevat edullisemman tarjouksen saadakseen enemmän samalla rahalla. Silloin aloitin Yleisen puolueen.”

”Yleisen puolueen! Mikä mahtava ajatus! Ja muutit jopa oman nimesi, eikö vain?”

”Pitää paikkansa Phil. Oikealla nimelläni, Elihu Root, en voinut olla todellinen kansan ehdokas. Täytyy pitää huolta juuristaan…” Valmistelematon sanaleikki sai jokaisen repeämään naurusta, myös Philin ja Joen. ”Mutta vakavasti ottaen, Phil”, jatkoi Joe, ”vaaditaan laajaa vetovoima, jos pyrkii olemaan uskottava.”

”Mitä teet saadaksesi viestin kuulumaan, Joe?”

”Yleisellä puolueella tulee pian olemaan sen perusmustavalkoiset lentolehtiset, napit ja julisteet saatavilla kaikista paikallisista toimipisteistä. Toivomme leikkaavamme ajatuksillamme tavanomaisen kampanjabudjetin puoleen.”

Showmies Phil keskeytti, ”Mutta onko teillä kantaa asioihin?”

”Toki, samoin kuin kaikilla muillakin puolueilla”, sanoi Joe. Hän kurotti kirjavan takkinsa sisään ja veti esiin nipun papereita. ”Tässä on meidän kannanottomme rikollisuuteen ja tässä kannanottomme köyhyyteen.”

”Mutta Joe, nämä paperit ovat tyhjiä”, sanoi Phil epäuskoisella ilmeellä. Kannanotot olivat yksinkertaisesti tyhjiä valkoisia papereita.

”Tämä on asian kauneus, Phil. Etkö näe?” Miksi tuhlata aikaa lupaamalla kaikille kaikkea? Miksemme antaisi äänestäjien täyttää papereita itse? Lupaukset ja aikaansaannokset ovat aikaisemman veroisia – paitsi että säästämme painokustannuksissa.”

”Kuinka nerokasta! Samaan aikaan kun muut ehdokkaat vain puhuvat kampanjakustannuksien leikkaamisesta, te todella teette asialle jotain. Olemme ohjelman lopussa. Voitko vetää yhteen mistä puolueessanne on kyse?”

”Toki Phil. Se on jo hyvässä vauhdissa ympäri saarta. Iskulauseemme Yleisessä puolueessa on: ’Uskomme siihen mihin sinä uskot!”

”Kiitos erittäin paljon, Joe. Naiset ja herrat, voimmeko saada mahtavat aplodit, korkeat 5,5:det, kampanjakiertueen nerolle, Joe Kandidaatille!”

---

|  |
| --- |
| Sinulla on oikeus etsiä itsellesi johtajia, mutta sinulla ei ole oikeutta pakottaa hallitsijoita toisille.     Ote Jonathan Gulliblen perusperiaatteista |
| Viime aikoina liian usein demokratia termiä on väärinkäytetty kuvailemaan tilanteita, joissa ääni on otettu ilman vapaata ja reilua etukäteisväittelyä, ja joisa ne jotka vaativat 51 prosentilla äänistä oikeutta kohdella julmasti toista 49 prosenttia.    Kofi Annan Afrikan yhtenäisyyden järjestön päätöspuheessa Durbanissa, heinäkuussa 2002  Jos ihmiskunnan luontaiset pyrkimykset ovat niin huonoja, ettei heille ole turvallista sallia vapautta, kuinka on mahdollista, että sosialistien pyrkimykset ovat hyviä? Eivätkö lainsäätäjät ja heidän edustajansa kuulu ihmiskuntaan? Pitävätkö he itseään veistettynä eri puusta kuin koko muu ihmiskunta?    Frédéric Bastiat,   Laki  *☺*  Poliitikko saa rahaa sekä rikkailta että köyhiltä sillä perusteella, että hän suojelee molempia toisiltaan. |

|  |
| --- |
| Ajatuksia keskustelulle   * Miksi poliittinen puolue sanoisi, ”Uskomme mihin sinä uskot”? * Onko loogista päättää moraalista, vallasta, varallisuudesta ja oikeuksista aplodien innokkuudella? * Onko loogista päättää näistä asioista äänten lukumäärällä? * Mikä on paras perusta näiden määrittämiselle? * Esimerkkejä? * Eettisiä näkökohtia?  Kommentit  Äänestäjän ainoa valta vallitsevaa puoluetta kohtaan on hänen kerran neljän tai viiden vuoden välein saamansa ääni. Jopa tuolloin vallitsevalla puolueella on ylivalta, sen mukauttaessa äänestysmenetelmät itselleen sopiviksi. Mitä voimakkaampi puolue on, sitä enemmän se voi manipuloida äänestyssääntöjä. Vaalilautakuntia perustetaan usein järjestämään äänestystä. Vaikkakin näiden lautakuntien on tarkoitus olla puolueettomia, niiden täytyy painiskella valtavan paineen alaisena niiden suunnalta, jotka ovat vallassa. Äänestys voidaan järjestää monilla tavoin. Monia muuttujia voidaan siirtää hyödyttämään vallassa olevia. Lautakunta päättää ketkä ovat vaalikelpoisia. Esimerkiksi he saattavat antaa tilapäisesti maan ulkopuolella olevien kansalaisten äänestää, tai sitten ei. Vaalipiirien fyysisiä rajoja voidaan määrittää uudelleen tai yhdistää sisältämään enemmän suositun puolueen äänestäjiä tunnetusti vähemmän tukea antavalle alueelle.  Äänestystulos aiheuttaa useita tulkintoja. 51 prosentin enemmistö tarkoittaa, että 49 prosenttia ei halua kyseisen henkilön tai puolueen edustavan itseään. Tuleeko 51 prosentin sallia toteuttaa lakeja jäljelle jääneen 49 prosentin uskomuksista, moraalista, etiikasta, perheestä ja omaisuudesta? Toisinaan vähemmän kuin puolet väestöstä antaa äänensä, koska he eivät luota järjestelmään. Tämä tarkoittaa, että vielä vähemmän ihmisiä haluaa kyseisen henkilön tai puolueen tekevän päätöksiä heidän puolestaan.  On ilmiselvää, että prosenttipeli ei luo kunnioitusta harmoniaa ja vaurautta. Kunnioitus, harmonia ja vauraus ovat paljon todennäköisempiä, jos on olemassa yksilönvapautta – sananvapaus, yhdistymisvapaus, uskonnonvapaus, valinnanvapaus omasta elämästä, kehosta ja omaisuudesta. Lakien poistaminen, jotka estävät näitä vapaita valintoja aiheuttaisivat tarpeen ainoastaan hyvin pienelle valtionhallinnolle. Ja kuten valtionhallinnot Sveitsissä, Hong Kongissa ja Uudessa Seelanissa, vain muutamia valtion osastoja tarvittaisiin poliisille, tuomioistuimille ja puolustukselle. Vähemmät osastot tarkoittavat vähemmän virkamiehiä. Vähemmän virkamiehiä tarkoittaa vähemmän korruptiota, vähemmän veroja, enemmän vaurautta kansalaisille ja paljon eloisampaa taloutta.  Ehdokkaat kaikista puolueista saattavat lukea tätä kauhulla. He menettäisivät etuoikeutensa, veroilla maksetut autonsa, veroilla maksetut talonsa, veroilla maksetut ulkomaanmatkat ja veroilla maksetut illalliset. Ei ole ihme, että he kiiruhtavat ”kiireisinä, kiireisinä” kampanjakiertueineen ennen vaaleja. Ei ole ihme, että ehdokkaat kaikista puolueista kertovat äänestäjille kuinka hienoja ihmisiä he ovat. Ei ihme, että he kaikki pitävät äänestäjiä erittäin kyvykkäinä tekemään päätöksiä. Ja kuitenkin vaalien jälkeen ehdokkaat kohtelevat äänestäjiä älykääpiöinä, jotka eivät pysty tekemään omia päätöksiä moraalista tai finansseistaan omaksi parhaakseen.  Huolimatta demokratiamme asteesta, meillä on ainoastaan yksi mahdollisuus käyttää ääntämme varmistaaksemme, että pidämme vahvimman ja kaikkein vaikutusvaltaisimman puolueen kurissa, ettei se muutu diktatuuriksi.  Kerran annettuna äänestäjällä ei ole mitään keinoa muuttaa mieltään ennen seuraavia vaaleja ja heillä ei ole mitään keinoa toimeenpanna vaalilupauksia. Peruspillerin tavoin jokainen puolue lupaa sitä samaa. Peruspillerin tavoin sen nielemisen jälkeen se on järjestelmässä, ja ei ole mitään keinoa kontrolloida mitä tapahtuu seuraavaksi. Taustaa  Ken: ”Elihu Rootin” käyttämiselle ei ollut mitään erityistä syytä paitsi kyseinen sanaleikki (juurilleen paluusta).  Hain henkilön nimeä Yhdysvaltain historiasta, joka oli poliitikon takainen voima, tässä tapauksessa presidentti Theodore Rooseveltin. Ivan Pavlov suoritti kokeita ehdollistamalla koirien käyttäytymistä syljen eritykseen kellon soidessa, ja siten ruuan odotukseen. Äänen käytöllä voidaan valmentaa myös ihmisiä – vihainen tai lempeä ääni, voimakas ääni, musiikki jne. Ihmisen psykologian käyttäytymisteorialle Pavlovin ajatuksilla oli suuri merkitys. Viitteitä  Frédéric Bastiat käsitteli tyylikkäästi äänestämisen aihetta teoksessaan Laki. Teksti löytyy kokonaisuudessaan netistä: [http://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/laki](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/laki). |

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kappale24) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kappale26)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kappale26/ -->
# Kappale 26: Tosiuskova

> Aplodien vaimetessa Joe Kandidaatti vain seisoi paikoillaan. Kärkkäänä pitämään toiminnan käynnissä showmies Phil taputti Joeta käsivarresta ja tuuppasi häntä uloskäyntiä kohden. Joe vain hymyili ja ei hievahtanutkaan. Phil nosti kätensä pystyyn hiljentääkseen yleisön. Joe alkoi puhumaan. ”Minulla on eräs, jonka

Aplodien vaimetessa Joe Kandidaatti vain seisoi paikoillaan. Kärkkäänä pitämään toiminnan käynnissä showmies Phil taputti Joeta käsivarresta ja tuuppasi häntä uloskäyntiä kohden. Joe vain hymyili ja ei hievahtanutkaan. Phil nosti kätensä pystyyn hiljentääkseen yleisön.

Joe alkoi puhumaan. ”Minulla on eräs, jonka haluan, että tapaatte.”

”Toki Joe, mutta meillä ei ole paljon aikaa.”

”Se ei vie paljon aikaa. Minun täytyy kertoa teille eräästä yleisestä äänestäjästämme – äänestäjä numero ykkösestämme.” Joe kääntyi sivulle ja viittoi jollekin lavan ulkopuolella. Ketään ei ilmestynyt, mutta Joe jatkoi lempeää viittomistaan, aivan kuin ujoa lasta suostutellakseen. Vihdoin ilmaantui kalpea vanhempi nainen, aluksi tarttuen verhon taitteeseen ja sitten varovaisesti esiin astuen.

Phil syöksyi välittömästi toivottamaan pienen hahmon tervetulleeksi ja vetämään hänet keskemmälle. ”Naiset ja herrat”, sanoi Phil hermostuneena, naisen ujouden paljastaessa hänen tekaistun innostuksensa, ”emmekö olekin onnellisia saadessamme tänään yllätyksen? Ja kuka meillä onkaan täällä?”

Vanha nainen yllään yksinkertainen mustavalkoinen ruudullinen mekko sai Joen näyttämään karikatyyriltä. Naisen kalpeat kasvot olivat lähes ilmeettömät, hänen silmänsä eleettömät ja tyhjät. Hänen lyijyn harmaa tukkansa oli siististi kammattuna korvien yläpuolelle. Hän puristi mustavalkoista laukkuaan tiukasti ikään kuin se olisi sisältänyt hänen kaikkein arvokkaimpia aarteitaan.

Naisen saapuessa Joe alkoi puhua tasaisesti. ”Kuten tiedät Phil, saaren äänestysinto on ollut surkea jo vuosia, mutta se ei ole haitannut vierastamme, Phoebeä. Phoebe sattuu olemaan ennätyksiä rikkova äänestäjä Corrumpossa!”

Philin silmät laajenevat hämmästyksestä. ”Ai, olen kuullut teistä! Olen kuullut niin paljon teistä. Hän ei ole kukaan muu kuin kaikkien aikojen hallitseva äänestäjä; ennätyksen haltija äänestämisessä; saaren mandaattien puolestapuhuja. Naiset ja herrat, olemme todella siunattuja Phoebe Simonin läsnäolosta!”

Jälleen yleisö vastasi käsittelijöilleen runsaskätisillä aplodeilla, vaikkakin jotkut livahtivat ulos takaovesta. Toiset peittivät haukotuksensa ohjelmalehden taakse.

”Phoebe”, sanoi showmies Phil. ”Minulla on kysymys, joka varmasti askarruttaa jokaisen mieltä!” Ja sitten hän pysähtyi. Hiljaisuus laskeutui auditorioon. Sovittaen äänensä niin, että kaikki pystyivät kuulemaan hän sanoi: ”Miksi äänestätte niin säännönmukaisesti?”

Niin puhtaan viattomalla katseella Phoebe vastasi pehmeästi, suloisella äänellä, ”Sir, on velvollisuuteni äänestää – niin neuvosto kertoo minulle. Heidän mukaansa ei ole väliä ketä äänestän, kunhan äänestän. Joten minä äänestän. Olen äänestänyt jokaisissa yksittäisissä vaalissa siitä lähtien, kun tulin äänioikeutetuksi viisikymmentä vuotta sitten.”

”Vau”, vastasi Phil. ”Viisikymmentä vuotta! Eikö olekin uskomatonta, yleisö!”

Jälleen kerran yleisö taputti. ”Mutta kysyn nyt teiltä todellisen äänestäjäkysymyksen, Phoebe. Sanotaan, että ”kahdesta pahasta pienempi on edelleen paha”. Kertokaa minulle totuus, neiti Simon, äänestättekö jopa silloin, kun ette pidä yhdestäkään ehdokkaasta?”

”Kaiken aikaa, sir. Isäni kertoi minulle aikanaan, että ellen äänestä, minulla ei ole oikeutta valittaa valituista virantoimittajista. Äänestän suojellakseni oikeuttani valittaa.”

”Siinäs kuulitte, ihmiset! Kertokaa minulle nyt rehellisesti, neiti Simon, uskotteko Joen lupauksiin?”

”Totta kai uskon. Uskon aina. Jos en uskoisi, miksi äänestäisin häntä?”

”Tiedättekö mitä asiantuntijat sanovat teistä? He sanovat teidän olevan viimeinen todella Corrumpoon uskova?”

”Kyllä, sir. Olen kuullut siitä.” Phoebe vastasi melkein liian pehmeästi kuultavaksi. ”Uskon heitä myös. Uskon teitä. Uskon kaikkia.”

Kääntyen yleisön puoleen Phil asetti kätensä sydämelleen ja huudahti: ”Naiset ja herrat, oletteko koskaan kuulleet mitään näin herkkää, näin lapsenomaista. Eikö ole mahtavaa, että viattomuutta löytyy vielä niin kyyniseltä saareltamme?” Kääntyen takaisin vieraansa puoleen hän kysyi: ”Ja Phoebe Simon, onko edustajanne koskaan pettänyt teitä?”

”Varmasti”, puistatteli Phoebe. ”Hän pettää aina. Yhä uudestaan. Hän on satuttanut minua niin monta kertaa. Mutta olen edustajani tukena kaikesta huolimatta.” Hän otti Joeta kädestä ja painautui häneen tiukasti. ”Ja tulen aina olemaan. En voi kuvitella elämää ilman Joeta ja kaikki entisiä edustajiani ennen häntä!”

Sitten joku yleisöstä huusi: ”Miksi uskoa niin monen tuskan jälkeen?”

Hän katsoi Joeta tuskallisesti ja vastasi, ”Uskon hänen olevan hyvä sydämeltään. Hän tarkoittaa hyvää. Uskon hänen pystyvän muuttumaan – voin auttaa häntä muuttumaan. Uskon, että syvällä sisimmässään hän välittää minusta. Hän ei vain ymmärrä minua.”

”Aaah!” kohahti yleisö kuin yhdestä suusta.

”Väki, tämä tuo kyyneleet silmiini. Mutta Phoebe, nämä ovat yhtä paljon kyyneliä huolesta kuin ilosta. Joku perheestänne on yrittänyt saada teidät liittymään anonyymeihin äänestäjiin.”

”Voi ei, sir!” hän sanoi puistatellen. ”Anonyymit äänestäjät ovat ihmisille, joilla on ongelma. Minulla ei ole ongelmaa. Luuletteko, että minulla on ongelma?”

”Phoebe, joidenkin asiantuntijoiden mukaan hyväksikäytetyt äänestäjät palaavat aina edustajaansa takaisin huolimatta siitä, kuinka paljon he kärsivät.”

Katsoen Joeta luottavaisesti nainen kysyi: ”Onko minulla ongelma, Joe? En usko.” Nähtyään Joen hymyilevän hän lirkutti, ”Seison edustajani takana.”

Kello soi lavan takana varoittaen Philiä ajan loppumisesta. Phil huusi kaikkien kuultavaksi: ”Missä olisimmekaan ilman tosiuskovia kuten Phoebe Simonia? Hyvät naiset ja herrat, tässä kaikki tällä kertaa. Kiitos paljon mukanaolostanne. Näytetään nyt kaikki Phoebe Simonille ja Joe Kandidaatille, kuinka paljon rakastamme heitä molempia!”

Yleisö repesi hanakoihin kannustuksiin onnellisina, että todellinen ohjelma oli juuri alkamassa.

---

|  |
| --- |
| Demokratiasta tulee kiusaajien hallinto, joita toimittajat tyynnyttelevät.     Ralph Waldo Emerson |
| Käytämme enemmistö-  äänestystä, ja jos enemmistö on mielisairasta, silloin terveiden täytyy mennä sairaalaan.    H. Mann   Et lainaa elämääsi toisilta jotka vaativat kuuliaisuuttasi.    Ote Jonathan Gulliblen perusperiaatteista |

|  |
| --- |
| Ajatuksia keskustelulle   * Miksi äänestäjät yleensä äänestävät jo istuvia ehdokkaita? * Ovatko poliitikot luotettavia? * Onko henkilöllä oikeutta valittaa politiikasta, jos hän ei ole äänestänyt? * Onko olemassa mitään yhtäläisyyttä hyväksikäytetyn puolison ja hyväksikäytetyn äänestäjän välillä? * Eettisiä näkökohtia?  Kommentit  Sekaannusta voi aiheuttaa ”oikeus äänestää” ja ”velvollisuus äänestää”. Jokaisella kansalaisella on oikeus saada äänestää, mutta sellaista velvollisuutta ei ole. Miksi ihmiset äänestävät samaa ehdokasta tai puoluetta joka vaaleissa? Toisinaan se johtuu heidän vanhemmistaan (perinne) tai koska ”kaikki” yhteisössä tekevän niin (muodikasta). Jotkut ihmiset ovat vain liian kiireisiä pitämään omaa elämäänsä kasassa ”vaivautuakseen” politiikkaan (mielenkiinnottomat).  Joskus puolueesta tulee pelottavan voimakas ja ihmiset ovat peloissaan. Ihmiset jotka eivät nauti omien päätöksiensä tekemisestä tai jotka vihaavat muutosta (jopa silloin kun se olisi parannusta) äänestävät voimakkainta puoluetta säilyttääkseen vallitsevan järjestyksen. Joissain yhteiskunnissa konflikti on epämiellyttävää, joten vahvimman puolueen äänestäminen koetaan tapana pitää yhteiskunta sovinnollisena.  Äänestäminen tai äänestämättä jättäminen on henkilökohtainen valinta. Ei ole mitään velvollisuutta äänestää. Äänestäjät, jotka kokevat rajoittuneiksi tai tyytymättömiksi valinnanmahdollisuutensa, tai kokevat äänestämisen merkityksettömäksi, voivat päättää olla äänestämättä. Kuitenkin, vaikka et äänestäisi, sinulla on silti oikeus tehdä valitus. Tarkoituksellisesti äänestämättä jättäminen on myös pätevä lausunto. Tosin protesti tai apatia voi olla juuri sitä, mitä hallitsijat joskus toivovat.  Epätoivossaan jotkut osoittavat paheksuntaansa menemällä äänestämään ja pilaamalla äänestyslippunsa tarkoituksella. Poliitikot voivat kuitenkin tulkita tämän äänestäjien tietämättömyydeksi äänestystavoista.  Jotkut ihmiset äänestävät, koska se on heidän ainoa itsepuolustuksensa keino valtion rasitteita vastaan. Harvat näistä ihmisistä uskovat, että heidän äänestämänsä henkilö tai puolue toteuttaa todella lupauksensa. Edellisten vaalien lupauksien muisteleminen tekisi selväksi, ettei lupauksia pidetä. Vahingollisista valheista huolimatta jotkut hyväksikäytetyt äänestäjät, hyväksikäytettyjen puolisoiden lailla, palaavat äänestämään suurinta, vahvinta puoluetta.  Useimmat ihmiset suosivat päättää itse, mutta tämä voi olla vaikeaa, kun valtion käyttää valtaansa kontrolloida ja uhkailla vaikuttaakseen raportteihin, radioon, televisioon ja yliopistoihin. Ihmiset valtion omistamissa tai tukemissa medioissa edistävät usein valtion propagandaa, koska he ovat lopulta valtion leivissä.  Jotkut äänestäjät valitsevat estää tietyn määrän tulevaa hyväksikäyttöä äänestämällä muuta kuin vahvinta puoluetta (tai puolueita). Pienempien puolueiden vaikutusvallan kasvattaminen voi järkyttää vaikutusvaltaisen poliitikkojen ja erityisintressiryhmien juonittelutaktiikoita. Tämä estää vallitsevaa ”vanhaa järjestystä” tulemasta vakiintuneeksi. Tällä vaihtoehdolla äänestäjät saattavat estää yhden henkilön tai puolueen diktatuurin. Poliittisesta kilpailusta voi seurata vähemmän korruptiota, vähemmän rajoittavia lakeja ja enemmän yksilöllistä vapautta. Taustaa  Simon pelistä ”kapteeni käskee” (Simon Says). Viitteitä  Äänestyksen psykologiasta, katso A Liberty Primer Alan Burrisilta. |

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kappale25) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kappale27)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kappale27/ -->
# Kappale 27: Tarpeiden pohjalta

> Mahtava trumpettifanfaari ja raikuva rumpujen jylinä hiljensivät yleisön. Showmies Phil nosti kätensä yleisöä kohden, ”Vanhemmat, te olette odottaneet riittävän kauan. Tässä on finaalimme. Lapsenne kahdentoista vuoden taival on päättymässä. On Valmistujaispelin aika!” Urkumusiikki täytti suuren hallin ja yhtäkkiä sivuovet aukesivat

Mahtava trumpettifanfaari ja raikuva rumpujen jylinä hiljensivät yleisön. Showmies Phil nosti kätensä yleisöä kohden, ”Vanhemmat, te olette odottaneet riittävän kauan. Tässä on finaalimme. Lapsenne kahdentoista vuoden taival on päättymässä. On Valmistujaispelin aika!”

Urkumusiikki täytti suuren hallin ja yhtäkkiä sivuovet aukesivat käytävillä. Oppilaat marssivat niiden läpi valmistujaislakeissaan ja pitkissä tummissa kaavuissaan. Yleisö yltyi toiseen riehakkaaseen aplodien kierrokseen, joiden joukkoon sekoittui ajoittaisia kiljahduksia ja huudahduksia.

Jonathan kuiskasi vieressään seisovalle naiselle: ”Mikä on Valmistujaispeli?”

Hän käänsi puoliksi päätään Jonathanin suuntaan ja vastasi, ”Tämä on neuvostomme koulujen nuorten välinen kilpailu.” Hän keskeytti hetkeksi kuunnellakseen kuulutukset ja jatkoi sitten, pinnistellen tullakseen kuulluksi melun yli. ”Se on muodollisen koulutuksen huipentuma. Tähän saakka muodollisen opetuksen tarkoitus on ollut osoittaa kovan työn ja ahkeran suorittamisen tärkeyttä tiedon hankinnassa. Tänä iltana kunnioitamme huippuoppilaita heidän kilpailuhenkisestä menestyksestään ja erinomaisista suorituksistaan. Mutta paras palkinto, jota ei ole vielä myönnetty, on jäähyväispokaali, jonka Valmistujaispelin voittaja saa. ”

Vilkaistessaan lavalle Jonathan näki tutulta näyttävän paksun hahmon. ”Kuka tuolla tervehtii oppilaita heidän astuessaan esiin?”

”Miksi, se on leidi Bess Tweed. Etkö tunnista häntä sanomalehdistä? Hän on meidän kunnianarvoisa puhujamme. Hallitsijoiden neuvoston jäsenenä ja poliitikkojen kuningattarena hän on kunniavieras, kuten aina, ja hän rakastaa julkisuutta. Hänen ammattinsa on yhtä aikaa saaren kunnioitetuin ja vähiten arvostettu. Joten hän on täydellinen Valmistujaispeliin.”

”Kuinka peliä pelataan?” kysyi Jonathan.

”Se toimii näin”, sanoi nainen painautuen Jonathanin korvaa lähelle. ”Leidi Tweed pitää yhden tavanomaisista valmistelluista poliittisista puheistaan. Oppilaat kirjoittavat muistiin kaikki fraasit, jotka ovat suoraan ristiriidassa sen kanssa, mitä he ovat oppineet tai harjoitelleet koulussa. Eniten ristiriitaisuuksia löytänyt julistetaan maineikkaan jäähyväispalkinnon voittajaksi. Shhh, leidi Tweed aloitti. Kuuntele.”

”… siten olemme oppineet vapauden hyveistä”, mylvi leidi Tweed. ”Tiedämme kuinka vapaasta tahdosta ja henkilökohtaisesta vastuusta seuraa kypsyys ja kasvu. Näin se on ja tämä on pakottava tilanne hienolla yhteisöllämme. Ihmiset kautta historian ovat aina etsineet vapautta. Kuinka mainiota onkaan, että elämme vapaalla saarella…”

Nainen osoitti oppilaita leidi Tweedin takana lavalla. ”Näetkö kuinka he kirjoittavat raivoisasti. Voi, niin monta pistettä kerättäväksi!”

”Väittikö leidi Tweed sen vastaista, mitä oppilaille on koulussa opetettu?” kysyi Jonathan.

Nainen tirskui, ”Vapaa tahto? Roskaa. Koulu on pakollinen, lapset pakotetaan osallistumaan ja kaikki pakotetaan maksamaan siitä. Nyt hiljaa!”

”… ja onneksemme meillä on … hienoimmat kuviteltavissa olevat koulut, erityisesti kohdatessamme kovat ajat, joita parhaat ekonomistimme ovat ennustaneet”, sanoi leidi Tweed voimalliseen sävyyn. ”Opettajamme ovat malleja esimerkillisestä käytöksestä oppilaillemme, loistaen polkua demokratiaan ja vaurauteen totuuden ja tiedon valollaan…”

Jonathanin vieressä seisova nainen nappasi häntä mielenliikutuksesta hihasta. Hän kiljahti: ”Tyttäreni on toisen rivin kolmas oppilas oikealta. Hän kirjoittaa; hän sai kaikki nuo kohdat, olen varma siitä.”

”En ymmärrä”, kysyi Jonathan. ”Mitkä kohdat?”

”Hienoimmat koulut? Mahdotonta verrata ilman vaihtoehtoja. Leidi Tweed lähetti omat lapsensa yksityisesti maaseudulle opetukseen, mutta viranomaiset osoittivat meidän lapset lähimpään neuvoston kouluun. Malliopettajat? Hah! Oppilaat joutuvat istumaan hiljaa ja ottamaan vastaan käskyjä kaksitoista vuotta. Vastineeksi he saavat arvosanat ja paperitähtiä. Jos opettaja saisi palkan sijasta paperitähtiä, hän kutsuisi sitä orjuudeksi ja menisi lakkoon! ’Loistaen polkua demokratiaan’? Ei tosiaankaan! He harjoittavat luokissaan autokratiaa.”

Leidi Tweed kumarsi päätään nöyrästi, ”… olette saapuneet tähän merkkikohtaan elämässänne. Jokainen meistä oivaltaa, että olemme vain pieni ääni suuressa ihmiskunnan kuorossa. Tiedämme, että hurja kilpailu ja armoton, ahnainen taistelu huipulle on kestämätöntä nykypäivän maailmassa. Uhrautuminen on meille jaloin hyve. Uhrautuminen muiden tarpeisiin, suurien joukkojen, jotka ovat vähemmän onnekkaita…”

Nainen lähes parkaisi riemastuksesta. ”Katso kuinka nuo oppilaat kirjoittavat! Mikä ristiriitaisuuksien kultakimpale! ’Suuressa ihmiskunnan kuorossa’? ’Uhrautuminen’? Koulussa heitä aina opetettiin erinomaisuuteen, henkilökohtaiseen parhaaseensa. Ja Tweed itse ei ole mikään vätys. Hän on joukon äänekkäin, vaativin ja häikäilemättömin. Hän on onnistunut kynsimään tiensä johtajuuteen kaikilla mahdollisilla kuviteltavissa olevilla keinoilla. Nämä oppilaat tietävät, etteivät he päässeet tälle lavalle uhraamalla arvosanansa ympärillään olleille taitamattomille oppilaille.”

Jonathan ei vain pystynyt käsittämään tätä. ”Tarkoitat, että koulussa oppilaita käsketään henkilökohtaiseen erinomaisuuteen. Ja silti valmistujaisissa leidi Tweed käskee heitä uhraamaan itsensä muille?”

”Nyt ymmärrät”, vastasi nainen. ”Leidi Tweed saarnaa valmistuneille muuttuneesta maailmasta. Jokaiselle kykyjensä mukaan ja jokaiselle tarpeidensa mukaan. Se on heidän tulevaisuutensa.”

”Eivätkö he voisi pyrkiä johdonmukaisuuteen ja opettaa samoja asioita ennen ja jälkeen valmistumisen?” kysyi Jonathan.

”Viranomaiset ovat sen parissa”, sanoi nainen. ”Koulut toimivat vanhanaikaisen perinteen mukaan, joka myöntää korkeat arvosanat parhaasta suorituksesta. Ensi vuonna he suunnittelevat muuttavansa arvostelujärjestelmän päinvastaiseksi. He kaavailevat käyttävänsä kannustimia ja palkintoja valmistaakseen oppilaat uuteen todellisuuteen. Arvosanat tullaan myöntämään tarpeiden pohjalta saavutusten sijaan. Huonoimmat oppilaat saavat kympit ja parhaat oppilaat neloset. Heidän mukaansa huonoimmilla oppilailla on suurempi tarve saada hyviä arvosanoja kuin parhailla oppilailla.”

Päätään pyöritellen Jonathan toisti sanat varmistaakseen, että hän oli kuullut ne oikein: ”Huonoimmat oppilaat saavat kympit ja parhaat oppilaat neloset”.

”Juuri niin”, nainen nyökkäsi.

”Mutta mitä tapahtuu saavutuksille? Eivätkö kaikki yritä tulla enemmän tarvitseviksi ja vähemmän kyvykkäiksi?”

”Tweedin mukaan merkityksellistä on, että tästä tulee rohkea, humanitaarinen toimi. Parhaat oppilaat oppivat ihmisen uhrautumisen hyveen ja huonoimmat oppilaat ohjeistetaan vakuuttavuuden hyveeseen. Koulun viranomaisia on myös taivuteltu omaksumaan samat suunnitelmat opettajien ylennyksiin.”

”Kuinka opettajat pitivät siitä?” kysyi Jonathan.

”Jotkut pitivät ja jotkut vihasivat sitä. Tyttäreni mukaan parhaimmat opettajat uhkasivat erota, jos suunnitelma toteutetaan. Toisin kuin oppilailla, opettajilla on edelleen tuo valinnanmahdollisuuden ylellisyys – toistaiseksi.”

---

|  |
| --- |
| Jokaiselle kykyjensä mukaan; jokaiselle tarpeidensa mukaan.     Karl Marx |
| On aika hyväksyä, että julkinen koulutus toimii kuin suunnitelmatalous, byrokraattinen järjestelmä, jossa jokaisen rooli on määritetty etukäteen ja innovaatiolle ja tuottavuudelle on vain vähän kannustimia. Ei ole yllätys, ettei koulujärjestelmämme parane: Se muistuttaa enemmän kommunistista taloutta kuin omaa markkina-  talouttamme.      Albert Shanker, puheenjohtaja American Federation of Teachers  On outoa, että lähes kaikki yhä jättävät päätökset lasten koulutuksesta valtiolle perheiden sijaan.    Ken Schoolland Sheldon Richmanin teoksen Separating School and State kirja-arviossaan  *☺*  Emme tarvitse koulutusta, emme tarvitse ajatusten hallintaa, opettaja jätä lapset rauhaan.  Pink Floyd |

|  |
| --- |
| Ajatuksia keskustelulle   * Muuttuisiko oppilaiden suoritukset, jos huonoista arvosanoista annettaisiin korkeat arvosanat ja päinvastoin? * Voiko talousjärjestelmä toimia näin? * Onko opettaja paras roolimalli oppilaille jäljiteltäväksi heidän kasvaessaan? * Tuleeko kaikki kansalaiset pakottaa maksamaan opettajien palkat? * Ovatko koulut ristiriidassa todellisen elämän kanssa? * Hyväksyisivätkö opettajat oppilaille tarjotut kannustimet? * Mitä tapahtuu kun kaikkein eniten tarvitseville annetaan eniten palkintoja? * Mitä eettisiä näkökohtia tämä kappale tuo esiin?  Kommentit  Miksi ihmisiä kutsutaan puhumaan valmistujaisjuhliin? Toisinaan nämä vieraat ovat erittäin menestyneitä yksilöitä, roolimalleja saavutuksista yrityselämässä, taiteissa, urheilussa tai tieteissä. Mutta usein poliitikkoja kutsutaan puhumaan juhliin. Tämä on outo valinta, koska julkisen mielipiteen mittaukset osoittavat säännöllisesti erittäin alhaista arvostusta rehellisyydestä ja suoraselkäisyydestä poliitikoille. Silti poliitikkojen ihaillaan myös paljon kuuluisuuden asemastaan ja heidän kyvystään tarjota verorahoja  tai poliittisia suosionosoituksia koulutusinstituutioille. Poliitikot ovat malleja ristiriidoille, koska heidän sanansa ovat kovin usein ristiriidassa heidän toimiensa tai heidän edustamansa järjestelmän kanssa. Poliitikot sanovat valmistavansa nuoria demokratiaan, vaikka tämä on jyrkässä ristiriidassa luokkahuoneen auktoritaarisen ympäristön kanssa. He sanovat opetuksen valmistavan nuoria elämään yhteiskunnassa, joka on omistautunut vapaudelle ja itsenäiselle ajattelulle. Kuitenkin rahoitus ja osallistuminen ovat molemmat pakollisia. Poliitikot rehvastelevat heidän omistautumisellaan laatuopetukseen, vaikka ei ole mitään tapaa tietää tai saavuttaa laatua ilman vertailukohtia ja valinnan vapautta. Nuoria moititaan motivaation puutteesta, mutta ”arvosanat ja paperitähdet” eivät anna paljon syitä motivaatiolle. Merkitykselliset kannustimet puuttuvat yksi-koko-sopii-kaikille valtion koulumonopolissa. Arvosanat ja paperitähdet eivät riittäisi motivoimaan opettajia ja poliitikkoja menemään töihin joka päivä.  On vaarallista olla vain yksi koulutuksen lähde – jossa valtion on isäntä ja vanhempia ja oppilaita kohdellaan palvelijoina. Koulutuspalveluiden kuluttajille tulee sallia valinnanvapaus koulutuksessa. Jos suvaitsevaisuus on erilaisuuden hyväksymistä, silloin valikoiman suvaitsevaisuus on tärkeätä opetuksessa.  Vapaaehtoisessa koulutusjärjestelmässä ihmiset maksavat ainoastaan kouluista, opettajista ja kirjoista, jotka tarjoavat lisäarvoa. Koulujen väliset kilpailulliset kannustimet varmistaisivat, että valikoimaa opetuksessa tarjottaisiin kilpailukykyisillä hinnoilla yhdessä parhaan asiakaspalvelun ja innovaation kanssa. Tämä loisi perustan oppimiselle, joka soveltuisi hyvin oppijan tarpeisiin.  Millainen elämä odottaa nuoria, kun he valmistuvat koulusta? Poliittinen järjestelmä voimakeinoin verottaa tuottavien ihmisten ansiot antaakseen vaurautta tuottamattomille ihmisille. Tämä on Marxin sanonnan mukaista: ”Jokaiselta kykynsä mukaan; jokaiselle tarpeen mukaan.”  Oppimisen ei tarvitse olla kallista ollakseen tehokasta. Kuitenkin ilman valinnanmahdollisuuksia ja valtion jatkuvassa indoktrinaatiossa kaikki oppilaat, myös köyhät, häviävät. Huomioita  Nämä koulutusjärjestelmää koskevat kappaleet ovat säännöllisesti olleet oppilaiden suosikkeja!Viitteitä Yksi parhaista kirjoista koulutuksen historiasta Yhdysvalloissa on Sheldon Richmanin Separing School and State. Se paljastaa tuntemattoman motiivin pakollisten valtion koulujen omaksumisessa.  Klassisessa romaanissa Atlas Shrugged Ayn Rand kertoo tarinan Twentieth Century Motor Companysta ja mitä tapahtuu, kun se pyrkii soveltamaan periaatetta, ”Jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan”, maksuissaan työläisille. Randin objektivismin filosofia vakuuttaa, että jokaisella yksilöllä on oikeus toteuttaa omia unelmiaan. Tämä henkilökohtaisen intressin harjoittaminen parantaa kaikkien elämää markkinoilla.  Mary Ruwart osoittaa kuinka köyhiä voidaan kouluttaa kirjassaan Healing Our World in an Age of Aggression.  Nobelin palkintoehdokkaat Leon Louw ja Frances Kendall esittävät ajatuksen kuponkijärjestelmästä koulutuksessa teoksessa South Africa – The Solution.  Doug Thorburnin kirja Drunks, Drugs & Debits: How to Recognize Addicts and Avoid Financial Abuse käsittelee henkilökohtaista vastuuta. Se paljastaa hulluuden uhrata vastuullinen henkilökohtainen käyttäytyminen vastuuttomalle henkilökohtaiselle käyttäytymiselle.  Ken Schoollandin Shogun’s Ghost: The Dark Side of Japanese Education keskittyy koulutukseen samoin kuin hänen artikkelinsa: [http://www.jonathangullible.com/](http://www.jonathangullible.com/should-we-shogunize-schools)  [should-we-shogunize-schools](http://www.jonathangullible.com/should-we-shogunize-schools).  Koulutuksesta ja lapsiin kohdistuvasta politiikasta: <http://www.cato.org/research/#domestic-issues>. |

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kappale26) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kappale28)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kappale28/ -->
# Kappale 28: Synnin palkat

> Jonathan jätti hurraavan joukon palatsin auditorioon ja lähti vaeltamaan pitkää käytävää pitkin. Kaukana toisessa päässä istui riveittäin ihmisiä penkeillä, kaikki kahlittuina jaloistaan. Odottivatko nämä rikolliset tuomiotaan? Ehkäpä viranomaiset täällä pystyvät hankkimaan takaisin häneltä varastetut rahat. Erään tuolin vasemmalla puolella oli

Jonathan jätti hurraavan joukon palatsin auditorioon ja lähti vaeltamaan pitkää käytävää pitkin. Kaukana toisessa päässä istui riveittäin ihmisiä penkeillä, kaikki kahlittuina jaloistaan. Odottivatko nämä rikolliset tuomiotaan? Ehkäpä viranomaiset täällä pystyvät hankkimaan takaisin häneltä varastetut rahat.

Erään tuolin vasemmalla puolella oli ovessa kyltti: ”Kovan työn virasto”. Penkin kauimmaisella puolella vartijat univormuissaan seisovat puhuen hiljaa, sivuuttaen passiivit vankinsa. Vangittujen jykevät ketjut pitivät huolen, ettei pakenemisesta ollut paljoakaan toivoa.

Jonathan lähestyi lähintä vankia, noin kymmenen vuoden ikäistä poikaa, joka ei näyttänyt lainkaan rikolliselta. ”Miksi olet täällä?” kysyi Jonathan viattomasti.

Poika katsoi ylös Jonathania ja vilkaisi vaivihkaa vartijoita ennen vastaustaan: ”Minut napattiin työnteosta”.

”Millaisella työllä on mahdollista joutua tällaisiin vaikeuksiin?” kysyi Jonathan, silmät suurena hämmästyksestä.

”Täytin hyllyjä Jackin Yleistavarakaupassa”, vastasi poika. Hän oli aikeissa sanoa enemmän, epäröi hetken ja katsoi sitten harmaahiuksista miestä vieressään.

”Minä palkkasin hänet”, sanoi Jack, vanttera keski-ikäinen mies syvällä äänellään. Kauppiaalla oli vielä yllään kaupan tahrainen esiliina – ja jalkaraudat kiinnitettynä myös pojan jalkaan. ”Poika sanoi haluavansa kasvaa ja tulla isänsä kaltaiseksi, tehtaan varaston päälliköksi. Mikään ei ole sen luonnollisempaa, voisi joku sanoa. Kun tehdas suljettiin, hänen isällään on ollut vaikeuksia löytää työtä. Joten ajattelin, että työpaikka pojalle auttaisi hiukan perheen tilannetta. Täytyy myöntää, että se auttoi myös minua. Isot kaupat ajoivat minut ahtaalle ja tarvitsen halpaa apuvoimaa. Nyt se on kaikki ohi.” Alistumisen ilme hiipi hänen kasvoilleen.

Nuori poika alkoi puhumaan, ”Koulussa minulle ei koskaan maksettu lukemisesta tai aritmetiikasta. Jack maksaa. Hoidin varastoinventaariota ja kirjanpitoa – ja Jack lupasi, että jos menestyn hyvin, hän antaa minun tehdä tilauksia. Joten aloin lukemaan kaupan alan lehtiä ja ilmoituksia. Ja sain tavata ihmisiä, en pelkästään lapsia koulusta. Jack ylensi minut ja autoin isääni maksamaan vuokraa – jopa riittävästi pyörän ostamiseksi. Jos minulle ei olisi maksettu mitään, minua olisi ylistetty vapaaehtoisena. Mutta minulle maksettiin, joten minut napattiin”, hänen äänensä vaimeni hänen tuijottaessaan maahan, ”ja minun täytyy palata takaisin kuvittelemaan.”

”Kuvitelmat eivät ole niin pahoja, poju, kun vertaat vaihtoehtoon”, julisti kookas joviaali mies, jolla oli korillinen valahtaneita valkoisia gardenioita. Hänen ketjunsa oli kiinnitetty pojan toiseen jalkaan. ”On rankkaa ansaita elantonsa. En ole koskaan pitänyt muille työskentelemisestä. Viimein luulin onnistuneeni kukkarattaillani. Menestyin aika hyvin myymällä kukkakimppuja kaupungin aukiolla. Ihmiset pitivät kukistani – asiakkaat, siis. Mutta kaupanpitäjät eivät pitäneet paljoakaan kilpailusta. He saivat hallitsijoiden neuvoston tekemään laittomaksi ”katukaupustelijat”. Katukaupustelija! Kyllä, siksi he kutsuvat minua, koska minulla ei ole varaa kauppaan. Muutoin olisin ’kaupanpitäjä’ tai ’kauppias’. Tarkoitukseni ei ole loukata Jack, mutta minunlaistani myymistä on ollut olemassa kauan ennen kauppoja. Joka tapauksessa, he kutsuivat minua kiusankappaleeksi, rumennukseksi, pummiksi ja nyt lainsuojattomaksi! Voitko kuvitella minua ja kukkiani kaikeksi tuoksi? En ainakaan elänyt hyväntekeväisyydestä.”

”Mutta myit suoraan jalkakäytävältä”, vastasi Jack. ”Sinut täytyy jättää se vapaaksi minun asiakkailleni”.

”Sinun asiakkaillesi? Sinä omistat asiakkaat, Jack? Kyllä, toki olin neuvoston omaisuudella. Sen kuuluu kuulua kaikille, mutta eihän näin ole, vai mitä Jack? Todellisuudessa se kuuluu niille, joita hallitsijat suosivat.”

Jack haukkui: ”Mutta sinä et maksa kohtuuttomia kiinteistöveroja, joita me kauppiaat joudumme maksamaan!”

”Ketä siitä on syyttäminen? Ei minua”, puuskahti kaupustelija ärtyneesti.

Jonathan keskeytti kysymyksellä, toivoen keskustelun rauhoittuvan. ”Joten he pidättivät sinut paikan päältä?”

”Voi, sain ensin muutamia varoituksia. Mutta en välittänyt tanssia heidän pillinsä mukaan. Ketä he luulevat olevansa – isäntiäni? Yritän työskennellä itselleni, en kellekään nenäkkäälle pomolle. Joka tapauksessa, tarha on ihan OK. Minun ei tarvitse työskennellä ja saan kolme ateriaa päivässä sekä huoneen kauppiaiden kustannuksella. Omituisesti kyllä vankilanjohtaja luulee tekevänsä minulle palveluksen. Hän sanoo aikovansa kuntouttaa minut, jotta voin olla tuottava yhteiskunnan jäsen. Hän puhuu veroista, ei kukista.”

Nuori poika alkoi uikuttaa: ”Luuletko, että he lähettävät minut myös tarhaan?”

”Älä huoli poikanen”, rauhoitteli kukkien myyjä. ”Jos he lähettävät, tulet oppimaan varmasti *todella* käytännöllistä kaupankäyntiä.”

Jonathan kääntyi seuraavana rivissä olevan haalaripukuisten naisten ryhmän puoleen. ”Miksi olette täällä?”

”Meillä on pieni kalastusvene. Jotkut viranomaiset pysäyttivät minut, kun nostelin joitain painavia laatikkoja satamassa”, sanoi jäntevä karkea nainen pistävin sinisin silmin. ”Hän sanoi minun rikkoneen naisten turvallisuusmääräyksiä.” Viitaten kumppaneihinsa hän lisäsi, ”Määräyksien väitetään suojelevan meitä hyväksikäytöltä työpaikalla. Viranomaiset sulkivat meidät kahdesti, mutta hiivimme satamaan takaisin saadaksemme takilat kuntoon tulevaa kautta varten. He saivat meidät jälleen kiinni ja sanoivat, että tällä kertaa he aikovat suojelle meitä todella hyvin – kalterien takaa.”

Hän ihmetteli ääneen, ”Mitä he tekevät pojalleni? Hän on ainoastaan kolmevuotias ja hän painaa enemmän kuin ne nostamani laatikot. Kukaan ei valittanut, kun kantelin häntä ympäriinsä!” Pidätellen kyyneliään hän lisäsi, ”Nyt he joutuvat etsimään jonkun muun kanniskelemaan häntä.”

”Jonkun toisen löytäminen ei ole niin helppoa”, sanoi mies, jonka kokoparta hädin tuskin peitti rokonarpiset kasvot. Tökäten kyynärpäällä vieressään istuvaa nuorta hän sanoi: ”George on työskennellyt minulle nyt osa-aikaisesti kaksi peräkkäistä talvea, tavallaan oppipoikana. Hän auttaa pitämään parturinliikkeeni puhtaana ja valmistelee asiakkaat. Kun yritin opettaa hänelle ammattiani, jouduimme vaikeuksiin, koska hän ei ole vielä liiton jäsen.” Hän kohotti käsiään ärtymyksestä.

Nuori George surkea ilme kasvoillaan valitti: ”Tällä vauhdilla ja nyt vielä tuomioistuimen merkinnällä en saa koskaan lupaani.”

---

|  |
| --- |
| Ihmisen luonto ei ole mallin perusteella rakennettava kone ja säädetty tekemään juuri sille määrättyä tehtävää, vaan puu, joka vaatii kasvamista ja itsensä kehittymistä kaikilta puolilta sisäisten taipumusten mukaan, jotka tekevät siitä elävän olennon.     John Stuart Mill, 1859 |
| Kohdatessaan köyhyyden ongelman useimmat ihmiset kysyvät mitä valtio voi tehdä asialle. Sen sijaan on paljon soveliaampaa kysyä mitä valtio alkujaan teki ongelman aikaansaamiseksi.    Ken Schoolland Sartikkelissaan The State, Obedience Training, and Young Rebels: In Defence of Youth Rights. |

|  |
| --- |
| Ajatuksia keskustelulle   * Mistä syistä ihmisiä pidätetään? * Miksi tämä auttaa tai vahingoittaa ihmisiä? * Milloin on väärin haluta tehdä työtä? * Rikkovatko vapaaehtoiset vähimmäispalkkalakeja? * Ovatko koulut tai vankilat parempia ihmisille kuin työpaikat? * Eettisiä näkökohtia?  Kommentit  Kuka omistaa elämämme? Kykenemmekö tekemään omia päätöksiä elämästämme vai täytykö muiden tehdä nämä päätökset meidän puolestamme? Yleensä kuulemme poliitikkojen ylistävän työnteon hyveitä, mutta he säätävät lakeja monilla tavoin, jotka estävät ihmisiä työskentelemästä. Nuorille on luonnollista jäljitellä vanhempiaan. Toisen nuoret saattavat oppia hyvin luokkahuoneissa, kun taas toisia motivoi parhaiten samat rahalliset palkkiot, jotka motivoivat opettajia ja vanhempia. Miksi siis poliitikot kertovat nuorille, että työ on vahingollista ja laitonta koko heidän nuoruutensa ajan, ja sitten jonain ”maagisena ikänä” työ muuttuu yhtäkkiä rikoksesta hyveeksi?  Lähes saman ikäisenä jotkut valtiot pakottavat nuoret työskentelemään ”isänmaallisesti” maansa puolesta tietyn ajanjakson. Kutsunnat, joko lääketieteessä tai teollisuudessa, antavat ymmärtää, että ihmiset ovat valtion omaisuutta. Vielä pahempi on asevelvollisuus, joka vaatii nuoria käymään taistelut, joista poliitikot päättävät. Nuorille kerrotaan, että kuuliaisuus auktoriteetteja kohtaan on hyvää perehtymistä demokraattiseen elämään. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta.  Lait työn kriminalisoimiseksi ovat vaikutusvaltaisten erityisintressiryhmien aikaansaannosta, jotka käyttävät välittämisen veruketta poistaakseen kilpailun työpaikalta. Tämä oli lakien alkuperä, jotka väittivät ”suojelevansa” naisia, siten poissulkien heidät kilpailusta miesten kanssa. Tämä oli myös alkuperä laeille, jotka estävät pääsyn katukauppiaille jalkakäytäville kauppojen edessä. Lisäksi lupalait ovat alkuperä erikoistuneiden työläisten estämiselle, jotka eivät ole yksinomaisten liittojen tai kiltojen jäseniä.  Valinnanvapaus on työläisten paras suoja. Halukkaat työnantajat ja halukkaat työntekijät oikeutetusti tekevät itselleen parhaat päätökset. Huomioita  Taloustieteilijä Walter Williams sanoi, että vähimmäispalkkalaeilla oli sama vaikutus kuin Jim Crow laeilla: Etelä-Afrikan mustien taloudellisten mahdollisuuksien vahingoittaminen. Hän sanoi tätä syyksi, miksi pelkästään valkoisten liitot tapasivat vaatia korkeampia minimipalkkoja mustille – se teki mustat vähemmän kilpailukykyisiksi markkinoilla ja varmisti työpaikkoja valkoisille. Vähimmäispalkkalait palvelevat poistamaan alimmat puolat talouden tikkailta, joten työntekijät joutuvat maksamaan valmennuskouluille sen sijaan, että työnantajat maksaisivat työläisillä työssä kouluttautumisesta. Onko jonkun tilanne todella parempi työttömänä kuin työssä alle minimipalkalla? Viitteitä Mary Ruwart kirjassaan Healing Our World käsittelee sitä kuinka luomme köyhyyttä runsauden maailmaan tuhoamalla työpaikkoja. Teemme näin, kun käytämme voimakeinoja. Tämä virheellinen pyrkimys lisätä lailla epäedullisessa asemassa olevien vaurautta onnistuu yleensä tekemään heidät köyhemmiksi.  Alan Burrisin A Liberty Primer on erinomainen viiteteos.  Milton ja Rose Friedmanin Vapaus valita sisältää myös materiaalia tästä.  Kenin artikkeleita aiheesta:  <http://www.jonathangullible.com/kid-strike>  <http://www.jonathangullible.com/REBELS> |

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kappale27) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kappale29)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kappale29/ -->
# Kappale 29: Uudet tulokkaat

> ”Ja luulet, että sinulla on ongelmia?” sanoi koppavalta vaikuttava nainen, selkeästi vaivautuneena, koska hänet oli kahlittu ihmisiin, joita hän piti alempiarvoisinaan. Puhkeamaisillaan kyyneliin hän painoi hienon pitsinenäliinan silmilleen ja sanoi, ”Kun lehdistö saa vihiä, että minä, Madam Ins, olen pidätettynä,

”Ja luulet, että sinulla on ongelmia?” sanoi koppavalta vaikuttava nainen, selkeästi vaivautuneena, koska hänet oli kahlittu ihmisiin, joita hän piti alempiarvoisinaan. Puhkeamaisillaan kyyneliin hän painoi hienon pitsinenäliinan silmilleen ja sanoi, ”Kun lehdistö saa vihiä, että minä, Madam Ins, olen pidätettynä, mieheni ura on ohi. En koskaan ajatellut tekeväni jotain niin väärää. Mitä olisitte tehneet?”

Syleillen hänen viereensä kahlittua nuorta paria Madam Ins jatkoi, ”Vuosia sitten minulla oli iso koti, kolme kasvavaa lasta ja halusin palata takaisin työuraani. Naapurini matkusti paljon, joten pyysin häntä pitämään silmällä ihmisiä, jotka voisivat auttaa kodinhoidossa. Hän antoi korkea suositukset Jiyolle ja Sharille, joten palkkasin heidän välittömästi. Shar on mahtava puutarhassa ja kuljetuksissa. Hän pystyy korjaamaan mitä tahansa talossa ja suorittaa lukemattomia tehtäviä.”

”Ja Jiyo, sellainen kulta, on ollut pelastajani. Hän on niin hyvä lasten kanssa. Hän on aina paikalla, kun tarvitsen häntä. Hän kokkaa, siivoaa ja leikkaa hiukset – tekee tuhat ja yksi tehtävää paremmin kuin voisin koskaan itse. Poikani ovat hulluina hänen pipareihinsa. Kun pääsen kotiin, voin rentoutua mieheni kanssa ja leikkiä lasteni kanssa.”

Kuullosta avulta, jota jokainen haluaisi saada”, sanoi Jonathan. ”Mikä meni pieleen?”

”Aluksi kaikki oli hyvin. Sitten mieheni sai uuden paikan hyväntahdon viraston vetäjänä. Hänen vastustajansa tutkivat talouttamme ja huomasivat, ettemme olleet koskaan maksaneet eläkemaksuja Jiyolle ja Sharille.”

”Miksi ette?” kysyi Jonathan.

”Korkealla verotuksella ja alhaisilla tuloillani meillä ei aikanaan ollut varaa. Ja muutoinkaan heidän ei sallita keräävän eläke-etuja.”

Jiyo alkoi puhumaan sanomalla, ”Raportti on paljon ongelmia meille.”

Shar tökkäsi Jiyoa ja kuiskasi, ”Varovasti Jiyo. Paljon riskiä.”

Vaimolleen Jiyo vastasi urheasti, ”Madam auttaa meitä. Autamme häntä nyt.” Sitten hän sanoi Madam Insille, ”Pelastat henkemme. Tulemme kotisaareltamme El Saddamadore. Hyvin paha nälänhätä ja hyvin paha sota. Meillä ei vaihtoehtoja – lähteä, nälkä tai tulla tapetuksi. Joten tulemme Corrumpo. Madam ei auta meitä, me kuolla.”

”Tämä totta”, sanoi Shar vaimealla äänellä. ”Nyt pahoilla, me aiheutamme Madamelle ongelmia.”

Madam Ins päästi syvän huokauksen ja sanoi, ”Mieheni menettää ylennyksensä hyväntahdon virastossa ja ehkä myös aikaisemman työnsä. Hän on ollut Me ensin -komission johdossa, edistämässä kansallista ylpeyttä. Hänen vihollisensa tulevat syyttämään häntä tekopyhyydestä.”

”Tekopyhyydestä?” kysyi Jonathan.

”Kyllä. Me ensin -komissio koettaa estää uusia tulijoita.”

”Uusia tulijoita?” toisteli Jonathan. ”Ketkä ovat *vanhoja* tulijoita?”

”Vanhoja tulijoita? Se tarkoittaa meitä loppuja”, sanoi Madam Ins. ”Tämä on saari. Vuosien saatossa kaikki esi-isämme ovat tulleet tänne jostain muualta tulijoina, joko paeten sortoa tai pyrkien parantamaan elämäänsä. Mutta uudet tulijat ovat viimeaikaisia saapujia. Heidät on kielletty tikapuutylös lainsäädännöllä.”

Jonathan nieleskeli epämukavasti. Hän ei uskaltanut ajatella mitä tapahtuisi, jos viranomaiset saisivat selville, että hän oli myös uusi tulija. Yrittäen kuulostaa pelkästään vähäisesti kiinnostuneelta hän kysyi, ”Miksi he eivät halua uusia tulijoita?”

Kalastajanainen keskeytti, ”Uudet tulijat sallitaan, jos he kuluttavat rahaa ja lähtevät heti sen jälkeen. He ovat turisteja tai liikemiehiä. Mutta hallitsijoiden neuvosto on huolissaan köyhistä uusista tulijoista, jotka saattavat jäädä. Monet työskentelevät kovasti, pitkään, halvalla, terävämmin tai suuremmalla riskillä kuin paikalliset. He tekevät tehtäviä, joihin Madam Ins ei koskisi.”

”Odottakaapa hetkinen!”, sanoi Jack. ” Uusia tulokkaita kohtaan on monia oikeutettuja valituksen aiheita. Uudet tulokkaat eivät aina osaa saaren kieltä, kulttuuria tai tapoja ja perinteitä. Ihailen heidän rohkeuttaan – he ovat sisukkaita jättäessään elämänsä ja tullessaan tänne muukalaisina – mutta kestää aikansa oppia kaikki ja tilaa ei ole riittävästi. Asiat ovat monimutkaisempia kuin silloin, kun esi-isämme jättivät kaukaiset saarensa.”

Jonathan mietti kaikkea näkemäänsä tilaa Corrumpolla, asumattomia metsiä ja avoimia nummia. Useimmat ihmiset välttelivät luontoa ja suosivat väkijoukkoja ja kaupunkielämän toimintaa.

Sitten Madam Ins vastasi Jackille, ”Mieheni esitti täsmälleen samat argumentit uusia tulokkaita vastaan. Hän sanoi aina, että uusien tulokkaiden tulee ensin oppia kieli ja tavat, ennen kuin heidän sallitaan jäädä. Heillä täytyy myös olla rahaa, taitoja, riippumattomuutta ja heidän ei tulisi viedä lainkaan tilaa. Mieheni luonnosteli uuden lain ihmisten tunnistamiseksi ja karkottamiseksi, jotka eivät täyttäneet kriteerejä, mutta siinä oli ongelma. Laittomien uusien tulijoiden kuvaus soveltui paremmin omiin lapsiimme kuin lahjakkaisiin ihmisiin, kuten Jiyo ja Shar.”

Kaksi miestä jäykissä univormuissa ryntäsi ovien läpi kumpaakin talutushihnassa tempoen raivoisa musta koira. He marssivat suoraan Madam Insin luo, joka vapisi pelosta koirien raskasta huohotusta ja kuolaisia kulmahampaita. Toinen miehistä viittasi vartijaa avaamaan hänen kahleensa. Syvällä monotonialla hän luki dokumentista, ”Hyvä Madame Ins, Haluamme pitkittää…” Hän pysähtyi näyttämään kirjettä toiselle miehelle, kuiskasi, ja aloitti sitten uudestaan. ”Hyvä Madame Ins, Haluamme *esittää* syvimmät pahoittelumme tästä valitettavasta väärinkäsityksestä. Madam Ins, voitte olla varma, että tämä asia on hoidettu korkeimmilla tasoilla.”

Silminnähden helpottuneena hän seurasi pikaisesti saattajiaan pitkin pitkää käytävää rohkenematta katsoa taakseen Jiyoa ja Sharia. Muut katsoivat täydessä hiljaisuudessa, jota rikkoi ainoastaan vapaasti liikkuvan kahleen kolina. Madam Insin hävitessä näkyvistä vartijat kääntyivät Jiyon ja Sharin puoleen, vapauttaen ja erottaen heidät ryhmästä ja toisistaan. Kovakauraisesti sysäten heidät toiseen suuntaan vartijat huusivat, ”Eteenpäin pohjasakka. Takaisin mistä tulitte.”

”Me ei harmia!” aneli Shar. ”Me kuolla!”

”Se ei ole minun syytäni”, murahti vartija.

Kalastajanainen odotti, kunnes he olivat kääntyneet alas portaikkoon ja ovi pamahti kiinni heidän takanaan, sitten hän mutisi: ”Kyllä se on”.

Jonathan tärisi hiukan ajateltuaan pariskuntaa odottavaa kohtaloa, ja jopa häntä itseään. Hän katsoi ylös ja kysyi naiselta: ”Joten kaikki täällä ovat kahleissa, koska heidän ei sallita tehdä työtä?”

Osoittaen rivissä nuorta miestä, jonka kasvot olivat käsien peitossa, nainen vastasi, ”Tuolla lailla asiaa katsottaessa hän on ainoa poikkeus. Viranomaiset tulkitsevat hänen rekisteröityneen työskentelemään sotilaana. Hän kieltäytyi – joten hän joutui tähän kahleeseen meidän muiden kanssa.”

Jonathan ei aivan pystynyt näkemään nuoren miehen kasvoja, ja silti häntä ihmetytti, miksi kaupungin vanhimmat vaatisivat näin nuorta suorittamaan heidän taistelunsa heidän puolestaan. ”Miksi he pakottavat häntä olemaan sotilas?”

Kalastajanainen vastasi Jonathanille, ”He sanovat sen olevan ainoa tapa suojella vapaata yhteiskuntaamme”. Hänen sanansa kaikuivat Jonathanin korvissa yhdessä kahleiden metallisen äänen kanssa.

”Suojella keneltä?” kysyi Jonathan.

Nainen loisti, ”Niiltä, jotka laittaisivat meidät kahleisiin”.

---

|  |
| --- |
| Vapautesi menettäminen on nykyisyytesi menettämistä.     Ote Jonathan Gulliblen perusperiaatteista |
| Voimmeko olettaa, että asia on oikeudenmukainen, jos se on laillinen? Mutta orjuus oli kerran laillista; natsismi oli laillista. Voimmeko olettaa, että asia on oikeudenmukainen, jos se on hyväksytty enemmistö-  äänestyksellä? Mutta lynkkausjoukko toimii enemmistön vallalla.    R.W. Grant,   The Incredible Bread Machine  Rakasta lähimmäistäsi.  Jeesus  (Monille uskonnoille yhteinen neuvo)  *☺*  Voimme nauraa monille asioille, mutta ei ole mitään hauskaa siinä, että joutuu hakatuksi kotona, menee naapuriin suojaan ainoastaan tullakseen lähetetyksi heidän toimestaan takaisin lisärangaistavaksi. |

|  |
| --- |
| Ajatuksia keskustelulle   * Ovatko rajavartijat vastuussa siitä, mitä käännytetyille pakolaisille tapahtuu? * Mikä ero on tulijoilla ja uusilla tulijoilla? * Miksi? * Tuleeko nuoria miehiä edellyttää työskentelemään armeijassa? * Onko muita esimerkkejä? * Mitä eettisiä näkökohtia sisältyy?  Kommentit  Ihmiset liikkuvat. Silloin kun he muuttavat uuteen paikkaan, heihin viitataan ”tulijoina”, kunnes ajan myötä heistä tulee vakituisia. Kun muita saapuu, he ovat uusia ”tulijoita”. Tämä on toimintamalli, jonka ihmiset ympäri maailmaa ovat kokeneet. Itse asiassa meillä kaikilla on esi-isiä, jotka ovat pelosta muuttaneet paikasta toiseen hyötyäkseen jostain mahdollisuudesta. Koska tämä kokemus on yhteinen meille kaikille, on surullista ja traagista, että  jo vakiintuneet ihmiset vihaavat nykyään niin paljon muuttavia ihmisiä. Oivaltavat ihmiset ovat myötätuntoisia ja toivottavat tulijat tervetulleiksi. Pelokkaat ihmiset vieroksuvat ja soimaavat tulijoita.  Kaikki tulijat eivät ole ei-hyväksyttyjä. Varakkaat turistit ja liikemiehet ovat tervetulleita, koska toivotaan, että he jättävät rahansa jälkeensä. Vaikutusvaltaiset ihmiset ovat aina tervetulleita, vaikka he olisivat saavuttaneet varallisuuteensa erittäin brutaaleilla ja alhaisilla keinoilla.  Vastasyntyneet lapset ovat aina tervetulleita kansalaisia, vaikka he ovat riippuvaisia useita vuosia ja eivät ole vielä oppineet taitoja, kieltä ja tapoja. Vastasyntyneitä ei hyljeksitä, vaikka jotkut heistä saattavat muuttua myöhemmin rikollisiksi tai aiheuttaa ongelmia tai ”ottaa” jonkun toisen kansalaisen työn. Ei, mahdollisia ongelmia pidetään vähemmän merkityksellisinä kuin mahdollisia hyötyjä. Sitä paitsi vastasyntyneet ovat ”kuten me.”  Ihmiset pelkäävät tulijoita epävarmuuksien takia. He pelkäävät, että työnantajat saattavat suosia tulijoita. He pelkäävät, että heidän lapsensa saattavat suosia tulijoita ystävinä, liikekumppaneina tai partnereina. He pelkäävät muutoksia, joita tulijat saattavat tuoda. Nämä huolet ovat merkittäviä, mutteivät yhtä merkittäviä tai perusteltuja kuin pelot, joita tulijoilla on paikasta, josta he pakenevat.  Yleensä ihmiset muuttavat suuremman tyrannian alueilta suhteellisesti vähäisemmän tyrannian alueille. Muuttajien joukossa ovat rohkeimmat, jotka jättävät kaiken tutun taakseen mennäkseen paikkaan, jossa kieli ja tavat ovat tuntemattomia ja ihmiset vihamielisiä.  Kun orjuutta esiintyi, heitä pakenemaan auttaneet rikkoivat lakia. Laki vaati näiden orjien palauttamista takaisin isännilleen. Nykyään ihmiset hyväksyvät yleisesti, että 1800-luvulla oli epäinhimillistä palauttaa ihmiset julmille isännilleen. Nykypäivänä on monia tyrannimaisia valtiota. Eikö ole edelleenkin epäinhimillistä palauttaa näitä ihmisiä valtionhallinnon isännille?  Humaani tapa auttaa sortovallan alaisia ihmisiä on toivottaa heidät tervetulleiksi maahamme ja rajoittaa pääsy heidän sortavilta johtajiltaan. Taustaa  Osassa Amerikan Vapaudenpatsaan kaiverrusta maahanmuuttajien ensimmäistä näkymää Yhdysvalloista, lukee: ”…Ja hänen nimensä Maanpakolaisten äiti…  Anna minulle uupuneesi, köyhäsi,  Kasaantuneet massasi kaipuussa hengittää vapaasti,  Kuhisevien rantojesi kurjat pakolaiset.  Lähetä nämä, kodittomat, myrskyn runtelemat minulle;  Nostan lamppuni rinnalle kultaisen oven.”  ”Sveitsin pieni maa otti enemmän juutalaispakolaisia kuin Yhdysvallat otti kaikenlaisia pakolaisia”, sanoi tohtori Stephen P. Hallbrook kirjansa Target Switzerland: Swiss Armed Neutrality in World War II markkinointitilaisuudessa.  Yhdysvalloissa maahanmuuttovirasto tunnettaan nimellä maahanmuutto ja kansalaistamispalvelu (INS). Viitteitä Mary Ruwart kirjassa Healing Our World kappaleessa 4. ”Eliminating Small Businesses” lukee: ”…ainoastaan Amerikassa pennittömät maahanmuuttajat pystyivät tulemaan vauraiksi perustamalla oman yrityksensä. Nykyään aggressiomme pitävät epäedullisessa asemassa olevat pois seuraamasta heidän jalanjälkiään.”  Esitelmässä ”Why Open Immigration?” International Society of Individual Liberty maailmankonferenssissa Meksikossa 2002 Ken Schoolland perusteli: ”Maahanmuuton vastustajat ilmaisevat pelkoa, että ihmiset jättävät kaiken heille tutun, ottavat kaikki matkaan liittyvät riskit ja kohtaavat kaikki uuden kulttuurin vihamielisyydet, koska he ovat liian laiskoja tekemään työtä. On olemassa joitain näkyviä poikkeuksia, mutta pääosa maahanmuutosta on seurausta pyrkimyksestä mahdollisuuteen, ei hyvinvointiin. Ihmiset jotka ovat liian laiskoja työhön ovat myös liian laiskoja jättääkseen kaiken tutun taakseen lähteäkseen paikkaan, joka on heille outo ja mahdollisesti vihamielinen.”  Ken Schoollandin puheita maahanmuutosta/muuttoliikkeestä ISIL:in maailmankonferensseissa löytyy:  <http://www.jonathangullible.com/Immigration>  <http://www.jonathangullible.com/content/candlemakers> |

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kappale28) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kappale30)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kappale3/ -->
# Kappale 3: Yhteisen omaisuuden murhenäytelmä

> Polku leveni hiukan kulkiessaan läpi tiheän viidakon. Keskipäivän aurinko porotti kuumana Jonathanin yllä hänen löytäessään pienen järven. Vedellä hiukan vilvoitellessaan Jonathan kuuli jonkun varoittavan äänen: ”Sinuna en joisi sitä vettä”. Jonathan katsoi ympärilleen ja näki pienen miehen rannalla lankulle polvistuneena

Polku leveni hiukan kulkiessaan läpi tiheän viidakon. Keskipäivän aurinko porotti kuumana Jonathanin yllä hänen löytäessään pienen järven. Vedellä hiukan vilvoitellessaan Jonathan kuuli jonkun varoittavan äänen: ”Sinuna en joisi sitä vettä”.

Jonathan katsoi ympärilleen ja näki pienen miehen rannalla lankulle polvistuneena pieniä kaloja puhdistamassa. Hänen vieressään oli kori, kela ja maassa pystyssä kolme vapaa, siiman kiemurrellessa jokaisesta veteen. ”Tuleeko kalaa?” kyseli Jonathan kohteliaasti.

Mies vastasi hiukan äreästi vaivautumatta katsomaan ylös, ”Eipä tule. Nämä pikkusintit ovat kaikki mitä olen saanut tänään.” Hän jatkoi kalojen fileerausta ja pudotti ne kuumaan paistinpannuun, joka oli asetettu kytevän nuotion ylle. Pannussa sihisevät kalat tuoksuivat herkulliselta. Jonathan huomasi seuraamansa karkean keltaraitaisen kissan näykkimässä jo kalantähteitä. Vesi herahti hänen kielelleen.

Jonathan, joka piti itseään taitavana kalastajana, kysyi: ”Mitä käytit syöttinä?”

Mies katsoi Jonathania huomaavaisesti. ”Syötissäni ei ole mitään vikaa, poika. Olen napannut parhaat, mitä tästä järvestä on jäljellä.”

Aistien kalamiehen kaipuun yksinäisyyteen Jonathan päätteli voivansa oppia parhaiten olemalla hetken hiljaa. Lopulta vanha kalastaja viittasi häntä istumaan nuotion viereen ja jakamaan hiukan kalaa ja leipää. Jonathan ahmi ateriansa nälkäisesti, vaikkakin hän koki syyllisyyttä ottaessaan osan miehen niukasta ateriasta. Heidän syötyään Jonathan pysyi vaiti ja vanha mies alkoikin vuoren varmasti puhua.

”Vuosia sitten täällä oli todella isoja kaloja napattavaksi”, mies sanoi haikaillen. ”Mutta ne on kaikki kalastettu. Nyt pienet sintit ovat kaikki, mitä on jäljellä.”

”Mutta eivätkö pienet kasva isoiksi?” kysyi Jonathan. Hän tuijotti rehevää kaislikkoa matalassa rantavedessä, jossa kalat saattoivat piileskellä.

”Ei. Ihmiset ottavat kaikki kalat, jopa pienetkin. Sen lisäksi ihmiset upottavat järven syvään päähän jätettä. Näetkö tuon paksun vaahtokerroksen tuolla toisella puolella?”

Jonathan näytti hämmentyneeltä. ”Miksi muut ottavat kalasi ja upottavat jätteitä järveesi?”

”Voi ei”, vastasi kalamies. ”Ei tämä ole minun järveni. Se kuuluu kaikille – samoin kuin metsät ja joet.”

”Nämä kalat kuuluvat kaikille…” Jonathan keskeytti, ”myös minulle?” Hän alkoi tuntea hiukan vähemmän syyllisyyttä aterian jakamisesta, jonka valmistamiseen hän ei ollut osallistunut.

”Ei aivan”, mies vastasi. ”Mikä kuuluu kaikille, ei tosiasiallisesti kuulu kellekään – siis kunnes kala nappaa koukkuuni kiinni. Silloin se on minun.”

”En ymmärrä”, sanoi Jonathan rypistäen otsaansa hämillään. Puoliksi itselleen puhuen hän toisti: ”Kalat kuuluvat kaikille, mikä tarkoittaa etteivät ne tosiasiassa kuulu kellekään, ennen kuin ne nappaavat koukkuusi. Silloin kalat ovat sinun? Mutta teetkö mitään pitääksesi huolta kaloista tai auttaaksesi niitä kasvamaan?”

”En tietenkään!” mies sanoi ivallisesti tuhahtaen. ”Miksi minun tulisi välittää kaloista, jotta joku toinen voisi tulla tänne milloin tahansa ja napata ne?” Jos joku toinen nappaa kalat tai saastuttaa järven jätteillä, silloin kaikki työni valuu hukkaan!”

Katsoen murheellisesti järveä vanha kalamies lisäsi surullisesti: ”Toivoisin, että todella omistaisin järven. Silloin varmistaisin, että kaloista pidettäisiin hyvää huolta. Pitäisin järvestä huolta samoin kuin eläintenhoitaja, joka hoitaa maatilaa seuraavassa laaksossa. Jalostaisin vahvimpia ja pulskimpia kaloja ja voit olla varma, ettei kalavarkaat tai jätteiden upottajat pääsisi ohitseni. Siitä pitäisin huolen.”

”Kuka järveä nyt hoitaa?” keskeytti Jonathan.

Kalastajan ahavoituneiden kasvojen ilme tiukkeni. ”Järveä hoitaa hallitsijoiden neuvosto. Neuvostoon valitaan joka neljäs vuosi hallitsijat. Sen jälkeen neuvosto nimittää hoitajan ja maksaa hänelle minun verorahoistani. Kalanhoitajan tulisi pitää silmällä liikakalastusta tai roskaamista. Asia on kuitenkin niin, että hallitsijoiden ystävät saavat kalastaa tai roskata miten haluavat.”

Kaksikko istui ja katseli tuulen puhaltamaa aallokkoa hopeisella järvellä. Jonathan huomasi keltaisen kissan istuvan valppaana haistellen ja tuijottaen kalan päätä hänen lautasellaan. Hän heitti pään ja kissa nappasi sen näppärästi tassullaan koukaten. Kissa näytti hurjalta toinen korva revittynä vanhan taistelun jäljiltä.

Aprikoiden vanhan kalastajan tarinaa Jonathan kysyi: ”Pidetäänkö järvestä hyvää huolta?”

”Katso itse”, vanha kalamies murahti. ”Katso heiveröisen saaliini kokoa. Vaikuttaa siltä, että kalat pienenevät sitä mukaa, kun hoitajan palkka kasvaa.”

---

|  |  |
| --- | --- |
| |  | | --- | | *Yhteisen omaisuuden murhenäytelmä on kuin lapset pilleineen limsamaljalla – jokainen imee kykyjensä mukaan ähkyräksi”*  Tuntematon |  *.* |
| *On parempi pysyä köyhänä kalastajana kuin sotkeentua ihmisten hallitsemiseen.*  Danton |
| *Siitä mikä on yhteistä kaikille pidetään vähiten huolta, sillä kaikki ihmiset arvostavat enemmän sitä mikä on omaa kuin sitä mikä omistetaan yhdessä kaikkien muiden kanssa.*    Aristoteles |
| *Valtion voimankäytön aloittamisesta aiheutuviin ongelmiin löytyy ratkaisu. Ratkaisuna on, että maailman ihmiset lakkaavat pyytämästä viranomaisilta voimankäytön aloittamista heidän puolestaan.*    Ote Jonathan Gulliblen perusperiaatteista |
| *Kukaan ihminen ei ole koskaan hallinnut muita heidän edukseen.*   George D. Herron  *☺*  *Mitä näet kun uhanalainen eläin syö uhanalaista kasvia?* |

|  |
| --- |
| Ajatuksia keskustelulle   * Kuinka ihmiset huolehtivat yhteisestä omaisuudesta? * Kuka tosiasiallisesti omistaa järven ja kalat? * Upottaisiko kalastaja jätteitä järveen, jos hän omistaisi sen? * Kuinka ihmisten käytös muuttuisi, jos kalastaja omistaisi järven? * Kuka hyötyy yhteisestä omistuksesta? * Mitä eettisiä näkökulmia tähän liittyy?  Kommentit  Tämä kappale viittaa ”yhteisomistuksen tragediaan”. Yhteisomistajuus viittaa mihin tahansa viranomaisten tai valtion omistajuuteen oletettuna tarkoituksenaan kaikkien yhteinen ”hyvä”.  Tragedian ensimmäinen puoli on, että kaikkein oletetaan hyötyvän ja tuntevan vastuuta yhteisesti omistajuudesta. Kuitenkin useasti kukaan ei hyödy, koska jokaisella henkilöllä on pyrkimys ottaa mahdollisimman paljon ennen muita. Tämän seurauksena resurssit kulutetaan ennen niiden kypsymistä. Tragedian toinen puoli on, että kukaan ei koe olevansa vastuussa seurauksista.  Maailmansivuun valtiot ovat osallistuneet ympäristövahinkoihin omistamalla ja kontrolloimalla valtavia maa-alueita, suunnattomia vesialueita ja laajoja rannikkoseutuja. Tosiasiallisesti valtion omistajuus tarkoittaa ei kenenkään omistusta, jolloin kellään ei ole henkilökohtaista intressiä suojella resursseja.  Sen sijaan ne, jotka ovat poliitikkojen suosiossa erityisintresseineen, käyttävät hyväkseen henkilökohtaiseksi edukseen yhteiseksi oletettuja resursseja.  **Maa:** Yhteisomistajuuden tragedia on syy siihen miksi ihmiset ovat taipuvaisempia kaatamaan roskia julkisilla alueille kuin omille pihoilleen. Se selittää miksi hedelmät poimitaan julkisilta alueilta ennen niiden kypsymistä. Lentokoneella matkustettaessa on mahdollista havaita eroja yksityisten alueiden korkean tuottavuuden ja ”yhteisesti omistettujen” maiden liikalaiduntamisen ja tuhlaamisen välillä.  **Kasvisto ja eläimistö:** Yhteisomistajuuden tragedia havainnollistaa miksi yksityisesti omistetut naudat ja puutarhakasvit pysyvät suojattuina sukupuutolta. Julkisesti ”omistetut” biisonit ja alkuperäiskasviston lajikkeet ovat kuitenkin vaarassa kuolla sukupuuttoon.  **Ympäristö ja saasteet:** Hirvittäviä esimerkkejä ympäristön saastumisesta ja tuhoamisesta, mukaan lukien ilma ja vesistö, on sallittu tapahtuvan valtion omistamille maille valtioiden toimesta. On paljastavaa, että saasteet ovat monasti suurimmat lähellä niitä alueita, joita asuttaa vähiten toimeentulevat ihmiset ja joilla on vähiten poliittista valtaa. Oikeusistuimet ja sääntelyelimet perustelevat ja puolustelevat yhtenään tällaista käyttäytymistä. Taustaa  Kommunistissa maissa, joissa valtiot hallinnoivat kaikkea, oli maailman kaikkein pahimmat saasteet lähes ilman mitään huomiota kansalaisten hyvinvoinnista. Jopa ”demokraattisissa” maissa valtion saasteiden kontrollointi on epäonnistunutta. Amerikassa vesistöt ovat paljon pahemmin saastuneet kunnallishallintojen omistamien vedenpuhdistuslaitosten takia kuin teollisuuden vesipäästöistä.  Saasteiden ja ympäristönsuojelun muuttaminen valtion säännöstelyn alaiseksi on tarkoittanut valtavien tarpeettomien kustannusten pakottamista veronmaksajille. Tämä voitaisiin välttää suuremmalla yksityisen omaisuuden ja henkilökohtaisen vastuun kunnioittamisella. Eräitä tapoja tähän päämäärään voitaisiin saavuttaa:   * tunnustamalla aidosti alkuperäisten kansojen oikeudet omaisuuteen ja tiloittamiseen tai muiden valtion omaisuuksien yksityistämiseen; * pitämällä ihmiset henkilökohtaisesti vastuussa vahingoista muiden elämälle ja omaisuudelle kaikissa tunkeutumisen muodoissa, saasteet mukaanluettuina; * poistamalla tuet ja valtiolliset etuoikeudet suosituilta yrityksiltä tai ryhmiltä; sallimalla ihmisten neuvotella yhteisesti sovittu korvaus mahdollisista vahingoista.  Viitteitä  Mary Ruwart osoittaa käytännönläheisesti kirjansa *Healing Our World* kappaleessa “Destroying the Environment” kuinka olemme taipuvaisempia suojelemaan ympäristöä, kun omistamme osan siitä tai hyödymme sen hoivaamisesta. Voit tutustua kirjaan kokonaisuudessaan osoitteessa:   <http://www.ruwart.com/Pages/Healing/>.  Alan Burrisin teos *A Liberty Primer* on toinen hyvä lähde.  Linda ja Morris Tannehillin *The Market for Liberty* on lähde erittäin käytännölliseen vaihtoehtoiseen ajatteluun.  Cato instituutilla on lisää aineistoa ympäristölainsäädännöstä: <http://www.cato.org/research>.  Hyvä sivusto, joka osoittaa kuinka vapaat markkinat ja omistusoikeudet ovat harmoniassa ympäristön kanssa, löytyy osoitteesta <http://www.newenvironmentalism.org/>. Se on the Reason säätiön ylläpitämä. Bjørn Lomborgin The Sceptical Environmentalist on kiehtova kirja maailman kokonaistilanteesta |

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kappale2) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kappale4)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kappale30/ -->
# Kappale 30: Karkki tai kepponen

> Hallitsijoiden palatsissa oli enemmän huoneita kuin labyrintissa. Jonathan nenään alkoi tuoksumaan jotain herkullista – kahvia ja vasta paistettua leipää! Hän seurasi nenäänsä käytävää pitkin suureen kokoushuoneeseen, jossa useat vanhemmat miehet ja naiset seisoivat vihaisena väittelemässä ja heiluttelemassa nyrkkejään. Jotkut pitivät

Hallitsijoiden palatsissa oli enemmän huoneita kuin labyrintissa. Jonathan nenään alkoi tuoksumaan jotain herkullista – kahvia ja vasta paistettua leipää! Hän seurasi nenäänsä käytävää pitkin suureen kokoushuoneeseen, jossa useat vanhemmat miehet ja naiset seisoivat vihaisena väittelemässä ja heiluttelemassa nyrkkejään. Jotkut pitivät toisia kädestä heidän itkiessään hiljaa.

”Mikä on vialla?” kysyi Jonathan, joka huomasi suuren korin huoneen keskellä. Se ulottui lähes kattoon asti. ”Miksi olette niin järkyttyneitä?”

Useimmat jättivät hänet huomiotta ja jatkoivat voihkimistaan ja valittamistaan toisilleen. Mutta eräs vakava henkilö nousi hitaasti ylös ja lähestyi Jonathania. ”Se ylirakas Hallitsija”, hän murahti, ”hän on tehnyt sen taas! Hän huijasi meitä!”

”Mitä hän teki?” kysyi Jonathan.

”Vuosia sitten”, vanha mies totesi sarkastisesti, ”ylhäinen lordi Ponzi kertoi meille suuren suunnitelman estääkseen ketään vanhalla iällään joutumasta nälkäiseksi. Kuulostaa hyvältä, huh?”

Jonathan nyökkäsi myönnellen.

”Niin kaikki myös ajattelivat. Höh!” hän tuhahti ärtymyksellä. ”Kuolemanrangaistuksen uhalla jokainen ylhäistä ja mahtavaa Carlo Ponzia ja hänen neuvostoaan lukuun ottamatta saivat määräyksen tuoda leipiä viikoittain tähän valtavaan koriin. He kutsuvat sitä Turvallisuuden rahaston koriksi. Ne, jotka ovat 65-vuotta ja eläkkeellä, pystyisivät ottamaan leipiä Turvallisuuden rahaston korista.”

”Kaikki lordi Ponzia ja hänen neuvostoaan lukuun ottamatta osallistuivat?” toisteli Jonathan.

”He saivat erikoiskohtelun”, vastasi vanhan mies. ”Meidän täytyi laittaa enemmän omaa leipäämme erilliseen pelkästään heille varattuun koriin. Nyt tiedän miksi he halusivat omansa pidettävän erillään.”

”Täytyy olla mukavaa saada leipää vanhalla iällä”, sanoi Jonathan.

”Niin mekin ajattelimme. Se vaikutti niin mahtavalta ajatukselta, koska leipää tulisi aina riittämään vanhusten ruokkimiseksi. Koska pystyimme kaikki luottamaan suureen Turvallisuuden rahaston koriin, useimmat meistä lopettivat kaiken leivän säästämisen vanhuuden varalle. Ajattelimme, ettei meidän tarvitse myöskään auttaa perhettämme ja naapureita, koska neuvosto pitäisi myös heistä huolen.”

Hänen olkapäänsä valahtivat aivan kuin elämänmittaisesta painolastista. Vanha mies vilkaisi raihnaista ja vanhentunutta ryhmää. Hän osoitti toista vanhempaa herrasmiestä, joka istui läheisellä penkillä. ”Eräänä päivänä rakas ystäväni Alan katseli ihmisten laittavan ja ottavan leipiä pois isosta korista. Alan laski, että Turvallisuuden rahaston kori olisi pian tyhjä. Hän oli aikaisemmin kirjanpitäjä, tiedäthän. Alan varoitti asiasta.” Alan alkoi nyökätä vapisten.

”Menimme suoraan korille ja kiipesimme ylös. Se oli hiukan vaivalloista, mutta emme ole niin heikkoja ja sokeita kuin eräät nuoret neuvostosta ajattelevat. Katsoimme sisään ja huomasimme ruokakorin olevan lähes tyhjä. Uutinen aiheutti sekasorron. Kerroimme ylhäiselle lordi Ponzille samalta seisomalta, että hänen on paras tehdä jotain pikaisesti tai kynisimme hänet seuraavissa vaaleissa!”

”Oho, hän oli varmasti peloissaan”, sanoi Jonathan.

”Peloissaan? En ole nähnyt ketään koskaan niin hermostuneena. Hän tietää, että meillä on paljon painoarvoa kun suutumme. Aluksi hän ehdotti vanhuksille annettavaksi vielä enemmän leipää, alkaen juuri ennen seuraavia vaaleja. Sitten hän ottaisi enemmän leipää nuorilta työntekijöiltä heti vaalien jälkeen. Mutta työntekijät näkivät hänen suunnitelmansa läpi ja he myös suuttuivat. Nuoret työntekijät sanoivat haluavansa nyt leipää. He sanoivat heidän omien ruokakomeroidensa suojelevan leipää homeelta ja rotilta paremmin kuin neuvoston iso kori. Ja he eivät luota siihen, että neuvosto jättää korin rauhaan, kunnes he jäävät eläkkeelle.

”Mitä hän sitten teki?” kysyi Jonathan.

”Sillä Ponzilla on aina uusia keinoja. Hän sanoi, että jokaisen tulisi odottaa viisi vuotta pidempään, 70-vuoteen saakka, ennen kuin he voisivat alkaa ottamaan leipää korista. Tämä suututti ne, jotka olivat lähellä jäädä eläkkeelle, ne jotka odottivat noutavansa leipää 65-vuoden iässä, kuten oli sovittu. Lopulta Ponzi ehdotti nerokasta ideaa.”

”Juuri ajoissa!” huudahti Jonathan.

”Juuri ajoissa äänestyspäiväksi. Ponzi lupasi kaikille kaikkea! Hän antaisi enemmän vanhuksille ja ottaisi vähemmän nuorilta. Täydellistä! Lupaa enemmän vähemmällä ja kaikki ovat tyytyväisiä!” Vanha mies keskeytti nähdäkseen ymmärsikö Jonathan, mitä oli tapahtumassa. ”Jujuna on, että leivät ovat pienempiä joka vuosi. Yep. Leivät tulevat olemaan niin pieniä, että voimme syödä sadan leivän aterian – ja silti jäädä nälkäisiksi.”

”Perhanan rosvot!” repesi Alan. ”Kun nuo leivät ovat hävinneet, he laittavat meidät syömään kuvia leivästä.”

---

|  |
| --- |
| Valtio on suuri kuvitteellinen kokonaisuus, jonka avulla jokainen pyrkii elämään kaikkien muiden kustannuksella     Frédéric Bastiat |
| Toimintasi muiden puolesta tai heidän toiminta puolestasi on hyveellistä ainoastaan, kun se on seurausta vapaaehtoisesta, molemminpuolisesta suostumuksesta    Ote Jonathan Gulliblen perusperiaatteista  Ajatus ”turvarahastosta”, johon kerätään rahaa eläkettä varten, on tarkoituksellinen huijaus ”sosiaaliturvan” todellisen luonteen peittämiseksi. Sillä ei ole mitään yhtäläisyyttä yksityiseen eläkkeeseen, vuotuismaksuihin tai vakuutuksiin.  Alan Burris,   A Liberty Primer  *☺*  Lastenlapsillamme tulee olemaan kovat ajat maksaa hyvistä ajoistamme, joita meillä ei ollut. |

|  |
| --- |
| Ajatuksia keskustelulle   * Miksi leipä laitetaan isoon koriin? * Miksi leivän määrä on käymässä vähiin? * Mitä ratkaisuja tarjotaan pulan korjaamiseksi? * Mikä on parempi ratkaisu? * Kuinka tämä vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen? * Löytyy esimerkkejä tosielämästä? * Eettisiä näkökohtia?  Kommentit  Siinä ei ole mitään epätavallista, että ryhmä ihmisiä sopii vapaaehtoisesti sijoittavansa rahastoon omaksi edukseen tulevaisuutta varten. Keskinäisen avun yhteisöt, eläkejärjestöt, vakuutus- ja sijoitusrahastot ovat tehneet tätä vuosisatoja. Toisinaan edut on maksettu epätasa-arvoisesti niiden jäsenille, sopimuksista riippuen. Muut ryhmät kuten perheet, uskonnolliset järjestöt ja veljeskunnat ovat myös sopineet maksavansa erinäisiä summia koulutuksesta, lääkkeistä ja hätätapauksista. Nämä ryhmät muodostavat usein hyväntekeväisyysjärjestöjä ei-jäsenten hyödyksi. Tämä on aina ollut luonnollinen osa yhteiskuntaa. Onko kuitenkin moraalisesti oikein pakottaa ihmiset maksamaan tällaisiin rahastoihin? Tästä on valitettavasti tullut sääntö monien maiden omaksuessa valtiojohtoisen säästämisjärjestelmän eläkkeelle jäämiseen, työttömyyteen ja terveydenhuoltoon, johon siihen maksavilla ei ole mitään henkilökohtaista valinnanvapautta tai kontrollia. Poliitikot päättävät ketkä kelpuutetaan ja kuinka. Poliitikot lappavat varoja omiin suosikkihankkeisiinsa, ja tämän tästä he luovat itselleen etuoikeutettuja maksujärjestelmiä.  Yleisesti ihmiset taipuvat tällaisiin epäloogisiin järjestelmiin valtion voimankäytön takia. Näillä järjestelmillä on useita nimiä kuten ”kansallinen eläkejärjestelmä”, ”sosiaaliturvajärjestelmä”, ”kansallinen terveysjärjestelmä”, ”työttömyysrahasto” tai ”valtion lääketieteellisen avun järjestelmän”. Sopivasti näitä suunnitelmia kutsutaan toisinaan ”juoniksi”.  Toinen merkitys sanalla ”järjestelmä” englanniksi on vehkeillä, ryhtyä salaliittoon, juonitella tai rohkaista laittomuuksiin.  Nämä järjestelmät ovat taloudellisia ”yhteisomistuksen tragedioita” ja ne ovat itsetuhoisia.  Logiikka kertoo meille, etteivät tällaiset järjestelmät ole kestäviä. Ainoa tapa, jolla ne voivat selviytyä, on pakottaa ihmiset joko maksamaan lisää tai antaa ”tarvitseville” vähemmän. Yhteiskunnallinen hyvinvointi ei ole ilmaista mannaa taivaalta – jonkun täytyy maksaa se.  Kun rahaa otetaan voimakeinoin tuottajilta ja annetaan ei-tuottajille, tuotanto vähenee ja kaikille on vähemmän. Jos rahat jätetään niiden oikeille omistajille, toisin sanoen tuottajille ja tienaajille, silloin ne käytetään tavalla, joka luo enemmän vaurautta ja työpaikkoja.  Kun ihmiset säästävät omia tulevia tarpeitaan varten, heistä tulee itsenäisiä. Kun valtiot teeskentelevät tekevänsä tämän heidän puolestaan, ihmisistä tulee valtioista riippuvaisia – mikä on poliitikkojen suuresti suosima asiantila.  Ihmiset, joilla on vapaus valita, ovat kykenevämpiä huolehtimaan itsestään ja muista kuin ihmiset, jotka eivät ole vapaita. Taustaa  ”Leipä” on Amerikassa rahan slangisana. Tämä kappale kertoo poliitikkojen version karkki tai kepposesta. Halloweenina lapset pukeutuvat Amerikassa pelottaviin asuihin ja menevät ovelta ovella vaatien herkkuja. Jos he eivät saa herkkuja, he uhkailevat toteuttavansa ”väkivaltaisen” kepposen kotitaloudelle, joka kieltäytyy.  Joitain ”sosiaaliturvajärjestelmiä” on verrattu ponzipyramidihuijaukseen. (Katso Charles K. Ponzi nettisivusto: <http://www.mark-knutson.com>)   Alan Greenspan oli Yhdysvaltain keskuspankin pääjohtaja – melkoinen kirjanpitäjä! Greenspan oli kerran filosofi Ayn Randin ystävä, Atlas Shrugged teoksen kirjailijan, mutta myöhemmin hän hylkäsi kestävän rahan periaatteet, joita he molemmat kannattivat. Luomalla valtavan määrän uutta valtion rahaa Greenspan osallistui kuplatalouteen, joka puhkesi. Tällä tavoin ja inflatoimalla valuutan hän vähensi rahan arvoa, jossa ihmiset säästivät. Tämä on verrannollista pienempiin leipiin suuressa leipäkorissa.  1900-luvun lopusta lähtien Irlanti on käyttänyt vähiten EU:ssa yhteiskunnalliseen hyvinvointiin kuin mikään muu maa. Suurempi kulutus olisi vähentänyt Irlannin dramaattista kasvua. Kasvu hyödyttää kaikkia irlantilaisia – ”nousuvesi nostaa kaikkia veneitä”. Viitteitä Ayn Randin kirja Capitalism: The Unknown Ideal yhdessä artikkelien Nathaniel Brandenilta, Alan Greenspanilta ja Robert Hesseniltä kanssa (1966).  Tutkimusta sosiaaliturvasta (pakotetusta valtiollisesta eläkkeestä) löytyy Cato instituutin sivuilta: <http://www.cato.org/research/#domestic_issues>. |

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kappale29) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kappale31)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kappale31/ -->
# Kappale 31: Kenen loistava idea?

> ”Hurraa? Hurraa!” huusi mies täysillä palkeilla. Säikähtäneinä vanhemmat miehet ja nainen tuijottivat ihmeissään tätä kovaäänistä häiriötä. Tunkeilija oli täydellisen huoliteltu, tarkasti trimmattuine viiksineen ja yllään herrasmiesten viimeisintä muotia. Hän astui huoneeseen johtaen joukkiota kiiltäviin tummiin pukuihin pukeutuneita miehiä, joilla kaikilla

”Hurraa? Hurraa!” huusi mies täysillä palkeilla. Säikähtäneinä vanhemmat miehet ja nainen tuijottivat ihmeissään tätä kovaäänistä häiriötä. Tunkeilija oli täydellisen huoliteltu, tarkasti trimmattuine viiksineen ja yllään herrasmiesten viimeisintä muotia. Hän astui huoneeseen johtaen joukkiota kiiltäviin tummiin pukuihin pukeutuneita miehiä, joilla kaikilla oli salkut. He hännystelivät häntä aivan kuin heidän elämänsä olisi riippuvainen siitä. Heidän johtajansa siirtyi pöytään kahvikupilliselle ja viittoili kärsimättömästi kädenliikkeellään seuraajansa sivuun. Lammaslaumamaisesti he vetäytyivät huoneen nurkkaan odottamaan hänen koollekutsuaan.

”Onnittelut”, sanoi Jonathan, ”sille mitä oletkin juhlistamassa.” Jonathan koki tarvetta kaataa kahvia tälle keikarille, tarkastellen samalla hänen vaatetuksensa tyylikkäitä linjoja ja tarkkuutta. ”Haittaako, jos kysyn, miksi olet niin iloinen?”

”Ei ollenkaan”, vastasi herrasmies ylpeästi. ”Kiitos kahvista. Auts! Se on kuumaa! Kirjoita muistiin, Numero Kaksi”, hän sanoi seuraajalle, joka kiiruhti ja veti esiin muistivihon taskustaan. Laskettuaan kahvin alas herrasmies veti kätensä esiin Jonathanille ja sanoi, ”Nimeni on George Selden. Entäs sinun?”

”Jonathan. Jonathan Gullible. Mukava tavata.”

George puristi napakasti Jonathanin kättä. ”Jonathan, tänään minun rikkauteni ovat taatut. Voitin juuri ratkaisevan äänestyksen.”

”Minkä äänestyksen?”

”Kolmella kahta vastaan korkein oikeus vahvisti kirjepatentin terävällemetallillekepissä.”

”Mikä on kirjepatentti?” kysyi Jonathan.

Liikuttaen rintaansa ylpeästi George julisti, ”Se on kaikkein arvokkain paperinpala Corrumpossa. Neuvosto julkaisi kirjeen myöntäen minulle yksinomaisen oikeuden käyttää vallankumouksellista uutta ideaa puun leikkaamiseen. Kukaan ei voi käyttää teräväämetalliakepissä ilman lupaani. Minusta tulee suurenmoisen rikas!”

”Koska keksit sen?”

”Voi, en minä ideaa keksinyt. Charlie Goodyear, levätköön hänen sielunsa rauhassa, kehitti sen ja pani paperit hakuun Ideakontrollin virastoon. Hän kuoli ennen sen läpimenoa ja maksoin Charlien leskelle mitättömän summan hänen hakemuksestaan. Saan pian rahani takaisin!” Nyökäten olkansa ylin nurkkaan kasaantuneiden miesten lauman suuntaan George lisäsi, ”Charliella ei ollut varaa palkata tuota lakimiesten joukkoa”.

”Kuka siis hävisi äänestyksen?” kysyi Jonathan.

”Monet!” George vilkaisi kattoon päässään laskien. ”Täytyy olla, no vähintäänkin kolmekymmentäneljä muuta vaativat, että olivat keksineet tämän ennen minua, äh siis Charlieta. Jotkut perustelivat sen olevan seuraava looginen keksintö kiventikussa jälkeen. Hah! Charlien isoäiti haki jopa vastaväitettä sanoen, että hän mahdollisti Charlien löydöt. Ja eräs tieteiskirjailija yritti tunkea väliin sanomalla, että Charlie varasti idean häneltä.”

George keskeytti riittävän pitkäksi aikaa puhaltaakseen kahviaan. ”Mutta tämä viimeinen oikeuden haaste oli pahin. Kantaja väitti hänen isänsä laittaneen ensin metallia puuhun. En edes pysty nyt muistamaan hänen nimeään.”

Jonathan nieleskeli, muistaen kohtaamisensa puutyöntekijöiden kanssa. ”Oliko naisen nimi Drawbaugh?” Hän muisti ensimmäisen tapahtuman saarella naistyöntekijän kanssa.

”Ei sillä ole oikeasti merkitystä. Mikä-hänen-nimensä-olikaan toi yli kaksikymmentä huijaria todistamaan, että hänellä on ollut se idea jo pitkään. Kertoi hänen isänsä olleen synnynnäinen nikkari. Kertoi hänen ja hänen isänsä yrittäneen vain tehdä hänen työstään hiukan helpompaa. Sitten hän vetosi tuomarien sympatiaan perustelemalla, että köyhänä puutyöntekijänä hänellä ei ollut rahaa patenttimaksuihin ja lakimiehiin. Mutta pilasin häneltä kaiken paljastamalla hänen viimeaikaisen pidätyshistoriansa. Pirstoin hänen uskottavuutensa tuomarien silmissä. Huono säkä, vai mitä?”

”Säkä?” vastasi Jonathan.

”Luulen hänen halunneen paikan historiankirjoista. Nyt kukaan ei koskaan tule kuulemaan hänestä.” Asettaen jälleen kuppinsa alas George nojasi seinää vasten ja tutki täydellisesti hoidettuja oikean käden kynsiään, selkeästi nautiskellen voitonhetkestään. ”Jokaisella näistä haasteista on erilainen näkökulma” jatkoi George. ”Jotkut sanovat, etten voi omistaa idean käyttöä – että se riistää muilta vapauden. Mutta tuomioistuin sanoo, että voin, koska Charlie oli ensimmäinen, joka pani hakemuksen vireille ja myöhässä tulleille ei ole sijaa. Omistan sen seitsemäntoista vuotta.”

”Seitsemäntoista vuotta? Miksi seitsemäntoista?” kysyi Jonathan.

”Kuka tietää?” hän myhäili. ”Maaginen numero, arvelen.”

”Mutta jos omistat idean käytön, miksi se silloin päättyy seitsemäntoista vuoden jälkeen? Menetätkö kaiken omaisuutesi seitsemäntoista vuoden jälkeen?

”Hmm.” George pysähtyi nostamaan jälleen kahviaan. Hän alkoi sekoittamaan sitä mietteliäästi. ”Hyvä kysymys. Omistusoikeudelle ei yleensä ole aikarajaa, ellei neuvosto ota sitä haltuun ylevämpään yhteiskunnalliseen tarkoitukseen. Ehkä on olemassa korkeampi yhteiskunnallinen tarkoitus. Odota hetki.” Hän nosti kätensä pystyyn ja Numero Kaksi tuli viipymättä juosten huoneen nurkasta. Tämä ihmispenikka käytännössä hyppäsi Georgen rinnalle.

”Mitä voin tehdä teille, sir?”

”Numero Kaksi, kerro tälle ystävälleni, miksi en voi omistaa kirjepatenttia pitempään kuin seitsemäntoista vuotta?”

”Kyllä, sir. No, asiahan on näin. Muinaisina aikoina kirjepatentti myönsi yksinkertaisesti kuninkaallisia monopoleja monarkian ystäville. Kuitenkin nykyään kirjepatentin rooli”, sanoi Numero Kaksi vitkastelevalla monotonialla ”on motivoida keksijöitä, joilla muutoin ei olisi mitään syytä keksiä hyödyllisiä asioita tai paljastaa salaisuuksiaan. Vuosisata sitten taikauskoinen keksijä vakuutti hallitsijoiden neuvoston, että kuusi kuukautta vähemmän kuin kaksi ja puoli seitsemän vuoden oppijaksoa olisi riittävä monopolioikeuksien etuoikeus keksijöiden motivoimiseksi.”

”Ole hyvä ja korjaa minua, jos olen väärässä”, sanoi Jonathan ponnistellen ymmärtääkseen. ”Sanot, että keksijöitä motivoi ainoastaan halu rikastua estämällä muita käyttämästä ideoita?”

George and Numero Kaksi katsoivat toisiaan ilmeettömästi. George vastasi, ”Mitä muita motiiveja voisi olla?”

Jonathan koki heidän mielikuvituksenpuutteensa hiukan masentavaksi. ”Joten jokaisen teräväämetalliakepissä valmistavan täytyy maksaa sinulle?

”Joko niin tai minä valmistan niitä itse – muutaman kerrallaan ja suurin kustannuksin”, sanoi George.

Numero Kaksi nauroi hermostuneesti, pälyillen sivulta Georgia.

”Öhöm, se on vielä epävarmaa, sir. Meillä on jo henkilöstöä tutkimassa asiaa. Muistathan, että meidän täytyy ensin hoitaa kiusallinen puutyöntekijöiden laki, joka kieltää uusien työkalujen käytön. Toinen tapaaminen leidi Tweedin kanssa on sovittu myöhemmäksi tänään. Jos onnistumme saamaan poikkeuksen lakiin, silloin puutyöntekijät ehkä tekevät meille tarjouksen idean päällä istumisesta seuraavaksi seitsemäksitoista vuodeksi.”

Kääntyen takaisin Jonathaniin päin Numero Kaksi selitti: ”Puutyöntekijöillä on eriskummallinen, mutta vanhakantainen käsitys, että heidän vanhan ideansa käyttöä tulisi suojella meidän uuden idean käytöltämme. He näkevät meidät myöhemmin tulleina.”

George oli kadonnut ajatuksiinsa. Poissaolevasti puhuen hän kommentoi, ”Se puutyöntekijöiden laki on suoranaisesti kehityksen vastainen, eikö olekin Numero Kaksi? Tiedän, että voin luottaa sinuun. Olet aina muita edellä.”

”Mutta, sir”, jatkoi Jonathan, ”mitä jos et olisi voittanut patenttiasi oikeudessa tänään?”

Suurella syleilyllä George halasi molempia, sekä Numero Kakkosta että Jonathania, marssittaen molempia ovea kohden. ”Nuori mies, ilman patenttia voit olla varma etten tuhlaisi aikaani kanssasi höpöttämiseen. Kilpailisin parhaasta tehtaasta tuottaakseni parhaat terävätmetallitkepissä nopeammin kuin kukaan toinen. Ja Numero Kakkonen etsisi muita töitä. Eikö totta, Numero Kakkonen? Ehkäpä tuotantoa, markkinointia tai tutkimusta lain sijaan. Jokaisen uuden terävänmetallinkepissä tulisi pitää sisällään pienimmätkin innovaatiot pelkästään pysyäkseen muita edellä!”

”Ähh! Kuulostaa karmealta!” tirskui Numero Kaksi.

”Ei. Löytäisin muita mahdollisuuksia lain alueelta – sopimuksien tai petoksen, ehkäpä.”

---

|  |
| --- |
| Jos olen nähnyt kauemmaksi, se aiheutuu siitä, että seison jättiläisten olkapäillä.     Isaac Newton |
| Omistus syntyy tuotannosta. Se ei voi syntyä keksimisestä.     Henry George  Ihmisen keksintöjen historiassa on tapahtunut usein, että samanlaiset löydöt ovat tehneet samaan aikaan täysin itsenäisesti henkilöt, jotka ovat suuresti erillään maantieteellisesti ja olosuhteissaan.    Ludwig von Mises  Yksilöt hyötyvät muiden keksinnöistä ja pyrkimyksistä. Heidän parantaessaan niitä he nostavat elintasoa itselleen ja meille lopuille. Tätä tapahtumasta estäminen on elämän parantamisen ratkaisujen asteen hidastamista.    Ludwig von Mises |

|  |
| --- |
| Ajatuksia keskustelulle   * Onko mahdollista omistaa idean käyttö? * Varmistavatko patentit, että keksijät saavat hyödyt? * Mitkä palkinnot motivoivat keksijöitä? * Voivatko patentit estää innovaatiota tai vapautta? * Kuinka käyttäytyminen muuttuisi ilman patentteja? * Keksitkö viimeaikaista esimerkkiä? * Eettisiä näkökohtia?  Kommentit  Kun henkilö keksii hyödyllisen ”ensimäisen-vitkuttimen” ihmiset haluavat ostaa sen, ja keksijä hyötyy. Lopulta joku toinen tekee halvemman tai parannetun ”vitkutin merkkiä 2”. Nyt kaikki haluavat ostaa ”merkkiä 2” version ja henkilö, joka keksi ”ensimmäisen-vitkuttimen”, menettää osan odottamistaan voitoista, ellei hän tee houkuttelevampaa vitkutinta. Luonnollisesti mikään ei estä ”ensimmäisen-vitkuttimen” keksijää parantamasta ”vitkutin merkkiä 2” ja aloittamasta myymään ”vitkutinta merkkiä 3”. Tällä tavoin maailma kehittyy ja elämästä tulee parempaa ja helpompaa meille kaikille. Kehitys on riippuvainen siitä, mitä tapahtuu sen jälkeen kun ”ensimmäinen-vitkutin” on keksitty. ”Ensimmäisen-vitkuttimen” keksijällä ei ole velvollisuutta jakaa keksintöään ”parantaakseen maailmaa”. Kukaan ei voi pakottaa häntä jakamaan ideaansa. Hän pystyy oikeutetusti pitämään sen itsellään. Jos hän kuitenkin paljastaa tämän tiedon maailmalle, muut saattavat toimia tämän tiedon perusteella.  Ovatko ihmiset valmiit jakamaan tietojaan, jos muut pystyvät tekemään suurempia voittoja keksinnöstä kuin he? Se riippuu keksijän motiiveista. Ihmiset innovoivat monista eri syistä, joista taloudellinen palkinto on vain yksi. Mikä tahansa motiivi on tyydyttävä vapaalle henkilölle. Uteliaisuus, harrastus, anteliaisuus, maine, vauraus ja niin edelleen ovat kaikki päteviä motiiveja.  Menevätkö keksinnön palkinnot ainoastaan keksijälle? Jos ”ensimmäisen-vitkuttimen” keksijä ei pysty pysäyttämään sen kehitystä, jokainen keksinnön uusi parannusaskel tullaan kiirehtimään kuluttajille ilman viiveitä. Tästä saattaa seurata paljon suurempi virike keksinnöille kuin nykyisestä monopolisoivasta patenttijärjestelmästä.  ”Ensimmäinen-vitkuttimen” keksijä saattaa haluta vaatia valtiota käyttämään lakia estääkseen jokaista muuta kopioimasta tai parantamasta hänen ”ensimmäistä-vitkutinta”. Silloin hänellä on patentti ”ensimmäiseen-vitkuttimeen” ja kukaan muu ei saa myydä tai tehdä parannuksia siihen ilman maksamatta hänelle.  Eräs ongelma on, että on mahdotonta keksiä jotain käyttämättä aikaisempien ihmisten ideoita. Jokainen keksijä rakentaa ideoille, jotka tulivat ideasta, näkymästä, kirjasta tai keksinnöstä, joka kosketti häntä. Jos asia on näin, kuinka ”ensimmäisen-vitkuttimen” keksijän sallitaan rajoittaa muiden ihmisten vapautta käyttää hänen keksintöään jatkokeksintöihin?  Entäpä aineettomat oikeudet – oikeus omistaa ideoiden käyttöä? Soveltuvatko säännöt ”ensimmäisen-vitkuttimen” keksimiselle myös ”ensimmäiseen-lauluun”, ”ensimmäiseen-filmiin” ja ”ensimmäiseen-tietokoneohjelmaan”? Eivätkö nämä ole saaneet alkunsa muiden ihmisten ideoista ja keksinnöistä musiikissa, musiikillisissa instrumenteissa, valokuvauksessa, tietokoneissa ja ohjelmissa?  Olisiko ilman patentteja enemmän harmoniaa ja vähemmän aggressiota, enemmän yhteistoiminnallista henkeä ja vähemmän riitoja? Huomioita  Ken: Tämä on erinomainen ja terve keskustelunaihe. Olen avoin kaikille argumenteille ja halukas löytämään vapaiden markkinoiden ratkaisut. Tämä kappale lisättiin pääosin haastamaan lukijat uusiin näkökulmiin valtion myöntämistä monopoleista, jotka saattavat itse asiassa olla yksilöiden oikeuksia loukkaavia. Valtion valvomien tekijänoikeuksien ja patenttien puuttuessa voisi silti olla riittävät takuut oikeuksista ja palkkioista sopimusta ja petosta koskevien lakien toimeenpanolla. Taustaa George Selden oli patenttiasianajaja, joka osti hevosettomien vaunujen (autojen) patentit ja sen jälkeen uhkasi lakikanteilla jokaista, joka yritti valmistaa niitä ilman hänen lisenssiänsä. Lopulta Henry Ford haastoi hänet, hävisi ensimmäisen oikeusjutun, mutta lopulta voitti Seldenin vetoomustuomioistuimissa.  Patentit eivät takaa voittoja keksijöille. Charles Goodyear löysi lukemattomien kokeiden jälkeen vulkanoidun kumin hyödyt. Ihmiset kuitenkin torjuivat hänen ideansa sekopäisinä ja pyrkivät aktiivisesti tuhoamaan hänet. Hänen patenttinsa myytiin muilla ja hän kuoli köyhänä.  Leonardo de Vinci kirjoitti monet keksinnöistään muistiin niin, ettei sen ajan viranomaiset pystyneet lukemaan niitä. Viitteitä Alan Burrisilla kirjassaan A Liberty Primer on osio ehdotuksesta vapaiden markkinoiden ideoiden suojauksesta.  Toinen hyvä kirja viestintäpatenteista on Joseph Guldenin Monopoly. Tämä kirja mainitsee esimerkkejä kuinka vallassa olevat käyttivät lakijärjestelmää saadakseen hyödyt patenteista.  Wendy McElroyn artikkelissa ”Liberty on Copyrights” julkaisussa The Agorist Quarterly, syksy 1995, keskustelee tämän asian hyötyjä ja haittoja niin kuin niistä on keskusteltu vuosien varrella kyseisessä julkaisussa.  Kenin artikkeli aiheesta: ”An Open Marketplace of ideas is the Best Mechanism for Reaching the Truth: Exercising the Mind” osoitteessa: [http://archives.starbulletin.com/](http://archives.starbulletin.com/2002/11/03/business/bizcol.html)  [2002/11/03/business/bizcol.html](http://archives.starbulletin.com/2002/11/03/business/bizcol.html). |

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kappale30) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kappale32)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kappale32/ -->
# Kappale 32: Puku

> Nähtyään johtajansa, Georgen, suuntaavan ovea kohden muut miehet nurkassa poimivat salkkunsa ja seurasivat tiukasti perässä. ”Numero Kaksi”, sanoi George, ”selitätkö minulle uudestaan sen ongelman vastuusta?” George halusi näyttää Jonathanille kuinka hyvin hänen lakimiehensä suoriutuivat. Koko joukko marssi pikaisesti huonetta pitkin

Nähtyään johtajansa, Georgen, suuntaavan ovea kohden muut miehet nurkassa poimivat salkkunsa ja seurasivat tiukasti perässä. ”Numero Kaksi”, sanoi George, ”selitätkö minulle uudestaan sen ongelman vastuusta?” George halusi näyttää Jonathanille kuinka hyvin hänen lakimiehensä suoriutuivat.

Koko joukko marssi pikaisesti huonetta pitkin Georgen kädet yhä molempien Numero Kakkosen ja Jonathan olalla. ”Katsos”, sanoi Numero Kaksi, ”metalliosa saattaa lentää pois kepistä ja osua sivulliseen. Joten meidän tulee suojata sinut ja muut sijoittajat.”

”Suojata minut, jos metalliosa osuu johonkin toisen? Mitä ihmettä tarkoitat?” sanoi George, syöttäen kysymyksiä lakimiehelle.

”Vahingoittunut henkilö saattaa haastaa sinut oikeuteen, yrittäen saada sinut maksamaan vahingonkorvauksia – menetetystä toimeentulosta, traumasta, lakikuluista ja niin edelleen ja niin edelleen.” Ryhmä astui käytännöllisesti Jonathanin kannoille heidän pyrkiessään pysymään Georgen lähettyvillä. Vauhti oli erityisen vaikea ryhmän polvikävelijöille, mutta he tukahduttivat vaikerointinsa ja lohduttivat itseään ajatuksella vuoden lopun veronpalautuksista.

”Lakikanne pystyisi tuhoamaan minut!” sanoi George, tekeytyen olevansa huolissaan ja tutkien Jonathanin reaktiota silmäkulmastaan.

Numero Kaksi jatkoi tietämättömänä, että hän oli esiintymässä käskystä. ”Joten hallitsijoiden neuvosto on antanut nerokkaalle uudelle idealle säädöksen, jolla sinut vapautetaan henkilökohtaisesta vastuusta muiden kärsimistä menetyksistä.”

”Toinen uusi idea? Kuka omistaa kirjepatentin siihen?” sanoi Jonathan viattomasti.

Numero Kaksi nosti kulmakarvojaan, jatkoi sitten sivuuttaen Jonathanin kysymyksen. ”Rekisteröimme nämä lomakkeet ja laitamme kirjaimet ’Rhv.’ yrityksesi nimen jälkeen” Ilman harha-askeltakaan Numero Kaksi kamppaili avatakseen kansion ja veti ulos paperinivaskan. ”Siitä muistankin, herra Selden, allekirjoittakaa alhaalla olevalle viivalle.”

Jonathan oli lumoutuneena. ”Mikä on ’Rhv.’?” hän kysyi, kamppaillen hiukan vauhdissa mukana pysyäkseen.

”’Rhv.’ tarkoittaa ’Rajoitettua henkilökohtaista vastuuta’”, sanoi Numero Kaksi. Jos herra Selden rekisteröi yrityksensä, hän voi lakikanteessa menettää enintään sijoittamansa pääoman. Muu osa hänen varallisuudestaan on turvassa uhreilta. Se on eräänlainen lisävakuutus, jota neuvosto myy lisäverosta. Koska neuvosto rajoittaa taloudellisen menetyksen riskiä, suurempi määrä ihmisiä tulee sijoittamaan yritykseemme. Ja he kiinnittävät vähemmän huomiota siihen, mitä teemme.”

”Pahimmillaan”, sanoi George, ”voimme lopettaa yrityksen ja kävellä pois. Sitten käynnistämme uuden toisella nimellä. Melko ovelaa, vai mitä?”

Tuona hetkenä Georgen silmät kiinnittyivät näkyyn häikäisevästä nuoresta naisesta, joka lähestyi käytävää pitkin. Hänellä oli enemmän kurveja kuin eräät pitivät laillisesti sallittuna julkisille alueille. Kääntyessään katsomaan hänen ohimenoaan George kompastui ja heitti suin päin kuperkeikan, lyöden täydellisesti hoidetut sormensa seinää vasten. ”Auts!” hän huusi tuskasta ja hänen kätensä ja jalkansa harottivat joka suuntaan. Hän yritti nousta ylös lattialta ja valitti terävää kipua kädessään ja alaselässään. Hänen lakimiehensä parveilit vimmastusten hänen ympärillään, käyden kuumeisesti samalla sananvaihtoa. Muutamat auttoivat keräämään tavaroita, jotka olivat tippuneet Georgen taskuista, muiden raapustaessa kiireisesti muistiinpanoja ja piirtäessä kuvioita tilanteesta.

”Haastan oikeuteen!” huusi George, pitäen ruhjoutuneita ja verisiä sormiaan silkkinenäliinassa. ”Murskaan sen löyhkäävän heittiön, joka on vastuussa tästä esteestä lattiassa! Ja sinä, nuori nainen, näen sinut oikeudessa aiheuttaessasi häiriöni!” Salaman välähdyksen nopeudella useat lakimiehet syöksyivät naisen luo, vaatien hänen nimeään ja osoitettaan.

Järkyttyneenä nuori leidi kehräsi koppavasti, ”Haastaa minut oikeuteen? Tiedätkö, kuka minä olen?”

”En välitä”, sanoi George räikeästi. ”Mitä mahtavampi sen parempi. Haastan sinut!”

Vapisten ja taistellen vihaansa kontrolloidakseen hän vastasi, ”Et voi tehdä sitä! Poikaystäväni, Carlo, siis *Carlo Ponzi*”, hän toisti painotuksella, ”sanoo minun kauneuteni hyödyttävän kaikkia – se on julkishyödyke. Hän julisti sen sellaiseksi – hän kertoi minulle eilen illalla!” Vaistomaisesti hän kurotti käsilaukkuunsa löytääkseen peilin. Näkemänsä ei miellyttänyt häntä. Hänen meikkinsä näyttivät levinneeltä. ”Katso nyt, mitä olet mennyt tekemään julkishyödykkeelle. Hän laittaa aina meikkini kuluraporttiinsa. Tulet olemaan pahoillasi! Verosi nousevat tästä hyvästä!” Nainen tunki peilinsä takaisin laukkuun ja raivosi pois naistenhuonetta etsien.

Tuntien hiukan sympatiaa naista kohtaan Jonathan kysyi, ”Aiotko todella haasta hänet oikeuteen? Kuinka häntä voidaan syyttää?”

Jättäen Jonathanin huomiotta George ryömi lattialla etsien tarkoituksella ulkonemaa, todistetta piittaamattomuudesta jonkun toisen osalta. Hän pysähtyi sisentymään ja huusi, ”Tässä on syy, Numero Kaksi! Ota selvää, kuka on vastuussa. Otan häneltä hänen työnsä ja jokaisen pennin, mitä hän omistaa. Ja mikä on naisen nimi?”

”Rauhoitu George”, sanoi Numero Kaksi. ”Se on Ponzin tyttö. Unohda hänet, jos haluat kumota puutyöntekijöiden lain. Tämä rakennus on palatsin omaisuutta. Hallitsijoiden luvalla voimme haastaa veronmaksajat.”

George hymyili leveästi ja huudahti, ”Numero Kaksi, olet nero. Laita se agendalle Tweedin kanssa! Tietysti, hallitsijoita ei kiinnosta, jos haastaan palatsin. Rahat kanteen sopimisesta eivät tule heidän taskuistaan. Pidämme jopa huolen, että he saavat osansa.” Hän ihmetteli kuinkahan paljon leidi Tweed kiristäisi häneltä tästä palveluksesta. Georgen tuska häipyi pikaisesti. ”Tämä antaa minulle pääsyn kaikkein syvimmille taskuille.”

”Pyydät hallitsijoita maksamaan loukkaantumisestasi?” kysyi Jonathan.

”Ei, sinä idiootti”, puuskahti George. ”Hallitsijoilla on ylivoimaisin Rhv. Ei, he ojentavat viattomat veronmaksajat minulle hopealautasella. Aion periä maksun oikein isosti!”

---

|  |
| --- |
| Koska omistat elämäsi, olet vastuussa elämästäsi.     Ote Jonathan Gulliblen perusperiaatteista |
| Silloin kun laki ja voima sulkevat ihmisen oikeudenmukaisuuden rajoihin, ne asettavat hänelle pelkän negatiivisen kiellon. Ne asettavat hänelle ainoastaan velvollisuuden pidättäytyä vahingoittamasta muita. Ne eivät loukkaa hänen henkilöään, vapauttaan tai omaisuuttaan. Ne ainoastaan suojelevat muiden henkilöä, vapautta ja omaisuutta. Ne puolustavat ja suojelevat kaikkien tasavertaista oikeutta.     Frédéric Bastiat  *☺*  99 prosenttia lakimiehistä antaa huonon maineen lopuilla. |

|  |
| --- |
| Ajatuksia keskustelulle   * Mitä on vastuunalaisuus? * Onko eettistä rajoittaa vastuunalaisuutta? * Kuinka käytös muuttuu, jos vastuuta on rajoitettu? * Mikä on julkishyödyke ja kuka päättää? * Voiko ”julkishyödyke’ olla pahaksi yleisölle? * Tukeeko valtio vapaamatkustajia? * Eettisiä näkökohtia?  Kommentit  Juridisen järjestelmän tarkoituksena on pitää ihmiset henkilökohtaisesti vastuussa toimistaan, jotka ovat vahingollisia muille. Valitettavasti laki ei aina toimi näin. On ilmiselvää, että kaikki poliittiset kytkökset vaikuttavat juridiseen järjestelmään. Vaatisi sisukasta henkilöä saattamaan poliitikon tai hänen tyttöystävänsä oikeuden eteen. Voitko kuvitella liikennepoliisia pysäyttämässä poliitikkoa ja hänen kavalkadiansa antaakseen heille nopeussakon! Vaikka poliitikolle myönnettäisiinkin sakko, hänellä on otaksuttavasti sisäpiiriläinen, joka pyyhkii hänen rekisterinsä puhtaaksi.  Laki on lisääntyvästi sivuuttanut henkilökohtaisen vastuun ja sallinut ihmisille korvaukset vahingoista yksinkertaisesti sympatiasta tai vaurauden havainnoista.  Nainen tilasi kuuman kahvin McDonald’sista. Saatuaan sen hän läikytti sitä syliinsä. Oikeus määräsi McDonald’sin maksamaan hänelle 2 miljoonaa dollaria, koska kahvi oli liian kuumaa. Tällaisissa tapauksissa ihmiset eivät hyväksy henkilökohtaista vastuuta, eikä heitä myöskään kannusteta ottamaan vastuuta tekemisistään. Sen sijaan varakkaiksi havaittuja instituutiota käytetään hyväksi.  Ihmiset, jotka haluavat ansaita paljon rahaa, voivat etsiä mahdollisuuksia nostaa kanne niitä vastaan, joilla he katsovat olevan varaa maksaa. Nämä uhrit ovat pääosin suuria yrityksiä tai valtio. Nostamalla kanteen vähäpätöisin syytöksin ihmiset eivät ota huomioon vahinkoja, joita he aiheuttavat työntekijöille, asiakkaille tai osakkeenomistajille. Vastaajan ollessa valtio, virkamiehet eivät maksa korvauksia omista taskuistaan. Valtio maksaa nämä rahat viattomien veronmaksajien taskuista. Löyhäperäisin perustein haastavat ihmiset ovat tosiasiassa varastamassa kanssaveronmaksajilta ja poliitikot jäävät koskemattomiksi.  Jokaisella meistä on henkilökohtainen vastuu omien tekojemme seurauksista. Taustaa  ”The Suit” on sanaleikki sanasta ”suit”, joka on laillinen termi kanteen nostamisesta oikeudessa. Lisäksi liikemiestä tai lakimiestä kuten George Seldeniä tai Numero Kahta kutsutaan ”puvuksi” Amerikan slangissa.Viitteitä Alan Burrisilla kirja A Liberty Primer ja Murray Rothbardin [Ethics of Liberty](http://mises.org/rothbard/ethics/ethics.asp) käsittelevät kunnianloukkausta ja vastuuta.  Hämmästyäksesi joistain kevytperusteisista oikeusjutuista, katso ”Stella Awards”, mukaan lukien ”coffee in her lap” tapaus osoitteessa: <http://www.stellaawards.com/>.  Katso John Stossel in the Classroom videonauhat The Blame Game ja Greed: <http://www.intheclassroom.org>.  Myös The Palmer R. Chitsester Fund:   <http://www.palmerrchitesterfund.org/>. |

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kappale31) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kappale33)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kappale33/ -->
# Kappale 33: Doktriinista

> Jonathan seurasi Georgen saattuetta ulos hallitsijoiden palatsista hakeakseen lääketieteellistä apua. Palatsia vastapäätä pitkä valkoinen rakennus valloitti pääosan korttelista. Ryhmä meni sisään lähimmästä ovesta. Yhtäkkiä korttelin puolesta välistä kuului avoimesta ikkunasta tuskanhuutoja. Rynnätessään jalkakäytävää pitkin Jonathan saapui ikkunan luo juuri, kun

Jonathan seurasi Georgen saattuetta ulos hallitsijoiden palatsista hakeakseen lääketieteellistä apua. Palatsia vastapäätä pitkä valkoinen rakennus valloitti pääosan korttelista. Ryhmä meni sisään lähimmästä ovesta. Yhtäkkiä korttelin puolesta välistä kuului avoimesta ikkunasta tuskanhuutoja. Rynnätessään jalkakäytävää pitkin Jonathan saapui ikkunan luo juuri, kun luukut sulkeutuivat. Hän nappasi yhdestä luukusta kiinni ja piti sitä auki.

”Mene pois”, huusi suuri tanttamainen nainen sisältä. Hänen vihasta punaiset kasvonsa olivat suuressa ristiriidassa valkoisen univormun kanssa, joka peitti hänet päästä varpaisiin.

”Mitä täällä tapahtuu?” tiukkasi Jonathan. ”Mistä huudoissa on kyse?”

”Ei kuulu sinulle. Ala laputtaa!”

Epätoivoisena Jonathan tiukensi otettaan. ”En ennen kuin selvität minulle mitä teet! Vahingoitat jotakuta!”

”Totta kai vahingoitamme jotakuta”, sanoi nainen. ”Kuinka muuten voimme parantaa heidät? Luota minuun, olen lääkäri.” Totta tosiaan Jonathan näki naisen nimen ja tittelin kirjailtuna hänen univormuunsa – Tohtori Abigail Flexner.

Jonathan huokasi, ”Vahingoitatte ihmisiä heidän parantamiseksi? Miksi ette anna heidän vain olla?”

”Meidän täytyy tappaa demonit. Toisinaan emme mahda mitään, jos myös potilas vahingoittuu”, julisti tohtori kylmän asiallisesti. Turhautuneena Jonathanin jääräpäisyydestä hän katsoi ympärilleen pyytääkseen apua näsäviisaan nuorukaisen käsittelyssä. ”Hyvä on”, hän sanoi alistuneesti. ”Lupaan, että autamme ihmisiä. Mene ympäri sivuovelle ja tarjoan sinulle pienen tutustumiskäynnin.”

Epäröiden Jonathan lopulta päästi irti luukusta ja meni minne häntä käskettiin saapumaan. George ja muut olivat kulkeneet samasta ovesta, mutta Jonathan ei nähnyt sisällä merkkiäkään heistä. Hän oli astunut sisään huoneeseen, joka oli täynnä kaikenikäisiä ihmisiä istumassa tai seisomassa pakkautuneena olkapäät toisiaan vasten. Jotkut valittivat äänekkäästi ja pitelivät siteillä ja lastoilla paketoituja käsiä ja jalkojaan. Toiset napisivat, kävelivät hermostuneesti tai lohduttivat läheisiä. Monilla oli peti ja keittovälineet vieressään, mikä viittasi pitkäaikaiseen oleskeluun. Jonathan ihmetteli kuinkahan kauan näiden ihmisten täytyi odottaa.

Tohtori Flexner avasi sisäoven ja viittoi Jonathanille. Väkijoukko lopetti välittömästi kaikki toimet ja muuttui hiljaiseksi. Asukkaat tuijottivat Jonathania kateellisina hänen kulkiessaan heidän edestään. Tohtori päästi hänet ikkunattomaan huoneeseen, joka oli täynnä kirjoituspöytiä, toimistoapulaisia ja kattoon asti kasattuja paperipinoja. Hän ohjasi Jonathanin toiselle ovelle, joka johti pienen amfiteatterin näyttämölle, jota ympäröi parveke tuoleineen. Vahva kemikaalien ja mätänemisen haju hyökkäsi Jonathanin aisteja vastaan.

Pari tusinaa tarkkailijoita nojaili parvekkeen kaiteeseen. Alhaalla useat miehet ja naiset valkoisissa, ilmeisesti lääkärit ja sairaanhoitajat, häärivät keskittyneesti runsaan kokoisen potilaan ympärillä, joka oli sidottu alempaan pöytään.

”Tämän potilaan parantamiseksi”, kuiskasi tohtori vakavasti, ”oikeaoppiset harjoittajat leikkaavat suonet auki päästääkseen demonit virtaamaan ulos veren mukana. Toisinaan suoritamme verenimentää”. Hän osoitti potilaan vieressä olevaan pöytään, jossa oli rivi veitsiä, sahoja, kynttilöitä ja monen kokoisia ja muotoisia pulloja. Suuresta metallikulhosta valui reunojen yli vääntelehtiviä limaisia peukalonkokoisia iilimatoja. Jonathan tunsi mahansa kiertävän.

”Tuon epäonnistuessa tieteen miehemme ja naisemme myrkyttävät demonit kemikaaleilla. Suosimme arsenikin, antimonian ja elohopean yhdistelmiä. Minkä valtavan edistyksen olemmekaan tehneet lääketieteessä! Sano minun sanoneen, että sata vuotta tästä eteenpäin lääkärit hämmästelevät saavutuksiamme.”

”Eivätkö nuo myrkyt ole tappavia?” sanoi Jonathan. Hän muisteli setänsä myyneen kaukana kotona näiden yhdistelmien sekoituksia rottien tappamiseen. Hämärästi hän muisti vanhusten kertoneen tällaisten vaarallisten aineiden käytöstä lääketieteessä vanhoina aikoina. Mutta eivätkö nämä toimintatavat loppuneetkaan kauan sitten?

”Ei mahda mitään”, hän sanoi vakuutellen. ”Leikkaa, vedä ja myrkytä ovat ainoat turvalliset ja tehokkaat hoitokeinot.”

”Kuinka usein ne toimivat?”

”Hoito onnistuu tappamaan demonit sata prosenttisesti kerroista! Ja”, hän säteili, ”potilaamme kokevat hämmästyttävän kahdenkymmenen seitsemän prosentin eloonjäämisasteen.”

Jonathan tuijotti. Eräs lääkäreistä viilsi potilaan vatsan auki ja verisuihkuja purskahti esiin. ”Mikä on hänen sairautensa?”

”Nukiformipussin opsonimainen mätäneminen.”

”Eikö ole mitään muuta tapaa sen hoitamiseksi?”

”Hah!” hän tuhahti. ”Jotkut väittävät muuta. ”Luojan kiitos niitä puoskareita ei ole lisensoitu huolehtimaan hoidoista. Ei riitä, että sertifioimme omien lääkäriemme laadun, joista ihmiset voivat valita. Joudumme kieltämään huijarit, jotka teeskentelevät parantamalla hyväksymättömillä lääkkeillä, hölmöillä ruokavalioilla, homeilla, kasveilla, neuloilla, kosketuksella, rukouksilla, puhtaalla ilmalla, liikunnalla ja joskus jopa, voitko uskoa”, hän ärähti, ”naurulla! Kun saamme heidät kiinni, saattelemme heidät ihmistarhaan ja heitämme avaimen pois!”

”Toimivatko nuo parannuskeinot koskaan?” kysyi Jonathan pehmeästi.

”Pah! Pelkkää sattumaa, jos tekevät”, hän vastasi. Jonathan kiinnitti huomion lääkärin pöhöttyneisiin ja turvonneisiin kasvoihinsa. Hänen punainen nenänsä tarjosi ainoata väriä hänen harmaaseen yleisilmeeseensä, pilvisen taivaan väriin. Hänen hengityksensä haju pystyisi tappamaan.

”Mutta mitä jos potilas valitsee nuo parannuskeinot?” töksäytti Jonathan. ”Kenen elämä se on?”

”Nimenomaan!” nainen huudahti. Jonathan oli nostanut esiin hänen mieliaiheensa. Nainen veti Jonathanin pois kaiteelta ja risti paksut kätensä eteensä, toisen leualleen. Hartaasti puhuen hän sanoi, ”Kenen elämä se on? Jotkut näistä itsekkäistä potilaista tosissaan luulevat, että se on heidän elämänsä! He unohtavat, että jokaisen elämä kuuluu kaikille. Me kaikki muodostamme katkeamattoman ketjun esi-isistä jälkeläisiin, kaikki liitettynä suureen kokonaisuuteen. Yhteiskunnan hyväksi koulutettujen ammattilaisten tulee suojella potilaita heidän omalta huonolta arvostelukyvyltä. Kuvittele! Jotkut potilaat haluavat tosissaan tappaa itsensä! Olemme paljon paremmin varustautuneet päättämään milloin ja kuinka heitä käsitellään.”

Hän pysähtyi miettimään, ja jatkoi sitten, ”Lisäksi hallitsijoiden neuvosto maksaa avokätisesti kaikki hoitokustannukset saarella. Terveet työntekijät päivystävät verojonossa neuvoston arvioimassa kyvykkyyden järjestyksessä. Potilaat päivystävät odotusjonossa meidän arvioimassamme tarvejärjestyksessä. Näiden kahden jonon tulee jotain päivänä kohdata, joten meillä ei ole varaa antaa potilaiden tehdä kalliita virheitä ihmisten rahoilla.”

Tuskanhuuto kaikui läpi huoneen ja lisää verta purskahteli kulhoon lattialle. Hoitajat välittivät käskyjä. Hoitava kirurgi otti lisää instrumentteja ja sieniä. Huolestunut ilme synkisti tohtori kasvoja hänen seisoessaan Jonathanin vieressä. ”Koen hänen tuskansa”, hän mumisi.

”Kuinka saa lisenssin”, kysyi Jonathan, ”jotta pääsee tekemään ihmisille näitä elämän ja kuoleman päätöksiä?”

”Se vaatii monen, monen vuoden valmistautumisen. Täytyy käydä läpi oikeaoppinen lääketieteellinen koulutus, läpäistä lukuisia testejä. Ystäviemme hallitsijoiden neuvostossa valtuuttamina suljimme toisen kahdesta Corrumpon lääketieteellisestä koulusta ylläpitääksemme korkeita oikeaoppisia standardeja. Nämä standardit ovat tulosta vuosien akateemisista tutkimuksista ja pyhitetyistä perinteistä. Hyväntahtoinen suojeleva ortodoksisen lääketieteen kilta myöntää lisenssit ja takaa ammatinharjoittajille heidän yhteiskunnalliseen asemaansa nähden sopivan korvauksen.”

”Korkea palkka?” kysyi Jonathan.

”Tässä olikin kaikki.” Tohtori väläytti kärsimättömän ilmeen ja saattoi Jonathanin ulos. Mutta Jonathan kieltäytyi lopettamasta kysymyksiensä esittämistä. ”Kuinka tiedätte, kuka on hyvä ja kuka on huono lääkäri?”

”Ei ole olemassa huonoja lääkäreitä”, hän vakuutti. ”Lisensoidut lääkärit ovat kaikki yhtä päteviä. Toki kiertää huhuja – emme pysty lopettamaan juoruja hyvistä ja huonoista lääkäreistä. Mutta raporttiemme kontrolli varmistaa, että kaikki sellaiset juorut ovat perättömiä.”

Salamannopeasti hän työnsi Jonathanin ulos takaovesta ja löi vielä perästä oven salvan lukkoon.

---

|  |
| --- |
| Voinko saada vapauden ostaa tarvitsemiani lääkkeitä, vaikkei valtio ole hyväksynyt niitä?     Alan Burris |
| On todennäköistä, että ihmisiä kuolee  enemmän siihen, että sääntelyviranomaiset pitävät lääkkeitä liian kauan pois markkinoilta kuin uusien lääkkeiden ennenaikaiseen hyväksymiseen.     The Economist, tammikuu 8, 1983  Koska omistat elämäsi, olet vastuussa elämästäsi.  Ote Jonathan Gulliblen perusperiaatteista  *☺*  Eikö ole hiukan hermostuttavaa, että lääkärit kutsuvat toimintaansa ”harjoitteluksi”? |

|  |
| --- |
| Ajatuksia keskustelulle   * Kuka omistaa elämäsi? * Onko merkitystä kuka päättää tai maksaa lääkäristä? * Mikä ero on lisensoinnilla ja sertifioinnilla? * Kenen tulisi päättää käytetäänkö riskialttiita lääketieteellisiä hoitoja? * Onko kilpailu ja informaatio arvokasta hyvälle lääketieteelle? * Esimerkkejä? * Eettisiä näkökohtia?  Kommentit  Lääketieteellinen yhteisö on 2000-luvulla hitaasti siirtymässä pois ammattikuntansa kapeasta näkemyksestä ja tutkimassa sekä vanhoja että uusia lääketieteen muotoja suotuisin seurauksin. Valitettavasti kansalliset ja kansainväliset valtionhallinnot edistävät yhä ajatusta, että valtiot omistavat ihmisten elämän ja niiden täytyy siksi tehdä päätökset heidän puolestaan. Jos ihmiset omistavat elämänsä, silloin heidän täytyy olla vapaita päättämään omista neuvonantajistaan kaikissa terveyteensä liittyvissä asioissa.  Eikö näin ole nykyään? Ei. Valtion viranomaiset ovat kieltäneet monet erilaiset parantajat, joita ortodoksinen lääketieteellinen järjestelmä ei ole hyväksynyt. Tämän järjestelmän poliittisesti vaikutusvaltaiset jäsenet toivovat rajoittavansa vaihtoehtoja ja kanavoivan siten ihmisiä heidän jäsenammatinharjoittajilleen. He ovat siis saanet lainsäädännön kieltämään lääketieteellisen opetuksen filosofiat  ja harjoittamisen, joita he eivät hyväksy.  Eikö ihmisiä pidä suojella puoskareilta? Kyllä, mutta paras tapa suojella lääketieteellisiä huijareita vastaan on kilpailu ja valinnanvapaus, ei monopoli ja poliittisten puoskareiden voimankäyttö. Loppujen lopuksi rehellisiä ja epärehellisiä parantajia löytyy sekä ortodoksisen lääketieteen rivien sisältä että ulkopuolelta.  Kun yhdellä lääketieteen lajilla on monopoli lääketieteen harjoittamisen tavoista joita voidaan harjoittaa, ortodokseilla ammatinharjoittajilla on vähemmän kannustimia innovoida ja suurempi kyky peitellä epäkohtia. Kilpailua kohdatessa on suuremmat kannustimet innovoida, osoittaa menestyksekkäät hoitokeinot ja paljastaa kilpailijoiden epäkohdat.  Vaikka pitää paikkansa, ettei keskiverto potilas tiedä paljoakaan hienostuneista ja teknisistä ammateista, hän voi hakea sertifioitujen edustajien apua, jotka hoitavat tutkimuksen heidän puolestaan. Mutta lopullinen päätös on lopulta kuitenkin potilaalla, ei poliitikoilla.  Entä jos potilas tekee väärän päätöksen? Se on mahdollista. Vääriä päätöksiä tekevät kuitenkin myös poliitikot, erityisesti koska heillä ei ole samaa intressiä henkilön elämään, joka ei ole heidän omansa. Vaikka potilas tai hänen valitsemansa neuvonantaja tekee epäviisaan päätöksen, on hänen oikeutensa päättää, koska kyseessä on hänen elämänsä.  Eikö epäviisaita terveyspäätöksiä tekevistä henkilöstä tule taakka yhteiskunnalle? Taakkana olemista ilmenee ainoastaan, kun valtio pakottaa ihmiset maksamaan muiden terveyskustannukset. Jos voimankäyttöä ei käytetä terveydenhoidon maksamiseen, silloin yksiöiden tulee: 1) maksaa omat kustannuksensa tai 2) vakuuttaa muut maksamaan vapaaehtoisesti yhteisen avun järjestöjen, hyväntekeväisyyden tai vakuutuksien avulla. Molemmissa tapauksissa vapaaehtoisuus tarjoaa suuremmat kannustimet henkilökohtaiselle vastuulle omasta terveydestä välittämiselle.  Eikö terveydenhuollon kustannukset ole liian korkeat yksilön itsensä maksettavaksi? Terveydenhuollon kustannukset ovat korkeita monopolipalvelusten takia, joita poliitikot ovat ojentaneet erittäin vaikutusvaltaisille lääketieteellisille lobbareille yli sata vuotta. Varmin tie dramaattisiin kulujen leikkauksiin on kilpailu vapailla markkinoilla. Kuten aina, kilpailu alentaa hintoja parantaen samalla sekä innovointia että palvelua. Taustaa  Hippokrates tunnetaan lääketieteen isänä. Hän oli innokas jakamaan ja vaihtamaan tietouttaan jokaisen kanssa, joka oli kiinnostunut lääketieteestä. Hänen kuuluista lääketieteellinen koulunsa houkutteli monia lääkäreitä ja pääsymaksun maksaneita oppilaita. Tästä tietovaihdosta seurasi uusien oivallusten ja havaintojen leviäminen. Yleisesti luullaan Hippokrateen kirjottaneen Hippokrateen valan, mutta se kirjoitettiin kaksikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Hänen kuolemansa jälkeen jotkut lääkärit kokivat kilpailun potilaista uhkaavaksi. He päättivät poistaa valinnanmahdollisuuden potilailta laatimalla ammatillisen eettisen ohjeistuksen, jonka he väittivät olevan potilaiden suojelemiseksi.  Vaikka Hippokrateen vala sisältää joitain jalo ajatuksia, vala vaatii lääkäreitä olemasta yhteydessä virallisesti hyväksytyn piirin ulkopuolisiin lääkäreihin. Ovelasti se sisältää lauseen, ”… opettava heille, mikäli he niin haluavat, tämän taidon ilman palkkaa ja sopimusta. Opastusta ja luentoja sekä kaikkea muuta opetusta olen antava pojilleni ja opettajani pojille sekä niille oppilaille, jotka ovat sitoutuneet kirjallisesti ja valallisesti lääkärilakiin, mutta en kenellekään muulle…”[[1](/kirjoja/jonathan/kappale33/#fn1b)] On epätodennäköistä, että Hippokrates olisi allekirjoittanut tämän ajatuksen tietovaihdon rajoittamisesta.  Tämä oli alku pyrkimyksille läpi historian rajoittaa lääketieteen opetusta ja harjoittamista, kuten tapahtui Euroopassa ammattikuntien toimesta. Kun Amerikka saavutti itsenäisyytensä Euroopasta, se vapautui kiltajärjestelmästä ja markkinoille syntyi lähes kaksi kertaa enemmän lääkäreitä per capita kuin mihinkään Euroopan maahan. Tämän mukana kuluttajan hyödyksi seurasi suuri monimuotoisuus, innovaatio ja alhaisemmat hinnat.  1900-luvun alussa Amerikan lääketieteellisestä yhdistyksestä oli tullut poliittisesti voimakas ja se alkoi jäljitellä jälleen Euroopan lääketieteellisiä ammattikuntia. Se onnistui kieltämään kilpailevat lääketieteelliset harjoitustavat, sulkemaan lääketieteellisiä kouluja ja merkittävästi vähentämään ammatinharjoittajien määrää rajoittavien lisenssien avulla. Lääketieteelliset hinnat alkoivat kohota ja potilaiden valinnanmahdollisuuksia rajoitettiin merkittävästi. Potilaat, joilla ei ollut varaa korkeisiin hintoihin, turvautuivat itsehoitoon.  Nykyiset Kanadan poliitikot ovat niin kyllästyneitä omaan kansalliseen terveysjärjestelmäänsä, että he ovat perustaneet itselleen oman erikoisklinikan. Tohtori Robert James julkaisi vuonna 1743 kirjan, joka suositteli potilaiden veren vuodattamista iilimadoilla (kuten on kuvattu Jane Austinin Ylpeys ja ennakkoluulo teoksessa). François Quesnay (1696–1774) suositteli ”laissez faire” menetelmää, rauhaan jättämistä parempana menetelmänä ja oli erittäin menestyksekäs. Sitten hän sovelsi samaa ajatusta, ”laissez faire” myös talouden terveyteen.  [[1](/kirjoja/jonathan/kappale33/#fn1)] Suomennos Heikki Solin Viitteitä Hyviä viitteitä ovat John Goodmanin kirja Patient Power ja Milton Friedmanin Vapaus valita. Tohtori Mary Ruwart on vanhempi tutkija merkittävässä lääketieteellisessä yrityksessä ja aikaisempi kirurgian apulaisprofessori St. Louis yliopiston lääketieteellisessä koulussa. Hänen kirjansa Healing Our World in the Age of Aggressio kattaa aiheen lääketieteellisestä lääkekehityksestä. Se on luettavissa: <http://www.ruwart.com/Pages/Home/>. |

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kappale32) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kappale34)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kappale34/ -->
# Kappale 34: Päinvastoin

> Heti rakennuksesta ulos päästyään Jonathan oli kompastua Micesiin, joka odotti ulkosalla kuollut rotta jaloissaan. Silmäillen puistattavaa näkymää Jonathan totesi, ”Voin kuvitella mistä tämä on tullut Mices. Kiitos, mutta ei kiitos.” Keltainen kissa raapi revennyttä korvaansa huolettomana Jonathanin kieltäytymisestä hänen herkkupalalleen.

Heti rakennuksesta ulos päästyään Jonathan oli kompastua Micesiin, joka odotti ulkosalla kuollut rotta jaloissaan. Silmäillen puistattavaa näkymää Jonathan totesi, ”Voin kuvitella mistä tämä on tullut Mices. Kiitos, mutta ei kiitos.” Keltainen kissa raapi revennyttä korvaansa huolettomana Jonathanin kieltäytymisestä hänen herkkupalalleen.

Kadun toisella puolella Jonathan huomasi naisen raskaassa meikissä ja tiukasti myötäilevässä kirkkaan punaisessa puvussa. Herrasmiehen ohittaessa hänet hän hymyili ja pyrki saamaan hänet keskustelemaan. Hän ei vaikuttanut kerjäävän. Ei, Jonathan ajatteli hänen yrittävän myydä jotain. Epäonnistuttuaan pyrkimyksissään miehen kanssa, hän kääntyi äkkiä löytääkseen toisen asiakkaan. Jonathan pohti josko lordi Ponzi oli julistanut myös tämän pramean naisen julkishyödykkeeksi.

Sitten hän näki toisen räikeästi pukeutuneen naisen lähestyvän häntä. Myös hänellä oli lennokasta huulipunaa ja matalasti leikattu musta pusero, joka toi esiin hänen runsaan tarjontansa. Hänen lyhyt hameensa paljasti vetreät sääret, joissa ei näkynyt merkkiäkään polvilla kävelystä. Naisen pysähtyessä ja tuijottaessaan rohkeasti Jonathania hän käytännössä lopetti hengittämisen. Nainen oli aikeissa puhua, kun poliisien maija kurvasi kulman takaa ja pysähtyi kahden naisen väliin.

Useat mustiin pukeutuneet miehet hyppäsivät ulos, nappasivat molemmat naiset ja virnistellen ja nipistellen saattoivat parkuvia ja potkivia naisia maijaan. He paiskasivat ovet kiinni, poliisi heilautti ruoskaansa ja he poistuivat. Yksi poliiseista jäi paikalle kirjoittamaan muistiinpanoja mustaan kirjaansa, jonka hän oli vetänyt esiin taskustaan.

”Anteeksi, sir” sanoi Jonathan. ”Haluaisin raportoida ryöstön.”

”Se ei ole minun osastoni”, vastasi poliisimies edes vilkaisematta ylös muistiinpanoistaan.

Jonathan oli ymmällään. Vilkaisten nimilappua miehen rintamerkin alapuolella Jonathan kysyi, ”Mikä on osastonne, ööh, poliisikonstaapeli Stuart?”

”Siveettömyydet”, sanoi mies.

”Anteeksi?”

”Siveettömyyksien osasto. Osastollamme keskitymme moraalittomaan käytökseen.”

”Varkaus on varmasti moraalitonta.” Saamatta jatkovastausta Jonathan kysyi, ”Miksi nuo naiset pidätettiin?”

Konstaapeli Stuart katsoi lopulta ylös muistiinpanoistaan ja näki Jonathanin hämmentyneen ilmeen. ”Etkö pystynyt päättelemään heidän vaatetuksestaan?” Nämä naiset syyllistyivät seksuaalisten palvelusten antamiseen miehille maksua vastaan. Heille olisi ollut paljon parempi, jos he olisivat sen sijaan suorittaneet vaihtokauppaa noista palveluksista.”

”Vaihtokauppaa? Mitä tarkoitat ’vaihtokaupalla’?” kysyi Jonathan, joka oli tällä hetkellä paljon vähemmän huolissaan omista ongelmistaan ja kasvavissa määrin utelias kyseisiä naisia kohtaan.

”Tarkoitan”, sanoi konstaapeli, painottaen jokaista yksittäistä sanaa, ”noiden naisten olisi täytynyt viihdyttää seuralaisiaan vastaanotettuaan ensin päivällisen, juomia, tanssimista ja teatterilipun käteisen sijaan. Se on parempaa yhteisön liike-elämälle ja täysin laillista.”

Tämä sekoitti Jonathania vielä enemmän. ”Siis käteistä ei saa koskaan käyttää seksuaalisissa palveluksissa?”

”On olemassa poikkeuksia, totta kai. Esimerkiksi, rahaa voidaan maksaa toiminnasta, jos se kuvataan ja esitetään kaikille ihmisille kaupungissa. Silloin se on julkista, ei yksityistä, esittämistä ja sallittua. Pidätetyksi tulemisen sijaan osallistujat saattavat jopa tulla kuuluisiksi ja ansaita omaisuuden loppuunmyydyillä yleisöillään.”

”Joten puhtaasti yksityisessä seksuaalisessa toiminnassa rahaan vaihdanta on moraalitonta?” kysyi Jonathan.

”On olemassa myös poikkeuksia yksityisiin käteismaksutapahtumiin, erityisesti kun naisilla on hienommat vaatteet kuin noilla ilotytöillä”, sanoi konstaapeli Stuart halveksivasti. ”Lyhytaikaiset sopimukset, tunniksi tai yöksi, ovat laittomia. Mutta pysyvään, elinikäiseen sopimukseen parin välillä voidaan käyttää käteistä. Itse asiassa vanhemmat kannustavat joskus lapsiaan tekemään tällaisia kauppoja. Aatelistoon pyrkiviä on usein arvostettu tällaisesta käytöksestä. Oikein toteutettuna tällaiset sopimukset tarjoavat lailliset keinot yhteiskunnallisen aseman ja turvallisuuden parantamiseen.”

Konstaapeli lopetti muistiinpanojensa tekemisen ja kurotti laukkuunsa. Hän veti esiin kivenkepissä ja joitain nauloja. ”Voitko auttaa minua hiukan?”

”Toki”, sanoi Jonathan vaivautuneesti. Hän yritti sovittaa yhteen näitä outoja moraalisääntöjä.

Konstaapeli Stuart kääntyi ja käveli läheiseen kauppaan. Hän otti muutamat jalkakäytävälle pinotut laudat ja viittasi Jonathanille. ”Tässä, pidä tätä päätä ylhäällä. Minun täytyy laudoittaa tämän kaupan ikkunat.”

”Miksi laudoitat tätä kauppaa?”

”Kauppa on suljettu”, hän sanoi mumisevalla äänellä naulojen suussa pitämisestä. ”Omistaja tuomittiin syylliseksi säädyttömien kuvien myynnistä, ja joutui ihmistarhaan.”

”Mitä ovat säädyttömät kuvat?” kysyi Jonathan naiivisti.

”No, säädytön kuva on jotain ällöttävää ja vastenmielistä toimintaa.”

”Tekikö tämä kauppias tätä ’vastenmielistä’ toimintaa?”

”Ei, hän vain myi kuvia.”

Jonathan pohti tätä tarkoin miehen viimeistellessä poikittaista ylälautaa oveen. ”Joten säädyttömän toiminnan kuvien myyminen tekee syylliseksi toiminnasta?”

Nyt oli poliisimiehen vuoro pysähtyä ja harkita. ”No, tavallaan kyllä. Ihmiset jotka myyvät sellaisia kuvia syyllistyvät toiminnan edistämiseen. Kuluttajiin voidaan vaikuttaa niin helposti, tiedäthän.”

Jonathan läimäytti kämmenensä otsalleen. ”Nyt ymmärrän! Tämän on täytynyt olla sanomalehden toimisto. Olet pidättänyt uutisvalokuvaajat sodankäynnin ja tappamisen kuvaamisesta! Mutta ovatko sanomalehtenne syyllisiä sodankäynnin ja tappamisen edistämiseen, koska ne painavat ja myyvät niitä kuvia?”

”Ei, ei. Auts!” huudahti konstaapeli, heiluttaen peukaloaan tuskissaan ja antaen laulaa sarjan väkivaltaisia kirouksia. Hän oli lyönyt hudin naulasta ja sen sijaan iskenyt vahingossa peukaloonsa. Konstaapeli Stuart vilkaisi vaivautuneesti ympärilleen varmistuakseen oliko kukaan nähnyt hänen kiroilevan. Nostettuaan uudelleen työkalunsa hän aloitti jälleen. ”Säädyttömyys on seksuaalista toimintaa – ainoastaan perverssien suorittamaa! Kelpo sakki tuomitsee sellaisen käytöksen. Toisaalta”, sanoi mies, ”sodankäynti ja tappaminen ovat asioita, joita säädylliset ihmiset ja perverssit voivat kaikki lukea ja tehdä yhdessä. Itse asiassa näissä asioissa kuvainnollisilla raporteilla voi ansaita palkintoja.”

”Ihmiset tuomitsevat seksuaalisen toiminnan?” sanoi Jonathan.

Konstaapeli Stuart murahti, ”Totta kai! Jos on sellaista toimintaa, sen täytyy pysyä täysin yksityisenä. Ei yhtään julkisesti esillä. Kaikki alastonkuvat ovat kiellettyjä.”

”Kaikki kuvat alastomuudesta ovat kiellettyjä?” toisteli Jonathan.

”Kyllä”, sanoi konstaapeli Stuart, yhä paukuttaen, ”vaikka vanhat maalaukset ja veistokset ovat tarpeellisia. Siinä tapauksessa taivuttelemme veronmaksajia maksamaan alastomuuden julkisesta esittämisestä.”

Heti viimeisen laudan tultua kunnolla naulatuksi konstaapeli Stuart poimi työkalunsa ja käveli pois. Jonathan katsoi alas kissaansa Micesiä. ”Hänen täytyy olla liian kiireinen säädyttömyyksien parissa auttaakseen minua pelkän ryöstön kanssa.”

---

|  |
| --- |
| Valtio ei saa tehdä tai pakottaa yhtään lakia, joka kaventaa kenenkään kansalaisen oikeutta harjoittaa mitä tahansa valitsemaansa ammattia tai ammattialuetta.     Rose ja Milton Friedmanin ehdotus |
| Omistat oman elämäsi.     Ote Jonathan Gulliblen perusperiaatteista  *☺*  Uudistaja – se joka vaatii hänen omantuntonsa olevan sinun oppaasi.  *☺*  Puritaanisuus – piinaava pelko, että joku jossain on onnellinen.    H.L. Mencken |

|  |
| --- |
| Ajatuksia keskustelulle   * Vahingoitetaanko ihmisiä tässä jaksossa? * Ketä ja miksi? * Onko laki ristiriitainen näitä tekoja kohtaan? Miksi? * Mikä ero on käyttäytymisen paheksumisen ja kieltämisen välillä? * Tulisiko valtion kontrolloida radiota, televisiota tai lehdistöä? * Mitä eettisiä näkökohtia sisältyy voimankäyttöön?  Kommentit  Toiminta pitäisi asettaa rikokseksi ainoasta kun teko voi vahingoittaa toisia. Jos laki asettaa toiminnan rikokseksi, silloin sen tulisi koskea kaikkia. Rikoksia, jotka eivät vahingoita ketään, kutsutaan ”uhrittomiksi rikoksiksi”. Useimmissa yhteiskunnissa on rikos iskeä toista päähän. Se on kuitenkin uhriton rikos, jos päätät iskeä itseäsi päähän. Se olisi myös uhriton rikos, jos antaisin tai myisi sinulle luvan iskeä itseäni päähän. Tällaisessa tapauksessa, kuten nyrkkeilyottelussa, kumpikaan meistä (eikä myöskään ostaja tai myyjä) ei ole vastentahtoinen uhri.  Nyrkkeilyottelu saattaa kauhistuttaa joitain havainnoijia ja he saattavat jopa pitää toimintaa moraalittomana. Jos nämä havainnoijat vaatisivat nyrkkeilyn vastaista lakia, silloin osallistujat, molemmat ostaja ja myyjä ovat yhtälailla osallisia.  Uskonnolliset lait moraalisesta käyttäytymisestä eroavat valtion laista. Uskonnolliset lait koskevat ainoastaan ihmisiä, jotka ovat päättäneet harjoittaa kyseistä uskontoa. Nämä uskonnolliset lait ovat erillään valtion laeista. Ihmiset kuitenkin usein kokevat, että heidän uskonnollisen moraalinsa tulisi koskea kaikkia valtiossa. Heillä on kaksi tapaa tämän toteuttamiseen: 1) vakuuttamalla tai 2) voimankäytöllä. Valtion värvääminen uskonnollisten arvojen pakottamiseen muille ihmisille  on yksilöiden oikeuksien rikkomista heidän parhaaksi katsomastaan tavasta elää. Uskonnonvapauden perusta on siinä, että se sallii jokaisella valita hänen oman moraalisen ohjeistuksensa.  Valtion lainsäädännölle on olemassa vain yksi laillinen perusta: estää ihmisiä käyttämästä voimaa tai petosta muita kohtaan. Kaikessa  muussa ihmisten tulisi olla vapaita valitsemaan omat moraaliset ohjenuoransa. Tämä on perusta uskonnonvapaudelle.  Ihmiset jotka vapaaehtoisesti vaihtavat seksuaalisia palveluksia eivät vahingoita toisiaan. Sen vuoksi valtion ei tulisi sekaantua heidän päätöksiinsä. Heidän voidaan kuitenkin katsoa rikkovan joidenkin uskontojen moraalisääntöjä, mutta he eivät ole suorittaneet rikosta uhria vastaan. Tässä tapauksessa muut ihmiset voivat päättää vieroksua heitä tai vakuutta heidät, mutta heillä ei ole oikeutta käyttää valtiota voimakeinoin muuttamaan heidän käyttäytymistään.  Jos ihmiset sopivat seksistä, määrittääkö maksettu määrä sen, rikkovatko he lakia vai eivät? Onko seksin myyminen leipää vastaan rikos? Onko seksin myyminen hienoa ravintolaillallista vastaan rikos? Pidätetäänkö kummassakin tapauksessa molemmat prostituution harjoittamisesta?  Tutkimuksien mukaan poliisit käyttävät selkeästi suurimman osan ajastaan ja valtavan määrän veronmaksajien rahoja prostituution uhrittoman rikoksen käsittelyyn. Tämä raha ja aika voitaisiin käyttää rakentavammin keskityttäessä raiskaajiin, joissa on uhri ja siten se on todellinen rikos.  Viitteitä Walter Blockin [Defending the Undefendable](http://mises.org/books/defending.pdf) käsittelee ”moraalisesti sopimattomien” näkökohtien taloudellista puolta ollen samalla viihdyttävää lukemistoa.  Seksityöläisten koulutuksen ja neuvonnan työryhmä: <http://www.sweat.org.za/>. |

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kappale33) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kappale35)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kappale35/ -->
# Kappale 35: Hilpeät marjat

> Jonathanin aprikoidessa seuraavaa liikettään pyylevä sotkuisesti pukeutunut nainen lähestyi häntä varovaisesti. Naisen rasvaiset kampaamattomat hiukset inhottivat häntä ja nainen haisi mädältä rämeiköltä. Mices syöksyi pois. ”Psst! Haluatko tuntea olosi hyväksi?” kuiskasi nainen hermostuneesti. Jonathan kavahti vastenmielisyydestä. Nainen toisti vaivautuneella äänellä,

Jonathanin aprikoidessa seuraavaa liikettään pyylevä sotkuisesti pukeutunut nainen lähestyi häntä varovaisesti. Naisen rasvaiset kampaamattomat hiukset inhottivat häntä ja nainen haisi mädältä rämeiköltä. Mices syöksyi pois. ”Psst! Haluatko tuntea olosi hyväksi?” kuiskasi nainen hermostuneesti. Jonathan kavahti vastenmielisyydestä. Nainen toisti vaivautuneella äänellä, ”Haluatko tuntea olosi hyväksi?”

Konstaapelin kuvattua säädyttömyyttä Jonathan oli epävarma mitä sanoisi. Hän kuitenkin ajatteli, ettei tämä vastenmielinen nainen voinut yrittää myydä seksuaalisia palveluita. Joten Jonathan, ollen rehellinen, tahdikas nuorukainen, vastasi totuudenmukaisesti: ”Eivätkö kaikki halua tuntea olonsa hyväksi?”

”Tulee mukaani”, sanoi nainen puristaen tiukasti Jonathanin kättä. Hän johdatti hänet kujaa pitkin ja läpi nuhruisen tummennetun sisäänkäynnin. Jonathan muisti ryöstön ja yritti laittaa vastaan –hengitystään pidättäen suojatakseen itseään naisen löyhkältä. Ennen kuin hän pystyi vastustamaan nainen sulki oven Jonathanin takaa ja lukitse sen. Hän viitasi Jonathania istumaan pöydän ääreen. Laukustaan hän veti esiin pienen rasian paksuja sikareja. Hän valitsi yhden, puri pään irti, sytytti toisen pään tulitikulla ja veti pitkän tyydyttävän henkäyksen.

Jonathan istui kiusaantuneena tuolissaan ja kysyi, ”Mitä haluat?”

Nainen puhalsi räjähtävän savupilven ulos ja sanoi yrmeästi, ”Haluatko – hilpeitä marjoja?”

”Mitä ovat hilpeät marjat?” kysyi Jonathan.

Naisen silmät kapenivat epäilyksestä. ”Et tiedä, mitä hilpeät marjat ovat?”

”En”, sanoi Jonathan alkaen nousta tuolistaan, ”ja en usko, että olen myöskään kiinnostunut, kiitos paljon.”

Nainen käski hänen istuutua ja vastentahtoisesti hän suostui. Sikariaan tuprutellen ja tutkien häntä tarkasti nainen sanoi, ”Et taida olla paikallisia, ethän?”

Jonathan piti tauon huolissaan, että nainen oli arvannut hänen olevan uusi tulokas. Mutta ennen kuin hän pystyi vastaamaan, nainen huusi, ”Väärä hälytys! Tule ulos, Doobie.”

Äkkiä salainen ovi aukesi pitkän kapean peilin takaa ja univormuinen poliisi tuli syöksyen esiin. ”Kuinka voit?” sanoi konstaapeli ojentaen kätensä Jonathanin käteltäväksi. ”Olen Doobie ja tämä on partnerini Mary Jane. Pahoittelemme sinulle aiheutunutta vaivaa, mutta olemme agentteja peitetehtävissä selvittämässä hilpeiden marjojen kauppaa.” Kääntyen Mary Janen puoleen hän lisäsi, ”Olen nälkäinen. Hyvitetään nuorelle kaverille muutamilla virvokkeilla.”

Huoneen kaapista he alkoivat vetää esiin kaiken kokoisia ja muotoisia laatikoita, paketteja, pulloja ja purkkeja. Ruokaa! Jonathan huokaisi helpotuksesta ja hänen suunsa kostui aterian näkemisestä. Parivaljakko alkoi käydä pöydälle siroteltujen herkkujen kimppuun. Leivonnaisia oli kaikenlaisia – tuoretta leipää, voita ja hilloa, juustonpaloja, suklaamakeisia ja muita makoisia herkkuja. Doobie nappasi ison keksin palan ja taputteli sormillaan päälle paksulti voita ja hilloa. ”Käy kiinni, nuori kaveri”, hän sanoi suu täynnä ruokaa. Hän viittasi kädellään pöydän yli, ”Ei polikahviloita hilpeiden marjojen ryhmälle, vai mitä Mary Jane?” Nainen pystyi vain nyökkäämään, hänen paksut poskensa pullistuivat suussaan olevasta suklaamakeisesta.

Jonathan otti palan leipää kinkulla ja söi nälkäisesti. Pysähtyen keskustellakseen hän kysyi jälleen, ”Mitä ovat hilpeät marjat?”

Mary Jane kaatoi kupin kahvia ja tiputti sekaan kolme lusikallista sokeria. Hänen sekoittaessaan paksua kermaa kuppiin hän vastasi, ”Et todellakaan tiedä? No, hilpeät marjat on laiton hedelmä. Jos olisit yrittänyt ostaa hilpeitä marjoja minulta, olisit joutunut ihmistarhaan kymmenestä kahdeksikymmeneksi vuodeksi.”

Jonathan äänekäs nielaisu kuului huoneen toiseen päähän saakka. Hän oli vähällä joutua ihmistarhaan! Mary Jane ja Doobie tutkailivat hänen ilmettään hetken ja purskahtivat välittömästi nauruun.

”Mutta mikä on niin pahaa hilpeissä marjoissa?” tiedusteli Jonathan. ”Tekeekö se ihmiset sairaiksi? Tai väkivaltaisiksi?”

”Vielä pahempaa”, sanoi Doobie käyttäen hihaansa hillon ja voin jämien pyyhkimiseksi poskiltaan. ”Hilpeät marjat saavat ihmisten olon hyväksi. He vain istuvat hiljaa ja unelmoivat.”

”Puistattavaa”, lisäsi Mary Jane sytyttäessään paksua pitkää sikaria ja ojentaessaan sen Doobielle. Ottaessaan voisen keksin ja levittäessään reiluja kerroksia kermajuustoa päälle hän purnasi, ”Se on pakenemista todellisuudesta”.

”Näin on”, sanoi Doobie, asetellen asevyötään mukavampaan asentoon ja mumisten keskeltä toista suullista keksejä. Jonathan ei ollut koskaan nähnyt kenenkään tunkevan ruokaa niin nopeasti suuhunsa. ”Nykyään nuoret ihmiset eivät ota vastuusta elämästään. Joten kun he kääntyvät paetakseen hilpeiden marjojen puoleen, palautamme heidät takaisin todellisuuteen. Pidätämme ja lukitsemme heidät kalterien taakse.”

”Onko se heille parempi?” kysyi Jonathan tarjoten kohteliaasti Doobielle lautasliinaa.

”Toki”, vastasi Mary Jane. ”Haluatko viskipaukun, Doobie?” Doobie virnisti ja tyrkkäsi rasvaisen lasin naista kohden. Hän täytti sen ruskealla nesteellä etiketittömästä kannusta piripintaan. Palaten takaisin Jonathanin alkuperäiseen kysymykseen hän vastasi, ”Katsos, hilpeät marjat ovat koukuttavia.”

”Mitä tarkoitat?”

”Se tarkoittaa, että tarvitset aina enemmän. Sinusta tuntuu, että sinun tarvitsee saada niitä jatkaaksesi elämääsi.”

Jonathan pohti tätä. ”Tarkoitat, kuten ruokaa?” hän sanoi hädin tuskin kuuluvasti Doobien valtavan röyhtäisyn ylitse.

Doobie myhäili tyytyväisenä kaataessaan kurkusta alas toista viinashottia ja pössytteli syvään sikaristaan. ”Ei, ei. Hilpeillä marjoilla ei ole ravitsemuksellista arvoa ja ne saattavat olla jopa epäterveellisiä. Ojennatko minulle tuhkakupin, Mary Jane?”

”Ja jos hilpeät marjat ovat epäterveellisiä”, sanoi Mary Jane sekoittaessaan kahviaan tikkarillaan,” silloin joudumme maksamaan näiden surkeiden leväperäisten hoidot huolimatta siitä, kuinka hölmöä heidän käytöksensä ja tapansa ovat. Kontrolloimattomat hilpeiden marjojen syöjät olisivat taakka meille kaikille.”

Jonathan lipsautti, ”Jos ihmiset vahingoittavat itseään, miksi teidän pitäisi maksaa heidän hölmöilyistään?”

”Se on ainoastaan humaania”, sanoi Doobie, nyt hiukan hiprakassa. Hänen kätensä heiluivat ja sohivat ilmassa jokaisesta mieleensä tulevasta asiasta. ”Ratkomme ihmisten ongelmia. Hallitsijat joutuvat maksaman monista ongelmista, tiedäthän, kuten meidän palkoista ja isosta ihmistarhasta. Ja älä unohda, viime vuonna hallitsijoiden neuvosto joutui auttamaan tupakan ja sokerin viljelijöitä selviytymään huonosta vuodesta. Täytyy ruokkia ihmiset, tiedäthän? Verot ratkaisevat nämä ja monet muut ongelmat. Verot huolehtivat ihmisistä, jotka tulevat sairaiksi. Se on ainoa säädyllinen, sivistynyt tapa toimia. Ojenna viski, Mary Jane.”

Mary Jane ojensi hänelle kannun ja nyökkäsi hyväksyvästi. Hän sytytti paketistaan uuden sikarin pitämällä sitä edellisessä sikarissaan kiinni. Doobie oli vauhdissa. ”Koska meidän täytyy auttaa ihmisiä, meidän täytyy kontrolloida mitä jokainen tekee.”

”Me?” kyseenalaisti Jonathan.

”Pöörp!” röyhtäisi Doobie. ”Anteeksi!” Hän otti pilleripurkin paitansa taskusta. ”Kun sanon ’me’ en tarkoita sinua ja minua henkilökohtaisesti. Tarkoitan, että hallitsijat päättävät meidän puolesta mikä on hyvää käytöstä ja kuka joutuu maksamaan huonosta käytöksestä. Itse asiassa on hyvää käytöstä maksaa pahasta käytöksestä. Kuulostaako ymmärrettävältä, Mary Jane? Joka tapauksessa hallitsijat eivät tee virheitä näissä asioissa, kuten loput meistä tekisivät.” Doobie keskeytti ottaakseen pari pientä punaista pilleriä. Hänen puheensa alkoi sammaltaa. ”Hassua kuinka aina sanon ’me’, kun puhumme heistä. Mary Jane, haluaisitko muutaman näitä rauhoittaaksesi hermojasi?”

”Kiitos, mutta ei kiitos” hän sanoi hyväntahtoisesti. Mary Jane liu’utti siron metallirasian hänelle lisäten, ”Ihanat vaaleanpunaiset tuttini toimivat paljon nopeammin. Pystyn vaivoin aloittamaan päiväni ilman kahvia ja yhtä näistä. Tässä, kokeile yhtä, jos haluat. Se on reseptilääkkeiden viimeisintä huutoa.”

Jonathan mietti poliitikkoja, joita hän oli tähän mennessä tavannut. ”Ovatko hallitsijat tarpeeksi viisaita osoittaakseen ihmisille oikeata käytöstä?”

”Jonkun täytyy olla!” mylvi Doobie huojuessaan hiukan tuolissaan. Hän otti uuden kulauksen viskiä huuhtoakseen alas suullisen kakkua ja vaaleanpunaisia pillereitä ja tuijotti Jonathania. ”Jos ihmiset eivät käyttäydy kunnolla, opetamme varmasti niille hulttioille vastuullisuutta ihmistarhaan päätyessään!” Doobie alkoi anelemaan muita mukaan juomakierroksiin.

”Ei kiitos”, sanoi Jonathan. ”Mitä tarkoitat ’vastuullisuudella’?”

Mary Jane liikahti kaataakseen hiukan viskiä kahviinsa ennen kuin lisäsi lisää sokeria ja kermaa. ”En tiedä kuinka…no, Doobie, selitä sinä”.

”Hmm. Anna minun ajatella.” Doobie kallisti tuolinsa taaksepäin ja tuprutteli sikariaan. Hän olisi saattanut näyttää viisaalta paitsi, että hän melkein menetti tasapainonsa. Palautuessaan hän sanoi, ”Vastuullisuus täytyy olla omien tekojensa seurauksien hyväksymistä. Kyllä, sitä se on! Se on ainoa tapa kasvaa, tiedäthän, oppia”. Savu Doobien ympärillä tiheni hänen pössytellessään tiheämmin yrittäessään ankarasti pohtia vastuullisuutta.

”Ei, ei” keskeytti Mary Jane. ”Se on liian itsekästä. Vastuullisuus on vastuun ottamista muista. Tiedäthän – kun pidämme heidät pois harmeista, kun suojelemme heitä itseltään.”

Jonathan kysyi, ”Kumpi on enemmän itsekästä? Vastata itsestään vai ottaa vastuu muista?”

”On ainoastaan yksi tapa selvittää tämä”, julisti Doobie. Hän ponnahti seisomaan suoraksi tuolistaan ja kaatoi sen kumoon lattialle. ”Viedään hänet Suurelle Kysyjälle. Jos kukaan pystyy selittämään vastuullisuutta, hän pystyy!”

---

|  |
| --- |
| Mitä enemmän kieltoja, sitä vähemmän hyveellisiä ihmiset tulevat olemaan. Yritä saada ihmiset moraalisiksi ja olet valmistellut pohjatyön paheille.     Laotse,   Tao te ching |
| Hyvät lait helpottavat tekemään oikein ja vaikeuttavat tekemään väärin.     William E. Gladstone  Tullaan huomaamaan epäoikeuden-  mukaiseksi ja harkitsemattomaksi riistää ihmisen luonnollinen vapaus oletuksella, että hän saattaa väärinkäyttää sitä.    Oliver Cromwell, 1599-1658  Valitset omat päämääräsi arvoihisi perustuen.  Ote Jonathan Gulliblen perusperiaatteista  Jokaisen vapauden ystävän…täytyy kokea minun laillani vastenmielisyyttä mahdollisuudesta, että Yhdysvallat muuttuu aseistetuksi leiriksi näkymällä vankiloiden täyttymisestä satunnaisista huumeiden käyttäjistä ja valvojien armeijasta valtuuksin loukata kansalaisten vapautta pienimmänkin näytön perusteella.    Milton Friedman, Nobel-palkinnon voittanut vapaiden markkinoiden taloustieteilijä,   Wall Street Journal, syyskuun 7. 1989 |

|  |
| --- |
| Ajatuksia keskustelulle   * Onko OK tehdä asioita, jotka ovat epäterveellisiä tai riskaabeleja? * Tuleeko ihmisten maksaa muiden virheistä? * Milloin ihmiset oppivat tai eivät opi virheistään? * Ovat viranomaiset viisaampia kuin alamaisensa? * Esimerkkejä? * Miksi valtio haluaisi pitää alkoholin laillisena ja marihuanan laittomana? * Eettisiä näkökohtia?  Kommentit  Valtio kohtelevat usein kansalaisiaan ikään kuin he olisivat liian epäkypsiä hallitsemaan omaa elämäänsä. Poliitikot päättävät mikä on hyväksi kansalaisilleen ja mikä ei. He sotkeentuvat uskomaan niin syvästi oman arvostelukykynsä ylivoimaisuuteen, että he säätävät lakeja lakien perään ilman mitään johdonmukaisuutta. Valtiot lupaavat tarjota puhdasta vettä, sitten he edellyttävät meidän juoda fluoria sisältävää vettä. He sanovat uhkapelin olevan pahasta, mutta uhkapeli valtion omistamissa tai lisensoimissa kasinoissa ja hevoskilpailuissa on OK. Valtiot estävät meitä polttamasta marihuanaa, mutta kannustavat meitä juomaan alkoholia käyttämällä verorahoja viinitarhojen tukemiseen.  Omituisesti marihuana tekee ihmisistä leppoisia siinä missä alkoholi tekee heistä aggressiivisia. Armeijan henkilöstölle tarjotaan usein saataville edullista alkoholia ja tupakkaa sotilastukikohdissa. Kun ihmiset tulevat sairaiksi valtion tukemasta tupakasta tai alkoholista, veronmaksajat edellytetään usein maksamaan heidän lääketieteellisestä hoidostaan.  Jos viinin tai alkoholin tuotanto on kannattavaa, luo työpaikkoja ja nostaa elintasoa koko yhteisölle, silloin varmasti marihuanasavukkeiden, rasvojen ja voiteiden tuotannolla olisi samat taloudelliset vaikutukset? Kieltämällä marihuanan käytön tuhansia ei-aggressiivisia ihmisiä laitetaan vankiloihin ympäri maailmaa. Tämä asettaa taloudellisia rasitteita taloudella, kun näistä ihmisistä tehdään ei-tuottavia, mutta loppuosa yhteiskunnasta joutuu edelleen syöttämään ja vaatettamaan heidät. Silloin kun nämä marihuanan käyttäjät pääsevät pois vankilasta, heidät on jo koulutettu aggressiivisempien rikosten keinoihin.  Valtiot sanovat haluavansa luoda työmahdollisuuksia. Varmasti marihuanahampun viljelyn ja sen monien sivutuotteiden valmistuksen salliminen auttaisi poistamaan pulaa työpaikoista ja nostaman elintasoa? Maissa, joissa marihuanan tutkimus on sallittu, sen on löydetty auttavan viherkaihiin ja kipuun sekä jatkuvaan pahoinvointiin, joita jotkut syöpäterapiat aiheuttavat.  Joten sen sijaan että valtio auttaisi köyhiä ja sairaita, ja sen sijaan että sallisi yksilöiden rentoutua rauhassa kotonaan häiritsemättä muita, poliitikot synnyttävät uhreja heittämällä viattomia ihmisiä linnaan ja tekemällä heistä paatuneita rikollisia.  Kaikki leppoisiin marihuanan käyttäjiin käytetty aika ja raha voitaisiin käyttää paljon rakentavammin todellisten väkivaltarikosten käsittelyyn.  Taustaa  Kanada uudisti lääketieteellisen marihuanan lakejaan vuonna 1999. Niiden jotka kärsivät syövästä rajan toisella puolella Amerikassa täytyy yhä paeta Kanadaan saadakseen tämän muotoista lääketieteellistä apua kanadalaisilta lääkäreiltä. Kanadan kansalaiset voivat vähentää lääketieteellisiä laskujaan kasvattamalla omaa marihuanaansa.  Belgiassa on tehty lailliseksi yli 18-vuotiaille polttaa marihuanaa yksityisesti, kunhan he eivät häiritse julkista järjestystä.  Vuosia lääkärit Alankomaissa ovat suositelleet marihuanaan syöpäpotilaille ruokahalun piristämiseen ja kipujen ja pahoinvoinnin taltuttamiseen. Potilaat ovat monasti ostaneet marihuanaa sadoista hollantilaisista ”kahviloista”, joissa sitä myydään avoimesti. Hollannin laki sallii apteekeille antaa reseptillä marihuanaa lääketieteelliseen hoitoon. Hollannin terveysministeriön mukaan lain tarkoituksena on yhtenäistää lääketieteellinen marihuana ja kannustaa marihuanan kehittämistä lääkkeenä. Hollannin hallitus suunnittelee myöntävänsä lisenssejä useilla kasvattajille marihuanan toimittamiseksi apteekeille.  Mary Jane on yleinen termi Yhdysvalloissa marihuanalle ja doobie on marihuanasavuke. Viitteitä Mary Ruwartin Healing Our World teoksen kappaleessa ”Dealing in Death” on mielenkiintoisia tilastoja lääkkeistä, valinnanmahdollisuuksista ja lain valvonnasta.  Toinen erinomainen kirja vapaudesta on Henry David Thoreaun On the Duty of Civil Disobedience. Eräs hänen kansalaistottelemattomuutensa teko oli mennä vankilaan mieluummin kuin maksaa vero, jonka hän koki tukevan sotaa Meksikoa kanssa ja plantaasiorjuuden toimeenpanemista. Kuinka moni ihminen nykyään myöntyisi ja maksaisi veron sen sijaan, että ottaisi riskin vankilaan menosta valtion moraalittomien toimien takia?  Doug Thorburnin kirja Drunks, Drugs & Debits; How to Recognize Addicts and Avoid Financial Abuse selittää kuinka riippuvaiset hyväksikäyttävät heistä huolehtivien henkilökohtaista varallisuutta ja omatuntoa.  Mark Emeryn sivusto marihuanakiellon päättämiselle: <http://www.emeryseeds.com/>.  Organisaatioita huumepolitiikan uudistamiselle: <http://dpfhi.org/brochure/>.  Niille lukijoille, jotka ovat riittävän onnekkaita elämään valtioissa, jotka sallivat edulliset internet-yhteydet, voivat nauttia Susan Wellsin ja Scott Bieserin sarjakuvasta A Drug War Carol: <http://adrugwarcarol.com/ADWC.php>. |

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kappale34) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kappale36)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kappale36/ -->
# Kappale 36: Suuri Kysyjä

> Varjot olivat pidentyneet myöhäiseksi iltapäiväksi. Jonathan ja hänen kaksi tuttavaansa Mary Jane ja Doobie ilmestyivät kujalle. Jossain kohtaa kadulla Mices liittyi joukkoon heidän kävellessään ruohoiseen puistoon. Ihmiset tulivat puistoon kaikilta suunnilta, jotkut jalkaisin ja toiset polvillaan, ja kerääntyivät kumpareelle keskelle

Varjot olivat pidentyneet myöhäiseksi iltapäiväksi. Jonathan ja hänen kaksi tuttavaansa Mary Jane ja Doobie ilmestyivät kujalle. Jossain kohtaa kadulla Mices liittyi joukkoon heidän kävellessään ruohoiseen puistoon. Ihmiset tulivat puistoon kaikilta suunnilta, jotkut jalkaisin ja toiset polvillaan, ja kerääntyivät kumpareelle keskelle puistoa.

”Hyvä”, sanoi Mary Jane, ”olemme ajoissa. Pian tämä paikka täyttyy seuraajista, jotka tulevat kuulemaan Suuren Kysyjän totuutta. Kaikki kysymyksiisi vastataan”. He istuutuivat ruohomättäälle. Doobie ruuan ja viskin vallassa vaipui pikaisesti ja nukahti. Mary Jane hiljeni. Perheet asettuivat puiden katveeseen ja kaikki odottivat jännittyneenä.

Jonathan kuuli miehen takanaan sanovan, ”Mahtavaa! En odottanut Suurta Kysyjää tänään”.

Hän kumppaninsa vastasi, ”Kukaan ei odota Suurta Kysyjää, jonka todisteiden pääelementit ovat…”

Sillä hetkellä pitkä, luiseva hahmo täysin mustiin pukeutuneena harppoi pikaisesti keskelle kokoontumista. Hänen silmänsä kävivät läpi hitaasti häntä tuijottavien kasvoja. Väkijoukon mumina taukosi ja kaikki hiljenivät.

Miehen kova ääni vaikutti nousevat maasta ja tunkeutuvan Jonathanin koko kehoon. ”Rauha on sotaa! Viisaus on tietämättömyyttä! Vapaus on orjuutta!”

Jonathan vilkaisi ympärilleen kunnioituksen vallassa olevaa hiljaista joukkoa. Suuri Kysyjä oli lumonnut yleisönsä. Mutta nuori Jonathan möläytti, ”Miksi sanot vapauden olevan orjuutta?”

Tyrmistyneenä Jonathanin julkeudesta Mary Jane torui häntä kuiskaamalla, ”Sanoin kaikkien kysymyksiesi saavan vastaukset – en sanonut, että voisit kysyä häneltä kysymyksiä.”

Suuri Kysyjä kiinnitti läpitunkevan katseensa nuoreen tutkijaansa. Aikaisemmin kellään ei ollut otsaa kyseenalaistaa häntä. Ainoa ääni puistossa oli hento tuulenvire lehdillä. Sitten Suuri Kysyjä ärähti, puoliksi Jonathanille, puoliksi yleisölle, ”Vapaus on suurin kaikista taakoista, jota ihmiskunta voi kantaa.” Mylvien äänensä kyllyydestä mies nosti kätensä ja risti ranteensa korkealla päänsä yläpuolelle, ”Vapaus on raskain kahleista!”

”Miksi?” tivasi Jonathan, kokien lopulta ulkopuolisen rohkeuden, jota ei paljon huoleta, mitä muut saattavat hänestä ajatella.

Suuri Kysyjä siirtyi suoraan Jonathanin eteen ja puhui vakavasti, ”Vapaus on valtava taakka miesten ja naisten harteilla, koska se vaatii mielen ja tahdon voimaa.” Tuskan ja kauhun karjaisulla Suuri Kysyjä varoitti, ”Vapaa tahto saattaisi teidät täyteen vastuuseen omista teoistanne!” Väkijoukko vapisi hänen sanoistaan; jotkut hakkasivat pelosta käsiään korviensa päällä.

”Mitä tarkoita ’vastuussa’?” kysyi Jonathan järkkymättömällä äänellä.

Kysyjä peräytyi askeleen ja hänen kasvonsa pehmenivät lempeään ilmaisuun. Hän kurotti poimiakseen jalkansa vieressä kasvaneen verson. ”Rakkaat siskoni ja veljeni, ette saata käsittää vaaroja, joista puhun. Sulkekaa silmänne ja kuvitelkaa tämän pienen kasvin elämää.” Hänen äänensä pehmeni ja hyväili yleisöä.

Jokainen, Jonathania lukuun ottamatta, sulki tiukasti silmänsä ja keskittyi. Hypnoottisesti Suuri Kysyjä alkoi kuvailla kokoontujille näkymää. ”Tämä pieni kasvi on vain heiveröinen pala pensaikkoa, multaan juurtuneena ja maahan kiinnittyneenä. Se ei ole vastuussa teoistaan. Kaikki sen toimet ovat ennalta määritettyjä. Ah, pensaikon autuutta.”

”Rakkaat, kuvitelkaa nyt eläintä. Suloinen, pieni hiiri vilisee kasvien joukossa ruokaa etsimässä. Tämä karvainen olento ei ole vastuussa teoistaan. Kaikki mitä hiiri tekee on luonnon ennalta määräämää. Ah, luonto. Onnellinen eläin! Kumpikaan, kasvi tai eläin, eivät kärsi mistään tahdon taakasta, koska kumpikaan ei kohtaa vaihtoehtoja. Ne eivät voi koskaan olla väärässä!”

Muutama yleisössä mumisi, ”Kyllä Suuri Kysyjä, kyllä, kyllä, niin se on”.

Äkkiä tämä karismaattinen johtaja suoristui pitemmäksi ja jatkoi, ”Avatkaa silmänne ja katsokaa ympärillenne! Ihminen, joka antautuu arvoille ja valinnoille, voi olla väärässä, kerron teille! Väärät arvot ja valinnat voivat vahingoittaa teitä ja muita! Jopa tieto valinnoista tulee aiheuttamaan kärsimystä. Tämä kärsimys on vastuuta.”

Ihmiset vapisivat ja painautuivat lähemmäksi toisiaan. Jonathanin vieressä istuva poika huusi yllättäen, ”Voi mestari. Kuinka voimme välttää tämän kohtalon?”

”Kerro meille kuinka pääsemme eroon tästä hirvittävästä taakasta”, aneli toinen.

”Se ei tule olemaan helppoa, mutta yhdessä voimme valloittaa tämän hirveän uhan.” Sitten hän puhui niin pehmeällä äänellä, että Jonathanin täytyi nojata eteenpäin kuullakseen hänen sanansa. ”Luottakaa minuun. Teen päätökset puolestanne. Silloin vapaudutte kaikesta syyllisyydestä ja vastuusta, jota vapaus tuo. Päätöksentekijänä otan kaiken kärsimyksen itselleni.”

Sitten Kysyjä nosti kätensä korkealla ja huusi. ”Nyt jokainen teistä, lähtekää liikkeelle. Haravoikaa kadut ja kujat, koputtakaa jokaiselle ovelle. Hankkikaa äänestäjät, kuten olen teitä opastanut! Voittoni on lähellä, päätöksentekijänne hallitsijoiden neuvostossa!” Ja yleisö ylisti hyväksyntäänsä, nousi yhdessä ja hajaantui kaikkiin suuntiin. He työnsivät ja tönivät innoissaan ollakseen ensimmäisenä kaduilla.

Ainoastaan Jonathan ja Suuri Kysyjä jäivät jäljelle – ja Doobie ruoholle lempeästi kuorsaamaan. Jonathan istui epäuskoisena. Hän katseli ryhmän hullua syöksymistä, sitten hän vilkaisi mustiin pukeutuneen miehen kasvoja. Kysyjä katsoi Jonathanista ohi ikään kuin kaukaista näkyä tuijottaen. Jonathan rikkoi aavemaisen hiljaisuuden vielä yhdellä kysymyksellä: ”Mitä ansiota on antaa kaikki päätökset sinulle?”

”Ei mitään”, vastasi Kysyjä väheksyvällä virneellä. ”Hyveellisyyttä voi esiintyä ainoastaan, jos on valinnanvapaus. Laumani suosii tyyneyttä hyveellisyyden sijaan. Entäs sinä pienokainen liian monine kysymyksinesi, mitä sinä suosit? Anna minun päättä myös sinun puolestasi. Silloin kysymyksilläsi ei ole merkitystä.”

Jonathan käveli sanattomana pois tyhjästä puistosta. Suuren Kysyjän nauru kaikui hänen takaansa.

---

|  |
| --- |
| Poliittinen kielenkäyttö on suunniteltu saamaan valheet kuulostamaan totuuksilta ja murhat kunniallisilta ja luomaan vakauden vaikutelma pelkälle tuulelle.     George Orwell |
| Kun heidän eniten kaipaamansa vapaus oli vapautta vastuusta, ateenalaiset lakkasivat olemasta vapaita.     Edward Gibbon, 1737–1794  On hyvin vaikeaa elää vapaassa yhteiskunnassa sen jälkeen kun ’pomot’ tekivät kaikki päätökset.    Elbegdorj Tsakhia, entinen Mongolian pääministeri  Meillä on vastaus kaikille. He tulevat olemaan iloisia uskoessaan vastaustamme, sillä se tulee säästämään heidät kärsimältään suurelta ahdistukselta ja hirvittävältä tuskalta, jota esiintyy vapaan päätöksen tekemisessä itselleen.  Fyodor Dostojevskin suurinkvisiittori Karamazovin veljeksissä  Vapautan ihmiset rajoittavasta älykkyydestä, joka on ottanut vallan, omaksitunnoksi ja moraaliksi kutsutulta likaiselta ja alentavalta itsensä nöyryyttämisen harhalta ja vapauden henkilökohtaisen itsenäisyyden vaateilta, joita vain harvat pystyvät kestämään.    Adolf Hitler |

|  |
| --- |
| Ajatuksia keskustelulle   * Mitä on vastuu? * Haluavatko ihmiset vastuuta? * Haluavatko ihmiset johtajien tekevän päätökset puolestaan? * Onko vaaraa antaa poliitikkojen tehdä päätökset puolestasi? * Tulisi aikuisten hyväksyä hallintokäskyt, joita he eivät hyväksy? * Onko valinnanvapaus välttämätön hyveellisyyden saavuttamiseksi? * Ovatko valinnanvapaus ja hyveellisyys tärkeitä yhteiskunnalle? * Miksi? * Esimerkkejä? * Eettisiä näkökohtia?  Kommentit  Vapaus tehdä omat valinnat ja päättää  omista arvoistaan on taakka. Vapaa tahto vaatii oman mielen käyttämistä. Se vaatii itsensä ajattelemista ja vastuun ottamista seurauksista. Valinnan vapaus on painolasti, jonka eräät kokevat liian raskaaksi kantaa – erityisesti jos heille ei koskaan ole annettu mahdollisuutta tehdä niin. He suosivat luopua tämän vastuun taakasta. He suosivat, että päätökset tehdään heidän puolestaan. Tällä tavoin heillä on joku jota syyttää, kun asiat menevät pieleen. Kun asiat menevät oikein, se juurruttaa syvemmälle heidän kiitollisuudenvelkaansa päätöksentekijöille. Välttämättä he ajattelevat, etteivät olisivat koskaan pystyneet tekemään itse niitä nerokkaita päätöksiä. Nämä ihmiset ovat yleensä tyytyväisiä tekemään vain yhden päätöksen – elämään järjestelmässä, jossa kaikki päätökset tehdään heidän puolestaan – kehdosta hautaan.  Karismaattiset hahmot hyödyntävät tätä haavoittuvuutta. He viettelevät henkilökohtaisia vapauksia huolellisesti hiotuilla puheilla salaperäisine perusteluineen. He viittaavat, että ellei heidän järkeilyään ymmärretä, silloin toisten täytyy olla alempiarvoisia, tietämättömiä ja kyvyttömiä päättämään, mikä on heille hyväksi. Siksi he viittaavat, että kaikki päätökset meidän huolehtimisesta ja hyvinvoinnista tulisi jättää heidän kyvykkäisiin käsiinsä. Kun heidät kyseenalaistetaan, nämä karismaattiset henkilöt vastaavat, että toiset joko eivät tiedä kaikkia asiaan liittyviä ”hienovaraisia” seikkoja tai he ovat tunteettomia, epäisänmaallisia tai puolueellisia. Näiden innokkaiden hallitsijoiden kyseenalaistamisen jatkamiseen tarvitaan uskaliaan reportterin rohkeutta.  Hämmentävillä argumenteilla ja väistelyillään karismaattiset poliitikot rapauttavat ”luvallamme” henkilökohtaista vapauttamme. Menetettyä vapautta harvoin palautetaan. Valinnanvapautemme   menettäminen alentaa meidät marioneteiksi hallitsijan vallan ja käskyjen alaisuudessa. Kynän liikkeellä hallitsijat määräävät elämäämme: milloin työskennellä (tuntimäärä sallittuina päivinä), milloin iloita (määrätyt juhlapyhät), mitä saamme tehdä kotiemme yksityisyydessä, mitä saamme laittaa kehoihimme, milloin saamme protestoida ja milloin meidän tulee uhrata elämämme heidän sodillensa. Vastineena he tarjoavat meille ”hyvänä”, ”uskollisena” ja ”isänmaallisena” kansalaisena olemista.  Se joka todella välittää ihmisistä ei ota pois vapautta. Se joka todella välittää naapureistaan sallii vapauden – vapauden epäonnistua ja menestyä, vapauden kyseenalaistaa ja löytää itsenäiset ratkaisut. Tällä tavoin jokainen kehittää itseään omaan tarkoitukseensa. Jokaisesta tulee itsenäinen ja löytää omanarvontuntonsa. Taustaa  Dostojevskin suurinkvisiittori Karamazovin veljeksissä on mukaansatempaava dialogi takaisin tulleen Jeesuksen ja suurinkvisiittorin välillä, joka vangituttaa hänet. He keskustelevat siitä haluavatko ihmiset henkilökohtaista vastuuta, valintoja ja päätöksiä vai eivät.  George Orwellin 1984 sisältää sanat ”Sota on rauhaa, vapaus on orjuutta ja tietämättömyys on vahvuutta.” Viitteitä Milton ja Rose Friedmanin Vapaus valita.  [Laissa](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/laki) Frédéric Bastiat sanoo: ”…yhtä kauan kuin ihmiset pitävät itseään kykenevinä tuntemaan mutta pysyvät silti passiivisina; niin kauan kuin he pitävät itseään kykenemättöminä parantamaan omaa vaurauttaan tai onnellisuuttaan omalla älyllään tai energiallaan; niin kauan kuin he odottavat lain korjaavan kaiken – lyhyesti, niin kauan kuin he kuvittelevat oman suhteensa valtioon samanlaiseksi kuin lampaan ja paimenen välillä.”  Doug Thorburnin kirja Drunks, Drugs & Debits: How to Recognize Addicts and Avoid Financial Abuse näyttää kuinka henkilökohtainen vastuu on erottamattomasti yhdistettynä valintoihin elämässä.  Selvittääksesi missä järjestelmässä suosit eläväsi, katso ”The World’s Smallest Political Quiz”:   <http://www.theadvocates.org/>. |

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kappale35) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kappale37)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kappale37/ -->
# Kappale 37: Häviäjän laki

> Jonathan toivoi olevan aika tavata Alisa uudelleen. Hän ajatteli Alisaa usein. Lisäksi hän odotti innolla kertoakseen hänelle kokemuksistaan. Hänen askeleensa jalkakäytävällä vilkastuivat odottamisesta. Jäljittäessään reittiään takaisin Jonathan kuuli huutamista ja kiljahduksia suuresta ihmisjoukosta. Tyhjälle tontille vastapäätä KORTTELIA A, KORTTELIA B

Jonathan toivoi olevan aika tavata Alisa uudelleen. Hän ajatteli Alisaa usein. Lisäksi hän odotti innolla kertoakseen hänelle kokemuksistaan. Hänen askeleensa jalkakäytävällä vilkastuivat odottamisesta.

Jäljittäessään reittiään takaisin Jonathan kuuli huutamista ja kiljahduksia suuresta ihmisjoukosta. Tyhjälle tontille vastapäätä KORTTELIA A, KORTTELIA B ja KORTTELIA C oli noussut pystyyn korkea neliön muotoinen koroke ja sitä ympäröivät köydet. Innostunut, huutava yleisö painautui sen lähelle. Hän huomasi jokaisen joukosta pitävän yllään leveää vyötä tai tukea selässään.

Korokkeen keskellä mies huusi keuhkojensa kyllyydestä. ”Tässä kulmassa – painaen 116 kiloa – viisi kuukautta lyömättömänä Työläisten kansainvälisen kilpailun mestarina – hirveä tiikeri – Karl ’murskaaja’ Marlow!” Väkijoukko villiintyi.

Toisella puolella arpikasvoinen mies istui huteran pöydän ääressä käyden näppärästi läpi pinoa papereita ja rahakasoja. Mies katsoi ylös Jonathania ja kivahti, ”Aseta panoksi, poika. Ainoastaan muutama sekunti ennen seuraava kierrosta.”

Innokas vanha nainen työnsi Jonathan kyynärpäällään syrjään ja läimäytti kourallisen seteleitä pöytään. ”Viisikymmentä mestarille, nopeasti!” hän vaati.

”Ok, leidi” sanoi virkailija. Hän leimasi lipun, repi kannan tilikirjasta ja ojensi sen hänelle.

Kuuluttaja siirtyi korokkeen toiselle puolelle ilmoittaen, ”Ja toisessa nurkassa – haastaja – painaen 122 kiloa pelkkää lihasta – rystysiä narskuttava ahtaaja…”

Kääntyen pöydän takana olevan miehen puoleen Jonathan kysyi, ”Jotain ongelmia tulossa? Onko täällä alkamassa tappelu?”

”Tappelu varmasti, mutta tuskin mitään ongelmia”, sanoi mies virnistellen. ”Ei ole koskaan ollut paremmin.” Kello kilahti ja mies huusi yleisölle ”Vedot suljettu!” Molemmat miehet hyppäsivät eteenpäin antaen iskuja ja väistellen toistensa lyöntejä.

”Poika kuules, ei ole mitään syytä olla huolissaan”, lohdutti virkailija. Voittaja ja häviäjä vievät molemmat tukun rahaa kotiin.”

Toinen tappelijoista rysähti kunnon iskusta äkkiä selälleen kanveesiin. Yleisö metelöi innostuksesta samaan aikaan, kun virkailija laski rahoja rautalaatikkoon.

”Molemmat voittavat palkinnon?” kysyi Jonathan.

”…viisisataa, kuusisataa…juu”, sanoi mies, lopettaen laskemisen hetkeksi. ”Tämä on saaren kaikkein suosituin tappelu. Joskus häviäjä tienaa paremmin kuin voittaja… seitsemänsataa, …kahdeksansataa…”

Jonathanin silmät suurenivat. ”Kuka tahansa voi rikastua häviämällä?”

”Eivät kaikki. Sinulla täytyy olla ensin hyvä työpaikka hävittäväksi ennen kuin voit haastaa mestarin.”

”En ymmärrä” sanoi Jonathan. ”Miksi työläinen riskeeraisi työnsä tullakseen mestarin lyödyksi?” Kello päätti toisen kierroksen ja yleisö hiljeni.

”…yhdeksänsataa, tuhat. Se on koko idea. Etkö ole koskaan kuullut häviäjän laista?” kysyi mies, taputellen rahoja siisteihin pinoihin. ”Häviäjän laki poistaa riskin. Häviäjä ei huolehdi mistään – palkkakuitista, lääkärin laskuista, ei mistään.”

”Miksi ei?” kysyi Jonathan.

”Tappelun jälkeen häviäjä ei enää koskaan tee työtä ja hänen työnantajansa maksaa kaiken.”

Jonathan kurotti päätään väkijoukon yli ja näki yhden miehen lysähtäneenä nurkkaan kehäavustajan pyyhkiessä hänen kasvojaan. ”Mitä tekemistä työnantajalla on tämän tappelun kanssa?”

”Ei mitään, oikeastaan”, sanoi mies. ”Työntekijä väittää vahingoittuneensa työssä ja ei voi enää työskennellä, eikös juu?”

”Vai niin”, vastasi Jonathan yrittäen kovasti ymmärtää. ”Tarkoitat, että häviäjä saattaa valehdella saadakseen rahat?”

”Sitä on tiedetty tapahtuneen” sanoi mies ovelasti silmää iskien. ”Älä ymmärrä minua väärin, eivät kaikki työläiset valehtele päästäkseen vapaamatkustajaksi. Mutta häviäjän laki palkitsee niitä, jotka tekevät. Joten joka päivä saamme enemmän pelaajia. Se on houkutteleva järjestely. Kenenkään hakemusta ei ole hylätty neljäänkymmeneen vuoteen.”

Lopulta Jonathan ymmärsi, miksi jokaisella oli yllään nuo erikoisvyöt ja selkätuet. ”Mitä neuvosto tekee asialle?”

Mies myhäili. ”He tukevat meitä joka asiassa – ja olemme uskollisia vaalipäivänä”.

”Poliisi!” huusi joku väkijoukosta. Tusinoittain ihmisiä tipahti polvilleen. Virkailija sulki nopeasti rahalaatikkonsa, taittoi pöytänsä ja vihelteli huolettomasti.

Jonathan vilkuili merkkejä poliiseista kadulla. Nähdessään konstaapeli Stuartin ja muiden poliisien lähestyvän kehää, Jonathan kysyi, ”Mikä on hätänä? Onko tappelu laiton?”

”Ei toki”, vastasi mies tyynenä. ”Poliisit nauttivat hyvästä matsista yhtä paljon kuin kuka tahansa muukin. Freelancer-vedonlyönti on laitonta. Hallitsijoiden neuvoston mukaan uhkapelit ovat moraalittomia – paitsi Erityisintressien karnevaali, josta he ottavat osansa voitoista. Mitä tulee Tweediin, hän pitää parempana, että säästämme vetomme vaaleihin.”

Juuri silloin kello löi ja väkijoukko hurrasi. Jonathan tunsi koputuksen olkapäällään ja kääntyi. Se oli Alisa. Hän hymyili ja sanoi, ”Missä on kissasi?”

---

|  |
| --- |
| Voimankäytön aloittaminen elämän riistämiseksi on murha, vapauden riistämiseksi orjuuttamista ja omaisuuden riistämiseksi varkaus. On yhdentekevää toteuttaako nämä teot yksi henkilö toimien yksin tai monet muutamia vastaan tai jopa viranomaiset hienoine hattuineen ja titteleinään.     Ote Jonathan Gulliblen perusperiaatteista |
| Vapaus (yksilönvapaus) on palkinto, vastuullisuus sen hinta.     Dick Randolph  *☺*  Korvauksista…  Mies työmiehen pienelle pojalle, jolle oli sattunut onnettomuus.  ”Milloin isäsi pystyy jälleen työskentelemään?”  Poika: ”Vaikea sanoa, mutta pitkä aika menee.”  Mies: ”Miksi luulet niin?”  Poika: ”Koska korvaukset ovat alkaneet.” |

|  |
| --- |
| Ajatuksia keskustelulle   * Jos viattomat ihmiset joutuvat maksamaan muiden epäonnesta, kuinka tämä vaikuttaa kaikkien käytökseen? * Tulevatko ihmiset enemmän vai vähemmän piittaamattomiksi, jos he tietävät muiden joutuvan maksamaan heidän loukkaantumisensa ja ansioidensa menetykset? * Miksi ihmiset saattaisivat motivoitua väärentämään loukkaantumisia? * Milloin uhkapeli on sallittua ja kiellettyä? * Miksi? * Esimerkkejä? * Eettisiä näkökohtia?  Kommentit  Toimistotyöllä toteutettuja rikoksia kutsutaan ”valkokaulusrikoksiksi”, koska niitä toteuttavat yleensä pukuihin ja valkoisiin paitoihin pukeutuneet ihmiset toimistoissa. Koska valkokaulusrikokset eivät ole fyysisesti väkivaltaisia, niitä ei ole usein pidetty ”oikeasti” pahoina. Lisäksi näkymättömät uhrit vaikuttavat kestävän tappiot. Valkokaulusrikolliset, jotka eivät kuvittelisi varastavansa 10 kaynsiä ahkeralta ystävältään, vakuuttavat itselleen syyttömyyttään varastaessaan 10 kaynsiä tuntemattomalta miljonääriltä tai ryhmältä tuntemattomia ihmisiä. Kuitenkin molemmat ovat voineet työskennellä yhtä kovasti tai kovemmin kuin ahkera ystävä. Ketä tahansa henkilöä tai henkilöiden ryhmää vastaan toteutettu petos on yhä petos. Vakuutussopimuksen hyväksikäyttö petoksella on pienen summan varastamista suurelta joukolta ihmisiä. Varas ei varasta ainoastaan osakkeenomistajilta, vaan myös jokaiselta osapuolelta, jonka on tarkoitus hyötyä sopimuksesta. Tämä tekee jokaisesta osapuolesta köyhemmän. Osapuolet eivät ole köyhempiä ainoastaan petetyllä määrällä, vaan myös lisämäärällä, jonka jokainen joutuu maksamaan pitääkseen järjestelmän toiminnassa. Kun ihmiset näkevät jonkun hyötyvän tästä petoksesta, monet muut haluavat myös osansa ”tästä yhteisestä”.  Mitä enemmän rahaa otetaan petoksella, sitä enemmän maksuja joudutaan nostamaan eturahaston ylläpitämiseksi. Jokaisesta tulee häviäjä.  Vastaavasti kun organisaatiot keskittyvät byrokratioiksi, viranomaisista tulee niin etääntyneitä jäsenyydestä, että jäsenistä tulee ”näkymättömiä ei-ihmisiä”. Raha, jonka kanssa he ovat tekemisissä, ei vaikuta kuuluvan kellekään erityisesti. Siten muutaman tuhannen kaynsin ottaminen sieltä ja toisen täältä vaikuttaa näillä rikollisille pienemmältä rikokselta kuin leivän varastaminen. Molemmat näistä petostyypeistä ovat todennäköisempiä tapahtumaan suurissa keskitetyissä organisaatioissa. Mitä lähempänä rahat pidetään ihmisiä, sitä vähemmän todennäköistä on, että petoksia suoritetaan.  Tämä on yksi monista syistä, miksi on tärkeää, että valtiot pysyvät pieninä ja ohuina. Ihmisten, jotka maksavat minkäänlaista veroa, lupaa tai valtiollista maksua, tulisi pystyä helposti lähestymään valtion viranomaisia.  Tärkein tosiasia on, että valtion ”sosiaalietujärjestelmät” kokevat yleensä taloudellisen ”yhteisomistuksen tragedian”. Ne vaikuttavat kuuluvan kaikille, vaikka ne eivät kuulu kellekään, joten ihmiset ajattelevat ”Minun on parasta saada oma siivuni ennen kuin joku toinen saa – reilusti tai epärehellisesti”.  Taustaa  Vapailla markkinoilla valinnanvapaus on työläisten suurin etu. Kun etuja ei ole osoitettu ja operoitu valtion toimesta, valinnanmahdollisuuksia on paljon enemmän. Työnantajilla on enemmän vakuutusetujen ja -tarjoajien valikoimaa, tai he eivät saata tarjota etuja lainkaan. Työläisillä on vapaus valita työskennellä yrityksille, joilla on runsaat edut ja alempi palkka tai yrityksille, jotka maksavat enemmän ja sallivat heidät valita omavakuuttamisen henkilökohtaisilla säästöillä tai itsenäisillä vakuutussopimuksilla. Huomioita Havaijilla työnantajat joutuvat maksamaan hurjia summia työntekijöiden korvausjärjestelmään, jota valtio operoi. Kuitenkin vaikuttaa siltä, että monet ihmiset käyttävät tätä järjestelmää hyväkseen hakemalla väärennettyjä loukkaantumisten perusteella työkyvyttömyyttä ja elääkseen valtuutetuilla vakuutusjärjestelmällä. Helpoin vaatimus on huono selkä, jota on käytännössä mahdoton hylätä. Vaikka valtio määrää, että jokaisen työnantajan tulee maksaa järjestelmään, tuomioistuimet estävät pyrkimyksiä käydä läpi huijattuja vaateita, jopa silloin kun on olemassa runsas todistusaineisto petoksesta. Ja siten verot kasvavat. Viitteitä David Friedmanin The Machinery of Freedom.  Milton ja Rose Friedmanin Vapaus valita.  R.W.Grant The Incredible Bread Machine.  Cato-instituutti: <http://www.cato.org/research/#domestic_issues>. |

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kappale36) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kappale38)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kappale38/ -->
# Kappale 38: Demokratiajengi

> Joonathanilla ei ollut aikaa sanoa hei. Joku huusi: ”Se on ne. Demokratiajengi! Suojautukaa!” ”Juokse, juokse” huusi lapsi, joka pinkaisi Jonathanin ohi. Alisan kasvot kadottivat nopeasti värinsä. ”Meidän täytyy päästä pois täältä – pian!” Ensimmäisenä hävisivät poliisit. Väkijoukko hajaantui kaikkiin suuntiin

Joonathanilla ei ollut aikaa sanoa hei. Joku huusi: ”Se on ne. Demokratiajengi! Suojautukaa!”

”Juokse, juokse” huusi lapsi, joka pinkaisi Jonathanin ohi.

Alisan kasvot kadottivat nopeasti värinsä. ”Meidän täytyy päästä pois täältä – pian!”

Ensimmäisenä hävisivät poliisit. Väkijoukko hajaantui kaikkiin suuntiin – moni tiputti selkätukensa juostakseen nopeammin. Kolme kokonaista perhettä syöksyivät lapsiaan raahaten KORTTELI B:n portaita ylös, toisten heitellessä omaisuuttaan alas ikkunoista ystävilleen. Kaikki keräsivät mitä kykenivät ja ryntäsivät kaduilta.

Hetkiä myöhemmin katu oli lähes tyhjä. Ainoastaan hitaimpia kädet nyyttejä tai lapsia täynnä näkyi yhä suuntaavan pois päin uhkaavasta vaarasta. Rakennelma kadun toisessa päässä syttyi palamaan. Jähmettyneenä pelosta Jonathan tarttui Alisan käteen tivaten, ”Mitä tapahtuu? Miksi kaikki ovat peloissaan?”

Tempoillen villisti hänen otteestaan Alisa veti Jonathanin jaloilleen ja huusi, ”Se on demokratiajengi! Meidän täytyy päästä pian pois täältä!”

”Miksi?”

”Nyt ei ole aikaa kysymyksille, mennään” hän huusi. Mutta Jonathan kieltäytyi liikahtamasta. Kuollakseen säikähtäneenä pelosta hän huusi, ”Mennään tai he saavat meidät!”

”Ketkä?”

”Demokratiajengi! He piirittävät jokaisen löytämänsä ja sitten he äänestävät, mitä he tekevät hänelle. He ottavat heidän rahansa, lukitsevat heidät häkkiin tai pakottavat heidät liittymään jengiin. Kukaan ei pysty pysäyttämään heitä!”

Jonathan päässä pyöri. Missä ovat nyt ne kaikkialla läsnä olevat poliisit? ”Eikö laki pysty suojelemaan meitä jengiltä?”

”Kuuntele”, sanoi Alisa yhä pyristellen paetakseen Jonathanin otteesta, ”pakene nyt ja puhu myöhemmin”.

”Meillä on aikaa. Kerro minulle, pikaisesti.”

Tyttö katsoi olkapäänsä yli, nielaisi vaikeasti ja puhui kuumeisesti. ”Kun jengi aluksi hyökkäsi ihmisten kimppuun, poliisi veti heidät rikoksistaan oikeuteen. Jengi perusteli, että he noudattivat enemmistösääntöä, aivan kuten laki. Äänet päättävät kaiken – oikeutuksen, moraalin, kaiken!”

”Tuomittiinko heidät?” kysyi Jonathan. Nyt kadut olivat täysin tyhjät.

”Juoksisinko nyt, jos heidät olisi? Ei, tuomarit päättivät kolme kahta vastaan jengin puolesta. He kutsuivat sitä ’enemmistöjen jumalalliseksi oikeudeksi’. Siitä lähtien jengi on ollut vapaa käymään jokaisen päälle, kun heillä on ylivoima.”

Lopulta saaren järjettömät säännöt ja tavat iskeytyivät Jonathaniin. ”Kuinka ihmiset voivat elää tällaisessa paikassa? Täytyy olla keino suojella itseään!”

”Ilman aseita on mahdollista ainoastaan paeta tai liittyä suuremman jäsenmäärän jengiin.”

Jonathan höllensi otettaan ja he molemmat juoksivat. He menivät kujia pitkin, porttien läpi, kulmien ympäri ja aukioiden poikki. Alisa tunsi kaupungin kuin omat taskunsa.

Kaksi jatkoivat juoksemista kunnes väsähtivät. Lopulta kaukana kaduista ja taloista he kiipesivät jyrkälle jyrkänteelle toivoen saavuttaneensa turvan korkealta kaupungin yläpuolelta. Viimeiset auringonsäteet katosivat länteen ja Jonathan näki tulipalojen syttyvän alapuolisessa kaupungissa. Satunnaiset kaukaiset huudot ja kiljaisut kantautuivat ylös heidän korkeudelleen.

”En voi mennä pidemmälle”, huokasi Alisa pitkät ruskeat hiukset sotkeutuneena sekaisin hänen olkapäillään. Hän nojasi puuta vasten, huohottaen henkeään vetäen. Jonathan istuutui alas uupuneena ja nojasi kiveä vasten. Päättömässä juoksussaan Alisa oli repinyt mekkonsa ja kadottanut kenkänsä. ”Mitähän perheelleni on tapahtunut”, hän murehti.

Jonathan oli myös huolissaan. Hän mietti vanhaa pariskuntaa, joka oli pitänyt hänestä niin hyvä huolta edellisenä yönä – ja heidän pientä pojanpoikaa, Davya. Jokainen yksilö vaikutti avuttomalta tässä oudossa maailmassa. ”Alisa, vahinko, ettei teillä ole hyvää neuvostoa pitämässä rauhaa yllä.”

Alisa tuijotti Jonathania ja istui hänen viereensä. ”Olet sekoittanut asiat”, hän sanoi. Yhä yrittäen tasata hengitystään hän osoitti mellakoiden suuntaan. ”Niin kauan kuin kukaan pystyy muistamaan ihmiset ovat oppineet ottamaan toisiltaan voimakeinoin. Kenen luulet opettaneen heidät siihen?”

Jonathan kurtisti kulmiaan ja vastasi. ”Tarkoitat, että joku opetti heidät käyttämään voimaa toisiaan vastaan.”

”Useimmat meistä oppivat sen jokapäiväisistä esimerkeistä.”

”Miksei hallitsijoiden neuvosto pysäyttänyt heitä?” sanoi Jonathan.

”Neuvosto *on* voimankäyttö”, sanoi Alisa empaattisesti, ”ja useimmiten sitä käytetään ihmisiä *vastaan* heidän suojelemisensa sijaan.” Hän näki Jonathan ilmeettömän katseen. Ilmiselvästi hänellä ei ollut pienintäkään käsitystä siitä, mistä tyttö puhui. Hän tökkäsi etusormensa Jonathanin olkapäähän ja sanoi, ”Kuules, kun haluat jotain toiselta ihmiseltä, kuinka saat sen?”

Tuntien yhä ruhjeensa ryöstöstä Jonathan vastasi, ”Tarkoitat ilman asetta?”

”Kyllä.”

”No, voisin yrittää vakuutta heidät”, vastasi Jonathan.

”Yep, tai?”

”Tai – tai, voisin maksaa heille?”

”Kyllä, se on tavallaan vakuuttamista. Kuinka muuten?”

”Hmm. Mennä hallitsijoiden neuvostoon lakia varten?”

”Tarkalleen”, sanoi Alisa. ”Valtion avulla ei ole tarvetta vakuuttaa ihmisiä. Jos saat hallitsijoiden neuvoston puolellesi joko äänillä tai lahjomalla, silloin voit pakottaa muut tekemään mitä haluat. Kun joku toinen tarjoaa neuvostolle enemmän, silloin hän voi pakottaa sinut tekemään mitä hän haluaa. Ja hallitsijat ovat aina voittajia.”

”Mutta luulin valtion rohkaisevan yhteistyöhön”, sanoi Jonathan.

”Tuskin! Kuka tarvitsee yhteistyötä, kun voi käyttää voimakeinoja?” vastasi Alisa. ” Voimankäytöllä jokainen voi voittaa haluamansa – ja muut joutuvat sopeutumaan. Se on laillista, mutta häviäjät jäävät epäileviksi, katkeriksi ja vihamielisiksi.”

Alisa ohjasi Jonathanin katseen alla oleviin tulipaloihin. ”Katso tuolla olevaa mellakkaa”, hän sanoi. ”Tämä jatkuva kamppailu vallasta tuhoaa yhteiskunnan. Kaikkialla saarella ryhmät, jotka häviävät liian monta ääntä, räjähtävät lopulta turhaumasta.”

Alisa istui pitkään vaiti. Kyynel alkoi valua hänen poskeaan pitkin. ”Isällä ja minulla on sovittuna erityinen paikka, jossa tapaamme, kun tätä tapahtuu. Mutta odotan kunnes tulipalot ehtyvät.”

Jonathan istui pitkään hiljaa tyrmistyneenä näistä kahdesta myrskyn jälkeisestä pitkästä päivästä. Lopulta, kun hän katsoi taas Alisaa, hän oli jo vajonnut syvään uneen. Jonathan oli hänestä hyvin vaikuttunut – kaikesta hänessä. Tehdessään olonsa mukavaksi hän ajatteli, ”Hän ei ole mikään tavallinen Phoebe Simon.”

---

|  |
| --- |
| Ihmisten valtionhallinto, ihmisten toimesta, ihmisiä varten päätyy yleensä ihmisten hallitsemiseksi, valtion toimesta, valtiota varten.     Richard Needham 1977 |
| Valtio ei ole viisaus; se ei ole kauno¬puheisuus; se on voima. Tulen lailla se on vaarallinen palvelija ja pelottava isäntä.     George Washington  Mikä on lippuäänestys? Se ei ole enempää eikä vähempää kuin bajonetin ja luodin edustaja paperilla. Se on työtä säästävä väline varmentamaan kummalla puolella voimankäyttö on.     Benjamin Tucker  Demokratia ei ole muuta kuin kansanjoukon valta, jossa viisikymmentäyksi prosenttia ihmisistä voivat ottaa pois toisen neljänkymmenen-  yhdeksän prosentin oikeudet.     Thomas Jefferson  Pienin vähemmistö maapallolla on yksilö. Ne jotka kieltävät yksilön oikeudet eivät voi väittää puolustavansa vähemmistöjä     Ayn Rand,   1962  Aina kun löydät itsesi enemmistön puolelta, on aika pysähtyä ja harkita.     Mark Twain  *☺*  Demokratia:   Kaksi sutta ja yksi lammas äänestämässä mitä syötäisiin aamiaiseksi.    H. L. Mencken |

|  |
| --- |
| Ajatuksia keskustelulle   * Onko yhdelle henkilölle OK ottaa toiselta henkilöltä voimakeinoin? * Onko parempi käyttää vakuuttamista vai voimaa yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseksi? * Onko OK, että enemmistöt ottavat vähemmistöiltä omaisuutta tai elämiä tai vapautta voimankäytöllä? * Mitä enemmistöt voivat tehdä mitä ei sallita yksilöille? * Kuinka politiikka voi johtaa mellakoihin? * Esimerkkejä? * Mitä eettisiä näkökohtia sisältyy?  Kommentit  Vapaus ja demokratia eivät ole sama asia. Demokratia on tullut tarkoittamaan johtajien hallintoa, jota kansalaisten enemmistö suosii. Toisin sanoen enemmistöjohtaja hallitsee kaikkia, jopa niitä jotka eivät äänestäneet häntä. Valtiossa, jossa ihmiset ovat pettyneitä vaalijärjestelmäänsä, jota hallitsee vaikutusvaltainen eliitti, äänestysaktiivisuus voi pudota merkittävästi ja vain erittäin pieni määrä ihmisiä voi valita hallitsijat kaikille. Jopa diktatuurilliset maat väittävät yleensä olevansa ”demokraattisia”, jos he käyvät läpi valevaalit, joissa oppositiota ei sallita. Valtion sanotaan olevan demokraattinen, jos sillä on vaalit. Vaalit eivät kuitenkaan anna vapautta ihmisille. Yksilönvapautta ilmenee, kun ihmisillä on vapaus tehdä omat valintansa, jopa silloin kun 99 prosenttia vastustaa. Äänestäjän annettua äänensä valta siirtyy hallitsijoille, jotka olettavat olevansa ”ylivertaisia” ihmisiä.  Päästyään valtaa valitun ”jengin” poistaminen virasta on äärimmäisen vaikeaa heidän muodostaessaan heitä suosivia sääntöjä seuraavia vaaleja varten. Demokratia tekee hallitsijoiden toimista laillisia; se ei tee teoista oikeudenmukaisia. Ryhmällä ei ole oikeutta aloittaa voimankäyttöä ketään vastaan, joihin heillä on enemmistö.  Vilkaisu tiettyihin yhteiskunnan osatekijöihin saattaa antaa hyvän viitteen valtion vapauden asteesta:  Hallitsijat: Kuinka monta henkivartijaa ympäröi heitä? Kuinka he käsittelevät ihmisiä, jotka eivät äänestäneet heitä? Myöntävätkö he palveluksia heitä tukeneille? Kuinka paljon korruptioita sallitaan? Mitä etuoikeuksia heillä on, joita tavallisilla kansalaisilla ei ole? Onko olemassa siirtymää keskitettyyn hallintoon, joka on eristyksissä ihmisistä? Kuinka monta ihmistä on vankiloissa? Kuinka täynnä ovat vankilat? Kuinka monta valtionhallinnon ohjelmaa säilyisi, jos kansan annettaisiin suoraan äänestää rahoista niiden maksamiseksi?  Henkilökohtainen vapaus: Kuinka paljon vapautta on lasten koulutuksen päättämisessä? Sallitaanko ihmisten mennä naimisiin ilman lupaa? Saavatko he ansaita elantonsa niin kuin haluavat? Sallitaanko heidän käyvän kauppaa (tuovan, vievän ja kotimaista) ilman valtion väliintuloa?  Kulttuurillinen vapaus: Kuinka vapaata media on kritisoimaan valtionhallintoa? Onko olemassa vapautta lähetyksille ilman valtion lupaa tai väliintuloa?  Ihmisten asenteet: Ottavatko kansalaiset vastuun omasta elämästään, terveydenhuollostaan ja eläkkeelle jäämisestään? Uskovat ihmiset kilpailun olevan parempi kuin valtion monopoli ja keskitetty suunnittelu? Ovatko ihmiset tyytyväisiä muiden taloudellisesta menestyksestä?  Henkilökohtainen vapaus ja vastuu ovat olennaisia kukoistavalla sivilisaatiolle.  Mitä on demokratiaa edempänä? Taustaa  Keskiajalla ihmisille kerrottiin, että Jumala vihki yhden henkilön, kuninkaan, hallitsemaan ”Kuninkaiden jumalallisella oikeudella”. John Locke kyseenalaisti tämän sanomalla, että kaikilla ihmisillä on samat oikeudet – ”luonnolliset oikeudet”. Vuosien saatossa hallitsijat (valtapuolueet) kuitenkin jatkavat yksilöiden oikeuksien haastamista toimiessaan enemmistöäänestyksen turvin. Tätä voitaisiin kutsua ”enemmistöjen jumalalliseksi oikeudeksi”. Viitteitä Ayn Randin romaani Atlas Shrugged osoittaa mitä tapahtuu, kun enemmistövalta pakottaa tahtonsa vähemmistöön Twentieth Century Motor yrityksessä.  Alan Burrisin A Liberty Primer on pakattu täyteen tietoa ”ihmisten vapauttamisesta”.  Henry David Thoreaun On the Duty of Civil Obedience mainitsee erinomaisen esimerkin yksilön oikeuksista enemmistöä vastaan.  Fraser instituutin Index of Economic Freedom on tulos vuosittaisesta syvällisestä tutkimuksesta. Selvitä kuinka paljon taloudellista vapautta löytää omasta maastasi: <http://www.freetheworld.com/release.html>.  Demokratiaa pidemmälle menemisestä, katso Christian Michelin ajatuksia herättävä artikkeli Why I Am Not A Democrat (I Prefer Freedom): <http://www.bastiat.net/en/Bastiat2001/christian.michel.html>.  Suunnitelmasta täysin rajoituksista vapaalle alueelle (Limón) Costa Rica katso  [http://web.archive.org/web/20080507040352/](http://web.archive.org/web/20080507040352/http://www.limonreal.com/)  [http://www.limonreal.com/](http://web.archive.org/web/20080507040352/http://www.limonreal.com/). |

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kappale37) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kappale39)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kappale39/ -->
# Kappale 39: Haaskalintuja, kerjäläisiä, huijareita ja kuninkaita

> Seuraavana aamuna auringon ensimmäiset säteet herättivät Jonathanin. Hän kuuli kehräämistä. Mices nautti pitkästä venytyksestä – kaivaen käpälänsä multaan. Jonathan hieroi silmiään ja katsoi unisena ympärilleen. Muutamaa savupatsasta lukuun ottamatta kaupunki vaikutti jälleen rauhalliselta. Nälkäisen hän tutki taskujaan ja löysi pari

Seuraavana aamuna auringon ensimmäiset säteet herättivät Jonathanin. Hän kuuli kehräämistä. Mices nautti pitkästä venytyksestä – kaivaen käpälänsä multaan. Jonathan hieroi silmiään ja katsoi unisena ympärilleen. Muutamaa savupatsasta lukuun ottamatta kaupunki vaikutti jälleen rauhalliselta. Nälkäisen hän tutki taskujaan ja löysi pari jäljelle jäänyttä palaa leipää. Hän söi yhden ja yrittäen olla herättämättä Alisaa asetti varovasti leivänsiivun hänen kätensä alle. Mutta hän vavahti ja nousi ylös.

”Haluan katsoa tämän vuoren huipulta”, Jonathan sanoi Alisalle. Hän myöntyi ja he alkoivat suunnata yhdessä ylös jyrkkää nousua. Pian polku päättyi kiviin, jotka vaativat käsien avulla kiipeämistä ja kiskomista jokaista harottavaa oksaa tai juurta apuna käyttäen. Reilusi Alisaa edellä, mutta Micesiä jäljessä, Jonathan saapui paljaalle kohdalle lähellä huippua. Hän tutki alla kaukana olevaa kaupunkia. Huippu oli lähellä, joten hän jatkoi nousua läpi kitukasvuisten ja vääntyneiden puiden rykelmän.

”Ihmiset!” hän sanoi ärsyyntyneenä itsekseen. ”Jatkuvasti tyrkkimässä toisiaan. Uhkailemassa toisiaan. Pidättämässä toisiaan. Ryöstämässä ja vahingoittamassa toisiaan.”

Lopulta puut ohenivat muutamiksi pusikoiksi ja sitten kasaksi suuria lohkareita. Vienon täysikuun pystyi vielä erottamaan aamunkoittoon häviämässä, horisonttia kohden liukumassa. Ilma oli viileä ja miellyttävä hänen rämpiessään eteenpäin. Huipulla oli yksi ainut luiseva puu yhdessä suuren, ruman petolinnun kanssa, joka tähysti paljaalla rungolla. ”Voi ei”, huokasi Jonathan, joka oli toivonut rauhallisempaa paikkaa. ”Juuri minun onneani. Jätän taakseni haaskojen laakson löytääkseni rauhallisen paikan ja mitä löydän? Oikean haaskalinnun!”

”Olen kondorikotka!” kaikui syvä yrmeä ääni.

Jonathan jähmettyi. Mices hyppäsi, kyyristi sitten selkänsä ja alkoi sähistä. Jonathanin silmät, kuuta suuremmat, liikkuivat hitaasti aluetta tutkien. Hänen sydämensä löi äänekkäästi hänen korvissaan. Huulet vapisten hän kysyi, ”Kuka sen sanoi?”

”Kuka sen sanoi?” toisti ääni. Se vaikutti tulevan yksinäiseltä puulta.

Jonathan silmäili pedon näköistä lintua. Kumpikaan ei liikahtanut. Hän sanoi, ”Sinä puhut? Linnut eivät osaa puhua!”

Keräten rohkeuttaan ja hengittäen syvään Jonathan lähestyi hitaasti puuta. Lintu ei liikuttanut höyhentäkään, vaikkakin Jonathanilla oli erityinen tunne olevansa sen katseen alaisena.

Jälleen Jonathan puhui yrittäen pitää äänensä vakaana, ”Sinä puhut?”

”Totta kai!” vastasi kondori ylimielisesti. ”Olen kondorikotka, haaskalintujen perheen ylpeä suurin jäsen.” Jonathanin polvet löivät loukkua ja hän melkein kaatui. Hän palautti tasapainon ajoissa ja kyykistyi puun eteen. ”Sinä – sinä pystyt puhumaan?”

”Yhmm”, tuhahti lintu. ”Pystytkö sinä? Puoliakaan ajasta et vaikuta tietävän mistä puhut. Pelkkä matkimista, olettaisin.” Lintu käänsi hiukan päätään ja sanoi syyttävään sävyyn: ”Mitä tarkoitit, kun sanoit, että jätit petojen laakson?”

”Minä–minä–minä olen pahoillani. En tarkoittanut loukata sinua”, sopersi Jonathan tuntien itsensä hiukan hölmöksi puhuessaan linnulle. ”Kaikki ihmiset tuolla alhaalla olivat niin julmia ja brutaaleja toisilleen. Se on vain kielikuva pedoista ja niin. Ihmiset muistuttivat minua…no niin…”

”Petolinnuista?” Lintu levitti kaularöyhelöön paljaan päänsä ja niskansa alapuolelta. Jonathan nyökkäsi nöyrästi.

Alisa ilmestyi puiden takaa ja näkymä keskustelusta salpasi hänen hengityksensä. ”Hän on olemassa!” tyttö huusi. Hän kiiruhti Jonathanin viereen ja tarttui hänen kädestään kuiskatakseen: ”Mahtava Bard on tosiaan olemassa! Luulin sen olevan vain myytti. En koskaan kuvitellut – ja niin iso ja ruma!”

Kondori murahti ja heilutti suuria siipiään ennen asettumistaan takaisin oksalleen. ”Kiitos miellyttävästä esittelystä, Alisa.”

Nähtyään hänen yllättyneen ilmeen nimensä kuultuaan Bard vastasi, ”Tunnet minut. Miksen minä tuntisi sinua ja ystävääsi, Jonathania?”

Alisa ja Jonathan katsoivat kondoria pelonsekaisella kunnioituksella.

”Olen seurannut teitä molempia jo jonkin aikaa, erityisesti Jonathanin riipaisevaa koetusta merellä”, sanoi Bard. ”Olet rohkea ja nokkela nuori mies, mutta helposti höynäytettävissä. Alisa on oivaltavampi, luottavaisempi tekoihin kuin sanoihin.”

”En ymmärrä”, sanoi Jonathan.

”Sinulle tämä on kaikkien petojen maa. Pah! Jos se pitäisi paikkansa, silloin tämä olisi paljon parempi saari kuin se on.” Lintu nosti rumaa, paljasta päätään ylpeästi. ”Olet tullut monien otuksien saarelle – petolintujen, kerjäläisten, huijarien ja kuninkaiden. Mutta et tunnista kuka on ansiokas, koska tittelit ja sanat huijaavat sinua. Olet retkahtanut kaikkein vanhimpaan temppuun ja pidät pahuutta korkeassa arvossa.”

Jonathan puolusteli itseään. ”Ei ole temppua. Petolinnut, kerjäläiset ja niin edelleen ovat helppoja ymmärtää. Siellä mistä tulen, haaskalinnut poimivat kuolleiden luut. Se on vastenmielistä!” Jonathanin nenä nyrpistyi painotuksesta. ”Kerjäläiset ovat yksinkertaisia ja viattomia. Huijarit ovat ovelia ja hassuja – tavallaan ilkikurisia.”

”Ja mitä tulee kuninkaisiin ja kuninkaallisiin”, lisäsi Jonathan pikaisesti, hänen silmiensä tanssiessa innostuksen välähdyksestä, ”no, en ole koskaan tavannut yhtään oikeassa elämässä, mutta olen lukenut heidän elävän kauniissa palatseissa ja pukeutuvan mahtaviin asuihin. Jokainen haluaa olla kuin he. Kuninkaat ja heidän ministerinsä hallitsevat maata ja palvelevat suojellakseen kaikkia alamaisia. Siinä ei ole temppuja.”

”Ei temppua?” toisteli Bard huvittuneena. ”Keskitytään haaskalintuun. Näistä neljästä petolintu on ainoa todellinen aatelinen. Ainoastaan haaskalintu tekee jotain hyödyllistä.”

Mahtava lintu venytti jälleen luisevaa kaulaansa ja tuijotti Jonathania. ”Milloin hiiri kuolee ladon taakse, minä siivoan. Kun hevonen kuolee niitylle, minä siivoan. Kun köyhä mies kuolee metsään, minä siivoan. Saan aterian ja kaikkien on parempi olla. Kukaan ei ole koskaan käyttänyt asetta tai häkkiä saadakseen minut tekemään työtäni. Saanko mitään kiitosta? En. Palveluksiani pidetään likaisina ja ällöttävinä. Joten ’ruman’ haaskalinnun täytyy elää sanallisen hyväksikäytön ja kiittämättömyyden keskellä.”

”Sitten on kerjäläiset”, jatkoi kondori. ”He eivät tuota. He eivät auta ketään, paitsi itseään. Mutta he eivät tuota myöskään harmia. Tietysti he pitävät itsensä pois kuolemasta metsään. Ja voidaan toki sanoa, että he tarjoavat hyvänolontunnetta heidän hyväntekijöilleen. Joten heitä siedetään.”

”Huijarit ovat kaikkein viekkaimpia ja ovat ansainneet korkean paikan runoudessa ja taruissa. He harjoittavat harhauttamista ja huijaavat muita punomillaan sanoilla. Huijarit eivät suorita hyödyllistä palvelua, paitsi opettamalla epäluuloisuutta ja pettämisen taitoa.”

Kondori nousten takajaloilleen ja avasi valtavat siipensä ja huokasi syvään. Vieno mädäntyneen lihan haju leijaili aamuisessa ilmassa.

”Alhaisimpana ovat kuninkaalliset. Kuninkaiden ei tarvitse kerjätä tai huiputtaa; vaikkakin he tekevät usein molempia. Ryöstäjien tapaan he varastavat muiden tuotteet käskyvallassaan olevalla raa’alla voimalla. Ja sinä, naiivi matkalaiseni, kunnioitat tätä ”kuninkaallisuutta’ samalla kun pilkkaat haaskalintua? Jos näkisit muinaisen monumentin”, havainnoi Bard, ”sanoisit kuninkaan olevan mahtava, koska hänen nimensä oli kaiverrettu huipulle. Kuitenkaan et kiinnitä lainkaan huomiota kaikkiin raatoihin, joita minunlaiseni joutuivat siivoamaan monumentin rakentamiseksi.”

Jonathan puhui, ”Totta, aikaisemmin jotkut kuninkaat olivat roistoja. Mutta nyt äänestäjät valitsevat johtajansa hallitsijoiden neuvostoon. He ovat erilaisia, koska – no, koska heidät on valittu.”

”Valitut hallitsijat erilaisia? Hah!” karjaisi kondori tylysti. ”Lapset kasvatetaan yhä kasvaessaan satuihin kuninkaallisista, ja kuninkaallisia he yhä odottavat. Valitsemanne hallitsijat eivät ole mitään muuta kuin nelivuotisia kuninkaita ja kaksivuotisia prinssejä. He tosiaankin yhdistävät kerjäläiset, huijarit ja kuninkaalliset yhdeksi paketiksi! He anelevat tai juonittelevat lahjoituksia ja ääniä; he mielistelevät ja pettävät jokaisesta mahdollisuudesta; he keikistelevät ympäri saarta hallitsijoina. Ja kun he onnistuvat hyväksikäytöissään, ne meistä, jotka todella tuottavat jotain ja palvelevat, saavat yhä vähemmän.”

Jonathan vaikeni. Hän katsoi takaisin alas laaksoon ja nyökkäsi alistuneena päätään. ”Haluaisin nähdä paikan, jossa asiat eivät ole näin. Onko sellaista paikkaa?”

Suuret siipensä nostaen kondori hyppäsi puusta ja laskeutui kaikuvalla jymähdyksellä maahan Alisan ja Jonathanin viereen. Yllättyneenä linnun suuresta koosta he hypähtivät taaksepäin. Bard kumartui heidän ylleen, ollen valtavalla siipivälillään lähes tuplasti heidän pituisensa.

”Haluaisit nähdä paikan, jossa ihmiset ovat vapaita? Jossa voimaa käytetään ainoastaan puolustukseen? Haluaisit vierailla maassa, jossa viranomaisia hallitaan samoilla käyttäytymissäännöillä kuin kaikkia muita?”

”Kyllä vaan!” sanoi Jonathan.

Bard tutkiskeli heitä molempia. Linnun valtavat silmät porautuivat Jonathaniin lukien vilpittömyyden merkkejä. Sitten hän julisti, ”Jonathan, kiipeä selkääni.” Lintu kääntyi hiukan ja laski sen jäykät pyrstösulkansa maahan.

Jonathanin uteliaisuus voitti hänen pelkonsa. Hän astui loveen puussa ja kurottautui varovasti vetääkseen itsensä pehmeään notkelmaan linnun siipien välissä. Sitten hän katsoi odottavasti Alisaa.

”En voi lähteä”, hän sanoi molemmille. ”Perheeni etsii minua. Haluan lähteä, mutta en juuri nyt.”

Jonathan punastui. Suurella hymyllä hän letkautti, ”En ole vieläkään saanut sitä ilmaista lounasta”.

Jonathan oli tuskin asettanut kätensä linnun vahvan niskan ympärille, kun hän tunsi lihaksien kireyden. Kondori loikki kömpelösti maassa pitkin harppauksin. Jonathan tunsi kallistuksen ja he keinuivat nousuvirtauksessa. Taakseen katsoessa hän näki Alisan vilkuttavan, Mices hänen jaloissaan.

Liidellen korkealla saaren yläpuolella tuulen tuiskiessa kasvoillaan Jonathanin olo oli ylenpalttinen. Muutaman ystävän kaipausta lukuun ottamatta hän jätti saaren mielellään. Vuoret katosivat pilvien alle ja kondori nousi suoraan kohti nousevan auringon loistavia säteitä. Edessä siinsi suuri pilvimeri yhdessä valtameren kanssa ja Jonathan tuumi, ”Minneköhän?”

---

|  |
| --- |
| Yksi murha tekee konnan; miljoona sankarin.     Piispa Porteus |
| Nuolen varteen oli asetettu yksi kotkan omista höyhenistä. Annamme usein vihollisillemme keinot omaan tuhoomme.     Aesop 550 eaa.  Sveitsiläiset osoittivat, että erilaiset ihmiset ja kieliryhmät voivat elää yhdessä rauhassa selviytymällä 1940-41 vuosien pimeistä päivistä.     Walter Lippmann  Ainoastaan pahat ihmiset eivät saa aikaan pahuutta, vaan myös hyvät ihmiset jotka sallivat voimankäytön aloittamisen keinona heidän päämääriensä saavuttamiseksi. Tällä tavoin pahat ihmiset ovat hyötyneet hyvistä ihmisistä kautta historian.     Ote Jonathan Gulliblen perusperiaatteista  *☺*    Vallan-  kumouksellinen:  Sorrettu ihminen joka odottaa mahdollisuutta tulla sortajaksi.  Tuntematon |

|  |
| --- |
| Ajatuksia keskustelulle   * Keitä ihmisiä nämä kuvaavat: petolinnut, kerjäläiset, huijarit ja kuninkaat? * Mitä arvokkaita palveluita he tarjoavat? * Mitä ovat vähiten hyödyllisiä yhteiskunnalle? * Onko tärkeämpää luottaa tekoihin kuin sanoihin? * Miksi? * Tulisiko viranomaisiin soveltaa samoja käyttäytymissääntöjä kuin kaikkiin muihin?  Kommentit  Kuninkaat: Ihmiset tulisi kaikki nähdä omistaen samat oikeudet ja vastuut. Tämä ei muutu tittelin mukaan. Onko sopivaa, jos ihmiset, ”kuninkaat”, valehtelevat, varastavat tai tappavat muita ihmisiä? Ei. Heidän tulisi olla samalla lailla vastuun alaisia kuin kaikkien muiden. Keskitytään hetkeksi Aleksanteri Suureen. Mikä oli niin mahtavaa Aleksanterissa? Tekikö tuhansien ihmisten tappaminen hänet ”suureksi”? Suojeliko vai hyväksikäyttikö hän alamaisiaan? Tarjosivatko hänen valloituksensa pysyvän rauhan ja yhteisymmärryksen? Ilman Aleksanteria näissä maissa elävät ihmiset olisivat ehkä oppineet tuntemaan ja ymmärtämään toisiaan paremmin vaihdannalla ja kaupankäynnillä, kirjeenvaihdolla, opiskelulla, rakkaudella ja avioliitoilla. Olisiko tästä seurannut enemmän rauhaa, yhteisymmärrystä ja hyväksyntää tähän osaan maailmaa nykypäivänä? Jättikö Aleksanteri ihmiset terveemmiksi, vauraimmiksi ja viisaammiksi vai runnelluimmiksi, köyhtyneimmiksi ja tietämättömiksi? Aleksanteri Suuri? Kuka aloitti tämän tappajan ylistämisen? Miksi se pysyy yhä yllä?  Ovatko ihmiset nykyään yhtä nöyristeleviä kuin he olivat muinaisina aikoina? Ovat hallitsijat yhtään erilaisia nykyään, koska heidät valitaan virkoihinsa kahden tai viiden vuoden ”kuninkaiksi” ja ”prinsseiksi”? Ovat uudet ”suuret” huijaamassa meitä taistelemaan heidän sotiaan? Nykyään muutamat valtion viranomaiset päättävät ryhtyykö kansakunta sotaan. Nämä viranomaiset ovat usein kytköksissä erityisintressiryhmiin, jotka hyötyvät taisteluista. He valitsisivat sodan silloin kun tavallinen ihminen valitsisi rauhan. Valtiot 1900-luvulla tappoivat enemmän kansalaisiaan (170 miljoonaa) kuin koko aikaisempana historiana. Kuinka monta viranomaista, jotka päättivät ryhtyä sotaan, kuoli niissä sodissa? Ansaitsevatko valtion päämiehet enemmän suojelua kuin tavalliset kansalaiset? Kerjäläiset: Ketkä hyötyvät poliittisista lahjoituksista – antaja vai kerjääjä? Antaako lahjoittavan maan päämies hänen maanmiestensä kovalla työllä ansaittuja rahoja ostaakseen itselleen kannatusta? Saavatko lahjoitukset tuntemaan lahjoittavan maan kansalaiset  itsensä ylempiarvoisiksi?  Tuntevatko kerjäävän maan kansalaiset itsensä alempiarvoisiksi? Onko näiden maiden ihmiset tehty voimattomiksi vauraudella, joka on annettu hallitsevalle osapuolelle? Jatkaako lahjoittava maa köyhyyttä rohkaisemalla korruptoituneita ja alistavia valtionhallintoja? Ovatko näiden kerjäävien valtioiden johtajat suoraan vastuussa alamaistensa kurjista olosuhteista?  Huijarit: Huijareiden tavoin viranomaiset mielistelevät äänestäjiä julkisuusammattilaistensa huolellisesti laatimilla puheilla. Huijareiden tavoin he jopa alkavat uskoa puheisiinsa. Voisiko tämä olla syynä miksi he astelevat niin ylväästi isäntinä nöyrien yleisön palvelijoiden sijaan?  Onko olemassa täydellistä järjestelmää? Voiko olla paikkaa, jossa ihmiset käyttävät voimaa ainoastaan puolustaakseen itseään hyökkääjiltä? Voiko olla paikkaa, jossa ihmiset kunnioittavat toistensa vapautta?  Mikä on vastaus? Huomioita  Aikuinen kondori syö lähes puolitoista kiloa lihaa päivässä, joten muut eläimet ja ihmiset ovat paremmin turvassa raatojen hävittämisellä. Monia ihmisiä ihmetyttää kuinka tärkeää kondoreille on pitää itseänsä hyvin puhtaina. Liha tulee poistaa niiden höyhenistä sairastumisriskin vähentämiseksi. Syömisen jälkeen ne etsivät vettä jossa kylpeä, pestä pois jäänteet ja käyttävät sitten pitkän ajan sulkiensa sukimiseen ja järjestämiseen.  Kondorikotkat huolehtivat omasta terveydestään ja hyvinvoinnistaan ja tämän seurauksena yhteisö on paremmassa tilanteessa. Liikemies on hyvin paljon samassa asemassa. Vaikkakin usein pilkattuna, hän huolehtii omista tarpeistaan. Hän tekee sen ansaitsemalla riittävästi rahaa huolehtiakseen itsestään. Tämän saavuttamisella hän tarjoaa yhteiskunnalle arvokkaita palveluita. Hän ei pakota palveluitaan kenellekään, silti hänen tarjoaa hyötyjä meille kaikille. Liikemies saa ateriansa ja kaikki ovat paremmassa asemassa. Viitteitä Rudy Rummelin Death by Government on perinpohjainen tilitys valtioiden murhista 1900-luvulla. Katso:  <http://www.hawaii.edu/powerkills/20TH.HTM>.  Murray Rothbardin [For a New Liberty](http://mises.org/rothbard/newliberty.asp).  Lordi Peter Bauer osoitti kirjoissaan From Subsistence to Exchange ja Reality and Rhetoric, että niin kutsuttu kolmas maailma pystyi vaurastumaan vapailla markkinoilla ja että ulkomaanapu, rajoitettu maahanmuutto ja kauppaesteet estävät taloudellista kehitystä. Katso hänen kirjansa:   <http://www.cato.org/special/friedman/bauer/books.html>.  Ken Schoollandin artikkeli Time Bomb in the Middle East: A Long Time Ticking, on luettavissa osoitteessa:   <http://www.jonathangullible.com/middle-east>. |

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kappale38) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kappale40)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kappale4/ -->
# Kappale 4: Ruokapoliisi

> Polut yhtyivät leveämmäksi maaseudun soratieksi. Viidakon sijaan Jonathan ohitti laitumia, viljapeltoja ja täyteläisiä hedelmätarhoja. Kaiken kypsymässä olevan ruuan näkeminen muistutti Jonathania, kuinka vähän hän oli syönyt lounaaksi. Hän kääntyi viehättävää valkoista maalaistaloa kohden ja toivoi saavansa tietää sijaintinsa, ja ehkä

Polut yhtyivät leveämmäksi maaseudun soratieksi. Viidakon sijaan Jonathan ohitti laitumia, viljapeltoja ja täyteläisiä hedelmätarhoja. Kaiken kypsymässä olevan ruuan näkeminen muistutti Jonathania, kuinka vähän hän oli syönyt lounaaksi. Hän kääntyi viehättävää valkoista maalaistaloa kohden ja toivoi saavansa tietää sijaintinsa, ja ehkä toisen aterian.

Talon kuistilta hän löysi nuoren naisen ja pienen pojan itkemässä toisiaan vasten painautuneina.

”Anteeksi”, Jonathan sanoi vaivautuneena. ”Mikä hätänä?”

Nainen katsoi ylös silmät kyyneleistä kosteina. ”Minun mieheni, voi, minun mieheni!” hän voihkaisi. ”Tiesin, että jonain päivänä näin tulisi käymään. ”Ruokapoliisi on pidättänyt hänet”, hän nyyhkytti.

”Olen hyvin pahoillani. Sanoitko ’ruokapoliisi’?” Jonathan kysyi. Hän taputti pienen pojan päätä myötätuntoisesti. ”Miksi he pidättivät hänet?”

Nainen puri hampaitaan yhteen yrittäen olla itkemättä. Halveksuvasti hän sanoi: ”Hänen rikoksenaan oli kasvattaa liikaa ruokaa!”

Jonathan oli tyrmistynyt. Tämä saari oli todella omituinen paikka! ”On rikos kasvattaa liikaa ruokaa?”

Nainen jatkoi: ”Viime vuonna ruokapoliisi antoi hänelle määräyksen, kuinka paljon ruokaa hän saisi tuottaa ja myydä maalaisväestölle. He kertoivat, että hinnat laskisivat liiasta ruuasta ja se vahingoittaisi muita viljelijöitä.” Hän puri hiukan huultaan ja tokaisi sitten: ”Mieheni oli parempi maanviljelijä kuin kaikki muut yhteensä!”

Jonathan kuuli takaa pistävää naurun remakkaa. Raskasrakenteinen mies patsasteli polulta ylväästi taloa kohden. ”Hah!” hän virnuili: ”Minusta paras viljelijä on se, joka saa maatilan. Eikö niin?” Mahtipontisella käden liikkeelle mies tuijotti naista ja hänen poikaansa komentaen: ”Pakatkaan tavaranne ja lähtekää pois täältä! Hallitsijoiden neuvosto on myöntänyt tämän maan minulle.”

Mies nappasi portailla lojuvan leikkikoiran ja tyrkkäsi sen Jonathan käsiin. ”Hän tarvitsee varmasti apuasi, poju. Liikettä kinttuun, tämä on nyt minun paikkani.”

Nainen nousi seisomaan silmät vihasta kiiluen: ”Mieheni oli parempi viljelijä kuin sinä pystyt koskaan olemaan.”

”Se on kyseenalaista”, mies myhäili epäkohteliaasti. ”Toki hän oli oikea viherpeukalo. Hän oli myös oikea nero oivaltamaan mitä kasvattaa ja kuinka miellyttää asiakkaitaan. Melkoinen mies! Mutta hän unohti erään asian – hallitsijoiden neuvosto asettaa hinnat ja viljat. Ja ruokapoliisi toimeenpanee hallitsijoiden säännöt.”

”Senkin loinen!” nainen huusi. ”Viljelymenetelmäsi ovat kelvottomia! Tuhlaat hyvää lantaa ja siemeniä kaikessa mitä kasvatat ja kukaan ei halua ostaa tuotoksiasi. Istutat tulviville alueille tai auringon polttamalle savelle ja koskaan ei ole mitään väliä, jos menetät kaiken. Laitat vain hallitsijoiden neuvoston maksamaan moskasta. He ovat jopa maksaneet sinulle koko satosi tuhoamisesta.”

Jonathanin otsa rypistyi, ”Ei ole olemassa mitään etua olla hyvä maanviljelijä?”

”Hyvänä maanviljelijänä olemisesta on vain haitta”, nainen vastasi kasvojensa muuttuessa punaisiksi. ”Toisin kuin tämä rupikonna, aviomieheni kieltäytyi liehittelemästä hallitsijoita ja yritti tuottaa rehellistä satoa ja todellista myyntiä.”

Mies ajoi naisen ja hänen poikansa pois kuistilta ja murahti: ”Riittää! Hän kieltäytyi noudattamasta vuosikiintiöitä. Kukaan ei leiki ruokapoliisin kanssa ilman seurauksia. Nyt, poistukaa *minun* maaltani!”

Jonathan auttoi naista kantamaan omaisuutensa. Nainen ja hänen poikansa kulkivat hitaasti pois entisestä kodistaan. Tien kaarteessa he kääntyivät vielä kerran katsomaan viehättävää taloa ja latoa. ”Mitä sinulle nyt tapahtuu?” Jonathan kysyi.

Nainen huokasi, ”Minulla ei ole varaa maksaa korkeita hintoja ruuasta. Onneksi meillä on sukulaisia ja ystäviä, joihin voimme luottaa. Muussa tapauksessa voisin anella hallitsijoiden neuvostoa huolehtimaan Davysta ja minusta. He pitäisivät siitä.” hän valitti. Nainen otti pientä poikaa kädestä ja nosti olalleen suuren mytyn: ”Mennään Davy.”

Jonathanin kosketti vatsaansa – nyt hän tunsi itsensä sairaammaksi kuin nälkäiseksi.

---

|  |
| --- |
|  |
| *Tuotteet ja tuotanto kuuluvat tuottajille. On epäoikeudenmukaista orjuuttaa tuottajia ryöstämällä sen, jonka he ovat työllään tuottaneet.*  Alan Burris, A Liberty Primer |
| *Vuonna 1982 Amerikan veronmaksajat kuluttivat 2,3 miljardia dollaria ostaakseen  Amerikan maitotuottajilta lähes kaiken maitojauheen, kaiken juuston ja kaiken voin.*  Johann Neuman, 1983 |
| *Ja elämäsi ja vapautesi tuotosten menettäminen on sen osan menettämistä menneisyydestäsi, jona sait ne aikaan.*  Ote Jonathan Gulliblen perusperiaatteista |
|  |
| *☺   ”Mitä pidät ongelmana viljelyksessä?”    ”No, minun aikanani”, viljelijä kertoo, ”kun puhuimme siitä mitä 25 hehtaarilla pystyisi kasvattamaan, tarkoitimme satolajeja – emme valtion tukia.* |
|  |

|  |
| --- |
| Ajatuksia keskustelulle   * Miksi joillekin viljelijöille maksetaan siitä, etteivät he kasvata viljaa? * Mitä se aiheuttaa kuluttajien hinnoille ja ruuan saatavuudelle? * Kuinka se vaikuttaa köyhiin ihmisiin? * Millaista riippuvuutta aiheutuu? * Kuinka valtio hyötyy? * Onko tällaisesta käyttäytymisestä olemassa oikeita esimerkkejä? * Miksi meillä on tuontitulleja ruualle? * Mitä eettisiä näkökohtia voimankäyttöön sisältyy?  Kommentit  Monissa maissa tehokkaita viljelijöitä, jotka kasvattavat runsaasti ruokaa tai myyvät ruokaa liian halvoilla hinnoilla, voidaan rangaista sakoilla tai vankeudella. Tämä valtion sekaantuminen talouteen on yksilön oikeuksien rikkomus ja käytännöllisenä ja humaanina asiana se on kuluttajille haitallista. Syy joidenkin ihmisten köyhyyteen ei ole siinä, että jotkut viljelijät tuottavat liian paljon. Korkeampi tuotanto alentaa hintoja ja hyödyttää kaikkia, myös köyhiä. Ihmisistä tulee köyhempiä, koska tehokkaampia viljelijöitä estetään tuottamasta. Tällaiset interventiot toteutetaan valtion hallintoelimien, tariffien ja tukien avulla. Jopa tehokkaat viljelijät menettävät kannustimet tuotantoon. Tukien määräämisen jälkeen niillä on tapana jäädä pysyviksi. Niiden poistaminen vaatisi harvinaista rohkeutta poliitikoilta.  Valtion väliintulojen puuttuessa kuluttajakysyntä kontrolloi mitä ja kuinka paljon tuotetaan hinnoilla, joita ihmiset ovat valmiit maksamaan. Taustaa  The Economist aikakausilehti raportoi aikanaan, että Yhdysvalloissa viljelijöille maksettiin, jotta he ottaisivat pois tuotannosta jopa kolmanneksen viljeltävän maan kokonaismäärästä. Tämä oli noin 26 miljoonaa hehtaaria, noin Iso-Britannian suuruinen maa-ala. Vieläkin Yhdysvaltain maanviljelijöille maksetaan satojen tuhoamisesta muun muassa sokerijuuren, luumujen ja puolukoiden osalta. Omituisesti tätä tietoa ei edes piilotella. Sanomalehdet julkaisevat etusivuillaan uutisia hurrikaanien tai raekuurojen vahingoista, mutta ne raportoivat sisäsivuilla paljon suuremmista valtion viranomaisten satojen tuhoamisista. Useimmat ihmiset hyväksyvät tämän, koska he olettavat valtioidensa toimivan hyvissä pyrkimyksissä kansalaisten etujen mukaisesti. Japanilla ja Euroopalla on pahimmat toimintaperiaatteet, jotka varmistavat ettei halpa ulkomaantuonti aiheuta heidän omien maataloustuotteiden alihintaista myyntiä. Kaikki tämä tapahtuu kuluttajien haitaksi. Viitteitä  The Machinery of Freedom – David (“Davy”) Friedman, Economics in One Lesson – Henry Hazlitt ja  A Liberty Primer – Alan Burris ovat kaikki hyödyllisiä viitteitä. Monet kirjat ja artikkelit kertovat kamalista maatalouspolitiikoista; merkittävänä James Bovardin The Farm Fiasco – järkyttävä analyysi maatalouspolitiikan tuhlauksesta, petoksista ja korruptiosta.  Mary Ruwart kirjan Healing Our World kappale “Destroying the Environment” käsittelee tukien laajoja vaikutuksia luonnonvaraisille eläimille, vesistölle ja viljelytavoille. |

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kappale3) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kappale5)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kappale40/ -->
# Kappale 40: Terra Libertas

> Kevyt vastatuuli puhalsi vakaasti Jonathanin kasvoille. Aika venähti tunneiksi ja kondorin lennon rytmikäs liike teki Jonathanin uniseksi. Hän uneksi juoksevansa kapeaa katua vartijoiden ja heidän vapaiden koiriensa hämyisten hahmojen jahtaamana. ”Pysähdy vintiö – sinä uusi tulokas!” he huusivat. Kauhu valtasi

Kevyt vastatuuli puhalsi vakaasti Jonathanin kasvoille. Aika venähti tunneiksi ja kondorin lennon rytmikäs liike teki Jonathanin uniseksi. Hän uneksi juoksevansa kapeaa katua vartijoiden ja heidän vapaiden koiriensa hämyisten hahmojen jahtaamana. ”Pysähdy vintiö – sinä uusi tulokas!” he huusivat. Kauhu valtasi hänet hänen epätoivoisesti ponnistellessaan lisävauhtia jalkoihinsa. Eräs hahmo häämötti muiden edellä – leidi Tweed. Hän kuuli hänen hengittävän niskassaan hänen syöksyessään lihavilla sormillaan nappaamaan häntä.

Terävä tärähdys herätti Jonathanin alkuunsa. ”Mitä?” mumisi Jonathan tarrautuneena yhä kouralliseen linnun paksuja sulkia.

He olivat laskeutuneet hiekkarannalle, joka näytti tutulta. Bard jakoi ohjeita. ”Seuraa tätä hiekkarantaa rantaviivaa pitkin. Jatka noin reilu kilometri pohjoiseen ja olet kartalla.” Paksuja ryppäitä suolaheinää aaltoili lempeästi pitkillä kultaisilla hiekkadyyneillä. Meri näytti harmaalta ja kylmältä sen iskiessä maihin. Hän kiipesi varovasti linnun selästä.

Äkkiä Jonathan tajusi missä hän oli. ”Olen kotona!” hän huusi iloista. Hän alkoi juosta ylös rannan hiekkaisille töyräille, pysähtyi sitten ja kääntyi takaisin kondorin puoleen. ”Mutta sanoit vieväsi minut paikkaan, jossa asiat tehdään oikein”, sanoi Jonathan.

”Minä olen”, sanoin Bard.

”Mutta ei asiat niin ole täällä”, väitti Jonathan.

”Eivät ehkä vielä, mutta tulevat olemaan, kun teet ne sellaisiksi. Kaikkialla, jopa Corrumpossa, voi olla paratiisi, kun asukkaat ovat todella vapaita.”

”Corrumpo” huokasi Jonathan. ”Useimmat uskovat olevansa riittävän vapaita. Leidi Tweed kertoi heille yhtä paljon. Ja loput pelkäävät vapautta, ojentaessaan itsensä niin innoissaan Suurelle Kysyjälle.”

”Pelkkiä sanoja!” sanoi Bard. ”Testi vapaudesta tapahtuu toimilla.”

Jonathan tunsi itsensä hyvin nuoreksi. Hän veti kaislan maasta ja alkoi tökkiä hiekkaa mietteliäästi. ”Miten asioiden tulisi olla? Olen nähnyt paljon ongelmia – mutta mitkä ovat ratkaisut?”

Kondor antoi sulkiaan sukiessaan Jonathanin kysymysten leijailla heidän välissään. Kun sulat olivat puhtaat ja sileät, kondori katsoi merelle sanoen, ”Etsit visiota tulevaisuudesta?”

”Luulisin niin”, vastasi Jonathan.

”Siinä on se ongelma. Hallitsijoilla on aina visio ja he pakottavat muut siihen. Muista, ettei hallitsijoilla ole oikeutta tehdä mitään, johon sinulla itselläsi ei ole oikeutta yksinäsi. Jos sinun ei tule tehdä sitä, sinun ei tule pyytää muita tekemään sitä puolestasi.”

”Mutta eikö visio ole hyvä ymmärrykseksi minne on menossa?”

”Itsellesi, muttei pakottamaan muita.” Bard kääntyi taas katsomaan Jonathania, sen kynnet puristellen ja kaivaen hiekkaa. ”Vapaassa maassa luotat hyveisiin ja löytämiseen. Tuhannet olennot etsivät omia päämääriään ja jokaisen pyrkiessä tullaan luomaan paljon parempi maailma kuin voit heille mitenkään mahdollisesti kuvitella. Keskity ensin keinoihin, jalot päämäärät seuraavat. Vapauta ihmiset löytämään yllättäviä ratkaisuja ja ne, jotka eivät ole vapaita, löytävät odottamattomia ongelmia.”

Epätoivoisena Jonathan vaikeroi, ”Mutta kukaan ei kuuntele minua”.

”Kuuntelivat toiset sinua tai eivät, saat vahvuutta puhumalla ja toimimalla. Sinua kuuntelevat saavat rohkeutta sinusta.” Valmiina lähtemään kondori kääntyi merta kohden.

Jonathan huusi, ”Odota! Tulenko enää näkemään ystäviäni uudestaan?”

”Kun olet valmistanut paratiisisi, tuon hänet katsomaan sitä.”

Jonathan katsoi suuren linnun valmistautuvan ja ponnistavan valtavan kehonsa tuuleen. Hetkeä myöhemmin se katosi pilviin.

Jonathan alkoi kävellä. Hän ei muistanut paljoakaan matkasta paitsi säännöllisen hiekan narinan jalkojensa alla ja tuulenpuuskat kehossaan. Jonathan tunnisti kivisen kanaalin, joka merkkasi sisäänkäyntiä hänen kyläänsä. Pian hän lähestyi taloa ja kauppaa sataman laidalla – kotiaan.

Jonathanin hoikka ja surullisen näköinen isä seisoi etukuistilla köyttä kelaamassa. Hänen silmänsä laajenivat, kun hän näki poikansa astelevan polkua pitkin. ”Jon”, huusi hänen isänsä. ”Jon – poika, missä olet ollut?” Hänen äänensä murtui, hän huusi vaimolleen, joka oli kiireinen siivoamisesta. ”Rita, katso – Jon on palannut!”

”Mistä tässä kaikessa metelissä on kyse?” kysyi Jonathanin äiti, näyttäen hiukan enemmän huolten murtamalta kuin hän muisti. Hän tuli ulos kuistille ja huusi poikansa näkemisen riemusta. Hän otti välittömästi Jonathanin lähelleen ja halasi häntä pitkään. Sitten työntäen hänet kauemmaksi ja katsoen häntä käden mitan päästä hän pyyhkäisi hihallaan silmiään pysäyttääkseen ilon kyynelien virran. ”Missä oletkaan ollut nuori mies? Oletko nälkäinen?” Sitten hän sanoi aviomiehelleen innoissaan: ”Kohenna tulta Hubert ja laita kattila päälle!”

He viettivät juhlallisen jälleennäkemisen illallisen ja Jonathan selosti seikkailuaan, tehden satunnaisesti pikaisia luonnoksia kuvaillakseen tapahtumia. Hänen vanhempansa hymyilivät ja pyörittivät päitään osaksi epäuskosta ja osaksi onnesta. Syötyään vielä viimeisen palan äitinsä lämmintä piirakkaa hän huokaisi ja istui takaisin tuoliinsa. Vanha kauppa ja heidän elintilansa takahuoneessa hohtivat takan loisteessa. ”Poika, näytät vanhemmalta”, sanoi hänen isänsä. Hän katsoi Jonathania tarkkaan ja lisäsi vitsaillen. ”Purjehditko taas pian?”

”Ei isä”, sanoi Jonathan. ”Olen täällä jäädäkseni. On paljon työtä tehtävänä.”

---

|  |
| --- |
| Olen oman kohtaloni mestari; Olen sieluni kapteeni     William Ernest Henley, 1875 |
| He kuuntelivat yrittäen ymmärtää Lokki Joonatania. Hän puhui hyvin yksinkertaisista asioista – että lokille on oikein lentää, että vapaus on hänen sisin olemuksensa, että sen mikä on tämän vapauden tiellä tulee siirtyä syrjään, oli se sitten rituaali tai taikausko tai rajoitus missä tahansa muodossaan.  ”Siirtää syrjään” kuului ääni joukosta, ”vaikka se olisi Flockin laki?”  ”Ainoa todellinen laki on sellainen, joka johtaa vapauteen.” Jonathan sanoi.  ”Ei ole muuta.”    Richard Bachin Lokki Joonatanista, 1970  John Stossel ABC uutisissa kertoi Thomas Jeffersoni sanoneen:  ”Asioiden luonnollinen kehitys valtiolle on kasvaa ja vapaudelle väistyä.” |

|  |
| --- |
| Ajatuksia keskustelulle   * Tulisiko viranomaisten elää samojen standardien mukaan kuin kaikkien muiden? * Onko voimankäytöstä ja petoksesta vapaa yhteiskunta mahdollinen tai tavoiteltava? * Voidaanko visio utopiasta pakottaa ihmisille? * Millainen on löytämisen prosessi vapaassa yhteiskunnassa? * Voiko tavoite oikeuttaa keinot siihen pääsemiseksi? * Esimerkkejä? * Eettisiä näkökohtia?  Kommentit  Mitkä vaihtoehtoiset poliittiset, taloudelliset ja sosiaaliset järjestelmät ovat saavutettavia? Mitkä ovat mahdollisuuksia joihin voimme pyrkiä? Valtiosi on epätodennäköisesti kaikkea mitä haluaisit sen olevan. Silti missä tahansa asutkin, siitä voisi tulla maa, jossa ihmiset ovat vapaita valitsemaan päämääränsä, mikä tekisi siitä paljon paremman kuin voidaan nykyään käsittää.  Tämä on enemmistövallan poliittisen järjestelmän tuolla puolen. Se on järjestelmä, joka maksimoi yksilön vapauden, sallii itsekunnioituksen ja kannustaa muiden arvostamiseen. Millaista se olisi? Kuinka se toimisi? Voimme ainoastaan spekuloida suunnilla, jotka miljoonat vapaat ihmiset ottaisivat, jotka löytävät uusia ratkaisuja päivittäin.  Sellaisella maalla saattaisi olla pieni hallinnollinen elin ilman valtaa, sellainen jota on rajoitettu puuttumasta henkilökohtaisiin valintoihin. Siellä saattaa yhä olla pyrkimys edustaviin virkailijoihin (ei hallitsijoihin), joiden tehtäviensä toimivalta on rajoitettu. Pienet yhteisöt saattavat valita virkailijansa toteuttaman yhteisön toiveita, jättäen yksilöt ansaitsemaan elantonsa ja keskittymään perhe-elämäänsä. Näillä virkailijoille maksaminen saattaa olla niiden tahdikkuuden varassa, joita he edustavat. Tai he saattavat työskennellä vapaaehtoisesti. Vapaaehtoiset ryhmät tekevät parempia päätöksiä suhteessa yhteisöön, jossa he asuvat, ja ovat kaikkein sitoutuneimpia. Virkailijat voitaisiin erottaa milloin tahansa tehottomuudesta. Kuulostaako tämä tutulta? Kyllä, yksityissektori toimii samalla tavoin. Se on tapa, jolla monet hyväntekeväisyydet, uskonnolliset organisaatiot ja klubit toimivat.  Maalla demokratiaa edempänä saattaa olla taloudellisen vapauden järjestelmä, joka perustuu terveelliseen yrittäjälliseen kilpailuun. Tämä tuottaa edullisia hintoja, hyviä palveluita, hyvää laatua ja kannustavia innovaatioita. Se on järjestelmä, jossa ihmiset tekevät kauppoja ilman asetettuja rajoitteita kaupankäynnille, neuvotteluille   tai sopimuksille. Tällaisella rajoittamattomalla kaupalla on voima hajottaa rotujen, uskontojen, alueiden ja ennakkoluulojen muureja. Tällaisessa vapaudessa nautimme itsemme kehittämisen palkinnoista ja vapaaehtoisesta yhteistyöstä muiden kanssa. Yksilöllinen vapaus antaa köyhille parhaan mahdollisuuden parantaa heidän elintasoaan. Yksilölliseen vapauteen perustuva järjestelmä palkitsee taloudellisia riskejä, poistaa tuhlausta ja varmistaa parhaan käytön ihmis- ja aineellisille resursseille. Yksilöiden valintoja kunnioitetaan ja jokainen yksilö saattaa suosia, omaksi parhaaksi edukseen, hyväksyä vastuun omasta käytöksestään. Ihmiset olisivat tyytyväisiä muiden menestyksestä, sillä he tietäisivät, että tämä menestys tuo myös heille hyötyjä. Tästä tulisi suurin vaurauden mitta.  Maa demokratian tuolla puolen sallii jokaisen yksilön tehdä hänen omat uskonnolliset ja moraaliset päätökset. Päätökset hyväntekeväisyydestä ja henkilökohtaisesta uhrautumisesta olisivat henkilökohtaisen valinnan asioita.  Ihmisille annettaisiin kunnioitus tehdä mitä tahansa, joka ei riko kenenkään toisen yhtäläistä oikeutta. Tällaisessa maassa voimaa käytettäisiin ainoastaan puolustamaan niitä asioita, joita jokainen kansalainen pitää kallisarvoisina.  Jotkut pelkäävät valintoja tai uskovat olevansa jo riittävän vapaita. Mutta ihmiset, jotka etsivät suurempaa henkilökohtaisen vapauden mittaa, rohkaistuvat sinusta. On paljon työtä tehtävänä! Taustaa  Hubert and Rita Jongen synnyttivät idean globaalista Jonathan Gulliblesta julkaisemalla ensimmäisen kansainvälisen laitoksen hollanniksi. Hubert on Libertarian Internationalin puheenjohtaja: <http://www.libertarian.to/>.  Monet tunnetut henkilöt ovat vakuuttuneita näistä periaatteista. Löydät pitkän (ja osittaisen) listan täältä: <http://www.theadvocates.org/celebrities.html>.  Ken: Jatko-osa Jonathan Gulliblen seikkailuille – odysseia vapaista markkinoista saattaa koostua Jonathanista, joka menestyy vapailla markkinoilla siellä missä hän asuu. Tämän osan tehdessä hänet Alisan ystäväksi, Alisa saattaa tulla ja kommentoida vapaata yhteiskuntaa, joka on hänelle uusi. Pelkkä ajatus tällä erää. Viitteitä Mark Skousenin The Making of Modern Economics: The Lives and Ideas of The Great Thinkers, vapaiden markkinoiden taloustieteilijä arvioi historian suuria taloustieteellisiä henkilöitä eloisalla, huumorintäyteisellä vapaiden markkinoiden perspektiivillä.  Usein kysyttyjä kysymyksiä tästä aiheesta, katso: <http://www.theadvocates.org/>.  Rigoberto Stewartin Limon Real on käytännöllinen inspiraation lähde kuinka maa demokratian tuolla puolen voidaan saavuttaa. Katso [http://web.archive.org/web/](http://web.archive.org/web/20080507040352/http://www.limonreal.com/)  [20080507040352/http://www.limonreal.com/](http://web.archive.org/web/20080507040352/http://www.limonreal.com/).  Alan Burrisin A Liberty Primer on helppo viiteteos, joka kokoaa yhteen monia puolia vapaudesta. |

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kappale39) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/epilogi)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kappale5/ -->
# Kappale 5: Kynttilöitä ja takkeja

> Jonathan seurasi alakuloista naista ja hänen poikaansa muutaman kilometrin matkan heidän sukulaistensa luo. He kiittivät häntä lämpimästi ja kutsuivat hänet sisään. Yhdellä silmäyksellä hän huomasi talon pystyvän hädin tuskin majoittamaan koko perheen, joten Jonathan pahoitteli, ettei voi jäädä ja jatkoi

Jonathan seurasi alakuloista naista ja hänen poikaansa muutaman kilometrin matkan heidän sukulaistensa luo. He kiittivät häntä lämpimästi ja kutsuivat hänet sisään. Yhdellä silmäyksellä hän huomasi talon pystyvän hädin tuskin majoittamaan koko perheen, joten Jonathan pahoitteli, ettei voi jäädä ja jatkoi matkaansa.

Tie vei hänet joen rantaan, josta hän löysi sillan toiselle puolella olevaan muurilla ympäröityyn kaupunkiin. Kapealla sillalla oli näyttävä jakaja. Yhdellä puolella siltaa kyltti osoitti kaupungin suuntaan tekstillä: ”SISÄÄNKÄYNTI STULTAN KAUPUNKIIN, CORRUMPON SAARELLA.” Toisella puolella jakajaa toisessa kyltissä luki yksinkertaisesti: ”AINOASTAAN ULOSKÄYNTI – EI SISÄÄNKÄYNTIÄ”.

Tämä ei ollut omituisinta sillassa. Päästäkseen kaupunkiin täytyi ylittää rosoisia esteitä. Terävien kivien ja valtavien kivenlohkareiden pinot tukkivat koko sisäänkäyntipuolen sillasta. Monet matkalaiset olivat tiputtaneet käärönsä puolitiehen tai jokeen mieluummin kuin kantoivat ne epätasaisen esteen yli. Toiset, erityisesti vanhemmat ihmiset, kääntyivät yksinkertaisesti takaisin. Uupuneen matkalaisen takaa Jonathan tarkkaili tuttua keltaraitaista kissaa, jolla oli repaleinen oikea korva ja joka haisteli ja käpälöi hylättyä nyyttiä. Kissa repäisi hänen katsellessaan palan kuivattua lihaa repaleisesta nyytistä.

Sillan uloskäynti oli sisäänkäyntiin verrattuna täysin tasainen ja esteetön. Tuotteita kantavat kauppiaat lähtivät vaivatta kaupungista. ”Miksi he tekevät niin vaikeaksi päästä tänne, kun taas poistuminen on niin helppoa?” Jonathan ihmetteli.

Jonathan kapusi sillan sisäänkäyntipuolen yli, mutta liukastui epätasaiseen jalansijaan ja kurotti itsensä ylös kivenlohkareiden välistä. Lopulta hän saapui paksuille puuporteille, jotka oli avattu sepposen selälleen päästäen hänet kaupungin mahtavien muurien läpi. Ihmiset ratsastivat hevosilla, kantoivat laatikoita ja nyyttejä ja ajelivat kaiken näköisillä vaunuilla ja rattailla pitkin katuja. Jonathan suoristi ryhtiään, pyyhki pölyt paidastaan ja housuistaan ja marssi portin läpi. Kissa livahti sisään hänen takanaan.

Sisääntuloportin läheisyydessä istui nainen pieniä kirkkaita pinssejä pullollaan olevan pöydän takana ja piti kädessään pergamenttikääröä.

”Haluaisitko allekirjoittaa vetoomukseni?” nainen kysyi leveästi hymyillen ja kiinnitti yhden pinsseistä Jonathanin paidan taskuun.

”En ole varma”, Jonathan änkytti. ”Mutta voisitko näyttää minulle suunnan kaupungin keskustaan?”

Nainen silmäili häntä epäilevästi. ”Et tunne kaupunkia?”

Jonathan epäröi huomatessaan naisen ääneen hiipineen viileän sävyn. ”Ja mihin voin allekirjoittaa vetoomuksen?” hän sanoi pikaisesti.

Nainen hymyili jälleen. ”Allekirjoita tuohon sukunimen alle, tähän näin. Autat tällä monia ihmisiä.”

Jonathan kohautti olkapäitään ja poimi kynän. Hän sääli naista, joka joutui istumaan raskaissa vaatteissa hikoillen vuolaasti tällaisena miellyttävänä aurinkoisena päivänä. ”Mikä on tämän vetoomuksen tarkoitus?” kysyi Jonathan.

Nainen laittoi kädet yhteen eteensä kuin valmistautuakseen yksinlauluun. ”Tämä on vetoomus työpaikkojen ja toimialojen suojelemiseksi. Suosithan sinä työpaikkoja ja toimialoja?” hän vetosi.

”Totta kai”, Jonathan vastasi muistellen yritteliästä naista, joka pidätettiin puutyöntekijöiden työpaikkojen vaarantamisesta. Vihoviimeiseksi hän halusi kuulostaa mielenkiinnottomalta ihmisten töitä kohtaan.

”Kuinka tämä voi auttaa?” Jonathan kysyi tuhertaessaan nimeään niin huonosti, ettei kukaan voisi millään lukea sitä.

”Hallitsijoiden neuvosto suojelee paikallisia toimialoja kaupungin ulkopuolelta tulevilta tuotteilta. Kuten näet, olemme saavuttaneet edistystä sillan osalta, mutta vielä on paljon tekemättä. Jos riittävän moni ihminen allekirjoittaa vetoomukseni, hallitsijat ovat luvanneet kieltää ulkomaiset tuotteet, jotka häiritsevät toimialaani.”

”Mikä on toimialasi”, Jonathan kysyi.

Nainen julisti ylpeästi: ”Edustan kynttilöiden ja takkien tekijöitä. Tämä vetoomus pyytää auringon kieltämistä.”

”Auringon?” ihmetteli Jonathan. ”Kuinka…öh.. miksi kieltää aurinko?”

Hän silmäili Jonathania puolustavasti. ”Tiedän, että se kuulostaa hiukan radikaalilta, mutta etkö huomaa, että aurinko vahingoittaa kynttilänvalajia ja takkien valmistajia. Ihmiset eivät osta kynttilöitä ja takkeja silloin, kun heillä on lämpöä ja valoa. Ymmärrät varmasti, että aurinko on erittäin halpa ulkomaisen valon ja lämmön lähde. Sitä ei vain voida hyväksyä!”

”Mutta auringon valo ja lämpö ovat ilmaista”, Jonathan vastusteli.

Nainen näytti loukkaantuneelta ja valitti: ”Juuri se on ongelmana, etkö ymmärrä?” Hän otti pienen muistivihkon ja kynän, ja yritti tehdä muutamia muistiinpanoja hänelle. ”Laskelmieni mukaan näiden edullisten ulkomaisten aineksien saatavuus vähentää varteenotettavaa työllisyyttä ja palkkoja vähintäänkin viisikymmentä prosenttia – siis minun edustamallani toimialalla. Raskas vero ikkunoille tai niiden suora kieltäminen parantaisi tilannetta merkittävästi.”

Jonathan laski kädestään hänen vetoomuksensa. ”Mutta jos ihmiset maksavat valosta ja lämmöstä, silloin heillä on vähemmän rahaa käytettäväksi muihin asioihin – kuten ruokaan tai juomiin tai leipään.”

”En edusta lihakauppiaita, panimoita tai leipureita”, nainen vastasi tylysti. Aistiessaan muutoksen Jonathanin asenteessa hän nappasi vetoomuksen takaisin. ”Ilmiselvästi olet kiinnostuneempi jostain kuluttajan itsekkäästä mielijohteesta kuin työpaikkojen turvaamisesta ja vakaiden liiketoimien investointien suojelemisesta. Hyvää päivänjatkoa teille”, hän sanoi päättäen keskustelun töksähtävästi.

Jonathan perääntyi pöydän äärestä. ”Kieltää aurinko?” hän ajatteli. ”Onpa hullu ajatus! Ensin kirveet ja ruoka, nyt aurinko. Mitähän he keksivät seuraavaksi?”

---

|  |  |
| --- | --- |
| |  | | --- | | *Kun tuotteet eivät ylitä rajoja, sotilaat ylittävät.*  Frédéric Bastiat, 1850 | |
| *Sanktiot estävät talonpoikia luomasta vaurautta.*  Tuntematon |
|  |
| *Mitä tahansa asiaa puolustatkin, ratkaisu ei kuitenkaan ole globalisaatiota vastaan protestoiminen. Nähdäkseni köyhät eivät ole köyhiä liian globalisaation takia, vaan liian vähäisen.*  Kofi Annan,  YK:n pääsihteeri  *Kun taloutemme ovat  toisiinsa kytköksissä, emme taistele.*  Tuntematon  *Kaksi ihmistä jotka vaihtavat omaisuutta vapaaehtoisesti hyötyvät siitä molemmat tai he eivät tekisi sitä.*  Ote Jonathan Gulliblen perusperiaatteista  *Sotia synnyttää nationalismin taloudellinen ajatusmaailma: kauppasaarrot, kauppa- ja valuuttakontrollit, rahatalouden devalvaatiot jne. Protektionismin ajatusmaailma on sodan ajatusmaailma.*  Ludwig von Mises |
|  |

|  |
| --- |
| Ajatuksia keskustelulle   * Onko hyödyllistä, että ihmiset saavat ilmaista valoa ja lämpöä auringosta? * Kuka vastustaa? * Onko vastustus tuontia kohtaan samanlaista? * Mitkä ryhmät vastustavat ihmisten halpojen tuotteiden ostamista ulkomailta? * Miksi? * Kärsivätkö kuluttajat, kun tuonti kielletään? * Kuinka ryhmät lopettavat halpojen tuotteiden tuonnin? * Esimerkkejä? * Mitä eettisiä näkökohtia tähän liittyy?  Kommentit  Tämän kappaleen otsikko viittaa Frédéric Bastiatin erääseen kuuluisimpaan esseeseen [kynttilänvalajista](/kirjoja/jonathan/bastiat/vetoomus.html). Kynttilänvalmistajat halusivat kieltää auringon valon ja lämmön ja luoda siten keinotekoisen tarpeen ”suojellakseen” maansa teollisuutta. Tuonti: Valtioiden tuonnin rajoitteita ei ole suunnattu ulkomaalaisille. Nämä rajoitukset rankaisevat kuluttajia pakottamalla heidät ostamaan korkeamman hintaisia tai alhaisemman laatuisia tuotteita kuin he muutoin haluaisivat. Nostamalla hintoja kaupan esteet riistävät meiltä myös säästöjä, joita voisimme käyttää muiden tuotteiden ostamiseen, joita syntyisi uusien toimialojen työllisyydestä.  Siten jos sinulla on viisi kolikkoa ja voit maksaa yhdellä tuontituotteet, jäljelle jää silloin vielä neljä kolikkoa muihin tuotteisiin. Mutta jos tuontia ei sallita, silloin saatat joutua maksamaan viisi kolikkoa kotimaisesta tuotteesta ja sinulle ei jää jäljelle mitään muihin tuotteisiin.  Tuontirajoituksille esitetty tekosyy on, että valtio suojelee ”isänmaallisesti” kotimaisia työpaikkoja ja yrityksiä. Kuitenkin niin kauan kuin näitä työpaikkoja suojellaan, ne eivät kasva ulos suojelutarpeestaan. Kilpailu tekee yrityksistä kilpailukykyisiä. Jos ne eivät pysty kilpailemaan, olisi parempi että ne siirtäisivät pääoman ja työllisyyden tuotantolinjoihin, joissa niillä on kilpailuetua muihin markkinoihin verrattuna.   Kauppaesteet kostotoimina muita maita vastaan vahingoittavat ainoastaan viattomia. Kotimaa ei hyödy mitään langettamalla ”vastavuoroisen” vahingon omille kansalaisilleen.  Vienti: Miksi kansakunnan vienti on kilpailukyvytöntä? Monesti tämä on seurausta korkeista veroista ja raskaista säädöksistä viejämaassa eikä kovasta kilpailusta ulkomailla.  Paikallisten toimialojen suojelu hidastaa kilpailullisia innovaatioita. Se johtaa myös riippuvuuteen politiikoista, jotka tarjoavat suojelua.  Kieltämällä ”epäreilun kilpailun” ”työpaikkojen ja toimialojen” suojelemiseksi on hyvin samankaltainen perustelu kuin mitä puutyöntekijät käyttivät ”epäreilua kilpailua” työtä säästävien keksintöjen kohdalla. Silloin kun säädetään lakeja suojelemaan kynttilänvalajia, takkien valmistajia ja puutyöntekijöitä kilpailulta, kuluttajat joutuvat maksamaan enemmän kuin he muutoin maksaisivat.  Tämä vahingoittaa jopa niitä, jotka hyötyvät suojelusta. Pidemmällä aikavälillä hyödymme kaikki enemmän vapaasta kaupasta kuin protektionismin toimintaperiaatteesta. Taustaa  Euroopan historiassa oli ajanjakso, jolloin ikkunoita verotettiin. Välttyäkseen veroilta ihmiset laudoittivat ikkunat kiinni tai muurasivat ne umpeen.  Lainaus Bastiatin kuuluisasta kynttilänvalajien vetoomuksesta:  ”Kärsimme kestämättömästä ulkomaisesta kilpailusta kilpailijan taholta, joka ilmeisesti toimii valon tuotannossa meihin nähden ylivoimaisissa olosuhteissa…. Kaikki kuluttajat kääntyvät hänen puoleensa jättäen osan kotimaista teollisuutta täyteen lamaannukseen lukemattomine seurauksineen. Tämä kilpailija, joka ei ole vähäisempi kuin aurinko, haastaa meidät säälimättömästi kamppailuun… pyydämme teitä säätämään lain joka vaatii sulkemaan kaikki ikkunat, ovet, kattoikkunat, vinokattojen pystyikkunat, sisä- ja ulkoluukut, verhot, pimennysverhot, pyöröikkunat ja säleiköt… mikä osa ranskalaisesta teollisuudesta ei tästä lopulta vilkastuisi? …ei ole olemassa yhtään maatalouden osa-aluetta, joka ei kokisi suurta kasvua… Sama koskee kuljetusta… ja lyhyessä ajassa meillä on laivasto, joka kykenee ylläpitämään Ranskan kunniaa… Ei tule olemaan pihkankerääjää hiekkadyynien korkeuksissa tai hiilikaivoksen työntekijää syvyyksissä, joka ei nauttisi korkeammasta palkasta ja lisääntyneestä vauraudesta…ylpeinä ylläpidämme maatamme – maata, joka pettämättä kiitollisuuttaan ei voi hylätä meitä näin epätasa-arvoisen taistelun keskellä.” Frédéric Bastiat, 1846  Teoksensa Sophismes Économiques kymmenennessä  luvussa Bastiat kirjoittaa: ”Olipa kerran kaksi kaupunkia Stulta ja Puera, joiden sijainnilla ei ole merkitystä.” Katso <http://www.bastiat.org/>.  Hän jatkaa kahden kaupungin tarinaa valtatien rakentamisella suurin kustannuksin niiden välille. Sen jälkeen työllistettiin kovin kustannuksin ”estäjiä”, joiden tehtävänä oli asettaa esteitä suurin kustannuksin ”tulvan estämiseksi kaupankäynnissä”. Viitteitä  International Society for Individual Liberty (<http://www.isil.com>) juhli vuoden 2001 heinäkuussa [Frédéric Bastiatin](/kirjoja/jonathan/artikkeleja/bastiat.html) – ranskalaisen taloustieteilijän, valtiomiehen ja kirjailijan – syntymän satavuotispäivää. Hänen pieni (75-sivuinen) teos [Laki](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/laki/) on erityisen huomionarvoinen. R.W. Grantin teos The Incredible Bread Machine käsittelee politiikan valtaa ja historiaa. Katso myös James Bovardin The Fair Trade.    Nähdäksesi kaksitoistavuotiaan mielipide viennistä ja tuonnista katso: <http://www.JonathanGullible.com/FreeMarketSugar>. |

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kappale4) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kappale6)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kappale6/ -->
# Kappale 6: Pitkien vero

> Jonathanin harppoessa kaupungin läpi hän huomasi kunnioitusta herättävän hyvin pukeutuneen miehen polvistuneena kadulle yrittäen edetä kivuliaasti. Mies ei kuitenkaan vaikuttanut rampautuneelta – vain lyhyeltä. Jonathan tarjosi apuaan, mutta mies viittasi kintaalla avulle. ”Ei kiitos!” mies sanoi irvistäen kivusta. ”Pystyn kävelemään

Jonathanin harppoessa kaupungin läpi hän huomasi kunnioitusta herättävän hyvin pukeutuneen miehen polvistuneena kadulle yrittäen edetä kivuliaasti. Mies ei kuitenkaan vaikuttanut rampautuneelta – vain lyhyeltä. Jonathan tarjosi apuaan, mutta mies viittasi kintaalla avulle.

”Ei kiitos!” mies sanoi irvistäen kivusta. ”Pystyn kävelemään ihan hyvin. Polvien käyttäminen vaatii vain hiukan totuttelua.”

”Oletko kunnossa? Mutta miksi et nouse pois polviesi päältä ja kävele normaalisti?”

”Aiiii!” mies vaikersi vääntelehtien kivusta. ”Vähäisen muutoksen takia verotuksessa.”

”Verotuksessa?” Jonathan toisti. ”Mitä verotuksella on tekemistä kävelemisen kanssa?”

”Kaikki! Auts!” Mies asettui takaisin kantapäilleen leväten piinallisesta koettelemuksesta. Hän vetäisi nenäliinan paitansa taskusta ja pyyhkäisi ohimoaan. Hän siirteli painoa polvelta toisella niitä hieroakseen. Polvien kohdalle oli ommeltu monia kerroksia läpikuluneita paikkoja. ”Verotusta on hiljattain oikaistu tasapuolistamaan eri pituisia ihmisiä.”

”Tasapuolistamaan?” Jonathan kysyi.

”Kumarrutko alemmaksi, ettei minun tarvitse huutaa”, mies pyysi. ”Nyt on parempi. Hallitsijoiden neuvosto päätti, että pitkillä ihmisillä on liikaa etuja.”

”Etuja pituudesta?”

”Juuri niin! Pitkiä ihmisiä suositaan aina työnhaussa, ylennyksissä, urheilussa, viihteessä, politiikassa ja jopa avioliitoissa! Auuts!” Hän kietoi nenäliinansa harmaiden housujensa monista repeämistä uusimman ympärille. ”Joten hallitsijat päättivät tasoittaa meitä raskaalla pituusverolla.”

”Pitkiä ihmisiä verotetaan?” Jonathan vilkuili sivuilleen ja tunsi ryhtinsä valahtavan.

”Meitä verotetaan suorassa suhteessa pituutemme.”

”Vastustiko kukaan?” Jonathan kysyi.

”Ainoastaan ne, jotka kieltäytyivät menemästä polvilleen”, mies sanoi. ”Luonnollisesti myönsimme poliitikoille poikkeusluvan. Yleensä äänestämme pitkiä! Haluamme katsoa johtajiamme ylöspäin.”

Jonathan oli mykistynyt. Hän huomasi jo laahustavansa, tietoisesti pyrkivänsä kutistumaan kasaan. Molemmilla käsillä miehen polvia osoittaen hän kyseenalaisti epäuskoisesti: ”Kävelet polvillasi ainoastaan välttyäksesi verolta?”

”Varmasti!” mies vastasi tuskaisella äänellä. ”Koko elämämme muotoutuu verotukseen mukautuaksemme. Eräät ovat alkaneet jopa ryömiä.”

”Vau! Sen täytyy olla kivuliasta!” Jonathan huudahti.

”Kyllä, mutta on vielä kivuliaampaa olla ryömimättä. Auts! Ainoastaan typerykset seisovat suorassa ja maksavat korkeita veroja. Joten jos olet terävä, painu polvillesi. Seisominen tulee sinulle kalliiksi.”

Jonathan katsoi ympärilleen ja huomasi kourallisen ihmisiä kävelevän polvillaan. Nainen ylitti katua hitaasti ryömien. Monet ihmiset kipittivät puoliksi kyyryssä hartiat edellä. Vain muutamat kulkivat ylpeästi pystyssä säännöistä piittaamatta. Sitten Jonathan kiinnitti huomion tien toisella puolella kolmeen herrasmieheen istumassa puiston penkillä. ”Nuo kolme miestä”, osoitti Jonathan. ”Miksi he ovat peittäneet silmänsä, korvansa ja suunsa?”

”Ai he? He harjoittelevat”, mies vastasi nojatessaan taas polvillaan eteenpäin jatkaakseen vaappumistaan. ”He valmistautuvat uusien veroehdotuksien sarjaan.”

---

|  |  |
| --- | --- |
| |  | | --- | | *Me, ja kaikki muut jotka uskovat yhtä syvästi vapauteen kuin me, kuolisimme mieluummin seisoen kuin eläen polvillamme. Ja ne jotka uhmaavat valtion manipulaatioita seisovat ylväinä.*  Lainaus Franklin Rooseveltiltä (vaikka hän tuskin halusi ihmisten hylkivän hänen hallintonsa toimia!) | |
|  |
|  |
|  |
| ☺  Sakko on vero väärästä teosta.  Vero on sakko menestyksestä. |

|  |
| --- |
| Ajatuksia keskustelulle   * Onko oikein käyttää veroja käyttäytymisen muuttamiseksi? * Muokkaavatko ihmiset elämäänsä vähentääkseen veroja? * Ovatko viranomaiset viisaampia ja moraalisempia kuin alamaisensa? * Onko epäreilua olla pitkä? * Esimerkkejä? * Mitä eettisiä näkökohtia tähän tarinaan liittyy?  Kommentit  Verojen avulla valtiot pystyvät muuttamaan kansalaistensa käyttäytymistä. Tämä on yksilönvapauksien vastaista. Kun veroista tulee ankaran raskaita, ihmiset muuttavat elämäänsä välttyäkseen kuluilta, hankaluuksilta ja verojen nöyryytykseltä. Kun valtio haluavat vähentää ei toivottua käytöstä, he verottavat sitä. Pitämällä joitain veroja ”syntiveroina” valtio kertoo ”näiden olevan syntiä – asioita joita sinun ei tulisi tehdä, joten verotamme niitä”. Tällä tavoin valtio yrittää vähentää tupakointia ja juomista. Ironisesti veroilla on vastaava vaikutus työnteolle ja säästämiselle. Siten työntekoa, säästämistä ja omavaraiseksi tulemista kohdellaan myös synnillisenä toimintana.  Mitä enemmän ihmiset tekevät työtä – ”syntiä” – sitä enemmän heitä verotetaan. Tällä tavoin valtio myös pitää liiketoiminnan menestymistä syntinä. Näin tapahtuu, vaikka kannattavat yritykset tarjoavat tuotteita ja palveluita, työpaikkoja ja tuloja – jotka kaikki tuovat lisää verotuloja.  Toisin sanoen valtio pyrkii lannistamaan työntekoa ja vastuullisuutta – käyttäytymistä, joka ei varmasti ole syntiä ja johon useimmat ihmiset haluaisivat rohkaista. Valtioilla on pyrkimys verottaa tehokkuutta ja tukea tehottomuutta.  ”Hiljaiset” tai piiloverot rankaisevat raskaasti alhaisen toimeentulon ihmisiä, joilla on vähemmän vaikutusvaltaa valtion viranomaisiin. Tällaiset verot monissa valeasuissaan vaikuttavat elämäämme, sillä poliitikkojen tahto yhtyy harvoin kansan kanssa.  Ihmisten kontrollointi veroilla, lisensseillä ja säännöksillä järkyttää taloutta, lisää kustannuksia ja vähentää työvoiman kysyntää. Tästä seuraa usein vihamielisyyttä ja väkivaltaa ryhmien kesken, jotka ovat valtion suosion eri puolilla. Taustaa  Tässä kappaleessa on kyse ajatuksesta, että tasa-arvoisuus kaikessa tulisi pakottaa kaikille. Kappaleessa poliitikot yrittävät pakottaa kaikki saman pituisiksi.  Kuten näimme edellisessä kappaleessa, Euroopassa ihmiset olivat valmiit muuttamaan elämäänsä sulkemalla auringonvalon pois veroja välttääkseen. Asiat eivät ole muuttuneet nykypäivänä. Valtiot yrittävät kontrolloida käyttäytymistämme veroilla. On uskomatonta kuinka monen ihmisen elämää ja vuoropuheluja verotus muokkaa. Viitteitä  Alan Burrisin A Liberty Primer keskittyy erittäin kattavasti tähän asiaan. Kurt Vonnegutin teoksessa Welcome to the Monkey House vahvat ihmiset laitetaan kantamaan painoja heidän saattamiseksi muiden ihmisten tasolle.  Atlas säätiö on aktiivinen ja menestynyt kansainvälinen instituutti, joka edistää vapaakauppaa, vapaita markkinoita ja henkilökohtaista vastuuta (<http://atlasnetwork.org/>). |

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kappale5) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kappale7)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kappale7/ -->
# Kappale 7: Parhaat suunnitelmat

> Kaupungin katuja reunustivat yksitoikkoiset kaksi- ja kolmikerroksisten puutalojen rivit. Jonathanin silmään pisti mahtava, hienostunut talo seisoen erillään muista laajan nurmikon ympäröimänä. Se näytti vahvarakenteiselta, kauniilla verkkorakenteella koristellulta ja vastamaalatulta valkoisine seinineen. Uteliaana Jonathan lähestyi taloa ja löysi väkijoukon, joka raskaita

Kaupungin katuja reunustivat yksitoikkoiset kaksi- ja kolmikerroksisten puutalojen rivit. Jonathanin silmään pisti mahtava, hienostunut talo seisoen erillään muista laajan nurmikon ympäröimänä. Se näytti vahvarakenteiselta, kauniilla verkkorakenteella koristellulta ja vastamaalatulta valkoisine seinineen.

Uteliaana Jonathan lähestyi taloa ja löysi väkijoukon, joka raskaita keppejä heiluttamalla pyrki hajottamaan talon takaapäin. He eivät olleet kovin innoissaan ja tekivät työtään erittäin hitaasti. Lähettyvillä seisoi arvokkaan näköinen harmaahiuksinen nainen kädet puuskassa selkeästi tyytymättömänä toimintaan. Hän voihkaisi äänekkäästi palasen seinää tippuessa alas.

Jonathan käveli hänen luokseen ja kysyi ”Talo näyttää hyvin rakennetulta. Kuka sen omistaa?”

”Se on hyvä kysymys!” nainen vastasi kiivastuneesti. ”Luulin *omistavani* sen.”

”*Luulit* omistavasi sen? Mutta tiedät varmasti, jos omistat talon”, Jonathan sanoi.

Maa vavahteli kokonaisen seinän romahtaessa sisäänpäin. Nainen tuijotti surullisesti raunioista nousevaa pölypilveä. ”Se ei ole niin yksinkertaista”, nainen huusi metelin ylitse. ”Omistajuus on kontrollia, eikö niin? Mutta kuko kontrolloi tätä taloa? Hallitsijat kontrolloivat kaikkea – joten he ovat talon oikea omistaja, vaikka minä rakensin sen ja maksoin jokaisesta naulasta ja laudasta.”

Yhä lisää hermostuen nainen käveli paikalle, jossa vielä hetki sitten oli seissyt kokonainen seinä ja repäisi lapun sen ainoasta pystyyn jääneestä osasta. ”Näetkö ilmoituksen?” Hän rypisti sen, heitti maahan ja astui sen päälle. ”Viranomaiset kertovat minulle, mitä saan rakentaa, miten saan rakentaa, milloin saan rakentaa ja mihin saan sitä käyttää. Nyt he kertovat minulle purkavansa sen. Kuulostaako tämä siltä, että omistaisin kiinteistön?

”Mutta etkö sinä asunut siinä? Jonathan sopersi arasti.

”Ainoastaan niin kauan kuin pystyin maksamaan kiinteistöveron. Ellen olisi maksanut, viranomaiset olisivat heittäneet minut ulos nopeammin kuin pystyt sanomaan ’seuraava tapaus’!” Nainen muuttui punaiseksi raivosta ja jatkoi hengästyneenä, ”Kukaan ei todellisuudessa omista mitään. Vuokraamme ainoastaan neuvostolta niin kauan kuin maksamme veroja.”

”Et maksanut veroja?” Jonathan kysyi.

”Totta kai maksoin riivatut verot!” nainen käytännössä huusi. ”Mutta se ei riittänyt heille. Tällä kertaa hallitsijat sanoivat, että minun suunnitelmani talosta ei sopinut heidän suunnitelmaansa – ’ylempien omistajien’ pääsuunnitelmaan, he kertoivat minulle. He paheksuivat taloani – antoivat minulla vähän rahaa sen perusteella mitä he katsoivat sen arvoksi. Ja nyt he purkavat sen puiston tieltä. Puistoon tulee keskelle hieno suuri monumentti– monumentti eräälle heistä.”

”No, ainakin he maksoivat sinulle talosta”, Jonathan sanoi. Hän tuumasi hetken ja kysyi: ”Etkö ole tyytyväinen?”

Nainen katsoi häntä kieroon. ”Jos olisin tyytyväinen, he tuskin olisivat tarvinneet poliisia jouduttamaan sopimuksentekoa? Ja heidän maksamansa korvaus? Sen he ottivat naapureiltani. Kuka korvaa heille? Hallitsijat eivät maksa heille!”

Jonathan pyöritti päätään hämmennyksissään. ”Sanoit sen olevan osa pääsuunnitelmaa?”

”Hah! Pääsuunnitelmaa!” nainen sanoi sarkastisesti. ”Se on suunnitelma, joka kuuluu sille, joka sattuu olemaan poliittisessa vallassa. Jos omistaisin elämäni politiikalle, voisin pakottaa suunnitelmani kaikille muille. Silloin voisin varastaa taloja niiden rakentamisen sijasta. Se on paljon helpompaa!”

”Mutta tokihan suunnitelmaa tarvitaan viisaasti rakennetun kaupungin rakentamiseksi?” Jonathan sanoi toiveikkaana. Hän pyrki löytämään loogisen selityksen naisen ahdingolle. ”Etkö luota neuvostoon sellaisen suunnitelman luomiseksi?

Nainen osoitti kädellään rivitalojen suuntaan. ”Käy itse katsomassa. Huonoimpia ovat ne suunnitelmat, jotka he ovat toteuttaneet – huonolaatuisia, kalliita ja rumia.”

Hän kääntyi Jonathaniin päin ja katsoi häntä suoraan silmiin. ”Kuvittele – he rakensivat urheilustadionin, jossa yhdeksän kymmenestä katsojasta ei näe kilpailua. Ala-arvoisen työn laadun takia sen korjaaminen maksoi tuplasti sen mitä rakentaminen maksoi! Ja heidän suuri kokoushuoneensa on auki ainoastaan vierailijoille, ei sen maksaneille veronmaksajille. Kuka huolehti suunnittelusta? Hallitsijat. He saivat nimensä kaiverretuiksi kiveen ja heidän ystävänsä saivat rahakkaat sopimukset.”

Hän tökkäsi sormensa Jonathanin rintaan ja julisti, ”Ainoastaan typerät suunnitelmat täytyy pakottaa ihmisille. Voimankäyttö ei ole koskaan ansainnut luottamustani!” Raivosta puhisten hän tuijotti taloaan. ”He eivät ole vielä kuulleet viimeistä sanaani!”

---

|  |  |
| --- | --- |
| |  | | --- | | *Omaisuus on työsi hedelmä – aikasi, energiasi ja kykyjesi tulos.*  Ote Jonathan Gulliblen perusperiaatteista | |
| *Järjestämisen, sääntelyn, suojelun tai kannustamisen verukkeella laki ottaa omaisuutta yhdeltä henkilöltä ja antaa toiselle; laki ottaa varallisuutta kaikilta ja antaa harvoille.*  Frédéric  Bastiat, 1849 |
| *Monet vierailijat ihmettelevät miksei Genevessä, eräässä maailman rikkaimmista kaupungeista monine pankkien ja kansainvälisten organisaatioiden pääkonttoreineen ole hienoa arkkitehtuuria, josta voisi olla ylpeä. Mutta kun vaaditaan lupa paperinpyörittelijöiltä ja hyväksyntä  äänestyksellä poroporvareilta rakentaakseen omalle maalleen omin käsin, seurauksena on arkkitehtuuria, joka miellyttää poroporvarillisia paperinpyörittelijöitä.*  Christian  Michel |
| ☺  Joissain kaupungeissa rakennuksia puretaan veroissa säästämiseksi. Heidän pitäisi yrittää purkaa joitain veroja rakennuksien säästämiseksi. |

|  |
| --- |
| Ajatuksia keskustelulle     * Milloin valtiolle on soveliasta ottaa jonkun talo? * Millainen ongelma on korkeammassa omistusoikeudessa tai pakkolunastuksessa? * Jos viranomainen voi käyttää, hallita, ottaa tai tuhota toisen rakentaman talon, kuka silloin oikein omistaa talon? * Voidaanko yksityisesti tarjota parempia ja halvempia rakennuksia? * Onko kiinteistövero verrattavissa vuokraan? * Esimerkkejä? * Eettisiä näkökohtia?  Kommentit  Kaikissa maissa valtiot omistavat suunnattomia maa-alueita. Silti valtiolla on valta ottaa kenen tahansa alueet, jos sen väitetään olevan ”yhteiseksi eduksi”. Valtion virkamiehet asettavat hinnan yksipuolisesti. Jos vastustat, valtio voi poistaa sinut voimakeinoin. Kuka siis todella omistaa maan? Teoriassa omaisuuttasi on kaikki mitä omistat. Sitä voi olla talosi, maatilasi, lelusi, kirjasi tai autosi. Jonkin omistaminen tarkoittaa kontrollia siitä mitä sillä teet. Itse asiassa voit tehdä sillä mitä haluat, kunhan et vahingoita muita. Voit käyttää  omaisuutta haluamallasi tavalla. Tämä pitää sisällään oikeutesi päättää olla myymättä tai sen myyminen vapaaehtoisesti voitolla.  Jos sinulla ei ole kontrollia omaisuudestasi, silloin se ei voi todella olla sinun, vaikka rakensit tai maksoit sen. Olet ainoastaan ”vuokraaja” tai ”lainaaja” todelliselta omistajalta – korkeammalta auktoriteetilta.  Paikallisen lupatoimiston jonot kertovat kuinka paljon yhteisöäsi kontrolloidaan ja pakotetaan mukautumaan säännöksiin.  Lupien haittana on lisäksi, että ne on jätetty viranomaisten mielivallan alaiseksi. Jos viranomaisesta siltä tuntuu, hänellä on valta viivästyttää hakemusta ”sopivampaan” aikaan. Tämä valta saattaa hänet hyvään asemaan suhteessa lahjuksiin. Costa Ricassa on sanonta, jonka mukaan ”siellä missä on lupa, on makkara (lahjus).” Luvat ja säännöt haittaavat kehitystä. Ei ole sattumaa, että valtiot, joissa on tiukimmat rajoitteet, kokevat myös vähiten talouskasvua.  Tilanne on erilainen, jos ryhmä ihmisiä sopii vapaaehtoisesti koordinoivansa keskenään suunnitelmia omaisuudestaan tai asumisestaan. Erona on, että se on vapaaehtoista – toisin kuin valtion suunnitelmat, joissa yksi ryhmä pakottaa tahtonsa kaikille muille. Taustaa  Pakkolunastusoikeus, alkuperäisesti latinaksi ”ylivoimaisempi omistaja”, on valtion oikeus ottaa omaisuus julkiseen käyttöön. Yhdysvaltain perustuslain viides lisäys vaatii oikeutettua korvausta, mutta onko sellaista? Kuinka oikeudenmukaista se voi olla, kun se voidaan toteuttaa ainoastaan voimankäytöllä? Viitteitä  Bastiatin [Laki](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/laki) on paras viite valtuutettuun varastamiseen. Murray Rothbardin For a New Liberty tarjoaa hienoja vaihtoehtoja vaikeisiin osa-alueisiin.  Pakkolunastusoikeus on aggression muoto. Tämän vallan väärinkäytöksen kuvaus löytyy Institute of Justicen sivuilta: <http://ij.org>. |

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kappale6) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kappale8)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kappale8/ -->
# Kappale 8: Kaksi eläintarhaa

> Jatkaessaan matkaansa Jonathan pähkäili tämän ongelmallisen saaren sääntöjä. Eiväthän ihmiset varmasti eläisi lakien kanssa, jotka tekevät heidät niin onnettomiksi? Täytyy olla olemassa jokin hyvä syy. Maa näytti niin vihreältä ja ilma kovin pehmeältä ja lämpöiseltä – tämän tulisi olla paratiisi.

Jatkaessaan matkaansa Jonathan pähkäili tämän ongelmallisen saaren sääntöjä. Eiväthän ihmiset varmasti eläisi lakien kanssa, jotka tekevät heidät niin onnettomiksi? Täytyy olla olemassa jokin hyvä syy. Maa näytti niin vihreältä ja ilma kovin pehmeältä ja lämpöiseltä – tämän tulisi olla paratiisi. Jonathan hidasti vauhtiaan kulkiessaan läpi kaupungin.

Hän saapui tielle jota reunusti molemmilta puolilta valtava rauta-aita. Aidan takana hänen oikealla puolellaan seisoi monen kokoisia ja muotoisia omituisia eläimiä – tiikereitä, seeproja, apinoita – liian monia laskettavaksi. Vasemmalla toisen aidan takana harppoi tusinoittain miehiä ja naisia, joilla kaikilla oli mustavalkoraitaiset paidat ja housut. Nämä kaksi ryhmää kasvotusten vastakkaisilla puolilla tietä vaikuttivat eriskummalliselta. Jonathan huomasi miehen mustassa univormussa patukkaa pyörittämässä, ja lähestyi vartijaa hänen marssiessaan lukittujen porttien väliä.

”Mihin näitä aitoja käytetään?” Jonathan kysyi kohteliaasti.

Säilyttäen säännöllisen jalkojen ja nuijan rytmin vartija vastasi ylpeänä: ”Se ympäröi eläintarhaamme”.

”Vai niin”, Jonathan vastasi tuijottaen karvaisten eläinten ryhmää tarttumahännillään hyppimässä häkin seinistä.

Vartija jatkoi luentoa, tottuneena tehtyään opastuskäyntejä paikallisille lapsille. ”Näetkö tuolla suurenmoisen määrän erilaisia eläimiä?”

Hän viittasi tien oikealle puolelle. ”Ne on tuotu meille ympäri maailmaa. Aita pitää eläimet turvallisesti paikassa, jossa ihmiset voivat tutkia niitä. Vieraita eläimiähän ei voi päästää vaeltelemaan ympäriinsä ja vahingoittamaan yhteiskuntaa, tiedäthän.”

”Vau!” Jonathan huudahti. ”On täytynyt maksaa omaisuuksia tuoda eläimet tänne ja pitää niistä huolta.”

Vartija hymyili Jonathanille ja pyöritti kevyesti päätään. ”En maksa mitään eläintarhasta. Kaikki Corrumpossa maksavat eläintarhaveroa.”

”Kaikki?” Jonathan kysyi tiedostaen hyvin tyhjien taskujensa pohjat.

”No, jotkut ihmiset yrittävät välttää vastuitaan. Nämä vastahakoiset kansalaiset sanovat, ettei heillä ole mitään mielenkiintoa eläintarhaan. Toiset taas kieltäytyvät, koska heidän mukaansa eläimiä tulisi tutkia niiden luontaisessa elinympäristössä.”

Vartija kääntyi kohden tien vasemmalla puolen olevaa aitaa ja kolkutteli raskasta rautaporttia pampullaan. ”Kun kansalaiset kieltäytyvät maksamasta eläintarhaveroa, kiinteistöveroa, pituusveroa tai ikkunaveroa, laitamme heidät tänne – turvallisesti näiden kaltereiden taakse. Siten näitä omituisia ihmisiä voidaan tutkia. Myös heitä estetään vaeltelemasta ympäriinsä ja vahingoittamasta yhteiskuntaa.”

Jonathanin päätä alkoi epäuskosta huimaamaan. Vertaillen kahta kalterien takaista ryhmää hän kummasteli maksaisiko hän vartijan ja kahden eläintarhan ylläpidosta. Hän tarttui rautatangoista ja tarkasteli raitapukuisten vankien ylpeitä kasvoja. Sitten hän tutki vartijan pöyhkeää kasvojen ilmettä, joka jatkoi marssimistaan edestakaisin patukkaansa pyöritellen.

Sama vanha keltainen kissa pyöri kaltereiden välistä sisään ja ulos etsien maukasta evästä. Vartija takoi kalteria kuuluvasti nuijallaan ja kissa pinkaisi Jonathanin jalkojen taakse. Sen jälkeen se istahti nuolemaan etutassujaan ja raapimaan kirppuja vahingoittuneen korvansa takaa.

”Pidät varmaan hiiristä? Suuresta määrästä hiiriä”, Jonathan sanoi. Taputtaen sitä päälaelle, Jonathan nimesi uuden ystävänsä: ”Miten olisi ’Mices’? Mices, olet ollut molemmilla puolilla aitaa. Kummalla puolella kaltereita ovat suuremmat vahingontekijät?”

---

|  |
| --- |
|  |
| *Silloin kun laki ja moraali ovat keskenään ristiriidassa, kansalainen löytää itsensä julmasta valinta¬tilanteesta moraalinsa kadottamisen ja lakien kunnioituksen kadottamisen väliltä.*  Frédéric Bastiat |
| *Valtio edustaa väkivaltaa keskittyneessä ja organisoituneessa muodossa.*  Gandhi |
| Sinulla ei ole oikeutta nimittää toista henkilöä aloittamaan puolestasi voimankäyttöä muita vastaan.  Ote Jonathan Gulliblen perusperiaatteista |

|  |
| --- |
| Ajatuksia keskustelulle     * Tuleeko ihmiset pakottaa maksamaan eläintarhasta? * Millaisia syitä voi olla maksamattomuudelle? * Mitä tapahtuu ihmisille, jotka kieltäytyvät maksamasta tällaista veroa? * Kummalla puolella aitaa ovat ihmiset, jotka vahingoittavat muita? * Esimerkkejä? * Eettisiä näkökohtia?  Kommentit  Byrokraatit hallinnoivat poliitikkojen säätämiä lakeja. Tässä asemassa he pystyvät vaikuttamaan poliitikkoihin lakien säätämisessä. He eivät ole vaaleilla valittuja ja vastuussa yleisölle, silti he pystyvät kontrolloimaan lähes jokaista julkisen elämän yksityiskohtaa – monasti omine tarkoitusperineen ja henkilökohtaisine pyrkimyksineen. Kaikki byrokraatit ovat virkamiehiä, mutta alemmat virkamiehet eivät välttämättä ole yhtä paljon tekemisissä lakien hallinnoimisen kanssa.  Virkamiehet (ts. armeijaan kuulumattomat) ovat vaaleilla valitsemattomia ja palkattu palvelemaan siviiliväestöä (eli sinua ja minua!). Heihin kuuluvat lupien myöntäjät, liikenteenvalvojat, kuntien työntekijät, julkisten eläintarhojen työntekijät ja vankiloiden valvojat.  Oletko tyytyväinen rahojesi käytöstä asioihin, joita et käytä? Onko oikein, että meitä sakotetaan, rangaistaan ja laitetaan jopa vankilaan jättäessämme maksamatta palveluista, jotka tuottavat ainoastaan mielihyvää jollekin toiselle?  Jos valtion tai kuntien tarjoamista palveluista huomioidaan kuinka monia niistä käyttää ainoastaan pieni osa väestöä, on helposti nähtävissä, että yksityiset palvelut ovat paljon reilumpi järjestelmä. Yksityiset yritykset ovat motivoituneempia palvelemaan tehokkaasti ihmisiä, jotka ovat valmiita maksamaan palveluista. Ainoastaan palveluita käyttävät ihmiset maksavat. Kilpailu asiakkaista luo kannustimen tarjota kilpailukykyistä palvelua, hintoja  ja asiakaspalvelua. Niitä henkilöitä, jotka eivät ole kiinnostuneet palvelusta, ei tehdä köyhemmiksi laittamalla heidät maksamaan palveluista, joita he eivät tarvitse. Nämä ihmiset säästäisivät rahansa palveluihin, joita he pitävät itselleen hyödyllisinä. Taustaa  Tätä kappaletta innoitti pääasiassa paikalliset havaijilaiset uutiset ja argumentit eläintarhan maksamisesta. Esillä on asia siitä miten markkinat saattavat tarjota. Kissa sisällytettiin tarinaan tuomaan hiukan persoonallisuutta, joku jolle Jonathan voi silloin tällöin kommentoida. Kissan nimi on itse asiassa hyvin lähellä vapaiden markkinoiden taloustieteilijän  Ludwig von Misesin nimeä ilman sen kummempaa syvempää merkitystä – ainoastaan pelkkä kanssamatkustaja.  Vuonna 1982 perustettu Ludwig von Mises instituutti on ainutlaatuinen koulutuksellinen organisaatio, joka on omistettu Ludwig von Misesin työlle ja itävaltalaisen taloustieteen edistämiselle. Ludwigin vaimo, kaunis Margit Serency, palveli Mises instituutin puheenjohtajana. Kosiessaan häntä Mises varoitti, että vaikka hän tulisi kirjoittamaan paljon rahasta, hänelle ei tulisi koskaan olemaan sitä paljoa! Viitteitä  Hyviä viitteitä julkisiin ja yksityisiin yrityksiin löytyy Alan Burrisin teoksesta A Liberty Primer, Taneyn kirjasta A Market for Liberty ja David Friedmanin teoksesta The Machinery for Freedom. Von Misesin keskeiset teoriat on mahdollista ladata osoitteesta: <http://www.mises.org/>.  Yksityistämisestä, katso Reason Public Policy Institute: <http://www.privatization.org>. |

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kappale7) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kappale9)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kappale9/ -->
# Kappale 9: Rahan tekeminen

> Jonathan, Mices kumppaninaan, jatkoi matkaa. Rakennukset suurenivat ja kadut täyttyivät ihmisistä. Jalkakäytävät tekivät kävelemisestä helpompaa, jopa polvillaan käveleville. Kulkiessaan suuren tiilitalon ohi hän kuuli yläpuoleltaan koneen ulvontaa. Nopeatempoinen nakutus kuulosti painokoneelta. ”Ehkä se on kaupungin sanomalehti”, Jonathan ajatteli ääneen, ikään

Jonathan, Mices kumppaninaan, jatkoi matkaa. Rakennukset suurenivat ja kadut täyttyivät ihmisistä. Jalkakäytävät tekivät kävelemisestä helpompaa, jopa polvillaan käveleville. Kulkiessaan suuren tiilitalon ohi hän kuuli yläpuoleltaan koneen ulvontaa. Nopeatempoinen nakutus kuulosti painokoneelta. ”Ehkä se on kaupungin sanomalehti”, Jonathan ajatteli ääneen, ikään kuin vastausta kissalta odottaen. ”Hieno juttu! Silloin voin lukea kaiken saaresta.”

Pikaisesti hän kääntyi kulman ympäri etsien sisäänkäyntiä ja törmäsi katukiveyksellä hienosti pukeutuneeseen käsikädessä kulkevaan pariskuntaan. ”Anteeksi”, Jonathan ilmaisi, ”täälläkö kaupungin lehteä painetaan?”

Rouva hymyili ja herrasmies korjasi Jonathania. ”Luulenpa, että olet erehtynyt, nuori mies. Tämä on virallinen rahan luomisen virasto, ei sanomalehti.”

”Vai niin”, Jonathan sanoi pettyneenä. ”Toivoin löytäväni jonkin merkittävän painon.”

”Piristyhän”, mies sanoi. ”Ei ole olemassa merkitykseltään suurempaa painoa kuin tämä virasto. Eikö näin olekin, rakkaani?” Mies taputti naisen hansikaskättä.

”Pitää paikkansa”, nainen sanoi tirskuen. ”Virasto saa aikaan paljon onnellisuutta painamallaan rahalla.”

”Sehän kuulostaa upealta!” Jonathan sanoi innoissaan. ”Raha tekisi minut nyt varmasti onnelliseksi. Jos voisin painaa hiukan rahaa, niin…”

”Voi ei!” mies sanoi paheksuvasti. Hän heilutti sormeaan Jonathan kasvojen edessä. ”Se ei tule kysymykseen.”

”Luonnollisesti”, nainen sanoi myötäillen. ”Rahan painajia, joita hallitsijoiden neuvosto ei ole valtuuttanut, kutsutaan ’väärentäjiksi’ ja heidät heitetään telkien taakse. Emme suvaitse konnia.”

Mies nyökkäili ponnekkaasti. ”Kun väärentäjät painavat väärää rahaansa ja kuluttavat sitä, rahaa on liikaa kierrossa. Hinnat nousevat – palkoista, säästöistä ja eläkkeistä tulee arvottomia. Se on puhdasta varkautta!”

Jonathan rypisti kulmiaan. Mitä hän ei ollut ymmärtänyt? ”Luulin, että sanoitte suuren määrän rahaa painamisen tekevän ihmiset onnellisiksi.”

”Kyllä, se pitää paikkansa”, nainen vastasi. ”Sillä oletuksella…”

”…että se on virallisesti painettua”, mies keskeytti ennen kuin hän pystyi lopettamaan. Pariskunta tunsi toisensa niin hyvin, että he saattoivat loppuun toistensa lauseet. Mies vetäisi takkinsa taskusta suuren nahkalompakon ja otti esiin paperinpalan Jonathanille esitelläkseen. Osoittaen hallitsijoiden neuvoston virallista leimaa hän huomautti, ”Katso, tässä. Siinä sanotaan ’laillinen maksuväline’ ja se tekee tästä virallista rahaa.”

”Virallisen rahan painamista kutsutaan ’rahapolitiikaksi’”, nainen jatkoi aivan kuin hän olisi lainannut koulussa opetetusta tekstistä. ”Rahapolitiikka on osa kokonaissuunnitelmaa.”

Laittaen lompakkonsa pois mies lisäsi: ”Jos se on virallista, silloin ne, jotka laskevat tätä ’laillista maksuvälinettä’ liikkeelle, eivät ole varkaita.”

”Eivät tosiaankaan!” nainen kommentoi. ”Hallitsijoiden neuvosto kuluttaa tätä laillista maksuvälinettä meidän puolestamme.”

”Kyllä, ja he ovat erittäin anteliaita”, mies vastasi silmäniskulla. ”He käyttävät virallista rahaa heidän uskollisiin alamaisiinsa, erityisesti niihin, jotka auttavat heitä tulemaan valituiksi.”

”Vielä yksi kysymys, ellette pahastu”, Jonathan jatkoi. ”Sanoitte, että kun väärennettyä rahaa on kaikkialla, hinnat nousevat ja palkoista, säästöistä ja eläkkeistä tulee arvottomia. Eikö näin tapahdu myös tämän laillisen maksuvälineen kanssa?”

Pariskunta katsoi toisiaan riemuisasti. Herrasmies vastasi, ”No, hinnat kyllä nousevat, mutta olemme tyytyväisiä, kun hallitsijoilla on enemmän rahaa meihin kulutettavaksi. On niin paljon työllistettyjen, työttömien, poikkeuksellisten, poikkeuksettomien, nuorien, ei-nuorien, köyhien ja ei-köyhien tarpeita.”

Nainen lisäsi: ”Hallitsijat tutkivat pikkutarkasti hintaongelmiemme syitä. Pääsyyllisiksi he ovat löytäneet huonon onnen ja huonon sään. Luonnonoikut aiheuttavat nousevat hinnat ja laskevan elintason – erityisesti metsämaillamme ja maatiloillamme.”

”Nimenomaan!” huudahti hänen seuralaisensa. ”Saartamme ympäröivät katastrofit, jotka tuhoavat talouttamme korkeilla hinnoilla. Puun ja ruuan korkeat hinnat tulevat jonain päivänä koitumaan varmasti tuhoksemme.”

”Ja halvat hinnat”, nainen huudahti. ”Ulkopuoliset verisellä kilpailullaan yrittävät aina myydä meille kynttilöitä ja takkeja turmiollisen alhaisilla hinnoilla. Viisas hallitsijoiden neuvostomme kohtelee ankarasti myös näitä hirviöitä!” Kääntyen seuralaisensa puoleen nainen kiskaisi kärsimättömästi häntä hihasta.

” Olet oikeassa”, mies sanoi hänelle. ”Toivottavasti ymmärrät, nuori mies. Meillä on tapaaminen investointipankkiirimme kanssa. Meidän täytyy päästä mukaan maa-alueiden ja arvometallien noususuhdanteeseen. Mennään, kultaseni.” Herrasmies nosti hattuaan, rouva kumarsi kohteliaasti ja molemmat toivottivat Jonathanille hyväntuuliset jäähyväiset.

---

|  |
| --- |
|  |
| *Miksi leipä on edullisempaa kuin timantit? Koska timantteja on vähemmän saatavilla kuin leipää.*  Murray Rothbard |
| *Vastapainettua rahaa täynnä olevat pankit ovat innokkaasti lainaamassa sitä.*  Alan Burris, A Liberty Primer |
| Sillä hyveitä voi esiintyä ainoastaan, kun on vapaus valita. Tämä on aidosti vapaan yhteiskunnan lähtökohta.  Ote Jonathan Gulliblen perusperiaatteista  Ainoa tapa poistaa raha politiikasta on poistaa politiikka rahan tekemisestä.  Richard M. Salsman  *☺  Inflaatiota käsitteleviin konferensseihin osallistuvat tavanmukaisesti poliitikot, jotka aiheuttavat sen ja taloustieteilijät, jotka osoittavat kuinka se tehdään.*  Richard Needham, 1977 |

|  |
| --- |
| Ajatuksia keskustelulle     * Onko hyvä vai huono asia painaa paljon rahaa? * Kuka päättää? * Kuinka vaikutukset kohdistuvat ihmisiin erilailla? * Onko olemassa eroa väärentäjien ja virallisten rahan painajien välillä? * Auttaisiko sukupolvesta toiseen suurin piirtein paikallaan pysyvät hinnat ihmisiä ymmärtämään arvoa ja suunnittelemaan elämäänsä? * Ketä syytetään hintojen noususta? * Esimerkkejä? * Mitä eettisiä näkökohtia sisältyy?  Kommentit  Perunan arvo muodostuu myynnissä olevien perunoiden määrästä.  Pidetään sinua esimerkin vuoksi perunaviljelijänä ja naapuriasi omenoiden viljelijänä. Sovit antavasi hänelle kymmenen perunaa kymmenestä hänen omenastaan. Yhtäkkiä perunoita tulee paljon saataville. Nyt perunasi eivät ole enää yhtä arvokas vaihdannan väline. Naapuri saattaa haluta 20 sinun perunaa hänen vain kymmenestä omenasta.  Samoin on asian laita rahan kohdalla. Jos seteleistä on pulaa, rahasta tulee arvokkaampaa. Pystyt ostamaan paljon tavaroita kymmenellä setelilläsi. Toisaalta, jos markkinat täyttyvät seteleistä, jokainen seteli on vähemmän arvoinen. Kuluttajana joudut käyttämään enemmän seteleitä saadaksesi saman määrän tuotteita kuin aiemmin. Jokainen seteli on nyt vähemmän arvoinen.  Onko sillä merkitystä, että valtio painaa yhä lisää rahaa? Kyllä. Ei ainoastaan, koska se vähentää maan rahan arvoa, vaan myös koska ne, jotka saavat käsiinsä ensin vastapainetun rahan, pystyvät ostamaan ennen kuin hinnat nousevat. Hetken aikaa ihmiset sanovat asioiden muuttuneen paremmiksi, koska rahaa on enemmän liikkeellä. Kuitenkin kun raha on kiertänyt monien käsien kautta, se saapuu kiinteiden tulojen ja säästäjien käsiin, jotka ansaitsevat saman määrän, mutta tarvitsevat enemmän seteleitä saadakseen tuotteita.  Tätä kutsutaan inflaatioksi. Tämä valtion rooli on usein sivuutettu, kun kauppiaita sekä maanviljelijöitä syytetään korkeammista hinnoista.  Rahan hallitseminen on yksi monista tavoista varmistaa monet asiat: valtion osastojen määrän kasvu; palkkiot suosituille ryhmille ja yrityksille; ja korvaukset vaalien peukaloinnista.  Valtiot, toisin kuin yksityiset yritykset, eivät hanki rahaa vapaaehtoisilla maksuilla palveluistaan. Valtiot joutuvat etsimään tapoja pakottaa ihmiset antamaan rahansa. Tätä kutsutaan verotukseksi. Mutta verotus on epäsuosittua. Joten valtion vaihtoehtoinen ratkaisu ongelmaan on painaa lisää rahaa. Talous vaikuttaa tulevan toimeen paremmin lisärahan kiertäessä taloudessa – hetken aikaa. Sitten inflaatio saavuttaa ja kaikista tuotteista tulee kalliimpia. Rahan painaminen ennen vaaleja on ovela keino saada ihmiset pitämään vallitsevaa puoluetta suosiossa. Inflaation vaikutukset tullaan huomaamaan vasta vaalien jälkeen. Silloin äänestäjien on liian myöhäistä toimia.  Rahan väärentämisen vaikutus vastaa toisten palkkojen, säästöjen ja eläkkeiden varastamista. Valtiot eivät pidä yksityisten rahapainojen kilpailusta, joten ne tekevät muille laittomaksi painaa rahaa. Jos ihmisillä olisi vapaus valita, he eivät valitsisi rahaa, joka menettäisi arvoaan, vaan valitsisivat vakaamman rahan. Mutta valtiot eivät pidä myöskään tästä kilpailusta. Sen vuoksi ne tekevät rahansa käytöstä pakollista, toisin sanoen laillisen maksuvälineen. Taustaa  Kauppiaat tarvitsevat jonkin objektin, joka on laajasti hyväksytty, kestävä ja sopiva mittaamaan tuotteiden välistä arvoa. Jalometallit kuten kulta ja hopea ovat osoittautuneet ylivoimaiseksi palvelemaan tätä tarkoitusta. Kultasepät ja pankkiirit käyttivät sen jälkeen paperikuitteja kullasta ja hopeasta lisätäkseen vaihdannan turvallisuutta ja mukavuutta. Pankkien ja valuuttojen välinen kilpailu yhdessä tiukan henkilökohtaisen vastuun kanssa pitivät valuutat vakaina, koska ihmiset olisivat kieltäytyneet käyttämästä arvoansa menettäviä valuuttoja (inflatoituneita). Vuonna 1844 Sir Robert Peel järjesti Peel lainsäädännön, joka antoi valtion keskuspankille monopolin setelirahojen liikkeellelaskuun. Viitteitä  Murray Rothbardin valaiseva kirja [Mitä valtion on tehnyt rahallemme?](/kirjoja/raha/) on miellyttävää luettavaa ja se tuo esiin rahan ja pankkitoiminnan historian. Friedrich Hayekin [Denationalisation of Money](http://mises.org/books/denationalisation.pdf) käy läpi ajatusta laillinen maksuväline lakien päättämisestä ja kilpailun sallimisesta valuutoissa. Walter Blockin [Defending the Undefendable](http://mises.org/books/defending.pdf) osuus väärentämisestä on hauska lukukokemus.  Ludwig von Mises instituutissa on vaadittu paluuta takaisin kultakantaan, toisten taas vaatiessa valinnanvapautta valuuttoihin ja laillinen maksuväline lakien päättämistä: <http://www.mises.org>.  Raha- ja pankkitoiminnan politiikasta katso: <http://www.cato.org/research/mon-st.html>.  Monien maiden taseet ja vastuuraportit ovat mielenkiintoista luettavaa. Niitä löytyy etsimällä maan keskuspankin nimellä. |

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kappale8) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kappale10)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kiitokset/ -->
# Tekijän kiitokset ja huomiot

> Olen kiitollinen monille heidän panoksestaan tähän projektiin. Sam Slom ja Small Business Hawaii olivat vastuussa julkaisun alkuperäisen englanninkielisen version luomisesta. Flora Ling oli merkittävä toimituksellinen panos tämän tarinan kirjoitustyyliin ja kokonaisesitykseen. Lucile Schoolland, Nicolai Heering, Fred James, Harry Harrison, Scott

Olen kiitollinen monille heidän panoksestaan tähän projektiin. Sam Slom ja Small Business Hawaii olivat vastuussa julkaisun alkuperäisen englanninkielisen version luomisesta. Flora Ling oli merkittävä toimituksellinen panos tämän tarinan kirjoitustyyliin ja kokonaisesitykseen. Lucile Schoolland, Nicolai Heering, Fred James, Harry Harrison, Scott Kishimori, Ralph Smeed, and Stuart Hayashi antoivat seikkaperäistä toimituksellista tukea. Randall Lavarias, David Friedman, Tiffany Catalfano ja Orlando Valdez tarjosivat kaikki upeita kuvituksia aikaisempiin painoksiin. Gerhard “Geo” Olsson ja Stuart Hayashi toivat monia filosofisia näkemyksiä. Geo esitteli tämän kirjan Milton Friedmanille. Vince Miller ja Jim Elwood markkinoivat tätä kirjaa ympäri maailmaa; Louk Jongen, Louis van Gils, Reg Jacklin, Pelle Jensen, Jeff Mallan ja the HPU SIFE tiimi ovat markkinoineet kirjaa laajalti Internetissä.

Hubert & Rita Jongen, S Wimmie Albada, ja Ton Haggenburg tuottivat hollanninkielisen version. Dmitrii Costygin ja William Milonoff tuottivat ensimmäisen venäjänkielisen version ja Kenneth DeGraaf ja Elena Mamontova vastaavat uudesta venäjänkielisestä versiosta, jonka Jaroslav Romanchuk ja Elena Rakova ovat saattaneet verkkoon. Linda Tjelta, Jon Henrik Gilhus, ja Bent Johan Mosfjell vastaavat norjalaisista versioista. Virgis Daukas järjesti liettualaisen version ja käyttää sitä säännöllisesti englanninkielen leirillään yhdessä Monika Lukasiewicz ja Stephen Brownen kanssa. Tomislav Krsmanovic on suuri ja rohkea vapauden puolestapuhuja, joka järjesti serbian-, makedonian-, kroatian-, slovenian-, albanian- ja romaniankieliset versiot. Trifun Dimic käänsi ja julkaisi romaaniversion. Valentina Buxar käänsi molemmat romanialaiset painokset ja yhdessä Cris Comanescun kanssa vastaavat pian verkossa julkaistavasta toisesta romaniankielisestä versiosta. Valdis Bluzma julkaisi latvialaisen version. Arlo ja Gundega Pignotti valmistelevat uutta latvialaista versiota. Margaret Tse, Wilson Ling, ja Carlos Fernando Souto tuottivat portugalilaisen version. Toshio Murata, Yoko Otsuji, Toyoko Nishimura, Mariko Nakatani, Kayoko Shimpo, ja Hiroko Takahashi ovat kääntäneet ja julkaisseet Nippon Hyoron Sha kustantaman japaninkielisen version. Alex Heil työskenteli uutterasti käännöksen kanssa ja Stefan Kopp julkaisi saksankielisen version. Jonas Ekebom, Carl Henningsson, Christer Olsson ja Mats Hinze työstivät kaikki ruotsinkielistä versiota ja John-Henri Holmberg valmistelee sähköistä versiota. Jan Jacek Szymona, Jacek Sierpinski ja Andrzej Zwawa tuottivat puolalaiset versiot. Andras Szijjarto vastaa unkarinkielisestä versiosta. Judy Nagy käänsi ja julkaisi espanjankielisen version. Joy-Shan Lam vastaa pääasiallisesti The Hong Kong Economic Journal -julkaisun kiinankielisestä versiosta; Dean Peng ja Jerome Ma kirjan kiinalaisesta versiosta. Kozeta Cuadari käänsi albanialaisen version, jonka julkaisivat Dr. Zef Preci ja the Albanian Center for Economic Research. Ja monet kiitokset veljeksille Dulmaa Baatar ja Hurelbaatar julkaisusta Mongoliassa, K-mee Jungille julkaisusta Koreassa ja Zarina Osmonalievalle hänen SIFE tiimilleen julkaisusta Kirgisiassa. Louise Zizka on tuottanut ranskankielisen käännöksen ja saattanut sen verkkoon yhdessä Sieg Pedden kanssa. Shikwati James Shikuku julkaisi swahili version. Bojidar Marinov ja Assen Kanev ovat tuottaneet bulgarialaisen version. Paul Vahur työskentelee virolaisen käännöksen parissa. Somalinkielinen versio on työn alla Faissal Hassanilla. Ja urdunkielinen versio on käännetty ja julkaistu Dr. Kahlil Ahmad ja Paul Lindberg ponnistelujen ja kovan työn ansiosta. Dimitrios Malamoulis ja Neos Typos Magnesiasta vastaavat kreikkalaisesta julkaistusta. Ja voisin varmasti lisätä monia muita.

Kevin Tuma on valmistelemassa kuvitettua versiota kirjasta. Andrew Sullivan ja Tim Skousen ovat tehneet yhteistyötä Kerry Pearsonin kanssa Vapauden filosofian DVD-esityksen tuotannossa. Shahram Sadeghi, Henry ja Roya Weyerhaeuser ja Uncle Reza ovat valmistelleet huolellisesti persiankielistä versiota. SIFE@HPU tiimin jäsen Mary Disbrow valmisteli Powerpoint tietokilpailupelin luokkahuoneisiin Andy Jacobin, Claes Insulanderin ja Benedikt Goetz avustuksella. Simone Knobel vastasi pääosin the Global SIFE -esseekilpailusta. Edgar Peña ja Tomislav Krsmanovic johtivat kansallisia esseekilpailuja Meksikossa ja Serbiassa. Näiden kilpailujen voittajat olivat Valerija Dasic ja Carlos Francisco Mendoza.

Haluan myös kiittää eräitä tämän kirjan mahtavia tukijoita: Mark Adamo, Mike Beasley, Glenn Boyer, Charles Branz, Rodger Cosgrove, John Dalhoff, Jean Frissell, Henry Haller III, Thomas Hanlin III, Frank Heemstra, Dave Hoesly, Doug Hoiles, Michael J. LeCompte, Paul Lundberg, Jim McIntosh, William & Denise Murley, Roger Norris, Tom Payne, Richard Riemann, Jim Rongstad, Lucile Schoolland, Dagney Sharon, Mark and JoAnn Skousen, Cliff and Bobbie Slater, David Steigelman, Rudy & Pat Tietze, Howard Thomsom, Doug Thorburn, Susan Wells ja Louise Zizka.

Kaikesta verkkoversioiden työstä olen kiitollinen Ginger Warbisille, suurenmoiselle webmasterille. Kerry Pearson on tuottanut mahtavan Flash-animaation useille kielille (englanti, espanja, portugali, ranska ja saksa) muiden avustuksella. Raul Costales on järjestänyt tämän viikoittaiseksi lähetykseksi Costa Rican kansalliseen televisioon. Ja Dick Morris, Ryan Segawa, Ron Corpus ja Geo Olsson ovat tuottaneet radiomainoksia, jotka lähetetään viikoittain KXEM-asemalla Phoenixissä.

**Kommenttiversion toinen tekijä**

Jonathan Gulliblen ensilukemalla Janette koki sen erittäin viihdyttäväksi. Se sai hänet nauramaan ääneen ja jokaisella myöhemmällä lukukerralla hän löysi yhä uusia hienovaraisia näkökohtia. Tämä saattoi olla seurausta siitä, että hän oli joutunut kokemaan näiden ajatusten vakavampia puolia. Hän kuitenkin huomasi, että ihmiset, jotka eivät olleet kokeneet näitä puolia, eivät huomanneet huumoria. Näin syntyi ajatus kommentoidusta versioista. Tietokoneohjaajana Janette käyttää kykyjään saada aihealueet ”ymmärretyiksi”. Hän sovelsi samoja taitojaan talousteorioihin. Kenin ohjauksella hän on ollut ’tutkimusmatkalla’ luodessaan tätä kommentoitua versiota. Hän toivoo sen antavan lukijoille iloa, naurua ja monia mielenkiintoisia keskusteluja.  
*Haluan omistaa näihin kommentteihin tekemäni työn ilon liettualaisen Ilona Daukasin muistolle, joka oli inspiraationi tälle projektille.* – Janette

**Jonathan Gulliblen suurin tukija**

Li Schoolland, Kiinan ja Aasian historian opettaja, on Jonathan Gulliblen taustatukija. Hänen tehtävänään on pitää aviomiehensä, taloustieteen professori, taloudellisesti maksukykyisenä ja odottaa kärsivällisesti, kun Ken kommunikoi erittäin monien Jonathan Gullible projektien kanssa ympäri maailmaa. Hän on ainoa nainen, joka sanoo: ”Miehen työ ei ole koskaan valmis”.

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/epilogi) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/lukemistoa)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/kirjoittajasta/ -->
# Kirjoittajasta

> Ken Schoolland on taloustieteen ja valtio-opin apulaisprofessori Hawaii Pacific yliopistossa. Aiemmin hän oli Honolulun Charminade yliopiston japanin liiketalouden opintojen maisteriohjelman johtaja ja Hawaii Loa Collegen liiketalouden ja taloustieteen ohjelman päällikkö. Valmistuttuaan Georgetown yliopistosta hän palveli Yhdysvaltain kauppaministeriön kansainvälisessä kauppakomissiossa kansainvälisenä

Ken Schoolland on taloustieteen ja valtio-opin apulaisprofessori Hawaii Pacific yliopistossa. Aiemmin hän oli Honolulun Charminade yliopiston japanin liiketalouden opintojen maisteriohjelman johtaja ja Hawaii Loa Collegen liiketalouden ja taloustieteen ohjelman päällikkö.

Valmistuttuaan Georgetown yliopistosta hän palveli Yhdysvaltain kauppaministeriön kansainvälisessä kauppakomissiossa kansainvälisenä taloustieteilijänä ja valkoisen talon kauppaneuvottelujen erityisedustajan toimiston toimeksiannossa.

Ken siirtyi valtiolta koulutusalalle opettamaan liiketaloutta ja taloustiedettä Sheldon Jackson Collegeen Alaskassa. Hän opetti myös Hakodate yliopistossa Japanissa ja kirjoitti teoksen *Shogun’s Ghost: The Dark Side of Japanese Education*, joka on julkaistu englanniksi ja japaniksi.

Ken on johtokunnan jäsen International Society for Individual Liberty -järjestössä ja Sam Walton jäsen Students in Free Enterprise -järjestössä.

Hän on matkustellut laajalti tehden havaintoja eri maiden kulttuureista, perinteistä ja talouksista ympäri maailmaa. Stephen Browne, Liberty English Campin johtaja Liettuassa, kuvasi professori Schoollandia seuraavasti: ”Kun Ken istahtaa jonnekin, ei kestä kauaakaan, kun lapsi ilmestyy pyytäen istua hänen polvelleen tai teini-ikäinen kysyy häntä koripallopeliin”. Sellainen on *Jonathan Gulliblen seikkailujen: odysseia vapaista markkinoista* kirjoittaja.

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/tietoja) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/perusperiaatteet)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/lukemistoa/ -->
# Suositeltua lukemistoa

> Frédéric Bastiat, Laki – seitsemänkymmentäviisi sivua järkeilyä. Vaikkakin se on kirjoitettu vuonna 1850, teksti on kuin tänä päivänä kirjoitettua. Alan Burris, A Liberty Primer – Helppo viiteteos vapauden moniin eri puoliin. David Friedman, The Machinery of Freedom – Erinomainen analyysi

* Frédéric Bastiat, *[Laki](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/laki)* – seitsemänkymmentäviisi sivua järkeilyä. Vaikkakin se on kirjoitettu vuonna 1850, teksti on kuin tänä päivänä kirjoitettua.

* Alan Burris, *A Liberty Primer –* Helppo viiteteos vapauden moniin eri puoliin.

* David Friedman, *The Machinery of Freedom* – Erinomainen analyysi markkinoiden ratkaisuista vaikeisiin asioihin, kaduista puolustukseen.

* Milton and Rose Friedman, *Free to Choose* – Suosittu selonteko vapauden taloudellisista hyödyistä.

* R.W. Grant, *The Incredible Bread Machine* – Selittää miksi valtio ei toimi.

* Henry Hazlitt, *Economics in One Lesson* – Nautittava ja helppolukuinen kirja maallikoille.

* Ayn Rand, *Atlas Shrugged* – Mestariteos joka esittää hänen filosofiansa jännittävän romaanin muodossa.

* Murray Rothbard, *For a New Liberty* – Klassikon asemassa olevan yleisesitys vapaudesta.

* Mary Ruwart, *Healing Our World, The Other Piece of the Puzzle* – Osoittaa käytännölliset mahdollisuudet kuinka yksilöiden kansakunta voi saavuttaa vapauden tänä päivänä.

* Linda and Morris Tannehill, *The Market for Liberty* – Erinomainen analyysi markkinoiden vaihtoehdoista perinteisille valtion interventioille.

* Henry David Thoreau, *On the Duty of Civil Disobedience* – Väkivallattoman vastustamisen “raamattu”, jota Gandhi ja monet muut ovat käyttäneet menestyksellisesti. Vain 19 sivua pitkä.

* Sähköinen versio: *The Adventures of Jonathan Gullible – A Free Market Odyssey* – [http://www.jonathangullible.com/languages.htm](http://www.jonathangullible.com/jonathan-gullible-language-translations)

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kiitokset) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/organisaatiot)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/organisaatiot/ -->
# Suositeltuja organisaatioita ja websivustoja

> Adam Smith Institute Advocates for Self-Government Atlas Research Foundation Cato Institute Foundation for Economic Education Fraser Institute Freedoms Foundation at Valley Forge Free Market Foundation Independent Institute Institute for Economic Affairs Institute for Humane Studies International Society for Individual Liberty

|  |
| --- |
| [**A**dam Smith Institute](http://www.adamsmith.org) |
| [**A**dvocates for Self-Government](http://www.self-gov.org) |
| [**A**tlas Research Foundation](http://www.atlasusa.org) |
| [**C**ato Institute](http://www.cato.org) |
| [**F**oundation for Economic Education](http://www.fee.org) |
| [**F**raser Institute](http://www.fraserinstitute.ca) |
| [**F**reedoms Foundation at Valley Forge](http://www.ffvf.org) |
| [**F**ree Market Foundation](http://www.freemarketfoundation.com) |
| [**I**ndependent Institute](http://www.independent.org) |
| [**I**nstitute for Economic Affairs](http://www.iea.org.uk) |
| [**I**nstitute for Humane Studies](http://www.TheIHS.org) |
| [**I**nternational Society for Individual Liberty](http://www.isil.org) |
| [**L**aissez Faire Books](http://www.lfb.org) |
| [**L**iberty Tree: Review and Catalogue](http://www.liberty-tree.org) |
| [**L**ibertarian Alliance](http://www.la-articles.org.uk) |
| [**L**ibertarian International](http://www.libertarian.to) |
| [**L**udwig von Mises Institute](http://www.mises.org) |
| [**M**akinac Center](http://www.mackinac.org) |
| [**R**eason Magazine and Reason Foundation](https://reason.com/) |
| [**S**tossel in the Classroom](http://www.intheclassroom.org) |

**Jonathanin filosofia flash-animaationa:**

<http://www.isil.org/resources/introduction.swf>

[Suomeksi](https://www.youtube.com/watch?v=M-zZbMbs9Ng):

***Jonathan Gullible websivusto:***

<http://www.jonathangullible.com>

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/lukemistoa) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/ -->
# Jonathan Gulliblen seikkailut – odysseia vapaasta yhteiskunnasta

> Ken Schoollandin palkittu teos on käännetty yli 40:lle kielelle ja siitä on tehty lukuisia näytelmiä, kuunnelmia, animaatioita ja filmejä. Teosta on käytetty myös opetuksessa eri yliopistoissa ja kouluissa.

[![iBookstore](/wp-content/uploads/2013/08/iBookstore_101.jpg)](http://itunes.apple.com/fi/book/id686960603)[![Kindle](/wp-content/uploads/2013/08/kindle_101.jpg)](https://www.amazon.com/dp/B00EFYZ32W)[![Adlibris](/wp-content/uploads/2009/12/adlibris_101.jpg)](http://www.adlibris.com/fi/e-kirja/jonathan-gulliblen-seikkailut-9789527029060)[Osta Gumroadista](https://spillmind.gumroad.com/l/jonathan)

![Kirjan kansi](/wp-content/uploads/2009/12/jonathan.png)

**Kuvaus:**

Nuori Jonathan kokee elämänsä seikkailun eksyessään suuressa myrskyssä kaukaiselle Corrumpon saarelle. Jonathan lähtee tutkimaan saarta ja sen eriskummallisia ihmisiä.

Jonathan törmää saarella outoihin tapoihin ja lakeihin. Ihmisten elämä on täynnä nurinkurisia, hassuja ja osittain pelkästään outoja sääntöjä ja tottumuksia. Saaren tapahtumat muistuttavat läheisesti tuttua aikuisten maailmaa, jonka epäjohdonmukaisuudet ja kummallisuudet paljastuvat ainoastaan uteliaalle ja ennakkoluulottomalle seikkailijalle.

Ken Schoollandin palkittu teos on käännetty yli 40:lle kielelle ja siitä on tehty lukuisia näytelmiä, kuunnelmia, animaatioita ja filmejä. Teosta on käytetty myös opetuksessa eri yliopistoissa ja kouluissa.

Kirjoittanut  
**Ken Schoolland**

Kommentit  
**Ken Schoolland ja Janette Eldridge**

“Kirja tuo todellakin esiin olennaisia talouden periaatteita yksinkertaisessa ja älykkäässä muodossa. Se on mielikuvituksellinen ja erittäin hyödyllinen teos.”  
– Milton Friedman, Nobel-palkittu taloustieteilijä

|  |
| --- |
| Sisällysluettelo **(Katso myös  [Vapauden filosofia](https://www.youtube.com/watch?v=M-zZbMbs9Ng) -video.)**  **[Tietoa kirjasta](/kirjoja/jonathan/tietoja) [Kirjoittajasta](/kirjoja/jonathan/kirjoittajasta) [Jonathanin perusperiaatteet](/kirjoja/jonathan/perusperiaatteet) [Esipuhe](/kirjoja/jonathan/esipuhe)**  **[Kappale 1: Suuri Myrsky](/kirjoja/jonathan/kappale1) [Kappale 2: Häiriköt](/kirjoja/jonathan/kappale2) [Kappale 3: Yhteisen omaisuuden murhenäytelmä](/kirjoja/jonathan/kappale3)  [Kappale 4:  Ruokapoliisi](/kirjoja/jonathan/kappale4)  [Kappale 5: Kynttilöitä ja takkeja](/kirjoja/jonathan/kappale5)** **[Kappale 6: Pitkien vero](/kirjoja/jonathan/kappale6)**  **[Kappale 7: Parhaat suunnitelmat](/kirjoja/jonathan/kappale7)**  **[Kappale 8: Kaksi eläintarhaa](/kirjoja/jonathan/kappale8)** **[Kappale 9: Rahan tekeminen](/kirjoja/jonathan/kappale9)** **[Kappale 10: Unelmakone](/kirjoja/jonathan/kappale10)** **[Kappale 11: Vallan ostaminen](/kirjoja/jonathan/kappale11)** **[Kappale 12: Menetetty mahdollisuus](/kirjoja/jonathan/kappale12)** **[Kappale 13: Mullin mallin](/kirjoja/jonathan/kappale13)** **[Kappale 14: Rikollisuus nousussa](/kirjoja/jonathan/kappale14)** **[Kappale 15: Kirjataistelut](/kirjoja/jonathan/kappale15)** **[Kappale 16: Ei mitään siihen](/kirjoja/jonathan/kappale16)** **[Kappale 17: Erityisintressien karnevaali](/kirjoja/jonathan/kappale17)** **[Kappale 18: Setä-Samta](/kirjoja/jonathan/kappale18)** **[Kappale 19: Kilpikonna ja jänis uusintatarkastelussa](/kirjoja/jonathan/kappale19)**  **[Kappale 20: Kyllästyminen ruuansulatukseen](/kirjoja/jonathan/kappale20)** **[Kappale 21: “Anna minulle menneisyytesi tai tulevaisuutesi!”](/kirjoja/jonathan/kappale21)** **[Kappale 22: Valtionhallintojen basaari](/kirjoja/jonathan/kappale22)** **[Kappale 23: Maailman vanhin ammatti](/kirjoja/jonathan/kappale23)** **[Kappale 24: Kenkää tuotannolle](/kirjoja/jonathan/kappale24)** **[Kappale 25: Ablodimetri](/kirjoja/jonathan/kappale25)** **[Kappale 26: Tosiuskova](/kirjoja/jonathan/kappale26)** **[Kappale 27: Tarpeiden pohjalta](/kirjoja/jonathan/kappale27)** **[Kappale 28: Synnin palkat](/kirjoja/jonathan/kappale28)** **[Kappale 29: Uudet tulokkaat](/kirjoja/jonathan/kappale29)** **[Kappale 30: Karkki tai kepponen](/kirjoja/jonathan/kappale30)** **[Kappale 31: Kenen loistava idea?](/kirjoja/jonathan/kappale31)** **[Kappale 32: Puku](/kirjoja/jonathan/kappale32)** **[Kappale 33: Doktriinista](/kirjoja/jonathan/kappale33)** **[Kappale 34: Päinvastoin](/kirjoja/jonathan/kappale34)** **[Kappale 35: Hilpeät marjat](/kirjoja/jonathan/kappale35)** **[Kappale 36: Suuri Kysyjä](/kirjoja/jonathan/kappale36)** **[Kappale 37: Häviäjän laki](/kirjoja/jonathan/kappale37)** **[Kappale 38: Demokratiajengi](/kirjoja/jonathan/kappale38)** **[Kappale 39: Haaskalintuja, kerjäläisiä, huijareita ja kuninkaita](/kirjoja/jonathan/kappale39)** **[Kappale 40: Terra Libertas](/kirjoja/jonathan/kappale40)**  **[Epilogi](/kirjoja/jonathan/epilogi) [Tekijän kiitokset ja huomiot](/kirjoja/jonathan/kiitokset) [Suositeltua lukemistoa](/kirjoja/jonathan/lukemistoa) [Suositeltuja organisaatioita ja websivustoja](/kirjoja/jonathan/organisaatiot)**  Kun elefantit tappelevat, ruohikko kärsii vahingot. Kikuyu sanonta |

Omistettu tyttärelleni  
Kenlille

Saatavilla yli neljälläkymmenellä kielellä:

albanian, arabian, bengalin,  bulgarian, bosnian, espanjan,  esperanton, hollannin, italian, japanin, kiinan, korean, kirgiisin,  kreikan, kroatian, latvian, liettuan, makedonian, mongolian, montenegron, nepalin,  nigerian pidginenglannin, norjan, palauan, persian, portugalin, puolan, romaanin, romanian, saksan, swahilin, sindhin, sinhalin, serbian, slovenian, somalian, tšekin, unkarin, urdun, venäjän ja visayan.

<http://www.jonathangullible.com>

Tekstin tekijänoikeudet © 1981, 1987, 1995, 2001, 2004  
Ken Schoolland (schoollak001 @ hawaii.rr.com).Alkuperäinen painos julkaistu vuonna 1988.  
Toinen tarkistettu painos vuonna 1995 ja  
kolmas tarkistettu painos vuonna 2001.Kommentoitu laitos © 2004 Ken Schoolland ja Janette Eldridge  
Käännöksen tekijänoikeudet © 2009 Petri Kajander


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/perusperiaatteet/ -->
# Jonathanin perusperiaatteet

> Filosofiani perustuu itsensä omistamisen periaatteelle. Omistat oman elämäsi. Kukaan muu henkilö tai ryhmä henkilöitä ei omista elämääsi etkä sinä myöskään omista muiden elämää. Elämäsi sato on omaisuutesi. Se on työsi hedelmä, sinun aikasi, energiasi ja kykyjesi tulos. Kaksi henkilöä, jotka

Filosofiani perustuu itsensä omistamisen periaatteelle. Omistat oman elämäsi. Kukaan muu henkilö tai ryhmä henkilöitä ei omista elämääsi etkä sinä myöskään omista muiden elämää.

Elämäsi sato on omaisuutesi. Se on työsi hedelmä, sinun aikasi, energiasi ja kykyjesi tulos. Kaksi henkilöä, jotka vaihtavat omistuksiaan vapaaehtoisesti, hyötyvät siitä tai he eivät tekisi sitä. Ainoastaan he voivat oikeutetusti tehdä tämän heitä koskevan päätöksen.

Sinulla on oikeus suojella elämääsi, vapauttasi ja oikeutetusti hankittua omaisuuttasi. Sinulla on oikeus pyytää muita auttamaan suojelussasi. Sinulla ei ole oikeutta aloittaa voimankäyttöä muiden elämää, vapautta tai omaisuutta kohtaan. Siten sinulla ei ole oikeutta nimittää toista henkilöä aloittamaan voimankäyttöä muita vastaan puolestasi.

Sinulla on oikeus etsiä itsellesi johtajia, mutta sinulla ei ole oikeutta pakottaa muille hallitsijoita. Huolimatta siitä miten viranomaiset valitaan, heillä ei ole korkeampia vaateita tai oikeuksia kuin kellään toisella ihmisellä. Et voi antaa heille oikeuksia, joita sinulla ei ole itselläsi. Viranomaisilla ei ole kekseliäistä nimikkeistä huolimatta oikeutta murhata, orjuuttaa tai varastaa.

Koska omistat elämäsi, olet vastuussa elämästäsi. Valitset omat päämääräsi omiin arvoihisi perustuen. Menestyminen ja epäonnistuminen ovat molemmat tarpeellisia kannustimia oppimiselle ja kasvamiselle.

Sinun tekosi muiden puolesta tai heidän tekonsa sinun puolestasi ovat hyveellisiä ainoastaan, kun ne tapahtuvat vapaaehtoisesti ja yhteisellä suostumuksella. Sillä hyveitä voi esiintyä ainoastaan, kun on olemassa vapaus valita.

Tämä on aidosti vapaan yhteiskunnan lähtökohta. Se ei ole pelkästään kaikkein käytännöllisin ja ihmisystävällisin perusta ihmisen toiminnalle, se on myös kaikkein eettisin.

![JG signature](/tiedostot/jg_nimmari.png)

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/kirjoittajasta) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/esipuhe)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/jonathan/tietoja/ -->
# Tietoa kirjasta

> Tämä on hauska kirja. Se haastaa lukijan miettimään, miksi jotkut maat ovat rikkaita ja toiset köyhiä. Se perehdyttää vaihtoehtoiseen ajattelutapaan tärkeistä taloudellisista, käytännöllisistä ja filosofisista asioista. Lukuisat ideat haastavat lukijan pohtimaan, kyseenalaistamaan ja osallistumaan merkityksellisiin keskusteluihin. Kirjan perusajatuksena on kunnioitus

Tämä on hauska kirja. Se haastaa lukijan miettimään, miksi jotkut maat ovat rikkaita ja toiset köyhiä. Se perehdyttää vaihtoehtoiseen ajattelutapaan tärkeistä taloudellisista, käytännöllisistä ja filosofisista asioista. Lukuisat ideat haastavat lukijan pohtimaan, kyseenalaistamaan ja osallistumaan merkityksellisiin keskusteluihin. Kirjan perusajatuksena on kunnioitus ja suvaitsevaisuus yksilöä kohtaan.

Vuodesta 1980 lähtien Ken Schoolland on kirjoittanut radioon kommentaareja taloudesta. Pelkkä akateemisen taloustieteilijän kommentointi on kuivaa ja tylsää. Hän päätti piristää radioesiintymisiä kuvitteellisilla dialogeilla. Hänen ystävänsä olivat valmiita esiintymään hänen kanssaan ja tuloksena syntyi Jonathan Gullible.

Tämä herätti nopeasti kuuntelijoiden mielenkiinnon. Ajatukset olivat provokatiivisia ja kummallisia, ja ne toivat humoristisella tavalla esiin vapaiden markkinoiden peruskäsitteitä. Myöhemmin Ken värväsi joukon ystäviään näyttelijöiksi jaksojen tuottamiseksi draamasarjaksi. Ja sarjakin osoittautui menestykseksi. Siitä lähtien *The Adventures of Jonathan Gullible: A Free Market Odyssey* -teosta on käytetty radiolähetyksissä, keskusteluryhmissä, kirjoituskilpailuissa, hupailu- ja teatterituotannoissa ympäri maailmaa.

Ensimäistä lukuun ottamatta jokainen kappale alkaa lyhyellä ”vertauskuvalla” Jonathan Gulliblesta ja hänen seikkailuistaan outojen lakien ja ihmisten saarella. Tarina tuo esiin lakien ja ihmisille asetettujen rajoitusten järjenvastaisuuden ja näiden lakien taloudelliset haittapuolet. Lait ovat tunnistettavissa yleisiksi maissa ympäri maapalloa.

Tarinan kehittyessä keskusteluun tulee mukaan meidän osamme poliittisessa päätöksenteossa sekä henkilökohtainen vastuu itsestämme. Tarinassa on monia hienovaraisia vivahteita. Joskus kaikki lukijat eivät huomaa tarinan merkitystä, joten jokaista ”vertauskuvaa” seuraa kommentit ja asiaankuuluvia taustatietoja. Kommenttien tarkoituksena on ainoastaan kiteyttää jokaisen aiheen ydin. Lisätietoja varten suositellaan kirjoja ja Internet-sivustoja. Ne ovat erityisen hyödyllisiä projekteille ja keskusteluille.

Jokaista kappaletta seuraavat kysymykset ovat suosituksia ryhmäkeskusteluille henkilökohtaisesta vastuusta ja elämäntaidoista, jotka herättävät mielenkiintoa etenkin sosiologian, makrotalouden, filosofian, valtio-opin ja etiikan osa-alueille

Varoituksena opettajille mainittakoon, että kirja sisältää osioita, jotka ovat kriittisiä nykyisille opetusjärjestelmille. Mielestämme oppilaita ei tule suojella opetusta koskevilta vaikeilta kysymyksiltä. Paremminkin meidän tulisi sallia oppilaiden tarkastella kriittisesti niitä olosuhteita, jotka ovat heille kaikkein tutuimpia. Nämä osiot ovatkin osoittautuneet kaikkein suositummiksi oppilaiden keskuudessa.

Kirjan sivusto: <http://www.jonathangullible.com/>

**[< edellinen sivu](/kirjoja/jonathan/) | [seuraava sivu >](/kirjoja/jonathan/kirjoittajasta)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/jonathan/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/johdanto/ -->
# Johdanto

> Frédéric Bastiat on antanut virikkeitä paitsi klassiselle myös nykyaikaiselle liberalismille. Hänen klassinen pamflettinsa Laki (La Loi) on viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana levinnyt Yhdysvalloissa suunnilleen miljoonana kappaleena, mistä ansio lankeaa etenkin ajatushautomo Foundation for Economic Educationille. Sen hallituksen jäsen Lem

[![Adlibris](/wp-content/uploads/2009/12/adlibris_101.jpg)](http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9525734552)[![iBookstore](/wp-content/uploads/2013/08/iBookstore_101.jpg)](http://itunes.apple.com/fi/book/id683796675)[![Kindle](/wp-content/uploads/2013/08/kindle_101.jpg)](https://www.amazon.com/dp/B00EBBGV7A)

Frédéric Bastiat on antanut virikkeitä paitsi klassiselle myös nykyaikaiselle liberalismille. Hänen klassinen pamflettinsa *Laki (La Loi)* on viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana levinnyt Yhdysvalloissa suunnilleen miljoonana kappaleena, mistä ansio lankeaa etenkin ajatushautomo Foundation for Economic Educationille. Sen hallituksen jäsen Lem Bulwe oli myös General Electricin varatoimitusjohtaja. Hän varusti näyttelijä Ronald Reaganin aineistolla, kun tämä 1950-luvulla veti yrityksen tuotteita esittelevää televisio-ohjelmaa ja kiersi myös ympäri maata esiintymässä työntekijöille. Reaganin saamien kirjojen joukossa oli Bastiatin kirjoituksia, ja ajan mittaan Reagan puhui yhä enemmän vapaan yritteliäisyyden eduista ja valtiovallan vaaroista. Hän siirtyi pian politiikkaan, ja hänen kannanotoissaan näkyivät hyvin selvästi Bastiatilta, varsinkin esseestä *Laki,* saadut vaikutteet. Muut poliitikot puhuivat siitä, kuinka he ratkaisevat kansalaisten ongelmia, kun taas Reagan varoitti poliitikkojen ja virkakoneiston rosvoavan kansalaisia ja vievän heiltä vapauden. Tultuaan valituksi Yhdysvaltojen presidentiksi Reagan mainitsi haastatteluissa Bastiatin yhtenä merkittävimmistä inspiraation lähteistään. Reagan ja hänen brittiläinen kollegansa Margaret Thatcher liberalisoivat 1980-luvulla omat maansa ja antoivat vauhtia uusliberalistiselle aallolle kaikkialla maailmassa. Ranskaan tekemällään valtiovierailulla Thatcher kertoi, että Bastiat on taloustieteen alalla hänen mielilukemistaan, mutta sai havaita, että vierailun isännät tuskin tiesivät, kuka Bastiat on.

Ei ole sattuma, että ranskalainen taloustieteilijä Frédéric Bastiat (1801–1850) on innostanut myöhempää libertaristista ajattelua. Hän kannatti optimistista ja periaatteellista liberalismia ja opetti, että kaikkien yhteiskuntaryhmien tilanne voisi olla parempi, jos valtio myöntäisi kansalaisille kaikki vapaudet ja oikeudet ja kapitalismin sallittaisiin lisätä yleistä hyvinvointia. Hyvin sitkeästi ja taitavasti hän osoitti, miten kaupan sääntely, valvonta ja verot suosivat toisten kustannuksella vain harvoja ja vahingoittavat kansantaloutta. Ainutlaatuista oli, että Bastiat ei selostanut asiaansa kuivan teoreettisesti. Päinvastoin, hän kirjoitti hyvin ymmärrettävästi ja mukaansatempaavasti. Erityisesti vakavista aiheista hän kirjoitti humoristisesti, pilke silmäkulmassa. Juuri tämä sai Cobdenin luonnehtimaan hänen kirjoituksiaan ”viihdyttäviksi kuin romaani” ja Schumpeterin miettimään, olisiko Bastiat ehkä ”loistokkain koskaan elänyt talousjournalisti”.

**Bastiatin elämäntyö**

Bastiat ei ehtinyt täyttää 50 vuotta. Vielä 44-vuotiaana hän ei ollut kirjoittanut ainoatakaan niistä teksteistä, jotka nostivat hänet maineeseen. Siihen asti hän oli elänyt rauhallista elämää kaukana politiikan ytimestä vallankumousajan Ranskassa. Hän syntyi kauppiasperheeseen Bayonnessa Etelä-Ranskassa kesäkuun lopulla 1801. Hän oli alle kymmenvuotias vanhempiensa kuollessa, ja siitä lähtien hän asui isoisänsä hoivissa pienessä Mugronin kylässä vähän pohjoisempana. Alkeiskoulun jälkeen hän siirtyi kristilliseen oppilaitokseen Sorèzeen. Siellä hän pääsi lukemisen makuun ja oppi englantia, mikä oli hänen kehityksensä kannalta tärkeää. Bastiat ei suorittanut loppututkintoa vaan muutti 17-vuotiaana takaisin Bayonneen työhön setänsä yritykseen. Nuorta Frédériciä ei kuitenkaan kiinnostanut yrittäminen vaan opinnot. Hän näki, että liike-elämä kärsi Napoleonin sotien jälkeen Ranskassa käyttöön otettujen ankarien kaupparajoitusten puristuksessa. Tilanne herätti hänessä jo varhain vastenmielisyyden tulleja ja sääntelyä kohtaan, ja hän alkoi lukea libertaristisia taloustieteilijöitä, etenkin Adam Smithiä ja Jean-Baptiste Sayta. Hänestä tuli jo varhain libertarismin kannattaja.

Frédéric aikoi Pariisiin opiskelemaan, mutta sairastunut isoisä halusi hänen palaavan Mugroniin. 23-vuotias nuori mies matkusti vuonna 1824 takaisin pikkukylään ja ryhtyi hoitamaan perheen maatilaa. Hän jäi sinne 20 vuodeksi. Fysiokraattien ajatuskuluista innostuneena hän ryhtyi modernisoimaan tiluksiaan. Saadakseen kanavoiduksi opiskeluintoaan hän perusti pienen fysiokraattisen keskustelukerhon, jossa käsiteltiin maanviljelyn ja talouden kysymyksiä, mutta kyläläisten välinpitämättömyyden vuoksi hän joutui uurastamaan ankarasti. Bastiat sai kuitenkin elinikäisen ystävän nuoresta älykkäästä juristista Félix Coudroysta. Coudroy kannatti Rousseaun ajatuksia ja puhui innokkaasti valtiososialismin puolesta. Individualismia ja talouden vapautta hän piti kaaoksen ja anarkian synonyymeinä. Ystävykset hioivat argumenttejaan ja harjoittelivat esiintymistaitoja alituisilla keskinäisillä väittelyillä. Voidaan sanoa, että Frédéric harjoitteli kirjallista uraansa varten, ja lopulta hänen onnistui saada Coudroy muuttamaan näkemyksiään ja hyväksymään libertaristiset teoriat. Hyväntahtoinen eripura voitiin korvata yhteistyöllä.

Ranska oli alkanut Napoleonin ajan jälkeen palata vanhoihin käytäntöihin. Bourbonien restauraatio tarkoitti ylhäisön etuoikeuksien, kirkon vallan, sensuurin ja raskaiden verojen paluuta. Levottomuus lisääntyi, ja heinäkuussa 1830 kansa nousi kapinaan Kaarle X:tä vastaan. Frédéric matkusti Bayonneen osallistuakseen heinäkuun vallankumoukseen. Kuudensadan miehen joukossa hän valmistautui hyökkäämään kaupungin linnaan, mutta portit avattiin ja sotilaat kutsuivat vallankumoukselliset juhlimaan. Tapaus oli viesti siitä, kuinka vähän tukea vanhalla hallinnolla oli. Epäsuosiossa ollut kuningas pakeni, ja hänen tilalleen nousi Ludvig Filip kansalaiskuninkaaksi. Nyt oli keskiluokka saamassa vallan, ja hallitus saisi oikeutuksensa kansalta.

Frédéric Bastiat palasi Mugroniin jatkamaan rauhallista elämää, ja hänet valittiin kylän rauhantuomariksi. Hän suhtautui edelleen epäluuloisesti säänneltyyn talouteen, jonka muuttamiseksi uusi hallinto ei tehnyt mitään. Bastiat paheksui sitä, että teollisuus, joka nyt sai poliittista valtaa, käytti talouden sääntelyä hyväkseen hankkiakseen etuoikeuksia ja lujittaakseen protektionismia. Ranska eristyi taloudellisesti uskoessaan, että voisi suosia omaa elinkeinoelämäänsä. Bastiat kirjoitti artikkeleita vapaan kaupan puolesta, mutta ei saanut erityisempää huomiota. Bastiatilla ei ollut halua siirtyä valtakunnanpolitiikkaan. Siihen hän sotkeutui sattuman kautta. Toisin kuin ystävänsä, hän puolusti usein Englantia ja sen liberaalia politiikkaa. 1840-luvun puolivälissä hän kuuli syytöksiä, joiden mukaan Britannian pääministeri olisi puhunut Ranskasta hyvin väheksyvästi. Bastiatin oli vaikea uskoa, että lausuntoa olisi siteerattu oikein. Sen todistaakseen hän päätti ryhtyä tilaamaan englantilaista sanomalehteä *The Globea,* joka oli perustettu kuukautta aikaisemmin. Hän löysi numeron, jossa puhetta referoitiin, ja kävi ilmi, että Bastiat oli ollut oikeassa: vihamielinen ranskalainen toimittaja oli siteerannut pääministeriä väärin. Mutta tärkeämpää oli se, mitä Bastiat luki *The Globen* muilta sivuilta. Sieltä hän sai nimittäin tietää eräästä englantilaisesta ilmiöstä, josta ei puhuttu Ranskassa: Richard Cobdenin ja John Brightin vapaakauppaliike oli levittämässä liberaaleja ajatuksia tavallisen kansan, erityisesti työväenluokan, keskuuteen. Bastiat oli uskonut, että ajatus vapaakaupasta oli mennyttä, koska häntä lukuun ottamatta sen puolesta ei puhunut kukaan. Nyt hän huomasi, että Englannissa sitä kannattamaan oli syntynyt kokonainen kansanliike. Hän riemastui löydöstään: jos se toimii Englannissa, miksei myös Ranskassa?

Seuraavina vuosina hentoisesta ja arasta Bastiatista kehittyi varsinainen voimanpesä. Manchester-liberalistien innoittamana hän kirjoitti perusteellisen artikkelin kaupan rajoitusten vaikutuksesta Englantiin ja Ranskaan ja lähetti sen loppuvuodesta 1844 arvovaltaiselle *Journal des économistes* -lehdelle. Lehdessä hämmästeltiin, että niin taitava talousasiantuntija oli löytynyt jostain maan äärestä, ja häneltä pyydettiin lisää artikkeleita. Niitä kirjoittaessaan Bastiat kävi toimituksessa ja ystävystyi Cobdenin kanssa. Bastiat ryhtyi kirjoittamaan kirjaa englantilaisesta vapaakauppaliikkeestä ja matkusti Pariisiin järjestelemään sen julkaisua. Maalaisasussaan, pikku hatussaan ja pitkissä hiuksissaan hän näytti ulkoisesti olevan väärässä paikassa, mutta sai vihdoin ajatuksilleen huomiota. Hänelle esitettiin paikkaa yliopistossa ja tarjottiin toimittajan paikkaa *Journal des économistesissa.* Bastiatin rauhallinen ironia ja opettavaiset esitykset herättivät suurta kiinnostusta. Vuoden 1845 loppuun mennessä hän oli kirjoittanut niin paljon, että saattoi koota artikkeleista teoksensa *Sophismes économiques* ensimmäisen osan. Se myytiin pian loppuun ja käännettiin englanniksi ja italiaksi. Vuoden kuluttua Bastiatin onnistui perustaa vapaakauppajärjestö Bordeaux’hon, minkä jälkeen hän matkusti suoraan Pariisiin toistamaan urotyönsä. Hän jäi pysyvästi pääkaupunkiin, jossa hän arveli voivansa olla eniten hyödyksi. Hänen vaikutuksensa oli tässä vaiheessa huomattava ulkomaita myöten. Tyypillistä on, että Yhdysvalloissa käymässä olleen maanmiehen Michael Chevalierin sai vakuuttumaan vapaakaupasta Bastiatin amerikkalainen kannattaja. Yhdessä muun muassa Chevalierin kanssa Bastiat piti seuraavina vuosina esitelmiä ja julkaisi Pariisissa pamfletteja ja lentolehtisiä. Pitkä sarja julkisia kokouksia vapaakaupan puolesta houkutteli joka kerta paikalle kahdentuhannen hengen yleisön. Yhä useampi lehti siirtyi kannattamaan vapaakauppaa, mutta vapaakaupan ystävät halusivat mieluiten oman äänitorven. Niinpä he perustivat marraskuussa 1846 lehden *Le libre-échange,* jonka päätoimittajaksi valittiin Bastiat. Bastiat ryhtyi pitämään pariisilaisopiskelijoille luentosarjaa talouskysymyksistä, ja samaan aikaan vapaakauppayhdistyksiä perustettiin muihin keskeisiin kaupunkeihin. Ne levisivät myös muihin maihin, kuten Saksaan, Belgiaan, Espanjaan, Italiaan ja Ruotsiin. Ruotsalainen puutavarakaupunki Gävle sai vapaakauppayhdistyksen vuonna 1846. Sen aivan ensimmäisiin tehtäviin kuului Bastiatin vapaakaupan perustelujen kääntäminen ruotsiksi. Bastiatin tiivis toiminta ”sai aikaan hävitystä protektionistien leireissä”, kuten *Nordisk Familjebok* toteaa.

Mutta yhä voimakkaammaksi muuttunut vapaakauppaliike menetti nopeasti kannatusta ja lakkasi olemasta vallankumousvuonna 1848. Säänneltyä taloutta oli hoidettu äärettömän huonosti, ja hallitus oli ostanut tukea etuoikeuksilla, valtion tukiaisilla ja tulleilla. Orastava ja köyhä työväenluokka, joka oli suljettu poliittisen elämän ulkopuolelle, joutui maksamaan jokapäiväisestä leivästään kovan hinnan. Kun oppositio alkoi voimistua, hallitus kohdisti siihen kovempia otteita ja sensuuria. Kansa vastasi jälleen vallankumouksella. Vuonna 1830 Bastiat uskoi vielä, että valistunut keskiluokka voisi ohjata ihmisten elämää hyvään suuntaan, mutta sen hallinnon aikana hän ymmärsi, että oli yhdentekevää kenellä hallitusvalta on, sillä pakolla ja sääntelyllä sitä ei saatu toimimaan riippumatta siitä, kuka sitä käytti. Siksi Bastiatia huolestuttivat suositut utopistit, jotka ehdottivat yhä suurisuuntaisempia valtiollisia hankkeita epäkohtien korjaamiseksi. Vallalla olivat sosialistiset ja kommunistiset voimat. Juuri niillä, ei niinkään liberaaleilla, oli aloite voimakkaasti pirstoutuneessa ja hämmentyneessä vallankumousliikkeessä. Kun porvaristo oli käyttänyt valtaa väärin, koko keskiluokka ja yrittäjät nimettiin syntipukeiksi. Tällä kertaa Bastiat kieltäytyi valitsemasta vallankumouksessa puolta. Sen sijaan, että olisi osallistunut helmikuun vallankumoukseen, hän oli Pariisin kaduilla lääkitsemässä haavoittuneita riippumatta siitä, kummalle puolelle he kuuluivat.

Runoilija Lamartinesta tuli uuden hallituksen voimamies. Hän ihaili Bastiatia mutta oli poliittisten ristiriitojen vaivaama. Bastiatille tiettävästi tarjottiin hallituspaikkaa, mutta hän kieltäytyi. Hän halusi olla vapaa arvostelemaan sosialismiin vivahtavaa populismia, joka näytti leviävän kaikkialle – Pariisin ryysyköyhälistöstä aina hallituspiireihin saakka. Kaikki halusivat eroon verorasituksista, mutta samalla kaikki halusivat valtiolta mahdollisimman paljon: avustuksia, julkisia työpajoja ja tukea. Jotkut myötäilivät Bastiatin kriittistä analyysiä. Muuan pankkiiri, jolle tarjottiin valtiovarainministerin paikkaa, vastasi mieluummin tekevänsä itsemurhan kuin ottavansa siinä tilanteessa Ranskasta taloudellista vastuuta. Bastiat oli pitkään sairastanut tuberkuloosia, ja hänen terveytensä huononi edelleen, mutta hän halusi silti taistella sosialismin sääntelyintoa vastaan. Hän perusti uuden lehden, jossa puolustettiin vapautta, ja samaan aikaan hän asettui kotiseudullaan ehdokkaaksi parlamenttivaaleihin, jotka hän myös voitti. Toukokuussa 1848 hän otti paikkansa muiden parlamentin jäsenten joukossa. Se oli sekasortoista aikaa, jolloin maa kävi sisällissotaa ja vallassa oleva järjestelmä vastasi sosialistien hyökkäyksiin.

Sairautensa vuoksi Bastiatilla oli hengitysvaikeuksia puhuessaan – tämän kirjan lukija saa huomata, että hän viittaa toistuvasti heikkoihin keuhkoihinsa – mutta silti hän piti kannattajilleen puheita useita kertoja. Talousasiainvaliokunnassa hänestä tuli jäsen, jota kuunneltiin. George Roche on maininnut elämäkerrassaan, että Bastiat äänesti välillä oikeiston joukossa, välillä taas vasemmiston – ainoa johdonmukainen piirre oli, että hän äänesti aina vähemmistön kannan mukaisesti. Noina väkivaltaisina aikoina on toisinaan varmasti tarvittu suurta rohkeutta puuttua suosittuihin järjestelmiin ja avustuksiin. Bastiat piti muita vallankäyttäjiä saman hengen lapsina: oikeisto halusi antaa verorahat ja etuudet yrityksille, vasemmisto työläisille. Bastiat sai melko yksin puolustaa järkeä ja yhtäläistä vapautta. Hän äänesti niitä aloitteita vastaan, jotka tähtäsivät valtion vallan lisääntymiseen, ja sellaisten puolesta, jotka laajensivat yksilön vapautta. Hän vastusti sosialisti Louis Blancin yritystä puuttua yksityisomaisuuteen, mutta kun samaista Blancia löyhin perustein syytettiin kapinayrityksestä, hän otti heti kantaa päävihollisensa puolesta. Hän taisteli yritystoiminnan vapauttamiseksi kahleista ja säännöistä, mutta toisaalta hän argumentoi niitä vastaan, jotka halusivat kieltää ammattiyhdistykset. Lakkokieltoa hän piti eräänlaisena orjuutena (Katso *Discours sur la répression des coalitions industrielles).* Jopa Proudhoninkin kaltainen vastustaja joutui toteamaan, että Bastiat näyttää olevan ”täysin omistautunut tasavallalle, vapaudelle, tasa-arvolle ja edistykselle”. Valitsijat olivat samaa mieltä ja valitsivat Bastiatin parlamenttiin uudelleen.

Poliittinen kehitys ei kuitenkaan johtanut Bastiatin toivomaan suuntaan. Sekasortoinen tilanne ja koko ajan jähmeämmäksi muuttuva valtiokoneisto saivat kansan kaipaamaan vahvaa johtajaa. Louis Napoleon valittiin joulukuussa 1849 presidentiksi ylivoimaisella enemmistöllä. Mies, joka muutamassa vuodessa tekisi lopun demokratiasta ja huudatuttaisi itsensä keisariksi, oli aloittanut marssin kohti valtaa. Bastiat, joka ymmärsi minne oltiin menossa, vastusti vaaleissa Napoleonia ja kieltäytyi lähtemästä parlamenttiryhmän mukana tervehdyskäynnille vastavalitun presidentin luokse.

Bastiat katsoi siinä vaiheessa parhaaksi levittää näkemyksiään ja vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen pitkällä aikavälillä. Vakavasti sairaana, vain muutama elinvuosi edessään hän ryhtyi kiteyttämään ajatuksiaan. Hänen suuri hankkeensa oli mammuttimainen teos *Les harmonies économiques,* jossa hän järjestelmällisesti rakensi oman talousteorian, siinä missä *Sophismes économiques* oli purkanut muiden teorioita. Harkitusti mutta leikkimielisesti Bastiat osoitti, että vapailla markkinoilla ihmisten edut ovat sopusoinnussa keskenään. Yhteiskunnan eri alueet ja keskeiset käsitteet kutoutuivat yhteen optimistiseksi talousliberalismiksi. Teos on vaikuttava, täynnä vakuuttavia ja hämmentäviä pohdintoja. Eräitä kohtia myöhemmät taloustieteilijät ovat kumonneet, mutta kriitikoiden on hyvä muistaa, että teoksen kirjoitti muutamassa kuukaudessa kuolemansairas mies, joka oli osallistunut talouspoliittiseen keskusteluun vain viisi vuotta. Teoksen ensimmäinen osa ilmestyi alkuvuodesta 1850, toinen ei ehtinyt valmiiksi asti. Hänen ystävänsä kokosivat katkelmat, ja kirja julkaistiin postuumisti. Viimeisen elinvuotensa aikana Bastiat kirjoitti myös tunnetuimman pamflettinsa *Näkymätön ja näkyvä (Ce qu’on voit et ce qu’on ne voit pas).* Oli vähällä, ettei teksti koskaan päässyt levitykseen. Bastiat nimittäin hukkasi käsikirjoituksen muuton yhteydessä. Pitkän ja tuloksettoman etsinnän jälkeen hän päätti kirjoittaa tekstin uudelleen. Sen tehtyään hän oli sitä mieltä, että siitä tuli liian ikävä esitys, ja hän heitti käsikirjoituksen tuleen. Hän päätti kirjoittaa sen vielä kolmannen kerran, ja nyt hän sai tekstinsä mieleisekseen. Pamfletti julkaistiin heinäkuussa 1850 ja se oli heti menestys, jota Nobel-palkittu Friedrich Hayek on ylistänyt selkeimmäksi koskaan kirjoitetuksi argumentaatioksi taloudellisen vapauden puolesta. Oleskellessaan kuukautta aikaisemmin muutaman päivän perheensä luona Mugronissa Bastiat oli tarttunut tilaisuuteen kiteyttää ajatuksensa valtion todellisesta tehtävästä, ja tuloksena oli melkein yhtä suuri klassikko, kiihkeä poliittis-filosofinen kirjoitus *Laki (La Loi).*

Poliittisesti eristyneenä Frédéric Bastiat omisti viimeiset voimansa diktatuuria kohti kulkevan Ranskan kurssin kääntämiselle. Lääkärinsä kehotuksesta hän matkusti syksyllä 1850 Pisaan lepäämään. Sinne päästyään hän luki lehdistä, että hänen väitettiin kuolleen. Lukiessaan omia muistokirjoituksiaan hän saattoi kaikesta huolimatta iloita siitä, että häntä luonnehdittiin niissä ”merkittäväksi taloustieteilijäksi” ja ”loistavaksi kirjoittajaksi”. Se antoi hänelle selvän viitteen omasta merkityksestään. Hän oli keskustelun keskipisteessä vain kuusi vuotta, mutta ehti kirjoittaa seitsemän paksua nidettä ja vaikuttaa syvästi tuhansiin ihmisiin. Bastiat oli 49-vuotias kuollessaan jouluaattona 1850, juuri kun hänen ajatuksensa olivat tekemässä läpimurtoaan. Hänen kirjoituksensa levisivät ympäri Eurooppaa. Radikaalit taloustieteilijät, poliitikot ja journalistit pitivät Bastiatia esikuvanaan ja hänen argumenttejaan hyödyntäen he liberalisoivat ja nykyaikaistivat omia maitaan. Lopulta hänestä tuli profeetta omassa protektionistisessa kotimaassaankin. Hänen agitointinsa vapaakaupan puolesta eteni hitaasti mutta varmasti valtapiireissäkin, ja sen vaikutus ulottui lopulta jopa keisariksi itsensä nimittäneeseen Napoleon III:een saakka. Vuonna 1860 Napoleon allekirjoitti Englannin kanssa vapaakauppasopimuksen, jonka olivat laatineet Bastiatin ystävä Cobden ja opetuslapsi Chevalier. Se oli lähtölaukaus voimakkaalle vapaakauppasuuntaukselle, joka muutamassa vuodessa avasi lähes koko Euroopan rajat.

**Harmonialiberaali**

Bastiat oli merkittävin niin sanotuista harmoniataloustieteilijöistä. Käsite on peräisin Bastiatin teoksesta *Les harmonies économiques,* ja siitä tuli kokoava käsite liberalistisille taloustieteilijöille, joita alkoi ilmaantua vuosina 1830– 1850. Muita tunnettuja uranuurtajia ovat englantilaiset Manchesterin koulukunnan edustajat ja amerikkalainen taloustieteilijä Henry Carey. Kuvaava oli heidän uskonsa, jonka mukaan vapaa yhteiskunta ei aiheuttaisi luokkaristiriitoja vaan merkitsisi parannusta kaikille yhteiskunnan kerroksille. He yhdistivät muita selkeämmin poliittisen ja taloudellisen liberalismin toisiinsa. Vapaus ei tarkoittaisi pelkästään vapaita markkinoita vaan myös poliittisia oikeuksia ja henkilökohtaista vapautta kaikille, myös työväestölle. Bastiat ei kamppaillut ainoastaan kaupan vapauden puolesta vaan myös valtiokirkkoa ja etuoikeuksia vastaan, ilmaisuvapauden puolesta ja yhdenvertaisuuden puolesta lain edessä. Hän oli laajan äänioikeuden kannattajien puolella, joskin on muistettava, että hän piti itseään amerikkalaistyylisenä demokraattina ja suhtautui hyvin kielteisesti niihin ranskalaisiin poliitikkoihin, jotka halusivat yleistä äänioikeutta lisätäkseen enemmistön valtaa vähemmistöön nähden. Harmonia-ajatusten taustalla oli myös vahva internationalismi ja vastenmielisyys imperialismia ja sotaa kohtaan; Bastiat vastusti muun muassa Ranskan siirtomaapolitiikkaa Algeriassa. Kaikki tämä vaikuttaa siihen, että käsite harmonialiberaalit kuvaa näitä ajattelijoita vieläkin osuvammin.

Eräät klassiset taloustieteilijät, kuten Ricardo ja Malthus, suhtautuivat pessimistisesti staattisiin talousmalleihin: he uskoivat, että yhteiskunnan ongelmiksi muodostuisivat vähenevä tuotos, pienemmät voitot, tiukat palkkalait ja liikakansoitus ja että luokkavastakohtaisuudet lisääntyisivät. Harmoniaekonomistit kääntyivät heidän perusolettamustaan vastaan. Harmoniaopin muotoilivat alkujaan taloustieteilijät Quesnay, Smith ja Say. He osoittivat, että tuotantoa ja kauppaa kannustamaan ei tarvittu valtion ohjausta. Jos kaikki etuoikeudet poistetaan, ihmisten oma tahto ja kyky ratkaisee, mitä he tekevät ja miten pitkälle pääsevät. Omaa hyötyään tavoittelevat työskentelisivät tyydyttääkseen kysynnän saadakseen siitä tuloa. Työntekijät ja yrittäjät menestyvät siis paremmin kohentamalla muiden tilannetta, mikä oli harmoniaekonomistien ehtymättömän optimismin lähde. Mitään perustavia eturistiriitoja ei ole olemassa, vaan kaikki hyötyvät suuremmasta tuotannosta, uusista keksinnöistä ja tehokkaammasta vaihdosta. Vapaassa kilpailussa pitää hyödyttää toisia hyötyäkseen itse. Bastiat ilmaisee asian teoksessaan *Les harmonies économiques* seuraavasti:

> Itsekkyys on siten meissä se sinnikäs individualistinen voima, joka patistaa meitä kohti edistystä ja keksintöjä mutta saa meidät samalla taipuvaisiksi monopolisoimaan keksintömme. Kilpailu on yhtä sinnikäs inhimillinen voima, joka saa meidät ottamaan edistysaskeleita ja asettamaan keksintömme koko ihmiskunnan käyttöön. Nämä kaksi voimaa, joita kyllä voidaan moittia, kun niitä tarkastellaan erillisinä, luovat yhdessä yhteiskunnallisen harmonian.

Harmoniaekonomistien optimismi ei rajoittunut vain tuotannon alalle, vaan se käsitti myös näkemyksen tulosten jakautumisesta. Tuotannontekijät tarvitsevat toisiaan, työ ja pääoma eivät ole vihollisia vaan parhaita ystäviä. Kilpailemalla tuotannontekijöistä kaikki saavat voitosta osuutensa, joka vastaa heidän suorittamansa työn kysyntää. Vapailla markkinoilla suuren palkan tai voittojen saanti riippuu vain siitä, että muille on tehty suuria palveluksia. Kun pääoma kasvaa ja tehostaa teollisuutta, työn tuottavuus lisääntyy jatkuvasti. Palkat nousevat ja tavarat ja palvelut halpenevat ja ovat uusien yhteiskuntaryhmien saatavilla. Koska vapaa kilpailu, vapaat hinnat ja sopimusvapaus ovat tämän järjestyksen ja kehityksen edellytys, harmoniaekonomistit kritisoivat ankarasti sellaisia pakkotoimia, jotka horjuttavat tätä prosessia. Jos joku rikastuu ryöstämällä valtion avulla muita yhteiskuntaluokkia, syntyy epäsopua ja varallisuuden lähteet ovat vaarassa ehtyä. Bastiat piti tulleja esteenä molemminpuolisesti tuottoisalle vaihdannalle ja uusjakopolitiikkaa puuttumisena elvyttävään pääomaan. Hän osoitti, että veroilla rahoitettu valtion tuki ei hävitä yrityksen epäonnistumisten kustannuksia, vaan se jakaa kustannukset uudelleen niin, että sen sijaan että ne edistäisivät toiminnan kohentamista, ne muuttuvatkin niiden yritysten maksettavaksi veroksi, jotka jo tekevät tulosta ja menestyvät. Tämä tarkoittaa vastuuttomuuden tukemista ja vastuullisuuden rankaisemista, ja sama pätee silloin, kun tuki menee yksittäiselle ihmiselle.

Bastiatin harmonialiberalismi perustui ennen kaikkea taloudellisille argumenteille, mutta sen juuret ovat eettiset. Itse asiassa hän piti perustehtävänään osoittaa, että talous ja moraali eivät ole toistensa vastakohtia. Hän ei ollut utilitaristi, joka olisi arvioinut yksittäiset toimenpiteet pelkästään yhteiskunnallisen arvon lähtökohdasta. Bastiat kannatti yksilön oikeuksia John Locken perinteen mukaisesti. Emme saa pakottaa ihmisiä elämään tai olemaan elämättä jollakin tietyllä tavalla. Mutta meillä on oikeus käyttää pakkoa itsepuolustukseksi sitä kohtaan, joka yrittää käyttää pakkoa meitä kohtaan. Bastiat kirjoittaa artikkelissa ”Justice et fraternité”: ”Jokainen ihminen voi käyttää oikeuksiaan niin kuin haluaa, edellyttäen ettei hän rajoita toisten oikeuksia.” Bastiatin mukaan millään yksilöiden muodostamalla kollektiivilla ei voi olla enemmän oikeuksia kuin siihen kuuluvilla yksilöillä. Valtiolla ei siten ole oikeutta käyttää pakkoa muuten kuin yhtenä itsepuolustuksen organisoituna muotona. Se on siis yövartiovaltio, joka koostuu poliisista, oikeuslaitoksesta ja puolustusvoimista. Jos valtio sen sijaan rajoittaa oikeuksia, se käyttäytyy kuin rosvo, oikeastaan vielä pahemmin sen vuoksi, että me olemme antaneet valtiolle vallan, jotta se suojelisi meitä rosvoja vastaan. Silloin siitä tulee heti työkalu eturyhmien kamppaillessa siitä, kuka saa ryöstää ja painostaa ketä (katso *Laki).* Valtio on vaarallinen, vaikka se yrittäisi vakiinnuttaa hyviä tapoja, esimerkiksi antamalla kaikille koulutusta tai uskonnon. Koska lainsäätäjät eivät ole erehtymättömiä, on vaara, että he virallistavat virheet ja estävät kehityksen. Ainoa tie kohti totuutta ja asioiden kohennusta on Bastiatin mukaan antaa kaikilla aloilla tilaa kilpailulle, monimuotoisuudelle ja kokeilulle. Silloin eri aloilla voi hitaasti mutta varmasti syntyä parempia ratkaisuja. Bastiatin harmoniaoppi ei ollut niinkään utopistista uskoa virheettömyyteen kuin oppi jatkuvista edistysaskeleista.

Bastiatin oikeuskäsitysten taustalla oli hänen ajatuksensa, että ihmisen tavoitteena on kehittää ja kouluttaa itseään, rakentaa hyviä yhteisöjä ja kohentaa omaa ja toisten elämää. Se edellyttää vapautta, sillä vain ottamalla itse vastuuta ihminen voi kasvaa ja elää täysiarvoista elämää. Ihmisen vapaan kehityksen estäminen on pahin synti. Sitä kehitystä ei ole myöskään mitään syytä suitsia, koska se ei estä muuta kehitystä. Kun ihminen keksii, luo uusia mahdollisuuksia, saa ideoita, tuottaa hyvinvointia, siitä on hyötyä koko ihmiskunnalle. Resurssit eivät synny luonnostaan vaan ne täytyy luoda, ja siksi vapaasta tuotannosta hyötyvät kaikki. Vapaaehtoista vaihdantaa tapahtuu vain, kun molemmat osapuolet tuntevat hyötyvänsä siitä – jokainen vaihdanta on kaksinkertainen voitto, ja siksi kaikki hyötyvät vapaasta kaupasta. Mitä paremmin tyydytetään toisen kysyntä, esimerkiksi tavaroiden, palvelujen tai työn kysyntä, sitä enemmän ansaitaan, ja siksi kaikki hyötyvät vapaista markkinoista, jossa sopimuksenteko on vapaata. Bastiat halusi erityisesti näyttää, että tämä harmonia oli myös kansainvälistä. Valtiot voivat elää sovussa keskenään, jos ne sallivat rajat ylittävän kauppavaihdon ja liikkuvuuden. Silloin ne voivat muita maita vaurastuttamalla vaurastua itse sen sijaan, että tuhlaisivat voimavaroja hankkiakseen kolonialismin ja sotien avulla toisten varantoja.

Bastiatin perusteesi oli yksinkertainen mutta mullistava. Jos ihmiset omaa etuaan ajaessaan samalla panostavat toimivampaan yhteiskuntaan, sitä paremmin voidaan perustella vapaiden toimintamahdollisuuksien antamista. Tämä ajatus harmoniasta liittyi Bastiatin mielestä läheisesti kristinuskoon. Jos ihmisten edut olisivat aina vastakkaiset, tilanteen voisi ratkaista vain siten, että jompikumpi puoli pakotettaisiin uhrautumaan ja alistumaan. Mutta Bastiat ei voinut uskoa, että Jumala olisi luonut maailman niin epätäydelliseksi, että ihmisten edut aina törmäisivät vastakkain, ja aina huomatessaan vapauden synnyttävän harmoniaa jollakin tietyllä alueella hän tunsi saavansa todisteen siitä, että maailma pohjimmiltaan oli hyvä. Kaikkien yhtäläinen vapaus oli luonnollista seurausta siitä, että Jumala on luonut meidät tasa-arvoisiksi järkeviksi yksilöiksi. Vaikka Bastiat kannatti *laissez-faire-näkemystä,* kaikkea ei kuitenkaan saanut jättää sattuman varaan. Se tarkoitti luottamusta kaitselmukseen, kehityksen sallimista Jumalan järjestyksen mukaisesti, siten kuin se ilmenee ihmisten valistuneessa oman edun tavoittelussa. Hän piti samalla hyvin tarkasti kiinni siitä, että harmoniaoppi ei perustu mystisiin spekulaatioihin eikä ilmestyksiin vaan päinvastoin tieteelliseen havainnointiin ja menetelmään. Toisinaan hän saattoi käyttää havaittuja tosiasioita argumentteina uskonnollisten käsitystensä puolesta, mutta koskaan hän ei käyttänyt uskonnollisia näkemyksiä argumenttina sille, että tosiasiat ovat tietyllä tavalla.

1800-luvun suurvalta-ajan jälkeen Bastiat alkoi tuntua yhä vanhanaikaisemmalta. Suuren osan 1900-lukua hän oli täysin unohduksissa. Marx sanoi häntä ”pinnallisimmaksi ja siten onnistuneimmaksi vulgääriekonomistisen apologetiikan edustajaksi”. Erityisesti juuri Marxin luokkataisteluteoriat syrjäyttivät Bastiatin älylliseltä jalustaltaan. Jos yhteiskunta ja jopa koko historia perustuisivat sellaisten kollektiivien kamppailuun, joiden edut ovat objektiivisesti katsoen ristiriidassa toisiinsa nähden, olisi tietysti naiivia puhua etujen harmoniasta. Keynesiläisyyden valta-asema taloustieteessä 1930-luvulta alkaen oli uusi vakava isku itsesäätelevien markkinoiden ajatusta vastaan. Mutta kokemus osoitti vähitellen, että toisen kuolema ei ollut toisen leipä, ja suurelliset yritykset ohjata talouksia ja suhdanteita poliittisesti päättyivät suurellisiin erehdyksiin. Historia on lopulta osoittanut, että Bastiat on huomattavasti profeetallisempi kuin ne, jotka tuomitsivat hänet lapselliseksi propagandistiksi.

Ranskalaista liberalistia vastaan on kuitenkin vielä olemassa toinen arvostelu, nimittäin että hän ei tosiaankaan ollut merkittävä taloustieteilijänä. Arvostelijoina ovat usein esiintyneet toiset taloustieteilijät. Tehokkaimmin synnyttää ammatillista kateutta se, että kollega pystyy tekemään aiheen salaisuuksista yleisölle käsitettäviä ja jopa viihdyttäviä. Mutta kun Bastiatista on kysymys, kritiikki osuu kaiken lisäksi ohi maalin, sillä se arvioi häntä sellaisista kriteereistä lähtien, joita hän ei itse olisi hyväksynyt. Hän ei väittänyt panoksensa kansantaloustieteelle olleen ainutlaatuisia. Hän kannatti Smithiä ja Sayta, ja hänen panoksensa perustui heidän periaatteidensa soveltamiseen, niiden liittämiseen poliittis-filosofisiin oivalluksiin, sekä hänen omaan, todellisuuteen ja yhteiskunnan kehitykseen kohdistuvaan hyvin kirkkaaseen ymmärrykseensä. Hän ei millään muotoa väittänyt olevansa uranuurtaja vaan korosti esittävänsä vain itsestäänselvyyksiä. Hänen merkittävä antinsa oli, että hän sai muutkin pitämään ajatuksiaan itsestäänselvyyksinä.

Sama Schumpeter, joka niin suuresti ihaili Bastiatin kirjoituksia, kirjoitti myös: ”Mielestäni Bastiat ei ollut huono teoreetikko. Mielestäni hän ei ollut teoreetikko ollenkaan.” Mutta juuri oivaltaessaan niin hyvin todellisuuden prosesseja Bastiat näki sellaista, mitä paljon maineikkaammat teoreetikot eivät kyenneet näkemään. Kun he kaikki keskittyivät valitsemaan puolensa luokkasodassa, Bastiat osoitti, että talous ei ole nollasummapeliä, vaan että kaikkien ryhmien tilanne voisi kohentua samanaikaisesti. Kun Malthusin suosio oli huipussaan, Bastiat sanoi, että liikakansoitus ei ole ongelma, koska jos väestömäärä on suurempi, työnjako ja tuotanto tehostuvat. Kun Ricardo tähdensi, että palkat eivät voi ylittää työvoiman päivittäisten tarpeiden kustannuksia, Bastiat osoitti. että tuottavuuden lisääntyessä työntekijöiden reaalipalkkojen pitäisi aina kohota. Myöhemmät taloustieteilijät ovat moittineet Bastiatia siitä, ettei hän ei koskaan täysin irtautunut klassisten taloustieteilijöiden työn arvoteoriasta, jonka mukaan tuotteen arvo on sama kuin sijoituksen arvon aiheuttama kustannus. Tällainen kritiikki voidaan kuitenkin kohdistaa kaikkiin silloisiin taloustieteilijöihin, sillä marginaalinen arvoteoria, joka korvasi työn arvoteorian, muotoiltiin vasta yli kaksikymmentä vuotta Bastiatin kuoleman jälkeen. Huomiota herättää päinvastoin se, että Bastiatilla oli niin itsenäinen asenne työn arvoteoriaan ja että hän käsitteli sitä pohdinnoissaan niin monin tavoin. Mittaamalla, mikä on se palvelukseen sisältyvän työnteon arvo, joka sillä on toiselle ihmiselle – työn joka asiakkaalta säästyy – hän lähestyi modernimpia teorioita. Se on saanut oppihistorioitsijat, jotka arvostavat johdonmukaisuutta enemmän kuin todellisuuteen perustumista, kritisoimaan Bastiatia siitä, että hänen ideansa ovat täynnä ristiriitaisuuksia. Mutta päinvastoin, pitäisi olla Bastiatille kunniaksi, että hän perimistään tylsistä analysointityökaluista huolimatta pystyi tajuamaan, mitä taloudessa todella tapahtui.

**Tyyliniekka**

Hayekin sanoin Bastiat oli ”kirjallinen nero”, ja hän on edelleen esikuvallinen hyvän polemiikin kirjoittamisessa. Hänen kykynsä selittää ymmärrettävästi talouden monimutkaisia yhteyksiä on ylittämätön niin aiempiin kuin myöhempiinkin kirjoittajiin verrattuna. Valistusinto yhdistyneenä ironiaan on saanut aikaan sen, että häntä on luonnehdittu kirjoittajana Voltairen ja Swiftin perinteen jatkajaksi. Ehkä Bastiatin ilmaisutaidon taustalla on hänen nuoruuden aikainen haaveensa runoilijan urasta. Joka tapauksessa olemme saaneet klassisia sitaatteja: ”Valtio on suuri harhakuva, jossa kaikki yrittävät elää toisten kustannuksella”, ”Kaikki haluavat elää valtion kustannuksella, mutta he unohtavat että valtio elää kaikkien kustannuksella”, ”Elleivät tavarat ylitä rajoja, sotilaat kyllä ylittävät” ja ”Varmin tapa saada ihmiset kunnioittamaan lakia on tehdä laista kunnioitettava”.

Taitavimmillaan Bastiat oli selittäessään lyhyin tarinoin ja yksinkertaisin esimerkein tietyn periaatteen tai teorian hyvät ja huonot puolet. Hän kuvittaa talouden prosesseja usein yksittäisillä anekdooteilla. Hän saattaa aloittaa kuvaamalla yksinkertaista kahden ihmisen välistä vaihdantataloustointa, laajentaa sitä sitten koskemaan koko yhteiskuntaa ja lopulta soveltaa sitä eri talouksien väliseen vaihdantaan. Näin lukija ymmärtää periaatteet ensin arjen tasolla ja siirtyy sitten teoreettisemmalle ja yleispätevämmälle tasolle. Valaistakseen ajatuksia useasta näkökulmasta Bastiat kirjoitti usein Platonin hengessä dialogeja, joissa henkilöt edustavat kukin talouden eri näkökulmia.

Bastiatin muistettavimpia esseitä on *Vetoomus (Petition),* jossa hän irvailee protektionismia. Bastiat panee siinä keinovalon, esimerkiksi kynttilöiden tekijät, vaatimaan ranskalaisilta poliitikoilta suojelusta mahtavaa ulkomaista kilpailijaa vastaan, joka tuo maahan tulvimalla halpaa valoa. Jos kilpailijan toiminta estettäisiin, kotimaiset kynttiläntekijät saisivat tuloja ja siten talouden pyörät lähtisivät pyörimään ja yhteiskunta rupeaisi kukoistamaan. Tuo kilpailija on aurinko.

Tämä on yksi Bastiatin tehokkaimmista argumentointimenetelmistä. Hän tarttuu vastustajiensa sanoihin ja osoittaa, mihin heidän periaatteensa johtavat, jos niitä noudattaa loogiseen äärimmäisyyteen saakka. Protektionistit korostavat, että maa saa mahtavamman teollisuuden ja enemmän hyvinvointia, kun ulkomaisia kilpailijoita estetään tuomasta halpoja tavaroita. Niin, maan pitäisi tietysti ansaita vielä enemmän torjuessaan kilpailijansa auringon, joka tarjoaa palveluksiaan ilmaiseksi. Todistamalla teorian vääräksi yksinkertaisen esimerkin avulla Bastiat saa lukijan ymmärtämään sen toimimattomuuden myös kehittyneemmissä muodoissaan. Vaikka Bastiat esittää vastustajiensa argumentit karikatyyreinä, se ei loogiselta kannalta katsoen poista sitä, että he voivat kannattaa niitä, jos he vakaasti uskovat omiin periaatteisiinsa. Eräässä nykyajan ranskalaisessa taloustieteen oppikirjassa todetaan myös aivan oikein, että Bastiatin kynttiläntekijävetoomuksen pohdinta ei tosiasiassa ole ollenkaan hymyilyttävää, vaan täysin järkeenkäypää, jos Keynesin teoriat alityöllisyydestä ja kerroinvaikutuksesta pitävät paikkansa.

Bastiat on tämän *reductio ad absurdum* -menetelmän mestari. Jos talous hyötyy siitä, että valtio palkkaa verovaroin sata henkeä, miksei palkata tuhatta tai koko väestöä? Muuan Bastiatin aikalainen ehdotti, että juna määrättäisiin pysähtymään eräällä väliasemalla, jolla sen muuten ei tarvitsisi pysähtyä, sillä pysähtymisen ansiosta paikkakunnan talouselämä alkaisi kukoistaa: sinne perustettaisiin hotelleja, ravintoloita. kauppoja ja niin edelleen. Mutta jotta se olisi talouden kannalta hyödyllistä, Bastiat vastasi, pitäisi kai pakottaa juna pysähtymään toisellakin paikkakunnalla ja sitten vielä yhdellä ja niin edelleen. Eikö taloutta elvyttäisi kaikkein eniten, jos rakennettaisiin ”negatiivinen rautatie”, jolla olisi pelkkiä pysähdyksiä?

*Reductio ad absurdum* -argumentti lienee tullut hyvään tarpeeseen torjumaan ajatusta, että työtä on liikaa. Kulunut ajatus perustuu siihen, että tuotetaan liikaa ja että tehokkaampi tuotanto johtaa vain työpulaan ja työttömyyteen. Juuri tämä uskomus voi saada jonkun uskomaan, että koneet vievät meiltä työpaikat tai että ulkomaiden tehokas teollisuus tai maahanmuuttajat tekevät saman. Ja sama uskomus tuottaa argumentin, että valtion täytyy ottaa käyttöön protektionismi, kysynnän elvytys, rajoitukset maahanmuutolle, rationalisoinnin estot – tai työn jakaminen. Uskomus on tietenkin ristiriidassa talouden harmonian kanssa, ja siksi Bastiat omisti useita esseitä tämän myytin perusteelliselle torjumiselle (katso esimerkiksi *Obstacle, cause* ja *Autre chose).* Ja, kuten Bastiat osoittaa toisessa artikkelissa, jos tärkeää ei ole saada työllä paljon aikaiseksi vaan pelkästään tehdä paljon työtä, on olemassa mainio keino luoda maahan heti kaksi kertaa niin paljon työtä – kielletään ranskalaisia työtä tehdessään käyttämästä oikeaa kättä! Jos haluamme vielä enemmän työpaikkoja, voimme kai kerralla kieltää kaikkia työntekijöitä teroittamasta kirveitään? Ja ehkä pitäisi heittää pois jo olemassa olevat tuotteet, niin että on pakko tuottaa uusia?

Mielikuvituksellisesti toistaen Bastiat todistaa teesinsä monesta eri näkökulmasta ja runsain esimerkein. Bastiatin uupumaton halu saada yleisö ymmärtämään aiheuttaa sen, että jos lukija on vastaanottavainen hänen argumenteilleen, tämä harvoin voi pitää kiinni niistä myyteistä, joita Bastiat torjuu. Mestarillisen esimerkin näemme esseessä *Näkyvä ja näkymätön,* jossa Bastiat antaa yhden ainoan esimerkin, ajatusmallin, jota hän sitten esseen mittaan soveltaa eri aloille, kunnes sen kristallinkirkasta logiikkaa on mahdotonta enää vastustaa. Se alkaa rikotusta ikkunasta. Omistaja synkistyy, mutta tunnelma kevenee, kun yleisö toteaa, että onnettomuus tuottaa hyvinvointia. Lasimestari saa työtä, ja silloin hän vuorostaan voi käyttää rahansa ja ostaa palveluja muilta käsityöläisiltä, jotka taas vuorostaan käyttävät omat rahansa, ja vähitellen koko talous elpyy. Bastiatin yksinkertainen toteamus on, että tämä on vain sitä, mikä näkyy. On toinen vaikutus, joka ei näy. Nimittäin jos ikkunaa ei olisi rikottu, omistaja olisi voinut tehdä rahoillaan jotain muuta. Silloin hänellä olisi ollut sekä ehjä ikkuna että rahaa, jonka hän olisi voinut käyttää toiseen tarpeeseen, ostaa vaikka parin uusia kenkiä. Näkyvää on, että lasimestari saa rahaa, mutta näkymättä jää, että suutari ei saa rahaa. Vaikutukset ovat vaihtoehtoja, mutta sitä vastoin rikotun ikkunan omistaja ei saa uusia kenkiä, mikä tarkoittaa, että kokonaisuutena katsoen yhteiskunta on menettänyt. Koska on olemassa näkymättömiä vaikutuksia, Bastiatin mukaan taloustieteilijän tehtävä on ennakoida niitä. Kautta koko esseen hän osoittaa, miten kaikkia toimia ja tapahtumia on arvioitava uudelleen, jos haluaa ennakoida niitäkin seurauksia, jotka eivät näy. Erityisen tarpeellista on tarkastella kriittisesti valtion toimia, koska niistä syntyvät edut keskittyvät usein tietylle ryhmälle ja näkyvät heti, kun taas aiheutuvat haitat leviävät ajallisesti ja paikallisesti. Jos siis arvioidaan ehdotusta poliittisen intervention tekemiseksi, se voi yksittäisessä tapauksessa näyttää hyödylliseltä, vaikka pitkällä aikavälillä se vahingoittaa useimpia. Bastiat osoittaa, että tämän voi välttää ennakoimalla ja antamalla pitkäjänteisten periaatteiden ohjata päätöksentekoa.

Hayek on todennut, että tämä nerokas ajatusmalli – näkyvä ja näkymätön – voisi luoda pohjan kokonaiselle talousteorialle tai taloustieteen oppikirjalle. Yksi aikamme myydyimmistä johdannoista taloustieteeseen, Henry Hazlittin *[Talous yhdeltä istumalta](/kirjoja/hazlitt/ "Talous yhdeltä istumalta") (Economics in One Lesson),* aivan oikein alkaa tarinalla rikotusta ikkunasta, jota sitten muunnellaan läpi koko kirjan. Nykyruotsalainen vastine, Gunnar Örnin *Nationalekonomi för noviser,* alkaa samalla tavalla.

Omintakeisen tyylinsä ansiosta Bastiat on hyvin helppolukuinen nykypäivänkin lukijalle. Hän kirjoitti lisäksi aikana, jolloin esiintyi paljon samanlaisia ongelmia, joiden kanssa me kamppailemme nykyisinkin omassa yhteiskunnassamme. Teollistumisen aikakausi oli alkamassa, erilaiset eturyhmät halusivat käyttää poliittista koneistoa rikastuakseen muiden kustannuksella, ja sosialistit alkoivat ehdotella, että koko yhteiskunta pitäisi suunnitella uudelleen ja valtion pakottamana korjata kaikkien ongelmat. Bastiatilla on sekä ongelmien ja virheiden kristallinkirkasta analyysiä, esimerkiksi ajatuksia työnjaosta ja tullipolitiikasta että edistysoptimistinen ja anarkistinen vaihtoehto niille. Siksi hän on yhtä ajankohtainen nyky-Suomessa kuin 1800-luvun Ranskassa. Mistään ei lukija löydä tehokkaampaa kaikelle kansalle tarkoitettua kansantalouden ja liberalismin opetusta, ja vallanpitäjien rajallisissa mahdollisuuksissa tehdä hyvää on vielä opittavaa. Bastiat siteeraa mielellään Benthamin toteamusta, joka on Bastiatin kaikkien tekstien motto: ”Kansantaloustieteessä on paljon opittavaa ja vähän tekemistä.”

Johan Norberg Tukholmassa, 15. joulukuuta, 2009

[< edellinen sivu](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/) | [seuraava sivu >](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita "Näkyvä ja näkymätön")  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/laki/ -->
# Laki

> Fredetic Bastiatin kuuluisa kirjoitus Laki pureutuu oikeudenmukaisuuden ytimeen tavalla, joka on yhtä ajankohtainen nyt kuin ensijulkaisunsa aikana.

[![iBookstore](/wp-content/uploads/2013/08/iBookstore_101.jpg)](http://itunes.apple.com/fi/book/id683794449)[![Kindle](/wp-content/uploads/2013/08/kindle_101.jpg)](https://www.amazon.com/dp/B00EBBGYRM)[Osta Gumroadista](https://spillmind.gumroad.com/l/laki)

Turmeltunut laki! Laki – ja sen mukana kaikki valtion yhteiset voimat – laki ei ainoastaan ole harhautunut asianmukaisesta suunnastaan vaan se on laitettu seuraamaan päinvastaista! Laista tulee kaikenlaisen ahneuden väline sen hillitsemisen sijaan! Jos tämä on totta, se on vakava asia, johon koen velvollisuudekseni kiinnittää kansalaisteni huomion.

Olemme saaneet Jumalalta lahjan, joka sisältää kaikki muut lahjat: elämän – fyysisen, älyllisen ja moraalisen elämän.

Mutta elämä ei pysty ylläpitämään itseään yksin. Elämän Luoja on antanut meille vastuun sen säilyttämisestä, kehittämisestä ja täydellistämisestä.

Tätä tarkoitusta varten Hän on varustanut meidät mahtavilla kyvyillä ja asettanut meidät erilaisten luonnonvarojen keskelle. Soveltamalla kykyjämme näihin luonnonvaroihin toteutuu *mukauttamisen* ja *haltuunoton* ilmiö, joiden mukaan elämä toteuttaa sille osoitettua kulkuaan.

Olemassaolo, kyvyt, mukauttaminen – toisin sanoen yksilö, vapaus, omaisuus – tämä on ihminen.

Näistä kolmesta asiasta voidaan sanoa ilman mitään kansaa villitsevää saivartelua, että ne edeltävät ja ovat ylempänä kaikkea ihmisen lainsäädäntöä.

Yksilö, vapaus ja omaisuus eivät ole olemassa ihmisen tekemien lakien takia. Asia on juuri päinvastoin. Koska yksilö, vapaus ja omaisuus ovat jo olemassa aikaisemmin, ihminen säätää lakeja.

Mikä siis on laki? Kuten olen sanonut muualla, se on yhteisöllinen järjestely yksilön oikeudesta puolustaa itseään.

Jokainen meistä saa luonnolta tai Jumalalta oikeuden puolustaa omaa elämäänsä, vapauttaan ja omaisuuttaan. Sillä nämä kolme ovat elämän jatkumisen edellytyksiä, ja ne kaikki ovat täysin riippuvaisia toistensa säilymisestä. Sillä mitä ovat kykymme muuta kuin yksilöllisyytemme jatke? Ja mitä on omaisuus muuta kuin kykyjemme jatke?

Jos jokaisella ihmisellä on oikeus suojella elämäänsä, vapauttaan ja omaisuuttaan jopa voimakeinon, tällöin usealla ihmisellä on oikeus liittyä yhteen ja järjestäytyä voidakseen puolustaa oikeuksiaan yhteisvoimin.

Täten yhteinen oikeus perustelee ja oikeuttaa olemassaolonsa yksilön oikeudella; eikä yhteisellä voimalla voi olla mitään muuta järkevää päämäärää tai tarkoitusperää kuin yksilöiden voimat, joita se edustaa.

Siitä syystä yksilö ei voi oikeutetusti käyttää voimaa toisen yksilön elämää, vapautta tai omaisuutta vastaan, eikä yhteistä voimaa voida oikeutetusti käyttää tuhoamaan yksilöiden tai yhteiskuntaluokkien elämää, vapautta tai omaisuutta.

Sillä molemmissa tapauksissa tällainen voimankäytön vääristely olisi alkuoletuksiemme vastaista. Kuka tohtii sanoa, että voima on annettu meille, ei omien oikeuksien puolustamiseen vaan hävittämään vastaavat oikeudet veljiltämme? Ja ellei tämä pidä paikkaansa erillisen yksilön kohdalla, niin kuinka se voisi pitää paikkansa yhteisen voiman suhteen, joka on erillisten voimien yhteenliittymä?

Mikään ei siis voi olla ilmiselvempää kuin tämä: laki on järjestäytynyt muoto luonnollisesta oikeudesta oikeutettuun itsepuolustukseen; se on yksilöllisten voimien korvaamista yhteisellä, toimimista yksilöiden oikeuksiin kuuluvilla alueilla ja heidän oikeuksiensa toteuttamista: henkilön, vapauden ja omaisuuden turvaamisen takaamista ja yleisen *oikeudenmukaisuuden* vaalimista.

Kun tältä pohjalta luodaan valtio, siellä vallitsee minun käsitykseni mukaan järjestys ihmisten keskuudessa yhtä lailla käytännössä kuin teoriassakin. Näillä ihmisillä on kaikkein yksinkertaisin, taloudellisin, vähiten raskas, vähiten häiritsevä, vähiten holhoava, kaikkein oikeudenmukaisin ja täten kaikkein vakain kuviteltavissa oleva hallinto riippumatta sen poliittisesta muodosta.

Sillä tällaisessa hallinnossa jokainen ymmärtää selvästi, että niin nautinto kuin vastuukin elämästä kuuluu pelkästään ihmiselle itselleen. Niin kauan kuin hänen henkilökohtaista koskemattomuuttaan kunnioitetaan, työnteko on vapaata ja työn tulokset ovat suojattuina kaikilta epäoikeudenmukaisuuksilta: kellään ei ole mitään ristiriitaa valtion kanssa. Kun ihmiset ovat onnekkaita, he eivät kiitä valtiota menestyksestään. Kun ihmiset ovat epäonnisia, he eivät syytä valtiota vastoinkäymisistään yhtään sen enempää kuin maanviljelijät syyttävät valtiota rakeista tai hallasta. Ihmiset tuntevat valtion ainoastaan sen tuomasta verrattomasta *turvallisuudesta*.

Voidaan väittää, että tarpeiden ja niiden tyydyttämisen luonnollinen kehitys on seurausta siitä, ettei valtio puutu yksityisasioihin. Köyhät perheet eivät kouluttaudu ennen kuin heillä on leipää. Kaupungit eivät täyty maaseudun kustannuksella eikä maaseutu kaupunkien kustannuksella. Pääomassa, työssä ja väestössä ei tapahdu lainsäädännöllisten toimenpiteiden aiheuttamia suuria muutoksia. Sillä nämä muutokset aikaansaavat epävarmuutta ja kyseenalaistamista olemassaolon perusteissa ja siten ne lisäävät merkittävissä määrin valtion vastuiden laajuutta.

Valitettavasti laki ei ole rajoittunut asianmukaiseen rooliinsa. Se ei ole ylittänyt oikeutettua tehtäväänsä pelkästään epäolennaisissa tai kyseenalaisissa asioissa. Se on mennyt pidemmälle. Se on käyttäytynyt täysin vastoin oikeaa tehtäväänsä. Se on tuhonnut päämääränsä. Se on valjastettu hävittämään oikeudenmukaisuus, jota sen tulisi ylläpitää. Se on valjastettu rajoittamaan ja hävittämään oikeuksia, joita sen pitäisi kunnioittaa. Se on asettanut yhteisen voiman palvelemaan niitä, jotka haluavat käyttää ilman riskiä ja empimättä hyväksi muiden elämää, vapautta ja omaisuutta. Se on kääntänyt varastamisen suojeltavaksi oikeudeksi ja oikeutetun puolustuksen rikokseksi, josta se rankaisee.

Kuinka tämä lain turmeleminen on toteutettu? Ja mitä siitä on seurannut?

Laki on turmeltunut kahden hyvin erilaisen seurauksen vaikutuksesta – tyhmästä itsekkyydestä ja väärästä hyväntekeväisyydestä.

Keskitytään ensimmäiseen.

Itsesuojelu ja itsensä kehittäminen ovat kaikille ihmisille yhteisiä pyrkimyksiä. Jos jokainen nauttisi vapaasti kykyjensä harjoittamisesta ja toimintansa tuloksista, yhteiskunnallinen kehitys olisi jatkuvaa, keskeytymätöntä ja väistämätöntä.

Mutta ihmisillä on myös toinen yleinen taipumus: elää ja kehittyä toisten kustannuksella, jos mahdollista. Tämä ei ole mikään harkitsematon syytös eikä myöskään murheellisen tai pessimistisen mielen ilmaisu. Historia todistaa sen jatkuvilla sodilla, massasiirtolaisuudella, uskonnollisilla vainoilla, orjuuden yleismaailmallisuudella, liiketoiminnan epärehellisyydellä ja monopoleilla.

Tämä kohtalokas taipumus pohjautuu ihmisen perimmäiseen olemukseen – alkukantaiseen, yleismaailmalliseen ja ylitsepääsemättömään tunteeseen, joka pyrkii kohti hyvinvointia ja poispäin kärsimyksestä.

Ihminen pystyy elämään ja tyydyttämään halunsa vain loppumattomalla mukauttamisella ja haltuunotolla, toisin sanoen loputtomalla kykyjensä soveltamisella. Tämä on omaisuuden alkuperä.

Mutta hän voi myös elää ja tyydyttää halunsa mukauttamalla ja ottamalla haltuunsa muiden ihmisten työn tuloksia. Tämä on varastamisen alkuperä.

Jos työ on kärsimystä ja ihminen vastustaa luonnostaan kärsimystä, tästä seuraa, että milloin varastaminen on vähemmän tuskallista kuin työnteko, se vallitsee, eikä uskonto tai moraali pysty estämään sitä. Tämän on historia todistanut.

Milloin varastaminen sitten lakkaa? Kun siitä tulee rasittavampaa ja vaarallisempaa kuin työnteosta.

On hyvin ilmeistä, että lain oikea tavoite on asettaa yhteisöllisen voiman vahva este tätä kohtalokasta vaikutusta vastaan, ja sen kaikkien keinojen tulisi suosia omaisuutta ja vastustaa varastamista.

Mutta lain laatii yleensä yksi ihminen tai ihmisluokka. Ja koska laki ei voi toimia ilman merkittävän voiman pakotetta ja tukea, se asettaa lopulta tämä voiman lainsäätäjien käsiin.

Kun tämä väistämätön ilmiö yhdistyy, kuten aikaisemmin huomasimme, ihmiselle kohtalokkaasti kuuluvaan taipumukseen, nämä yhdessä selittävät lähes yleismaailmallisen lain turmeltumisen. On ymmärrettävissä, kuinka epäoikeudenmukaisuuden rajoittamisen sijaan laista tulee vääryyden väline, sen kaikkein ylivoimaisin väline. Lainsäätäjä tuhoaa yksilöiden oikeuksia vaihtelevassa määrin valtansa voimalla ja omaksi hyödykseen orjuuttamalla, vapautta sortamalla ja omaisuutta varastamalla.

Ihmisen luontoon kuuluu vastustaa epäoikeudenmukaisuutta, jonka uhriksi hän on joutunut. Kun varastaminen tapahtuu lain keinoin sen säätävän yhteiskuntaluokan hyväksi, kaikki ryöstetyt luokat pyrkivät rauhanomaisin tai vallankumouksellisin menetelmin osallistumaan lakien laatimiseen. Riippuen ymmärryksensä tasosta nämä luokat voivat ehdottaa kahta hyvin erilaista keinoa poliittisten oikeuksiensa saavuttamiseksi – ne voivat joko pyrkiä lopettamaan laillisen varastamisen tai ne voivat pyrkiä osallistumaan siihen.

Voi kurjuutta kansakunnille, joissa jälkimmäinen ajatus saa massat puolelleen samalla hetkellä, jolloin ne saavuttavat vuorostaan lainsäädäntävallan!

Siihen asti maissa, joissa lainsäädäntävalta oli keskittynyt harvojen käsiin, harvat ryöstivät massoja lain voimalla. Mutta kun lainsäädäntä tehdään yleiseksi, tasapainoa haetaan yleisestä varastamisesta. Yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuksien poistamisen sijaan niistä tehdään yleisiä. Silloin, kun epäedullisessa asemassa olevat luokat saavat poliittiset oikeutensa, niiden ensimmäinen ajatus ei ole lopettaa varastamista (tämä edellyttäisi suurempaa ymmärrystä kuin heillä voi olla) vaan järjestää kostotoimia muita luokkia vastaan myös itseään vahingoittaen. Ikään kuin ennen oikeudenmukaisuuden valtakautta olisi välttämätöntä, että kaikki käyvät läpi julman rangaistuksen – toisille se aiheutuu vääryydestä ja toisille tietämättömyydestä.

Ei ole mahdollista esittää yhteiskuntaan suurempaa muutosta ja suurempaa pahuutta kuin lain muuttaminen varastamisen välineeksi.

Mitkä ovat tällaisen turmeltumisen seuraukset? Niiden kaikkien kuvaaminen vaatisi lukuisia niteitä, joten keskitytään vain silmiinpistävimpiin.

Ensimmäiseksi se häivyttäisi ihmisten mielistä eron oikeudenmukaisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden väliltä. Yksikään yhteiskunta ei pysty toimimaan, ellei sen lakeja tiettyyn rajaan saakka kunnioiteta. Mutta varmin keino niiden kunnioittamiseksi on tehdä niistä kunnioituksen arvoisia. Silloin kun laki ja moraali ovat keskenään ristiriidassa, kansalainen löytää itsensä julmasta valintatilanteesta moraalinsa kadottamisen ja lakien kunnioituksen kadottamisen väliltä – molempien ollessa yhtä pahoja ja valinnan niiden väliltä ollessa vaikeaa.

Lain luonteeseen kuuluu ylläpitää oikeudenmukaisuutta niin paljon, että laki ja oikeus ovat massojen mielessä yksi ja sama asia. Meillä kaikilla on vahva taipumus pitää kaikkea laillista oikeutettuna. Tällöin riittää, että laki määrää ja valtuuttaa varastamisen, jotta se voi ilmetä monille oikeutettuna ja pyhänä. Orjuuden, protektionismin ja monopolien puolustajia ei löydy ainoastaan niistä hyötyvien joukosta vaan myös niistä kärsivien riveistä. Jos näiden instituutioiden moraalia kyseenalaistetaan, se tuodaan suorasanaisesti ilmi: ”Olet vaarallinen uudistaja, utopisti, teoreetikko, lain halveksija; horjutat yhteiskunnan perustaa.” Jos luennoit moraalista tai talouspolitiikasta, viralliset organisaatiot löydetään tekemästä seuraava vetoomus valtiolle:

> Taloustiedettä *ei tule enää* opettaa ainoastaan vapaan kaupan (vapauden, omaisuuden ja oikeudenmukaisuuden) näkökulmasta, kuten on tapahtunut tähän saakka, vaan myös ja erityisesti tosiasioiden ja lainsäädännön näkökulmasta (vastoin vapautta, omaisuutta ja oikeudenmukaisuutta) jotka vallitsevat Ranskan teollisuudessa.
>
> Valtion maksamassa julkisessa virassa olevan professorin tulee pidättäytyä vaarantamasta vähäisissäkään määrin *voimassa olevien lakien* kunnioitusta.[1](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/laki/#sdfootnote1sym)

Jos laki siis kieltää orjuuden tai monopolin, sortamisen tai varastamisen missä tahansa muodossa, sitä ei saa edes huomauttaa. Sillä kuinka siitä voidaan huomauttaa vahingoittamatta lain kunnioitusta? Myös moraalia ja talouspolitiikkaa tulee opettaa tämän lain mukaisesti – olettaen siis sen olevan oikeutettu ainoastaan, koska se on laki.

Toinen valitettava vaikutus turmeltuneesta laista on sen myöntämä liioiteltu merkitys poliittisille intohimoille, konflikteille sekä politiikalle yleensä.

Pystyisin todistamaan tämän väitteen tuhannella eri tavalla, mutta rajoitun antamaan esimerkin aiheesta, joka on ollut viime aikoina kaikkien mielessä: yleinen äänioikeus.

Rousseaun koulukunnan edustajat, jotka kutsuvat itseään *erittäin pitkälle edistyneiksi* ja joiden katson olevan kaksikymmentä vuosisataa *jäljessä*, saavat ajatella mitä tahansa *yleisestä* äänioikeudesta (sanan tiukimmassa merkityksessä). Se ei kuulu niiden pyhien aiheiden piiriin, joita on rikollista tutkia tai epäillä.

Sitä kohtaan voidaan esittää vakavia vastaväitteitä.

Ensinnäkin sana *yleinen* pitää sisällään karkean virheen. Ranskassa on 36 miljoonaa asukasta. Jotta äänioikeus olisi *yleinen*, se tulisi myöntää 36 miljoonalle äänestäjälle. Kaikkein laajin järjestelmä hyväksyy ainoastaan 9 miljoonaa. Kolme neljästä henkilöstä on näin suljettu pois, ja kaiken lisäksi neljäs henkilö on syrjäyttänyt heidät. Mihin periaatteeseen tämä rajaaminen perustuu? Se perustuu kyvyttömyyden periaatteeseen. Siten yleinen äänioikeus tarkoittaa: kyvykkäiden yleinen äänioikeus. Jäljelle jää kysymys: ketkä ovat kyvykkäitä? Ovatko ikä, sukupuoli ja rikosrekisteri ainoat merkit, joiden perusteella kyvyttömyys voidaan tunnistaa?

Jos kysymystä tarkastelee lähemmin, tulee hyvin pian selväksi, minkä takia äänioikeus perustuu olettamukseen kyvykkyydestä. Kaikkein laajin järjestelmä eroaa kaikkein rajoittuneimmasta ainoastaan arvioissa tuntomerkeistä, joilla kyvykkyys voidaan tunnistaa. Tämä koostuu aste-erosta periaatteellisen eron sijaan.

Se perustuu siihen, ettei äänestäjä toimi pelkästään itseään varten vaan kaikkien puolesta.

Jos äänioikeus on jokaisen henkilön syntymäoikeus kuten tasavaltaiset kreikkalaiseen ja roomalaiseen sävyyn väittävät, miespuolisten aikuisten on epäoikeudenmukaista estää naisia ja lapsia äänestämästä. Miksi heitä estetään? Koska heidän oletetaan olevan kyvyttömiä. Ja miksi kyvyttömyys on peruste syrjäyttämiselle? Koska äänestäjä ei kanna yksin äänensä seurauksia; koska jokainen ääni puuttuu ja vaikuttaa koko yhteisöön; koska yhteisöllä on selkeästi oikeus vaatia joitain takuita toimista, joista sen hyvinvointi ja olemassaolo ovat riippuvaisia.

Tiedän mitä tähän voidaan vastata. Tiedän miten tätä voidaan vastustaa. Mutta nyt ei ole aikaa ottaa osaa tähän väittelyyn. Sen sijaan haluan kiinnittää huomion ristiriitaan (se soveltuu myös suureen osaan poliittisia kysymyksiä), joka kiihdyttää ja järkyttää kansakuntaa ja joka menettäisi lähes kaiken merkityksensä, jos laki olisi aina ollut sellainen kuin sen tulisi olla.

Jos laki rajoittuisi suojelemaan kaikkia yksilöitä, kaikkia vapauksia ja kaikkea omaisuutta, jos se olisi pelkästään yksilön oikeuksien ja itsesuojelun järjestämistä varten, jos se olisi este, rajoite ja rangaistus kaikenlaista sortoa ja varastamista vastaan – olisiko todennäköistä, että kansalaiset kiistelisivät enää äänioikeuden yleisyydestä? Olisiko todennäköistä, että tällainen kiistanaihe vaarantaisi suurimman hyveen, yhteiskuntarauhan? Olisiko todennäköistä, etteivät syrjäytetyt luokat odottaisi vuoroaan rauhallisesti? Olisiko todennäköistä, että äänioikeutetut yhteiskuntaluokat olisivat kovin mustasukkaisia etuoikeudestaan? Ja eikö olisi selvää, että kaikkien edun ollessa yhtenevä ja sama, äänioikeutetun ääni ei aiheuttaisi suurta haittaa muulle väestölle?

Mutta jos kerran tullaan esittämään tuhoisa periaate, jonka mukaan laki järjestäytymisen, sääntelyn, suojelun tai tukemisen varjolla *voi ottaa yhdeltä osapuolelta antaakseen toiselle*, siirtääkseen osan kaikkien yhteiskuntaluokkien hankkimasta varallisuudesta lisäämään yhden luokan vaurautta, koostuipa tämä luokka maanviljelijöistä, tehtailijoista, kauppiaista, laivanvarustajista, taiteilijoista tai näyttelijöistä, tällöin on varmaa ettei yksikään luokka perustellusti ole vaatimatta osaansa lakien säätämisestä; ettei olisi luokkaa joka ei vaatisi raivokkaasti äänioikeutta ja kelpoisuutta; ettei olisi luokkaa joka mieluummin kumoaisi yhteiskunnan kuin olisi hankkimatta sitä. Jopa kerjäläiset ja kulkurit todistelevat, että heillä on kiistaton oikeus äänestää. He sanovat:

> Emme koskaan osta viiniä, tupakkaa tai suolaa maksamatta veroa, ja osa näistä veroista annetaan lain perusteella etuina ja tukina meitä rikkaammille. Toiset käyttävät lakia nostamaan keinotekoisesti leivän, lihan, raudan ja vaatteiden hintoja. Koska kaikki käyttävät lakia omaksi hyödykseen, meidän tulee tehdä samoin. Me haluamme sen tarjoavan meille *oikeuden avustukseen*, joka on köyhän osuus varkaudesta. Tätä tarkoitusta varten meidän täytyy tulla äänestäjiksi ja lainsäätäjiksi, jotta voimme järjestää merkittävissä määrin avustuksia omalle luokallemme, samoin kuin olette suuressa mitassa järjestäneet suojelua omallenne. Älkää kertoko meille, että otatte tämän asiaksenne ja heitätte meille 600 000 frangia kuin luun koiralle saadaksenne meidät hiljaisiksi. Meillä on myös muita vaateita ja kaiken lisäksi haluamme neuvotella itse, samoin kuin kaikki muutkin luokat ovat tehneet!

Miten tähän voidaan vastata? Kyllä, niin kauan kuin hyväksytään periaate, että laki voi harhautua todellisesta tehtävästään ja että se voi rikkoa omistusoikeuksia niiden turvaamisen sijaan, jokainen yhteiskuntaluokka haluaa luoda lakeja, joko suojautuakseen ryöväämiseltä tai ryöväämällä omaksi hyödykseen. Poliittiset kysymykset tulevat aina olemaan ennakkoluuloisia, vallitsevia ja kiehtovia. Lyhyesti, ihmiset tulevat aina paukuttelemaan lainsäätäjän ovia. Taistelu ei tule olemaan yhtään sen vähäisempää ovien sisäpuolella. Vakuuttuakseen tästä on tuskin tarvetta käydä paikan päällä Englannin ja Ranskan parlamenteissa – riittää kun kuulee, mistä asioista siellä keskustellaan.

Onko mitään tarvetta todistaa, että tämä vastenmielinen lain turmeltuminen on jatkuva vihan ja riidan lähde – että se jopa pyrkii saattamaan yhteiskunnan sekasortoon? Keskitytään Yhdysvaltoihin. Maailmassa ei ole toista maata, jossa laki rajattaisiin paremmin omaan alueeseensa, turvaamaan jokaisen vapaus ja omaisuus. Maailmassa ei myöskään ole toista maata, jossa yhteiskuntajärjestys näyttäisi olevan vahvemmalla pohjalla. Kuitenkin jopa Yhdysvaltoja vaivaa kaksi kysymystä, jotka ovat vaarantaneet poliittisen järjestyksen. Mitkä ovat nämä kysymykset? Orjuus ja tariffit. Ainoastaan näissä kahdessa asiassa laki on vastoin tasavallan yleistä henkeä ottanut varkaan roolin. Orjuus on lain hyväksymä yksilön oikeuksien loukkaus. Protektionismi on lain aikaansaama omistusoikeuksien loukkaus. Olisi erittäin valitettavaa, jos tämä kaksitahoinen *oikeudellinen vitsaus*, surullinen perintö vanhasta maailmasta, olisi kaikista kiistoista se, joka pystyisi aiheuttamaan Liiton hajoamisen. On tosiaan mahdotonta kuvitella vakavampaa yhteiskunnallista tilannetta kuin sitä, jossa *laista tulee epäoikeudenmukaisuuden väline*. Ja jos tämä saa aikaan hirvittävät seuraukset Yhdysvalloissa, jossa se on poikkeus, mitkä ovatkaan sen seuraukset Euroopassa, jossa se on otettu periaatteeksi ja osaksi järjestelmää?

Montalembert sanoi Carlierin kuuluisan julistuksen ajatusta seuraten: ”Meidän tulee sotia sosialismia vastaan.” Ja sosialismilla, Charles Dupinin määritelmän mukaisesti, hän tarkoittaa varastamista.[2](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/laki/#sdfootnote2sym)

Mutta millaista varastamista hän tarkoittaa? Sillä sitä on kahdenlaista: *laitonta* ja *laillista* varastamista.

Mitä tulee laittomaan varastamiseen kuten varkauteen tai petokseen, jotka on määritetty, huomioitu ja säädetty rangaistaviksi rikoslaissa, en usko että niitä voidaan yhdistää sosialismiin. Nämä eivät järjestelmällisesti vaaranna yhteiskunnan perustaa. Sitä paitsi sota tämän tyyppistä varastamista kohtaan ei ole odottanut Montalembertin tai Carlierin opastusta. Sitä on tapahtunut kautta aikojen. Sitä esiintyi Ranskassa kaikkine tuomarien, poliisien, santarmien, vankiloiden, vankityrmien ja mestauslavojen seremonioineen kauan ennen helmikuun vallankumousta, kauan ennen sosialismin esiinmarssia. Laki itsessään jatkaa tätä sotaa, ja mielestäni sen tulisi aina pitäytyä tässä näkemyksessä varkaudesta.

Mutta näin ei tapahdu. Toisinaan laki siirtyy varkaan puolelle. Toisinaan se suorittaa varkauden itse suojellakseen hyötyviä osapuolia häpeältä, vaaralta ja omantunnon tuskilta. Toisinaan se asettaa kaikki nämä tuomarien, poliisien, santarmien ja vankiloiden seremoniat ryöstäjän palvelukseen ja kohtelee ryöstettyä rikollisena tämän puolustaessa itseään. Lyhyesti, on olemassa *laillista varkautta*, ja epäilemättä juuri tätä Montalembert tarkoitti.

Tämä varkaus on ehkä vain harvinainen tahra kansakunnan lainsäädännössä. Siinä tapauksessa parasta mitä voidaan tehdä ilman liikoja puheita ja surunvalitteluja on päästä siitä mahdollisimman pikaisesti eroon, huolimatta siitä hyötyvien valituksista. Mutta kuinka se voidaan tunnistaa? Hyvin helposti. Tarkastellaan, ottaako laki joillekin henkilöille kuuluvaa antaakseen sen toisille, joille se ei kuulu. Katsotaan, suorittaako laki yhden kansalaisen hyödyksi ja toisen haitaksi teon, jota tämä kansalainen ei pystysi suorittamaan syyllistymättä itse rikokseen. Tällainen laki tulee poistaa välittömästi. Se ei ole pelkästään epäoikeudenmukaisuustta itsessään; se on hedelmällinen maaperä vääryyksille ja kutsu kostotoimille. Ja ellei olla varuillaan, poikkeustapauksena alkanut pyrkii kehittymään yleiseksi, moninkertaiseksi ja muuttuu oikeaksi järjestelmäksi. Hyötyvä osapuoli epäilemättä huutaa kovaäänisen vastalauseen. Hän pyrkii pitäytymään *saavutetuissa oikeuksissaan*. Hän sanoo valtion olevan velvoitettu suojelemaan ja kannustamaan hänen toimialaansa. Hän vetoaa siihen, että hänen rikastumisensa on hyödyksi valtiolle, koska hän kuluttaa enemmän ja levittää näin tuloja köyhille työläisille. On pidettävä huoli, ettei näitä puheita kuunnella, sillä juuri näiden argumenttien systemaattinen kehittely tekee *laillisesta varkaudesta* systemaattista.

Ja juuri näin on tapahtunut. Aikamme harhakuva on rikastuttaa kaikkia yhteiskuntaluokkia toistensa kustannuksella – varkaus tehdään yleiseksi sen järjestämisen *varjolla.* Laillinen varkaus voidaan nykyään toteuttaa lukemattomalla määrällä keinoja. Tästä seuraa loputon määrä suunnitelmia sen järjestämiseksi: tariffeja, suojelua, etuja, tukia, kannustimia, progressiivista tuloveroa, vapaata koulutusta, oikeutta työhön, oikeutta voittoihin, oikeutta palkkoihin, oikeutta avustuksiin, oikeutta tuotantovälineisiin, korotonta luottoa jne. Ja kaikilla näillä suunnitelmilla on yhteistä laillinen varastaminen, joka saa nimen *sosialismi*.

Millainen sota näin määriteltyä, oppijärjestelmän muodostavaa sosialismia vastaan tulisi julistaa, ellei sen oppeihin perustuvaa? Tämän opin virheelliseksi, järjettömäksi ja vastenmieliseksi huomaamisen jälkeen on aika osoittaa se vääräksi. Tämä tulee olemaan sitä helpompaa mitä virheellisempi, järjettömämpi ja vastenmielisempi se on. Jotta oltaisiin vahvoja, tulee ennen kaikkea aloittaa kitkemällä lainsäädännöstä pois kaikki sosialismi, joka sinne on pesiytynyt. Tämä tehtävä ei ole missään mielessä vähäinen.

Montalembertia on moitittu toiveesta käyttää raakaa voimaa sosialismia vastaan. Hänet tulisi puhdistaa tästä syytteestä, sillä hän on selvästi sanonut: ”Sosialismia vastaan tarvitsemamme sodan tulee olla yhtenevä lain, kunnian ja oikeudenmukaisuuden kanssa.”

Mutta kuinka Montalembert ei huomaa asettavansa itsensä noidankehään? Haluat käyttää lakia sosialismin vastustamiseen? Mutta sosialismi nimenomaan turvautuu lakiin. Se ei käänny laittoman varastamisen vaan laillisen varkauden puoleen. Sosialismi, kuten kaikki monopolit, pyrkii käyttämään lakia hyväkseen. Ja kun se on saanut lain puolelleen, kuinka oletat kääntäväsi lain sitä vastaan? Kuinka odotat iskeväsi siihen tuomioistuimillasi, poliiseillasi ja vankiloillasi?

Mitä siis teet? Pyrit estämään sitä millään tavoin osallistumasta lainsäädäntään. Haluaisit pitää sen ulkona lainsäädäntäelimistä. Uskallan ennustaa, että tässä et tule onnistumaan niin kauan kuin laillinen varastaminen on lainsäädännön perusta. Ajatuksesi on liian epäoikeudenmukainen, liian absurdi.

On täysin välttämätöntä selvittää tämä kysymys laillisesta varastamisesta, ja siihen on vain kolme ratkaisua:

1. Harvat ryöstävät monia.

2. Kaikki ryöstävät kaikkia.

3. Kukaan ei ryöstä ketään.

Osittainen ryöstö, yleinen ryöstö, ryöstämättömyys – näiden väliltä tulee tehdä valinta. Laki pystyy tuottamaan näistä vain yhden ratkaisun.

*Osittainen ryöstö* oli järjestelmänä voimassa niin kauan kuin äänioikeus oli osittainen; järjestelmä johon jotkut haluavat palata välttääkseen sosialismin.

*Yleinen ryöstö* on järjestelmä, jolla meitä on uhattu siitä asti kun äänioikeudesta tuli yleinen; massat ovat oivaltaneet lainsäätämisen idean ja omineet sen aikaisemmilta lainsäätäjiltä.

*Ryöstämättömyys* on oikeuden, rauhan, järjestyksen, vakauden, harmonian ja järjen periaate. Tätä julistan täysin palkein kaikin – valitettavan riittämättömin – voimin kuolemaani saakka.

Ja voidaanko lailta rehellisyyden nimissä mitään muuta vaatia? Voidaanko lakia, jonka välttämätön valtuus on voima, käyttää järkevästi muuhun kuin turvaamaan kaikkien oikeudet? Kysynkin, voidaanko lain piiriä laajentaa tästä ilman sen turmelemista ja sen voiman kääntämistä oikeutta vastaan? Ja tämä on kaikkein tuhoisin, kaikkein epäloogisin kuviteltavissa oleva yhteiskunnallinen vääristymä. Täytyy hyväksyä, että todellinen ratkaisu paljon etsittyyn yhteiskunnan ongelmaan sisältyy näihin yksinkertaisiin sanoihin: *laki on järjestäytynyt oikeus*.

Huomattakoon, että oikeudenmukaisuuden järjestäminen lailla, siis voimalla, sulkee pois ajatuksen järjestää lailla tai voimakeinoin mitään inhimillisen toiminnan muotoa – työtä, hyväntekeväisyyttä, maataloutta, kauppaa, teollisuutta, opetusta, korkeakulttuuria tai uskontoa, sillä minkä tahansa näistä järjestäminen väistämättä tuhoaisi olennaisimman järjestämisen – oikeuden. Kuinka on mahdollista kuvitella kansalaisten vapauteen puuttuvaa voimaa, joka ei tuhoaisi oikeudenmukaisuutta ja toimisi vastoin todellista tavoitettaan?

Nyt kohtaamme aikamme suosituimman ennakkoluulon. Lain oikeudenmukaisuutta ei pidetä riittävänä, vaan sen täytyy olla myös hyväntahtoinen. Siinä ei ole riittävästi, että oikeus turvaa kaikille kansalaisille vapaan ja häiriöttömän kykyjensä harjoittamisen heidän fyysisen, älyllisen sekä moraalisen kehityksensä hyväksi. Sen edellytetään levittävän hyvinvointia, opetusta ja moraalia koko maassa. Tämä on sosialismin viettelevä puoli.

Mutta toistan: nämä kaksi lain tehtävää ovat ristiriidassa keskenään. On valittava niiden väliltä. Kansalainen ei voi samaan aikaan olla vapaa ja ilman vapautta. Lamartine kirjoitti minulle eräänä päivänä näin: ”Oppinne kattaa ainoastaan puolet minun ohjelmastani. Olette pysähtynyt vapauteen, minä jatkan veljeyteen asti.” Vastasin hänelle: ”Ohjelmanne toinen puoli tuhoaa ensimmäisen.” Ja itse asiassa minulle on vaikeaa erottaa sanaa *veljeys* sanasta *vapaaehtoisuus*. En pysty näkemään veljeyttä pakotettuna *lailla* ilman vapauden tuhoamista *lailla* ja oikeudenmukaisuuden polkemista *lailla*.

Laillisella varastamisella on kaksi juurta: kuten on nähty, toinen on ihmisen itsekkyys ja toinen väärä hyväntahtoisuus.

Ennen kuin jatkan, minun tulee selittää tarkalleen, mitä tarkoitan sanalla varkaus.[3](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/laki/#sdfootnote3sym)

En käytä sanaa, kuten usein on tapana, missään epämääräisessä, epävarmassa, suhteellisessa tai kuvaannollisessa mielessä. Käytän sitä sen tarkassa, tieteellisessä mielessä ilmaisemaan omaisuuden vastakohtaa. Kun omaisuutta siirretään ilman omistajan lupaa ja ilman korvausta joko voimalla tai petoksella henkilölle joka ei ole sitä hankkinut, katson omaisuutta loukatuksi ja varkauden suoritetuksi. Juuri tätä lain tulisi aina ja kaikkialla ehkäistä. Jos laki suorittaa teon, jota sen tulisi ehkäistä, katson varkauden yhä suoritetuksi, yhteiskunnallisesta näkökulmasta jopa raskauttavammassa muodossa. Tällöin ryöstöstä hyötyvä ei kuitenkaan ole siitä vastuussa vaan laki, lainsäätäjä sekä yhteiskunta, ja juuri tästä koostuu poliittinen vaara.

On valitettavaa, että sanalla ”varkaus” on loukkaava sivumerkitys. Olen etsinyt turhaan toista, sillä en haluaisi milloinkaan, enkä erityisesti näinä aikoina, lisätä provosoivaa sanaa keskusteluihimme. Joko minua uskotaan tai ei, mutta tarkoitukseni ei ole mustamaalata kenenkään motiiveja tai moraalia. Kohdistan hyökkäykseni ajatukseen, jonka uskon olevan väärä. Järjestelmään, joka vaikuttaa minusta epäoikeudenmukaiselta, vaikkakin tahattomasti, mistä seuraa, että jokainen hyötyy siitä haluamattaan ja kärsii siitä tietämättään. Täytyisi kirjoittaa joko poliittisten intohimojen tai pelon vallassa kyseenalaistaakseen niiden vilpittömyyden, jotka puhuvat protektionismin, sosialismin tai kommunismin puolesta. Kuitenkin nämä ovat vain yhden ja saman kasvin kolme eri kasvuvaihetta. Voidaan ainoastaan sanoa, että varkaus on näkyvämpää protektionismissa[4](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/laki/#sdfootnote4sym) johtuen sen osittaisuudesta ja kommunismissa johtuen sen yleisyydestä. Tästä seuraa, että näistä kolmesta järjestelmästä sosialismi on kaikkein epämääräisin, kaikkein päättämättömin sekä tästä syystä kaikkein vilpittömin.

Joka tapauksessa myöntämällä, että yksi laillisen varastamisen juurista on väärä hyväntahtoisuus, keskustelusta poistetaan kysymys motiiveista.

Kun tämä on selvää, siirrytään tarkastelemaan suosittua tavoitetta, joka pyrkii yleisen hyvinvoinnin lisäämistä yleisellä varastamisella, ja tutkitaan sen arvoa, alkuperää ja suuntaviivoja.

Sosialistit kysyvät: ”Koska laki järjestää oikeuden, miksei sen tulisi järjestää työtä, koulutusta ja uskontoa?”

Miksi? Koska se ei pysty järjestämään työtä, koulutusta ja uskontoa tuhoamatta oikeudenmukaisuutta.

On muistettava, että laki on voima, ja tästä seuraa, ettei lain piiri voi oikeutetusti laajentua voiman oikeutettua toimialuetta pidemmälle.

Silloin kun laki ja voima sulkevat ihmisen oikeudenmukaisuuden rajoihin, ne asettavat hänelle pelkän negatiivisen kiellon. Ne asettavat hänelle ainoastaan velvollisuuden pidättäytyä vahingoittamasta muita. Ne eivät loukkaa hänen henkilöään, vapauttaan tai hänen omaisuuttaan. Ne ainoastaan suojelevat muiden henkilöä, vapautta ja omaisuutta. Ne puolustavat ja suojelevat kaikkien tasavertaista oikeutta. Ne täyttävät tehtävää, jonka harmittomuus on ilmeinen. Tehtävää, jonka hyödyllisyys on selvä ja jonka oikeutus on kyseenalaistamaton.

Tämä pitää täysin paikkansa, ja kuten eräs ystävistäni kommentoi, toteamus *lain päämäärä on saattaa oikeudenmukaisuus vallitsemaan* ei tarkkaan ottaen ole täsmällinen ilmaisu. Tulisi sanoa: *lain päämäärä on estää epäoikeudenmukaisuutta vallitsemasta*. Oikeudenmukaisuus ei itse asiassa ole olemassa itsestään, mutta epäoikeudenmukaisuus on. Oikeudenmukaisuus saavutetaan ainoastaan, kun epäoikeudenmukaisuutta ei ole.

Mutta kun laki välttämättömän edustajansa voiman väliintulolla pakottaa työlle tavan, opetukselle menetelmän tai sisällön, vakaumuksen tai uskonnon, sen toimet ihmistä kohtaan eivät ole enää negatiivisia vaan positiivisia. Se korvaa heidän oman tahtonsa lainsäätäjän tahdolla, oman aloitekykynsä lainsäätäjän aloitteella. Ihmisillä ei ole enää tarvetta neuvotella, verrata tai ennakoida. Laki tekee nämä kaikki heidän puolestaan. Järjestä tulee ihmisille hyödytön apu. He lakkaavat olemasta ihmisiä. He menettävät yksilöllisyytensä, vapautensa ja omaisuutensa.

Yritä kuvitella voimalla pakotettu työ tai pakotettu varallisuuden siirto, joka ei ole vapauden tai omaisuuden loukkaus. Ellet pysty tähän, joudut hyväksymään, että laki ei pysty järjestämään työtä tai liike-elämää järjestämättä epäoikeudenmukaisuutta.

Kun poliitikko tarkastelee yhteiskuntaa kabinettinsa uumenista, hän tyrmistyy näkemästään eriarvoisuudesta. Hän murehtii niin monen osaksi koituvaa kärsimystä, joka ilmenee vielä surullisempana vertautuessaan ylellisyyteen ja vaurauteen.

Ehkäpä poliitikon tulisi kysyä itseltään, eikö tällaista yhteiskunnan tilaa ole aikaansaatu vanhoilla varkauksilla, valloituksilla ja viime aikojen laillisella varastamisella. Ehkäpä hänen tulisi kysyä itseltään, eikö oikeudenmukaisuuden valta ole riittävä liikuttamaan kehityksen rattaita ja toteuttamaan suurinta tasa-arvoa, jos hyväksytään kaikkien ihmisten pyrkimys hyvinvointiin ja itsensä toteuttamiseen? Eikö tämä ole linjassa yksilön vastuun kanssa, jonka Jumala on antanut ihmiselle mahdollistaakseen valinnan hyveiden ja paheiden välillä sekä valinnasta koituvat oikeutetut rangaistukset ja palkkiot?

Mutta poliitikko ei koskaan harkitse tätä. Hänen ajatuksensa siirtyvät järjestelyihin, yhdistelmiin ja toimenpiteisiin – laillisiin tai laillisilta vaikuttaviin. Hän etsii parannusta jatkamalla ja lisäämällä nimenomaisesti juuri niitä olosuhteita, jotka aikaansaivat pahuuden.

Sillä puuttuuko yhdestäkään näistä laillisista järjestelyistä varastamisen periaatetta, ellei oteta lukuun oikeudenmukaisuutta, jonka olemme nähneet olevan negatiivinen käsite?

Sanotaan: ”Tuolla on ihmisiä joilla ei ole rahaa” ja vedotaan lakiin. Mutta laki ei ole itsestään täyttyvä lähde, joka imee sisältönsä yhteiskunnan ulkopuolelta. Mitään ei panna valtion varoihin yhden kansalaisen tai yhteiskuntaluokan hyväksi, ellei toisia kansalaisia ja yhteiskuntaluokkia *pakoteta* sitä sinne laittamaan. Jos jokainen ottaa sieltä ainoastaan samassa suhteessa kuin hän on sitä avustanut, pitää paikkansa ettei laki ole varkaus, mutta se ei auta ihmisiä, *joilla ei ole yhtään rahaa*. Se ei edistä tasavertaisuutta. Se voi olla ainoastaan tasavertaistamisen työkalu ottaessaan yhdeltä osapuolelta ja antaessaan toiselle, ja silloin se on varkauden väline. Kun tässä valossa tarkastellaan tariffien suojaa, tukiaisia, oikeutta voittoihin, oikeutta työhön, oikeutta avustuksiin, oikeutta koulutukseen, progressiivista verotusta, korotonta luottoa sekä julkisia hankkeita, niiden huomataan aina perustuvan lailliseen varastamiseen, järjestäytyneeseen epäoikeudenmukaisuuteen.

Sanotaan: ”Tuolla on ihmisiä joilta puuttuu koulutus” ja vedotaan lakiin. Mutta laki ei ole opetuksen soihtu, joka levittää itsestään valoa lähelle ja kauas. Se ulottuu yli yhteiskunnan jossa on koulutettuja ja kouluttamattomia ihmisiä; kansalaisia jotka haluavat oppia, ja toisia jotka ovat valmiina opettamaan. Se voi tehdä ainoastaan yhden kahdesta asiasta. Se voi joko antaa tällaisen transaktion tapahtua vapaasti, toisin sanoen antaa tällaisen tarpeen tyydyttyä vapaaehtoisesti. Tai se voi pakottaa tässä asiassa ja ottaa osalta ihmisiä riittävästi palkatakseen opettajia opettamaan toisia ilmaiseksi. Mutta jälkimmäinen keino ei voi tapahtua ilman vapauden ja omistusoikeuksien loukkausta, se on laillinen varkaus.

Sanotaan: ”Tuolla on ihmisiä ilman moraalia tai uskontoa”, ja vedotaan lakiin. Mutta laki on voima, ja onko tarpeen osoittaa, kuinka väkivaltainen ja hölmö idea on käyttää voimakeinoja näihin asioihin?

Näyttää siltä, että sosialistit, olivatpa he kuinka itsetyytyväisiä hyvänsä, eivät ole voineet olla huomaamatta tätä hirvittävää laillista varastamista, joka seuraa tällaisista järjestelmistä ja pyrkimyksistä. Mutta mitä he tekevät? He naamioivat tämän muilta ja jopa itseltään puoleensavetävillä nimillä kuten veljeys, solidaarisuus, järjestäytyminen ja yhdistyminen. Ja koska vaadimme lailta niin vähän – ainoastaan oikeudenmukaisuutta – sosialistit olettavat meidän hylkäävän veljeyden, solidaarisuuden, järjestäytymisen sekä yhdistymisen leimaten meidät *individualisteiksi*.

Kuitenkin heidän tulisi tietää, että torjumme pakotetun järjestäytymisen – emme luonnollista järjestäytymistä.

Torjumme yhdistymisen muodot, johon meidät pakotetaan – emme vapaata yhdistymistä.

Torjumme pakotetun veljeyden – emme todellista veljeyttä.

Torjumme keinotekoisen solidaarisuuden, joka on ainoastaan epäoikeudenmukaista vastuun syrjäyttämistä – emme luonnollista ihmiskunnan ykseyttä.

Sosialismi, samoin kuin vanha politiikka, josta se on syntynyt, sotkee valtion yhteiskuntaan. Sen vuoksi aina vastustaessamme jotakin valtion suorittamaa tekoa, sosialistit päättelevät meidän vastustavan tekoa ylipäätänsä. Emme hyväksy valtion järjestämää koulutusta – vastustamme siis kaikkea koulutusta. Vastustamme valtiollista uskontoa – emme siis halua uskontoa lainkaan. Vastustaessamme valtion pönkittämää tasa-arvoa vastustamme tasa-arvoa sinänsä, jne. Vaikuttaa siltä, että heidän mielestään me emme halua ihmisten syövän, koska vastustamme valtion kasvattamaa viljaa.

Miten tämä kummallinen ajatus, että laki tuottaisi hyvää, jota se ei sisällä (vaurautta, tiedettä, uskontoa) on koskaan voinut saanut jalansijaa politiikassa?

Nykyiset erityisesti sosialistiseen koulukuntaan kuuluvien poliitikkojen, erilaiset teoriat perustuvat yhteiseen hypoteesiin, joka on varmasti kaikkein omituisinta ja kaikkein ylimielisintä, mitä on koskaan voinut pälkähtää ihmismieleen.

He jakavat ihmiskunnan kahtia. Ihmiset yleensä yhdellä poikkeuksella muodostavat ensimmäisen ryhmän. Ainoastaan poliitikot muodostavat toisen ryhmän, joka on selkeästi kaikkein tärkein.

Itse asiassa he aloittavat olettamalla, että ihmisillä ei ole mitään motivaatiota toimintaan tai omaa arvostelukykyä. Heillä ei ole aloitekykyä. He ovat valjua ainetta, passiivisia partikkeleita, atomeita ilman spontaanisuutta, parhaimmillaankin omasta olemassaolostaan välinpitämättömiä kasviksia. He ovat alttiita muokattavaksi ulkoisella tahdolla rajattomaksi määräksi enemmän tai vähemmän symmetrisiä, taiteellisia ja täydellistettyjä muotoja.

Lisäksi jokainen näistä poliitikoista olettaa että hän – järjestäjänä, löytäjänä, lainlaatijana tai perustajana – on tämä tahto ja apu. Hän on se yleinen liikkeellepanija, luova mahti, jonka jalo tehtävä on yhdistää tämä hajanainen materiaali – ihmiset – yhteiskunnaksi.

Kuin puutarhuri, joka oikukkaasti muovaa puita pyramideiksi, päivänvarjoiksi, kuutioiksi, vaaseiksi, seinäkasveiksi, värttinäksi tai viuhkaksi, jokainen sosialisti muovaa ihmisiä oikkujensa mukaisesti ryhmiksi, sarjoiksi, keskuksiksi, osioiksi, soluiksi, työryhmiksi, tasapainoisiksi, vastakohtaisiksi jne.

Ja kuin puutarhuri, joka muovatakseen puun tarvitsee kirveitä, oksakoukkuja, sahoja ja saksia, samoin poliitikko haluaa yhteiskuntaa muotoillakseen voimat, jotka hän voi löytää ainoastaan laista; tulleista, verotuksesta, toimeentulolaista ja koulutuslaista.

On totta, että sosialistit pitävät ihmiskuntaa raakamateriaalina sovitettavaksi erilaisiin yhteiskunnallisiin muotteihin, ja jos he sattumalta ovat epävarmoja näiden järjestelyiden onnistumisesta, he vaativat vähintäänkin osaa ihmiskunnasta *raakamateriaaliksi näihin kokeiluihin.* Tiedämme kuinka tärkeä *kaikilla järjestelmillä kokeilun* ajatus heille on. Erään sosialistisen johtajan tiedetään vakavissaan vaatineen perustuslakineuvostolta, että hänelle annetaan pieni paikkakunta kaikkine asukkaineen, jotta hän voisi suorittaa kokeitaan.

Eli samoin kuin keksijä tekee pienen mallilaitteen ennen kuin hän rakentaa täysikokoisen, samoin kuin kemisti haaskaa joitain kemikaaleja ja maanviljelijä uhraa joitain siemeniä pellon kulmassa ideaansa kokeillakseen.

Mutta mikä mittaamaton ero onkaan puutarhurin ja hänen puidensa, keksijän ja hänen laitteensa, kemistin ja hänen aineidensa sekä maanviljelijän ja hänen siementensä välillä! Ja sosialisti katsoo aivan vilpittömästi eron olevan sama hänen ja ihmiskunnan välillä.

Ei ole yllättävää, että 1800-luvun poliitikot pitävät yhteiskuntaa keinotekoisena lainsäätäjän nerouden luomuksena.

Tämä ajatus – klassisen opetuksen tulos – on vallannut kaikki maamme ajattelijat ja suuret kirjoittajat.

He kaikki pitävät ihmiskunnan ja lainsäätäjän välisiä suhteita samoina kuin saven ja savenvalajan välillä vallitsevia.

Jos he ovat lisäksi myöntyneet tunnistamaan toimintaperiaatteen ihmisen sydämessä ja periaatteen arvostelukyvystä hänen mielessään, he pitävät näitä Jumalan suomia lahjoja turmiollisina ja katsovat ihmiskunnan pyrkivän kohtalokkaasti kohti rappiotaan näiden kahden kyvyn ohjaamana. Itse asiassa he olettavat, että jos lainlaatija jättää ihmiset seuraamaan omia taipumuksiaan, nämä kääntyvät ateismiin uskonnon sijaan, tietämättömyyteen koulutuksen sijaan ja köyhyyteen tuotannon ja kaupan sijaan.

Näiden samojen kirjoittajien mukaan löytyy onneksi joitain ihmisiä – hallitsijoita ja lainsäätäjiä – joilla on täysin päinvastaiset taipumukset, eikä pelkästään omaksi edukseen vaan koko maailman parhaaksi.

Ihmiskunnan pyrkiessä kohti pahuutta nämä pyrkivät hyvään; ihmiskunnan kehittyessä kohti synkkyyttä nämä kohoavat tiedon valoon; ihmiskunnan siirtyessä kohti paheita heihin vetoavat hyveet. Ja tämän oletuksen perusteella he vaativat voiman käyttöä korvatakseen ihmiskunnan pyrkimykset omillaan.

Riittää, kun lähes sattumanvaraisesti avaa filosofiaa, politiikkaa tai historiaa käsittelevän kirjan huomatakseen, kuinka vahvasti tämä ajatus – klassisen opetuksen lapsi ja sosialismin äiti – on juurtunut maahamme. Sen mukaan yhteiskunta on pelkkää passiivista ainetta, joka saa valtiolta elämän, järjestäytymisen, moraalin ja vaurauden. Tai vielä pahempaa: että ihmiskunta itsessään pyrkii kohti alennustilaa, ja sen estää ainoastaan lainsäätäjän arvoituksellinen väliintulo. Perinteinen klassinen ajattelu osoittaa meille kaikkialla, että passiivisen yhteiskunnan takana on kätketty voima – jota kutsutaan laiksi tai lainsäätäjäksi tai ilmaistaan ilman nimeämistä – joka liikuttaa, rikastuttaa ja uudistaa ihmiskuntaa.

Lainaus Bossuetilta:

> Eräs kaikkein vahvimmin egyptiläisten mieliin painetuista asioista [kenen taholta?] oli rakkaus kotimaahan…. *Kenenkään ei sallittu* olla hyödyttömänä valtiolle; laki määräsi jokaiselle työn, joka periytyi isältä pojalle. Kenenkään ei sallittu pitää kahta työtä tai vaihtaa ammattia… Mutta erään ammatin *tuli* olla yhteinen kaikille: tämä oli lain ja viisauden opiskelu. Tietämättömyyttä uskonnosta ja maan poliittisista säännöksistä ei annettu anteeksi missään olosuhteissa. Lisäksi jokaista ammattia varten oli määrätty oma alue [kenen toimesta?]…. Eräs parhaista laeista oli, että jokaista oli opetettava [kenen toimesta?] seuraamaan niitä… Egyptin tiedemiehet täyttivät maan mahtavilla keksinnöillään jättämättä huomiotta mitään, joka voisi tehdä elämän mukavaksi ja rauhalliseksi.

Siten Bossuetin mukaan ihmiset eivät johda mitään itsestään: isänmaallisuus, vauraus, liike-elämä, viisaus, keksinnöt, maatalous, tiede – kaikki tulee lakien tai kuninkaiden toiminnasta. Ihmisten osana on vain *antaa asioiden tapahtua heille*. Kun Diodorus syyttää egyptiläisiä painin ja musiikin hylkäämisestä, Bousset moittii häntä: ”Kuinka tämä on mahdollista”, hän sanoo, ”koska nämä ovat Trismegistuksen keksimiä?”

Sama koskee persialaisia:

> Yksi *prinssin* ensimmäisistä velvollisuuksista oli saada maatalous kukoistamaan…. Samoin kuin oli perustettu sotilasasemia armeijan tarpeisiin, oli vastaavia maataloustyön valvomiseen…. Persialaisissa *herätetty* kunnioitus kuninkaallista auktoriteettia kohtaan hipoi ylenpalttisuutta.

Vaikkakin kreikkalaiset olivat erittäin älykkäitä, he kykenivät huolehtimaan omasta kohtalostaan yhtä vähän kuin hevoset ja koirat pystyvät keksimään yksinkertaisimpiakaan pelejä. Klassisessa ajattelussa oletetaan aina, että kaikki tulee kansalle ulkoa, ei koskaan sisältä.

> Älykkäitä ja rohkeita kreikkalaisia olivat muinoin *opettaneet* kuninkaat ja Egyptistä tulleet siirtokunnat. Heiltä he olivat oppineet kehon harjoittamisen, *juoksukilpailut*, kil hevos- ja vaunukilpailut…. Egyptiläisten paras opetus oli tehdä heistä säyseitä ja antaa lakien muovailla heitä yhteiseksi hyväksi.

Fénelon:

Kasvatettuna opiskelemaan ja ihailemaan antiikin aikaa sekä Ludvig XIV:n vallan todistajana Fénelon omaksui luonnollisena ajatuksen, että ihmiskunnan tulisi olla passiivinen sekä että sen epäonni ja menestys, sen hyveet ja heikkoudet aiheutuvat siihen kohdistuvasta ulkopuolisesta vaikutuksesta joko lain tai lainsäätäjien toimesta. Siispä hän asettaa utooppisessa Salentumissaan[5](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/laki/#sdfootnote5sym) ihmiset kaikkine kiinnostuksineen, kykyineen, haluineen ja omaisuuksineen lainsäätäjän absoluuttisen ohjauksen alle. Heillä ei ole sananvaltaa aiheesta riippumatta – prinssi toimii tuomarina heidän puolestaan. Kansakunta on vain muodotonta massaa ja prinssi sen sielu. Hänessä on kaikki ajatus, harkinta, järjestäytymisen periaatteet, kehitys ja sen seurauksena myös kaikki vastuu.

Tämän todistamiseksi minun täytyisi lainata *Télémaquen* kymmenettä kirjaa kokonaisuudessaan. Viittaan lukijaa tutustumaan siihen ja tyydyn lainaamaan muutamia satunnaisesti valittuja kappaleita tästä maineikkaasta teoksesta, jolle teen kaikessa muussa suhteessa ensimmäisenä oikeutta.

Klassisen kirjallisuuden ihailijoille tyypillisen herkkäuskoisesti Fénelon hyväksyy, vastoin järjen ja tosiasioiden auktoriteettia, näkemyksen egyptiläisten yleisestä onnellisuudesta ja määrittelee sen johtuneen heidän kuninkaittensa, ei kansan viisaudesta:

> Emme pysty kääntämään katsettamme kummastakaan rannasta näkemättä rikkaita kaupunkeja, maatiloja mainioilla paikoilla, kultaisella viljalla vuosittain peittyviä peltoja, niittyjä täynnä karjaa; työläisten selkiä taipuneina maan runsaasti suomien hedelmien painosta; paimentolaisia, joiden pillien ja huilujen pehmeissä sävelissä kaikuu ympäröivä luonto. *’Onnellisia’*, sanoi Mentor, *’ovat ihmiset, joita hallitsee viisas kuningas*.’
>
> Seuraavaksi Mentor kiinnitti huomioni iloon ja runsauteen, joka oli levinnyt kaikkiin Egyptin kahdestakymmenestäkahdestatuhannesta kaupungista. Ihailin paikallishallinnon erinomaisuutta, oikeuden toteutumista köyhien hyväksi rikkaita vastaan, hyvää koulutusta lapsille, jotka olivat tottuneet kuuliaisuuteen, työhön sekä taiteiden ja kirjallisuuden rakastamiseen; tarkkuuteen jolla kaikki uskonnolliset seremoniat suoritettiin, epäitsekkyyteen, kunnian arvostukseen, ihmisten uskollisuuteen ja jumalien pelkoon, johon jokainen isä opetti lapsensa. Hän ei koskaan lakannut ihailemasta tätä hyvää järjestystä. *’Onnellisia’*, hän sanoi, *’ovat ihmiset, joita viisas kuningas tällä tavoin hallitsee.*’

Fénelonin kreetalainen idylli on vieläkin kiehtovampi. Hän panee Mentorin sanomaan:

> Kaikki mitä näet tällä mahtavalla saarella on Minoksen lakien seurausta. Hänen lapsille määräämänsä koulutus pitää näiden kehot terveinä ja voimakkaina. *Lait* ovat alusta alkaen totuttaneet heidät yksinkertaiseen, säästäväiseen ja työlääseen elämään. *Ne* olettavat, että kaikki aistien nautinnot heikentävät kehoa ja mieltä. *Ne* eivät salli heille muuta nautintoa kuin olla hyveissään voittamattomia ja hankkia suurta kunniaa…. Täällä *ne* rankaisevat kolmesta paheesta, jotka jäävät rankaisematta muiden kansojen keskuudessa: kiittämättömyydestä, tekopyhyydestä ja ahneudesta. *Niiden* ei ole koskaan tarvinnut rajoittaa pröystäilyä ja irstailua, sillä ne ovat tuntemattomia Kreetalla… *Ne* eivät salli kalliita huonekaluja, upeita vaatteita, ylellisiä pitoja eivätkä kiiltäviä palatseja.

Tällä tavoin Mentor valmistaa oppilaansa muovaamaan ja manipuloimaan – epäilemättä parhain pyrkimyksin – Ithakan väkeä. Ja vakuuttaakseen oppilaansa näiden ajatusten viisaudesta Mentor mainitsee hänelle Salentumin esimerkkinä.

Näin saamme ensimmäiset poliittiset ajatuksemme. Meitä opetetaan kohtelemaan ihmisiä lähes samaan tapaan kuin asiantuntija neuvoo maanviljelijöitä maan alustamisessa ja hoitamisessa.

Montesquieu:

> Kaupankäynnin hengen ylläpitämiseksi on välttämätöntä, että kaikki lait suosivat sitä. Näiden samojen lakien, jotka jakavat omaisuudet samassa suhteessa niiden kaupankäynnissä kertymisen kanssa, tulee tehdä jokaisen köyhän kansalaisen olosuhteet riittävän mukaviksi, jotta hän voi työskennellä kuten kaikki muutkin, ja jokaisen rikkaan kansalaisen olosuhteet niin keskinkertaisiksi, että hänen täytyy tehdä työtä niiden ylläpitämiseksi ja säilyttämiseksi…

Näin laki hävittää kaikki omaisuudet.

> Vaikkakin varallisuuden tasavertaisuus on demokraattisen valtion syvin olemus, sen luominen on silti niin vaikeaa, että äärimmäinen tarkkuus tässä asiassa ei ole aina tavoittelemisen arvoista. Riittää kun eroja vähennetään tai korjataan tietyissä rajoissa, minkä jälkeen on erityislakien tehtävänä tasoittaa niin sanotusti jäljelle jäävät eriarvoisuudet veroilla, jotka säädetään rikkaille, ja avustuksilla, jotka myönnetään köyhille…

Jälleen kerran omaisuudet tasataan lain voimalla.

> Kreikassa oli kahdenlaisia tasavaltoja. Toiset olivat sotilaallisia kuten Sparta, toiset kaupallisia kuten Ateena. Toisessa kansalaisten *haluttiin* olevan toimettomia, toisessa heitä *kannustettiin* työntekoon.
>
> On pantava merkille näiden lainlaatijoiden ilmeinen nerokkuus: halventamalla kaikkia hyväksyttyjä tapoja, hämmentämällä kaikkia hyveitä he näyttivät *viisautensa* maailmalle. Lykurgos loi vakauden Spartan kaupunkiin yhdistämällä yksityisomaisuuden varastamisen oikeudenmukaisuuden henkeen, kovimman orjuuden äärimmäiseen vapauteen, kaikkein hirveimmät näkemykset suurimpaan kohtuuteen. Hän vaikutti riistävän sen kaikki resurssit, taiteen, kaupan, rahan ja puolustuksen. Spartassa oli kunnianhimoa ilman toivoa paremmasta; luonnolliset kiintymykset eivät löytäneet sijaa, koska yksilö ei ollut lapsi, aviomies tai isä. Jopa siveydeltä riistettiin sen säädyllisyys. *Tällä tavoin Lykurgos johti Spartan suuruuteen ja maineeseen*…
>
> Kreikan instituutiossa havaitsemamme ilmiö on nähtävissä *nykyajan rappeutumisessa ja korruptiossa*. Lainsäätäjä oikeamielisenä ihmisenä on muovannut kansan, jossa rehellisyys ilmenee yhtä luonnollisesti kuin rohkeus spartalaisissa. William Penn on todellinen Lykurgos, ja vaikkakin Pennin päämääränä oli rauha Lykurgosin tavoitellessa sotaa, he muistuttavat toisiaan omalaatuisella tavalla, jolla he ovat johtaneet *omaa* kansaansa, vaikutusvallalla jota he ovat harjoittaneet suhteessa vapaisiin ihmisiin, voittamillaan ennakkoluuloilla ja kukistamillaan intohimoilla.
>
> Paraguay tarjoaa toisen esimerkin. Jos määräämisen nautinto nähdään elämän ainoana nautintona, halutaan suorittaa rikos yhteiskuntaa vastaan; mutta on aina ihailtavaa *hallita ihmisiä tavalla joka tekee heidät onnellisemmiksi*…
>
> Ne, jotka haluavat perustaa samanlaisia instituutioita, tekevät seuraavasti: Perustavat hallinnon, jossa omaisuus on yhteistä kuten Platonin tasavallassa; kunnioittavat jumalia Platonin määräyksien mukaisesti; erottavat ulkomaalaiset paikallisista moraalin säilyttämiseksi; antavat valtion harjoittaa kaupankäyntiä kansalaisten sijaan. Lainsäätäjä tulee tarjoamaan taiteet ylellisyyksien sijaan ja täyttämään tarpeet toiveiden sijaan.

Ajattelemattomat massat hurmiossaan saattavat huudahtaa: ”Montesquieu sanoi niin; suurenmoista siis! Ylevää!” En epäröi esittää omaa mielipidettäni ja sanoa: ”Mitä! Kehtaat kutsua tuota hienoksi? Se on pelottavaa! Iljettävää! Ja nämä lainaukset, jotka voisin monistaa, osoittavat, että Montequieun mukaan yksilöt, heidän vapautensa, omaisuutensa, koko ihmiskunta, ovat pelkästään raaka-ainetta lainsäätäjän viisauden harjoittamiselle.”

Rousseau:

Vaikka tämä poliittinen kirjoittaja, demokraattien ylin auktoriteetti, perustaa yhteiskunnan valtarakennelman *yleiselle tahdolle*, kukaan ei ole yhtä kokonaisvaltaisesti myöntänyt ihmisen luonteen täydellisen passiivisuuden hypoteesia lainlaatijan käsissä:

> Jos pitää paikkansa, että erinomainen prinssi on harvinaisuus, mitä silloin voidaankaan sanoa suuresta lainsäätäjästä? Ensimmäisen täytyy ainoastaan seurata jälkimmäisen hänelle määrittämää mallia. *Jälkimmäinen on koneen keksivä mekaanikko*; ensimmäinen on ainoastaan työmies, joka käyttää sitä.

Ja mikä on ihmisten rooli tässä kaikessa? Kone, joka käynnistetään ja toimii, tai paremminkin raaka-aine josta kone on tehty!

Samat suhteet vallitsevat siten lainsäätäjän ja prinssin välillä kuin agronomin ja maanviljelijän välillä; samoin suhteet prinssin ja hänen alaistensa välillä kuin maanviljelijän ja mullan välillä. Miten korkealle ihmiskunnan yläpuolelle onkaan poliitikko asetettu, sillä hän hallitsee itse lainsäätäjiä ja opettaa heille heidän ammattiansa tähän ehdottomaan sävyyn:

> Haluatko saavuttaa valtion pysyvyyttä? Saata ääripäät mahdollisimman lähelle toisiaan. Älä salli rikkaita tai kerjäläisiä.
>
> Onko maaperä liian köyhä tai hedelmätön tai maa liian pieni sen asukkaille? *Käänny* silloin teollisuuden ja taiteiden puoleen, joiden tuotteilla on kaupankäynnin avulla mahdollista hankkia puuttuvat elintarvikkeet… Onko maaperä hyvä, ja *onko asukkaista puutetta*? Keskity maanviljelyyn, joka lisää väestöä, *karkota* taiteet, jotka ainoastaan vähentävät väestöä… Jos rannikot ovat laajat ja helppopääsyiset, *täytä* meri laivoilla, jolloin olemassaolosta tulee lyhyt mutta loistelias. Jos rantoja peittävät vain karikot, *anna ihmisten olla**alkukantaisia* ja kalansyöjiä; elämä tulee olemaan rauhallisempaa, mahdollisesti parempaa ja varmasti onnellisempaa. Lyhyesti, kaikille yhteisten elämänohjeiden lisäksi kaikilla kansoilla on omat erityiset olosuhteensa, jotka vaativat erityisen lainsäädäntönsä.
>
> Siten heprealaisilla aikaisemmin ja arabialaisilla myöhemmin oli uskonto tärkeimpänä päämääränään; ateenalaisilla kirjallisuus; kartagolaisilla ja tyroslaisilla kauppa; rodoslaisilla merenkulku, spartalaisilla sota ja roomalaisilla hyveellisyys. ’Lakien hengen’ kirjoittaja on osoittanut tavan, kuinka *lainsäätäjän tulee ohjata instituutionsa näitä jokaista periaatetta kohden*…. Mutta jos lainlaatija päämäärästään erehtyen valitsee erilaisen periaatteen kuin mikä soveltuu luonnostaan kansalle, jos yksi pyrkii kohti orjuutta ja toinen kohti vapautta, yksi kohti vaurautta ja toinen kohti väestönkasvua tai yksi rauhaan ja toinen valtauksiin, silloin laeista tulee vähitellen heikkoja, perustuslaista vahingoittunut ja valtio jatkuvan kuohunnan kohteena kunnes se tuhotaan tai muutetaan, kunnes voittamaton Luonto on uudelleen saavuttanut hallinnan.

Mutta jos Luonto on niin voittamaton hallinnan *uudelleensaavuttamisessa*, miksei Rousseau myönnä, ettei lainsäätäjän tarvitse *saavuttaa* valtaa alkuunkaan? Miksei hän myönnä, että ihmiset toimiessaan omasta aloitteestaan *siirtyvät* itse maatalouteen, jos maa on hedelmällinen, kaupankäyntiin, jos rannikko on laaja ja helppokulkuinen, ilman Lykurgosin, Solonin tai Rousseaun väliintuloa, jotka erittäin hyvin *voivat erehtyä*?

Joka tapauksessa on nähtävissä, kuinka hirveän vastuun Rousseau asettaa keksijöille, perustajille, johtajille, lainsäätäjille ja yhteiskunnan manipuloijille. Hänellä on siten heille kovat vaatimukset.

> Sen joka ottaa tehtäväkseen kansakunnan perustamisen tulee tuntea kykenevänsä muuttamaan ihmisen luonnetta. Niin sanotusti muuntamaan jokaista yksilöä, joka on itsessään täydellinen ja erillinen kokonaisuus, osaksi suurempaa kokonaisuutta, josta tämä yksilö vastaanottaa kaikki tai osan elämästään ja olemassaolostaan. Hänen tulee tuntea voivansa muuttaa ihmisen perustaa vahvistaakseen sitä ja korvatakseen fyysisen ja itsenäisen olemassaolon, jonka olemme kaikki vastaanottaneet Luonnolta, osittaisella ja moraalisella. Lyhyesti: hänen täytyy kyetä viemään ihmisen voimat varustaakseen hänet tuntemattomilla voimilla…

Kurja ihmiskunta! Mitä Rousseaun seuraajat tekisivätkään omanarvontunnollesi!

Raynal:

> Ilmasto, toisin sanoen ilma ja maa, ovat lainsäätäjän pääasiallinen ohjaava toimintaperiaate. *Hänen* resurssinsa määrittävät hänen velvollisuutensa. Aluksi hänen tulee tarkastella *omaa* sijaintiaan. Rannikolla asuvan väestön tulee saada merenkäyntiin soveltuvat lait…. Jos yhteisö sijaitsee sisämaassa, lainsäätäjän tulee ottaa huomioon maaperän luonne ja hedelmällisyys…
>
> Hänen lainsäädäntönsä viisaus ilmenee pääasiallisesti omaisuuden jakamisessa. Yleinen sääntö siirtokuntaa perustettaessa on, että maata tulisi antaa kaikille riittävästi perheiden elättämiseen….
>
> Jos *lainsäätäjä* suunnittelee täyttävänsä asumattoman saaren lapsilla, *hänen* tarvitsee ainoastaan antaa totuuden siementen kasvaa kukiksi heidän mielissään… Mutta jos hän asuttaa aikuisia uuteen maahan, *heidän on annettava säilyttää* vainne tavat ja uskomukset, joita ei voida parantaa tai korjata. Jos tarkoituksena on estää niiden siirtyminen eteenpäin, *hänen* on välttämätöntä suojella toista sukupolvea opettamalla lapsia yhteisissä, julkisissa kouluissa. Prinssin tai lainsäätäjän ei tule koskaan perustaa siirtokuntaa lähettämättä matkaan viisaita miehiä nuorten opastamiseksi… Uudessa siirtokunnassa kaikki mahdollisuudet ovat avoinna lainsäätäjälle, joka *aikoo jalostaa kansan tapoja ja moraalia*. Jos hän on nerokas ja hyveellinen, maa ja kansa, jotka ovat *hänen käytettävissään*, inspiroivat hänen sieluaan yhteiskuntasuunnitelman muodossa. Kirjoittaja voi vain epämääräisellä tavalla luonnostella tätä suunnitelmaa ja perustaa sen huteriin oletuksiin, jotka muuttuvat ja ovat monimutkaisia perustuen lukemattomaan määrään olosuhteita, jotka ovat liian vaikeita ennustaa ja yhdistää…

Eikö vaikutakin siltä, että kuuntelemme maatalouden professorin luentoa? ”Maanviljelijän ohjaava toimintaperiaate koostuu ilmastosta. Resurssit määrittävät *hänen* velvollisuutensa. Aluksi hänen tulee harkita *omaa* sijaintiaan. Jos se on savisella maalla, hänen tulee tehdä näin ja näin. Jos se on hiekkainen, hänen tulee käsitellä sitä toisella tavalla. Kaikki mahdollisuudet ovat avoinna maanviljelijälle, joka aikoo raivata ja kehittää maataan. Jos hän on kyvykäs, hänen *käytettävissään* olevat lannoitteet inspiroivat häntä toimintamallilla. Professori voi vain epämääräisellä tavalla luonnostella tällaista mallia etukäteen ja perustaa sen huteriin oletuksiin, jotka muuttuvat ja ovat monimutkaisia perustuen lukemattomaan määrään olosuhteita, jotka ovat liian vaikeita ennustaa ja yhdistää.”

Mutta ylhäiset kirjoittajat, suvaitkaa ystävällisesti muistaa joskus, että tämä savi, tämä hiekka, tämä lannoite, jota määräätte niin mielivaltaisesti, koostuu ihmisistä, tasavertaisista, älykkäistä ja vapaista olennoista kuten tekin, jotka ovat vastaanottaneet Jumalalta, samoin kuin tekin, kyvyt nähdä, harkita, ajatella ja tehdä omat johtopäätöksensä!

Mably:

Hän olettaa lakien ajan myötä heikentyneen turvallisuuden laiminlyöntien seurauksena ja ja jatkaa:

> Näissä olosuhteissa on selvää valtion jousien olevan löysällä. *Jännitä ne* uudelleen [Mably puhuttelee lukijaa] ja sairaus paranee…. Älä niinkään rankaise virheistä kuin rohkaise hyveisiin, *joita tarvitset*. Tällä menetelmällä *palautat**tasavaltaasi* nuoruuden vireyden. Vapaat ihmiset ovat menettäneet vapautensa tietämättöminä tästä! Mutta jos sairaus on levinnyt niin pitkälle, etteivät tavalliset tuomioistuimet pysty sitä tehokkaasti hoitamaan, *turvaudu* epätavalliseen tuomioistuimeen, jonka kausi on lyhyt ja jonka valta merkittävä. Kansalaisten mielikuvitusta tulee tuolloin vilkastaa…

Ja tähän tyyliin hän käy läpi kaksikymmentä nidettä.

Oli aika, jolloin jokainen halusi alttiina tällaisille opetuksille, joista klassisen kasvatuksen perusta koostuu, asettaa itsensä ihmiskunnan ylä- ja ulkopuolelle hallitakseen, järjestääkseen ja opettaakseen sitä omalla tavallaan.

Condillac:

> Herrani, rakenna Lykurgoksen tai Solonin mallin mukaan. Ennen kuin jatkat lukemista, viihdytä itseäsi säätämällä lakeja joillekin Amerikan tai Afrikan villeille heimoille. Aseta nämä vaeltajat kiinteille asuinsijoille; opeta heille karjan kasvattamista…. pyri kehittämään heissä sosiaalisia ominaisuuksia, jotka luonto on heihin istuttanut…. Laita heidät harjoittamaan ihmiskunnan velvollisuuksia…. Turvaudu rangaistukseen myrkyttääksesi aistillisten nautintojen mielihyvät, ja tulet näkemään näiden barbaarien kadottavan paheen ja saavuttavan hyveen jokaisen lainsäädäntösi artiklan myötä.
>
> Kaikilla kansakunnilla on ollut lakeja. Mutta vain harva niistä on ollut onnellinen. Mistä tämä johtuu? Koska lainsäätäjät ovat lähes aina olleet tietämättömiä yhteiskunnan päämäärästä, joka on yhdistää perheet yhteisellä intressillä.
>
> Lakien puolueettomuus koostuu kahdesta asiasta: omaisuuden tasa-arvon luomisesta ja kansalaisten omanarvontunnosta…. Sikäli kuin lait luovat enemmän tasa-arvoa, niistä tulee arvokkaampia jokaiselle kansalaiselle… Kuinka voi ahneus, kunnianhimo, kevytmielisyys, joutilaisuus, laiskuus, kateus, viha tai mustasukkaisuus kiihdyttää ihmisiä, jotka ovat tasavertaisia omaisuudessa tai omanarvontunnossa ja joille laki ei jätä mitään toivoa rikkoa tätä tasa-arvoisuutta? [Seuraa idyllinen kappale.]
>
> Sen, mitä on opetettu Spartan tasavallasta, tulisi valaista paljon tässä asiassa. Millään muulla valtiolla ei ole ollut yhtä Luonnon järjestyksen ja tasa-arvon kanssa yhteneviä lakeja.

Ei ole ihme, että 1600- ja 1700-luvut pitivät ihmiskuntaa liikkumattomana aineena, valmiina vastaanottamaan kaiken – muodon, hahmon, alkusysäyksen, liikkeen ja elämän – mahtavalta prinssiltä, suurelta lainlaatijalta tai suurelta nerolta. Näiden aikakausien ihmiset kasvoivat antiikin kirjoituksia opiskellen. Ja itse asiassa antiikin aika esittää meille kaikkialla – Egyptissä, Persiassa, Kreikassa ja Roomassa –näytöksen muutamista ihmisistä, jotka muovaavat ihmiskunnan enemmistöä mielensä mukaan orjuuttaen heitä tähän tarkoitukseen väkivallan tai petoksen turvin. Ja mitä tämä todistaa? Sitä, että koska ihminen ja yhteiskunta kykenevät kehittymään, täytyy pidemmältä historiasta löytyä välttämättä enemmän virheitä, tietämättömyyttä, despotismia, orjuutta ja taikauskoa. Yllä lainattujen kirjoittajien virhe ei ole, että he ovat tuoneet esiin tämän tosiasian, vaan että he ovat esittäneet sen ihailtavana mallina ja esikuvana tuleville sukupolville. Heidän virheensä on ollut käsittämätöntä arvostelukyvyn puutetta sekä lapsellisen sokeaa *sovinnaista uskoa* kelvottomaan, muinaiseen maailmaan sijoittuvien keinotekoisten yhteiskuntien suuruuteen, ylevyyteen, moraaliin ja hyvinvointiin. He eivät ole ymmärtäneet, että ymmärryksen lisääminen ja levittäminen kestää pitkään ja että valistuksen lisääntyessä oikeuksia ei tarvitse enää ylläpitää pakolla vaan yhteiskunta alkaa hallita itseään.

Mitä poliittista kamppailua me itse asiassa nykymaailmassa todistamme? Ei muuta kuin kaikkien ihmisten vaistomaista pyrkimystä kohti vapautta.[6](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/laki/#sdfootnote6sym) Ja mitä on vapaus, jonka nimi saa kaikkien sydämet sykkimään, joka kuohuttaa maailmaa, muuta kuin kaikkien vapauksien liitto – omantunnon, koulutuksen, yhdistymisen, lehdistön, liikkumisen, työn ja kaupankäynnin vapautta. Toisin sanoen jokaisen vapautta käyttää kaikkia kykyjään rauhanomaisella tavalla. Vielä toisin ilmaistuna: kaiken despotismin tuhoamista, jopa laillisen despotismin, ja lain rajoittamista ainoaan rationaaliseen rooliinsa, joka on säädellä yksilön oikeutta oikeutettuun itsepuolustukseen ja ehkäistä epäoikeudenmukaisuutta.

Täytyy myöntää, että tämä ihmiskunnan pyrkimys vapauteen on suurilta osin estetty, erityisesti meidän maassamme. Tämä on seurausta poliitikkojen valitettavasta pyrkimyksestä – klassisen opetuksen tuloksena – asettaa itsensä ihmiskunnan yläpuolelle sen järjestämiseksi ja kouluttamiseksi heidän mielensä mukaiseksi.

Yhteiskunnan ponnistellessa vapautta kohden nämä suuret ihmiset, jotka asettavat itsensä johtoon, ovat täynnä 1600- ja 1700-lukujen periaatteita. He ajattelevat ainoastaan ihmiskunnan asettamista keinotekoisten sosiaalisten keksintöjensä ihmisystävälliseen tyranniaan. Ja käyttäen Rousseaun ilmaisua, he haluavat pakottaa ihmiskunnan säyseästi kantamaan taakkaa julkisesta hyvinvoinnista niin kuin he ovat sen kuvitelleet.

Tämä piti paikkansa erityisesti vuonna 1789. Tuskin vanhaa järjestelmää oli vielä edes tuhottu, kun vallankumouksen johtajat alistivat uuden yhteiskunnan toisiin keinotekoisiin järjestelyihin, aloittaen aina samasta lähtökohdasta: lain kaikkivoipaisuudesta.

Saint-Just:

> Lainlaatijalla on tulevaisuus käsissään. Hänen tehtävänään on *tahtoa ihmiskunnalle hyvää*. Hänen tehtävänään on tehdä ihmisistä *mitä hän heistä haluaa*.

Robespierre:

> Valtion tehtävänä on ohjata kansakunnan fyysisiä ja moraalisia voimia kohti niitä päämääriä, joita varten se on perustettu.

Billaud Varennes:

> Kansakunta, jonka vapaus palautetaan, *tulee* luoda uudelleen. Vanhat ennakkoluulot *täytyy* tuhota, vanhat tavat muuttaa, turmeltuneet taipumukset korjata, ylenpalttiset tarpeet hillitä ja itsepäiset paheet kitkeä; vaaditaan vahvaa voimaa sekä kiivasta impulssia…. Kansalaiset, Lykurgosin joustamaton ankaruus loi Spartan järkkymättömän tasavallan perustan. Heikko ja luottavainen Solon syöksi Ateenan orjuuteen. Tämä rinnastus käsittää koko valtiotieteen.

Lepelletier:

> Ihmisen alennustilan laajuuden huomioon ottaen olen vakuuttunut koko rodun uudistamisen välttämättömyydestä, ja jos näin saa sanoa, uuden väestön luomisesta.

Näin ollen ihmiset eivät ole muuta kuin raakamateriaalia. Heidän tehtävänään ei ole *tahtoa hyvää*. He eivät kykene siihen. Saint-Justin mukaan ainoastaan lainsäätäjä pystyy siihen. Ihmiset ovat ainoastaan sitä mitä hän [lainsäätäjä] *tahtoo* heidän olevan.

Robespierren mukaan, joka kopioi Rousseauta kirjaimellisesti, lainsäätäjä aloittaa *laatimalla kansakunnan päämäärän*. Tämän jälkeen valtion tulee ainoastaan ohjata kaikkia sen fyysisiä ja moraalisia voimia tähän tarkoitukseen. Kaiken tämän keskellä itse kansakunta pysyy täysin passiivisena, ja Billaud Varennes opettaa meille, että sillä tulee olla ainoastaan ne ennakkoluulot, tavat, taipumukset ja halut, jotka lainsäätäjä on sille hyväksynyt. Hän menee jopa niin pitkälle, että mainitsee yhden miehen joustamattoman ankaruuden olevan tasavallan perusta.

Olemme nähneet, että tapauksissa, joissa pahuus on niin suurta, ettei tavallinen tuomaristo pysty sitä korjaamaan, Mably suosittelee diktatuuria hyveiden edistämiseksi. ”*Turvaudu*”, hän sanoo, ”epätavalliseen tuomioistuimeen, jonka kausi on lyhyt ja jonka valta merkittävä. Kansalaisten mielikuvitusta tulee tuolloin vilkastaa.” Tätä oppia ei ole laiminlyöty. Kuunnellaan Robespierreä:

> Tasavaltaisen hallinnon peruste on hyveellisyys, ja keino sen muodostamiseen on terrori. Haluamme korvata itsekkyyden maassamme moraalilla, kunnian rehellisyydellä, tavat periaatteilla, säädyllisyyden velvollisuuksilla, muodin yksinvallan järjen vallalla, epäonnen halveksinnan paheiden halveksinnalla, röyhkeyden ylpeydellä, turhuuden sielun suuruudella, rakkauden rahaan rakkaudella kunniaan, hyvän yhteisön hyvillä ihmisillä, juonittelun ansioilla, nokkeluuden neroudella, kimalluksen totuudella, nautintojen kuluttavuuden onnellisuuden hurmalla, mahtimiesten pikkumaisuuden ihmisen suuruudella, miellyttävän, pinnallisen, kurjan kansan jalomielisellä, voimakkaalla ja iloisella kansalla. Toisin sanoen haluamme korvata monarkian kaikki paheet ja hullutukset tasavallan kaikilla hyveillä ja ihmeillä.

Ja mihin suunnattomaan korkeuteen ihmiskunnan yläpuolelle Robespierre asettaakaan itsensä! Hänen sanojensa ylimielisyys on huomion arvoista. Hän ei tyydy esittämään toivetta ihmisen sydämen suuresta uudistamisesta, hän ei edes odota tällaista tulosta tavalliselta hallinnolta. Ei, hän pyrkii aikaansaamaan sen itse, terrorin keinoin. Puheen, josta tämä lapsellisesti työstetty antiteesien massa on otettu, oli tarkoitus esittää *moraaliset periaatteet ohjaamaan vallankumouksellista hallitusta*. Kun Robespierre vaatii diktatuuria, tämä ei tapahdu ainoastaan ulkomaisen vihollisen vastustamiseksi tai kotimaisen ryhmittymän murskaamiseksi vaan jotta hän voi asettaa valtaan omat moraaliset periaatteensa terrorin keinoin ennen perustuslain voimaantuloa. Hän ei vaadi vähempää kuin tuhota juuriaan myöten ja terrorin keinoin maasta *itsekkyyden, kunnian, tavat, säädyllisyyden, muodin, turhuuden, rakkauden rahaan, hyvän yhteisön, juonittelun, nokkeluuden, aistillisuuden ja kurjuuden*. Vasta kun hän, Robespierre, on suorittanut nämä *ihmeet* – kuten hän niitä oikein kutsuu – sallii hän lain palaavan takaisin valtakuntaan. Tosiaankin, kurjat visionäärit, jotka arvostavat itsensä niin korkealle ja ihmiskunnan niin alhaiseksi! Jotka haluavat uudistaa kaiken! Tyytyisivät ainoastaan uudistamaan itsensä! Siinä olisi riittävän vaativa tehtävä heille.

Nämä uudistajat, lainsäätäjät ja poliitikot eivät kuitenkaan usein halua harjoittaa välitöntä yksinvaltiutta ihmiskunnassa. Ei, he ovat liian vaatimattomia ja ihmisystävällisiä siihen. He tyytyvät pelkästään lain yksinvaltiuteen, ehdottomuuteen ja kaikkivaltiuteen. He pyrkivät vain säätämään lait.

Osoittaakseni kuinka yleinen tämä omituinen mielenlaatu on ollut Ranskan älymystön keskuudessa, minun ei pelkästään täytyisi kopioida kaikkia Mablyn, Raynalin, Rousseaun ja Fénelonin teoksia sekä pitkiä otteita Bossuetista ja Montesquieusta, vaan minun olisi myös välttämätöntä toistaa koko Konvention täydellinen pöytäkirja kaikista istunnoista. Sitä en tule tekemään, vaan ainoastaan viittaan niihin.

Ei olisi ihme, jos tämä idea olisi sopinut hyvin Napoleonille. Hän ylisti sitä intohimoisesti ja toteutti sitä tarmokkaasti. Hän piti itseään kemistinä ja Eurooppaa materiaalina hänen kokeilleen. Mutta pian tämä materiaali osoittautui reagoivan vahvasti häntä vastaan. Suuresti pettyneenä Bonaparte vaikutti St. Helenassa myöntävän, että kansassa on aloitekykyä, ja hänestä tuli vähemmän vihamielinen vapautta kohtaan. Silti se ei estänyt häntä antamasta pojalleen seuraavaa neuvoa testamentissaan: ”Hallitakseen tulee lisätä ja levittää moraalisuutta, koulutusta ja hyvinvointia.”

Kaiken tämän jälkeen minun tuskin tarvitsee lainata Morelleyn, Babeufin, Owenin, Saint Simonin ja Fourierin mielipiteitä. Tyydyn vain muutamaan otteeseen työn järjestämisestä Louis Blancin kirjasta.

> Suunnitelmassamme yhteiskunnan alkuvoima on valtio.

Mistä tämä valtion yhteiskunnalle antama alkuvoima koostuu? Louis Blancin pakottamasta *suunnitelmasta*.

Toisaalta yhteiskunta ei ole muuta kuin ihmiskunta. Näin ihmiskunta vastaanottaa alkusysäyksen Louis Blancilta.

Sillä on vapaus tehdä kuten se haluaa, näin sanotaan. Epäilemättä ihmiskunnalla on vapaus seurata kenen tahansa *neuvoja*. Mutta Louis Blanc ei käsitä asiaa näin. Hän tarkoittaa, että hänen suunnitelmansa tulisi muuntaa *laiksi* ja asettaa pakkokeinoin täytäntöön.

> Suunnitelmassamme valtion täytyy pelkästään säätää työtä koskevia lakeja [mistä pahoittelut], joiden mukaan liiketoiminta voi toimia *täydessä vapaudessa*. Se [valtio] voi ainoastaan näyttää yhteiskunnalle suunnan [siinä *kaikki*], jonka ohjaamana se voi jatkaa itse matkaansa olosuhteiden voimalla ja *vakiinnutetun mekanismin* luonnollisen toiminnan avulla.

Mutta mikä on tämä Louis Blancin mainitsema suunta? Eikö se johda alas? Ei, se johtaa onnellisuuteen. Miksei yhteiskunta siis ohjaa itseään sinne vapaaehtoisesti? Koska se ei tiedä, mitä se haluaa ja se vaatii *alkusysäyksen*. Kuka sille antaa tämän alkusysäyksen? Voima. Ja kuka tämän alkusysäyksen voiman antaa? Koneen keksijä, Louis Blanc.

Emme pääse koskaan irti tästä kehästä – passiivinen ihmiskunta ja mahtava mies, joka liikuttaa sitä lain väliintulolla.

Tuleeko yhteiskunta nauttimaan edes jossain määrin vapaudesta tässä ohjauksessa? Epäilemättä. Ja mitä on vapaus?

> Kertakaikkisesti: vapaus ei koostu ainoastaan myönnetystä *oikeudesta* vaan myös ihmiselle annetusta *vallasta* harjoittaa ja kehittää kykyjään oikeuden ja lain suojelun alaisena.
>
> Eikä tämä ei ole mikään tyhjä ero: sen merkitys on syvällinen ja sen vaikutukset suunnattomat. Sen jälkeen kun on hyväksytty, että ihmisellä, ollakseen todella vapaa, tulee olla *valta* harjoittaa ja kehittää taitojaan, seuraa tästä yhteiskunnalle velvollisuus tarjota jokaiselle sen jäsenelle sopiva koulutus, jota ilman ihmisen mieli *ei pysty* kehittymään, ja tuotantovälineet, joita ilman ihminen *ei pysty* toimimaan. Kenen väliintulolla yhteiskunta siis antaa jokaiselle jäsenelleen vaaditun opetuksen ja välttämättömät työvälineet ellei valtion?

Näin vapaus on valtaa. Mistä tämä *valta* koostuu? Koulutuksesta ja työvälineistä. Kuka *antaa* koulutuksen ja työvälineet? Yhteiskunta, joka on ne *velkaa* jokaiselle. Kenen väliintulolla yhteiskunta tarjoaa työvälineet niille joilla ei niitä ole? Valtion *väliintulolla*. Keneltä valtio ne ottaa?

Lukijan tehtävänä on vastata tähän kysymykseen ja huomata, mihin tämä kaikki johtaa.

Yksi aikamme merkillisimmistä ilmiöistä sekä eräs ihmetyksen aihe todennäköisesti jopa jälkipolvillemme on tähän kolminkertaiseen hypoteesiin perustuva oppi: ihmiskunnan radikaali passiivisuus, lain kaikkivoipaisuus, lainsäätäjän erehtymättömyys. Nämä kolme ajatusta muodostavat salaisen symbolin taholle, joka julistaa olevansa yksinomaisesti demokraattinen.

Pitää paikkansa, että se kutsuu itseään myös *sosiaaliseksi*.

Niin pitkälle kuin se on demokraattinen, sillä on rajaton luottamus ihmiskuntaan.

Niin pitkälle kuin se on *sosiaalinen*, se kohtelee ihmiskuntaa savena.

Ovatko poliittiset oikeudet keskustelun kohteena? Valitaanko lainsäätäjä? Oi, silloin ihmiset omaavat intuitiivisen viisauden: heidät on siunattu mitä hienovaraisimmalla havaintokyvyllä*; heidän tahtonsa on aina oikeassa; yleisön tahto ei voi erehtyä*. Äänioikeus ei voi olla liian yleinen. Kukaan ei ole missään vastuussa kyvykkyydestään äänestää yhteiskunnalle. Pyrkimys ja valmius äänestää hyvin ovat itsestäänselvyyksiä. Voiko kansa erehtyä? Emmekö elä valistuksen aikaa? Tullaanko ihmisiä pitämään aina holhouksessa? Eivätkö he ole ansainneet oikeuksiaan suurella vaivalla ja uhrauksilla? Eivätkö he ole osoittaneet riittävää todistetta älykkyydestä ja viisaudesta? Eivätkö he ole aikuisia? Eivätkö he pysty huolehtimaan itsestään? Eivätkö he tiedä omaa parastaan? Onko olemassa henkilöä tai luokkaa, joka rohkenee vaatia itsensä asettamista ihmisten paikalle päättämään ja toimimaan heidän puolestaan? Ei, ei; ihmiset haluavat olla *vapaita* ja heidän tulee olla vapaita. He haluavat päättää omista asioistaan, ja niin he tulevat tekemäänkin.

Kun lainsäätäjä on valittu ja hän on vapautunut vaalilupauksistaan, puhetyyli muuttuu. Kansa on palannut passiivisuuteen, liikkumattomuuteen, tyhjyyteen, ja lainlaatija ottaa kaikkivoipaisen olemuksen. Hän keksii, ohjaa, pakottaa ja järjestää. Ihmiskunnan tarvitsee ainoastaan alistua; despotismin aika on tullut. Ja tulee huomata tämän olevan väistämätöntä. Äsken niin valistuneella, moraalisella ja täydellisellä kansalla ei olekaan enää minkäänlaisia pyrkimyksiä, ja jos heillä joitakin on, ne kaikki johtavat vain kohti rappiota. Ja heille tulisi sallia pitää vähät vapautensa! Mutta eikö Considérant vakuuttanut, että *vapaus johtaa kohti monopolia*? Eikö meille ole kerrottu vapauden olevan kilpailua? Ja että kilpailu, Louis Blancin mukaan, *on järjestelmä, joka tuhoaa tavalliset ihmiset ja on syynä liikemiesten turmioon*? Eikö todisteena siitä, että mitä vapaampia kansakunnat ovat, sitä lähempänä ne ovat tuhoa ja turmiota, pitäisi katsoa Sveitsiä, Hollantia, Englantia ja Yhdysvaltoja? Eikö Louis Blanc kerro myös *kilpailun johtavan monopoliin* ja *samasta syystä halvat hinnat johtavat korkeisiin hintoihin?* *Että kilpailulla on taipumuksena ammentaa kulutuksen lähteet ja suistaa tuotanto tuhoavaan toimintaan?* *Että kilpailu pakottaa tuotannon lisäyksiin ja kulutuksen vähenemiseen?* Tästä seuraa, että vapaat ihmiset tuottavat, jotta eivät kuluttaisi; että vapaus tarkoittaa *sekä sortoa että sekavuutta*; ja että Louis Blancin täytyy ehdottomasti puuttua asiaan ja korjata tilanne?

Millaista vapautta ihmisille pitäisi suoda? Omatunnon vapaus? Mutta he kaikki käyttäisivät tilaisuutta hyväkseen ja kääntyisivät ateisteiksi. Koulutuksen vapaus? Mutta vanhemmat maksaisivat opettajille moraalittomuuden ja virheiden opettamisesta. Lisäksi, jos meidän on Thiersiä uskominen, opetuksen vapauttaminen lopettaisi kansallisen koulutuksen, ja opettaisimme lapsillemme turkkilaisten tai hindujen ajatuksia. Sen sijaan yliopistojemme laillisen despotismin ansiosta heillä on hyvä onni saada oppia roomalaisten jaloista ideoista. Työn vapaus? Mutta tämä tarkoittaisi kilpailua, josta seuraisi kaiken tuotannon kuluttamattomuus, tavallisten ihmisten tuho ja liikemiesten turmio. Kaupankäynnin vapaus? Mutta on hyvin tiedossa, että protektionistit ovat lukemattomia kertoja osoittaneet, että vapaa kauppa on vahingollista ihmiselle ja tullakseen rikkaaksi on välttämätöntä käydä kauppaa ilman vapautta. Yhdistymisen vapaus? Mutta sosialistisen opin mukaan vapaus ja yhdistyminen sulkevat toisensa pois, sillä sosialismi nimenomaisesti tähtää ihmisten oikeuksien riistämiseen ainoastaan pakottaakseen heidät yhdistymään.

On selkeästi nähtävissä, että sosiaalidemokraatti ei voi hyvällä omallatunnolla jättää ihmiskunnalle mitään vapautta, koska luontonsa mukaisesti – elleivät nämä herrasmiehet korjaa tilannetta – ihmiset pyrkivät joka tilanteessa kaikenlaiseen alennustilaan ja moraalittomuuteen.

Tämän vuoksi jää arvailujen varaan, millä perusteella he pitävät yleistä äänioikeutta erittäin tärkeänä.

Sosialistien vaatimukset nostavat esiin toisen kysymyksen, jonka olen usein heille esittänyt mutta johon tähän mennessä en ole koskaan saanut vastausta: Jos ihmiskunnan luontaiset pyrkimykset ovat niin huonoja, ettei heille ole turvallista sallia vapautta, kuinka on mahdollista, että sosialistien pyrkimykset ovat hyviä? Eivätkö lainsäätäjät ja heidän edustajansa kuulu ihmiskuntaan? Pitävätkö he itseään veistettynä eri puusta kuin koko muu ihmiskunta? He mainitsevat omaan rauhaansa jätetyn yhteiskunnan syöksyvän väistämättömään tuhoon, koska sen vaistot ovat itsetuhoisia. He vaativat valtaa pysäyttääkseen syöksykierteen ja määrätäkseen paremman suunnan. Ilmeisesti he siis ovat vastaanottaneet taivaasta viisautta ja hyveitä, jotka asettavat heidät ihmiskunnan yläpuolelle: osoittakoot valtuutuksensa tähän ylivertaisuuteen. He haluavat olla *paimenia* ja he haluavat meidän olevan heidän *lampaitaan*. Tämä järjestely olettaa heidän luonnollisen ylivertaisuutensa, oikeutensa, jonka toteennäyttämisen vaatimus on meille täysin oikeutettu.

On huomioitava, etten vastusta heidän oikeuttaan keksiä yhteiskunnallisia järjestyksiä, niiden julistamista ja testaamista heihin itseensä heidän omalla kustannuksellaan ja riskillään. Mutta kiistän heidän oikeutensa pakottaa niitä meille lain välityksellä, toisin sanoen voimakeinoin ja julkisilla varoilla.

En vaadi näiden erinäisten sosialististen koulukuntien – proudhonistien, cabetistien, fourieristien, universitaristien tai protektionistien – seuraajien luopuvan ajatuksistaan. Vaadin ainoastaan, että he luopuvat yhdestä heille kaikille yhteisestä ajatuksesta: meidän pakottamisestamme voimakeinoin heidän ryhmiinsä ja riveihinsä, heidän sosialisoituihin projekteihinsa, ilmaisen luoton pankkeihinsa, kreikkalais-roomalaiseen moraalikäsitykseensä sekä heidän liiketoiminnan rajoituksiinsa. Vaadin ainoastaan, että saamme itse päättää näistä suunnitelmista ja ettei meitä pakoteta hyväksymään niitä suorasti tai epäsuorasti, jos koemme niiden olevan etujemme vastaisia tai vastenmielisiä omalletunnollemme.

Heidän vaatimuksensa turvautumisesta painostuksella ja epäoikeudenmukaisuudella vahvistettuun valtion voimankäyttöön ja verotukseen viittaa myös vahingolliseen käsitykseen yhteiskuntajärjestyksen suunnittelijan erehtymättömyydestä ja muun ihmiskunnan epäpätevyydestä.

Ja jos ihmiskunta on kyvytön huolehtimaan itsestään, miksi he puhuvat niin paljon yleisestä äänioikeudesta?

Tämä ajatuksellinen ristiriita löytyy valitettavasti myös tosiasioista. Vaikka ranskalaiset ovat olleet oikeuksiensa hankkimisessa tai paremminkin poliittisten vaateiden suhteen eturintamassa muihin maihin nähden, he ovat siitä huolimatta pysyneet eniten hallittuina, ohjattuina, määrättyinä, valvottuina, kahlittuina ja huijattuina – enemmän kuin mikään muu kansakunta.

Ranska on myös kansakunta, jossa vallankumoukset ovat kaikkein todennäköisimpiä, ja olosuhteisiin nähden tämä on täysin luonnollista.

Niin kauan kuin poliitikkomme hyväksyvät ajatuksen, jonka Louis Blanc hyvin ilmaisee lauseessa ”Yhteiskunta vastaanottaa alkusysäyksen valtiolta”, yhtä kauan kuin ihmiset pitävät itseään kykenevinä tuntemaan mutta pysyvät silti passiivisina; niin kauan kuin he pitävät itseään kykenemättöminä parantamaan omaa vaurauttaan tai onnellisuuttaan omalla älyllään tai energiallaan; niin kauan kuin he odottavat lain korjaavan kaiken – lyhyesti, niin kauan kuin he kuvittelevat oman suhteensa valtioon samanlaiseksi kuin lampaan ja paimenen välillä – niin kauan kuin nämä ajatukset ovat vallalla, on selvää että valtion vastuu on suunnaton. Hyvä ja huono onni, vauraus ja varattomuus, tasa-arvo ja eriarvoisuus, kaikki alkavat siitä. Siihen luotetaan kaikessa, sen tehtävänä on kaikki, se tekee kaiken; siten se on kaikesta vastuussa. Jos olemme onnellisia, sillä on kaikki oikeus vaatia kiitollisuutemme. Mutta jos olemme onnettomia, sen yksin tulee kantaa syy. Eivätkö yksilöt ja heidän omaisuutensa ole sen käytössä? Eikö laki ole kaikkivoipa? Luodessaan opetuksen monopolin se on ottanut tehtäväkseen täyttää niiden perheiden toiveet, joilta on riistetty vapaus; ja jos nämä odotukset petetään, kenen syy se on? Laki on liike-elämää säännöstellessään ottanut tehtäväkseen sen menestyksen, muutoin olisi naurettavaa riistää siltä vapaus; ja jos se kärsii, kenen syy se on? Sekaantuessaan kaupan tasapainoon tariffeilla valtio pyrkii saamaan sen kukoistamaan; ja jos sen sijaan tuloksena on epätasapaino, kenen syy se on? Suojellessaan laivateollisuutta vastineena sen vapaudesta valtio on ottanut tehtäväkseen sen kannattavuuden; ja jos siitä tulee rasite, kenen syy se on?

Näin kansakunnassa ei ole yhtäkään epäkohtaa, josta valtio ei ole tehnyt itseään vapaaehtoisesti vastuulliseksi. Onko ihme, että jokainen epäonnistuminen uhkaa aiheuttaa vallankumouksen?

Ja mikä on ehdotettu parannuskeino? Laajentaa rajattomasti lain valta-asemaa, mikä tarkoittaa valtion vastuuta.

Mutta jos valtio ryhtyy nostamaan ja sääntelemään palkkoja eikä pysty siihen; jos se ryhtyy avustamaan kaikkia tarpeessa olevia eikä pysty siihen; jos se ryhtyy tarjoamaan eläkkeen jokaiselle työläiselle eikä pysty siihen; jos se ryhtyy tarjoamaan työläisille työvälineet eikä pysty siihen; jos se ryhtyy tarjoamaan kaikille halukkaille korotonta lainaa eikä pysty siihen; jos de Lamartinen kynästä ikäväksemme lähtenein sanoin ”Valtio pitää tehtävänään valistaa, kehittää, laajentaa, vahvistaa, henkevöittää ja pyhittää ihmisten sielua” – jos valtio epäonnistuu, eikö ole ilmeistä, että jokaisen pettymyksen (jotka valitettavasti ovat enemmän kuin todennäköisiä) jälkeen tulee tapahtumaan yhtä väistämätön vallankumous?

Palaan aiheeseen huomauttamalla, että juuri taloustieteen ja politiikan rajakohdassa[7](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/laki/#sdfootnote7sym) nousee esiin tärkeä kysymys. Se kuuluu seuraavasti:

Mikä on laki? Mitä sen tulisi olla? Mikä on sen toimialue? Mitkä ovat sen rajat? Mihin lainsäätäjän etuoikeudet tosiasiassa loppuvat?

En epäile vastata: *Laki on epäoikeudenmukaisuutta* *ehkäisemään järjestetty yhteinen voima.* Lyhyesti sanottuna *laki on oikeudenmukaisuus*.

Lainsäätäjän ehdoton valta yksilöihin ja omaisuuteen nähden ei pidä paikkaansa, koska nämä ovat olleet olemassa ennen häntä ja hänen tehtävänsä on ainoastaan suojella niitä.

Ei pidä paikkaansa, että lain tehtävänä on säännellä omaatuntoamme, ajatuksiamme, tahtoamme, koulutustamme, näkemyksiämme, työtämme, kauppaamme, taitojamme tai nautintojamme.

Sen tehtävänä on estää yhden henkilön oikeuksia häiritsemästä toisen henkilön oikeuksia yhdessäkään näistä asioista.

Koska sen on välttämättä turvauduttava voimaan pakotteenaan, lailla voi olla oikeutettuna toimialueenaan ainoastaan voiman oikeutettu toimialue, joka on oikeudenmukaisuus.

Ja koska jokaisella yksilöllä on oikeus turvautua voimaan ainoastaan oikeutetussa itsepuolustuksessa, yhteistä voimaa, joka on ainoastaan yksilöllisten voimien yhteenliittymä, ei voida rationaalisesti käyttää mihinkään muuhun tarkoitusperään.

Näin laki on yksinomaan yksilön ennalta olemassa olevan oikeuden oikeutettuun itsepuolustukseen järjestämistä.

Laki on oikeudenmukaisuus.

Lain tehtävänä ei ole alistaa yksilöitä tai varastaa heidän omaisuuttaan, ei edes hyväntekeväisyyden varjolla. Sen tehtävänä on suojella yksilöitä ja heidän omaisuuttaan.

Ei pidä myöskään sanoa, että ainakin laki on ihmisystävällinen, jos se pidättäytyy kaikesta alistamisesta ja varastamisesta, sillä tämä on ristiriitaista. Laki ei pysty välttämään vaikutustaan yksilöihin ja omaisuuteen; jos se ei takaa niitä, se loukkaa henkilökohtaista vapautta ja oikeutta omaisuuteen vain siksi, että se toimii ja on olemassa.

Laki on oikeudenmukaisuus.

Mikään ei voi olla selkeämpää ja yksinkertaisempaa, täydellisemmin määritettyä ja rajattua tai näkyvämpää kaikille: oikeudenmukaisuus on kiinteä, muuttumaton ja pysyvä suure, johon ei mahdu *enempää* eikä *vähempää*.

Jos tästä poiketaan tekemällä laki uskonnolliseksi, veljelliseksi, tasavertaiseksi, ihmisystävälliseksi, kaupalliseksi, kaunokirjalliseksi tai taiteelliseksi, hukutaan välittömästi epämääräisyyteen ja epävarmuuteen. Ollaan tuntemattomalla alueella, pakotetussa utopiassa tai vielä pahempaa, keskellä utopioiden moninaisuutta, utopioiden jotka pyrkivät saamaan lain haltuunsa ja pakottamaan sen muiden niskoille, sillä veljeydellä ja ihmisystävällisyydellä ei ole kiinteitä rajoja kuten oikeudenmukaisuudella. Mihin vedetään raja? Mihin laki pysähtyy? Yksi henkilö, kuten de Saint Cricq, laajentaa ihmisystävällisyyttään ainoastaan tietyille liike-elämän luokille ja vaatii lailta *tuottajien suosimista kuluttajien kustannuksella*. Toinen, kuten Considérant, pitää työväenluokan puolia ja vaatii sille lain avulla *taattua vähimmäismäärää vaatteita, majoitusta, ruokaa ja muuta elämiselle välttämätöntä*. Kolmas, kuten Louis Blanc, sanoo perustellusti tämän olevan epätäydellistä veljeyttä ja että lain tulisi varustaa kaikki työvälineillä sekä koulutuksella. Neljäs huomaa tämän järjestelyn jättävän yhä tilaa eriarvoisuudelle ja että lain tulisi viedä ylellisyyttä, kirjallisuutta ja taiteita syrjäisimpiinkin kyliin. Tämä on suorin tie *kommunismiin*, tai paremminkin lainsäädännöstä tulee mitä se jo on: kaikenlaisten villien unelmien ja kontrolloimattoman kateuden taistelukenttä.

Laki on oikeudenmukaisuus.

Jos hyväksymme tämän määritelmän, pystymme ymmärtämään valtion, joka on yksinkertainen ja vakaa. Haastan jokaisen kertomaan minulle, mistä ajatus vallankumouksesta, kapinasta tai mellakasta julkista valtaa vastaan voisi nousta, jos se rajoittuu pelkästään epäoikeudenmukaisuuden ehkäisemiseen. Tässä järjestelmässä esiintyisi suurempaa vaurautta ja vauraus jakaantuisi tasaisemmin. Ja mitä tulee ihmiskunnalle väistämättömään kärsimykseen, kenenkään mieleen ei tulisi syyttää siitä valtiota, sillä se olisi yhtä viaton siihen kuin se on lämpötilojen vaihteluun. Onko ihmisten koskaan nähty vastustavan hovioikeutta tai ahdistelleen rauhantuomareiden saleja vaatiakseen minimipalkkaa, korotonta luottoa, työvälineitä, suojatulleja tai valtion tukityöllistämistä? He tiedostaisivat näiden asioiden olevan tuomioistuimen toimivallan ulkopuolella, ja he oppisivat pian, etteivät ne kuulu lain piiriin.

Mutta jos laki pohjautuu veljeyden periaatteeseen, jos julistetaan kaikkien hyötyjen ja haittojen olevan siitä lähtöisin – että se on vastuussa jokaisen yksilön epäonnesta ja kaikista yhteiskunnan eriarvoisuuksista – silloin avataan ovet loputtomalle sarjalle valituksia, harmia, ongelmia ja vallankumouksia.

Laki on oikeudenmukaisuus.

Ja olisi erittäin omituista, jos se voisi olla oikeutetusti mitään muuta! Eikö oikeudenmukaisuus ole oikein? Eivätkö oikeudet ole tasa-arvoisia? Millä oikeudella laki voi tällöin puuttua ja alistaa minut herrojen Mimerel, de Melun, Thiers tai Louis Blanc suunnittelemaan yhteiskuntajärjestykseen sen sijaan, että nämä herrasmiehet alistettaisiin minun suunnitelmaani? Oletetaanko, ettei Luonto ole suonut minulle riittävää mielikuvitusta keksimään omaa utopiaani? Onko lain tehtävänä tehdä valinta monen haaveen väliltä ja asettaa julkinen poliisivoima palvelemaan yhtä näistä?

Laki on oikeudenmukaisuus.

Jatkuvasti kuulee sanottavan, että laki tässä merkityksessä olisi ateistinen, yksilöllinen ja sydämetön, ja että se tekisi ihmiskunnan omaksi kuvakseen. Tämä on naurettava päätelmä, hyvinkin sen valtion ihannoinnin arvoinen, joka pitää ihmiskuntaa lakien luomuksena.

Entä sitten? Koska tulemme vapaiksi, seuraako siitä, että lopetamme toimimisen? Koska laki ei anna meille impulssia, seuraako siitä, ettemme saa mitään alkusysäystä? Koska laki rajoittuu turvaamaan kykyjemme vapaan harjoittamisen, seuraako siitä, että taitomme halvaantuvat? Koska laki ei määrää meille uskonnon, kokoontumisen, koulutuksen, työnteon, kaupan ja hyväntekeväisyyden muotoja, seuraako siitä, että syöksymme innokkaasti ateismiin, eristyksiin, tietämättömyyteen, kurjuuteen ja itsekkyyteen? Seuraako siitä, ettemme tunnista enää Jumalan voimaa ja hyvyyttä; että lopetamme liittymästä yhteen, auttamasta toisiamme, rakastamasta ja avustamasta epäonnisia veljiämme, tutkimasta luonnon saloja ja pyrkimistä täydellistämään itseämme?

Laki on oikeudenmukaisuus.

Ja lain oikeudenmukaisuuden alaisena, oikeuden ja vapauden alaisena, turvallisuuden, vakauden sekä vastuun vaikutuksen alaisena jokainen ihminen saavuttaa ansionsa mukaisesti olemuksensa täyden arvokkuuden. Ainoastaan tämän oikeudenmukaisuuden lain alaisena ihmiskunta tulee saavuttamaan – epäilemättä hitaasti mutta varmasti – järjestyksessä ja rauhallisesti sille kuuluvan kehityksen.

Minusta vaikuttaa, että järki on puolellani, sillä oli kyseessä mikä tahansa asia – uskonnollinen, poliittinen tai taloudellinen; koskipa se hyvinvointia, moraalia, tasa-arvoa, oikeutta, oikeudenmukaisuutta, kehitystä, vastuuta, yhteistyötä, omaisuutta, työtä, kauppaa, pääomaa, palkkoja, veroja, väestöä, luottoa tai valtiota – ja mistä tahansa tieteellisestä näkökulmasta tahansa katsottuna poikkeuksetta päätyy samaan lopputulokseen: ratkaisu yhteiskunnalliseen ongelmaan löytyy vapaudesta.

Ja eikö myös kokemus ole puolellani? Katsotaan maailman tilaa tänään. Mitkä kansakunnat ovat kaikkein onnellisimpia, kaikkein moraalisimpia ja kaikkein rauhallisimpia? Ne joissa laki kaikkein vähiten sekaantuu yksityiseen toimintaan; joissa valtio tekee olemassaolonsa vähiten tunnetuksi, joissa yksilöllisyydellä on laajin ulottuvuus ja julkisella mielipiteellä suurin vaikutusvalta; joissa julkishallinnon koneisto on vähiten tärkeä ja monimutkainen; joissa verotus on kevein ja vähiten eriarvoinen, yleinen tyytymättömyys vähiten kehittynyttä ja vähiten perusteltua; joissa yksilön ja yhteiskuntaluokkien vastuu on kaikkein aktiivisin ja joissa tämän seurauksena, ellei moraali ole moitteettomassa kunnossa, sitä pyritään poikkeuksetta parantamaan; joissa kaupantekoa, sopimuksia ja yhdistymistä vähiten rajoitetaan; joissa työ, pääoma ja väestö kärsivät vähiten keinotekoisesta syrjäyttämisestä; joissa ihmiskunta seuraa kaikkein täydellisimmin omaa suuntaansa; joissa ihmisen keksinnöt ovat kaikkein parhaiten harmoniassa Jumalan lakien kanssa; lyhyesti, ne jotka kaikkein selvimmin ymmärtävät tämän periaatteen: oikeuden rajoissa kaiken tulee virrata ihmisen vapaasta, täydellisestä ja vapaaehtoisesta toiminnasta, eikä lakia tai voimankäyttöä tarvita muuhun kuin yleisen oikeudenmukaisuuden hallintaan.

En voi välttää tulemasta seuraavaan päätelmään: maailmassa on liikaa “suuria” ihmisiä – lainsäätäjiä, yhteiskuntasuunnittelijoita, yhteisöjen perustajia, kansojen johtajia, kansakuntien isiä jne. Liian moni ihminen asettaa itsensä ihmiskunnan yläpuolelle hallitakseen ja tukeakseen sitä. Liian moni ihminen tekee siitä ammatin itselleen.

Minulle tullaan vastaamaan: ”Olet itse tekemässä samaa.”

Pitää paikkansa. Mutta täytyy hyväksyä, että puhun täysin eri sävyllä ja kokonaan täysin erilaisen tarkoituksen mukaisesti. Ja jos kuulun uudistajiin, niin sen ainoa tarkoitus on vakuuttaa heidät jättämään ihmiset rauhaan.

En katsele ihmisiä kuten Vancauson katseli automaattiaan. Paremminkin niin kuin lääkäri hyväksyy ihmisen kehon sellaisenaan, samoin minä hyväksyn ihmiset sellaisina kuin he ovat. Tavoitteeni on ainoastaan tutkia ja ihailla heitä.

Suhtautumistani kaikkiin ihmisiin kuvastaa hyvin tämä tarina kuuluisasta matkailijasta.

Hän löysi itsensä villin heimon keskeltä, johon oli juuri syntynyt lapsi. Joukko sormuksilla, koukuilla ja siteillä varustettuja ennustajia, poppamiehiä ja puoskareita ympäröi lapsen. Eräs sanoi: ”Tämä lapsi ei tule koskaan haistamaan piipun aromia ellen venytä sen sieraimia.” Toinen sanoi: ”Hän ei tule koskaan kuulemaan ellen venytä korvanipukkoja hartioihin.” Kolmas sanoi: ”Hän ei tule koskaan näkemään auringon valoa ellen tee hänen silmistään vinoja.” Neljäs sanoi: ”Hän ei tule koskaan seisomaan suorassa ellen taivuta jalkoja.” Viides sanoi: ”Hän ei opi koskaan ajattelemaan ellen litistä kalloa.”

”Lopettakaa”, huudahti matkailija. ”Mitä Jumala on tehnyt, se on hyvin tehty. Älkää väittäkö tietävänne Häntä enempää. Jumala on antanut elimet tälle hauraalle olennolle, antakaa niiden kehittyä, vahvistua harjoituksesta, yrityksestä ja erehdyksestä, kokemuksesta ja vapaudesta.”

Jumala on istuttanut myös ihmiskuntaan kaiken tarvittavan. Hän on varustanut yhteiskunnallisen fysiologian yhtä lailla kuin yksilöllisen fysiologian. Myös yhteiskunnalliset elimet ovat koostuneet niin, että ne kehittyvät harmonisesti vapauden puhtaassa ilmassa. Eroon puoskareista ja suunnittelijoista! Eroon heidän sormuksistaan, ketjuistaan, koukuistaan ja pinseteistään! Eroon heidän keinotekoisista menetelmistään! Eroon valtion viranomaisten päähänpistoista, heidän yhteiskunnallisista hankkeistaan, heidän keskittämisistään, tariffeistaan, valtiollisista oppilaitoksista, valtion uskonnosta, korottomista luotoista, pankkimonopoleista, heidän säädöksistään, rajoituksistaan, yhtäläistävistä veroistaan ja tekopyhistä moralisoinneistaan! Ja nyt, tuotettuaan yhteiskuntaan kärsimystä tarpeettomasti niin monen järjestelmän kautta, annettakoon lainlaatijoiden ja hyväntekijöiden lopettaa siihen, mistä heidän olisi pitänyt aloittaa – hylkäämään kaikki keinotekoiset järjestelmät ja kokeilemaan vapautta – vapautta joka on luottamusta Jumalaan ja Hänen työhönsä.

[1](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/laki/#sdfootnote1anc) Tuottajien, maatalouden ja kaupan yleisneuvosto, 6. toukokuuta 1850.

[2](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/laki/#sdfootnote2anc)  Charles, Montalembertin kreivi (1810-1870), liberaalin katolilaisuuden kannattaja.  
Pierre Carlier (1799-1858), ranskalainen poliitikko, joka toimi Pariisin poliisipäällikkönä vuosien 1830 ja 1848 vallankumousten aikana (suom. huom.).

[3](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/laki/#sdfootnote3anc) Bastiat käyttää ranskan kielen sanaa spoliation (suom. huom.).

[4](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/laki/#sdfootnote4anc) Jos suojelu myönnettäisiin Ranskassa ainoastaan yhdelle yhteiskuntaluokalle, esimerkiksi insinööreille, se olisi niin järjettömän ilmiselvää varastamista, ettei se pystyisi jatkumaan. Tämän vuoksi näemme kaikkien suojeltujen teollisuudenalojen liittyvän yhteen yhteisen edun nimissä ja jopa rekrytoivan uusia jäseniä tavalla, joka on laskelmoitu luomaan vaikutelma, että niiden edut koskisivat koko kansallista teollisuutta. Ne tuntevat vaistomaisesti, että varastaminen voidaan naamioida tekemällä siitä yleistä.

[5](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/laki/#sdfootnote5anc) Salente (ransk.), legendaarinen kaupunki, johon Fénelon sijoittaa utooppisen hallituksensa Télémaquessa (suom.huom.).

[6](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/laki/#sdfootnote6anc) Kansakunnan onnellisuuden kannalta on välttämätöntä, että sen yksilöillä on turvallisuudesta syntyvää kauaskatseisuutta, harkitsevuutta ja luottamusta toisiinsa. Nämä asiat voidaan hankkia ainoastaan kokemuksesta. Ihmisistä tulee kauaskatseisia, kun he ovat ensin kärsineet sen puutteesta; harkitsevia, kun heidän äkkipikaisuuttaan on rangaistu; jne.

Tästä seuraa, että vapaus alkaa aina liittyneenä pahuuksiin, jotka aiheutuvat sen harkitsemattomasta käytöstä.

Tämän nähtyään ihmiset vaativat, että vapaus kielletään. ”Annetaan valtion”, he sanovat, ”olla kauaskatseinen ja harkitseva kaikkien puolesta.”

Heille asetan nämä kysymykset:

1. Onko tämä mahdollista? Voiko kokenut valtio syntyä kokemattomasta kansakunnasta?

2. Joka tapauksessa, eikö tämä alusta lähtien ehkäise kokemuksen karttumista? Jos tietyt lait määrätään ihmisille voimalla, kuinka yksilö voi oppia tekojensa seurauksista? Eikö hän ole tällöin ikuisesti holhouksen alaisena?

Ja valtio, käskiessään kaikesta, on vastuussa kaikesta.

Tässä on siemenet vallankumouksiin ilman loppua, sillä niihin ryhtyvät ihmiset, joilta on kielletty kehitys ja kokemus.

[7](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/laki/#sdfootnote7anc) Talouspolitiikka edeltää valtiotiedettä: edellisen tulee paljastaa, ovatko ihmisten pyrkimykset harmonisia vai keskenään ristiriitaisia, tosiasia joka on selvitettävä ennen kuin jälkimmäinen pystyy päättämään valtion valtaoikeuksista.

[Sisällysluettelo](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/)

Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1850  
Copyright © 2008-2009 Petri Kajander (käännös)

Tämä ja muita Bastiatin kirjoituksia englanniksi:  
[The Bastiat Collection I](https://mises.org/library/book/bastiat-collection)  
[The Bastiat Collection II](https://mises.org/library/book/bastiat-collection)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/algeria/ -->
# 10. Algeria

> Neljä puhujaa yrittävät saada äänensä kuuluviin kansankokouksessa. Aluksi kaikki puhuvat yhtä aikaa, sen jälkeen yksi kerrallaan. Mitä he sanovat? Varmasti hyviä asioita Ranskan suuruudesta ja mahdista, välttämättömyydestä kylvää ennen niittämistä, laajan siirtokuntamme loistavasta tulevaisuudesta, eduista lisäväestömme uudelleen sijoittamisesta jne.

[![iBookstore](/wp-content/uploads/2013/08/iBookstore_101.jpg)](http://itunes.apple.com/fi/book/id683794912)[![Kindle](/wp-content/uploads/2013/08/kindle_101.jpg)](https://www.amazon.com/dp/B00EBBGQIY)[Osta Gumroadista](https://spillmind.gumroad.com/l/nakyvajanakymaton)

Neljä puhujaa yrittävät saada äänensä kuuluviin kansankokouksessa. Aluksi kaikki puhuvat yhtä aikaa, sen jälkeen yksi kerrallaan. Mitä he sanovat? Varmasti hyviä asioita Ranskan suuruudesta ja mahdista, välttämättömyydestä kylvää ennen niittämistä, laajan siirtokuntamme loistavasta tulevaisuudesta, eduista *lisäväestömme* uudelleen sijoittamisesta jne. Suurenmoisia otteita kaunopuheisuudesta aina seuraavalla johtopäätöksellä kuorrutettuna:

”Äänestäkää (suurin piirtein) 50 miljoonaa frangia sen hyväksi, että Algerian siirtolaisia varten raivataan peltoja ja rakennetaan taloja, teitä ja satamia. Näillä toimin kevennätte ranskalaista työläistä tuette afrikkalaista työllisyyttä ja kannustatte Marseillen kauppaa. Se olisi kaikin puolin hyödyllistä.”

Kaikki tämä on hyvin totta, jos huomioidaan nämä 50 miljoonaa frangia ainoastaan silloin, kun valtio käyttää niitä; jos katsotaan ainoastaan mihin ne menevät huomioimatta mistä ne tulevat; jos keskitytään ainoastaan niiden tuottamaan hyötyyn sen jälkeen, kun ne on otettu veronkerääjän kirstusta ja unohdetaan aikaansaadut vahingot ja hyödyt, joita on estetty toteutumasta ohjaamalla ne alun perin valtion verokirstuun. Kyllä, tästä rajoittuneesta näkökulmasta kaikki on hyödyllistä. Barbareskivaltioon rakennettu talo *on näkyvä*; Sinne tehty satama *on näkyvä*; Barbareskivaltioon luodut työpaikat *ovat näkyviä*; tietty työvoiman väheneminen Ranskassa *on näkyvää*; suuresti vilkastunut liiketoiminta Marseilleissa *on näkyvää*.

Mutta näiden lisäksi asiaan liittyy jotain *näkymätöntä*. Valtion kuluttamaa 50 miljoonaa frangia ei voida käyttää enää samoin kuin veronmaksajat olisivat ne käyttäneet. Meidän tulee vähentää kaikkeen julkiseen kulutukseen liitetyistä hyödyistä kaikki yksityisen kulutuksen estämisestä koituneet vahingot – ellemme väitä, että Matti M. Kansalainen ei olisi tehnyt mitään ansaitsemillaan ja verottajan viemillä rahoilla; naurettava oletus, sillä jos hän näki niiden ansaitsemisen vaivan, se tapahtui siksi, että hän odotti pääsevänsä nauttimaan niistä. Hän olisi korjauttanut puutarhansa aitauksen mutta ei pysty enää tekemään sitä, ja tämä on *näkymätöntä*. Hän olisi lannoittanut peltonsa, mitä hän ei voi enää tehdä, ja tämä on *näkymätöntä*. Hän olisi rakentanut toisen kerroksen asuntoonsa, mitä hän ei voi enää tehdä, ja tämä on *näkymätöntä*. Hän olisi lisännyt työkalujensa määrää, mitä hän ei voi enää tehdä, ja tämä on *näkymätöntä*. Hän olisi ollut paremmin ruokittu, paremmin vaatetettu, kouluttanut lapsensa paremmin ja antanut suuremmat myötäjäiset tyttärelleen: tämä on *näkymätöntä*. Hän olisi liittynyt yhteisen avun järjestöön, mutta nyt hän ei voi sitä enää tehdä, ja tämä on *näkymätöntä*. Häneltä on riistetty nautintoja ja hänen käsistään on viety tapoja toimia; toisaalta tuki, jota hän olisi antanut ojankaivajalle, kirvesmiehelle, sepälle, räätälille ja kyläkoulun opettajalle jää nyt tapahtumatta – *kaikki tämä on näkymätöntä*.

Algerian odotetaan menestyvän – olkoon niin. Mutta ei tule jättää kokonaan laskuista myöskään Ranskan samanaikaista lamaannusta. Puhutaan Marseillen kaupan kukoistamisesta; mutta jos tämä on aikaansaatu veroilla, pystyn aina osoittamaan, että vastaava määrä liiketoimintaa on estetty toisessa osassa maata. Sanotaan: ”Barbareskivaltioon kuljetetaan siirtolainen, tämä on helpotus maahan jäävälle väestölle”. Minä vastaan: ”Kuinka tämä voi pitää paikkansa, jos kuljettamalla tämän siirtolaisen Algeriaan kuljetamme myös kaksin- tai kolminkertaisen pääoman, joka olisi elättänyt hänet Ranskassa?”

Tarkoitukseni on ainoastaan tehdä lukijalle selväksi, että jokaisen julkisen kulun näkyvän hyödyn takana on aina haitta, jota ei ole helppo havaita. Haluan, että lukija oppii ottamaan molemmat huomioon.

Kun julkista kuluerää ehdotetaan, sen omat ansiot tulisi ottaa huomioon erillään sen mahdollisesta hyödystä työpaikkojen lisäämiseksi, sillä kaikki tämän suuntaiset parannukset ovat harhaa. Mitä ikinä tällä tavoin tehdäänkään julkisin varoin, yksityinen kulutus pystyy tekemään saman. Siten työllisyysnäkökohta on aina perusteeton.

Tämän esseen puitteissa ei ole tilaa arvioida Algeriaan kohdistuvien julkisten kustannusten todellista arvoa, mutta en voi pidättyä tekemästä seuraavaa yleistä huomiota.

Taloudellisen hyödyn olettamus ei koskaan sovi verotuksen avulla tehtyihin kuluihin. Miksi? Tästä syystä:

Ensinnäkin oikeudenmukaisuus kärsii siitä aina jossain määrin. Matti M. Kansalainen on työskennellyt ansaitakseen sata kuparirahaa jokin nautinto mielessään, ja hän on vähintäänkin ärsyyntynyt, kun valtionvarainministeriö tulee väliin ja ottaa tämän nautinnon ojentaen sen jollekin toiselle. Varmasti valtionvarainministeriöllä tai sitä säätelevillä tahoilla on hyvät perustelut tälle toiminnalle. Monesti on kuultu seuraava halveksittava lausunto valtion taholta: ”Tällä rahalla työllistän joitakin ihmisiä”. Matti M. Kansalainen ei epäröi vastaamasta (heti asian oivallettuaan): ”Hyvänen aika! Sadalla kuparirahalla olisin voinut työllistää heidät itse.”

Kun tästä valtion väitteestä on päästy eroon, muut sen argumentit näyttäytyvät kaikessa alastomuudessaan, ja valtionvarainministeriön ja Matti M. Kansalaisen välinen keskustelu tulee paljon yksinkertaisemmaksi. Jos valtio sanoo hänelle: ”Otan rahasi maksaakseni poliisille säästäen sinulta vaivan varjella omaa turvallisuuttasi, päällystääkseni päivittäin kulkemasi kadun, maksaakseni tuomarille omaisuutesi ja yksityisyytesi kunnioittamisesta ja sotilaiden ylläpitämisestä rajojen vartioimiseksi”, Matti M. Kansalainen maksaa kaiken tämän ilman puolta sanaakaan, ellen ole suuresti erehtynyt. Mutta jos valtio sanoo hänelle: ”Otan nämä sata kuparirahaa voidakseni antaa sinulle yhden kuparirahan palkinnoksi, jos olet viljellyt hyvin peltojasi tai voidakseni opettaa pojallesi sellaista, mitä et halua hänen oppivan tai jotta ministeri lisää ruokalajin päivälliseensä; otan ne rakentaakseni mökin Algeriaan, jolloin joudun ottamaan sata kuparirahaa lisää joka vuosi siirtolaisen elättämiseksi sekä vielä sata lisää ylläpitääkseni sotilaan, joka turvaa siirtolaisen ja vielä sata lisää kenraalille, joka pitää sotilasta silmällä jne.”, luulen Matti-raukan huudahtavan: ”Tämä lakijärjestelmä muistuttaa hyvin paljon viidakon lakia!” Valtio ennakoi tämän vastalauseen, ja mitä se tekee? Se sotkee kaikki asiat yhteen ja esittää ainoastaan halveksittavan argumentin, jolla ei ole mitään tekemistä kysymyksen kanssa. Se puhuu näiden rahojen vaikutuksesta työllisyyteen; osoittaa ministerin kokkia ja hänen tavarantoimittajiaan; näyttää siirtolaisen, sotilaan ja kenraalin, jotka elävät näillä rahoilla; se näyttää *näkyvää*, ja ellei Matti M. Kansalainen ole oppinut huomioimaan *näkymätöntä*, hän menee lankaan. Juuri tästä syystä minun on pakko painottaa kuuluvasti tätä asiaa.

Koska julkiset kulut uudelleenkohdentavat työllisyyttä lisäämättä sitä, nousee esiin toinen vakava vastalause näitä kuluja kohtaan. Työpaikkojen uudelleenkohdentaminen siirtää työntekijöitä ja häiritsee luonnollisia lakeja, joiden mukaan väestö on jakautunut maapallolla. Kun 50 miljoonaa frangia jätetään veronmaksajille ja veronmaksajat ovat sijoittuneet ympäri maata, he tukevat työllisyyttä Ranskan 40 000 kunnassa. Rahat toimivat luonnollisena siteenä, joka pitää ihmiset kotipaikkakunnillaan; ne jakaantuvat kaikkien kuviteltavissa olevien työntekijöiden ja toimialojen kesken. Jos valtio ottaa nämä 50 miljoonaa frangia kansalaisilta, kerää ne yhteen ja kuluttaa ne tietyssä paikassa, se vetää tähän paikkaan vastaavassa määrin työvoimaa jonka se on siirtänyt muista paikoista, vastaavan määrän siirtolaistyövoimaa – liikkuvaa, luokatonta ja luultavasti vaarallista väestöä ainakin sen jälkeen, kun rahat on käytetty! Mutta näin tapahtuu (ja nyt palaan takaisin aiheeseen): tämä kuumeinen toiminta ikään kuin kohdennetaan ahtaaseen tilaan ja se kerää kaikkien huomion – se on *näkyvää*. Ihmiset riemuitsevat ja ihastelevat suunnitelman kauneutta ja helppoutta ja odottavat, että se toistetaan laajemmassa muodossa. On *näkymätöntä*, että vastaava määrä todennäköisesti hyödyllisempiä työpaikkoja, jää muualla Ranskassa estettynä syntymättä.

[< edellinen sivu](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/luotto) | [seuraava sivu >](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/saastavaisyys)  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/julkiset/ -->
# 5. Julkiset työt

> Mikään ei ole luonnollisempi kuin kansakunta, joka vakuututtuaan hankkeen yhteisöä hyödyttävästä vaikutuksesta toteuttaa sen kansalaisilta kerätyillä varoilla. Mutta tunnustan menettäväni malttini kuullessani hankkeita edistettävän tällä taloudellisella virhekäsityksellä: ”Kaiken lisäksi se luo työllisyyttä.” Valtio avaa tien, rakentaa palatsin, korjaa kadun,

[![iBookstore](/wp-content/uploads/2013/08/iBookstore_101.jpg)](http://itunes.apple.com/fi/book/id683794912)[![Kindle](/wp-content/uploads/2013/08/kindle_101.jpg)](https://www.amazon.com/dp/B00EBBGQIY)[Osta Gumroadista](https://spillmind.gumroad.com/l/nakyvajanakymaton)

Mikään ei ole luonnollisempi kuin kansakunta, joka vakuututtuaan hankkeen yhteisöä hyödyttävästä vaikutuksesta toteuttaa sen kansalaisilta kerätyillä varoilla. Mutta tunnustan menettäväni malttini kuullessani hankkeita edistettävän tällä taloudellisella virhekäsityksellä: ”Kaiken lisäksi se luo työllisyyttä.”

Valtio avaa tien, rakentaa palatsin, korjaa kadun, kaivaa kanaalin; näillä hankkeilla se antaa töitä tietyille työntekijöille. *Tämä on näkyvää*. Mutta se riistää muilta työntekijöiltä työllisyyttä. *Tämä on näkymätöntä*.

Oletetaan tien olevan valmisteilla. Tuhat työntekijää saapuu joka aamu, menee kotiin illalla ja saa palkkaa – tämä on varmaa. Jos tietä ei olisi määrätty tehtäväksi, jos rahoitusta siihen ei olisi myönnetty, näillä hyvillä ihmisillä ei olisi tätä työtä tai palkkaa – tämä on myös varmaa.

Mutta onko tässä kaikki? Eikö toiminta sisällä muutakin, kun kaikki seikat otetaan huomioon? Laskeutuvatko miljoonat frangit Fouldin ja Bineaun kirstuihin kuusta samalla hetkellä jolloin Dupin sanoo empaattiset sanat: ”Kokous on hyväksynyt…”? Jotta kehityskulku olisi täydellinen, eikö valtion tule järjestää rahojen hankinta yhtä lailla niiden kuluttamisen kanssa? Eikö sen tule laittaa veronkerääjänsä ja veronmaksajansa työhön, ensimmäisen keräämään ja jälkimmäisen maksamaan?

Tutkikaa kysymystä sen molemmilta puolilta. Kun ilmaisette mitä valtio aikoo tehdä äänestetyillä miljoonilla mitä valtio aikooii, älkää jättäkö mainitsematta myöskään mitä veronmaksajat olisivat tehneet samoilla miljoonilla mutta eivät enää pysty. Tällöin ymmärrätte julkisen hankkeen olevan kaksipuolinen kolikko. Toiseen puoleen on kaiverrettu työntekijä työssä, tällä tunnuksella: *tämä on näkyvää*; toisella puolella on työtön työläinen, tällä tunnuksella: *mikä on näkymätöntä*.

Virheellinen käsitys, jota pyrin oikaisemaan tässä esseessä, on paljon vaarallisempi, kun sitä sovelletaan julkisiin töihin, koska sitä käytetään oikeutuksena mitä mielivaltaisimpiin ja ylenpalttisimpiin hankkeisiin. Koska rautatiestä tai sillasta on todellista hyötyä, tähän tosiasiaan vetoaminen riittää argumentiksi niiden puolesta. Mutta ellei tämä ole mahdollista, mikä neuvoksi? Silloin täytyy turvautua tähän hölynpölyyn: ”Meidän tulee luoda työtä työläisille.”

Tämän mukaisesti Champ-de-Marsin penkereet määrätään ensin tehtäviksi ja sen jälkeen hävitettäviksi. Suuren Napoleonin sanotaan luulleen tehneensä merkittävän epäitsekkään työn käskiessään kaivaa ojia ja sen jälkeen täyttää ne. Hän myös sanoi: ”Mitä merkitystä lopputuloksella on? Haluamme ainoastaan nähdä vaurauden leviävän työväenluokan keskuuteen.”

Mennään asian ytimeen. Raha luo meille illuusion. Kun vaaditaan kaikkien kansalaisten osallistuvan yhteiseen hankkeeseen rahan muodossa, tämä tarkoittaa todellisuudessa vaatimusta fyysisestä yhteistyöstä, sillä jokainen joutuu hankkimaan työllään vaaditut verorahat. Jos kaikki kansalaiset kutsuttaisiin koolle toteuttamaan kaikille hyödyllinen hanke, tämä olisi helposti ymmärrettävissä; heidän korvauksenaan olisi työstä saatu lopputulos. Mutta jos heidät koollekutsumisen jälkeen pakotetaan työllistymisen vuoksi rakentamaan teitä joita kukaan ei käytä ja palatseja joissa kukaan ei tule asumaan, se olisi naurettavaa, ja heillä olisi oikeus vastalauseeseen: ”Tämä työ ei kuulu meille. Me työskentelemme mieluummin omaksi hyväksemme.”

Kansalaisten yhteistyön vaatiminen rahassa työn sijaan ei muuta mitään yleisissä tuloksissa. Jos yhteistyö tapahtuu työpanoksen muodossa, kaikki jakavat menetykset. Mutta rahaa käytettäessä valtion työllistämät välttävät oman osansa menetyksistä lisäämällä vielä paljon siihen, mitä muut kansalaiset ovat jo joutuneet kärsimään.

Perustuslaissa on kohta, joka määrää:

”Yhteiskunta tukee ja edistää työllisyyden kehitystä… luomalla sopivia julkisia hankkeita valtion, läänien ja kuntien kautta keinona työllistää työn tarpeessa olevia henkilöitä.”

Tällä veronmaksajien häiritsemisellä saattaa olla käyttöä tilapäisenä keinona hätätilatapauksessa tai raskaan talven aikana. Se toimii vakuutuksen tavoin. Se ei lisää mitään työvoimaan tai palkkoihin vaan ottaa työtä ja palkkoja vakauden ajalta ja antaa ne tappiota tehden vaikeiden aikojen hyväksi.

Pysyvänä, yleisenä, järjestelmällisenä toimena kyseessä ei ole muuta kuin turmiollinen huijaus, mahdottomuus ja ristiriitaisuus, joka pitää suuren metakan siitä vähästä työstä jota se on tukenut, *joka on näkyvää*, ja peittää paljon suuremman määrän työtä jonka se on estänyt, *joka on näkymätöntä*.

[< edellinen sivu](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/kulttuuri) | [seuraava sivu >](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/valikadet)  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/koneet/ -->
# 8. Koneet

> ”Kirotut koneet! Niiden vuosi vuodelta kasvava voima syöksee miljoonia työläisiä köyhyyteen riistämällä heiltä työt ja sen myötä palkan ja leivän. Kirotut koneet!” Tämä parkaisu saa alkunsa tietämättömästä ennakkoluulosta, ja sen kaiut heijastuvat sanomalehtiin. Mutta koneiden kiroaminen on ihmiskunnan kiroamista!

[![iBookstore](/wp-content/uploads/2013/08/iBookstore_101.jpg)](http://itunes.apple.com/fi/book/id683794912)[![Kindle](/wp-content/uploads/2013/08/kindle_101.jpg)](https://www.amazon.com/dp/B00EBBGQIY)[Osta Gumroadista](https://spillmind.gumroad.com/l/nakyvajanakymaton)

”Kirotut koneet! Niiden vuosi vuodelta kasvava voima syöksee miljoonia työläisiä köyhyyteen riistämällä heiltä työt ja sen myötä palkan ja leivän. Kirotut koneet!”

Tämä parkaisu saa alkunsa tietämättömästä ennakkoluulosta, ja sen kaiut heijastuvat sanomalehtiin.

Mutta koneiden kiroaminen on ihmiskunnan kiroamista!

Minua ihmetyttää, kuinka kukaan voi hyväksyä tällaisen näkemyksen.

Jos se pitää paikkansa, mikä on sen väistämätön looginen lopputulos? Siitä seuraa, että toimeliaisuus, hyvinvointi, vauraus ja onnellisuus ovat mahdollisia ainoastaan tyhmille älyllisesti pysähtyneille kansoille, joille Jumala ei ole suonut tuhoisaa ajattelun, havainnoinnin, yhdistelyn, keksimisen ja vähimmillä panoksilla suurimman hyödyn saavuttamisen lahjaa. Päinvastoin, rääsyt, kurjat tönöt, köyhyys ja pysähtyneisyys ovat väistämätön kohtalo jokaiselle kansalle, joka etsii ja löytää rautaa, tulta, tuulta, sähköä, magneettisuutta sekä kemian ja mekaniikan lakeja – toisin sanoen luonnonvoimia – lisänä sen omiin resursseihin. Silloin on todellakin soveliasta lainata Rousseaun sanoja: ”Jokainen ajatteleva ihminen on rappeutunut eläin.”

Mutta ei tässä kaikki. Jos tämä oppi pitää paikkansa, ja kun kerran kaikki ihmiset ovat ajattelevia ja keksiviä olentoja ja etsivät jokaisena olemassaolonsa hetkenä yhteistyötä luonnonvoimien kanssa ja pyrkivät tekemään kaikkensa mahdollisimman vähällä, vähentämällä työmäärää tai kuluja saadakseen mahdollisimman suuren tyydytyksen mahdollisimman pienellä työmäärällä – on tultava lopputulokseen, että koko ihmiskunta on syöksymässä rappiotilaan, nimenomaan tämän älyllisen kehityspyrkimyksensä takia, joka näyttää piinaavan kaikkia sen jäseniä.

Tilastoista olisi siis käytävä ilmi, että Lancashiren asukkaat hylkäävät koneiden maan ja etsivät työtä Irlannista, jossa niitä ei tunneta. Historian on opetettava, että barbaria pimentää sivistyksen aikakaudet ja että sivistys kukoistaa tietämättömyyden ja barbarian aikoina.

Tässä ristiriitaisuuksien vyyhdissä on jotakin hätkähdyttävää, mikä kertoo siitä, että ongelman taustalla piilee olennaisia osatekijöitä, joita ei ole valaistu riittävästi.

Koko mysteeri koostuu tästä: *näkyvän* takana sijaitsee *jotain näkymätöntä*. Pyrin selventämään sitä hiukan. Esitykseni on välttämättä aikaisemman toistoa, sillä ongelma on sama kuin ennenkin.

Ellei ihmisiä estetä voimakeinoin, heillä on luontainen taipumus pyrkiä parhaaseen mahdolliseen *sopimukseen – johonkin joka säästää heiltä työtä tarjoten saman määrän tyydytystä –* tulipa tämä etu sitten kykenevältä *ulkomaiselta tuottajalta* tai kykenevältä *mekaaniselta tuottajalta*.

Teoreettinen vastaväite, joka esitetään tätä taipumusta vastaan, pätee molempiin tapauksiin. Kummassakin esitetään moite työpaikkojen vähenemisestä. Kuitenkaan sen todellinen vaikutus ei ole työpaikkapulan aiheuttaminen vaan työvoiman *vapauttaminen* muihin töihin.

Kummassakin tapauksessa sama este – voima – asetetaan käytännössä sitä vastaan. Lainsäätäjä *estää* ulkomaisen kilpailun ja *kieltää* mekaanisen kilpailun. Miten muutenkaan voidaan tukahduttaa kaikille ihmisille luontainen taipumus kuin riistämällä heidän vapautensa?

Pitää paikkansa, että useissa maissa lainsäätäjä estää ainoastaan yhtä näistä kilpailun tavoista ja tyytyy vain nurisemaan toisesta. Tämä todistaa ainoastaan, että näissä maissa lainsäätäjä on epäjohdonmukainen.

Sen ei pitäisi yllättää. Väärällä tiellä epäjohdonmukaisuus on väistämätöntä; ellei näin olisi, ihmiskunta olisi tuhoon tuomittu. Väärää periaatetta ei ole koskaan viety eikä tulla koskaan viemään loppuun saakka. Olen maininnut toisaalla, että järjettömyys on epäjohdonmukaisuuden rajana. Minun tulisi myös lisätä: se on myös sen todiste.

Jatketaan lyhyen esimerkin läpikäyntiä.

Matti M. Kansalaisella oli kaksi frangia, jotka hän maksoi kahdelle työntekijälle.

Mutta nyt hänelle selviää, että painojen ja köysien avulla työmäärä vähenee puoleen.

Näin hän saavuttaa saman edun, säästää frangin ja erottaa toisen työntekijän.

Hän erottaa työntekijän: *tämä on näkyvää*.

Ja pelkästään tämän perusteella sanotaan: ”Katsokaa kuinka kurjuus seuraa sivilisaatiota! Tämän takia vapaus on kohtalokasta tasa-arvolle! Ihmismieli on tehnyt saavutuksen, ja välittömästi työmies on syösty köyhyyden partaalle. Ehkäpä Matti M. Kansalainen voi yhä työllistää kaksi työntekijää, mutta tällöin hän maksaa heille ainoastaan puolet palkasta, sillä he tulevat kilpailemaan keskenään ja tarjoamaan työpanoksensa halvemmalla hinnalla. Näin rikkaat tulevat rikkaammiksi ja köyhät köyhemmiksi. Yhteiskunta tarvitsee muutosta.”

Erittäin hieno johtopäätös, joka on täysin alkuoletuksen mukainen!

Onneksi alkuoletus ja johtopäätös ovat molemmat vääriä, koska puoliksi *näkyvän* ilmiön takana on toinen puoli, *joka on näkymätön*.

Matti M. Kansalaisen säästämä frangi ei ole näkyvissä, eivätkä myöskään tämän säästön välttämättömät vaikutukset.

Seurauksena Matti M. Kansalaisen keksinnöstä hän kuluttaa vain yhden frangin työhön saavuttaakseen tavoitellun hyödyn, ja toinen frangi jää hänelle.

Jos maailmassa on yksi työtön pari käsiä, niin maailmassa on myös kapitalisti työttömän frangin kanssa. Nämä kaksi osasta kohtaavat ja yhdistyvät, ja on päivän selvää, että työvoiman kysynnän ja tarjonnan sekä palkkojen kysynnän ja tarjonnan välinen suhde ei ole millään tavoin muuttunut.

Nyt keksintö ja ensimmäisen frangin palkaksi saanut työläinen tekevät työn, johon aiemmin tarvittiin kaksi työläistä.

Toisen frangin saanut työläinen tekee uutta työtä.

Mikä siis on muuttunut maailmassa? On saavutettu ylimääräinen kansallinen hyöty. Toisin sanoen innovaatio on ilmainen riemuvoitto – ilmainen hyöty ihmiskunnalle.

Esityksestäni voidaan vetää seuraava johtopäätös:

”Kapitalisti kerää kaiken hyödyn koneista. Työväenluokka, vaikka kärsiikin niistä ainoastaan tilapäisesti, ei koskaan hyödy niistä, koska kuten itse sanotte, koneet *siirtävät* osan kansallisesta liiketoiminnasta, tosin sitä *vähentämättä* mutta myöskään sitä *lisäämättä*.”

Tämän tutkielman puitteissa en voi vastata kaikkiin syytöksiin – ainoa pyrkimykseni on vastustaa sivistymätöntä, laajalle levinnyttä ja vaarallista ennakkoluuloa. Haluan ainoastaan todistaa uuden koneen, joka vapauttaa tietyn määrän työntekijöitä muihin töihin, tuovan *välttämättä* samalla ulottuville rahat heille maksamiseen. Työntekijät ja rahat kohtaavat lopulta tuottaen jotakin, jota oli ennen keksintöä mahdotonta valmistaa. Tästä seuraa, että *keksinnön lopputulos on lisääntynyt tyytyväisyys samalla työmäärällä*.

Kuka hyötyy näistä lisäeduista?

Ensinnäkin toki kapitalisti, keksijä; ensimmäinen joka onnistuu käyttämään konetta – ja tämä on palkkio hänen nerokkuudestaan ja rohkeudestaan. Kuten olemme nähneet, hän saa aikaan säästön tuotantokustannuksissa. Huolimatta siitä, miten säästö kulutetaan (ja se kulutetaan aina) se työllistää saman määrän työntekijöitä kuin kone jätti työttömäksi.

Mutta pian kilpailu pakottaa hänet alentamaan myyntihintaa säästön määrällä.

Ja silloin keksinnöstä ei enää hyödy keksijä vaan tuotteen ostaja, kuluttaja, yleisö mukaan lukien työntekijät – lyhyesti sanottuna koko ihmiskunta.

*Näkymätöntä* ovat kuluttajille kertyvät säästöt, jotka muodostavat varannon, josta voidaan maksaa palkkoja ja joka korvaa sen, minkä kone aikanaan tyrehdytti.

Palataan aikaisempaan esimerkkiin. Matti M. Kansalainen hankki tuotteen kuluttamalla kaksi frangia palkkoihin.

Keksinnön ansoista käsin tehtävän työn osuus maksaa hänelle enää yhden frangin.

Niin kauan kuin hän myy valmistetun tuotteen samalla hinnalla hän työllistää tuotteen valmistuksessa yhden työntekijän vähemmän: *tämä on näkyvää*. Mutta ylimääräinen työntekijä työllistyy Matti M. Kansalaisen säästämällä frangilla. *Tämä on näkymätöntä*.

Kun Matti M. Kansalainen joutuu alentamaan tuotteen hintaa frangilla asioiden luonnollisen kehityksen ansiosta hän ei tällöin enää säästä frangia eikä vapauta frangia uuden tuotannon kansalliseen työllisyyteen. Mutta sen seuraava saaja, ihmiskunta, ottaa hänen paikkansa. Se joka ostaa hänen valmistamansa tuotteen, maksaa frangin vähemmän, säästää frangin ja välttämättä lisää tämän säästön palkkavarantoon, ja *tämä on jälleen kerran näkymätöntä*.

Koneiden ongelmaan on esitetty toinen, tosiasioihin perustuva ratkaisu.

Koneiden on sanottu vähentävän tuotantokustannuksia sekä vähentävän valmistettujen tuotteiden hintoja. Hinnan alennus aiheuttaa kulutuksen lisääntymisen, mikä edellyttää tuotannon lisäystä; lopulta on palkattava yhtä monta tai enemmän työntekijöitä kuin tarvittiin ennen keksintöä. Tämän argumentin tukena on esitetty painotoimintaa, kutomista, sanomalehdistöä jne.

Tämä esimerkki ei ole tieteellinen.

Johtopäätös siitä olisi, että jos tuotteen kulutus pysyy ennallaan tai lähellä sitä, koneiden täytyy vahingoittaa työllisyyttä. Näin ei tapahdu.

Oletetaan, että on maa, jossa kaikki käyttävät hattua. Jos hatun hinta pystytään puolittamaan koneiden avulla, siitä ei *väistämättä* seuraa kulutuksen kaksinkertaistumista.

Sanottaisiinko silloin, että osa kansallisesta työvoimasta on tehty työttömäksi? Kansanomaisen esityksen mukaan kyllä, minun esitykseni perusteella ei. Sillä vaikka yhtään ainutta hattua ei ostettaisi maassa lisää, koko palkkavaranto olisi yhä koskemattomana. Raha, joka ei mene enää hattuteollisuuteen, löytyy kaikkien kuluttajien aikaansaamista säästöistä ja menee koneiden hyödyttömäksi tehneen työvoiman palkkoihin ja edistää kaikkien alojen uutta kehitystä.

Näin asiat itse asiassa tapahtuvat. Olen nähnyt sanomalehtien maksavan 80 frangia, nyt niitä myydään 48 frangilla. Tämä merkitsee tilaajille 32 frangin säästöä. Ei ole varmaa tai ainakaan väistämätöntä, että nämä 32 frangia pysyvät journalismin alalla; mutta on varmaa ja väistämätöntä, että elleivät ne mene sinne, ne menevät muualle. Frangilla lisää sanomalehtiä, toisella ruokaa, kolmannella parempia vaatteita ja neljännellä parempia huonekaluja.

Näin kaikki alat ovat kytköksissä toisiinsa. Ne muodostavat valtavan verkoston, joiden eri osaset viestittävät salaisia kanavia pitkin: yhden säästö hyödyttää kaikkia. On tärkeää ymmärtää, että tehokkuus ei koskaan tapahdu työn ja palkkojen kustannuksella.

[< edellinen sivu](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/rajoittaminen) | [seuraava sivu >](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/luotto)  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/kotiuttaminen/ -->
# 2. Joukkojen kotiuttaminen

> Kansakuntaan pätee sama kuin ihmiseen. Jos ihminen haluaa suoda itselleen nautinnon, hän harkitsee luonnollisesti, onko se kustannuksien arvoista. Turvallisuus on kansakunnalle suurin siunaus. Jos sen saavuttamiseksi on välttämätöntä hankkia sadantuhannen miehen armeija ja kuluttaa sata miljoonaa frangia, minulla ei

[![iBookstore](/wp-content/uploads/2013/08/iBookstore_101.jpg)](http://itunes.apple.com/fi/book/id683794912)[![Kindle](/wp-content/uploads/2013/08/kindle_101.jpg)](https://www.amazon.com/dp/B00EBBGQIY)[Osta Gumroadista](https://spillmind.gumroad.com/l/nakyvajanakymaton)

Kansakuntaan pätee sama kuin ihmiseen. Jos ihminen haluaa suoda itselleen nautinnon, hän harkitsee luonnollisesti, onko se kustannuksien arvoista. Turvallisuus on kansakunnalle suurin siunaus. Jos sen saavuttamiseksi on välttämätöntä hankkia sadantuhannen miehen armeija ja kuluttaa sata miljoonaa frangia, minulla ei ole mitään sitä vastaan. Se on uhrauksilla ostettu nautinto.

Tulkoon siten selväksi ilman väärinymmärrystä, mitä tarkoitan ja mitä minulla on sanottavaa tästä aiheesta.

Eräs lainsäätäjä ehdotti kotiutettavaksi satatuhatta miestä, mikä vapauttaisi veronmaksajat sadan miljoonan frangin veroilta.

Jos rajoitumme tähän vastaukseen: ”Satatuhatta miestä ja nämä sadan miljoonan rahat ovat korvaamattomia kansalliselle turvallisuudelle. Se on uhraus; mutta ilman tätä uhrausta Ranska hajoaisi kiisteleviin ryhmittymiin tai jokin ulkopuolinen taho valtaisi sen.” Minulla ei ole mitään sanottavaa tähän näkökantaan, joka saattaa olla totta tai sitten ei, mutta joka ei sisällä mitään taloustieteen teorian vastaista. Väärinkäsitys alkaa kuitenkin, kun itse uhrauksen väitetään olevan etu sen hyödyttäessä jotakuta.

Ellen ole pahasti väärässä, samalla hetkellä tämän ehdotuksen esittäjän istuutuessa joku puhujista nousee ja sanoo:

”Kotiuttaa satatuhatta miestä! Tiedättekö mitä olette sanomassa? Miten heidän käy? Mistä he saavat elantonsa? Ettekö tiedä työstä olevan pulaa kaikkialla? Että jokaisella toimialalla on ylitarjontaa? Päästäisittekö heidät markkinoille lisäämään kilpailua ja laskemaan palkkatasoa? Nyt kun on vaikeaa ansaita niukkakin elanto, eikö ole hienoa, että valtio tarjoaa leivän sadalletuhannelle miehelle? Huomioikaa tämän lisäksi armeijan kuluttavan viiniä, vaatteita ja aseita, ja näin se tukee valmistajien liiketoimintaa sekä varuskuntakaupunkeja, mikä ei ole vähempää kuin taivaanlahja lukemattomille tavarantoimittajille. Ettekö vapise ajatuksesta tämän suunnattoman taloudellisen toiminnan saattamisesta päätökseen?”

Tässä puheessa vedetään ilmiselvästi johtopäätökset sadantuhannen sotilaan ylläpidosta taloudellisista syistä, ei armeijan palveluksien tarpeesta kansakunnalle. Pyrkimyksenäni on pelkästään näiden taloudellisten seikkojen kumoaminen.

Satatuhatta miestä, jotka maksavat veronmaksajille sata miljoonaa frangia, elävät ja antavat toimeentulon tavarantoimittajille sadan miljoonan edestä. *Tämä on näkyvää*.

Mutta sata miljoonaa veronmaksajien taskuista otettuna lopettaa näille veronmaksajille ja *heidän* toimittajilleen elannon tarjoamisen sadan miljoonan frangin määrään asti. *Tämä on näkymätöntä*. Tehkää omat laskelmanne. Laskekaa yhteen ja kertokaa, mitä voittoja tämä tuo suurelle yleisölle.

Omalta osaltani voin kertoa missä *tappiot* ovat, ja tehdäksemme asian yksinkertaisemmaksi, puhukaamme yhdestä miehestä ja tuhannesta frangista sadantuhannen miehen ja sadan miljoonan frangin sijaan.

Oletetaan olevamme kylässä A. Armeijan rekrytoijat tekevät kierroksensa ja kutsuvat yhden miehen mukaansa. Veronkerääjä tekee kierroksensa ja vie mukanaan tuhat frangia. Mies ja rahasumma kuljetetaan Metziin, ja jälkimmäisen tarkoituksena on tukea edellistä vuoden ajan tämän tekemättä mitään. Jos keskitymme pelkästään Metziin, ollaan oikeassa; toimenpide on erittäin suotuisa. Mutta jos katsotaan sen sijaan kylään A, huomataan asioiden olevan toisin, ja ellei olla aivan sokeita, nähdään kylän menettäneen työntekijän ja tuhat frangia, joka olisi maksanut hänen työnsä, sekä liiketoiminnan jonka tuon tuhannen frangin kuluttaminen olisi levittänyt ympärilleen.

Ensi silmäykseltä vaikuttaisi, että menetys on tullut korvatuksi. Mitä tapahtui aikaisemmin kylässä, tapahtuu nyt Metzissä – ja siinä kaikki. Mutta menetys on arvioitavissa tällä tavoin: Kylässä mies kaivoi ja työskenteli; hän oli työläinen. Metzissä hän kääntyy oikealla ja sen jälkeen vasemmalle; hän on sotilas. Rahamäärä ja sen kierto ovat kummassakin tapauksessa samat; mutta toinen tapaus sisälsi kolmesataa päivää tuottavaa työtä toisen sisältäessä kolmesataa päivää tuottamatonta työtä, olettaen luonnollisesti, että osa armeijaa ei ole korvaamaton julkiselle turvallisuudelle.

Oletetaan nyt kotiuttaminen. Osoitetaan sadantuhannen työntekijän ylijäämä, kilpailun kiristyminen ja palkkatason aleneminen. *Tämä on näkyvää*.

Mutta seuraava *on näkymätöntä*. Ei näy, että sadantuhannen sotilaan kotiuttaminen ei tarkoita sadan miljoonan frangin menettämistä vaan niiden palautumista veronmaksajille. Ei nähdä sadantuhannen sotilaan markkinoille siirtämisen tarkoittavan samalla sadan miljoonan frangin siirtämistä heidän työnsä maksamiseksi. Näin sama teko, joka lisää työntekijöiden *tarjontaa,* lisää myös *kysyntää*. Joten pelko palkkojen laskusta on perusteeton. Ei nähdä, että ennen kotiuttamista ja sen jälkeen maassa on sata miljoonaa frangia vastaten sataatuhatta miestä. Ero koostuu ainoastaan tästä: ennen kotiuttamista kansakunta antoi sata miljoonaa frangia sadalletuhannelle miehelle tyhjän tekemisestä; ja sen jälkeen se maksaa heille työnteosta. Lyhyesti sanottuna ei nähdä, että veronmaksajan antaessa rahansa joko sotilaalle vastineena tyhjästä tai työntekijälle vastineena jostakin, molemmissa tapauksissa kaikki rahan kierrosta aiheutuvat perimmäiset seuraukset ovat samoja. Ainoastaan jälkimmäisessä tapauksessa veronmaksaja saa jotain vastineena, ensimmäisessä ei mitään. Seurauksena on hyödytön menetys kansakunnalle.

Virheellinen väittämä, jota vastaan tässä taistelen, ei kestä laajan soveltamisen testiä, joka on kaikkien teoreettisten periaatteiden koetinkivi. Jos, ottaen kaikki tekijät huomioon, armeijan lisäys tuottaa *kansallista voittoa*, miksei rekrytoida koko maan miesväestöä armeijan harmaisiin?

[< edellinen sivu](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/rikottu) | [seuraava sivu >](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/verot)  
 [Sisällysluettelo](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/kulttuuri/ -->
# 4. Teatterit ja korkeakulttuuri

> Tulisiko valtion tukea taidetta? Tämän kysymyksen puolesta ja sitä vastaan voidaan todellakin sanoa paljon. Tukijärjestelmän puolesta voidaan sanoa, että taide laajentaa, kohottaa ja harmonisoi kansakunnan sielua; että se irrottaa sen liiallisen materialismin kahleista, yllyttää sitä rakastamaan kauneutta ja vaikuttaa

[![iBookstore](/wp-content/uploads/2013/08/iBookstore_101.jpg)](http://itunes.apple.com/fi/book/id683794912)[![Kindle](/wp-content/uploads/2013/08/kindle_101.jpg)](https://www.amazon.com/dp/B00EBBGQIY)[Osta Gumroadista](https://spillmind.gumroad.com/l/nakyvajanakymaton)

Tulisiko valtion tukea taidetta?

Tämän kysymyksen puolesta ja sitä vastaan voidaan todellakin sanoa paljon.

Tukijärjestelmän puolesta voidaan sanoa, että taide laajentaa, kohottaa ja harmonisoi kansakunnan sielua; että se irrottaa sen liiallisen materialismin kahleista, yllyttää sitä rakastamaan kauneutta ja vaikuttaa siten suosiollisesti käytökseen, tapoihin, moraaliin ja jopa liiketoimintaan. Voidaan kysyä, mitä Ranskan musiikki olisi ilman Théâtre-Italien’ta ja konservatoriota; draamataide ilman Théâtre-Français’ta; maalaukset ja veistokset ilman kokoelmiamme, gallerioita ja museoitamme? Voidaan jopa kysyä olisiko mahdollista ilman keskittämistä ja siitä seuraavaa korkeakulttuurin tukemista kehittää hienostunutta makua, joka on ranskalaisen työn jalo lisä ja jonka tuotteista koko maailma voi nauttia? Eikö tällaisten tuloksien edessä olisi varomattomuuden huippu luopua pyytämästä tätä kohtuullista tukea kaikilta kansalaisilta, joiden kulttuurin ylivoimaisuutta ja mainetta koko Eurooppa ihailee?

Näihin perusteluihin ja moniin muihin, joiden voimaa en kiistä, on mahdollista vastata vähintäänkin yhtä vahvoin argumentein. Ensinnäkin voidaan mainita, että asiaan liittyy kysymys jaon oikeudenmukaisuudesta. Yltääkö lainsäätäjän oikeus käsityöläisen palkan lyhennykseen taiteilijan voittojen lisäämiseksi? Lamartine sanoi: ”Jos lopetat teatterin tukemisen, mihin vedät rajan? Etkö välttämättä joudu lopettamaan tuen yliopistoilta, museoilta, instituuteilta ja kirjastoilta?” Tähän voidaan vastata: Jos haluat tukea kaikkea mikä on hyvää ja hyödyllistä, mihin vedät rajan? Etkö välttämättä joudu tukemaan myös maataloutta, teollisuutta, kauppaa, hyväntekeväisyyttä ja opetusta? Onko lisäksi varmaa, että tuet edistävät taiteen kehitystä? Tämä kysymys on kaukana ratkaisustaan, ja näemme omin silmin, että kukoistavat teatterit ovat niitä jotka elävät omilla varoillaan. Kun siirrymme lopulta ylevämpiin pohdintoihin, on mahdollista huomata tarpeiden ja pyyteiden saavan alkunsa toinen toisestaan ja hienostuvan sitä mukaa, kun kansakunnan varallisuus niiden tyydyttämisen mahdollistaa, ja ettei valtion tule sekaantua tähän vuoropuheluun, sillä oli kansallinen varallisuus mikä tahansa, se ei voi kannustaa verotuksella ylellisyysaloja vahingoittamatta välttämättömiä aloja ja siten kääntämättä sivilisaation luonnollisen kehityksen suuntaa. Voidaan myös huomata, että tämä keinotekoinen tarpeiden, makujen, työvoiman ja väestön siirtäminen asettaa kansakunnat arveluttavaan ja vaaralliseen asemaan ilman vahvaa perustaa.

Nämä ovat muutamia valtion intervention vastustajien perusteluja järjestyksestä, jossa kansalaiset katsovat, että heidän tarpeidensa ja halujensa täyttämisen tulisi tapahtua ja siten suunnata heidän toimintaansa. Tunnustan kuuluvani niihin, jotka katsovat, että valintojen ja impulssien täytyy kehittyä alhaalla, ei ylhäällä – kansalaisten, ei lainsäätäjien aloitteesta – ja minusta vastakkainen näkemys vaikuttaa johtavan vapauden ja ihmisen omanarvontunnon häviämiseen.

Mutta mistä taloustieteilijöitä nyt syytetään epäoikeudenmukaisen ja väärän päätelmän nojalla? Kun vastustamme valtion tukia, meitä syytetään itse tuettavan asian vastustamisesta ja vihamielisyydestä kaikenlaista toimintaa kohtaan, jonka haluamme olevan sekä vapaaehtoista että omillaan toimeentulevaa. Jos siis katsomme, ettei valtion tule sekaantua uskonnollisiin asioihin verotuksella, olemme ateisteja. Jos katsomme, ettei valtion tule sekaantua opetukseen verotuksella, vihaamme valistusta. Jos sanomme, ettei valtion pidä määrittää verotuksella keinotekoista arvoa maalle tai jollekin liiketoiminnan alueelle, olemme omaisuuden ja työn vihollisia. Jos katsomme, ettei valtion tule tukea taiteilijoita, olemme barbaareja, jotka pitävät taiteita hyödyttöminä.

Vastustan tällaisia johtopäätöksiä kaikin voimin. Pyytäessämme valtiota suojelemaan uskonnon, opetuksen, omaisuuden, työn ja taiteiden vapaata kehitystä ilman joidenkin näiden toimintojen tukemista muiden kustannuksella, emme suinkaan kannata järjetöntä ajatusta, että ne pitäisi lakkauttaa. Päinvastoin katsomme, että näiden kaikkien yhteiskunnalle tärkeiden voimien tulisi kehittyä tasapainoisesti vapauden vaikutuksen alaisina ja että yhdenkään niistä ei tulisi muodostua, kuten näemme nyt tapahtuvan, ongelmien, väärinkäytöksien, tyrannian ja epäjärjestyksen aiheuttajiksi.

Vastustajamme pitävät lopetettuna toimintaa, jota valtio ei tue tai sääntele. Ajattelemme juuri päinvastoin. Heidän luottamuksensa on lainsäätäjässä, ei ihmiskunnassa. Meidän on ihmiskunnassa, ei lainsäätäjässä.

Siten Lamartine väitti: ”Tämän periaatteen mukaisesti meidän tulisi *lopettaa* julkiset näyttelyt, jotka tuovat tälle maalle vaurautta ja kunniaa.”

Minun vastaukseni Lamartinelle on: Ajattelunne mukaan *ei tuettu* onsama kuin *lopetettu*; koska edeten oletuksesta ettei mikään synny valtion tahdosta riippumatta, teette johtopäätöksen, ettei mikään pysy elossa ilman verojen tukea. Mutta käytän valitsemaanne esimerkkiä vastaväitteenä: näyttelyistä suurin ja jaloin, joka on saanut alkunsa vapaimmassa ja universaaleimmassa hengessä – on jopa mahdollista käyttää termiä ”humaani”, sillä se ei ole liioittelua – on Lontoossa paraikaa valmisteilla oleva näyttely[1](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/kulttuuri/#sdfootnote1sym); ainoa, johon ei yksikään valtio ei sekaannu ja jota verot eivät tue.

Palatakseni korkeakulttuuriin: toistan, että voidaan esittää monia painavia syitä sekä valtion tukijärjestelmää vastaan että sen puolesta. Lukijan on huomattava, ettei kirjoitelmani varsinainen aihe pakota minua sen enempää selittelemään näitä syitä kuin ottamaan kantaa niiden puolesta tai vastaan.

Mutta Lamartine on esittänyt erään argumentin, jota en voi jättää kommentoimatta, koska se liittyy läheisesti tähän taloustieteelliseen esitykseen.

Hän mainitsee:

> Teatterien taloudellinen kysymys voidaan kiteyttää yhteen sanaan: työllisyys. Työllisyyden muodolla ei ole merkitystä; se on yhtä tuottavaa ja hedelmällistä kuin mikä tahansa muukin. Kuten tiedätte, teatterit tukevat palkoillaan ei vähempää kuin kahdeksaakymmentätuhatta eri alan työntekijää – maalareita, muurareita, lavastajia, puvustajia, arkkitehtejä jne., joista kaupungin usean alueen elämä ja toimeentulo riippuvat, ja tällä perusteella heidän tulisi saada myötätuntonne!

Myötätuntonne? Tulkitse: tukirahanne.

Ja hän jatkaa:

> Pariisin nautinnot tarjoavat työtä ja kulutustuotteita maakunnille, ja rikkaiden ylellisyydet merkitsevät palkkaa ja leipää kahdellesadalletuhannelle eri alan työläiselle, jotka elävät monitahoisella teatterialalla ympäri tasavaltaa ja saavat näistä Ranskan kuuluisaksi tekevistä jaloista nautinnoista toimeentulonsa sekä elämän välttämättömyydet perheidensä ja lapsiensa elättämiseksi. Heille annatte nämä 60 000 frangia. [Erittäin hyvä! Erittäin hyvä! Paljon aplodeja.]

Omalta osaltani minun on sanottava: ”Hyvin huono! Hyvin huono!” Mielipiteeni rajoittuu luonnollisesti taloudelliseen kysymykseen, jota parhaillaan käsittelemme.

Kyllä, teatterityöläisten taskuihin menee ainakin osa näistä 60 000 frangista lukuun ottamatta mahdollisiin lahjuksiin matkalla kuluvia siivuja. Jos asiaa tutkailee tarkemmin saattaa jopa ilmetä, että pääosa kakusta löytää tiensä muualle ja työläiset ovat onnekkaita, jos heille jää jäljelle joitain murusia! Mutta hyväksytään argumentin vuoksi koko summan menevän maalareille, sisustajille, somistajille, kampaajille jne.

*Tämä on näkyvää*.

Mutta mistä tukiraha tulee? Tämä on kolikon *toinen* puoli, ja yhtä tärkeä kuin edellinenkin. Mistä nämä 60 000 frangia kumpuavat? Ja *minne ne menisivät*, ellei lainsäätäjä ohjaisi niitä ensin Rue Rivolille ja sen jälkeen Rue Grenellen suuntaan? *Tämä on näkymätöntä*.

Tuskin kukaan pystyy ajattelemaan lainsäädännöllisen äänestyksen saaneen ne kuoriutumaan äänestysuurnasta puhtaana lisänä kansallisen varallisuuteen; tai että ilman kyseistä maagista äänestystä nämä 60 000 frangia olisivat jääneet ikuisesti näkymättömiksi ja huomaamatta. On myönnettävä, että enemmistö pystyy päättämään ainoastaan ottavansa yhdestä paikasta ja lähettävänsä jonnekin muualle, ja jos enemmistö ottaa yhden suunnan, se tarkoittaa heidän ainoastaan poikkeavan toisesta.

Tämän takia on selvää, että kun veronmaksajalta verotetaan yksi frangi, hänelle ei ole sitä enää käytössään. Häneltä selvästi anastetaan jokin yhden frangin tuoma nautinto; ja työmieheltä, joka olisi vastaanottanut sen häneltä, viedään tämän määrän mukainen ansio.

Älkäämme siis uskoko lapsellisesti äänestyksen 60 000 frangista *lisäävän* mitään kansalliseen hyvinvointiin tai työllisyyteen. Se siirtää omistuksia, se siirtää palkkoja – ja siinä kaikki.

Voidaanko sanoa sen korvaavan yhden tyyppisen tarpeen ja työn tarpeilla ja töillä, jotka ovat kiireellisempiä, moraalisempia ja perustellumpia? Olen eri mieltä: sanon, että ottamalla 60 000 frangia veronmaksajilta vähennätte työläisten, ojankaivajien, timpurien ja seppien palkkoja ja samassa suhteessa nostatte laulajien, kampaajien, sisustajien ja somistajien palkkoja. Mikään ei todista tämän jälkimmäisen luokan olevan edellistä tärkeämpi. Lamartine ei esitä tätä väitettä. Hän itse mainitsee teatterityön olevan *yhtä* hedelmällistä ja tuottavaa kuin minkä tahansa muunkin (*mutta ei* enempää); ja tätä sopii epäillä, sillä paras todiste teatterityön vähemmästä tuottavuudesta muihin töihin verrattuna on, että muita pyydetään tukemaan sitä.

Mutta tämä erilaisten töiden luontainen arvo ja ansio ei muodosta minkäänlaista osaa nykyisessä aiheessani. Minun tulee ainoastaan osoittaa, että jos Lamartine ja hänen perusteluilleen aplodeja antaneet ovat yhdeltä puolelta nähneet näyttelijöiden tarpeita tyydyttävien tuottajien ansioiden lisääntyneen, kuuluu heidän toiselta puolelta nähdä ansioiden häviäminen veronmaksajien tarpeita tyydyttävien tuottajien taholta. Jos he eivät tätä tee, he ovat tehneet itsensä naurunalaiseksi erehtyessään pitämään uudelleenjakamista *lisäyksenä*. Jos he pysyvät uskollisena opilleen, heidän tulisi pyytää ääretöntä tukea, sillä se mikä pitää paikkansa yhdelle ja 60 000 frangille, pitää samoissa olosuhteissa paikkansa myös miljardille frangille.

Verojen ollessa keskustelun kohteena tulisi niiden hyödyllisyys todistaa asian ytimeen menevin perustein eikä tämän kaltaisin onnettomin vaatimuksin: ”Julkinen kulutus pitää työväestön elossa.” Tämä vaatimus tekee virheen kätkiessään olennaisen tosiasian, joka on tärkeää tiedostaa: nimittäin, että *julkinen kulutus on aina korvaavaa yksityiseen kulutukseen nähden*. Siten se saattaa hyvinkin tukea yhtä työläistä toisen sijaan, mutta se ei lisää mitään työväestölle kokonaisuutena. Argumentti on muodikas, vaikkakin melko järjetön sen perusteluiden virheellisyyden vuoksi.

[1](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/kulttuuri/#sdfootnote1anc) Bastiat viittaa ensimmäiseen Maailmannäyttelyyn, joka pidettiin Lontoossa 1851 (suom. huom.).

[< edellinen sivu](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/verot) | [seuraava sivu >](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/julkiset)  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/luotto/ -->
# 9. Luotto

> Kaikkina aikoina, mutta erityisesti viime vuosina, ihmiset ovat pyrkineet lisäämään vaurautta lisäämällä luottoa. En varmasti liioittele mainitessani Pariisin painokoneiden suoltaneen helmikuun vallankumouksen jälkeen ulos yli 10 000 pamflettia ylistäen tätä ratkaisuna yhteiskunnalliseen ongelmaan. Tämä ratkaisu perustuu ainoastaan optiseen harhaan

[![iBookstore](/wp-content/uploads/2013/08/iBookstore_101.jpg)](http://itunes.apple.com/fi/book/id683794912)[![Kindle](/wp-content/uploads/2013/08/kindle_101.jpg)](https://www.amazon.com/dp/B00EBBGQIY)[Osta Gumroadista](https://spillmind.gumroad.com/l/nakyvajanakymaton)

Kaikkina aikoina, mutta erityisesti viime vuosina, ihmiset ovat pyrkineet lisäämään vaurautta lisäämällä luottoa.

En varmasti liioittele mainitessani Pariisin painokoneiden suoltaneen helmikuun vallankumouksen jälkeen ulos yli 10 000 pamflettia ylistäen tätä ratkaisuna *yhteiskunnalliseen ongelmaan*.

Tämä ratkaisu perustuu ainoastaan optiseen harhaan – jos optista harhaa voidaan lainkaan kutsua perustaksi.

Nämä ihmiset aloittavat sekoittamalla kovan rahan tuotteisiin; tämän jälkeen he sekoittavat paperirahan kovaan rahaan; ja näistä kahdesta sekaannuksesta he väittävät johtavansa tosiasioita.

Tämän kysymyksen osalta on aivan välttämätöntä unohtaa raha, kolikot, setelit ja muut välineet, joiden kautta tuotteet siirtyvät kädestä toiseen. On keskityttävä itse tuotteisiin, joista lainan todellinen sisältö koostuu.

Kun maanviljelijä lainaa 50 frangia auran ostoon, hänelle ei todellisuudessa lainata 50 frangia vaan aura.

Ja kun kauppias lainaa 20 000 frangia talon ostoon, hän ei ole velkaa 20 000 frangia vaan talon.

Raha ilmestyy ainoastaan edistämään useiden osapuolten välisiä järjestelyjä.

Petri ei saata olla halukas lainaamaan auraansa, mutta Jukka saattaisi olla kiinnostunut lainaamaan rahojaan. Mitä Ville tekee tässä tapauksessa? Hän lainaa Jukalta rahaa ja näillä rahoilla ostaa Petrin auran.

Mutta tosiasiassa kukaan ei lainaa rahaa sen itsensä vuoksi – raha on ainoastaan väline, jonka avulla hankitaan tuotteita.

Missään maassa ei ole mahdollista siirtää yhdeltä henkilöltä toiselle enempää tuotteita kuin niitä on olemassa kyseisessä maassa.

Olkoon liikkeellä olevan käteisen ja rahan määrä mikä tahansa, lainaajat kokonaisuutena eivät voi saada enempää auroja, taloja, työkaluja, tarvikkeita ja raaka-aineita kuin kaikki lainoittajat yhdessä pystyvät toimittamaan.

Ei tule unohtaa, että jokainen lainaaja edellyttää luoton antajan ja jokainen lainaaminen sisältää lainan.

Kun nämä seikat huomioidaan, mitä hyötyä on luottolaitoksista? Ne voivat helpottaa lainaajia ja luoton antajia löytämään toisensa ja pääsemään yhteisymmärrykseen. Mutta ne eivät pysty lisäämään välittömästi lainaksi annettujen ja otettujen kohteiden lukumäärää.

Ja silti, jos uudistajia on uskominen, niiden tulisi pystyä tähän, sillä heidän pyrkimyksensä ei ole vähäisempi kuin antaa aurat, talot, työkalut, tarvikkeet ja raaka-aineet kaikkien niitä tarvitsevien käsiin.

Kuinka he kuvittelevat toteuttavansa tämän?

Myöntämällä lainoille valtion takauksen.

Perehdytään asiaan syvemmin, sillä se sisältää sekä *näkyvää* että *näkymätöntä*. Yritetään nähdä molemmat.

Oletetaan, että maailmassa on vain yksi kyntöaura ja kaksi maanviljelijää sitä havittelemassa.

Petrillä on Ranskan ainoa aura. Matti ja Jukka haluavat lainata sen. Matti tarjoaa vakuuksia rehellisyydellään, hyvämaineisuudellaan ja omaisuudellaan. Häneen *uskotaan*, hänellä on *luottoa*. Jukka ei herätä luottamusta tai vähintäänkin vaikuttaa vähemmän luotettavalta. Tästä seuraa luonnollisesti, että Petri lainaa auransa Matille.

Mutta sosialistien suunnitelmissa valtio tulee väliin ja sanoo Petrille: ”Lainaa aurasi Jukalle. Takaamme, että saat siitä korvauksen. Tämä vakuus on parempi kuin Matin, koska hän pelkästään on vastuussa itsestään; ja me, vaikkakin on totta, ettei meillä ole mitään, meillä on koko veronmaksajien omaisuus käytössämme; ja juuri heidän rahoillaan me tarpeen vaatiessa maksamme sinulle takaisin pääoman ja koron.”

Näin Petri lainaa auransa Jukalle; *tämä on näkyvää*.

Ja sosialistit onnittelevat itseään ja sanovat: ”Katso kuinka hyvin suunnitelmamme toimi. Valtion väliintulon ansiosta Jukka-raukka on saanut auran. Hänen ei enää tarvitse kaivaa käsin; hän on matkalla vaurauteen. Tämä on hyvä asia hänelle ja etu koko kansakunnalle.”

Ei, hyvät herrat: tämä ei ole kansakunnalle hyödyksi, sillä asian taustalta löytyy jotain *näkymätöntä*.

On *näkymätöntä*, että aura on Jukan hallussa ainoastaan, koska se ei mennyt Matille.

On *näkymätöntä*, että jos Jukka auraa lapioimisen sijaan, niin Matti joutuu käytännön pakosta alentumaan kaivamiseen auraamisen sijasta.

Siten lainan *lisäyksenä* pidetty ei ole muuta kuin lainan *uudelleen sijoittamista*.

Lisäksi on *näkymätöntä*, että uudelleen sijoittaminen sisältää kaksi syvästi epäoikeudenmukaista tapahtumaa. Se on epäoikeudenmukainen Mattia kohtaan, joka on ansainnut ja hankkinut *luottoa* rehellisyydellä ja toimeliaisuudellaan, ja kokee itsensä riistetyksi. Se on epäoikeudenmukaista veronmaksajia kohtaan, jotka pakotetaan maksamaan heille kuulumaton velka.

Voidaanko väittää, että valtio tarjoaa Matille vastaavat mahdollisuudet kuin se tarjoaa Jukalle? Mutta koska auroja on vain yksi, sitä ei voi lainata kahdelle. Väite palaa aina takaisin toteamukseen, että valtion väliintulon takia lainaa otetaan aina enemmän kuin sitä voidaan myöntää, sillä aura edustaa tässä käytettävissä olevaa kokonaispääomaa.

Pitää paikkansa, että esimerkki on hyvin yksinkertainen. Mutta asettamalla valtion kaikkein monimutkaisimmat luottolaitokset samaan testiin, seurauksena on edelleen sama lopputulos: luoton uudelleen sijoittaminen sen *lisäyksen* sijaan. Tiettynä hetkenä tietyssä maassa on olemassa vain tietty kokonaismäärä saatavissa olevaa pääomaa, ja se kaikki on sijoitettu johonkin. Takaamalla maksukyvyttömiä lainaajia valtio pystyy lisäämään lainaajien määrää sekä nostamaan korkoja (aina veronmaksajan kustannuksella), mutta se ei pysty lisäämään luoton myöntäjien määrää tai luottojen kokonaisarvoa.

Älkää kuitenkaan syyttäkö minua johtopäätöksestä, jota en missään nimessä ole tehnyt. Mainitsen, ettei lain tule keinotekoisesti suosia lainan ottamista mutta en väitä, että sen tulisi keinotekoisesti hillitä sitä. Jos oletetussa järjestelmässämme tai muualla ilmenee esteitä luotonannon laajuudessa tai luoton hakemisessa, poistettakoon nämä lailla – mikään ei ole sen oikeudenmukaisempaa. Mutta tämä yhdessä vapauden kanssa on kaikki, mitä nimensä veroinen yhteiskunnan uudistaja voi pyytää lailta.

[< edellinen sivu](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/koneet) | [seuraava sivu >](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/algeria)  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/oikeus/ -->
# 12. Oikeus työhön ja oikeus voittoihin

> “Veljet, verottakaa itseänne, jotta saan töitä teidän hinnallanne.” Tämä on oikeutta työhön, toisin sanoen perustavaa tai ensimmäisen asteen sosialismia. ”Veljet, verottakaa itseänne, jotta saan töitä omaan hintaani.” Tämä on oikeutta voittoihin, toisin sanoen jalostettua sosialismia tai toisen asteen sosialismia.

[![iBookstore](/wp-content/uploads/2013/08/iBookstore_101.jpg)](http://itunes.apple.com/fi/book/id683794912)[![Kindle](/wp-content/uploads/2013/08/kindle_101.jpg)](https://www.amazon.com/dp/B00EBBGQIY)[Osta Gumroadista](https://spillmind.gumroad.com/l/nakyvajanakymaton)

“Veljet, verottakaa itseänne, jotta saan töitä teidän hinnallanne.” Tämä on oikeutta työhön, toisin sanoen perustavaa tai ensimmäisen asteen sosialismia.

”Veljet, verottakaa itseänne, jotta saan töitä omaan hintaani.” Tämä on oikeutta voittoihin, toisin sanoen jalostettua sosialismia tai toisen asteen sosialismia.

Molemmat elävät *näkyvistä* vaikutuksista. Ne kuolevat vaikutuksista, *joita ei voi nähdä*.

*Näkyvää* on työvoiman ja voittojen vilkastuminen yhteiskuntaa verottamalla. *Näkymättömiin* jää, että työvoima ja voitot vilkastuvat yhtä lailla silloinkin, kun raha jää veronmaksajille itselleen.

Vuonna 1848 oikeus työhön näytti hetkeksi molemmat kasvonsa. Tämä riitti tuhoamaan sen maineen kansalaisten silmissä.

Ensimmäinen näistä oli nimeltään *kansalliset työpajat*.

Toisen nimi kuului *neljäkymmentäviisi senttiä*. Miljoonat kulkivat päivittäin Rue Rivolilta kansallisiin työpajoihin. Tämän oli kolikon kaunis puoli.

Mutta tässä on sen kääntöpuoli: jotta kassakirstusta voidaan ottaa miljoonia, ne täytyy ensin laittaa sinne. Sen takia julkisen työn järjestäjät vetosivat veronmaksajiin.

Nyt maanviljelijät sanoivat: ”Minun täytyy maksaa neljäkymmentäviisi senttiä. En siis saa uusia vaatteita. En pysty lannoittamaan maatani. En pysty korjaamaan taloani.”

Ja maatyöläiset sanoivat: ”Koska meidän pomomme ei saa uusia vaatteita, räätälillä on vähemmän töitä; koska hän ei lannoita maataan, on ojan kaivajalla vähemmän työtä; koska hän ei korjauta taloaan, on timpurilla ja muurarilla vähemmän työtä.”

Näin tuli todistettua, ettei ole mahdollista hyötyä kahdesti samasta maksutapahtumasta, samoin kuin sekin, että valtion maksama työ luotiin työn kustannuksella, jonka veronmaksaja olisi maksanut. Tämä oli loppu ”oikeudelle työhön”, joka nähtiin harhana ja epäoikeudenmukaisuutena.

Kuitenkin oikeus voittoihin, joka ei ole muuta kuin liioiteltua oikeutta työhön, on yhä voimissaan ja voi hyvin.

Eikö protektionistin tulisi punastua roolista, johon hän määrää yhteiskunnan?

Hän sanoo yhteiskunnalle:

”Teidän on annettava minulle työtä, ja lisäksi tuottoisaa työtä. Olen hölmöyksissäni valinnut alan, joka tuo minulle kymmenen prosentin tappiot. Jos asetatte kahdenkymmenen frangin verot muille veronmaksajille ja myönnätte minulle vapautuksen niistä, tappioni muuttuvat voitoksi. Voitot ovat oikeuteni; olette ne minulle velkaa.”

Yhteiskunta, joka kuuntelee tällaista kaunopuhujaa ja verottaa itseään hänen hyödykseen huomaamatta ettei tappio, johon mikä tahansa liiketoiminta on alttiina, ole yhtään sen vähäisempi tappio silloin, kun muiden on se korvattava, ansaitsee minun mielestäni sille aiheutuvat rasitteet.

Näin olemme oppineet moninaisista käsittelemistäni aiheista, että tietämättömyys talouspolitiikasta antaa ilmiöiden välittömien vaikutusten sokaista. Talouspolitiikan ymmärrys vaatii kaikkien vaikutusten huomioimista kokonaisuudessaan, sekä välittömien että tulevien.

Pystyisin alistamaan sarjan muita kysymyksiä samaan testiin, mutta jätän sen sikseen, koska esimerkit olisivat yksitoikkoisia samankaltaisuutensa vuoksi, ja päätän esitykseni soveltamalla talouspolitiikkaan saman, mitä Chateaubriand sanoi historiasta:

> Historiassa on olemassa kaksi vaikutusta; välitön, joka on heti tunnistettavissa, ja etäämpi, jota ei havaita heti. Nämä seuraukset ovat usein ristiriidassa keskenään; ensimmäiset ovat seurausta lyhyen, jälkimmäiset pidemmän aikavälin viisaudesta. Kaitselmuksen alainen tapahtuma seuraa inhimillistä tapahtumaa. Ihmisen takaa nousee Jumala. Kiellä Korkeampi Viisaus mikäli niin haluat, älä usko sen toimiin, kiistele sanoista, kutsu rahvaan Kaitselmukseksi kutsumaa ’olosuhteiden voimaksi’ tai ’järjeksi’; mutta tarkkaile tosiasioita loppuun asti ja tulet huomaamaan, että ne saavat aina aikaan odotuksille vastakkaisen vaikutuksen silloin, kun ne eivät ole perustuneet moraaliin ja oikeudenmukaisuuteen. (Chateaubriand, *Mémoires d’outre-tombe*)

[< edellinen sivu](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/saastavaisyys) | seuraava sivu >  
 [Sisällysluettelo](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/ -->
# Näkyvä ja näkymätön

> Taloudessa teko, tapa, instituutio ja laki eivät aiheuta pelkästään yhtä vaikutusta vaan sarjan vaikutuksia. Näistä vaikutuksista ainoastaan ensimmäinen on välitön; se ilmenee samanaikaisesti aiheuttajansa kanssa – se on näkyvä. Muut vaikutukset ilmaantuvat peräkkäisinä – ne ovat näkymättömiä: olemme onnekkaita,

[![iBookstore](/wp-content/uploads/2013/08/iBookstore_101.jpg)](http://itunes.apple.com/fi/book/id683794912)[![Kindle](/wp-content/uploads/2013/08/kindle_101.jpg)](https://www.amazon.com/dp/B00EBBGQIY)[Osta Gumroadista](https://spillmind.gumroad.com/l/nakyvajanakymaton)

Taloudessa teko, tapa, instituutio ja laki eivät aiheuta pelkästään yhtä vaikutusta vaan sarjan vaikutuksia. Näistä vaikutuksista ainoastaan ensimmäinen on välitön; se ilmenee samanaikaisesti aiheuttajansa kanssa – *se on näkyvä*. Muut vaikutukset ilmaantuvat peräkkäisinä – *ne ovat näkymättömiä*: olemme onnekkaita, jos voimme ennakoida ne.

Huonon ja hyvän taloustieteilijän välillä on vain yksi ero: ensimmäinen huomioi ainoastaan *näkyvän* vaikutuksen; toinen huomioi sekä *näkyvän* vaikutuksen että myös välttämättömät *ennakoitavat* vaikutukset.

Tämä ero on valtava, sillä lähes aina kun välitön vaikutus on suosiollinen, seuraavat vaikutukset ovat kohtalokkaita ja päinvastoin. Tästä seuraa, että huono taloustieteilijä tavoittelee pientä nykyistä hyvää, josta seuraa suuri pahuus, hyvän taloustieteilijän tavoitellessa suurta tulevaa hyvää pienen nykyisen pahan riskillä.

Sama pätee luonnollisesti terveyteen ja moraaliin. Usein käy, että mitä makeampi tapojen ensimmäinen hedelmä on, sitä kitkerämmät ovat sen seuraukset. Esimerkkeinä mainittakoon paheellisuus, joutilaisuus ja tuhlaavaisuus. Ihmisen keskittyessä *näkyvään* vaikutukseen, ilman että hän on vielä oppinut erottamaan *näkymättömiä* vaikutuksia, hän sortuu kohtalokkaisiin tapoihin, ei pelkästään luonnollisesta taipumuksestaan vaan myös tarkoituksella.

Tämä selittää ihmiskunnan tuskallisen kehityksen. Tietämättömyys ympäröi hänen kehtoaan: toimintaa ohjaavat ensimmäiset vaikutukset, alkuvaiheessa pelkästään nähtävissä olevat. Hän oppii huomioimaan muut vasta pitkän ajan kuluttua. Tämän hän oppii kahdelta eri mestarilta: kokemukselta ja harkinnalta. Kokemus opettaa pätevästi mutta säälimättömästi. Se tekee meidät tietoisiksi kaikista teon vaikutuksista saaden meidät tuntemaan ne; emme voi lopulta olla tiedostamatta tulen polttavaa vaikutusta, jos poltamme itsemme. Tämän karkean opettajan suosisin korvattavan hiukan hienovaraisemmalla, jos mahdollista. Tarkoitan harkintaa. Tässä tarkoituksessa käyn läpi tiettyjen taloudellisten ilmiöiden vaikutuksia asettamalla vastatusten *näkyvät* *ja näkymättömät vaikutukset*.

[< edellinen sivu](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/johdanto) | [seuraava sivu >](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/rikottu)  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/)

Copyright © 2008-2009 Petri Kajander (käännös)

Tämä ja muita Bastiatin kirjoituksia englanniksi:  
[The Bastiat Collection I](https://mises.org/library/book/bastiat-collection)  
[The Bastiat Collection II](https://mises.org/library/book/bastiat-collection)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/rajoittaminen/ -->
# 7. Kaupan rajoittaminen

> Herra Protektionisti (nimen keksi Charles Dupin, en minä) omisti aikansa ja varallisuutensa mailtaan löytyneen malmin muuntamiseksi raudaksi. Koska luonto oli avokätisempi belgialaisille, he toimittivat ranskalaisille rautaa halvemmalla kuin herra Protektionisti, mikä tarkoittaa, että ranskalaiset pystyivät hankkimaan tietyn määrän rautaa

[![iBookstore](/wp-content/uploads/2013/08/iBookstore_101.jpg)](http://itunes.apple.com/fi/book/id683794912)[![Kindle](/wp-content/uploads/2013/08/kindle_101.jpg)](https://www.amazon.com/dp/B00EBBGQIY)[Osta Gumroadista](https://spillmind.gumroad.com/l/nakyvajanakymaton)

Herra Protektionisti (nimen keksi Charles Dupin, en minä) omisti aikansa ja varallisuutensa mailtaan löytyneen malmin muuntamiseksi raudaksi. Koska luonto oli avokätisempi belgialaisille, he toimittivat ranskalaisille rautaa halvemmalla kuin herra Protektionisti, mikä tarkoittaa, että ranskalaiset pystyivät hankkimaan tietyn määrän rautaa *vähemmällä työllä* ostamalla sen kunniallisilta flaamilaisilta. Näin he käyttivät tilannetta täysin hyväkseen oman etunsa ohjaamina, ja joka päivä suuri joukko naulantekijöitä, metallityöläisiä, vaununtekijöitä, mekaanikkoja, seppiä ja auramiehiä joko meni itse tai lähetti välikäsiä hankkimaan rautaa Belgiasta. Herra Protektionisti ei pitänyt tästä lainkaan.

Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli lopettaa tämä väärinkäyttö omakätisellä suoralla väliintulolla. Tämä oli varmasti vähintä mitä hän saattoi tehdä, sillä pelkästään häntä vahingoitettiin. Otan karbiinini, hän sanoi itsekseen. Laitan neljä pistoolia vyölleni, täytän lippaat, laitan miekan vyölle ja näin varustettuna siirryn rajalle. Siellä tapan ensimmäisen metallityöläisen, naulantekijän, sepän, mekaanikon tai lukkosepän, joka tulee etsimään omaa hyötyään minun hyötyni sijaan. Saavatpahan opetuksen!

Lähdön hetkellä herra Protektionisti epäröi hetken ja hänen sotaisa innokkuutensa tyyntyi hiukan. Hän sanoi itselleen: ”Ensinnäkin on hyvin mahdollista, että raudan ostajat, maanmieheni ja viholliseni, suuttuvat aikeestani ja sen sijaan että antaisivat tappaa itsensä tappavatkin minut. Lisäksi vaikka kaikki palvelijani auttaisivat minua, emme pystyisi vartioimaan koko rajaa. Lopuksi koko toiminta maksaisi minulle liian paljon, enemmän kuin tuloksista olisi hyötyä.”

Herra Protektionisti oli jo tyytymässä surulliseen kohtaloonsa, olemaan ainoastaan yhtä vapaa kuten kaikki muutkin, kunnes sai erinomaisen ajatuksen.

Hän muisti, että Pariisissa on suuri lakitehdas. Mikä on laki? hän kysyi itseltään. ”Se on toimenpide, jota kaikkien tulee noudattaa, oli se hyvä tai huono, kunhan se on säädetty. Sen täytäntöönpanosta vastaavat julkiset poliisivoimat, joiden järjestämiseksi kerätään miehiä ja rahaa koko kansakunnalta.

Jos vain saisin suuren pariisilaisen tehtaan hyväksymään lain, joka kieltää belgialaisen raudan, saisin seuraavat tulokset: valtio korvaisi muutamat palvelijani, jotka aioin lähettää rajalle, kahdellakymmenellätuhannella uppiniskaisten seppien, kengittäjien, artesaanien, mekaanikkojen, lukkoseppien, naulaseppien ja työläisten pojilla. Ja pitääkseen nämä kaksikymmentätuhatta tulliviranomaista hyvissä mielen ja ruumiin voimissa se jakaisi näille 25 miljoonaa frangia, jotka se ottaisi sepiltä, naulasepiltä, artesaaneilta ja työläisiltä. He vartioisivat rajaa paljon paremmin; ei maksaisi minulle mitään; myisin rautaa omalla hinnallani ja saisin katsella tyytyväisenä kunnon ihmisten häpeällistä huijaamista. Se antaisi näille itsensä kaiken eurooppalaisen kehityksen airuiksi julistaneille opetuksen. Se olisi nokkela temppu ja yrityksen arvoinen!”

Niin herra Protektionisti meni lakitehtaaseen. (Toisella kertaa kerron ehkä synkän tarinan hänen toimistaan siellä; nyt haluan puhua ainoastaan siitä, mitä hän teki avoimesti ja kaikkien nähden.) Hän esitti heidän ylhäisyyksilleen lainsäätäjille seuraavat perustelut:

”Belgialaista rautaa myydään Ranskassa kymmenellä frangilla, mikä pakottaa minut myymään samalla hinnalla. Myisin mieluummin viidellätoista frangilla, mutta en voi tehdä näin tämän kirotun belgialaisen raudan takia. Pyydän teitä valmistamaan lain, joka estää belgialaisen raudan saapumisen Ranskaan. Nostan hintaani välittömästi viidellä frangilla näillä seurauksilla:

Jokaista sataa rautakiloa kohden, jotka toimitan kansalle, saan kymmenen frangin sijaan viisitoista frangia; työllistän lisää ihmisiä. Työntekijäni ja minä kulutamme paljon enemmän pitkien matkojenkin päähän tavarantoimittajiemme suureksi hyödyksi. Kun tavarantoimittajillamme on näin suuremmat markkinat, he tilaavat lisää teollisuudelta, ja näin vaikutus leviää vähitellen koko maahan. Tämä arkkuuni tiputtamanne kultakolikko aiheuttaa kuin järveen heitetty kivi loputtoman määrän sisäkkäisiä renkaita, jotka säteilevät pitkiä matkoja kaikkiin suuntiin.”

Lainsäätäjät äänestivät kiellon puolesta hurmaantuneina hänen luennostaan ja riemastuneina siitä, kuinka helppoa lainsäädännöllä on edistää ihmisten vaurautta. ”Puhutaan työllisyydestä ja säästämisestä”, he sanoivat, ”mitä hyötyä on näistä tuskallisista tavoitteista kansakunnan varallisuuden kasvattamiseksi, kun kaikki mitä tarvitaan on lain säätäminen?”

Ja totta tosiaan, lailla oli kaikki herra Protektionistin ennustamat seuraukset, mutta sillä oli myös muutamia muita seurauksia, joita hän ei ollut nähnyt. Tehdäksemme hänelle oikeutta: hänen perustelunsa eivät olleet *virheellisiä*, ainoastaan *epätäydellisiä*. Pyytäessään etuoikeutta hän oli osoittanut *näkyvät* vaikutukset mutta jättänyt huomiotta *näkymättömät*. Hän esitteli ainoastaan kaksi henkilöä, kun koko kuvaan liittyy kolme. Meidän tehtävänämme on korjata tämä tahaton tai harkittu laiminlyönti.

Viisi frangia, jotka lainsäädännöllä ohjataan herra Protektionistin kirstuun, hyödyttävät häntä itseään sekä niistä työllistyviä. Ja jos tämä laki olisi aiheuttanut kultakirstun laskeutumisen kuusta, näiden hyvien seurauksien vastapainona ei olisi mitään huonoja vaikutuksia. Valitettavasti arvoituksellinen kulta ei tipu kuusta vaan sepän, naulasepän, vaununtekijän, kengittäjän, työläisen tai laivanrakentajan taskusta. Lyhyesti sanottua Matti M. Kansalaiselta, joka antaa sen saamatta itse grammaakaan enempää rautaa kuin maksaessaan siitä kymmenen frangia. Heti tulee selväksi, että tämä muuttaa tilanteen. Sillä on ilmiselvää, että herra Protektionistin *hyöty* katetaan Matti M. Kansalaisen *tappioilla*, ja kaiken sen, mitä herra Protektionisti pystyy tekemään kultakirstullaan kansallisen työllisyyden tukemiseksi, Matti M. Kansalainen olisi voinut tehdä itse. Kivi on ainoastaan heitetty toiseen kohtaan järveä, koska laki on estänyt sen heittämisen muualle.

Näin *näkymätön* syrjäyttää *näkyvän*, ja koko operaation lopputuloksena on epäoikeudenmukaisuutta, mikä on vielä valitettavampaa sen tapahtuessa lain aikaansaamana.

Mutta ei tässä kaikki. Oli puhetta kolmannesta taustalle jääneestä henkilöstä. Nyt on aika esitellä henkilö, joka voi selvittää toisen viiden frangin menetyksen. Tällöin meillä on kasassa kaikki toiminnan seuraamukset.

Matti M. Kansalaisella on viisitoista frangia, hänen työnsä tulokset. (Olemme palannet aikaan, jolloin hän oli vielä vapaa.) Mitä hän tekee viidellätoista frangilla? Hän ostaa jonkin muotiesineen kymmenellä frangilla, ja sillä hän maksaa (tai välittäjä maksaa hänen puolestaan) sata kiloa belgialaista rautaa. Tämän jälkeen hänellä on viisi frangia. Hän ei heitä niitä jokeen vaan (*tämä ei ole näkyvää*) antaa ne jollekin valmistajalle vastineena jostain nautinnosta; esimerkiksi kustantajalle Boussetin teoksesta *Discours Sur L’Histoire Universelle*.

Näin hän on edistänyt *kotimaista liiketoimintaa* viidellätoista frangilla seuraavasti:

> 10 frangia pariisilaiselle suunnittelijalle
>
> 5 frangia kustantajalle

Ja Matti M. Kansalainen on saanut viidellätoista frangillaan kaksi nautinnon kohdetta:

> 1. sata kiloa rautaa
>
> 2. kirjan

Laki astuu voimaan.

Kuinka tämä vaikuttaa Matti M. Kansalaisen olosuhteisiin? Kuinka tämä vaikuttaa kansalliseen liiketoimintaan?

Matti M. Kansalainen pulittaa viisitoista frangia herra Protektionistille ja jää näin ilman kirjan tai muun esineen tuomaa nautintoa. Hän menettää viisi frangia. Tämä täytyy hyväksyä; protektionismin nostaessa hintoja ei voi jäädä huomaamatta, että kuluttaja menettää erotuksen.

Mutta sitten sanotaan *kansallisen työllisyyden* hyötyvän erotuksen verran.

Ei, se ei hyödy. Sillä lain voimaantulon jälkeen se ei ole vilkastunut yhtään aiempaa enempää, ainoastaan viiteentoista frangiin saakka.

Käy vain niin, että lain säätämisen jälkeen Matti M. Kansalaisen viisitoista frangia tukevat metalliteollisuutta, kun ne ennen lakia jaettiin suunnittelijan ja kustantajan kanssa.

Herra Protektionistin suorittamaa väkivaltaa rajalla tai sitä mitä hän saa lain tekemään puolestaan voidaan arvioida hyvin eri lailla moraalisesta näkökulmasta. Jotkut katsovat varkauden menettävän kaiken moraalittomuutensa silloin, kun siitä tulee laillista. Mutta minä en voi kuvitella mitään muuta raskauttavampaa. Olkoon miten vain, taloudelliset vaikutukset ovat samat kummassakin tapauksessa.

Valitusta näkökulmasta riippumatta asiaa puolueettomasti arvioiden tulee johtopäätökseen, ettei laillisesta tai laittomasta varkaudesta seuraa mitään hyvää. Emme kiellä herra Protektionistille, hänen toimialalleen tai kotimaiselle teollisuudelle koituvaa viiden frangin hyötyä. Mutta toteamme sen aiheuttavan myös kaksi menetystä, yhden Matti M. Kansalaiselle, joka maksaa viisitoista frangia kymmenen frangin sijaan; toisen kotimaiselle liiketoiminnalle, joka ei enää vastaanota erotusta. Valitkaa jompikumpi näistä tappioista ja hyvittäkää se hyödyllä jonka myönnämme. Menetys koostuu siitä tappiosta, joka jäi valitsematta.

Tässä opetus: Väkivallan käyttö ei tuota vaan tuhoaa. Jos väkivallalla ottaminen todellakin olisi tuottavaa, maamme olisi paljon rikkaampi kuin se on nyt.

[< edellinen sivu](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/valikadet) | [seuraava sivu >](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/koneet)  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/rikottu/ -->
# 1. Rikottu ikkuna

> Oletteko koskaan sattunut todistamaan kelpo kauppias Matti M. Kansalaisen suuttumusta silloin, kun hänen huolimaton poikansa rikkoo ikkunan? Jos olette ollut paikalla tällaisessa tilanteessa, olette samalla varmasti todistaneet myös paikalle saapuneiden katsojien lähes yhdestä suusta tarjottua vakiopahoittelua epäonniselle ikkunan omistajalle:

[![iBookstore](/wp-content/uploads/2013/08/iBookstore_101.jpg)](http://itunes.apple.com/fi/book/id683794912)[![Kindle](/wp-content/uploads/2013/08/kindle_101.jpg)](https://www.amazon.com/dp/B00EBBGQIY)[Osta Gumroadista](https://spillmind.gumroad.com/l/nakyvajanakymaton)

Oletteko koskaan sattunut todistamaan kelpo kauppias Matti M. Kansalaisen suuttumusta silloin, kun hänen huolimaton poikansa rikkoo ikkunan? Jos olette ollut paikalla tällaisessa tilanteessa, olette samalla varmasti todistaneet myös paikalle saapuneiden katsojien lähes yhdestä suusta tarjottua vakiopahoittelua epäonniselle ikkunan omistajalle: ”Vain huono tuuli ei puhalla mitään hyvää. Jokaisen täytyy elää, ja miten kävisikään ikkunan lasittajan, jos lasit eivät koskaan hajoaisi?”

Tällainen pahoittelu pitää sisällään kokonaisen teorian, jota meidän on hyvä tutkailla tarkemmin tämän yksinkertaisen tapauksen kautta, sillä se vastaa tarkalleen samanlaista tapausta, joka epäonneksemme vaikuttaa useimpien talouselämämme instituutioiden taustalla.

Oletetaan korjauksen maksavan kuusi frangia. Onnettomuus tuo lasittajalle kuuden frangin arvosta liiketoimintaa – sen myönnän. Minulla ei ole mitään sitä vastaan; se on perusteltu oikeutetusti. Lasittaja tulee, suorittaa tehtävänsä, vastaanottaa kuusi frangia, hieroo käsiään ja sydämessään siunaa huolimatonta lasta. Kaikki *tämä on näkyvää*.

Mutta jos toisaalta tullaan johtopäätökseen, kuten liian usein tapahtuu, että lasien rikkominen on hyvä asia, koska se saa rahan kiertämään ja aikaansaa yleistä talouden virkistymistä, olen velvoitettu huudahtamaan: ”Tuo ei kelpaa! Teoria käsittää vain *näkyvän*; se ei huomioi *näkymätöntä.*”

*Näkymättömäksi* jää, että kun kauppias kuluttaa kuusi frangia yhteen asiaan, hän ei voi kuluttaa niitä johonkin toiseen. *Näkymättömäksi* jää, että ellei hänen olisi täytynyt korjata ikkunalasia, hän olisi korvannut esimerkiksi kuluneet kenkänsä tai hankkinut uuden kirjan kirjastoonsa. Lyhyesti sanottuna hän olisi käyttänyt kuusi frangia tavalla, jonka tämä onnettomuus on estänyt.

Seuraavaksi laajennetaan näkymää liiketoimintaan *yleisesti*. Ikkunan rikkoutuessa lasittajan toiminta vilkastuu kuudella frangilla: *tämä on näkyvissä*.

Ellei ikkuna rikkoutuisi, kenkäteollisuus (tai joku muu) olisi vilkastunut kuuden frangin edestä: *tätä ei nähdä*.

Ja jos otamme huomioon *näkyvän*, koska se on negatiivinen tekijä, ja *näkymättömän*, koska se on positiivinen tekijä, tulee meidän huomata, ettei liiketoiminnalle *yleensä* tai *kansalliselle työllisyydelle* kokonaisuutena koidu mitään hyötyä, rikotaan ikkunoita tai ei.

Keskitytään nyt Matti M. Kansalaiseen.

Ensimmäisessä oletuksessa, jossa ikkuna oli rikki, hän kuluttaa kuusi frangia eikä hänellä ole enempää tai vähempää kuin aikaisemmin, vain ilo ehjästä ikkunasta.

Toisessa, jossa oletamme ettei ikkuna rikkoudu, hän olisi käyttänyt kuusi frangia kenkiin ja pystynyt samaan aikaan nauttimaan sekä kenkäparista että ikkunasta.

Matti M. Kansalaisen ollessa osa yhteiskuntaa meidän täytyy päätyä lopputulokseen, kun otetaan huomioon sekä nautinnot että työt, että yhteiskunta on menettänyt rikkoutuneen ikkunan arvon.

Mistä saavumme yleistämällä tähän odottamattomaan johtopäätökseen: ”Yhteiskunta menettää tarpeettomasti tuhottujen esineiden arvon”; ja tähän elämänohjeeseen, joka nostattaa protektionistien hiukset pystyyn: ”Rikkominen, pilaaminen tai tuhlaaminen ei voimista kansallista työllisyyttä”, tai vielä lyhyemmin: ”Tuhoaminen ei ole hyödyksi.”

Mitä sanot, *Moniteur Industriel* – tai mitä M. de Saint-Chamansin[1](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/rikottu/#sdfootnote1sym) seuraajat, joiden esikuva on laskenut erittäin tarkasti mitä liiketoiminta hyötyisi Pariisin polttamisesta, jos talot pitäisi rakentaa uudelleen?

Olen pahoillani keskeyttäessäni hänen nerokkaat laskelmansa, erityisesti koska niiden henki on läpäissyt lainsäädäntömme. Mutta pyydän häntä aloittamaan uudelleen ottamalla huomioon *sen mikä ei ole näkyvissä* ja asettamalla sen *näkyvän* rinnalle.

Lukijan tulee muistaa, että esittämäni pieni draama ei koske pelkästään kahta vaan kolmea tahoa. Yksi heistä, Matti M. Kansalainen, edustaa kuluttajaa, joka joutuu tihutyön takia tyytymään yhteen nautintoon kahden sijasta. Toinen, lasittajaksi nimetty, edustaa tuottajaa, jonka liiketoiminta vilkastuu onnettomuuden ansiosta. Kolmas on suutari (tai joku muu valmistaja), jonka liiketoiminta kärsii vastaavasti samasta syystä. Nimenomaan tämä kolmas henkilö pysyy piilossa, vaikka ilmentämällä *näkymätöntä* hän on välttämätön osa ongelmaa. Hän saa meidät ymmärtämään, kuinka mieletöntä on nähdä hyötyä tuhoavassa toiminnassa. Hän tulee opettamaan meille pian, kuinka on yhtä lailla mieletöntä nähdä hyötyä kaupan rajoitteissa, jotka loppujen lopuksi eivät ole enempää tai vähempää kuin osittaista tuhoamista. Näin ollen, jos ollaan valmiit kohtaamaan kaikkien sääntelyä suosivien väitteiden alkuperä, tullaan ainoastaan löytämään muunnelma tästä kuluneesta yleisestä sanonnasta: ”*Miten kävisi ikkunan lasittajien, jos kukaan ei koskaan rikkoisi yhtään lasia?*”

[1](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/rikottu/#sdfootnote1anc) Auguste, Vicomte de Saint-Chamans (1777—1861), restauraation ajan kansanedustaja ja protektionisti (suom. huom.).

[< edellinen sivu](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/) | [seuraava sivu >](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/kotiuttaminen)  
 [Sisällysluettelo](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/saastavaisyys/ -->
# 11. Säästäväisyys ja ylellisyys

> Näkyvä ei peitä näkymätöntä ainoastaan julkisten kulujen tapauksessa. Jos talouspolitiikan toinen puoli jätetään varjoon, näkyvän ja näkymättömän ilmiöstä on seurauksena valheellinen moraalinen standardi. Tämä saa kansakunnat pitämään moraalia ja aineellisia tavoitteita keskenään ristiriitaisina. Mikä voisikaan olla lannistavampaa tai traagisempaa?

[![iBookstore](/wp-content/uploads/2013/08/iBookstore_101.jpg)](http://itunes.apple.com/fi/book/id683794912)[![Kindle](/wp-content/uploads/2013/08/kindle_101.jpg)](https://www.amazon.com/dp/B00EBBGQIY)[Osta Gumroadista](https://spillmind.gumroad.com/l/nakyvajanakymaton)

*Näkyvä* ei peitä *näkymätöntä* ainoastaan julkisten kulujen tapauksessa. Jos talouspolitiikan toinen puoli jätetään varjoon, näkyvän ja näkymättömän ilmiöstä on seurauksena valheellinen moraalinen standardi. Tämä saa kansakunnat pitämään moraalia ja aineellisia tavoitteita keskenään ristiriitaisina. Mikä voisikaan olla lannistavampaa tai traagisempaa?

Ei ole esimerkiksi olemassa vanhempaa, joka ei katsoisi velvollisuudekseen opettaa lapsilleen järjestystä, hyvää hallintoa, huolellisuutta, taloudellisuutta ja kohtuutta kulutuksessa.

Kaikki uskonnot tuomitsevat pröystäilyn ja turhan loiston. Hyvä niin, mutta kuinka usein olemmekaan kuulleet seuraavaa:

”Hamstraaminen kuivattaa kansan suonet.”

”Rikkaiden ylellisyyksistä hyötyvät köyhätkin.”

”Ylenpalttiset tuhoavat itsensä, mutta rikastuttavat valtiota.”

”Köyhien leipä leivotaan rikkaiden murusista.”

Näissä ajatelmissa pistää varmasti silmään ristiriita moraalin ja taloudellisen ajattelun välillä. Ja kuitenkin moni merkkihenkilö pystyy vielä ristiriidan huomattuaankin katsomaan sitä tyynesti! Tätä en ole koskaan kyennyt ymmärtämään, sillä mikään ei ole kivuliaampaa kuin löytää ihmisen sydämestä kaksi toisilleen vastakkaista suuntausta. Toinen ääripää alentaa ihmiskuntaa yhtä paljon kuin toinenkin! Säästäväisyys vie sen kurjuuteen, tuhlaavaisuus syöksee sen moraaliseen rappioon.

Onneksi nämä suositut mietelauseet esittävät säästäväisyyden ja ylellisyyden väärässä valossa: ne ottavat huomioon *näkyvät* vaikutukset mutta eivät *näkymättömiä*. Katsotaan, pystymmekö korjaamaan tämän vajavaisen näkemyksen.

Mondor ja hänen veljensä Aristus jakavat isänsä perinnön ja molemmat saavat 50 000 frangin vuositulot. Mondor harjoittaa muodikasta hyväntekeväisyyttä: hän on tuhlari. Hän vaihtaa huonekaluja monta kertaa vuodessa ja vaunuja kuukauden välein. Ihmiset puhuvat nerokkaista tavoista, joita hän keksii päästäkseen rahoistaan eroon nopeammin: lyhyesti ilmaistuna hän saa Balzacin ja Alexander Dumasin hulppeat elämäntavat näyttämään vaatimattomilta.

Häntä ylistetään jatkuvasti. ”Kertokaa Mondorista! Mondor on mahtava mies! Hän on työläisten hyväntekijä – siunaus kansalle. Pitää paikkansa, että hän kylpee yltäkylläisyydessä; hän roiskii ravat jalankulkijoiden silmiin; hänen ja ihmiskunnan arvokkuus alenee hieman – mutta entä sitten? Hän saa aikaan hyvää omaisuudellaan, ei omalla työllään. Hän saa rahan kiertämään; hän lähettää kauppiaat aina tyytyväisinä pois. Eikö kolikoiden sanota olevan pyöreitä, jotta ne voivat liikkua?”

Aristus on omaksunut kovin erilaisen elämäntavan. Ellei hän ole egoisti niin vähintäänkin *individualisti,* sillä hän on harkitsevainen kulutuksessaan, hakee ainoastaan kohtuullisia ja järkeviä nautintoja, huolehtii lastensa tulevaisuudesta – lyhyesti sanottuna hän *säästää*.

Ja nyt haluan kuulla, mitä väkijoukot sanovat hänestä!

”Mitä hyötyä on hänen kaltaisestaan penniä venyttävästä rikkaasta? Epäilemättä hänen yksinkertaisessa elämäntavassaan on jotain vaikuttavaa ja koskettavaa; ja lisäksi hän on humaani, hyväntahtoinen, antelias – mutta hän *laskelmoi*. Hän ei kuluta toimeentuloaan; hänen talonsa ei ole aina täynnä ihmisiä ja valojen säihkettä. Mitä hyötyä hänestä on tapetoitsijoille, kulkuvälineiden tekijöille, hevoskauppiaille tai kondiittoreille?”

Nämä moraalille kohtalokkaat tuomiot perustuvat silmiinpistävään seikkaan, tuhlarin kulutukseen; ja toisaalta silmälle näkymättömiin jää toinen, yhtä suuri tai suurempi seikka, säästäväisen veljen kulutus.

Mutta Luoja on järjestänyt yhteiskuntajärjestyksen niin ihailtavasti, että tässäkään tapauksessa talouspolitiikka ja moraali eivät törmää yhteen vaan löytävät sopusoinnun; ja Aristuksen viisaus ei ole ainoastaan kunnioitettavampaa vaan myös *hyödyllisempää* kuin hulluttelevan Mondorin.

Enkä tarkoita, että se olisi hyödyllisempää vain Aristukselle tai yhteiskunnalle yleensä vaan että se on hyödyllisempää myös nykypäivän työläisille, tämän päivän liiketoiminnalle.

Tämän todistaakseen on tarpeen kiinnittää huomio ihmisen toiminnan *näkymättömiin* vaikutuksiin.

Pitää paikkansa, että Mondorin tuhlaavaisuudella on *näkyviä* vaikutuksia. Kaikki näkevät hänen hulppeat kulkuvälineensä, hienot kattomaalaukset, matot ja kartanon loisteliaisuuden. Kaikki tietävät hänen kasvattavan ravihevosia. Hänen Pariisin-huvilansa illallisista juorutaan bulevardeilla, ja hänestä sanotaan: ”Tuossa on hieno mies, joka ei turhia säästele vaan todennäköisesti kuluttaa pääomaansa.” *Tämä on näkyvää*.

Työläisten etua ei ole niin helppo nähdä Aristuksen toimeentulon tapauksessa. Kun rahaa seurataan, huomataan kuitenkin, että se menee *viimeiseen senttiin saakka* työläisten työllistämiseen yhtä varmasti kuin Mondorin tulotkin. Ainoastaan yhdellä erolla: Mondorin sattumanvarainen tuhlailu on tuomittu vähenemään jatkuvasti ja saavuttamaan välttämättömän loppunsa; Aristuksen viisas kuluttaminen jatkuu ja kasvaa vuosi vuodelta.

Jos näin on, yleinen etu on varmasti linjassa moraalin kanssa.

Aristus käyttää itseensä ja taloonsa 20 000 frangia vuodessa. Jos tämä ei riitä tekemään häntä onnelliseksi, häntä ei sovi kutsua viisaaksi mieheksi. Köyhien kurjuus koskettaa häntä; hän pitää velvollisuutenaan vähentää kurjuutta lahjoittamalla 10 000 frangia hyväntekeväisyyteen. Hänen ystävinään on kauppiaita, valmistajia ja maanviljelijöitä, jotka kohtaavat tilapäisesti taloudellisia vaikeuksia. Hän perehtyy heidän tilanteeseensa pystyäkseen auttamaan mahdollisimman hyvin ja omistaa tähän toiset 10 000 frangia. Hän ei ole myöskään unohtanut tyttäriensä myötäjäisiä tai poikiensa tulevaisuutta, ja näihin tarkoituksiin hän pitää velvollisuutenaan asettaa syrjään 10 000 frangia vuosittain.

Hän käyttää tulonsa seuraavasti:

> 1. Henkilökohtaiset kulut 20 000 frangia
>
> 2. Hyväntekeväisyyteen 10 000 frangia
>
> 3. Ystävien auttamiseen 10 000 frangia
>
> 4. Säästöihin 10 000 frangia

Tarkastelemalla jokaista näistä erikseen huomaamme, että joka sentti tukee kansallista työllisyyttä.

1. *Henkilökohtaiset kulut*. Näillä on sama vaikutus suhteessa työntekijöihin ja kauppiaisiin kuin Mondorin kuluttamalla vastaavalla summalla. Tämä on itsestään selvää, joten emme käytä tähän enempää aikaa.

2. *Hyväntekeväisyys*. Tähän tarkoitukseen omistetut 10 000 frangia hyödyttävät kauppaa samassa suhteessa; ne saavuttavat lihakauppiaan, leipurin, räätälin ja puusepän. Ainoa ero on, ettei Aristus itse käytä leipää, lihaa ja vaatteita; sen tekee hänen sijaisensa. Tämä yksinkertainen yhden kuluttajan korvaaminen toisella ei vaikuta millään lailla liiketoimintaan yleensä. On täysin sama, kuluttaako Aristus vai haluaako hän jonkun epäonnisemman kuluttavan sijastaan.

3. *Ystävien auttaminen*. Aristus lainaa tai antaa ystävälleen 10 000 frangia; tämä ei vastaanota niitä haudatakseen ne; se ei sopisi oletukseemme. Hän käyttää ne maksaakseen tavaroita tai velkojaan. Ensimmäisessä tapauksessa kaupankäynti vilkastuu. Ei kai kukaan voi väittää, että Mondorin 10 000 frangilla ostama täysiverinen hevonen hyödyttää kaupankäyntiä enemmän kuin Aristuksen tai hänen ystäviensä ostamat 10 000 frangin arvoiset vaatteet? Jos tällä summalla maksetaan velkoja, ilmaantuu kolmas henkilö, luotonantaja, joka varmasti käyttää ne johonkin liiketoiminnassaan, kotitaloudessaan tai maatilallaan. Hän muodostaa vielä yhden välikäden Aristuksen ja työläisten välille. Vain nimet vaihtuvat: kulutus ja toimialojen tukeminen säilyvät.

4. *Säästöt*. Jäljelle jäävät 10 000 frangin *säästöt* ja näiden osalta Mondor vaikuttaa ylivertaiselta Aristukseen nähden taiteiden, teollisuuden sekä työläisten työllisyyden tukemisessa, vaikka moraalisesti Aristus vaikuttaa jossain mielessä Mondoria ylivertaisemmalta.

En pysty ajattelemaan näitä ilmeisiä ristiriitoja luonnonlakien välillä tuntematta fyysistä tuskaa. Jos ihmiskunnan olisi pakko valita näiden kahden tekijän välillä, joista toinen sotii sen omaa etua ja toinen sen omaatuntoa vastaan, meidän olisi oltava huolissaan sen tulevaisuudesta. Onneksi näin ei ole. Jotta Aristuksen voi nähdä saavuttavan takaisin taloudellisen ja moraalisen ylivoimansa, riittää, että ymmärretään lohduttava aksiooma, jonka totuutta sen paradoksaalinen ilmiasu ei vähennä: *Säästäminen on kuluttamista.*

Miksi Aristus haluaa säästää 10 000 frangia? Haudatakseen ne puutarhaan? Varmastikaan ei. Hänen pyrkimyksensä on kasvattaa pääomaa ja tulojaan. Siksi hän ei käytä näitä rahoja omiin nautintoihinsa vaan ostaakseen maata, talon, valtion velkakirjoja, yrityksiä – tai ehkä hän antaa ne välittäjän tai pankkiirin sijoitettavaksi. Seuraamalla rahoja kaikkien näiden mahdollisten käyttötapojen mukaan tulee vakuuttuneeksi, että myyjien tai lainaajien välikäsien kautta ne kulkeutuvat toimialojen tukemiseen yhtä varmasti kuin jos Aristus olisi veljensä esimerkkiä seuraten käyttänyt ne huonekaluihin, koruihin ja hevosiin.

Sillä jos Aristus ostaa maata tai velkakirjoja 10 000 frangilla, hän tekee niin, koska ei koe tarvetta kuluttaa tätä summaa. Tämä vaikuttaa olevan syynä hänen epäsuosioonsa.

Mutta samalla tavoin maata tai velkakirjoja myyneen henkilön täytyy jollakin tavalla käyttää vastaanottamansa 10 000 frangia: näin rahat tulevat kulutetuksi joka tapauksessa Aristuksen tai jonkun muun toimesta.

Aristuksen ja Mondorin toiminnan välillä on vain yksi ero suhteessa työväestöön ja talouden toimialojen tukemiseen. Mondor käyttää rahat itse ja kuluttaa ne ympärilleen aiheuttaen *näkyviä* vaikutuksia. Aristus käyttää rahojaan osittain välikäsien kautta ja etäältä, *näkymättömästi*. Mutta kun yhdistetään vaikutukset niiden syihin, on helppo nähdä, että näkymätön on yhtä totta kuin näkyväkin. Sitä todistaa se, että kummassakin tapauksessa raha *kiertää,* eikä sitä jää enempää viisaan miehen kuin tuhlarinkaan kirstuun.

Sen vuoksi on väärin väittää säästämisen todellisuudessa vahingoittavan liiketoimintaa. Se on yhtä hyödyllistä kuin ylellinenkin elämä.

Mutta kuinka paljon ylivertaisemmalta säästäminen vaikuttaakaan, jos nykyhetkeen keskittymisen sijaan tutkailemme pitempää ajanjaksoa!

Kymmenen vuotta kuluu. Mitä on tapahtunut Mondorille, hänen omaisuudelleen ja suosiolleen? Mondor on vararikossa. Hän ei kuluta enää vuosittain 50 000 frangia talouden hyväksi – hän todennäköisemmin on sen rasitteena. Hän ei missään tapauksessa ole enää kauppiaiden ilonaihe; häntä ei pidetä enää taiteen ja teollisuuden tukijana; hänestä ei ole hyötyä työntekijöille eikä myöskään perillisilleen, jotka hän on jättänyt ahdinkoon.

Samaan aikaan Aristus ei pelkästään jatka toimeentulonsa kierrättämistä vaan lisää tulojaan vuosi vuodelta. Hän kasvattaa kansallista pääomaa – palkkavarantoa – ja koska työllisyys perustuu tähän varantoon, hän avustaa työväenluokan palkkojen progressiivista kasvua. Kuoltuaan hän jättää jälkeensä lapset, jotka korvaavat hänet tässä sivilisaation kehitystyössä.

Säästäväisyyden moraalinen ylivertaisuus ylellisyyteen nähden on kiistämätön. On lohdullista ajatella, että talouden näkökulmasta sen ylivertaisuus on sama jokaiselle, joka kykenee ulottamaan huomionsa perimmäisiin vaikutuksiin välittömien seurausten lisäksi.

[< edellinen sivu](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/algeria) | [seuraava sivu >](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/oikeus)  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/valikadet/ -->
# 6. Välikädet

> Yhteiskunta on kaikkien ihmisten toisilleen joko pakosta tai vapaaehtoisesti tekemien palveluiden kokonaisuus: toisin sanoen julkisia ja yksityisiä palveluja. Ensimmäinen, joka on lain määräämä ja asettama eikä siis helppo muuttaa aina tarpeen vaatiessakaan, voi pysyä pitkään voimassa kauan sen hyödyllisyyden

[![iBookstore](/wp-content/uploads/2013/08/iBookstore_101.jpg)](http://itunes.apple.com/fi/book/id683794912)[![Kindle](/wp-content/uploads/2013/08/kindle_101.jpg)](https://www.amazon.com/dp/B00EBBGQIY)[Osta Gumroadista](https://spillmind.gumroad.com/l/nakyvajanakymaton)

Yhteiskunta on kaikkien ihmisten toisilleen joko pakosta tai vapaaehtoisesti tekemien palveluiden kokonaisuus: toisin sanoen *julkisia ja yksityisiä palveluja.*

Ensimmäinen, joka on lain määräämä ja asettama eikä siis helppo muuttaa aina tarpeen vaatiessakaan, voi pysyä pitkään voimassa kauan sen hyödyllisyyden hävittyä ja silti kantaa *julkisen palvelun* nimeä, jopa silloin kun se on enää julkinen riesa. Jälkimmäinen kuuluu yksilön oman vastuun alueelle. Jokainen antaa ja vastaanottaa mitä haluaa tai mihin pystyy neuvoteltuaan siitä ensin. Näillä palveluilla oletetaan aina olevan todellinen hyöty niiden suhteellisella arvolla tarkasti mitattuna.

Tästä syystä ensiksi mainitut pysyvät niin usein muuttumattomina jälkimmäisten noudattaessa kehityksen lakia.

Vaikka liioiteltu julkisten palveluiden kehitys, mukaan lukien siihen sisältyvän voimien tuhlauksen, pyrkii luomaan vahingollista loismaisuutta yhteiskunnassa, moni nykyaikaisen ajattelun koulukunta liittää tämän ominaisuuden kummallisesti vapaaehtoisiin, yksityisiin palveluihin yrittäessään muuntaa ammatit toiminnoiksi.

Nämä liikkeet ovat kiivaita vastustamaan niitä, joita ne kutsuvat välikäsiksi. Liikkeet hävittäisivät mielellään kapitalistin, pankkiirin, keinottelijan, yrittäjän, liikemiehen ja kauppiaan syyttäen heitä tuottajan ja kuluttajan väliintulosta molempien kynimiseksi antamatta heille mitään arvokasta. Tai paremminkin he siirtäisivät näiden työt valtiolle, koska näitä työtehtäviä ei voida lopettaa.

Sosialistit vehkeilevät näyttämällä yleisölle sen, mitä he maksavat *välittäjien* palveluista, mutta piilottavat sen, mitä heidän täytyisi maksaa valtiolle. Jälleen kerran kyseessä on tyypillinen ristiriita sen välillä, mikä on silmiemme edessä ja mikä on oivallettavissa ainoastaan mielessä – eli *näkyvän ja näkymättömän*.

Erityisesti vuoden 1847 pulan aikana sosialistinen koulukunta pyrki ja onnistui tekemään tunnetuksi kohtalokkaan teoriansa. He tiesivät erittäin hyvin, että kaikkein mielettömimmilläkin ajatuksilla on mahdollisuus menestyä kärsivien ihmisten keskuudessa: *malesuada fames.**[1](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/valikadet/#sdfootnote1sym)*

”*Ihmisen hyväksikäyttö, ruualla keinottelu, monopoli*” – näiden ylevien sanojen avittamina he alkoivat mustamaalata kaupankäyntiä ja kyseenalaistaa sen hyötyjä.

”Miksi”, he sanoivat, ”jättää kauppiaille ruuan tuonti Yhdysvalloista ja Krimiltä? Mikseivät valtio, läänit ja kunnat järjestä ruuan saantia ja varastointia? Ne myisivät *nettohinnalla* ja ihmisraukat vapautuisivat osoittamasta kunnioitusta vapaalle, siis ahneelle, itsekkäälle ja anarkistiselle kaupankäynnille.”

Kunnioitus, jota ihmiset osoittavat yrityksille, *on näkyvää*. Kunnioitus, jota ihmiset joutuisivat osoittamaan valtiolle tai sen edustajille sosialistisessa järjestelmässä *on näkymätöntä*.

Mitä tämä niin sanottu kunnioitus oikein merkitsee? Se tarkoittaa, että kaksi ihmistä tekee toisilleen palveluksen omasta tahdostaan vapaan kilpailun paineen alaisena neuvottelemaansa hintaan.

Nälkäisen vatsan sijaitessa Pariisissa ja viljan Odessassa kärsimys ei lopu, ennen kuin vilja saavuttaa nälkäisen vatsan. Tämä voidaan toteuttaa kolmella tavalla. Ensinnäkin nälkiintyneet henkilöt voivat itse käydä noutamassa viljansa. Toiseksi, he voivat antaa sen kauppiaiden hoidettavaksi. Tai kolmanneksi, he voivat kerätä keskuudestaan vaaditut verot ja antaa asian viranomaisten hoidettavaksi.

Mikä näistä kolmesta tavasta sisältää suurimmat hyödyt?

Mitä vapaampia, valistuneempia ja kokeneempia ihmiset ovat kaikkina aikoina ja kaikissa maissa olleet, sitä useammin he ovat valinneet *vapaaehtoisesti* toisen vaihtoehdon. Mielestäni tämän on jo riittävä peruste tämän vaihtoehdon puolesta. En pysty uskomaan ihmiskunnan kokonaisuutena pettävän itseään asiassa, joka koskettaa sitä niin läheisesti.

Mutta tutkitaan asiaa kuitenkin tarkemmin.

Kaikkien 36 miljoonan kansalaisen saapuminen Odessaan tarvitsemaansa viljaa hakemaan on ilmiselvästi mahdottomuus. Näin ensimmäinen vaihtoehto ei johda mihinkään. Kuluttajat eivät voi toimia itse. Heidän täytyy kääntyä välikäsien puoleen, joko viranomaisten tai kauppiaiden.

Mutta tarkastellaan ensimmäistä vaihtoehtoa kaikkein luonnollisimpana. Pohjimmiltaan nälkäinen on itse vastuussa ruokansa hankkimisesta. Tämä *tehtävä* on hänen huolenaiheensa – *palvelus* hänelle itselleen. Jos joku toinen henkilö, millä tahansa perustein, suorittaa tämän *palveluksen* ja ottaa tehtävän itselleen, tälle henkilölle kuuluu korvaus. Tarkoitan tällä, että *välittäjän* palveluksiin sisältyy oikeus korvauksiin.

Mutta jos meidän täytyy kääntyä ”loisen” puoleen, kuten sosialistit heitä kutsuvat, niin kysyn, kumpi loisista on vähemmän vaatelias, kauppias vai virkamies?

Liiketoiminta (olettaen, että se on vapaata, sillä muuten minulla ei ole mitään argumentoitavaa) oman etunsa mukaisesti tutkii vuodenaikoja, sadon päivittäistä tilaa, vastaanottaa tietoa ympäri maailmaa ja ennakoi tarpeita ennakoidakseen varotoimenpiteet. Se pitää laivoja valmiustilassa, sillä on yhteyksiä kaikkialle, sen välittömänä etuna on ostaa mahdollisimman halvalla hinnalla, olla taloudellinen kaikissa toiminnoissa ja pyrkiä mahdollisimman suuriin tuloksiin mahdollisimman pienin ponnisteluin. Kaikki kauppiaat (eivät pelkästään ranskalaiset) ympäri maailman ovat valmiit toimittamaan Ranskalle apua tarvittaessa, ja jos on heidän etunsa mukaista suorittaa tehtävät mahdollisimman vähäisin kuluin, niin heidän keskinäinen kilpailunsa johtaa samalla tavoin kuluttajien hyötymiseen realisoiduista säästöistä. On kauppiaan edun mukaista myydä saapunut vilja mahdollisimman pikaisesti riskien välttämiseksi, kotiuttaa voittonsa ja aloittaa tilaisuuden tullen uudelleen. Hintavertailun ohjaamana kauppiaat jakavat ruuan maanlaajuisesti aloittaen aina sieltä, missä puute on kovinta eli sieltä missä kysyntä on suurinta. On mahdotonta kuvitella *organisaatiota,* joka on paremmin suunniteltu vastaamaan tarpeessa olevien intressejä. Tämän organisaation kauneus, jota sosialistit eivät huomaa, juontuu tarkalleen tosiasiasta, että se on vapaata eli vapaaehtoista. Pitää toki paikkansa, että kuluttajan täytyy maksaa liikemiehelle kuljetuksesta, rahdista, varastoinnista, komissioista jne., mutta tuskin on järjestelmää, jossa viljan kuluttaja välttyy maksamasta kuljetuskuluja? Korvaus *käytetyistä palveluista* täytyy myös maksaa, mutta mitä tulee välikäden osuuteen, se vähenee *minimiin* kilpailun ansiosta. Ja mitä tulee järjestelmän oikeudenmukaisuuteen, olisi erittäin omituista, jos Pariisin artesaanit eivät työskentelisi Marseillen kauppiaille, kun Marseillen kauppiaat työskentelevät Pariisin artesaaneille.

Mitä tapahtuisi, jos valtio korvaisi kauppiaat sosialistien suunnitelman mukaisesti? Haluaisin kuulla mistä kansan taloudelliset edut koituvat. Koostuvatko ne ostohinnasta? Kuvitelkaa neljänkymmenentuhannen kunnan edustajien saapuvan Odessaan tiettynä päivänä, jolloin viljaa tarvitaan: kuvittele tämän vaikutus hintoihin. Koostuvatko säästöt kuluista? Tarvittaisiinko vähemmän aluksia, vähemmän merimiehiä, vähemmän kuljetuksia, vähemmän varastoja, vai vapautetaanko meidät näiden maksamisen välttämättömyydestä? Saataisiinko säästö kauppiaiden voitoista? Menisivätkö virkamiehenne Odessaan ilman korvausta? Matkustaisivatko ja työskentelisivätkö he veljeyden periaatteesta? Eikö heidän tarvitse tulla toimeen? Eikö heille tarvitse maksaa ajankäytöstä? Ja luuletteko etteivät nämä ylitä tuhatkertaisesti sitä kahta tai kolmea prosenttia, jonka kauppias ansaitsee, hintatasolla jonka hän on valmis takaamaan?

Ja kuvitelkaa niin monen veron kantamisesta ja niin suuren ruokamäärän jakelusta koituvia hankaluuksia. Kuvitelkaa epäoikeudenmukaisuuksia ja väärinkäytöksiä, jotka ovat erottamaton osa tällaisia hankkeita. Kuvitelkaa valtiolle lankeavaa raskasta vastuuta.

Sosialistit, jotka ovat keksineet nämä hullutukset ja jotka istuttavat ne massojen mieliin ahdingon hetkinä, auliisti myöntävät itselleen tittelin ”edistyneet ihmiset”, ja on olemassa todellinen vaara, että tottumus, joka on kielten tyranni, juurruttaa termin ja sen sisältämän näkemyksen. Edistyneet! Termi olettaa näiden henkilöiden olevan tavallisia ihmisiä kauaskatseisempia, että heidän ainoa vikansa on olla aikaansa edellä, ja että ellei vielä ole tullut aika tukahduttaa tiettyjä loismaisiksi väitettyjä yksityisiä palveluja, syy tähän kuuluu yleisölle, joka ei ole vielä kääntynyt sosialismiin. *Omaa* järkeäni ja ymmärrystäni vastaa juuri päinvastainen näkemys, enkä tiedä mihin barbaariseen vuosisataan meidän tulisi palata, jos vajoaisimme sosialistien ymmärryksen tasolle tässä asiassa.

Nykyaikaiset sosialistiset ryhmittymät vastustavat jääräpäisesti yhdistymisenvapautta nykypäivän yhteiskunnassa. He ylenkatsovat tosiasiaa, että sääntelystä vapaa yhteiskunta on todellisesti yhdistynyt, paljon edistyneempi kuin yksikään heidän hedelmällisestä mielikuvituksestaan kumpuava.

Valaisen tätä esimerkillä.

Ennen kuin henkilö aamulla herättyään voi laittaa takin päälleen, pala maata on täytynyt aidata, möyhiä, kuivata, kyntää, viljellä ja kasvattaa siinä jotakin kasvia; lammaslauma on täytynyt syöttää ja niiden villa keriä, ja villa on täytynyt kehrätä, kutoa, värjätä ja tehdä kankaaksi; ja tämä kangas on täytynyt leikata, ommella ja valmistaa vaatteeksi. Ja tämä toimenpiteiden sarja sisältää monia muita: työkalut, joita tarvitaan kyntöön, kerintään, vajoihin, hiileen, koneisiin, kuljetukseen jne.

Jos yhteiskunta ei olisi erittäin todellisesti yhdistynyt niin kuin se on, jokaisen, joka haluaa takin, tulisi välttämättömyyden pakosta alistua työskentelemään yksin; tämä tarkoittaa kaikkien lukemattomien työsarjojen toteuttamista ensimmäisestä hakun iskusta viimeiseen neulan pistoon.

Mutta lajillemme tunnusomaisen yhteisöllisyyden ansiosta nämä toiminnot ovat jakaantuneet lukuisten työntekijöiden kesken ja ne jatkavat jakaantumista yhteiseksi hyväksi kulutuksen voimistuessa pisteeseen, jossa yksi tällainen erikoistunut toiminta pystyy kannattelemaan uutta toimialaa. Tämän jälkeen seuraa tulojen jako, joka vastaa jokaisen koko työlle tuomaa arvoa. Jos tämä ei ole yhdistymistä, niin haluaisin tietää mikä on.

On huomattava, ettei yksikään työntekijöistä ole tuottanut pienintäkään raakamateriaalin osasta tyhjästä. He ovat rajoittuneet tekemään keskinäisiä palveluksia toisilleen ja auttamaan toisiaan yhteistä tavoitetta varten, ja jokainen ryhmä toimii *välikäsinä* suhteessa toisiinsa. Jos esimerkiksi kuljetustoimi muodostuu hankkeen kuluessa riittävän tärkeäksi työllistämään yhden henkilön, kehruu toisen ja punonta kolmannen, miksi ensimmäistä tulisi pitää enemmän loisena kuin kahta muuta? Kuljetuksen on toimittava, eikö olekin? Eikö sen suorittaja käytä siihen omaa aikaansa ja vaivaansa? Ja eikö hän siten säästä sen muilta työtovereiltaan? Tekevätkö nämä häntä enemmän vai ainoastaan jotain muuta? Eivätkö he kaikki ole palkkaansa nähden, toisin sanoen osuudestaan tuotoista, tasa-arvoisesti riippuvaisia laista, joka rajoittaa sen *neuvoteltuun hintaan*? Eivätkö työnjako ja järjestelyt, jotka on päätetty täysin vapaasti, palvele yhteistä hyvää? Tarvitsemmeko siis sosialistia, joka tulee suunnittelun varjolla omavaltaisesti tuhoamaan vapaaehtoiset järjestelymme, lopettamaan työnjaon, korvaamaan yhdistyneet toiminnot erillisillä ja kääntämään sivilisaation kehityksen suunnan päinvastaiseksi?

Onko kuvailemani yhdistyminen yhtään vähemmän yhdistymistä, koska jokainen liittyy siihen ja poistuu siitä vapaaehtoisesti, valitsee paikkansa siitä, arvioi ja neuvottelee itse, on vastuussa omasta toiminnastaan ja tuo liittää siihen oman etunsa voiman ja vakaumuksen? Tarvitseeko todellinen yhdistyminen niin sanottua uudistajaa, joka tulee väliin pakottaen suunnitelmansa ja tahtonsa meihin, ja keskittäen ikään kuin koko ihmiskunnan itseensä?

Mitä enemmän näitä ”edistyksellisiä” koulukuntia tarkastelee, sitä enemmän tulee vakuuttuneeksi niiden ytimessä majailevan pelkästään erehtymättömäksi julistautuneen tietämättömyyden, joka vaatii yksinvaltiaan oikeuksia tämän erehtymättömyyden nimissä.

Toivon, että lukija paheksu tätä pientä poikkeamaa sivuraiteelle. Se ei kuitenkaan ehkä ole täysin perusteeton näinä aikoina, jolloin saint-simonilaisten[2](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/valikadet/#sdfootnote2sym) kirjojen sivuilta, *falansterien**[3](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/valikadet/#sdfootnote3sym)* puolestapuhujilta ja *Icarian*[4](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/valikadet/#sdfootnote4sym) ihailijoilta virtaa jatkuvaa välikäsien kritiikkiä, joka täyttää lehdistön ja kansalliskokouksen ja muodostaa vakavan uhan työn ja kaupankäynnin vapaudelle.

[1](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/valikadet/#sdfootnote1anc) “Nälkä on huono neuvonantaja.” Sitaatti on peräisin Vergiliuksen runoelmasta *Aeneis* (suom. huom.).

[2](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/valikadet/#sdfootnote2anc) Claude-Henri de Rouvroy, Saint-Simonin kreivi (1760–1825) oli ranskalainen taloustieteilijä ja filosofi, jota pidetään ranskalaisen sosialismin perustajana.

[3](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/valikadet/#sdfootnote3anc) Falansteri (phalanstère) oli utopistisosialisti Charles Fourierin (1772–1837) visioima asuinrakennus falangien, 1600 hengen itsenäisten yhteisöien jäsenille.

[4](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/valikadet/#sdfootnote4anc) Bastiat viittaa ranskalaisen utopistisosialistin ja filosofin Étienne Cabet’n (1788-1856) teokseen*Voyage en Icarie*(“Matka Icariaan”, 1840). Cabet perusti 1840-luvulla lukuisia Icaria-nimisiä yhdyskuntia Yhdysvaltoihin.

[< edellinen sivu](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/julkiset) | [seuraava sivu >](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/rajoittaminen)  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/verot/ -->
# 3. Verot

> Oletteko kuulleet sanotun: ”Verot ovat paras sijoitus. Katsokaa kuinka monta perhettä ne ylläpitävät ja kuinka ne vaikuttavat liiketoimintaan: ne ovat ehtymätön virta, kuin elämä itse.” Tämän opinkappaleen kumoamisessa joudun viittaamaan aikaisempaan esitykseeni. Talouspolitiikka tiedostaa, etteivät sen argumentit ole riittävän

[![iBookstore](/wp-content/uploads/2013/08/iBookstore_101.jpg)](http://itunes.apple.com/fi/book/id683794912)[![Kindle](/wp-content/uploads/2013/08/kindle_101.jpg)](https://www.amazon.com/dp/B00EBBGQIY)[Osta Gumroadista](https://spillmind.gumroad.com/l/nakyvajanakymaton)

Oletteko kuulleet sanotun: ”Verot ovat paras sijoitus. Katsokaa kuinka monta perhettä ne ylläpitävät ja kuinka ne vaikuttavat liiketoimintaan: ne ovat ehtymätön virta, kuin elämä itse.”

Tämän opinkappaleen kumoamisessa joudun viittaamaan aikaisempaan esitykseeni. Talouspolitiikka tiedostaa, etteivät sen argumentit ole riittävän viihdyttäviä, jotta niistä voitaisiin sanoa: *toistaminen miellyttää*. Tämän takia se on ottanut sanonnan omaan käyttöönsä, vakuuttuneena siitä että sen suusta *toistaminen opettaa*.

Valtion viranomaisten nauttimat palkkaedut ovat *näkyviä.* Heidän palveluntarjoajilleen koituvat edut ovat myös *näkyviä*. Ne kaikki ovat selvästi nähtävissä.

Mutta haitta, josta veronmaksajat pyrkivät pääsemään eroon, on *näkymätön*. Heidän palveluntarjoajilleen tästä koituva ahdinko on edelleen *näkymätöntä*, vaikka tämän tulisi olla järkeä käyttäen ilmiselvää.

Kun valtion viranomainen kuluttaa omaksi hyödykseen sata kuparikolikkoa lisää, tämä tarkoittaa, että veronmaksaja käyttää omaksi hyödykseen sata kuparikolikkoa vähemmän. Mutta valtion viranomaisen kulutus on *näkyvää*, koska se on teko, joka suoritetaan; veronmaksajan kulutus on *näkymätön*, koska – valitettavasti! –hänen tekonsa estetään.

Kansakuntaa verrataan rutikuivaan maahan ja veroa elvyttävään sateeseen. Olkoon niin. Mutta tulisi kysyä, mistä sade saa alkunsa, ja eivätkö juuri verot ime kosteutta maaperästä kuivattaen sen.

Edelleen tulisi kysyä onko mahdollista, että maaperä vastaanottaa enemmän tätä kallisarvoista vettä sateena kuin se menettää vesihöyrynä.

Yksi asia on varma: Matti M. Kansalaisen maksaessa sata kuparikolikkoa veronkerääjälle hän ei saa mitään vastineena. Myöhemmin, kun virkamies kuluttaa nämä sata kuparikolikkoa ja palauttaa ne Matti M. Kansalaiselle, se tapahtuu vaihdantana vastaavaan arvoon viljaa tai työtä. Lopputuloksena on viiden frangin menetys Matti M. Kansalaiselle.

Usein, ehkäpä erittäin usein, virkamies suorittaa Matti M. Kansalaiselle vastaavan palveluksen. Tässä tapauksessa ei koidu menetystä kummallekaan osapuolelle – ainoastaan vaihdantaa. Näin väitteeni eivät sovellu hyödyllisiin toimiin. Sanon ainoastaan: jos haluatte perustaa viran, todistakaa sen hyödyllisyys. Osoittakaa Matti M. Kansalaiselle, että sen arvo vastaa hänelle koituvia kustannuksia. Mutta lukuun ottamatta tätä varsinaista hyötyä, älkää perustelko viran perustamista edulla, joka siitä koituu viranomaiselle, hänen perheelleen ja alihankkijoilleen – älkää väittäkö sen edistävän työllisyyttä

Kun Matti M. Kansalainen antaa sata kuparikolikkoa valtion viranomaiselle erittäin hyödylliseen palveluun, asia on täsmälleen sama hänen antaessaan suutarille sata kuparikolikkoa kenkäparista. Ota ja anna, ja tulos on tasan. Mutta kun Matti M. Kansalainen antaa sata kuparikolikkoa valtion viranomaiselle saamatta vastineeksi kuin korkeintaan hankaluuksia, hän voisi antaa ne yhtä hyvin varkaalle. On täyttä roskaa väittää valtion viranomaisen käyttävän nämä sata kuparikolikkoa suureksi hyödyksi *kansalliselle työllisyydelle* – varas pystyisi tekemään samoin ja niin myös Matti M. Kansalainen, ellei hänen kohdalleen olisi sattunut laiton tai laillinen loinen.

Tottukaamme arvioimaan asioita ei pelkästään sen perusteella *mikä on näkyvää*, vaan pikemminkin sen perusteella *mikä on näkymätöntä*.

Osallistuin viime vuonna Rahoituskomiteaan, sillä perustuslakikokouksessa kaikilta opposition edustajilta ei järjestelmällisesti estetty pääsyä kaikkiin komiteoihin: siinä perustuslain laatijat toimivat viisaasti. Olemme kuulleet Thiersin sanovan: ”Olen käyttänyt elämäni taisteluun legitimistejä ja kirkollisen puolueen jäseniä vastaan. Nyt kun yhteinen vihollinen toi meidät yhteen, olen oppinut tuntemaan heidät ja olemme puhuneet kasvotusten, ja näen, etteivät he olekaan hirviöitä, joiksi heidät kuvittelin.”

Kyllä, epäluottamus on liioiteltua ja vihanpito vahvistuu puolueiden välillä, jotka eivät ole tekemisissä keskenään. Ja jos enemmistö sallisi muutaman vähemmistön jäsenen pääsyn komiteoihin, ehkäpä molemmat puolet huomaisivat, etteivät heidän ajatuksensa ole niin kaukana toisistaan ja ennen kaikkea, etteivät heidän pyrkimyksensä ole niin kieroutuneita kuin uskotaan.

Toimin siis viime vuonna Rahoituskomiteassa. Aina kun joku kollegoistani puhui tasavallan presidentin, ministerien tai suurlähettiläiden palkkojen kiinnittämisestä maltilliselle tasolle, hänelle vastattiin:

”Virantoimituksen hyväksi on välttämätöntä ympäröidä tietyt virat loistolla ja arvokkuudella. Se on tapa houkutella ansioituneita henkilöitä näihin virkoihin. Suuri määrä epäonnisia henkilöitä kääntyy tasavallan presidentin puoleen, ja hän jäisi hankalaan välikäteen joutuessaan kieltämään apunsa heiltä. Tietty määrä loistokkuutta ministerillisissä ja diplomaattisissa salongeissa kuuluu perustuslaillisten hallitusten toimintaan, ja niin edelleen.”

Vaikka tällaiset väitteet ovat kiistanalaisia, ne ansaitsevat vakavan tarkastelun. Ne perustuvat oikein tai väärin arvioituun yleiseen etuun. Itse kunnioitan niitä paljon enemmän kuin monet nuukuutta tai kateutta hautovat catomme.

Taloustieteilijän mieltäni järkyttää ja maani älyllinen maine saa minut punastumaan, kun he jatkavat perusteluitaan (mitä tapahtuu usein) tällä järjettömällä latteudella (joka saa aina kannatusta):

”Lisäksi valtion korkeiden virkamiesten yltäkylläisyys tukee taiteita, teollisuutta ja työllisyyttä. Valtion päämiehen ja ministerien juhla-ateriat ja illanvietot elävöittävät kaikkia poliittisen elämän tasoja. Heidän varojensa vähentäminen näännyttäisi Pariisin liiketoiminnan ja samalla koko kansakunnan.”

Hyvät herrat, pyydän teitä kunnioittamaan laskuoppia edes hiukan. Älkääkä tulko Ranskan kansalliskokouksen eteen väittämään, että yhteenlasku antaa eri lopputuloksen riippuen siitä, lasketaanko sarake yhteen ylhäältä alaspäin vai alhaalta ylöspäin – ettei se häpeäkseen olisi kanssanne samaa mieltä.

Oletetaan esimerkiksi, että haluan sopia salaojittajan kanssa ojan kaivamisesta pellolleni sadasta kuparirahasta. Juuri kun olemme sopineet asiasta, saapuu veronkerääjä, ottaa minun sata kuparirahaani ja lähettää ne sisäministeriöön. Minun sopimukseni rikkoutuu, mutta ministeri sai uuden ruokalajin pöytäänsä. Millä perusteella kehtaatte vakuuttaa tämän virallisen kuluerän auttavan kansallista liike-elämää? Ettekö näe, että tässä on kyseessä ainoastaan yksinkertainen kulutuksen ja työn *siirtyminen*? Ministerin pöytä on koreampana, se on totta; mutta maanviljelijän huonommin ojitettu pelto on myös totta. Pariisilainen ravintolanpitäjä on ansainnut sata kuparirahaa, sen myönnän; mutta myöntäkää minulle, että maakunnan ojankaivajalta on hävinnyt sadan kuparirahan ansio. Lopputuloksena on – että viranomainen ja ravintoloitsija ovat tyytyväisiä, *mikä on näkyvää*; pelto on ojittamatta ja ojankaivaja on ilman työtä, *mikä on näkymätöntä*.

Herran tähden! Kuinka paljon vaivaa onkaan kahden plus kahden todistamisessa neljäksi talouspolitiikassa; ja jos onnistut sen tekemään, ihmiset valittavat, että ”se on niin ilmiselvää, että se on tylsää.” Tämän jälkeen he äänestävät ikään kuin et koskaan olisi mitään todistanutkaan.

[< edellinen sivu](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/kotiuttaminen) | [seuraava sivu >](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/kulttuuri)  
 [Sisällysluettelo](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/ -->
# Kirjoituksia taloudesta

> Bastiat nostaa esiin erittäin taitavasti talouden ja poliittisen elämän epäkohtia ja ristiriitaisuuksia. Vielä yli 150 vuotta ilmestymisensä jälkeen kirjoitukset ovat puhuttelevia ja ajankohtaisia.

[![Adlibris](/wp-content/uploads/2009/12/adlibris_101.jpg)](http://www.adlibris.com/fi/e-kirja/kirjoituksia-taloudesta-9789526799919)[![iBookstore](/wp-content/uploads/2013/08/iBookstore_101.jpg)](http://itunes.apple.com/fi/book/id683796675)[![Kindle](/wp-content/uploads/2013/08/kindle_101.jpg)](https://www.amazon.com/dp/B00EBBGV7A)[Osta Gumroadista](https://spillmind.gumroad.com/l/kirjoituksiataloudesta)

![Kirjan kansi](/wp-content/uploads/2009/12/bastiat.png)

**Takakansi:**

Claude Frédéric Bastiat (1801-1850) oli liberaali ranskalainen taloustieteilijä, kirjailija, lainsäätäjä ja vapaan markkinatalouden puolestapuhuja. Hän kannatti optimistista ja periaatteellista liberalismia ja uskoi vakaasti kapitalismin lisäävän yleistä hyvinvointia kaikissa yhteiskuntaryhmissä. Ronald Reagan ja Margaret Thatcher ovat nimenneet Bastiatin yhdeksi suosikkikirjailijakseen taloustieteen saralla.

Tähän teokseen on suomennettu Bastiatin kolme keskeisintä esseetä: Laki, Vetoomus sekä Näkyvä ja näkymätön. Bastiat nostaa esiin erittäin taitavasti talouden ja poliittisen elämän epäkohtia ja ristiriitaisuuksia. Vielä 150 vuotta ilmestymisensä jälkeen kirjoitukset ovat puhuttelevia ja ajankohtaisia.

**Sisällysluettelo:**

[Johdanto – Johan Norberg](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/johdanto)

**[Näkyvä ja näkymätön](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita)** (eKirja: , [iTunes](http://itunes.apple.com/fi/book/id683794912), [Kindle](https://www.amazon.com/dp/B00EBBGQIY))

[1. Rikottu ikkuna](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/rikottu)  
[2. Joukkojen kotiuttaminen](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/kotiuttaminen)  
[3. Verot](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/verot)  
[4. Teatterit ja korkeakulttuuri](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/kulttuuri)  
[5. Julkiset työt](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/julkiset)  
[6. Välikädet](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/valikadet)  
[7. Kaupan rajoittaminen](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/rajoittaminen)  
[8. Koneet](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/koneet)  
[9. Luotto](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/luotto)  
[10. Algeria](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/algeria)  
[11. Säästäväisyys ja ylellisyys](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/saastavaisyys)  
[12. Oikeus työhön ja oikeus voittoihin](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/mita/oikeus)

**[Laki](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/laki)**(eKirja: , [iTunes](http://itunes.apple.com/fi/book/id683794449), [Kindle](https://www.amazon.com/dp/B00EBBGYRM))

[**Vetoomus**](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/vetoomus) (eKirja: , [iTunes](http://itunes.apple.com/fi/book/id683793045), [Kindle](https://www.amazon.com/dp/B00EBBGT2C))

Lue myös:  
[Bastiatin perintö taloustieteessä](/artikkeleja/bastiat) – Jörg Guido Hülsmann

Copyright © 2008-2010 Petri Kajander (käännös)  
Copyright © 2009 Johan Norberg (Johdanto)  
Johdannon suomentanut Riikka Toivanen

Nämä ja muita Bastiatin kirjoituksia englanniksi:  
[The Bastiat Collection I](https://mises.org/library/book/bastiat-collection)  
[The Bastiat Collection II](https://mises.org/library/book/bastiat-collection)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/vetoomus/ -->
# Vetoomus

> Kynttilöiden, vahalamppujen, lyhtyjen, kynttilänjalkojen, katulamppujen, kynttiläsaksien ja sammuttimien valmistajilta sekä öljyn, talin, pihkan, alkoholin ja yleensä kaiken valaistukseen liittyvän tuottajilta. Kunnioitetuille edustajainhuoneen jäsenille Herrat: Olette oikeilla jäljillä. Hylkäätte abstraktit teoriat ja piittaatte hyvin vähän vauraudesta ja edullisista hinnoista. Päähuolenne

[![iBookstore](/wp-content/uploads/2013/08/iBookstore_101.jpg)](http://itunes.apple.com/fi/book/id683793045)[![Kindle](/wp-content/uploads/2013/08/kindle_101.jpg)](https://www.amazon.com/dp/B00EBBGT2C)[Osta Gumroadista](https://spillmind.gumroad.com/l/vetoomus)

**Kynttilöiden, vahalamppujen, lyhtyjen, kynttilänjalkojen, katulamppujen, kynttiläsaksien ja sammuttimien valmistajilta sekä öljyn, talin, pihkan, alkoholin ja yleensä kaiken valaistukseen liittyvän tuottajilta.**

*Kunnioitetuille edustajainhuoneen jäsenille*

Herrat:

Olette oikeilla jäljillä. Hylkäätte abstraktit teoriat ja piittaatte hyvin vähän vauraudesta ja edullisista hinnoista. Päähuolenne on tuottajien etu. Haluatte suojella heitä ulkomaiselta kilpailulta ja pitää *kotimarkkinat kotimaisella teollisuudella*.

Tarjoamme teille erinomaista mahdollisuutta soveltaen teidän – miksi kutsuisimmekaan sitä? Teoriaksenne? Ei, mikään ei ole harhaanjohtavampaa kuin teoria. Oppinne? Järjestelmänne? Periaatteenne? Mutta tunnette vastenmielisyyttä oppeihin, kammoatte järjestelmiä ja kiellätte minkään talouspolitiittisen periaatteen olemassaolon. Sen vuoksi kutsumme sitä käytännöksenne – käytännöksenne ilman teoriaa ja ilman periaatteita.

Kärsimme kestämättömästä ulkomaisesta kilpailusta kilpailijan taholta, joka ilmeisesti toimii valon tuotannossa meihin nähden ylivoimaisissa olosuhteissa. Hän *täyttää kotimarkkinat* uskomattoman halvoilla hinnoillaan. Heti hänen ilmaannuttuaan oma myyntimme pysähtyy. Kaikki kuluttajat kääntyvät hänen puoleensa jättäen osan kotimaista teollisuutta täyteen lamaannukseen lukemattomine seurauksineen. Tämä kilpailija, joka ei ole vähäisempi kuin aurinko, haastaa meidät säälimättömästi kamppailuun, ja uskomme petollisen Albionin lietsoneen hänet meitä vastaan (hyvää politiikkaa näinä päivinä) erityisesti, koska hän suo tuota kopeaa saarta kohtaan kunnioitusta, jota hän ei osoita meille.[1](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/vetoomus/#sdfootnote1sym)

Jos sallitte, pyydämme teitä säätämään lain joka vaatii sulkemaan kaikki ikkunat, ovet, kattoikkunat, vinokattojen pystyikkunat, sisä- ja ulkoluukut, verhot, pimennysverhot, pyöröikkunat ja säleiköt. Lyhyesti, kaikki aukot, reiät, raot ja halkeamat, joiden kautta aurinko on päässyt taloihin aiheuttaen haittaa meille, ansiokkaille tavarantuottajille, jotka ylpeinä ylläpidämme maatamme – maata, joka pettämättä kiitollisuuttaan ei voi hylätä meitä näin epätasa-arvoisen taistelun keskellä.

Luotamme siihen, arvoisat edustajat, että otatte pyyntömme vakavasti, ettekä hylkää sitä ainakaan ennen kuin olette kuulleet esittämämme perustelut.

Ensinnäkin: jos suljette pois kaiken mahdollisen luonnonvalon ja luotte kysynnän keinotekoiselle valolle, mikä osa ranskalaisesta teollisuudesta ei tästä lopulta vilkastuisi?

Jos Ranska kuluttaa enemmän talia, täytyy olla lisää karjaa ja lampaita. Tämän seurauksena saamme todistaa kasvua peltojen, lihan, villan, nahan ja erityisesti lannan määrässä, joka on kaiken maataloudellisen vaurauden perusta.

Jos Ranska kuluttaa enemmän öljyä, tulemme todistamaan kasvua unikon, oliivin ja rapsin viljelyssä. Nämä runsaat mutta maata köyhdyttävät kasvit tulevat oikeaan aikaan, jotta voimme ottaa käyttöön lisääntyneen lannoitteen, jonka lisäkarjan kasvattaminen suo maallemme.

Nummemme tulevat peittymään pihkaisilla puilla. Lukuisat mehiläisparvet tulevat keräämään vuoriltamme tuoksuvia aarteita, jotka nykyään tuhlaavat hajusteensa kuten kukat, joista ne ovat lähtöisin. Näin ei ole olemassa yhtään maatalouden osa-aluetta, joka ei kokisi suurta kasvua.

Sama koskee kuljetusta. Tuhannet alukset lähtevät valaanpyyntiin, ja lyhyessä ajassa meillä on laivasto, joka kykenee ylläpitämään Ranskan kunniaa ja ilahduttamaan isänmaallisia pyrkimyksiä vetoomuksenne allekirjoittaneissa kynttilänvalmistajissa ja muissa tuottajissa.

Mutta mitä voidaan sanoa *Pariisin erityistuotteista*? Tästä lähtien tulette näkemään kultauksia, pronssia ja kristalleja kynttilänjaloissa, lampuissa ja kruunuissa, jotka loistavat valoaan tilavissa esittelyhuoneissa, joihin verrattuna nykyisiä voidaan pitää pelkkinä hevostalleina.

Ei tule olemaan pihkankerääjää hiekkadyynien korkeuksissa tai hiilikaivoksen työntekijää syvyyksissä, joka ei nauttisi korkeammasta palkasta ja lisääntyneestä vauraudesta.

Hyvät herrat, jo pienellä tutkiskelulla tulette vakuuttumaan, ettei yhdenkään ranskalaisen olosuhteet rikkaasta kaivoksenomistajista kaikkein vaatimattomimpaan tulitikkujen myyjään voi olla paranematta, jos vetoomuksemme on menestyksekäs.

Herrat, tunnemme vastalauseenne: olette poimineet ne kaikki ummehtuneista vapaiden markkinoiden puolustajien teoksista. Haastamme teidät lausumaan sanankin meitä vastaan ilman, ettei se kimpoa takaisin teitä ja koko politiikkaanne vastaan.

Kerrotteko meille, että jos saamme pyytämämme suojelun, niin Ranska tulee häviämään, koska kuluttajien täytyy kantaa tappiot?

Meidän vastauksemme on valmiina:

Teillä ei ole enää oikeutta vedota kuluttajan etuihin. Olette uhranneet hänet aina, kun olette huomanneet hänen etujensa olevan ristiriidassa tuottajan etujen kanssa. Olette tehneet näin pyrkiäksenne *edistämään teollisuutta ja lisäämään työllisyyttä*. Samasta syystä teidän tulisi tehdä se tälläkin kertaa.

Te olette toden totta ennakoineet tämän vastaväitteen. Kun teille kerrotaan, että kuluttaja hyötyy vapaasta raudan, hiilen, viljan ja tekstiilien tuonnista, vastaatte: ”Kyllä, mutta tuottaja hyötyy niiden kieltämisestä.” Olkoon näin! Jos kuluttaja hyötyy vapaasta luonnonvalosta, keinotekoisen valon tuottajille on yhtä hyödyllistä kieltää se.

Mutta voitte edelleen sanoa tuottajan ja kuluttajan olevan sama henkilö. Jos valmistaja hyötyy suojelusta, hän tekee myös maanviljelijästä hyötyjän. Käänteisesti jos maanviljelijä hyötyy, se avaa markkinoita valmistetuille tuotteille. Erittäin hyvä! Jos myönnätte meille monopolin päivävalaistuksen valmistamiseen, tulemme ensimmäiseksi ostamaan suuria määriä talia, puuhiiltä, öljyä, pihkaa, vahaa, alkoholia – hopean, raudan, pronssin ja kristallin lisäksi. Ja meidän sekä lukuisien toimittajiemme tultua rikkaiksi kulutamme merkittävästi levittäen vaurautta muille kotimaisen tuotannon osa-alueille.

Sanotteko auringonvalon olevan ilmainen lahja Luonnolta, ja että sen hylkääminen olisi vaurauden hylkäämistä sen hankkimisen verukkeella?

Mutta jos otatte tämän kannan, vahingoitatte merkittävästi omaa politiikkaanne. Muistakaa, että tähän asti olette aina hylkineet ulkomaisia tuotteita, *koska* ja *siinä suhteessa kuin* ne lähestyvät ilmaisia lahjoja. Teillä on vain *puoliksi* yhtä hyvä syy myöntyä muiden monopolistien vaatimuksiin kuin teillä on hyväksyä vetoomuksemme, joka on *täysin* linjassa vakiintuneen politiikkanne kanssa. Vaatimuksemme hylkääminen nimenomaan sen muita *parempien perusteiden* takia tarkoittaisi yhtälön ”+ x + = –” hyväksymistä. Toisin sanoen se olisi *järjettömyyden* kasaamista *järjettömyyden* päälle.

Luonto ja ihmisen työpanos tekevät yhteistyötä vaihtelevissa olosuhteissa riippuen maasta ja ilmastosta hyödykkeiden valmistuksessa. Luonnon tekemä osuus on aina ilmainen. Arvo koostuu ihmisen tekemästä osuudesta, ja siitä maksetaan.

Jos lissabonilainen appelsiini myydään puolella hintaa pariisilaiseen appelsiiniin verrattuna, se aiheutuu luonnollisesta ja näin ollen ilmaisesta auringon lämmöstä. Sen sijaan keinotekoinen lämpö, jota on kalliimpaa tuottaa, nostaa jälkimmäisen markkinahintaa.

Näin appelsiinin tullessa meille Portugalista voimme pitää sitä puoliksi ilmaisena. Toisin sanoen se saapuu meille *puoleen hintaan* pariisilaiseen verrattuna.

Juuri tältä *puoli-ilmaiselta* (anteeksi tämä sana) osalta tulisi kieltää pääsy markkinoille. Kysytte: ”Kuinka kotimainen työvoima pystyy kilpailemaan ulkomaisen kanssa, kun ensimmäisen täytyy tehdä kaikki työ ja jälkimmäiselle riittää vain puolet auringon tehdessä loput?” Mutta jos tosiasia, että tuote on *puoliksi* ilmainen saa teidät sulkemaan sen pois markkinoilta, kuinka sen *täysi* ilmaisuus voi kannustaa teitä sen sallimiseen? Joko ette ole johdonmukaisia tai teidän täytyy sulkea pois vielä vahvemmin perustein ja kaksinkertaisella tarmolla täysin ilmainen, jos kerran kiellätte puoli-ilmaisen kotimaista teollisuutta vahingoittavana.

Otetaan toinen esimerkki: kun tuotteita kuten hiiltä, rautaa, viljaa tai tekstiilejä lähetetään meille ulkomailta ja voimme hankkia ne vähemmällä työllä kuin jos tekisimme ne itse, tämä erotus on meille annettu *ilmainen lahja*. Tämän lahjan suuruus on suhteessa erotuksen suuruuteen. Se on neljännes, puolet tai kolme neljäsosaa tuotteen arvosta, jos ulkomaalainen pyytää meiltä ainoastaan kolme neljäsosaa, puolet tai neljänneksen tuotteen hinnasta. Se on yhtä täydellinen ja kokonainen kuin se vain voi olla silloin kun lahjoittaja (kuten aurinko meitä valaistessaan) ei pyydä mitään vastineeksi. Muodollinen kysymyksemme on seuraava: ”Tahdotteko maallenne hyödyn ilmaisesta kulutuksesta vai rasittavan tuotannon väitetyt hyödyt?” Tehkää päätöksenne, mutta olkaa loogisia. Niin kauan kuin ette hyväksy (niin kuin teette) hiiltä, rautaa ja ulkomaisia tekstiilejä *siinä suhteessa* kuin niiden hinta lähestyy *nollaa*, mikä epäjohdonmukaisuus olisikaan hyväksyä auringon valo, jonka hinta on nolla kaiken päivää!

[1](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/vetoomus/#sdfootnote1anc) Tässä viitataan Britannian maineeseen sumuisena maana.

[Sisällysluettelo](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/)

Copyright © 2008-2009 Petri Kajander (käännös)

Tämä ja muita Bastiatin kirjoituksia englanniksi:  
[The Bastiat Collection I](https://mises.org/library/book/bastiat-collection)  
[The Bastiat Collection II](https://mises.org/library/book/bastiat-collection)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/kirjoja-englanniksi/ -->
# Kirjoja englanniksi

> America’s Great Depression – pdf-versio – online-versio – Amazon Economics in One Lesson – pdf-versio – online-versio – Amazon Atlas Shrugged – Amazon – Adlibris Human Action – pdf-versio – online-versio – Amazon – Scholar’s edition Man, Economy & State

|  |  |
| --- | --- |
| **America’s Great Depression – [pdf-versio](http://mises.org/rothbard/agd.pdf)  – [online-versio](http://mises.org/rothbard/agd/contents.asp)  – [Amazon](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0945466056/)** | [America's Great Depression](http://mises.org/store/Americas-Great-Depression-P63C1.aspx) |
| **Economics in One Lesson** **– [pdf-versio](http://www.fee.org/pdf/books/Economics_in_one_lesson.pdf)  – [online-versio](https://fee.org/ebooks/economics-in-one-lesson/)  – [Amazon](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0517548232/)** | [Economics in One Lesson](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0517548232/) |
| **Atlas Shrugged** **– [Amazon](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0452011876/)  – [Adlibris](http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=0451191145)** | [Atlas Shrugged](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0452011876/) |
| **Human Action** **– [pdf-versio](http://mises.org/humanaction/pdf/humanaction.pdf)  – [online-versio](http://mises.org/resources/3250)  – [Amazon](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0865976317/)  – [Scholar’s edition](http://www.mises.org/store/Human-Action-The-Scholars-Edition-P119.aspx)** | [Human Action](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0865976317/) |
| **Man, Economy & State** **– [pdf-versio](http://mises.org/rothbard/mespm.PDF)  – [online-versio](http://mises.org/rothbard/mes.asp)  – [Amazon](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0945466323/)  – [Scholar’s edition](http://www.mises.org/store/Man-Economy-and-State-with-Power-and-Market-The-Scholars-Edition-P177.aspx)** | [Man, Economy and State with Power and Market](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0945466307/) |
| **Money, Bank Credit, and  Economic Cycles** **– [pdf-versio](http://mises.org/books/desoto.pdf)  – [Amazon](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0945466390/)** | [Money, Bank Credit, and Economic Cycles](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0945466390/) |

Kirjat on pääosin linkattu Yhdysvaltain Amazoniin. Joissain tapauksessa seuraavista verkkokaupoista ne saattaa saada edullisemmin tai nopeammin:

* [Adlibris](http://www.adlibris.fi)
* [Play.com](http://www.play.com/)
* [The Book Depository](http://www.bookdepository.co.uk)
* [Mises Store](http://www.mises.org/store/)

### **Talouteen liittyvää kirjallisuutta**

|  |  |
| --- | --- |
| **The Ethics of Liberty – [pdf-versio](http://mises.org/rothbard/ethics.pdf)  – [online-versio](http://mises.org/rothbard/ethics/ethics.asp)  – [Amazon](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0814775594/)** | [The Ethics of Liberty](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0814775594/) |
| **The Market for Liberty – [pdf-versio](http://www.mises.org/books/marketforliberty.pdf)  – [audio-versio](http://freekeene.com/free-audiobook/)  – [Amazon](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0930073088/)** | [A Market for Liberty](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/B001DYM6V8/) |
| **A Liberty Primer – [Alibris](http://www.alibris.com/booksearch?qwork=3918645&matches=6&wquery=a+liberty+primer&cm_sp=works*listing*title)  – [Amazon](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0960849017/)** |  |
| **Speaking of Liberty – [pdf-versio](http://mises.org/etexts/sol.pdf)  – [Amazon](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0945466382/)** | [Speaking of Liberty](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0945466382/) |
| **Bureaucracy – [pdf-versio](http://mises.org/etexts/bureaucracy.pdf)  – [online-versio](http://mises.org/etexts/mises/bureaucracy.asp)  – [Amazon](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0865976643/)** | [Bureaucracy](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0865976643/) |
| The State of the Union – [Amazon](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0865970939/) | [The State of the Union](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0865970939/) |
| **Socialism – [pdf-versio](http://mises.org/books/socialism.pdf)  – [online-versio](http://mises.org/books/socialism/contents.aspx)  – [Amazon](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0913966630/)** | [Socialism](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0913966630/) |


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/mises/alkusanat/ -->
# Alkusanat

> Tämän monografian kaksi esseetä kirjoitti opettajani Murray N. Rothbard (1926–1995) opettajastaan Ludwig von Misesistä (1881–1973). Ensimmäinen essee on kirjoitettu hyvin pian Misesin kuoleman jälkeen ja se on pitkään palvellut suosituimpana johdantona Misesin ajatteluun. Toinen esseen on kirjoitettu vuonna 1988 ja

Tämän monografian kaksi esseetä kirjoitti opettajani Murray N. Rothbard (1926–1995) opettajastaan Ludwig von Misesistä (1881–1973). Ensimmäinen essee on kirjoitettu hyvin pian Misesin kuoleman jälkeen ja se on pitkään palvellut suosituimpana johdantona Misesin ajatteluun.

Toinen esseen on kirjoitettu vuonna 1988 ja se on sisällöltään enemmän elämänkerrallinen. Se on palvellut tavallaan prototyyppinä erittäin vaikutusvaltaiselle Jörg Guido Hülsmannin kirjoittamalle biografialle *Mises: The Last Knight of Liberalism.* Yhdessä ne tarjoavat lukijalle erinomaisen yleiskatsauksen Misesin ajatteluun, elämään ja sen merkitykseen ajassamme.

On kulunut monta vuotta siitä, kun Mises-instituutilla on ollut painosta kummastakaan näistä esseistä. Nyt niiden yhdistäminen samaan painokseen tekee asian vielä erinomaisemmaksi. Jos tarkastelemme 1900-lukua, löydämme hyvin harvoja älyllisiä sankareita. Yhteiskuntatieteet ovat erityisen hedelmättömiä tässä suhteessa. Mises kuitenkin nousee esiin ottaen huomioon hinnan, jonka hän joutui siitä maksamaan. Hänet ajettiin pois kotimaastaan ja hän joutui taistelemaan oppilaistaan ja mahdollisuudesta opettaa Yhdysvalloissa. Ja silti ajatukset ovat pysäyttämättömiä. Nykyään näemme misesiläisen koulukunnan kukoistavan paremmin kuin koskaan aikaisemmin.

Tämä painos tarjoaa ainutlaatuisen osansa päämäärässä levittää hänen ajatuksiaan yhä laajemmalle. Lukija on tästä teoksesta kiitollisuudenvelassa Murray Rothbardille hänen mahdollistaessaan tämän sekä omalla tieteellisellä työllään että tunteikkaalle (jopa hartaalla) kiitollisuudella opettajalleen.

Douglas E. French

20. helmikuuta 2009

< [edellinen sivu](/kirjoja/mises/alkusanat_suomi) | [seuraava sivu](/kirjoja/mises/johdanto_mises) >

[Sisällysluettelo](/kirjoja/mises/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/mises/alkusanat_suomi/ -->
# Alkusanat suomalaiseen laitokseen

> Ludwig von Misesiä (1881-1973) pidetään laajalti yhtenä 1900-luvun tärkeimmistä taloustieteilijöistä ja yhteiskuntafilosofeista. Hänen kirjoituksensa ovat herättäneet toisen maailmansodan jälkeen libertaristisen renessanssin ensin Yhdysvalloissa ja myöhemmin Euroopassa ja muissa maanosissa. Näistä kirjoituksista viisi teosta nousevat esiin: Theorie des Geldes und der

Ludwig von Misesiä (1881-1973) pidetään laajalti yhtenä 1900-luvun tärkeimmistä taloustieteilijöistä ja yhteiskuntafilosofeista. Hänen kirjoituksensa ovat herättäneet toisen maailmansodan jälkeen libertaristisen renessanssin ensin Yhdysvalloissa ja myöhemmin Euroopassa ja muissa maanosissa. Näistä kirjoituksista viisi teosta nousevat esiin: *Theorie des Geldes und der Umlaufsmittel* (”Teoria rahasta ja luotosta”; 1912), *Die Gemeinwirtschaft: Untersuchungen über den Sozialismus* (”Sosialismi”; 1922), *Human Action* (“Ihmisen toiminta”; 1949), *Theory and History*  (“Teoria ja historia”; 1957) ja *Ultimate Foundations of Economic Science* (“Taloustieteen perimmäiset perustat”; 1962). Näillä teoksilla Mises teki uraauurtavia saavutuksia useille taloudellisen analyysin osa-alueille: rahasta suhdannevaihteluille, talousjärjestelmille, riskille, tietoteorialle, metodologialle ja talouspolitiikalle. Mutta ennen kaikkea hän kehitti realistisen ja kattavan järjestelmän ajattelulle, jota hän kutsui prakseologiaksi. Näin hän loi perustan nykyaikaisen taloustieteen itävaltalaisen koulukunnan työlle ja hänellä oli myös vahva vaikutus tämän päivän libertarististen poliitikkojen ajatteluun kuten Ron Pauliin (ja myös osittain teekutsuliikkeeseen) Yhdysvalloissa ja Vaclav Klausiin ja muihin Euroopassa.

Tämä kirja on mitä loistavin johdatus Misesiin ja hänen työhönsä. Se ilmestyi alunperin vuonna 1973 ”Bramble minikirjana” (Oakley R. Bramblen Lansingista, Michiganista, julkaisemana) ja siitä on otettu useita uusintapainoksia, merkittävimpänä Ludwig von Misesin teoksen *Planning for Freedom* liitteenä. Kirjan kirjoittaja, Murray Rothbard (1926-1995) oli Misesin New York yliopiston seminaarin jäsen 1950-luvulla. Hän oli myös itsekin huomattava taloustieteilijä ja yhteiskuntafilosofi, jolla oli valtava vaikutus libertaristiseen liikkeeseen Yhdysvalloissa. Eritoten Rothbard kirjoitti taloustieteen tutkielman (*Man, Economy, and State*, 1962) ja suurenmoisen poliittisen filosofian esseen (*The Ethics of Liberty*, 1982), jossa hän kritisoi, kehitti ja jalosti Misesin ajattelua. Siten toivon, että tämä nykyinen painos herättää kiinnostuksen suomalaisissa lukijoissa molempien, sekä Misesin että Rothbardin, tuotantoon.

Jörg Guido Hülsmann

Taloustieteen professori  
Angersin yliopisto

< [edellinen sivu](/kirjoja/mises/) | [seuraava sivu](/kirjoja/mises/alkusanat) >

[Sisällysluettelo](/kirjoja/mises/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/mises/johdanto_mises/ -->
# Johdanto (Björn Wahlroos)

> Johdanto (Björn Wahlroos) Ludwig von Mises: talous, teoria, elämä -kirjan suomenkieliseen laitokseen. Taloudesta talousteorioihin.

Ensimmäiseen maailmansota päätti lähes vuosisataisen liberalismin voittokulun. Noiden sadan vuoden aikana valistuksen opit olivat nostaneet Euroopan ja Pohjois-Amerikan kansat henkisesti turruttavasta köyhyydestä hyvinvointiin ja sivistykseen: liberaali demokratia oli voittanut feodalismin ja monarkiat; maailmankauppa oli korvannut luontaistalouden; sodat olivat vähentyneet; ja markkinatalous oli kaatanut kuninkaalliset monopolit sekä sääty- ja kiltaprivilegiot. Porvaristosta – ryhmästä jota me tänään kutsumme yrittäjiksi – oli tullut johtava yhteiskuntaluokka.

Neljännesvuosisata ja toinen maailmansota myöhemmin, liberalismi oli käytännössä kuollut. Yksilön vapauden ja oikeuksien tilalle sota oli tuonut valtion, markkinoiden tilalle suunnitelmatalouden ja vapaamielisyyden tilalle sosialidemokratian. Jälkikäteen katsottuna tämä kehitys ei ollut yllättävä. Länsiliittoutuneiden voitto saksalaisesta kansallissosialismista ja Japanin militarismista oli vaatinut Britannian ja Yhdysvaltain talouksien suunnitelmallista valjastamista valtavan sotakoneiston eteen. Ase- ja palvelusvelvollisuuden lisäksi sota oli edellyttänyt kansalaisten perinteisten oikeuksien rajoittamista: säännöstelyä, hintavalvontaa, ulkonaliikkumiskieltoja ja sensuuria.

Toinen maailmansota myös kasvatti uuden johtajasukupolven, joka suoritti työharjoittelunsa liittoutuneiden armeijoissa. Sen jäsenistä tuli suunnittelun, logistiikan ja operaatioanalyysin taitajia. Yksi asia heidän koulutuksesta jäi kuitenkin puuttumaan: markkinatalous. Heidän johdollaan Yhdysvaltain armeija siirsi mahtavan sotakoneistonsa yli kahden valtameren ja varmisti liittoutuneiden ja – näin luultiin – vapaan maailman voiton totalitarismista. Sodan jälkeen monet noista nuorista eversteistä ja majureista siirtyivät johtamaan Yhdysvaltain ja Länsi-Euroopan elinkeinoelämää, soveltaen siihen samoja hallintotalouden oppeja, jotka olivat toimineet niin hyvin sodassa. Tunnetuin heistä, Robert McNamara, nousi sekä Fordin, Pentagonin että Maailmanpankin johtoon.

Samaan aikaan Punaisen armeijan viisivuotissuunnitelmien siivittämä marssi halki Itä-Euroopan loi mielikuvan sosialismin ylivertaisuudesta. Jopa niille, jotka kammoksuivat kommunismia, sota loi illuusion suunnittelun ylivoimaisuudesta. Panos-tuotos -matriisit, lineaarinen ohjelmointi ja muut sodan aikana kehitetyt optimointitekniikat osoittivat tietä suunnitelmallisempaan ja rationaalisempaan tulevaisuuteen, näin uskottiin.

Tuon uljaan uuden maailman piti myös olla entistä oikeudenmukaisempi. Pystyäkseen yksin käymän sotaa Saksaa vastaan vuosina 1940-41, Englannin oli pantattava läntiset siirtomaansa ja nostettava verotuksensa tasolle, joka ilman sotaa ei olisi tullut kyseeseen. Vuonna 1943 julkaistussa Churchillin hallituksen tilaamassa Beveridgen raportissa piirrettiin vuorostaan uuden hyvinvointivaltion ääriviivat. Sen piti vastaanottaa sodasta palaavat sankarit ja tarjota heille ilmainen terveydenhuolto, halpaa asumista ja valtion rahoittamat eläkkeet.

Taitavien, sodassa kouliintuneiden teknokraattien ja oikeudenmukaisempaa maailmaa mielessään rakentavien sosiaalipolitiikkojen voimin Eurooppa ryhtyi vuonna 1945 jälleenrakennustyöhön. Sen edestä saivat väistyä monet vanhat ihanteet. Valtio ei tyytynyt ottamaan vain talouden ohjaksia käsiinsä. Sodassa tuhoutunutta yksityistä pääomaa korvattiin kansallistuksin ja valtion investoinneilla. Valtion vaikutusvalta alkoi ulottua yhä laajemmin ihmisten jokapäiväiseen elämään. Hiljalleen elpyvässä Euroopassa tämä ei ensin tuntunut pahalta: kansalaiset olivat sodassa joutuneet luopumaan monista perinteisistä oikeuksistaan; nyt ne alkoivat hitaasti palautua, hiukan muuttuneessa muodossa tosin.

Kuusikymmentäluvun lopulla epäliberaali suunnitelmataloudellinen Eurooppa alkoi olla valmiiksi rakennettu, joskin sen reuna-alueilla kuten Suomessa tekemistä riitti vielä seuraavan vuosikymmenen toiselle puoliskolle saakka. Askel askeleelta ihmiset oppivat hyväksymään valtion johtavan roolin yhteiskunnassa. Jälleenrakennuksen synnyttämä nopea talouskasvu ja yhteinen uusi vihollinen Neuvostoliitto tekivät sen helpoksi. Erityisen pitkään tuota ulkoisesti melko onnellista vaihetta ei kuitenkaan kestänyt. Jo seitsemänkymmentäluvun alussa sääntelytalouden aiheuttamat taloudelliset paineet alkoivat purkautua kriiseinä. Vuonna 1971 Bretton Woodsin sopimus kaatui ja maailman oli asteittain siirryttävä kelluvien valuuttakurssien aikaan. Kasvava ja entistä vapaampi ulkomaankauppa edellytti joustavampia rahoitusmahdollisuuksia. Siksi pääomavirtojen säätelyä oli pakko purkaa. Kriisien kautta siirryttiin lopulta Reaganin ja Thatcherin hallitusten kaudelle, joiden toteuttaman politiikan myötä 80-luvusta tuli viimein suurten uudistusten vuosikymmen: ensimmäistä kertaa sitten toisen maailmansodan valtion vallan kasvua ryhdyttiin tietoisesti rajoittamaan.

\* \* \*

Puolen vuosisadan aikana liberaali-sanan merkitys käytännön politiikassa oli kuitenkin perinpohjaisesti muuttunut. Valtiojohtoisissa valtapolitiikan ja suunnitelmatalouden oloissa perinteiselle vapaamielisyydelle jäi yhä vähemmän tilaa. Yhdysvalloissa, jossa viisikymmenluvun kommunistivainot tekivät sosialismi-epiteetin käytön muuten kuin haukkumasanana politiikassa mahdottomaksi, vasemmisto ryhtyi käyttämän itsestään nimeä ”liberal”. Todellisuudessa  John F. Kennedyn ja Lyndon B. Johnsonin hallitusten politiikka oli kuitenkin kaikkea muuta kuin yksilön vapautta ja valintamahdollisuuksia korostava. Se perustui valtion roolin kasvattamiseen, tulojen uudelleenjakoon, talouden sääntelyyn ja kansalaisoikeuksien varjolla myös yksilön vapauksien rajoittamiseen. Varsinkin Johnson kasvatti voimakkaasti julkisia menoja laajentaakseen Vietnamin sotaa ja toteuttaakseen kunnianhimoisen ”Great Society”-ohjelmansa, antaen liberaali-sanan käytölle yhä orwellilaisempia piirteitä. Tästä huolimatta se vakiintui, ja tänään amerikkalaiset ”liberaalit” rinnastavat itsensä ja politiikkansa Euroopan sosialidemokraatteihin. Heille on yhteistä usko vahvan valtion kykyyn ratkaista kaikki yhteiskuntamme ongelmat. Paljon kauemmaksi klassisesta liberalismista ei poliittisella kentällä juurikaan pääse.

Euroopassa tilanne oli ensi alkuun toinen. Liberalismi jatkoi siellä päivänpolitiikassa kohtaamiensa tappioiden jälkeenkin elämäänsä yliopistoissa ja sivistyneistön piirissä. Vaikka sen painoarvo parlamenteissa jatkuvasti pieneni, liberalismista tuli ihanne, johon monet akateemisesti koulutetut eurooppalaiset vanhemmat (kuten omani) pyrkivät kasvattamaan lapsensa, ympäröivän maailman muuttumisesta huolimatta. Kun reformistinen työväenliike nousi valtaan sen ei myöskään tarvinnut löytää itselleen uutta nimeä; sosialidemokratia oli käsitteenä kaikille tuttu ja sen läntinen suuntautuminen kylmän sodan aikana merkitsi, ettei sitä edes kommunismin kaatumisen jälkeen kammoksuttu, kuten sosialismia Yhdysvalloissa.

Entistä paremmin markkinataloutta ymmärtävän sosialidemokratian ja yhä ”sosiaalisemman” eurooppalaisen konservatismin puristuksessa liberalismin elintila kuitenkin supistui entisestään. Sen varsinaiseksi kohtaloksi muodostui kuitenkin hyvinvointivaltio, joka korvasi perinteisen yksilön vapauden ja oikeudet valtioon nähden taloudellisella riippuvuudella ja kuuliaisuudella. Vastikkeeksi valtio tarjosi ilmaisia sosiaali-, terveys- ja koulutuspalveluja sekä alirahastoivan eläkejärjestelmän. Ensi alkuun tuo vaihtokauppa: yksilön vapaudet vastaan hyvinvointipalvelut ja korkeampi verotus, ei tuntunut aivan huonolta. Siksi hyvinvointivaltion arkkitehdit Bismarckista Olof Palmeen voittivat aina 80-luvulle saakka poliittista maaperää liberaaleilta.

Vasta viimeisen kolmen- neljänkymmenen vuoden aikana, hyvinvointivaltion raportointi- ja valvontajärjestelmän käydessä entistä tunkeilevammaksi ja sen tuottamien kannustinongelmien tehdessä sen rahoittamisen entistä vaikeammaksi, kiinnostus sen liberaaliin uudistamiseen on uudelleen herännyt. Verotusta on kevennetty, julkisen vallan väärinkäyttöä on rajoitettu ja hallintoa tehostettu; jopa eläkejärjestelmien räikeimpiä epäkohtia on korjattu. Näiden uudistusten tavoitteena ei kuitenkaan ole ollut valtiokeskeisen ”hyvinvointijärjestelmän” rakenteellinen uudistaminen, vaan ainoastaan sen uhkaavimpien virheiden korjaaminen. Todellinen liberaali hyvinvointivaltion reformi antaa vielä odottaa itseään, joskin useimpien länsivaltioiden taloudelliset vaikeudet tekevät sen päivä päivältä yhä ajankohtaisemmaksi.

\* \* \*

Epäliberaalit ja taantumukselliset voimat nostavat kuitenkin finanssikriisien varjolla jälleen päätään.  Vastustamalla globalisaatiota, vaatimalla verojen korotuksia budjettialijäämien katteeksi ja säätelyn lisäämistä finanssimarkkinoilla, nuo vapauden ja markkinatalouden vastustajat pyrkivät herättämään uudelleen henkiin jo kaksikymmentä vuotta sitten kuolleen ajatuksen valtion johtavasta roolista yhteiskunnassa ja taloudessa. Tästä syystä Ludwig von Mises, klassisen liberalismin ehkä kirkkaimmin loistava puolestapuhuja, on niin ajankohtainen.

Mutta hän on ajankohtainen myös siksi, että hän, aiemmin kuin kukaan muu, ymmärsi, ettei talouspolitiikassa ole olemassa mitään kolmatta tietä. Valinta, von Mises korosti jo vuonna 1927 teoksessaan Liberalismus, on tehtävä vapaan markkinatalouden ja sosialismin välillä. Kaikki julkisen vallan yritykset säädellä tai muunnella hintoja ovat pidemmällä aikavälillä tuomitut epäonnistumaan: minimipalkkasäädökset johtavat työttömyyteen; hintasäätely jonoihin ja tyhjiin kaupan hyllyihin; vuokrasäätely asuntopulaan; maatalouden tukiaiset ylituotantoon ja niin edelleen. Koska von Mises jo tuolloin näki, ettei sosialismi koskaan voisi tarjota vakavasti otettavaa vaihtoehtoa, hän toteaa, että vapaa markkinatalous – kapitalismi – on ainoa mahdollinen talouden järjestelmä.

Von Misesin elämäntyö, hänen 1906 esitettyä väitöskirjaansa lukuun ottamatta, ajoittuu ensimmäisen maailmansodan jälkeiselle kaudelle, ajanjaksolle jolloin liberalismi menetti maaperää totalitaarisille ja muille valtion roolia korostaville liikkeille, ensin fasismille ja kommunismille, sitten sosialidemokratialle ja ”sosiaalista” markkinataloutta korostaville uuskonservatiiveille. Toisin kuin nuoremmat kollegansa Mont Pelerin Societyssä, kuten Friedrich von Hayek, Karl Popper ja Milton Friedman, von Mises ehti kuolla ennen kuin hänen ennustuksensa liberalismin uudesta tulemisesta 80-luvulla alkoi toteutua. Häntä lukiessa on vaikea olla ihmettelemättä, miten paljon paremmaksi viime vuosisata olisi voinut ihmiskunnalle muodostua, jos Hegelin, Marxin, Spenglerin ja Keynesin sijasta olisi luettu enemmän Ludwig von Misesiä.

Åminnessa elokuussa 2013,

Björn Wahlroos

< [edellinen sivu](/kirjoja/mises/alkusanat) | [seuraava sivu](/kirjoja/mises/osa1) >

[Sisällysluettelo](/kirjoja/mises/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/mises/osa1/luku1/ -->
# Luku 1: Itävaltalainen koulukunta

> Ludwig von Mises (1881–1973) syntyi syyskuun 29. päivänä 1881 Lembergin kaupungissa (nykypäivän Ukrainassa), silloin osana itävaltalais-unkarilaista valtakuntaa, joka oli hänen isänsä, Arthur Edler von Misesin, ansioituneen Itävallan rautateille työskentelevän rakennusinsinöörin asemapaikka. Varttuessaan Wienissä Mises aloitti opintonsa Wienin yliopistossa vuosisadan vaihteessa

Ludwig von Mises (1881–1973) syntyi syyskuun 29. päivänä 1881 Lembergin kaupungissa (nykypäivän Ukrainassa), silloin osana itävaltalais-unkarilaista valtakuntaa, joka oli hänen isänsä, Arthur Edler von Misesin, ansioituneen Itävallan rautateille työskentelevän rakennusinsinöörin asemapaikka. Varttuessaan Wienissä Mises aloitti opintonsa Wienin yliopistossa vuosisadan vaihteessa talouden ja lain tutkintoaan varten. Hän kuoli New Yorkissa lokakuun 10. päivänä 1973.

Mises syntyi ja kasvoi taloustieteen suuren ”itävaltalaisen koulukunnan” nousukaudella ja Misesiä tai hänen korvaamatonta panostaan taloustieteelliselle ajattelulle ei voida ymmärtää erillään itävaltalaisen koulukunnan perinteestä, jota hän opiskeli ja omaksui.

1800-luvun viimeisellä puoliskolla oli tullut selväksi, että ”klassinen taloustiede”, joka oli saavuttanut huippukohtansa Englannissa David Ricardon ja John Stuart Millin henkilöissä, oli vaipunut pahasti useiden perustavanlaatuisten epäkohtien rämeikköön. Kriittisenä epäkohta oli, että klassiset taloustieteilijät olivat pyrkineet analysoimaan taloutta ”luokkina” yksilöiden toimien sijaan. Tämän seurauksena klassiset taloustieteilijät eivät pystyneet löytämään paikkansapitävää selitystä hyödykkeiden ja palveluiden arvojen ja suhteellisten hintojen määrittymisen perustana oleville voimille. He eivät myöskään pystyneet analysoimaan kuluttajien toimia, kriittisiä määrittäjiä tuottajien toimille taloudessa. Esimerkiksi tutkimalla hyödykkeiden ”luokkia” klassiset taloustieteilijät eivät pystyneet koskaan ratkaisemaan ”arvon paradoksia”: tosiasiaa, että leivällä, vaikkakin äärimmäisen hyödyllisenä ja ”elämän peruspilarina”, oli alhainen arvo markkinoilla, kun taas timanteilla, ihmisen eloonjäämisen kannalta ylellisyytenä ja pelkkänä koristeellisuutena, oli erittäin korkea arvo markkinoilla. Jos leipä on selvästi hyödyllisempää kuin timantit, miksi leipä on markkinoilla selkeästi niin paljon halvempaa?

Epätoivoisina selittämään tätä paradoksia klassiset taloustieteilijät valitettavasti päättivät, että arvot olivat perustavanlaatuisesti jakaantuneet: että leipä, vaikka korkeammalla ”käyttöarvossaan” kuin timantit, oli jostain syystä alempana ”vaihdanta-arvossaan”. Tästä jaosta myöhempien sukupolvien kirjoittajat julistivat, että markkinatalous johtaa traagisesti resursseja harhaan ”voiton tuottamiseen” paljon hyödyllisemmän ”käyttöön tuottamisen” sijasta.

Epäonnistuttuaan analysoimaan kuluttajien toimia klassiset taloustieteilijät, ennen itävaltalaisia, eivät pystyneet tyydyttävästi selittämään mikä määrittää hinnat markkinoilla. Ratkaisua hapuillessaan he valitettavasti totesivat, että (a) arvo oli jotain hyödykkeille sisäsyntyistä; (b) arvon on täytynyt kytkeytyä näihin tuotteisiin tuotantoprosessissa; ja että (c) perimmäinen arvon lähde oli ”tuotantokustannukset” tai jopa kyseiseen tuotantoon sisältyvien työtuntien määrä.

Myöhemmin juuri ricardolainen analyysi synnytti Karl Marxin täysin loogisen johtopäätelmän, että koska arvo oli tulosta työtuntien määrästä, silloin kapitalistien ja työnantajien hankkimien kaikkien korkojen ja voittojen tulee olla ”lisäarvoa”, joka on epäoikeudenmukaisesti ammennettu työväenluokan todellisista ansioista.

Siten myöhemmät ricardolaiset, joutuen marxilaisuuden panttivangiksi, pyrkivät vastaamaan, että pääomahyödykkeet ovat tuottavia ja ansaitsevat sen vuoksi kohtuullisesti osansa voitoista. Mutta marxilaiset pystyivät oikeutetusti tarjoamaan vastaväitteen, että myös pääoma oli ”ilmentynyttä” tai ”jähmettynyttä” työtä ja sen vuoksi palkkojen täytyisi saada kaikki tuotot tuotannosta.

Klassisilla taloustieteilijöillä ei ollut tyydyttävää selitystä tai oikeutusta voitoille. Käsitellen osia tuotannon tuotoista jälleen pelkästään ”luokkina” ricardolaiset pystyivät ainoastaan näkemään jatkuvan ”luokkataistelun” ”palkkojen”, ”voittojen” ja ”vuokrien” välillä työläisten, kapitalistien ja vuokraisäntien taistellessa loputtomasti omista osuuksistaan. Ajatellessaan ainoastaan kokonaissuureilla ricardolaiset erottivat traagisesti toisistaan kysymykset ”tuotannosta” ja ”jakamisesta” ja aiheuttivat jakamisellaan ristiriidan taistelevien luokkien välille. He olivat pakotetut päättelemään, että jos palkat menivät ylös, se pystyi tapahtumaan ainoastaan alhaisempien voittojen ja vuokrien kustannuksella, ja päinvastoin. Ricardolaiset joutuivat jälleen marxilaisen järjestelmän panttivangiksi.

Tutkimalla luokkia yksilöiden sijaan klassiset taloustieteilijät eivät ainoastaan joutuneet hylkäämään jokaista analyysiä kulutuksesta ja olleet harhateillä selityksissään arvosta ja hinnoista; he eivät pystyneet edes lähestymään selitystä yksilöllisten tuotannontekijöiden hinnoittelulle: tietyille yksiköille työtä, maata tai pääomahyödykkeitä. 1800-luvun ohittaessa puolitien rajapyykkinsä ricardolaisen taloustieteen epäkohdat ja virheellisyydet tulivat yhä selvemmin näkyville. Itse taloustiede oli joutunut umpikujaan.

Ihmiskunnan keksintöjen historiassa on usein tapahtunut, että ihmiset, jotka ovat merkittävästi erillään toisistaan olosuhteissa ja etäisyydessä, tekevät täysin itsenäisesti samaan aikaan samanlaiset löydöt. Ratkaisut yllämainittuihin paradokseihin löytyivät täysin itsenäisesti ja eri muodoissa samana vuonna, 1871: William Stanley Jevonsille Englannissa; Léon Walrasille Lausanneen, Sveitsiin ja Carl Mengerille Wieniin. Tuona vuonna syntyi nykyaikainen tai ”uusklassinen” taloustiede. Jevonsin ratkaisu ja hänen taloustieteellinen visionsa oli hajanainen ja epätäydellinen. Lisäksi hän joutui taistelemaan ricardolaisen taloustieteen valtavaa arvonantoa vastaan, jota se oli kerännyt Englannin tiiviissä älykköjen ilmapiirissä. Seurauksena Jevonsilla oli hyvin vähän vaikutusvaltaa ja vain muutamia seuraajia. Walrasin järjestelmällä oli aikanaan myös vähän vaikutusvaltaa; kuten tulemme näkemään jatkossa, se syntyi valitettavasti uudestaan myöhempinä vuosina muodostaakseen perustan nykyisille ”mikrotaloustieteen” virheellisyyksille. Näistä kolmesta uusklassisista Carl Mengerin[1](/kirjoja/mises/osa1/luku1/#sdfootnote1sym), Wienin yliopiston taloustieteen professorin, näkemys ja ratkaisu oli selkeästi ylivoimaisin. ”Itävaltalainen koulukunta” sai alkunsa Mengeristä.

Mengerin urauurtava työ kantoi täyttä hedelmää hänen loistavien oppilaidensa sekä Wienin yliopiston seuraajansa, Eugen von Böhm-Bawerkin, systemaattisessa työssä. Böhm-Bawerkin monumentaalinen työ, kirjoitettuna pääosin 1880-luvulla ja kulminoituen hänen valtavaan kolmiosaiseen teokseensa *Kapital und Kapitalzins*[2](/kirjoja/mises/osa1/luku1/#sdfootnote2sym), muodosti itävaltalaisen koulukunnan kypsäksi kehittyneen tuotteen. Kahdelta 1800-luvun viimeiseltä vuosikymmeneltä löytyy muita suuria ja luovia taloustieteilijöitä, joilla oli merkittävä panos itävaltalaiseen taloustieteeseen; etenkin Böhm-Bawerkin langolla, Friedrich von Wieserillä ja jossain suhteessa amerikkalaisella taloustieteilijällä John Bates Clarkilla; mutta Böhm-Bawerk kohosi heitä kaikkia korkeammalle.

Itävaltalaiset tai menger-böhm-bawerkilaiset ratkaisut taloustieteen ongelmiin olivat merkittävästi kattavampia kuin ricardolaiset, koska itävaltalaiset ratkaisut perustuivat täysin vastakkaiseen tietoteoriaan. Itävaltalaiset erehtymättömästi keskittivät analyysinsä *yksilöön*, toimivaan yksilöön hänen tehdessään valintoja todellisessa maailmassa mieltymyksiensä ja arvojensa pohjalta. Lähtien liikkeelle yksilöistä itävaltalaiset pystyivät perustamaan taloudellisen toiminnan ja tuotannon analyysinsä yksilöllisten *kuluttajien* arvoihin ja tarpeisiin. Jokainen kuluttaja toimi omien valitsemiensa mieltymystensä ja arvojensa asteikon pohjalta. Ja juuri nämä arvot vuorovaikuttivat ja yhdistyivät muodostamaan kuluttajien kysynnän, josta koostuu kaiken tuotannollisen toiminnan perusta ja suunta. Perustaessaan analyysinsä yksilöön hänen kohdatessaan todellisen maailman itävaltalaiset näkivät, että tuotannollinen toiminta pohjautui odotuksille palvella kuluttajien kysyntää.

Siten itävaltalaisille tuli selväksi, ettei mikään tuotannollinen toiminta, joko työ tai mikään tuotannollisista tekijöistä, pystyisi liittämään arvoa hyödykkeisiin tai palveluihin. Arvo koostui yksilöllisten kuluttajien subjektiivisista arvostuksista. Lyhyesti, voisin kuluttaa kolmenkymmenen vuoden työajan ja muita resursseja valtavan höyryvetoisen kolmipyörä täydellistämiseksi. Jos kuitenkaan tarjotessani tätä tuotetta kukaan kuluttaja ei halua ostaa kolmipyörää, se on taloudellisesti arvoton huolimatta harhaponnisteluista, joita olen sen eteen tehnyt. Arvo on kuluttajien arvostuksia ja tuotteiden ja palveluiden suhteelliset hinnat määrittyvät kuluttajien arvostuksien ja halujen laajuudesta ja voimallisuudesta näille hyödykkeille.[3](/kirjoja/mises/osa1/luku1/#sdfootnote3sym)

Tarkastellen selkeästi yksilöitä laajojen ”luokkien” sijaan itävaltalaiset pystyivät ratkaisemaan helposti ”arvoparadoksin”, joka oli hämmentänyt klassisia taloustieteilijöitä. Sillä yksikään yksilö markkinoilla ei koskaan kohtaa valintatilannetta luokan ”leipä” ja luokan ”timantteja” välillä. Itävaltalaiset olivat osoittaneet, että mitä suurempi on hyödykkeen määrä – suurempi yksiköiden lukumäärä – jonkun omistuksessa, sitä *vähemmän* hän arvostaa yksittäistä tiettyä yksikköä. Autiomaan läpi ilman vettä kompuroiva henkilö asettaa äärimmäisen korkean ”hyötyarvon” vesikupille: siinä missä sama henkilö urbaanissa Wienissä tai New Yorkissa veden runsauden ympäröimänä asettaa erittäin alhaisen arvostuksen tai ”hyödyn” jokaiselle yksittäiselle kupille. Siten hänen maksamansa *hinta* vesikupista erämaassa on valtavasti suurempi kuin New Yorkissa. Lyhyesti, toimiva yksilö kohtaa ja valitsee tietyistä yksiköistä tai ”rajoista”; ja itävaltalainen löydös nimettiin ”vähenevän rajahyödyn laiksi”. Syy sille, että ”leipä” on niin paljon ”timantteja” halvempaa seuraa siitä, että saatavilla olevien leipien määrä on valtavasti suurempi kuin timanttikaraattien määrä: siten *jokaisen leivän* arvo ja hinta on paljon alhaisempi kuin *jokaisen karaatin* arvo ja hinta. ”Käyttöarvon” ja ”vaihdanta-arvon” välillä ei ole mitään ristiriitaa. Olettaen saatavissa olevien leipien runsauden jokainen leipä *on* yksilölle vähemmän ”hyödyllinen” kuin jokainen timanttikaraatti.

Sama keskittyminen yksilön toimiin ja siten ”rajahyötyanalyysiin” ratkaisi myös markkinoiden ”tulonjaon” ongelman. Itävaltalaiset osoittivat, että jokainen tuotannontekijän yksikkö, joko erityyppistä työtä, maata tai pääomalaitteita, hinnoitellaan markkinoilla sen ”rajatuottavuuden” perusteella. Lyhyesti, kuinka paljon tämän yksikön tosiasiallinen panos on kuluttajan ostaman lopputuotteen arvoon. Mitä suurempi on ”tarjonta”, jonkin tietyn tekijän yksiköiden määrä, sitä pienempi on sen rajatuottavuus – ja siten sen hinta; ja mitä alhaisempi on sen tarjonta, sitä korkeammaksi muodostuu sen hinta. Näin itävaltalaiset osoittivat, ettei eri tuotannontekijöiden luokkien välillä ole tolkutonta ja mielivaltaista luokkataistelua tai konfliktia. Sen sijaan jokaisen tekijän laji osallistuu harmonisesti lopputuotteeseen suunnattuna tyydyttämään kuluttajien kaikkein voimakkaimpia haluja kaikkein tehokkaimmilla keinoilla (toisin sanoen resurssien kannalta vähiten kalliisti). Siten jokaisen tekijän jokainen yksikkö ansaitsee rajatuottonsa, sen oman erityisen panoksensa tuottavaan tulokseen. Itse asiassa, jos olisi jotain intressien ristiriitaa, se ei olisi tekijöiden lajien välillä, maan, työn ja pääoman; se olisi *saman* tekijän kilpailevien toimittajien välillä. Esimerkiksi jos joku löytää uuden kuparimalmin lähteen, lisääntynyt tarjonta ajaisi kuparin hintaa alas; tämä työskentelisi ainoastaan kuluttajien ja yhteistyössä olevien työn ja pääomatekijöiden hyödyksi ja ansioiksi. Ainoata tyytymättömyyttä saattaisi esiintyä kuparikaivosten omistajien keskuudessa, jotka huomaisivat heidän tuotteensa hintojen laskevan.

Itävaltalaiset osoittivat siten, että vapailla markkinoilla ei ole olemassa eroa ”tuotannon” ja ”jakamisen” välillä. Kuluttajien arvot ja kysyntä määrittävät kulutushyödykkeiden lopulliset hinnat, kuluttajien ostamat hyödykkeet, jotka määrittävät tuotannollisen toiminnan suunnan ja vuorostaan määrittävät yhteistyössä toimivien tekijöiden yksiköiden hinnat: yksilölliset palkkatasot, vuokrat ja pääomalaitteiden hinnat. ”Tulonjako” oli yksinkertaisesti seurausta jokaisen tekijän hinnasta. Siten jos kuparin hinta on 20 senttiä paunaa kohden ja kuparin omistaja myy 100 000 paunaa kuparia, omistaja saa 20 0000 dollaria ”jaossa”; jos jonkun palkka on 4 dollaria tunnilta ja hän työskentelee 40 tuntia viikossa, hän saa 160 dollaria viikolta ja niin edelleen.

Entäpä voitot ja ”jähmettyneen” työn ongelma (koneisiin sisältyvä työ)? Jälleen kerran yksilön analyysiä käyttäen Böhm-Bawerk näki, että on ihmisen toiminnan peruslaki, että jokainen yksilö haluaa toteuttaa toiveitaan ja tavoitteitaan mahdollisimman pikaisesti. Näin jokainen henkilö suosii tavaroita ja palveluita nykyisyydessä sen sijaan, että odottaisi näitä hyödykkeitä tietyn ajanjakson tulevaisuudessa. Pyy pivossa on hänelle aina arvokkaampi kuin kymmenen oksalla. Tämän yksinkertaisen alkukantaisen ”aikamieltymyksen” perustosiasian takia ihmiset eivät sijoita kaikkia tulojaan pääomalaitteisiin lisätäkseen tulevaisuudessa tuotettavien hyödykkeiden määrää. He joutuvat ensin pitämään huolen hyödykkeiden välittömästä kulutuksesta. Mutta jokaisella yksilöllä, erilaisissa olosuhteissa ja kulttuureissa, on erilainen aikamieltymyksen *aste* suosia nykyisiä hyödykkeitä suhteessa myöhempiin hyödykkeisiin. Mitä suurempi on heidän aikamieltymyksen aste, sitä suuremman osuuden tuloistaan he kuluttavat *nyt*; mitä alhaisempi aste, sitä enemmän he säästävät ja sijoittavat tulevaan tuotantoon. Aikamieltymyksen tosiasiasta seuraa korko ja voitot; ja aikamieltymysten aste ja voimakkuus määrittävät korko- ja voittotasojen korkeuden.

Tarkastellaan esimerkiksi lainan korkotasoa. Keskiajan ja aikaisen modernin ajanjakson katolisen kirkon skolastiset filosofit olivat omalla tavallaan erinomaisia taloustieteilijöitä ja markkinoiden analysoijia, mutta erästä asiaa he eivät koskaan pystyneet selittämään tai löytämään sille oikeutusta: yksinkertaista koron veloittamista lainasta. He pystyivät ymmärtämään voittojen ansaitsemisen riskialttiista sijoituksista, mutta he olivat oppineet Aristoteleelta, että raha oli hedelmätöntä ja tuottamatonta. Näin ollen, miten korko lainasta (oletuksella ilman riskiä takaisinmaksamattomuudesta) voidaan perustella? Kykenemättöminä löytämään vastausta kirkko ja skolastikot saattoivat kadunmiehen silmissä lähestymistapansa huonoon valoon tuomitsemalla kaikki lainojen korot synnillisenä ”koronkiskontana”. Böhm-Bawerk löysi lopulta ratkaisun aikamieltymyksen käsitteelle. Kun luotottaja lainaa 100 dollaria luotonsaajalle vastineena 106 dollarista vuoden päästä, nämä kaksi henkilöä eivät suorita vaihdantaa samoista asioista. Luotottaja antaa luotonsaajalle 100 dollaria ”nykyisenä hyödykkeenä”, rahaa, jota velallinen voi käyttää milloin tahansa nykyisyydessä. Mutta velallinen ei anna luotottajalle vaihdannassa rahaa, vaan velkakirjan – *mahdollisuuden* vastaanottaa rahaa vuoden päästä. Lyhyesti, luotottaja antaa luotonsaajalle ”nykyisen hyödykkeen”, kun taas velallinen antaa luotottajalle ”hyödykkeen tulevaisuudessa”, rahaa, jota luotottaja joutuu odottamaan vuoden ennen sen käyttöönottoa. Ja koska yleinen aikamieltymyksen tosiasia tekee nykyisistä hyödykkeistä arvokkaampia kuin tulevista hyödykkeistä, luotottaja joutuu veloittamaan, ja velallinen on halukas maksamaan, preemion nykyisestä hyödykkeestä. Tämä preemio on korkotaso. Preemion suuruus riippuu kaikkien aikamieltymyksistä markkinoilla.

Tässä ei ollut kaikki, sillä Böhm-Bawerk jatkoi osoittamalla kuinka aikamieltymykset vastaavasti määrittävät liikevoittojen tason. Itse asiassa ”tavanomainen” liikevoittojen taso *on* korkotaso. Kun työtä tai maata käytetään tuotantoprosessissa, olennainen tosiasia on, ettei näiden tekijöiden tarvitse odottaa rahojaan, niin kuin ne joutuisivat kapitalististen työnantajien puuttuessa, kunnes tuote on valmistettu ja myyty kuluttajille. Ellei olisi kapitalistisia työnantajia, työntekijät ja maanomistajat joutuisivat tulemaan toimeen kuukausia tai vuosia ilman maksua, kunnes lopputuote – auto tai leipä tai pesukone – on myyty kuluttajalle. Mutta kapitalistit tekevät suureen palveluksen säästämällä rahaa etukäteen tuloistaan ja maksamalla työntekijöille ja maanomistajille *nyt* heidän työskennellessään. Kun taas kapitalistit suorittavat odottamisen tehtäväänsä, kunnes lopullinen tuote on myyty kuluttajille, ja he vastaanottavat rahansa. Tästä elintärkeästä palvelusta työntekijät ja maanomistajat ovat enemmän kuin halukkaita ”maksamaan” kapitalisteille heidän voittonsa tai korkonsa. Lyhyesti sanottuna kapitalistit ovat ”luotottajien” asemassa, jotka säästävät ja maksavat tämänhetkistä rahaa, ja odottavat sen jälkeen niiden lopullista paluuta; työntekijät ja maanomistajat ovat tavallaan ”luotonsaajia”, joiden palvelut kantavat hedelmää ainoastaan tietyn päivän jälkeen tulevaisuudessa. Jälleen kerran, liiketoiminnan tavanomainen tuottoaste määrittyy useiden aikamieltymysten tasojen korkeudesta.

Böhm-Bawerk ilmaisi tämän myös toisin: pääomahyödykkeet eivät ole pelkästään ”jähmettynyttä työtä”; ne ovat *myös* jähmettynyttä *aikaa* (ja maata); ja ratkaisevasta ajan ja aikamieltymyksen elementistä löytyy selitys koroille ja voitoille. Hän edisti myös valtavasti pääoman taloudellista analyysiä. Sillä hän näki vastakkaisesti ei pelkästään ricardolaisia vaan myös suurinta osaa nykypäivän taloustieteilijöistä, että ”pääoma” ei ole yksinkertaisesti vain homogeeninen möykky[4](/kirjoja/mises/osa1/luku1/#sdfootnote4sym) tai annettu määrää. Pääoma on mutkikas matriisi, jolla on aikaulottuvuus; ja talouskasvu sekä lisääntyvä tuottavuus eivät muodostu ainoastaan lisäämällä pääoman määrää vaan myös sen aikarakenteeseen, rakentaakseen ”yhä pidempiä tuotantoprosesseja”. Mitä alhaisempi on ihmisten aikamieltymysten aste, sitä halukkaampia he ovat uhraamaan nykyistä kulutusta säästääkseen ja sijoittaakseen näihin pidempiin prosesseihin, jotka tuottavat merkittävästi suuremman kulutushyödykkeiden määrän jonain päivänä *tulevaisuudessa*.

[1](/kirjoja/mises/osa1/luku1/#sdfootnote1anc) Ks. Carl Mengerin *Principles of Economics*, käännös James Dingwall ja Bert F. Hoselitz (Glencoe, Ill.: The Free Press, 1950); uusintapainos 2007 (Auburn, Ala.: Ludwig von Mises Institute); alkuperäinen saksalainen laitos, *Grundsätze der Volkswirtschaftslehre* (1871). Ks. myös Mengerin *Problems of Economics and Sociology*, käännös. Francis J. Nock (Urbana: University of Illinois Press, 1963); alkuperäinen saksalainen laitos, *Untersuchungen* *über die Methode der Socialwissenschaften und der Politischen Oekonomie insbesondere* (1883).

[2](/kirjoja/mises/osa1/luku1/#sdfootnote2anc) Ks. *Kapital und Kapitalzins* (1. osan ensipainos 1884 ja 2. osan 1889; 1. osan toinen painos 1900 ja 2. osan 1902; 3. ja 1. osan täysin uusittu painos 1914 ja osittaiset 2. ja 3. osan 1909; osien 2 ja 3 tasapainotus 1912; neljäs (posthumaani) painos osista 1-3 1921); englanninkielinen kolmiosainen *Capital and Interest*: vol. I, *History* *and Critique of Interest Theories;* vol. II, *Positive Theory of Capital*; vol. III, *Further Essays on Capital and Interest,* käännös. George D. Huncke ja Hans F. Sennholz (Grove City, Penn.: Libertarian Press, 1959); tämä oli ensimmäinen englanninkielinen kokonainen käännös saksalaisista kolmannesta ja neljännestä painoksesta.

[3](/kirjoja/mises/osa1/luku1/#sdfootnote3anc) Ks. Eugen von Böhm-Bawerk, “The Ultimate Standard of Value” in *Shorter Classics* *of Böhm-Bawerk* (Grove City, Penn.: Libertarian Press, 1962).

[4](/kirjoja/mises/osa1/luku1/#sdfootnote4anc) Ks. Böhm-Bawerk, *Capital and Interest,* vol. II, *Positive Theory of Capital*, s. 1–118.

< [edellinen sivu](/kirjoja/mises/osa1/) | [seuraava sivu](/kirjoja/mises/osa1/luku2) >  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/mises/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/mises/osa1/luku2/ -->
# Luku 2: Mises ja “itävaltalainen taloustiede”: Teoria rahasta ja luotosta

> Nuori Ludwig von Mises aloitti Wienin yliopistossa vuonna 1900 ja sai tohtorintutkintonsa oikeus- ja taloustieteestä vuonna 1906. Pian hänestä tuli yksi Eugen von Böhm-Bawerkin vakituisen seminaarin etevimmistä oppilaista. Itävaltalaisen lähestymistavan ympäröimänä Mises kuitenkin päätyi käsitykseen, ettei Böhm-Bawerk ja vanhemmat itävaltalaiset

Nuori Ludwig von Mises aloitti Wienin yliopistossa vuonna 1900 ja sai tohtorintutkintonsa oikeus- ja taloustieteestä vuonna 1906. Pian hänestä tuli yksi Eugen von Böhm-Bawerkin vakituisen seminaarin etevimmistä oppilaista. Itävaltalaisen lähestymistavan ympäröimänä Mises kuitenkin päätyi käsitykseen, ettei Böhm-Bawerk ja vanhemmat itävaltalaiset olleet menneet riittävän pitkälle: etteivät he olleet vieneet analyysiä loppuun asti ja että sen seurauksena merkittävä *lacunae* oli edelleen täyttämättä itävaltalaisessa taloustieteessä. Näin käy toki kaikilla tieteen osa-alueilla: edistystä tapahtuu, kun oppilaat ja seuraajat seisovat heidän suurten mestariensa olkapäillä. Liian usein mestarit kuitenkin kiistävät tai epäonnistuvat näkemästä heidän seuraajiensa edistysaskelien arvoa.

Misesin havaitsema suuri *lacunae* oli analyysi *rahasta*. Itävaltalaiset olivat ratkaisseet suhteellisten hintojen analyysin kuluttajahyödykkeille yhtä lailla kuin kaikille tuotannontekijöille. Mutta raha, aina klassisten taloustieteilijöiden ajoista lähtien, oli aina ollut erillisessä kategoriassa, jossa sitä ei altistettu talousjärjestelmän muut osat kattaville analyyseille. Euroopan ja Amerikan vanhoille itävaltalaisille ja muille uusklassisille tämä erottelu pysyi voimassa, ja rahaa ja ”hintatasoja” analysoitiin lisääntyvissä määrin täysin erillään muusta markkinataloudesta. Keräämme nyt näitä epäonnisia hedelmiä tästä vakavasta epäjatkumosta nykyisessä erossa ”mikro-” ja ”makrotaloustieteen” välillä. Sentään ”mikrotaloustiede” pohjautuu karkeasti ottaen yksilöllisten kuluttajien ja tuottajien toimintaan, mutta kun taloustieteilijät lähestyvät rahaa, heittäydytään yllättäen mielikuvitusmaailmaan epärealistisista kokonaissuureista: rahasta, ”hintatasoista”, ”kansantuotteesta” ja kulutuksesta. Irrotettuna vahvasta yksilön toiminnan perustasta ”makrotaloustiede” on loikannut yhdestä virhepäätelmästä toiseen. Jo Misesin päivinä 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä tämä harhateille joutunut erottelu kehittyi nopeasti amerikkalaisen Irving Fisherin työssä, joka rakensi yksityiskohtaisia teorioita ”hintatasoista” ja ”kiertonopeuksista” niiden perustumatta yksilön toiminnalle ja ilman pyrkimystä yhdistää näitä teorioita uusklassisen ”mikroanalyysin” kestävälle pohjalle.

Ludwig von Mises päätti korjata tämän kahtiajaon ja perustaa rahan ja sen ostovoiman (virheellisesti kutsuttuna ”hintatasoksi”) taloustieteen itävaltalaiseen yksilön ja markkinatalouden analyysiin: saapua suureen integroituun taloustieteeseen, joka selittäisi kaikki talousjärjestelmän osa-alueet. Mises teki tämän valtavan saavutuksen ensimmäisessä suuressa teoksessaan *Theorie des Geldes und der Umlaufsmittel* (”Teoria rahasta ja luotosta”) vuonna 1912.[1](/kirjoja/mises/osa1/luku2/#sdfootnote1sym) Tämä oli itse Böhm-Bawerkin arvoinen luovan käsityskyvyn häikäisevä saavutus. Lopultakin taloustiede oli yhtenäinen, yksilön toimintaan perustuva integroitunut analyysi ilman tarvetta rahan ja suhteellisten hintojen, mikron ja makron väliselle kahtiajaolle. Mises hajotti yksiselitteisesti mekanistisen fisheriläisen näkemyksen automaattisista suhteista rahan määrän ja hintatason, ”kiertonopeuden” ja vaihdantojen yhtälöiden” kesken rajahyötyteorian integroituneella sovellutuksella itse rahan kysyntään ja tarjontaan.

Mises nimenomaisesti osoitti, että samoin kuin minkä tahansa muun hyödykkeen hinta määrittyy sen saatavissa olevan määrän ja kulutuskysyntöjen intensiteetin perusteella (pohjautuen sen rajahyötyyn kuluttajille), rahayksikön ”hinta” tai ostovoima määrittyy markkinoilla täysin samalla lailla. Rahan tapauksessa sen kysyntä on kysyntää pitäytymisessä käteisvaroissa (joko lompakossa tai pankissa sen pikaista tai myöhempää kuluttamista hyödyllisiin tuotteisiin ja palveluihin varten). Rahayksikön (dollarin, frangin tai kultaunssin) rajahyöty määrittää kysynnän intensiteetin käteisvaroille; ja saatavissa olevan rahan määrän ja sen kysynnän vuorovaikutus määrittää dollarin ”hinnan” (kuinka paljon muita hyödykkeitä dollarilla voi ostaa vaihdannassa). Mises oli yhtä mieltä klassisen ”määräteorian” kanssa siitä, että dollarien tai kultaunssien tarjonnan lisäyksestä seuraa lasku niiden arvossa tai ”hinnassa” (tarkoittaen nousua muiden tuotteiden ja palveluiden hinnoissa), mutta hän jalosti merkittävästi tätä karkeaa menetelmää ja integroi sen talouden yleiseen analyysiin. Yhtäältä hän osoitti, ettei tämä liike ole tasasuhteista; rahan tarjonnan lisäyksellä on pyrkimys alentaa sen arvoa, mutta kuinka paljon tai jopa tekeekö se sitä lainkaan, riippuu siitä, mitä tapahtuu rahan rajahyödylle ja siten yleisön kysynnälle pitää rahansa käteisvaroissa. Lisäksi Mises osoitti, että ”rahan määrä” ei lisäännyt kertasummalla: lisäys tuodaan taloudelliseen järjestelmään yhdestä pisteestä ja hinnat nousevat ainoastaan uuden rahan levitessä aaltoina läpi talousjärjestelmän. Jos valtio painaa uutta rahaa ja kuluttaa sen esimerkiksi paperiliittimiin, seurauksena *ei* ole yksinkertainen ”hintatason” nousu, kuten ei-itävaltalaiset taloustieteilijät sanoisivat. Aluksi paperiliittimien hinnat ja tulot nousevat ja seuraavaksi hinnat paperiliitinteollisuudenalan toimittajilla ja niin edelleen. Siten rahan tarjonnan lisäys muuttaa suhteellisia hintoja ainakin tilapäisesti ja siitä saattaa seurata myös pysyvä muutos suhteellisissa tuloissa.

Mises pystyi myös osoittamaan, että Ricardon ja hänen läheisten seuraajiensa varhainen ja kauan sitten unohdettu oivallus oli huomattavan oikea: että, lukuun ottamatta kullan teollista tai kulutuskäyttöä rahan tarjonnan lisäyksestä ei koidu mitään yhteiskunnallista hyötyä. Verrattuna tuotannontekijöihin, kuten maahan, työhön ja pääomaan, joiden lisäys saa aikaan suuremman tuotannon ja korkeamman elintason, rahan tarjonnan lisäys voi ainoastaan vähentää sen ostovoimaa – se ei lisää tuotantoa. Jos jokaisen lompakossa tai pankkitilillä olevan rahan tarjonta taiottaisiin yhdessä yössä kolminkertaiseksi, yhteiskunta ei olisi paremmassa tilanteessa. Mutta Mises osoitti, että ”inflaation” (rahan määrän lisäyksen) suuri viehätysvoima on *nimenomaisesti* siinä, etteivät kaikki saa uutta rahaa samalla kertaa ja samassa asteessa. Sen sijaan valtio ja sen suosimat tilausten tai tukien vastaanottajat ovat uuden rahan ensimmäisiä vastaanottajia. *Heidän* tulonsa nousevat ennen kuin monet hinnoista ovat nousseet, kun taas ne epäonniset yhteiskunnan jäsenet, jotka vastaanottavat uuden rahan ketjun loppupäässä (tai, kuten eläkeläiset, eivät vastaanota uutta rahaa lainkaan), häviävät, koska heidän ostamiensa tuotteiden hinnat nousevat ennen kuin he nauttivat lisääntyneistä tuloista. Lyhyesti, inflaation vetovoimana on, että valtio ja muut ryhmät taloudessa voivat hiljaisesti mutta tehokkaasti hyötyä niiden väestön ryhmien kustannuksella, joilla ei ole poliittista vaikutusvaltaa.

Mises osoitti inflaation – rahan tarjonnan laajentumisen – olevan prosessi verottaa ja jakaa uudelleen varallisuutta. Kehittyvässä vapaiden markkinoiden taloudessa, joka on vapaa valtiolähtöisiltä lisäyksiltä rahan tarjontaan, hinnat *laskevat* yleisesti tuotteiden ja palveluiden tarjonnan laajentuessa. Laskevat hinnat ja kustannukset olivat tosiaankin teollisen laajentumisen tunnusmerkki pääosan 1800-lukua.

Soveltaessaan rajahyötyä rahaan Mises joutui ratkaisemaan ongelman, jota useimmat taloustieteilijät pitivät ylipääsemättömänä: niin kutsuttua ”itävaltalaista kehää”. Taloustieteilijät pystyivät käsittämään kuinka munien, hevosten tai leivän hinta määrittyy niiden vastaavilla rajahyödyillä, mutta toisin kuin näitä hyödykkeitä, joille on kysyntää *niiden kuluttamiseksi*, rahalle on kysyntää ja sitä pidetään käteisvaroissa, jotta sitä voidaan käyttää hyödykkeisiin. Siten kellään ei voi olla kysyntää rahalle (ja olla sille rajahyötyä) ellei sitä *jo* ole olemassa, edellyttäen siis hintaa ja ostovoimaa markkinoilla. Mutta kuinka voimme selittää rahan hinnan rajahyödyllä, jos rahalla täytyy olla jo olemassa hinta (arvo), jotta siihen voi kohdistua kysyntää alkujaankaan? ”Regressioteoreemallaan” Mises ratkaisi ”itävaltalaisen kehän” yhtenä merkittävimmistä tieteellisistä saavutuksistaan. Hän osoitti, että loogisesti tätä rahan kysynnän aikakomponenttia voidaan siirtää ajassa taaksepäin *siihen* muinaiseen päivään, jolloin rahahyödyke ei ollut rahaa, vaan itsessään hyödyllinen vaihtokaupan hyödyke. Lyhyesti: ajan hetkeen, jolloin rahahyödykkeellä (esimerkiksi kulta tai hopea) oli kysyntää ainoastaan sen ominaisuuksina kulutettavana ja suoraan käyttökelpoisena hyödykkeenä. Mises ei täten pelkästään täydellistänyt rahan hinnan tai ostovoiman loogista selitystä, vaan hänen löydöillään oli myös muita merkittäviä seurauksia. Sillä se tarkoitti, että raha voi saada alkunsa *ainoastaan* yhdellä tavalla: vapailta markkinoilta ja suorasta kysynnästä näillä markkinoilla käyttökelpoisesta hyödykkeestä. Ja tämä tarkoitti, että raha *ei voi saada* alkuansa joko valtion jonkin rahaksi julistamisella tai jonkinlaisella yhtäkkisellä yhteiskuntasopimuksella; se on voinut kehittyä ainoastaan yleisesti hyödyllisestä ja arvokkaasta hyödykkeestä. Menger oli aikaisemmin osoittanut, että rahalle oli todennäköistä ilmaantua tällä tavoin; mutta juuri Mises vahvisti absoluuttisena välttämättömyytenä rahan markkinaperäisen alkuperän.

Seuraukset eivät kuitenkaan päättyneet tähän. Sillä tämä tarkoitti useimpien silloisten ja nykyisten taloustieteilijöiden näkemysten vastaisesti, että ”raha” ei ole sattumanvaraisia valtion määrittämiä yksiköitä tai paperinpalasia: ”dollareita”, ”puntia”, ”frangeja” ja niin edelleen. Rahan *on täytynyt* saada alkunsa käyttökelpoisena hyödykkeenä: kultana, hopeana tai minä tahansa. Alkuperäinen rahan yksikkö, vaihdannan ja laskennan yksikkö, ei ollut ”frangi” tai ”markka” vaan kultagramma tai hopeaunssi. Perustaltaan rahallinen yksikkö on tietyn arvokkaan, markkinoiden tuottaman hyödykkeen *painoyksikkö.* Siten ei ole yllättävää, että itse asiassa kaikki nykyiset nimet rahalle: dollari, punta, frangi ja niin edelleen saivat alkunsa kullan tai hopean painoyksikköjen niminä. Jopa nykyisessä rahataloudellisessa kaaoksessa Yhdysvaltain lakikirjat määrittävät yhä dollarin kultaunssin 1/35 osana (nyt 1/42 osana).

Tämä analyysi yhdistettynä Misesin osoittamiin ehdottomiin yhteiskunnallisiin haittoihin valtion mielivaltaisesti tuottamien ”dollarien” ja ”frangien” tarjonnan lisäämiselle osoittaa suunnan valtion täydelliselle rahajärjestelmästä erottamiselle. Sillä tämä tarkoittaa, että rahan perusta on paino kultaa tai hopeaa, ja se tarkoittaa, että on hyvinkin mahdollista palata takaisin maailmaan, jossa tällaiset painot ovat jälleen kerran laskennallisia yksiköitä ja rahallisen vaihdannan välineitä. Kultakanta, kaukana barbaarisesta fetissistä tai toisesta mielivaltaisesta valtion välineestä, on kyvykäs tarjoamaan ainoastaan markkinoilla tuotetun rahan, joka ei ole alisteinen pakkovaltaisen valtion sisäsyntyisille inflatorisille ja uudelleenjakamisen taipumuksille. Kestävä ei-valtiollinen raha tarkoittaisi maailmaa, jossa hinnat ja kustannukset jälleen kerran laskisivat vastineena lisäyksiin tuottavuudessa.

Nämä eivät ole Misesin ainoat mahtavan teoksensa *Theorie des Geldes und der Umlaufsmittel* saavutukset. Sillä Mises osoitti myös pankkitoiminnan rooliin rahan tarjonnassa ja näytti, että vapaasta pankkitoiminnasta – valtion kontrollista ja sanelusta vapaasta pankkitoiminnasta – ei seuraisi villiä inflaatiollista rahan laajentumista, vaan pankkeja, jotka olisivat maksuvaateiden takia pakotettuja kestävään ”kovan rahan” ei-inflatoriseen toimintaperiaatteeseen. Useimmat taloustieteilijät ovat puolustaneet keskuspankkitoimintaa (pankkitoiminnan kontrollia valtiollisen pankin, kuten Yhdysvaltain Federal Reserve Systemin, toimesta) valtiolle välttämättömänä yksityisten pankkien inflatoristen taipumusten *rajoittamiseksi*. Mutta Mises osoitti, että keskuspankkien rooli on ollut juuri täysin päinvastainen: ne ovat vapauttaneet pankkien toimet vapaiden markkinoiden tiukoista rajoituksista ja kannustaneet ja ajaneet pankit lainojensa ja talletustensa inflaatiolliseen laajentamiseen. Keskuspankkitoiminta, kuten sen alkuperäiset kannattajat hyvin tiesivät, on ja on aina ollut inflatorinen väline vapauttaa pankit markkinoiden rajoitteista.

Eräs merkittävä *Theorie des Geldes und der Umlaufsmittel* –teoksen saavutuksista oli hävittää joitakin ei-yksilöllisiä epäkohtia, jotka olivat rampauttaneet rajahyödyn itävaltalaista käsitettä. Sillä oman perusmenetelmänsä keskittyä yksilön todellisiin toimiin vastaisesti itävaltalaiset olivat lähteneet mukaan Jevons-Walras versioihin rajahyödystä, jotka olivat pyrkineet tekemään siitä mitattavan matemaattisen suureen. Jopa nykyään jokainen taloustieteen oppikirja selittää rajahyödyn ”hyöty-yksiköillä”, yksiköillä, joiden oletetaan olevan alisteisia lisäykselle, kertomiselle ja muille matemaattisille operaatioille. Jos oppilaasta tuntuu, että ei ole paljoakaan järkeä sanoa, että ”Arvostan 4:n hyöty-yksikön verran tuota voikiloa”, oppilas on täysin oikeassa. Böhm-Bawerk –seminaarin tšekkiläisen opiskelutoverinsa, Franz Cuhelin, oivalluksen pohjalta Mises osoitti musertavan vääräksi ajatuksen rajahyödyn minkäänlaisesta mitattavuudesta ja osoitti, että rajahyöty on tiukasti sijajärjestyksellinen, jossa yksilö luetteloi arvonsa mieltymysjärjestyksinä (”Suosin B:tä A:han nähden ja B:tä C:hen) olettamatta mitään mytologista yksikköä tai hyödyn määrää.

Ellei ei ole mitenkään järkeenkäypää sanoa, että yksilö voi ”mitata omaa hyötyänsä”, silloin on vielä vähemmän järkeenkäypää yrittää verrata ihmisten välisiä hyötyjä yhteiskunnassa. Silti valtiojohtoisuutta ja tasa-arvoisuutta ajavat ovat läpi koko vuosisadan ajan yrittäneet käyttää hyötyteoriaa tällä tavoin. Jos voidaan sanoa, että jokaisen henkilön rajahyöty dollaria kohden laskee hänen rahojensa lisääntyessä, eikö tällöin ole mahdollista myös sanoa, että valtio voi lisätä ”yhteiskunnallista hyötyä” ottamalla dollarin rikkaalta ihmiseltä, joka arvostaa sitä vähän, ja antamalla sen köyhälle ihmiselle, joka arvostaa sitä suuresti? Misesin todistus, ettei hyötyjä voida mitata, hävittää täysin perustan valtion rajahyödyn käytöltä tasa-arvoistaviin toimintatapoihin. Ja silti, vaikka taloustieteilijät yleisesti näennäisesti ilmaisevat, ettei hyötyjä voida mitata yksilöiden välillä, he tohtivat jatkaa ja pyrkivät vertaamaan ja vetämään yhteen ”yhteiskunnallisia hyötyjä” ja ”yhteiskunnallisia kustannuksia”.

[1](/kirjoja/mises/osa1/luku2/#sdfootnote1anc) H.E. Batsonin käännös vuodelta 1913, *The Theory of Money* *and Credit*; uusintapainos lisättynä osiolla “Monetary Reconstruction” (New Haven, Conn.: Yale University Press, 1953). Foundation for Economic Education uusintapainos 1971; uusintapainos Murray N. Rothbardin johdannolla, Liberty Press/Liberty Classics, 1989.

< [edellinen sivu](/kirjoja/mises/osa1/luku1) | [seuraava sivu](/kirjoja/mises/osa1/luku3) >  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/mises/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/mises/osa1/luku3/ -->
# Luku 3: Mises suhdannevaihteluista

> Teoksessa Theorie des Geldes und der Umlaufsmittel oli vähintäänkin perusta eräälle Ludwig von Misesin suurenmoisista saavutuksista: selitys pitkään etsitylle talouden mysteerisille ja häiritsevälle ilmiölle – suhdannevaihtelulle. Aina 1700-luvun lopun teollisuuden kehityksestä ja edistyneestä markkinataloudesta lähtien oli havaittu, että markkinatalous altistui

Teoksessa *Theorie des Geldes und der Umlaufsmittel* oli vähintäänkin perusta eräälle Ludwig von Misesin suurenmoisista saavutuksista: selitys pitkään etsitylle talouden mysteerisille ja häiritsevälle ilmiölle – suhdannevaihtelulle. Aina 1700-luvun lopun teollisuuden kehityksestä ja edistyneestä markkinataloudesta lähtien oli havaittu, että markkinatalous altistui näennäisesti loputtomaan vuorotteleviin nousu- ja laskukausiin, laajentumiin, toisinaan yltyen karkuun päässeeksi inflaatioksi tai vakavaksi paniikiksi tai taantumaksi. Taloustieteilijät olivat yrittäneet monia selityksiä, mutta jopa niistä parhaimmat kärsivät yhdestä perustavanlaatuisesta epäkohdasta: yksikään niistä ei pyrkinyt yhdistämään suhdannevaihtelujen selitystä talousjärjestelmän yleiseen analyysiin, hintojen ja tuotannon ”mikroteoriaan”. Itse asiassa sitä oli vaikea toteuttaa, koska yleinen talousanalyysi osoittaa, että markkinatalous pyrkii kohti täyden työllisyyden, vähäisten ennustusvirheiden ja niin edelleen ”tasapainoa”. Mistä siis jatkuvat nousu- ja laskukausien sarjat?

Ludwig von Mises näki, että koska markkinatalous itsessään ei voinut johtaa jatkuviin nousu- ja laskukausiin, selityksen tuli löytyä markkinoiden ulkopuolelta: jostain ulkopuolisesta interventiosta. Hän rakensi suuren suhdannevaihteluteoriansa kolmelle aikaisemmin yhteenliittymättömälle elementille. Yksi niistä oli ricardolainen todistus tavasta, jolla valtio ja pankkijärjestelmä tavanomaisesti laajentaa rahaa ja luottoja ajaen hintoja ylös (nousukausi) ja aiheuttaen kullan ulosvirtauksen ja sitä seuraavan rahan ja hintojen supistumisen (laskukausi). Mises oivalsi tämän erinomaiseksi alustavaksi malliksi, mutta myös ettei se selittänyt kuinka nousukausi vaikutti syvästi tuotantojärjestelmään tai miksi taantuma on sen jälkeen väistämätön. Toinen elementti oli böhm-bawerkilainen pääoman ja tuotannon rakenteen analyysi. Kolmantena oli ruotsalaisen ”itävaltalaisen” Knut Wicksellsin todistus ”luonnollisen” korkotason (korkotason ilman pankkiluottolaajentuman väliintuloa) ja korkotason, johon pankkilainat todellisesti vaikuttivat, välisen eron merkityksestä tuotantojärjestelmälle ja hinnoille.

Näistä kolmesta tärkeästä, mutta hajanaisesta teoriasta, Mises rakensi merkittävän suhdannevaihteluteoriansa. Sujuvasti toimivaan ja harmoniseen markkinatalouteen esitellään valtion ja sen keskuspankin rohkaisemana ja edistämänä pankkiluottojen ja pankkirahan laajentuminen. Kun pankit laajentavat rahan tarjontaa (seteleitä ja talletuksia) ja lainaavat uutta rahaa liike-elämälle, ne painavat korkotason alle ”luonnollisen” tai aikamieltymystason – toisin sanoen vapaiden markkinoiden tason, joka heijastaa yleisön vapaaehtoista kulutuksen ja investointien välistä suhdetta. Kun korkotasoa keinotekoisesti alennetaan, liiketoimet ottavat uuden rahan ja laajentavat tuotantorakennetta, lisäten pääomainvestointeja erityisesti ”kaukaisissa” tuotantoprosesseissa: pitkissä hankkeissa, laitteistoissa, teollisissa raaka-aineissa ja niin edelleen. Uutta rahaa käytetään ajamaan ylös palkkoja ja muita kustannuksia ja siirtämään resursseja näihin järjestyksessä aikaisempiin tai ”ylempiin” investointeihin. Kun työntekijät ja muut tuottajat vastaanottavat uuden rahan, heidän aikamieltymystensä pysyessä ennallaan, he kuluttavat ne vanhojen suhteidensa mukaisesti. Mutta tämä tarkoittaa, että yleisö ei säästä riittävästi ostaakseen järjestyksessä ylempiä investointeja ja näiden liiketoimien ja sijoitusten romahdus tulee väistämättömäksi. Tällöin taantuma tai lama nähdään väistämättömänä tuotantojärjestelmän uudelleensopeutumisena, jolla markkinat likvidoivat epäkurantit inflaatiollisen nousukauden ”yli-investoinnit” ja palautuu kuluttajien suosimaan kulutus/sijoitus –suhteeseen.

Näin Mises ensimmäistä kertaa integroi suhdannevaihtelujen selityksen yleiseen taloustieteen ”mikroanalyysiin”. Valtiollisesti johdetun pankkijärjestelmän inflaatiollinen rahan laajentaminen luo yli-investointeja pääomahyödyketeollisuuteen ja ali-investointeja kulutushyödykkeisiin ja ”taantuma” tai ”lama” on välttämätön prosessi, jolla markkinat likvidoivat nousukauden vääristymät ja palautuu tuotannon vapaiden markkinoiden järjestelmään, joka on järjestäytynyt palvelemaan kuluttajia. Toipuminen alkaa, kun tämä sopeutumisprosessi on läpikäyty.

Misesiläisen teorian viittaamat toimintapoliittiset johtopäätökset ovat täysin päinvastaisia nykyiselle joko ”keynesiläiselle” tai ”jälkikeynesiläiselle” muodille. Jos valtio ja sen pankkijärjestelmä inflatoivat luottoa, tällöin misesiläinen lääkemääräys on (a) *lopettaa* välittömästi inflatointi ja (b) olla *sekaantumatta* taantuman sopeutumiseen, olla *pönkittämättä* palkkatasoja, hintoja kulutusta tai epäkurantteja sijoituksia jotta välttämättömän likvidointiprosessin sallitaan tehdä tehtävänsä mahdollisimman nopeasti ja jouhevasti. Lääkemääräys on täsmälleen sama, jos talous on jo taantumassa.

< [edellinen sivu](/kirjoja/mises/osa1/luku2) | [seuraava sivu](/kirjoja/mises/osa1/luku4) >  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/mises/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/mises/osa1/luku4/ -->
# Luku 4: Mises sotien välisenä ajanjaksona

> Theorie des Geldes und der Umlaufsmittel nosti nuoren Ludwig von Misesin eurooppalaisten taloustieteilijöiden eturintamaan. Seuraavana vuonna, 1913, hänestä tuli taloustieteen professori Wienin yliopistoon ja läpi 1920- ja 1930-luvun alun Misesin Wienin seminaareista muodostui valopilkku teräville nuorille taloustieteilijöille läpi koko Euroopan.

*Theorie des Geldes und der Umlaufsmittel* nosti nuoren Ludwig von Misesin eurooppalaisten taloustieteilijöiden eturintamaan. Seuraavana vuonna, 1913, hänestä tuli taloustieteen professori Wienin yliopistoon ja läpi 1920- ja 1930-luvun alun Misesin Wienin seminaareista muodostui valopilkku teräville nuorille taloustieteilijöille läpi koko Euroopan. Vuonna 1926 Mises perusti arvovaltaisen Itävaltalaisen suhdannevaihtelujen tutkimusinstituutin ja vuonna 1928 hän julkaisi kehittyneen suhdannevaihteluteoriansa, *Geldwertstabilisierung und Konjunkturpolitik*.[1](/kirjoja/mises/osa1/luku4/#sdfootnote1sym)

Mutta huolimatta hänen kirjansa tai Wienin yliopiston seminaarinsa maineesta, Misesin merkittävät saavutukset ja *Theorie des Geldes und der Umlaufsmittel* eivät koskaan tulleet todella ammatillisesti tunnustetuiksi tai hyväksytyiksi taloustieteessä. Tätä hylkimistä kuvaa tosiasia, että Wienissä Mises oli aina *privatdozent*, toisin sanoen hänen asemansa yliopistossa oli arvostettu, mutta palkaton.[2](/kirjoja/mises/osa1/luku4/#sdfootnote2sym) Hän ansaitsi toimeentulonsa Itävallan kauppakamarin taloudellisena neuvonantajana vuodesta 1909 vuoteen 1934 saakka, jolloin hän jätti Itävallan. Misesiläisten saavutusten yleisen sivuuttamisen syyt kietoutuivat käännösongelmiin tai vielä syvällisemmin suuntaan, johon akateeminen taloustiede alkoi kohdistua ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Mikään kääntämätön teos ei voinut vaikuttaa englantilaiseen ja amerikkalaiseen eristyneeseen akateemiseen maailmaan ja traagisesti *Theorie des Geldes und der Umlaufsmittel* ei ilmestynyt englanniksi kuin vasta 1934, jolloin, kuten tulemme näkemään, se saapui liian myöhään vakiinnuttaakseen asemansa. Saksassa ei koskaan ollut perinnettä neoklassiselle taloustieteelle: mitä tulee Itävaltaan, itävaltalainen koulukunta oli alkanut heiketä – heikkeneminen, jota symbolisoi Böhm-Bawerkin kuolema vuonna 1914 ja passiivisen Mengerin poismeno pian ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Ortodoksiset böhm-bawerkilaiset vastustivat voimakkaasti Misesin edistysaskelia ja hänen rahan ja suhdannevaihtelujen liittämistä itävaltalaiseen analyysiin. Siten Misesille tuli välttämättömäksi luoda uusi oma ”uusitävaltalainen” koulukunta oppilaineen ja seuraajineen.

Kieli ei ollut ainoa ongelma Englannissa ja Yhdysvalloissa. Uusricardolaisen Alfred Marshallin hiipuvassa ja johtavassa vaikutusvallassa Englanti ei ollut koskaan myötämielinen itävaltalaiselle ajattelulle. Ja Yhdysvalloissa, jossa itävaltalaisuus oli saanut vahvan jalansijan, ensimmäisen maailmansodan jälkeiset vuodet kokivat ankaran hiipumisen taloustieteen teoretisoinnin tasossa. Molemmat johtavat ”itävaltalaiset” taloustieteilijät Yhdysvalloissa, Herbert J. Davenport Cornell yliopistosta ja Frank A. Fetter Princeton yliopistosta, olivat molemmat lopettaneet työnsä taloustieteen teorian osalta ensimmäiseen maailmansotaan mennessä. Tähän 1920-luvun teoreettiseen tyhjiöön astui kaksi perusteetonta ja ehdottoman ei-itävaltalaista taloustieteilijää, joista molemmat auttoivat muodostamaan ”Chicago-koulukunnan”: Irving Fisher Yale yliopistosta mekanistisella määräteoriallaan ja painotuksellaan rahan ja luottojen valtiollisen manipulaation suotavuudesta hintatason nostamiseksi ja tasapainottamiseksi; ja Chicagon Frank H. Night painotuksellaan ”täyden kilpailun” ihmemaan suotavuudesta ja hänen torjumisellaan ajan merkityksestä pääoman analyysissä tai aikamieltymyksen tärkeydestä korkotason määrittymiselle.

Lisäksi maailmantalous yhtälailla taloustieteen maailman kanssa oli muuttumassa yhä vihamielisemmäksi misesiläiselle näkemykselle. Mises kirjoitti suuren *Theorie des Geldes und der Umlaufsmittel* –teoksensa murroskaudella suhteellisen *laissez-fairen* ja kultakannan maailmaan, joka oli vallinnut ennen ensimmäistä maailmansotaa. Pian sota tulisi saattelemaan sisään talousjärjestelmät, jotka ovat meille nykyään niin tuttuja: valtiojohtoisuuden, valtiollisen suunnittelun, interventioiden, valtiollisen fiat-rahan, inflaation ja hyperinflaation, valuuttojen romahtamisen, tariffien ja valuuttakontrollien maailman.

Mises vastasi häntä ympäröivän maailmantalouden synkentymiseen elämänmittaiselle suurella rohkeudella ja henkilökohtaiselle integriteetillä. Ludwig von Mises ei koskaan taipunut valitettaviksi ja tuhoisiksi kokemiinsa muutostuuliin; myöskään muutokset talouspolitiikassa tai taloustieteen harjoittamisessa eivät saaneet häntä perääntymään tuumaakaan totuuteen pyrkimisestä ja esilletuomisesta sellaisena kuin hän sen näki. Kunnianosoituksessaan Misesille ranskalainen taloustieteilijä ja merkittävä kultakannan kannattaja, Jacques Rueff, kertoo Misesin ”taipumattomuudesta”, ja kirjoittaa paikkansapitävästi:

> ”Väsymättömällä tarmolla ja peräänantamattomalla rohkeudella ja vakaumuksella hän (Mises) ei ole koskaan lopettanut tuomasta julki virheellisiä perusteluja ja epätotuuksia, joita on tarjottu oikeutuksena uusille instituutioillemme. Hän on osoittanut – sanan kirjaimellisessa merkityksessä – että, nämä instituutiot, joiden väitetään parantavan ihmisten hyvinvointia, ovat välitön vastoinkäymisten ja kärsimysten lähde ja perimmäiset syyt konflikteille, sodalle ja orjuuttamiselle.
>
> Mikään arvio ei pysty vähäisimmässäkään määrin harhauttamaan häntä jyrkältä polulta, johon hänen puhdas järkeilynsä häntä ohjaa. Aikakautemme irrationaalisuudessa hän on pysynyt puhtaan ajattelun henkilönä.
>
> Häntä kuulleet henkilöt ovat usein hämmästyneet hänen perustelujensa vakuuttavuudesta asioissa, joihin he omissa niin inhimillisessä heikkouksissaan eivät ole uskaltaneet kajota.”[3](/kirjoja/mises/osa1/luku4/#sdfootnote3sym)

[1](/kirjoja/mises/osa1/luku4/#sdfootnote1anc) Bettina B. Greavesin käännöksenä englanniksi nimellä “Monetary Stabilization and Cyclical Policy” ja sisällytettynä teokseen Ludwig von Mises, *On the Manipulation of Money and Credit*, Percy L. Greaves, Jr., toim. (Dobbs Ferry, N.Y.: Free Market Books, 1978). Uudelleenjulkaistuna Ludwig von Mises*,* *The Causes of the Economic Crisis: And Other Essays Before and After the Great Depression* (Auburn, Ala.: Ludwig von Mises Institute, 2006).

[2](/kirjoja/mises/osa1/luku4/#sdfootnote2anc) Oppilaat maksoivat pienen seminaarimaksun Misesille.

[3](/kirjoja/mises/osa1/luku4/#sdfootnote3anc) Jacques Rueff, “The Intransigence of Ludwig von Mises,” Mary Sennholzin toim. *On Freedom and Free Enterprise: Essays in Honor of Ludwig von Mises* (Princeton, N.J.: D. Van Nostrand, 1956), s. 15–16.

< [edellinen sivu](/kirjoja/mises/osa1/luku3) | [seuraava sivu](/kirjoja/mises/osa1/luku5) >  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/mises/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/mises/osa1/luku5/ -->
# Luku 5: Mises talouslaskennasta ja Sosialismista

> Itävaltalaiset taloustieteilijät ovat implisiittisesti suosineet vapaiden markkinoiden toimintapolitiikkaa, mutta rauhallisessa ja suhteellisen vapaassa 1800-luvun maailmassa itävaltalaiset eivät koskaan vaivautuneet kehittämään eksplisiittistä vapauden tai valtion interventioiden analyysiä. Kasvavan valtiojohtoisuuden ja sosialismin ympäristössä Ludwig von Mises, jatkaessaan yhä suhdannevaihteluteoriansa kehittämistä, siirsi vaikutusvaltaisen

Itävaltalaiset taloustieteilijät ovat implisiittisesti suosineet vapaiden markkinoiden toimintapolitiikkaa, mutta rauhallisessa ja suhteellisen vapaassa 1800-luvun maailmassa itävaltalaiset eivät koskaan vaivautuneet kehittämään eksplisiittistä vapauden tai valtion interventioiden analyysiä. Kasvavan valtiojohtoisuuden ja sosialismin ympäristössä Ludwig von Mises, jatkaessaan yhä suhdannevaihteluteoriansa kehittämistä, siirsi vaikutusvaltaisen huomionsa taloustieteen analyysiin valtio interventioista ja suunnittelusta. Hänen artikkelijulkaisunsa vuodelta 1920 ” Die Wirtschaftsrechnung im sozialistischen Gemeinwesen”[1](/kirjoja/mises/osa1/luku5/#sdfootnote1sym) oli valtava menestys: osoittaen ensimmäistä kertaa, että sosialismi oli teolliselle taloudelle elinkelvon järjestelmä. Mises näytti, että sosialistinen talous riistettynä vapaiden markkinoiden hintajärjestelmästä ei pystynyt rationaalisesti laskemaan kustannuksia tai kohdentamaan tehokkaasti tuotannontekijöitä niiden kaikkein tarpeellisimpiin tehtäviin. Vaikkakin jälleen kääntämättömänä englanniksi vuoteen 1934 saakka, Misesin todistuksella oli valtava vaikutus eurooppalaisiin sosialisteihin, jotka pyrkivät vuosikymmeniä osoittamaan Misesiä vääräksi ja löytämään toimivia malleja sosialistiselle suunnittelulle. Mises yhdisti näkemyksensä kattavaksi sosialismin kritiikiksi, ”Sosialismi” (*Die Gemeinwirtschaft: Untersuchungen über den Sozialismus)*.[2](/kirjoja/mises/osa1/luku5/#sdfootnote2sym) Kun Misesin tyrmäävä sosialismin kritiikki oli lopulta käännetty, Amerikan taloustieteilijöille oli kerrottu, että puolalainen sosialisti Oskar Lange oli ”kumonnut” Misesin ja sosialistit eivät viitsineet lukea Misesin omaa esitystä. Kommunistisen taloussuunnittelun kasvaneet ja tunnustetut epäonnistumiset toisen maailmansodan jälkeen Venäjällä ja Itä-Euroopassa näissä kasvavissa määrin teollistuneissa talouksissa osoittivat dramaattisen vahvistuksen Misesin oivalluksille – vaikkakin Misesin oma todistus on yhä sopivasti unohdettu.

Jos sosialismi ei voi toimia, tällöin eivät voi toimia myöskään valtion erilliset interventiot markkinoille, joita Mises kutsui ”interventionismiksi”. Mises kritisoi ja hylkäsi joukon valtiojohtoisia talouden toimenpiteitä artikkelisarjallaan 1920-luvulla, jotka koottiin teokseksi *Kritik des Interventionismus* (1929).[3](/kirjoja/mises/osa1/luku5/#sdfootnote3sym) Jos sosialismi tai interventionismi eivät kumpikaan ole toimintakykyisiä vaihtoehtoja, tällöin meille jää jäljelle ”laissez-faire” liberalismi tai vapaiden markkinoiden talous. Mises laajensi klassisen liberalismin ansioiden analyysiään merkittävässä teoksessaan *Liberalismus* ”Liberalismi” (1927).[4](/kirjoja/mises/osa1/luku5/#sdfootnote4sym) *Liberalismus* –teoksessa Mises osoitti läheisen kytköksen kansainvälisen rauhan, kansalaisoikeuksien ja vapaiden markkinoiden välillä.

[1](/kirjoja/mises/osa1/luku5/#sdfootnote1anc) *Archiv für Sozialwissenschaften* 47 (1920): 86–121. Englanninkielinen käännös S. Adler “Economic Calculation in the Socialist Commonwealth,” sisältyi F.A. Hayekin toimittamaan teokseen *Collectivist Economic Planning: Critical Studies of the Possibilities of Socialism* (London: G. Routledge & Sons, 1935).

[2](/kirjoja/mises/osa1/luku5/#sdfootnote2anc) Ludwig von Mises, *Socialism: An Economic and Sociological Analysis* (Indianapolis: Liberty Press/Liberty Classics, 1981). Saksankieliset laitokset: 1922, 1932. Englanninkielinen käännös J. Kahane, 1936; laajennettuna epilogilla, *Planned Chaos*, 1951; Jonathan Cape, 1969.

[3](/kirjoja/mises/osa1/luku5/#sdfootnote3anc) Ludwig von Mises, *A Critique of Interventionism*, käännös Hans F.Sennholz (New Rochelle, N.Y.: Arlington House, 1977); uusintapainos 1996, the Ludwig von Mises Institute. Alkuperäinen saksankielinen painos vuodelta 1967, Wissenschaftliche Buchgesellschaft (Darmstadt, Germany), mukana F.A. Hayekin alkusanat.

[4](/kirjoja/mises/osa1/luku5/#sdfootnote4anc) *Liberalism: A Socio-Economic Exposition*, käännös Ralph Raico, Arthur Goddard, Ludwig von Mises, toim. (Kansas City: Sheed Andrews and McMeel, 1978); 1962 painos, *The Free and Prosperous Commonwealth* (Princeton, N.J.: D. Van Nostrand).

< [edellinen sivu](/kirjoja/mises/osa1/luku4) | [seuraava sivu](/kirjoja/mises/osa1/luku6) >  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/mises/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/mises/osa1/luku6/ -->
# Luku 6: Mises taloustieteen metodologiasta

> Ludwig von Misesistä tuli 1920-luvulla silmiinpistävä valtiojohtoisuuden ja sosialismin kriitikko ja laissez-fairen ja vapaiden markkinoiden puolestapuhuja. Mutta tämä ei vielä ollut riittävästi hänen uskomattoman luovalle ja tuotteliaalle mielelleen. Mises oli huomannut, että itse taloustieteen teoriaa, jopa sen itävaltalaisessa muodossa, ei

Ludwig von Misesistä tuli 1920-luvulla silmiinpistävä valtiojohtoisuuden ja sosialismin kriitikko ja *laissez-fairen* ja vapaiden markkinoiden puolestapuhuja. Mutta tämä ei vielä ollut riittävästi hänen uskomattoman luovalle ja tuotteliaalle mielelleen. Mises oli huomannut, että itse taloustieteen teoriaa, jopa sen itävaltalaisessa muodossa, ei oltu täysin systematisoitu eikä sen metodologisia perusteita oltu täysin työstetty. Lisäksi hän oivalsi, että taloustiede oli joutumassa yhä enemmän epäkelpojen menetelmien alaiseksi: erityisesti ”instituutionalismin”, joka pohjimmiltaan kielsi taloustieteen kaikkinensa ja ”positivismin”, joka kasvavasti ja harhaanjohtavasti pyrki rakentamaan taloustieteen teoriaa samalta pohjalta kuin fyysiset tieteet. Klassistit ja vanhemmat itävaltalaiset olivat rakentaneet taloustiedettä soveliaalla metodologialla, mutta heidän erityiset oivalluksensa metodologiaan olivat usein umpimähkäisiä ja epäsystemaattisia. Siten he eivät olleet luoneet eksplisiittistä metodologiaa tai riittävän itsetietoista kestämään positivismin ja instituutionalismin raivoisia hyökkäyksiä.

Mises jatkoi filosofisen perustyön ja metodologian kehittämistä taloustieteelle, täydentäen ja systematisoiden siten itävaltalaisen koulukunnan menetelmiä. Nämä olivat ensimmäisen kerran kehittyneinä hänen teoksessaan *Grundprobleme der Nationalökonomie* (1933).[1](/kirjoja/mises/osa1/luku6/#sdfootnote1sym) Toisen maailmansodan jälkeen, kun instituutionalismi oli kaikonnut ja positivismi oli valitettavasti vallannut täysin akateemisen taloustieteen, Mises jatkoi metodologiansa kehittämistä edelleen ja torjui positivismin teoksissaan *Theory and History* (1957)[2](/kirjoja/mises/osa1/luku6/#sdfootnote2sym) ja *The Ultimate Foundation of Economic Science*[3](/kirjoja/mises/osa1/luku6/#sdfootnote3sym)(1962). Mises asetti itsensä erityisesti positivistista metodologiaa vastaan, joka tarkastelee ihmistä fysiikan tavoin, kuin kivinä tai atomeina. Positivistille taloustieteen teorian funktio on havainnoida ihmisen käytöksen kvantitatiivisia, tilastollisia säännöllisyyksiä ja tämän jälkeen kehitellä lakeja, jotka voidaan käyttää ”ennustamaan” ja jota voidaan ”testata” tilastollisilla lisätodisteilla. Positivistinen menetelmä on tietenkin täysin ainutlaatuisen sovelias ajatukselle, että taloutta hallitsevat ja suunnittelevat ”yhteiskunnalliset suunnittelijat”, jotka kohtelevat ihmisiä ikään kuin he olisivat elottomia fyysisiä objekteja. Kuten Mises kirjoittaa *Grundprobleme der Nationalökonomie* –teoksensa englanninkielisen version esipuheessa, tämä ”tieteellinen” lähestymistapa

> ”… tutkii ihmisen käyttäytymistä menetelmillä, joihin newtonilainen fysiikka tukeutuu massan ja liikkeen tutkimuksessaan. Tähän väitetysti ”positiiviseen” ihmiskunnan ongelmien lähestymistapaan perustuen he suunnittelevat kehittääkseen ”yhteiskunnallista suunnittelua”, uutta menettelytapaa, joka mahdollistaa suunnitellun tulevaisuuden yhteiskunnan ”taloudelliselle tsaarille” käsitellä eläviä ihmisiä tavalla, jolla teknologia mahdollistaa insinöörille käsitellä elottomia materiaaleja.” (s. v)

Mises kehitti vastakkaisen metodologiansa, jota hän kutsui ”prakseologiaksi” tai ihmisen toiminnan yleiseksi teoriaksi, kahdesta lähtökohdasta: deduktiivisesta, loogisesta klassisten ja itävaltalaisten taloustieteilijöiden yksilöllisestä analyysistä ja 1900-luvun vaihteen ”lounaissaksalaisen koulukunnan” historian filosofiasta, merkittävimpinä Rickert, Dilthey, Windelband ja Misesin ystävä Max Weber. Pohjimmiltaan misesiläinen prakseologia nojaa perusteiltaan *toimivaan ihmiseen*: yksilölliseen ihmiseen ei kivenä tai atomina, joka ”liikkuu” kvantitatiivisesti määritettyjen fysiikan lakien mukaisesti, vaan jolla on sisäiset tarkoituksensa, päämääränsä tai tavoitteensa, jotka hän pyrkii saavuttamaan, ja ajatukset siitä kuinka ne saavutetaan. Lyhyesti, Mises päinvastaisesti kuin positivistit vahvistaa ihmisen tietoisuuden ensisijaisen tosiasian – ihmisen mielestä, joka asettaa päämääriä ja pyrkii saavuttamaan ne toiminnallaan. Tällaisen toiminnan olemassaolo on havaittavissa itsetutkiskelulla yhtä lailla kuin näkemällä ihmisolentoja toiminnassaan. Koska ihmiset toimiessaan maailmassa käyttävät vapaata tahtoaan, heidän siitä seuraavaa käyttäytymistä ei voida koskaan kodifioida kvantitatiivisiksi historiallisiksi ”laeiksi”. Siten taloustieteilijöille on toivotonta ja harhaanjohtavaa pyrkiä ihmisen toiminnassa päästä ennustettaviin tilastollisiin lakeihin ja korrelaatioihin. Jokainen tapahtuma ja teko ihmiskunnan historiassa on erilainen ja ainutkertainen, seurausta vapaasti toimivista ja kanssakäyvistä henkilöistä; sen vuoksi taloudellisista teorioista ei voi olla tilastollisia ennustuksia tai ”testejä”.

Jos prakseologia osoittaa, että ihmisen toimintaa ei voida lokeroida kvantitatiivisiin lakeihin, kuinka sitten on mahdollista olla tieteellistä taloustiedettä? Mises vastaa, että taloustieteen, ihmisen toiminnan tieteenä, tulee olla ja se on hyvin erilaista fysiikan positivistisista malleista. Sillä, kuten klassiset ja itävaltalaiset taloustieteilijät osoittivat, taloustiede voi aloittaa juurruttamalla itsensä muutamaan laajalti toteen ja ilmeiseen aksioomaan, joihin päästään introspektiolla ihmisen toiminnan perusolemuksesta ja –luonteesta. Näistä aksioomista voimme johtaa niiden loogiset seuraukset totuuksina taloustieteelle. Esimerkiksi perustavanlaatuinen aksiooma itse ihmisen toiminnan olemassaolosta: että yksilöillä on päämääriä, he toimivat niiden saavuttamiseksi, he väistämättä toimivat ajassa, käyttävät sijajärjestöistä mieltymysjärjestystä, ja niin edelleen.

Vaikkakin kääntämättä pitkälti toisen maailmansodan jälkeen, Misesin ajatukset metodologiasta saavuttivat englanninkielisen maailman hyvin vesittyneessä muodossa hänen silloisen oppilaansa ja seuraajansa, nuoren englantilaisen taloustieteilijän, Lionel Robbinsin kautta. Robbinsin teosta *Essay on the Nature and Significance of Economic Science* (1932)[4](/kirjoja/mises/osa1/luku6/#sdfootnote4sym), jossa tekijä tuo esiin hänen ”erityisen kiitollisuudenvelkansa” Misesille, pidettiin monta vuotta Englannissa ja Yhdysvalloissa merkittävänä työnä taloustieteen metodologiaan. Mutta Robbinsin painotus taloustieteen sisimmästä olemuksesta tutkimuksena niukkojen keinojen allokoimisena vaihtoehtoisiin päämäärin oli erittäin yksinkertaistettu ja vesittynyt muoto prakseologiasta. Siitä puuttui kaikki Misesin syvällinen näkemys deduktiivisen menetelmän luonteesta ja eroista talousteorian ja ihmisen historian luonteen väliltä. Tämän seurauksena yhdessä Misesin aiheeseen liittyvän työn kääntämättömyyden kanssa Robbinsin panos ei riittänyt pysäyttämään positivismin nousevaa aaltoa.

[1](/kirjoja/mises/osa1/luku6/#sdfootnote1anc) George Reismanin kääntämänä englanniksi: *Epistemological Problems of Economics* (Princeton, N.J.: D. Van Nostrand, 1960); uusintapainos 2003 (Auburn, Ala.: Ludwig von Mises Institute).

[2](/kirjoja/mises/osa1/luku6/#sdfootnote2anc) (1957, 1969, 1976; New Rochelle, N.Y. Arlington House, 1978); uusintapainos 1985 ja 2007 (Auburn, Ala.: Ludwig von Mises Institute).

[3](/kirjoja/mises/osa1/luku6/#sdfootnote3anc) (Princeton, N.J.: D. Van Nostrand, 1962); toinen painos 1978 (Kansas City: Sheed Andrews and McMeel).

[4](/kirjoja/mises/osa1/luku6/#sdfootnote4anc) (Lontoo: Macmillan, 1932).

< [edellinen sivu](/kirjoja/mises/osa1/luku5) | [seuraava sivu](/kirjoja/mises/osa1/luku7) >  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/mises/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/mises/osa1/luku7/ -->
# Luku 7: Mises ja Ihmisen toiminta

> Oli erittäin hienoa ja mainiota muodostaa oikea metodologia taloustieteelle, mutta oli täysin toinen asia – ja paljon vaikuttavampi tehtävä – tosiasiallisesti rakentaa taloustiede, koko taloudellisen analyysin kokonaisuus, tälle perustalle ja tätä menetelmää käyttäen. Tavanomaisesti yhdelle henkilölle pidettäisiin mahdottomana saavuttaa molempia

Oli erittäin hienoa ja mainiota muodostaa oikea metodologia taloustieteelle, mutta oli täysin toinen asia – ja paljon vaikuttavampi tehtävä – tosiasiallisesti rakentaa taloustiede, koko taloudellisen analyysin kokonaisuus, tälle perustalle ja tätä menetelmää käyttäen. Tavanomaisesti yhdelle henkilölle pidettäisiin mahdottomana saavuttaa molempia tehtäviä: muodostaa metodologia ja sen jälkeen kehittää koko taloustieteen järjestelmä siihen pohjautuen. Misesin pitkän työ- ja ansiohistorian pohjalta olisi tavatonta odottaa Misesin suorittavan itse tätä äärimmäisen vaikeaa ja työlästä tehtävää. Ja silti Ludwig von Mises, eristäytyneenä ja yksin, käytännössä kaikkien hänen seuraajiensa hylkäämänä maanpaossa Genevessä fasistiselta Itävallalta keskellä maailmaa ja ammattia, jotka olivat hylänneet kaikki hänen ihanteensa, menetelmänsä ja periaatteensa, teki sen. Vuonna 1940 hän julkaisi valtavan huippusaavutuksensa, *Nationalökonomie*, työn, joka kuitenkin unohdettiin välittömästi sodan repimän Euroopan huolien keskellä. Onneksi *Nationalökonomie* laajennettiin ja käännettiin englanniksi vuonna 1949 nimellä *Human Action*[1](/kirjoja/mises/osa1/luku7/#sdfootnote1sym) ”Ihmisen toiminta”. Se, että Mises pystyi ylipäätään sitoutumaan ”Ihmisen toimintaan” on huomattava saavutus; se, että hän pystyi tekemään sen niin äärimmäisen epäsuosiollisissa olosuhteissa tekee hänen saavutuksestaan vielä innoittavamman ja henkeäsalpaavamman.

”Ihmisen toiminta” on SE; se on taloustiede kokonaisena, kehitettynä kestävistä prakseologisista aksioomista perustuen suoraan toimivan ihmisen analyysiin, tarkoitusperäiseen yksilöön hänen toimiessaan todellisessa maailmassa. Se on taloustiedettä kehitettynä deduktiivisena tieteenä, muodostuen ihmisen toiminnan olemassaolon loogisista seurauksista. Nykyiselle kirjoittajalle, jolla oli etuoikeus lukea kirja sen tullessa julkaistuksi, se oli saavutus, joka muutti hänen elämänsä ja ajatustensa suunnan. Siinä oli taloudellisen ajattelun järjestelmä, josta eräät meistä olivat haaveilleet, pitämättä sitä koskaan mahdollisena saavuttaa: talous tieteenä, kokonaisena ja rationaalisena, taloustiede, jollaisena sen tulisi olla, muttei se koskaan ollut. ”Ihmisen toiminnan” tarjoama taloustiede.

Misesin saavutuksen mittasuhteita voidaan vetää päätellä myös tosiasiasta, että ”Ihmisen toiminta” ei ollut ainoastaan ensimmäinen yleisteos taloustieteestä toisen maailmasodan jälkeen itävaltalaiselle koulukunnalle; se oli ensimmäinen tällainen yleisteos *jokaiselle* koulukunnalle. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen taloustieteestä tuli lisääntyvän pirstonaista, hajautuneena yhteen sovittamattomien analyysien palasiksi; ja sotaa edeltäneiden merkittävien henkilöiden kuten Fetter, Clark, Taussig ja Böhm-Bawerk kirjoituksien jälkeen taloustieteilijät olivat lopettaneet heidän oppiensa esittämisen yhtenäisenä deduktiivisena integroituneena kokonaisuutena. Ainoat kirjoittajat, jotka nykyään yrittävät tuoda esiin kokonaiskuvan alasta, ovat perusoppikirjojen kirjoittajia: mitkä ainoastaan paljastavat valitettavan asiantilan yhtenäisyyden puutteellaan, johon taloustiede on joutunut. Mutta nyt ”Ihmisen toiminta” tarjosi tien pois tästä epäyhtenäisyyden suosta.

”Ihmisen toiminnasta” ei ole paljon enempää sanottavaa, paitsi tuoda esiin muutamia monista yksityiskohtaisista panoksista tästä taloustieteen suuresta lähteestä*.* Huolimatta Böhm-Bawerkin löydöstä ja hänen painotuksestaan aikamieltymyksestä koron perustana, hän ei kuitenkaan ollut itse täysin rakentanut teorioitaan tälle perustalle, ja hän oli jättänyt mieltymysongelman epäselväksi. Frank A. Fetter oli kehittänyt ja parantanut teoriaa, ja muodostanut puhtaasti aikamieltymykseen perustavan selityksen korolle merkittävissä, mutta laiminlyödyissä kirjoituksissaan 1900-luvun kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä. Fetterin näkemys talousjärjestelmästä oli perustaltaan, että kuluttajien hyödyt ja kysyntä asettavat kulutushyödykkeiden hinnat, että yksilölliset tuotannontekijät ansaitsevat rajatuottavuutensa ja että kaikki nämä tuotot diskontataan korkotasolla tai aikamieltymyksellä, luotottajan tai kapitalistin ansaitessa diskonton. Mises elvytti Fetterin unohdetun saavutuksen, osoitti edelleen, että aikamieltymys on välttämätön ihmisen toiminnan prakseologinen kategoria, ja yhdisti Fetterin korkoteorian böhm-bawerkilaiseen pääoman teoriaan yhdessä oman suhdannevaihteluteoriansa kanssa.

Mises tarjosi myös paljon kaivattua metodologista kritiikkiä nykyiselle taloudessa muodikkaalle matemaattiselle ja tilastolliselle menetelmälle, sveitsiläiseltä neoklassiselta Léon Walrasilta peräisin olevalle järjestelmälle ja metodologialle, joka on syrjäyttänyt kielellisen tai sanallisen logiikan talousteoriasta. Jatkaen selkeästi anti-matemaattisen klassisten taloustieteilijöiden ja itävaltalaisten (joista monet olivat perinpohjaisesti matematiikkaan koulutettuja) perinnettä Mises osoitti, että matemaattiset yhtälöt ovat ainoastaan hyödyllisiä kuvaamaan ajatonta, staattista, ”yleisen tasapainon” saavuttamatonta utopiaa. Heti kun tästä nirvanasta irrottaudutaan ja analysoidaan todellisessa maailmassa toimivia yksilöitä – ajan, odotusten, toiveiden ja virheiden maailmaa – tällöin matematiikasta ei tule pelkästään hyödytöntä, vaan myös erittäin harhaanjohtavaa. Hän osoitti, että nimenomaisesti matematiikan käyttö taloustieteessä on osa positivistista virhettä, joka kohtelee ihmisiä kuin kivinä ja siten uskoo kuten fysiikassa, että ihmisten toiminta voidaan kartoittaa matemaattisella kuin lentävän ohjuksen lentoradan määrittämisen tarkkuudella. Lisäksi koska yksilölliset toimijat voivat nähdä ja arvioida ainoastaan oleellisten erojen keinoin, differentiaalilaskennan käyttö oletuksineen äärettömän pienistä määrällisistä muutoksista on harvinaisen soveltumatonta ihmisen toiminnan tieteeseen.

Matemaattisen ”funktioiden” käyttö edellyttää myös, että kaikki tapahtumat markkinoilla ovat ”keskinäisesti määritettyjä”; sillä matematiikassa, jos x on y:n funktio, silloin y on samassa merkityksessä x:n funktio. Tällainen ”molemminpuolisen määrittymisen” metodologia saattaa olla täysin oikeutettua fysiikan alueella, jossa ei ole ainutlaatuista kausaalista aiheuttajaa toiminnassa. Mutta ihmisen toiminnan alueella *on* olemassa kausaalinen aiheuttaja, ”ainut” aiheuttaja: yksilöllisen ihmisen päämäärällinen toiminta. Itävaltalainen taloustiede osoittaa siten, että aiheuttaja virtaa esimerkiksi kuluttajakysynnästä tuotannon hinnoittelutekijöihin ja ei missään merkityksessä toisin päin.

Yhtä muodikas ”ekonometrinen” menetelmä, joka pyrkii integroimaan tilastollisia tapahtumia ja matematiikkaa on kaksin verroin erheellinen; sillä kaikki tilastojen käyttö ennustettaviin lakeihin pääsemiseksi olettaa, että yksilöllisen toiminnan analyysissä samoin kuin fysiikassa on mahdollista löytää vahvistettavia vakioita, pysyviä kvantitatiivisia lakeja. Ja silti, kuten Mises painotti, kukaan ei ole koskaan löytänyt ihmisen käytöksestä yhtään kvantitatiivista vakiota, eikä todennäköisesti tule löytämäänkään – huomioiden jokaiseen yksilöön sisältyvän vapaan tahdon. Tästä erheellisyydestä kumpuaa myös nykyinen vimma ”tieteelliseen” taloudelliseen ennustamiseen ja Mises osoittaa iskevästi tämän ikivanhan mutta parantumattoman toivottoman pyrkimyksen perustavanlaatuisen harhaisuuden. Muutaman viime vuoden valitettavat tulokset ekonometrisesta ennustamisesta, huolimatta nopeista tietokoneista ja oletetun hienostuneista ekonometrisistä ”malleista”, ovat ainoastaan yksi vahvistus joukolle näkemyksiä, joita Mises on tarjonnut.

Traagisesti sotien välisenä ajanjaksona ainoastaan yksi misesiläisen taloustieteen osanen, lukuun ottamatta pientä osaa hänen metodologiastaan, suodattui englanninkieliseen maailmaan. Suhdannevaihteluteoriansa pohjalta Mises ennusti taantuman aikana, jolloin ”uuden aikakauden” 1920-luvulla useimmat taloustieteilijät, mukaan lukien Irving Fisher, julistivat loputtoman vaurauden tulevaisuutta, jonka takasi valtiollisten keskuspankkien manipulaatiot. Kun suuri lama iski, Misesin suhdannevaihteluteoriaa kohtaan alkoi ilmaantumaan vireää mielenkiintoa, erityisesti Englannissa. Tätä mielenkiintoa lisäsi entisestään Misesin merkittävän seuraajan, Friedrich A. von Hayekin, muutto London Business Schooliin, jonka Misesin suhdannevaihteluteorian oma jatkokehitys käännettiin 1930-luvun alussa pikaisesti englanniksi. Tänä ajanjaksona Hayekin seminaarit London Schoolissa kehittivät monia itävaltalaisia suhdanneteoreetikkoja, muun muassa John R. Hicks, Abba P. Lerner, Ludwig M. Lachmann ja Nicholas Kaldor; ja Misesin englantilaiset seuraajat kuten Lionel Robbins ja Frederic Benham julkaisivat misesiläisiä suuren laman selityksiä Englannissa. Misesin itävaltalaisten oppilaiden, kuten Fritz Machlup ja Gottfried von Haberler, töitä alettiin kääntämään ja Robbins valvoi pitkään kaivattua Misesin teoksen *The Theory of Money and Credit* käännöstä vuonna 1934. Mises julkaisi vuonna 1931 hänen analyysinsä lamasta, *Die Ursachen der Wirtschaftskrise*[2](/kirjoja/mises/osa1/luku7/#sdfootnote2sym). Lähes puolet 1930-luvusta vaikutti siltä, että misesiläinen suhdannevaihteluteoria tekisi läpimurron ja tämän tapahtuessa muu osa misesiläisestä taloustieteestä ei tulisi seuraamaan kovinkaan kaukaa perästä.

Amerikka oli hitaampi omaksumaan itävaltalaista teoriaa, mutta englantilaisten taloustieteilijöiden valtava vaikutus Yhdysvalloissa takasi, että Misesin suhdanneteoria leviäisi myös sinne. Gottfired von Haberler julkisti Yhdysvalloissa ensimmäisen yhteenvedon Mises-Hayek -suhdanneteoriasta[3](/kirjoja/mises/osa1/luku7/#sdfootnote3sym) ja pian nouseva taloustieteilijä Alvin Hansen muutti mielensä omaksuakseen itävaltalaisen opin.

Suhdanneteorian ulkopuolella Hayek, Machlup ja nuori taloustieteilijä Kennet Boulding elvyttivät itävaltalaisen teorian pääomasta ja korosta merkittävässä sarjassa artikkeleita amerikkalaisissa julkaisuissa.

Vaikutti lisääntyvästi, että itävaltalainen taloustiede olisi tulevaisuuden aalto ja Mises saavuttaisi lopultakin tunnustuksen, jonka hän jo niin pitkään oli ansainnut, sitä koskaan saamatta. Mutta voiton hetkellä tragedia tuli väliin kuuluisan keynesiläisen vallankumouksen muodossa. Teoksensa *Yleinen teoria: työllisyys, korko ja raha* (1936) julkaisulla John Maynard Keynesin sekava ja epäjohdonmukainen uusi oikeutus ja rationalisointi inflaatiolle ja valtion budjettivajeille pyyhkäisi preeriapalon lailla taloustieteellisen maailman poikki. Keynesiin saakka taloustiede oli tarjonnut epäsuositun suojavallin inflaatiota ja budjettivajekuluttamista vastaan; mutta nyt Keynesin avulla ja varustettuna hänen epäselvällä, vaikeatajuisella ja puolimatemaattisella erikoiskielellään taloustieteilijät pystyivät ryntäämään suosittuun ja kannattavaan liittoumaan poliitikkojen ja valtioiden kanssa innokkaina laajentamaan vaikutusvaltaansa ja mahtiansa. Keynesiläinen taloustiede oli kauniisti räätälöity nykyaikaisen sosiaali-sodankäyntivaltion älylliseksi panssariksi – interventionismille ja valtiojohtoisuudelle valtavassa ja mahtavassa mittakaavassa.

Kuten niin usein tapahtuu yhteiskuntatieteiden historiassa, keynesiläiset eivät vaivautuneet kumoamaan misesiläistä teoriaa; se vain yksinkertaisesti unohdettiin, sivuutettiin ryntäyksessä hyvin nimettyyn keynesiläiseen vallankumoukseen. Misesin suhdanneteoria yhtälailla lopun itävaltalaisen taloustieteen kanssa survotiin yksinkertaisesti alas orwellilaiseen ”muistiaukkoon”, siitä pisteestä eteenpäin kadotettuna taloustieteilijöille ja maailmalle. Todennäköisesti kaikkein traagisin yksittäinen tapaus tässä valtavassa unohduksessa oli Misesin kaikkein kyvykkäimpien seuraajien lähteminen: ryntäys keynesiläisyyteen ei pelkästään Hayekin englantilaisten oppilaiden, Hansenin, josta tuli pian johtava amerikkalainen keynesiläinen, vaan myös itävaltalaisten, joilla oli asiasta parempaa tietoa ja jotka jättivät pikaisesti Itävallan ja ottivat vastaan Yhdysvalloissa korkeita akateemisia virkoja ja muodostivat maltillisen haaran keynesiläisessä taloustieteessä, parissa. 1920- ja 30-lukujen säihkyvän lupauksen jälkeen ainoastaan Hayek ja vähemmän tunnettu Lachmann pysyivät uskollisina ja koskemattomina. Tämän eristyneisyyden, näiden ansaittujen korkeiden odotusten murenemisen keskellä Ludwig von Mises uurasti saattaakseen valmiiksi ”Ihmisen toiminnan” mahtavan järjestelmän.

[1](/kirjoja/mises/osa1/luku7/#sdfootnote1anc) (New Haven, Conn.: Yale University Press, 1949, 1963); kolmas uudistettu painos (Chicago: Henry Regnery, 1966); tutkijan painos (Auburn, Ala.: Ludwig von Mises Institute, 1998, 2008).

[2](/kirjoja/mises/osa1/luku7/#sdfootnote2anc) Käännös Bettina Bien Greaves, “The Causes of the Economic Crises,” Ludwig von Misesin teoksessa, *On the Manipulation of Money and Credit* (Dobbs Ferry, N.Y.: Free Market Books, 1978). Uusintapainos nimellä *The Causes of the Economic Crisis: And Other Essays* *Before and After the Great Depression* (Auburn, Ala.: Ludwig von Mises Institute, 2006).

[3](/kirjoja/mises/osa1/luku7/#sdfootnote3anc) Tämä on edelleen yksi parhaista lyhyistä johdatuksista misesiläiseen analyysiin suhdanteista. Ks. Gottfried von Haberler, “Money and the Business Cycle,” teoksessa *The Austrian Theory of the Trade Cycle and Other Essays* (New York: Center for Libertarian Studies, September 1978); uusintapainokset 1996 ja 2003 (Auburn, Ala.: Ludwig von Mises Institute).

< [edellinen sivu](/kirjoja/mises/osa1/luku6) | [seuraava sivu](/kirjoja/mises/osa1/luku8) >  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/mises/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/mises/osa1/luku8/ -->
# Luku 8: Mises Amerikassa

> Vainottuna kotimaassaan Itävallassa Ludwig von Mises oli yksi monista huomattavista eurooppalaisista maanpakolaisista. Muuttaen ensin Geneveen Mises opetti vuodet 1934-40 Graduate Institute of International Studies:sa; ja nimenomaisesti Genevessä Mises meni vuonna 1938 naimisiin ihastuttavan Margit Sereny-Herzfieldin kanssa. Vuonna 1940 Mises saapui

Vainottuna kotimaassaan Itävallassa Ludwig von Mises oli yksi monista huomattavista eurooppalaisista maanpakolaisista. Muuttaen ensin Geneveen Mises opetti vuodet 1934-40 Graduate Institute of International Studies:sa; ja nimenomaisesti Genevessä Mises meni vuonna 1938 naimisiin ihastuttavan Margit Sereny-Herzfieldin kanssa. Vuonna 1940 Mises saapui Yhdysvaltoihin.[1](/kirjoja/mises/osa1/luku8/#sdfootnote1sym) Samaan aikaan kun lukemattomat sosialistiset ja kommunistiset eurooppalaiset maanpakolaiset toivotettiin tervetulleeksi Yhdysvaltojen akateemiseen maailmaan ja hänen omille aikaisemmille seuraajillensa myönnettiin korkeita akateemisia virkoja, Mises itse oli laiminlyöty ja unohdettu. Kyltymätön ja tinkimätön pitäytyminen yksilöllisyydessä taloustieteen menetelmissä yhtä lailla kuin poliittisessa filosofiassa esti Misesiltä pääsyn samaiseen akatemiaan, joka on ylpeä ”esteettömästä totuuden etsimisestään”. Kuitenkin eläen New Yorkissa pienillä säätiöiden apurahoilla, Mises pystyi julkaisemaan kaksi merkittävää teosta englanniksi kirjoitettuna vuonna 1934: *Omnipotent Government* [2](/kirjoja/mises/osa1/luku8/#sdfootnote2sym)ja *Bureaucracy*[3](/kirjoja/mises/osa1/luku8/#sdfootnote3sym). *Omnipotent Government* ”Kaikkivoipa valtio” osoitti, että natsihallinto ei ollut muodikkaan marxilaisen analyysin ”kapitalismin korkein muoto”, vaan muoto totalitaarisesta sosialismista. *Bureaucracy* ”Byrokratia” tarjosi elintärkeän analyysin kriittisistä eroista byrokraattisen ja voittoon tähtäävän hallinnon välillä, ja osoitti, että vakavat byrokratian tehottomuudet ovat sisäsyntyisiä ja väistämättömiä kaikelle valtion toiminnalle.

Amerikan akatemian osalta on anteeksiantamaton häpeäpilkku, ettei Mises koskaan löytänyt vakinaista palkallista yliopistovirkaa. Vuodesta 1945 eteenpäin Mises oli ainoastaan vieraileva professori New York yliopiston Graduate School of Business Administrationissa. Näissä olosuhteissa, kohdeltuna usein yliopiston hallinnon taholta toisen luokan kansalaisena, kaukana hohdokkaista akateemisista keskuksista ja pääosin ymmärtämättömien aikaa vievien laskentatoimen tai rahoituksen pääaineopiskelijoiden ympäröimänä Mises jatkoi hänen aikaisemmin kuuluisien viikoittaisten seminaariensa pitämistä. Tällaisessa virassa Misesillä ei traagisesti ollut toivoa synnyttää joukkoa vaikutusvaltaisia nuoria akateemisia taloustieteilijöitä; hän ei voinut toivoa monistavansa Wienin seminaariensa säkenöivää menestystä.

Näistä surullisista ja valitettavista olosuhteista huolimatta Mises toteutti seminaarinsa ylpeydellä ja valittamatta. Ne meistä, jotka oppivat tuntemaan Misesin hänen NYU –ajanjaksonaan, eivät kuulleet hänen huuliltaan sanaakaan katkeruudesta tai kaunasta. Hänen pettämättömän lempeällä ja hyväntahtoisella tavallaan Mises työskenteli rohkaistakseen ja edistääkseen jokaista mahdollista tuottavuuden kipinää oppilaissaan. Joka viikko hänestä kumpusi mahdollisten tutkimushankkeiden ehtymätön virta. Misesin jokainen luento oli huolellisesti työstetty jalokivi, täynnä näkemyksien runsautta, tuoden esiin pääpiirteitä hänen taloudellisesta kokonaisnäkemyksestään. Niille oppilaille, jotka istuivat hiljaa ja hämillään, Mises sanoi hänelle ominaisesti humoristisesti pilke silmäkulmassa: ”Puhumista on turha pelätä. Kannattaa muistaa, että mitä ikinä aiheesta sanotkin ja oli se sitten mahdollisesti kuinka virheellistä tahansa, joku merkittävä taloustieteilijä on jo ilmaissut saman asian.”

Huolimatta siitä umpikujasta, johon Mises oli asetettu, hänen seminaareistaan nousi pieni kourallinen vastavalmistuneita, jotka jatkoivat itävaltalaista perinnettä; ja kaiken lisäksi seminaari palveli majakkana koko New Yorkin alueella rekisteröimättömille oppilaille, jotka kokoontuivat joka viikko osallistuakseen Misesin seminaariin. Eräs iloista oli seminaarin jälkeinen kokoontuminen paikalliseen ravintolaan, vähintäänkin kalpeana heijastuksena päivistä, jolloin kuuluisa *Mises-kreis* (Mises-piiri) tapasi keskustella kattavasti wieniläisessä kahvilassa. Mises pystyi kertomaan loputtoman virran kiehtovia tarinoita ja oivalluksia, ja tiesimme kaikki näkevämme noissa tarinoissa ja Ludwig von Misesin aurassa ja henkilössä ilmentymän vanhan Wienin jalommista ja aistikkaimmista päivistä. Meistä ne, jotka olivat etuoikeutettuja osallistua hänen seminaariinsa NYU:ssa, ymmärsivät hyvin, kuinka Mises oli erinomainen *opettaja* yhtä lailla kuin suuri taloustieteilijä.

Huolimatta hänen silloisesta tilanteestaan Mises pystyi palvelemaan yksinäisenä majakkana vapaudelle, *laissez-fairelle* ja itävaltalaiselle taloustieteelle epävieraanvaraisessa maailmassa. Kuten olemme nähneet, Misesin hämmästyttävä tuottavuus jatkui herpaantumattomana uudella mantereella. Ja onneksi tukijoita oli riittävästi Misesin klassisten töiden kääntämiseksi ja hänen jatkuneen tuotantonsa julkaisemiksi. Mises oli libertaarisen liikkeen keskipiste Yhdysvalloissa sodan jälkeisenä ajanjaksona: opas ja ehtymätön inspiraationa meille kaikille. Akatemian sivuutuksesta huolimatta Misesin julkaisut ovat käytännössä kaikki saatavilla nykyään kasvavan opiskelija ja seuraajamäärän ansiosta. Ja jopa vastahakoisten akatemian taloustieteilijöiden riveistä on viimeisinä vuosina ilmaantunut lisääntyvä lukumäärä vastavalmistuneita oppilaita ja nuoria professoreja, jotka ovat omaksuneet itävaltalaisen ja misesiläisen perinteen.

Eikä pelkästään Yhdysvalloissa, sillä ei ole tarpeeksi hyvin tiedossa, että hänen oppilaidensa ja kollegojensa kautta Ludwig von Misesillä oli johtava asema Länsi-Euroopassa toisen maailmansodan jälkeisessä heilahduksessa takaisin kollektivismista ja kohden vähintäänkin osittaisen vapaata taloutta. Länsi-Saksassa Misesin Wienin päivien oppilas Wilhelm Röpke oli merkittävä älyllinen sykäys käänteessä kollektivismista suhteellisen vapaiden markkinoiden talouteen. Italiassa presidentti Luigi Einaudilla, Misesin vapaiden markkinatalouksien veteraanikollegalla, oli sodan jälkeen johtava rooli maan työntämisessä pois täysivaltaisesta sosialismista. Ja Misesin seuraaja Jacques Rueff oli päätaloudellinen neuvonantaja kenraali DeGaulle urhoollisesti ja käytännössä yksin taistelussa kultakantaan palaamiseksi.

On lopullinen tunnustus Ludwig von Misesin ehtymättömästä hengestä, että hän jatkoi seminaariensa pitämistä NYU:ssa joka viikko ilman taukoa kevääseen 1969 saakka, jolloin hän jäi eläkkeelle epäilemättä vanhimpana aktiivisena professorina Yhdysvalloissa, virkeänä ja eloisana 87-vuoden ikäisenä.

[1](/kirjoja/mises/osa1/luku8/#sdfootnote1anc) Ks. Ludwig von Mises, *Notes and Recollection* (Grove City, Penn.: Libertarian Press, 1978).

[2](/kirjoja/mises/osa1/luku8/#sdfootnote2anc) (New Haven, Conn.: Yale University Press, 1944); uusintapainos 1985 (Grove City, Penn.: Libertarian Press).

[3](/kirjoja/mises/osa1/luku8/#sdfootnote3anc) (New Haven, Conn.: Yale University Press, 1944); uusintapainos 1983 (Grove City, Penn.: Libertarian Press).

< [edellinen sivu](/kirjoja/mises/osa1/luku7) | [seuraava sivu](/kirjoja/mises/osa1/luku9) >  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/mises/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/mises/osa1/luku9/ -->
# Luku 9: Tie ulos

> On olemassa lisääntyvän toiveikkaita merkkejä, että käytännössä Ludwig von Misesin eliniän mittaisen ajatusten ja työpanoksen eristyneisyys on tulossa pikaisesti päätökseensä. Viime vuosina sisäiset ristiriidat ja tuhoisat seuraukset yhteiskuntatieteiden ja politiikan vääristä valinnoista ovat tulleet enenevissä määrin ilmeisiksi.1 Itä-Euroopassa kommunististen valtioiden

On olemassa lisääntyvän toiveikkaita merkkejä, että käytännössä Ludwig von Misesin eliniän mittaisen ajatusten ja työpanoksen eristyneisyys on tulossa pikaisesti päätökseensä. Viime vuosina sisäiset ristiriidat ja tuhoisat seuraukset yhteiskuntatieteiden ja politiikan vääristä valinnoista ovat tulleet enenevissä määrin ilmeisiksi.[1](/kirjoja/mises/osa1/luku9/#sdfootnote1sym) Itä-Euroopassa kommunististen valtioiden tunnustettu kyvyttömyys suunnitella talouksiaan on saanut aikaan kasvaneen liikehdinnän vapaiden markkinoiden suuntaan. Yhdysvalloissa ja läntisessä maailmassa keynesiläiset ja inflationistiset lääkemääräykset ovat paljastaneet niiden varsinaisen konkurssinsa. Yhdysvaltain ”keynesiläisyyden jälkeinen” hallinto kamppailee avuttomana kontrolloidakseen pysyvältä näyttävää inflaatiota, joka pysyy vallalla jopa taantumassa –uhmaten siten tavanomaista taloudellista viisautta. Keynesiläisen toimintaperiaatteiden hajoaminen yhdistettynä ilmeisiin epäkohtiin keynesiläisessä teoriassa aiheuttaa laajenevaa levottomuutta koko keynesiläistä toimintamallia kohtaan. Valtion kulutuksen ja byrokraattisen hallinnon silmiinpistävä tuhlaus asettaa yhä karumpaan valoon Keynesin kuuluisan lausunnon, että ei ole merkitystä kuluttaako valtio resursseja tuottaviin omaisuuseriin vaiko pyramideihin. Kansainvälisen rahataloudellisen järjestyksen avuton hajoaminen aiheuttaa maailman keynesiläisyyden jälkeisille hallituksille poukkoilua kriisistä toiseen epätyydyttävien ”ratkaisujen” välillä: fiat-rahat kelluvien valuuttakurssien sijaan tai kiinteät valuuttakurssit tuettuina valuuttakontrolleilla, jotka rampauttavat ulkomaan kaupan ja –investoinnit.

Keynesiläisyyden kriisi tulee nähdä laajemmassa viitekehyksessä valtiojohtoisuuden ja interventionismin ajatuksellisena ja toiminnallisena kriisinä. Yhdysvalloissa moderni valtiojohtoinen ”liberalismi” on osoittanut olevansa kykenemätön käsittelemään luomaansa kriisiä: kansallisten sotilasblokkien, julkisten koulujen rahoituksen, sisällön, henkilöstön ja rakenteen konflikteja, puristusta pysyvän inflaation ja kasvavan julkisen vastustuksen rampauttavia konfiskoivia veroja kohtaan. Modernin hyvinvointi-sodankäynti valtion molemmat, hyvinvointi ja sodankäynti, ovat lisääntyvästi kyseenalaistettu. Teorian piirissä on kasvavaa vastustusta ajatukselle, että ”tieteellisten” teknokraattien eliitin tulee hallita meitä raakamateriaalina heidän sosiaalisille suunnitelmilleen. Ja ajatus, että valtio voi ja sen tulee pakkosyöttää alikehittyneet ja kehittyneet maat keinotekoiseen ”talouskasvuun” on myös tulossa kiihtyvien hyökkäysten kohteeksi.

Lyhyesti, kaikilla ajattelun ja toiminnan alueilla moderni valtiojohtoisuus, jota vastaan Mises on taistellut koko elämänsä, on ajautumassa paisuvan kyseenalaistamisen ja pettymysten ilmitulemisen kohteeksi. Ihmiset eivät ole enää valmiit alistumaan nöyrästi heidän itsejulistettujen ”suvereenien” hallitsijoidensa käskyjen ja määräysten alaiseksi. Mutta ongelmana on, että maailma ei pysty taistelemaan tietänsä ulos valtiojohtoisuuden lamauttavasta vaikutuksesta ennen kuin se löytää varteenotettavan ja johdonmukaisen vaihtoehdon. Emme ole vielä täysin ymmärtäneet, että Ludwig von Mises tarjoaa tämän vaihtoehdon: että hän tarjoaa tien ulos kriiseistä ja ongelmista, jotka ovat iskeytyneet moderniin maailmaan. Koko elämänsä ajan hän ennusti ja osoitti syyt meidän nykyisille pettymyksille ja valmisti rakentavan vaihtoehtoisen polun meille seurattavaksi. Ei ole ihme, että hänen uskomattoman elämänsä 92-vuotena yhä useammat ihmiset löysivät ja omaksuivat tämän polun.

Teoksensa *The Free and Prosperous Commonwealth* englanninkielisen laitoksen esipuheessa (1962) Mises kirjoitti:

> ”Kun 35-vuotta sitten yritin antaa yhteenvedon periaatteista ja ajatuksista siitä yhteiskuntafilosofiasta, joka kerran tunnettiin nimellä liberalismi, en heittäytynyt siihen turhaan toivoon, että pystyisin estämään saapuvaa katastrofia, johon Euroopan kansakuntien omaksumat toimintaperiaatteet olivat ilmeisesti johtamassa. Halusin ainoastaan tarjota pienelle ajattelevien ihmisten vähemmistölle mahdollisuuden oppia jotain klassisen liberalismin päämääristä ja siten valmistaa tietä vapauden hengen paluulle tulevan fiaskon *jälkeen*.”[2](/kirjoja/mises/osa1/luku9/#sdfootnote2sym)

Tunnustuksessaan Misesille Jacques Rueff lausuu:

> ”. . . Ludwig von Mises on turvannut rationaalisen taloustieteen perustan. . . Opetuksillaan hän on kylvänyt siemenet uudistumiselle, joka tulee kantamaan hedelmää heti kun ihmiset jälleen kerran alkavat suosimaan teorioita, jotka ovat tosia miellyttävien sijaan. Kun tämä päivä koittaa, taloustieteilijät tulevat tunnistamaan, että Ludwig von Misesin ansaitsee heidän ihailunsa ja kiitollisuutensa.”[3](/kirjoja/mises/osa1/luku9/#sdfootnote3sym)

Merkit ovat moninkertaistuneet, että valtiojohtoisuuden fiasko ja romahdus on tosiaankin johtamassa uudistumiseen, ja että ajatteleva vähemmistö, jonka Mises toivoi tavoittavansa, on kasvamassa nopeasti. Jos todellakin olemme vapauden hengen uudistumisen kynnyksellä, tällöin uusi nousu tulee olemaan kruunajaismonumentti jalon ja suurenmoisen miehen elämälle ja ajatuksille.

[1](/kirjoja/mises/osa1/luku9/#sdfootnote1anc) Ludwig von Misesin laajalle levinneen torjumisen ja laiminlyönnin filosofinen tulkinta, ks. Murray N. Rothbard, “Ludwig von Mises and the Paradigm for Our Age,” *Modern Age* (Fall, 1971): 370–79.

[2](/kirjoja/mises/osa1/luku9/#sdfootnote2anc) Ludwig von Mises, *The Free and Prosperous Commonwealth: An Exposition of the* *Ideas of Classical Liberalism,* käännös Ralph Raico (Princeton, N.J.: D. Van Nostrand, 1962), s. vi–vii.

[3](/kirjoja/mises/osa1/luku9/#sdfootnote3anc) Jacques Rueff,“The Intransigence of Ludwig von Mises,” Mary Sennholzin toim. teoksessa, *On Freedom and Free Enterprise* (Princeton, N.J.: D. Van Nostrand, 1956), s. 16.

< [edellinen sivu](/kirjoja/mises/osa1/luku8) | [seuraava sivu](/kirjoja/mises/osa2) >  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/mises/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/mises/osa1/ -->
# ENSIMMÄINEN OSA:  Olennaista von Misesiä

> Politiikan ja ideologioiden maailmassa meille yleensä esitetään vain kaksi vaihtoehtoa, ja tämän jälkeen kehotetaan tekemään valinta tässä ladatussa viitekehyksessä. Vasemmisto kertoi meille 1930-luvulla, että meidän tulee valita kommunismin ja fasismin väliltä: että nämä olivat ainoat meille avoimet vaihtoehdot. Nykypäivän amerikkalaisten

Politiikan ja ideologioiden maailmassa meille yleensä esitetään vain kaksi vaihtoehtoa, ja tämän jälkeen kehotetaan tekemään valinta tässä ladatussa viitekehyksessä. Vasemmisto kertoi meille 1930-luvulla, että meidän tulee valita kommunismin ja fasismin väliltä: että nämä olivat ainoat meille avoimet vaihtoehdot. Nykypäivän amerikkalaisten taloustieteilijöiden maailmassa meidän oletetaan valitsevan ”vapaiden markkinoiden” monetaristien ja keynesiläisten väliltä; ja meidän odotetaan asettavan suurta painoarvoa tarkkaan määrään, jolla valtiomme tulisi laajentaa rahan tarjontaa tai valtion alijäämän täsmälliseen tasoon.

Kolmas vaihtoehto on käytännössä unohdettu – kaukana pikkumaisista kiistoista valtion raha- ja talouspolitiikan ”sekoituksen” suhteesta. Sillä lähes kukaan ei harkitse kolmatta vaihtoehtoa: kaikenlaisen valtiollisen vaikutusvallan ja kontrollin hävittämistä rahan tarjonnasta tai itse asiassa kaikista ja jokaisesta talousjärjestelmän osasesta. Tämän on laiminlyöty *todellinen* tie vapaisiin markkinoihin: polku, jota on raivannut ja jonka puolesta on taistellut yksinäinen, vaikeuksia läpikäynyt, huomattava ja häikäisevän luova taloustieteilijä: Ludwig von Mises. Ei ole liioittelua sanoa, että jos maailma joskus pääsee eroon valtiojohtoisuuden lamaannuttavasta vaikutuksesta tai tosiaankin, jos taloustiede koskaan palaa kestävään ja paikkansapitävään taloudellisen analyysin kehittämiseen, molemmat joutuvat hylkäämään nykyiset suonsa ja siirtymään vakaammalle perustalle, jonka Ludwig von Mises on meille luonut.

< [edellinen sivu](/kirjoja/mises/johdanto_mises) | [seuraava sivu](/kirjoja/mises/osa1/luku1) >  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/mises/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/mises/osa2/luku1/ -->
# Luku 1: Nuori tutkija

> Joskin huomattava aikamme teoreetikko, Misesin mielenkiinto teini-ikäisenä keskittyi historiaan, erityisesti talouden ja hallinnon historiaan. Mutta jopa vielä olleessaan lukiossa, hän reagoi saksankielisissä maissa vallalla ollutta relativismia ja historismia, hallinnutta historiallinen koulukuntaa, vastaan. Varhaisissa historiallisissa töissään Mises oli turhautunut löytäessään historiallisia

Joskin huomattava aikamme teoreetikko, Misesin mielenkiinto teini-ikäisenä keskittyi historiaan, erityisesti talouden ja hallinnon historiaan. Mutta jopa vielä olleessaan lukiossa, hän reagoi saksankielisissä maissa vallalla ollutta relativismia ja historismia, hallinnutta historiallinen koulukuntaa, vastaan. Varhaisissa historiallisissa töissään Mises oli turhautunut löytäessään historiallisia tutkimuksia, jotka käytännössä koostuivat virallisten valtion raporttien mukaelmista. Hän kaipasi sen sijaan todellisen taloudellisen historian kirjoittamista. Jo aikaisessa vaiheessa hän ei pitänyt historiallisen tutkimuksen valtiollisesta suuntautumisesta. Siten muistelmissaan Mises kirjoittaa:

> ”Kiihkeä mielenkiintoni historialliseen tietämykseen avasi minulle mahdollisuuden havainnoida vaivattomasti Saksan historismin vaillinaisuuksia. Se ei käsitellyt tieteellisiä ongelmia, vaan ylisti ja oikeutti preussilaisia toimintatapoja ja preussilaista autoritääristä valtiota. Saksan yliopistot olivat valtion instituutioita ja opettajat olivat virkamiehiä. Professorit olivat tietoisia tästä virkamiehen asemastaan, he näkivät itsensä Preussin kuninkaan palvelijoina.”[1](/kirjoja/mises/osa2/luku1/#sdfootnote1sym)

Ludwig von Mises aloitti 1900-luvun vaihteessa Wienin yliopistossa ja hänen pääprofessorinaan oli taloushistorioitsija Karl Grünberg, saksalaisen historiallisen koulukunnan jäsen ja etatisti, joka oli kiinnostunut työn- ja maatalouden historiasta sekä marxismista. Grünberg oli saksalaisen taloushistorioitsijan Georg Friedrich Knappin seuraaja, merkittävän teoksen kirjoittaja, joka väitti, että raha oli alkuperältään ja sisimmiltään puhdas valtion luomus. Taloushistorian keskuksessaan Strasbourgin yliopistossa Knapp oli laittanut oppilaansa tutkimaan talonpoikien vapautumista maaorjuudesta monissa Saksan maakunnissa. Toivoen luovansa vastaavan keskuksen Wieniin professori Grünberg asetti oppilaansa tekemään tutkimusta maaorjuuden päättymistä useissa Itävallan osissa. Nuorelle Ludwig von Misesille osoitettiin tehtäväksi tutkia maaorjuuden häviämistä hänen kotiseudullaan Gallitsiassa. Myöhemmin Mises valitti, että hänen vuonna 1902 julkaistu kirjansa tästä aiheesta Knapp-Grünberg metodologian takia oli ”enemmän valtion toimenpiteiden historiaa kuin taloushistoriaa”.[2](/kirjoja/mises/osa2/luku1/#sdfootnote2sym) Sama ongelma ympäröi hänen kolme vuotta myöhemmin julkaistua historiallista työtä, tutkimusta aikaisista lapsityövoimalaeista Itävallassa, joka ei osoittautunut ”paljoakaan paremmaksi”.[3](/kirjoja/mises/osa2/luku1/#sdfootnote3sym)

Huolimatta hankauksestaan valtiojohtoisuutta ja preussilaista historiallista koulukuntaa kohtaan Mises ei ollut vielä löytänyt talousteoriaa, itävaltalaista koulukuntaa, ja vapaiden markkinoiden taloudellista liberalismia. Varhaisina vuosinaan yliopistossa hän oli vasemmistoliberaali ja interventionisti, vaikkakin hän pikaisesti hylkäsi marxismin. Hän liittyi yliopistoon kytköksissä olleeseen Yhteiskuntatieteiden opetuksen järjestöön ja heittäytyi käytännön talousuudistuksiin. Kolmantena vuotenaan yliopistossa Mises tutki asuinolosuhteita professori Eugen von Philippovichin alaisuudessa, ja seuraavana lukukautena hän teki tutkimusta rikoslain seminaariin muutoksista laissa kotiapulaisista. Yksityiskohtaisista tutkimuksistaan Mises alkoi oivaltamaan, että lakiuudistukset onnistuivat olemaan ainoastaan haitallisia ja kaikki parannukset työläisten olosuhteisiin olivat tapahtuneet kapitalismin toiminnan kautta.

Vuoden 1903 joulun aikoihin Mises löysi itävaltalaisen taloustieteen lukemalla Carl Mengerin merkittävää *Grundsätze der Volkswirtschaftslehre* –teosta ja alkoi siten näkemään, että oli olemassa positiivisen talousteorian ja vapaiden markkinoiden liberalismin maailma, joka täydensi hänen empiirisiä löytöjään interventionististen uudistusten heikkouksista.

Hänen kahden taloushistorian kirjansa julkistuksen ja tohtorintutkintonsa vastaanottamisen aikaan vuonna 1906 Mises törmäsi ongelmaan, joka rasitti häntä hänen koko loppuelämänsä: akatemian kieltäytyminen myöntämästä hänelle palkallista kokopäiväistä asemaa. Tuntuu käsittämättömältä, mitä tämä poikkeuksellisen tuottelias ja luova mies pystyi saavuttamaan talousteorian ja filosofian alueella, kun hänen energiansa yli viisikymppisenä suuntautuivat täysipäiväisesti sovellettuun poliittis-taloudelliseen työhön. Keski-ikään saakka hän pystyi keskittymään talousteoriaan ja kirjoittamaan harvinaisia ja vaikutusvaltaisia kirjoja ja artikkeleita ainoastaan vapaa-ajallaan. Mitä hän olisi pystynyt tekemään, ja mitä maailma olisi saanut, jos hän olisi nauttinut vapaudesta, jota useimmat akateemikot kuluttavat turhaan? Mises kirjoitti, että hänen suunnitelmansa kattavasta talous- ja yhteiskuntahistorian tutkimuksesta valuivat ajan puutteesta tyhjiin. Hän toteaa haikeasti, että ”En koskaan löytänyt aikaa tämän työn tekemiselle. Yliopisto-opiskeluni päätyttyä minulla ei enää koskaan ollut aikaa työskentelyyn arkistoissa ja kirjastoissa.”[4](/kirjoja/mises/osa2/luku1/#sdfootnote4sym)

Misesin tohtorintutkinto oli yliopiston lakitieteen laitokselta, joten vuoden 1906 jälkeen hän toimi useita vuosia virkailijana joukossa siviili- kauppa- ja rikosoikeuksia ja hänestä tuli lakifirman yhtiökumppani. Lisäksi valmistaessaan itseään opettajan uraan Mises alkoi opettaa taloustiedettä, perustuslakia ja hallintoa Wienin naisten kaupallisen akatemian ylemmälle vuosikurssille, asemassa, jota hän piti ensimmäisen suuren kirjansa valmistumiseen asti vuonna 1912.[5](/kirjoja/mises/osa2/luku1/#sdfootnote5sym) Pääosin hän kuitenkin uppoutui käytännön taloustyöhön. Eräs työtehtävä, joka alkoi vuonna 1909, oli Asumisuudistuksen keskusjärjestön taloustieteilijän asema. Misesistä tuli yhdistyksen asiantuntija kiinteistöverotuksessa ja hän löysi Itävallan kauheiden asuinolosuhteiden aiheuttajaksi korkeat yritys- ja pääomaveroasteet. Mises puhui näiden verojen alentamisen puolesta, erityisesti korkeiden kiinteistöverojen, jotka hänen mukaansa eivät niinkään alentaisi vuokria vaan nostaisivat kiinteistöjen markkina-arvoja ja siten elvyttäisivät sijoituksia asuntoihin. Mises oli menestyksekäs saamaan läpi merkittävän alennuksen veroihin asumisessa. Hän jatkoi tässä asemassa vuoteen 1914 saakka, jolloin sota saattoi asuntorakentamisen päätökseen.

Misesin pääasiallinen asema vuodesta 1909, kunnes hän jätti Itävallan 25-vuotta myöhemmin, oli Wienin kauppakamarin kokopäiväisenä taloustieteilijänä.[6](/kirjoja/mises/osa2/luku1/#sdfootnote6sym) Itävallassa kauppakamari oli sukua valtion luomille ”taloudellisille parlamenteille”, jonka edustajat liikemiehet valitsivat ja joka rahoitettiin verovaroin. Kamarit muodostettiin antamaan taloudellisia neuvoja valtiolle ja sen valtakeskus oli yleiskokous, joka koostui erinäisistä paikallisten ja maakunnallisten kamarien edustajista, yhdessä sen komiteoiden kanssa. Kamareita ja yleiskokousta neuvoneet asiantuntijat koottiin kamarien vetäjien alaisuuteen. 1900-luvun vaihteessa Wienin kauppakamarin (kamareista vaikutusvaltaisin) toiminnanjohtajan alaisuudessa työskentelevistä taloustieteilijöistä oli tullut tärkeitä taloudellisia neuvonantajia valtiolle. Ensimmäisen maailmansodan lopussa Misesistä tuli, toimien puoli-itsenäisessä asemassa kauppakamarissa, pääasiallinen taloudellinen neuvonantaja valtiolle ja kuten tulemme myöhemmin näkemään, hän voitti useita taisteluita vapaiden markkinoiden ja kestävän rahan puolesta.

[1](/kirjoja/mises/osa2/luku1/#sdfootnote1anc) Ludwig von Mises, *Notes and Recollections* (South Holland, Ill.: Libertarian Press, 1978), s. 7.

[2](/kirjoja/mises/osa2/luku1/#sdfootnote2anc) Mises, *Notes*, s. 6. Kaikesta huolimatta noin 40 vuotta sitten Edith Murr Link, tuolloin työskennellen väitöskirjan parissa läheisesti liittyvässä aiheessa, kertoi minulle, että Misesin työtä pidettiin edelleen viimeisenä sanana aiheesta. Grünbergistä, ks. myös Earlene Craver, “The Emigration of Austrian Economists,” *History of Political Economy* 18 (Spring 1987): 2.

[3](/kirjoja/mises/osa2/luku1/#sdfootnote3anc) Kirjan otsikkona oli, *A Contribution to Austrian Factory Legislation.* Mises, *Notes*, s. 6.

[4](/kirjoja/mises/osa2/luku1/#sdfootnote4anc) Mises, *Notes,* s. 6–7.

[5](/kirjoja/mises/osa2/luku1/#sdfootnote5anc) Margit von Mises, *My Years with Ludwig von Mises,* toinen laajennettu painos (Cedar Falls, Iowa: Center for Futures Education, 1984), s. 200.

[6](/kirjoja/mises/osa2/luku1/#sdfootnote6anc) Misesin liittyessä vuonna 1909 organisaation nimenä oli Alemman Itävallan kauppa- ja teollisuuskamari. Vuonna 1920 sen nimi muutettiin muotoon Wienin kauppa-, käsityö- ja teollisuuskamari.

< [edellinen sivu](/kirjoja/mises/osa2/) | [seuraava sivu](/kirjoja/mises/osa2/luku2) >  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/mises/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/mises/osa2/luku2/ -->
# Luku 2: Teoria rahasta ja luotosta

> Vuonna 1903 vaikutusvaltainen rahatalouden taloustieteilijä Karl Helfferich työssään Das Geld asetti haasteen itävaltalaiselle koulukunnalle. Hän toi esiin, että suuret itävaltalaiset Menger, Böhm-Bawerk ja heidän seuraajansa, huolimatta kyvykkyydestään markkinoiden ja tuotteiden ja palveluiden arvon analysoinnissa, (mitä nykyään kutsuisimme ”mikrotaloudeksi”) eivät olleet

Vuonna 1903 vaikutusvaltainen rahatalouden taloustieteilijä Karl Helfferich työssään *Das Geld* asetti haasteen itävaltalaiselle koulukunnalle. Hän toi esiin, että suuret itävaltalaiset Menger, Böhm-Bawerk ja heidän seuraajansa, huolimatta kyvykkyydestään markkinoiden ja tuotteiden ja palveluiden arvon analysoinnissa, (mitä nykyään kutsuisimme ”mikrotaloudeksi”) eivät olleet onnistuneet ratkaisemaan rahan ongelmaa. Rajahyötyteoriaa ei oltu laajennettu rahan arvoon, jota jatkettiin englantilaisen klassisten taloustieteilijöiden tapaan pidettynä ”makrolaatikossa” tiukasti erillään hyödystä, arvosta ja suhteellisista hinnoista. Jopa parhaat rahatalouden analyysit, kuten Ricardon, valuuttakoulukunnan ja Yhdysvalloissa Irving Fisherin, oli kehitetty ”hintatasojen”, ”nopeuksien” ja muiden kokonaissuureiden mukaisesti täysin juurruttamatta niitä mihinkään yksilöiden toimien mikroanalyysiin.

Erityisesti itävaltalaisen analyysin laajennus rahaan kohtasi ylipääsemättömältä vaikuttavan esteen, ”itävaltalaisen kehän ongelman”. Ongelmana oli tämä: suoraan kulutettaviin hyödykkeisiin hyöty ja siten tuotteen kysyntä voitiin määrittää selkeästi. Kuluttaja näkee tuotteen, arvioi sitä ja arvostaa sen arvoasteikollaan. Nämä hyödyt kuluttajille vuorovaikuttavat muodostaen markkinoiden kysynnän. Markkinoiden tarjonta määrittyy odotetusta kysynnästä ja nämä kaksi vuorovaikuttavat määrittäen markkinahinnat. Mutta erityisen ongelman asettaa rahan hyöty ja sen kysyntä. Sillä rahalle on kysyntää markkinoilla ja sitä pidetään käteisvaroissa ei sen itsensä vuoksi, vaan *pelkästään* muiden hyödykkeiden nykyistä ja tulevaa ostoa varten. Rahan omaleimaiseen luonteeseen kuuluu, että sitä ei kuluteta, vaan käytetään vaihdannan välineenä edistämään vaihdantoja markkinoilla. Siten rahalle on kysyntää markkinoilla ainoastaan, koska sillä on jo ennalta oleva ostovoima, tai arvo tai hinta markkinoilla. Kaikille kulutushyödykkeille ja palveluille arvo ja kysyntä loogisesti *edeltävät* ja määrittävät hinnan. Mutta rahan arvo, vaikkakin kysynnän määrittämä, edeltää myös sitä; itse asiassa rahan kysyntä olettaa, että rahalla on jo arvo ja hinta. Rahan arvon kausaalinen selitys vaikuttaa perustuvan väistämättömään kehäpäätelmään.

Vuonna 1906 väitöskirja takanaan Mises päätti ottaa vastaan Helfferich-haasteen, soveltaa rajahyötyteoriaa rahaan ja ratkaista itävaltalaisen kehän ongelman. Hän omisti suuren määrän vaivaa sekä empiirisiin että teoreettisiin rahataloudellisten ongelmien tutkimuksiin. Tämän tutkimuksen ensimmäisinä hedelminä olivat kolme tieteellistä artikkelia, kaksi saksalaisiin julkaisuihin ja yksi englantilaiseen *Economic Journaliin* vuosina 1908-09 valuuttakontrolleista ja kultakannasta Itävalta-Unkarissa. Kirjoittaessaan näitä artikkeleita Mises tuli vakuuttuneeksi, että vallalla olleen näkemyksen vastaisesti rahataloudellinen inflaatio oli syynä maksutaseen vajeisiin eikä päinvastoin ja että pankkiluottojen ei tulisi olla ”elastisia” täyttääkseen niin kutsutut kaupankäynnin tarpeet.

Misesin artikkeli kultakannasta osoittautui erittäin kiistellyksi. Hän vaatii *de jure* paluuta kullan lunastukseen Itävalta-Unkarissa loogisena johtopäätöksenä olemassa olevalle *de facto* lunastettavuuden toimintapolitiikalle. Sen lisäksi, että Mises oli noussut inflaation, alhaisten korkotasojen ja alhaisten vaihtokurssien puolestapuhujia vastaan, hän oli yllättynyt kohdatessaan raivokasta vastustusta Itävalta-Unkarin keskuspankilta. Itse asiassa pankin varatoimitusjohtaja ehdotti Misesille lahjusta hänen näkemyksensä pehmentämiseksi. Muutama vuosi myöhemmin Böhm-Bawerk, silloinen valtionvarainministeri, toi Misesille julki syyn pankin kiivaaseen vastustukseen hänen esitykselleen laillisesta kultakannasta. Laillinen vaihdettavuus kullassa olisi todennäköisesti riistänyt pankilta oikeuden sijoittaa varoja ulkomaisiin valuuttoihin. Mutta pankki oli pitkään käyttänyt tuloja näistä sijoituksista kerätäkseen salaista ja laitonta lahjuskassaa voidakseen maksaa siitä tukipalkkioita omille viranomaisilleen yhtä lailla kun vaikutusvaltaisille toimittajille ja poliitikoille. Pankki oli aulis pitäytymään lahjuskassassaan ja siten oli erittäin sopivaa, että Misesin kaikkein tarmokkain vastustaja oli talousjulkaisun kustantaja, joka oli itse keskuspankin tukien vastaanottaja.

Mises teki päätöksen, jota hän noudatti uransa loppuun asti Itävallassa, olla paljastamatta tällaista korruptiota vastustajiensa osalta ja rajoittua kumoamaan paikkansapitämättömiä opinkappaleita paljastamatta niiden lähteitä. Mutta ottaessaan tämän jalon ja luopuvan kannan toimien ikään kuin hänen vastustajansa olisivat kaikki ansiokkaita ja objektiivisia tutkijoita, voidaan väittää, että Mises antoi heille oikeutuksen ja myönsi heille paljon korkeamman arvostuksen julkisessa keskustelussa kuin he ansaitsivat. Ehkäpä, jos suuri yleisö olisi tullut tietoiseksi korruptiosta, johon lähes aina liittyy valtion interventioita, valtiojohtoisten ja inflationistien toimet olisivat saattaneet pudota jalustaltaan ja Misesin sankarillinen ja elämän mittainen kamppailu valtiojohtoisuutta vastaan olisi saattanut olla menestyksekkäämpää. Lyhyesti, ehkä olisi tarvittu tuplaiskua: Misesin valtiojohtoisten vastustajien taloudellisen virhekäsitysten kumoamista *ja myös* tuoda esiin yleisölle heidän oma etunsa valtion etuoikeuksissa.[1](/kirjoja/mises/osa2/luku2/#sdfootnote1sym)

Hänen alustavan tutkimuksensa ollessa pois tieltä Mises aloitti vuonna 1909 ensimmäisen mittavan työnsä, joka julkaistiin vuonna 1912 nimellä *Theorie des Geldes and der Umlaufsmittel* (”Teoria rahasta ja luotosta”). Se oli huomattava saavutus, sillä ensimmäistä kertaa jako mikroon ja makroon, joka oli alkanut englantilaisista klassisista taloustieteilijöistä Ricardon kanssa, oli nyt korjattu. Pitkästä aikaa taloustiede oli yhtenäinen, kokonainen tiede perustuen loogisen asteittaiseen analyysiin yksilöllisestä ihmisen toiminnasta. Raha oli täysin integroituneena yksilön toimien ja markkinatalouden analyysiin.

Perustamallaan analyysinsä yksilön toimintaan Mises pystyi osoittamaan syvät epäkohdat ortodoksisessa, mekaanisessa angloamerikkalaisessa määräteoriassa (kvantiteettiteoriassa) ja Irving Fisherin ” vaihdantayhtälössä”. Lisäys rahan määrässä ei mekaanisesti tuota suhteellista lisäystä vallitsemattomassa ”hintatasossa” vaikuttamatta suhteellisiin hyötyihin tai hintoihin. Sen sijaan lisäys alentaa rahayksikön ostovoimaa, mutta tekee sen *muuttamalla* väistämättömästi suhteellisia tuloja ja hintoja. Mikro ja makro ovat erottumattomasti sekoittuneina. Siten keskittymällä yksilön toimintaan, valintoihin ja rahan kysyntään Mises ei ainoastaan pystynyt yhdistämään rahateorian itävaltalaiseen teoriaan arvosta ja hinnoista, vaan hän muunsi myös rahataloudellisen teorian epärealistisesta ja vääristyneestä keskittymisestä kokonaissuureiden välisistä suhteista yhdeksi, joka oli yhteensopiva yksilöllisen valinnan teorian kanssa.[2](/kirjoja/mises/osa2/luku2/#sdfootnote2sym)

Lisäksi Mises elvytti 1800-luvun ensimmäisen puoliskon kriittisen Ricardon ja brittiläisen valuuttakoulukunnan rahataloudellisen käsityksen: että vaikka raha on hyödyke ja alisteinen minkä tahansa muun hyödykkeen tavoin kysynnän ja tarjonnan määrittämälle arvolle, se eroaa kuitenkin niistä yhdessä ratkaisevassa suhteessa. Muiden asioiden pysyessä muuttumattomina, kulutushyödykkeiden tarjonnan lisäys pitää sisällään yhteiskunnallisen hyödyn nostamalla elintasoa. Mutta rahalla on vain yksi tehtävä: toimia vaihdossa, nyt tai jonain myöhempänä hetkenä, pääoma- tai kulutushyödykkeisiin. Rahaa ei syödä tai käytetä kulutushyödykkeenä tai käytetä tuotannossa kuten pääomahyödykkeitä. Rahan määrän lisäys palvelee ainoastaan jokaisen frangin tai dollarin vaihdantatehokkuuden vesittymisessä; siitä ei aiheudu minkäänlaista yhteiskunnallista hyötyä. Itse asiassa syy, miksi valtio ja sen kontrolloima pankkijärjestelmä pyrkivät jatkamaan rahan tarjonnan inflatoimista on nimenomaisesti, *koska* lisäys ei kohdistu kaikkiin tasapuolisesti. Sen sijaan alkuperäisen lisäyksen solmukohtana on valtio itse sen keskuspankin kanssa; muut aikaisen vaiheen uuden rahan vastaanottajat ovat suositut uudet lainaajat pankeista, valtiolle toimittavat yritykset ja valtion virkamiehet. Mises toi esiin, että nämä uuden rahan aikaiset vastaanottajat hyötyvät niiden kustannuksella, jotka ovat ketjussa tai aaltovaikutuksessa kauempana, saaden uuden rahan viimeisenä, tai kiinteän toimeentulon ihmiset, jotka eivät koskaan vastaanota uuden rahan tulvaa. Rahataloudellinen inflaatio on siten perustavanlaatuisella tavalla piiloverotusta tai omaisuuden uudelleenjakoa *valtiolle* ja sen suosimille ryhmille *muulta* osalta väestöä. Misesin johtopäätös on siten, että heti kun jonkun hyödykkeen tarjontaa on riittävästi sen muodostumiseksi rahaksi markkinoilla, rahan tarjonnan lisäykselle ei ole *koskaan* tarvetta. Tämä tarkoittaa, että mikä tahansa rahan tarjonta on ”optimaalinen”; ja jokainen muutos rahan tarjonnassa valtion toimesta voi olla ainoastaan haitallista.[3](/kirjoja/mises/osa2/luku2/#sdfootnote3sym)

Pyrkiessään osoittamaan vääräksi fisheriläisen käsityksen rahasta jonkinlaisena ”arvon mittana” Mises teki yleiseen hyötyteoriaan arvokkaan panoksen, joka korjasi merkittävän puutteen Mengerin ja Böhm-Bawerkin itävaltalaisessa hyötyanalyysissä. Vaikkakaan vanhemmat itävaltalaiset eivät painottaneet tätä puutetta yhtä paljon kuin Jevons tai Walras, löytyy viitteitä, että he uskoivat hyödyn olevan mitattavissa ja että on järkeenkäypää puhua hyödykkeen tarjonnan ”kokonaishyödystä”, joka olisi sen ”rajahyötyjen” integraali.

Mises rakensi tsekkiläisen taloustieteilijä Franz Cuhelin, Böhm-Bawerkin jatko-opiskelijaseminaarin oppilaan, tärkeälle oivallukselle, että koska rajahyöty on tiukasti subjektiivinen jokaiselle yksilölle, se on pelkästään järjestysluvullinen arvoasteikko ja sitä ei siten millään tavoin voida lisätä, vähentää tai mitata ja täten verrata henkilöiden välillä. Mises kehitti tätä perusajatusta osoittaakseen, että sen vuoksi koko käsite ”kokonaishyödystä” ei ole järkeenkäypä, erityisesti rajahyötyjen integraalina. Sen sijaan hyödykkeen suuremman erän hyöty on pelkästään toisen suuremman yksikön rajahyöty. Siten jos tarkastelemme hyötyä kuluttajalle kartongista tusinaa kananmunia, on luvatonta tehdä tästä hyödystä jonkinlaista ”kokonaishyötyä” jollain matemaattisella suhteella ”yhden kananmunan rajahyötyyn”. Sen sijaan kyseessä on pelkästään *erikokoisten* yksiköiden rajahyödyt. Yhdessä tapauksessa tusinan munapakkauksen ja toisessa yhden kananmunan. Kahdesta rajahyödystä voidaan ainoastaan sanoa, että tusinan munia rajahyöty on enemmän arvoinen kuin yhden munan. Piste. Misesin mentoriensa korjaus oli johdonmukainen perustavan itävaltalaisen metodologian kanssa keskittyä aina yksilöiden todellisiin toimiin ja pitäytyä poissa nojautumasta mekanistisiin kokonaissuureisiin.[4](/kirjoja/mises/osa2/luku2/#sdfootnote4sym)

Jos Cuhel-Mises käsitys olisi omaksuttu hyötyteorian valtavirtaan, taloustieteilijät olisivat säästyneet yhtäältään 1930-luvun loppupuolen rajahyödyn ulosheittämiseltä indifferenssikäyrien ja rajakorvattavuusasteiden tieltä toivottomana kardinaalilukuisuutensa vuoksi; ja toisaalta nykyisiltä päättömiltä mikrotalouden oppikirjojen keskusteluilta ”hyödyistä”, olemattomilta mittauksille ja matemaattisille manipulaatiolle alistetuilta kokonaisuuksilta.

Entäpä kuuluisa ongelma itävaltalaisesta kehästä? Mises ratkaisi sen eräässä tärkeimmistä ja kuitenkin pääosin sivuutetussa panoksessaan taloustieteeseen: regressioteoreemassa. Mises rakensi Mengerin loogis-historialliselle kuvaukselle rahan vaihtokaupallisesta alkuperästä ja osoitti loogisesti, että raha voi saada alkunsa *ainoastaan* tällä tavoin. Näin hän ratkaisi rahan hyödyn kehäselityksen ongelman. Tarkennettuna kehäongelma tarkoittaa, että minä ajanhetkenä tahansa, sanotaan PäivänäN, rahan arvo (ostovoima) tuona Päivänä määrittyy kahdesta kokonaisuudesta: rahan tarjonnastaN ja rahan kysynnästä– joka puolestaan riippuu olemassa olevasta ostovoimasta PäivänäN-1. Mises rikkoi tämän kehän nimenomaisesti ymmärtämällä ja käsittämällä ongelman *aikaulottuvuuden*. Kehä rikkoutuu minä tahansa päivänä tosiasialla, että rahan kysyntä tuona päivänä on riippuvainen *edellisen* päivän ostovoimasta ja siten edellisen päivän rahan kysynnästä. Mutta emmekö ole päässet pois kehästä ainoastaan joutumalla loputtomaan regressioon ajassa taaksepäin jokaisen päivän ostovoiman nojatessa tämän päivän rahan kysyntään, joka puolestaan on riippuvainen edellisen päivän ostovoimasta, joka puolestaan määrittyy edellisen päivän kysynnästä jne.? Kehäpäätelmästä eroon pääseminen ei ole avuksi, jos päätyy kausaalisuuden loputtomaan regressioon.

Mutta Misesin oivalluksen nerokkuutena on, että looginen regressio ajassa taaksepäin *ei* ole loputon: se sulkeutuu tarkalleen siinä ajan hetkessä, kun raha on hyödyllinen ei-rahataloudellinen hyödyke vaihtokauppajärjestelmässä. Lyhyesti, kutsutaan Päivää1 ensimmäiseksi hetkeksi, jolloin hyödykettä käytetään epäsuoran vaihdannan välineenä (yksinkertaisesti: ”rahana”), kun taas edellinen Päivä0 on viimeinen päivä jolloin hyödykettä, sanotaan kultaa, käytettiin ainoastaan suorana hyödykkeenä vaihtokauppajärjestelmässä. Tällöin kausaaliketju rahan arvosta minä tahansa päivänä, sanotaan PäivänäN, palaa ajassa loogisesti Päivään1 ja sen jälkeen Päivään0. Lyhyesti, kysyntä kullalle Päivänä1 riippuu kullan ostovoimasta Päivänä0. Mutta regressio taaksepäin päättyy tähän, koska kysyntä kullalle Päivänä0 koostuu ainoastaan sen suorasta arvosta kulutuksessa ja siten ei sisällä enää historiallista komponenttia, toisin sanoen hintoja kullalle edellisenä päivänä, Päivänä-1.

Sen lisäksi, että täydensi rahan arvon tai ostovoiman määrittäjät ja ratkaisi siten itävaltalaisen kehän, Misesin todistelu osoitti, että toisin kuin muilla hyödykkeillä, rahan arvon määrittäjiin sisältyy tärkeä historiallinen ulottuvuus. Regressioteoreema osoittaa myös, että jokaisessa yhteisössä raha voi vakiintua ainoastaan vaihtokaupasta kumpuavasta markkinaprosessista. Rahaa *ei voida* vakiinnuttaa yhteiskunnallisella sopimuksella, valtion määräyksellä tai taloustieteilijöiden esittämillä keinotekoisilla suunnitelmilla. Raha voi ilmaantua ainoastaan niin sanotusti ”orgaanisesti” markkinoilta.[5](/kirjoja/mises/osa2/luku2/#sdfootnote5sym)

Misesin regressioteoreeman ymmärrys säästäisi meidät monilta mahdottomilta suunnitelmilta – joista jotkut ovat itävaltalaisten tai puoli-itävaltalaisten ehdottomia – luoda tyhjästä uutta rahaa tai valuuttayksiköitä: kuten F. A. Hayekin esittämä ”ducat” tai suunnitelmat eriyttää laskentayksiköt vaihdon välineestä.

Saavutuksensa yhdistää rahan teoria yleiseen talousteoriaan ja asettaa se yksilön toiminnan mikroperustoille lisäksi Mises teoksellaan “Teoria rahasta ja luotosta” muunsi olemassa olevan analyysin pankkitoiminnasta. Palaten Ricardo-valuuttakoulukunnan perinteeseen hän osoitti, että he olivat oikeassa tahtoessaan hävittää inflatorisen osittaiskassavarantoihin perustuvan luoton. Mises erotti toisistaan kaksi erillistä pankkien hoitamaa tehtävää: säästöjen kanavoimisen tuottaviin luottoihin (”hyödykeluotot”) ja toimimisen rahavarastona käteisvarojen turvaamiseksi. Molemmat ovat oikeutettuja ja ei-inflatorisia tehtäviä; ongelmat alkavat, kun rahavarastot laskevat liikkeelle ja lainaavat väärennettyjä talletuskuitteja (seteleitä tai käteistalletuksia) käteiselle, jota ei ole olemassa pankkien holveissa (”luottamusluottoa”). Nämä pankkien liikkeelle laskemat ”katteettomat” käteisvastuut laajentavat rahan tarjontaa ja aikaansaavat ongelmat inflaatiosta. Tämän vuoksi Mises suosi valuuttakoulukunnan lähestymistapaa sadan prosentin rahavarannoista käteisvastuille. Hän toi esiin, että vuoden 1844 Peel-lainsäädäntö Englannissa perustuen valuuttakoulukunnan periaatteille epäonnistui ja häpäisi sen tekijät soveltamalla sadan prosentin reservejä ainoastaan seteleihin huomioimatta, että käteistalletukset olivat myös käteisen korvikkeita ja toimivat siten osana rahan tarjontaa. Mises kirjoitti kirjansa aikana, jolloin merkittävä osa taloustieteen harjoittajista ei ollut vielä varmoja siitä, koostuiko rahan tarjonta myös käteistalletuksista.

Mises ei kuitenkaan halunnut luottaa valtion sadan prosentin reservien valvontaan ja puhui sen vuoksi täysin vapaan pankkitoiminnan puolesta tämän tavoitetilan saavuttamiseksi. ”Teoria rahasta ja luotosta” osoittaa, että pääasiallinen voima pankkiluottoinflaation koordinoimiseksi ja edistämiseksi oli jokaisen kansakunnan keskuspankki, joka keskitti reservit, pelasti vaikeuksiin joutuneet pankit ja piti huolen, että kaikki pankit inflatoivat yhdessä. Kahdeksan vuotta ennen C.A. Phillipsin kuuluisaa todistusta ”Teoria rahasta ja luotosta” osoitti, että yksittäisellä pankilla oli hyvin vähän vapausasteita laajentaa luottoa.

Mutta tässä ei ollut kaikki. Mises alkoi kehittää teoriansa rahasta ja pankkitoiminnasta perustalle sitä, mistä tuli hänen kuuluisa suhdannevaihteluteoriansa – ainoa tällainen teoria, joka yhdistyy mikrotalouteen ja on muodostettu yksilön toiminnan analyysin perustoille. Nämä pääperiaatteet saivat jatkokehitystä “Teoria rahasta ja luotosta” toisessa painoksessa vuonna 1924.

Ensinnäkin, Mises pysyi nerokkaasti tunnistamaan prosessin pääosiltaan samaksi: (a) yhden pankin luoton laajennus, johtaen pian supistumiseen ja vaatimukseen lunastuksesta; ja (b) kansakunnan kaikki pankit, keskuspankin ohjaamana, laajentavat rahaa ja luottoja yhdessä ja saavat siten lisää aikaa Hume-Ricardo rahavirran hintamekanismin kehittymiselle. Siten luottojen ja rahan tarjonta laajenee, tulot ja hinnat nousevat, kulta valuu ulos maasta (toisin sanoen alijäämä maksutaseessa) ja seuraava luottojen ja pankkien romahdus pakottaa rahan ja hintojen supistumisen ja päinvastaisen kullan virtauksen maahan. Mises ei ainoastaan nähnyt, että nämä prosessit olivat perustaltaan samoja; hän oli myös ensimmäinen, joka näki tämän karkeana mallina suhdannevaihtelusyklille rahataloudellisten tekijöiden luomana ja ajamana – erityisesti ”luotujen” pankkiluottojen laajennuksella ja myöhemmällä supistumisella.

1920-luvulla Mises muotoili suhdannevaihteluteoriansa kolmesta olemassa olevasta elementistä: valuuttakoulukunnan bisnessyklin nousu- ja laskukauden mallista; ruotsalaisen ”itävaltalaisen” Knut Wicksellin erittelystä ”luonnollisen” ja pankin korkotasojen välillä; ja Böhm-Bawerkin pääoman ja koron teoriasta. Misesin näiden aikaisemmin täysin erillisten analyysien ainutlaatuinen yhdistäminen osoitti, että inflatorinen tai luotu pankkiluotto pumppaamalla lisää rahaa talouteen ja alentamalla yrityslainojen korkotasoja alle vapaiden markkinoiden, aikamieltymystason, aiheuttaa väistämättömästi liialliset virheinvestoinnit kaukana kuluttajista oleville pääomahyödyketeollisuuden aloille. Mitä pitempään inflatorisen pankkiluoton noususuhdanne jatkuu, sitä suurempi on virheinvestointien laajuus pääomahyödykkeissä ja sitä suurempi on tarve likvidoida näitä epäkelpoja sijoituksia. Kun luottolaajennus pysähtyy, muuttuu päinvastaiseksi tai jopa hidastuu merkittävästi, virheinvestoinnit paljastuvat. Mises osoitti, että lama ei ole outo, selittämätön poikkeavuus, jota vastaan täytyy taistella, vaan todellisuudessa se on välttämätön prosessi, jolla markkinatalous likvidoi nousukauden epäkelvot sijoitukset ja palautuu oikeaan kulutus/sijoitus -suhteeseen tyydyttääkseen kuluttajia kaikkein tehokkaimmalla tavalla.

Siten verrattuna interventionisteihin ja valtiojohtoisiin, jotka uskovat, että valtion tulee tulla väliin taistellakseen vapaiden markkinoiden kapitalismin sisäisten voimien aikaansaamaa taantumaprosessia vastaan, Mises todisti täysin päinvastaisesti: että valtion tulee pitää näppinsä erossa taantumasta, jotta taantumaprosessi voi nopeasti poistaa valtion luoman inflatorisen nousukauden asettamat vääristymät.

Huolimatta näistä häikäisevistä ”Teoria rahasta ja luotosta” –teoksen saavutuksista, Mises oli turhautunut. Hän oli luonut teorian rahasta ja luotosta ja ensimmäistä kertaa yhdistänyt sen yleiseen talousteoriaan. Hän näki myös, että yleinen talousteoria kaipasi myös uudelleentarkastelua ja hänellä oli alkuperäisenä tarkoituksena muodostaa uudistettu teoria suorasta vaihdannasta ja suhteellisista hinnoista yhdessä hänen uuden rahateoriansa kanssa. Hän halusi myös esittää läpikotaisen kritiikin juuri muotiin tulleesta taloustieteen matemaattisesta menetelmästä. Mutta hän joutui hyllyttämään suuren suunnitelmansa yhdistetystä positiivisesta teoriasta ja matemaattisen taloustieteen kritiikistä, koska hän uskoi todenperäisesti maailmansodan syttyvän pian. Kuten Mises kirjoitti keskellä seuraavaa traagista maailmansotaa,

> ”Jos olisin pystynyt työskentelemään rauhassa ja ajan kanssa, olisin aloittanut ensimmäisessä osassa suoran vaihdannan teoriasta; ja olisin jatkanut epäsuoran vaihdannan teoriaan. Mutta todellisuudessa aloitin epäsuoralla vaihdannalla, koska uskoin, ettei minulla ole paljoakaan aikaa; Tiesin meidän olevan uuden suuren sodan kynnyksellä ja halusin saattaa kirjani päätökseen ennen sodan syttymistä.”[6](/kirjoja/mises/osa2/luku2/#sdfootnote6sym)

Ainoastaan 1940-luvulla teoksella *Nationalökonomie* (1940) ja sen merkittävästi laajennetulla englanninkielisellä laitoksella, hänen mestariteoksellaan, *Human Action* (”Ihmisen toiminta”) (1949), Mises pystyi viemään päätökseen hänen suuren talousteorian jälleenrakentamisen ja kulminaation.

[1](/kirjoja/mises/osa2/luku2/#sdfootnote1anc) Misesin artikkelit kullasta ja ulkomaanvaluutasta, Böhm-Bawerkin paljastuksista ja Misesin päätöksestä, ks, Mises, *Notes*, s. 43–53.

[2](/kirjoja/mises/osa2/luku2/#sdfootnote2anc) Misesin painotus käteisvarojen hyödylle ja kysynnälle ennakoi vastaavalta vaikuttavaa Alfred Marshallin ja hänen Cambridge Schoolin seuraajiensa Pigoun ja Robertsonin painotusta. Erona kuitenkin on, että marshallilainen *k*, kysyntä käteisvaroille, oli yhtä kokonaissuureellinen ja mekaaninen kuin fisheriläinen *V* tai ”kiertonopeus”, joten Cambridgen *k* voidaan helposti marginalisoida fisheriläisen *V:*n matemaattisena käänteislukuna. Misesin käteisvarojen kysyntää, perustettuna jokaisen yksilön kysyntään, ei voida matemaattisesti sieventää tällä tavoin.

[3](/kirjoja/mises/osa2/luku2/#sdfootnote3anc) Kun rahana on kulta tai joku myy tarpeellinen hyödyke, lisäys kultavarantoon *tarjoaa* yhteiskunnallisen hyödyn sen ei-rahalliseen käyttötarkoituksiin; silloin kultaa on saatavilla enemmän koruihin, teolliseen ja hammashoidon käyttötarkoituksiin jne. Ainoastaan sen *rahataloudellisissa* käyttötarkoituksissa mikä tahansa kullan tarjonta on optimaalinen. Päinvastaisesti, kun rahakantana on fiat-paperi, sen tarjonnan lisäyksestä ei ole nautittavana mitään ei-rahataloudellisia käyttötarkoituksia.

[4](/kirjoja/mises/osa2/luku2/#sdfootnote4anc) Keskustelua tästä kohdasta, ks. Murray N. Rothbard, *Toward a Reconstruction of Utility and Welfare Economics* (New York: Center for Libertarian Studies, [1956] 1977), s. 9–15. Franz Cuhelin panos teoksessaan *Zur Lehre von den Bedürfnissen* (Innsbruck, 1906), s. 186ff. Böhm-Bawerk pyrkimys kumota Cuhel löytyy Eugen von Böhm-Bawerkin teoksesta *Capital and Interest* (South Holland, Ill.: Libertarian Press, 1959), III, s. 124–36.

[5](/kirjoja/mises/osa2/luku2/#sdfootnote5anc) Regressioteoreeman esitys Ludwig von Misesin teoksessa, *The Theory of Money and Credit,* 3. painos. (New Haven, Conn.: Yale University Press, 1953), s. 108–23. Myöhemmin Mises vastasi teoreeman kritiikkiin teoksessaan *Human Action* (New Haven, Conn.: Yale University Press, 1949), s. 405–13. Vastaus viimeaikaisempaan kritiikkiin, Gilbert ja Patinkin, ks. Rothbard, *Toward a Reconstruction,* s. 13, ja Rothbard, *Man, Economy and State* (Princeton, N.J.: D. Van Nostrand, 1962), I, s. 231–37, ja erityisesti s. 448. Ks. myös Rothbard, “The Austrian Theory of Money” Edwin Dolan toim., *The Foundations of Modern Austrian Economics* (Kansas City: Sheed and Ward, 1976), s. 170. Viimeisimmästä regressioteoreeman keskustelusta, sisältäen Misesin vastauksen Mossin kritiikkiin, ks. James Rolph Edwards, *The Economist of the Country: Ludwig von Mises in the History of Monetary Thought* (New York: Carlton Press, 1985), s. 49–67.

[6](/kirjoja/mises/osa2/luku2/#sdfootnote6anc) Mises, *Notes*, s. 56.

< [edellinen sivu](/kirjoja/mises/osa2/luku1) | [seuraava sivu](/kirjoja/mises/osa2/luku3) >  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/mises/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/mises/osa2/luku3/ -->
# Luku 3: Misesin ja “Teoria rahasta ja luotosta” vastaanotto

> ”Teoria rahasta ja luotosta” ei saavuttanut lähellekään sellaista vastaanottoa kuin se olisi ansainnut. Saksalaisen taloustieteen ammattikuntaa vallinnut schmollerilainen historiallinen koulukunta antoi kirjalle odotuksien mukaisesti erittäin lyhyen käsittelyn. Edes itävaltalaiset eivät kääntäneet katsettaan Misesin erinomaisiin innovaatioihin. Tuolloin Mises oli ollut jo

”Teoria rahasta ja luotosta” ei saavuttanut lähellekään sellaista vastaanottoa kuin se olisi ansainnut. Saksalaisen taloustieteen ammattikuntaa vallinnut schmollerilainen historiallinen koulukunta antoi kirjalle odotuksien mukaisesti erittäin lyhyen käsittelyn. Edes itävaltalaiset eivät kääntäneet katsettaan Misesin erinomaisiin innovaatioihin. Tuolloin Mises oli ollut jo vuosia Eugen von Böhm-Bawerkin kuuluisan Wienin yliopiston seminaarin omistautunut jäsen. “Teoria rahasta ja luotosta” julkaisun jälkeen Böhm-Bawerk -seminaari käytti kaksi täyttä lukukautta Misesin työn läpikäymiseen. Konsensus hylkäsi Misesin työn täydellisesti. Böhm-Bawerk myönsi, että Misesin logiikka ja hänen asteittainen analyysiprosessi olivat paikkansa pitäviä. Näin Böhm-Bahwek ei kieltänyt, että muutos rahan tarjonnassa ei yksinkertaisesti lisäisi kaikkia hintoja tasasuhtaisesti. Päinvastoin, raha ei voi koskaan olla ”neutraali” hintajärjestelmälle ja jokainen muutos rahan tarjonnassa muuttaa suhteellisia hintoja ja tuloja. Böhm-Bawerk myönsi nämä näkökohdat, mutta tämän jälkeen petti itävaltalaisen metodologian ytimen väittämällä, että tämä kaikki voitaisiin sivuuttaa huolettomasti ”kitkana”. Kuten Mises asian esitti,

> ”Hänen [Böhm] mukaansa vanha opinkappale piti paikkansa ”periaatteellisesti” ja säilyttää täyden merkityksensä ”puhtaasti taloudelliseen toimintaan” kohdistetussa analyysissä. Todelliseen elämään kuuluu vastustusta ja kitkaa, jotka aiheuttavat tuloksen poikkeaman siihen teoreettisesti päädytystä. Yritin tuloksetta vakuuttaa Böhm-Bawerkia mekaniikasta lainattujen kuvauksien käytön kelvottomuudesta.”[1](/kirjoja/mises/osa2/luku3/#sdfootnote1sym)

Böhm-Bawerk ja hänen itävaltalaiset kumppaninsa ymmärrykseen kykenemättöminä hylkäsivät Misesin ”prakseologian” vastakkaisena positivistiselle lähestymistavalle (tarkoittaen hänen oivallustaan, että deduktiivisen teorian jokaisen vaiheen täytyy olla tosi, jotta vältytään ottamasta teoriaan mukaan syvään juurtuneita virheitä tai valheellisuuksia) ja ylenkatsoivat hänen rahatalouden yhdistämistään yleiseen teoriaan. Schmollerilaisten ja yhtä lailla positivistien ylenkatsomana Mises lähti valittamatta yksinäiselle polulleen muodostaa uutta ”uusitävaltalaista” talousajattelun koulukuntaa.

Oli hänen kanssaan yhtä mieltä tai ei, Ludwig von Mises oli kuitnekin selkeästi merkittävä innovatiivinen taloustieteilijä, varmasti akateemisen viran arvoinen Wienin yliopistosta. Mises toki nimitettiin vuonna 1913 “Teoria rahasta ja luotosta” seurauksena professorin asemaan yliopistossa. Mutta se oli ainoastaan palkaton, vaikkakin arvovaltainen, *privatdozent­* -asema. Sinä aikana, kun Mises luennoi seuraavat kaksi vuosikymmentä yliopistolla viikoittaisessa seminaarissaan, hän ei koskaan saavuttanut palkallista yliopistovirkaa ja oli siten pakotettu jatkamaan täysipäiväistä kauppakamarin taloustieteilijän ja valtion päätalousneuvonantajan työtään. Edelleenkään hänellä ei ollut vapaa-aikaa ryhtyä esteettömästi loistavan luovaan työhönsä talousteorian parissa.

Misesin ura keskeytyi monien muiden lailla neljäksi vuodeksi ensimmäiseen maailmansotaan. Kolmen rintamavuoden tykistöupseeriuden jälkeen Mises kulutti sodan viimeisen vuoden sotaministeriön talousosastolla, jossa hänellä oli mahdollisuus kirjoittaa artikkeleita julkaisuihin ulkomaankaupasta, ja inflaatiota vastaan, sekä julkaista kaikkien vähemmistöjen etnisen ja kulttuurillisen vapauden puolesta *Nation, Staat und Wirstschaft* (”Kansakunta, valtio ja talous”, 1919).

Kysymys akateemisen virasta tuli eteen täysimääräisesti sodan päätyttyä. Wienin yliopistolla oli kolme palkallista taloustieteen professuuria: ennen sotaa ne kuuluivat Böhm-Bawerkille, hänen vävylleen Friedrich von Wieserille ja Eugen von Philippovichille. Böhm-Bawerk kuoli traagisesti pian sodan syttymisen jälkeen, Philippovich jäi eläkkeelle ennen sotaa ja Wieser seurasi pian perästä sodan päätyttyä. Ensimmäinen vapaa virka meni Misesin vanhalla opettajalle Carl Grünbergille, mutta Grünberg lähti 1920-luvun alussa virkaan Frankfurtiin. Tämä tarkoitti kolmea vapaata virkaa Wienissä ja yleisesti oletettiin Misesin saavan yhden niistä. Millä tahansa akateemisella standardilla hän olisi selkeästi ansainnut sen.

Grünbergin virka meni toiselle historioitsijalle, kreivi Ferdinand Degenfeld-Schönburgille, ”täydelle mitättömyydelle” (Fritz Machlup), jonka ainoat pätevyydet virkaan olivat hänen aatelinen asemansa ja ”rumentavat sotavammat”.[2](/kirjoja/mises/osa2/luku3/#sdfootnote2sym) Mutta entäpä kaksi muuta virkaa, molemmat varattuina teoreetikoille, korvaamaan Wieseriä ja Böhm-Bawerkia? Huolimatta hänen innovaatioidensa hyväksymättömyydestä ortodoksisten itävaltalaisten piirissä Mises oli selkeästi ansioitunut suuren itävaltalaisen perinteen kantaja. Tunnettuna erinomaisesta opetuksestaan, hänen uraauurtava julkaisuartikkelinsa talouslaskennan mahdottomuudesta sosialismissa vuonna 1920 oli kaikkein tärkein koskaan esitetty teoreettinen kritiikki sosialismia kohtaan. Eikä pelkästään sitä: se oli niin tunnustettu sosialistien keskuudessa ympäri Manner-Eurooppaa, että he pyrkivät – onnistumatta – lähes kaksi vuosikymmentä kumoamaan Misesin haastavaa kritiikkiä.

Mutta Misesiä ei koskaan valittu palkalliseen akateemiseen asemaan; itse asiassa hänet sivuutettiin neljä kertaa. Kaksi teoreettista virkaa menivät (a) Othmar Spannille, Saksassa opiskelleelle itävaltalaiselle orgaanisosiologille, hädin tuskin taloustieteestä tietoiselle, josta tuli eräs itävallan merkittävimmistä fasistisista teoreetikoista ja (b) Hans Mayerille, Wieserin itse valitsemalle seuraajalle, joka huolimatta työstään itävaltalaisen hyötyteorian hyväksi oli vaivoin samaa kaliiberia Misesin kanssa. Lisäksi Mayer vastusti vahvasti Misesin liberaaleja *laissez-faire* johtopäätöksiä. Wienin yliopiston professuurit, jotka olivat ennen sotaa kateuden aihe Euroopassa, alkoivat saamaan eläintarhamaisia piirteitä Spannin ja Mayerin vehkeillessä toisiaan ja Misesiä vastaan, joka asemassaan *privatdozent* oli akateemisen toteemipaalun alapäässä. Mayer nöyryytti Spannia avoimesti oppilaiden edessä ja järjestelmällisesti paiskasi oven Spannin edestä, jos he molemmat olivat astumassa sisään. Spann puolestaan, lisääntyvästi antisemitisti luodessaan antisemitististä ympäristöä, paheksui juutalaisten akateemikkojen nimityksiä laitoksen salaisissa kokouksissa ja arvosteli Mayeria ankarasti näiden nimitysten tukemisesta. Mayer taasen onnistui omaksumaan helposti natsien valtaantulon Itävallassa vuonna 1938; johtaen laitosta ylitsevuotavaan omistautumiseen natsien asialle. Mayer itse asiassa ilmoitti natseille, että Spann ei ollut riittävästi natsien kannalla ja tämän seurauksena Spann pidätettiin ja natsit kiduttivat häntä.[3](/kirjoja/mises/osa2/luku3/#sdfootnote3sym)

Tässä löyhkäävässä ilmapiirissä ei ollut ihme Misesin raportoidessa, että Spann ja Mayer syrjivät hänen oppilaitaan, jotka pakotettiin osallistumaan Misesin seminaariin ilman rekisteröitymistä ja ”tekivät olot myös erittäin vaikeaksi niille yhteiskuntatieteiden tohtorikandidaateille, jotka halusivat kirjoittaa väitöskirjansa kanssani; ja ne jotka hakivat kelpuutusta yliopiston luennoitsijoiksi, joutuivat olemaan erittäin huolellisia, etteivät tulisi tunnetuiksi oppilainani”. Oppilaiden, jotka ilmoittautuivat Misesin seminaariin ilman rekisteröitymistä jonkun hänen kilpailijansa seminaariin, ei sallittu käyttävän taloustieteen laitoksen kirjastoa; mutta Mises toteaa voittoisasti, että hänen taloustieteen kirjastonsa kauppakamarissa oli ”vertaamattomasti parempi” kuin taloustieteen laitoksen, joten ainakaan tämä rajoitus ei aiheuttanut hänen oppilailleen vastoinkäymisiä.[4](/kirjoja/mises/osa2/luku3/#sdfootnote4sym)

Haastateltuaan Misesin ystäviä ja aikaisempia oppilaita Earlene Craver viittasi kolmeen seikkaan, jotka estivät Misesiä saamasta akateemista nimitystä: (1) hän oli järkähtämätön *laissez-faire* liberaali silloin, kun maailman mielipidettä alkoi nopeasti hallitsemaan joko marxilaisen vasemmistolainen tai korporaatio-fasistinen oikeisto sosialismi; (2) hän oli juutalainen maassa, josta tuli kasvavissa määrin antisemitistinen;[5](/kirjoja/mises/osa2/luku3/#sdfootnote5sym) (3) hän oli henkilökohtaisesti taipumaton ja haluton koskaan tinkimään periaatteistaan. Misesin aikaisemmat oppilaat F. A. Hayek ja Fritz Machlup totesivat, että ”Misesin saavutukset olivat sitä luokkaa, että kahta näistä kolmesta epäkohdista olisi siedetty – mutta ei koskaan kolmea.”[6](/kirjoja/mises/osa2/luku3/#sdfootnote6sym)

Mutta uskon, että on olemassa myös seuraava tärkeä syy tällä häpeälliselle kohtelulle, jota Craver ei mainitse ja johon Mises vihjaa muistelmissaan, vaikkakin ehkä näkemättä itse sen merkitystä. Toisin kuin menestyksekkäät vihamiehensä, kuten Schmoller, Lujo Brentano ja jopa Wieser, Menger tai Böhm-Bawerk eivät nähneet akateemista areenaa valloitettavana poliittisena taistelukenttänä. Siten päinvastoin kuin heidän vastapuolensa, he kieltäytyivät tukemasta omia oppilaitaan tai seuraajiaan tai estämästä heidän vastustajiensa nimityksiä. Itse asiassa Böhm- Bawerk nojautui jopa lisää taaksepäin kannustaakseen vannoutuneiden hänen ja itävaltalaisen koulukunnan vastustajien nimittämistä. Tämä erikoinen itsensä kieltämisen muoto auttoi torpedoimaan Misesin ja jokaisen vastaavan akateemisen nimityksen. Ilmeisesti Menger ja Böhm-Bawerk pidättäytyivät naiivissa näkemyksessä, että totuus tulee aina voittamaan ilman apua oivaltamatta, ettet tämä ole tapa, jolla totuus voittaa akatemiassa tai millään muullakaan areenalla. Totuuden puolesta täytyy puhua, järjestäytyä ja taistella virheitä vastaan. Jopa jos voimme pitäytyä uskossa, että totuus, ilman strategian tai taktiikan avustusta, tulee voittamaan pitkällä aikavälillä, se on valitettavasti äärimmäisen pitkä aikaväli, jolloin liian monet meistä – varmasti Mises mukaan luettuna – ovat jo kuolleet. Silti Menger omaksui tuhoisan strategisen näkemyksen, että ”on olemassa vain yksi varma keino tieteellisen käsityksen lopulliseen voittoon ja se on antaa vastakkaisten väitteiden kukoistaa vapaasti ja täysimittaisesti loppuun saakka.”[7](/kirjoja/mises/osa2/luku3/#sdfootnote7sym)

Vaikka Misesin ajatukset ja maine, hänen akateemisesta asemastaan huolimatta, yhtä lailla hänen kirjoitustensa kanssa nauttivat 1920-luvulla kasvavaa vaikutusvaltaa Itävallassa ja muussa osaa Eurooppaa, hänen vaikutusvaltaansa englantia puhuvassa maailmassa rajoitti suuresti tosiasia, että “Teoria rahasta ja luotosta” ei ollut käännösversiota kuin vasta 1934. Amerikkalainen taloustieteilijä Benjamin M. Anderson Jr. teoksessaan *The Value of Money* (1917) oli ensimmäinen englanninkielinen kirjoittaja, joka arvosti Misesin työtä, ja loput hänen angloamerikkalaisesta vaikutuksestaan sai jäädä odottamaan 1930-luvun alkua. “Teoria rahasta ja luotosta” olisi voinut olla paljon vaikutusvaltaisempi, ellei se olisi saanut vähättelevää ja täysin käsittämätöntä arvostelua nuorelta mainiolta taloustieteilijältä John Maynard Keynes – tuolloin johtavan brittiläisen tieteellisen talousjulkaisun, *Economic Journal,* toimittajalta. Keynes kirjoitti, että kirjalla oli ”huomionarvoisia ansioita”, että se oli ”valaistunut korkeimmassa mahdollisessa asteessa” (mitä ikinä tämä tarkoittikin), että kirjoittaja oli ”laajasti lukenut”, mutta Keynes oli lopulta pettynyt, koska se ei ollut ”rakentava” tai ”omaperäinen”. Mitä ikinä ”Teoria rahasta ja luotosta” teoksesta ajatellaankin, se oli erittäin rakentava ja järjestelmällinen ja lähes häikäisevän omaperäinen, ja siten Keynesin reaktio on todellakin hämmentävä. Arvoitus ratkesi kuitenkin puolitoista vuosikymmentä myöhemmin, kun teoksessaan *Treatise on Money* Keynes kirjoitti, että ”pystyn ymmärtämään selkeästi saksaksi ainoastaan sen mitä jo tiedän – joten uudet ajatukset jäävät minulta hämärän peittoon kielivaikeuksien takia”. Henkeäsalpaava ylimielisyys, puhdas röyhkeys arvostella kirjoja kielellä, jolla hän ei pystynyt käsittämään uusia ideoita ja julistaa sen jälkeen, ettei kirja sisältänyt mitään uutta, olivat kaikki hyvin luonteenomaista Keynesiä.[8](/kirjoja/mises/osa2/luku3/#sdfootnote8sym)

[1](/kirjoja/mises/osa2/luku3/#sdfootnote1anc) Mises, *Notes*, s. 59.

[2](/kirjoja/mises/osa2/luku3/#sdfootnote2anc) Craver,“Emigration,”s.2.

[3](/kirjoja/mises/osa2/luku3/#sdfootnote3anc) Toisen maailmansodan jälkeen Mayer jatkoi periaatteettoman opportunistin uraansa. Venäläisten miehittäessä Wienin he olivat ymmärrettävästi etsimässä Mayeria, mutta hän veti esiin kommunistisen puolueen jäsenkirjansa ja vakuutti venäläisille, että oli pitkään ajanut heidän asiaansa. Kun liittoutuneet korvasivat venäläiset, Mayer oli valmiina sosiaalidemokraattisen jäsenkirjansa kanssa ja välttyi seuraamuksilta naarmuitta.

[4](/kirjoja/mises/osa2/luku3/#sdfootnote4anc) Mises, *Notes*, s. 95.

[5](/kirjoja/mises/osa2/luku3/#sdfootnote5anc) Karl Popper muistelee 1920-luvun Wieniä, että “Kaikille juutalaista syntyperää oleville tuli mahdottomaksi päästä opettajaksi yliopistoon”. Fritz Machlupia, arvostettua juutalaista Misesin oppilasta ja seuraajaa, estettiin vastaanottamasta dosentuuria, jota vaadittiin Wienin yliopistossa opettamisen sallimiseksi nimikkeellä *privatdozent*. Tämä voidaan rinnastaa Misesin kolmen johtavan opiskelijan dosentuurin saamiseen, jotka eivät olleet juutalaisia: Hayek, Haberler ja Morgenstern.

Machlup muistelee, että tuki yhdeltä kolmesta päätoimisesta professorilta vaadittiin dosentuurin saattamiseksi äänestykseen. Mayer vastusti häntä hänen läpikotaisen Misesin ja tämän suojattiensa kateuden vuoksi. Spann ja Degenfeld-Schönburg kieltäytyivät tukemasta Machlupia antisemitistisistä periaatteista. Craver, ”Emigration”, s. 23-24

[6](/kirjoja/mises/osa2/luku3/#sdfootnote6anc) Craver, “Emigration,” s. 5.

[7](/kirjoja/mises/osa2/luku3/#sdfootnote7anc) Mises,*Notes*, s.38.

[8](/kirjoja/mises/osa2/luku3/#sdfootnote8anc) Keynesin arvostelu, ks. *Economic Journal* 24, s. 417–19. Hänen vahingollinen tunnustuksensa, ks. *A Treatise on Money* (London, 1930), I, s. 199, *n.* 2. Hayek arviossaan tapansa mukaisesti ohittaa ylimielisyyden ja röyhkeyden ja pitää tapahtunutta pelkkänä oppimisvaikeutena todeten, että ”maailma olisi saattanut säästyä paljolta kärsimykseltä, jos lordi Keynesin saksankielen taito olisi ollut hiukan parempi”. Hankaluudet Keynesin kanssa rajoittuivat tuskin hänen puutteelliseen saksaansa! Hayek, “Tribute to Ludwig von Mises,” Misesin teoksessa, *My Years*, s. 219.

< [edellinen sivu](/kirjoja/mises/osa2/luku2) | [seuraava sivu](/kirjoja/mises/osa2/luku4) >  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/mises/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/mises/osa2/luku4/ -->
# Luku 4: Mises 1920-luvulla: Valtion taloudellinen neuvonantaja

> Palattuaan sotapalveluksesta Mises jatkoi palkatonta opetustehtäväänsä yliopistolla, lisäten taloustieteen seminaarin vuonna 1918. Mises kirjoitti, että hän jatkoi työskentelyään kauppakamarilla ainoastaan, koska yliopistovirat oli häneltä suljettu pois. Huolimatta tosiasiasta, että ”En kaivannut virkaa valtion palveluksessa”, opetustehtävistään ja käyttämästään vapaa-ajastaan luovaan tutkimukseen,

Palattuaan sotapalveluksesta Mises jatkoi palkatonta opetustehtäväänsä yliopistolla, lisäten taloustieteen seminaarin vuonna 1918. Mises kirjoitti, että hän jatkoi työskentelyään kauppakamarilla ainoastaan, koska yliopistovirat oli häneltä suljettu pois. Huolimatta tosiasiasta, että ”En kaivannut virkaa valtion palveluksessa”, opetustehtävistään ja käyttämästään vapaa-ajastaan luovaan tutkimukseen, Mises suoritti lukuisat taloustieteilijän viran tehtävänsä suurella huolellisuudella, energialla ja tehokkuudella.[1](/kirjoja/mises/osa2/luku4/#sdfootnote1sym) Sodan jälkeen työnsä kauppakamarilla lisäksi Mises palkattiin johtamaan tilapäistä sodanjälkeistä valtion konttoria, joka keskittyi sotaa edeltäneeseen velkaan. Nuori F. A. Hayek, vaikka hän oli ollut Misesin luonnoilla yliopistossa, oppi tuntemaan Misesin hänen alaisenaan velkakonttorilla. Hayek kirjoittaa, että ”opin tuntemaan hänet pääosin äärimmäisen tehokkaana johtajana, sellaisena henkilönä, kuten John Stuart Millistä kerrottiin, että koska hän tekee normaalin työpäivän tehtävät parissa tunnissa, hänellä on aina työpöytä siisinä ja aikaa keskustella jokaisesta aiheesta. Opin tuntemaa hänet eräänä parhaiten koulutetuista ja tietävistä koskaan tuntemistani henkilöistä…”[2](/kirjoja/mises/osa2/luku4/#sdfootnote2sym)

Monta vuotta myöhemmin Mises kertoi minulle tyypillisellä tenhollaan ja hyväntahtoisella nokkeluudellaan tarinan ajoista, kun hänet nimitettiin Itävallan valtion kauppaneuvottelujen edustajaksi lyhytikäisen sodanjälkeisen bolsevikkilaisen Unkarin Bela Kun-hallinnon kanssa. Karl Polanyi, myöhemmin Yhdysvalloissa vasemmistolaisena taloushistorioitsijana tunnetuksi tulleena, oli Kun-hallinnon edustaja. ”Polanyi ja minä tiesimme molemmat, että Kun-hallinto olisi lyhytikäinen”, Mises kertoi minulle silmää iskien, ”joten pidimme molemmat huolta ”neuvottelujen” venymisestä, jotta Polanyi pystyisi turvallisesti jäämään Wieniin. Kävimme monilla miellyttävillä kävelyillä Wienissä, kunnes Kun-hallinto koki väistämättömän loppunsa.”[3](/kirjoja/mises/osa2/luku4/#sdfootnote3sym)

Unkari ei ollut ainoa hallitus, josta tuli tilapäisesti bolsevikkilainen traagisessa ja kaoottisessa ensimmäisen maailmansodan jälkipyykissä. Keskellä tappion sekasortoa monet Keski- ja Itä-Euroopan maat olivat inspiroituneita ja niitä houkutteli seurata Venäjän bolsevikkien vallankumouksen esimerkkiä. Osia Saksasta siirtyi hetkeksi bolsevikkilaiseksi ja Saksan säästyi tältä kohtalolta sosiaalidemokraattisen puolueen kääntymisellä oikealle, joka oli aikaisemmin sitoutunut marxilaiseen vallankumoukseen. Tilanne oli vastaava uudessa typistetyssä pienessä Itävallan valtiossa, joka kärsi yhä liittoutuneiden ruokasaarrosta traagisen talven 1918-19 aikana. Marxilainen sosiaalidemokraattinen puolue, jonka johdossa oli etevä ”itävaltalais-marxistinen” teoreetikko Otto Bauer, johti Itävallan hallintoa. Perinpohjaisella tavalla Itävallan kohtalo oli Otto Bauerin käsissä.

Bauer, varakkaan pohjoisböömiläisen valmistajan poika, kääntyi marxismiin lukio-opettajansa ansiosta ja omisti elämänsä herpaantumattomalla innolla radikaalin marxilaisuuden puolesta. Hän oli määrätietoinen pyrkimyksessään olla koskaan hylkäämättä aatettaan minkäänlaisen uudelleentarkastelun tai opportunismin edessä, kuten niin monet marxilaiset olivat tehneet aikaisemmin (ja tulisivat tekemään myöhemmin). Bauer ilmoittautui Böhm-Bawerkin tunnettuun seminaariin päättäväisenä käyttääkseen saamaansa tietoa kirjoittaakseen lopullisen marxilaisen Böhmin kuuluisan marxilaisen työnarvoteorian kumoamisen. Seminaarin kuluessa Bauer ja Mises tulivat läheisiksi ystäviksi. Lopulta Bauer hylkäsi pyrkimyksensä, käytännössä myöntäen Misesille, että työnarvoteoria oli tosiaankin paikkansapitämätön.

Bauerin suunnitellessa Itävallan viemistä bolsevikkilaiseen leiriin Mises, valtion taloudellisena neuvonantajana ja ennen kaikkea maansa kansalaisena ja vapauden puolestapuhujana, puhui pitkään ja yö toisensa jälkeen Bauerin ja hänen yhtälailla marxilaisuuteen omistautuneen vaimonsa, Helene Gumplowiczin, kanssa. Mises toi esiin, että Itävallan ollessa suuressa ruokapulassa bolsevikkilainen hallinto Wienissä tulisi kokemaan liittouman muodostaman ruokasaarron, joten siitä seuraavassa nälänhädässä tällainen hallinto ei tulisi kestämään muutamaa viikkoa pidempään. Lopulta Bauerit tulivat vakuuttuneeksi tästä kiistämättömästä tosiasiasta ja tekivät sen, mitä he olivat vannoneet koskaan tekemästä: kääntyä oikealla ja pettää bolsevikkilainen tarkoitus.

Siitä lähtien radikaalien marxilaisten piireissä pettureina pidettyinä Bauerit kääntyivät kiihkossaan henkilöä vastaan, jota he pitivät vastuussa teostaan: Ludgiw von Misesiä. Bauer yritti saada Misesin pois hänen asemastaan yliopistolla ja tästä eteenpäin he eivät koskaan enää puhuneet toisilleen. Mielenkiintoisesti Mises väittää yksin estäneensä bolsevikkiläisen vallankaappauksen; hän ei saanut apua omistautuneelle näkökannalleen konservatiivisista puolueista, katoliselta kirkolta tai liike-elämältä tai hallinnollisilta ryhmiltä. Mises muistelee katkerasti, että:

> ”Jokainen oli vakuuttunut tulevasta bolsevikkilaisuudesta niin väistämättömänä, että he pyrkivät ainoastaan turvaamaan itselleen suosiollisen aseman uudessa järjestyksessä. Katolinen kirkko ja sen seuraajat, kristillis-sosialistinen puolue olivat valmiit toivottamaan bolsevismin tervetulleeksi samalla antaumuksella kuin arkkipiispat ja piispat toivottivat kaksikymmentä vuotta myöhemmin natsismin tervetulleeksi. Pankinjohtajat ja suuret teollisuusmiehet toivoivat ansaitsevansa hyvän toimeentulon ”johtajina” bolsevismissa.”[4](/kirjoja/mises/osa2/luku4/#sdfootnote4sym)

Jos Mises onnistui pysäyttämään bolsevikit Itävallassa, hänen toinen suuri tehtävänsä valtion taloudellisena neuvonantajana oli ainoastaan osittainen menestys: taistella sodanjälkeistä pankkiluottoinflaatiota vastaan. Erinomaisella näkemyksellään ja kokemuksellaan rahasta ja pankkitoiminnasta Mises oli harvinaisen hyvin varustettu liikkumaan historiallista aaltoa vastaan ja pysäyttämään nykyaikaisen inflaation ja halvan rahan vimman, jolle kaikki sotivat Euroopan maat ensimmäisen maailmansodan aikana antoivat täydet ohjakset kultakannan hylkäämisellään.

Epäkiitollisessa tehtävässään vastustaa halpaa rahaa ja inflaatiota ja vaatia tasapainoista budjettia ja pidättäytyä kaikilta setelirahoituksen lisäyksiltä Misesiä avusti hänen ystävänsä Wilhelm Rosenberg, Carl Mengerin aikaisempi oppilas ja tunnustettu asianajaja ja rahoitusasiantuntija. Misesin ja Rosenbergin ansioista Itävalta ei joutunut täysimittaiseen hyperinflaatioon, joka raivosi Saksassa 1923. Silti Mises ja Rosenberg onnistuivat ainoastaan hidastamaan ja viivyttämään inflaation vaikutuksia sen hävittämisen sijaan. Sankarillisten toimiensa ansiosta Itävallan kruunu stabiloitui vuonna 1922 suunnattomasti arvoaan menettäneellä – muttei kuitenkaan käsistä karanneella – kurssilla 14 400 paperikruunua yhtä kultakruunua kohden. Mises kuitenkin kirjoitti, että heidän ”voittonsa saapui liian myöhään”. Inflaation tuhoisat seuraukset jatkuivat, inflaatio ja sosiaaliohjelmat olivat kuluttaneet pääoman ja pankkitoiminnan romahdus saapui lopulta vuonna 1931, kymmenen vuotta viivästettynä Misesin toimien ansioista.

Käydäkseen järkkymätöntä taistelua inflaatiota vastaan Mises ja Rosenberg hakivat poliittisia liittolaisia ja onnistuivat saamaan kristillis-sosialistisen puolueen vastahakoisen tuen, erityisesti sen johtajan isä Ignaz Seipelin. Ennen kuin Seipel myöntyi vakauttamaan kruunun vuonna 1922 Mises ja Rosenberg varoittivat häntä, että jokaisesta inflaation pysäyttämisestä on tuloksena ”vakauttamistaantuma” ja että hänen tulee valmistautua kansan valituksiin, kun väistämätön taantuma saapuu. Valitettavasti puolue laittoi talousasiansa Gottfried Kunwaldin käsiin, joka oli korruptoitunut ja turvasi tutuille poliitikoille ja liikemiehille etuoikeutettuja valtion toimeksiantoja.

Siinä missä Kunwald yksityisesti näki Misesin olevan oikeassa ja että inflatorisen toimintamallien jatkaminen vakautuksen jälkeen oli johtamassa katastrofiin, hän vaatimalla vaati, että Mises valtion taloudellisena neuvonantajana pysyisi hiljaa tilanteen tosiasioista, jottei yleisö tai ulkomaiset markkinat pelästyisi pankkien tilannetta. Ja erityisesti, jotta Kunwald ei menettäisi vaikutusvaltaansa lisenssien ja valtion toimeksiantojen hankkimisessa asiakkailleen. Mises oli tosiaan painostavan tilanteen alaisena. Vuonna 1926 Mises oli perustanut Itävaltalaisen suhdannevaihtelujen tutkimuksen instituutin. Neljä vuotta myöhemmin hänestä tuli jäsen arvovaltaiseen valtiolliseen talouskomissioon tutkimaan Itävallan taloudellisia vaikeuksia. Kun Mises oli laittanut instituutin valmistamaan raportin komissiolle, tuli selväksi, että pankit olivat romahduksen partaalla ja että Itävalta oli kuluttamassa tuhoisasti pääomaa. Pankit luonnollisesti vastustivat komission tai instituutin raportin julkaisemista ja siten vaarantaen heidän kyseenalaisen asemansa. Mises oli kahden vaiheilla – omistautumisensa tieteelliselle totuudelle ja hänen sitoumuksensa pyrkiä pönkittämään olemassa olevaa järjestelmää mahdollisimman pitkään; kompromissina hän suostui siihen, että komissio tai instituutti eivät julkaisisi raporttia, vaan sen sijaan vahingollinen raportti tulisi ulos instituutin johtajan, Oskar Morgensternin, omalla nimellä.

Näiden musertavien paineiden alaisena ei ollut ihme, että Wilhelm Rosenberg epätoivoisena tilanteesta, ajautui kuolemaan; Mises kuitenkin taisteli rohkeasti ja hänelle on täytynyt olla lähes helpotus, kun itävaltalaiset pankit kohtasivat väistämättömän tuhonsa vuonna 1931.[5](/kirjoja/mises/osa2/luku4/#sdfootnote5sym)

Mises sanat soveltuvat yhtä paljon hänen taisteluunsa inflaatiota vastaan kuin ne nimenomaisesti soveltuvat hänen pitkään tappiolliseen taisteluun natsien lopulta tapahtuvaan Itävallan vallankaappaukseen:

> ”Kuusitoista vuotta kauppakamarissa kamppailin taistelussa, jossa en voittanut muuta kuin pelkän viivytyksen katastrofille. Tein raskaita henkilökohtaisia uhrauksia, vaikka näin aina ennalta, että menestys kiellettäisiin minulta. Mutta en kadu, että yritin mahdotonta. En olisi voinut toimia muutoin. Taistelin, koska en voinut tehdä muuta.”[6](/kirjoja/mises/osa2/luku4/#sdfootnote6sym)

Misesiä syytettiin usein peräänantamattomuudesta ja tinkimättömyydestä. Eräässä kohtaa muistelmiaan Mises muistelee uraansa valtion neuvonantajana ja nuhtelee itseään vastakkaisesta virheestä – liiallisista kompromisseista:

> ”Satunnaisesti minua moitittiin, koska esitin asiani liian suorasukaisesti tai tinkimättömästi, ja minulle annettiin ymmärtää, että olisin voinut saavuttaa paljon enemmän, jos olisin osoittanut suurempaa taipumusta kompromisseihin. . . . Koin kritiikin oikeudettomaksi; Pystyin olemaan tuloksellinen ainoastaan, jos esitin tilanteen niin todenmukaisena kuin sen näin. Katsoessani nyt taaksepäin aikaani kauppakamarissa, kadun ainoastaan halukkuuttani kompromisseihin – en tinkimättömyyttäni. Olin aina valmis taipumaan epäolennaisissa asioissa, jos pystyin sillä pelastamaan tärkeämpiä asioita. Satunnaisesti tein myös älyllisiä kompromisseja hyväksymällä raportteja, jotka sisälsivät toteamuksia, jotka eivät edustaneet näkemystäni. Tämä oli ainoa tapa saavuttaa kauppakamarin yleiskokouksen vahvistus tai hyväksyntä tärkeäksi pitämilleni julkisille asioille.”[7](/kirjoja/mises/osa2/luku4/#sdfootnote7sym)

[1](/kirjoja/mises/osa2/luku4/#sdfootnote1anc) Mises, *Notes*, s. 73.

[2](/kirjoja/mises/osa2/luku4/#sdfootnote2anc) Hayek, teoksessa Mises, *My Years*, s. 219–20.

[3](/kirjoja/mises/osa2/luku4/#sdfootnote3anc) Työssään kauppakamarissa Mises oli tutkinut kauppasuhteita Unkarin kanssa kolme vuotta ennen sodan puhkeamista, joten hän oli enemmän kuin pätevä tähän tehtävään. Mises, *Notes*, s. 75–76.

[4](/kirjoja/mises/osa2/luku4/#sdfootnote4anc) Mises toteaa, että Itävallan parhaaksi teollisuusjohtajaksi tunnustettu ja johtavan pankin, *Bodenkreditanstalt,* teollisuuskonsultti Otto Bauer vakuutti Misesin läsnä ollessa, että hän todella suosii mieluummin palvella “kansaa” kuin osakkeenomistajia. Mises, *Notes*, s. 18, katso myös s. 16–19, 77. *Bodenkreditanstaltin* romahdus vuonna 1931 käynnisti eurooppalaisen pankkikriisin ja suuren laman.

[5](/kirjoja/mises/osa2/luku4/#sdfootnote5anc) Mises, *Notes*, s. 77–83. Mises kirjoittaa, että hänen rahan ja pankkitoiminnan maineensa ansiosta hänelle tarjottiin hallituspaikkaa useista suurista pankeista. Hän lisää, että “vuoteen 1921 saakka kieltäydyin aina siitä syystä, etteivät he pystyneet antamaan takuita neuvojeni noudattamisesta; vuoden 1921 jälkeen kieltäydyin, koska pidin kaikkia pankkeja maksukyvyttöminä, peruuttamattomasti menetettyinä. Myöhemmät tapahtumat vahvistivat tämän.” Ibid., s. 73.

[6](/kirjoja/mises/osa2/luku4/#sdfootnote6anc) Mises, *Notes*, s. 91–92.

[7](/kirjoja/mises/osa2/luku4/#sdfootnote7anc) Mises, *Notes*, s. 74.

< [edellinen sivu](/kirjoja/mises/osa2/luku3) | [seuraava sivu](/kirjoja/mises/osa2/luku5) >  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/mises/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/mises/osa2/luku5/ -->
# Luku 5: Mises 1920-luvulla: Tutkija ja kehittäjä

> Bolsevikkien vallankumous yhdessä kasvavien korporatististen näkemyksien kanssa ensimmäisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen muunsivat sosialismin utopistisesta visiosta ja päämäärästä leviäväksi todellisuudeksi. Ennen kuin Mises suuntasi suuren ajattelukykynsä huomion ongelmaan, sosialismin kritiikki oli ollut pelkästään moraalista tai poliittista, painottaen sen valtavaa

Bolsevikkien vallankumous yhdessä kasvavien korporatististen näkemyksien kanssa ensimmäisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen muunsivat sosialismin utopistisesta visiosta ja päämäärästä leviäväksi todellisuudeksi. Ennen kuin Mises suuntasi suuren ajattelukykynsä huomion ongelmaan, sosialismin kritiikki oli ollut pelkästään moraalista tai poliittista, painottaen sen valtavaa pakkovallan käyttöä. Tai jos se oli taloudellista, ne keskittyivät vakaviin epäkannustaviin yhteisöllisen tai kollektiivisen omistajuuden vaikutuksiin (usein ilmaistuna pilkkana: ”Kuka vie roskat ulos sosialismissa?”). Mises käsitteli ongelmaa vuonna 1919 *Nationalökonomisch Gesellshaft* (”Taloudellinen yhteisö”) toimittamassaan artikkelissa ja päätyi kaikkein tuhoisimpaan kumoamiseen: talouslaskennan mahdottomuuteen sosialismissa. Misesin artikkeli julkaistiin seuraavana vuonna nimellä ”Die Wirtschaftsrechnung im sozialistischen Gemeinwesen” (”Talouslaskenta sosialistisessa kansanyhteisössä”) *Archiv für Sozialwissenschaft und Sozialpolitik* –julkaisussa. Se oli todellinen shokki harkitseville sosialisteille, sillä se osoitti, että koska sosialistiselta suunnittelulautakunnalta puuttuisi todellinen hintajärjestelmä tuotantomenetelmille, suunnittelijat eivät pystyisi järkevästi laskemaan kustannuksia, kannattavuutta tai näiden resurssien tuottavuutta ja siten olisivat kykenemättömiä allokoimaan resursseja rationaalisesti nykyaikaisessa monimutkaisessa taloudessa. Mises argumentin tyrmäävä vaikutus tuli sen sosialismin tuhoamisesta *sen omilla ehdoilla.* Eräs sosialismin ratkaiseva päämäärä oli allokoida resursseja keskussuunnittelijoiden taholta täyttääkseen suunnittelijoiden tavoitteet. Mutta Mises osoitti, että jopa sivuuttamalla kiistanalaisen kysymyksen siitä, olivatko suunnittelijoiden päämäärät yhtenevät yhteisen edun kanssa, sosialismi ei sallisi suunnittelijoiden saavuttaa omia päämääriään rationaalisesti – puhumattakaan kuluttajista tai yleisestä edusta. Sillä rationaalinen suunnittelu ja resurssien allokointi vaativat kyvykkyyttä talouslaskentaan ja tällainen laskento puolestaan edellyttää resurssien hintojen asettamista vapailla markkinoilla, joilla yksityisomaisuuden omistajat suorittavat omistusoikeuksien vaihdantaa. Mutta koska sosialismin nimenomainen tunnusmerkki on valtiollinen tai kollektiivinen omistajuus (tai vähintäänkin kontrolli) kaikkeen ei-inhimillisiin tuotantokeinoihin – maahan ja pääomaan – tämä tarkoittaa, että sosialismi ei pysty laskemaan tai rationaalisesti suunnittelemaan nykyaikaista talousjärjestelmää.

Misesin perusteellisella artikkelilla oli valtava vaikutus eurooppalaisiin sosialisteihin seuraavina kahtena vuosikymmenenä erityisesti saksankielisissä maissa, sosialistin toisensa jälkeen pyrkiessä ratkaisemaan Mises-ongelmaa. 1930-luvun lopussa sosialistit olivat vakuuttuneita, että he olivat ratkaisseet ongelman käyttämällä matemaattista taloustiedettä, äärimmäisen epärealistisia, neoklassisia, täydellisen kilpailun ja yleisen tasapainon olettamuksia ja – erityisesti Oskar Langen ja Abba P. Lernerin kaavailuissa – keskussuunnittelulautakunnan käskystä erinäisten sosialististen muotojen johtajien markkinoiden ja markkinahintojen ”leikkimistä”. Mises laajensi argumenttejaan julkaisuartikkeleissaan ja kattavassa kritiikissään *Die Gemeinwirtschaft* (”Sosialismi”) vuonna 1922. Hänen mullistava artikkelinsa käännettiin lopulta englanniksi vuonna 1935 ja ”Sosialismi” vuotta myöhemmin, ja F. A. Hayek lisäsi painoarvoa tarkennuksillaan ja kehittelyillään. Mises antoi lopullisen kumoamisensa sosialisteille suunnattomassa teoksessaan ”Ihmisen toiminta” vuonna 1949.

Vaikka virallinen oppikirjojen näkemys 1940-luvulla – kun sosialismi oli saanut riemuvoiton älyköistä – julisti, että Lange ja Lerner olivat ratkaisseet kriittisen Misesin esittämän kysymyksen, Mises ja vapaat markkinat saivat viimeisin naurun. Nykyään on yleisesti tunnustettua, erityisesti kommunistisissa maissa, että Mises ja Hayek olivat oikeassa ja että sosialistisen suunnittelun valtavat käytännölliset epäkohdat ovat vahvistaneet heidän näkemyksensä. Käytännössä jokaisessa kommunistisessa maassa on nopeaa liikehdintää vapaita markkinoita kohden ja jopa osakemarkkinoiden uudelleenmuodostamista, markkinoiden yksityisomistuksen omistusoikeuksin. Tällä välin lännen sosialistiset älyköt, etäämpänä sosialistisesta todellisuudesta, hylkäsivät ongelman kieltäytymällä tunnustamasta rationaalisen allokoinnin ja laskennon nimenomaista tarkoitusta ja puhumalla vaistojen ja epärationaalisuuden olevan sosialismin ydin ja ylistys.

Myöhempien Misesin argumenttien ydin ja sisältö on jo nähtävissä ja kiteytyneenä hänen alkuperäisessä vuoden 1920 julkaisuartikkelissaan. Joissakin moderneissa itävaltalaisissa piireissä on muodikasta tuoda esiin, että Misesin ja sosialistien olennainen ero on yrittäjällinen epävarmuus verrattuna täydelliseen tietoon ja yleiseen tasapainono sosialistien puolelta. Mutta tämä ei ole Misesin esitys. Mises kirjoittaa, että hänen työskentelynsä teokseen ”Teoria rahasta ja luotosta” sai hänet harkitsemaan sosialistista laskento-ongelmaa. Tuolloin Mises oivalsi ensimmäisen kerran suurella selkeydellä, että rahatalous ei voi eikä pysty laskemaan tai mittaamaan arvoja suoraan: että se ainoastaan laskee rahahinnoilla, tuloksina tällaisista yksilöllisistä arvostuksista. Mises oivalsi siten, että ainoastaan markkinat rahahinnoilla, perustuen yksityisten omistajien arvioihin ja vaihdantoihin, pystyy allokoimaan resursseja rationaalisesti, koska ei ole mitään tapaa, jolla valtio pystyisi laskemaan arvot suoraan. Näin hänen artikkelinsa ja kirjansa ”Sosialismista” olivat Misesille osa ja palanen hänen mikron ja makron, suoran ja rahallisen vaihdannan, laajennettua yhdistämisen kehittämistyötä, jonka hän oli aloittanut ”Teorialla rahasta ja luotosta” teokselle, muttei saattanut päätökseen. Siten myöhemmät hayekilaiset painotukset hajautetulle tiedolle ja innovaatioille olivat tärkeitä tulkintoja ja tarkennuksia misesiläiselle pääargumentille, mutta ne eivät olleet keskipisteessä. Misesiläinen pääargumentti on, että jopa *annetut* resurssit, arvot ja teknologia, jopa irrotettuna niiden muutoksilta, jopa *tällöin* sosialismi riistettynä yksityisomistukselta ja vapailta markkinoilta ei pystyisi laskemaan tai allokoimaan rationaalisesti resursseja. Tästä seuraa luonnollisesti, ettei se varmasti pystyisi tekemään niin todellisessa muutoksien maailmassa. Verrattakoon siten seuraavaa Misesin sosialistien torjumista nykyisellä itävaltalaisella yksinomaisella keskittymisellä epävarmuuteen:

> ”He [sosialistit] epäonnistuivat näkemästä heti ensimmäistä haastetta: Kuinka taloudellinen toiminta, joka koostuu aina jonkin suosimisesta ja hylkäämisestä eli epätasa-arvoisten arvostuksien tekemisestä, muunnetaan tasa-arvoisiksi arvostuksiksi yhtälöitä käyttämällä? Sosialismin kannattajat päätyivät hullunkuriseen suositukseen korvata markkinatalouden rahataloudellinen laskento matemaattisen katallitiikan (catallactics) yhtälöillä, kuvaillen kuvaa, josta ihmisen toiminta on poistettu.”[1](/kirjoja/mises/osa2/luku5/#sdfootnote1sym) [2](/kirjoja/mises/osa2/luku5/#sdfootnote2sym)

Misesin kirjalla ”Sosialismi” oli valtava vaikutus 1920- ja 1930-luvuilla, ei pelkästään nostaessaan esiin perustavanlaatuisia kysymyksiä sosialismista, vaan myös lukemattomien nuorten älykkösosialistien käännyttämisessä vapauden ja vapaiden markkinoiden puoleen. Etevät nuoret sosialistit Friedrich A. Hayek ja Wilhelm Röpke Saksassa ja Lionel Robbins Englannissa olivat monien joukossa, jotka kääntyivät ”Sosialismin” ansiosta, ja joista tuli moneksi vuodeksi myös Misesin seuraajia ja oppilaita.[3](/kirjoja/mises/osa2/luku5/#sdfootnote3sym)

1920-luvun aikana Mises jatkoi myös suhdanneteoriansa kehittämistä, joka syntyi hänen rahan yhdistämisestä yleiseen mikrotalousteoriaan teoksessaan “Teoria rahasta ja luotosta”. Julkaisuartikkeleissaan ja kirjoissaan Mises laajensi teoriaansa, varoitti silloisesta inflatorisesta luottopolitiikasta ja esitti taidokasta kritiikkiä 1920-luvun uuden aikakauden suositun ekonomistin Irving Fisherin proto-monetaristisille vakauttamisnäkemyksille. Fisher ja hänen oppilaansa vakuuttivat, että kaikki oli hyvin 1920-luvulla, koska esimerkiksi Yhdysvalloissa hintataso pysyi vakaana. Misesille tärkeä näkökohta oli naamioitunut hintojen tasaisuuteen, jonka aiheutti tuottavuuden kasvaminen: että inflatorinen luotto loi kestämättömiä nousukausia pääomainvestointeihin ja pääoman omistusmarkkinoille – osake- ja kiinteistömarkkinoille. Misesin varoitukset rahoituksellisesta romahduksesta ja taantumasta muistettiin vuoden 1929 jälkeen, vaikka niitä pilkattiin tuolloin yleisesti. [4](/kirjoja/mises/osa2/luku5/#sdfootnote4sym)

Misesin ensimmäiset tutkimukset olivat opettaneet hänelle, että valtion interventiot lähes poikkeuksetta osoittautuvat haitallisiksi; ja hänen rahan ja suhdannevaihtelujen tutkimuksensa todensivat ja vahvistivat tämän käsityksen. Sarjassa artikkeleita 1920-luvulla Mises tutki monia valtion interventioiden muotoja ja osoitti ne kaikki tehottomiksi ja haitallisiksi. (Esseet julkaistiin teoksen *Kritik des Interventionismus* muodossa vuonna 1929.) Itse asiassa Mises päätyi yleiseen lakiin, jonka mukaan, milloin valtio tekee intervention talouteen ratkaistakseen ongelman, se poikkeuksetta päättyy ei ainoastaan alkuperäisen ongelman ratkaisemattomuuteen, vaan myös yhden tai kahden muun luomiseen, joista jokainen vaikuttaa vaativan lisää valtiollista interventiota. Tällä tavoin hän osoitti valtio interventionismin tai ”sekatalouden” olevan epävakaa. Jokainen interventio luo ainoastaan uusia ongelmia, jotka valtio joutuu kohtaamaan valintaratkaisulla: joko kumota alkuperäinen interventio tai siirtyä uusiin. Tällä tavoin valtion interventiot on epävakaa järjestelmä, johtaen loogisesti joko takaisin *laissez-faireen* tai täyteen sosialismiin.

Mutta Mises tiesi sosialismin tutkimuksistaan, että sosialistinen järjestelmä oli nykyaikaiselle maailmalle ”mahdoton”: toisin sanoen siltä puuttui talouslaskennalle välttämätön hintajärjestelmä ja sen myötä edellytykset modernin teollisen talouden toiminnalle. Mutta jos interventionismi on epävakaa ja sosialismi on mahdoton, tällöin ainoa looginen talouspolitiikka modernille teolliselle järjestelmälle on *laissez-faire* liberalismi. Näin Mises otti hänen itävaltalaisten edeltäjiensä melko epämääräisen sitoutumisen markkinatalouteen ja teki siitä loogisen, yhtenäisen ja tinkimättömän kiinnittymisen *laissez-faireen.* Pitäytyen tässä käsityksessään Mises julkaisi kattavan teoksensa *Liberalismus* (”Liberalismi”) ”klassisesta” tai *laissez-faire* liberalismista vuonna 1927.

Vaikka Mises ei ollut vielä saattanut loppuun hänen kattavaa teostaan taloudesta, hän oli runnonut läpi 1920-luvun loppuun mennessä valmiin läpikotaisen talouspolitiikan osion hänen työn alla olevasta suuresta järjestelmästä. *Laissez-faire*, interventionismi ja sosialismi olivat nyt keskenään yksityiskohtaisesti verrattuina ja rinnastettuna, ja Mises oli tehnyt palavan sitoumuksen *laissez-faire:*in. Tätä vakaumusta vahvisti käsitys, jonka hän oli jo esittänyt ”Sosialismissa”: että työnjako ja siihen liittyvä yksityisomaisuus ja vaihdannan vapaus olivat ehdottomia perustarpeita sivilisaatiolle ja yhteiskunnalle. Se, minkä puolesta Mises johdonmukaisesti puhui ja jota hänen vastustajansa talouspolitiikan muista koulukunnista heikensivät, olivat nimenomaisesti välttämättömät sivilisaation ja talouden ylläpidon edellytykset, jotka ylläpitävät nykyaikaista korkea väestömäärää.

Hänen vaikuttavassa yhteiskunnan ja työnjaon keskustelussaan ja hänen spenceriläisessä teollisen vastaan sotilaallisen periaatteen rinnastuksessaan Mises rakentaa ratkaisevalle itävaltalaiselle käsitykselle, että molemmat osapuolet, ostaja ja myyjä, työnantaja ja työntekijä, hyötyvät välttämättä jokaisesta vaihdannan toimesta. Mises toteaa, että työnjaon omaksuminen ja kehittäminen nojaavat ihmisen järkeen ja tahtoon, hänen vaihdannan molemminpuolisten hyötyjen tunnistamiseen. Tämä ihmisen järjen ja tahdon painotus rationalismin jaloimmissa perinteissä on jyrkästi vastakkainen hayekilaisen tai skottilaisen valistuksen yhteiskunnan tai markkinoiden painotukselle jonkinlaisen tropismin tai vaiston tuotoksena; esimerkiksi Hayekin painotus tropistiselle, haluttomalle ”spontaanin järjestyksen” ilmenemiselle tai Adam Smithin loihtimalle valheelliselle vaistolle tai ”taipumukselle käydä kauppaa” selityksenä vaihdannalle.[5](/kirjoja/mises/osa2/luku5/#sdfootnote5sym)

Tosiaankin, hyödyntäen tilaisuutta kirjoittaa esipuhe vuosia Misesin kuoleman jälkeen ”Sosialismin” uusintapainokseen F. A. Hayek muutti merkittävästi kirjan puhdasta ylistystään, jota hän avokätisesti oli tuonut esiin 20 vuotta aikaisemmin juhlapäivällisellä Misesille. Nyt hän kritisoi merkittävästi Misesin viittausta ”Sosialismissa” ”sosiaaliseen yhteistoimintaan (erityisesti markkinatalouteen) rationaalisesti tunnustettuna hyödyn virtauksena” esimerkkinä ”äärimmäisestä rationalismista” ja tosiasiallisesti virheellisenä. Hän jatkoi tahdittomaan ”selitykseen”, että Mises ei pystynyt ”irtautumaan” tällaisesta rationalismista ”aikansa lapsena” – eriskummallinen toteamus, sillä Misesin ”aika” oli kokonaisvaltaisen irrationalismin aikakausi. Vastaavasti Hayek vakuuttaa vahvasti, että ”se ei taatusti ollut rationaalinen oivallus yleisistä eduista, joka sai markkinatalouden leviämään”. Ellei näin ollut, jää epäselväksi, kuinka markkinatalous syntyi alkujansa. Sillä jokaiseen yksittäiseen vaihdantaan ei kukaan yksilö ryhtyisi, ellei hän tietäisi tietoisesti ja ”rationaalisesti”, että hän hyötyisi siitä. Ja mitä tulee markkinatalouteen kokonaisuutena, Hayek, joka aiemmissa kirjoituksissaan oli muodollisesti julistanut, että ajatukset luovat historian, epäonnistuu selittämään, kuinka vapaat markkinat todella *syntyivät*. Lisäksi täten Hayek sivuuttaa yli kaksi vuosisataa Länsi-Euroopan ja Yhdysvaltojen klassisen liberalismin vapaudelle ja vapaille markkinoille omistettua liikettä. Laiminlyödessään perustavanlaatuisen näkökohdan, että kaikki ihmisten toimet määrittyvät yksilöiden arvoista ja ajatuksista, ”prakseologinen” käsitys misesiläisen ajattelun ytimessä, Hayek voi ainoastaan uskoa julistamatta sitä avoimesti, että ihmiset eivät ole tietoisia toimijoita ja valitsijoita, vaan ainoastaan tropistisia ärsyke ja reagointi –mekanismeja.[6](/kirjoja/mises/osa2/luku5/#sdfootnote6sym)

Hämmästyttävästi Ludwig von Misesin merkittävät suoritukset tutkimuksen ja taloustieteen alueella1920-luvulla eivät lopu tähän. Nuoresta pitäen Mises oli vastatusten ja haastanut Saksassa vallalla olleen taloustieteen historiallisen koulukunnan. Sille oli tunnusomaista peräänantamattomuus väitteelle, että ei voi olla taloudellisia lakeja, jotka ylittävät pelkän yksittäisen ajan ja paikan olosuhteiden kuvauksen ja että ainoaa oikeutettua taloustiedettä ei ole siten teoria vaan pelkkä historian tutkimus. Poliittisesti tämä tarkoitti, ettei ollut mitään piinallisia taloudellisia lakeja, joita valtio olisi loukannut ja toimenpiteillään aiheuttanut kielteisesti vaikuttavia seurauksia. Ei ole yllättävää, että historiallisen koulukunnan johtaja, Gustav Schmoller Berliinin yliopistosta, julisti, että Saksan akateemikkojen tehtävänä oli toimia ”Hohenzollerin ruhtinassuvun älyllisenä henkivartijana”. 1920-luvun aikana instituutionalismi, historiallisesta koulukunnasta alkunsa saanut, mutta ilman sen tieteellistä tai älyllistä perustaa, tuli vallitsevaksi Yhdysvalloissa. Mises oli taatusti oikeassa viitatessaan seminaareissaan näihin ryhmiin ”antitaloustietelijöinä”. Lisäksi Mises näki taloustieteen metodologian, jota itävaltalaiset ja monet klassiset taloustieteilijät, kuten Say ja Senior, olivat tavanmukaisesti käyttäneet, tulleen hyökätyksi eri perusteilla uuden ryhmän, loogisten positivistien, toimesta, joka oli saanut alkunsa hänen kotimaaperältään Wienistä. Ludwigin kaksi vuotta nuoremmasta veljestä Richard von Misesistä, matemaatikosta ja ilmailuinsinööristä, tuli johtava jäsen tähän ”Wienin piiriin”. Misesin seminaarien eräs omistautunut oppilas, Felix Kaufmann, kirjoitti myös myöhemmin positivistisen työn yhteiskuntatieteiden metodologiasta. Tämä Wienin piiri tai ”Schlick-piiri” johtajansa mukaan oli lukumäärältään pieni, mutta kasvavissa määrin hallitseva wieniläisissä filosofisissa piireissä, ja saavutti myöhemmin lähes täyden vallan Yhdysvaltain filosofisesta kentästä vuosikymmeneksi toisen maailmansodan jälkeen heidän muutettuaan maahan ja päädyttyään akateemisiin huippuvirkoihin siellä.[7](/kirjoja/mises/osa2/luku5/#sdfootnote7sym)

Misesin minulle kertoma tarina loogisista positivisteista ja heidän vaikutuksestaan kuvasi hyvin hänen älyään ja charmiaan. Hän oli kävelemässä Wienissä hyvän ystävänsä saksalaisen filosofin Max Schelerin kanssa. ”Mikä tämän kaupungin ilmastoa vaivaa”, Scheler viittoili ympärilleen, ”kun siitä kumpuaa niin monia peevelin loogisia positivisteja?”

”No, Max”, Mises vastasi, ”Wienissä on kaksi miljoonaa ihmistä ja ainoastaan tusina loogista positivistia. Joten se ei voi olla ilmasto.”

Loogiset positivistit esittivät heidän vakavan haasteensa talousteorialle väittäen, että taloudelliset lait voidaan muodostaa ainoastaan alustaviksi ja epävarmoiksi ja sen jälkeen näiden lakien seuraukset voidaan ainoastaan ”testata” empiirisillä (käytännössä, tilastollisilla) tosiasioilla. Perustuen heidän tulkintaansa fyysisen tieteen menetelmistä positivistit pyrkivät pääsemään eroon metodologioista, joita he pitivät ”epätieteellisinä”.

Instituutionalistien ja erityisesti positivistien rynnäkkö talousteoriaan pakotti Misesin pohtimaan syvällisesti taloustieteen metodologiaa sekä myös ihmisen toiminnan tieteiden perusepistemologiaa. Syvällisten pohdintojen jälkeen hän päätyi ensimmäiseen filosofisesti itsetietoiseen aikaisempien itävaltalaisten ja joidenkin klassisten käyttämän taloustieteen menetelmän puolustukseen. Lisäksi hän pystyi todistamaan tämän paikkansapitävän menetelmän todellisen ”tieteellisen” luonteen ja osoittamaan, että pääosa neoklassisen taloustieteen kehittyvästä taloustieteen metodologiasta oli perustavanlaatuisesti virheellistä ja epätieteellistä. Lyhyesti, Mises todisti, että kaikki tietämys ihmisen toiminnasta nojaa metodologiseen dualismiin, perusteelliseen eroon yhtäältä ihmisen tutkimisesta ja toisaalta kivien, molekyylien tai atomien tutkimuksesta. Erona on, että yksilölliset ihmisolennot ovat tietoisia, että he omaksuvat arvoja ja tekevät valintoja – *toimivat* – pyrkien saavuttaman näitä arvoja ja päämääriä. Hän mainitsee, että tämä toiminnan aksiooma on *itsestään selvä*; tarkoittaen sen olevan (a) itselle ilmeistä esiintuomisensa jälkeen ja (b) sitä ei voida kumota ilman sisäistä ristiriitaa, tarkoittaen ilman väitelauseen käyttämistä pyrkimyksessä sen kumoamiseen. Koska toiminnan aksiooma on itsestään selvästi tosi, kaikki loogiset deduktiot tai seuraukset tästä toiminnasta täytyvät olla myös absoluuttisesti, kiistämättömästi, ”vastaansanomattomasti” tosia. Tämä talousteoria perusta ei ole ainoastaan absoluuttisen paikkansapitävä, vaan lisäksi kaikki puheet sen paikkansapitävyyden ”testaamisesta” ovat siten absurdeja ja merkityksettömiä, koska aksioomat ovat itsestään selviä ja mitään ”testaamista” ei voi tapahtua ilman aksiooman hyväksikäyttämistä. Lisäksi mitään ”testaamista” ei voi tapahtua, koska historialliset tapahtumat eivät ole, kuten luonnontieteelliset tapahtumat laboratoriossa, homogeenisia, toistettavia ja hallittavia. Sen sijaan historialliset tapahtumat ovat heterogeenisia, ei toistettavia ja seurausta monimutkaisista syistä. Taloushistorian, menneen ja nykyisen, tehtävänä ei ole siten ”testata” teoriaa, vaan havainnollistaa teoriaa käytännössä ja käyttää sitä historiallisten tapahtumien selittämiseksi.

Mises näki myös, että talousteoria oli ihmisen toiminnan väistämättömän tosiasian formaalia logiikkaa ja sellaisena tällainen teoria ei ollut kiinnostunut tällaisten tekojen sisällöstä tai arvojen ja motiivien psykologisista selityksistä. Talousteoria oli seuraus toiminnan formaalista tosiasiasta. Siten myöhempinä vuosinaan Mises nimesi sen ”prakseologiaksi”, *toiminnan logiikaksi*.

Loogisen positivismin kritiikissään Mises näki, että periaate, joka kohteli ihmisiä ikään kuin he olisivat kiviä tai atomeja, joiden käyttäytymistä voitaisiin ennustaa ja määrittää kvantitatiivisten lakien perusteella, olisi erityisen altis johtamaan yhteiskunnallisten suunnittelijoiden näkökulmaan, joka käsittelee ihmisiä ikään kuin he olisivat elottomia fyysisiä objekteja. Positivisti Otto Neurath oli eräs johtavista keskieurooppalaisista sosialistisista teoreetikoista. Mises kirjoitti, että tämä väitetysti ”tieteellinen” lähestymistapa tutkii ihmisolentojen käyttäytymistä menetelmillä, joihin newtonilainen fysiikka turvautuu tutkiessaan massaa ja liikettä. Perustuen tähän väitetysti”positiiviseen” ihmiskunnan ongelmien lähestymistapaan he suunnittelevat kehittävänsä ”yhteiskunnallista suunnittelua”, uutta keinoa, joka mahdollistaisi suunnitellun tulevaisuuden yhteiskunnan ”taloudellisen tsaarin” käsitellä eläviä ihmisiä tavalla, jolla teknologia mahdollistaa käsitellä elottomia materiaaleja.”[8](/kirjoja/mises/osa2/luku5/#sdfootnote8sym)

Mises alkoi julkaista vuonna 1928 tietoteoriallisten artikkeliensa sarjaa ja koosti ne yhteen ja julkaisi ne vuonna 1933 uraauurtavassa filosofisessa ja metodologisessa työssään *Grundprobleme der Nationaläkonomie* (”Taloustieteen tietoteorialliset ongelmat”).

[1](/kirjoja/mises/osa2/luku5/#sdfootnote1anc) Mises, *Notes*, s.112. Vastakkaisena Lavoielle, joka näkee yrittäjällisen epävarmuuden aspektin argumentin keskeisenä Misesin ensimmäisestä artikkelista lähtien, Kirzner näkee täsmällisesti fokuksen siirtymisen alkuperäisestä ”staattisemmasta” tasapainoargumentista. Valitettavasti Kirzner ei pidä myöhempää epävarmuuden ja muutoksen painotusta alkuperäisen argumentin tarkennuksena (mitä se oli), vaan *parannuksena* tasapainosta dynaamisempiin arvioihin siirtymän vuoksi. Näin Kirzneriltä jää huomaamatta alkuperäisen ”staattisen” fokuksen todellinen keskeisyys, joka tekee Misesin talouslaskennon mahdottomuudesta (*annetuissa yhtä lailla kuin* epävarmoissa olosuhteissa) paljon vahvemman argumentin sosialismia vastaan kuin myöhemmät hayekilaiset ja kirzneriläiset versiot.

Misesin ensimmäinen artikkeli löytyy F. A. Hayek, toim., *Collectivist Economic Planning* (London: Routledge & Kegan Paul, 1935), ja hänen myöhemmät näkemykset teoksessa *Human Action* (New Haven, Conn.: Yale University Press, 1949), s. 694–711. Lavoien näkemykset löytyvät hänen teoksesta *Rivalry* *and Central Planning* (Cambridge: Cambridge University Press, 1985). Kirznerin taasen Israel M. Kirzner, “The Economic Calculation Debate: Lessons for Austrians,” *Review of Austrian Economics* 2 (1987): 1–18. Paras ja edelleen kattavin työ sosialistisesta laskentokeskustelusta on Trygve J.B. Hoff *Economic Calculation in the Socialist Society* (London: William Hodge & Co., 1949).

[2](/kirjoja/mises/osa2/luku5/#sdfootnote2anc) Nämä johtopäätökset vahvistaa professori Joseph Salerno, joka vetää johtopäätöksen tutkimuksistaan, että Hayekin työ, vaikkakin näyttää dynaamisemmalta kuin Misesin, on tosiasiassa paljon staattisempaa sivuuttaen lähes täysin yrittäjyyden. Hayekin taloudelliset toimijat vaikuttavat olevan passiivisia tiedon vastaanottajia aloitteelliseen arvioijan ja ennustajan sijaan. *Conversations with Professor Salerno*.

[3](/kirjoja/mises/osa2/luku5/#sdfootnote3anc) Misesin “Sosialismin” valtavasta vaikutuksesta häneen ja hänen sukupolveensa, ks. Hayek teoksessa Mises, *My Life,* s. 220–21.

[4](/kirjoja/mises/osa2/luku5/#sdfootnote4anc) Misesin tärkeimmät kirjoitukset suhdannevaihteluista 1920- ja 1930-luvuilta on käännetty ja julkaistu teoksessa Ludwig von Mises, *On the Manipulation of Money and Credit* (Dobbs Ferry; N.Y.: Free Market Books, 1978).

[5](/kirjoja/mises/osa2/luku5/#sdfootnote5anc) Ks. erityisesti Ludwig von Mises, *Socialism: an Economic and Sociological Analysis* (New Haven, Conn.: Yale University Press, 1951), s. 289–313. Olen kiitollisuudenvelassa professori Joseph Salernolle huomioni kiinnittämisestä tähän seikkaan.

[6](/kirjoja/mises/osa2/luku5/#sdfootnote6anc) F. A. Hayek, “Foreword,” Ludwig von Mises, *Socialism* (Indianapolis: LibertyPress / Liberty Classics, 1981), s. xxiii–xxiv. Olen kiitollisuudenvelassa professori Hans-Hermann Hoppelle tämän näkökohdan esiintuomisesta. Hayekin kunnianosoitus Miseille vuonna 1956 löytyy Mises, *My Years*, s. 217–23, ja hänen keskustelunsa teoksesta *Socialism* ibid., s. 220–21. On erikoista, että hän ei mainitse ja vielä vähemmän pyri kumoamaan Misesin täyttä rationalistista esitystä teoksessa *Socialism* (1951), osa III, kappale II, “Society,” s. 289–313.

[7](/kirjoja/mises/osa2/luku5/#sdfootnote7anc) Wienin piiriin kuului Kaufmannin ja Richard von Misesin lisäksi heidän johtajansa Moritz J. Schlick ja Otto Neurah, Rudolf Carnap, Carl C. Hempel, Herbert Feigl ja Gustav Bergmann. Kanssamatkustajat ja myös loogiset positivistit omine piireineen sisälsivät Ludwig Wittgensteinin ja Karl Popperin. (Fanaattiset popperilaiset vakuuttavat positivistien ja Popperin välillä olevan valtavia eroja, mutta nykyisen kirjoittajan näkökulmasta nämä ovat pääosin erityispiirteitä ilman todellisia eroja.)

Kaksi Misesin veljestä vaikuttivat erkaantuneen toisistaan jo nuorella iällä. Muodollisesti he tekivät sovinnon Ludwigin naimisiinmenon jälkeen vuonna 1928, mutteivät koskaan olleet läheisiä. Erään kerran, kun Richardin kirja *Positivism* oli julkaistu, kysyin Ludwigin mielipidettä veljensä kirjasta. Mises asettui hänelle epätyypillisen tylyyn asentoon, silmät kiiluen: ”Olen erimieltä sen kirjan kanssa”, hän vakuutti tavalla, joka ei jättänyt epäilyksen häivää ,”ensimmäisestä lauseesta viimeiseen”. Hänen äänensävynsä ei antanut sijaa jatkokysymyksille.

[8](/kirjoja/mises/osa2/luku5/#sdfootnote8anc) Ludwig von Mises, *Epistemological Problems of Economics* (New York: New York University Press, [1960] 1978), s. xiii.

< [edellinen sivu](/kirjoja/mises/osa2/luku4) | [seuraava sivu](/kirjoja/mises/osa2/luku6) >  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/mises/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/mises/osa2/luku6/ -->
# Luku 6: Mises 1920-luvulla: Opettaja ja mentori

> Koska Mises oli rankkojen rajoitusten alaisena opetusasemassaan Wienin yliopistossa, yllä todetun mukaisesti, hänen vaikutusvaltansa yliopiston opetukseen oli erittäin rajallista. Vaikka ansiokkaat 1920-luvun misesiläiset kuten F. A. Hayek, Gottfired von Haberler ja Oskar Morgenstern opiskelivat yliopistossa Misesin alaisuudessa, Fritz Machlup oli

Koska Mises oli rankkojen rajoitusten alaisena opetusasemassaan Wienin yliopistossa, yllä todetun mukaisesti, hänen vaikutusvaltansa yliopiston opetukseen oli erittäin rajallista. Vaikka ansiokkaat 1920-luvun misesiläiset kuten F. A. Hayek, Gottfired von Haberler ja Oskar Morgenstern opiskelivat yliopistossa Misesin alaisuudessa, Fritz Machlup oli hänen ainut tohtoriopiskelijansa. Ja Machlupilta evättiin antisemitistisillä perusteilla taloustieteen professorien kesken hänen dosentin asemansa, joka olisi sallinut hänen opettaa *privatdozent* vakanssilla.[1](/kirjoja/mises/osa2/luku6/#sdfootnote1sym)

Sen sijaan Misesin merkittävä maine opettajana ja mentorina syntyi hänen yksityisestä seminaaristaan, jonka hän perusti huoneessaan kauppakamarilla. Mises piti seminaariaan vuodesta 1920 kunnes hän lähti vuonna 1934 Geneveen joka toisena perjantaina seitsemästä noin kymmeneen saakka (osallistujien kertomukset vaihtelevat hiukan), jonka jälkeen he siirtyivät päivälliselle italialaiseen ravintolaan Anchora Verdeen ja noin puolen yön maissa seminaarin uskolliset kannattajat, alati Mises mukanaan, jatkoivat yhteen tai myöhemmäksi kahvila Künstlerissä, joka oli taloustieteilijöiden suosima paikka Wienissä. Mises-seminaari ei jakanut arvosanoja eikä sillä ollut minkäänlaista virallista asemaa yliopistossa tai kauppakamarissa. Ja silti Misesin huomattavat ominaisuudet tutkijana ja opettajana olivat sellaiset, että hyvin nopeasti hänen *Privatseminarista* tuli ylivoimainen seminaari ja foorumi talous- ja yhteiskuntatieteiden keskustelulle ja tutkimukselle koko Euroopassa. Osallistumiskutsua pidettiin suurena kunniana ja seminaarista tuli pian epämuodollinen, mutta äärimmäisen tärkeä keskus tohtorintutkinnon jälkeisille opinnoille. Nimilista myöhemmin varteenotettavaksi tulleista *Miseskreis* osallistujista Englannista, Yhdysvalloista yhtä lailla Itävallan kanssa on todellakin tyrmistyttävä.

Huolimatta Misesin maineesta taipumattomana taistelijana vakaumuksensa puolesta kaikki osallistujat varmentavat, että hän toteutti yksityisseminaarinsa keskustelufoorumina suurella kunnioituksella jokaisen näkemystä kohtaan ja pyrkimättä nuijimaan jäseniä omaan näkökulmaansa. Tohtori Paul N. Rosenstein-Rodan, Hans Mayerin oppilas ja myöhemmin Yhdistyneiden kansakuntien taloustieteilijä, kirjoitti Misesin seminaaria muistellen:

> ” … olin innokas Misesin rahateorian ihailija ja hyvin skeptinen hänen äärimmäistä [laissez-faire] liberalismiaan kohtaan. Osoituksena siitä, kuinka joustava ja suvaitsevainen (huolimatta vastakkaisesta yleisestä mielipiteestä) Mises oli, säilytimme erittäin hyvät välit huolimatta omasta ”vaaleapunaisuudestani” tai pikemminkin erittäin fabianilaisesta elämänkatsomuksestani, jota en muuttanut.”[2](/kirjoja/mises/osa2/luku6/#sdfootnote2sym)

Mises kirjoitti liikuttavasti seminaarista ja toteutustavastaan:

> ”Pääasiallinen opetuspanokseni keskittyi *Privatseminariin*… Näissä tapaamisissa keskustelimme epävirallisesti kaikista kaikista tärkeistä ongelmista taloustieteessä, yhteiskuntafilosofiassa, sosiologiassa, logiikassa ja ihmisen toiminnan tieteiden tietoteoriassa. Tässä piirissä nuorempi [Böhm-Bawerkin jälkeinen] itävaltalainen taloustiede jatkui, tässä piirissä wieniläinen kulttuuri tuotti yhden viimeisistä kukoistuksistaan. En ollut seminaarin opettaja tai johtaja, olin ainoastaan *primus inter pares* (ensimmäinen vertaisten joukossa), joka itse hyötyi enemmän kuin antoi muille.
>
> Kaikki tähän piiriin kuuluneet tulivat vapaaehtoisesti, ainoastaan heidän tiedonnälkänsä ohjaamana. He tulivat oppilaina, mutta vuosien varrella tulivat ystävikseni…
>
> Emme muodostaneet koulua, seurakuntaa tai lahkoa. Autoimme toisiamme enemmän ristiriitaisuuksilla kuin yhteisymmärryksellä. Mutta olimme samaa mieltä ja yhteneviä yhdessä suhteessa: ihmisen toiminnan tieteiden edistämisessä. Jokainen meni omia teitään omien sääntöjensä ohjaamana…Emme koskaan ajatelleet julkaista julkaisua tai esseekokoelmia. Jokainen työskenteli itsekseen, kuten ajattelijalle sopii. Ja silti jokainen työskenteli piirille hakematta muuta korvausta kuin yksinkertaista tunnustusta, ei ystäviensä suosionosoituksia. Tässä yksinkertaisessa ideoiden vaihdannassa oli suuruutta; löysimme kaikki siitä onnellisuutta ja tyydytystä.”[3](/kirjoja/mises/osa2/luku6/#sdfootnote3sym)

Misesin menetelmän seurauksena monista seminaarin jäsenistä tuli täysiä misesiläisiä, toisten tullessa tavalla tai toisella leimatuiksi ainakin aavistuksella Misesin suuruutta. Jopa Misesin seuraajat, jotka myöhemmin siirtyivät keynesiläisiksi ja muihin antimisesiläisiin oppeihin, säilyttivät silti näkyvän osasen misesiläisyyttä. Siten esimerkiksi Machlupin tai Haberlerin keynesiläisyys ei koskaan ollut yhtä varauksetonta kuin muiden puhdasoppisempien seuraajien. Gerhard Tintneristä, Misesin seminaarin jäsenestä, tuli huomattava ekonometrikko Iovan osavaltiossa, mutta Tintnerin *Econometrics* –teoksen ensimmäinen kappale otti misesiläiset varaukset ekonometriaa kohtaan paljon vakavammin kuin hänen ekonometrian kollegansa. Mises sai aikaan pysyvän vaikutuksen oppilaisiinsa, joka osoittautui lähtemättömäksi. Osittainen lista Misesin yksityisseminaarin jäsenistä heidän myöhemmillä kytköksillään ja saavutuksillaan tuo esiin sekä hänen oppilaidensa saavuttaman merkittävän arvostuksen että heihin iskostuneen misesiläisen leiman:

Friedrich A. Hayek  
Fritz Machlup  
Gottfried von Haberler  
Oskar Morgenstern  
Paul N. Rosenstein-Rodan  
Felix Kaufmann (*The Methodology of the Social*  
*Sciences –teoksen kirjoittaja*)  
Alfred Schütz (sosiologi, New School for Social Research)  
Karl Bode (metodologi, Stanford yliopisto)  
Alfred Stonier (metodologi, University College, Lontoo)  
Erich Voegelin (poliittinen tutkija, historioitsija, Louisianan  
osavaltion yliopisto)  
Karl Schlesinger  
Richard von Strigl  
Karl Menger (matemaatikko, itävaltalaisen koulukunnan perustajan Carl Mengerin poika, Chicagon yliopisto)  
Walter Fröhlich (Marquette yliopisto)  
Gerhard Tintner (Iowan osavaltion yliopisto)  
Ewald Schams  
Erich Schiff  
Herbert von Fürth  
Rudolf Klein

Jäseniin ja osallistujiin Englannista ja Yhdysvalloista kuuluivat:

John V. Van Sickle (Rockefeller-säätiö, myöhemmin Wabash College)  
Howard S. Ellis (Berkeley, teoksen *German Monetary Theory* kirjoittaja) Lionel Robbins (London School of Economics)  
Hugh Gaitskell (Englannin työväenpuolue)

Muut osallistujat jotka, täytyy tunnustaa, osoittivat vähäistä Misesin vaikutusta myöhemmässä elämässään, olivat ruotsalainen keynesiläinen Ragnar Nurkse (Columbia yliopisto) ja Albert Gailord Hart (Columbia yliopisto).[4](/kirjoja/mises/osa2/luku6/#sdfootnote4sym)

Mises seminaarin omistautuneiden naisjäsenten määrä oli huomiota herättävä tuon aikakauden Euroopassa. Helen Lieser, myöhemmin monivuotinen Kansainvälisen taloudellisen järjestön johtaja Pariisissa, oli ensimmäinen yhteiskuntatieteiden tohtoritutkinnon suorittanut nainen Itävallassa. Ilse Mintz oli taloustieteilijä Richard Schüllerin tytär, Mengerin oppilas ja vakinainen kaupan alivaltiosihteeri (myöhemmin organisaatiossa the New School for Social Research). Minz muutti myöhemmin Amerikkaan ja työskenteli valtion taloustutkimuslaitoksessa ja opetti Columbia yliopistossa. Muita johtavia naisjäseniä olivat Marianne von Herzfeld ja Martha Stephanie Braun (Browne), joka myöhemmin opetti Brooklyn Collegessa ja New York yliopistossa. Martha Browne toteaa muistellessaan Misesin seminaareja, että ”professori von Mises ei koskaan estänyt ketään osallistujaa keskustelemasta valitsemastaan aiheesta.” Hän toteaa, että ”Olen elänyt monissa kaupungeissa ja kuulunut moniin organisaatioihin. Olen varma, ettei ole olemassa toista piiriä, jossa keskusteluiden intensiteetti, mielenkiinto ja älyllinen laatu on yhtä korkea kuin se oli Misesin seminaarissa.”[5](/kirjoja/mises/osa2/luku6/#sdfootnote5sym) [6](/kirjoja/mises/osa2/luku6/#sdfootnote6sym)

Tyytymättömänä omaan seminaariinsa Mises elvytti yksin Taloudellisen yhteisön, ammatillisen taloustieteilijöiden yhteisön, jonka perustamissa hän avusti yhdessä Karl Pribramin kanssa vuonna 1908 ja joka oli jäänyt pois käytöstä sodan aikana. *Miseskreis* muodosti ryhmän ytimen, joka oli paljon laajempi kuin Misesin seminaari. Mises ja hänen kollegansa junailivat päästäkseen eroon Othmar Spannista, ja varmistaakseen Hans Mayerin osallistumisen hänestä tehtiin yhteisön puheenjohtaja, kun Mises taas ryhmän eteenpäin vievänä voimana suostui varapuheenjohtajan rooliin. Yhteisössä olivat vallalla misesiläiset, Hayekin ollessa sihteeri, Machlup rahastonhoitaja Morgensternin seuratessa Machlupia rahastonhoitajana. Richard Schüller oli ryhmän kunniajäsen ja Misesin seminaarin jäsen Karl Schlesigner, Kansallisen pankkiirien järjestön puheenjohtaja, järjesti Pankkiirien järjestön suuren konferenssihuoneen yhdistyksen tapaamisille. Monet yhteisön artikkeleista julkaistiin Hans Mayerin tieteellisessä julkaisussa *Zeitschrfit fur Nationalökonomie*.

1920-luvun puolivälissä Mises teki merkittävästi työtä löytääkseen työpaikan F. A Hayekille. Hän yritti vakuuttaa kauppakamaria luomaan tutkijan paikan Misesin osastolle, jonka Hayek olisi täyttänyt, mutta turhaan. Hayekin vietettyä vuoden Yhdysvalloissa ja palattua ylistäen empiiristä suhdannevaihtelututkimusta Mises perusti vuoden 1927 tammikuussa Suhdannevaihtelututkimuksen instituutin ja asetti Hayekin johtajaksi kauppakamarin toimistoon. Vuonna 1930 heikosti rahoitettu instituutti vastaanotti suuren rahalahjoituksen Rockefeller säätiöltä Misesin entisen seminaarijäsenen John van Sicklen määräyksestä, josta oli tullut säätiön Pariisin toimiston apulaisjohtaja. Lisääntynyt rahoitus mahdollisti instituutille Morgensternin ja Haberlerin palkkaamiseen Hayekia avustamaan ja kun Hayek lähti Itävallasta Englantiin vuonna 1931, Morgernstern seurasi häntä johtajana.[7](/kirjoja/mises/osa2/luku6/#sdfootnote7sym)

Vaikka useimmat wieniläiset paistattelivat optimistisessa näkemyksessä, Misesin ystävät ja oppilaat mukaan luettuina, ettei natsismia voisi koskaan tapahtua Itävallassa, Mises ounasteli 1930-luvun alussa vastoinkäymisiä ja patisti ystäviään mahdollisimman pikaiseen maasta muuttoon. Machlup antaa tunnustuksen Misesille elämänsä pelastamisesta. Tyypilliseen nokkelaan ja oivaltavaan tapaansa Mises maalasi todennäköisen uuden maailman skenaario itselleen ja ystävilleen: he tulisivat kaikki, Mises ennusti, avaamaan kahvilan ja yökerhon jossain päin Latinalaista Amerikkaa. Mises olisi ovimiehenä, muodollinen ja vähäpuheinen Hayek hovimestarina, laulumiehenä Felix Kaufmann solistina ja sulavakäytöksinen Machlup klubin gigolona.[8](/kirjoja/mises/osa2/luku6/#sdfootnote8sym)

Ensimmäinen misesiläisistä maastamuuttajista oli F. A. Hayek. Lionel Robbins oli kääntynyt *laissez-faireen* ja itävaltalaiseen taloustieteeseen lukemalla *”Sosialismia”* ja osallistumalla sen jälkeen Misesin *Privatseminariin.* Asettuneena London School of Economics:in taloustieteen osaston vetäjäksi Robbinsista tuli pian vaikutusvaltainen neuvonantaja koulun johtajalle, Sir William Beveridgelle. Robbins sai järjestettyä Hayekille kutsun tulla pitämään luentosarja LSE:ssä vuonna 1931, ja luennot yllättivät koulun. Pian sen jälkeen Hayekille tarjottiin täyttä professorinvirkaa LSE:stä. 1930-luvun ensimmäisellä puoliskolla Hayek ja Robbins pyyhkäisivät kaikki edestään LSE:ssä, levittäen erityisesti itävaltalaisen pääoman ja suhdannevaihteluteorian vaikutusvaltaa. Hayek käännytti LSE:n nuoret huipputaloustieteilijät itävaltalaisen taloustieteen kovan rahan ja *laissez-fairen* näkemyksiin; innokkaisiin itävaltalaisuuteen vaihtaneisiin kuuluivat myöhemmät keynesiläiset johtajat, kuten John R. Hicks, Abba P. Lerner, Nicholas Kaldor, Kenneth E. Boulding ja G.L.S. Shackle. LSE:n julkaisu *Economica* oli täynnä itävaltalaisia artikkeleita. Ainoastaan Cambridge, Keynesin linnoitus, pysyi vihamielisenä, ja jopa siellä oli yhtäläisyyksiä itävaltalaisuuteen D. H. Robertsonin rahataloudellisessa lähestymistavassa. Robbins oli LSE:n Edwin Cannan oppilas, joka oli kovan itse rahan ja *laissez-fairen* kannattaja. Frederic Benham, Cannanin oppilas, omaksui itävaltalaisen näkemyksen lamasta ja Robbins kirjoitti vuonna 1934 säkenöivän misesiläisen tutkielman *The Great Depression*. Robbinsin vaikutuksesta Beveridge hänen 1931 laitoksessaan *Unemployment, a Problem of Industry* lukee laajamittaisen sodanjälkeisen brittiläisen työttömyyden ylettömän korkeiden palkkatasojen syyksi.

Lisäksi Robbins julkaisi eräitä haastavia itävaltalaisia artikkeleita mikrotalous- ja väestöteoriasta 1930-luvun alussa. Vuonna 1932 hän julkaisi myös vesitetyn version misesiläisestä prakseologiasta, *On the Nature and Significance of Economic Science*, josta tuli taloustieteilijöiden raamattu metodologiassa, kunnes Milton Friedmanin valitettava positivistinen manifesti julkaistiin 1950-luvun alussa.[9](/kirjoja/mises/osa2/luku6/#sdfootnote9sym) Näiden ainutlaatuisten ponnistelujen lisäksi Robbins järjesti Hayekin kahden kirjan käännöksen ja julkaisun suhdannevaihteluteoriasta (*Monetary Theory and the Trade Cycle* ja *Prices and Production*) ja järjesti lopulta Misesin *Theory of Money and Credit* ja *Socialism* käännökset.

Mutta juuri kuin vaikutti, että itävaltalainen taloustiede valtaisi Englannin (erityisesti ennustaessaan ja tarjotessaan suuren laman selityksen) Keynesin *Yleinen teoria* pyyhki kaiken tieltään ja 1930-luvun lopussa kaikki Hayekin käännyttämät olivat siirtyneet yllättäen keynesiläisyyteen, vaikka he olivat jo tuolloin riittävän kypsiä tietämään paremmin. Kaikki uskolliset kannattajat, Robbins, Hicks, Beveridge ja loput mukaan luettuina, olivat vaihtaneet puolta ja 1930-luvun lopulla ainoastaan Hayek jäi koskemattomaksi keynesiläisessä rynnäkössä.[10](/kirjoja/mises/osa2/luku6/#sdfootnote10sym) Mutta Misesille on täytynyt olla erittäin kitkerä takaisku, että hänen suosikkioppilaistaan, kuten Machlupista ja Haberleristä, oli tullut keynesiläisiä, vaikkakin suhteellisen konservatiivisia.

Misesillä oli huikean vaikutusvaltansa Itävallassa lisäksi merkittävä vaikutus taloustieteilijöihin Saksassa. Georg Halm liittyi Misesiin hyökkäyksessä mahdollisuudesta talouslaskentaan sosialismissa. L. Albert Haln, saksalainen pankkiiri ja taloustieteilijä, oli ollut protokeynesiläinen inflationisti 1920-luvulla, mutta kääntyi 1930-luvulla vakavaksi Keynesin arvostelijaksi. Muut Misesistä vahvasti vaikutteita saaneet saksalaiset taloustieteilijät olivat Wilhelm Röpke, Alfred Müller-Armack, Goetz A. Briefs, ammattiliittojen asiantuntija, Walter Sulzback, marxilaisen luokkakäsityksen kriitikko, Alexander Rüstow, taloushistorioija, Mortiz J. Bonn ja Ludwig Pohle. Luigi Einaudi Italiasta ja rahatalouden asiantuntija Jacques Rueff Ranskasta olivat myös Misesin ystäviä ja hänen vaikutuspiirissään.

[1](/kirjoja/mises/osa2/luku6/#sdfootnote1anc) Ks. viite 17.

[2](/kirjoja/mises/osa2/luku6/#sdfootnote2anc) Mises, *My Years*, s. 208.

[3](/kirjoja/mises/osa2/luku6/#sdfootnote3anc) Mises, *Notes*, s. 97–98.

[4](/kirjoja/mises/osa2/luku6/#sdfootnote4anc) Intellektuellin elämän kahviloista ja yksityisistä seminaareista Wienissä, ks. tarkkanäköinen kuvaus teoksessa Craver, “Emigration,” s. 13–14.

[5](/kirjoja/mises/osa2/luku6/#sdfootnote5anc) Mises, *My Years*, s. 207.

[6](/kirjoja/mises/osa2/luku6/#sdfootnote6anc) Misesin yksityisseminaarista, ks. Mises, *My Years*, s. 201–211; Mises, *Notes*, s. 97–100; Craver, “Emigration,” s. 13–18.

[7](/kirjoja/mises/osa2/luku6/#sdfootnote7anc) Pian Morgenstern johti instituutin ratkaisevasti ei-misesiläisille poluille, tukien ekonometrisiä tutkimuksia ystävänsä Karl Mengerin vaikutuksen alaisena, mukaan lukien Mengerin oppilaiden Gerhard Tintner ja Abraham Waldin töitä. Craver, “Emigration,” s. 19–20.

[8](/kirjoja/mises/osa2/luku6/#sdfootnote8anc) Osa tästä tarinasta löytyy Mises, *My Years*, s. 205.

[9](/kirjoja/mises/osa2/luku6/#sdfootnote9anc) Robbinsin kirjasta tunnettiin paremmin sen toinen painos vuodelta 1935, joka oli jo valitettavasti merkittävästi vähemmän misesiläinen ja paljon neoklassisempi kuin ensimmäinen painos.

[10](/kirjoja/mises/osa2/luku6/#sdfootnote10anc) Luopuminen oli niin tunteisiin vetoavaa, että ainakin kaksi näistä miehistä valitsi epätavallisen toimintatavan ja kiistivät avoimesti omat mises-vaikutteiset työnsä. Lionel Robbins kritisoi toistuvasti omaa teostaan *Great Depression* ja Hicks arvosteli itävaltalaisittain suuntautunutta *Theory of Wages* –teostaan. Ainoa antikeynesiläinen Hayekin lisäksi oli Cannanin oppilas W. H. Hutt, jonka nerokkaat puoli-itävaltalaiset Keynesin kritiikit jäivät ilman huomiota, koska Hutt opetti ja julkaisi Etelä-Afrikassa, ei aivan taloustieteellisen ajattelun ja argumenttien keskipisteessä.

< [edellinen sivu](/kirjoja/mises/osa2/luku5) | [seuraava sivu](/kirjoja/mises/osa2/luku7) >  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/mises/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/mises/osa2/luku7/ -->
# Luku 7: Maanpako ja uusi maailma

> Kollegoitaan tarkkaavaisempana yhä tunkeutuvammalle natsiuhalle Itävallassa Mises hyväksyi vuonna 1934 kansainvälisten taloudellisten suhteiden professorin viran Geneven yliopiston kansainvälisten opintojen tutkintoinstituutista. Koska alkuperäinen virka Genevessä oli ainoastaan vuodeksi, Mises säilytti osa-aikaisen aseman kauppakamarissa kolmasosan palkalla. Misesin sopimus uusittiin hänen Genevestä lähtöönsä

Kollegoitaan tarkkaavaisempana yhä tunkeutuvammalle natsiuhalle Itävallassa Mises hyväksyi vuonna 1934 kansainvälisten taloudellisten suhteiden professorin viran Geneven yliopiston kansainvälisten opintojen tutkintoinstituutista. Koska alkuperäinen virka Genevessä oli ainoastaan vuodeksi, Mises säilytti osa-aikaisen aseman kauppakamarissa kolmasosan palkalla. Misesin sopimus uusittiin hänen Genevestä lähtöönsä vuonna 1940 saakka. Vaikka häntä suretti jättää rakastamansa Wien taakseen, Mises vietti onnelliset kuusi vuotta Genevessä. Ensimmäisessä (ja viimeisessä!) palkallisessa akateemisessa asemassa hän oli sellaisten ystävien ja samanmielisten kollegojen, kuten juristi ja taloustieteilijä William E. Rappardin, instituutin johtajan; instituutin apulaisjohtajan Paul Mantouxin, huomattavan ranskalaisen taloushistorioitsijan; Misesin nuoruusajan ystävän, arvostetun juristi Hans Kelsenin; Wilhelm Röpken, joka oli jättänyt Saksan natsien takia ja ranskalaisten tutkijoiden Louis Rougier ja Loius Baudin, ympäröimänä.

Misesin luennot olivat ranskaksi, mutta hänen ranskansa oli sujuvaa ja ilman aksenttia. Opettaen ainoastaan yhden viikoittaisen seminaarin lauantaiaamuisin ja päästyään eroon kauppakamarin poliittisista ja hallinnollisista tehtävistä Mises nautti lopulta vapaudesta keskittyä ja saattaa päätökseen suuri mestariteoksensa yhdistää mikro- ja makrotaloustiede, analyysi markkinoista ja interventioista siihen – kaikki rakennettuna prakseologisella menetelmällä, jonka hän oli luonut 1920- ja 1930-luvun alussa. Tämä tutkielma julkaistiin Genevessä vuonna 1940 nimellä *Nationalökonomie* (”Taloustiede”).

Näistä suosiollisista olosuhteista huolimatta Misesiltä vaati suurta rohkeutta jatkaa työtään kohdattuaan keynesiläisen taloustieteen hyökyaallon vuoden 1937 jälkeen ja oikeiston ja vasemmiston kasvavat sosialistiset doktriinit yhtä lailla natsismin ja toisen hirvittävän maailmansodan marssiessa esiin. Vuonna 1938 Mises oli kauhuissaan nähdessään natsien valloittavan Itävallan, lisättynä natsien hänen henkilökohtaisen kirjastonsa ja paperiensa tuhoamisella, mutta hän oli tyytyväinen voidessaan naida morsiamensa, Margit Serenyn, hänen pystyttyään pakenemaan Geneveen.[1](/kirjoja/mises/osa2/luku7/#sdfootnote1sym)

Toisen maailmansodan puhkeaminen asetti suunnattomat paineet misesiläisille. Sen lisäksi, että sota vei instituutilta ei-sveitsiläiset opiskelijat, se tarkoitti, että pakolaisten, kuten Misesin, annettiin tuntea olonsa lisääntyvissä määrin ei-tervetulleiksi Sveitsissä. Lopulta, kun saksalaiset valloittivat Ranskan keväällä 1940, Ludwig vaimonsa kannustamana päätti jättää maan, joka oli akselivaltojen ympäröimänä ja paeta tyrannian uhrien Mekkaan, Yhdysvaltoihin.

Maahanmuutto Yhdysvaltoihin oli erityisen repivä kokemus Misesille. Siellä hän oli, lähes kuusikymmentävuotiaana, ainoastaan kirjoista opitulla englannilla sujuvan ranskan sijaan, paeten elinikänsä Euroopassa viettäneenä, köyhtyneenä, ilman työmahdollisuuksia Yhdysvalloissa, pakotettuna välttelemään saksalaisia joukkoja hänen ja Margitin kulkiessa Ranskan halki Espanjaan ja lopulta Lissaboniin, josta he astuivat laivalle Yhdysvaltoihin. Hänen koko maailmansa, toiveensa ja unelmansa särkyivät ja hän oli pakotettu aloittamaan uuden elämän uudessa maassa vieraalla kielellä. Ja kaiken tämän päälle nähdessään maailman vajoavan sotaan ja valtiojohtoisuuteen hänen mestariteoksensa *Nationalökonomie* oli sota-ajan olosuhteissa julkaistuna hävinnyt jälkeään jättämättä. Toinen maailmansota ei innostanut ketään korkeisiin teorioihin. Lisäksi kirjan ei sallittu saavuttavan saksankielisiä maita, joista sen luonnolliset markkinat koostuivat, ja hänen sveitsiläinen kustantajansa meni nurin sodan aikana.

Misesit saapuivat New Yorkiin elokuussa 1940. Ilman mitään työllisyystoiveita pariskunta eli vähäisillä säästöillä, muuttaen toistuvasti sisään ja ulos hotellihuoneista ja kalustetuista asunnoista. Se oli Misesin elämän alhaisin piste ja pian saapumisensa jälkeen hän alkoi kirjoittamaan lohdutonta, kirpaisevaan intellektuellia muistelmaa, jonka hän sai valmiiksi joulukuussa, ja joka käännettiin ja julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen nimellä *Notes and Recollections* (”Muistiinpanoja ja muistelmia”, 1978).[2](/kirjoja/mises/osa2/luku7/#sdfootnote2sym) Pääteema tässä liikuttavassa työssä on pessimismi ja epätoivo, joista niin monet klassiset liberaalit, Misesin ystävät ja mentorit olivat kärsineet kiihtyvän valtiojohtoisuuden ja 1900-luvun tuhoisien sotien seurauksena. Menger, Böhm-Bawerk, Max Weber, Itävalta-Unkarin arkkiherttua Rudolf, Misesin ystävä ja kollega Wilhelm Rosenberg – olivat kaikki murtuneita hengessään tai ajautuneet kuolemaan heidän aikansa politiikan voimistuneesta synkkyydestä. Läpi elämänsä Mises oli päättänyt kohdata nämä vakavat takaiskut jatkamalla taistelua, vaikka se saattaisi vaikuttaa toivottomalta. Keskustelussa kuinka klassisen liberalismin kumppanit olivat antaneet periksi ensimmäisen maailmansodan epätoivolle, Mises selostaa oman vastineensa:

> ”Olin siten saapunut tähän toivottomaan pessimismiin, joka oli haudannut Euroopan parhaat mielet pitkäksi aikaa…. Tämä pessimismi oli vienyt Carl Mengerin voimat, ja se varjosti Max Weberin elämää…
>
> On luonnekysymys, kuinka muovaamme elämämme tietoisena väistämättömästä katastrofista. Lukiossa olin valinnut motokseni Virgilin jakeen: *Tu ne cede malis sed contra audentior ito* (”Älä anna pahalle periksi, vaan vastusta sitä rohkeudella”).
>
> Sodan synkimpinä tunteina muistin tämän sananparren. Yhä uudelleen kohtasin tilanteita, joissa rationaaliset pohdinnot eivät löytäneet ulospääsyä. Mutta silloin jotain odottamatonta tapahtui, joka toi pelastuksen. En pystyisi menettämään rohkeuttani edes nyt. Tekisin kaikkeni, mitä taloustieteilijä pystyisi tekemään. En väsyisi tuodessani julki sitä, minkä tiedän oikeaksi.[3](/kirjoja/mises/osa2/luku7/#sdfootnote3sym)

Tuolla hetkellä, Mises jatkoi, hän päätti kirjoittaa kirjan sosialismista, jota hän oli kaavaillut ennen ensimmäisen maailmansodan puhkeamista.

Mises kohtasi jokaisen muun hirvittävän tilanteen elämässään samalla suurenmoisella rohkeudella: taistelun inflaatiota vastaan, kamppailun natseja vastaan ja paon toisessa maailmansodassa. Jokaisessa tapauksessa, olivat olosuhteet kuinka toivottomat tahansa, Ludwig von Mises jatkoi taisteluaan eteenpäin ja syvensi ja laajensi mahtavaa panostaan taloustieteeseen ja kaikkiin ihmisen toiminnan tieteisiin.

Elämä alkoi parantua Misesille, kun hänen vanha yhteytensä John Van Sickleen ja Rockefeller säätiöön johtivat pieneen vuosittaiseen apurahaan kansallisen taloustutkimuslaitoksen kautta, apurahaan, joka alkoi tammikuussa 1941 ja uudistettiin vuoteen 1944 saakka. Näistä apurahoista syntyi kaksi tärkeää teosta, ensimmäiset englanniksi kirjoitetut kirjat, molemmat Yale yliopiston kirjapainon julkaisemina vuonna 1944. Toinen niistä oli *Omnipotent Government: The Rise of the Total State and Total War*.[4](/kirjoja/mises/osa2/luku7/#sdfootnote4sym) Tuolloin tavanomainen natsismin tulkinta oli Columbia yliopiston professorin ja saksalaisen maanpakolaisen Franz Neumannin näkemys: että natsismi oli viimeinen epätoivoinen hengenveto saksalaiselta hätääntyneenä suurelta liike-elämältä murskata proletariaattien nouseva valta. Tämä näkemys, nykyään täysin torjuttuna, tuli ensimmäiseksi kyseenalaistetuksi teoksessa *Omnipotent Government*, joka toi esiin valtiojohtoisuuden ja totalitaarisuuden, johon kaikki vasemmisto- ja oikeistolaisen kollektivismi muodot perustuvat. Misesin toinen kirja *Bureaucracy* oli verraton pieni klassikko, joka ensimmäistä kertaa määritteli väistämättömiä eroja voittoon pyrkivien yritysten ja voittoa tavoittelemattomien organisaatioiden byrokraattisen toiminnan sekä vielä pahemman valtion byrokratian välillä.

Vuoden 1934 alussa, sen jälkeen kun Mises oli saanut valmiiksi *Omnipotent Government* –teoksen käsikirjoituksen, Henry Hazlitt ohjasi sen libertaarismieliselle toimittajalle Yale yliopiston kirjapainoon, Eugene Davidsonille, joka oli innoissaan kirjasta. Siitä lähtien arvovaltainen Yale Press toimi läpi 1950-luvun Misesin kaikkien sekä uusien että vanhojen teosten kustantajana. Itse asiassa juuri Davidson ehdotti vuoden 1944 alussa, että Mises kirjoittaisi lyhyen kirjan byrokratiasta, ja Mises sai käsikirjoituksen valmiiksi saman vuoden kesäkuussa.[5](/kirjoja/mises/osa2/luku7/#sdfootnote5sym)

Hazlittin hyvien asemien avulla Mises julkaisi yhdeksän artikkelia maailmantalouden ongelmista *The New York Times* –sanomalehdessä vuosien 1942 ja 1943 aikana. Tämä sai Misesin ajatukset leviämään Yhdysvalloissa ja johdatti tammikuussa 1943 Noel Sargentin, Valmistajien kansallisen järjestön (NAM) sihteerin –silloin *laissez-faireen* omistautuneen organisaatioon – kutsumaan Mises liittymään NAM:in talousperiaatteiden komissioon. Mises palveli NAM komissiossa vuodesta 1943 vuoteen 1954 ja kykeni siten tapaamaan monia vapaisiin markkinoihin omistautuneita johtavia teollisuusjohtajia. [6](/kirjoja/mises/osa2/luku7/#sdfootnote6sym)

Mutta Amerikan akatemian ikuiseksi häpeätahraksi jää tosiasia, että Mises ei koskaan onnistunut löytämään palkallista täysipäiväistä asemaa yhdestäkään Amerikan yliopistosta. On todella häpeällistä, että aikana, jolloin jokainen kolmannen luokan marxilainen pakolainen pystyi löytämään arvostetun ankkuripaikan akatemiasta, 1900-luvun yksi suurista ajattelijoista ei pystynyt löytämään akateemista virkaa. Misesin leski Margit, liikuttavassa muistelmassaan elämästään Lun kanssa, kertoo heidän onnestaan ja kiitollisuudestaan, että vuonna 1945 New York yliopiston Graduate School of Business Administration nimitti Misesin vierailevaksi professoriksi, opettaakseen yhden kurssin lukukaudessa. Mises oli mielissään päästessään takaisin yliopistoon opettamaan; mutta nykyinen kirjoittaja ei voi olla läheskään yhtä innoissaan osa-aikaisesta virasta, josta maksettiin mitätön 2000 dollaria vuodessa. Alussa Misesin kurssi käsitteli ”Valtiojohtoisuutta ja voittomotiivia” ja myöhemmin se muuttui käsittelemään ”Sosialismia”. Tämä osa-aikainen opetusvirka uusittiin vuoteen 1949 saakka.

William Volker rahaston Harold Luhnow otti ristiretkekseen löytää Misesille sovelias täysipäiväinen akateeminen asema. Koska palkallinen virka näytti olevan poissuljettu vaihtoehto, Volker rahasto oli valmis kattamaan Misesin täyden palkan. Jopa näissä tuetuissa olosuhteissa tehtävä oli kuitenkin vaikea ja lopulta New York yliopiston Graduate School of Business myöntyi ottamaan Misesin vastaan vakinaisena ”vierailevana professorina”, opettaakseen jälleen rakastamaansa talousteorian seminaariansa jatko-opiskelijoille.[7](/kirjoja/mises/osa2/luku7/#sdfootnote7sym) [8](/kirjoja/mises/osa2/luku7/#sdfootnote8sym) Mises alkoi opettamaan seminaariansa joka torstai-ilta vuonna 1949 ja jatkoi sen opettamista eläkkeelle jäämiseensä saakka, yhä pirteänä ja aktiivisena kaksikymmentä vuotta myöhemmin 87-vuoden iässä – Amerikan vanhimpana aktiivisena professorina.

Jopa näissä rahoituksellisesti suotuisissa olosuhteissa NYU:n tuki Misesille oli vastahakoista ja sitä tarjottiin ainoastaan, koska mainosalan johtaja ja NYT:n alumnin jäsen Lawrence Fertig, taloustoimittaja ja Misesin ja Hazlittin läheinen ystävä, käytti merkittävää vaikutusvaltaansa yliopistoon. Itse asiassa Fertigistä tuli NYU:n hallituksen edunvalvoja vuonna 1952. Jopa tuolloin ja vaikka Misesin sallittiin ohjata tohtorinväitöskirjoja, hän kantoi ”vierailevan professorin” leimaa. Vielä merkittävämpänä Misesin ihailijan, dekaani G. Rowland Collinsin, jäädessä eläkkeelle seuraavat dekaanit tekivät parhaansa vähentääkseen oppilaiden rekisteröitymistä Misesin kursseille väittäen häntä taantumukselliseksi ja neanderilaiseksi ja että hänen taloustieteensä oli ainoastaan ”uskonto”.

Misesille on täytynyt olla suuttumusta herättävää, rinnastettuna hänen nuhjuiseen kohteluunsa Amerikan akatemian käsissä, että hänen suosimat aikaisemmat oppilaansa, jotka hylkäsivät misesiläisen opin keynesiläisyyden hyväksi ja joiden ainoa todellinen panos taloustieteeseen tapahtui misesiläisenä, saivat korkeita ja arvovaltaisia akateemisia virkoja. Gottfried Haberler oli asetettu täyteen professuuriin Harvardissa ja Fritz Machlup meni John Hopkinsiin ja myöhemmin Princetoniin. Oskar Morgenstern päätyi myös Princetoniin. Kaikki nämä korkeat akateemiset virat olivat luonnollisesti yliopistojen kustantamia.[9](/kirjoja/mises/osa2/luku7/#sdfootnote9sym)

Mises ei koskaan ilmaissut minkäänlaista katkeruutta kohtalostaan tai hänen aikaisempien seuraajiensa luopumisesta eikä hän myöskään ilmaissut minkäänlaista kitkeryyttä inspiroituneille ja ihaileville seminaarioppilailleen. Ainoastaan kerran nykyinen kirjoittaja, Misesin seminaarioppilas kymmenen vuoden ajalta ja ystävä hänen elämänsä loppuun asti, kuuli hänen ilmaisevan surullisuutta tai katkeruutta Amerikan akatemian kohtelustaan. Tämä tapahtui Columbia yliopiston kaksisataavuotisjuhlassa vuonna 1954, tapahtumassa, johon Columbia kutsui ympäri maailmaa huomattavia tutkijoita puhumaan ja osallistumaan. Mises näki vanhat oppilaansa Hayekin, Machlupin, Haberlerin ja Morgensternin kutsuttuina puhumaan, mutta Mises, joka asui noin kilometrin päässä Columbiasta, oli täysin

laiminlyöty. Ja näin tapahtui, vaikka neljä Misesin aikaisempaa oppilasta – Mintz, Nurkse, Hart ja kvalitatiivisen koulukunnan pankkitoiminnan teoreetikko Benjamin H. Beckhart – opettivat Columbia yliopistossa. Margit von Mises kirjoitti, että ainoastaan kerran Ludwig ilmaisi hänelle kaipaustaan akateemiseen asemaan – vierailtuaan vanhan ystävänsä, rahatalouden taloustieteilijä Winfield W. Rieflerin, luona Princetonin Institute for Advanced Study:ssa. Margit mainitsi, että ”Muistan Lun kerran kertoneen minulle, että Rieflerin työ Princetonissa oli ainoa asema, joka olisi todella tehnyt hänen iloiseksi. Oli erittäin epätavallista Lulle ilmaista kaipausta sellaiseen, mikä oli hänen ulottumattomissaan.”[10](/kirjoja/mises/osa2/luku7/#sdfootnote10sym) Jos akateemisessa maailmassa olisi ollut minkäänlaista oikeudenmukaisuutta, instituuttien vetäjien olisi tullut kolkutella Misesin oven takana hänen liittymistään vaatien.

Nykyiselle kirjoittajalle, jolla oli etuoikeus osallistua Misesin seminaarin ensimmäiseen istuntoon vuonna 1949, kokemus oli innoittava ja riemastuttava. Sama piti paikkansa kanssaopiskelijoille, jotka eivät olleet kirjoilla NYU:ssa, mutta seurasivat seminaaria säännöllisesti vuosien ajan ja koostuivat libertaareista ja vapaiden markkinoiden tutkijoista ja liikemiehistä New Yorkin alueella. Seminaarin erikoisjärjestelyn vuoksi yliopisto salli misesiläisten seurata kurssia. Mutta vaikka Misesillä oli pieni joukko erinomaisia jatko-opiskelijoita, jotka tekivät väitöskirjaansa hänen alaisuudessa – erityisesti Israel M. Kirzner, opettaen yhä NYU:ssa – pääosa tavallisesti oppilaista olivat ymmärtämättömiä liiketaloustieteen opiskelijoita, jotka ottivat kurssin helpon kiitettävän arvosanan takia.[11](/kirjoja/mises/osa2/luku7/#sdfootnote11sym) Libertaarien ja itävaltalaisten tuttavien suhde luokan kokonaisosallistujamäärään vaihteli arvioni mukaan yhdestä kolmasosasta puoleen.

Mises teki parhaansa toistaakseen hänen mahtavan Wienin *Privatseminarin* olosuhteet, mukaan lukien virallisen osuuden päättymisen jälkeen liittymisen puoli kymmenen aikaan illalla Child’s ravintolaan jatkaakseen epävirallisia ja eloisia keskusteluja. Mises oli loputtoman kärsivällinen ja lempeä jopa kaikkein vähä-älyisimmälle meistä, jatkuvasti ehdottaen tutkimusprojekteja meidän inspiroimiseksi, ja rohkaisi aina kaikkein ujoimpia ja kunnioituksen vallassa olleita puhumaan. Tyypillisellä pilkkeellä silmäkulmassaan Mises vakuutteli heille: ”Ei kannata pelätä olla äänessä. Kannattaa muistaa, että mitä tahansa sanotkin aiheesta ja kuinka väärin se saattaa ollakaan, niin joku huomattava taloustieteilijä on sen jo ilmaissut.”

Oli seminaari asiaan perehtyneille oppilaille kuinka rikas kokemus tahansa, on sydäntä särkevää, että Mises joutui alentumaan näihin nuhjuisiin olosuhteisiin. Mises raukka: näiden kirjanpidon tai rahoituksen pääaineopiskelijoiden joukosta tuskin löytyi hayekia, machlupia tai schütziä ja Child’s Restaurant ei ollut mikään wieniläinen kahvila. Mutta eräs tapahtuma korjasi osittain tätä näkemystä. Eräänä päivänä Misesiä pyydettiin puhumaan Columbia yliopiston taloustieteen maisteriopiskelijoille ja tiedekunnalle, laitokselle, joka oli arvostettu maan kolmen parhaan taloustieteen laitoksen joukkoon. Seuraava oli tyypillinen kysymys hänen luentonsa jälkeen: ”Professori Mises, sanotte olevanne kannalla kumota valtion interventiotoimet. Mutta eikö tällainen kumoaminen *itsessään* ole interventionistinen toimi?” Tähän typerään kysymykseen Mises antoi syvällisen ja kertovan vastauksen: ”Vastaavasti voitaisiin sanoa, että rekan runteleman miehen luo kiiruhtava lääkäri ”interventioi” miestä rekan lailla.” Jälkikäteen kysyin professori Misesiltä, mitä hän piti kokemuksesta. ”Ähh”, hän vastasi, ”pidän *oppilaistani* [NYU:ssa] enemmän”. Tämän jälkeen oivalsin, että ehkä Misesin opetus NYU:ssa oli todella sen arvoista, jopa hänen näkökulmastaan.[12](/kirjoja/mises/osa2/luku7/#sdfootnote12sym)

Jo niinkin aikaisin kuin vuonna 1942 Mises, allapäin mutta järkkymättömänä *Nationalökonomie* –teoksen surullisesta kohtalosta, alkoi työskennellä kirjan englanninkielisen version parissa. Uusi kirja ei ollut pelkästään *Nationalökonomie* –teoksen englanninkielinen käännös. Se oli muokattu, paremmin kirjoitettu ja merkittävästi laajennettu, niin paljon, että käytännössä se oli uusi teos.[13](/kirjoja/mises/osa2/luku7/#sdfootnote13sym) Se oli Misesin elämän suuri työ. Eugene Davidsonin huolenpidossa ja suojeluksessa Yale University Press julkaisi teoksen vuonna 1949 nimellä *Human Action: A Treatise on Economics*.[14](/kirjoja/mises/osa2/luku7/#sdfootnote14sym)

Misesin seminaarin avajaiset sattuivat onnellisesti yhteen *Human Actionin* julkaisun kanssa, joka ilmestyi 14. syyskuuta 1949. ”Ihmisen toiminta” on *se*: Misesin suurin saavutus ja meidän vuosisatamme yksi hienoimmista ihmismielen saavutuksista. Se on taloustiede kokonaiseksi saatettuna, perustuen prakseologian metodologiaan, jonka Mises itse kehitti ja perusti väistämättömään ja perustavanlaatuiseen aksioomaan, että ihmiset ovat olemassa ja että he *toimivat* maailmassa käyttäen keinoja pyrkiessään saavuttamaan eniten arvostamiaan päämääriä. Mises rakentaa koko paikkansapitävän talousteorian ajatusrakennelman loogiselle seuraukselle alkuperäisestä tosiasiasta yksilöllisen ihmisen toiminnasta. Se oli huomattava saavutus ja se tarjosi ulospääsyn taloustieteelle, joka oli pirstaloitunut koordinoimattomiin ja ristiriitaisiin ala-alueisiin. On merkittävää, että *Human Action* oli ensimmäinen yhtenäinen teos taloustieteestä sen jälkeen, kun Taussig ja Fetter olivat kirjoittaneet omansa ennen ensimmäistä maailmansotaa. Sen lisäksi, että se tarjosi kattavan ja yhtenäisen talousteorian, *Human Action* puolusti vakaata itävaltalaista taloustiedettä kaikkia sen metodologisia vastapuolia, historiallisia, positivisteja ja uusklassisia matemaattisen taloustieteen ja ekonometrian harjoittajia, vastaan. Hän myös päivitti kritiikkiään sosialismista ja interventionismista.

Lisäksi Mises tarjosi merkittäviä teoreettisia korjauksia edeltäjiinsä. Hän sisällytti amerikkalaisen itävaltalaisen Frank Fetterin puhtaan aikamieltymysteorian korosta talouteen, korjaten lopulta tilanteen, jonka Böhm-Bawerk sotki palauttamalla virheellisen koron tuottavuusteorian hankkiuduttuaan siitä ensin eroon *Kapital und Kapitalzins* (”Pääoma ja korko”) teoksensa ensimmäisessä osassa.

Toinen häpeätahra Amerikan akatemialla on, että olin suorittanut kaikki Columbia yliopiston tohtoriopintojen kurssit tulematta kertaakaan tietoiseksi, että oli olemassa itävaltalainen koulukunta, puhumattakaan, että Ludwig von Mises oli sen ensisijainen elävä edustaja. Olin vaivoin tietoinen Misesin nimestä, lukuun ottamatta yleistä vääristeltyä tarinaa sosialistisesta talouslaskentakeskustelusta, ja olin siten yllättynyt tiedostaessani vuoden 1949 keväällä, että Mises oli aloittamassa vakituista seminaaria NYU:ssa. Minulle kerrottiin, että Mises oli syksyllä julkaisemassa suurteosta. ”Tosiaanko”, kysyin, ”mistä se kertoo?” ”*Kaikesta*”, minulle vastattiin.

”Ihmisen toiminta” käsitteli tosiaan kaikkea. Kirja oli paljastus meille modernilla taloustieteellä läpikyllästetyille; se ratkaisi kaikki ongelmat ja epäyhteneväisyydet, jotka olin aistinut talousteoriassa ja se tarjosi täysin uuden ja erinomaisen rakenteen paikkansapitävälle talouden metodologialle ja teorialle. Lisäksi se tarjosi innokkaille libertaareille tinkimättömön *laissez-fairen* toimintamallin. Verrattuna kaikkiin muihin tuon päivän tai myöhempiin vapaiden markkinoiden taloustieteilijöihin siitä ei löytynyt hätäuloskäyntejä, periksiantoja toteamuksilla ”totta kai valtion tulee hajottaa monopolit” tai ” totta kai valtion tulee huolehtia ja säännöstellä rahan tarjontaa”. Kaikissa asioissa teoreettisista poliittisiin Mises oli perusteellisuuden ja yhtenevyyden ilmentymä. Mises ei koskaan tinkisi periaatteistaan, tai suorittaisi joustoja pyrkimyksessä lisätä uskottavuutta tai sosiaalisia tai poliittisia palveluksia. Tutkijana, taloustieteilijänä ja henkilönä Ludwig von Mises oli ilo ja inspiraatio, esimerkki meille kaikille.

”Ihmisen toiminta” oli ja on yhä edelleen huomattava ilmiö kustannustoiminnassa. Kirja on ollut tähän päivään saakka bestseller, jopa siinä määrin, että kustantaja on kieltäytynyt tekemästä siitä pehmeäkantista versiota. Tämä on todella mittavaa valtavalle ja älyllisesti haastavalle teokselle kuten *Human Action*. Kirjasta tehtiin uskomattomasti Book-of-the-Month -kirjakerhon vaihtoehtoinen valinta ja siitä on julkaistu espanjan-, ranskan-, italian-, kiinan- ja japaninkieliset painokset.[15](/kirjoja/mises/osa2/luku7/#sdfootnote15sym) ”Ihmisen toiminnan” kautta Mises pystyi luomaan kansallisen ja jopa kansainvälisen mittakaavan itävaltalaisen ja *laissez-faire* liikkeen.

”*Ihmisen toiminnan”* käynnistämä misesiläinen liike oli yllättävästi myös moniluokkainen: se ulottui tutkijoista, opiskelijoihin, liikemiehiin, pappeihin, toimittajiin ja kotiäiteihin. Mises piti aina tärkeänä tavoittaa liikemiehiä ja suurta yleisöä. Erään kerran oli olemassa suunnitelmia toteuttaa J. Howard Pewin rahoittama korkeakoulu nimeltä the American School of Economics, Mises sen vetäjänä ja eräät meistä nuoremmista misesiläisistä sen edunvalvojina. Mises painotti, että koulun laitoksen tulisi pitää kausittaisia luentoja suurelle yleisölle, kuten Euroopassa oli tapana, jotta kunnollinen taloustieteen koulutus ei rajoittuisi pelkästään ammattitutkijoihin. Valitettavasti suunnitelmat koulusta lopulta kariutuivat.

Yale University Press oli niin vaikuttunut suosiosta ja Misesin kirjojen laadusta, että se palveli seuraavan vuosikymmenen hänen teostensa kustantajana. Kustantaja julkaisi uuden, laajennetun laitoksen ”Sosialismista” vuonna 1951 ja vastaavasti vuonna 1953 laajennetun laitoksen ”Teoria rahasta ja luotosta”. Yllättävää kyllä Mises ei jäänyt makaamaan laakereilleen ”Ihmisen toiminnan” julkaisun jälkeen. Hänen esseensä ”Profit and Loss” (”Voitot ja tappiot”) on todennäköisesti paras koskaan kirjoitettu keskustelu yrittäjän tehtävästä ja markkinoiden voittojen ja tappioiden –järjestelmästä.[16](/kirjoja/mises/osa2/luku7/#sdfootnote16sym) Vuonna 1957 kustantaja julkaisi Misesin viimeisen suuren työn, syvällisen *Theory and History* (”Teoria ja historia”), hänen filosofisen mestariteoksen, joka selittää todellisen suhteen prakseologian, tai talousteorian, ja ihmisen historian välillä ja kritisoi marxismia, historismia ja eri skientismin muotoja. *Theory and History* oli ymmärrettävästi Misesin suosikki *Human Actionin* rinnalla.[17](/kirjoja/mises/osa2/luku7/#sdfootnote17sym) Kuitenkin Eugene Davidsonin lähdettyä perustamaan ja toimittamaan konservatiivista neljännesvuosijulkaisua *Modern Age* vuonna 1959*,* Yale University Press ei toiminut enää suotuisana paikkana Misesin töille.[18](/kirjoja/mises/osa2/luku7/#sdfootnote18sym) Viimeisinä vuosinaan William Volker –rahaston kustannusohjelma otti ohjat käsiinsä ja tarjosi maailmalle englanninkieliset versiot teoksista *Liberalismus* (nimellä *The Free and Prosperous Commonwealth*) ja *Grundproleme der Natinalökonomie* (nimellä *Epistemological Problems of Economics)*, molempien tullessa julkaistuksi vuonna 1962. Samaisena Volker rahaston olemassaolon viimeisenä vuotena rahasto julkaisi Misesin viimeisen kirjan *The Ultimate Foundation of Economic Science: An Essay on Method*, kritiikin loogisesta positivismista taloustieteessä. [19](/kirjoja/mises/osa2/luku7/#sdfootnote19sym)

Toisen maailmansodan jälkeisinä Amerikan vuosinaan Mises koki myötä- ja vastoinkäymisiä hänen aikaisempien oppilaidensa, ystäviensä ja seuraajiensa toimintaa ja vaikutusvaltaa tarkasteltaessa. Yhtäältä hän oli onnellinen Mont Pèlerin Society:n perustajajäsenyydestä vuonna 1947, joka on kansainvälinen vapaiden markkinoiden taloustieteilijöiden ja tutkijoiden yhteisö. Hän oli myös mielissään nähdessään ystävänsä, kuten Luigi Einaudi Italian presidenttinä, Jacques Rueff rahataloudellisena neuvonantajana kenraali Charles De Gaulle ja Röpke ja Alfred Müller-Armack vaikutusvaltaisina Ludwig Erhardin neuvonantajina, merkittävissä rooleissa 1950-luvun aikana muuttamassa omia maitaan vapaiden markkinoiden ja kovan rahan suuntaan. Misesillä oli merkittävä rooli Mont Pèlerin Society:n alkuvuosina, mutta jonkin ajan päästä hän pettyi sen kiihtyvään valtiojohtoisuuteen ja tunteileviin näkemyksiin talouspolitiikasta. Ja vaikka Mises ja Hayek säilyttivät ystävälliset välit loppuun saakka ja Mises ei koskaan sanonut pahaa sanaa pitkäaikaisesta ystävästään ja suojatistaan, Mises oli selkeästi tyytymätön Hayekissä toisen maailmansodan jälkeen kehittyvään siirtymään pois misesiläisestä prakseologiasta ja metodologisesta dualismista ja suunnasta kohden Hayekin vanhan wieniläisen ystävän Karl Popperin loogista empirismiä ja neopositivismia. Mises julisti itsensä ”yllättyneeksi”, kun Hayek luennollaan ”Nomos ja verot” New Yorkissa 1960-luvulla selkeästi vaikkakin implisiittisesti hylkäsi oman *Counter-Revolution of Science* –teoksensa prakseologisen metodologian. Ja Mises, vaikka yleisesti ihaillen Hayekin 1960-luvun poliittisen filosofian ja talouspolitiikan työtä, *The Constitution of Liberty*, kritisoi Hayekia lempeästi, mutta silti tiukasti näkemyksestään, että sosiaalivaltio on ”yhteensopiva vapauden kanssa”.[20](/kirjoja/mises/osa2/luku7/#sdfootnote20sym)

Heikennyttyään elämänsä kahtena viimeisenä vuotena suuri ja jalo Ludwig von Mises, eräs vuosisatamme jättiläisistä, kuoli 92-vuoden iässä lokakuun 10. päivänä 1973. Ironisesti seuraavana vuonna Friedrich A. Hayek vastaanotti taloustieteen Nobel-palkinnon, ei myöhemmistä filosofisista polveiluistaan ja pohdinnoistaan, vaan tarkalleen ja nimenomaisesti työstä, jonka hän teki 1920- ja 30-luvuilla hartaana misesiläisenä, Misesin suhdannevaihteluteorian täsmennyksistään. Ironisesti, koska jos kukaan ansaitsi Hayekia enemmän Nobel-palkintoa, se oli hänen mentorinsa Ludwig von Mises. Meistä kyynisiin spekulointeihin taipuvimmat saattoivat päätellä, että Ruotsin Nobel-palkintokomitea pidätteli tarkoituksellisesti palkintoa, kunnes Mises kuolee, sillä muutoin he joutuisivat antamaan palkinnon jollekin, jota he pitivät mahdottoman dogmaattisena ja taantumuksellisena.

Hayekin Nobel-palkinto yhdessä edeltäneiden viidentoista vuoden kasvavan misesiläisen liikkeen kanssa sytyttivät todellisen ”lentoonlähdön” itävaltalaisen taloustieteen uudelle nousulle. Yhtäältä taloustieteilijöiden enemmistö, käytännössä pakkomielteisenä Nobel-palkinnon suhteen ja koskaan kuulematta Hayekista, kokivat velvoitetuiksi ottaa selville, mitä tämä henkilö on saanut aikaan. Hayekin oli myös ensimmäisen Nobel, joka rikkoi suman antaa palkinto ainoastaan matemaatikoille ja keynesiläisille; siitä lähtien lukuisat vapaiden markkinoiden taloustieteilijät ovat vastaanottaneet palkinnon.

Vuodesta 1974 itävaltalaisen taloustieteen elpyminen, kiinnostus Misesiä ja hänen ajatuksiaan kohtaan ovat lisääntyneet merkittävästi. Halveksittuna Misesin elämästä viimeiset neljä vuosikymmentä, itävaltalaista taloustiedettä yleisesti ja Misesiä erityisesti pidetään nyt yleisesti vähintäänkin ansiokkaana osasena nykyisen taloudellisen ajattelun ja mielipiteiden sekametelissä ja sekaannuksessa. Akateeminen ilmapiiri on nykyään hyvin erilainen ja äärettömästi parempi kuin pimeinä aikoina, jolloin Mises ei pystynyt löytämään soveliasta akateemista asemaa.

Muutaman vuoden 1974 jälkeen itävaltalaisen taloustieteen uusi tuleminen kukoisti ja jokaisena vuonna pidettiin merkittäviä konferensseja ja merkittäviä teoksia julkaistiin. Mutta sitten tapahtui muutos, ja 1970-luvun lopussa misesiläisen taloustieteen virkoamiseen aikaisemmin omistautuneet keskukset ja instituutit alkoivat kadottaa mielenkiintonsa. Konferenssit ja kirjat alkoivat harveta sekä laadussa että määrässä ja jälleen alkoi kuulua vanhoja perättömyyksiä: että Mises oli liian ”äärimmäinen” tai ”dogmaattinen”, ja että olisi mahdotonta jatkaa misesiläisenä ja saavuttaa ”uskottavuutta” maailmassa, saada poliittista vaikutusvaltaa tai nuorien akateemikkojen tapauksessa, hankkia asemaansa. Aikaisemmat misesiläiset alkoivat palvoa outoja jumalia, löytää suuria ansioita sellaisista uskomuksista, joita Mises oli inhonnut, kuten saksalaisesta historiallisesta koulukunnasta, instituutionalismista, nihilismistä ja jopa pulista ”synteesistä” marxilaisuuden kanssa. Vielä pahempana jotkut näistä nuorista itävaltalaisista pyrkivät itse asiassa antamaan ymmärtää, että itse Mises, mies joka omisti koko elämänsä totuudelle, olisi todellisuudessa siunannut tällaiset kammottavat manööverit.

Juuri kun näytti siltä, että misesiläinen polku olisi taas häviämässä, Ludwig von Mises –instituutti muodostettiin vuonna 1982. Siitä lähtien sen elinvoimainen kehitys on, käytännössä yksin, elvyttänyt misesiläisen taloustieteen ja asettanut sen vallitsevaan asemaan kasvavassa itävaltalaisessa liikkeessä. Vuosittaisen tutkimusjulkaisun *The Review of Austrian Economics*, neljännesvuosittaisen *Austrian Economics Newsletterin*, kuukausittaisen aikakausilehden *The Free Market*, kasvavan kirjojen julkaisuohjelman, satunnaisten tiedeartikkelien ja työpapereiden, vuosittaisen opetusseminaarien, toimintapolitiikkakonferenssien, lukuisten ei-residenssien kumppanuuksien tutkintonsa suorittaneille ja vierailututkimuskumppanuuksien Auburn yliopistossa ja muissa yliopistoissa ympäri maata Mises-instituutti on lopulta muodostanut itävaltalaisuuden ei pelkästään varteenotettavaksi uudeksi paradigmaksi taloustieteeseen, vaan myös *todelliseksi* itävaltalaisuudeksi. Mahtavan ajattelullisen kokonaisuuden hengessä ja sisällössä, jonka olemme perineet suurelta Misesiltä, ja myös Misesin hengessä, Instituutti on luonut monitasoisen ohjelman akateemisen oppineisuuden korkeimmista ulottuvuuksista rohkeasti tärkeiden käytännöllisten aikamme poliittisten aiheiden esiintuomiseen asti. Siten erinäisten vaiheiden kautta ja Mises-instituutin ansiosta olemme lopulta luoneet itävaltalaisen uuden tulemisen, josta Mises olisi todella ylpeä. Voimme ainoastaan pahoitella, että hän ei elänyt sen näkemiseen asti.

[1](/kirjoja/mises/osa2/luku7/#sdfootnote1anc) Geneven vuosista, ks. Mises, *My Years*, s. 31–49, ja Mises, *Notes*, s. 136–38.

[2](/kirjoja/mises/osa2/luku7/#sdfootnote2anc) Noin vuosikymmen myöhemmin, kun Mises oli käynnistänyt seminaarinsa New York yliopistossa, eräät meistä seminaarin jälkeisellä iltapalalla Childs’ ravintolassa reagoivat joihinkin verrattomiin tarinoihin, joita Mises kertoi meille vanhoista Wienin ajan päivistä, ehdottamalla, että hän kirjoittaisi omaelämänkertansa. Mises pysähtyi harvinaisen vakavana ja julisti: “En ole vielä riittävän vanha kirjoittaakseni omaelämänkertaani.” Se tuli sävyyn, joka ei herättänyt lisäkysymyksiä. Mutta koska Mises oli silloin jo yli 70-vuotias – hyvin edistyneessä iässä meille lopuille – ja koska tämä on maa, jossa kaksikymppiset typerykset julkaisevat “omaelämänkertojaan”, me luonnollisesti, vaikkakin hiljaisesti, olimme eri mieltä mestarin kanssa.

[3](/kirjoja/mises/osa2/luku7/#sdfootnote3anc) Mises, *Notes*, s. 69–70.

[4](/kirjoja/mises/osa2/luku7/#sdfootnote4anc) Aikaisempi versio teoksesta *Omnipotent Government,* käsitellen ainoastaan Saksaa ja Itävaltaa, oli kirjoitettu saksaksi Genevessä juuri ennen toisen maailmansodan syttymistä; Yhdysvaltoihin saapumisensa jälkeen Mises lisäsi liitteen. Tämä aikaisempi ja lyhyempi työ julkaistiin Misesin kuoleman jälkeen Stuttgartissa vuonna 1978 nimellä *Im Namen des Staates oder Die Gefahren des Kellektivismus* (”Valtion nimissä tai kollektivismin vaarat”).

[5](/kirjoja/mises/osa2/luku7/#sdfootnote5anc) Hazlitt kertoo ensimmäisestä henkilökohtaisesta kohtaamisestaan Misesin kanssa: “Eräänä iltana puhelin soi kotona ja ääni langan toisessa päässä sanoi: ”Tämä on Mises.” Kuten kerroin myöhemmin ystävilleni, se tuntui lähes samalta kuin joku olisi sanonut: ”Tämä on John Stuart Mill”. Mises, *My Years*, s. 58.

[6](/kirjoja/mises/osa2/luku7/#sdfootnote6anc) Näihin kuuluivat J. Howard Pew Sun Oil Company:stä, merkittävä *laissez-fairen* edistämisen rahoittaja; B.E. Hutchinson, Chrysler varapuheenjohtaja; ja Robert Welch, Welch Candy Corp., joka perusti 1950-luvun lopulla the John Birch Society:n.

[7](/kirjoja/mises/osa2/luku7/#sdfootnote7anc) Harold W. Luhnow johti the William Volker Company:ä, huonekalujen jakeluyritystä Kansas City:ssä, ja William Volker -rahastoa, jolla oli elintärkeä, mutta tunnustusta vaille jäänyt rooli libertaarisen ja konservatiivisen tutkimuksen tukemisessa 1940-luvun lopulta 1960-luvun alkuun.

[8](/kirjoja/mises/osa2/luku7/#sdfootnote8anc) Hetken aikaa Mises jatkoi Sosialismi-kurssinsa opettamista yhdessä seminaarinsa vetämisen kanssa. Muutaman vuoden jälkeen seminaari oli hänen ainoa kurssinsa NYU:lla.

[9](/kirjoja/mises/osa2/luku7/#sdfootnote9anc) Amerikan akatemia kohteli F.A. Hayekia, joka oli yhä misesiläinen älyllisesti ja poliittisesti, ainoastaan hiukan vähemmän nuhjuisesti kuin Misesiä. Volker Fund yritti sijoittaa Hayekin amerikkalaiseen yliopistoon ja löysi lopulta täysin tuetun viran Chicagon yliopistosta. Chicagon taloustieteen laitos kuitenkin torjui Hayekin, mutta hänet hyväksyttiin tieteelliseen, mutta epätavanomaiseen yhteiskunta-ajattelun komiteaan, jossa hänellä oli vähän, vaikkakin ensiluokkaisia, opiskelijoita. Koska Chicagon yliopisto kieltäytyi maksamasta Hayekille lainkaan eläkettä, hän oli pakotettu palamaan saksalaisiin ja itävaltalaisiin yliopistoihin saavutettuaan eläkeiän.

[10](/kirjoja/mises/osa2/luku7/#sdfootnote10anc) Mises, *My Years*, s. 59.

[11](/kirjoja/mises/osa2/luku7/#sdfootnote11anc) Eurooppalaisena professorina Mises ei koskaan täysin omaksunut yhdysvaltalaista arvostelujärjestelmää. Aluksi hän antoi jokaisella oppilaalle kiitettävän. Kun hänelle ilmoitettiin, ettei hän voinut tehdä niin, hän jakoi sen sijaan parhaita ja toiseksi parhaita arvosanoja vuorotellen oppilaiden aakkosjärjestyksen mukaisesti. Kun hänelle kerrottiin, ettei hän voinut tehdä *sitäkään*, hän päätyi ratkaisuun antaa kiitettävä arvosana jokaisella oppilaalle, joka kirjoitti raportin, sen laadusta riippumatta, ja lopuille toiseksi parhaan arvosanan.

[12](/kirjoja/mises/osa2/luku7/#sdfootnote12anc) Kun Volker-rahasto romahti vuonna 1962, Lawrence Fertig piti yhdessä konsortion muita liikemiehiä ja säätiöitä kanssa seminaarin käynnissä Misesin eläkkeelle vetäytymiseen asti vuoteen 1969.

[13](/kirjoja/mises/osa2/luku7/#sdfootnote13anc) Näin minulle on ilmoittanut saksalais-amerikkalainen kollegani professori Hans- Hermann Hoppe Nevadan yliopiston taloustieteen laitokselta, Las Vegasista – asiantunteva ja luova prakseologi ja misesiläinen.

[14](/kirjoja/mises/osa2/luku7/#sdfootnote14anc) Tammikuussa 1945 tohtori Benjamin M. Anderson, rahatalouden taloustieteilijä, taloushistoroitsija ja Misesin ystävä ja Chase National Bankin aikasempi taloustieteilijä, lähetti Davidsonille erityisen arvokkaan arvion *Nationalökonomien* englanninkielisen version julkaisun tärkeydestä. “*Nationalökonamie* on von Misesin kirja talouden yleisistä periaatteista. Se on niin sanotusti päärunko, josta keskustellut aiheet hänen kirjassaan rahasta ja kirjassaan sosialismista ovat pelkästään haaroja. Se on perusteoria, josta kirjojen sosialismista ja rahasta johtopäätökset ovat seurausta.” Mises, *My Years*, s. 103.

[15](/kirjoja/mises/osa2/luku7/#sdfootnote15anc) Siten *Human Action* selviytyi voittajana alhaisesta New York *Sunday Times Book Reviewin* kirja-arvostelusta, jonka kirjoitti Harvardin John Kenneth Galbraith ja joka haukkui Yale University Pressiä tyhmänrohkeudesta julkaista kirja.

[16](/kirjoja/mises/osa2/luku7/#sdfootnote16anc) 61 “Profit and Loss” oli kirjoitettu artikkeliksi syyskuun 1951 Mont Pèlerin Society:n kokoukseen Beauvallonissa, Ranskassa. Libertarian Press julkaisi sen sama vuonna kirjasena ja se on nykyään saatavilla yhtenä kappaleena Misesin valikoiduissa esseissä, Ludwig von Mises, *Planning for Freedom* (4. painos, South Holland, Ill.: Libertarian Press, 1980), s. 108–50.

[17](/kirjoja/mises/osa2/luku7/#sdfootnote17anc) Mises, *My Years*, s. 106. *Theory and History* on valitettavasti vakavasti ylenkatsottu 1974 vuoden jälkeisen itävaltalaisen koulukunnan uudessa nousussa. Ks. Murray N. Rothbard, “Preface,” Ludwig von Mises, *Theory and History: An Interpretation of Social and Economic Evolution,* 2. p. (Auburn University, Ala.: Ludwig von Mises Institute, 1985).

[18](/kirjoja/mises/osa2/luku7/#sdfootnote18anc) Karmaiseva tarina hutiloidusta – ilmeisen tarkoituksellisesti – *Human Actionin* toisesta painoksesta vuodelta 1963 löytyy Mises, *My Years*, s. 106–11. The Yale University Press sopi Misesin lakikanteen hirveästä painatustyöstä lakituvan ulkopuolella, myöntyen käytännössä kaikkiin Misesin vaatimuksiin. Kustannusoikeudet siirrettiin Henry Regnery & Co. kustantajalle, joka julkaisi kolmannen painoksen *Human Actionista* vuonna 1966, mutta Yale University Press jatkaa osansa tuloista vastaanottamista yhä tänäkin päivänä. Pahinta tässä asiassa oli 82-vuotiaalle älylliselle jättiläiselle aiheutunut kärsimys, ahdistuksesta hänen elämänsä mestariteoksen runtelemisesta.

[19](/kirjoja/mises/osa2/luku7/#sdfootnote19anc) Kaikki kolme teosta julkaisi D. Van Nostrand, jonka puheenjohtaja oli myötämielinen Misesille ja jolla oli kustannusjärjestely Volker-rahaston kanssa. George Reisman käänsi *Grundproblemen* ja *Liberalismus*:ksen käänsi Ralph Raico, joista molemmat alkoivat osallistua Misesin seminaariin vuonna 1953 käydessään vielä lukiota. Raico ja Reisman, ks. Mises, *My Years*, s. 136–37.

[20](/kirjoja/mises/osa2/luku7/#sdfootnote20anc) Mises, *Planning for Freedom*, s. 219.

< [edellinen sivu](/kirjoja/mises/osa2/luku6) | [seuraava sivu](/kirjoja/mises/osa2/luku8) >  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/mises/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/mises/osa2/luku8/ -->
# Luku 8: Kooda: Mises henkilönä

> Millainen oli Mises henkilönä? Hänen kuolemansa jälkeen eräät hänen rakkaimmista 1920-luvun oppilaistaan, erityisesti F.A. Hayek, ovat kylväneet näkemystä, että Mises oli ”hankala”, ”tiukka”, ”hellittämätön”, ei erityisen läheinen oppilailleen ja ”henkilökohtaisesti vastenmielinen”. Nämä ankarat arvostelut annettiin haastattelijoille tai lisättiin loukkauksiksi keskelle

Millainen oli Mises henkilönä? Hänen kuolemansa jälkeen eräät hänen rakkaimmista 1920-luvun oppilaistaan, erityisesti F.A. Hayek, ovat kylväneet näkemystä, että Mises oli ”hankala”, ”tiukka”, ”hellittämätön”, ei erityisen läheinen oppilailleen ja ”henkilökohtaisesti vastenmielinen”. Nämä ankarat arvostelut annettiin haastattelijoille tai lisättiin loukkauksiksi keskelle Misesin ylistyksen vuodatusta.[1](/kirjoja/mises/osa2/luku8/#sdfootnote1sym) Mutta onko tämänkaltainen opettaja, joka koko elämänsä ajan on kerännyt ympärilleen innokkaita ihailijoita ja seuraajia? Varmana voin vahvistaa, että kaikki hänen amerikkalaiset seuraajansa olivat täynnä ei pelkästään hänen älyllisten ja luovien voimien suuruuden ja perusteellisuuden ja hänen lannistumattoman rohkeuden ihailua, vaan myös hänen sielunsa herttaisuuden rakastettavuutta. Jos ajateltaisiin, että jollain lailla hänen persoonallisuutensa olisi ollut ankarampi 1920-luvulla, millainen etäinen tai persoonaton mentori olisi houkutellut henkilön, kuten Felix Kaufmannin, säveltämään laulun Misesin seminaarin kunniaksi?[2](/kirjoja/mises/osa2/luku8/#sdfootnote2sym)

Me Misesin amerikkalaiset oppilaat olimme syvästi otettuja hänestä henkilönä ja käsitimme myös, että Misesissä kohtasimme viimeisiä katoavia häivähdyksiä Wienin kulttuurista aikakaudelta ennen ensimmäistä maailmansotaa, paljon hienostuneemmasta sivilisaatiosta kuin mitä tulemme taas kokemaan. William E. Rappard, Misesin ikäluokan henkilö, vangitsi hyvin tämän hengen kunnianosoituksessaan Misesille vuonna 1956 valmistetussa *Festschriftissä*. Rappart kirjoitti Misesistä, että Geneven vuosina,

> ”nautin usein, ja pelkäänpä että erittäin tahdittomasti, hänen seurastaan. Kaikki ne, joilla on joskus ollut vastaava etuoikeus, ymmärtävät, että hän ei ole pelkästään eräs terävimmistä analyyttisistä mielistä nykyisten taloustieteilijöiden keskuudessa, hänellä on hallussaan varasto historiallista kulttuuria, joiden aarteita henkevöittää ja valaisee ihmisyyden ja itävaltalaisen nokkeluuden muoto, jota nykyään löytyy harvasta tältä pallolta. Itse asiassa pohdin toisinaan – en ilman pelkoa – että olisiko sukupolvemme ollut viimeinen, jota on siunattu sillä, mikä vaikuttaa olleen yksinoikeus sotaa edeltäneelle Wienille.” [3](/kirjoja/mises/osa2/luku8/#sdfootnote3sym)

Mutta hienoimmat arvostuksen sanat Misesistä henkilönä esitti hänen pitkäaikainen ihailijansa professori Ralp Raico tarkkanäköisessä ja elegantisti kirjoitetussa ylistyksessä Misesin ajatuksille:

> ”Yli kuusikymmentä vuotta hän kamppaili aikansa henkeä vastaan ja jokaista edistyvää, voitokasta tai pelkästään muodikasta poliittista, vasemmistolaista ja oikeistolaista, koulukuntaa vastaan.
>
> Vuosikymmen toisensa jälkeen hän kamppaili militarismia, protektionismia, inflaationismia, jokaista sosialismin vivahdetta ja jokaista interventionistisen valtion toimintamallin vastaan ja pääosan tuosta ajasta hän seisoi yksin, tai lähes yksin. Misesin taistelun kokonaisvaltaisuutta ja jatkuvaa intensiteettiä pystyi ruokkimaan ainoastaan perustavanlaatuinen sisäinen tunne totuudesta ja ajatusten ylivoimaisesta arvosta, joiden puolesta hän kamppaili. Tämä – yhtälailla hänen luonteensa kanssa – auttoi luomaan ehdottoman ”ylimielisyyden” hänen sävyynsä (tai ”apodiktisen”, vastaansanomattoman ominaisuuden, kuten eräät meistä Misesin seminaarissa kiintyneesti kutsuivat sitä, käyttäen erästä hänen suosikkisanaansa), joka oli viimeinen asia, mitä akateemiset vasemmistoliberaalit tai sosiaalidemokraatit pystyisivät hyväksymään näkemyksen puolustajassa, jota he lähtökohtaisestikin pitivät ainoastaan marginaalisesti suvaitsevaisuuden arvoisena…
>
> Mutta tunnustuksen puute ei ole näyttänyt vaikuttavan tai horjuttavan Misesiä vähäisimmissäkään määrin.”[4](/kirjoja/mises/osa2/luku8/#sdfootnote4sym)

Ja professori Raico päättää tällä verrattomalla ja tarkkanäköisellä kappaleella:

> ”Yksikään arvio Misesistä ei olisi täydellinen sanomatta jotain, kuinka riittämätöntä tahansa, hänestä ihmisenä ja yksilönä. Misesin suunnaton oppineisuus, muistuttaen muita saksankielisiä tutkijoita, kuten Max Weberiä ja Joseph Schumpeteriä, jotka vaikuttivat työskentelevän periaatteella, että jonain päivänä kaikki tietosanakirjat saattavat hyvinkin kadota hyllyiltä; hänen luentojensa kartesiolainen selkeys (edellyttää mestaria esittää monimutkaista aihetta yksinkertaisesti); hänen kunnioituksensa ajattelua kohtaan elämässä, ilmeisenä jokaisessa eleessä ja katseessa; hänen huomaavaisuutensa ja ystävällisyytensä ja ymmärryksensä, jopa aloittelijoita kohtaan; hänen aito sananvalmiutensa, laadultaan sellaista, jota tunnetusti kasvaa suurissa kaupungeissa verrattavissa berliiniläisten tai pariisilaisten tai newyorkilaisten kaltaiseen, ainoastaan wieniläistä ja pehmeämpää – tuon vain esiin, että tutustuminen suureen Misesiin aikaisessa vaiheessa pyrkii luomaan yksilön elämän mittaiset vaatimukset sille millainen ihanteellisen älykön tulisi olla. Nämä ovat vaatimuksia, joihin muut vastaan tulleet tutkijat eivät koskaan ulotu ja joiden perusteella tavallinen yliopistoprofessori – Chicagosta, Princetonista tai Harvardista – on pelkästään karkeaa pilaa (mutta olisi epäreilua arvioida heitä tällaisella tavalla; kyseessä on kaksi täysin erityyppistä ihmisolentoa).”

Kun Mises kuoli, ja valmistelin muistokirjoitusta, professori Raico ystävällisesti lähetti minulle syvästi liikuttavan kappaleen *Adonaista*, Shelleyn mahtavasta muistopuheesta Keatsille, ja Raicolle tyypilliseen tapaan tämä soveltuu täydellisesti viimeiseksi arvioksi Misesistä:

> ”Sellaisena kun hän voi antaa lainaksi – he eivät ota vastaan  
> Ylistys heiltä, jotka tekivät maailmasta saaliinsa:  
> Ja hän on kokoontunut ajattelun kuninkaan luo  
> Joka ryhtyi kiistaan heidän aikansa turmeluksen kanssa,  
> Ja menneestä ovat kaikki, jotka eivät voi menehtyä.”[5](/kirjoja/mises/osa2/luku8/#sdfootnote5sym)

[1](/kirjoja/mises/osa2/luku8/#sdfootnote1anc) Ks. esim. Craver, “Emigration,” s. 5 ja Mises, *My Years*, s. 222.

[2](/kirjoja/mises/osa2/luku8/#sdfootnote2anc) Mises, *My Years*, s. 211.

[3](/kirjoja/mises/osa2/luku8/#sdfootnote3anc) William E. Rappard,“On Reading von Mises,” teoksessa Mary Sennholz ,toim., *On Freedom* *and Free Enterprise: Essays in Honor of Ludwig von Mises* (Princeton, N.J.: D. Van Nostrand, 1956), s. 17.

[4](/kirjoja/mises/osa2/luku8/#sdfootnote4anc) Ralph Raico,“The Legacy of Ludwig von Mises,”*The Libertarian Review* (September 1981), s 19. Tämä artikkeli sisällytettiin lehden Misesin satavuotisjuhlanumeroon. Aikaisempi versio julkaistiin julkaisussa *The Alternative,* helmikuu 1975.

[5](/kirjoja/mises/osa2/luku8/#sdfootnote5anc) Raico, “Legacy,” s. 22.

< [edellinen sivu](/kirjoja/mises/osa2/luku7) | seuraava sivu >  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/mises/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/mises/osa2/ -->
# TOINEN OSA: Ludwig von Mises: tutkija, kehittäjä, sankari

> Tämän esseen tarkoituksena on tuoda esiin ja juhlistaa erään meidän vuosisatamme suuren luovan henkilön elämää ja työtä. Ludwig von Mises syntyi 29. päivänä syyskuuta 1881 Lembergin kaupungissa (nykyään Lviv) Gallitsiassa, Itävalta-Unkarin imperiumissa. Hänen isänsä, Arthur Edler von Misesin, wieniläisen rakennusinsinöörin

Tämän esseen tarkoituksena on tuoda esiin ja juhlistaa erään meidän vuosisatamme suuren luovan henkilön elämää ja työtä. Ludwig von Mises syntyi 29. päivänä syyskuuta 1881 Lembergin kaupungissa (nykyään Lviv) Gallitsiassa, Itävalta-Unkarin imperiumissa. Hänen isänsä, Arthur Edler von Misesin, wieniläisen rakennusinsinöörin työskennellen Itävallan rautateille, asemapaikkana oli tuolloin Lemberg. Ludwigin äiti, Adele Landau, tuli myös merkittävästä wieniläisestä suvusta: hänen setänsä, tohtori Joachim Landau, oli Itävallan parlamentin liberaalipuolueen varapuheenjohtaja.

< [edellinen sivu](/kirjoja/mises/osa1/luku9) | [seuraava sivu](/kirjoja/mises/osa2/luku1) >  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/mises/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/mises/ -->
# Ludwig von Mises: talous, teoria, elämä

> Björn Wahlroos johdattaa taloustieteilijä ja yhteiskuntafilosofi Ludwig von Misesin: talous, teoria ja elämä teoksen pariin.

[![iBookstore](/wp-content/uploads/2013/08/iBookstore_101.jpg)](http://itunes.apple.com/fi/book/id686960602)[![Kindle](/wp-content/uploads/2013/08/kindle_101.jpg)](https://www.amazon.com/dp/B00EFYZ1Y2)[![Adlibris](/wp-content/uploads/2009/12/adlibris_101.jpg)](http://www.adlibris.com/fi/e-kirja/ludwig-von-mises---talous-teoria-elama-9789526799940)[Osta Gumroadista](https://spillmind.gumroad.com/l/mises)

![Kirjan kansi](/wp-content/uploads/2010/03/mises.png)

**Kuvaus:**

Teos on johdatus viime vuosisadan merkittävimpiin kuuluvaan taloustieteilijään ja yhteiskuntafilosofiin, Ludwig von Misesiin (1881-1973), sekä hänen työhönsä.

Misesin pitkä ura sisälsi monia merkittäviä saavutuksia talouden suhdannevaihteluista, rahasta aina tietoteoriaan ja talouspolitiikkaan saakka. Itävaltalaisen Misesin elämä oli täynnä yllättäviä käänteitä ja myös tragedioita.

Misesiläinen ajattelu on kokenut viimeisinä vuosikymmeninä merkittävää renessanssia ja hänen näkemyksiensä kirkkaus ja tinkimättömyys ovat vaikuttaneet myös moneen tämän päivän poliitikkoon ympäri maailmaa.

Kirjan suomenkielisen johdannon on kirjoittanut Björn Wahlroos.

Kirjoittanut  
 **Murray N. Rothbard**

**Sisällys**

[Alkusanat suomalaiseen laitokseen – Jörg Guido Hülsmann](/kirjoja/mises/alkusanat_suomi)  
[Alkusanat](/kirjoja/mises/alkusanat)  
[Johdanto – Björn Wahlroos](/kirjoja/mises/johdanto_mises)

[ENSIMMÄINEN OSA: Olennaista von Misesiä](/kirjoja/mises/osa1)

[Luku 1: Itävaltalainen koulukunta](/kirjoja/mises/osa1/luku1)  
 [Luku 2: Mises ja “itävaltalainen taloustiede”:](/kirjoja/mises/osa1/luku2) *[Teoria rahasta ja luotosta](/kirjoja/mises/osa1/luku2)*  
 [Luku 3: Mises suhdannevaihteluista](/kirjoja/mises/osa1/luku3)  
 [Luku 4: Mises sotien välisenä ajanjaksona](/kirjoja/mises/osa1/luku4)  
 [Luku 5: Mises talouslaskennasta ja](/kirjoja/mises/osa1/luku5) *[Sosialismista](/kirjoja/mises/osa1/luku5)*  
 [Luku 6: Mises taloustieteen metodologiasta](/kirjoja/mises/osa1/luku6)  
 [Luku 7: Mises ja](/kirjoja/mises/osa1/luku7) *[Ihmisen toiminta](/kirjoja/mises/osa1/luku7)*  
 [Luku 8: Mises Amerikassa](/kirjoja/mises/osa1/luku8)  
 [Luku 9: Tie ulos](/kirjoja/mises/osa1/luku9)

[TOINEN OSA: Ludwig von Mises: tutkija, kehittäjä, sankari](/kirjoja/mises/osa2)

[Luku 1: Nuori tutkija](/kirjoja/mises/osa2/luku1)  
 [Luku 2: Teoria rahasta ja luotosta](/kirjoja/mises/osa2/luku2)  
 [Luku 3: Misesin ja “Teoria rahasta ja luotosta” vastaanotto](/kirjoja/mises/osa2/luku3)  
 [Luku 4: Mises 1920-luvulla: Valtion taloudellinen neuvonantaja](/kirjoja/mises/osa2/luku4)  
 [Luku 5: Mises 1920-luvulla: Tutkija ja kehittäjä](/kirjoja/mises/osa2/luku5)  
 [Luku 6: Mises 1920-luvulla: Opettaja ja mentori](/kirjoja/mises/osa2/luku6)  
 [Luku 7: Maanpako ja uusi maailma](/kirjoja/mises/osa2/luku7)  
 [Luku 8: Mises henkilönä](/kirjoja/mises/osa2/luku8)

*Scholar, Creator, Her*o © 1988 the Ludwig von Mises Institute  
*The Essential von Mises* ensipainos 1973, Bramble Minibooks, Lansing, Michigan  
© 2009 the Ludwig von Mises Institute  
© 2010 Petri Kajander (käännös)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/aikajarjestys/ -->
# Aikajärjestys

> 1350 – 1700             Espanjan skolastikot 1766             A. R. J. Turgot (1727 – 1781)  Reflections 1776             Adam Smith (1704 – 1790) )  Kansojen varallisuus 1848             Karl Marx (1815 – 1878)  Kommunistinen manifesti 1912             Ludwig von Mises

**1350 – 1700**

            Espanjan skolastikot

**1766**

            A. R. J. Turgot (1727 – 1781)  [Reflections](http://www.econlib.org/library/Essays/trgRfl1.html)

**1776**

            Adam Smith (1704 – 1790) )  [Kansojen varallisuus](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0679424733/conciseguidet-20/)

**1848**

            Karl Marx (1815 – 1878)  [Kommunistinen manifesti](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0679424733/conciseguidet-20/)

**1912**

            Ludwig von Mises (1881 – 1973)  [The Theory of Money and Credit](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0913966711/conciseguidet-20/)

**1936**

            John Maynard Keynes (1890 – 1947) [Yleinen Teoria](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/1573921394/conciseguidet-20/)

**1962**

            Milton Friedman (1912 – 2006) [Capitalism and Freedom](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0226264211/conciseguidet-20/)

            Murray N. Rothbard (1926 – 1995) [Man, Economy, and State](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0945466323/conciseguidet-20/)

[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/talouslaskenta) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/tekijasta)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/alkusanat/ -->
# Kääntäjän alkusanat

> Talouden perusasioiden ymmärrys on tavallisten kansalaisten keskuudessa melko heikkoa. Perusasiat menevät sekaisin ja kääntyvät usein juuri päinvastaisiksi. Vaikuttaa, että olemme joillakin taloustiedon osa-alueilla jopa taantuneet aikaisemmista vuosisadoista. Tämä on erittäin valitettava ja surullinen asiantila. Yhteiskunnassamme on käynnissä jatkuva sotatila ihmisten

Talouden perusasioiden ymmärrys on tavallisten kansalaisten keskuudessa melko heikkoa. Perusasiat menevät sekaisin ja kääntyvät usein juuri päinvastaisiksi. Vaikuttaa, että olemme joillakin taloustiedon osa-alueilla jopa taantuneet aikaisemmista vuosisadoista. Tämä on erittäin valitettava ja surullinen asiantila. Yhteiskunnassamme on käynnissä jatkuva sotatila ihmisten kesken monine eri rintamineen ja ryhmittymineen. Pääosa, elleivät kaikki näistä ristiriidoista, perustuvat virhekäsityksiin ja harhaluuloihin eli vajavaiseen tietämykseen. Jo yli 150 vuotta sitten merkittävä taloustieteilijä Frédéric Bastiat esitti, että yhteiskunnan kaikkien jäsenten taloudelliset intressit ovat keskenään harmoniset yhtä poikkeusta lukuun ottamatta: niitä, jotka pyrkivät elämään toisten kustannuksella eli varastamaan. Yhä tänä päivänä elämme ikään kuin emme olisi oppineet vuosisatojen aikoina mitään vanhoista virheistämme.

Jim Coxin teos tarjoaa helpon tavan korjata ja oppia näistä perusvirheistä ja väärinkäsityksistä. Ei tarvitse kuin avata päivän lehti tai televisiouutiset,  on lähes mahdotonta välttää aiheita, joita *Ytimekäs opas talouteen* käsittelee. Teos on helppolukuinen viiteopas talouden perusasioiden parempaan ymmärrykseen ja ilmeisten virheiden korjaamiseen. Se on työkalu, joka auttaa näkemään selkeästi ja osoittamaan vastaansanomattomasti loogisilla perusteluillaan, kuinka voimme omalta osaltamme olla rakentamassa tasapainoisempaa ja harmonisempaa yhteiskuntaa. Muutos lähtee yksilöistä ja tämä pieni opas talouden perusasioista on tärkeä osanen siinä palapelissä, joka rakentaa parempaa tulevaisuutta meille kaikille. Oikea tieto on edellytys oikealle toiminnalle. Taloudella on yhteiskunnassamme merkittävä rooli eikä meidän ole välttämätöntä toistaa esi-isiemme virheitä aina uudelleen. Jo ymmärtämällä tämän kirjan opit oikein pääsemme pitkälle.

[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/esipuhe) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/johdanto)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/ammattiliitot/ -->
# 12. Ammattiliitot

> Ammattiliitot on tapa saada yksi työntekijäryhmä toisia työntekijöitä vastaan; se ei ole työntekijä vastaan johtaja -ilmiö. Menestyksekkäät liitot ovat niitä, jotka pystyvät poissulkemaan työntekijöitä, ja liitoista kaikkein kyvykkäimpiä työntekijöiden poissulkeisessa ovat ne, jotka koostuvat korkean ammattitaidon työntekijöistä. Ammattilaisia on vaikeampi

Ammattiliitot on tapa saada yksi työntekijäryhmä toisia työntekijöitä vastaan; se ei ole työntekijä vastaan johtaja -ilmiö. Menestyksekkäät liitot ovat niitä, jotka pystyvät poissulkemaan työntekijöitä, ja liitoista kaikkein kyvykkäimpiä työntekijöiden poissulkeisessa ovat ne, jotka koostuvat korkean ammattitaidon työntekijöistä. Ammattilaisia on vaikeampi korvata kuin vähäisen ammattitaidon työntekijöitä ja näin ollen he kykenevät menestymään paremmin lakoissa. Milton Friedmanin sanoin, ”liitot eivät aikaansaa korkeita palkkoja, korkeat palkat aikaansaavat liitot”.

Kun liitot ovat lakossa, ne eivät ainoastaan kieltäydy työnteosta vaan estävät kaiken työn tarjoamisen työnantajalle. Työntekijöitä, jotka ylittävät liiton rajat, kutsutaan ”rikkureiksi” kuvaten näin työväenluokan solidaarisuuden puutetta ja selventäen sitä tosiasiaa, että kyse on yhdestä työntekijäryhmästä toisia työntekijöitä vastaan.

Kun liitot onnistuvat nostamaan jäsentensä palkkoja, ne tekevät sen ainoastaan vähentämällä yrityksen työllistämien henkilöiden kokonaismäärää. Työntekijät, jotka eivät pysty löytämään työtä ammattiliittojen alaisilta aloilta, joutuvat etsimään töitä sektoreilta, joilla ei ole ammattiliittoa, painaen siten alas ei-järjestäytyneiden palkkoja. Liitot eivät nosta palkkoja, ne nostavat palkkoja yhden ryhmän (järjestäytyneille) työntekijöille jäljelle jäävien (ei-järjestäytyneiden) työntekijöiden palkkojen alentamisen kustannuksella.

Ongelma liittojen kanssa nykypäivän Amerikassa on sama kuin niiden yritysten kanssa, jotka nauttivat valtion suojelua lainsäädännön avulla – myös liitoille on myönnetty laillisia etuoikeuksia. Vapailla markkinoilla liittojen rajallinen rooli olisi hyödyllinen niiden voidessa toimia työpaikkojen välittäjänä ja standardeja sertifioimina lautakuntina.

Jokaisen todella työntekijöiden hyvinvoinnista kiinnostuneen tulisi aluksi ottaa selville palkkojen alkuperä. Palkat määräytyvät työntekijöiden tuottavuudesta. Työntekijän tuottavuus taas määräytyy tuotantohyödykkeiden (työkalujen) saatavuudesta työntekijän tuottavuuden avustamisessa. Tuotantohyödykkeiden saatavuus määräytyy tällaisen investoinnin voittomahdollisuuksista. Ja tarkoituksenmukainen yhdistelmä investointeja tuotantohyödykkeisiin on seurausta markkinoiden vapaudesta. Näin jokaisen työntekijän hyvinvoinnista kiinnostuneen tulisi olla vapaiden markkinoiden suurimpia puolestapuhujia.

Jos tämä vaikuttaa liian teoreettiselta, tarkkaile oikeiden työläisten toimia kun he keskittyvät henkilökohtaiseen hyvinvointiinsa ilman teorioita tai ideologioita. Maailman sivu kokemus on osoittanut työntekijöiden hakeutuvan jatkuvasti vapaampiin talouksiin, paeten Itä-Berliinistä Länsi-Berliiniin, Kiinasta Hong Kongiin, Meksikosta Yhdysvaltoihin. Maailma ei ole vielä nähnyt työläisten massamuuttoja vapaammista talouksista vähemmän vapaisiin talouksiin.

---



* Branden, Nathaniel 
[“Common Fallacies about Capitalism” in Capitalism the Unknown Ideal edited by Ayn Rand](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0451147952/), 
(New York: New American Library, 1967)
 s. 83 – 88.
* Friedman, Milton and Rose 
[Free to Choose](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0380525488/), 
(New York: Harcourt Brace Jovanovich, 1980)
 s. 228 – 247.
* Mises, Ludwig von 
[Human Action](http://mises.org/resources/3250), 
(Chicago: Henry Regnery Company, 1966)
s. 777 – 779.
* Reynolds, Morgan O. 
[Making America Poorer: The Cost of Labor Law](http://www.alibris.co.uk/booksearch?binding=&mtype=&keyword=Making+America+Poorer%3A+The+Cost+of+Labor+Law&hs.x=14&hs.y=9), 
(Washington, D. C.: The Cato Institute, 1987)
* Rockwell, Llewellyn 
”[The Scourge of Unionism” in The Economics of Liberty edited by Llewellyn Rockwell](http://www.mises.org/store/Economics-of-Liberty-The--P62C0.aspx), 
(Auburn, Alabama: The Ludwig von Mises Institute, 1989)
 s. 27 -31.
* Schiff, Irwin 
[The Biggest Con: How the Government is Fleecing You](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0930374010/), 
(Hamden, Connecticut: Freedom Books, 1976)
 s. 185 – 192.






[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/kilpailulainsaadanto) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/mainostaminen)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/arvoteoria/ -->
# 28. Työn arvoteoria

> Työn arvoteoria on marxilaisten tai sosialistien taloudellisen teorian perusta. Sosialistisen ja vapaiden markkinoiden teorioiden erimielisyydet voidaan lopulta jäljittää takaisin kysymykseen arvoteoriasta. Työn arvoteoria toteaa kaiken arvon olevan seurausta ihmisen työstä. Teorialla on tiettyä alustavaa uskottavuutta, sillä työnteko yleensä saa aikaan

Työn arvoteoria on marxilaisten tai sosialistien taloudellisen teorian perusta. Sosialistisen ja vapaiden markkinoiden teorioiden erimielisyydet voidaan lopulta jäljittää takaisin kysymykseen arvoteoriasta. Työn arvoteoria toteaa *kaiken* arvon olevan seurausta ihmisen työstä. Teorialla on tiettyä alustavaa uskottavuutta, sillä työnteko yleensä saa aikaan arvon lisäystä. Tarkempi analyysi kuitenkin paljastaa teorian ilmeiset virheet.

Jos työn arvoteoria olisi oikeassa, timanttikaivoksesta löydetty timantti ei olisi arvokkaampi kuin sen vierestä löytyvä kivi, koska molempiin kohdistuu sama ”määrä” työtä. Rakastetun valokuvalla olisi sama arvo kuin kuvalla täysin tuntemattomasta ihmisestä tai vihatusta vihollisesta – tarkista teorian todistamiseksi lompakkosi tai työpöytäsi. Jos syöt pitsanpalan lounaaksi, työn arvoteorian mukaan arvostat ensimmäistä palaa siihen käytetyn työmäärän perusteella ja näin ollen toinen pitsapala on sinulle välttämättä samanarvoinen. Työn arvoteoria väistämättä kieltää vakiintuneen vähenevän rajahyödyn lain, jonka mukaan tuotteen arvo kuluttajalle laskee jokaisen tuotteen lisäyksikön kulutuksen myötä. Edelleen on täysi mysteeri, kuinka marxilaisuuteen lujasti uskova voi perustella pitsan syönnin lopettamisen.

Täytyy ihmetellä, mitä kaksi marxilaista elokuvissa kävijää tekee lähtiessään yhdessä. Onko kumpikin arka ilmaisemaan mielipiteensä kokemuksen miellyttävyydestä tai epämiellyttävyydestä, koska he saattavat olla asiasta eri mieltä? Vaatihan elokuvan tekeminen loppujen lopuksi saman määrän työaikaa. Kuinka tällä teorialla voidaan koskaan selittää maa-alan, luonnon tarjoaman resurssin, arvo? Työn arvoteorian mukaan taitavan puusepän neljässä tunnissa valmistama jykevä ja mukava, vuosikymmeniä kestävä ja käyttökelpoinen tuoli, on vähemmän arvoinen kuin kömpelyksen neljässä päivässä kyhäämä tuoli, joka romahtaa ensimmäisellä käyttökerralla. (Marxilla oli pakoreitti viimeiseen pulmaan: vain ”yhteiskunnallisesti välttämätön työ” luo arvoa; kuitenkin Marx määrittää yhteiskunnallisesti tärkeän työn kilpailevilla markkinoilla – näin olemme jälleen takaisin markkina-arvoissa, joita Marx niin intohimoisesti vihasi!)

Työn arvoteoria oli seurausta David Ricardon erehdyksestä hänen jatkaessaan Adam Smithin virhettä tulkita tuotannon kokonaiskustannukset arvona. Marx ymmärrettävästi jatkoi tulkintaansa Ricardon teorian pohjalta ja päätteli näiden kulujen palaavan takaisin työn kustannuksiin tuotantohyödykkeiden ollessa ”jäädytettyä työtä.”

Vaihtoehtoinen teoria, oikea arvoteoria, pitää arvoa subjektiivisena. Subjektiivinen arvoteoria määrittää, ettei tuotteilla ole luontaista arvoa ja että tuotteet ovat arvokkaita ainoastaan siinä määrin kuin on olemassa tuotetta haluava arvostaja.

Palaten yllä oleviin esimerkkeihin, timantti on arvokkaampi, koska ihmiset nauttivat timantista enemmän kuin kivestä, läheisen valokuva on sen omistajalle tärkeämpi kuin ventovieraan kuva. Ihmiset lopettavat pitsan syömisen muutaman palan jälkeen, koska (välttämättömästi subjektiivinen) mielihyvä vähenee jokaisen kulutetun palan jälkeen; erilaiset elokuvat vetoavat erilaisten katsojien makuihin. Toimivaa tuolia suositaan tuolinpalasten sijaan.

Perusteellisemmin ilmaistuna Marx päätyi työn arvoteoriaan etsiessään yhtäsuuruutta kahden keskenään vaihdettavan tuotteen väliltä. Marx piti ymmärrettävästi näihin tuotteisiin käytettyä työtä yhdenvertaisuutena (toisin kuin muita hänen ensin hylkäämiään tekijöitä, kuten painoa, volyymia jne.). Vaihdannan luonne on kuitenkin sellainen, että kaupantekoa tapahtuu ainoastaan silloin, kun on olemassa epätasa-arvo subjektiivisissa arvostuksissa vastaanotetun ja luovutetun tuotteen välillä. Jos yhtäsuuruus todellakin olisi vaihdannan perusta, ja esimerkiksi appelsiini vaihdettaisiin kalaan, koska näihin molempiin on käytetty saman verran työtä, molemmat osapuolet loogisesti vaihtaisivat samat tuotteet välittömästi takaisin uudelleen niiden työmäärän ollessa edelleen yhtäläinen. Tästä seuraisi loputon prosessi, kunnes vaihtajat lopulta lyyhistyisivät kuolleina maahan! Vielä toinen esimerkki testataksemme teoriaa: kuinka usein olet vaihtanut viiden euron seteliä toiseen viiden euron seteliin, ja uudelleen takaisin, ja vielä kerran?

Kiteytettynä koko sosialistinen talousteoria on johdettu virheellisestä työn arvoteoriasta – se romahtaa perusteettomaan pohjaansa; koko vapaiden markkinoiden teoria on johdettu vakaalla pohjalla olevasta subjektiivisesta arvoteoriasta.

---

* Burris, Alan 
[A Liberty Primer](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0960849017/), 
(Rochester, New York: Society for Individual Liberty, 1983)
 s. 181 – 182.
* Hazlitt, Henry 
[Time Will Run Back](http://www.mises.org/store/Time-Will-Run-Back-P355C0.aspx?AFID=14), 
(Lanham, Maryland: University Press of America, 1986)
 s. 166 – 175.
* Littlechild, Stephen C. [The Fallacy of the Mixed Economy](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0932790011/), 
(San Francisco: The Cato Institute, 1979) 
s. 11 – 13.
* North, Gary 
[“The Fallacy of Intrinsic Value” in Free Market Economics: A Basic Reader edited by Bettina Bien Greaves](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0910614563/), 
(Irvington-on-Hudson, New York: Foundation for Economic Education, Inc., 1975) 
s. 212 – 221.
* Nozick, Robert 
[Anarchy, State, and Utopia](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0465097200/), 
(New York: Basic Books, Inc., 1974) 
s. 259 – 260.
* Rothbard, Murray N. 
[The Essential Ludwig von Mises](https://cdn.mises.org/The%20Essential%20von%20Mises_3.pdf), 
(Auburn, Alabama: The Ludwig von Mises Institute, 1983) 
s. 6 – 13.






[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/metodologia) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/kauppavaje)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/bisnessykli/ -->
# 24. Suhdannevaihtelu

> Suhdannevaihtelu on toistuva vaurauden ja taantumien sarja taloushistoriassa. Ennen nykyistä edistynyttä teollistumista vaurauden jaksot ilmenivät tapahtumina, hyvinä viljasatoina tai sotasaalina menestyksekkäästä sotavoitosta. Vastaavasti lama ilmeni heikkona satona huonojen säiden seurauksena tai sotilaallisena tappiona. Kaikissa tapauksissa syyt olivat hyvin ilmeisiä. Nykyaikainen

Suhdannevaihtelu on toistuva vaurauden ja taantumien sarja taloushistoriassa. Ennen nykyistä edistynyttä teollistumista vaurauden jaksot ilmenivät tapahtumina, hyvinä viljasatoina tai sotasaalina menestyksekkäästä sotavoitosta. Vastaavasti lama ilmeni heikkona satona huonojen säiden seurauksena tai sotilaallisena tappiona. Kaikissa tapauksissa syyt olivat hyvin ilmeisiä.

Nykyaikainen suhdannevaihtelu on kuitenkin monimutkaisempi ilmiö ja vaatii perusteellisemman selityksen. Marxistit uskoivat suhdannevaihtelujen olevan väistämätön kapitalismin romahduksessa, mutta tämä teoria voidaan hylätä kapitalismin ollessa yhä voimissaan ja sosialismin romahdettua. Keynesiläiset selittävät suhdannevaihtelun riittävänä kulutuksen määränä (vauraus) tai liian vähäisenä kulutuksena (lama), mutta ovat hämillään inflaation ja laman yhtäaikaisesta ilmaantumisesta – olosuhteesta, jota heidän teoriansa pitää yhtä todennäköisenä kuin kulmikasta ympyrää.

Friedmanilaiset monetaristit paikallistavat asianmukaisesti rahan tarjonnan suhdannevaihtelun kausaalisena tekijänä, mutta eivät tunnista suosikkipolitiikkansa, rahan tarjonnan hitaan mutta tasaisen lisäämisen, huonoja vaikutuksia. (Friedmanilaiset eivät myöskään ota huomioon tällaisten keinotekoisten rahan tarjonnan lisäysten eettisiä puolia, jotka luovat tahdottomia varallisuuden siirtymiä.)

Paikkansa pitävä itävaltalainen suhdanneteoria keskittyy myös rahan tarjontaan kausaalisena tekijänä, mutta tunnistaa talouden intervention, jota rahan ja luottojen keinotekoinen lisäys todellisuudessa on. Lähtökohtaisesti itävaltalaisen teorian mukaan on olemassa tietty vapaaehtoisesti valittu kulutuksen ja säästöjen välinen suhde kaikkien yksilöiden toimesta, joista talous koostuu.

Kun rahan tarjontaa lisätään keinotekoisesti pankkien kautta, se vapauttaa säästöissä olevaa rahaa ja painaa korkotasoa alas, kannustaen siten keinotekoisesti kulutusta, joka on erittäin herkkä korkotasolle – pääoman kuluttamiselle. Tämä tuotantohyödyketeollisuuden\* vilkastuminen on nousukausi, ja sitä seuraava taantuma seuraa kuluttajien mukauttaessa uudelleen kulutus/säästämis-suhdettaan – paljastaen näin tuotantohyödykkeiden korkeasuhdanteen keinotekoisuuden. Ainoa tapa välttää laskusuhdanne on pumpata seuraava annos uutta rahaa järjestelmään korkeamman säästämisasteen säilyttämiseksi. Lopulta tämän tulee kuitenkin päättyä tai seurauksena on käsistä karkaava inflaatio.

Näin rahan tarjonnan keinotekoinen lisääminen on valtion tukimuoto – rahapolitiikan avulla – tuotantohyödyketeollisuudelle. Tukeminen luonnollisesti virkistää valmistusta näillä teollisuuden aloilla. Sen jälkeen kun tuki on poistettu eli kuluttajien muuttaessa säästämisastettaan, seuraa tuotantohyödyketeollisuuden romahdus.

Kaikista muista koulukunnista poiketen itävaltalaiset eivät pidä taantumaa huonona uutisena, vaan välttämättömänä korjauksena tuotannon asettumisessa takaisin oikealle tasolle kuluttajien valintojen kanssa. Tämä näkemys pitää edeltänyttä inflaatiota sairautena, joka luo tarpeen välttämättömälle korjaukselle. Seuraavat kaksi vertauskuvaa selventävät tätä teoriaa:

Kaikki ymmärtävät huumeriippuvaisen tarvitsevan yhä suuremman annoksen saavuttaakseen aikaisemman tasonsa. Tämä on verrattavissa rahan tarjonnan kasvun aiheuttamaan tuotantohyödyketeollisuuden nousukauteen. Narkomaanin vaihtoehto on joko lisätä annoksen määrää, kunnes se tappaa hänet, tai lopettaa ja kärsiä vieroitusoireet. Vieroitusoireet ovat verrattavissa talouden sopeutumiseen taantumassa.

Toinen vertauskuva: Jos henkilö nielee myrkkyä, hänen täytyy päästä siitä eroon, vaikka oksentamalla. Selkeästi epämiellyttävä oksentaminen on välttämätön hoitokeino myrkyn nielemiselle. Tässä vertauksessa myrkky on verrattavissa inflaatioon ja oksentaminen taantumaan.

Itävaltalaisen näkemyksen mukaan lääke suhdannevaihteluun on *laissez-faire* – rahapolitiikka, jossa rahan tarjonnan annetaan määräytyä markkinoilla ihmisten vapaan toiminnan seurauksena. Tämän itävaltalaisen politiikan vaihtoehto on valtion sekaantuminen rahaan ja pankkitoimintaan, mistä seuraa välttämättä yksityisten intressitahojen paine rahan tarjonnan lisäämiselle ensimmäisten uuden rahan vastaanottajien – pankkijärjestelmän itsensä – hyödyksi.

[\* Suom. huom. tuotantohyödykkeiden ainoa tarkoitus on tuottaa tai edistää (esim. tuotantoketjussa) kulutustuotteiden valmistusta. Kulutushyödykkeet ovat nimensä mukaisesti kuluttajien suoraan kuluttamia tuotteita ja palveluita.]

---

* Brown, Susan, et. al.
 [The Incredible Bread Machine](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0378039822/), 
(San Diego: World Research, Inc. 1974)
 s. 30 – 33.
* Browne, Harry
 [New Profits from the Monetary Crisis](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/044636021X/conciseguidet-20/), 
(New York: William Morrow and Company, Inc., 1978)
 s. 40 – 52.
* Ebeling, Richard
 [The Austrian Theory of the Business Cycle and Other Essays](http://mises.org/store/Austrian-Theory-of-the-Trade-Cycle-and-Other-Essays-The-P46.aspx), 
(Burlingame, California: The Center for Libertarian Studies, 1983)
* Mises, Ludwig von
 [On the Manipulation of Money and Credit](http://mises.org/manipulation/manipulation.asp), 
(Dobbs Ferry, New York: Free Market Books, 1978)
 s. 57 – 107.
* Rothbard, Murray N.
 [America’s Great Depression](http://www.mises.org/store/Americas-Great-Depression-P63C18.aspx), 
(Los Angeles: Nash Publishing, 1972) 
s. 11 – 77.
* Skousen, Mark
 [The Structure of Production](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/081477895X/), 
(New York: New York University Press, 1990)






[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/keskuspankki) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/mustatiistai)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/esipuhe/ -->
# Esipuhe

> Ytimekäs opas talouteen syntyi samasta syystä kuin Frédéric Bastiat kirjoitti niin intohimoisesti ja antaumuksella levittääkseen talouden totuuksia koko elämänsä ajan. Jotkut ihmiset, taloustieteilijä Jim Cox kuuluen heihin, ovat hyvällä syyllä tarttuneet toiveeseen levittää sanomaa mahdollisimman suurelle määrälle ihmisiä. Tällä tavoin

*Ytimekäs opas talouteen* syntyi samasta syystä kuin Frédéric Bastiat kirjoitti niin intohimoisesti ja antaumuksella levittääkseen talouden totuuksia koko elämänsä ajan. Jotkut ihmiset, taloustieteilijä Jim Cox kuuluen heihin, ovat hyvällä syyllä tarttuneet toiveeseen levittää sanomaa mahdollisimman suurelle määrälle ihmisiä. Tällä tavoin he ovat älyllisesti valmistautuneet taistelemaan huonoja ajatuksia vastaan silloin kun niitä työnnetään julkisuuteen yhteiskuntaa turmelemaan.

Saavuttaako viesti koskaan suurinta osaa ihmisiä? Todennäköisesti ei, mutta tällainen kirja on olennainen nostattamaan juuri riittävästi epäluuloja estämään huonoja lainsäädäntöjä. Täytyykö meidän loputtomasti kärsiä laajalle levinneistä poliittisista virheistä kuten vähimmäispalkoista ja protektionismista, jotka ovat ristiriidassa perustavien talouden lakien kanssa? Todennäköisesti, mutta se tarkoittaa, että taloustieteilijöiden rooli tulee aina ja ikuisesti olemaan erittäin tärkeä.

Coxin kirjan kauneus on sekä sen selkeässä esityksessä että sen rohkeudessa. Hän tarjoaa jokaisesta aiheesta ainoastaan muutamia kappaleita, mutta ne riittävät totuuden ja virheiden näkemiseen. Toisinaan totuuden oivaltamiseen taloudessa riittää pelkkä maininta logiikasta, joka menee näin tunteellista ensireaktiota pidemmälle. Tämän hän tekee lähes kaikkien päivittäin kohtaamiemme asioiden kohdalla.

Ajatellaan kolmannen maailman köyhyyttä. Monet ihmiset ovat vakuuttuneita, että suurista markettiketjuista ostamatta jättäminen on pätevä protestoinnin muoto maailman köyhiin kohdistuvaa hyväksikäyttöä vastaan. Mutta kuinka heidän tuotteidensa ja palveluidensa ostamatta jättäminen auttaa ketään? Jos jokainen kauppaketju ehtyisi, olisivatko työläiset Kiinassa ja Indonesiassa tyytyväisiä? Päinvastoin, ja ei kestä kuin hetki oivaltaa miksi.

Monella ihmisellä on vain hetki. Siksi tämä opas on olennainen. Se on todennäköisesti lyhyin ja pätevin painettu opas taloudelliseen logiikkaan. Tulkoon se iskostumaan jokaisen kansalaisen tajuntaan nyt ja tulevaisuudessa.

Llewellyn H. Rockwell, Jr.  
Huhtikuu 2007

[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/alkusanat)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/hintakiskonta/ -->
# 6. Hintakiskonta

> Hintakiskonta – hätätilanteissa korkeampien hintojen veloittaminen – nostattaa vahvoja tunteenpurkauksia, jotka ovat ymmärrettäviä, mutta silti täysin väärin suuntautuneita. Taloustieteilijä Walter Williamsin sanoin, ”tunteelliset asiat vaativat maltillisen analyysin”. Hätätilanteissa tunteita nostattavat erityisesti välttämättömyystarvikkeista pyydetyt hinnankorotukset. Kolmitasoinen analyysi osoittaa, että ”hintakiskonta” ei

Hintakiskonta – hätätilanteissa korkeampien hintojen veloittaminen – nostattaa vahvoja tunteenpurkauksia, jotka ovat ymmärrettäviä, mutta silti täysin väärin suuntautuneita.

Taloustieteilijä Walter Williamsin sanoin, ”tunteelliset asiat vaativat maltillisen analyysin”. Hätätilanteissa tunteita nostattavat erityisesti välttämättömyystarvikkeista pyydetyt hinnankorotukset. Kolmitasoinen analyysi osoittaa, että ”hintakiskonta” *ei* ole ainoastaan vihamielistä toimintaa, vaan että sen estäminen lisää kurjuutta ja se on jopa suositeltava toimintatapa! Otetaan esimerkiksi jokin hätätilanteen aikana kysytty tuote, kuten vaneri hurrikaanin jälkeen. Ennen hurrikaania vaneria myytiin valtakunnalliseen kahdeksan dollarin hintaan. Hurrikaanin jälkeen 50 dollaria tai sitä korkeammat hinnat ovat tuskin epätavallisia.

Ensimmäinen analyysi lienee kaikkein merkityksellisin isänmaallisille, vapautta rakastaville amerikkalaisille. Jos henkilöllä (myyjällä) on vaneria ja hän on valmis myymään sitä 50 dollarilla, se tarkoittaa hänen suosivan vanerista saatavia rahoja enemmän kuin vaneria. Jos toisella henkilöllä (ostajalla) on 50 dollaria ja hän on valmis luopumaan rahoistaan saadakseen vaneria, se tarkoittaa hänen suosivan vaneria enemmän kuin rahoja. Ketään ei pakoteta tällaiseen maksutapahtumaan, yksilöiden vapaus on tässä vapaaehtoisessa vaihdannassa koskematon, ja tuloksena on molempien osapuolten saavuttama hyöty. Voiko mikään olla vähemmän kyseenalaista kuin tuotteiden vapaa vaihdanta, josta molemmat osapuolet hyötyvät?

Toiseksi, hintakiskonnan onnistunut estäminen vahingoittaisi juuri niitä henkilöitä, joiden on esimerkissämme tarkoitettu siitä hyötyvän. Tuhansien käyttötarpeiden vuoksi vanerin kysyntä lisääntyy huomattavasti. Samaan aikaan myrsky on tuhonnut aikaisemmat vanerit (ne ovat hautautuneet romun alle, vahingoittaneet tai hävinneet) ja tehnyt erityisen vaikeaksi uusien tarvikkeiden kuljetuksen alueelle.

Nousevien hintojen estäminen keinona allokoida kasvaneessa kysynnässä vähentynyt tarjonta saisi aikaan vielä pahemman pulan, *ja* vanerin käytön tarpeisiin, jotka silla hetkellä ovat vähemmän tärkeitä. Esimerkiksi: jos myyjä pystyisi myymään vanerilevyn lailliseen ja yhteiskunnallisesti hyväksyttyyn 8 dollarin maksimihintaan, hän saattaisi hyvinkin päättää pitää sen johonkin suhteellisen tyhjänpäiväiseen tarkoitukseen, sen sijaan että luopuisi siitä mahdollisen ostajan kaikkein kiireellisimpänä pitämään käyttöön. Valintatilanne olisi luultavasti erilainen 50 dollarilla. Näin kurjuus on lisääntynyt hintakiskontaa estävien toimenpiteiden takia.

Kannattaa myös muistaa, että tuotteen hinta muodostuu konkreettisista kysynnän ja tarjonnan olosuhteista. Ostajien ja myyjien halukkuus ja kyky kaupantekoon muodostaa tietyn hintatason – ennen ja jälkeen hätätilanteen. Hädässä tosiasiat ovat luonnollisesti muuttuneet. On taantumuksellista ja kapinointia todellisuutta vastaan vaatia ikuisesti muuttumattomia hintoja jatkuvasti muuttuvassa maailmassa.

Viimeiseksi, onnistuneen ”hintakiskonnan” toivottava vaikutus tarkoittaisi 50 dollarin korkealla hinnalla myyvien motivoitumista lisäämään vanerin tarjontaa saattaakseen sitä tarpeessa olevien kansalaisten saataville. Tavaroiden lähettäminen tuhoalueelle on tuhojen takia merkittävästi kalliimpaa. Kuljetusrekoilta kestää kauemmin saavuttaa määränpäänsä – ajan ollessa rahaa tässäkin. Todennäköisyys rekan juuttumiselle tuhoalueella on yksi kustannus lisää, ja mahdollisuus toimittajan tavaroiden joutumisesta ryöstön kohteeksi on myös lisääntynyt. Kaikki nämä ja muut tekijät saavat aikaan vähentyneen kiinnostuksen lähetyksille vanhalla kahdeksan dollarin hinnalla; toimittajahan pystyy tekemään kauppaa yhtä hyvin muillakin alueilla. Korkeampi hinta seurauksena väärin nimetystä hintakiskonnasta tulisi valjastaa rohkaisemaan tarvittua tarjontaa – se on yksi osanen avussa, jota ilman tuhon uhrit voivat hädin tuskin tulla toimeen.

Tämän analyysin tarkoituksena ei ole millään tavoin väheksyä vapaaehtoisten avustusjärjestöjen sankarillisia ponnisteluja, ainoastaan pysäyttää huomaamaan korkeampien hintojen itsessään olevan *välttämättömyys* hätäavun ponnistelujen lisänä varmistamaan lisääntyneet tavaravirrat niitä tarvittaessa. Korkeammissa hinnoissa ei ole kyse siitä, mikä on reilua tai epäoikeudenmukaista, huolimatta jokaisen alustavasta tunnereaktiosta vaan siitä, miten asiat todellisuudessa *ovat* kyseisessä tilanteessa.

---

* Block, Walter
 [Defending the Undefendable](http://www.mises.org/store/Defending-the-Undefendable-P136C0.aspx), 
(New York: Fleet Press Corporation, 1976)
 s. 192 – 202. ([pdf](http://mises.org/books/defending.pdf))
* Brown, Susan, et. al.
 [The Incredible Bread Machine](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0378039822/), 
(San Diego, California: World Research Inc, 1974)
 s. 29 – 43.
* Hazlitt, Henry [Economics in One Lesson](https://fee.org/ebooks/economics-in-one-lesson/), 
(New Rochelle, New York: Arlington House, 1979)
 s. 103 – 109.
* Rothbard, Murray N.
 [“Government and Hurricane Hugo: A Deadly Combination” in The Economics of Liberty edited by Llewellyn Rockwell](http://www.mises.org/store/Economics-of-Liberty-The--P62C0.aspx), 
(Auburn, Alabama: The Ludwig von Mises Institute, 1990)
 s. 136 – 140.
* Rothbard, Murray N. [Power and Market: Government and the Economy](http://www.mises.org/store/Power-and-Market-P322.aspx), 
(Auburn, Alabama: The Ludwig von Mises Institute, 1991)
 s. 19 – 26.
* Sowell, Thomas
 [Pink and Brown People](http://www.alibris.co.uk/booksearch?binding=&mtype=&keyword=Pink+and+Brown+People+and+Other+Controversial+Essays&hs.x=15&hs.y=12), 
(Stanford, California: Hoover Institution Press, 1981)
 s. 72 – 74.






[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/vahimmaispalkka) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/hintasaannostely)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/hintasaannostely/ -->
# 7. Hintasäännöstely

> Hintakontrollit ovat poliittinen ratkaisu hintainflaation pysäyttämiseksi. [Luvussa 21 selitetään syy inflaatiolle.] Hinnat muodostuvat tarjonnasta (halukkuus ja kyky myydä) ja kysynnästä (halukkuus ja kyky ostaa). Markkinoiden hinta, jolla kysyntä ja tarjonta kohtaavat, ei muutu hintasääntelyllä (juridinen rajoite hinnalle). Säädelty hinta on

Hintakontrollit ovat poliittinen ratkaisu hintainflaation pysäyttämiseksi. [[Luvussa 21](/kirjoja/opas/inflaatio) selitetään syy inflaatiolle.] Hinnat muodostuvat tarjonnasta (halukkuus ja kyky myydä) ja kysynnästä (halukkuus ja kyky ostaa). Markkinoiden hinta, jolla kysyntä ja tarjonta kohtaavat, ei muutu hintasääntelyllä (juridinen rajoite hinnalle). Säädelty hinta on ainoastaan todellisten olosuhteiden vääristelyä ja verrattavissa lämpömittarin peukalointiin niin, ettei se näytä koskaan yli 22 asteen lämpöä, vaikka todellinen lämpötila sen ylittäisikin. Kysynnän ja tarjonnan lakia ei ole mahdollista kumota.

Ihmiset vaativat hintasäännöstelyä tehdäkseen tavarat edullisemmin saataville kuin mitä ne muutoin olisivat. Hintakontrollit eivät tee tuotteista edullisempia, ja ne saavat todellisuudessa aikaan puutteen näistä tuotteista, kun kysynnän määrä ylittää tarjonnan. Hintakontrollit eivät aiheuta ainoastaan vajetta, vaan tekevät tuotteista itse asiassa *kalliimpia*!

Kuinka tämä voi pitää paikkansa? Hintasääntelyn aiheuttama pula saa kuluttajat maksamaan tuotteesta muilla tavoin kuin rahallisena maksuna myyjälle. Otetaan esimerkki kokemuksesta Yhdysvalloissa: bensiinin hintaa rajoitettiin lailla elokuun 1971 ja helmikuun 1981 välillä. Aikana, jolloin bensiiniä ei voinut myydä laillisesti yli 40 sentillä gallonaa kohden, sen arvioitu vapaiden markkinoiden – kysynnän ja tarjonnan – hinta oli 80 senttiä gallonalta. Kun käytetään esimerkkinä kymmenen gallonan tankkia, kuluttaja näytti säästävän neljä dollaria jokaiselta täydeltä tankilta (10 gallonaa x 80 senttiä 40 sentin sijaan). Vaikka kuluttajat eivät maksa yhtä paljon bensiinistä suoraan myyjälle, todellisuudessa he maksavat bensiinistään kalliisti muilla tavoin.

Todennäköisesti suurin kustannus ilmenee kuluttajan ajassa. Puutteesta seuraavat erityisen pitkät odotusajat itse ostotapahtumalle. Aika on rahaa ja kuluttajan ajalla on arvo. Kun käytetään minimaalista arviota kuluttajan ajan arvosta – 2 dollarilta tunnilta – kahden tunnin jonotusaika hävittää kaikki esitetyt alennukset hintasäännöstelystä. Kuluttaja ei kuitenkaan ole vielä maksanut kaikkea. Jonossa käytetty bensiini on toinen kuluttajan maksama tapa, vaikkapa kymmenen senttiä jokaista tankkausta kohden. Nyt hintakontrolli maksaa kuluttajalle kymmenen senttiä ylimääräistä jokaista täyttä tankkia kohden. Ja kuluttajalle on tulossa vielä lisää maksettavaa. Bensiinin ostamisessa on ongelmia silloin kun siitä on pulaa. Ostaminen vaatii ylimääräistä päättäväisyyttä ja suunnittelua, jotka synnyttävät ärtymystä (tämä on myös kustannus) kuluttajalle, jonka hän mieluummin olisi halunnut välttää. (Epäiletkö viimeistä argumenttia? Tarkkaile omaa käyttäytymistäsi: Soitatko lähialueiden bensa- asemille ennen tankin täyttämistä, vai vältätkö tämän hankaluuden ja jätät soittamatta tietoisena maksavasi usein kalliimman hinnan kuin olisi välttämätöntä?)

Ylimääräiset kulut jatkuvat väkivallan ja väkivallan pelon muodoissa, jotka seuraavat pitkään jonoissa vietettyjen aikojen aiheuttamasta kireydestä (näissä olosuhteissa tapahtui ammuskeluja 1970-luvun hintasääntelyn aikana). Muina kuluina saattaa esiintyä siirtoletkun hankinta lailliseen, tai jopa laittomaan, bensiinin siirtoon kulkuvälineestä toiseen. Siirtoletkun käyttö sisältää lisäksi huolimattomasti käytettynä omat vakavat terveys- ja turvallisuushaittansa!

Suurempi bensiinin kysyntä kuin tarjonta luo uuden kustannuksen kuluttajalle kun normaali ostaja-myyjä –suhde käänntetään päinvastaiseksi. Tavallisessa ostaja-myyjä -suhteessa myyjä kosiskelee ostajaa, pyrkimyksenään miellyttää kuluttajaa keinona omaan taloudelliseen menestykseensä. Hintakontrollin aiheuttamassa pulassa ostajan täytyy miellyttää myyjää päästäkseen niiden suosittujen asemaan, joita myyjä siunaa rajoitettujen tuotteidensa tarjonnalla! Myyjät karsivat valikoimastaan palveluita 1970- luvulla – esimerkiksi rengaspaineiden ja öljyjen tarkastukset ja ikkunoiden pesu saivat kaikki mennä.

Kaikki nämä lisäkustannukset kuluttajalle nostavat bensiinin hinnan paljon korkeammaksi kuin vapaiden markkinoiden hinta on. Kuluttajilla on mahdollisuus valita, maksavatko he vapaiden markkinoiden hinnan bensiinistä suoraan myyjälle dollareissa vai kalliimman säännöstellyn hinnan dollareiden ja muiden kulujen yhdistelmänä. Näiden kahden maksutavan välillä on kuitenkin eroa. Suora rahallinen maksu myyjälle kannustaa bensiinin tarjontaan. Kuluttajan maksu muilla tavoin ei sisällä vastaava vaikutusta tarjontaan.

---

* Block, Walter, editor
 [Rent Control, Myths & Realities](http://www.alibris.co.uk/booksearch?binding=&mtype=&keyword=Rent+Control%3A+Myths+and+Realities&hs.x=0&hs.y=0), 
(Vancouver, British Columbia: The Fraser Institute, 1981)
* Katz, Howard
 [The Paper Aristocracy](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0916728005/), 
(New York: Books in Focus, Inc., 1976)
 s. 113 – 115, 117
* Reisman, George
 [The Government Against the Economy](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0915463237/), 
(Ottawa, Illinois: Caroline House Publishers, Inc., 1979)
 s. 63 – 148
* Rothbard, Murray N. 
[Man, Economy, and State](http://mises.org/rothbard/mes.asp), 
(Los Angeles: Nash Publishing, 1970)
 s. 528 – 550
* Schuettinger, Robert and Eamonn F. Butler [Forty Centuries of Wage and Price Control: How Not to Fight Inflation](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0891950230/), 
(Washington, D.C.: The Heritage Foundation, 1979)
* Skousen, Mark 
[Playing the Price Controls Game](http://www.alibris.co.uk/booksearch?binding=&mtype=&keyword=Playing+the+price+controls+game%3A&hs.x=0&hs.y=0), 
(New Rochelle, New York: Arlington House Publishers, 1977)
 s. 67 0 86, 109 – 126






[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/hintakiskonta) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/saantely)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/historia/ -->
# 37. Taloustieteellisen ajattelun historia

> Espanjalaiset skolastikot 1300-luvulta 1600-luvulle tuottivat ajattelumallin, joka vastaa pääosin nykyistä ymmärrystämme taloustieteestä. Näiden teoreetikkojen työ oli suurilta osin hävinnyt siitä englanninkielisestä maailmasta, jonka olemme perineet. Ranskalaiset fysiokraatit kehittivät 1700-luvulla tätä koulukuntaa eteenpäin aikansa merkittävimpien ekonomistien kuten A. R. J. Turgot

Espanjalaiset skolastikot 1300-luvulta 1600-luvulle tuottivat ajattelumallin, joka vastaa pääosin nykyistä ymmärrystämme taloustieteestä. Näiden teoreetikkojen työ oli suurilta osin hävinnyt siitä englanninkielisestä maailmasta, jonka olemme perineet. Ranskalaiset fysiokraatit kehittivät 1700-luvulla tätä koulukuntaa eteenpäin aikansa merkittävimpien ekonomistien kuten A. R. J. Turgot ja Richard Cantillon voimin. Nämä *laissez-fairen* ranskalaiset puolestapuhujat tekivät strategisen virheen pyrkiessään muuttamaan politiikkaa kuninkaan avulla tehden hänet suotuisaksi vapaille markkinoille, ainoastaan löytäen koko monarkki-instituution hävittäneen oikeutuksensa. Näin heidän syyllistyttyä yhteistyöhön, *laissez-faire* teoreetikkojen uskottavuus kärsi.

Skottilainen Adam Smith julkaisi vuonna 1776 *Kansojen varallisuuden* syrjäyttäen koulukunnan tuotantokustannuksien arvoteoriallaan. (Smith painotti oikein erikoistumista ja työnjakoa analyysissaan.) Espanjan skolastikot ja ranskalainen *laissez-faire-*koulukunta ymmärsivät molemmat paikkansapitävän subjektiivisen arvoteorian. Miksi Adam Smith päätti valita virheellisen tuotannonkustannusteorian subjektivismin sijaan on todellinen mysteeri, sillä Smithin luentomuistiinpanoista selviää hänen tukeneen rajahyötyanalyysia ennen kirjansa julkaisemista. Rajahyödyn 1870-luvun vallankumous – Carl Menger Itävallassa, William Stanley Jevons Englannissa ja Leon Walras Sveitsissä, jokaisen kirjoittaessa itsenäisesti ja eri kielellä – vakiinnutti uudelleen oikean lähestymistavan. Joseph Schumpeterin kommentoimana kirjassa *The History of Economic Thought*:

> Ei ole liian vahvasti sanottu, että analyyttiseltä taloustieteeltä kesti vuosisata saavuttaa mihin se olisi voinut päästä kahdessakymmenessä vuodessa Turgotin teoksen julkaisemisen jälkeen, jos sen sisältö olisi riittävästi ymmärretty ja omaksuttu kenen tahansa valppaan professorin toimesta. (s. 249)

Valitettavasti teoria vinoutui matemaattiseksi menetelmäksi kiiruhdettaessa positivismiin 1900-luvulla.

Mengerin itävaltalainen traditio täydentyi Ludvig von Misesin rajahyötyanalyysin teorioilla sovellettuna ensimmäistä kertaa rahaan, joka vuorostaan johti paikkansapitävään suhdannevaihtelujen lähestymistapaan 1920-luvulla. Tämä lähestymistapa saavutti edistystä englanninkielisessä maailmassa F. A. Hayekin saapuessa Englantiin 1930-luvun alussa. Mutta 1930-luvun lopulla hyvin nimetty keynesiläinen vallankumous syrjäytti itävaltalaiset teoriat – ei niiden kumoamisella vaan sivuuttamisella – vieden talousteorian omalaatuiseen suuntaan jakamalla makroteorian sen perustana olevasta mikropainotuksesta; pisteessä jossa se on vielä nykyäänkin.

---

* Chafuen, Alejandro
 [Christians for Freedom](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0898701104/), 
(San Francisco: Ignatius Press, 1986)
* Rothbard, Murray N. 
[Egalitarianism as a Revolt Against Nature](http://www.mises.org/store/Egalitarianism-as-a-Revolt-Against-Nature-and-Other-Essays-P103.aspx), 
(Washington, D.C.: New Libertarian Review Press, 1974)
* Rothbard, Murray N.
 [Economic Thought Before Adam Smith](http://www.mises.org/store/Austrian-Perspective-on-the-History-of-Economic-Thought-2-volume-set-P273.aspx), 
(Brookfield, Vermont: Edward Elgar Publishing Limited, 1995) 
s. 67 – 133, 435 – 471.
* Schumpeter, Joseph
 [The History of Economic Thought](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/041513353X/), 
(Brookfield, Vermont: Edward Elgar Publishing Limited, 1995)
* Spiegel, Henry William
 [The Growth of Economic Thought](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/082230550X/), 
(Durham, North Carolina: Duke University Press, 1971)
 s. 215 – 217.
* Tucker, Jeffrey
 [“The Economic Wisdom of the Late Scholastics,” in The Economics of Liberty edited by Llewellyn Rockwell](http://www.mises.org/store/Economics-of-Liberty-The--P62.aspx), 
(Auburn, Alabama: Ludwig von Mises Institute, 1990)

[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/talouslaskenta) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/aikajarjestys)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/inflaatio/ -->
# 21. Inflaatio

> Inflaatio aiheutuu rahan tarjonnan lisäyksestä. Perinteinen määritelmä on ”yleisen hintatason nousu”, mikä on kuitenkin tosiasiassa seuraus, ei syy. Monet taloustieteilijät ovat antaneet yleisessä keskustelussa periksi tämän eron oikaisemisessa, osittain siksi että useimmat ihmiset näkevät maailman ”keynesiläisittäin väritetyin lasein”. Keynesiläisen teorian

Inflaatio aiheutuu rahan tarjonnan lisäyksestä. Perinteinen määritelmä on ”yleisen hintatason nousu”, mikä on kuitenkin tosiasiassa seuraus, ei syy. Monet taloustieteilijät ovat antaneet yleisessä keskustelussa periksi tämän eron oikaisemisessa, osittain siksi että useimmat ihmiset näkevät maailman ”keynesiläisittäin väritetyin lasein”. Keynesiläisen teorian mukaan ei ole mahdollista saada aikaan inflaatiota rahan tarjonnan lisäämisellä (eikä millään muullakaan tavalla paitsi tarjontashokeilla, jotka vähentävät kokonaistarjontaa) samanaikaisesti työttömyyden kanssa. Heidän mukaansa rahan tarjonnan lisäys ei aiheuta inflaatiota – se vain laittaa ihmiset työhön, muttei aiheuta hintojen nousua.

Teoria inflaatiosta rahan tarjonnan lisäyksenä, joka aiheuttaa hintojen nousun, on yhdenmukainen perinteisen kysyntä ja tarjonta -analyysin kanssa. Tuotteen tarjonnan kasvaessa jokaisen yksikön arvon tulee vähentyä. Tämä on yhtenevä laskevan rahahyödyn lain kanssa. Se on myös linjassa historiamme kanssa – inflaatiota on ilmennyt Yhdysvalloissa (ja yhtä lailla muissakin maissa) samaan aikaan rahan tarjonnan kasvun kanssa.

Talousteoriassa on jätetty merkittävästi painottamatta sitä tosiasiaa, että ihmiset varastavat rahajärjestelmän avulla, ja inflaatio on tapa tämän toteuttamiseen. Luomalla uutta rahaa jokaisen aikaisemman rahan arvo vähenee uuden rahan vastaanottajien hyödyksi. Tällaisia vastaanottajia ovat ensimmäisenä keskuspankki, sen jälkeen pankit, valtio silloin kun se lainaa rahaa edellisiltä – näin jatkuen eteenpäin, kunnes rahayksikön arvo on paljon vähemmän saavuttaessaan tavallisen kansalaisen. Näin inflaatio on seurausta erityisintressien vaikutuksesta.

Rahan tarjonnan kautta tapahtuva varastaminen keskittyy esoteerisiin Yhdysvaltain keskuspankkijärjestelmän avomarkkinaoperaatioihin ja osittaisen kassavaranto­velvoitteen pankkitoimintaan. (Kolmas tapa varastamiselle on sopivasti laiton – väärentäminen – joka ei eroa periaatteeltaan.) Näin Keynesin kuuluisa lainaus Leninistä on täysin paikkansapitävä:

> Lenin oli todella oikeassa. Ei ole olemassa hienovaraisempaa, ei varmempaa tapaa mullistaa yhteiskunnan perustaa kuin valuutan turmeleminen. Tämä prosessi käyttää kaikkia talouden lakien näkymättömiä voimia hyväkseen tuhoamisessa, ja tekee sen tavalla ettei yksi ihminen miljoonasta pysty sitä määrittämään.

Yhdysvaltain keskuspankin nykyaikainen menetelmä varastaa rahajärjestelmän kautta on rinnastettavissa vanhempiin vähemmän hienostuneisiin menetelmiin, kuten kolikkojen leikkaaminen ja metalliarvon pienentäminen. Kolikkojen leikkaaminen tarkoitti kulta- tai hopeakolikkojen ulkoreunan hiomista ja niiden palauttamista käyttöön ikään kuin ne yhä sisältäisivät leiman mukaisen painon, samalla mahdollistaen vääryydellä hankitut ylimääräiset voitot hiotun materiaalin muodossa. Kolikoissa käytettiin reunamerkkejä (kulutuspinta ulkolaidalla) tämän varastamisen muodon estämiseksi. Metalliarvon pienentäminen tarkoittaa kolikon laskemista liikkeelle samannäköisenä kuin arvometallista tehty täysipainoinen kolikko, mutta käyttäen arvometallin sijaan halvempaa perusmetallia. Kuten on helposti todettavissa, nykyiset Yhdysvaltain kolikot (tarkemmin sanottuna ”poletit”, ei kolikot) ovat menettäneet täysin arvonsa – ennen vuotta 1965 lyöty 25 sentin hopeakolikko on arvokkaampi kuin neljäsosa dollarista, ja vuoden 1964 jälkeiset vastaavasti vähemmän kuin neljäsosadollarin arvoisia. Nämä ”kolikot” tehdään halvoista metalleista kuten sinkistä ja kuparista, ja reunamerkit ovat paikallaan pelkästään nostalgiasta tai pyrkimyksenä johtaa ihmisiä harhaan!

Rahan tarjonnan lisäyksen vaikutus on yleisen hintatason nousu. Tämä ei kuitenkaan ole inflaation kaikkein huolestuttavin vaikutus. Paljon ongelmallisempia ovat vaikutukset ihmisten moraaliin, kun he huomaavat ahkeran työnteon ja säästämisen valuvan hukkaan ja suhdannevaihtelujen nousu- ja laskukaudet seurauksena suhteellisten hintatasojen häiriöistä.

---

* Alford, Tucker
 [“Fiat Paper Money: Tyranny’s Credit Card” in The Free Market Reader edited by Llewellyn Rockwell](http://www.mises.org/store/Rockwells-Free-Market-Reader-P526.aspx), 
(Burlingame, California: The Ludwig von Mises Institute, 1988) 
s. 105 – 108
* Hazlitt, Henry
 [The Inflation Crisis and How to Resolve It](http://www.alibris.co.uk/booksearch?qwork=9193569&matches=3&wquery=The+Inflation+Crisis+and+How+to+Resolve+It&cm_sp=works*listing*title), 
(Lanham, Maryland: University Press of America, 1983)
 s. 138 – 143.
* Katz, Howard
 [The Paper Aristocracy](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0916728005/), 
(New York: Books in Focus, Inc, 1976)
s. 5 – 60.
* Mises, Ludwig von
 [Economic Policy](http://www.mises.org/store/Economic-Policy-Thoughts-for-Today-and-Tomorrow-P207.aspx), 
(South Bend, Indiana: Regnery/Gateway, Inc., 1979)
 s. 55 – 74. ([online](http://mises.org/etexts/ecopol.asp))
* Rothbard, Murray N.
 [What has Government Done to Our Money?](http://mises.org/store/What-Has-Government-Done-to-Our-Money-P262.aspx), 
(Auburn, Alabama: The Ludwig von Mises Institute, 1990) 
s. 38 – 44. ([online](https://mises.org/library/book/what-has-government-done-our-money))
* Sennholz, Hans
 [The Age of Inflation](http://www.mises.org/store/Age-of-Inflation-P294.aspx), 
(Belmont, Massachusetts: Western Islands, 1979)

[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/raha) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/kultakanta)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/johdanto/ -->
# Johdanto

> Tämän teoksen tarkoituksena on mahdollistaa eräistä talouden hankalista aiheista kiinnostuneille lukijoille niiden sekä vapaiden markkinoiden näkökohdan ymmärtämisen erittäin vähäisillä ponnisteluilla. Turhauduttuani yrityksissäni vastata ilman viiteopasta talouskirjoituksissa, uutisissa, muissa töissä ja keskusteluissa joihinkin valtiojohtoisiin näkökulmiin, päätin luoda juuri tällaisen teoksen. Lukija

Tämän teoksen tarkoituksena on mahdollistaa eräistä talouden hankalista aiheista kiinnostuneille lukijoille niiden sekä vapaiden markkinoiden näkökohdan ymmärtämisen erittäin vähäisillä ponnisteluilla. Turhauduttuani yrityksissäni vastata ilman viiteopasta talouskirjoituksissa, uutisissa, muissa töissä ja keskusteluissa joihinkin valtiojohtoisiin näkökulmiin, päätin luoda juuri tällaisen teoksen.

Lukija huomaa teoksen aiheiden olevan juuri kaikkein yleisimpiä, joista vapaiden markkinoiden vastaiset kirjoittajat löytävät vikoja. Kirjassa on myös analyyseja muutamista teknisistä yksityiskohdista, joita nykyisillä talouden kursseilla tavallisesti käsitellään ja joista kirjoittaja löytää epäkohtia. Toivon, että lukija löytää vapaiden markkinoiden näkökohdan vakuuttavuuden yhden tai kahden sivun perusteella ja samalla vastakkaisen näkemyksen harhapohjaisuuden.

Olennaisin tieto näkemyksistä esitetään lyhyesti ja samalla viitaten materiaaleihin, joihin lukija voi aiheesta kiinnostuessaan perehtyä tarkemmin. Tämä viitekirja tarjoaa helpon vaihtoehtoisen tietolähteen lukijoille, joille talousteorian kirjallisuuden ja argumenttien edistyminen sekä vapaiden markkinoiden edut ovat tuntemattomia.

[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/alkusanat) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/yleiskatsaus)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/kapitalistinentehtava/ -->
# 4. Kapitalistinen tehtävä

> Sosialistinen teoria (perustuen työn arvoteoriaan) päättelee voittojen olevan välttämättä kapitalistien työntekijöiltä varastamaa arvoa. Tämä johtopäätös on virheellinen. Kapitalistin tehtävä on yhtä hyödyllinen kuin työntekijän; voitot ovat yhtä perusteltuja kuin palkat. Kapitalistin kaksi tehtävää taloudessa ovat odottamisen ja riskin kantamisen tehtävät.

Sosialistinen teoria (perustuen työn arvoteoriaan) päättelee voittojen olevan välttämättä kapitalistien työntekijöiltä varastamaa arvoa. Tämä johtopäätös on virheellinen. Kapitalistin tehtävä on yhtä hyödyllinen kuin työntekijän; voitot ovat yhtä perusteltuja kuin palkat.

Kapitalistin kaksi tehtävää taloudessa ovat odottamisen ja riskin kantamisen tehtävät. Odottamisen tehtävää esiintyy, koska tuotantoprosessit vaativat aikaa. Kapitalisti pidättäytyy kulutuksesta investoimalla tuottaviin hankkeisiin. Työntekijälle maksetaan palkka heti hänen työsuorituksestaan, kun taas kapitalistin taakkana on saada maksu ainoastaan valmiin tuotteen tullessa myydyksi.

Riskin kantamisen tehtävä on yritystoiminnallinen tehtävä vastuusta, jossa tuotantoprosessi saattaa osoittautua kielteiseksi – valmistetun tuotteen arvo voi olla vähäisempi kuin siihen käytettyjen resurssien arvo. Kun työntekijälle maksetaan palkka hänen tekemästään työstä, kapitalistille maksu tapahtuu ainoastaan, jos valmistunut tuote menestyy.

Voidaanko joko odottamisen tai riskin kantamisen tehtävä poistaa? Ei. Jopa sosialistisessa taloudessa täytyy olla nämä kaksi tehtävää. Ne kuuluvat tuotannollisen prosessin luonteeseen. Kaikkein lähimmäksi sosialistinen talous pääsisi kapitalistisen tehtävän poistamisessa pakottamalla työntekijät vastaamaan itse odottamisen ja riskin kantamisen tehtävistä. Kannattaa huomioida, etteivät useimmat työntekijät ole erityisen kiinnostuneita tästä vaihtoehdosta. He valitsevat vapaasti nykyisestä kulutuksesta nauttimisen sen sijaan, että odottaisivat mahdollisuutta suuremmasta maksusta tulevaisuudessa ja suosivat näin tapaa saada maksu nimenomaisesti tehdystä työstä mieluummin kuin saada maksu ainoastaan, jos tuote menestyy.

Työläisten ja kapitalistien suhde on harmoninen toisin kuin virheellinen sosialistinen teoria antaa ymmärtää. Jokaisen osapuolen erikoistuessa valitsemallaan tavalla toteutuu työnjako, jossa jokainen hyötyy muiden ponnisteluista.

---

* Block, Walter
 [Defending the Undefendable](http://www.mises.org/store/Defending-the-Undefendable-P136C0.aspx), 
(New York: Fleet Press Corporation, 1976)
 s. 186 – 202. ([pdf](http://mises.org/books/defending.pdf))
* Lefevre, Robert
 [Lift Her Up, Tenderly](http://www.alibris.co.uk/booksearch?binding=&mtype=&keyword=Lift+Her+up%2C+Tenderly&hs.x=0&hs.y=0), 
(Orange, California: Pinetree Press, n.d.)
 s. 97 – 104.
* Mises, Ludwig von
 [“The Economic Role of Saving and Capital Goods” in Free Market Economics: A Basic Reader edited by Bettina Bien Greaves](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0910614563/), 
(Irvington-on-Hudson, New York: Foundation for Economic Education, Inc., 1975)
 s. 74 – 76.
* Mises, Ludwig von
 [Human Action](http://mises.org/resources/3250), 
(Chicago: Henry Regnery Press, 1966) 
s. 300 – 301.
* Rothbard, Murray N.
 [The Essential Ludwig von Mises](https://cdn.mises.org/The%20Essential%20von%20Mises_3.pdf), 
(Auburn, Alabama: The Ludwig von Mises Institute, 1983)
 s. 12 -13.
* [The Morality of Capitalism,](http://www.alibris.co.uk/booksearch?qwork=4460514&matches=6&wquery=Morality+of+Capitalism&cm_sp=works*listing*title) 
(Irvington-on-Hudson, New York: Foundation for Economic Education, Inc., 1992)



[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/voitotjatappiot) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/vahimmaispalkka)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/kauppavaje/ -->
# 29. Kauppavaje

> Ei ole olemassa kauppavajetta. Kaupanteko perustuu ainoastaan tilanteisiin, joissa molemmat osapuolet arvostavat vastaanottamaansa tuotetta enemmän kuin luovuttamaansa tuotetta. Tämän takia kaikki kauppa luo ylijäämää; jokainen osapuoli hyötyy vapaaehtoisesta liiketoimesta. Kauppavajeen teoria on virheellinen kirjanpidon sovellus talousteoriaan. Kirjanpidossa kaiken tulee täsmätä

Ei ole olemassa kauppavajetta. Kaupanteko perustuu ainoastaan tilanteisiin, joissa molemmat osapuolet arvostavat vastaanottamaansa tuotetta enemmän kuin luovuttamaansa tuotetta. Tämän takia kaikki kauppa luo ylijäämää; jokainen osapuoli hyötyy vapaaehtoisesta liiketoimesta. Kauppavajeen teoria on virheellinen kirjanpidon sovellus talousteoriaan.

Kirjanpidossa kaiken tulee täsmätä tai olla yhtäsuuruista. Esimerkiksi yrityksen ostaessa toimistotarvikkeita sadalla eurolla, se kirjaa transaktion debet-puolelle (tai lisäyksenä) sata euroa Toimistokulut-tilille ja kredit-puolelle (tai vähennyksenä) sata euroa Käteiskassatilille. Luonnollisesti yritys tekee tällaisen ostoksen ainoastaan, jos se suosii toimistotarvikkeita käteistä enemmän. Valitettavasti tätä täysin perusteltua kirjanpitotapaa on käytetty tavalla, joka hämärtää alla olevan taloudellisen ilmiön esiintymisen. Oikealla ymmärryksellä kauppavaje muuttuu tarpeettomaksi, tarkoituksettomaksi – ja vääräksi – tilastoksi.

Kaiken lisäksi Yhdysvallat on historiallisesti nauttinut vauraudesta merkittävimpien kauppavajeiden aikana ja kärsinyt huonoista ajoista kaikkein suurimpien kauppaylijäämien aikana – toisin sanoen juuri päinvastoin kuin olisi odotettavissa, jos kauppavajeen teoria olisi huolestumisen arvoinen ja merkityksellinen taloudellinen tilastotieto. Vauras 1980-luku oli keskellä kasvavaa kauppavajetta ja suurin kaupan ylijäämä koettiin vuosien 1974–75 laman aikana. Tätä ennen kaupan ylijäämä esiintyi 1930-luvun suuren laman aikana. Kauppavaje oli myös sääntö Yhdysvaltain historian ensimmäisen 150 vuoden aikana – valtavan talouskasvun aikakaudella.

Täytyy olla kiitollinen, ettei kauppatilastoja pidetä yksittäisten osavaltioiden tai Yhdysvaltain itä- ja länsiosien välillä, sillä joku näistä ryhmistä varmasti kokee kaikkina aikoina kaupan vajetta! Jos tällaisia tilastoja pidettäisiin, poliitikot ja etujärjestöt valittelisivat asioiden tilaa ja pyrkisivät ohjaamaan valtion politiikkaa tilanteen korjaamiseksi ryöstäen toiminnallaan keskivertokansalaista erityisintressien hyväksi.

Japani oli 1990-luvulla tämän tekaistun kauppavajeen hysteerisen raivon kohteena. Ja kuten arvata saattaa, Japanilla on ollut kauppataseen ylijäämä Yhdysvaltain kanssa. Käytännössä tämä tarkoittaa japanilaisten työskennelleen ahkerammin ja valmistaneen tuotteita amerikkalaisille nopeammassa kokonaisasteessa kuin amerikkalaiset ovat vastaavasti valmistaneet tuotteita japanilaisille. Kuulostaako tämä todella niin pahalta? Jos kuulostaa, olet enemmän kuin tervetullut luomaan valtavan kaupan ylijäämän tämän kirjan kirjoittajan kanssa – lähetä vain tavaroita tulemaan ja lupaan olla tekemättä samoin.

Kauppatilastot vuodelta 1990 näyttivät vielä lisäksi tuotteiden arvon Japanista Yhdysvaltoihin oleen 93 miljardia dollaria ja tuotteiden arvon Yhdysvalloista Japaniin 48 miljardia dollaria – kaupan vaje Japanin kanssa Yhdysvaltain hyväksi. Mutta jatketaan. Yhdysvaltain väestömäärä on 250 miljoonaa Japanin väestömäärän ollessa vain 120 miljoonaa. Näin jokainen japanilainen tosiasiassa ostaa enemmän amerikkalaisia tuotteita (400 dollarilla) kuin amerikkalainen ostaa japanilaisia tuotteita (360 dollarilla). Jopa heidän omilla standardeillaan ei voi jäädä mitään valittamisen aihetta japanilaisten kanssa, jotka siihen suuntaan niin viittaavat. Kauppavaje ansaitsee taloustieteissä saman kohtelun kuin oikean hinnan teoria, merkantilismi ja työn arvoteoria – täydellisen torjunnan.

---

* Allen, William R. 
[Midnight Economist: Broadcast Essays](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/091387857X/), 
(Ottawa, Illinois: Green Hill Publisher, Inc. 1981)
 s. 61 – 62.
* Mises, Ludwig von [Human Action](http://mises.org/resources/3250), 
(Chicago: Henry Regnery, 1966)
 s. 325.
* North, Gary 
[“Tariff War, Libertarian Style” in Free Trade: The Necessary Foundation for World Peace edited by Joan Kennedy Taylor](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0910614717/), 
(Irvington-on-Hudson, New York: Foundation for Economic Education, 1986)
 s. 109 – 116.
* Rothbard, Murray N. 
[Man, Economy, and State](http://mises.org/rothbard/mes.asp), 
(Los Angeles: Nash, 1970)
 s. 719 – 722.
* Rothbard, Murray N. 
[“Protectionism and the Destruction of Prosperity” in The Free Market Reader edited by Llewellyn Rockwell](http://www.mises.org/store/Rockwells-Free-Market-Reader-P526.aspx), 
(Burlingame, California: The Ludwig von Mises Institute, 1988)
 s. 148 – 161.
* Wells, Sam 
“[The Myth of the Trade Deficit” in The Free Market Reader edited by Llewellyn Rockwell](http://www.mises.org/store/Rockwells-Free-Market-Reader-P526.aspx), 
(Burlingame, California: The Ludwig von Mises Institute, 1988)
 s. 138 – 143.

[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/arvoteoria) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/luokkateoria)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/keinottelijat/ -->
# 14. Keinottelijat

> Keinottelijat, jotka pyrkivät voittoihin arvaamalla tulevaisuuden olosuhteita (tietyissä hinnoissa), ovat yrittäjien alakategoria; kaikki aikaisemmassa kappaleessa yrittäjistä kirjoitettu soveltuu myös keinottelijoihin. Vaikka ihmiset tuntevat usein sympatiaa ja ymmärrystä yrittäjiä kohtaan, keinottelijoita halveksitaan yleisesti. Keinottelijoiden maineen palauttamiseksi mainitsen aluksi, että kaikki keinottelevat.

Keinottelijat, jotka pyrkivät voittoihin arvaamalla tulevaisuuden olosuhteita (tietyissä hinnoissa), ovat yrittäjien alakategoria; kaikki aikaisemmassa kappaleessa yrittäjistä kirjoitettu soveltuu myös keinottelijoihin. Vaikka ihmiset tuntevat usein sympatiaa ja ymmärrystä yrittäjiä kohtaan, keinottelijoita halveksitaan yleisesti.

Keinottelijoiden maineen palauttamiseksi mainitsen aluksi, että kaikki keinottelevat. Kuluttajat spekuloivat sitä, milloin he päättävät ostaa talon – nyt vai jääden odottamaan myöhempää hintojen tai lainakorkojen laskua, opiskelijat keinottelevat valitesaan pääaineen yliopistossa jne. Pelkän keinottelun yleisen harjoittamisen maininnan lisäksi keinottelijoilla on muitakin positiivisia ominaisuuksia.

Esimerkiksi, jos joku keinottelee sokerin tulevalla hinnalla, hän kiinnittää kuluttajaa paljon tarkempaa huomiota sokeriin kohdistuviin sääolosuhteisiin, teknologiaan ja poliittisiin vaikuttimiin. Kuluttajalle sokeri on hetkellinen ja pieni osa hänen elämäänsä; keinottelijalle se on elinkeino. Sokerin hinnan ollessa 1 dollari paunalta keinottelija alkaa ostaa sokeria, jos hänellä on syy uskoa toimituspulaan tulevaisuudessa. Keinottelijan spekulatiivinen kysynnän lisäys yhdistettynä kuluttajien kysyntään nostaa hintaa esimerkiksi 1,5 dollariin paunaa kohden. Tämä on yksi syy lisää, jonka vuoksi ihmiset tuntevat vastenmielisyyttä keinottelijoita kohtaan.

Korkeammalla hinnalla on kaksi vaikutusta: ensimmäiseksi kuluttajat alkavat säästää sokerin käytössä ja pitävät sitä arvokkaampana kuin ennen. Toiseksi toimittajat kiinnostuvat tuottamaan sokeria aikaisempaa enemmän. Keinottelija toimii itse asiassa aikaisena varoitussignaalina ilmoittaen muille tulevasta tarjonnan vähentymisestä – vähän saaman tapaan kuin palohälytin kiinnittää asukkaiden huomion valloilleen päässeestä tulipalosta. Sen jälkeen kun kaikki ovat tulleet tietoiseksi vähentyneestä tarjonnasta, keinottelija vapauttaa sokerieränsä markkinoille nykyisellä vielä korkeammalla hinnalla, esimerkiksi 2 dollarilla, keräten 0,5 dollarin voiton paunaa kohden. Tämä on yksi syy lisää, minkä vuoksi ihmiset tuntevat vastenmielisyyttä keinottelijoita kohtaan.

Mutta mitä keinottelija on itse asiassa tehnyt? Hän on ottanut runsaasti saatavilla olevan sokerin kuluttajilta silloin, kun he olivat tietämättömiä sen tulevasta korkeammasta arvosta ja palauttanut sen takaisin silloin, kun sitä kaikkein eniten tarvitaan – hän on tehnyt muille erinomaisen palveluksen pyrkiessään henkilökohtaiseen hyötyyn. Häntä pitäisi onnitella teoistaan; hän on kuluttajien hyväntekijä.

Toinen tapa, jolla keinottelijat tekevät hyvää, mutta vastaanottavat paheksuntaa, ovat futuurisopimukset. Tutkitaan esimerkkiä maanviljelijästä, joka on istuttanut maapähkinäsatonsa tammikuussa, jolloin maapähkinöiden hinta oli kaksi dollaria paunalta. Maanviljelijä ei voi korjata satoaan ennen syyskuuta, mihin mennessä pähkinöiden hintataso on saattanut muuttua merkittävästi. Keinottelija tarjoaa maanviljelijälle 2,2 dollaria jokaisesta hänen syyskuussa toimittamastaan paunasta. Jos maanviljelijän hyväksyy sopimuksen, hän voi keskittyä viljelyyn ilman huolta ja epävarmuutta maapähkinöiden tulevasta hintatasosta. Hän voi nukkua yönsä rauhallisesti, koska keinottelija on luvannut kantaa riskin tulevista hinnanmuutoksista. Maanviljelijä voi keskittyä maanviljelyyn ja keinottelija riskin kantamiseen eli on tapahtunut työnjako. Jos maapähkinöiden hinta laskee syyskuussa 1,5 dollariin, maanviljelijä on riemuissaan, kun keinottelija säästää hänet katastrofilta ja pitää keinottelijoita maailman parhaimpina ihmisinä. Mutta jos hinta syyskuussa kiipeää kolmeen dollariin paunaa kohden, maanviljelijä kiroaa nopeasti ja sujuvasti puhuvan keinottelijan myyntimiehen nimen, joka riisti häneltä korkeat tuotot. Maanviljelijä unohtaa kaikki hyvin nukutut yöt, joista hän nautti keinottelijan takaaman hinnan ansiosta sekä tosiasian, että hän alkujaankin ryhtyi sopimukseen vapaaehtoisesti. Tämä on taas yksi syy lisää negatiiviseen kuvaan keinottelijoista.

Mutta kumpi keinottelija kykenee keinottelemaan jatkossa? Ensimmäinen maanviljelijän suosima keinottelija, joka hävisi omaisuuden ja joka ei pysty tai halua kokeilla onneaan uudelleen. Menestynyt keinottelija, jota maanviljelijä suuresti halveksuu, on tehnyt merkittäviä voittoja ja on kykenevä sekä kiinnostunut tekemään uuden sopimuksen. Keinottelijoiden epäsuosittu asema on päällisin puolin ainakin osittain ymmärrettävissä, mutta kun arvioidaan heidän rooliaan taloudellisessa järjestelmässä, heitä pitäisi todennäköisesti arvostaa samalla kunnioituksella kuin muitakin tuottavia osapuolia.

---

* Arneyon, Eitina 
[Dictionary of Finance](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0029164206/), 
(New York: MacMillan Publishing Company, 1988)
 s. 430.
* Block, Walter 
[Defending the Undefendable](http://www.mises.org/store/Defending-the-Undefendable-P136C0.aspx), 
(New York: Fleet Press Corporation, 1976)
 s. 171 – 175. ([pdf](http://mises.org/books/defending.pdf))
* Friedman, David D. 
[Price Theory](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0538805641/), 
(Cincinnati, Ohio: South-Western Publishing Company, 1986)
 s. 296 – 297.
* Greaves, Percy L. 
[“Why Speculators” in Free Market Economics: A Basic Reader edited by Bettina Bien Greaves](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0910614563/), 
(Irvington-on-Hudson, New York: Foundation for Economic Education, Inc., 1975)
 s. 94 – 98.
* Mises, Ludwig von 
[Human Action](http://mises.org/resources/3250), 
(Chicago: Henry Regnery, 1966)
 s. 457.
* Rothbard, Murray N. 
[Power and Market: Government and the Economy](http://www.mises.org/store/Power-and-Market-P322.aspx), 
(Menlo Park, California: Institute for Humane Studies, 1970)
 s. 125 – 126.






[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/mainostaminen) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/sisapiirikauppa)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/kerroin/ -->
# 35. Kerroin

> Kerroin on keynesiläisen analyysin ja politiikan yksi tärkeimpiä osasia. Kerroinvaikutus voidaan määrittää alkuperäisen kulutuksen lisäyksen aikaansaamana suurempana tulonlisäyksenä. (Esimerkiksi sadan dollarin kulutuksen lisäys luo 500 dollarin kokonaislisäyksen vastaanotettuihin tuloihin alkuperäisen tulon tullessa kulutetuksi uudelleen jokaisen vastaanottajan toimesta – nämä luvut

Kerroin on keynesiläisen analyysin ja politiikan yksi tärkeimpiä osasia. Kerroinvaikutus voidaan määrittää alkuperäisen kulutuksen lisäyksen aikaansaamana suurempana tulonlisäyksenä. (Esimerkiksi sadan dollarin kulutuksen lisäys luo 500 dollarin kokonaislisäyksen vastaanotettuihin tuloihin alkuperäisen tulon tullessa kulutetuksi uudelleen jokaisen vastaanottajan toimesta – nämä luvut perustuvat oletukseen, että jokainen tulonsaaja kuluttaa 80 % ja säästää 20 % lisätuloistaan kaavan ollessa kerroin = 1 / prosenttimuutos säästämisessä.)

Perustaltaan kerroin on käsistä karannut teoria, kuten Henry Hazlitt on esittänyt kirjassaan *The Failure of the New Economics*:

> Jos *lähtökohtaisesti* oletetaan yhteisön tulojen olevan yhtä suuret sen kulutuksen kanssa lisättynä sen investoinneilla, ja yhteisö kuluttaa yhdeksän kymmenesosaa ja investoi yhden kymmenesosan, tällöin sen tulojen täytyy olla kymmenen kertaa suuremmat kuin sen investoinnit. Jos se kuluttaa yhdeksäntoista kahdeskymmenesosaa ja investoi yhden kahdeskymmenesosan, tällöin sen tulojen täytyy olla kaksikymmentä kertaa investointeja suuremmat . . . ja näin loputtomiin jatkuen. Nämä asiat ovat tosia, koska ne esittävät eri tavalla saman asian. Tavallinen henkilö kadulta ymmärtäisi tämän. Mutta oletetaan terävä ihminen, matematiikkaan koulutettu. Hän huomaa, olettaen yhteisön investointeihin menevän tulojen murto-osan, että tuloa sinänsä voidaan matemaattisesti kutsua tuon murto-osan ”funktiona.” Jos investointi on yksi kymmenesosa tuloista, tulot ovat kymmenen kertaa investointi jne. Tällöin, jollain villillä hyppäyksellä, tämä ”funktiollinen” ja puhtaasti muodollinen tai terminologinen suhde sekoittuu *kausaalisuhteeksi*. Seuraavaksi *kausaalisuhde* kääntyy päälaelleen paljasten ihmeellisen päätelmän, jonka mukaan mitä suurempi osa tuloista kulutetaan, ja mitä pienempi murto-osa edustaa investointeja, sitä enemmän tämän investoinnin täytyy ”kertautua” luodakseen kokonaistulot! (s. 139)

Tämän teorian eriskummallinen, mutta välttämätön seuraus on ääretön tulojen kasvu yhteisölle, joka kuluttaa 100 % tuloistaan (ja siten säästää 0 %) – voittaa varmasti työnteon!

Väitteen kumoaminen jatkuu Hazlittin todistelulla:

”Määritetään Y koko yhteisön tuloiksi. Määritetään R sinun (lukijan) tuloiksi. Määritetään V kaikkien muiden tuloiksi. Tällöin huomaamme V:n olevan täysin vakaa Y:n yhtälö; jolloin tulosi on aktiivinen, vaihteleva, epävarma tekijä yhteiskunnan tuloissa. Sanotaan tulojen muodostuvan:

|  |  |
| --- | --- |
| V = | 0,99999 Y |
| Tällöin,     Y = | 0,99999 Y + R |
| 0,00001Y = | R |
| Y = | 100 000 R |

Näin huomaamme sinun henkilökohtaisen kertoimen olevan paljon voimakkaamman kuin investointikertoimen, mistä seuraa valtion välttämättömyys painaa tietty määrä dollareita ja antaa ne sinulle. Kulutuksesi tule käynnistämään kansallisten tulojen kasvun 100 000 kertaa suuremmaksi kuin oma kulutuksesi.” s. 150-151

Kerroin perustuu virheelliseen teoriaan syy-seuraussuhteesta minkä vuoksi sitä ei todellisuudessa ole olemassa. Keynesiläiset myöntävät nykyään tämän usein, mutta viittaavat tosiasiaan, että sillä on paikallinen vaikutus. He eivät sano suoraan, mutta tämä tarkoittaa, että jos Uudenmaan asukkailta otetaan tuloja ja ne käytetään Lapissa se hyödyttää Lapin taloutta! Luonnollisesti tämä ei lisää kokonaistuloja kuten *alkuperäinen* kertoimen teoria osoittaa.

Kerroin on huoliteltu yritys hämmentää asioita mahdollistaakseen valtiolle rahojen kuluttamisen. Se ja keynesiläinen teoria eivät ole mitään muuta kuin hienostunut versio rahatalouden intoilijoiden kutsusta inflaatioon; Keynes onnistui ruoppaamaan ylös 1600-luvun merkantilismin virheelliset näkemykset ja nimeämään ne ”uutena talousteoriana”!

---

* Hazlitt, Henry [The Failure of the New Economics](http://mises.org/store/Failure-of-the-New-Economics-The-P337.aspx) , 
(New Rochelle, New York: Arlington House, 1959)
 s. 139, 151, 337 – 373.
* Rothbard, Murray N. 
[Man, Economy, and State](http://mises.org/rothbard/mes.asp), 
(Los Angeles: Nash Publishing, 1970)
 s. 757 – 759.
* Skousen, Mark 
[Economics on Trial](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/1556233728/) , 
(Homewood, Illinois: Business One Irwin, 1991)
 s. 63 – 71.
* Mises, Ludwig von 
[“Stones into Bread, the Keynesian Miracle,” in The Critics of Keynesian Economics edited by Henry Hazlitt](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0870004018/) , 
(New Rochelle, New York: Arlington House, 1977) 
s. 304 – 314.
* Keynes, John Maynard 
[The General Theory of Employment, Interest, and Money](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/1573921394/), 
(New York: Harcourt, Brace, Javanovich , 1936)
 kappale 23.

[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/kilpailu) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/talouslaskenta)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/keskuspankki/ -->
# 23. Yhdysvaltain keskuspankkijärjestelmä

> Federal Reserve on järjestyksessään kolmas Yhdysvaltain keskuspankkijärjestelmä. Kaksi ensimmäistä, Yhdysvaltain Ensimmäinen Pankki ja Yhdysvaltain Toinen Pankki, olivat toimivaltaisia ajanjaksoina 1792–1812 ja 1816–1836. Vuoden 1907 paniikki pankkeja kohtaan motivoi merkittävimpiä pankkiireja varmistamaan, etteivät vastaavat vaikeudet haittaisi heitä enää tulevaisuudessa. Ryhmä näitä

Federal Reserve on järjestyksessään kolmas Yhdysvaltain keskuspankkijärjestelmä. Kaksi ensimmäistä, Yhdysvaltain Ensimmäinen Pankki ja Yhdysvaltain Toinen Pankki, olivat toimivaltaisia ajanjaksoina 1792–1812 ja 1816–1836.

Vuoden 1907 paniikki pankkeja kohtaan motivoi merkittävimpiä pankkiireja varmistamaan, etteivät vastaavat vaikeudet haittaisi heitä enää tulevaisuudessa. Ryhmä näitä pankkiireja, teeskennellen olevansa sorsajahdissa Georgian Jekyll Islandissa, suunnittelivat vuonna 1910 tulevan keskuspankin. Tuettuaan ehdottomaansa pankkilakia, heidän laatimansa pankkilakiehdotus ei kuitenkaan mennyt läpi Yhdysvaltain kongressissa keskilännen ja maaseudun epäluuloisten kongressiedustajien vastustuksen takia. Vähän ajan kuluttua pankkiirit esittivät lakiehdotusta uudelleen – eri nimellä ja tällä kertaa teeskennellysti vastustaen sitä. Vuonna 1913, suurimman osan kongressiedustajista ollessa joululomalla, ehdotus hyväksyttiin jäljelle jääneiden edustajien voimin ja syntyi laki keskuspankista, jonka Woodrow Wilson saattoi voimaan allekirjoituksellaan 23. joulukuuta. Vaikka keskuspankki sai alkunsa kongressista, se on 12 eri alueen pankkien yksityisesti omistama organisaatio, joka löytyy puhelinluettelosta yksityisten yritysten puolelta.

Keskuspankki sai siis alkunsa salakähmäisillä liiketoimilla pankkiirien omien erityisintressien puolesta. Keskuspankin tarkoituksena oli saada valtuutus keskitetylle pankille, joka pystyisi luomaan rahan joustavan tarjonnan pankkiirien sitä tarvitessa. Toisin sanoen se mahdollistaa niille rahan luomisen tyhjästä ilman pankkipaniikin tai talletuspaon aiheuttamia tuskallisia seurauksia. Näin keskuspankki luotiin pankkien kartelliyksiköksi vastaavalla tavalla kuin ICC oli rautateille ja siviili-ilmailuhallinto (CAB) lentoyhtiöille. Kaiken lisäksi keskuspankki on myyntiyksikkö valtion velkapapereille – valtion velalle – ja edistää siten liittovaltion alijäämän rahoittamista.

Keskuspankki koordinoi pankkien inflatorisia toimia poistaen niiltä setelien lunastamisen uhan, joka muutoin rajoittaisi niiden keinotekoisen rahan luontia. Keskuspankin perustamisen jälkeen vuodesta 1913 dollarin arvo on laskenut enemmän kuin 95 prosenttia! Se siitä yleisestä viisaudesta, joka väittää keskuspankin johtavan taistelua inflaatiota vastaan.

Keskuspankin luominen tulisi ymmärtää yhtenä tärkeänä askeleena rehellisen kultaan perustuvan rahan tuhoamisen tiellä. Muita askeleita prosessissa ovat laillinen maksuväline -lait; siirtyminen kultana lunastettavista keskuspankin seteleistä niiden lunastamiseen joko kultana tai laillisena rahana, lunastamiseen ainoastaan laillisena rahana ja lunastettavuuden lopettamiseen; kaikkien pankkisetelien korvaamiseen keskuspankin seteleillä; kultakannan hylkääminen kotimaassa vuonna 1933; ja kultakannan hylkääminen kansainvälisesti vuonna 1971. Koska keskuspankin setelit lompakossasi eivät ole lunastettavissa kullassa tai missään muussakaan, täytyy kysyä: missä mielessä ne ovat *maksusitoumuksia*\*? Sitoumus on lupaus maksusta. Keskuspankki ei lupaa maksaa millään muulla kuin toisella lupauksella!

\* [Suom. huom. Yhdysvaltain keskuspankin seteleissä on teksti Federal Reserve Note, joka voidaan kääntää keskuspankin maksusitoumukseksi.]

---

* Paul, Ron 
[The Case for Gold](http://www.mises.org/store/Case-for-Gold-The-P386.aspx), 
(Washington, D. C.: The Cato Institute, 1982)
* Rockwell, Llewellyn, editor  
The Fed , 
(Auburn, Alabama: The Ludwig von Mises Institute, 1993)
* Rockwell, Llewellyn, editor 
[“The Real Secrets of the Temple” in The Free Market Reader edited by Llewellyn Rockwell](http://www.mises.org/store/Rockwells-Free-Market-Reader-P526.aspx), 
(Burlingame, California: The Ludwig von Mises Institute, 1988)
 s. 116 – 122.
* Rothbard, Murray N. 
[The Case Against the Fed](http://www.mises.org/store/Case-Against-the-Fed-The-P69C18.aspx), 
(Aubrun, Alabama: The Ludwig von Mises Institute, 1994)
* Rothbard, Murray N. 
[The Mystery of Banking](http://mises.org/store/Mystery-of-Banking-The-P528.aspx) , 
(New York: Richardson & Snyder, 1983) ([pdf](http://mises.org/mysteryofbanking/mysteryofbanking.pdf))
* Schiff, Irwin 
[The Biggest Con: How the Government is Fleecing You](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0930374010/), 
(Camden, Connecticut: Freedom Books, 1976)
 s. 254 – 289.






[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/kultakanta) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/bisnessykli)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/kilpailu/ -->
# 34. Täydellinen  kilpailu

> Täydellinen kilpailu on perverssi teoria, jonka nykyaikaiset taloustieteilijät ovat kehittäneet käsittelemään yrityksiä, hintoja ja resurssien allokointia. Kilpailu ymmärretään yleensä, ja oikein, yritysten väliseksi kilpailuksi asiakkaiden hankkimisesta. Täydellisen kilpailun teoria heijastelee positivismin ja matematiikan aikaansaamaa vaikutusta taloustieteeseen. Täydellisessä kilpailussa kaikki yritykset

Täydellinen kilpailu on perverssi teoria, jonka nykyaikaiset taloustieteilijät ovat kehittäneet käsittelemään yrityksiä, hintoja ja resurssien allokointia. Kilpailu ymmärretään yleensä, ja oikein, yritysten väliseksi kilpailuksi asiakkaiden hankkimisesta. Täydellisen kilpailun teoria heijastelee positivismin ja matematiikan aikaansaamaa vaikutusta taloustieteeseen.

Täydellisessä kilpailussa kaikki yritykset tuottavat identtisiä tuotteita, pyytävät näistä tuotteista saman hinnan, kohtaavat täydellisesti vaakatasoisen kysyntäkäyrän, eivät kohtaa transaktiokustannuksia ja ostajilla ja myyjillä on täydellinen tieto. Sivuuttaen tämän teorian ilmeisen todellisuuden puutteen – jonka yksistään tulisi jo taata sen hylkäämisen – se on myös sisäisesti ristiriitainen. Täydellisesti vaakasuora kysyntäkäyrä on oman ristiriidassa väitteensä kanssa. Täysin vaakasuora kysyntäkäyrä esittää myyntiä samalla hinnalla. Kuitenkin tämän lisääntyneen myyntimäärän toimittaminen lisää kokonaistarjontaa, ja kokonaistarjonnan lisäys alentaa hintoja! Täysin elastinen kysyntäkäyrä on näin ollen teoreettinen mahdottomuus.

Lisäksi täydellisen kilpailun teorian sanotaan maksimoivan kuluttajien hyvinvoinnin, koska tuotannon rajakustannus vastaa täsmälleen arvoa, jonka kuluttaja asettaa tälle tuotannolle paljastuen hinnan perusteella. Mutta pyrkimyksessä kilpailla suuren yritysmäärän kanssa kuluttajan hyvinvointia lisäävän suurimittaisen tuotannon edut hävitetään. Harva kuluttaja tulee olemaan ihastuksissaan kuullessaan yrityksen rajakustannuksien vastaavan maksettua hintaa, kun tämä hinta on korkea pienisarjaisen tuotannon seurauksena, jotta täydellisen kilpailun kriteerit täyttyvät.

Esimerkki: miljoonat autonvalmistajat saattavat jokainen valmistaa kymmenen autoa vuodessa 200 000 dollarin rajakustannuksella. Mutta suurtuotannon taloudellisilla eduilla neljäkymmentä autonvalmistajaa voivat jokainen valmistaa 250 000 autoa vuodessa 15 000 dollarin rajakustannuksella pyytäen kuitenkin rajakustannustaan korkeamman hinnan, esimerkiksi 20 000 dollaria. Kuluttaja on väistämättä hyötynyt ostaessaan auton 20 000 dollarilla 200 000 dollarin sijaan. Kuluttajalle rajakustannuksen ja hinnan vastaavuus on täysin yhdentekevä: ainoastaan taloustieteilijät keskittyen ihmisen toiminnan sijaan matemaattisiin tangentteihin voivat päätyä mihinkään muuhun lopputulokseen.

Käyttäen täydellisen kilpailun oletusta ne, jotka katselevat maailmaa ”täydellisen kilpailun värittämien lasien läpi”, ovat luonnollisesti tuominneet mainostamisen – tämä paheksunta on jälleen yksi perverssi seuraus tästä teoriasta.

Täydellinen kilpailu ei ole ainoastaan epärealistista, vaan se on myös ei-toivottua. Pelkästään erittäin rajattua tavaroiden valikoimaa voitaisiin tuottaa edes ymmärrettävästi näillä edellytyksillä! Onko olemassa mitään toista elämän osa- aluetta, jolle asetettaisiin standardiksi sekä epärealistinen että epätoivottu asiantila?

---

* Armentano, D. T.
 [Antitrust and Monopoly: Anatomy of a Policy Failure](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0945999623/), 
(New York: John Wiley & Sons, 1982) s. 37 – 39, 256 – 257, 262.
* Hayek, F. A.
 [Individualism and Economic Order](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0226320936/), 
(Chicago: Henry Regnery Company, 1972)
 s. 92 – 106.
* Kirzner, Israel
 [“Equilibrium versus the Market Process” in The Foundations of Modern Austrian Economics edited by Edwin G. Dolan](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0836206533/), 
(Kansas City: Sheed Andrews and McNeel, 1976) 
s. 115 – 125.
* Littlechild, S. C.
 [The Fallacy of the Mixed Economy](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0932790011/), 
(London: The Institute of Economic Affairs, 1978) 
s. 27 – 30.
* Rothbard, Murray N. 
[Man, Economy, and State](http://mises.org/rothbard/mes.asp), 
(Los Angeles: Nash Publishing, 1962)
 s. 633 – 634.
* Skousen, Mark
 [Economics on Trial](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/1556233728/), 
(Homewood, Illinois: Business One Irwin, 1991)
 s. 238 – 253.

[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/phillipskayra) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/kerroin)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/kilpailulainsaadanto/ -->
# 11. Kilpailulainsäädäntö

> Tavanomaisen teorian kilpailulainsäädännöstä (laeista monopoleja vastaan) mukaan Yhdysvaltain sisällissodan jälkeisen suuren mittakaavan yritysten noustessa liikeyrityksillä oli ylivalta kuluttajiin nähden niiden pystyessä valtaamaan markkinansa. Yhdysvaltain kongressi reagoi yleiseen tarpeeseen hyväksymällä Sherman Antitrust -lainsäädännön ja tästä eteenpäin lait ovat saaneet aikaiseksi pelkkää

Tavanomaisen teorian kilpailulainsäädännöstä (laeista monopoleja vastaan) mukaan Yhdysvaltain sisällissodan jälkeisen suuren mittakaavan yritysten noustessa liikeyrityksillä oli ylivalta kuluttajiin nähden niiden pystyessä valtaamaan markkinansa. Yhdysvaltain kongressi reagoi yleiseen tarpeeseen hyväksymällä Sherman Antitrust -lainsäädännön ja tästä eteenpäin lait ovat saaneet aikaiseksi pelkkää hyvää. Tämä perinteinen näkemys erehtyy suuresti.

Antitrust-lakien synty juontuu poliittisesti vaikutusvaltaisten yritysten päämääristä saada läpi valtakunnallinen laki ohittamaan osavaltiokohtaiset lainsäädännöt, valjastaa valtion valta heidän liiketoimintansa kilpailijoita vastaan ja lainsäätäjän henkilökohtaisesta poliittisesta kostosta erään merkittävän yrityksen johtohenkilöä kohtaan. Todellisuudessa lait eivät ole palvelleet kuluttajaa, vaan toimineet juuri päinvastoin vahingoittaen tuottavia ja kuluja ja hintoja laskevia yrityksiä kuluttajien haitaksi.

Kaksi kuuluisaa antitrust-esimerkkiä tuovat esiin näitä näkökohtia. Vuoden 1911 Standard Oil -oikeustapaus jakoi yrityksen 33 erilliseen organisaatioon. Mihin Standard Oil oli syyllistynyt? Tuomarin perustelujen mukaan öljyliiketoiminnan eri osa-alueiden – lähteiden, putkistojen, jalostamojen jne. –yhdistämisen ja pienten yhdistämättömien osa-alueiden ostamisen avulla Standard Oil esti näitä erillisiä liiketoimintoja kilpailemasta keskenään. Missään ei mainittu Standard Oilin nostaneen hintoja (hinnat laskivat jatkuvasti) tai rajoittaneen tuotantoa (tuotanto nousi jatkuvasti) – klassiset valituksen aiheet monopoleja kohtaan. Standard Oil oli ansainnut paikkansa suurimpana kotimaisena öljyntuottajana palvelemalla asiakkaiden tarpeita ja palvelemalla niitä erittäin hyvin.

Oikeusjutun jälkeen Standardin markkinaosuus oli tippunut 90 prosentista 60 prosenttiin markkinoiden luonnollisen kehityksen seurauksena. Jopa olettaen oikeusjutun olleen alunperin tarpeellinen, siitä oli tullut vanhentunut Texasin öljylöytöjen aiheuttaman vapaan kilpailun, kerosiinista muihin öljytuotteisiin siirtymisen ja sähkön saapumisen seurauksena. Standard Oililla ei ollut näiden tapahtumien edessä mitään tehtävissä. Vertaa tätä valtion myöntämään monopoliin!

Standard Oil -oikeustapaus asetti ennakkotapauksen kilpailulainsäädännön teorialle, joka tunnetaan nimellä ”rule of reason” tai todennäköisten hyötyjen ja haittojen arviointi. Mutta kuten D. T. Armentano on esittänyt, kuinka tämä voi olla kohtuullista ilman yhtään viittausta tosiasioihin?

Vuoden 1945 Alcoa Aluminum oikeustapaus on yhtä järjetön. Alcoa oli aloittanut tuotannon ensimmäisenä aikana, jolloin alumiini oli niin harvinaista ja tuntematonta, että se oli arvokkaampaa kuin kulta ja ollut vallitseva ensisijaisen alumiinin tuottaja vuosikymmeniä, Vuosien varrella Alcoa kehitti laitteistoaan ja menetelmiään ja mahdollisti edullisemmilla kustannuksillaan hintojensa alenemisen ja liiketoimintansa kasvun. Samoin kuin Standard Oil -jutussa, Alcoan tapauksessa ei esitetty mitään väitteitä sen korkeasta hinnoittelusta tai tuotannon rajoituksista. Eli mitä tuomari löysi loukkaavaksi? Tuomarin päätös sisälsi tämän uskomattoman kappaleen:

> Ei ollut vääjäämätöntä, että sen [Alcoa] tulisi aina odottaa metalliharkkojen kysynnän kasvua ja olla valmiina täyttämään ne tarjonnallaan. Mikään ei pakottanut sitä kaksinkertaistamaan ja uudelleen kaksinkertaistamaan kapasiteettiansa ennen muiden tuloa markkinoille. Se väittää ettei koskaan estänyt pääsyä kilpailijoiltaan; mutta emme voi ajatella tehokkaampaa poissulkemista kuin progressiivisesti jokaisen aukeavan mahdollisuuden hyödyntämisen, ja jokaisen uuden tulokkaan kohtaamisen uudella kapasiteetilla, joka on jo valmiiksi sovitettu hienoon organisaatioon, sisältäen edut kokemuksesta, liikesuhteista ja henkilöstön korkeasta osaamisesta.

Kilpailulainsäädännön teoria oli kääntynyt kirjaimellisesti päälaelleen kuluttajan hyvän palvelemisen muuttuessa oikeussalissa haitaksi. Kuvitellaan, että jos Alcoa sen sijaan olisi ollut taitamattomasti johdettu organisaatio eikä olisi koskaan saavuttanut merkittävää osuutta markkinoista, tuomari (jos hänellä olisi ollut mahdollisuus tuomita Alcoan tapauksessa) olisi pitänyt Alcoaa malliesimerkkinä hyvästä yrityksestä, taputtanut sitä päälaelle ja lähettänyt sen takaisin jatkamaan hutilointiaan, kaikki tämä selkeästi kuluttajan vahingoksi. Samaan aikaan kun tuomari totesi Alcoan syylliseksi, Yhdysvaltain kongressi myönsi Alcoalle kiitoksensa hyvin suoritetusta työstä toisen maailmansodan aikana.

Lisäksi kannattaa huomata näiden yritysten tulleen todetuksi syylliseksi monopolisoinnista *kotimaisilla* öljymarkkinoilla (sivuuttaen kilpailun tuontiöljyssä) ja *ensisijaisen* alumiinin markkinoilla (sivuuttaen kilpailun uudelleenjalostetussa alumiinissa). Toisin sanoen oikeuden täytyi aluksi kaventaa keinotekoisesti markkinoita saadakseen nämä yritykset syyllisiksi!

Muita yhtä järjettömiä tarinoita esimerkiksi tapauksista Brown Shoe, Von’s Grocery, IBM ja jaettu monopoli syötäväksi valmiista aamiaismuroista löytyy Armentanon kirjasta *Antitrust and Monopoly*. Tässä riittää maininta, että useimmissa muissa kehittyneissä maissa ei ole antitrust-lainsäädäntöä ja ne pitävät erittäin omituisena Yhdysvaltain hallituksen ajankäyttöä oman juridisen toimivaltansa piirin kuuluvien yritysten piiskaamisessa. On hyvä huomioida myös, että näiden yritysten rampauttaminen hyödyttää kilpailijoita, joilla on paremmat poliittisesti suhteet – eräs tämän lain todellisista taustamotiiveista.

Ja nyt henkilökohtaisen koston tarinaan. Senaattori Sherman oli päättänyt tulla Amerikan Yhdysvaltojen presidentiksi ja oli valmiina republikaanisen puoleen ehdokkuuteen vuonna 1888. Hänen elämää suurempi haaveensa tuhoutui, kun Russell Alger – Diamond Match Companysta – siirsi tukensa lopulta presidentiksi valitulle Benjamin Harrisonille. Pyrkimyksessään kostaa Algerille, Sherman tuki antitrust- lakia. Presidentti Harrisonin hyväksyessä allekirjoituksellaan lainsäädäntöä hänen on kerrottu kommentoineen: ”Ahaa, Sherman on palannut takaisin vanhaan ystäväänsä Russel Algeriin!” Diamond Matchiä ei muutoin koskaan syytetty ja Shermanin todellinen kanta asiaan paljastui pian jälkikäteen, kun tämä tuki lakiehdotusta tullien säätämiseksi tuontikulutustavaroille. Näin ollen Sherman-lainsäädäntö oli pelkkä savuverho, jonka taakse kongressi pystyi piiloutumaan uhratessaan kuluttajan likaisessa yritysten välisessä poliittisessa pelissä, jossa lain voimaa käytettiin välikappaleena.

Kaikkine kilpailunvastaisine, monopoleja muodostavine sääntöineen ja lakeineen ainoa oikea paikka antitrust-syytteille on kohdistaa ne valtion virastoja vastaan – tosin tämän kongressi on onnistunut tekemään laittomaksi.

---

* Armentano, D. T. 
[Antitrust and Monopoly: Anatomy of a Policy Failure](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0945999623/), 
(New York: John Wiley & Sons, 1982)
* Armentano, D. T. 
[Antitrust Policy: The Case for Repeal](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0932790585/), 
(Washington, D. C.: Cato Institute, 1986)
* Bork, Robert 
[The Antitrust Paradox: A Policy at War with Itself](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0029044561/), 
(New York: Basic Books, 1978)
* Burris, Alan 
[A Liberty Primer](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0960849017/), 
(Rochester, New York: Society for Individual Liberty, 1983)
 s. 209 – 225.
* Greenspan, Alan 
[“Antitrust” in Capitalism the Unknown Ideal edited by Ayn Rand](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0451147952/), 
(New York: New American Library, 1967)
 s. 63 – 71.
* Rothbard, Murray N. 
[Man, Economy, and State](http://mises.org/rothbard/mes.asp), 
(Los Angeles: Nash Publishers, 1970)
 s. 840, s. 1 – 60.






[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/monopoli) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/ammattiliitot)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/kultakanta/ -->
# 22. Kultakanta

> Kultakanta selitettynä lyhyesti historiallisesta merkityksestä lähimenneisyyteen. Miksi meillä ei ole enää hyödykerahaa?

Historian aikana rahana on käytetty hyvin erilaisia tuotteita – simpukoita, lehmiä, savukkeita, olutta, kaalia, tupakkaa, helmiä… – mutta kaikkein yleisimmin käytettyä rahaa ovat olleet arvometallit kuten hopea ja kulta. Nämä tulivat rahaksi kuluttajien vapaassa kanssakäymisessä markkinoilla, eivät siis demokraattisen äänestyksen tai valtion määräyksen seurauksena.

Raha palvelee vaihdon välineenä edistäen kaupankäyntiä, arvon mittana ja arvon säilyttäjänä. Kullan ja hopean ominaisuudet, jotka tekivät niistä suosituimmat vaihtoehdot rahaksi, ovat luontaisia arvometalleille samalla tavalla kuin puuvillan käyttö paitoihin ja keramiikan kuppeihin. Samoin kuin puuvillan keveys, hengittävyys, pestävyys jne. tekevät siitä hyvän materiaalin paitoihin ja keramiikan eristävyys ja tiiviys ovat hyviä ominaisuuksia kahvimukeja varten, kulta on hyvä materiaali rahaksi.

Kullalla on neljä ominaisuutta oikeina yhdistelminä ollakseen rahaa: kestävyys – satavuotias kolikko on yhä tunnistettavissa ja käytettävissä kolikkona; laaja hyväksyttävyys – ihmiset ympäri maailmaa arvostavat kultaa; korkea arvo yksikköä kohden – unssin kultaa arvo on nykypäivänä noin 900 dollaria; ja jaettavuus – kultaunssin jakaminen kahtia saa aikaan kaksi täyttä puolen unssin kolikkoa. Muilla rahana käytetyillä hyödykkeillä ei ole samaa soveltuvaa ominaisuuksien yhdistelmää kuin kullalla. Siten kulta rahana on erittäin rationaalinen, looginen ja järkevä ratkaisu toisin kuin J. M. Keynesin kuuluisa viittaus antaa ymmärtää: ”kulta on sivistymätön muinaisjäännös”.

Ironisesti juuri Yhdysvaltain keskuspankkijärjestelmän aikaisempi puheenjohtaja, Alan Greenspan, ilmaisi oikean näkemyksen katkeruudesta kultaa kohtaan teoksessa *Capitalism: the Unknown Ideal:*

> Lähes hysteerinen vihamielisyys kultakantaa kohtaan on asia, joka yhdistää kaikki eri valtiojohtoisuuden kuppikuntia. He tuntuvat aistivan – ehkäpä selkeämmin ja taitavammin kuin monet johdonmukaiset vapaan talouden puolustajat – että kulta ja taloudellinen vapaus ovat erottamattomia, ja että kultakanta on vapaan talouden työkalu, kummankin vaatiessa ja olettaessa toista. (s. 96)

Eräs väite kultakantaista rahaa (valuuttayksiköt liikkeelle laskettuna kultakolikoina ja ilmoitettuna painona kultaa ja paperivaluutta vaadittaessa lunastettavissa täysin kullassa) vastaan pitää hölmönä louhia kultaa kaivoksista pelkästään suurimman osan hautaamiseksi takaisin pankkien holveihin – prosessin myötä kertyessä merkittäviä kustannuksia. Valitettavasti Milton Friedmanin kuuluu kyseiseen leiriin. Nämä kriitikot väittävät, että on paljon halvempaa luoda puhdas paperikantainen rahastandardi. Vaikka näkemys pitää paikkansa, se ei huomioi kertyneitä kustannuksia. Kultakanta rajoittaa rahan luomista, koska kaikki setelit ja luotot on lunastettavissa todellisina kultaharkkoina ja kolikoina. Paperirahastandardin ongelmana on, ettei ole olemassa mitään keinoa pysäyttää yhä suurempien rahamäärien luomista sen jälkeen, kun lupa siihen on kerran myönnetty.

Vastaavasti voitaisiin väittää, että on hölmöä nähdä kaikki vaiva ja kustannukset lukkojen tekemiseen kovasta metallista, kun paperilukot olisivat halvempia! Mutta luonnollisesti syy metallilukkoihin löytyy pyrkimyksestä pitää varkaat loitolla ja poissa varastamisesta, mitä taas paperilukot eivät mahdollista. Samalla tavoin rahan luomiseen auktorisoinnin saaneet eivät pidättäydy varastamisesta, joka on sisäsyntyistä lisäpaperirahan luonnille. Toisin kuin huomio, että kulta olisi epätoivottua koska sitä ei voida valmistaa suuria määriä samoin kuin paperivaluutan tarjontaa voidaan lisätä, tämä on nimenomaisesti yksi kullan suurista eduista!

Valinnasta poliitikkojen rehellisyyden ja kullan vakauden välillä, George Bernard Shawn kerrotaan neuvoneen: ”Kaikella kunnioituksella näitä henkilöitä kohtaan, suosittelen äänestäjää valitsemaan kullan.”

Eräs toinen naurettava väite kultaa kohtaan pitää sen hintaa liian vaihtelevana. Kullan hinta on noussut 1970-luvun alun 70 dollarista 850 dollariin vuonna 1980, ja vuonna 1995 arvo oli 350 dollaria. Tällainen analyysi kääntää kuitenkin nimenomaisesti todellisen syy- ja seuraussuhteen väärinpäin. Kullan hinta nousi suhteessa paperidollariin 1970-luvun lopussa paperirahaa kohtaan kasvaneen epäluottamuksen seurauksena, jolloin inflaatio laukkasi kaksinumeroisin luvuin. 1980-luvulla kullan hinta laski inflaatiopelkojen laantuessa. Kulta nähdään turvasatamana, suojana inflaatiota vastaan. Todellinen vaihtelevuus koettiin paperidollarin luottamuksessa; kullan hinta dollareina oli seurausta siitä.

Yleisesti käytetty vastaväite kultaa kohtaan katsoo kotimaan talouden joutuvan maailman suurten kullantuottajavaltioiden, Venäjän ja Etelä-Afrikan, armoille. Tämä argumentti jättää erittäin sopivasti huomioimatta tosiasian, että näiden kahden valtion vuosittainen tuotanto on hyvin pientä verrattuna kokonaiskultavarantoon. Lisäksi kullan kaivaminen on kallista ja sitä tehdään ainoastaan, jos hinta on riittävän korkea kattamaan kulut. Kullan tuotannon lisäys laskee sen hintaa, mikä taas tekee tyhjäksi rämäpäisen valtion aikeet ylituotantoon. Pelkän argumentaation vuoksi kuvitellaan molempien maiden ryhtyvän massatuotantoon mahdollisuuksiensa rajoissa ja ”hukuttavan” maailman kultaan. Onko tämä jotenkin järisyttävä asia? Kulta on lopulta arvokas hyödyke teollisuudelle ja kuluttajille – olisiko tämä siis hirveä tragedia? Huolestun tästä asiasta yhtä paljon kuin menetän yöuneni siitä, että Venäjä saattaa massatuottaa öljyä tai viljaa vähentäen näin liikkumiseni ja syömiseni kustannuksia!

Viimeinen väite kultaa vastaan toteaa, ettei ole olemassa riittävästi kultaa Yhdysvaltain dollarin saattamiseksi takaisin kultalunastettavuuteen. Pitää paikkansa, että paperi- ja luottodollareita on luotu niin valtavasti, ettei ole olemassa riittävästi kultaa lunastamaan kaikkia dollareita alkuperäisellä vaihtosuhteella 20 dollaria unssilta. Mutta voimme hyväksyä todellisuuden ja kiinnittää dollarin uudelleen sopivalla noin 2000 dollaria/unssi -suhteella. Murray N. Rothbard on ehdottanut juuri tällaista ohjelmaa kirjassaan *The Mystery of Banking*:

> 1. Dollari määritetään 1/1696 unssia kultaa.
>
> 2. Yhdysvaltain keskuspankki ottaa kullan ulos Fort Knoxista ja muista valtionvarainministeriön holveista, ja se käytetään (a) kaikkien setelien lunastamiseen, sekä (b) annetaan liikepankeille vastineena niiden kaikkien varantotalletusten likvidoinnista…Ehdotan kaikkein selkeimmäksi määritelmäksi sellaista joka mahdollistaa meille, *saman aikaan* kultakantaan palaamisen kanssa, kullan yksityistämisen ja Yhdysvaltain keskuspankkijärjestelmän lopettamisen. (s. 264–65)

---

* Greenspan, Alan ?“[Gold and Economic Freedom” in Capitalism the Unknown Ideal edited by Ayn Rand](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0451147952/), ?(New York: New American Library, 1967) ?s. 96 – 101.
* Hazlitt, Henry ?[The Failure of the New Economics](http://mises.org/store/Failure-of-the-New-Economics-The-P337.aspx), ?(New Rochelle, New York: Arlington House, 1959)? s. 153 – 155.
* Katz, Howard ?[The Paper Aristocracy](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0916728005/), ?(New York: Books in Focus, 1976) ?s. 5 – 18.
* Paul, Ron ?[The Case for Gold](http://www.mises.org/store/Case-for-Gold-The-P386.aspx), ?(Washington, D. C.: The Cato Institute, 1982)
* Rockwell, Llewellyn, editor ?[The Gold Standard](http://www.mises.org/store/Gold-Standard-Perspectives-in-the-Austrian-School-The--P61.aspx), ?(Lexington, Massachusetts: D. C. Heath and Company, 1985)
* Rothbard, Murray N. ?[The Mystery of Banking](http://mises.org/store/Mystery-of-Banking-The-P528.aspx), ?(New York: Richardson and Snyder, 1983)? s. 263 – 269. ([pdf](http://mises.org/mysteryofbanking/mysteryofbanking.pdf))






[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/inflaatio) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/keskuspankki)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/kustannusinflaatio/ -->
# 32. Kustannusinflaatio

> Kustannusinflaatio selitettynä lyhyesti ja ytimekkäästi. Talouden termit tutuksi nopeasti ja talousuutiset selkokielelle.

Yksi erityisen suosittu teoria vapaita markkinoita vastustavien taloustieteilijöiden keskuudessa on, että inflaatio aiheutuu kustannuspaineista talouden kokonaistarjonnan vähentyessä. Suoraviivaisen analyysin perusteella, jossa talouden kokonaiskysyntä ja -tarjonta määrittävät hintatason, vähentynyt tarjonta saa aikaan yleisen hintatason nousun. Kaikeksi onneksi maailma, jossa elämme, pysyvä inflaatio mukaan luettuna, ei ole vähenevien tarvikkeiden vaan yhä suuremman tuotannon maailma. Silti tämän teorian väitetään tyypillisesti soveltuvan 1970-luvun Yhdysvaltoihin – vuosikymmeneen, jolloin keynesiläinen teoria paljastui ristiriitaiseksi todellisen kokemuksen kanssa.

Kivenkovat keynesiläiset väittävät, että huonosta säästä seurannut vähentynyt viljasato ja arabien öljykauppasaarto aiheuttivat tarjontashokin Yhdysvaltain taloudelle ajaen näin inflaatio kaksinumeroisiin lukuihin. Tämän teorian ongelma on, ettei se tue tosiasioita:

|  |  |  |  |
| --- | --- | --- | --- |
|  | 1970 | 1979 | Kasvu |
| Todellinen BKT | $2875,8 mrd | $3796,8 mrd | 32,02 % |
| Kuluttajahintaindeksi  (1982-84=100 | 38,8 | 72,6 | 87,11 % |

Tuotanto kasvoi selkeästi 1970-luvulla inflaation samaan aikaan myös lisääntyessä – inflaation täytyy selittyä kysyntäpuolelta. Milton Friedmanin kuuluisa sanonta käytäntöön sovellettuna on täysin oikeassa: ”Inflaatio on kaikkialla ja aina rahapoliittinen ilmiö”.

---

* Friedman, Milton and Rose ?[Free to Choose](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0380525488/), ?(New York: Harcourt, Brace, Jovanovich, 1980)? s. 263 – 264.
* Hazlitt, Henry ?[The Inflation Crisis and How to Resolve It](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0870003984/), ?(Lanham, Maryland: University Press of America, 1983) ?s. 23 – 26.
* Hazlitt, Henry ?[What You Should Know About Inflation](http://www.mises.org/store/What-You-Should-Know-About-Inflation--P333.aspx), ?(New York: Funk & Wagnalls, 1968) ?s. 82 – 84.
* Katz, Howard [?The Paper Aristocracy](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0916728005/), ?(New York: Books in Focus, 1976)? s. 112 – 113.
* Skousen, Mark ?[Economics on Trial](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/1556233728/), ?(Homewood, Illinois: Business One Irwin, 1991)? s. 97 – 99.
* Smith, Jerome ?[The Coming Currency Collapse](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0916728412/) , ?(New York: Bantam Books, 1980)






[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/oikeudenmukaisuus) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/phillipskayra)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/luokkateoria/ -->
# 30. Taloudellinen luokkateoria

> Vaikka virheellinen marxilainen taloudellinen luokkateoria on nykyään paremmin tunnettu, se on johdettu (1800-luvun puolivälissä) oikeasta alkuperältään ranskalaisen älymystön 1700-luvun lopulla luomasta taloudellisen luokka-analyysin teoriasta. Tätä paikkansapitävää teoriaa James Mill jäljitteli 1800-luvun alussa englanninkieliselle maailmalle Englannissa. Millin analyysi näki taloudelliset luokat

Vaikka virheellinen marxilainen taloudellinen luokkateoria on nykyään paremmin tunnettu, se on johdettu (1800-luvun puolivälissä) oikeasta alkuperältään ranskalaisen älymystön 1700-luvun lopulla luomasta taloudellisen luokka-analyysin teoriasta. Tätä paikkansapitävää teoriaa James Mill jäljitteli 1800-luvun alussa englanninkieliselle maailmalle Englannissa. Millin analyysi näki taloudelliset luokat valtiollisina hallitsijoina ja näiden ikeen alla olevina. Toisin sanoen amerikkalaisen valtiomies John Calhoun myöhemmin kutsumalla tavalla veronmaksajiksi ja verojen kuluttajiksi. Lainaten Calhounta hänen kirjastaan *Disquisition on Government*:

> Välttämätön seuraus . . . on jakaa yhteisö kahteen suureen luokkaan: ensimmäisen koostuen niistä, jotka todellisuudessa maksavat verot ja luonnollisesti kantavat yksinomaan taakan valtion tukemisesta; ja toisen niistä, jotka ovat heidän maksutulojen saajina ja jotka itse asiassa ovat valtion tukemia; tai lyhyemmin, jakamalla veronmaksajiin ja verojen kuluttajiin . . Vaikutuksen . . ollessa rikastuttaa; ja vahvistuttaa toisia, ja köyhdyttää ja heikentää toisia. (s. 18)

Marx otti tämän paikkansapitävän teorian ja sovelsi sitä väärin työnantajien ja työntekijöiden välisiin suhteisiin. Marxilainen versio olettaa sisäsyntyisen ristiriidan tuotantovälineiden omistajien ja näille työpanostaan myyvien intressien välille. Todellisuudessa työntekijöiden ja työnantajien välillä on symbioottinen suhde molempien erikoistuessa valitsemaansa toimintaan ja korjatessa toisen ponnistelujen hyödyt (säästäjät ja sijoittajat tuotantovälineillä ja työntekijät myymällä työpanostaan nykyhetken tuloja vastaan).

---

* Hoppe, Hans-Hermann 
[“Marxist and Austrian Class Analysis” in Requiem For Marx edited by Yuri N. Maltsev](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0945466137/), 
(Auburn, Alabama: The Ludwig von Mises Institute, 1993)
 s. 51 – 73.
* Mises, Ludwig von [The Clash of Group Interests and Other Essays](http://mises.org/etexts/mises/clash/clash.asp), 
(New York: Center for Libertarian Studies, 1978) 
s. 1 – 12.
* Marx, Karl and Friedrich Engels 
[The Communist Manifesto](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0451527100/), 
(New York: Pocket Books, 1964)
 s. 57 – 79.
* Raico, Ralph 
[“Classical Liberal Roots of the Marxist Doctrine of Classes” in Requiem For Marx edited by Yuri N. Maltsev](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0945466137/), 
(Auburn, Alabama: The Ludwig von Mises Institute, 1993) 
s. 189 – 220.
* Rothbard, Murray N. 
[Classical Economics](http://www.mises.org/store/Product2.aspx?ProductId=273&CategoryId=19), 
(Brookfield, Vermont: Edward Elgar Publishing Limited, 1995)
 s. 75 – 78, 385 – 391.
* Rothbard, Murray N. 
[Conceived in Liberty, Volume III](http://www.mises.org/store/Conceived-in-Liberty--P96C0.aspx), 
(New Rochelle, New York: Arlington House Publishers, 1976)
 s. 350 – 356.






[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/kauppavaje) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/oikeudenmukaisuus)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/mainostaminen/ -->
# 13. Mainostaminen

> Mainostamista on talousteoriassa kohdeltu kaltoin. Sivuuttaen kaikki vapaiden markkinoiden vastaisuudella ominaiset ennakkoasenteet, syy tälle löytyy täydellisen kilpailun teoriasta. Kun taloustieteilijä katselee maailmaa ”täydellisen kilpailun lasien läpi”, siitä seuraa heti luonnostaan mainostamisen halveksunta. Kun pidetään kiinni hienoista täydellisen kilpailun oletuksista –

Mainostamista on talousteoriassa kohdeltu kaltoin. Sivuuttaen kaikki vapaiden markkinoiden vastaisuudella ominaiset ennakkoasenteet, syy tälle löytyy täydellisen kilpailun teoriasta. Kun taloustieteilijä katselee maailmaa ”täydellisen kilpailun lasien läpi”, siitä seuraa heti luonnostaan mainostamisen halveksunta. Kun pidetään kiinni hienoista täydellisen kilpailun oletuksista – täydellisen homogeeniset tuotteet, resurssien täydellinen liikkuvuus, täydellinen informaatio ja niin pienet yritykset, ettei yksikään niistä pysty vaikuttamaan hintoihin – mainostaminen *on* puhtaasti tuhlausta. Mikä mahdollinen taloudellinen rooli voisi mainostamisella olla tällaisessa maailmassa? Kaikki kuluttajat ovat tietoisia tuotteiden ominaisuuksista ja saatavuudesta, tuotteet ovat tasavertaisesti saatavilla (välittömästi) kaikkialla ja hinnat näille tuotteille ovat samat.

Eiköhän äskeisessä ollut riittävästi mainonnasta täydellisen kilpailun maailmassa. Entäpä      *todellisuudessa*?          Todellisen        kilpailun          maailmassa      – yritysten kilpailunhaluisesti yrittäessä houkutella kuluttajia – mainostamisella on todellakin taloudellisesti hyödyllinen rooli. Kolme väittelyn alaista asiaa mainostamisessa ovat suostuttelu vai informaatio, tuhlaus vai tehokkuus ja keskittyminen vai kilpailu.

**Suostuttelu vastaan informaatio**

Väite siitä, että suurin osan mainostamisesta keskittyy suostuttelevaan informatiivisen sijaan perustuu vastaaviin esimerkkeihin kuin tämä: “Coke is it!” Mainostamisen vastustajat valittavat, ettei tällaisissa mainoslauseissa ole mitään informaatiota, ne ovat pelkkää hälinää, jo yrittää suostutella kuluttajarukkaa eroamaan rahoistaan. Tulisi ymmärtää, että vaikka mainostamisella ei ole mitään arvoa jollekin tietylle kriitikolle, toiselle se saattaa olla arvokasta. Suurta osaa mainoksista ei ole kohdistettu yhdellekään yksittäiselle ihmiselle. Monet meistä yhtyisivät toteamukseen, että yllä oleva lause uupuu informaatiota – Mikä on hinta? Mistä sitä voi ostaa? Mikä on sen ravintoarvo? Mutta henkilölle, joka on luvannut ottaa kotimatkalla mukaansa muutaman tölkin kokista, mainoslause on tervetullut muistutus asiasta. Ihmiset ovat kiireisiä monine tehtävineen eivätkä pysty pitämään kaikkea mielessään; muistutukset ovat usein tarpeen.

Epäilen, että jokainen tämän sivun lukija voi mainita esimerkin, jossa he ovat lopettaneet jonkun suosikkituotteen käytön, ja vasta huomatessaan sen taas tai nähdessään uudelleen yksinkertaisen mainoslauseen, he ajattelevat seuraavasti: ”Ai niin, pidin X:stä, täytyykin ostaa uudestaan!” Tällaisissa tilanteissa ihmiset ovat tyytyväisiä saadessaan muistutuksen.

Lisäksi tuoteet täytyy esitellä tulokkaille, vaikka ne ovatkin jo entuudestaan muille tuttuja. Tulokkaisiin kuuluvat vastasyntyneet, maahanmuuttajat ja väestönosa, jolle tuote esitellään ensimmäistä kertaa. Syy siihen, että joku tietty tuote mainoslauseellaan sävähdyttää meitä ilman muuta mainostamista, on seurausta yrityksen tekemästä hyvästä pohjatyöstä, jonka ansiosta tuote on ollut jatkuvasti tietoisuudessamme saaden meidät kokemaan sen mainostamisen tarpeettomaksi.

Mainonnan vastustajat ovat luoneet väärän kahtiajaon suostuttelun ja informaation välille; molemmat ovat itse asiassa ja välttämättä kytköksissä toisiinsa. Ainoa tapa tiedottaa jostain on ensin suostutella henkilö suuntaamaan huomionsa kyseiseen informaation: tähän perustuvat nokkelat lausahdukset, kirjavat värit, tarttuvat melodiat ja niin edelleen. Ja ainoa tapa suostutella henkilöä on käyttää informaatiota, oli se sitten kuinka rajoittunutta tahansa.

Mutta hyväksytään mainonnan vastustajien argumentti: kuluttajat ostavat toisinaan tuotteita ainoastaan puhtaan suostuttelevan mainonnan takia. Sovelias vastaus tähän väitteeseen on: ENTÄ SITTEN? Jos kuluttaja haluaa ostaa tuotteen pelkästään suostuttelevan mainonnan perusteella, hänellä on kuluttajana täysi oikeus käyttää rahansa valitsemallaan tavalla. Kaiken lisäksi, kuinka monet tarpeet ovat luontaisia, kenenkään suostuttelun ulkopuolella? Hyvin harvat ostokset tai ihmisen tekemät valinnat ovat luontaisia tarpeita varten – ja katkerana oleminen mainostamista kohtaan ei varmasti kuulu niihin!

**Tuhlaus vastaan tehokkuus**

Toinen väite mainostamista vastaan on, että se lisää tuotantokustannuksia – kieltämättä tuotteen valmistaminen ja sen jälkeen rahan käyttäminen mainontaan on kalliimpaa kuin jättää kuluttamatta mitään mainontaan. Mutta tämä pitää paikkansa myös jokaisen tuotteen jokaiseen ominaisuuteen – esimerkiksi auton valmistamiseen moottorin kanssa tai ilman. Todellinen kysymys kuuluukin: ovatko lisäkustannukset (mainostaminen, auton moottori jne.) niin arvokkaita kuluttajalle, että hän on valmis maksamaan niistä? Ellei näin ole, yleiset tuotteet ilman mainontaa voittavat kilpailussa koreilevat, raskaasti mainostetut tuotteet; loppukädessä päätös on kuluttajalla. Koska paljon mainostetut tuotteet ovat itse asiassa sääntö, mitä kuluttajille arvokasta mainostaminen siis tarjoaa? Informaatiota tuotteen olemassaolosta, sen erikoisominaisuuksista, mistä sitä on saatavilla jne. Jokainen kuluttajan arvostusta mainonnan informaatiota kohtaan epäilevä voi muistella edellistä kertaa, jolloin sanomalehti tuli ostettua elokuvien näytösaikojen vuoksi tai jolloin tutki sunnuntailehden mainoksia ostotarkoituksessa.

Toisen tyyppinen argumentti mainonnan turhuudesta perustuu huomioon useiden tuotteiden samankaltaisuudesta mainontaa lukuun ottamatta – esimerkkeinä mainitaan usein pesuaineet, virvoitusjuomat, aspiriini jne. – ja tästä syystä mainonta on turha ylimääräinen kustannus. Totuus on juuri päinvastainen: mitä enemmän pienistä eroavaisuuksista *tietää ja välittää* eri tuotteiden välillä, sitä ilmiselvempiä eroavaisuudet ovat. Todellisuudessa mainoskriitikko kertoo, että hänelle ero, esimerkiksi Cokisen ja Pepsin välillä, on tuntematon ja hän ei todellisuudessa välitä pätkääkään vastaavista eroavaisuuksista. Tämä on hienosteluargumentti tai jota Murray N. Rothbard on kutsunut ”pidättyväksi ivaksi.” Entäpä jos kertoisimme mainonnan merkittävälle vastustajalle John Galbraithille kaikkien talouden oppikirjojen olevan samanlaisia, niissä kaikissa käsitellään hintoja, kustannuksia, kysyntää, tarjontaa jne. Ainoa joka pystyisi aidosti uskomaan tällaiseen on joku, joka on tietämätön ja välinpitämätön taloutta kohtaan – samalla tavoin kuin Galbraith on tietämätön ja välinpitämätön Cokiksen ja Pepsi eroista. Koska tuotteissa on eroja, vaikkakin pieniä, mainostaminen herättää kuluttajat niiden tuotteiden saatavuuteen jotka läheisesti vastaavat kuluttajan mieltymyksiä – arvokas palvelu todellakin.

**Keskittyminen vastaan kilpailu**

Viimeinen väite mainontaa vastaa uskoo sen kannustavan teollisuuden keskittymistä, koska mainonnan kalliit kustannukset jättävät markkinoilta uudet tulokkaat, joilla ei ole varaa kilpailla vakiintuneiden suurten mainostajien kanssa. Itse asiassa mainostaminen – kuluttajien huomion herättäminen – mahdollistaa uudelle tulokkaalle asiakkaiden vanhojen toimintatapojen muuttamisen. Kaiken mainonnan poistaminen turvaisi isojen, vakiintuneiden yritysten aseman.

Oletko huomannut, että uusia tuotteita, kauppakeskuksia, ravintoloita ja bensa-asemia mainostetaan merkittävästi, ja vielä kaikkein räikeimmin, äänekkäimmin ja tunkeilevimmin menetelmin? Muutama esimerkki: Olisiko Hesburger koskaan tullut merkittäväksi kilpailijaksi McDonaldsille ilman mainontaa, olisiko Diet Coke onnistunut ilman julkkisten tukea, olisiko Lidl saavuttanut markkina-asemaansa ilman laajaa ja jatkuvaa hintojensa mainostamista ja muistuttamista vaihtoehtoisesta ostospaikasta? Mainonnan puute (tai sen kieltäminen kuten on tehty ja jota vastustajat ovat ehdottaneet) tukisi suoraan vallitsevia yrityksiä ja tuotteita. Mainontaa vastustavien teoreetikkojen lisäksi nämä yritykset ovat suurimpia mainonnan lopettamisen       puolestapuhujia. Lakipalveluiden, silmälasien ja vitamiinien mainostaminen ovat kaikki olleet kiellettyjä eri aikoina näiden tuotteiden ja palveluiden myyjien kehotuksesta. Vapaus mainostaa mahdollistaa kuluttajalle ennen kauppoihin siirtymistä ostopaikan valinnan hintojen perusteella; ilman mainontaa kuluttaja joutuu etsimään ”sokkona” parhaita tarjouksia.

Pyrkimys kieltää uusilta tulokkailta mahdollisuus tavoittaa uusia asiakkaita on laajempi sosiologinen laki laajoine sovellusalueineen. Esimerkkejä: vakiintuneet kandidaatit keskustelevat harvoin mielellään heitä haastavista uusista tulokkaista, arvostetut auktoriteetit sivuuttavat väitteet heitä vähemmän tunnetuilta kriitikoilta ja vanhan rahan eliitti ei pidä uusrikkaita arvossa.

Ja lopullinen armonisku koko keskustelulle: mainonnan vastustajat… mainostakaa! Kyllä, pyrkiessään vakuuttamaan muita mainonnassa näkemästään pahuudesta, he tekevät juuri kaikkia tuomitsemiaan asioita: käyttävät nokkelia fraaseja ja esimerkkejä vakuuttaakseen muita, saavat aikaan kuluja luodessaan uusia argumentteja vähäisin eroin ja pyrkivät lyömään läpi tavoittaakseen seuraajia, jotka saattavat olla tyytyväisiä nykyiseen ymmärrykseensä mainostamisen arvosta!

---

* Armentano, D.T. [?Antitrust and Monopoly: Anatomy of a Policy Failure](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0945999623/), ?(New York: John Wiley & Sons, 1982)? s. 37 – 39, 256- 257, 262.
* Armentano, D.T. ?[Antitrust Policy: The Case for Repeal](http://www.alibris.co.uk/booksearch?binding=&mtype=&keyword=Antitrust+Policy%3A+The+Case+for+Repeal&hs.x=0&hs.y=0), ?(Washington, D. C.: The Cato Institute, 1986)? s. 35 – 38.
* Block, Walter ?[Defending the Undefendable](http://www.mises.org/store/Defending-the-Undefendable-P136C0.aspx), ?(New York: Fleet Press Corporation, 1976)? s. 68 – 79. ([pdf](http://mises.org/books/defending.pdf))
* Brozen, Yale, editor ?[Advertising and Society](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/081470980X/), ?(New York: New York University Press, 1974) ?s. 25 – 109.
* Hayek, F. A. ?[Studies in Philosophy, Politics and Economics](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0226320693/), ?(Chicago: The University of Chicago Press, 1967)? s. 313 – 317.
* Rothbard, Murray N. [?Man, Economy, and State](http://mises.org/rothbard/mes.asp), ?(Los Angeles: Nash Publishing, 1970)? s. 843 – 846.

[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/ammattiliitot) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/keinottelijat)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/markkina/ -->
# 18. Markkina- vai komentotalous

> Talouden toimintaan on olemassa kaksi täysin vastakkaista lähestymistapaa. Komentotalous perustuu ylhäältä alas, keskitetysti suunniteltuun sosialistiseen talouteen. Markkinatalous perustuu hajautettuun vapaiden markkinoiden talouteen. Kaikkein perustavanlaatuisin ero näiden kahden välillä on yksityinen omaisuus vapailla markkinoilla ja yksityisomaisuuden puuttuminen komentotaloudessa. Komentotalouden väitetty hyve

Talouden toimintaan on olemassa kaksi täysin vastakkaista lähestymistapaa. Komentotalous perustuu ylhäältä alas, keskitetysti suunniteltuun sosialistiseen talouteen. Markkinatalous perustuu hajautettuun vapaiden markkinoiden talouteen. Kaikkein perustavanlaatuisin ero näiden kahden välillä on yksityinen omaisuus vapailla markkinoilla ja yksityisomaisuuden puuttuminen komentotaloudessa.

Komentotalouden väitetty hyve kohdistuu sen suunnitelmallisuuteen verrattuna suunnitelmien puuttumiseen markkinataloudessa. Tämän näkemyksen virhe on, että markkinatalous on todellisuudessa hyvin rationaalisesti suunniteltu kulutuskysynnän avulla hintajärjestelmän kautta. Komentotaloudessa on tämän lisäksi neljä perusvajaavaisuutta.

Ensinnäkin, yrityksestä suunnitella koko taloutta keskitetyn komitean avulla seuraa tehottomuus jo pelkästään tehtävän laajuuden vuoksi. Ei ole mahdollista, että esimerkiksi 300 suunnittelijaa voi tuntea tarpeet, resurssien saatavuuden olosuhteet ja paikallisen tietämyksen, joka on levinnyt läpi koko talouden.

Toiseksi, komentotalous nojaa pohjimmiltaan motivointikeinonaan pakottamiseen. Sosialistit väittävät tyypillisesti, että turvautuminen pakottamiseen (Berliinin muuri, venäjän kulakit jne.), ei ole osa heidän järjestelmäänsä, vaan ainoastaan valitettava poliittisten johtajien huono valinta ja että sosialismi ainoastaan pyrkii kontrolloimaan taloutta, ei ihmisten yksilöllistä vapautta. Mutta taloudellisen järjestelmän pääelementtejä ovat luonnollisesti juuri ihmiset; näin ollen talouden kontrollointi on ennen kaikkea ihmisten kontrolloimista – Berliinin muuri ei ollut mikään poikkeuksellinen vastoinkäyminen. Riittänee, kun mainitaan, että ihmisten motivaatio heikkenee kun heitä pakotetaan.

Kolmanneksi, komentotalous on kollektiivinen järjestelmä. Kaikki työskentelevät kiintiöosuudestaan kokonaistuotannon hyödystä. Yksilölliset kannustimet puuttuvat. Esimerkiksi sadan työntekijän taloudessa jokainen vastaanottaa 1/100 kokonaistuotannosta. Jos yksi työntekijä pinnaa, hänen tappionsa on ainoastaan 1/100 hänen muutoin luomastaan tuotannosta. (Kuvittele kannustimia, kun tämä järjestelmä laajennetaan 200 miljoonan kansakuntaan!) Jokainen päätyy pyrkimykseen elää muiden kustannuksella ja kokonaistuotanto romahtaa.

Ja neljänneksi, tuotannon kannustimena on miellyttää poliittisia viranomaisia, joilla on valta päättää työntekijöiden elämästä. Verrattuna markkinoihin, joilla tuotanto pohjautuu kulutuskysyntään, komentotaloudessa kuluttaja on unohdettu olento.

---

* Barron, John 
[Mig Pilot](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0380538687/), 
(New York: McGraw-Hill, 1980)
* Friedman, Milton & Rose 
[Free to Choose](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0380525488/), 
(New York: Harcourt, Brace, Jovanovich, 1979)
 s. 9 – 37, 54 – 69.
* Hayek, F. A. 
T[he Fatal Conceit](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0226320669/), 
(Chicago: The University of Chicago Press, 1988)
* Rand, Ayn 
[Atlas Shrugged](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0451191145/), 
(New York: Random House, 1957)
 s. 660 – 670.
* Roberts, Paul Craig and Karen LaFollette [Meltdown: Inside the Soviet Economy](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0932790798/), 
(Washington, D.C.: The Cato Institute, 1990)
* Steele, David Ramsay 
[From Marx to Mises](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0875484492/), 
(LaSalle, Illinois: Open Court Publishing Company, 1992) 
s . 255 – 294.






[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/tuotteet) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/vapaakauppa)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/metodologia/ -->
# 27. Metodologia

> Kunnollinen metodologia – periaatteiden, menettelytapojen ja käytäntöjen järjestelmä sovellettuna tiedon osa-alueeseen – yhteiskuntatieteissä lähtee liikkeelle itsestään selvistä perusolettamuksista suhteessa tutkimuskohteeseen. (Itsestään selvä merkityksessä, että väitteen täytyy olla tosi, koska väitteen kieltämisessä on pakko käyttää juuri samaista väitettä sen kumoamiseksi; esimerkiksi

Kunnollinen metodologia – periaatteiden, menettelytapojen ja käytäntöjen järjestelmä sovellettuna tiedon osa-alueeseen – yhteiskuntatieteissä lähtee liikkeelle itsestään selvistä perusolettamuksista suhteessa tutkimuskohteeseen. (Itsestään selvä merkityksessä, että väitteen täytyy olla tosi, koska väitteen kieltämisessä on pakko käyttää juuri samaista väitettä sen kumoamiseksi; esimerkiksi perusolettamusta ihmisen toiminnasta ei voida kieltää ilman sen suorittamista kieltämisen toiminnalla!)

Talousteoria tutkii ihmisten toimintaa niukkojen luonnon resurssien muokkaamisessa hyödyllisiksi tuotteiksi. Perusolettamuksina ovat siten ihmisen toiminta pyrkimyksenä päämääriin (tai tavoitteisiin) hänen kohdatessaan niukat resurssit. Loogista päättelyä (deduktiota) käyttäen voidaan aloittaa kieltämättömistä perusolettamuksista ihmisen merkityksellisestä toiminnasta ja niukkuudesta ja jatkaa eteenpäin. Ketju jatkuu ihmisen toiminnasta ja niukkuudesta valintaan; valinnasta oivaltaen totuuden vaihtoehtoiskustannuksista ja jatkaen samaan tapaan koko ”talouden” sisältävän tietämysalueen läpi. Tätä menetelmää käyttäen talouden totuudet ovat todistettuja siihen asti, kunnes loogisen deduktiivisen päättelyn ketju on rikkomaton. Tämä menetelmä soveltuu yhteiskuntatieteisiin, koska tutkimalla ihmisen käyttäytymistä voimme ymmärtää ihmistä ohjaavia motiiveja.

Tämä menetelmä ei sovellu luonnontieteisiin, jotka tutkivat elottomia kohteita – kuolleet kohteet eivät pyri päämääriin. Luonnontieteissä ei johdeta perusolettamuksista deduktiivisesti seuraavaa totuutta, vaan totuuden varmistamiseksi käytetään empiirisiä tutkimuksia.

Yleinen virheellinen metodologinen lähestymistapa on ”positivimismi” tai ”empirismi” – määritettynä faktojen keräämisenä ja tutkimisena. Menetelmä soveltuu elottomiin kohteisiin ja eläviin kohteisiin, joilla ei ole tietoisuutta. Taloustieteilijät kuitenkin matkivat usein tätä menetelmää pyrkimyksenä saavuttaa suurempaa arvostusta ”vakavana tieteenä”, jollaisina kovia tieteitä (fysiikka, tähtitiede jne.) pidetään.

Chicago-koulukunnan taloustieteilijöiden katsotaan kuuluvan vapaiden markkinoiden puolustajiin. Erityisesti Chicago-koulukunnan lähestymistapa on kuitenkin toisinaan tunnettu ”avaa hevosen suu ja laske sen hampaat” -menetelmänä (empiirinen lähestymistapa). Vaikkakin tämä on kelpo tapa laskea hampaita, se ei kelpaa tavoiteohjautuneen ihmisen toiminnan tutkimiseen.

Esimerkki: haluamme tietää onko kysynnän laki (ostot lisääntyvät hinnan alentuessa ja päinvastoin) tosi vai epätosi. Empiristi tutkii toteutuneita myyntilukuja testatakseen kysynnän lakia. Mutta luonnollisesti myös useat muut tekijät hinnan ohella vaikuttavat kysynnän määrään. Jos tutkimuksen lopputuloksena on suurempi kysytty määrä korkeammalla hinnalla, hylkäämmekö kysynnän lain epätotena vai tiedämmekö loogisen päättelyn tuloksena sen olevan tosi, jolloin muut tekijät ohittivat korkeamman hinnan vaikutuksen? Murray N. Rothbard toteaa kirjassaan *Man, Economy, and State*:

> … ihmisen toiminnassa, päinvastoin kuin luonnontieteissä, käsitteet voidaan kumota ainoastaan *toisilla* käsitteillä; tapahtumat ovat itsessään monimutkaisia seurauksia, jotka tulee tulkita oikeilla käsitteillä. (s. 840)

Tutkittaessa ihmisen käyttäytymistä ei ole mahdollista hallita kaikkia muuttujia, ja jopa silloin kun tämä tehdään ”perusteellisesti”, ei koskaan ole tiedossa mitä ei tiedetä – jokin merkityksellinen tekijä on saattanut jäädä huomaamatta. Lisäksi on huomioitava, että empiristillä täytyy olla joku logiikkaan perustuva teoria tutkimuksensa lähtökohtana – ei ole mahdollista olla puhdas empiristi keräämällä kaikki mahdolliset tosiasiat ja tilastot ja odottaa teorian paljastavan itse itsensä. Lainaten Rothbardia teoksesta *Individualism and the Philosophy of the Social Sciences:*

> [Ajatuskoe] on taloustieteilijän korvike luonnontieteilijän kontrolloidulle laboratoriokokeelle. Koska merkitseviä muuttujia yhteiskunnasta ei voida pitää vakioina, taloustieteilijä pitää ne vakiona mielessään. Käyttäen sanallisen logiikan työkalua, hän ajattelullaan tutkii muuttujan kausaalivaikutusta toiseen.  (s. 38)

Deduktio perusolettamuksista oli monien merkittävien taloustieteilijöiden yleisesti käyttämä menetelmä. Sitä käyttivät John Baptiste Say (Sayn laki), Nassau Senior (pääoma- ja arvoteoria), John E. Cairnes (yksi viimeisistä klassisista taloustieteilijöistä), Carl Menger (rajahyötyanalyysi) ja monet muut viimeisen 200 vuoden aikana vaikuttaneet taloustieteilijät. Menetelmää on ylenkatsottu ainoastaan muutamina viimeisinä vuosikymmeninä rynnättäessä positivismiin.

Metodologian toinen aspekti on yksilöllinen näkökulma. Koska nimenomaan yksilöt toimivat pyrkimyksissään päämääriinsä, asianmukainen toimintamalli on tutkia ihmisen *yksilöllistä* käyttäytymistä. Tämä metodologinen individualismi ei sulje pois ryhmän toimintaa; se ainoastaan muistuttaa ryhmän pohjimmiltaan koostuvan yksilöllisistä toimivista ihmisistä. (Tavallisesti annettu talouden määritelmä on niukkojen resurssien allokointi käytettäväksi *yhteisön* rajoittamattomien tarpeiden tyydyttämiseksi. Huomioi tämän määritelmän kollektivistinen näkemys vastakkaisena tässä esitettyyn menetelmään.)

---

* Hayek, F. A.
 [Individualism and Economic Order](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0226320936/), 
(Chicago: University of Chicago Press, 1948) 
s. 39 – 91.
* Hoppe, Hans-Hermann
 [Praxeology and Economic Science](http://mises.org/esandtam.asp), 
(Auburn, Alabama: The Ludwig von Mises Institute, 1988)
 s. 8 – 24.
* Kirzner, Israel M.
 “[On the Method of Austrian Economics” in The Foundations of Austrian Economics edited by Edwin G. Dolan](http://www.econlib.org/library/NPDBooks/Dolan/dlnFMA.html), 
(Kansas City: Sheed Andrews and McNeel, 1976) 
s. 40 – 51.
* Littlechild, Stephen C.
 [The Fallacy of the Mixed Economy](http://www.alibris.co.uk/booksearch?qwork=2239348&matches=11&wquery=The+Fallacy+of+the+Mixed+Economy&cm_sp=works*listing*title), 
(San Francisco: The Cato Institute, 1979)
 s. 14 – 20.
* Rothbard, Murray N.
 [Individualism and the Philosophy of the Social Sciences](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0932790038/), 
(San Francisco, California: The Cato Institute, 1978) 
s. 19 – 61.
* Rothbard, Murray N. 
[Man, Economy, and State](http://mises.org/rothbard/mes.asp), 
(Los Angeles: Nash Publishers, 1970)
s. 1 – 60, s. 840.






[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/suurilama) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/arvoteoria)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/monopoli/ -->
# 10. Monopoli

> Nykyisissä tavanomaiseen positivismin metodologiaan perustuvissa oppikirjoissa termi ”monopoli” on vääristynyt tarkoittamaan mitä tahansa yritystä, jolla on laskeva kysyntäkäyrä. Koska kaikki yritykset kohtaavat laskevan kysyntäkäyrän, sana ”monopoli” on menettänyt merkityksensä. Alkuperäinen monopolin määritelmä tarkoitti valtion myöntämää yksinoikeudellista etuoikeutta, tai kirjaimellisesti yhtä

Nykyisissä tavanomaiseen positivismin metodologiaan perustuvissa oppikirjoissa termi ”monopoli” on vääristynyt tarkoittamaan mitä tahansa yritystä, jolla on laskeva kysyntäkäyrä. Koska kaikki yritykset kohtaavat laskevan kysyntäkäyrän, sana ”monopoli” on menettänyt merkityksensä. Alkuperäinen monopolin määritelmä tarkoitti valtion myöntämää yksinoikeudellista etuoikeutta, tai kirjaimellisesti yhtä myyjää. Jopa oppikirjat hyväksyvät nämä monopolin lähteiksi tai muodoiksi.

Esimerkkinä muutamista osuvistaa monopoleista oikein ymmärrettynä ovat postimonopoli (ensimmäisen luokan postin jakelu on laitonta kenellekään muulle alle 3,00 dollarilla kirjettä kohden), suurin osa energiayhtiöistä ja kaapelitelevisioyhtiöt (kaikille muille on laitonta myydä näitä palveluita niiden toimialueella – hiukan vastaavasti kuin mafian reviirikonsepti!), useiden kaupunkien taksit (on laitonta ajaa ilman kallista lupaa, joiden määrää viranomaiset rajoittavat) ja julkiset koulut (jotka yksityisomaisuuden omistajat pakotetaan maksamaan käytöstä riippumatta).

Ironisesti useat uudistuksien vaatijat, jotka tuskailevat oletetuista vapaiden markkinoiden luomista monopoleista, eivät koskaan valita joukosta valtion luomia monopoleja. Esimerkiksi Ralph Naderin *The Monopoly Makers* vahvistaa tämän näkökannan. Tästä voidaan vetää ainoastaan se johtopäätös, että ihmisiä eivät niinkään järkytä monopolit sinänsä, vaan yksityinen omaisuus, liiketoiminta ja vapaat markkinat. Postin päivittäin harjoittama monopolinen toimivalta, jota se on harjoittanut vuosikymmeniä, on merkittävästi paljon suurempi kuin mikään monopolivalta, josta yritys pystyy nauttimaan kuluttajien vapaaehtoisissa asiakkuuksissa. Yksikään markkinalähtöinen monopoliyritys (merkityksessä yksi myyjä) ei pysty voimakeinoin poistaman kilpailijoitaan tai pakottamalla vaatimaan liikevaihtoa asiakkailtaan tavoilla, joita posti ja muut valtion myöntämät monopolit suorittavat rutiininomaisesti.

---

* Armentano, D. T. 
[Antitrust and Monopoly: Anatomy of a Policy Failure](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0945999623/), 
(New York: John Wiley & Sons, 1982)
* Branden, Nathaniel 
[“Common Fallacies about Capitalism” in Capitalism the Unknown Ideal edited by Ayn Rand](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0451147952/), 
(New York: New American Library, 1967)
 s. 72 -77.
* Brown, Susan, et. al. 
[The Incredible Bread Machine](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0378039822/), 
(San Diego, California: World Research Inc., 1974)
 s. 66 – 79.
* Brozen, Yale [Is Government the Source of Monopoly?](http://www.alibris.co.uk/booksearch?binding=&mtype=&keyword=Is+Government+the+Source+of+Monopoly%3F&hs.x=24&hs.y=12), 
(San Francisco: Cato Institute, 1979)
* Burris, Alan 
[A Liberty Primer](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0960849017/), 
(Rochester, New York: Society for Individual Liberty, 1983) 
s. 226 – 237.
* Rothbard, Murray N. 
[Man, Economy, and State](http://mises.org/rothbard/mes.asp), 
(Los Angeles: Nash Publishing, 1970)
 s. 587 – 620.






[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/toimiluvat) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/kilpailulainsaadanto)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/mustatiistai/ -->
# 25. Musta tiistai

> Osakemarkkinat romahtivat lokakuun 29. päivänä vuonna 1929, ja tätä pidetään myös yleisesti suuren laman alkupäivänä. Tavanomaiset selitykset romahdukselle sisältävät teoriat liikainvestoinneista, tasapainottomuudesta tulojen jaossa ja näin ollen vajaudesta kulutuksessa, tai pelkästään vapaiden markkinoiden hajoamisesta. Liikainvestointiteoria ei ole yksin perusteellinen ollakseen

Osakemarkkinat romahtivat lokakuun 29. päivänä vuonna 1929, ja tätä pidetään myös yleisesti suuren laman alkupäivänä. Tavanomaiset selitykset romahdukselle sisältävät teoriat liikainvestoinneista, tasapainottomuudesta tulojen jaossa ja näin ollen vajaudesta kulutuksessa, tai pelkästään vapaiden markkinoiden hajoamisesta.

Liikainvestointiteoria ei ole yksin perusteellinen ollakseen merkityksellinen – täytyy kysyä: Mikä sai aikaan liikainvestoinnit? Tulojen ja kulutusvajauksen epätasapaino ei ole pelkästään epärelevanttia, vaan myös tosiasioihin perustamatonta – kulutus nousi vuoden 1925 73 prosentista 75 prosenttiin bruttokansantuotteesta vuonna 1929. Lainaten Rothbardia hänen kirjastaan *America’s Great Depression*:

> Jos vähäinen kulutus olisi oikea selitys mille tahansa kriisille, täytyisi kulutustavarateollisuuden olla lamassa, varastojen paisua ylituotannosta ja vähintäänkin tuotantohyödykkeitä valmistavien teollisuudenalojen kokea suhteellista vaurautta. Silti yleisesti tunnustetaan tuotantohyödykealojen, ei kulutushyödyketeollisuuden, kärsivän eniten taantumassa. Vähäinen kulutus ei voi selittää tätä ilmiötä…Jokainen kriisi on merkitty *virhe*investoinneilla ja alhaisella *säästämisellä*, ei vähäisellä kulutuksella. (s. 58.)

Vapaiden markkinoiden epäonnistuminen on teoreettisesti ja historiallisesti väärin. Yhdysvallat ei ollut vapaa markkinatalous; interventiot talouteen tapahtuivat kaikkein merkittävimmin keskitetyn pankkijärjestelmän muodossa. Tämän lisäksi tukiaiset, tulovero, sääntely, tariffit ja rahan luominen tyhjästä valtiollisesti perustetun keskitetyn pankkijärjestelmän toimesta, olivat kaikki poikkeuksia aidosta vapaasta markkinataloudesta.

Osakemarkkinoiden romahduksen aikaansaamat tapahtumat liittyvät harkintaan Smoot-Hawley-tariffista (joka tuli lainvoimaiseksi kesäkuussa 1930), jonka harkinnan interventionistinen Yhdysvaltain kongressi aloitti maaliskuussa 1929. (Toukokuun viidentenä 1028 taloustieteilijää allekirjoitti vetoomuksen pyytäen Hooveria jättämään tariffi hyväksymättä.) Seuraamalla päivittäistä uutisointia tariffista – kuten Jude Wanniski on tehnyt – selviää, että osakemarkkinat tippuvat joka kerta, kun ilmenee tariffin tulevan voimaan, ja nousevan joka kerta, kun se vaikuttaa häviävän. Tariffin läpimeno tuli ilmeiseksi juuri maanantaina, lokakuun 28. päivänä ja tuhosi osakkeiden arvosta valtavan osan, mikä paljastui seuraavana päivänä pörssin avauduttua.

Saatat ihmetellä, miten kesäkuinen laki pystyy saamaan aikaan tapahtuman edellisenä lokakuuna. Eräs tuotteen (mukaan lukien osakkeen) kysyntään vaikuttavista seikoista on odotukset. Odotukset raskaan tariffin asettamisesta tuonnille vähensivät pörssiosakkeiden   kysyntää. Syy, miksi   tuontitariffi pystyi vähen­tämään amerikkalaisen yrityksen osakkeen arvoa, on että sijoittajat pystyivät tuolloin ymmärtämään viennin vähentymisen Amerikan tuontitariffin todennäköisenä vaikutuksena. Lainaten taloustieteilijöiden vetoomusta:

> Muut maat eivät pysty loputtomasti ostamaan meiltä, ellei niiden sallita myydä meille, ja mitä enemmän rajoitamme heidän tuotteidensa tuontia korkeampien tariffien muodossa, sitä enemmän vähenevät mahdollisuutemme viedä heille . . .

Kaupankäynti on kaksisuuntainen väylä ja este tukkii liikenteen molempiin suuntiin. Lisäksi muiden maiden vastatoimina lisäämät tariffit tuhoaisivat lisää Amerikan vientiä vähentäen samaisten amerikkalaisten yritysten voittoja. Korkeat tuontitariffit lisäävät myös amerikkalaisten yritysten kustannuksia näiden ostaessa ulkomaisia tuotteita osana omia valmistusprosessejaan; tämä jälleen vähentäen yrityksen omaisuusarvoa.

---

* Anderson, Benjamin 
[Economics and the Public Welfare](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/091396669X/), 
(Indianapolis, Indiana, 1979)
 s. 192 – 204.
* Brown, Susan, et. al.
 [The Incredible Bread Machine](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0378039822/), 
(San Diego, California: World Research Inc, 1974) 
s. 29 – 43.
* Mises, Ludwig von
 [On the Manipulation of Money and Credit](http://mises.org/manipulation/manipulation.asp), 
(Dobbs Ferry, New York: Free Market Books, 1978)
 s. 57 – 107.
* Rothbard, Murray N.
 [America’s Great Depression](http://www.mises.org/store/Americas-Great-Depression-P63C18.aspx), 
(Los Angeles: Nash Publishing, 1963)
 s. 56 – 58.
* Temin, Peter [Did Monetary Forces Cause the Great Depression?](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0393092097/), 
(New York: Norton & Company, 1976)
 s. 4 ja 32.
* Wanniski, Jude
 [The Way the World Works](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0895263440/), 
(New York: Simon and Schuster, 1983) 
s. 139 – 151.

[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/bisnessykli) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/suurilama)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/oikeudenmukaisuus/ -->
# 31. Oikeudenmukaisuus, omistusoikeudet ja perintö

> Jos oikeutetusti hankittu omaisuus myöhemmin varastetaan, oikea toimenpide on palauttaa kyseinen omaisuus varkaalta omistajalle, lisättynä varkaan maksamalla korvauksella kärsimyksestä ja palauttamisen aiheuttamasta haitasta. Jos alkuperäinen omistaja sattuu kuolemaan ennen kuin omaisuus palautetaan, muuttaako tämä korjaavaa toimenpidettä? Ei. Omaisuus tulee palauttaa

Jos oikeutetusti hankittu omaisuus myöhemmin varastetaan, oikea toimenpide on palauttaa kyseinen omaisuus varkaalta omistajalle, lisättynä varkaan maksamalla korvauksella kärsimyksestä ja palauttamisen aiheuttamasta haitasta. Jos alkuperäinen omistaja sattuu kuolemaan ennen kuin omaisuus palautetaan, muuttaako tämä korjaavaa toimenpidettä? Ei. Omaisuus tulee palauttaa omistajan perijöille samoin kuin kaikki muukin hänen omaisuutensa, jota ei ole varastettu. Muuttuko tämä johtopäätös, jos välissä on useita sukupolvia? Jälleen kerran – vastaus on ei, sillä periaate on sama.

Entä jos varas on kuollut tai myynyt varastetun omaisuuden, muuttuuko korjaava toimenpide? Ei, omaisuus tulee kaikesta huolimatta palauttaa alkuperäiselle omistajalle tai tämän perillisille. (Huomattakoon, että juuri tästä syystä omistusoikeusvakuutus on erittäin yleinen kiinteistökaupoissa.)

Nyt voimme soveltaa teoriaa varsinaiseen asiaan – vahingonkorvauksiin mustille orjuudesta. Olivatko orjat varkauden uhreja? Kyllä, sekä vapautensa että työpanoksensa. Näin ollen korjaava toimenpide orjan omistajalle on palauttaa omaisuus orjalle korvauksen kanssa kärsimyksestä ja palauttamisen vaivasta. Entä jos orjanomistaja on kuollut? Silloin hänen perijänsä ovat vastaanottaneet varastettua omaisuutta, joka tulisi palauttaa orjille jälleen kerran huolimatta välissä olleista sukupolvista. Entä jos orja on kuollut? Silloin varastettu omaisuus tulee palauttaa orjan perillisille huolimatta välissä olleista sukupolvista.

Oikeuttaako tämä teoria varkauden uhrin ryöstämään viattomia sivustakatsojia? Vastaus on ei, sillä tämä jatkaisi ja lisäisi alkuperäistä vääryyttä. Uhrilla ei ole vaadetta ihmiskunnalle yleisesti, jos omaisuutta ei pystytä palauttamaan, koska sitä ei voida jäljittää tai varas on kuollut eikä ole jättänyt mitään jälkeensä. Edellinen koskee myös orjuuden uhria ja tämän perillisiä. (Tietämättään varastettuja tavaroita ostanutta voidaan suojella markkinoilla omistusoikeusvakuutuksella.) Ei ole tarvetta tai perustetta kollektiiviselle korvausmaksulle; ainoastaan todennettavissa oleva varastettu omaisuus tulisi kohdistaa todennetuille orjien perijöiden vaateille, ei enempää eikä myöskään vähempää.

---

* Burris, Alan 
[A Liberty Primer](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0960849017/), 
(Rochester, New York: Society for Individual Liberty, 1983)
 s. 80 – 82.
* Locke, John 
[The Second Treatise of Government](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0879753374/), 
(New York: Bobs Merrill Company, Inc., 1952)
 s. 16 – 18.
* Oubre, Claude F. [Forty Acres and a Mule: The Freedman’s Bureau and Black Land Ownership](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0807102989/), 
(Baton Rouge: Louisiana State University Press, 1978)
* Rothbard, Murray N. [Egalitarianism as a Revolt Against Nature](http://www.mises.org/store/Egalitarianism-as-a-Revolt-Against-Nature-and-Other-Essays-P103.aspx), 
(Washington, D.C.: New Libertarian Review Press, 1974)
 s. 65 – 69.
* Rothbard, Murray N. 
[The Ethics of Liberty](http://www.mises.org/store/Ethics-of-Liberty-The-P238.aspx), 
(Atlantic Highlands, New Jersey: Humanities Press, 1982)
 s. 51 – 73. ([online](http://mises.org/rothbard/ethics/ethics.asp))
* Sowell, Thomas 
[Knowledge and Decisions](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0465037380/), 
(New York: Basic Books, Inc., 1980)
 s. 266 – 269.

[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/luokkateoria) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/kustannusinflaatio)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/omistajat/ -->
# 16. Omistajat vastaan johtajat

> Taloudellisiin vapauksiin kohdistuvissa leppymättömissä hyökkäyksissä nykyaikainen suuryritys on yksi halveksunnan kohde. Täydellisen paikkansapitävä teoria siitä, että voitot maksimoiva yritys luo kuluttajalle tehokkaan tuotannon on käännetty ”judo-argumentiksi” vapaita markkinoita vastaan. Tämä teoria esittää vanhojen 1800-luvun yritysten olleen tehokkaita tuottajia, koska omistaja

Taloudellisiin vapauksiin kohdistuvissa leppymättömissä hyökkäyksissä nykyaikainen suuryritys on yksi halveksunnan kohde. Täydellisen paikkansapitävä teoria siitä, että voitot maksimoiva yritys luo kuluttajalle tehokkaan tuotannon on käännetty ”judo-argumentiksi” vapaita markkinoita vastaan. Tämä teoria esittää vanhojen 1800-luvun yritysten olleen tehokkaita tuottajia, koska omistaja (joka halusi maksimoida voitot), oli sama henkilö kuin johtaja (joka teki päivittäiset liiketoimintapäätökset). Nykyaikaista yritystä johtavat ”palkkajohtajat”, jotka eivät omista yritystä ja sen omaisuutta ja ovat siten vähemmän kiinnostuneita voittojen maksimoinnista kuin mukavasta olemassaolosta. Samaan aikaan omistajat ovat usein passiivisia sijoittajia, jotka eivät osallistu liiketoiminnan päätöksentekoon.

Näiden arvostelijoiden mukaan yritystä ei johdeta tehokkaasti kuluttajan hyödyksi, vaan toimiva johto käyttää omistajia hyväkseen henkilökohtaiseksi hyödykseen. Tästä lähtökohdasta katsoen arvostelijat vaativat säännöstelyä ja vapaiden markkinoiden prosessin tuomitsemista – prosessin joka usein johtaa näihin suuryrityksiin. (Ensinnäkin: tiedostetaan intressien kahtiajako, joka todella esiintyy omistajien ja johtajien välillä. Kahtiajako, joka esiintyy myös jopa yhden omistajan ja yhden työntekijän kokoisessa yrityksessä. Omistaja on ahkera tehtävissään, työntekijä taas saavuttaa henkilökohtaista hyötyä löysäilystä. Työntekijöiden palkkaamisen edut ovat selvästi suuremmat kuin niistä aiheutuvat haitat, sillä elämme maailmassa, jonka on täynnä työntekijöitä yrityksissä yhdenmiehenyritysten sijaan.)

Vapailla markkinoilla on luonnolliset lääkkeitä ”palkkajohtajien” huonolle käytökselle. Ainakin neljä kompensoivaa vaikutusta pyrkivät lieventämään intressien kahtiajakoa:

Ensiksi, kuka tahansa passiivinen ja hyväksikäytetty sijoittaja voi myydä osakkeensa tällaisesta yrityksestä. Vaikka tämä ei pelasta sijoittaa jo tapahtuneilta henkilökohtaisilta tappioilta, hän voi ainakin irrottautua huonosta kohtelusta. Mutta jos tämä ratkaisu laajenee ja moni piensijoitta myy osakkeensa, näiden vaikutus aiheuttaa alaspäin suuntautuvan paineen osakkeen hinnalle. Osakkeen hinnan lasku kiinnittää varmasti niiden suursijoittajien huomion, jotka ovat mukana yrityksen päätöksenteossa – hallitustasolla – mahdollistaen aiheelliset toimenpiteet!

Toiseksi, on erittäin yleistä, että johto saa palkkionsa osittain yrityksen osakkeissa tai osakeoptioissa. Näin johtajat *ovat* omistajia, jotka hyötyvät yrityksen osakkeen arvon noususta – kuten passiiviset sijoittajat suosivat – ja häviävät voittojen mahdollisuuden osakkeen arvon laskiessa; intressien yhteenliittymä!

Kolmanneksi, kenet yrityksen hallitus – voiton maksimoinnista kiinnostuneina omistajina – valitsisi johtamaan yritysomaisuuttaan? Markkinoilla tapahtuu ”luonnollinen valintaprosessi” kun johtajat, jotka ovat näyttäneet päättäväisyytensä ja kykynsä luoda voittoja, tulevat ylennetyiksi yritysjohdon huipulle. Kun taas ne, jotka ovat enemmän kiinnostuneita henkilökohtaisesta mukavuudesta osakkeenomistajien kustannuksella, jäävät ylentämättä.

Kieltämättä yksikään näistä kolmesta mainitusta vaikutuksesta ei poista *täydellisesti* intressien kaksinaisuuden ongelmaa, mutta kuten yleensä, vapailla markkinoilla on sisäsyntyisesti tarvittavat motiivit tehokkuuteen. Lopullinen ratkaisu jäljelle jääneeseen  negatiivisuuteen tulee häviämään yritysvaltaajien toimesta. Yritysvaltaajiin – väärintulkittuun ja aliarvostettuun yritysyhteisön puhdistushappoon – voi luottaa kuluttajan ja tehokkuuden palvelemisessa. Huonosti johdettu firma on kypsä niiden yritysostolle, jotka erikoistuvat hyötymään yrityksen omaisuuden nykyisen ja potentiaalisen arvostuksen välisestä erotuksesta. Yritysvaltaajat lähestyvät aliarvostetun yrityksen nykyisiä omistajia paremmalla tarjouksella, jotta yritysvaltaaja pystyy realisoimaan saatavissa olevat voitot muuttamalla yrityksen johtoa. Hyvin johdettu yritys – potentiaalisen ja todellisen osakearvostuksen ollessa linjassa – ei ole kiinnostava yritysoston kohde.

Kaikkein akuutein ongelma omistajien ja johtajien välillä ilmenee tilanteissa, joissa ei ole olemassa markkinoitavia osakkeita. Tällaisia ovat esimerkiksi kansalaisten ”omistamat” valtion yritykset. Sen sijaan että teoreetikot häiritsevät yksityisten yritysten johtamista, heidän tulisi kohdistaa huomionsa valtion laitoksiin.

---

* Fischel, Daniel ?[Payback: The Conspiracy to Destroy Michael Milken and his Financial Revolution](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0887307574/), ?(New York: HarperCollins Publishers, Inc., 1995)? s. 9 -39.
* Friedman, Milton ?[From Galbraith to Economic Freedom](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0255360894/), ?(West Sussex, Great Britain: Institute of Economic Affairs, 1977)? s. 16 – 29.
* Hoppe, Hans-Hermann ?[“Why Socialism Must Fail,” in The Free Market Reader edited by Llewellyn Rockwell](http://www.mises.org/store/Rockwells-Free-Market-Reader-P526.aspx), ?(Burlingame, California: The Ludwig von Mises Institute, 1988)? s. 244 – 249.
* Mises, Ludwig von [?Bureaucracy](http://mises.org/store/Economics-of-Liberty-The--P62.aspx), ?(New Rochelle, New York: Arlington House Publishers, 1969) ?s. 40 – 53.
* Rothbard, Murray N. ?[Man, Economy, and State](http://mises.org/rothbard/mes.asp), ?(Los Angeles: Nash Publishing, 1970)? s. 508 – 509.
* Taylor, John ?[Storming the Magic Kingdom](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0345354079/), ?(New York: Alfred A. Knopf, Inc: 1987)? s. 243 – 248.

[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/sisapiirikauppa) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/tuotteet)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/ -->
# Ytimekäs opas talouteen

> Ytimekäs opas talouteen on lyhyt, naseva ja nopealukuinen tietopaketti taloudesta kiinnostuneilla ja termit avaava perusteos.

[![Adlibris](/wp-content/uploads/2009/12/adlibris_101.jpg)](http://www.adlibris.com/fi/e-kirja/ytimekas-opas-talouteen-9789526799926)[![iBookstore](/wp-content/uploads/2013/08/iBookstore_101.jpg)](http://itunes.apple.com/fi/book/id683793270)[![Kindle](/wp-content/uploads/2013/08/kindle_101.jpg)](https://www.amazon.com/dp/B00EBBGWQA)[Osta Gumroadista](https://spillmind.gumroad.com/l/ytimekasopas)

![Kirjan kansi](/wp-content/uploads/2009/12/ytimekas.png)

**Takakansi:**

* Mikä aiheuttaa suhdannevaihtelut?
* Mitä on kapitalismi ja onko kapitalisti tarpeellinen?
* Mitä ovat hintasäännöstelyn, toimilupien ja monopoleista seuraukset?
* Mikä ero on valtion ja yksityisten tarjoamilla palveluilla?
* Mikä on ammattiliittojen rooli hyvinvoinnissa?
* Mikä olikaan Marxin työn arvoteoria?

Jim Coxin **Ytimekäs opas talouteen** on erinomainen viiteopas, joka  tarjoaa lyhyet ja ytimekkäät vastaukset näihin ja moniin muihin kysymyksiin. Kirja sisältää 37 eri talouden aihealuetta ja käsittelee niitä selkeästi ja paikoin humoristisesti yksinkertaisin esimerkein.

Cox esittelee talouden eri käsitteitä ja rooleja yrittäjyydestä, mainostajista, keinottelijoista ja sankarillisista sisäpiirikauppiaista aina rahaan, inflaatioon, suureen lamaan, protektionismiin, kilpailulainsäädäntöön ja vähimmäispalkkoihin saakka. Kirja tuo esiin monia yleisessä keskustelussa ja politiikassa esiintyviä virhekäsityksiä ja väärinymmärryksiä ja osoittaa, kuinka useilla näistä on vakavat seuraukset yksilöille ja hyvinvoinnille yhteiskunnassa. Ytimekäs opas talouteen on saanut kiitosta niin opiskelijoiden kuin taloustieteen ammattilaistenkin parissa. Selkeän ilmaisunsa ansiosta se on korvaamaton kaikille talouden peruskäsitteistä kiinnostuneille.

#### Sisällysluettelo

[Esipuhe](/kirjoja/opas/esipuhe)  
[Kääntäjän alkusanat](/kirjoja/opas/alkusanat)  
[I Johdanto](/kirjoja/opas/johdanto)

**II Perusteet ja Sovellutukset**

[1. Yleiskatsaus talousteorian koulukuntiin](/kirjoja/opas/yleiskatsaus)  
[2. Yrittäjyys](/kirjoja/opas/yrittajyys)  
[3. Voittojen ja tappioiden järjestelmä](/kirjoja/opas/voitotjatappiot)  
[4. Kapitalistinen tehtävä](/kirjoja/opas/kapitalistinentehtava)  
[5. Vähimmäispalkka](/kirjoja/opas/vahimmaispalkka)  
[6. Hintakiskonta](/kirjoja/opas/hintakiskonta)  
[7. Hintasäännöstely](/kirjoja/opas/hintasaannostely)  
[8. Sääntely](/kirjoja/opas/saantely)  
[9. Toimiluvat](/kirjoja/opas/toimiluvat)  
[10. Monopoli](/kirjoja/opas/monopoli)  
[11. Kilpailulainsäädäntö](/kirjoja/opas/kilpailulainsaadanto)  
[12. Ammattiliitot](/kirjoja/opas/ammattiliitot)  
[13. Mainostaminen](/kirjoja/opas/mainostaminen)  
[14. Keinottelijat](/kirjoja/opas/keinottelijat)  
[15. Sankarillinen sisäpiirikauppa](/kirjoja/opas/sisapiirikauppa)  
[16. Omistajat vastaan johtajat](/kirjoja/opas/omistajat)  
[17. Tuotteet valtion vai markkinoiden toimittamana](/kirjoja/opas/tuotteet)  
[18. Markkina- vai komentotalous](/kirjoja/opas/markkina)  
[19. Vapaakauppa vai protektionismi](/kirjoja/opas/vapaakauppa)

**III Raha ja pankkitoiminta**

[20. Raha](/kirjoja/opas/raha)  
[21. Inflaatio](/kirjoja/opas/inflaatio)  
[22. Kultakanta](/kirjoja/opas/kultakanta)  
[23. Yhdysvaltain keskuspankkijärjestelmä](/kirjoja/opas/keskuspankki)  
[24. Suhdannevaihtelu](/kirjoja/opas/bisnessykli)  
[25. Musta tiistai](/kirjoja/opas/mustatiistai)  
[26. Suuri lama](/kirjoja/opas/suurilama)

**IV Taloustieteellisiä käsitteitä ja termejä**

[27. Metodologia](/kirjoja/opas/metodologia)  
[28. Työn arvoteoria](/kirjoja/opas/arvoteoria)  
[29. Kauppavaje](/kirjoja/opas/kauppavaje)  
[30. Taloudellinen luokkateoria](/kirjoja/opas/luokkateoria)  
[31. Oikeudenmukaisuus, omistusoikeudet ja perintö](/kirjoja/opas/oikeudenmukaisuus)  
[32. Kustannusinflaatio](/kirjoja/opas/kustannusinflaatio)  
[33. Phillips-käyrä](/kirjoja/opas/phillipskayra)  
[34. Täydellinen kilpailu](/kirjoja/opas/kilpailu)  
[35. Kerroin](/kirjoja/opas/kerroin)  
[36. Talouslaskennan keskustelu](/kirjoja/opas/talouslaskenta)  
[37. Taloustieteellisen ajattelun historia](/kirjoja/opas/historia)

[V Aikajärjestys](/kirjoja/opas/aikajarjestys)  
[VI Tekijästä](/kirjoja/opas/tekijasta)

Kolmas painos

Copyright © 1995, 1997 Jim Cox  
Copyright © 2007 Ludwig von Mises Institute  
Copyright © 2008-2009 Petri Kajander (käännös)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/phillipskayra/ -->
# 33. Phillips-käyrä

> Phillips-käyrä vakuuttaa jatkuvaa kompromissia työttömyyden ja inflaation välillä perustuen empiriseen dataan ja tiukkaan keynesiläiseen teoriaan, jonka mukaan talous voi kärsiä joko inflaatiosta tai työttömyydestä, muttei koskaan molemmista samaan aikaan. Todellisuudessa ei ole olemassa pysyvää tai pitkäaikaista kompromissia näiden kahden välillä.

Phillips-käyrä vakuuttaa jatkuvaa kompromissia työttömyyden ja inflaation välillä perustuen empiriseen dataan ja tiukkaan keynesiläiseen teoriaan, jonka mukaan talous voi kärsiä joko inflaatiosta tai työttömyydestä, muttei koskaan molemmista samaan aikaan. Todellisuudessa ei ole olemassa pysyvää tai pitkäaikaista kompromissia näiden kahden välillä.

Tilapäinen tai lyhytaikainen kompromissi ilmenee ainoastaan työntekijöiden puutteellisesta todellisten olosuhteiden ymmärryksestä. Kun inflaatio odottamatta lisääntyy, se jää työntekijöiltä huomaamatta, ja nämä jatkavat työn etsimistä nyt virheelliseen käsitykseen rahan arvosta perustuen. Heti kun työntekijät oivaltavat inflaation syöneen rahan arvoa, he korjaavat palkkavaatimuksiaan ylöspäin korvaamaan valuutan alentunutta arvoa ja pitkittävät tämän seurauksena työnhakuaikaa ja lisäävät näin työttömyysastetta.

Päinvastainen tapahtuu disinflaation (perättäin aleneva inflaatioaste) aikana. Tilapäinen tai lyhyen tähtäimen kompromissi on seurausta työntekijöiden tietämättömyydestä heidän hakiessaan nyt töitä epärealistisella palkkatasolla. Heti kun työntekijät havahtuvat, ettei inflaatio syö rahan arvoa yhtä nopeasti kuin he odottivat, he laskevat palkkaodotuksiaan ja lyhentävät työnhakuaikaa ja vähentävät työttömyysastetta.

Tilastot osoittavat yllä olevan todeksi inflaation ja työttömyyden kasvaessa 1970- luvulla ja molempien sitten laskiessa 1980-luvun aikana:

|  |  |  |
| --- | --- | --- |
| Vuosi | Työttömyys | Inflaatio |
| 1970 | 4,1% | 5,7% |
| 1979 | 5,8% | 11,3% |
| 1980 | 7,1% | 13,5% |
| 1989 | 5,3% | 5,4% |

Mielenkiintoisesti Milton Friedman esitti oikean ymmärryksen lyhyen tähtäimen kompromissista inflaation ja työttömyyden välillä 1960-luvun puolivälissä, jolloin Phillips-käyrän ajatus pysyvästä kompromissista oli monille taloustieteilijöille pyhä asia. Vielä hämmästyttävämpää on, että Ludwig von Mises ennakoi molemmat sekä virheellisen että oikean teorian vuonna 1952!

Friedman ja Mises sovelsivat oikeaa metodologiaa kytkemällä teorian todellisiin yksilöllisiin mikropäätöksiin. Sen sijaan keynesiläiset uskoessaan päinvastaisesti ”kokonaisinflaation” ja ”kokonaistyöttömyyden” vaikuttavan jollain tavoin suoraan keskenään epäonnistuivat sitomaan kaikkia talouden kysymyksiä kiinni yksilöiden käyttäytymiseen ja johtivat näin harhaan kokonaista sukupolvea.

---

* Herbener, Jeffrey [”The Myths of the Multiplier and the Accelerator” in Dissent on Keynes edited by Mark Skousen](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/027593778X/), 
(New York, New York: Prager, 1992)
 s. 73 – 88.
* Mises, Ludwig von 
[The Theory of Money and Credit](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0913966703/), 
(Indianapolis, Indiana: LibertyClassics, 1953)
 s. 458 – 459.
* Hayek, F. A. 
[Unemployment and Monetary Policy](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/093279002X/), 
(San Francisco: The Cato Institute, 1979)
 s. 1 – 20.
* Sennholz, Hans 
[The Politics of Unemployment](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/091088417X/), 
(Spring Mills, Pennsylvania: Libertarian Press, Inc., 1987)
 s. 104 – 107.
* Skousen, Mark 
[Economics on Trial](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/1556233728/), 
(Homewood, Illinois: Business One Irwin, 1991)
 s. 97 – 99.
* Rothbard, Murray N. 
“[Ten Great Myths of Economics” in The Free Market Reader edited by Llewellyn Rockwell](http://www.mises.org/store/Rockwells-Free-Market-Reader-P526.aspx), 
(Burlingame, California: The Mises Institute, 1988)
 s. 26 – 27.

[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/kustannusinflaatio) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/kilpailu)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/raha/ -->
# 20. Raha

> Vastaavasti kuin kieli ja tavat, raha kehittyi – kehittyi vaihtokaupasta (suorasta tuotteiden vaihdannasta toisiin tuotteisiin). Se ei syntynyt äänestyksen tuloksena, yhteiskunnallisella sopimuksella tai valtion määräyksellä. (Viimeinen toteamus saattaa vaikuttaa ristiriitaiselta nykypäivän kokemuksella fiat-rahasta – valtion määräyksellä luodusta rahasta – joka

Vastaavasti kuin kieli ja tavat, raha kehittyi – kehittyi vaihtokaupasta (suorasta tuotteiden vaihdannasta toisiin tuotteisiin). Se ei syntynyt äänestyksen tuloksena, yhteiskunnallisella sopimuksella tai valtion määräyksellä. (Viimeinen toteamus saattaa vaikuttaa ristiriitaiselta nykypäivän kokemuksella fiat-rahasta – valtion määräyksellä luodusta rahasta – joka on sääntönä. Onko se poikkeus rahan kehittymisessä vaihdannasta käytetystä hyödykkeestä? Ei. Ludwig von Misesin suurenmoinen ”regressioteoria” osoittaa alkuperäisen totuuden: Jos palaamme takaisin rahamme historiaan, on mahdollista huomata fiat-rahamme arvon perustuneen kullan hyödykearvoon. Yhdysvaltain dollari katkaisi kultasiteensä kansainvälisesti vuonna 1971 ja kotimaassa vuonna 1931. Ennen näitä päiviä Yhdysvaltain dollari oli lunastettavissa kullassa 35 ja 20 dollarilla per unssi – tässä järjestyksessä. Ilman kokemusta täydestä lunastettavuudesta kullassa, paperidollari ei olisi koskaan pystynyt tulemaan rahaksi.)

Vaihtokaupassa oli kuitenkin tarpeiden kaksinkertaisen samanaikaisuuden ongelma – vaihtokaupan kummankin osapuolen tulee omistaa ja olla valmiina vaihtamaan siihen, mitä toinen haluaa ja on valmis vaihtamaan. Vaihtokaupan jatkuessa vaihtajat huomasivat tiettyjen tavaroiden kelpaavan paremmin vaihdossa kuin toisten, tehden näin jo valmiiksi paremmin hyväksytyt tuotteet vielä paremmin hyväksytyiksi kaupankäynnissä. Käynnistyi lumivyöryefekti. Kun kyseinen tuote hyväksytään laajalti ja siitä tulee kaupankäynnin standardi, tarpeiden kaksinkertaisen samanaikaisuuden ongelma ratkeaa rahan tullessa kaikkien kauppojen toiseksi osapuoleksi. Raha – vaihdon väline – edesauttoi kaupankäyntiä ja monimutkaisia liikejärjestelyjä. Tämä tarkoittaa rahan merkityksen olevan verrattavissa ihmiskunnan kehityksessä pyörän ja tulen keksimiseen.

Raha tekee mahdolliseksi arvojen vertaamisen – esimerkiksi paidan voi ostaa grammalla kultaa ja kameran viidellä grammalla kultaa. Yhteinen nimittäjä arvon mittana mahdollisti voitto ja tappio -laskelmat: ilman rahaa tulisi koko ajanjakson kaikki vaihtokaupat listata, ja lopputuloksena olisi pitkä lista vaihdantoja ilman yhteistä nimittäjää. Raha palvelee myös arvon säilyttäjänä, kantaen mukanaan arvovertailuja ajassa, ja pidentää näin aikahorisonttia tuottavan työn mahdolliselle suorittamiselle. On huomioitava, että siinä suhteessa kuin talous kärsii inflaatiosta, raha on heikompi mittari, se vääristää arvovertailuja, heikentää sitä arvon säilyttäjänä ja lopulta – hyperinflaation aikana – häviää kokonaan vaihdon välineenä vaihtajien palatessa takaisin vaihtokauppaan.

---

* Mises, Ludwig von
 [Human Action](http://mises.org/resources/3250), 
(Chicago: Henry Regnery Company, 1966)
 s. 408 – 412.
* Paul, Ron
 [Ten Myths About Paper Money](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/B0006YOJXY/), 
(Lake Jackson, Texas: The Foundation for Rational Economics and Education, 1983)
* Rand, Ayn
 [Atlas Shrugged](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0451191145/), 
(New York: Random House, 1957)
 s. 410 – 415.
* Rothbard, Murray N.
 [Man, Economy, and State](http://mises.org/rothbard/mes.asp), 
(Los Angeles: Nash Publishing, 1970) 
s. 231 – 237.
* Rothbard, Murray N.
 [What Has Government Done to Our Money?](http://mises.org/store/What-Has-Government-Done-to-Our-Money-P262.aspx), 
(Auburn, Alabama: Praxeology Press, 1990)
 s. 15 – 63. ([online](https://mises.org/library/book/what-has-government-done-our-money))
* Sutton, Anthony
 [The War on Gold](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0868840157/), 
(Seal Beach, California: ’76 Press, 1977)






[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/vapaakauppa) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/inflaatio)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/saantely/ -->
# 8. Sääntely

> Tavanomainen, mutta erheellinen, ymmärrys sääntelystä pitää tarpeellisena kuluttajien tai työntekijöiden suojelun isoilta häikäilemättömiltä yrityksiltä ja antaa ymmärtää valtion viisaasti ja myötätuntoisesti vastaavan näihin tarpeisiin pitämällä yritykset aisoissa pahanteosta. Todellisuudessa liiketoiminnan säännökset on pantu ja pannaan edelleen alulle säännöstelyn alaisten yritysten

Tavanomainen, mutta erheellinen, ymmärrys sääntelystä pitää tarpeellisena kuluttajien tai työntekijöiden suojelun isoilta häikäilemättömiltä yrityksiltä ja antaa ymmärtää valtion viisaasti ja myötätuntoisesti vastaavan näihin tarpeisiin pitämällä yritykset aisoissa pahanteosta. Todellisuudessa liiketoiminnan säännökset on pantu ja pannaan edelleen alulle säännöstelyn alaisten yritysten omasta kehotuksesta ja niiden eduksi. Sääntely on varsinaisesti yritysten ja valtion yhteenliittymä potentiaalisten kilpailijoiden vahingoittamiseksi – joita vakiintuneet yritykset eivät halua kohdata – ja myös tavallisten kuluttajien haitaksi.

Puhtaasti teoreettiselta pohjalta tämä on perimmäinen säännöstelyn tila. Jokaisella liiketoiminnalla on erityinen mielenkiinto sitä sääntelevän viranomaisen toimintaan ja näin ne käyttävät merkittävän määrän rahaa ja aikaa huolehtiakseen siitä, että kyseiset säädökset toteutetaan liiketoimintaa hyödyttävällä tavalla. Sen sijaan kuluttajilla on useita kiinnostuksen kohteita ja pelkästään vähäinen tai hetkittäinen mielenkiinto yhteen erityiseen liiketoiminnan alueeseen ja siihen vaikuttavaan sääntelyyn. Toisin sanoen yritykset voittavat luonnostaan kuluttajan poliittisessa pelissä, josta säännökset saavan alkunsa.

Muutama esimerkki: Säännöstelyelinten isoisä Yhdysvalloissa on osavaltioiden välinen kauppakomissio (I.C.C.), joka perustettiin 1887 sääntelemään rautateitä. Rautatieyhtiöt olivat vuosia pyrkineet sopimaan keskenään hinnoista huomaten ainoastaan jokaisen yksittäisen yhtiön intressissä olleen rikkoa tällaisia sopimuksia. – jokaisen rautatieyrityksen toivoessa muiden noudattavan sopimuksen mukaisia korkeita hintoja sen samaan aikaan itse laskiessa omia hintojaan omaa liiketoimintaansa lisätäkseen.

Lopulta rautatieyhtiöt saivat Yhdysvaltain kongressin perustamaan I.C.C:n, jotta hintojen laskeminen voitaisiin estää lain voimalla. Kun uusi rekkateknologia tuli saataville kilpaillakseen – kuluttajan eduksi – rautateiden kanssa, I.C.C alkoi säännellä rekkoja tavalla, joka hyödytti rautateitä. Säännökset sisälsivät valtuutetut reitit (saaden rekat käyttäytymään ikään kuin ne toimisivat kiskoilla!), vähimmäishinnat ja rajoitteet siitä, mitä ja mihin rekat saivat kuljettaa lastejaan.

Lentoyhtiöiden säätely alkoi vuonna 1938, ja 40 vuoden ajanjaksona vuoteen 1978 saakka ei myönnetty yhtään lupaa uusille rahtikuljetuksiin erikoistuneille lentoyhtiöille. Näinä neljänä vuosikymmenenä lentoliiketoiminta koki valtavia muutoksia lentoteknologian kehittyessä propelleista suihkumoottoreihin, 20- paikkaisista koneista 400-paikkaisiksi, nopeuksien noustessa 200 kilometrin tuntinopeudesta lähes tuhanteen kilometriin tunnissa. Tästä huolimatta siviili- ilmailuhallinto ei nähnyt tarvetta uusille kilpailijoille tälle kasvavalle teollisuudenalalle. Tämä tosiasia yksinään tekee melko selväksi, ettei sääntelyn tarkoituksena ole ollut suojella kuluttajaa vaan toimivia lentoyhtiöitä.

Säännöstely-sanan tulisi oikein ymmärrettynä herättää ajatuksia yritysten suojelemisesta kilpailijoilta, erityisetuoikeuksista vakiintuneille yrityksille ja valtion toimenpiteistä kuluttajien hyväksikäytölle.

---

* Fellmeth, Robert 
[The Interstate Commerce Omission](http://www.alibris.co.uk/booksearch?binding=&mtype=&keyword=The+Interstate+Commerce+Omission&hs.x=0&hs.y=0), 
(New York: Grossman Publishers, 1970)
* Friedman, Milton [Bright Promises, Dismal Performance](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0156141612/), 
(New York: Harcourt, Brace and Jovanovich 1983)
 s. 127 – 137.
* Kolko, Gabriel [Railroads and Regulation 1877 – 1916](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0393005313/), 
(New York: W. W. Norton & Company, 1965)
* Kolko, Gabriel 
[The Triumph of Conservatism](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0029166500/), 
(New York: The Free Press 1963)
* Stigler, George J. [The Citizen and the State](http://www.alibris.co.uk/booksearch?binding=&mtype=&keyword=Citizen+and+the+State%3A+Essays+on+Regulation&hs.x=23&hs.y=22), 
(Chicago: The University of Chicago Press, 1975) 
s. 114 – 141.
* Twight, Charlotte 
[America’s Emerging Fascist Economy](http://www.alibris.co.uk/booksearch?binding=&mtype=&keyword=America%27s+emerging+Fascist+economy&hs.x=13&hs.y=12), 
(New Rochelle, New York: Arlington House Publishers, 1975)
 s. 70 – 112.






[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/hintasaannostely) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/toimiluvat)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/sisapiirikauppa/ -->
# 15. Sankarillinen sisäpiirikauppa

> Sisäpiirikauppa – voittojen tekeminen finanssimarkkinoilla tiedon avulla, jota ei ole julkisesti saatavilla – on ollut viime aikoina yleisesti pilkattua toimintaa. Mutta mikä on tämän väitetyn rikoksen luonne? Taloudellisen hyödyn ansaitseminen ylivoimaisilla tiedoilla on juuri sitä, mistä osakemarkkinoissa on kyse. Itse

Sisäpiirikauppa – voittojen tekeminen finanssimarkkinoilla tiedon avulla, jota ei ole julkisesti saatavilla – on ollut viime aikoina yleisesti pilkattua toimintaa. Mutta mikä on tämän väitetyn rikoksen luonne? Taloudellisen hyödyn ansaitseminen ylivoimaisilla tiedoilla on juuri sitä, mistä osakemarkkinoissa on kyse.

Itse asiassa tästä on kyse kaikessa liiketoiminnassa. Eikö Nokia menesty puhelimissa, koska tietää muita paremmin kuinka operoida liiketoimintaa? Eikö Coca-Cola menesty virvoitusjuomatoiminnallaan, koska tuntee läpikotoisin tuotannon, jakelun markkinoinnin ja kuluttajien kysynnän paremmin kuin muut tuottajat? Luonnollisesti Nokia ja Coca-Cola eivät paljasta kilpailijoilleen sisäpiirin tietoja liiketoiminnastaan.

Mutta mitkä ovat sisäpiirikaupan vaikutukset osakemarkkinoihin sen yleismaailmallisen luonteen lisäksi? Sanotaan sijoittaja A:lla olevan tiedossa Ajaxin aikomus ostaa Acme. Tämän vuoksi hän ostaa sijoittaja B:n osakkeen nykyisellä 20 dollarin hinnalla. Yrityskauppa toteutuu, ja osakkeen hinta nousee 40 dollariin. Sijoittaja B olisi myynyt osakkeensa joka tapauksessa, oli sijoittaja A tietoinen ostoaikeesta tai ei. Mutta jostain syystä sisäpiirikaupan vihaajan logiikassa tietämätön mutta onnekas sijoittaja C, joka olisi tehnyt kaupan sijoittaja B:ltä, jos sijoittaja A:lla ei olisi ollut ylivoimasta tietoa toimintansa perustaksi, olisi laillisesti ollut se henkilö, jonka olisi kuulunut tehdä nopeat 20 dollarin voitot.

Mutta meidän pitää kysyä: Miksi C:n tietämättömyys olisi laillinen tapa ansaita voittoja, mutta A:n tietämys laiton? Pohjimmiltaan kyse on asioista perillä olevan henkilön halveksunnasta tämän tietämyksen takia ja tietämättömän kohottamisesta tämän tietämättömyyden vuoksi – tuskin kovin toivottu piirre yhteiskunnalliselle hyvinvoinnille.

Kaiken lisäksi sisäpiiritiedon perusteella tehdyt osakekaupat sinänsä auttavat korkeampien osakekurssiem muodossa paljastamaan maailmalle, että nämä osakkeet ovat nykyisellään aliarvostettuja. Näin ollen taloudellinen tieto leviää markkinoille nopeammin sisäpiirikauppojen avulla kuin niiden ollessa kiellettyjä. Ja kaikki tuntemani talousteoriat kertovat, että uuden lisätiedon saanti pikaisesti on parempi kuin vähemmän tietoa myöhemmin.

Sijoitusneuvojien keskuudessa on suosittu peukalosääntö, jonka mukaan amatöörisijoittajan ei tulisi ostaa yksittäisiä osakkeita, koska yksittäisiin osakkeisiin sijoittaminen on täysipäivänen ammatti. Yhtä lailla tulisi ymmärtää osakesijoituksia tehdessä, että on välttämättä olemassa muita ihmisiä, joilla on enemmän tietoa osakkeiden tulevista arvostuksista.

Sisäpiirikauppa on uhriton rikos, ja sen kieltäminen pitäisi nähdä ainoastaan hyvinvointitulosiirtona asianajajille. Tämä tulee vielä selvemmäksi, kun oivalletaan ettei ”sisäpiirikaupantekoa” ole edes määritelty laissa. Se on itse asiassa ilmaistu niin epämääräisesti, että sitä voidaan käytännössä käyttää ketä tahansa sijoittaa vastaan.

Ainoa sisäpiirikaupan muoto, jota voidaan pitää laillisesti vääränä, on sellainen jossa joku käyttää ”sisäpiirin” tietoa rikkomalla sopimusta tai luottamusta ilmiselvällä tavalla. Näissä tapauksissa yksityisoikeuden lainsäädännön tulisi soveltua, vahingon­korvauk­sineen vääryyttä kärsineille, rikosoikeudellisen lainsäädännön sijasta, jossa korvaukset määrätään maksettavaksi valtiolle.

Saatat ajatella: ”Ok, sisäpiirikaupoissa ei tosiaankaan näytä olevan mitään kovin pahaa, ja nykyiset oikeustapaukset eivät ole sen parempia kuin noitavainot, mutta miksi kutsua heitä sankareiksi?” Kuten Walter Block ilmaisee kirjassaan *Defending the Undefendable* käsitellessään väärinymmärrettyjä yleensä:

> . . . muiden annetaan yleisesti harjoittaa liiketoimintaansa häiriöttä, ja tosiasiallisesti ansaita kunnioitusta ja arvostusta, mutta ei näiden syntipukkien kohdalla; heidän taloudellinen toimintansa ei jää pelkästään ilman tunnustusta, vaan tämän lisäksi he kohtaavat käytännössä kaikkien yleisen sadattelun ja vihoittelun ja myös lisänä valtion erilliset rajoitukset ja kiellot. He ovat tosiaankin sankareita; yhteisön epäoikeudenmukaisen käsittelyn kohtelun luomina. (Alkusanat, s. 6–7.)

Lisäksi, heidän toimiessaan laillisella, mutta ei tunnustetulla oikeudella, he auttavat turvaamaan kaikkien vapauksia samaan aikaan, kun pelokkaammat sielut kutistuvat taistelussa. Sisäpiirikauppojen tekijöille tulisi myöntää se kunnioitus, joka heille todella kuuluu.

---

* Block, Walter 
[Defending the Undefendable](http://www.mises.org/store/Defending-the-Undefendable-P136C0.aspx), 
(New York: Fleet Press, 1976)
 alkusanat. ([pdf](http://mises.org/books/defending.pdf))
* Fischel, Daniel 
Payback: [The Conspiracy to Destroy Michael Milken and his Financial Revolution](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0887307574/), 
(New York: HarperCollins Publishers, Inc., 1995)
 s. 40 – 68, 301.
* Frantz, Douglas 
Levine & Co., [Wall Street’s Insider Trading Scandal](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0805004572/), 
(New York: Henry Holt and Company, 1987)
 s. 54 – 55, 219 – 221.
* Levine, Dennis B. [Inside Out, An Insider’s Account of Wall Street](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/039913655X/), 
(New York: G. P. Putnam’s Sons, 1991)
 s. 124 – 125.
* Rockwell, Llewellyn H. 
[“Michael R. Milken: Political Prisoner,” in The Economics of Liberty edited by Llewellyn H. Rockwell](http://www.mises.org/store/Economics-of-Liberty-The--P62C0.aspx), 
(Auburn, Alabama: The Ludwig von Mises Institute, 1990) 
s. 70 – 72.
* Taylor, John 
[Storming the Magic Kingdom](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0345354079/), 
(New York: Alfred A. Knopf, Inc: 1987) 
s. 243 – 248.






[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/keinottelijat) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/omistajat)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/suurilama/ -->
# 26. Suuri lama

> Suuri lama, sen syyt ja historialliset tausta selitettynä selkokielellä ja ytimekkäästi talouden perusasioiden kautta.

Suuren laman, kuten sitä aikaisemmat ja myöhemmät talouden laskukaudet, sai aikaan keinotekoinen rahan tarjonnan lisäys, jonka Yhdysvaltain keskuspankki tehtaili 1920-luvun aikana. Lisääntynyt rahan tarjonta aiheutti keinotekoisen alhaisen korkotason ja kiihtyneet investoinnit pääomavaltaisiin kohteisiin, erityisesti osakemarkkinoille ja kiinteistöihin.

Välttämätön sopeutuminen alkoi vuonna 1929, kun virheinvestoinnit likvidoitiin ja tuotanto siirtyi jälleen kerran takaisin todellisen kulutuskysyntään. Valitettavasti toisin kuin monissa aikaisemmissa laskusuhdanteissa, tällä kertaa Hooverin hallinto taisteli kynsin ja hampain kääntäen sen SUUREKSI lamaksi. (Yhdysvalloissa oli vuosina 1921–22 jyrkkä taantuma, joka väistyi nopeasti Hoover/Roosevelt New Deal -tyyppisten valtion toimien puuttuessa) Hooverin ensimmäinen interventio esti kaivatun mukautumisen kutsumalla koolle merkittävimmät teollisuuskokoonpanot ja vaatimalla heiltä takuut korkeiden palkkojen maksamisen jatkamisesta työntekijöille. Tämä perustui virheellisen uskomukseen, että korkeat palkat aiheuttavat vaurauden (sen sijaan, että vauraus saa aikaan korkeat palkat). Samoin Hooverin kesäkuussa 1930 hyväksymä Smoot-Hawley-tariffi synnytti 50-prosenttisen tariffimuurin ulkomaankaupalle ja häiritsi näin kansainvälistä työnjakoa.

Hoover onnistui nostamaan tuloveroprosentin korkeinta astetta 25 prosentista 64 prosenttiin vuonna 1932 ja lisäsi näin heikentyneen talouden taakkaa. Hoover ei siten ollut mikään *laissez-fairen* puolestapuhuja. Lisäksi liittovaltio perusti vuonna 1930 uuden viraston, Reconstruction Finance Corporationin (RFC), tukemaan kaatuvia suuri yrityksiä. Kuten Hoover totesi vuonna 1932: ”Olen laittanut alulle kaikkein mahtavimman  taloudellisen    puolustuksen   ja         vastahyökkäyksen       ohjelman tasavaltamme historiassa.” Sen sijaan, että olisi antanut elpymisen jatkua, liittovaltio toteutti lukemattoman määrän toimenpiteitä, jotka pitkittivät olosuhteita ja estivät kovasti kaivatun toipumisen.

Demokraatit     tarjosivat vastineena valtaviin interventioiden sarjoihin presi­dent­­ti­ehdokasta, joka lupasi vähentää valtion väliintuloja, alentaa veroja ja liittovaltion kulurakennetta ja kultakannan ylläpitämistä. Valitettavasti virkaan päästyään Franklin Roosevelt hallitsi hyvin paljon eri tavalla, kuin oli kampanjoinut. Kuukauden sisällä Amerikan kansalaisilta takavarikoitiin kulta kymmenen vuoden vankeustuomion ja 10 000 dollarin sakkojen uhalla. Dollari devalvoitui 40 prosenttia ja National Industrial Recovery Administration (NIRA) perustettiin vähentämään kilpailua ja tuotantoa. NIRA kartellisoi teollisuudenaloja valtuustoillaan, jotka määrittivät sääntöjä vähimmäishinnoille, mukaan lukien vähimmäispalkat, ja aiheutti liiketoiminnan kulujen nousun 50 prosentilla. Lisäksi maatalouden mukautumislainsäädäntö (AAA) auktorisoi viljan tuhoamisen keinona nostaa maataloushintoja (tuotannon vähentäminen sitä tarvittaessa on varmasti yksi kaikkein sydämettömistä kuviteltavissa olevista teoista). Onneksi korkein oikeus alkoi vuonna 1935 pitää tätä suosittujen liiketoimintojen keskitettyä suunnittelua perustalain vastaisena ja nämä loukkaavat ohjelmat lopetettiin.

Mutta Roosevelt ei ollut vielä sanonut viimeistä sanaansa yhteiskunnan järjestelyssä. Jakamattomien voittojen verottaminen hyväksyttiin vuonna 1937, arvopaperi- ja pörssilainsäädäntöä kiristettiin ja Wagner-lainsäädäntö tuli voimaan vuonna 1935. Wagner-lainsäädäntö heikensi vapaita työsuhteita, vahvisti liittoja ja lisäsi työnhakijoiden kurjuutta. Näiden lisäksi Roosevelt palautti vähemmän perustuslakia loukkaavan version maatalouden mukauttamislainsäädännöstä vuosina 1936 ja 1938.

Vuosina 1937–38 talous kohtasi jyrkän pudotuksen kokien ensimmäisen kerran taantuman laman keskellä. Pahentaakseen kurjuutta, Wage and Hours -lainsäädäntö astui voimaan vuonna 1938. Tämä laki määräsi palkan 48 tunnilta samaan aikaan vähentäessään työviikon 40 tuntiin ja nosti siten liiketoiminnan kuluja ja rajoitti sopimusvapautta työsuhteissa. 1930-luvun laskusuhdanteen kääntyminen suureksi lamaksi on seurausta valtion massiivisista interventioista, kaikkea liiketoimintaa kohdanneesta epävarmuuden ilmapiiristä uusien lakien syntyessä lähes yhdessä yössä häviten kohta uudestaan ja tullessa jälleen voimaan uudistetuissa muodoissa: korkeista veroista, laissa osoitetuista kuluista ja valuutan manipuloinnista (ja tämä lista on pelkästään murto-osa lukemattomista interventioista). Kuten Hans Sennholzin on todennut: ”1930-luku oli esimerkki käsistä karanneesta politiikasta talouselämässä”.

Taloustieteilijät, jotka syyttävät vapaita markkinoita suuresta lamasta, ottavat suuria vapauksia tosiasioista; Amerikan historiassa ei ole toista aikakautta, jolloin markkinat olisivat olleet vähemmän vapaat ja interventiot enemmän valloillaan ja pikaisempia. Kun keynesiläiset sanovat vapaiden markkinoiden epäonnistuneen ja osoittavat tarpeen valtion laajamittaiselle talouden ohjaamiselle, he tekevät tämän unohtaen tosiasiat. Molemmat pääkatsontakannat puhuvat todellisuudessa toistensa ohi, vapaiden markkinoiden kannattajan selittäessä, että vapaat markkinat ovat vakaat saaden keynesiläiset ainoastaan osoittamaan päinvastaista todistusta ajanjaksolta, jolta *puuttui* markkinoiden vapaus.

---



* Anderson, Benjamin M.? [Economics and the Public Welfare](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/091396669X/), ?(Indianapolis, Indiana: LibertyPress, 1949)? s. 224 – 483.
* Brown, Susan, et. al.? [The Incredible Bread Machine](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0378039822/), ?(San Diego, California: World Research, Inc, 1974)? s. 30 – 53.
* Hospers, John? [Libertarianism,](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0840211635/) ?(Santa Barbara, California: Reason Press, 1971) ?s. 335 – 344.
* Rothbard, Murray N. ?[America’s Great Depression](http://www.mises.org/store/Americas-Great-Depression-P63C18.aspx), ?(Los Angeles: Nash Publishing, Inc., 1972)? s. 167 – 296.
* Sennholz, Hans ?[The Great Depression: Will We Repeat It?](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0910884218/), ?(Irvington-on-Hudson, New York: The Foundation For Economic Education, 1993.)
* Sennholz, Hans [?The Politics of Unemployment](http://mises.org/store/Politics-of-Unemployment-The--P79.aspx), ?(Spring Mills, Pennsylvania: Libertarian Press, Inc., 1987)






[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/mustatiistai) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/metodologia)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/talouslaskenta/ -->
# 36. Talouslaskennan keskustelu

> Alkuperäiset sosialistiset teoriat eivät ainoastaan visioineet yksityisen omaisuuden vaan myös rahan ja hintojen hävittämisestä. Ludwig von Mises järkytti sosialisteja 1920-luvulla osoittamalla, ettei tällainen sosialistinen talous voisi allokoida resursseja järkevästi. Tuotanto sosialistisessa taloudessa ilman rahaa ja hintoja olisi sattumanvaraista ja ilman

Alkuperäiset sosialistiset teoriat eivät ainoastaan visioineet yksityisen omaisuuden vaan myös rahan ja hintojen hävittämisestä. Ludwig von Mises järkytti sosialisteja 1920-luvulla osoittamalla, ettei tällainen sosialistinen talous voisi allokoida resursseja järkevästi. Tuotanto sosialistisessa taloudessa ilman rahaa ja hintoja olisi sattumanvaraista ja ilman mitään rationaalista pohjaa. Raha ja hinnat luovat arvon mitan, jonka perusteella valinta kilpailevien vaihtoehtojen väliltä on mahdollista.

Käytetään esimerkkinä päätöstä ullakon lämpöeristämisestä, jolloin on välttämätöntä verrata eristyksen hintaa suhteessa säästettyyn energiamäärän. Taloudessa ilman rahaa ja hintoja suhteellisen arvon ilmaisimina – eli taloudessa pelkkine tavaroineen, eristeineen ja lämmitysöljyineen – et voisi tietää, onko järkevää eristää vai ei. Tulisiko vanha ruohonleikkuri korjata vai ostaa uusi? Vastaus riippuu ilmiselvästi siitä, onko kannattavaa korjata vanha vai ostaa uusi. Rahan ja hintojen puuttuminen aiheuttaa tuhoa kuluttajien päätöksille – jo pelkästään tämä on riittävän huono asia taloudelliselle hyvinvoinnille.

Mutta vielä paljon dramaattisemman vaikutuksen saa näiden puuttuminen talouden tuotantotasolla. Onko kaupunkiin järkevää perustaa leipomo – sosialisteilla ei ole mitään keinoa tämän tietämiseen, koska heillä on edessään ainoastaan hyödykkeet: maata, betonia, jauhoja, odotukset tulevasta leivästä jne. Otetaan askel eteenpäin tuotantoprosessissa: tulisiko sosialististen johtajien valmistaa maansiirtokone lapiomiesten käytön sijaan; tulisiko se tehdä teräksestä, raudasta vai osittain puusta? Tulisiko teräs valmistaa vastalouhitusta malmista vai uudelleen hyödynnetystä teräksestä; tulisiko kaivostoiminnan energia tulla luonnonkaasusta, höyrystä vai sähköstä? Tulisiko luonnonkaasu kuljettaa rekoilla, junalla vai putkea pitkin? Kehittyneessä teollisessa taloudessa on lähes loputon määrä taloudellisia päätöksiä tehtävänä. Rahattomassa ja hinnattomassa sosialistisessa taloudessa näitä päätöksiä ei voida tehdä millään järkevällä tavalla.

Sen jälkeen kun sosialistit olivat kiittäneet Misesiä teoriansa vajaavaisuuden esiintuomisesta (ja ehdottaen patsaan pystyttämistä tulevalla sosialistisella aukiolle kiitoksena Misesin avusta), he pyrkivät ratkaisemaan ongelman. Mikä oli heidän lopullinen vastauksensa? Lainaten Dave Barryn kolumnia: ”En keksi tätä omasta päästäni!”: Sosialistien lopullinen ratkaisu talouslaskennan ongelmaan oli laittaa sosialistiset tehtaiden johtajat ”leikkimään” markkinoita – teeskentelemään, että resursseilla ja tuotannolla olisi hinnat ja mukauttamaan tuotantoa sen mukaisesti!

Tämä ei luonnollisesti ollut mikään ratkaisu (vaikkakin sosialistit pikaisesti vetäytyivät keskustelusta koettuaan vastanneensa täydellisesti kysymykseen). Liiketoimintapäätöksillä leikkiminen ei ole lähelläkään todellista sijoittamista yksityisesti omistetulla rahalla ja resursseilla – rahalla ja resursseilla, joilla on todellinen vaikutus päätöksentekijän hyvinvointiin.

---

* Hayek, F. A.
 [Individualism and Economic Order](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0226320936/), 
(Chicago: Henry Regnery Company, 1972) 
s. 119 – 208.
* Hoff, Trygve J. B.
 [Economic Calculation in the Socialist Society](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0913966932/), 
(Indianapolis: LibertyPress, 1981)
* Mises, Ludwig von [Economic Calculation in the Socialist Commonwealth](http://www.mises.org/store/Economic-Calculation-in-the-Socialist-Commonwealth-P59.aspx), 
(Auburn, Alabama: Ludwig von Mises Institute, 1990)
* Mises, Ludwig von [Human Action](http://mises.org/resources/3250), 
(Chicago: Henry Regnery Company, 1966)
 s. 698 – 715.
* Rothbard, Murray N.
 [“Ludwig von Mises and Economic Calculation under Socialism” in The Economics of Ludwig von Mises edited by Laurence S. Moss](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0836206509/), 
(Kansas City: Sheed and Ward, Inc., 1976)
 s. 67 – 78.
* Rothbard, Murray N. 
[Man, Economy, and State](http://mises.org/rothbard/mes.asp), 
(Los Angeles: Nash Publishing, 1962)
 s. 548 – 549.

[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/kerroin) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/historia)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/tekijasta/ -->
# Tekijästä

> Jim Cox on talous- ja valtiotieteen apulaisprofessori Georgia Perimeter Collegessa Clarkstonissa. Humane Studies -instituutin jäsenenä hänen kommenttejaan on julkaistu seuraavissa julkaisuissa: The Cleveland Plain Dealer, The Wichita Journal, The Orange County Register, The San Diego Business Journal ja The Justice

Jim Cox on talous- ja valtiotieteen apulaisprofessori Georgia Perimeter Collegessa Clarkstonissa. Humane Studies -instituutin jäsenenä hänen kommenttejaan on julkaistu seuraavissa julkaisuissa: *The Cleveland Plain Dealer, The Wichita Journal, The Orange County Register, The San Diego Business Journal* ja *The Justice Times* sekä muissa sanomalehdissä. Hänen artikkeleitaan on ilmestynyt myös *The Atlanta Journal and Constitution, The Margin Magazine, Creative Loafing, The LP News, The Georgia Libertarian, The Gwinnett Daily News, The Atlanta Business Chronicle, ja APC News.*

Cox on palvellut aikaisemmin Georgia Public Policy Foundationin akateemisten neuvonantajien johtokunnan jäsenenä ja on tällä hetkellä Virginia Institute for Public Policyn tutkijoiden johtokunnan jäsen ja Ludwig von Mises – instituutin tiedekunnan avustava jäsen. Hän on kirjan *Minimum Wage, Maximum Damage, How the Minimum Wage Law Destroys Jobs, Perpetuates Poverty, and Erodes Freedom* kirjoittaja. Hänet voi tavoittaa sähköpostitse [[email protected]](/cdn-cgi/l/email-protection#78121b1700381f081b561d1c0d). Vieraile hänen Internet-sivullaan <http://facstaff.gpc.edu/~jcox>.

[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/aikajarjestys) | seuraava sivu >  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/toimiluvat/ -->
# 9. Toimiluvat

> Toimiluvat ovat sääntelyn alakategoria, joten kaikki perusperiaatteet sääntelystä soveltuvat toimilupiin. Toimiluvat tai lisenssit myydään yleisölle perustelemalla, että ne suojelevat kuluttajaa huonolta laadulta. Lisensointi kuitenkin suojelee nimenomaisesti toimiluvan saajan palvelua halvemmilta hinnoilta! Toimilupa on tapa, jolla erityisintressiryhmä – luvanhaltija – rajoittaa

Toimiluvat ovat sääntelyn alakategoria, joten kaikki perusperiaatteet sääntelystä soveltuvat toimilupiin. Toimiluvat tai lisenssit myydään yleisölle perustelemalla, että ne suojelevat kuluttajaa huonolta laadulta. Lisensointi kuitenkin suojelee nimenomaisesti toimiluvan saajan palvelua halvemmilta hinnoilta! Toimilupa on tapa, jolla erityisintressiryhmä – luvanhaltija – rajoittaa palvelun tarjontaa mahdollistaakseen itselleen korkeammat hinnat.

Lisensointi ajaa kuluttajan valintojen yli asettamalla valtion erinäisten palveluiden laatustandardien päätöksentekijäksi. Näin laki määrittää tietyn laatutason, tekee laittomaksi alempitasoisen palvelun ja poistaa kuluttajalta tämän itsemääräämisoikeuden. Monet väittävät tarpeelliseksi pitää yllä tällaisia laatustandardeja, mutta usein standardeilla on hyvin vähän tekemistä todellisten palveluiden kanssa. Vaatimus ”Hiustenleikkuun historia” -kurssin hyväksytystä suorittamisesta parturin toimiluvan myöntämiselle on tästä hyvä esimerkki.

Kaiken lisäksi kuluttajat usein suosivat ja tarvitsevat – tulorajoitteista johtuen – halvempia ja vähempilaatuisia palveluita. Korkeat lupavaatimukset edellyttävät usein vastaava tasoa kuin Mersulla, vaikka monille soveltuisi paremmin Volkswagenin taso. Kuluttajan kohtaamat korkeammat hinnat, jotka näistä seuraavat, saavat aikaan enemmän tee-se-itse-pyrkimyksiä ja viivästettyä työtä ja vaarantavat kuluttajaa usein enemmän kuin toimilupa heitä suojelee. Lisäksi pakotetuille toimiluville on olemassa vaihtoehtoja. Vapaaehtoisesti sertifioidut laatustandardit mahdollistavat kuluttajan valitsemaan haluamansa tasoisen palvelun (esimerkkeinä Avainlippu, Reilu kauppa ja vakuutusehdot). Valtion myöntämät toimiluvat ovat ennaltaehkäisseet suuren määrän sertifikaatteja, jotka muuten olisivat olemassa. Nämä sertifikaatit olisivat olleet poliittisen väännön sijaan kuluttajien kysynnästä syntyneitä –kieltämättä kuluttajalle paljon tyydyttävämpi ratkaisu.

---

* Burris, Alan
 [A Liberty Primer](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0960849017/), 
(Rochester, New York: Society for Individual Liberty, 1983)
 s. 227 – 228.
* Friedman, Milton
 [Capitalism and Freedom](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0226264211/), 
(Chicago: The University of Chicago Press, 1975)
 s. 137 – 161.
* Novak, Michael
 [The Spirit of Democratic Capitalism](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0819178233/), 
(New York: Simon and Schuster, 1982)
* Rottenberg, Simon
 [Occupational Licensure and Regulation](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0844721921/), 
(Washington, D. C.: American Enterprise Institute, 1980)
* Williams, Walter
 [The State Against Blacks](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0070703787/), 
(New York: McGraw-Hill, 1982)
 s. 67 – 107.
* Young, David
 [The Rule of Experts](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0932790623/), 
(Washington, D. C.: The Cato Institute, 1987)






[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/saantely) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/monopoli)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/tuotteet/ -->
# 17. Tuotteet valtion vai markkinoiden toimittamana

> Usein sanotaan, ettei valtio ole yhtä tehokas kuin yksityiset yritykset. Tämä ei ole automaattinen ideologinen vastaus. Se perustuu todellisiin kannustineroihin valtion ja yksityisten yritysten välillä. Yksityiset yritykset ovat organisaationsa menestyksessä riippuvaisia kuluttajien rahavirroista. Tästä seuraa läheinen suhde kuluttajien tyytyväisyyden ja

Usein sanotaan, ettei valtio ole yhtä tehokas kuin yksityiset yritykset. Tämä ei ole automaattinen ideologinen vastaus. Se perustuu todellisiin kannustineroihin valtion ja yksityisten yritysten välillä. Yksityiset yritykset ovat organisaationsa menestyksessä riippuvaisia kuluttajien rahavirroista. Tästä seuraa läheinen suhde kuluttajien tyytyväisyyden ja liiketoiminnan menestyksen välillä. Valtiolla taas on ulottuvilla toinen tulonlähde – verovarat. Koska valtion laitokset saavat tukensa vaihtoehtoisesta lähteestä, niillä on väistämättä vähemmän kannustimia palvella kuluttajia. Tässä ei ole kyse siitä, että hyvät ihmiset johtaisivat yksityisiä yrityksiä ja pahat ihmiset valtion laitoksia, vaan yksinkertaisesti erilaisista kannustinjärjestelmistä.

Useimmat ihmiset pyrkivät työssään miellyttämään pomojaan luodakseen toimeentuloa. Lotossa voittaminen paljastaa yleensä työntekijän todellisen asenteen työskentelystä pomon alaisuudessa. Valtion laitokset ovat niin sanotusti voittaneet lotossa, joten ne eivät kohtele kuluttajaa organisaatiolle kaiken tarkoituksena ja merkityksenä, vaan häiriötekijänä, joka keskeyttää päivän rauhan ja tyyneyden. Kaiken lisäksi useilla valtion laitoksilla on laillinen monopoli, joka poistaa kaiken pelon asiakkaiden kaikkoamisesta kilpailijoille toisin kuin yksityisillä yrityksillä vapailla markkinoilla.

Yhdysvaltain postilaitoksen monopoli on tästä kuvaava esimerkki. Verorahojen kattaessa kaikki kuluttajavetoisen liikevaihdon vajeet, postilla on varaa kohdella asiakkaitaan ei-toivottuina häiriötekijöinä. Posti on huonomaineinen innovaatioiden puutteestaan. Esimerkiksi vapailla markkinoilla yksityiset yritykset tarjoavat asiakkailleen kassin, jolla he voivat kuljettaa ostoksensa (jopa minimiostosten tapauksissa), posti ei vaivaudu tarjoamaan kasseja asiakkailleen oli kyseessä sitten kallis tai edullinen ostotapahtuma. Mainokset sunnuntain sanomalehdessä tarjoavat tyypillisesti palautusosoitelappuja joko kalliimmalla tarravaihtoehdolla tai edullisemmalla nuole ja liimaa -vaihtoehdolla. Postimerkit ovat olleet ainoastaan nuole ja liimaa -tyyppisiä aivan viimeaikoihin saakka. Miksi postin tulisi nähdä vaivaa, kun veronmaksajat kattavat kaikki tappiot ja muiden on laitonta jakaa ensimmäisen luokan postia? Fedex alkoi tarjota kiireellistä yliyön kuljetusta vuosia ennen Postia. Miksi Postin tulisi ottaa riskejä vastaavista innovaatioista, jotka saattavat toimia tai sitten eivät? Pikaruokalat, pankit, kuivapesulat, alkoholimyymälät ja muut yritykset tarjoavat drive-in-palvelua. Mutta jälleen kerran: miksi Postin tulisi ottaa riskiä tällaisten innovaatioiden kanssa, jotka vain mahdollisesti menestyvät?

Erittäin hyvä esimerkki, joka kuvaa selkeästi näitä eroja, on myöhäisyksyllä käynnistyvä joulusesonki. Kun yritykset mainostavat ja käytännössä kerjäävät asiakkaita ostoksille kauppoihinsa – jopa sesongin loppuvaiheessa – Posti pitää palopuheita kovaonniselle yleisölle ”postita ajoissa” -kampanjoillaan. Käytännössä posti käyttää rahaa kertoakseen mahdollisille asiakkailleen, etteivät nämä toisi peevelin joulukorttejaan sopimattomaan aikaan jaettaviksi. Asiakastyytyväisyys jää Postin organisaation mukavuuden kustannuksella taka-alalle.

Yhteenveto markkinoiden tavasta toimittaa tuotteita kiteytyy tunnetussa sanonnassa ”asiakas on aina oikeassa”. Huomaa, ettei ole olemassa vastaavaa sanontaa kuten ”äänestäjä on aina oikeassa” tai ”veronmaksaja on aina oikeassa” kuvaamassa valtion laitosten asennetta.

Jatkaaksemme analyysia voimme määrittää viisi merkittävää eroa kahdelle tavalle toimittaa asiakkaille palveluita ja tuotteita. Ensinnäkin markkinoiden toimintamalli perustuu vapaaehtoiseen yrityksen ja asiakkaan väliseen suhteeseen. Valtion tuotteiden toimitustavassa suhde asiakkaan ja valtion välillä on pakotettu. Pelkästään tämä eroavaisuus on enemmän kuin merkittävä puhuttaessa asiakastyytyväisyydestä. Se on ero työn tekemisen ja orjuuden, hyväntekeväisyyden ja ryöstön, viettelyn ja raiskauksen välillä.

Toiseksi, markkinoilla on olemassa suhteellinen edustus; tämä tarkoittaa kuluttajien saavan niitä tuotteita, joita he ”äänestävät” heidän ”ääniensä” suhteessa. Jos kymmenen prosenttia ihmisistä haluaa vihreän auton, kymmenen prosenttia myös saa vihreän auton. Valtion toimintamalli perustuu voittaja saa kaiken -tapaan; joko me kaikki saamme sosiaaliturvan tai kukaan ei saa, piittaamatta yksilöllisistä tarpeista.

Kolmanneksi, markkinat koostuvat pienistä yksilöllisistä valinnoista. Se että ostat Electroluxin jääkaapin, ei tarkoita, että sinun täytyy ostaa myös Electroluxin pesukone, kuivain, televisio ja niin edelleen. Valtion tapa toimia on pakettimalli – yksilölliset valinnat eivät ole mahdollisia. Kyseeseen tulee joko demokraattien politiikka veroihin, ympäristöön ja ulkomaanpolitiikkaan tai sitten republikaanien politiikka samoihin asioihin.

Neljänneksi, valinnat markkinoilla ovat jatkuvia. Epätyydyttävät tavarat on mahdollista korvata toisilla milloin tahansa. Oletko kyllästynyt autoon, jota pidit aikaisemmin hienona? Myy se pois ja hanki toinen malli. Jos et ole enää tyytyväinen pesuaineeseen, osta jotain toista merkkiä. Huomasitkin, että ensimmäinen malli oli parempi? Vaihda takaisin harkintasi mukaan. Verrataan nyt valtioon. Haluat päästä irti sosiaaliturvajärjestelmästä – joudut vankilaan. Kyllästynyt presidenttiin? Odota virkakauden päätöstä.

Ja viidenneksi, yksityinen yritys on vastuussa niille, joita se vahingoittaa. On tavallista hakea korvauksia oikeudessa yrityksiltä. Valtion laitokset nauttivat usein ”suvereenia immuniteettia”, joka asettaa ne nuhteen yläpuolelle (sairaus, joka siirtyi Amerikkaan eurooppalaisesta teoriasta, jonka mukaan kuningas ei voi tehdä mitään väärää). Valtion laitokset pystyvät tekemään ja tekevät suurta vahinkoa ihmisille ilman mitään rahallisia seurauksia. Todellisuudessa on vaarallista antaa valtion laitosten tuottaa kuluttajilla tuotteita, koska vastuun mahdollisuuden poistamisesta seuraa vähentynyt painotus turvallisuuteen. Yksityisillä yrityksillä on rahallinen kannustin keskittyä turvallisuuteen, koska ne voivat joutua vastuuseen vahingoistaan.

Vielä yksi syy täydentää markkinoiden tuotteiden kuluttajille toimittamisen ylivoimaisuutta valtioon verrattuna on, että valtion tapauksessa sen resursseilla ei ole omistajuutta. (Kuten aikaisemmassa kappaleessa tuli mainittua, parhaimmillaankin kansalaisten omistajuus valtion omaisuutta kohtaan on erittäin laimea omistamisen muoto.) Valtion johtajat ovat tilapäisiä ja heillä ei ole mitään sidettä omaisuuden arvoon. (Tätä voidaan verrata hyvin vuokra-autoihin, joita käsitellään yleensä kovakouraisemmin kuin omia autoja. Onneksi on kuitenkin olemassa todellinen omistaja – vuokra-autoyhtiö, joka pitää huolta autojen arvojen säilymisestä.)

---

* Friedman, Milton [From Galbraith to Economic Freedom](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0255360894/), 
(West Sussex, Great Britain: Institute of Economic Affairs, 1977)
* McConnell, Campbell R. [Economics 13th edition](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0072340363/), 
(New York: McGraw-Hill, Inc., 1996) 
s. 622 – 625.
* Mises, Ludwig von [Bureaucracy,](http://mises.org/store/Economics-of-Liberty-The--P62.aspx) 
(New Rochelle, New York: Arlington House Publishers, 1969)
 s. 40 – 53.
* Mises, Ludwig von 
[Human Action](http://mises.org/resources/3250), 
(Chicago: Henry Regnery Company, 1966) 
s. 303 – 311.
* Rockwell, Llewellyn H. 
[“Why Bureaucracy Must Fail” in The Economics of Liberty edited by Llewellyn Rockwell](http://mises.org/store/Economics-of-Liberty-The--P62.aspx), 
(Auburn, Alabama: The Ludwig von Mises Institute, 1990) 
s. 119 – 123.
* Rothbard, Murray N. [Egalitarianism as a Revolt Against Nature](http://www.mises.org/store/Egalitarianism-as-a-Revolt-Against-Nature-and-Other-Essays-P103.aspx), 
(Washington, D.C.: New Libertarian Review Press, 1974) 
s. 81 – 87.






[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/omistajat) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/markkina)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/vahimmaispalkka/ -->
# 5. Vähimmäispalkka

> Vähimmmäispalkka, sen perustelut ja seuraukset taloudessa tutuksi talousteorian kautta lyhyesti ja ymmärrettävästi selitettynä.

Vähimmäispalkkalainsäädäntö on yksi suurista oikeudenloukkauksista niitä vähätaitoisia kohtaan, jotka tarvitsevat mahdollisuuksia, joita keskiluokkaiset työntekijät, tulevat ammattilaiset ja itsenäiset ammatinharjoittajat voivat pitää oikeudellisesti itsestään selvinä. Vähimmäispalkkalaki kieltää köyhiltä samat vapaasti valittavat mahdollisuudet, joita muut käyttävät omaan hyvinvointiinsa.

Esimerkiksi keskiluokkainen 20-vuotias yliopisto-opiskelija voi työskennellä osa- aikaisesti viidellä dollarilla tunti puolet viikoittaisesta työajasta ja toisella puolella ajastaan käydä luennoilla parantaakseen tulevia työmahdollisuuksiaan. Tällainen opiskelija ei ansaitse viittä dollaria tunti palveluksistaan, vaan alle vähimmäispalkan 2,5 dollarilla koko 40 tunnin työviikkoa kohden (20 tuntia työssä 5 dollarilla tunti ja 20 tuntia luennoilla ja opiskelemassa 0 dollarilla). Ja sisällyttäen lukukausimaksut, kirjat ja bensan, opiskelijan todellinen palkka on mahdollisesti negatiivinen! Opiskelija tekee tämän vapaaehtoisesti – alle minimipalkkainen työsuoritus on vapaasti valittu kansalaisoikeus, jota valtio ei kiellä.

Tuleva 30-vuotias tohtori valitsee vastaavan reitin taloudelliseen hyvinvointiin. Kuten 20-vuotiaan tapauksessa, kandin tutkintoon käytetyt tunnit eivät kerrytä palkkaa, eivätkä ne myöskään kasvata palkkapussia lääketieteellisessä. Molemmat maksavat nykyhetkessä oppiakseen ja tienatakseen myöhemmin paljon korkeamman palkan. Tässäkin tapauksessa tuleva tohtori käyttää hyväkseen tätä kansalaisoikeutta – lainsäädäntö ei estä häntä tekemästä niin.

Käynnistäessään omaa liiketoimintaansa yritteliäs yksilö häviää usein rahaa kuukausia, jopa vuosia, ennen voittojen ansaitsemista uudesta yrityksestä. Tässäkin tapauksessa hän tienaa palkkaa, joka on pienempi kuin sallittu vähimmäispalkka. Mutta yrittäjänä hän on täysin vapaa tekemään näin – se ei ole laitonta.

Mutta miten on vähätaitoisen kansalaisen kanssa, jolla ei ole toivoa yliopistotutkinnosta, lääketieteellisestä urasta tai oman yrityksen perustamisesta? Tässä tapauksessa valtion raskas käsi tekee kirjaimellisesti laittomaksi mahdollisuuden, jonka muut voivat vapaasti valita. Työntekijältä, jonka arvo työnantajalle on vain kolme dollaria tunnilta, kielletään mahdollisuus hyväksyä alhainen palkka mahdollisuutena oppia, ei muodollisessa ympäristössä kuten yliopiston luennoilla, harjoittelussa sairaalassa tai konkreettisesti yrityksen omistajana, vaan työtä tehden työpaikalla. Voidaan olettaa varmasti, että suurin osa tämän sivun lukijoista on saanut palkankorotuksia työhön päästyään, ei muodollisen koulutuksen kautta, vaan oppimalla ja todistamalla itsensä työn avulla.

Kansalaisoikeusasiaksi vähimmäispalkkalakia   epäilevän    tulee  tutkia työttömyystilastoja löytääkseen totuuden tässä kysymyksessä. Alla olevat työttömyysluvut tekevät selväksi, että tiettyjä yhteiskunnan segmenttejä syrjitään laillisesti – syrjitään, koska heidän alhainen tuotannollinen arvonsa asettaa heidät tilanteeseen, jossa he eivät voi laillisesti valita haluamaansa yhdistelmää palkan ja työharjoittelun välillä.

|  |  |
| --- | --- |
| Kategoria | Työttömyysaste  (tammikuu 2007) |
| Kokonais | 4,6% |
| 16-19 vuotiaat | 15,0% |
| Mustat 16-19 vuotiaat | 29,1% |
| 25-54 vuotiaat | 3,7% |

                                        Lähde: [Bureau of Labor Statistics](http://www.bls.gov/home.htm "Bureau of Labor Statistics")

Tämä analyysin perusteella herää kysymys, miksi kutsumani ”vaikuttavan palkan oikeudet” kielletään joiltakin yhteiskunnan ryhmiltä? Vastaus on, että näiden oikeuksien kieltäminen vähätaitoisilta ei aiheuta mitään negatiivisia poliittisia seurauksia. Toisin kuin muut ryhmät, nämä väestöryhmät eivät äänestä, eivät osallistu kampanjoihin, eivät kirjoita mielipideosastoille tai eivät yleisesti tee itseään poliittisesti kuulluiksi – näiltä ihmisiltä voidaan kieltää muiden nauttima kansalaisoikeus, koska *he* ovat poliittisesti merkityksettömiä.

Vähimmäispalkkalaki on valtion aiheuttama julmuus kaikkein heikoimmin toimeentulevalle ihmisryhmälle, samaan aikaan poliitikkojen näyttäytyessä asian varjolla hyväntahtoisempina ja auttavaisempina. Laillisesti tämä on selkeä tasavertaisen kohtelun rikkomus. On köyhien itsensä nimissä aika poistaa tämä häpeällinen vääryys.

---

* Brown, Susan, et. al.? [The Incredible Bread Machine](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0378039822/), ?(San Diego, California: World Research Inc, 1974)?s. 80 – 83.
* Friedman, Milton? [Bright Promises, Dismal Performance](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0156141612/), ?(New York: Harcourt, Brace and Jovanovich, 1983)?s. 16 – 19.
* Hazlitt, Henry? [Economics in One Lesson](https://fee.org/ebooks/economics-in-one-lesson/), ?(New Rochelle, New York: Arlington House, 1979)?s. 134 – 139.
* Schiff, Irwin? [The Biggest Con: How the Government is Fleecing You](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0930374010/), ?(Hamden, Connecticut: Freedom Books, 1976)?s. 164 – 178.
* Sowell, Thomas? [Preferential Policies](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0688085997/), ?(New York: William Morrow and Company, Inc., 1990)?s. 27 – 28.
* Williams, Walter? [The State Against Blacks](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0070703787/), ?(New York: McGraw-Hill, 1982)?s. 33 – 51.






[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/kapitalistinentehtava) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/hintakiskonta)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/vapaakauppa/ -->
# 19. Vapaakauppa vai protektionismi

> Vapaakauppa vai protektionismi. Yleisimmät talouden argumentit vapaakauppaa vastaan ja sen puolesta. Lue parissa minuutissa.

Taloustieteilijät kaikista koulukunnista tunnustavat vapaan kaupan arvon: siitä seuraa suurempi kokonaistuotanto. Suurempi tuotanto perustuu jokaisen tuottajan vapauteen erikoistua alueeseen, jossa hänellä on luontainen etu. Jokaisen kauppakumppanin luontaiset edut ovat seurausta eroista sijainneissa ja ihmisissä. Eräs merkittävä syy Yhdysvaltain talouden tuottavuuteen on sen laaja maantieteellinen vapaan kaupan alue (Yhdysvaltain perustuslaki kieltää viisaasti osavaltioiden väliset protektionistiset tariffit ja kiintiöt).

Adam Smith toi julki periaatteen, jonka mukaan on hölmöä tuottaa kotona jotakin, jota on saatavilla halvemmalla ulkomailta. Tämä ei pidä ainoastaan kirjaimellisesti paikkaansa puhuttaessa kodista, vaan myös kunnan, osavaltion, läänin tai valtion tapauksissa. Tämä painottaa tosiasiaa, että periaatteessa ei ole olemassa eroa paikallisen ja kansainvälisen kaupan välillä – kuluttaakseen tuotteita ”tuodakseen” täytyy tehdä työtä, ”viedä,” koska tämän on edullisempi tapa hankkia kulutettavat tuotteet kuin valmistaa ne itse.

Vapaakaupan arvosta huolimatta esitetään jatkuvasti vaateita kansainvälisen työnjaon häiritsemiselle tuontiveroilla (tariffit) ja tuonnin määrällisillä rajoituksilla (kiintiöt). Tällaiset argumentit ovat perimmiltään erityisintressien asettamia pyyntöjä siirtää tuloja näille erityisryhmille koko muun talouden kustannuksella.

Henry George kiteytti protektionismin erheellisyyden seuraavasti: ”Protektionismi opettaa meitä tekemään itsellemme rauhan aikana sitä, mitä viholliset pyrkivät tekemään meille sodassa.”

Alla esitetään seitsemän kaikkein yleisintä perustelua protektionismille ja vastaväitteen niille:

**Sotilaallinen omavaraisuus**

Tämä argumentti väittää joidenkin elintärkeiden sotilastuotteiden saatavuuden muista maista olevan epävarmaa sodan aikana minkä vuoksi elinvoimainen kotimainen teollisuus on välttämätöntä puolustukselle. Skenaarion todellinen huoli voidaan kuitenkin hoitaa varastoimalla tarvittavia tuotteita. Varastointiohjelma jättäisi kuluttajalle vapauden ostaa maailmalta eikä se häiritsisi kansainvälistä työnjakoa. Monia tällaisia väitteitä tulee epäillä, mikäli niitä esittävät yritykset, jotka toimittavat kyseisiä tuotteita. Lähiajan esimerkkejä Yhdysvalloista ovat muun muassa jopa villasukat ja terästuotteet, joilla on helppo korvattavuus ja olemassa oleva toimintakykyinen yhdysvaltalainen tuotanto.

Lisäksi verojen ja säännösten keventäminen mahdollistaisi myös elinvoimaisen jatkuvan tuotannon kotimaassa. Kuten monissa tapauksissa, huolestumisen pitäisi kohdistua nykyisen politiikan taloudelle tekemään väkivaltaan ja tosiasiaan, että on taloudellisesti tehokkaampaa *ja oikeudenmukaisempaa* vähentää eikä lisätä valtion sekaantumista markkinoihin.

**Kotimaisen teollisuuden suojelu**

Näiden väitteiden epäkohtana on, että jonkin kotimaisen teollisuuden suojelu on samassa suhteessa toisen teollisuudenalan vahingoittamista. Protektionismi terästuontia kohtaan vahingoittaa kotimaisia yrityksiä, jotka käyttävät terästä tuotantoprosesseissaan (auton- ja pesukoneiden valmistajat, kaikki yrityksen kuljetuskustannukset jne).

**Työllisyyden suojelu**

Milton Friedmanin sanoin: “teemme työtä elääksemme, emme elä tehdäksemme työtä”. Huolenpidon pitäisi kohdistua tuottavuuteemme, ei sen keinoihin – työllisyyteen. Kotimaisen työllisyyden suojelu tariffeilla ja kiintiöillä vähentää elintasoamme, koska toimimme sellaisilla tuotannon osa-alueilla, jotka eivät palvele kaikkein tehokkaimmin tarpeitamme. Siirtyminen takaisin vapaakauppaan sen oikaistessa työllisyysmalleja ei olisi tarpeen, ellei meillä nykyisellään olisi tariffien ja kiintiöiden takia keinotekoisia malleja. Siten työllisyyden menetys tietyissä työlajeissa, jota välttämättä tapahtuisi siirryttäessä vapaakauppaan, on seurausta nykyisestä vapaakaupan puutteesta. Näitä erityisiä työpaikkoja ei olisi luotu, jos politiikkana olisi alusta lähtien ollut vapaakauppa.

**Hajauttaminen vakauttamiseksi**

Vaikka tällä argumentilla on hyvin vähän sijaa Yhdysvaltain taloudessa, sitä käytetään usein esimerkiksi Chilessä, joka on vahvasti riippuvainen kuparin viennistä. Väitteen epäkohtana on Chilen vahva etu kuparin tuotannossa, ja pakotettu hajauttaminen tulisi kalliiksi vaihtoehtoiskustannuksina. Yksittäisten yrittäjien tulisi tehdä nämä päätökset omiin arvioihinsa perustuen. (Yksilön tasolle sovellettuna tätä voitaisiin verrata varoitukseen kirurgille, jotta tämä etsisi jonkin toisen tavan ansaita elantonsa. Vaikka tämä vaihtoehto suojelisi häntä siltä, ettei hän pystyisi enää toimimaan kirurgina, toimeentulon menetys esimerkiksi juristiksi kouluttautumisessa olisi valtava)

**Uusi toimiala**

Jälleen kerran tämäkään argumentti ei ole tällä hetkellä muodissa Amerikassa. Mutta perusoletus suojella uusia toimialoja kilpailulta ulkomaisia vakiintuneita toimijoita vastaan, kunnes ne ”kypsyvät” ja pystyvät kilpailemaan tasavertaisesti, on silti väärä. Varsinaisesti tämä ehdottaa yksityisten sijoittajien korvaamista valtion viranomaisten arvostelukyvyllä. Todella kyvykäs yritys pystyy löytämään sijoittajia, jotka ovat valmiita kantamaan tappioita eräänä investoinnin muotona tulevien voittojen perusteella. Tämä on itse asiassa täysin rutiininomaista markkinoilla, koska suurin osa uusista yrityksistä tai tuotteista tuottaa alkuvaiheessa tappioita, ja silti sijoittajat näkevät näissä investoinneissa ansioita. Se tosiasia, etteivät nämä yritykset ole pystyneet menestyksekkäästi hankkimaan vapaaehtoisesti sijoittajia, on vahva näyttö siitä, ettei voittoja ole odotettavissa jatkossakaan. Kumman arvostelukyky on ylivoimaisempi: yksityisten sijoittajien omine rahoineen, jotka ne voivat hävitä, vai valtion viranomaisen, jolla ei ole minkäänlaista henkilökohtaista taloudellista panosta lopputulokseen? Jos tämä todella olisi pätevä argumentti, sitä loogisesti sovellettaisiin – ei pelkästään kotimaisiin yrityksiin kilpailussa ulkomaisia vakiintuneita yrityksiä vastaan – vaan myös kotimaisiin yrityksiin niiden kilpaillessa vakiintuneiden kotimaisten yritysten kanssa. Tästä hyvä esimerkki on erityisvero MTV3:n ohjelmille uudemman tulijan, TV Viiden, tukemiseksi.

**Polkumyynti**

Polkumyynnistä on olemassa kaksi eri versiota. Ensimmäinen tapa on myydä tuotteita ulkomaille halvemmalla kuin kotona. Tämä on kuitenkin odotettua. Ostajat ovat tavallisesti uskollisempia kotimaassa valmistetuille tuotteille (kaikkien muiden asioiden pysyessä vakiona) kuin ulkomailla valmistetuille tuotteille. Ainoa tapa myydä menestyksekkääsi ulkomaalaisille on näin ollen käyttää hintamyönnytyksiä. (Tämän uskollisuustekijän takia olisi omituista, jos polkumyynti *ei* olisi tavanomaista.)

Toinen polkumyynnin versio on tuki ulkomaille myyville yrityksille. Luonnollisesti amerikkalaiset yritykset valittavat muiden valtioiden tällaisista käytännöistä. (Ja tämä ei tarkoita, etteivätkö amerikkalaiset yritykset vastaanottaisi vastaavia tukiaisia – kuten erityisintresseille on tavanomaista käyttää valtion valtaa omaksi taloudelliseksi hyödykseen.) Jos muut valtiot tukevat myyntiä Yhdysvaltoihin, ne tekevät lahjoituksen amerikkalaisille kuluttajille. Vaikka talouden kannalta ei ole erityisen viisasta harjoittaa tukiaisia, ei ole oikein korjata tilannetta rankaisemalla amerikkalaisia  kuluttajia tariffeilla ja kiintiöillä. Lahjojen kieltämisen johdon­mukainen soveltaminen kieltäisi myös näytekappaleet! Usein käytetty analogia muiden maiden tukeutuessa tähän polkumyynnin muotoon on verrata jokaista taloutta henkilöksi pelastusveneessä pelastusveneen ilmentäessä maailman kokonaiselintasoa. Jos yksi henkilö pelastusveneessä ampuu tyhmyyksissään reiän veneen pohjaan, viimeinen asia jota muiden tulisi tehdä, on vastata samoin lisäämällä reikiä veneen pohjaan! Virheiden lisääminen ei ole ratkaisu.

**Halpa ulkomainen työvoima**

Tämä argumentti  väittää, ettei kotimaisen työvoiman tulisi kilpailla epäoikeudenmukaisesti alemmin palkattujen ulkomaalaisten kanssa. (Jokainen löytää perustelun saadakseen poikkeuksen vapaasta kilpailusta; alemmin palkattu ulkomainen työvoima väittää, että heidän on epäreilua joutua kilpailemaan kyvykkäiden amerikkalaisten työläisten kanssa!) Kuten kaikki protektionistiset argumentit, tämäkin rikkoo periaatetta olla tuottamatta kotona jotakin, jonka saa halvemmalla ulkomailta. Tämän pyyteellisen argumentin protektionismia vastaan ohella on kaikkea muuta kuin inhimillistä vaatia valmiiksi köyhiä ulkomaalaisia uhraaman lisää elinolosuhteitaan suhteellisesti erittäin vauraiden kotimaisten työntekijöiden hyväksi.

---

* Bovard, James? [The Fair Trade Fraud](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0312061935/), ?(New York: St. Martin’s Press, 1991)
* Friedman, Milton & Rose? [Free to Choose](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0380525488/), ?(New York: Harcourt, Brace, Jovanovich, 1979) ?s. 38 – 54.
* Friedman, Milton? [Bright Promises, Dismal Performance](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0156141612/), ?(New York: Harcourt, Brace and Jovanovich, 1983)? s. 357 – 372.
* Hazlitt, Henry? [Economics in One Lesson](https://fee.org/ebooks/economics-in-one-lesson/), ?(Norwalk, Connecticut: Arlington House, Inc., 1976) ?s. 74 – 89.
* Roberts, Russell D.? [The Choice](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0130870528/), ?(Englewood Cliffs, New Jersey: Prentice Hall, 1994)
* Taylor, Joan Kennedy, editor ?[Free Trade: The Necessary Foundation for World Peace](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0910614717/), ?(Irvington-on-Hudson, New York: 1986)

[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/markkina) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/raha)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/voitotjatappiot/ -->
# 3. Voittojen ja tappioiden järjestelmä

> Vapaa markkinatalous on voittojen ja tappioiden järjestelmä. Yleensä voittoja painotetaan, mutta tappiot tulisi ymmärtää tehokkaille markkinoille yhtä tärkeiksi. Suuri yleisö on toisinaan tulkinnut voittojen luonteen väärin. Voitot eivät ole ylimääräinen maksu tai töykeää käytöstä yrityksiltä. Voitot ovat kapitalistiselle yrittäjälle palkinto

Vapaa markkinatalous on voittojen ja tappioiden järjestelmä. Yleensä voittoja painotetaan, mutta tappiot tulisi ymmärtää tehokkaille markkinoille yhtä tärkeiksi. Suuri yleisö on toisinaan tulkinnut voittojen luonteen väärin. Voitot eivät ole ylimääräinen maksu tai töykeää käytöstä yrityksiltä. Voitot ovat kapitalistiselle yrittäjälle palkinto arvon luomisesta. Tämän ymmärtämiseksi meidän tulee ensin oivaltaa vaihdannan luonne. Kahden osapuolen harjoittaessa vaihdantaa, kumpikin odottaa saavansa jotain suurempiarvoista kuin mistä luopuu; muutoin he eivät tuhlaisi aikaansa vaihdantoihin. Ja mikä siis on voittojen luonne?

Liikemies hankkii resursseja, maata, työtä, materiaaleja ja niin edelleen ja yhdistää ne tuottaakseen jotain muuta.

Esimerkiksi:

Autovalmistaja hankkii

4 000 dollarin edestä materiaaleja  
6 000 dollarin edestä työtä  
1 000 dollarin edestä kiinteitä kustannuksia

11 000 dollarin kokonaiskustannuksin,

ja tuottaa auton, jonka myyntihinta on 15 000 dollaria. Ainoa tapa myydä auto tällä 15 000 dollarilla on, jos kuluttaja vapaaehtoisesti luopuu rahoista auton ostoon, ja vaihdannan luonteeseen perustuen hän tekee näin ainoastaan arvostaessaan autoa enemmän kuin rahoja. Näin yrittäjä on kerännyt 11 000 dollarin resurssit ja muotoillut ne 15 000 dollarin arvoiseksi autoksi, tehden 4 000 dollarin voiton. Mistä 4 000 dollarin voitto syntyi? Valmistaja *loi sen.* Hän sai sen aikaan. Tämä on luovaa toimintaa samalla tavalla kuin taideteoksen tekeminen on luovaa toimintaa.

Materiaalien, työn ja kiinteiden kustannuksien arvo on se, millä nämä käyvät kaupaksi halukkaalle ostajalle. Muotoilemalla ne autoksi valmistaja on tuottanut enemmän arvoa kuin mitä hän löysi maailmasta. Voitot ovat arvon luomisen merkki; voittojen tekeminen ansaitsee tulla ylistetyksi ja arvostetuksi hyödyllisenä yhteiskunnalle.

Ja otetaan nyt tappioiden esimerkki. Ovatko tappiot hyväntahtoisuuden ja ei liian paljon pyytämisen osoitus? Perimmiltään: eivät. Käytetään samaa esimerkkiä 11 000 dollarin kustannuksista: mitä jos valmistaja olisi tuottanut auton, jota kukaan ei ostaisi korkeammalla kuin 11 000 dollarilla? Jos valmistaja ei pystyisi myymään autoa ennen kuin hinta olisi, sanotaan 8 000 dollaria, mitä tämä tarkoittaa? Se tarkoittaa, että hän on ottanut täydellisen hyvät resurssit – materiaaleja, työtä ja kiinteitä kuluja – ja järjestänyt ne uudelleen tavalla, jolla ne ovat nyt ostajille ainoastaan 8 000 dollarin arvoiset. Hän on tuhonnut arvoa maailmasta. Tällainen toiminta ansaitsee paheksunnan ihmiskunnan köyhdyttämisestä. Ellei liikemies olisi astunut kuvaan mukaan, maailma olisi 3 000 dollarin arvoa rikkaampi.

Vapailla markkinoilla meidän ei onneksi tarvitse luottaa yhteiskunnalliseen kunniaan tai tuomitsemiseen motivoidaksemme tuottajia tuottamaan kuluttajien suosimia tuotteita. Tämä tapahtuu luonnostaan voittojen mahdollistaessa menestyneille tuottajille tuotannon jatkamisen ja laajemman resurssien hallinnan toisin kuin tappiot, jotka riistävät resurssien hallinnan ja kyvyn jatkaa tuotantoa.

Kannattaa myös huomioida markkinoiden kauneus: mikä tahansa epäkohta kuluttajien palvelussa, irrationaalinen hinnoittelu tai tuotantovalinta ovat samassa suhteessa mahdollisuus voittoihin. Näin markkinat, vaikkeivät ole täydelliset, ovat itsekorjautuvat. Uudistajat tulisivat korjaamaan minkä tahansa huomaamansa markkinoiden epäkohdan paremmin keräämällä voitot tästä epäkohdasta kuin haukkumalla nimenomaisesti mielekkäät parannukset mahdollistavaa järjestelmää.

Voitot ovat viesti käyttää resursseja kuluttajien korkeasti arvostamien tuotteiden tuottamiseksi ja tappiot viesti keskeyttää vähäarvoisten tuotteiden tuotanto. Tappiot ovat välttämättömiä resurssien vapauttamiseksi niiden käyttöön, jotka tuottavat arvostettuja tavaroita. Tämän vuoksi huomaamme tuottajien ja kuluttajien intressien olevan pikemminkin sopusointuiset kuin ristiriitaiset.

---

* Dolan, Edwin G. and David E. Lindsay [?Economics,](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0030309344/) 6th edition, ?(Hinsdale, Illinois: Dryden Press, 1991) ?s. 788 – 811
* Burris, Alan? [A Liberty Primer](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0960849017/), ?(Rochester, New York: Society for Individual Liberty, 1983)? s. 60 – 61
* Gwartney, James D. and Richard L. Stroup? [What Everyone Should Know About Economics and Prosperity](http://www.alibris.co.uk/booksearch?qwork=8356332&matches=16&wquery=What+Everyone+Should+Know+About+Economics+and+Prosperity&cm_sp=works*listing*title), ?(Tallahasee, Florida: James Madison Institute, 1993) ?s. 21 – 23
* Friedman, Milton and Rose [?Free to Choose](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0380525488/), ?(New York: Harcourt, Brace, Jovanovich, 1980)? s. 9 – 38
* Hazlitt, Henry ?[Economics in One Lesson](https://fee.org/ebooks/economics-in-one-lesson/), ?(New Rochelle, New York: Arlington House, 1979)? s. 103 – 109
* Mises, Ludwig von? [Planning for Freedom](http://www.mises.org/store/Planning-for-Freedom-P54.aspx), ?(South Holland, Illinois: Libertarian Press, 1974)? s. 108 – 149
* Rand, Ayn? [Atlas Shrugged](http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=0451191145), ?(New York: Random House, 1957)?s. 478 – 481
* Rothbard, Murray N.? [Man, Economy, and State](http://mises.org/rothbard/mes.asp), ?(Los Angeles: Nash Publishing, 1970)? s. 463 – 469

[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/yrittajyys) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/kapitalistinentehtava)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/yleiskatsaus/ -->
# 1. Yleiskatsaus talousteorian koulukuntiin

> Monetarismi, marxismi, keynesiläisyys ja itävaltalaisen taloustiedon koulukunnan yleiskatsaus lyhyesti, ytimekkäästi ja vielä ilmaiseksi!

Nykyään on olemassa neljä pääasiallista talousteorian koulukuntaa. Talouden ymmärtämiseksi näiden koulukuntien tunteminen on välttämätöntä. Koulukunnat ovat marxilainen, keynesiläinen, monetaristinen ja itävaltalainen koulukunta.

Marxilainen talousajattelu pohjautuu Karl Marxin ja Friedrich Engelsin kirjoituksiin ja ajoittuu 1800-luvun puolivälistä sen loppupuolelle. Perimmiltään marxilainen ajattelu perustuu taloudelliseen determinismiin, jossa yhteiskunta käy läpi kehitysvaiheet alkukantaisesta kommunismista orjajärjestelmiin, feodalismiin, kapitalismiin, sosialismiin ja lopulta kommunismiin. Jokaisessa vaiheessa taloudellinen järjestelmä määrittää niissä järjestelmän aikana elävien näkemykset. Näihin kaikkiin vaiheisiin sisältyy luokkataistelu, joka johtaa yhteiskunnan väistämättä kehityksen seuraavaan vaiheeseen. Näin ollen feodalismissa luokkataistelu tilanomistajien ja maaorjien välillä tuottaa seuraavan vaiheen, kapitalismin. Kapitalismin kaksi luokkaa ovat kapitalistit ja työläiset. Kapitalistien ja työläisten konflikti johtaa kapitalismin kukistumiseen ja sosialismin voittoon lopettaen luokkakonfliktit. Marxilainen teoria toteaa, että sosialismi johtaa ihmiskunnan perimmäiseen kohtaloon – kommunismiin.

Keynesiläiset näkemykset ovat saaneet nimensä John Maynard Keynesin kirjoituksista, erityisesti hänen vuonna 1936 ilmestyneestä kirjastaan *Työllisyys, korko ja raha: yleinen teoria*. Tässä uskomattoman vaikeassa kirjassa Keynes esittää kokonaisnäkemyksen talouden muuttujiin, kokonaistarjontaan ja kokonaiskysyntään, jotka toimivat suoraan keskenään ilman mitään välttämätöntä sidettä yksilöllisten päätöksentekijöiden toimille. Tästä sai alkunsa ”kansantaloustiede”. Keynesiläiset pyytävät valtiota hallinnoimaan kokonaiskysyntää – liian vähäinen kysyntä johtaa työttömyyteen, liian suuri inflaatioon. Tästä seuraa teorian kahtiajako: ongelmana olisi joko inflaatio tai työttömyys, mutta eivät koskaan molemmat samanaikaisesti. Keynesin mukaan vapaat markkinat luovat sisäsyntyisesti joko liian vähän tai liian paljon kysyntää. Tästä seuraa tarve (erittäin kätevästi keynesiläisille taloustieteilijöille työmahdollisuuksien muodossa!) kysynnän hallintaan valtion taholta ja keynesiläisten viisaisiin neuvoihin perustuen.

Monetaristien näkemyksiä edustavat parhaiten Milton Friedman ja hänen seuraajansa, jotka pitäytyivät keynesiläisessä ”makrolähestymistavassa.” Nähdessään talouden tällä tavoin monetaristit eivät kuitenkaan painota niinkään kulutusta vaan rahan kokonaistarjontaa – siitä nimi monetaristit. Muissa kuin makrotalouden asioissa, inflaatiossa, työttömyydessä ja suhdannevaihtelun nousu- ja laskukausissa, monetaristit pyrkivät pitämään yksilöllistä toimijaa talousnäkemyksiensä perustana sellaisilla alueilla kuten säännöstely, hintojen toiminta, mainostaminen, kansainvälinen kauppa ja niin edelleen.

Itävaltalainen koulukunta sai alkunsa 1800-luvun lopulla Carl Mengeristä ja sen kehitti lopulta täyteen mittaansa Ludwig von Mises – molemmat itävaltalaisia. Itävaltalainen koulukunta kehitti ajattelutavan tietoisella painotuksella toimivasta ihmisestä perimmäisenä perustana kaikkien taloudellisten asioiden ymmärrykselle. Tämän yksilöllisen painotuksen kanssa seuraa subjektiivinen näkemys arvoon ja katsontakanta, jonka mukaan kaikki toiminta on pohjimmiltaan tulevaisuuteen suuntautuvaa. Tämä kirja on kirjoitettu itävaltalaisittain.

---

* Friedman, Milton? [Capitalism and Freedom](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0226264211/), ?(Chicago: University of Chicago Press, 1962)
* Keynes, John Maynard? [The General Theory of Employment, Interest and Money](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/1573921394/), ?(New York: Harcourt, Brace & Co., 1936)
* Marx, Karl and Friedrich Engels? [The Communist Manifesto](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0451527100/), ?(New York: Pocket Books, 1964)
* Mises, Ludwig von? [Historical Setting of the Austrian School](http://mises.org/library/book/historical-setting-austrian-school-economics), ?(Auburn, Alabama: Ludwig von Mises Institute, 1984)
* Rothbard, Murray N.? [The Essential Ludwig von Mises](https://cdn.mises.org/The%20Essential%20von%20Mises_3.pdf), ?(Auburn, Alabama: The Ludwig von Mises Institute, 1983)
* Schumpeter, Joseph? [History of Economic Analysis](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0195105591/), ?( New York: Oxford University Press, 1978)

[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/johdanto) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/yrittajyys)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/opas/yrittajyys/ -->
# 2. Yrittäjyys

> Yrittäjyys voidaan määrittää toiminnassa markkinoilla havaittuihin mahdollisuuksiin, joita motivoi pyrkimys voittoihin. Tämä toiminta pitää sisällään valppauden voittojen mahdollisuuksiin, rahoituksen järjestelyn, resurssien hallinnan ja huolehtimisen projektin loppuunsaattamisesta. Yrittäjät voidaan nähdä talouden sankareina heidän kantaessaan riskit kuluttajille tarjotuista uusista tuotteista ja palveluista.

Yrittäjyys voidaan määrittää toiminnassa markkinoilla havaittuihin mahdollisuuksiin, joita motivoi pyrkimys voittoihin. Tämä toiminta pitää sisällään valppauden voittojen mahdollisuuksiin, rahoituksen järjestelyn, resurssien hallinnan ja huolehtimisen projektin loppuunsaattamisesta. Yrittäjät voidaan nähdä talouden sankareina heidän kantaessaan riskit kuluttajille tarjotuista uusista tuotteista ja palveluista. Ludwig von Misesin sanoin:

> He johtavat aineellista kehitystä. He oivaltavat ensimmäisenä eroavaisuuden sen välillä mitä on tehty ja mitä voitaisiin tehdä. He arvioivat mitä kuluttaja haluaisi saada ja pyrkivät tarjoamaan näitä asioita. (*Human Action,* s. 336)

Yrittäjyys on taitolaji, yhtä paljon kuin maalauksen tai veistoksen luominen. Molemmissa – liiketoiminnan pyörittämisessä ja taiteen tekemisessä – ilmenevät samat elementit: hankkeen kehittely, resurssien hankkiminen ja niiden yhdistely joksikin uudeksi ja erilaiseksi ja näiden arvokkaiden resurssien altistaminen riskille jonkin sellaisen tuottamisessa, joka lopulta saattaa paljastua vähemmän arvoiseksi.

Talouden oppikirjoissa on markkinoista ja kilpailusta keskusteltaessa hyvin yleistä ylenkatsoa yrittäjää. Kirjojen käsittelytapa olettaa, että valppaus voittojen mahdollisuuksiin, rahoituksen järjestäminen, resurssien hallinnointi ja huolehtiminen projektin loppuunsaattamisesta ovat kaikki markkinataloudessa automaattista. Ne eivät ole. Oikeaa lihaa ja verta olevien ihmisten täytyy toimia (eikä vain kerran vaan jatkuvasti) ja olla motivoituneita kantamaan nämä riskit, jotta kaupankäynti voi jatkua.

Täydellisen kilpailun teoria poistaa täysin kaikki roolit tällaiselta henkilöltä. Eräs syy yrittäjän roolin väheksyntään on positivistinen metodologia. Tämä lähestymistapa supistaa talouden ilmiöt matematiikaksi ja kaavioiksi. Koska yrittäjyydelle välttämättömät luonteenpiirteet, valppaus, energia ja innostus, eivät helposti mukaudu matematiikaksi ja kaavioiksi, monet taloustieteilijät jättävät ne huomiotta. Siten syntyy menetelmä, joka syrjäyttää reaalimaailman tapahtumia. Kumpaa meidän tulisi tehdä: heittää pois todellisuuden osaset (kuten yllä mainitut luonteenpiirteet), jotka eivät sovellut menetelmään vai löytää menetelmä, joka huomioi ja käsittelee tällaisia merkittäviä todellisuuden osa-alueita?

---

* Dolan, Edwin G. and David E. Lindsay [Economics,](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0030309344/) 6th edition, 
(Hinsdale, Illinois: Dryden Press, 1991) 
s. 788 – 811
* Folsom, Burt 
[Entrepreneurs vs. the State](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0895265737/), 
(Reston, Virginia: Young America’s Foundation, 1987)
* Gilder, George 
[The Spirit of Enterprise](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/067145482X/), 
(New York: Simon & Schuster, 1984)
 s. 15 – 19
* Kirzner, Israel [Competition and Entrepreneurship](https://www.amazon.com/exec/obidos/ASIN/0226437752/), 
(Chicago: University of Chicago Press, 1973)
* Mises, Ludwig von 
[Human Action](http://mises.org/resources/3250), 
(Chicago: Henry Regnery Company, 1966)
 s. 335 – 338
* Rothbard, Murray N. 
[Man, Economy, and State](http://mises.org/rothbard/mes.asp), 
(Los Angeles: Nash Publishing, 1970)
 s. 528 – 550



[< edellinen sivu](/kirjoja/opas/yleiskatsaus) | [seuraava sivu >](/kirjoja/opas/voitotjatappiot)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/opas/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/ -->
# Kirjoja

> Mitä valtio on tehnyt rahallemme? Murray N. Rothbard Ytimekäs opas talouteen Jim Cox Kirjoituksia taloudesta Frédéric Bastiat Jonathan Gulliblen seikkailut Ken Schoolland Ludwig von Mises: talous, teoria, elämä Murray N. Rothbard Klassista taloutta itävaltalaisittain Nykylaman syistä ja parannuskeinoista rahatalouden vääristymiin

|  |  |
| --- | --- |
| [Mitä valtio on tehnyt rahallemme?](/kirjoja/raha/)  [Mitä valtio on tehnyt rahallemme?](/kirjoja/raha/)  Murray N. Rothbard | [Ytimekäs opas talouteen](/kirjoja/opas/)  [Ytimekäs opas talouteen](/kirjoja/kirjoja/opas/)  Jim Cox |
| [Kirjoituksia taloudesta](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/)  [Kirjoituksia taloudesta](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/)  Frédéric Bastiat | [Jonathan Gulliblen seikkailut](/kirjoja/jonathan/)  [Jonathan Gulliblen seikkailut](/kirjoja/jonathan/)  Ken Schoolland |
| [Ludwig von Mises: talous, teoria, elämä](/kirjoja/mises/)  [Ludwig von Mises:  talous, teoria, elämä](/kirjoja/mises/)  Murray N. Rothbard | [Klassista taloutta itävaltalaisittain](/kirjoja/taloutta/)  [Klassista taloutta itävaltalaisittain  Nykylaman syistä ja parannuskeinoista  rahatalouden vääristymiin](/kirjoja/taloutta/) |
| [Henry Hazlitt: Talous yhdeltä istumalta](/kirjoja/hazlitt/) [Talous yhdeltä istumalta](/kirjoja/hazlitt/)  Henry Hazlitt | [Ludwig von Mises: Vapaus ja omaisuus](/kirjoja/kirjoja/vapaus-ja-omaisuus/) [Vapaus ja omaisuus](/kirjoja/vapaus-ja-omaisuus/)  Ludwig von Mises |

Katso myös aiheesta [englanniksi.](/kirjoja/kirjoja-englanniksi/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/alkusanat/ -->
# Kääntäjän alkusanat

> Kuten talouspolitiikan professori Jesús Huerta de Soto hienosti esipuheessaan tuo esiin, raha asettaa nykyiselle taloustieteelle ja -politiikalle suurimmat haasteet nykypäivänä. Vaikka raha on yhteiskunnallisen toimintamme perusta ja elinehto, teoreettisesti ja käytännössä ymmärryksemme siitä on hyvin vajavaista. Tämä on erittäin vaarallinen

Kuten talouspolitiikan professori Jesús Huerta de Soto hienosti esipuheessaan tuo esiin, raha asettaa nykyiselle taloustieteelle ja -politiikalle suurimmat haasteet nykypäivänä. Vaikka raha on yhteiskunnallisen toimintamme perusta ja elinehto, teoreettisesti ja käytännössä ymmärryksemme siitä on hyvin vajavaista. Tämä on erittäin vaarallinen ja valitettava asiantila. Vaihdannan välineen manipuloinnilla ja väärinkäytöllä on moninaiset suorat ja heijastevaikutukset kaikille elämän osa-alueille yhteiskunnassa.

Murray N. Rothbardin Mitä valtio on tehnyt rahallemme? on erittäin vaikutusvaltainen teos, joka voidaan pitää myös taloustieteen klassikkona. Se on selkeä esitys rahan historiasta yhdistettynä talousteoriaan ja faktoihin tavalla, joka saa lukijan pitämään rahaan liittyviä asioita jännittävinä ja mielenkiintoisina. Rothbardin teos ei pelkästään tuo vastauksia moniin perusasioihin, vaan myös selventää 1900-luvun moninaisen ja sekasortoisen kansainvälisen politiikan ja rahatalouden motiiveja ja seurauksia. Mitä valtio on tehnyt rahallemme? on harvinaisuus taloustieteen kirjallisuudessa. Se kertoo asiat suoraan ja tavalla, joita jokainen voi ja joita jokaisen tulisi tietää rahasta ja rahataloudesta. Ludwig von Mises kirjoitti aikanaan: ” Taloustieto on välttämätön osa ihmiskunnan sivilisaation rakennetta; se on perusta jolle nykyaikainen teollistuminen ja kaikki viime vuosisatojen moraaliset, älylliset, tiedolliset… saavutukset on rakennettu”. Tavallaan on aika pelottavaa kuinka vähän tiedämme rahasta ja silti olemme hyvin paljon siitä riippuvaisia päivittäisessä kanssakäymisessämme. Viimeaikaiset luotto- ja rahoituskriisit ovat osoittaneet selkeästi, että kaikki ei ole hyvin rahapolitiikan osa-alueella. Juuri näihin olennaisiin peruskysymyksiin Rothbard pureutuu ja tuo selkeyttä ja historiallista perspektiiviä, joka auttaa näkemään mitä tulevaisuudelta on odotettavissa

**[< edellinen sivu](/kirjoja/raha/esipuhe) | [seuraava sivu >](/kirjoja/raha/johdanto_neljanteen)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/raha/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/asianmukainenrahantarjonta/ -->
# 8. ”Asianmukainen” rahan tarjonta

> Kysynnän ja tarjonnan laki hyödykerahan tapauksessa selitettynä lyhyesti ja ytimekkäästi. Talouspolitiikka ymmärrettäväksi talousuutisista.

Nyt voimme kysyä: mikä on rahan tarjonta yhteiskunnassa ja kuinka tätä tarjontaa käytetään? Erityisesti voimme esittää ikuisen kysymyksen, kuinka paljon rahaa ”tarvitsemme”? Täytyykö rahan tarjontaa säännöstellä jonkinlaisella ”kriteerillä” vai voidaanko se jättää vain vapaille markkinoille?

Ensinnäkin, *rahan kokonaisvaranto tai -tarjonta yhteiskunnassa minä tahansa hetkenä on olemassa olevan rahamateriaalin kokonaispaino.* Oletetaan hetkeksi, että vain *yksi* hyödyke on vakiintunut vapailla markkinoilla rahaksi. Oletetaan lisäksi, että *kulta* on tämä hyödyke (vaikkakin olisimme voineet valita hopean tai jopa raudan; meidän sijaamme on *markkinoiden* asia ratkaista, mikä on paras hyödyke käytettäväksi rahana). Koska raha on kultaa, rahan kokonaistarjonta on kaiken yhteiskunnassa olemassa olevan kullan kokonaispaino. Kullan *muodolla* ei ole merkitystä – paitsi jos kustannukset muodon muuttamisesta tietyillä tavoilla ovat suuremmat kuin toisilla (esimerkiksi kolikoiden lyöminen maksaa enemmän kuin niiden sulattaminen). Tällaisessa tapauksessa markkinat valitsevat jonkin muodoista laskennalliseksi rahaksi ja muilla muodoilla on ylempi tai alempi hinta riippuen niiden suhteellisista kustannuksista markkinoilla.

Muutoksia kokonaiskultavarannossa säätelevät samat syyt kuin muutoksia muissakin tuotteissa. Kasvu juontuu kaivosten suuremmasta tuotannosta, vähentyminen käytössä kulumisesta, teollisuudesta jne. Koska markkinat valitsevat kestävän hyödykkeen rahaksi, ja koska rahaa ei kuluteta vastaavaa tahtia kuin muita hyödykkeitä – vaan käytetään vaihdon välineenä – vuosittaisen uuden tuotannon osuus kokonaisvarannosta tapaa olla melko vähäinen. Niinpä muutokset kokonaiskultavarannossa tapahtuvat yleensä hyvin hitaasti.

Minkä ”pitäisi” olla rahan tarjonta? Kaikenlaisia kriteereitä ollaan esitetty: rahan tulisi muuttua väestön määrän, ”kaupan volyymin” tai ”tuotettujen tavaroiden määrän” mukaisesti ”hintatason” pitämiseksi vakaana ja niin edelleen. Vain harvat ovat ehdottaneet päätöksen jättämistä markkinoille. Mutta raha eroaa muista hyödykkeistä eräässä olennaisessa yksityiskohdassa. Ja tämän eron oivaltaminen antaa avaimet rahallisten asioiden ymmärtämiseen. Kun minkä tahansa muun tuotteen tarjonta kasvaa, tämä lisäys antaa yhteiskunnallisen hyödyn; siitä on yleisen riemun aiheeksi. Enemmän kulutushyödykkeitä tarkoittaa korkeampaa elintasoa kansalaisille; enemmän tuotantohyödykkeitä tarkoittaa kestävää ja korkeampaa elintasoa tulevaisuudessa. Uuden hedelmällisen maan tai luonnonvarojen löytäminen lupaa korkeampaa elintasoa, nykyistä ja tulevaa. Mutta entäpä raha? Hyödyttääkö lisäys rahan tarjontaan kansalaisia yleisesti?

Kulutushyödykkeitä käyttävät kuluttajat; tuotantohyödykkeitä ja luonnonvaroja käytetään kulutushyödykkeiden tuotantoprosesseissa. Mutta rahaa ei kuluteta; sen tarkoitus on toimia vaihdon välineenä – mahdollistaa tavaroiden ja palveluiden ripeämpi siirtyminen henkilöltä toiselle. Nämä vaihdot tehdään kaikki rahahinnoilla. Joten, jos televisio vaihtuu kolmeen kultaunssiin, sanomme television ”hinnan” olevan kolme unssia. Minä hetkenä tahansa kaikki tuotteet taloudessa ovat vaihdettavissa tietyillä kulta-suhteilla tai -hinnoilla. Kuten olemme todenneet, raha, tai kulta, on kaikkien hintojen yhteinen nimittäjä. Mutta entä itse raha? Onko sillä ”hinta”? Koska hinta on yksinkertaisesti vain vaihtokurssi, sillä selvästi on. Mutta, tässä tapauksessa, ”rahan hinta” on *lista* loputtomasta määrästä vaihtosuhteita kaikkiin markkinoilla oleviin tavaroihin.

Oletetaan television maksavan kolme unssia kultaa, auton 60 unssia, leivän 1/100 unssin ja tunnin Jonesin lakipalveluita unssin. ”Rahan hinta” on silloin lista vaihtoehtoisia vaihdantoja. Unssi kultaa on näin ”arvoltaan” joko 1/3 televisiosta, 1/60 autosta, 100 leipää tai tunti Jonesin lakipalveluita. Ja sitä rataa eteenpäin. Rahan hinta on siten rahayksikön ”ostovoima” – tässä tapauksessa kultaunssin. Se kertoo, mitä tuolla unssilla voi ostaa vaihdossa, aivan kuten television rahahinta kertoo, kuinka paljon rahaa televisiosta voi saada vaihdossa.

Mikä määrittää rahan hinnan? Samat voimat, jotka määrittävät kaikki hinnat markkinoilla – muinainen mutta ikuisesti tosi laki: ”kysyntä ja tarjonta”. Tiedämme kaikki, että jos kananmunien tarjonta kasvaa, hinnat pyrkivät laskemaan; jos ostajien kysyntä kananmunille kasvaa, hinnat pyrkivät nousemaan. Sama pätee rahaan. Rahan tarjonnan lisäys pyrkii laskemaan sen ”hintaa”; rahan kysynnän lisäys pyrkii nostamaan sitä. Mutta mikä on rahan kysyntä? Kananmunien tapauksessa tiedämme mitä ”kysyntä” tarkoittaa; se on rahamäärä, jonka kuluttajat ovat valmiit kuluttamaan kananmuniin, lisättynä muniin, jotka tuottajat varastoivat eivätkä myy. Vastaavasti rahan tapauksessa ”kysyntä” tarkoittaa rahaa vastaan tarjottuja erilaisia tuotteita lisättynä rahoihin, jotka pidetään käteisenä ja joita ei kuluteta tiettynä ajanjaksona. Molemmissa tapauksissa ”tarjonta” voi viitata tuotteen kokonaisvarantoon markkinoilla.

Mitä tapahtuu sitten, jos kullan tarjonta kasvaa rahan kysynnän pysyessä muuttumattomana? ”Rahan hinta” laskee, toisin sanoen rahayksikön ostovoima laskee kautta linjan. Unssi kultaa on nyt arvoltaan vähemmän kuin 100 leipää, 1/3 televisiosta ja niin edelleen. Kääntäen, jos kullan tarjonta laskee, kultaunssin ostovoima kasvaa.

Mikä on rahan tarjonnan muutoksen vaikutus? Varhaisen taloustieteilijän David Humen esimerkkiä seuraten voimme kysyä itseltämme mitä tapahtuisi, jos yön aikana hyvä keiju kävisi taskuilla, lompakoilla ja pankkiholveissa kaksinkertaistamassa rahamme tarjonnan. Tässä esimerkissämme hän maagisesti kaksinkertaisti kultatarjontamme. Olisimmeko tuplasti rikkaampia? Emme tietenkään. Mikä tekee meidät rikkaaksi, on tavaroiden yltäkylläisyys ja mikä rajoittaa tätä yltäkylläisyyttä, on resurssien niukkuus: maan, työvoiman ja pääoman. Kolikoiden moninkertaistaminen ei loihdi näitä resursseja tyhjästä. Saatamme *tuntea* itsemme hetkellisesti kaksin verroin rikkaimmiksi, mutta selvästikin kaikki se mitä teemme *laimennuttaa* rahan tarjontaa. Kansan rynnätessä kuluttamaan juuri löytämäänsä varallisuutta hinnat tulevat karkeasti ottaen kaksinkertaistumaan – tai ainakin nousemaan siihen saakka, kunnes kysyntä on tyydytetty ja raha ei enää kilpaile itseään vastaan olemassa olevista tavaroista.

Niinpä huomaamme, että lisäys rahan tarjonnassa, kuten lisäys minkä tahansa tuotteen tarjonnassa, laskee sen hintaa. Mutta tämä muutos *– toisin kuin muiden tuotteiden – ei anna sosiaalista hyötyä*. Kansa ei tule rikkaammaksi. Siinä missä uudet kulutus- tai tuotantohyödykkeet lisäävät elintasoa uusi raha ainoastaan nostaa hintoja – toisin sanoen laimentaa omaa ostovoimaansa. Syy tähän arvoitukseen on, että *rahasta on hyötyä ainoastaan ostovoimassaan*. Muilla tuotteilla on useita ”todellisia” käyttötarkoituksia niin, että niiden lisääntynyt tarjonta tyydyttää useampia kuluttajien tarpeista. Rahasta on hyötyä ainoastaan mahdollisissa vaihdannoissa; sen hyöty on vaihtoarvossa tai ”ostovoimassa”. Lakimme – rahan lisääntyminen ei anna sosiaalista hyötyä – juontuu sen ainutlaatuisesta käytöstä vaihdon välineenä.

Rahan tarjonnan lisäys siten ainoastaan laimentaa jokaisen kultaunssin vaikutusta; toisaalta rahan tarjonnan lasku kasvattaa jokaisen kultaunssin voimaa tehdä työtään. Palaamme alkutotuuteemme: *rahan tarjonnan määrällä ei ole merkitystä*. Mikä tahansa tarjonta kelpaa yhtä hyvin kuin jokin toinen. Vapaat markkinat yksinkertaisesti mukautuvat muuttamalla ostovoimaa, tai kultayksikön vaikuttavuutta. Ei ole mitään tarvetta kajota markkinoihin niiden määrittämän rahan tarjonnan muuttamiseksi.

Tässä kohdin rahatalouden suunnittelija saattaa esittää vastalauseensa: ”Hyvä on, myönnettäköön, että on turhaa lisätä rahan tarjontaa, mutta eikö kullan louhiminen ole resurssien tuhlausta? Eikö valtion tulisi pitää rahan tarjonta vakiona ja kieltää uusi louhinta?” Tämä argumentti saattaa vaikuttaa järkeenkäyvältä niistä, joilla ei ole periaatteellisia ongelmia valtion väliintuloille, vaikkakaan se ei vakuuta määrätietoista vapauden puolestapuhujaa. Mutta vastaväite jättää huomiotta tärkeän seikan: kulta ei ole ainoastaan rahaa vaan väistämättä myös hyödyke. Kullan tarjonnan kasvu ei ehkä anna *rahataloudellista* etua, mutta se antaa *ei-rahataloudellisen* hyödyn – toisin sanoen se lisää kullan tarjontaa kulutukseen (koriste-esineiksi, hammashoitoon ja vastaavaan) ja tuotantoon (teolliseen toimintaan). Tämän vuoksi kullan louhinta ei ole ollenkaan yhteiskunnallisesti turhaa.

Niinpä sanomme lopuksi, että rahan kuten kaikkien muidenkin tuotteiden tarjonnan säätely on parasta jättää vapaille markkinoille. Sivuuttaen yleiset moraaliset ja taloudelliset edut vapaudesta pakkovaltaan verrattuna, mikään saneltu rahamäärä ei tee työtä paremmin ja vapaat markkinat asettavat kullan tuotannon kaikkiin muihin tuottaviin hyödykkeisiin verrattuna tasapainoon sen suhteellisen kyvyn kanssa tyydyttää kuluttajien tarpeet.[1](/kirjoja/raha/asianmukainenrahantarjonta/#sdfootnote1sym)

[1](/kirjoja/raha/asianmukainenrahantarjonta/#sdfootnote1anc) Kullan louhinta ei ole tietenkään sen tuottavampaa kuin mikään muukaan liiketoiminta; pitkällä aikavälillä sen tuottoaste vastaa minkä tahansa muun teollisuudenalan nettotuottoastetta.

[< edellinen sivu](/kirjoja/raha/yksityisetkolikot) | [seuraava sivu >](/kirjoja/raha/hamstraamisenongelma)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/raha/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/brettonwoods5/ -->
# 5.  Vaihe V: Bretton Woods ja uusi kultavaluuttakanta  (Yhdysvalloissa) 1945–1968

Uusi järjestelmä oli pohjimmiltaan 1920-luvun kultavaluuttakanta, mutta dollari syrjäytti töykeästi Britannian punnan ”avainvaluutoissa”. Nyt dollari 1/35 kultaunssin arvolla oli *ainoa* avainvaluutta. Toinen ero 1920-lukuun oli, että Amerikan kansalaiset eivät enää voineet lunastaa dollareita kullassa; sen sijaan, 1930-luvun järjestelmää jatkettiin, ja dollari oli *ainoastaan* ulkomaisten valtioiden ja niiden keskuspankkien lunastettavissa kullassa. Yksityishenkilöiden sijaan ainoastaan valtioille tuli sallia etuoikeus lunastaa dollareita maailman kultavaluutassa. Bretton Woods -järjestelmässä Yhdysvallat kasasi pyramidiksi dollareita (paperirahana ja pankkitalletuksina) kullan päälle, jona ulkomaiset valtiot pystyivät dollareita lunastamaan; samaan aikaan kaikki muut valtiot pitivät dollaria perusreservinään ja rakensivat oman valuuttapyramidinsa dollarien päälle. Koska Yhdysvallat aloitti sodanjälkeisen aikakauden valtavalla kultavarannolla (noin 25 miljardia dollaria), sillä oli paljon liikkumavaraa kasatessaan dollarisaatavia sen päälle. Lisäksi järjestelmä pystyi ”toimimaan” hetken, koska kaikki maailman valuutat palasivat uuteen järjestelmään toista maailmansotaa edeltäneillä nimellisarvoillaan, joista useimmat olivat korkeasti yliarvostettuja suhteessa inflatoituihin ja devalvoituneisiin valuuttoihin. Esimerkiksi inflatoitu punta palasi 4,86 dollarin arvolla, vaikka se oli arvoltaan paljon tuota vähemmän ostovoimassaan markkinoilla. Koska dollari oli keinotekoisesti aliarvostettu ja suurin osa muista valuutoista yliarvostettu vuonna 1945, dollarista tehtiin harvinainen, ja maailma kärsi niin sanotusta dollaripulasta, jonka Amerikan veronmaksajien oli tarkoitus kokea velvollisuudekseen hyvittää ulkomaanavulla. Lyhyesti sanottuna, aliarvostetun Amerikan dollarin nauttiman viennin ylijäämän oli tarkoitus jäädä osittain kovaonnisten Amerikan veronmaksajien rahoitettavaksi ulkomaanavun muodossa.

Kun inflaatiolle oli runsaasti tilaa ennen tilinteon hetkeä, Yhdysvaltain hallitus aloitti sodanjälkeisen jatkuvan rahainflaation politiikkansa, jota se on harjoittanut iloisesti siitä lähtien. 1950-luvun alkuun tultaessa Amerikan jatkuva inflaatio alkoi kääntää kansainvälisen kaupan suuntaa. Sillä aikaa, kun Yhdysvallat inflatoi ja laajennutti rahaa ja luottoja, Euroopan tärkeimmät valtiot, useimmat niistä ”itävaltalaisten” raha-asiantuntijoiden neuvoista, harjoittivat suhteellisen ”kovan rahan” politiikkaa (esimerkiksi Länsi-Saksa, Sveitsi, Ranska ja Italia). Dollarien ulosvirtaus pakotti kohtuuttoman inflationistisen Britannian devalvoimaan punnan realistisimmille tasoille (hetken se oli noin 2,40 dollaria). Kaikki tämä, yhdistettynä Euroopan ja myöhemmin Japanin kasvavaan tuottavuuteen, johti jatkuvaan maksutaseen alijäämään Yhdysvaltain kanssa. 1950- ja 1960-lukujen kuluessa Yhdysvalloista tuli entistä enemmän inflatorinen, niin absoluuttisesti kuin suhteellisestikin Japaniin ja läntiseen Eurooppaan verrattuna. Mutta klassisen kultakannan rajoitus inflaatiolle – erityisesti Amerikan inflaatiolle – oli poissa. Bretton Woods -pelin säännöt edellyttivät, että Länsi-Euroopan maiden täytyi jatkaa reserviensä kasaamista ja jopa käyttää näitä dollareita oman valuuttansa ja luottojensa inflatoinnin perustana.

1950- ja 1960-lukujen edetessä Länsi-Euroopan kovan rahan maat (ja Japani) tulivat levottomiksi pakosta kasata dollareita, jotka olivat nyt yhä enemmän yli- kuin aliarvostettuja. Kun dollarien ostovoima ja näin ollen niiden todellinen arvo laski, niistä tuli yhä vähemmän toivottuja ulkomaisille valtioille. Mutta ne oli lukittu järjestelmään, joka oli yhä painajaismaisempi. Amerikka sivuutti Ranskan ja DeGaullen klassista kultakantaa tukeneen taloustieteellisen pääneuvonantajan Jacques Rueffin johtamien eurooppalaisten valitukset töykeän halveksuvasti. Amerikkalaiset poliitikot ja taloustieteilijät vain julistivat, että Euroopan oli *pakko* käyttää dollaria valuuttanaan, että se ei voinut tehdä mitään kasvaville ongelmilleen, ja sen vuoksi Yhdysvallat voisi jatkaa huoletonta inflatoimistaan ja ”suopean välinpitämätöntä” suhtautumistaan toimiensa kansainvälisiin rahallisiin seurauksiin.

Mutta Euroopalla oli laillinen mahdollisuus lunastaa dollarit kullassa 35 dollarilla unssia kohden. Ja kun dollari kävi kasvavassa määrin yliarvostemmaksi suhteessa kovan rahan valuuttoihin ja kultaan, Euroopan valtiot alkoivat yhä useammin ja useammin käyttää tätä mahdollisuutta. Kultakannan rajoite oli tulossa käyttöön; tämän vuoksi kulta valui jatkuvana virtana ulos Yhdysvalloista kaksi vuosikymmentä 1950-luvun alun jälkeen, kunnes Yhdysvaltojen kultavaranto hupeni tänä aikana yli 20 miljardista 9 miljardiin dollariin. Dollarien jatkaessa inflatoitumistaan hupenevan kultakannan päällä, kuinka Yhdysvallat pystyisi jatkamaan ulkomaisten dollarien lunastamista kullassa – Bretton Wood -järjestelmän ideaa? Nämä ongelmat eivät hidastaneet jatkunutta Yhdysvaltain dollarien ja hintojen inflaatiota, tai Yhdysvaltain ”suopean välinpitämättömyyden” politiikkaa, mistä seurasi 1960-luvun loppuun mennessä kiihtyvä kasaantuminen ei vähemmästä kuin 80 miljardista ei-toivotusta dollarista Euroopassa (eli eurodollareista). Yrittääkseen lopettaa eurooppalaisen dollarien kultalunastamisen Yhdysvallat kohdisti eurooppalaisiin hallituksiin voimakkaan poliittisen paineen, samantapaisen mutta mittakaavaltaan paljon laajemman kuin britit suostutellessaan Ranskaa olemaan lunastamatta raskasta puntatasettaan ennen vuotta 1931. Mutta talouden lainalaisuuksilla on tapana lopulta saada valtiot kiinni ja näin tapahtui inflaatioinnokkaalle Yhdysvaltain hallitukselle 1960-luvun loppuun tultaessa. Bretton Woods -kultavaluuttakanta – jota Yhdysvaltain poliittinen ja taloudellinen eliitti ylisti pysyväksi ja horjumattomaksi – alkoi purkautua nopeasti 1968.

[< edellinen sivu](/kirjoja/raha/kelluvatfiatvaluutat) | [seuraava sivu >](/kirjoja/raha/brettonwoods6)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/raha/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/brettonwoods6/ -->
# 6.  Vaihe VI: Bretton Woodsin purkautuminen 1968–1971

> Kun dollarit kasaantuivat ulkomailla ja kulta jatkoi virtaustaan ulospäin, Yhdysvaltojen kävi yhä vaikeammaksi pitää kullan hintaa 35 dollarissa unssilta Lontoon ja Zürichin vapailla kultamarkkinoilla. Kolmekymmentäviisi dollaria unssilta oli järjestelmän peruskivi, ja vaikka Amerikan kansalaisia on estetty vuodesta 1934 omistamasta kultaa

Kun dollarit kasaantuivat ulkomailla ja kulta jatkoi virtaustaan ulospäin, Yhdysvaltojen kävi yhä vaikeammaksi pitää kullan hintaa 35 dollarissa unssilta Lontoon ja Zürichin vapailla kultamarkkinoilla. Kolmekymmentäviisi dollaria unssilta oli järjestelmän peruskivi, ja vaikka Amerikan kansalaisia on estetty vuodesta 1934 omistamasta kultaa missään päin maailmaa, muiden maiden kansalaiset ovat nauttineet kultaharkkojen ja -kolikoiden omistamisen vapaudesta. Näin ollen yksi tapa yksityisille eurooppalaisille lunastaa dollarinsa kultana oli myydä dollarit kultaa vastaan 35 dollarin unssihinnalla vapailla kultamarkkinoilla. Kun dollari inflatoitui ja aleni arvoltaan, ja kun Amerikan maksutaseen alijäämät jatkuivat, eurooppalaiset ja muut yksityiset kansalaiset alkoivat kiihdyttää dollariensa myymistä kullaksi. Pitääkseen dollarin 35:ssä unssia kohden Yhdysvaltain hallituksen oli pakko vuotaa ulos kultaa hupenevasta varannostaan tukeakseen 35 dollarin hintatasoa Lontoossa ja Zürichissä.

Luottamuskriisi dollariin vapailla kultamarkkinoilla sai Yhdysvallat toteuttamaan perustavanlaatuisen muutoksen rahajärjestelmässä maaliskuussa 1968. Tarkoituksena oli estää ärsyttäviä vapaita kultamarkkinoita koskaan enää vaarantamasta Bretton Woods -sopimusta. Näin syntyivät ”kaksiportaiset kultamarkkinat”. Ideana oli, että vapaat kultamarkkinat voisivat suksia kuuseen; ne eristettäisiin täysin keskuspankkien ja maailman valtioiden *todellisesta* rahatoiminnasta. Yhdysvallat ei enää pyrkisi pitämään vapaiden markkinoiden kultahintaa 35 dollarissa; se jättäisi vapaat kultamarkkinat huomiotta, ja se ja kaikki muut valtiot sopisivat pitävänsä dollarin arvon 35:ssä unssia kohden ikuisesti tästä eteenpäin. Maailman valtiot ja keskuspankit eivät vastedes ostaisi kultaa ”ulkoisilta” markkinoilta eivätkä enää myisi kultaa näille markkinoille; tästä lähtien kulta liikkuisi yksinkertaisesti pelimerkkeinä yhdeltä keskuspankilta toiselle, ja uusi kultatarjonta, vapaiden markkinoiden kulta tai kullan yksityinen kysyntä tulisivat ottamaan oman kurssinsa täysin erillään maailman rahajärjestelyistä.

Tämän ohella Yhdysvallat ponnisteli ankarasti lanseeratakseen uuden tyyppisen maailman paperireservin, erityisnosto-oikeudet (SDR), joiden se toivoi lopulta korvaavan kullan kokonaan ja toimivan uutena maailman paperivaluuttana tulevan World Reserve Bankin liikkeelle laskemana; jos tällainen järjestelmä koskaan perustettaisiin, Yhdysvallat pystyisi inflatoimaan ikuisesti ilman rajoitteita yhteistyössä maailman muiden valtioiden kanssa (tällöin ainoa rajoite olisi katastrofaalinen maailmanlaajuinen hyperinflaatio ja maailman paperivaluutan hajoaminen). Mutta SDR:t ovat tähän mennessä olleet Länsi-Euroopan ja ”kovan rahan” maiden intensiivisen vastarinnan ansiosta vain pieni lisä amerikkalaisten ja muiden valuuttojen reserveihin.

Kaikki paperia puolustavat taloustieteilijät keynesiläisistä friedmanilaisiin olivat nyt vakuuttuneita, että kulta häviäisi kansainvälisestä rahajärjestelmästä; dollarin ”tuesta” irrotettuna, kaikki nämä taloustieteilijät itsevarmoina ennustivat, että vapaiden markkinoiden kultahinta laskisi pian alle 35 dollariin unssia kohden ja jopa arvioituun ”teolliseen” (ei-rahalliseen) 10 dollarin unssihintaan. Sen sijaan vapaan kullan hinta ei koskaan laskenut alle 35 dollarin vaan on jatkuvasti ollut yli 35 dollarin ja vuoden 1973 alkupuolella se oli kiivennyt 125 dollariin unssilta, mitä yksikään paperia kannattava taloustieteilijä ei olisi osannut kuvitella mahdolliseksi niinkin hiljattain kuin vuotta aikaisemmin.

Kaikkea muuta kuin perustivat pysyvän uuden rahajärjestelmän, kaksiportaiset kultamarkkinat vain ostivat muutaman vuoden aikaa; amerikkalainen inflaatio ja alijäämä jatkuivat. Eurodollarien nopea karttuminen, kullan jatkunut ulosvirtaus ja kullan korkeampi vapaa markkinahinta vain paljastivat dollarin nopeutuneen maailmanluottamuksen häviämisen. Kaksiporrasjärjestelmä liikkui nopeasti kohden kriisiä – ja Bretton Woodsin lopullista hajoamista.[1](/kirjoja/raha/brettonwoods6/#sdfootnote1sym)

[1](/kirjoja/raha/brettonwoods6/#sdfootnote1anc) Kaksiportaisesta kultamarkkinasta, ks. Jacques Rueff, *The Monetary Sin of the West* (New York: MacMillan, 1972).

[< edellinen sivu](/kirjoja/raha/brettonwoods5) | [seuraava sivu >](/kirjoja/raha/brettonwoods7)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/raha/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/brettonwoods7/ -->
# 7.  Vaihe VII: Bretton Woodsin loppu:  kelluvat fiat-valuutat, elokuu – joulukuu 1971

> Elokuun 15:nä päivänä 1971, samaan aikaan kun presidentti Nixon määräsi hinta-palkkajäädytyksen turhassa yrityksessään rajoittaa kasvavaa inflaatiota, Nixon saattoi myös sodan jälkeisen Bretton Woods -järjestelmän täydelliseen päätökseensä. Kun Euroopan keskuspankit lopultakin uhkasivat lunastaa suurimman osan turvonneista dollarivarannoistaan kullassa, presidentti Nixon siirtyi

Elokuun 15:nä päivänä 1971, samaan aikaan kun presidentti Nixon määräsi hinta-palkkajäädytyksen turhassa yrityksessään rajoittaa kasvavaa inflaatiota, Nixon saattoi myös sodan jälkeisen Bretton Woods -järjestelmän täydelliseen päätökseensä. Kun Euroopan keskuspankit lopultakin uhkasivat lunastaa suurimman osan turvonneista dollarivarannoistaan kullassa, presidentti Nixon siirtyi täysin pois kullasta. Ensimmäisen kerran Amerikan historiassa dollari oli täysin fiat-raha, täysin ilman kultatakausta. Jopa vuodesta 1933 lähtien ylläpidetty hatara yhteys kultaan oli nyt katkaistu. Maailma sukelsi kolmekymmenluvun fiat-järjestelmään – ja pahempaan, sillä nyt edes dollari ei ollut enää yhteydessä kultaan. Edessä häämöttivät valuuttablokkien, kilpailevien devalvaatioiden, taloudellisen sodankäynnin kansainvälisen kaupankäynnin ja sijoitusten luhistumisen kammottavat haamut yhdessä niitä seuraavan maailmanlaajuisen laman kanssa.

Mitä tehdä? Yrittäen palauttaa kansainvälisen rahajärjestyksen ilman yhteyttä kultaan Yhdysvallat johti maailman Smithsonian sopimukseen joulukuun 18:ntena vuonna 1971.

[< edellinen sivu](/kirjoja/raha/brettonwoods6) | [seuraava sivu >](/kirjoja/raha/smithsoniansopimus)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/raha/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/epasuoravaihdanta/ -->
# 3. Epäsuora vaihdanta

> Mutta ihmiskunta löysi yrityksen ja erehdyksen kautta tien, joka mahdollistaa suuresti laajenevan talouden: epäsuoran vaihdannan. Epäsuorassa vaihdannassa et myy tuotettasi suoraan tarvitsemaasi tuotteeseen vaan toiseen hyödykkeeseen, jonka vuorostaan myyt tarvitsemaasi tuotteeseen. Ensisilmäyksellä tämä vaikuttaa kömpelöltä ja mutkikkaalta operaatiota. Mutta itse

Mutta ihmiskunta löysi yrityksen ja erehdyksen kautta tien, joka mahdollistaa suuresti laajenevan talouden: *epäsuoran* vaihdannan. Epäsuorassa vaihdannassa et myy tuotettasi suoraan tarvitsemaasi tuotteeseen vaan toiseen hyödykkeeseen, jonka vuorostaan myyt tarvitsemaasi tuotteeseen. Ensisilmäyksellä tämä vaikuttaa kömpelöltä ja mutkikkaalta operaatiota. Mutta itse asiassa se on verraton väline, joka mahdollistaa yhteiskunnan kehityksen.

Tarkastellaan tapausta A, maanviljelijää, joka haluaa ostaa B:n tekemät kengät. Koska B ei halua hänen kananmuniaan, hän ottaa selville, mitä B *todella* haluaa – sanotaan vaikka voita. Sen jälkeen A vaihtaa kananmunansa C:n voihin, ja myy voin B:lle kenkiä vastaan Hän ostaa ensin voita, muttei siksi että hän sitä suoraan haluaisi, vaan koska se mahdollistaa hänelle kenkien hankinnan. Samoin Smith, kyntöauran omistaja, myy auransa hyödykkeeseen, jonka hän pystyy helpommin jakamaan ja myymään – esimerkiksi voihin – ja tämän jälkeen hän vaihtaa osan voista muniin, leipään, vaatteisiin jne. Molemmissa tapauksissa voin ylivoimaisuus – syy sen erityiseen kysyntään pelkän kulutuksen lisäksi – on sen suurempi *markkinoitavuus*.Jos joku tuote on helpommin markkinoitavissa kuin jokin toinen – jos kaikki luottavat sen myyvän vaivattomammin – siitä tulee kysytympi, koska sitä tullaan käyttämään *vaihdon välineenä*. Siitä tulee väline, jonka avulla yksi ammattilainen voi vaihtaa tuotteensa toisten ammattilaisten tuotteisiin.

Niin kuin luonnossa on suuri kirjo kykyjä ja resursseja, on tuotteiden markkinoitavuudessakin vaihtelevuutta. Jotkut tuotteet ovat kysytympiä kuin toiset, jotkut ovat jaettavissa pienempiin yksiköihin ilman arvon häviämistä, jotkut kestävämpiä ajan kanssa ja jotkut kuljetettavissa pitkien matkojen päähän. Kaikki nämä hyödyt lisäävät markkinoitavuutta. On selvää, että jokaisessa yhteiskunnassa kaikkein markkinoitavimmat tuotteet tulevat vähitellen valikoitumaan vaihdon välineiksi. Kun ne valikoituvat yhä enenevissä määrin vaihdon välineiksi, kasvaa niiden kysyntä juuri tästä käytöstä johtuen, ja niistä tulee yhä *markkinoitavampia*. Lopputulos on itseään vahvistava spiraali: paremmasta markkinoitavuudesta seuraa laajempi käyttö vaihdon välineenä, josta seuraa parempi markkinoitavuus ja niin edelleen. Lopulta yhtä tai kahta hyödykettä käytetään yleisinä *välineinä –* lähes kaikissa vaihdoissa – ja näitä kutsutaan rahaksi.

Historiallisesti, useita erilaisia tuotteita on käytetty välineinä: tupakkaa koloniaalisessa Virginiassa, sokeria Länsi-Intiassa, suolaa Abessiniassa, karjaa muinaisessa Kreikassa, nauloja Skotlannissa, kuparia Egyptissä sekä viljaa, helmiä, teetä, kotilon kuoria ja ongenkoukkuja. Läpi vuosisatojen kaksi hyödykettä, *kulta* ja *hopea*, ovat kehittyneet rahaksi vapaassa kilpailussa markkinoilla ja korvanneet muut hyödykkeet. Molemmat ovat ainutlaatuisilla tavoilla markkinoitavissa, suuresti kysyttyjä koruina ja täyttävät erinomaisesti muut vaaditut ominaisuudet. Viime aikoina hopea, ollessaan suhteellisesti kultaa runsaammin saatavilla, on todettu käyttökelpoisemmaksi pienemmissä vaihdoissa, kun taas kulta soveltuu paremmin laajempiin maksutapahtumiin. Joka tapauksessa olennaista on, että syystä tai toisesta vapaat markkinat ovat havainneet kullan ja hopean kaikkein tehokkaimmiksi rahoiksi.

Tämä prosessi – vaihdon välineen kumulatiivinen kehittyminen vapailla markkinoilla – on ainoa tapa, jolla raha voidaan vakiinnuttaa. Raha ei voi saada alkuansa millään muulla tavalla, ei yhtäkkiä kaikkien yhteisestä päätöksestä luoda rahaa hyödyttömästä materiaalista eikä myöskään valtion toimesta kutsumalla paperinpalasia rahaksi. Sillä rahan kysyntään sisältyy tieto lähimenneisyyden rahahinnoista; välittömästi käytettyihin kulutus- tai tuotantotarvikkeisiin verrattuna rahalla täytyy olla aikaisemmat hinnat, joihin perustaa kysyntä. Mutta tämä voi tapahtua vain aloittamalla jollain vaihtokaupassa käytetyllä käyttökelpoisella hyödykkeellä ja tämän jälkeen lisäämällä vaihdon välineen kysyntää aikaisempaan suoran käytön kysyntään (esim. koruihin kullasta puhuttaessa[1](/kirjoja/raha/epasuoravaihdanta/#sdfootnote1sym)). Näin ollen valtio on voimaton luomaan rahaa talouteen; sitä pystytään kehittämään ainoastaan vapaiden markkinoiden keinoin.

Keskustelumme on nyt tuomassa esiin tärkeän totuuden rahasta: raha on hyödyke. Tämän asian oppiminen on yksi maailman tärkeimmistä tehtävistä. Kovin usein ihmiset ovat puhuneet rahasta jonain paljon suurempana tai vähäisempänä kuin tämä. Raha ei ole abstrakti laskentayksikkö, erotettavissa konkreettisesta tavarasta; se ei ole hyödytön vain vaihdannassa käyttökelpoinen poletti; se ei ole ”vaade yhteiskunnalle”; se ei ole kiinteän hintatason takuu. Se on yksinkertaisesti hyödyke. Se eroaa muista hyödykkeistä kysynnässään pääasiallisesti vaihdon välineenä. Tästä riippumatta se on hyödyke – ja kuten kaikilla hyödykkeillä, sillä on varanto, ihmiset kysyvät sitä ostamista ja säilyttämistä varten jne. Kuten kaikkien hyödykkeiden, rahan ”hinta” – muina tuotteina – määräytyy sen kokonaistarjonnan tai varannon ja sitä ostavien ja hallussaan pitävien ihmisten kokonaiskysynnän välisessä vuorovaikutuksessa. (Ihmiset ”ostavat” rahaa myymällä tuotteitaan ja palveluitaan sitä vastaan, aivan kuten he ”myyvät” rahaa ostaessaan tavaroita ja palveluita.)

[1](/kirjoja/raha/epasuoravaihdanta/#sdfootnote1anc) Rahan alkuperästä, ks. Carl Menger, Principles of Economics (Glencoe, Illinois: Free Press, 1950), s. 257-71; Ludwig von Mises, Theory of Money and Credit, 3. p. (New Haven Yale University Press, 1951), s. 97-123.

[< edellinen sivu](/kirjoja/raha/vaihtokauppa) | [seuraava sivu >](/kirjoja/raha/rahanedut)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/raha/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/esipuhe/ -->
# Esipuhe

> Rahan, pankkiluoton ja suhdannevaihtelujen teoria esittää suurimman teoreettisen haasteen taloustieteille uuden vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä. Nyt kun “teoreettinen aukko” on täytetty analyysilla sosialismin mahdottomuudesta ja tutkimuksella interventiopolitiikan sisäisistä ristiriidoista (aiemmin reaalisosialismin kaatumisella ja laajalle levinneellä hyvinvointivaltion kriisillä havainnollistettuna), vähiten tunnetuimmaksi, ja

Rahan, pankkiluoton ja suhdannevaihtelujen teoria esittää suurimman teoreettisen haasteen taloustieteille uuden vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä. Nyt kun “teoreettinen aukko” on täytetty analyysilla sosialismin mahdottomuudesta ja tutkimuksella interventiopolitiikan sisäisistä ristiriidoista (aiemmin reaalisosialismin kaatumisella ja laajalle levinneellä hyvinvointivaltion kriisillä havainnollistettuna), vähiten tunnetuimmaksi, ja siksi kriittisimmäksi, alueeksi on käynyt raha. Todellakin, tämä alue on vielä täynnä metodologisia virheitä, tieteellistä hämmennystä, karkeaa tietämättömyyttä yleisellä ja poliittisella tasolla, ja tämän kaiken seurauksena institutionaalista manipulaatiota ja järjestelmällistä pakottamista valtioiden ja keskuspankkien toimesta. Sillä yhteiskunnalliset suhteet, jotka käsittävät rahaa, ovat ehdottomasti kaikkein abstrakteimpia ja vaikeimpia ymmärtää ja siksi niiden tuottamat informaation ja yhteiskunnallisen tiedon virrat ovat kaikkein massiivisimpia, monimutkaisimpia ja hämärämpiä yksittäiselle havainnoitsijalle. Yhtäältä nämä olosuhteet ovat helpottaneet valtioiden ja keskuspankkien järjestelmällistä pakottamista rahatalouden alueella, ja toisaalta ne ovat tehneet tästä pakottamisesta ehdottomasti kaikkein vahingollisinta ja haitallisinta yhteiskunnallisen yhteistoiminnan spontaaneille prosesseille, joista markkinat koostuvat. Itse asiassa yhdistelmä älyllisestä vitkastelusta rahatalouden ja pankkitoiminnan teoriassa ja valtioiden ja keskuspankkien järjestelmällisestä finanssimarkkinoihin sekaantumista ei ole epäonnistunut saamaan aikaan vakavia ja usein traumaattisia vaikutuksia maailmantalouden kehityksessä, joka vielä pitkällä uudella vuosituhannella jatkaa vakavien finanssikriisien ja toistuvien nousu- ja laskusuhdanteiden läpikäymistä.

Lisäksi vaikuttaa siltä kuin juuri markkinatalouden puolustajat olisivat kykenemättömiä yhteisymmärrykseen rahan osa-alueella. Niinpä on olemassa useita mielipiteitä siitä, onko välttämätöntä ylläpitää keskuspankkia tai olisiko se parempi korvata vapaan pankkitoiminnan järjestelmällä, ja jälkimmäisessä tapauksessa, millaisia olennaisia sääntöjä yksityisiin pankkiireihin tulisi soveltaa (osittaisen kassavarantovelvoitteen vaiko sadan prosentin reservien vaatimusta käteistalletuksille). Keskuspankit ilmaantuivat seurauksena sarjalle pakottavia valtiollisia interventioita, vaikkakin monissa tapauksissa näihin pyrkivät ja niitä edistivät finanssisektorin omat edustajat (erityisesti pankkiirit), jotka eivät epäröineet vaatia valtion tukea vakuuttamaan liiketoimiensa selviytymistä toistuvissa taloudellisten kriisien vaiheissa. Tarkoittaako tämä, että keskuspankki on ”väistämätön” markkinatalouden kehityksen sivutuote? Vai paremminkin että yksityisten pankkiirien tietyt liiketoimet, jotka tietyssä vaiheessa historiaa ovat tulleet lailliseksi korruptioksi, ovat saaneet aikaan rahataloudellisen toiminnan, joka on kestämätöntä viimekäden rahoittajan puuttuessa? Nämä ja muut rahataloudelliset asiat ovat teoreettisesti ja käytännöllisesti erityisen tärkeitä ja niiden tulisi olla erittäin huolellisen analyysin kohteena. Lyhyesti sanottuna tavoitteen ei tule olla sen vähäisempi kuin luoda kattava tutkimusohjelma tarkoituksenaan selventää kertakaikkisesti millainen rahallinen, rahataloudellinen ja pankkitoiminnallinen järjestelmä vapaassa yhteiskunnassa tulisi olla.

Tässä merkityksessä kädessä pitämäsi Rothbardin pieni kirja on paras ja etevin johdanto itävaltalaiseen rahateoriaan. Joukko erityisiä piirteitä tekee tästä kirjasta rajapyykkiteoksen ja lukijan on vaikea olla näitä piirteitä huomaamatta. Seuraavat ominaisuudet ovat kuitenkin erityisen huomionarvoisia, vaikka tämä ei olekaan kattava luettelo:

Ensinnäkin kirja on kirjoitettu suurella selkeydellä. Todellakin, jos mikään luonteenpiirre kuvaa Rothbardia, se on hänen kykynsä esittää taloudellisia teorioita kenen tahansa ymmärrettävissä olevalla tavalla, jopa sellaisen, joka ei ole aikaisemmin perehtynyt hänen menetelmiinsä ja konsepteihinsa. Rothbardille tieteellisen täsmällisyyden ei tule koskaan olla ristiriidassa selkeyden ja selonteon yksinkertaisuuden kanssa. Päinvastoin: ulkoisesta ilmiasusta huolimatta tylsät tai vaikeat selitykset pelkästään peittävät tieteellisen kelpoisuuden puuttumisen älyllisen sekaannuksen ohessa kirjoittajissa, jotka paradoksaalisesti tulevat usein väärän tieteellisen maineen sädekehän ympäröimäksi, mitä kaikkien niiden kunnioituksellinen pelko ruokkii, jotka eivät halua vaikuttaa tietämättömiltä, vaikkakaan eivät täysin ymmärrä lukemaansa. Rothbardin taloudellisen analyysin selkeys, tuoreus, oppineisuus ja jopa rohkeus eroavat selkeästi suuresta osasta akateemisen maailman tuottaman tieteellisen kirjallisuuden luonteesta.

Toiseksi Rothbardin alituinen päämäärä on etsiä tieteellistä totuutta riippumatta poliittisen korrektiuden tai soveliaisuuden odotuksista, jotka tiettynä aikana vallitsevat. Taloustieteilijän ei tule koskaan pettää tätä periaatetta jo pelkästään siksi, että epäonnistuminen suoraan sanoa ilman mitään taka-ajatuksia sitä, mitä hän pitää missä tahansa asiassa totuutena, tarkoittaa ettei kukaan tee niin, ja siten hän hylkää nimenomaisen tarkoituksensa ja riistää yhteiskunnalta ja kollegoiltaan tietämyksen, joka pidemmällä aikavälillä on olennaista sivilisaation edistymiselle.

Kolmanneksi, kuten on jo annettu ymmärtää, Rothbard kirjoittaa aina itävaltalaisen taloustieteen koulukunnan teoreettisesta näkökulmasta. Tämä alkuperältään mannermainen eurooppalainen koulukunta on vastakkainen englantilaisen klassisen koulukunnan anglosaksiselle perinteelle. Itävaltainen koulukunta syntyi Carl Mengerin myötä vuonna 1871 ja saavutti korkeimman kehityksensä tason Ludwig von Misesin ja Friedrich A. Hayekin käsissä 1900-luvun toisella puoliskolla. Nykyään itävaltalainen lähestymistapa on pääasiallinen tieteellinen vaihtoehto neoklassiselle paradigmalle erilaisissa versioissaan (keynesiläisyys, walrasilaisuus, Chicago-koulukunta jne.), joita yhdistää tutkimuksen keskittyminen tasapainomalleihin ja yrittäjien ajamien dynaamisten markkinaprosessien ylenkatsominen. Tällaiset prosessit ovat itävaltalaisen tutkimuksen keskipisteessä. Rothbard oli innokas Misesin seuraaja, jonka prakseologisen näkemyksen taloustieteeseen ja subjektiiviseen metodologiaan, vastakohtana positivismille ja yhteiskunnan muokkaamiselle, hän omaksui lähes kirjaimellisesti[1](/kirjoja/raha/esipuhe/#sdfootnote1sym). Nykyään itävaltalainen koulukunta on siirtynyt jännittävään kansainvälisen laajentumisen vaiheeseen, ja tämän ensimmäisen Rothbardin kirjan suomenkielisen laitoksen julkaiseminen on jälleen yksi merkki paljonkaivatusta paradigman muutoksesta, joka on johtamassa pois epärealistisista oletuksista ja tasapainomallien pakkomielteisistä matemaattisista analyyseista kohti paljon realistisempaa, dynaamisempaa ja monitieteellisempää markkinaprosessien analyysia, mikä on luonteenomaista itävaltalaiselle koulukunnalle. Tässä asiayhteydessä kritiikki, jota Rothbard kirjansa useassa kohdassa suuntaa Chicago-koulukunnan rahataloudellisille suosituksille ja analyyseille yleisesti ja erityisesti Milton Friedmanille, on erittäin aiheellista. Näin pääasiallisesti siksi, että itävaltalaisen ja chicagolaisen koulukunnan yhdistäminen yleisellä ja jopa akateemisella tasolla vapaiden markkinoiden ja kapitalistisen vapaan yrittäjyyden talousjärjestelmän puolustajiksi (vaikkakin itävaltalaisen koulukunnan tapauksessa selkeämpinä ja johdonmukaisempina periaatteina verrattuna chicagolaisten teoreetikkojen suurempaan ideologiseen ”laimeuteen” ja poliittisten kompromissien taipumukseen) on saanut monet ihmiset virheellisesti uskomaan näiden kahden koulukunnan käyvän yksiin menetelmissään, teoreettisissa kehittelyissään ja johtopäätöksissään. Kuitenkaan mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Itävaltalaisesta näkökulmasta Chicago-teoreetikot ovat vajonneet kapean, reduktionistisen ja maksimoivan lähestymistavan otteeseen, joka etsiessään ”toimivia” ratkaisuja päätyy perustelemaan yhteiskunnan muokkaamista tavalla, joka on kuolettavaa markkinoiden vapaalle toiminnalle. Toisin sanottuna Chicago-teoreetikkojen markkinoiden puolustus on teoreettisesti vajavaista. Meidän tulee puolustaa markkinoita, koska markkinat ovat prosessi, joka vaalii jatkuvasti luovuutta ja yrittäjällistä koordinaatiota eikä sen takia, että ne ovat tasapainossa (jota ei koskaan saavuteta) ja vielä vähemmän siksi, että ne ovat ”täydelliset” tai Pareto-tehokkaat, kuten Chicago-teoreetikot virheellisesti uskovat paljastaen täten lukemattomia puolia yksinkertaistelulle, itsekeskeiselle arvostelulle kaikkien vapaan talouden vihollisten puolelta.[2](/kirjoja/raha/esipuhe/#sdfootnote2sym) Lisäksi kuten Rothbard kirjassa taitavasti paljastaa, Chicago-koulukunnan lääkkeet rahatalouden alueella (rahallinen nationalismi ja vapaasti kelluvat vaihtokurssit) ovat osoittautuneet erityisen valitettaviksi ja ovat laajassa mittakaavassa tuoneet korruptoivan vaikutuksen taloudellisiin tapahtumiin (kansainvälisen rahatalouden kaaoksen, kilpailullisen arvonalentamisen kauppa-aseena ja rahan tehtävän katoamisen kansainvälisellä tasolla).

Neljänneksi meidän tulee huomata Rothbardin taloudellisten ja rahallisten tapahtumien historiaan teoreettisen analyysin havainnollistajana ja sovelluksena kytkemä merkitys. Itse asiassa kirja on jaettu kahteen hyvin erilaiseen osaan. Ensimmäisessä osassa Rothbard tuo esiin rahan teoreettisen perustan ja valtion interventioiden kriittisen analyysin yleisesti rahatalouden alueella ja erityisesti etuoikeuden harjoittaa osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoimintaa.[3](/kirjoja/raha/esipuhe/#sdfootnote3sym) Toisessa osassa hän soveltaa ensimmäisessä opittuja oppeja selittääkseen loogisella, yhdistetyllä tavalla, kuinka valtio on askel kerrallaan tuhonnut rahataloudellisen järjestelmän, joka oli syntynyt markkinoilla spontaanisti pitkällistä kehityksen jaksoa seuraten. Rothbard tarkastelee yhdeksää perättäistä vaihetta, jotka kulkevat klassisen kultakannan huipusta vuonna 1815 Bretton Woods -järjestelmän tuhoon ja, vuodesta 1973 alkaen, ilmaantuvaan kelluviin valuuttakursseihin perustuvaan kansainväliseen rahataloudelliseen kaaokseen. Tämä aikaisempien rahatalouden alueen tapahtumien läpikäynnistä vedettävä johtopäätös on todella masentava, ja se enemmän kuin oikeuttaa Rothbardin tälle työlle antaman houkuttelevan nimen: *Mitä valtio on tehnyt rahallemme?* Johtopäätös on erityisen masentava sen tosiasian valossa, että nykyään, pitkällä uutta vuosisataa, jopa lähes maailmanlaajuisen reaalisosialismin ja, vähintäänkin teoreettisessa merkityksessä, taloudellisen interventionismin ja hyvinvointivaltion romahduksen jälkeen, rahatalouden alue (kuten alussa viittasimme) jatkaa kärsimistään keskuspankkien ja valtioiden pakottavista interventioista, monopolisoinneista ja suunnittelusta. Nämä luovat jatkuvasti maailmantaloutta järjestelmällisesti horjuttavia ja hajottavia nousu- ja laskusuhdanteita.

On todella lannistavaa oivaltaa, että viimeisestä kerrasta, kun Rothbard pystyi käymään kirjaansa läpi uusintapainosta varten, tähän päivään on saavutettu vähän tai ei ollenkaan edistystä. Tänä ajanjaksona, erityisesti lukijoille Euroopan alueella, kaikkein merkittävin edistysaskel on epäilemättä ollut kymmenen vuotta sitten tapahtunut euron lanseeraus yhteiseksi valuutaksi suuressa osassa Eurooppaa. Tässä asiayhteydessä meidän tulee korostaa, että Euroopan keskuspankin ja eurooppalaisen yhteisvaluutan kritiikin tulee nojata, Rothbardin ajattelussa pitäytyen, niiden etäisyyteen pankkitoiminnan ideaalista[4](/kirjoja/raha/esipuhe/#sdfootnote4sym) puhtaassa kultakannassa sadan prosentin reservivaatimuksella eikä, kuten monet ”vapaiden markkinoiden” teoreetikot (etupäässä Chicago-koulukunnan virheellisten opetusten vaikuttamina) vakuuttavat, siihen tosiasiaan, että ne tekevät mahdottomaksi haitallisen rahallisen nationalismin selviytymisen kelluvilla valuuttakursseilla. Vaikka Euroopan keskuspankin saavutukset viimeisenä kymmenenä vuotena jättävätkin paljon toivomisen varaa, yksi mahdollisimman tiukka rahastandardi koko Euroopalle, on terveellinen liike kohti puhtaan kultakannan ideaalia yhteisenä kansainvälisenä rahajärjestelmänä. Sen lisäksi se saattaa auttaa viimeistelemään Euroopan vapaakauppajärjestelmän institutionaalisen rakenteen estämällä rahataloudelliset väliintulot ja manipulaatiot jokaisen jäsenvaltion osalta sekä velvoittamalla jäsenet, erityisesti kaikkein jäykimmin järjestyneet, toteuttamaan välttämättömät joustavoittavat uudistukset kilpailukykyisenä pysymiseksi ympäristössä, jossa ei ole enää mahdollista turvautua kansalliseen inflatoriseen rahapolitiikkaan institutionaalisiin jäykkyyksiin mukautumiseksi. Jotta eurolla olisi loistava, lupaava tulevaisuus, sen on perustuttava täydelle erolle ja riippumattomuudelle rahataloudellisesta piittaamattomuudesta ja leväperäisyydestä. Näistä on tullut poikkeuksetta teoreettiseen virheeseen perustuvan huonosti ymmärretyn pragmatismin varjolla anglosaksisen maailman rahapolitiikan tyypillisiä piirteitä Federal Reserven perustamisesta vuonna 1913 ja makrotalouden, ensin keynesiläisen ja myöhemmin Chicago-koulukunnan versioiden, voittokulun jälkeen toisesta maailmansodasta eteenpäin.

Lopuksi on asianmukaista päättää nämä johdannolliset huomiot lyhyellä Rothbardin elämäkerrallisella yhteenvedolla. Murray Newton Rothbard syntyi New Yorkissa vuonna 1926 puolanjuutalaiseen maahanmuuttajaperheeseen. Hän väitteli tohtoriksi New Yorkin Columbian yliopistosta Joseph Dorfmanin ohjauksessa ja naapurinsa, kuuluisan taloustieteilijän, Arthur Burnsin opastamana. Sattuma saattoi hänet erittäin nuorella iällä Ludwig von Misesin tuolloin New Yorkin Yliopistossa johtamaan seminaariin, ja Rothbardista tuli välittömästi yksi hänen kaikkein etevämmistä ja omistautuneimmista seuraajistaan. Myöhemmin Rothbardista tuli taloustieteiden professori New Yorkin Polytechnic -instituuttiin ja myöhemmin taloustieteiden tunnustettu S. J. Hall -professori Nevadan yliopistoon Las Vegasiin. Rothbard oli yksi johdonmukaisimmista ja sinnikkäimmistä vapauden puolustajista kaikilla tasoilla ja sen perustamisessa luonnonoikeuden filosofiaan. Hän kirjoitti yli kaksikymmentä kirjaa täynnä suurta selkeyttä, tuoreutta, oppineisuutta ja jopa hyvää huumoria; omaisuuksia, jotka tunkeutuvat kaikkein perinpohjaisimpiin ja tinkimättömimpiin teoreettisiin analyyseihin. Hänen ensisijaiset panoksensa taloustieteen teoriaan ovat tutkielmat *Man, Economy, and State* (1962) ja *Power and Market* (1973). Hänen pääkirjoitustensa joukossa taloustieteellisen ajattelun ja tapahtumien historiasta löytyvät merkittävät työt kuten *The Panic of 1819* (1962), *America’s Great Depression* (1963), Amerikan siirtomaakauden historia neljänä niteenä nimellä *Conceived in Liberty* (1975–1979) ja ainutlaatuinen postuumina julkaistu kahden teoksen yhteisnide *An Austrian Perspective on the History of Economic Thought* (1995). Hänen pääasialliset panoksensa poliittiseen filosofiaan, joissa hän luo perustan anarkokapitalistiselle järjestelmälle, käsittävät teokset *For a New Liberty: The Libertarian Manifesto* (1973) ja *The Ethics of Liberty* (1982) satojen artikkelien ja esseiden lisäksi. Rothbardilla oli avainrooli Amerikan libertaarisen puolueen perustamisessa, ja hän oli myös Cato-instituutin, Ludwig von Mises -instituutin (jonka julkaisu on *Quarterly Journal of Austrian Economics*) ja Center for Libertarian Studies-järjestön (jonka julkaisu on *Journal of Libertarian Studies)* perustajajäseniä*.* Varustettuna valtavalla kapasiteetilla älyllisiin haasteisiin, suunnattomalla tinkimättömyydellä, monitieteellisellä tietämyksellä yhdessä loistavan huumorintajun kanssa Rothbardista on tullut yksi klassisista nimistä vapauden puolustamisessa 1900-luvun toisella puoliskolla. Rothbard kuoli sydänkohtaukseen silmälääkärinsä vastaanotolla New Yorkissa tammikuun 7. päivänä vuonna 1995. Hänen kuolemansa myötä maailma menetti erään älyllisistä jättiläisistään, jonka työ, niin kuin Tocquevillen, Actonin, Misesin ja Hayekin, kestää, kantaa hedelmää ja jonka muistavat aina erityisellä ihailulla ja kunnioituksella kaikki ne, jotka rakastavat vapautta ja käsittävät sen ratkaisevan merkityksen.

Madridissa, elokuun 19. päivänä, 2009  
 Jesús Huerta de Soto   
 Talouspolitiikan professori  
 Rey Juan Carlosin yliopisto  
 Espanja

Viitteet

[1](/kirjoja/raha/esipuhe/#sdfootnote1anc) Neoklassisen valtavirran ja itävaltalaisen paradigman eroista, ks. J. Huerta de Soto, *The Austrian School: Market Order and Entrepreneurial Creativity* (Cheltenham, UK: Edward Elgar, 2008).

[2](/kirjoja/raha/esipuhe/#sdfootnote2anc) Hayek meni jopa niin pitkälle, että väitti Keynesin teosta *General Theory* ja Milton Friedmanin teosta *Essays in Positive Economics* yhtä vaarallisiksi. Ks. F. A. Hayek, *Hayek on Hayek: An Autobiographical Dialogue*, toim. Stephen Kresge ja Leif Wenar (London and New York: Routledge, 1994), s. 145.

[3](/kirjoja/raha/esipuhe/#sdfootnote3anc) Osittaiskassavarantovelvoitteista pankkitoimintaa seuraavien yleisten laillisten periaatteiden korruptiosta ja tavasta, jolla tämä toiminta yllyttää toistuviin nousu- ja laskusuhdanteisiin ja tekee keskuspankin ilmaantumisen väistämättömäksi, ks. (pohjautuen tiukasti rothbardilaiseen ajatteluun) Huerta de Soto, J., *Money, Bank Credit, and Economic Cycles* (Auburn, AL: Ludwig von Mises Institute, 2006).

[4](/kirjoja/raha/esipuhe/#sdfootnote4anc) Ks. Murray N. Rothbard, *The Case for a 100 Percent Gold Dollar*, 2 p. (Auburn, AL: Ludwig von Mises Institute, 2005). Tämä työ sisältää esipuheen, jossa Rothbard tarjoaa tulkintansa rahataloudellisista tapahtumista vuosien 1973 ja 1991 välillä (ajanjaksoa voitaisiin pitää vaiheena 10 hänen historiallisessa tulkinnassaan), tutkimus täydentää tätä nyt kommentoitua kirjaa täydellisesti.

**[< edellinen sivu](/kirjoja/raha/) | [seuraava sivu >](/kirjoja/raha/alkusanat)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/raha/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/fiatgresham/ -->
# 12. Fiat-raha ja Greshamin laki

> Fiat-rahan perustamisen ja kullan kieltämisen myötä reitti täysimittaiselle valtiovetoiselle inflaatiolle on selvä. Ainoastaan yksi erittäin ilmeinen rajoite säilyy: perimmäinen hyperinflaation uhka, valuutan romahtaminen. Hyperinflaatio tapahtuu, kun kansa oivaltaa valtion mieltymyksen inflaatioon, ja päättää kiertää varallisuutensa inflaatioverotuksen kuluttamalla rahaa mahdollisimman nopeasti,

Fiat-rahan perustamisen ja kullan kieltämisen myötä reitti täysimittaiselle valtiovetoiselle inflaatiolle on selvä. Ainoastaan yksi erittäin ilmeinen rajoite säilyy: perimmäinen hyperinflaation uhka, valuutan romahtaminen. Hyperinflaatio tapahtuu, kun kansa oivaltaa valtion mieltymyksen inflaatioon, ja päättää kiertää varallisuutensa inflaatioverotuksen kuluttamalla rahaa mahdollisimman nopeasti, kun sillä on vielä jotain arvoa. Hyperinflaation käynnistymiseen saakka valtio kykenee kuitenkin hoitamaan valuuttaa ja inflaatiota häiritsemättä. Uusia vaikeuksia seuraa kuitenkin. Kuten aina, valtion väliintulo yhden ongelman parantamiseksi nostaa esiin uusia, odottamattomia ongelmia. Fiat-rahojen maailmassa joka maalla on oma rahansa. Kansainväliseen valuuttaan perustunut kansainvälinen työnjako on rikottu, ja valtiot tapaavat jakaantua omiksi omavaraisiksi yksiköikseen. Rahallisen varmuuden puuttuminen häiritsee kauppaa lisää. Niinpä elintaso laskee jokaisessa maassa. Jokaisella maalla on vapaasti kelluvat vaihtokurssit kaikkien muiden valuuttojen kanssa. Muita enemmän inflatoiva maa ei enää pelkää kullan menetystä, mutta se kohtaa muita epämiellyttäviä seurauksia. Sen valuutan vaihtokurssi laskee suhteessa ulkomaisiin valuuttoihin. Tämä ei ole ainoastaan noloa vaan jopa häiritsevää kansalaisista, jotka pelkäävät seuraavaa arvon alennusta. Se nostaa myös merkittävästi tuontitavaroiden hintoja ja tällä on suuri merkitys maille, joiden ulkomaankaupan osuus on suhteellisesti korkea.

Siksi valtiot ovat viime vuosina ryhtyneet toimenpiteisiin lakkauttaakseen vapaasti kelluvat vaihtokurssit. Niiden sijasta valtiot löivät lukkoon mielivaltaiset vaihtokurssit muiden valuuttojen kanssa. Greshamin laki kertoo meille tarkalleen tällaisen mielivaltaisen hintakontrollin lopputuloksen. Mikä tahansa asetettu kurssi ei ole vapaa markkinakurssi, sillä se voidaan ratkaista ainoastaan päivittäin markkinoilla. Näin ollen yksi valuutta tulee aina olemaan keinotekoisesti yliarvostettu ja toinen aliarvostettu. Yleensä valtiot ovat tarkoituksella yliarvostaneet valuuttojansa – arvovaltasyistä, ja myös seuraavista seurauksista. Kun valuutta on yliarvostettu määräyksellä, ihmiset ryntäävät vaihtamaan sitä aliarvostettuun valuuttaan edullisella hinnalla; tämä aiheuttaa ylitarjonnan yliarvostetusta ja pulan aliarvostetusta valuutasta. Vaihtokurssia suoraan sanoen estetään selvittämästä valuuttamarkkinoita. Nykymaailmassa ulkomaiset valuutat ovat yleensä olleet yliarvostettuja suhteessa dollariin. Seurauksena on ollut kuuluisa ”dollaripula-ilmiö” – vielä yksi todiste Greshamin lain toiminnasta.

”Dollaripulasta” elämöineet ulkomaalaiset valtiot saivat sen siis itse aikaiseksi omilla toimillaan. On mahdollista, että nämä valtiot oikeastaan toivottivat tämän asiantilan tervetulleeksi, sillä (a) se antoi niille tekosyyn vaatia äänekkäästi dollariapua ”vapaan maailman dollaripulan lopettamiseksi” ja (b) se antoi niille tekosyyn säännöstellä tuontia Amerikasta. Dollarin aliarvostus tekee amerikkalaisista tuontitavaroista keinotekoisen edullisia ja vientitavaroista Amerikkaan keinotekoisen kalliita. Lopputulos: kauppavaje ja huoli dollarivuodosta.[1](/kirjoja/raha/fiatgresham/#sdfootnote1sym) Tämän jälkeen ulkomainen valtio puuttui asioihin ilmoittaakseen kansalaisilleen surullisesti, että sen on valitettavasti pakko säännöstellä tuontia: myöntää lisenssejä maahantuojille ja päättää ”tarpeen mukaan” mitä tuodaan. Tuontia säännöstelläkseen monet valtiot takavarikoivat kansalaistensa ulkomaanvaluutan ja tukevat kotimaisen valuutan keinotekoisen korkeata arvostusta pakottamalla kansalaiset hyväksymään paljon vähemmän kansallista valuuttaa kuin mitä he olisivat voineet saada vapailla markkinoilla. Näin valuutanvaihto yhtä lailla kuten kultakin on kansallistettu ja viejiä rangaistu. Maissa, joissa ulkomaankauppa on elintärkeää, tämä valtion ”valuuttakontrolli” merkitsee talouden tosiasiallista sosialisointia. Keinotekoinen valuuttakurssi antaa maille tekosyyn vaatia ulkomaanapua ja asettaa sosialistisia kontrolleja kaupalle.[2](/kirjoja/raha/fiatgresham/#sdfootnote2sym)

Nykymaailma on sotkeutunut valuuttakontrollien, valuuttablokkien, valuutan vaihdon rajoitteiden ja moninaisten vaihtokurssijärjestelmien kaoottiseen verkkoon. Joissain maissa valuuttakaupan ”pimeitä markkinoita” kannustetaan laillisesti todellisen vaihtokurssin löytämiseksi, ja lukuisia syrjiviä vaihtosuhteita kiinnitetään erityyppisiin maksutapahtumiin. Lähes kaikki maat ovat fiat-standardissa, mutta niillä ei ole ollut rohkeutta tunnustaa tätä suoraan, ja näin ne julistavat sellaisia kuvitelmia kuten ”rajoitettu kultaharkko standardi”. Itse asiassa kultaa ei käytetä todellisena valuuttojen määrittäjänä vaan valtioiden mukavuudenhalusta: sillä (a) kiinnittämällä valuutan kurssi kultaan on helppoa laskea minkä tahansa valuutan vaihto suhteessa mihin tahansa toiseen valuuttaan; ja (b) eri valtiot käyttävät yhä kultaa. Koska vaihtokurssit ovat kiinteät, *jonkin* täytyy liikkua jokaisen maan maksujen tasapainottamiseksi, ja kulta on ideaalinen kandidaatti. Lyhyesti sanottuna kulta ei ole enää maailman raha; se on *valtioiden* raha niiden välisissä maksuissa.

Inflationistin unelma on epäilemättä jonkintapainen maailman hallituksen ja keskuspankin manipuloima maailman paperiraha inflatoitumassa kaikkialla yhteistä tahtia. Tämä unelma siintää kuitenkin vielä hamassa tulevaisuudessa; olemme yhä kaukana maailman hallituksesta, ja kansalliset valuuttaongelmat ovat tähän mennessä olleet liian moninaisia ja ristiriitaisia mahdollistaakseen sulautumisen yhteen yksikköön. Vaikkakin maailma on liikkunut vakaasti tähän suuntaan. Esimerkiksi Kansainvälinen valuuttarahasto on perusteiltaan instituutio, joka on suunniteltu pönkittämään kansallisia valuuttakontrolleja yleisesti ja dollarin ulkomaista aliarvostusta erityisesti. Rahasto vaatii jokaista jäsenmaataan kiinnittämään vaihtokurssinsa ja sitten laittamaan yhteiseen rahastoon kultaa ja dollareita lainattavaksi valtioille, jotka huomaavat olevansa kovan valuutan puutteessa.

[1](/kirjoja/raha/fiatgresham/#sdfootnote1anc) Viime vuosina dollari on ollut yliarvostettu suhteessa muihin valuuttoihin, ja näin ollen dollarit vuotavat *pois* Yhdysvalloista.

[2](/kirjoja/raha/fiatgresham/#sdfootnote2anc) Erinomaiseen keskusteluun valuuttakursseista ja -kontrolleista, ks. George Winder, *The Free Convertibility of Sterling* (London: The Batchworth Press, 1955).

[< edellinen sivu](/kirjoja/raha/fiatraha) | [seuraava sivu >](/kirjoja/raha/valtiojaraha)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/raha/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/fiatraha/ -->
# 11. Fiat-raha ja kultaongelma

> Kun valtio siirtyy pois kultakannasta fiat-standardiin, se lisää olemassa olevien ”rahojen” kokonaismäärää. Hyödykerahojen kuten kullan ja hopean lisäksi nyt kukoistavat itsenäiset rahat, joita kukin valtio ohjaa määräämillään fiat-säännöillä. Ja aivan kuten kullalla ja hopealla on vaihtokurssi vapailla markkinoilla, markkinat luovat

Kun valtio siirtyy pois kultakannasta fiat-standardiin, se lisää olemassa olevien ”rahojen” kokonaismäärää. Hyödykerahojen kuten kullan ja hopean lisäksi nyt kukoistavat itsenäiset rahat, joita kukin valtio ohjaa määräämillään fiat-säännöillä. Ja aivan kuten kullalla ja hopealla on vaihtokurssi vapailla markkinoilla, markkinat luovat vaihtokurssit kaikille erilaisille rahoille. Fiat-rahojen maailmassa jokainen valuutta, jos sen sallitaan, tulee kellumaan vapaasti suhteessa kaikkiin muihin valuuttoihin. Olemme nähneet, että minkä tahansa kahden rahan vaihtokurssi asettuu linjaan niiden suhteellisten ostovoimapariteettien kanssa, ja nämä puolestaan määrittyvät valuuttojen vastaavien kysyntöjen ja tarjontojen perusteella. Kun valuutta muuttaa olemustaan kultakuitista fiat-paperiksi, usko sen vakauteen ja laatuun horjuu ja sen kysyntä laskee. Lisäksi, nyt kun se on irrotettu kullasta, valuutan paljon suurempi määrä suhteessa aikaisempaan kultatakaukseen käy ilmeiseksi. Kultaa suuremmalla tarjonnalla ja alhaisemmalla kysynnällä sen ostovoima, ja näin ollen sen vaihtokurssi, laskee nopeasti suhteessa kultaan. Ja koska valtio on luonnostaan inflatorinen, se tulee jatkamaan heikkenemistään ajan kuluessa.

Tällainen arvon aleneminen on erittäin kiusallista valtiolle – ja vahingoittaa kansalaisia, jotka yrittävät tuoda maahan tavaroita ulkomailta. Kullan olemassaolo taloudessa on jatkuva muistutus valtion paperin heikosta laadusta ja se muodostaa ainaisen uhan korvamaan paperin maan rahana. Huolimatta valtion kaiken arvovallan, ja sen virallisten maksuvälinelakien fiat-paperille antamasta takauksesta kultakolikot kansan käsissä ovat aina pysyvä moite ja uhka valtion vallalle maan rahaan.

Amerikan ensimmäisessä lamassa 1819–1821 neljä läntistä osavaltiota (Tennessee, Kentucky, Illinois, and Missouri) perustivat osavaltio-omisteiset pankit laskemaan liikkeelle fiat-paperia. Ne taattiin säännöksillä osavaltion laillisista maksuvälineistä ja toisinaan lakisääteisillä kielloilla alentaa seteleiden arvoa. Ja silti kaikki nämä täynnä toivoa syntyneet kokeilut kariutuivat nopeasti, kun uusien papereiden arvo alentui hetkessä mitättömäksi. Projektit oli pakko hylätä pikaisesti. Myöhemmin greenbackit olivat kierrossa fiat-paperina pohjoisessa sisällissodan aikana ja sen jälkeen. Silti Kaliforniassa ihmiset kieltäytyivät hyväksymästä greenbackejä ja jatkoivat kullan käyttämistä rahanaan. Kuten eräs merkittävä taloustieteilijä mainitsi:

> ”Kaliforniassa, kuten muissakin osavaltiossa, paperi oli laillinen maksuväline ja se kelpasi julkisiin maksuihin; eikä liittovaltiota kohtaan ollut mitään epäluottamusta tai vihamielisyyttä. Mutta oli olemassa vahva tunne … kullan puolesta paperia vastaan … Jokaisella velallisella oli laillinen oikeus maksaa velkansa pois alentuneella paperilla. Mutta jos hän sen teki, hän oli merkitty mies (luotonantaja todennäköisesti julkaisisi hänen nimensä sanomalehdessä), ja hän oli käytännössä boikotissa. Läpi tämän aikakauden paperia ei käytetty Kaliforniassa. Osavaltion ihmiset suorittivat liiketoimensa kullassa, kun loput Yhdysvalloista käyttivät vaihdettavaa paperia.”[1](/kirjoja/raha/fiatraha/#sdfootnote1sym)

Valtioille kävi selväksi, ettei niillä ollut varaa antaa ihmisten omistaa ja pitää kultaansa. Valtio ei pystyisi koskaan lyömään lukkoon valtaansa kansakunnan valuuttaan, jos ihmiset tarpeen vaatiessa voisivat hylätä fiat-paperin ja siirtyä kultaan rahanaan. Siksi valtiot ovat tehneet kullan hallussa pitämisen laittomaksi kansalaisilleen. Kulta, lukuun ottamatta teollisuus- ja koristelutarkoituksiin sallittua merkityksetöntä määrää, on pääosin kansallistettu. Kansalta takavarikoidun omaisuuden pyytämistä takaisin pidetään nykyään takaperoisena ja vanhanaikaisena.[2](/kirjoja/raha/fiatraha/#sdfootnote2sym)

[1](/kirjoja/raha/fiatraha/#sdfootnote1anc) Frank W. Taussig, *Principles of Economics*, 2. p. (New York: The MacMillan Company, 1916) I, 312. Ks. myös J.K. Upton, *Money in Politics*, 2. p. (Boston: Lothrop Publishing Company, 1895) s. 69 ff.

[2](/kirjoja/raha/fiatraha/#sdfootnote2anc) Terävään analyysiin vaiheista, joilla Amerikan hallitus takavarikoi kansan kullan ja siirtyi pois kultakannasta vuonna 1933, ks. Garet Garrett, *The People’s Pottage* (Caldwell, Idaho: The Caxton Printers, 1953) s. 15-41.

[< edellinen sivu](/kirjoja/raha/siirtyminenpois) | [seuraava sivu >](/kirjoja/raha/fiatgresham)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/raha/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/greshaminlaki/ -->
# 5. Greshamin laki ja kolikot

> A. Kaksimetallikanta Valtio määrää hintakontrolleja pääosin kääntääkseen kansan huomion valtiollisesta inflaatiosta vapaiden markkinoiden väitettyihin paheisiin. Kuten olemme nähneet, ”Greshamin laki” – keinotekoisesti yliarvostettu raha pyrkii ajamaan keinotekoisesti aliarvostetun rahan pois kierrosta – on esimerkki hintasääntelyn yleisistä seurauksista. Valtio asettaa itse

**A. Kaksimetallikanta**

Valtio määrää hintakontrolleja pääosin kääntääkseen kansan huomion valtiollisesta inflaatiosta vapaiden markkinoiden väitettyihin paheisiin. Kuten olemme nähneet, ”Greshamin laki” – keinotekoisesti yliarvostettu raha pyrkii ajamaan keinotekoisesti aliarvostetun rahan pois kierrosta – on esimerkki hintasääntelyn yleisistä seurauksista. Valtio asettaa itse asiassa maksimihinnan yhden tyyppiselle rahalle toisen avulla. Maksimihinta aiheuttaa vajauksen – katoamisen hamstraukseen tai vientiin – hintakatosta kärsivästä valuutasta (keinotekoisesti aliarvostetusta) ja johtaa sen korvautumiseen kierrossa ylihinnoitellulla rahalla.

Olemme nähneet miten tämä toimii uusien ja kuluneiden kolikoiden tapauksessa, yhdessä ensimmäisistä Greshamin lain esimerkeistä. Muuttaen rahan merkityksen painosta pelkäksi tarinaksi ja standardisoiden nimellisarvot omaksi eikä kansansa eduksi, valtiot kutsuivat uusia ja kuluneita kolikoita samalla nimellä, vaikka ne olivat eri painoisia. Tämän seurauksena ihmiset hamstrasivat tai veivät ulkomaille täysipainoiset uudet kolikot, ja siirsivät kuluneet kolikot kiertoon, valtion kirotessa ”spekuloijia”, ulkomaalaisia tai vapaita markkinoita ylipäätään olosuhteista, jotka se itse sai aikaan.

Erityisen tärkeä tapaus Greshamin laista oli pitkäaikainen ”standardin” ongelma. Näimme, että vapaat markkinat vakiinnuttivat ”rinnakkaisstandardit” kullasta ja hopeasta, kummankin vaihdellessa vapaasti suhteessa toiseen markkinoiden kysyntöjen ja tarjontojen mukaan. Mutta valtiot päättivät, että ne auttaisivat markkinoita astumalla mukaan ”yksinkertaistamaan” asioita. Kuinka paljon selkeämpiä asiat olisivatkaan, niistä tuntui, jos kulta ja hopea olisivat kiinnitetyt tietyllä suhteella, sanotaanko, kaksikymmentä unssia hopeaa yhteen unssiin kultaa! Tällöin molemmat rahat voisivat aina kiertää kiinteällä suhteella – ja, mikä tärkeämpää, valtio voisi lopultakin päästä eroon taakasta kohdella rahaa painona eikä tarinana. Kuvitellaan yksikkö, ”rur”, jonka ruritanialaiset ovat määrittäneet 1/20 unssiksi kultaa. Olemme nähneet, kuinka keskeistä valtiolle on houkutella kansalaiset pitämään ”ruria” itsessään abstraktina, ainoastaan löyhästi kultaan sidoksissa olevana yksikkönä. Mikä parempi tapa toteuttaa tämä kuin kiinnittää kulta/hopea-suhde? Siten ”rurista” tulee ei vain 1/20 unssia kultaa *vaan myös* yksi unssi hopeaa. Sanan ”rur” tarkka merkitys – nimi kultapainolle – on hävinnyt, ja ihmiset alkavat ajatella ”ruria” jonakin itsessään käsin kosketeltavana, jotenkin valtion asettamana hyviä ja tehokkaita tarkoitusperiä varten, yhtäläiseksi tiettyjen painojen kanssa sekä kultaa että hopeaa.

Nyt näemme syyn pidättäytyä isänmaallisista tai kansallisista nimistä kultaunsseille tai graaneille. Kun tällaiset nimet korvaavat maailmalla tunnetut painoyksiköt, valtioille käy paljon helpommaksi manipuloida rahayksikköä ja antaa sille oma näennäinen elämänsä. *Kaksimetallikantana* tunnettu kiinteä kulta/hopea-suhde suoriutui tästä tehtävästä erittäin näppärästi. Se *ei* kuitenkaan täyttänyt toista tehtäväänsä yksinkertaistaa maan valuutta. Sillä jälleen kerran Greshamin laki näytti voimansa. Valtio yleensä asetti kaksimetallikannan suhteen (sanotaan 20:1) alunperin vapailla markkinoilla käypään kurssiin. Mutta markkinasuhde, kuten kaikki markkinahinnat, väistämättä muuttuu ajan mittaan, kun kysynnän ja tarjonnan olosuhteet muuttuvat. Kun muutokset tapahtuvat, kiinteä kaksimetallisuhde käy väistämättä vanhentuneeksi. Muutos tekee joko kullan tai hopean yliarvostetuksi. Kulta häviää tämän jälkeen käteisvarantoihin, pimeille markkinoille tai vientiin, kun hopea virtaa maahan ulkomailta ja siirtyy käteisvarannoista Ruritanian ainoaksi liikkeellä olevaksi metallivaluutaksi. Vuosisatojen ajan kaikki valtiot kamppailivat metallivaluuttojen äkillisten vaihteluiden tuhoisien vaikutusten kanssa. Aluksi hopeaa virtasi sisään ja kulta hävisi; sen jälkeen, kun suhteelliset markkinaosuudet muuttuivat, kultaa virtasi sisään ja hopea hävisi.[1](/kirjoja/raha/greshaminlaki/#sdfootnote1sym)

Lopulta, uuvuttavien kaksimetallikannan häiriöiden vuosisatojen jälkeen, valtiot valitsivat standardikseen yhden metallin, yleensä kullan. Hopea siirrettiin ”polettikolikon” asemaan, pieniin nimellisarvoihin muttei täydellä painolla. (Valtiot monopolisoivat myös polettikolikoiden lyömisen, ja, koska näitä ei taattu sataprosenttisesti kullalla, se oli tapa kasvattaa rahan tarjontaa.) Hopean hävittäminen rahan asemasta varmasti vahingoitti monia ihmisiä, jotka suosivat hopeaa erilaisissa maksutapahtumissa. Kaksimetallikannan kannattajien sotahuudossa oli totta, että ”rikos hopeaa vastaan” oli toteutettu; mutta rikos oli oikeastaan kaksimetallikannan määrääminen alun perin rinnakkaisstandardien sijaan. Kaksimetallikanta loi mahdottoman vaikean tilanteen, jonka valtio pystyi ainoastaan kohtaamaan joko siirtymällä takaisin täyteen rahalliseen vapauteen (rinnakkaisiin standardeihin) tai valitsemalla jomman kumman metalleista rahaksi (kulta- tai hopeakanta). Täyttä rahallista vapautta kaiken tämän jälkeen pidettiin absurdina ja haihatteluna; ja niin kultakanta otettiin yleisesti käyttöön.

**B. Laillinen maksuväline**

Kuinka valtio pystyi pakottamaan hintakontrollinsa rahallisiin vaihtokursseihin? Keinolla nimeltään *lailliset maksuvälinelait*. Rahaa käytetään menneiden velkojen maksamiseen yhtä lailla kuin nykyhetken ”käteismaksutapahtumiinkin”. Valtion valuutan nimen vallitessa kirjanpidossa sen todellisen painon sijaan sopimukset alkoivat luvata maksamista tietyissä määrissä ”rahaa”. Lait *laillisista maksuvälineistä* määräsivät, mikä tämä ”raha” voi olla. Kun vain alkuperäinen kulta tai hopea määrättiin ”lailliseksi maksuvälineeksi”, ihmiset pitivät sitä harmittomana, mutta heidän olisi pitänyt ymmärtää, että vaarallinen ennakkotapaus oli asetettu valtion rahakontrollille. Jos valtio pysyy alkuperäisessä rahassa, sen laki laillisista maksuvälineistä on turha ja tarpeeton.[2](/kirjoja/raha/greshaminlaki/#sdfootnote2sym) Toisaalta, valtio saattaa julistaa vähempilaatuisen valuutan lailliseksi maksuvälineeksi alkuperäisen rinnalle. Näin ollen valtio voi asettaa kuluneet kolikot uusia vastaaviksi velkojen maksussa tai hopean ja kullan tasavertaisiksi kiinteällä vaihtosuhteella. Lait laillisista maksuvälineistä tuovat siten Greshamin lain voimaan.

Kun lait laillisista maksuvälineistä suojelevat yliarvostettua rahaa, niillä on toinenkin vaikutus: ne suosivat velallisia luotonantajien kustannuksella. Tällöin velallisten sallitaan maksaa velkansa takaisin paljon kehnommassa rahassa kuin missä he olivat lainanneet, ja luotonantajilta huijataan heidän ansaitsemansa rahat. Tämä luotonantajien omaisuuden takavarikointi kuitenkin hyödyttää ainoastaan perimättömiä velallisia; *tulevat* velalliset kärsivät luottojen vähäisyydestä muistona valtion aikaansaamasta luotonantajien ryöstämisestä.

[1](/kirjoja/raha/greshaminlaki/#sdfootnote1anc) Itse asiassa monet metallipitoisuuden alentamiset tapahtuivat salassa valtioiden väittäessä, että he olivat ainoastaan saattamassa virallisen kulta/hopea-suhteen lähemmäksi markkinoiden suuntaa.

[2](/kirjoja/raha/greshaminlaki/#sdfootnote2anc) Lord Farrer, *Studies in Currency* 1898 (London: Macmillan and Co, 1898), s. 43. ”Perinteinen sopimuslaki tekee kaiken tarvittavan ilman mitään muuta lakia antamassa erityistehtäviä tietyille valuutan muodoille. Olemme omaksuneet kultakolikon yksiköksemme… Jos lupaan maksaa 100 kultakolikkoa, ei ole tarvetta millekään erityiselle valuuttalaille laillisista maksuvälineistä sanomaan, että minä olen velvollinen maksamaan 100 kultakolikkoa, ja että, jos minua vaaditaan maksamaan sata kultakolikkoa, en voi lopettaa velvoitettani maksamalla jollain muulla.” Laeista laillisista maksuvälineistä, ks. myös Mises, *Human Action*, (New Haven: Yale University Press, 1949), s. 432n. ja 444.

[< edellinen sivu](/kirjoja/raha/metallipitoisuuden) | [seuraava sivu >](/kirjoja/raha/yhteenvetovaltiojakolikot)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/raha/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/hamstraamisenongelma/ -->
# 9.  ”Hamstraamisen” ongelma

> Vapaan rahatalouden kriitikko ei ole kuitenkaan helposti hiljennettävissä. Vanhastaan tunnetaan erityisesti ”hamstrauksen” uhkakuva. Luodaan mielikuva vanhasta itsekkäästä saiturista, joka ehkä irrationaalisesti tai pahoin motiivein säilöö kultaa käyttämättömänä kellariinsa tai aarrekammioonsa – siten pysäyttää kaupan ja rahan kierron ja saa aikaan

Vapaan rahatalouden kriitikko ei ole kuitenkaan helposti hiljennettävissä. Vanhastaan tunnetaan erityisesti ”hamstrauksen” uhkakuva. Luodaan mielikuva vanhasta itsekkäästä saiturista, joka ehkä irrationaalisesti tai pahoin motiivein säilöö kultaa käyttämättömänä kellariinsa tai aarrekammioonsa – siten pysäyttää kaupan ja rahan kierron ja saa aikaan laskusuhdanteen ja muita ongelmia. Onko hamstraaminen todella vaarallista?

Ensinnäkin, mitä on yksinkertaisesti tapahtunut, on lisääntynyt rahan kysyntä kitupiikin osalta. Tämän seurauksena tavaroiden hinnat laskevat ja kultaunssin ostovoima kasvaa. Tappiota ei ole koitunut yhteiskunnalle, joka ainoastaan jatkaa toimintaansa vähäisemmällä aktiivisella tarjonnalla entistä ”voimakkaampia” kultaunsseja.

Siten jopa kaikkein pahimmassa näkökulmassa asiaan mikään ei ole mennyt väärin, ja vapaa rahatalous ei luo vaikeuksia. Mutta ongelma ei ole näin yksinkertainen. Sillä ei ole mitenkään irrationaalista ihmisille haluta *enemmän* tai *vähemmän* rahaa käteisvaroikseen.

Tutkitaan tässä kohden käteisvaroja tarkemmin. Miksi ihmiset ylipäätään pitävät käteisvaroja? Oletetaan, että me kaikki voisimme ennustaa tulevaisuuden täydellä varmuudella. Tällöin kenenkään ei tarvitsisi pitää käteisvaroja saatavillaan. Kukin tietäisi tarkalleen, kuinka paljon tulee kuluttamaan ja kuinka paljon tuloja tulee saamaan, kaikkina tulevina päivinä. Ei olisi tarvetta pitää ollenkaan käteistä rahaa, vaan kaikki kulta lainattaisiin niin, että takaisinmaksut saataisiin tarvituissa määrissä juuri niinä päivinä, kun tulisi omia kuluja. Mutta tietysti elämme väistämättä *epävarmassa* maailmassa. Ihmiset eivät tiedä tarkasti, mitä heille tulee tapahtumaan tai millaiset heidän tulevaisuuden tulonsa tai menonsa tulevat olemaan. Mitä epävarmempia ja pelokkaampia he ovat, sitä enemmän käteisvaroja he haluavat pitää; mitä varmempia, sitä vähemmän käteistä he haluavat pitää saatavillaan. Toinen syy käteisvarojen pitoon johtuu myös elämän epävarmuudesta. Jos ihmiset odottavat rahan hinnan laskevan lähitulevaisuudessa, he tulevat kuluttamaan rahansa vielä kun se on arvokkaampaa, tällä tavoin ”ei-hamstraten” ja vähentäen kysyntäänsä rahalle. Käänteisesti, jos he odottavat rahan hinnan nousevan, he jäävät odottamaan kuluttaakseen rahansa myöhemmin, kun se on arvokkaampaa, ja heidän kysyntänsä käteiselle kasvaa. Ihmisten kysyntä käteisvaroille nousee ja laskee näin ollen hyvin ja järkevin perustein.

Taloustieteilijät erehtyvät, jos he luulevat jonkin olevan pielessä, kun raha ei ole jatkuvassa aktiivisessa ”kierrossa”. On totta, että raha on hyödyllistä ainoastaan vaihtoarvossaan, *mutta se ei ole hyödyllistä vain juuri vaihdon hetkellä.* Tätä totuutta on yleensä ylenkatsottu. Raha on aivan yhtä hyödyllistä myös maatessaan ”joutilaana” jonkun käteisvaroissa, jopa kitupiikin ”kätkössä”.[1](/kirjoja/raha/hamstraamisenongelma/#sdfootnote1sym) Kun rahaa pidetään odottamassa mahdollista tulevaa vaihdantaa, se tarjoaa omistajalleen välittömän hyödyn mahdollistaessaan vaihdannat milloin tahansa – nykyisyydessä tai tulevaisuudessa – hän haluaakin.

Täytyy muistaa, että kaiken kullan on aina oltava jonkun omistuksessa ja että sen vuoksi kaiken kullan täytyy olla ihmisten käteisvarannoissa. Jos yhteiskunnassa on 3000 tonnia kultaa, kaiken 3000 tonnia on oltava, kaikkina hetkinä, yksittäisten ihmisten omistuksessa ja hallussa käteisvarantoina. Käteisvarantojen kokonaissumma on aina yhtä suuri kuin koko rahan tarjonta yhteiskunnassa. Näin ollen, ironisesti, ilman elämän epävarmuutta ei voisi olla koko rahajärjestelmää! Varmassa maailmassa kukaan ei haluaisi pitää käteistä, joten rahan kysyntä yhteiskunnassa laskisi äärettömästi, hinnat nousisivat loputtomasti ja mikä tahansa rahajärjestelmä hajoaisi. Sen sijaan, että käteisvarannot olisivat harmillinen ja huolia aiheuttava seikka rahallista vaihdantaa häiritsemässä, ne ovat ehdottoman välttämättömiä mille tahansa rahataloudelle.

Lisäksi on harhaanjohtavaa sanoa, että raha ”kiertää”. Kuten kaikki muutkin luonnontieteistä lainatut metaforat, se tuo mieleen jonkinlaisen mekaanisen ihmisen tahdosta riippumattoman prosessin, joka etenee tietyllä virtausnopeudella tai ”kiihtyvyydellä”. Itse asiassa raha ei ”kierrä”; sitä *siirretään* aika ajoin jonkun henkilön käteisvarannosta toiselle. Rahan olemassaolo, jälleen kerran, riippuu ihmisten halukkuudesta pitää käteisvarantoja.

Tämän osion alussa näimme, että ”hamstraus” ei koskaan tuo tappiota yhteiskunnalle. Nyt näemme, että rahan kysynnän muutoksien aiheuttama liike rahan hinnassa tuottaa positiivisen sosiaalisen hyödyn – yhtä positiivisen kuin minkä tavaroiden ja palveluiden lisääntynyt tarjonta antaa. Olemme nähneet, että yhteiskunnan käteisvarantojen kokonaissumma on samanarvoinen ja identtinen rahan kokonaistarjonnan kanssa. Olettakaamme tarjonnan pysyvän vakiona, sanotaan 3000 tonnissa. Oletetaan sitten, että mistä tahansa syystä – ehkä kasvavasta huolesta – ihmisten kysyntä käteisvaroille kasvaa. Tämän kysynnän tyydyttäminen on varmasti positiivinen yhteiskunnallinen hyöty. Mutta kuinka se voidaan tyydyttää, kun käteisen kokonaismäärän on pysyttävä ennallaan? Yksinkertaisesti seuraavasti: ihmisten arvostaessa käteisvaroja korkeammalle rahan kysyntä kasvaa ja hinnat tippuvat. Tämän seurauksena sama kokonaiskäteisvaranto antaa korkeamman ”todellisen” varannon, toisin sanoen se on korkeampi suhteessa tavaroiden hintoihin – työhön, jota rahan tulee tehdä. Lyhyesti sanottuna, kansan vaikuttavat käteisvarannot ovat kasvaneet. Käänteisesti, rahan kysynnän lasku aiheuttaa kasvavan kulutuksen ja nousevat hinnat. Yleisön halu alempiin vaikuttaviin käteisvarantoihin tyydytetään tietyn käteisen kokonaismäärän tarpeella tehdä enemmän työtä.

Tästä syystä, vaikka tarjonnan muutoksista juontuva rahan hinnan muutos ainoastaan muuttaa rahayksikön vaikuttavuutta eikä anna yhteiskunnallista hyötyä, hinnan lasku tai kasvu, jonka muutos käteisvarantojen *kysynnässä* aiheuttaa, *tuottaa* sosiaalisen hyödyn – sillä se tyydyttää yleisön halun joko suhteellisesti korkeampiin tai alempiin käteisvarantoihin käteisen tekemään työhön. Toisaalta, lisääntynyt rahan *tarjonta* *ehkäisee* julkista kysyntää *vaikuttavammalle* rahan kokonaismäärälle (vaikuttavammalle ostovoiman kannalta).

Ihmiset tulevat lähes aina kysyttäessä kertomaan haluavansa niin paljon rahaa kuin he vain voivat saada! Mutta mitä he todellisuudessa haluavat ei ole lisää yksiköitä rahaa – lisää unsseja kultaa tai ”dollareita” – vaan *vaikuttavampia* rahayksiköitä, toisin sanoen saada enemmän rahalla ostettavia tavaroita ja tuotteita. Olemme nähneet, että yhteiskunta ei voi tyydyttää tarvettaan lisärahalle rahan tarjontaa lisäämällä – sillä kasvanut tarjonta ainoastaan *laimentaa* jokaisen unssin vaikuttavuutta, ja raha ei ole oikeasti sen runsaampaa kuin aiemminkaan. Ihmisten elintaso (lukuun ottamatta kullan ei-rahallisia käyttötapoja) ei voi nousta kaivamalla lisää kultaa. Jos ihmiset haluavat vaikuttavampia kultaunsseja käteisvarantoihinsa, he voivat saada niitä ainoastaan hintojen laskusta ja jokaisen unssin vaikuttavuuden kasvusta.

[1](/kirjoja/raha/hamstraamisenongelma/#sdfootnote1anc) Missä menee raja, jossa henkilön käteisvarat muuttuvat huonomaineiseksi ”hamstraukseksi” tai varovainen henkilö saituriksi? On mahdotonta määritellä mitään kiinteää kriteeriä: yleensä syytös ”hamstrauksesta” tarkoittaa, että A pitää enemmän käteistä kuin B katsoo olevan soveliasta A:lle.

[< edellinen sivu](/kirjoja/raha/asianmukainenrahantarjonta) | [seuraava sivu >](/kirjoja/raha/hintatasonvakauttaminen)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/raha/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/hintatasonvakauttaminen/ -->
# 10.  Hintatason vakauttaminen?

> Mistä rahan arvon muutos johtuu? Pystytäänkö hintatasoa oikeasti vakauttamaan pitkällä tähtäimellä. Talouden perusteet tutuksi ja ilmaiseksi!

Jotkut teoreetikot väittävät, että vapaa rahajärjestelmä olisi epäviisas, koska se ei ”vakauttaisi hintatasoa”, toisin sanoen rahayksikön hintaa. Rahan tulisi heidän mukaansa olla kiinteä mittatikku, joka ei koskaan muutu. Tämän vuoksi sen arvo, tai ostovoima, tulisi pitää vakaana. Koska rahan hinta eittämättä tulisi vaihtelemaan vapailla markkinoilla, vakauden turvaamiseksi vapaus on kumottava valtion hallinnalla.[1](/kirjoja/raha/hintatasonvakauttaminen/#sdfootnote1sym) Vakaus turvaisi oikeudenmukaisuuden esimerkiksi velallisille ja luotonantajille, jotka voisivat olla varmoja että maksaisivat takaisin dollareita tai kultaunsseja samalla ostovoimalla kuin millä he lainasivatkin.

Kuitenkin, jos luotottajat ja velalliset haluavat suojata itsensä tulevilta ostovoiman muutoksilta, he voivat tehdä sen helposti vapailla markkinoillakin. Kun he tekevät sopimuksiaan, he voivat sopia, että takaisinmaksu tehdään rahasummalla, joka on *korjattu* jollain sovitulla rahan arvon muutoksen indeksillä. Vakauttajat ovat pitkään puoltaneet tällaisia toimenpiteitä, mutta niin erikoista kuin se onkin, nimenomaan luotonantajat ja lainaajat, joiden pitäisi kaikkein eniten hyötyä vakaudesta, ovat harvoin hyödyntäneet tätä mahdollisuutta. Täytyykö valtion siis *pakottaa* tietyt ”hyödyt” ihmisille, jotka ovat vapaasta tahdostaan hylänneet ne? Ilmeisesti liikemiehet mieluummin luottavat omiin kykyihinsä arvioida markkinoiden olosuhteita tässä parantumattoman epävarmassa maailmassa. Loppujen lopuksi rahan hinta ei eroa mistään muusta vapaasta hinnasta markkinoilla. Ne voivat muuttua vastauksena yksilöiden kysynnän muutoksiin; miksei rahan hinta?

Keinotekoinen vakauttaminen itse asiassa häiritsisi ja vaikeuttaisi vakavasti markkinoiden toimintaa. Kuten olemme osoittaneet, ihmiset tulisivat väistämättä turhautuneiksi halussaan muuttaa käteisvarantojensa todellista suhdetta; tällöin ei olisi mahdollista muuttaa käteisvarantoja suhteessa hintoihin. Kaiken lisäksi elintason parannukset tulevat kansalle tuotantoinvestointien hedelmistä. Lisääntynyt tuottavuus pyrkii laskemaan hintoja (ja kuluja) ja näin ollen jakamaan vapaan yrittäjyyden hedelmät kaikelle kansalle nostaen kaikkien kuluttajien elintasoa. Hintatason tukeminen väkisin estää tämän korkeamman elintason leviämisen.

Lyhyesti sanottuna raha ei ole ”kiinteä mittatikku”. Se on hyödyke, joka palvelee vaihdon välineenä. Sen arvon joustavuus vastauksena kuluttajien kysynnälle on yhtä tärkeää ja yhtä hyödyllistä kuin mikä tahansa muu vapaa hinnoittelu markkinoilla.

[1](/kirjoja/raha/hintatasonvakauttaminen/#sdfootnote1anc) Kuinka valtio tämän toteuttaisi ei ole olennaista tässä kohtaa. Lähtökohtaisesti se tarkoittaisi valtiollisesti hallittuja muutoksia rahan tarjonnassa.

[< edellinen sivu](/kirjoja/raha/hamstraamisenongelma) | [seuraava sivu >](/kirjoja/raha/yhtaaikaisetrahat)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/raha/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/inflaationvaikutukset/ -->
# 2. Inflaation taloudelliset vaikutukset

> Arvioidaksemme inflaation taloudellisia vaikutuksia selvittäkäämme mitä tapahtuu, kun ryhmä väärentäjiä ryhtyy työhön. Oletetaan, että taloudessa on 10 000 kultaunssin tarjonta ja väärentäjät, niin ovelasti etteivät he jää kiinni, pumppaavat 2 000 ”unssia” lisää. Millaiset ovat seuraamukset? Ensinnäkin väärentäjät hyötyvät ilmiselvästi.

Arvioidaksemme inflaation taloudellisia vaikutuksia selvittäkäämme mitä tapahtuu, kun ryhmä väärentäjiä ryhtyy työhön. Oletetaan, että taloudessa on 10 000 kultaunssin tarjonta ja väärentäjät, niin ovelasti etteivät he jää kiinni, pumppaavat 2 000 ”unssia” lisää. Millaiset ovat seuraamukset? Ensinnäkin väärentäjät hyötyvät ilmiselvästi. He ottavat vastaluodun rahan ja käyttävän sen ostaakseen tavaroita ja palveluita. *New Yorkerin* kuuluisassa sarjakuvassa ryhmä väärentäjiä toteaa vakavana katsellessaan kättensä töitä: ”Vähittäiskaupan kulutus on juuri saamassa tarvitsemansa piristysruiskeen.” Tismalleen. Paikallinen kulutus nimenomaan *saa* piristysruiskeen. Uusi raha käy askel askeleelta läpi koko talousjärjestelmän. Kun uusi raha leviää, se nostaa hintoja – kuten olemme nähneet, uusi raha kykenee ainoastaan laimentamaan jokaisen dollarin vaikuttavuutta. Mutta tämä laimentuminen vie aikaa ja on siksi epätasapainoista; samaan aikaan jotkut ihmiset hyötyvät ja toiset häviävät. Lyhyesti sanottuna, väärentäjät ja heidän lähikauppiaansa ovat huomanneet tulojensa kasvaneen ennen heidän ostamiensa tuotteiden hinnan nousemista. Toisaalta talouden syrjäisemmillä alueilla ihmiset, jotka eivät ole vielä vastaanottaneet uutta rahaa, huomaavat ostohintojensa nousevan ennen omien tulojensa kasvua. Esimerkiksi vähittäiskauppiaat maan toisella puolella tulevat kärsimään tappioita. Uuden rahan ensimmäiset vastaanottajat hyötyvät eniten ja viimeisten vastaanottajien kustannuksella.

Inflaatio ei siten anna yleistä yhteiskunnallista hyötyä; sen sijaan se jakaa uudelleen varallisuuden kisaan ensiksi tulleiden eduksi peränpitäjien kustannuksella. Ja inflaatio oikeastaan on kilpailu – kuka pystyy ensimmäiseksi saamaan uuden rahan haltuunsa. Viimeiseksi tulleita – häviäjiä tappioiden kanssa – kutsutaan usein ”kiinteän toimeentulon ryhmiksi”. Papit, opettajat ja palkkatyöläiset jäävät tunnetusti muiden ryhmien jälkeen uuden rahan hankinnassa. Erityisesti kärsivät kiinteistä rahasopimuksista riippuvaiset – ennen inflatorista hintojen nousua solmituilla sopimuksilla. Henkivakuutusten ja elinkorkojen saajat, eläkeläiset, vuokranantajat pitkillä sopimuksilla, velkakirjojen haltijat ja muut luotonantajat sekä käteissäästäjät tulevat kaikki kantamaan inflaation haittavaikutukset. He tulevat olemaan niitä joita ”verotetaan”. [1](/kirjoja/raha/inflaationvaikutukset/#sdfootnote1sym)

Inflaatiolla on myös muita turmiollisia vaikutuksia. Se vääristää taloutemme kivijalkaa: liiketoiminnan laskentaa. Koska kaikki hinnat eivät muutu yhtäläisesti ja samalla vauhdilla, yrityksille käy erittäin vaikeaksi erottaa pysyvä siirtymävaiheesta ja arvioida oikein asiakkaiden kysynnät tai liiketoimintojensa kustannukset. Esimerkiksi kirjanpidossa merkitään omaisuuden ”kuluksi” hinta, jolla yritys on sen ostanut. Mutta jos inflaatio tulee väliin, kyseisen omaisuuden korvaamisen kustannukset loppuun kulumisen jälkeen tulevat olemaan paljon suuremmat kuin kirjanpitoon on merkitty. Seurauksena liikekirjanpito tulee selvästi liioittelemaan voittoja inflaation aikana – ja ehkä jopa kuluttamaan pääomaa lisätessään sijoituksia.[2](/kirjoja/raha/inflaationvaikutukset/#sdfootnote2sym) Vastaavasti osakkeiden ja kiinteistöjen omistajat saavat inflaation aikana pääomatuottoja, jotka eivät ole oikeastaan ”tuottoja” laisinkaan. Mutta he saattavat kuluttaa osan näistä voitoista huomaamatta, että he ovat syömässä alkuperäistä pääomaansa.

Luomalla kuviteltuja voittoja ja vääristämällä talouslaskentaa inflaatio estää vapaita markkinoita rankaisemasta tehottomia ja palkitsemasta tehokkaita yrityksiä. Lähes kaikki yritykset näyttävät kukoistavan. Yleinen ”myyjien markkinoiden” ilmapiiri johtaa kulutustuotteiden ja palveluiden laadun laskuun, koska kuluttajat yleensä vastustavat hintojen nousua vähemmän, kun se ilmenee laadun heikentymisenä.[3](/kirjoja/raha/inflaationvaikutukset/#sdfootnote3sym) Työn laatu laskee inflaatiossa salakavalammasta syystä: ihmiset ihastuvat ”rikastu nopeasti” -kuvioihin, jotka vaikuttavat olevan heidän ulottuvillaan jatkuvasti nousevien hintojen aikana ja halveksivat usein kovaa työtä. Inflaatio rankaisee myös säästäväisyydestä ja rohkaisee velanottoon, sillä mikä tahansa lainasumma maksetaan takaisin ostovoimaltaan vähäisemmillä dollareilla kuin mitä alkujaan vastaanotettiin. On siis kannustavampaa lainata ja maksaa takaisin myöhemmin kuin säästää ja antaa lainaa. Näin ollen inflaatio laskee yleistä elintasoa juuri luodessaan pintakiiltoisen ”vaurauden” ilmapiirin.

Onneksi inflaatio ei voi jatkua loputtomiin. Lopulta ihmiset heräävät tähän verotuksen muotoon; he heräävät jatkuvaan dollarin ostovoiman heikkenemiseen.

Aluksi, kun hinnat nousevat, ihmiset sanovat: ”No, tämä on epänormaalia, jonkun hätätapauksen aikaansaamaa. Viivästytän hankintojani ja odotan hintojen laskua.” Tämä on tyypillinen asenne inflaation ensimmäisessä vaiheessa. Tämä uskomus sinänsä hillitsee hintojen nousua, ja salaa inflaatiota lisää, koska siten rahan kysyntä lisääntyy. Mutta inflaation jatkuessa ihmiset alkavat oivaltaa, että hinnat nousevat jatkuvasti jatkuvan inflaation seurauksena. Nyt ihmiset sanovat: ”Ostan nyt, vaikka hinnat ovatkin ’korkeat’, sillä jos odotan, hinnat nousevat yhä korkeammalle.” Seurauksena rahan kysyntä laskee ja hinnat nousevat suhteellisesti *enemmän* kuin lisäys rahan määrään. Tässä kohdin valtio usein kutsutaan ”helpottamaan rahapulaa”, jonka kiihtynyt hintojen nousu on saanut aikaan, ja se vain kiihdyttää inflaatiota. Pian maa saavuttaa ”romahtavan nousukauden” vaiheen, jolloin ihmiset sanovat: ” Minun on nyt ostettava mitä tahansa – mitä tahansa päästäkseni eroon käsiin heikkenevästä rahasta.” Rahan tarjonta kasvaa räjähdysmäisesti, kysyntä romahtaa, ja hinnat nousevat tähtitieteellisesti. Tuotanto putoaa jyrkästi, kun ihmiset käyttävät enenevissä määrin aikaansa löytääkseen keinoja päästä eroon rahoistaan. Rahajärjestelmä on itse asiassa hajonnut täydellisesti ja talous vaihtaa muihin rahoihin, jos niitä on saatavilla – toiseen metalliin, ulkomaisiin valuuttoihin, jos inflaatio koskee vain yhtä maata, tai jopa takaisin vaihtokaupan olosuhteisiin. Rahajärjestelmä on hajonnut inflaation vaikutuksen seurauksena.

Tämä *hyperinflaatio* on historiallisesti tuttu Ranskan vallankumouksen assignaateista, Yhdysvaltain vapaussodan continentaaleista ja erityisesti Saksan vuoden 1923 kriisistä sekä Kiinan ja muiden valuutoista toisen maailmansodan jälkeen.[4](/kirjoja/raha/inflaationvaikutukset/#sdfootnote4sym)

Viimeinen syyte inflaatiolle on, että, milloin vasta liikkeelle laskettu raha lainataan ensimmäisenä yrityksille, inflaatio aiheuttaa pelätyn ”suhdannevaihtelun”. Tämä hiljainen – sukupolvia huomaamaton – mutta tappava prosessi toimii seuraavasti: Pankkijärjestelmä laskee liikkeelle uutta rahaa valtion suojeluksessa ja lainaa sen liiketoimintaan. Liikemiehille uudet varat näyttävät todellisilta sijoituksilta, mutta nämä varat eivät, toisin kuin sijoitukset vapailla markkinoilla, saa alkuaan vapaaehtoisista säästöistä. Uusi raha sijoitetaan erilaisiin hankkeisiin liikemiesten toimesta ja maksetaan työntekijöille ja muille tuotannontekijöille korkeampina palkkoina ja hintoina. Uuden rahan suodattuessa läpi koko talouden ihmisillä on taipumus vakiinnuttaa uudelleen aiemmat vapaaehtoiset kulutus-/säästämissuhteensa. Lyhyesti sanottuna, jos ihmiset haluavat säästää ja sijoittaa 20 prosenttia tuloistaan ja kuluttaa loput, pankkien liiketoimiin lainaama uusi raha saa aluksi säästämissuhteen näyttämään korkeammalta. Kun uusi raha vuotaa yhteisöön, se palauttaa vanhan 20/80-suhteensa ja monet sijoitukset paljastuvat tämän jälkeen turhiksi. Inflatorisen nousukauden turhien sijoitusten likvidointi muodostaa suhdannevaihtelun *laskukausi*-vaiheen.[5](/kirjoja/raha/inflaationvaikutukset/#sdfootnote5sym)

[1](/kirjoja/raha/inflaationvaikutukset/#sdfootnote1anc) On tullut muodikkaaksi pilkata ”konservatiivien” julki tuomaa huolta ”leskistä ja orvoista”, jotka kärsivät inflaatiosta. Ja silti juuri tämä on yksi pääongelmista, joka on kohdattava. Onko todella ”edistyksellistä” ryöstää leskiä ja orpoja ja käyttää saatu hyöty maanviljelijöiden ja aseteollisuuden työntekijöiden tukemiseen?

[2](/kirjoja/raha/inflaationvaikutukset/#sdfootnote2anc) Tämä virhe on suurin niissä yrityksissä, joilla on vanhin laitteisto, ja jotka toimivat kaikkein pääomaintensiivisimmillä teollisuudenaloilla. Kohtuuton määrä yrityksiä valuu näille teollisuudenaloille inflaation aikana. Lisäkeskusteluksi kirjanpidon kustannusvirheestä ks. W.T. Baxter, "The Accountant’s Contribution to the Trade Cycle", *Economica* (May, 1955), s. 99-112.

[3](/kirjoja/raha/inflaationvaikutukset/#sdfootnote3anc) Näinä haltioituneina ”elinkustannusindeksien” (mm. palkkojen indeksikorotussopimukset) saaman huomion aikoina on vahva kannuste hintojen nostamiseksi tavalla, joka ei tuo muutoksia esiin indeksissä.

[4](/kirjoja/raha/inflaationvaikutukset/#sdfootnote4anc) Saksan esimerkistä, ks. Costantino Bresciani-Turroni, *The Economics of Inflation* (London: George Allen and Unwin, Ltd., 1937).

[5](/kirjoja/raha/inflaationvaikutukset/#sdfootnote5anc) Lisää aiheesta, ks. Murray N. Rothbard, *America’s Great Depression* (Princeton: D. Van Nostrand Co., 1963), Part I.

[< edellinen sivu](/kirjoja/raha/valtiontulonlahteet) | [seuraava sivu >](/kirjoja/raha/rahapajanmonopoli)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/raha/index)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/johdanto/ -->
# I. Johdanto

> Harvat taloustieteen aihealueet ovat epäselvempiä ja sekavampia kuin raha. Kinastellaan ”tiukasta rahasta” ”löysää rahaa” vastaan, Federal Reserve Systemin ja valtiovarainministeriön tehtävistä, kultakannan eri variaatioista jne. Tulisiko valtion pumpata rahaa talouteen vai ottaa sitä pois? Minkä valtion yksikön? Tulisiko sen rohkaista

Harvat taloustieteen aihealueet ovat epäselvempiä ja sekavampia kuin raha. Kinastellaan ”tiukasta rahasta” ”löysää rahaa” vastaan, Federal Reserve Systemin ja valtiovarainministeriön tehtävistä, kultakannan eri variaatioista jne. Tulisiko valtion pumpata rahaa talouteen vai ottaa sitä pois? Minkä valtion yksikön? Tulisiko sen rohkaista luotonantoa vai hillitä sitä? Tulisiko sen palata kultakantaan? Jos tulisi, niin millä kurssilla? Nämä ja lukemattomat muut kysymykset toistuvat ilman, että loppua olisi näkyvissä.

Ehkäpä näkemyksien runsaus rahakysymyksessä juontuu ihmisen taipumuksesta olla ”realistinen”, toisin sanoen tutkia ainoastaan välittömiä poliittisia ja taloudellisia ongelmia. Jos uppoudumme yksinomaan arkipäiväisiin asioihin, lakkaamme havaitsemasta perustavanlaatuisia eroja tai kysymästä aivan peruskysymyksiä. Pian perusasiat on unohdettu, ja päämäärätön ajelehtiminen on korvannut vahvan periaatteisiin sitoutumisen. Usein meidän täytyy ottaa uusi näkökulma asioihin, astua sivuun arkipäiväisistä asioista ymmärtääksemme ne paremmin. Tämä pätee erityisesti talouteemme, jossa keskinäiset suhteet ovat niin monimutkaisia, että joudumme eristämään muutamat tärkeät tekijät, analysoimaan niitä ja sen jälkeen jäljittämään niiden toimintaa mutkikkaassa maailmassa. Tämä tarkoitus oli ”Crusoe-taloudella”, klassisen talousteorian suosikkityökalulla. Crusoen ja Perjantain analysointi autiolla saarella, niin nykymaailmaan sopimattomaksi kuin kriitikot sitä ovat herjanneetkin, itse asiassa suoritti erittäin hyödyllisen ihmisen toiminnan perusoletusten osoittamisen tehtävän.

Kaikista taloustieteellisistä ongelmista raha on mahdollisesti kaikkein sekavin, ja ehkäpä se missä tarvitsemme kaikkein kipeimmin uusia näkökulmia. Raha on sitä paitsi talouden alueista valtion vuosisatoja jatkuneisiin sekaantumistoimenpiteisiin peittynein ja kietoutunein. Monet yleensä vapaille markkinoille omistautuneet ihmiset – monet taloustieteilijät – pysähtyvät rahan kohdalla kuin seinään. He väittävät rahaa erilaiseksi; sen täytyy olla valtion tarjoama ja säätelemä. He eivät koskaan pidä valtion rahakontrollia sekaantumisena vapaisiin markkinoihin; rahan vapaat markkinat ovat heille käsittämättömät. Valtion tulee lyödä kolikot, laskea liikkeelle paperi, määrittää ”laillinen maksuväline”, luoda keskuspankit, pumpata rahaa sisään ja ulos, ”vakauttaa hintataso” jne.

Historiallisesti raha oli yksi ensimmäisistä valtion kontrolloimista asioista, ja vapaiden markkinoiden 1700- ja 1800-luvuilla valtio vaikutti vain hyvin vähän raha-asioihin. Joten on korkea aika kääntää perustavanlaatuinen huomio taloutemme elinvoimaan – rahaan.

Kysykäämme ensin itseltämme seuraava kysymys: *Voidaanko* raha järjestää vapauden periaatteen mukaan? Voiko meillä olla rahan vapaat markkinat yhtä lailla kuin muillakin tavaroilla ja palveluilla? Millaisen muodon tällaiset markkinat ottaisivat? Ja mitkä ovat valtion erilaisten kontrollitoimenpiteiden vaikutukset? Jos suosimme vapaita markkinoita muilla alueilla, jos haluamme valtiolliset yksilön ja omaisuuden loukkaukset, meillä ei ole tärkeämpää tehtävää kuin tutkia tapoja ja keinoja rahan vapaisiin markkinoihin.

[< edellinen sivu](/kirjoja/raha/johdanto_neljanteen) | [seuraava sivu >](/kirjoja/raha/vaihdannan_arvo)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/raha/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/johdanto_neljanteen/ -->
# Johdanto neljänteen painokseen

> Rahapolitiikka on – sotaa lukuun ottamatta – valtion vallan laajentumisen pääasiallinen työkalu. Se mahdollistaa valtion hallinnon kasvun, rahoittaa talouden alijäämät, palkitsee erityisintressejä ja järjestää vaalitulokset. Ilman sitä liittovaltiollinen leviathan romahtaisi, ja voisimme palata perustajiemme tasavaltaan. Rahajärjestelmämme ei ole pelkästään poliittisesti

Rahapolitiikka on – sotaa lukuun ottamatta – valtion vallan laajentumisen pääasiallinen työkalu. Se mahdollistaa valtion hallinnon kasvun, rahoittaa talouden alijäämät, palkitsee erityisintressejä ja järjestää vaalitulokset. Ilman sitä liittovaltiollinen leviathan romahtaisi, ja voisimme palata perustajiemme tasavaltaan.

Rahajärjestelmämme ei ole pelkästään poliittisesti väärinkäytetty, vaan se myös aiheuttaa inflaation ja taloussuhdanteet. Mitä on tehtävissä?

Vastaukseksi tähän kysymykseen Mises Instituutti tyytyväisenä esittää tämän neljännen ja hiukan laajennetun painoksen Murray N. Rothbardin klassikosta *Mitä valtio on tehnyt rahallemme?*

Tämä ensimmäisen kerran vuonna 1964 julkaistu teos on professori Rothbardin yksi vaikutusvaltaisimmista teoksista pituudestaan huolimatta. En pysty laskemaan, kuinka monta kertaa akateemikot ja maallikot yhtä lailla ovat kertoneet minulle miten tämä teos lopullisesti muutti heidän käsityksensä rahapolitiikasta. Kukaan tämän kirjan lukenut ei kuuntele Fedin viranomaisten julistuksia kunnioituksella tai lue rahataloudellisia julkaisuja herkkäuskoisena. Mitä valtio on tehnyt rahallemme? on ehdottomasti paras johdanto rahaan. Sen kieliasu on selkeä, logiikka periksiantamatonta ja faktat vastaansanomattomia – kuten kaikissa professori Rothbardin kirjoituksissa.

Hänen teemansa tässä teoksessa ovat teoreettisia, poliittisia ja historiallisia. Teorian suhteen hän on yhtä mieltä Ludwig von Misesin kanssa siitä, että raha sai alkunsa vapaaehtoisesta vaihdannasta markkinoilla. Yhteiskunnalliset sopimukset tai valtiolliset julistukset eivät luoneet rahaa. Se on luonnollinen seuraus yksilöiden pyrkimyksestä luoda vaihtokauppaa monimutkaisempia taloudellisia suhteita.

Mutta toisin kuin kaikkien muiden hyödykkeiden, rahavarannon kasvu ei anna mitään sosiaalista hyötyä, koska rahan päätehtävä on helpottaa muiden tavaroiden ja palveluiden vaihdantaa. Itse asiassa rahavarannon lisäämisellä keskuspankin kuten Fedin kautta on hirvittävät seuraamukset, ja professori Rothbard tarjoaa kaikkein selkeimmän saatavilla olevan selityksen inflaatiolle.

Poliittisesti hän perustelee vapaiden markkinoiden kykenevän vastaamaan ja niiden nimenomaisesti tulisi vastata rahan tuotannosta ja levityksestä. Ei ole mitään tarvetta tehdä siitä Yhdysvaltain valtionvarainministeriön saati sitten julkis-yksityisen pankkikartellin kuten Fedin monopolia.

Toimiva raha tarvitsee ainoastaan rahallisessa käytössä kaikkein sopivimpaan hyödykkeeseen juurrutetun kiinteän määritelmän ja oikeudellisen järjestelmän, joka valvoo sopimuksia sekä rankaisee varkauksista ja petoksista. Vapailla markkinoilla, lopputulos on ollut – ja olisi – kultakanta.

Tällaisessa vapaiden markkinoiden järjestelmässä raha olisi vaihtokelpoinen kotimaassa ja kansainvälisesti. Käteistalletuksille olisi 100-prosenttiset reservit, kun taas määräaikaistalletuksien reservisuhde riippuisi pankkiirien taloudellisesta harkinnasta ja kuluttajien tarkkaavaisuudesta.

Lopulta kuitenkin professori Rothbardin työn historiallinen ulottuvuus tekee siitä niin vakuuttavan. Alkaen 1800-luvun klassisesta kultakannasta hän päätyy todennäköiseen eurooppalaisen valuuttayksikön ilmestymiseen ja mahdolliseen maailman fiat-rahaan. Erityisen huomattavia ovat hänen antamansa selitykset Bretton Woods -järjestelmästä ja kultaikkunan sulkeutumisesta 1970-luvun alussa.

Professori Rothbard näyttää, että valtio on aina ja kaikkialla ollut vakaan rahan vihollinen. Pankkikartellien ja inflaation avulla valtio ja sen suosimat erityisintressit ryöstävät kansan ansiot, vesittävät markkinoiden rahan arvon ja aiheuttavat taantumat ja lamat.

Valtavirran taloustieteissä pääosa tästä kielletään tai sivuutetaan. Painotus on aina ”parhaassa” tavassa käyttää talouspolitiikkaa. Minkä pitäisi ohjata Fediä? Bruttokansantuotteen? Korkotasojen? Tuottokäyrän? Dollarin arvon ulkomaanvaluutassa? Hyödykeindeksin? Professori Rothbard kertoo meille, että kaikki nämä kysymykset pitävät sisällään oletuksen keskitetystä suunnittelusta ja ovat rahallisen pahuuden lähde.

Tulkoon tämä kirja levitetyksi laajalle ja kauas niin, että kun seuraava rahakriisi saapuu, amerikkalaiset tulevat lopulta kieltäytymään hyväksymästä, mitä valtio on tekemässä rahallemme.

Llewellyn H. Rockwell  
 Ludwig von Mises Instituutti  
 Auburn yliopisto  
 Marraskuu 1990

**[< edellinen sivu](/kirjoja/raha/alkusanat) | [seuraava sivu >](/kirjoja/raha/johdanto)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/raha/)**


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/kelluvatfiatvaluutat/ -->
# Vaihe IV: Kelluvat fiat-valuutat, 1931–1945

> Maailma palasi takaisin ensimmäisen maailmansodan rahalliseen kaaokseen, paitsi että nyt näytti olevan hyvin vähän toivoa kullan palauttamisesta. Kansainvälinen taloudellinen järjestys oli pirstoutunut vapaasti ja hallitusti kelluvien vaihtokurssien, kilpailevien devalvointien, valuuttakontrollien ja kaupan esteiden kaaokseen; kansainvälinen taloudellinen ja rahallinen sodankäynti raivosi

Maailma palasi takaisin ensimmäisen maailmansodan rahalliseen kaaokseen, paitsi että nyt näytti olevan hyvin vähän toivoa kullan palauttamisesta. Kansainvälinen taloudellinen järjestys oli pirstoutunut vapaasti ja hallitusti kelluvien vaihtokurssien, kilpailevien devalvointien, valuuttakontrollien ja kaupan esteiden kaaokseen; kansainvälinen taloudellinen ja rahallinen sodankäynti raivosi valuuttojen ja valuuttablokkien välillä. Kansainvälinen kaupankäynti ja sijoitustoiminta käytännössä pysähtyivät, ja kaupankäynti hoidettiin kilpailevien ja keskenään ristiriitaisten valtioiden välisillä vaihtokauppasopimuksilla. Ulkoministeri Cordell Hull toi toistuvasti esille, että nämä 1930-luvun rahalliset ja taloudelliset konfliktit olivat pääsyy toiseen maailmansotaan.[1](/kirjoja/raha/kelluvatfiatvaluutat/#sdfootnote1sym)

Yhdysvallat pysyi kultakannassa kaksi vuotta ja sitten, 1933–34, se siirtyi pois klassisesta kultakannasta toivottomassa yrityksessään päästä pois lamasta. Amerikan kansalaiset eivät voineet enää lunastaa dollareita kullassa ja heitä oli jopa kielletty omistamasta yhtään kultaa, kotona tai ulkomailla. Mutta Yhdysvallat pysyi vuoden 1934 jälkeen erikoisessa kultakannan uudessa muodossa, jossa dollarit, nyt määritettynä 1/35 kultaunssiksi, olivat ulkomaisten valtioiden ja keskuspankkien lunastettavissa kullassa. Kauan kestänyt side kultaan säilyi. Lisäksi Euroopan rahallinen kaaos johti kullan liikkumiseen ainoaan suhteellisen turvalliseen paikkaan, Yhdysvaltoihin.

1930-luvun kaoottisuus ja hillitön taloudellinen sodankäynti korostavat yhtä tärkeätä opetusta: vaikeaa *poliittista* vikaa (talousongelmien lisäksi) Milton Friedmanin ja Chicagon koulukunnan mallissa vapaasti kelluvista fiat-valuutoista. Friedmanilaiset – *vapaiden markkinoiden nimissä* – leikkaisivat kaikki siteet kultaan täydellisesti, jättäisivät kunkin kansallisen valuutan täydellisen hallinnan fiat-paperia laillisena maksuvälineenä liikkeelle laskevan keskushallituksen käsiin – *ja tämän jälkeen* neuvoisivat kutakin valtiota antamaan valuuttansa kellua vapaasti suhteessa kaikkiin muihin fiat-valuuttoihin ja pidättäytymään valuuttaansa liian pöyristyttävästä inflatoimisesta. On raskas poliittinen virhe ojentaa täydellinen rahan tarjonnan hallinta kansallisvaltiolle ja sen jälkeen toivoa ja odottaa, että valtio pidättäytyy käyttämästä tätä valtaa. Ja koska valtaa yleensä tavataan käyttää, mukaan lukien valtaa väärentää laillisesti, tämän tyylisen ohjelman naiiviuden ja valtiojohtoisen luonteen tulisi olla tuskallisen ilmeistä.

Ja niin, katastrofaalinen kokemus Vaiheesta IV, 1930-luvun fiat-paperin ja taloudellisen sodankäynnin maailmasta, johti Yhdysvaltain viranomaiset ottamaan toisen maailmansodan pääasialliseksi taloudelliseksi päämääräkseen toimintakelpoisen kansainvälisen rahajärjestyksen palauttamisen, mille maailmankaupan uusi tuleminen ja kansainvälisen työnjaon hedelmät voitaisiin rakentaa.

[1](/kirjoja/raha/kelluvatfiatvaluutat/#sdfootnote1anc) Cordell Hull, *Memoirs* (New York, 1948) I, 81. Ks. myös Richard N. Gardner, *Sterling-Dollar Conspiracy* (Oxford: Clarendon Press, 1956) s. 141.

[< edellinen sivu](/kirjoja/raha/kultavaluuttakanta3) | [seuraava sivu >](/kirjoja/raha/brettonwoods5)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/raha/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/kelluvatvaluutat9/ -->
# 9.  Vaihe IX: Kelluvat fiat-valuutat,  maaliskuu 1973–?

> Dollarin murtuessa maailma siirtyi jälleen kelluvien fiat-valuuttojen järjestelmään. Länsi-Euroopan blokissa valuuttakurssit oli sidottu toisiinsa ja Yhdysvallat devalvoi taas virallista dollarikurssiaan hitusen 42 dollariin unssilta. Dollarin sukeltaessa valuuttamarkkinoilla päivästä toiseen ja Länsi-Saksan markan, Sveitsin frangin, ja Japanin jenin viilettäessä ylöspäin Amerikan

Dollarin murtuessa maailma siirtyi jälleen kelluvien fiat-valuuttojen järjestelmään. Länsi-Euroopan blokissa valuuttakurssit oli sidottu toisiinsa ja Yhdysvallat devalvoi taas virallista dollarikurssiaan hitusen 42 dollariin unssilta. Dollarin sukeltaessa valuuttamarkkinoilla päivästä toiseen ja Länsi-Saksan markan, Sveitsin frangin, ja Japanin jenin viilettäessä ylöspäin Amerikan viranomaiset, friedmanilaisten taloustieteilijöiden tukemana, alkoivat pitää tilannetta rahallisena ideaalina. On totta, etteivät dollarien ylijäämät tai yllättävät maksutaseen kriisit kiusaa kelluvien valuuttakurssien maailmaa. Lisäksi amerikkalaiset vientifirmat alkoivat nauraa röhöttää, että dollarin laskeva kurssi teki amerikkalaisista vientituotteista halvempia ulkomailla ja näin ollen tuki vientiä. On totta, että valtiot halusivat välttämättä puuttua kelluviin valuuttakursseihin (”hallittu” kellunta ”vapaan” sijaan), mutta kokonaisuus vaikutti siltä, että kansainvälisen rahajärjestys oli jakaantunut friedmanilaiseen utopiaan.

Mutta aivan liian pian kävi selväksi ettei kaikki ole hyvin nykyisessä kansainvälisessä rahajärjestelmässä. Pitkän aikavälin ongelma on, että kovan rahan maat eivät loputtomasti katso valuuttojensa kallistumista ja vientinsä kärsimistä amerikkalaisten kilpailijoiden hyväksi. Jos Amerikan inflaatio ja dollarin arvon väheneminen jatkuu, ne siirtyvät pian kilpaileviin devalvaatioihin, valuuttakontrolleihin, valuuttablokkeihin ja 1930-luvun taloudelliseen sodankäyntiin. Mutta välittömämpi ongelma on kolikon toinen puoli: arvoltaan alentuva dollari tarkoittaa, että tuontitavarat Amerikkaan ovat merkittävästi kalliimpia, amerikkalaiset turistit kärsivät ulkomailla ja ulkomaat nappaavat edulliset vientituotteet niin pikaisesti, että vientituotteiden hinnat kotona nousevat (esimerkisi Amerikan vehnän ja lihan hintainflaatio). Niinpä amerikkalaiset viejät saattavat toki hyötyä, mutta ainoastaan inflaation vaivaaman amerikkalaisen kuluttajan kustannuksella. Nopeiden valuuttakurssimuutosten lamaannuttava epävarmuus tuli selväksi amerikkalaisille dollarin sukeltaessa nopeasti valuuttamarkkinoilla heinäkuussa 1973.

Sen jälkeen, kun Yhdysvallat siirtyi kokonaan pois kullasta elokuussa 1971 ja perusti friedmanilaisen kelluvien fiat-valuuttojen järjestelmän maaliskuussa 1973, Yhdysvallat ja maailma ovat kärsineet kaikkein intensiivisimmästä ja pisimpään kestäneestä rauhan ajan inflaatiosta maailman historiassa. Tulisi olla selvää tähän mennessä, että tämä ei ole pelkkää sattumaa. Ennen kuin dollari irrotettiin kullasta keynesiläiset ja friedmanilaiset, kummatkin omilla tavoillaan fiat-paperirahalle omistautuneina, luottavaisesti ennustivat, että fiat-rahan perustamisen jälkeen kullan markkinahinta romahtaisi pikaisesti sen ei-rahalliselle tasolle, joka silloin arvioitiin noin 8 dollariksi unssilta. Kullan halveksunnassaan molemmat ryhmät pitivät kiinni siitä, että mahtava dollari kannatteli kullan hintaa eikä toisinpäin. Vuoden 1971 jälkeen kullan markkinahinta ei ole kertaakaan ollut vanhan kiinteän 35 dollarin unssihinnan alapuolella ja on lähes aina ollut merkittävästi korkeammalla. Kun 1950- ja 1960-luvuilla taloustieteilijät kuten Jacques Ruff vaativat kultakantaa 70 dollarin unssihinnalla, tätä hintaa pidettiin naurettavan korkeana. Nykyään se on naurettavan alhainen hinta. Paljon korkeampi kullan hinta on osoitus dollarin kohtalokkaasta rappeutumisesta sen jälkeen, kun ”nykyaikaiset” taloustieteilijät saivat tahtonsa läpi ja kaikki kultatakaukset poistettiin.

On nyt enemmän kuin selvää, että maailma on kyllästynyt ennennäkemättömään inflaatioon Yhdysvalloissa ja kautta maailman, jonka vuonna 1973 käynnistynyt kelluvien fiat-valuuttojen aikakausi aloitti. Olemme myös uupuneita äärimmäisen ailahteleviin ja arvaamattomiin valuuttakursseihin. Tämä ailahtelevaisuus on seurausta kansallisesta fiat-rahajärjestelmästä, joka pirstoutti maailman rahan ja lisäsi keinotekoisen poliittisen epävakauden vapaiden markkinoiden hintajärjestelmän luonnolliseen epävarmuuteen. Friedmanilainen unelma kelluvista fiat-rahoista makaa tuhkana, ja on olemassa ymmärrettävä kaipuu palata kansainväliseen rahaan kiinteillä vaihtokursseilla.

Valitettavasti klassinen kultakanta lepää unohdettuna, ja useimpien Amerikan ja maailman johtajien lopullisena tavoitteena on vanha keynesiläinen visio maailman yhteisestä fiat-paperistandardista, uudesta World Reseve Bankin (WRB) liikkeelle laskemasta valuuttayksiköstä. Tuleepa uuden valuutan nimeksi ”bancor” (Keynesin ehdotus), ”unita” (toisen maailmansodan aikaisen Yhdysvaltain valtionvarainministeriön virkamiehen Harry Dexter Whiten ehdotus) tai ”phoenix” (*The Economist*-lehden ehdotus) on yhdentekevää. Olennaista on, että tällainen kansainvälinen paperivaluutta, vaikka todellakin vapaa maksutasekriiseistä, koska WBR pystyisi laskemaan liikkeelle niin paljon bancoreja kuin se haluaisi ja toimittamaan ne valitsemalleen valtiolle, tarjoaisi avoimen kanavan rajoittamattomalle maailmanlaajuiselle inflaatiolle ilman maksutasekriisien tai valuuttakurssien alentumisen muodostamia rajoituksia. WBR olisi silloin kaikkivoipa päättäjä maailman rahatarjonnassa ja sen kansallisessa levityksessä. WBR pystyisi ja tulisi altistamaan maailman sille, mitä se pitäisi viisaasti hallittuna inflaationa. Valitettavasti tuolloin ei olisi mitään estämässä käsittämättömän katastrofaalista maailmanlaajuista hallitsemattoman inflaation taloudellista joukkotuhoa, ei mitään, lukuun ottamatta WBR:n kyseenalaista kykyä hienosäätää maailman taloutta.

Vaikka maailmanlaajuinen paperiyksikkö ja keskuspankki pysyvät keynesiläissuuntautuneiden maailman johtajien lopullisena tavoitteena, paljon realistisempi ja läheisempi tavoite on palata takaisin ylistettyyn Bretton Woods -malliin, paitsi tällä kertaa ilman mitään kultatakauksen rajoitteitta. Maailman suurimmat keskuspankit pyrkivät jo ”koordinoimaan” raha- ja talouspoliitikoita, harmonisoimaan inflaatioasteita ja kiinnittämään valuuttakursseja. Taistelunhaluinen pyrkimys eurooppalaisen keskuspankin liikkeelle laskemaan eurooppalaiseen paperivaluuttaan näyttää olevan lähellä onnistumista. Tämä päämäärä kaupataan hyväuskoiselle yleisölle virheellisesti väittämällä, että vapaakaupan Euroopan talousyhteisö (EEC) välttämättä vaatii kaikkia koskevan eurooppalaisen byrokratian, verotuksen yhtenäistämisen koko EEC:n alueella, ja erityisesti eurooppalaisen keskuspankin ja paperiyksikön. Kun tämä saavutetaan, lähempi yhteistyö Federal Reserven ja muiden merkittävien keskuspankkien kanssa tulee seuraamaan välittömästi. Ja tämän jälkeen, voiko maailman keskuspankki olla kovinkaan kaukana? Ennen lopullista tavoitetta saatamme kuitenkin pian vajota taas yhteen bretton woodsiin kaikella siihen liittyvällä maksutasekriisillä ja Greshamin lailla, joka seuraa kiinteistä valuuttakursseista fiat-rahan maailmassa.

Kun katsomme tulevaisuuteen, dollarin ja kansainvälisen rajajärjestelmän ennuste on tosiaankin synkkä. Kunnes ja ellemme palaa takaisin klassisen kultakantaan realistisilla kultahinnoilla, kansainvälinen rahajärjestelmä on tuomittu liikkumaan edestakaisin kiinteiden ja vaihtuvien valuuttakurssien välillä, kummankin järjestelmän aiheuttaessa ratkaisemattomia ongelmia, toimiessa huonosti ja lopulta purkautuessa. Ja tätä purkautumista ruokkimassa tulee olemaan jatkuva dollarien tarjonnan ja siten myös Amerikan hintojen inflaatio, jotka eivät näytä mitään merkkejä vähentymisestä. Tulevaisuuden näkymä on kiihtyvä ja lopulta karkaava inflaatio kotona mukanaan rahallinen romahtaminen ja taloudellinen sodankäynti ulkomailla. Tämä ennuste voidaan muuttaa ainoastaan dramaattisella korjauksella Amerikan ja maailman rahajärjestelmään: palaamalla takaisin vapaiden markkinoiden hyödykerahaan kuten kultaan ja poistamalla valtio täydellisesti rahapiireistä.

Copyright © 1963, 1985, 1990 by Murray N. Rothbard   
 Copyright © 1980, 1991, 2005, 2008 Ludwig von Mises Institute   
 Copyright © 2008-2009 Petri Kajander (käännös)  
 Erikoiskiitos Mikko Tannille käännöksen editoinnista ja oikoluvusta!

[< edellinen sivu](/kirjoja/raha/smithsoniansopimus)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/raha/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/keskitettypankkit/ -->
# 8. Keskitetty pankkitoiminta:  inflaation rajoitteiden poistaminen

> Nykyään keskitetty pankkitoiminta luetaan samaan joukkoon nykyaikaisen viemäröinnin ja hyvien teiden kanssa: mitä tahansa taloutta ilman sitä kutsutaan ”takaperoiseksi”, ”primitiiviseksi” tai toivottomasti kaikesta syrjäytyneeksi. Amerikan Federal Reserve Systemin – meidän keskuspankkimme – käyttöön ottaminen vuonna 1913 otettiin vastaan Yhdysvaltojen astumisena

Nykyään keskitetty pankkitoiminta luetaan samaan joukkoon nykyaikaisen viemäröinnin ja hyvien teiden kanssa: mitä tahansa taloutta ilman sitä kutsutaan ”takaperoiseksi”, ”primitiiviseksi” tai toivottomasti kaikesta syrjäytyneeksi. Amerikan Federal Reserve Systemin – meidän keskuspankkimme – käyttöön ottaminen vuonna 1913 otettiin vastaan Yhdysvaltojen astumisena lopultakin ”edistyneiden” maiden joukkoon.

Keskuspankit ovat usein muodollisesti yksityisten henkilöiden omistamia, tai yksityisten pankkien yhteisomistuksessa kuten Yhdysvalloissa, mutta ne ovat aina valtion nimittämien viranomaisten ohjaamia ja toimivat valtion tukena. Missä ne ovat yksityisessä omistuksessa, kuten alkuperäinen Englannin Pankki tai Yhdysvaltain Toinen Pankki, niiden tulevat voitot lisäävät valtion tavanomaista kaipuuta inflaatioon.

Keskuspankki saa hallitsevan asemansa valtion myöntämästä *rahan liikkeelle laskemisen monopolista*. Tämä on usein tunnustusta vaille jäänyt avain sen valtaan. Yksityisiä pankkeja on poikkeuksetta kielletty laskemasta seteleitä liikkeelle, ja tämä etuoikeus on varattu keskuspankille. Yksityiset pankit voivat ainoastaan myöntää talletuksia. Näin ollen, jos heidän asiakkaansa haluavat siirtyä talletuksista seteleihin, pankkien täytyy mennä keskuspankkiin hakemaan ne. Tästä tulee keskuspankin ylevä asema ”pankkiirien pankkina”. Se on pankkiirien pankki, koska pankkiirit pakotetaan liiketoimintaan sen kanssa. Tämän seurauksena pankkitalletukset tulivat lunastettaviksi ei pelkästään kullassa vaan myös keskuspankin seteleissä. Ja nämä uudet setelit eivät olleet pelkkiä tavallisia seteleitä. Ne olivat maksuvelvoitteita keskuspankille, jolle oli instituutiona suotu itsensä valtion koko majesteettisuuden hohto. Loppujen lopuksi valtio nimittää keskuspankin viranomaiset ja järjestelee sen toimintaa valtion muiden linjauksien kanssa. Se vastaanottaa setelit veroina ja julistaa niiden olevan laillinen maksuväline.

Näiden toimien seurauksena maan kaikista pankeista tuli keskuspankin asiakkaita.[1](/kirjoja/raha/keskitettypankkit/#sdfootnote1sym) Kulta valui keskuspankkiin yksityisistä pankeista, ja vaihdossa yleisö sai keskuspankin seteleitä ja kultakolikot pois käytöstä. ”Virallinen” mielipide pilkkasi kultakolikoita kömpelöiksi, vanhanaikaisiksi, tehottomiksi – muinaisiksi ”fetisseiksi”, ehkä hyödyllisiksi lasten joulusukissa muttei muualla. Kuinka paljon turvallisempaa, kätevämpää ja tehokkaampaa kulta on maatessaan harkkoina keskuspankin mahtavissa holveissa! Tämän propagandan kylvettämänä, ja valtion takaamien seteleiden käytännöllisyydestä vaikuttuneina, kansa yhä enenevissä määrin lopetti käyttämästä kultakolikoita päivittäisessä elämässään. Vääjäämättömästi kulta virtasi keskuspankkiin, missä se enemmän ”keskitettynä” mahdollisti paljon suuremman määrän rahakorvikkeiden inflaatiota.

Yhdysvalloissa Federal Reserve -asetus pakottaa pankit pitämään vähimmäissuhteen reservejä pankkitalletuksille, ja vuodesta 1917 lähtien nämä reservit ovat voineet koostua ainoastaan talletuksista keskuspankkiin. Kulta ei voinut enää olla osa pankin laillisia reservejä; se täytyi tallettaa keskuspankkiin.

Koko prosessi riisui kansan kultatottumuksesta ja saattoi ihmisten kullan valtion vähemmän hellävaraiseen hoivaan – josta se voitaisiin lähes kivuttomasti takavarikoida. Kansainväliset kauppiaat käyttivät yhä kultaharkkoja suurissa maksutapahtumissaan, mutta he olivat merkityksetön osa äänestävästä väestöstä.

Yksi syistä siihen, että kansa voitiin houkutella kullasta pankkiseteleihin, oli kaikkien suuri *luottamus* keskuspankkiin. Ei kai keskuspankki, joka pitää hallussaan lähes kaikkea kultaa koko maassa, valtion mahdin ja arvovallan tukemana, voisi epäonnistua ja mennä vararikkoon! Ja on tosiaan totta, ettei yksikään keskuspankki tallennetussa historiassa ole koskaan epäonnistunut. Mutta miksi ei? Sen toisinaan kirjoittamattoman mutta erittäin selkeän säännön vuoksi, ettei sen *sallittaisi* mennä nurin! Jos valtiot toisinaan hyväksyvät yksityisten pankkien pidättäytyä maksuistaan, kuinka paljon halukkaammin ne antaisivat keskuspankin – sen oman elimen – pidättäytyä tukalassa tilanteessa! Ennakkotapaus keskitetyn pankkitoiminnan historiassa asetettiin, kun Englanti antoi Englannin pankin pidättäytyä 1700-luvun lopussa ja salli tämän pidättäytymisen yli kahdeksikymmeneksi vuodeksi.

Keskuspankki tuli näin ollen varustetuksi lähes rajattomalla yleisön luottamuksella. Tähän aikaan yleisö ei kyennyt näkemään, että keskuspankin sallittiin väärentää mielensä mukaisesti ja silti pysyä immuunina kaikille vaateille, jos sen vilpittömyys kyseenalaistettaisiin. Kansa oppi näkemään keskuspankissa yksinkertaisesti mahtavan kansallisen pankin julkista palvelutehtävää suorittamassa ja epäonnistumiselta suojatun valtion osan.

Keskuspankki ryhtyi panostamaan yksityisiä pankkeja yleisön luottamuksella. Tämä oli vaikeampi tehtävä. Keskuspankki antoi ymmärtää, että se toimisi aina ”viimekäden rahoittajana” pankeille – toisin sanoen että keskuspankki olisi valmis lainaamaan rahaa mille tahansa hädässä olevalle pankille, erityisesti milloin monia pankkeja vaaditaan maksamaan velvoitteensa.

Valtiot jatkoivat myös pankkien tukemista lannistamalla ”talletuspakoja” (toisin sanoen tilanteita, joissa useat asiakkaat epäilevät epärehellisyyttä ja pyytävät saada omaisuutensa takaisin). Toisinaan ne sallivat pankkien pidättäytyä maksuista, kuten vuoden 1933 pakollisina "pankkivapaapäivinä". Lakeja säädettiin kieltämään julkinen ”talletuspakoihin” rohkaiseminen ja, kuten Amerikan laman aikaan 1929, valtio kampanjoi ”itsekkäitä” ja ”epäisänmaallisia kullan hamstraajia” vastaan. Amerikka lopulta ”ratkaisi” ärsyttävän pankkien epäonnistumisen ongelman, kun se hyväksyi Liittovaltion talletusvakuutuksen 1933. Federal Deposit Insurance Corporationilla on ”takaus” vain mitättömälle osalle ”vakuuttamistaan” pankkitalletuksista. Mutta kansalle on annettu mielikuva (joka saattaa hyvin olla oikeakin), että liittovaltion hallitus olisi valmis painamaan riittävästi uutta rahaa kaikkien vakuutettujen talletusten lunastamiseksi. Seurauksena valtio on onnistunut siirtämään valtavan julkisen luottamuksensa koko pankkijärjestelmään kuten myös keskuspankkiin.

Olemme nähneet, että perustamalla keskuspankin valtiot ovat suuresti laajentaneet, elleivät jopa poistaneet, kahta kolmesta päärajoitteesta pankkiluototuksen inflaatiolle. Entäpä kolmas rajoite – kunkin pankin oman asiakaskunnan kapeus? Tämän rajoitteen poistaminen on yksi pääsyistä keskuspankin olemassaololle. Vapaassa pankkitoimintajärjestelmässä minkä tahansa pankin inflaatio johtaisi pian lunastusvaatimuksiin muilta pankeilta, sillä minkä tahansa yksittäisen pankin asiakaskunta on kovin rajoittunut. Mutta keskuspankki, pumppaamalla reservejä kaikkiin pankkeihin, voi pitää huolen siitä, että kaikki pankit voivat laajentua yhdessä ja yhdenmukaisella nopeudella. Jos kaikki pankit laajentuvat, ei ole lunastusongelmaa yhdeltä pankilta toiselle ja jokainen pankki huomaa asiakaskuntansa olevan todellisuudessa koko maan. Lyhyesti sanottuna, pankkilaajentumisen rajat ovat mittaamattomasti levinneet kunkin pankin asiakaskunnasta koko pankkijärjestelmän laajuisiksi. Tietysti tämä tarkoittaa, että yksikään pankki ei voi laajentua pidemmälle kuin keskuspankki haluaa. Näin ollen valtio on lopulta saavuttanut vallan hallita ja ohjata pankkijärjestelmän inflaatiota.

Inflaation rajoitteiden poistamisen lisäksi keskuspankin perustamistoimella on suora inflatorinen vaikutus. Ennen keskuspankin käynnistämistä pankit pitivät reservinsä kultana; nyt kulta virtaa keskuspankkiin vaihdossa talletuksiin, jotka ovat nyt liikepankkien reservejä. Mutta itse keskuspankki pitää ainoastaan osittaisen kultavarannon omiin velvoitteisiinsa! Tämän vuoksi keskuspankin perustamistoimi moninkertaistaa maan inflatorisen potentiaalin.[2](/kirjoja/raha/keskitettypankkit/#sdfootnote2sym)

[1](/kirjoja/raha/keskitettypankkit/#sdfootnote1anc) Yhdysvalloissa pankit pakotettiin lain voimalla liittymään Federal Reserve Systemiin, ja pitämään tilinsä Federal Reserve Bankeissa. (”Osavaltion pankit”, jotka eivät ole Federal Reserve Systemin jäseniä, pitävät reservinsä jäsenpankeissa.)

[2](/kirjoja/raha/keskitettypankkit/#sdfootnote2anc) Federal Reserven perustaminen tällä tavoin kolminkertaisti Yhdysvaltain pankkijärjestelmän laajentumisvoiman. Federal Reserve System vähensi myös kaikkien pankkien laillisia reservivaatimuksia noin 21 prosentista vuonna 1913 10 prosenttiin vuoteen 1917 mennessä, näin ollen vielä tuplaten sen inflatorisen potentiaalin – yhdistetyn inflaatiopotentiaalin kuusinkertaistuessa. Ks. Chester A. Phillips, T.F. McManus, and R.W. Nelson, *Banking and the Business Cycle* (New York: The MacMillan Co., 1937), s. 23 ff.

[< edellinen sivu](/kirjoja/raha/pankkiensalliminen) | [seuraava sivu >](/kirjoja/raha/keskitettypankkitohjaus)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/raha/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/keskitettypankkitohjaus/ -->
# 9. Keskitetty pankkitoiminta:  inflaation ohjaaminen

> Kuinka keskuspankki tarkalleen hoitaa tehtäväänsä säädellä yksityisiä pankkeja? Hallitsemalla pankkien ”reservejä” – niiden talletustilejä keskuspankissa. Pankit pitävät tietyn suhteellisen osuuden reservejä suhteessa niiden kokonaistalletusvastuisiin, ja Yhdysvalloissa valtionkontrolli on tehty helpommaksi säätämällä laillinen minimisuhde pankeille. Keskuspankki pystyy kiihdyttämään inflaatiota kaatamalla reservejä

Kuinka keskuspankki tarkalleen hoitaa tehtäväänsä säädellä yksityisiä pankkeja? Hallitsemalla pankkien ”reservejä” – niiden talletustilejä keskuspankissa. Pankit pitävät tietyn suhteellisen osuuden reservejä suhteessa niiden kokonaistalletusvastuisiin, ja Yhdysvalloissa valtionkontrolli on tehty helpommaksi säätämällä laillinen minimisuhde pankeille. Keskuspankki pystyy kiihdyttämään inflaatiota kaatamalla reservejä sisään pankkijärjestelmään ja myös alentamalla reservisuhdetta mahdollistaen näin maanlaajuisen pankkiluottolaajentumisen. Jos pankit pitävät 1:10 varanto/talletus-suhteen, tällöin kymmenen miljoonan dollarin ”ylimääräiset reservit” (yli vaaditun suhteen) sallivat ja rohkaisevat maanlaajuiseen sadan miljoonan pankki-inflaatioon. Koska pankit saavat voittoja luottolaajentumisesta, ja koska valtio on tehnyt niiden epäonnistumisesta lähes mahdotonta, ne pyrkivät yleensä aina pysymään ”täysin lainattuina” sallittuun rajaansa saakka.

Keskuspankki lisää pankkireservien määrää ostamalla omaisuutta markkinoilta. Mitä tapahtuu, jos keskuspankki esimerkiksi ostaa (minkä tahansa) omaisuuserän Jonesilta arvoltaan 1 000 dollaria? Keskuspankki kirjoittaa 1 000 dollarin sekin Jonesille maksuna omaisuuserästä. Keskuspankilla ei ole tilejä yksityishenkilöille, joten Jones ottaa sekin ja tallettaa sen omaan pankkiinsa. Jonesin pankki hyvittää hänelle 1 000 dollaria talletuksina ja esittää sekin keskuspankille, jonka täytyy hyvittää pankille 1 000 dollarin lisäys sen reserveihin. Tämä 1 000 dollaria reserveissä mahdollistaa moninkertaisen pankkiluottolaajentumisen erityisesti, jos lisätyt reservit vuodatetaan tällä tavoin useisiin pankkeihin kautta maan. Jos keskuspankki ostaa omaisuuserän suoraan pankilta, tulos on vielä selvempi: pankki kasvattaa reservejään, ja perusta moninkertaiselle luottolaajentumiselle on luotu.

Epäilemättä keskuspankin ostoissaan suosimaa omaisuutta ovat olleet valtion arvopaperit. Tällä tavoin valtio varmistaa markkinat omille arvopapereilleen. Valtio pystyy helposti inflatoimaan rahan tarjontaa laskemalla liikkeelle uusia joukkovelkakirjalainoja ja määräämällä sitten keskuspankkinsa ostamaan ne. Usein keskuspankki sitoutuu tukemaan valtion arvopapereiden markkinahintaa tiettyyn tasoon saaden siten aikaan arvopaperien virran keskuspankkiin ja siitä seuraavan jatkuvan inflaation.

Omaisuuserien oston lisäksi keskuspankki pystyy luomaan uusia pankkireservejä toisella tavalla: lainaamalla niitä. Korko, jota keskuspankki tästä palvelusta pankkeja veloittaa, on ”diskonttokorko”. Selvästikään lainatut reservit eivät ole pankeille yhtä tyydyttäviä kuin niiden täysin omat reservit, koska nyt niillä on painetta maksaa takaisin. Diskonttokoron muutokset saavat paljon julkisuutta, mutta ovat selvästi vähempimerkityksisiä verrattuna liikkeisiin pankkireservien määrissä ja reservisuhteissa.

Kun keskuspankki myy omaisuuseriä pankeille tai yleisölle, se alentaa pankkireservejä ja aiheuttaa paineen luottokutistumiseen ja deflaatioon – alentumiseen – rahan tarjonnassa. Olemme kuitenkin nähneet, että valtiot ovat luonnostaan inflatorisia; historiallisesti valtion deflatorinen toiminta on ollut vähäpätöistä ja ohimenevää. Eräs asia usein unohdetaan: deflaatio voi tapahtua ainoastaan aikaisemman inflaation jälkeen; vain epäaidot kuitit, ei kultakolikoita, voidaan vetää takaisin ja likvidoida.

[< edellinen sivu](/kirjoja/raha/keskitettypankkit) | [seuraava sivu >](/kirjoja/raha/siirtyminenpois)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/raha/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/klassinenkulta/ -->
# 1.  Vaihe I: Klassinen kultakanta, 1815–1914

> Voimme muistella ”klassista” kultakantaa, läntistä maailmaa 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa, kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti kultaisena aikakautena. Lukuun ottamatta vaikeaa hopean ongelmaa maailma oli kultakannassa, mikä tarkoitti, että jokainen kansallinen valuutta (dollari, punta, frangi jne.) oli ainoastaan nimi tietylle painolle kultaa. Esimerkiksi

Voimme muistella ”klassista” kultakantaa, läntistä maailmaa 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa, kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti kultaisena aikakautena. Lukuun ottamatta vaikeaa hopean ongelmaa maailma oli kultakannassa, mikä tarkoitti, että jokainen kansallinen valuutta (dollari, punta, frangi jne.) oli ainoastaan *nimi* tietylle *painolle* kultaa. Esimerkiksi ”dollari” oli määritetty 1/20 kultaunssiksi, punta hiukan alle 1/4 kultaunssiksi ja niin edelleen. Tämä tarkoitti, että ”vaihtokurssit” lukuisten kansallisten valuuttojen välillä olivat kiinteät; ei siksi että ne olivat keinotekoisesti valtioiden sääntelemiä, vaan samalla tavoin kuin yhden paunan paino on määritelty yhtä suureksi kuin 16 unssia.

Kansainvälinen kultakanta tarkoitti, että yhden rahavälineen käytön edut ylettyivät kautta maailman. Eräs syy Yhdysvaltain kasvulle ja vauraudelle on ollut se, että olemme nauttineet *yhdestä* rahasta kautta koko laajan maan. Meillä on ollut kulta- tai ainakin dollarikanta koko maassa, ja meidän ei ole tarvinnut kärsiä kaaoksesta jokaisen kaupungin ja piirikunnan laskiessa liikkeelle oman rahansa, joka sitten kelluisi suhteessa kaikkien muiden kaupunkien ja piirikuntien rahoihin. 1800-luku näki hyödyt yhdestä rahasta kautta koko sivistyneen maailman. Yksi raha edesauttoi kaupan vapautta, sijoittamista ja matkailua kautta koko kauppa- ja raha-alueen, siitä seurannutta erikoistumisen kasvua ja kansainvälistä työnjakoa.

On painotettava, että valtiot eivät mielivaltaisesti valinneet kultaa rahastandardiksi. Kulta oli kehittynyt useita vuosisatoja vapailla markkinoilla parhaana rahana, vakaimman ja halutuimman rahallisen välineen mahdollistavana hyödykkeenä. Ennen kaikkea, kullan tarjonta ja hankinta olivat riippuvaisia vain markkinavoimista eikä valtion painokoneen mielivallasta.

Kansainvälinen kultakanta tarjosi automaattisen markkinamekanismin rajoittamaan valtion inflatorista potentiaalia. Se tarjosi myös automaattisen mekanismin pitämään jokaisen maan maksutaseen tasapainossa. Kuten filosofi ja taloustieteilijä David Hume toi esiin 1700-luvun puolivälissä, jos yksi maa, sanotaanko Ranska, inflatoi paperifrangiensa tarjontaa, sen hinnat nousevat; kasvaneet tulot paperifrangeissa piristävät tuontia ulkomailta, mitä kannustaa myös se seikka, että tuontitavaroiden hinnat ovat nyt suhteellisesti edullisempia kuin hinnat kotona. Samaan aikaan korkeammat hinnat kotona rajoittavat vientiä ulkomaille; seurauksena on maksutaseen vaje, joka frangeja kultana lunastavien ulkomaiden täytyy maksaa. Kullan ulosvirtaus tarkoittaa, että Ranskan täytyy lopulta supistaa inflatoimaansa paperifrangia välttääkseen kaiken kultansa menetyksen. Jos inflaatio on ottanut pankkitalletusten muodon, tällöin Ranskan pankkien täytyy supistaa lainojaan ja talletuksiaan välttääkseen vararikon, kun ulkomaalaiset vaativat ranskalaisia pankkeja lunastamaan talletuksensa kultana. Supistaminen laskee hintoja kotona ja saa aikaan vientiylijäämän sillä tavoin kääntäen kullan ulosvirtauksen, kunnes hintatasot Ranskassa ja muissa maissa tasapainottuvat.

On totta, että valtioiden väliintulot ennen 1800-lukua hidastivat tämän markkinamekanismin nopeutta ja tekivät mahdolliseksi inflaation ja taantuman suhdannevaihtelut tässä kultakannan viitekehyksessäkin. Nämä väliintulot olivat erityisesti: valtioiden monopolisoimat rahapajat, lait laillisista maksuvälineistä, paperirahan luominen ja jokaisen valtion ajama inflatorisen pankkitoiminnan kehittäminen. Vaikka väliintulot hidastivat markkinoiden sopeutumismekanismia, nämä korjausliikkeet kuitenkin pohjimmiltaan hallitsivat tilannetta. Joten, vaikka 1800-luvun klassinen kultakanta ei ollutkaan täydellinen ja salli suhteellisen vähäiset nousu- ja laskukaudet, se tarjosi silti ehdottomasti parhaan rahajärjestyksen, jonka maailma on koskaan tuntenut; toimivan järjestyksen, joka esti suhdannevaihteluja lähtemästä käsistä ja joka mahdollisti vapaan kansainvälisen kaupan, valuutanvaihdon ja sijoitustoiminnan kehityksen.[1](/kirjoja/raha/klassinenkulta/#sdfootnote1sym)

[1](/kirjoja/raha/klassinenkulta/#sdfootnote1anc) Viimeaikaisesta klassisen kultakannan tutkimuksesta ja sen romahduksen varhaisvaiheiden historiasta 1900-luvulla, ks. Melchior Palyi, *The Twilight of Gold*, 1914-1936 (Chicago: Henry Regnery, 1972).

[< edellinen sivu](/kirjoja/raha/rahallinenromahdus) | [seuraava sivu >](/kirjoja/raha/mailmansotayksi)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/raha/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/kultavaluuttakanta3/ -->
# 3.  Vaihe III: Kultavaluuttakanta (Britannia ja Yhdysvallat) 1926–1931

> Kuinka palata kultaiseen aikakauteen? Järkevää olisi ollut tunnustaa todellisuuden realiteetit, arvoltaan alentuneet punta, frangi, markka jne., ja palata kultakantaan uudella kurssilla, joka olisi huomioinut olemassa olevan rahan tarjonnan ja hintatason. Esimerkiksi Englannin punta oli perinteisesti määritetty painoksi, joka teki siitä

Kuinka palata kultaiseen aikakauteen? Järkevää olisi ollut tunnustaa todellisuuden realiteetit, arvoltaan alentuneet punta, frangi, markka jne., ja palata kultakantaan uudella kurssilla, joka olisi huomioinut olemassa olevan rahan tarjonnan ja hintatason. Esimerkiksi Englannin punta oli perinteisesti määritetty painoksi, joka teki siitä samanarvoisen kuin 4,86 dollaria. Mutta ensimmäisen maailmansodan lopussa Britannian inflaatio oli tuonut punnan alas suunnilleen 3,50 dollariin vapailla valuuttamarkkinoilla. Muut valuutat olivat menettäneet arvoaan vastaavasti. Järkevä menettelytapa Britannialle olisi ollut palata kultaan noin 3,50 dollarilla ja muiden inflatoituneiden valtioiden tehdä samoin. Vaihe I olisi palautettu jouhevasti ja pikaisesti. Sen sijaan britit tekivät kohtalokkaan päätöksen palata kultaan vanhalla 4,86 dollarin nimellisarvolla.[1](/kirjoja/raha/kultavaluuttakanta3/#sdfootnote1sym) He tekivät niin brittiläisen kansallisen ”arvovallan” tähden ja turhassa toivossa luoda Lontoosta uudelleen ”kovan rahan” finanssimaailman keskus. Menestyäkseen tässä sankarillisessa hullutuksessa Britannian olisi täytynyt deflatoida ankarasti rahan tarjontaansa ja hintatasoaan, sillä 4,86 dollaria vastaavalla punnalla brittiläiset vientihinnat olivat aivan liian korkeat ollakseen kilpailukykyisiä maailmanmarkkinoilla. Mutta deflaatio ei tullut poliittisesti kysymykseen, sillä ammattiyhdistysliikkeiden kasvu kansallisen työttömyysvakuutuksen tukemana oli tehnyt palkkatasoista alaspäin jäykkiä; deflatoidakseen brittihallituksen olisi täytynyt kääntää hyvinvointivaltionsa kasvun suunta. Itse asiassa, britit halusivat jatkaa rahan ja hintojen inflatoimista. Seurauksena yhdistetystä inflaatiosta ja paluusta yliarvostettuun vaihtokurssiin brittiläinen vienti oli lamassa koko 1920-luvun, ja työttömyys oli ankaraa koko tämän ajanjakson, jolloin lähes koko muu maailma koki taloudellisen nousukauden.

Kuinka britit saattoivat yrittää kurottautua kahteen suuntaan samaan aikaan? Perustamalla uuden kansainvälisen rahajärjestyksen, joka yllyttäisi tai pakottaisi *muut* valtiot inflatoimaan *omia* valuutoitaan tai palauttamaan ne takaisin kultakantaan yliarvostetuilla nimelliskursseilla ja näin lamaannuttamaan oman vientinsä ja tukemaan tuontia Britanniasta. Britannia teki juuri tällä tavalla, kun se vuoden 1922 Genovan Konferenssissa näytti tietä kultavaluuttakannan, uuden kansainvälisen rahajärjestyksen luomisessa.

Kultavaluuttakanta toimi seuraavasti: Yhdysvallat pysyi klassisessa kultakannassa, lunastamassa dollareita kullassa. Britannia ja muut länsimaat kuitenkin palasivat epäaitoon kultakantaan, Britannia vuonna 1926 ja muut maat suurin piirtein samoihin aikoihin. Englannin punta ja muut valuutat eivät olleet maksettavissa kultakolikoissa vaan ainoastaan kansainvälisiin maksutapahtumiin sopivissa suurikokoisissa kultaharkoissa. Tämä esti Britannian ja muiden Euroopan maiden tavallisia kansalaisia käyttämästä kultaa päivittäisessä elämässään ja näin mahdollisti laajemman paperi- ja pankki-inflaation. Lisäksi Britannia ei lunastanut puntia pelkästään kullassa vaan myös dollareissa; kun taas muut maat lunastivat omaa valuuttaansa ei kullassa vaan punnissa. Suurimman osan näistä valtioista Britannia houkutteli palaamaan takaisin kultaan yliarvostetuilla kursseilla. Lopputuloksena oli pyramidirakennelma Yhdysvaltain kullasta, Englannin punnista dollareiden päällä ja muiden Euroopan maiden valuutoista puntien päällä – ”kultavaluuttakanta” kahtena ”avainvaluuttanaan” dollari ja punta.

Nyt, Britannian inflatoidessa ja kokiessa maksutaseessaan vajeen, kultakannan mekanismi ei toiminut nopeasti rajoittaakseen brittiläistä inflaatiota. Sillä sen sijaan, että muut maat olisivat lunastaneet puntansa kultana, ne pitivät punnat ja inflatoivat lisää niiden päälle. Näin Britannian ja Euroopan sallittiin inflatoida rajoituksetta, ja Britannian alijäämä saattoi kumuloitua kultakannan markkinarajoituksista piittaamatta. Mitä tulee Yhdysvaltoihin, Britannia kykeni houkuttelemaan Yhdysvallat inflatoimaan dollaria niin, ettei se menettänyt paljoakaan dollarireservejä tai kultaa Yhdysvalloille.

Kultavaluuttakannassa on se seikka, ettei se voi kestää; juhlat on lopulta maksettava, mutta vain tuhoisana vastareaktiona pitkähköön inflationaarisen nousukauteen. Kun puntatase kasaantui Ranskassa, Yhdysvalloissa ja muualla, vähäinen luottamuksen menetys yhä huterampaan ja heikosti kyhätympään inflationaariseen rakenteeseen oli vääjäämättä johtava yleiseen romahdukseen. Juuri näin tapahtui 1931; inflatoituneiden pankkien kaatuminen läpi Euroopan ja ”kovan rahan” Ranskan yritys lunastaa puntasaatavansa kultana johtivat Britannian kokonaan pois kultakannasta. Muut Euroopan maat seurasivat pian perässä.

[1](/kirjoja/raha/kultavaluuttakanta3/#sdfootnote1anc) Kriittisestä brittiläisestä virheestä ja sen vuoden 1929 lamaan johtaneista seurauksista, ks. Lionel Robbins, *The Great Depression* (New York: MacMillan, 1934).

[< edellinen sivu](/kirjoja/raha/mailmansotayksi) | [seuraava sivu >](/kirjoja/raha/kelluvatfiatvaluutat)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/raha/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/mailmansotayksi/ -->
# 2.  Vaihe II: Ensimmäinen maailmansota ja sen jälkeen

> Jos klassinen kultakanta toimi niin hyvin, miksi se sitten hajosi? Se mureni, koska valtioiden luotettiin pitävän omat rahalliset lupauksensa ja valvovan, että punnat, dollarit, frangit jne. olisivat aina lunastettavissa kullassa, kuten valtiot ja niiden hallitsema pankkijärjestelmä olivat vakuuttaneet. Vika ei

Jos klassinen kultakanta toimi niin hyvin, miksi se sitten hajosi? Se mureni, koska valtioiden luotettiin pitävän omat rahalliset lupauksensa ja valvovan, että punnat, dollarit, frangit jne. olisivat aina lunastettavissa kullassa, kuten valtiot ja niiden hallitsema pankkijärjestelmä olivat vakuuttaneet. Vika ei ollut kullassa; se oli hullutuksessa uskoa valtion pitävän omat lupauksensa. Käydäkseen katastrofista ensimmäistä maailmansotaa jokaisen valtion täytyi inflatoida paperi- ja pankkivaluuttansa tarjonta. Tämä inflaatio oli niin kovaa, että sotivien valtioiden oli mahdotonta pitää lupauksensa, ja niin ne ”siirtyivät pois kultakannasta”, toisin sanoen julistivat oman vararikkonsa, hyvin pian sotaan liittymisensä jälkeen. Kaikki paitsi Yhdysvallat, joka liittyi sotaan myöhään eikä inflatoinut dollarin tarjontaa riittävästi vaarantaakseen lunastusoikeuden. Mutta, lukuun ottamatta Yhdysvaltoja, maailma kärsi joidenkin taloustieteilijöiden nykyään ylistämästä vapaasti kelluvien valuuttakurssien nirvanasta (”hallitusta kellunnasta”), kilpailevista devalvaatioista, sotivista valuuttablokeista, valuuttakontrolleista, tariffeista ja kiintiöistä, sekä kansainvälisen kaupan ja sijoitusten hajoamisesta. Inflatoituneet punnat, frangit, markat ja niin edelleen devalvoituivat suhteessa kultaan ja dollariin; rahallinen kaaos oli valloillaan kautta maailman.

Noina päivinä oli onneksi vain muutamia taloustieteilijöitä, jotka ylistivät tätä tilannetta rahalliseksi ihannetilaksi. Yleisesti tunnustettiin, että Vaihe II oli kynnys kansainväliselle katastrofille, ja poliitikot ja taloustieteilijät etsivät keinoja palauttaa klassisen kultakannan vakaus ja vapaus.

[< edellinen sivu](/kirjoja/raha/klassinenkulta) | [seuraava sivu >](/kirjoja/raha/kultavaluuttakanta3)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/raha/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/metallipitoisuuden/ -->
# 4. Metallipitoisuuden alentaminen

> Kolikoiden jalometallipitoisuuden alentaminen oli valtion keino väärentää juuri niitä kolikoita, joita se oli kieltänyt yksityisiä yrityksiä valmistamasta rahastandardin tiukan suojelemisen nimissä. Toisinaan valtio suoritti yksinkertaisen petoksen laimentamalla kultaa salaa perusmetallilla tehden alipainoisia kolikoita. Tyypillisemmin rahapaja sulatti ja löi uudelleen valtakunnan

Kolikoiden jalometallipitoisuuden alentaminen oli valtion keino väärentää juuri niitä kolikoita, joita se oli kieltänyt yksityisiä yrityksiä valmistamasta rahastandardin tiukan suojelemisen nimissä. Toisinaan valtio suoritti yksinkertaisen petoksen laimentamalla kultaa salaa perusmetallilla tehden alipainoisia kolikoita. Tyypillisemmin rahapaja sulatti ja löi uudelleen valtakunnan kaikki kolikot antaen alamaisille takaisin saman määrän ”puntia” tai ”markkoja” mutta kevennetyllä painolla. Ylijääneet kulta- tai hopeaunssit kuningas laittoi omaan taskuunsa ja käytti omiin kuluihinsa. Tällä tavoin valtio jatkuvasti petkutti ja määritteli uudelleen juuri sitä standardia, jota se oli luvannut suojella. Laimentamisen tuotot hallitsijat lunastivat itselleen ylimielisesti “seignioragina”.

Nopea ja ankara jalometallipitoisuuden alentaminen oli keskiajan tunnusmerkki lähes jokaisessa Euroopan maassa. 1200-luvulla ranskalainen *livre tournois* määriteltiin 98 grammaksi hienoa hopeaa; 1600-luvulla se merkitsi ainoastaan 11 grammaa. Hätkähdyttävä esimerkki on *dinaari*, Espanjan saraseenien kolikko. *Dinaari* koostui alunperin 65 kultagraanista ilmestyessään ensimmäistä kertaa 600-luvun lopulla. Saraseenit olivat huomattavan järkeviä raha-asioissa, ja 1100-luvun puolivälissä *dinaari* oli vielä 60 graania. Siihen aikaan kristilliset kuninkaat valloittivat Espanjan, ja 1200-luvun alussa *dinaari* (uudella nimellään *maravedi*) oli alentunut 14 graaniin. Pian kultakolikko oli liian kevyt kiertoon ja se muunnettiin 26 graania painavaksi *hopeakolikoksi*. Tämä myös alennettiin, ja 1400-luvun puolivälissä *maravedi* oli ainoastaan 1,5 hopeagraania ja taas liian kevyt kiertoon.[1](/kirjoja/raha/metallipitoisuuden/#sdfootnote1sym)

[1](/kirjoja/raha/metallipitoisuuden/#sdfootnote1anc) Metallipitoisuuden alentamisesta, ks. Elgin Groseclose, *Money and Man* (New York: Frederick Ungar, 1961), s. 57-76.

[< edellinen sivu](/kirjoja/raha/rahapajanmonopoli) | [seuraava sivu >](/kirjoja/raha/greshaminlaki)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/raha/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/ -->
# Mitä on raha?

> MItä raha on? Rahan tarkoitus, merkitys, historia ja nykyinen tila selitetynä lyhyesti, selkokielellä ja vielä täysin ilmaiseksi netissä.

[![Adlibris](/wp-content/uploads/2009/12/adlibris_101.jpg)](http://www.adlibris.com/fi/e-kirja/mita-on-raha-9789526799933)[![iBookstore](/wp-content/uploads/2013/08/iBookstore_101.jpg)](http://itunes.apple.com/fi/book/id683793490)[![Kindle](/wp-content/uploads/2013/08/kindle_101.jpg)](https://www.amazon.com/dp/B00EBBGXOQ)[Osta Gumroadista](https://spillmind.gumroad.com/l/raha)

![Kirjan kansi](/wp-content/uploads/2009/12/raha.png)

**Takakansi:**

* Mitä on raha?
* Millainen rooli rahalla on?
* Kuinka raha on saanut alkunsa?
* Mihin keskuspankkeja tarvitaan?
* Miksi valtiolla on monopoli rahaan?
* Miten raha on muuttunut jalometalleista seteleiksi?
* Mitä on odotettavissa rahan tulevaisuudelta?

Tämä kirja tarjoaa mielenkiintoisessa ja tiivistettyssä muodossa yksinkertaiset ja selkeät vastaukset näihin ja moniin muihin kysymyksiin. Murray Rothbard on kuuluisa helppolukuisuudestaan, hyvästä huumorintajustaan ja tinkimättömyydestään tuoda tosiasiat kaunistelematta esiin.

Rothbardin kuuluisin rahatalouden essee on tehnyt vaikutuksen jo kahteen sukupolveen taloustieteilijöitä, sijoittajia, liikemiehiä ja tavallisia kansalaisia. Rothbard käy läpi rahan ja pankkitoiminnan perustan, jäljittää rahan vuosisatoja kestäneen korruptoitumisen eri vaihteita ja osoittaa purevaa kritiikkiä keskitetylle pankkitoiminnalle tiukasti talousteoriaan ja historillisiin tosiasioihin perustuen. Ennen kaikkea Rothbardin teos on erinomainen johdanto ja perusteos kaikille, jotka ovat kiinnostuneita rahasta ja valtion sekaantumisesta rahaan.

#### Sisällysluettelo

[Esipuhe](/kirjoja/raha/esipuhe)  
[Kääntäjän alkusanat](/kirjoja/raha/alkusanat)  
[(Johdanto neljänteen painokseen)](/kirjoja/raha/johdanto_neljanteen)  
**[I. Johdanto](/kirjoja/raha/johdanto)**

II. Raha vapaassa yhteiskunnassa

[1. Vaihdannan arvo](/kirjoja/raha/vaihdannan_arvo)  
[2. Vaihtokauppa](/kirjoja/raha/vaihtokauppa)[3. Epäsuora vaihdanta](/kirjoja/raha/epasuoravaihdanta)[4. Rahan edut](/kirjoja/raha/rahanedut)  
[5. Rahan yksikkö](/kirjoja/raha/rahanyksikko)  
[6. Rahan muoto](/kirjoja/raha/rahanmuoto)  
[7. Yksityiset kolikot](/kirjoja/raha/yksityisetkolikot)  
[8. ”Asianmukainen” rahan tarjonta](/kirjoja/raha/asianmukainenrahantarjonta)  
[9.  ”Hamstraamisen” ongelma](/kirjoja/raha/hamstraamisenongelma)  
[10.  Hintatason vakauttaminen?](/kirjoja/raha/hintatasonvakauttaminen)  
[11.  Yhtäaikaiset rahat](/kirjoja/raha/yhtaaikaisetrahat)  
[12.  Rahavarastot](/kirjoja/raha/rahavarastot)  
[12.  Yhteenveto](/kirjoja/raha/yhteenveto)

III. **Valtion sekaantuminen rahaan**

[1. Valtion tulonlähteet](/kirjoja/raha/valtiontulonlahteet)  
[2. Inflaation taloudelliset vaikutukset](/kirjoja/raha/inflaationvaikutukset)  
[3. Rahapajan pakollinen monopoli](/kirjoja/raha/rahapajanmonopoli)  
[4. Metallipitoisuuden alentaminen](/kirjoja/raha/metallipitoisuuden)  
[5. Greshamin laki ja kolikot](/kirjoja/raha/greshaminlaki)  
[6. Yhteenveto: valtio ja kolikot](/kirjoja/raha/yhteenvetovaltiojakolikot)  
[7. Pankkien salliminen kieltäytyä maksusta](/kirjoja/raha/pankkiensalliminen)  
[8. Keskitetty pankkitoiminta: inflaation rajoitteiden poistaminen](/kirjoja/raha/keskitettypankkit)  
[9. Keskitetty pankkitoiminta: inflaation ohjaaminen](/kirjoja/raha/keskitettypankkitohjaus)  
[10. Siirtyminen pois kultakannasta](/kirjoja/raha/siirtyminenpois)  
[11. Fiat-raha ja kultaongelma](/kirjoja/raha/fiatraha)  
[12. Fiat-raha ja Greshamin laki](/kirjoja/raha/fiatgresham)  
[13. Valtio ja raha](/kirjoja/raha/valtiojaraha)

[IV. Lännen rahallinen romahdus](/kirjoja/raha/rahallinenromahdus)

[1. Vaihe I: Klassinen kultakanta, 1815–1914](/kirjoja/raha/klassinenkulta)  
[2. Vaihe II: Ensimmäinen maailmansota ja sen jälkeen](/kirjoja/raha/mailmansotayksi)  
[3. Vaihe III: Kultavaluuttakanta (Britannia ja Yhdysvallat), 1926–1931](/kirjoja/raha/kultavaluuttakanta3)  
[4. Vaihe IV: Kelluvat fiat-valuutat, 1931–1945](/kirjoja/raha/kelluvatfiatvaluutat)  
[5. Vaihe V: Bretton Woods ja uusi kultavaluuttakanta (Yhdysvalloissa), 1945–1968](/kirjoja/raha/brettonwoods5)  
[6. Vaihe VI: Bretton Woodsin purkautuminen, 1968–1971](/kirjoja/raha/brettonwoods6)  
[7. Vaihe VII: Bretton Woodsin loppu: kelluvat fiat-valuutat, elokuu – joulukuu 1971](/kirjoja/raha/brettonwoods7)  
[8. Vaihe VIII: Smithsonian sopimus, joulukuu 1971 – helmikuu 1973](/kirjoja/raha/smithsoniansopimus)  
[9. Vaihe IX: Kelluvat fiat-valuutat, maaliskuu 1973–?](/kirjoja/raha/kelluvatvaluutat9)

[What Has Government Done to Our Money?](https://mises.org/library/book/what-has-government-done-our-money) (online-version)

Copyright © 1963, 1985, 1990 by Murray N. Rothbard  
Copyright © 1980, 1991, 2005, 2008 Ludwig von Mises Institute  
Copyright © 2008-2009 Petri Kajander (käännös)  
Erikoiskiitos Mikko Tannille käännöksen editoinnista ja oikoluvusta!


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/pankkiensalliminen/ -->
# 7. Pankeille sallitaan kieltäytyä maksamasta

> Nykyaikainen talous, laajalle levinneen pankkien ja rahan korvikkeiden käytön kanssa, tarjoaa valtiolle kultaisen mahdollisuuden kiristää kontrolliaan rahan tarjonnasta ja mahdollistaa inflaatio kaikessa hienovaraisuudessaan. Olemme nähneet osiossa 12, että on olemassa kolme merkittävää rajoitetta pankin vallalle inflatoida ”vapaapankkijärjestelmässä”: (1) kunkin pankin

Nykyaikainen talous, laajalle levinneen pankkien ja rahan korvikkeiden käytön kanssa, tarjoaa valtiolle kultaisen mahdollisuuden kiristää kontrolliaan rahan tarjonnasta ja mahdollistaa inflaatio kaikessa hienovaraisuudessaan. Olemme nähneet osiossa 12, että on olemassa kolme merkittävää rajoitetta pankin vallalle inflatoida ”vapaapankkijärjestelmässä”: (1) kunkin pankin asiakaskunnan laajuus; (2) koko pankkijärjestelmän asiakaskunnan laajuus, toisin sanoen laajuus, jossa ihmiset käyttävät rahan korvikkeita; ja (3) asiakkaiden luottamus pankkeihinsa. Mitä kapeampi asiakaskunta kullakin pankilla, pankkijärjestelmällä kokonaisuudessaan, tai mitä horjuvampi luottamuksen tila on, sitä tiukemmat ovat rajoitteet inflaatiolle taloudessa. Valtion antamat etuoikeudet ja pankkijärjestelmän kontrollointi ovat toimineet näiden rajoitteiden poistamiseksi.

Kaikki nämä rajoitteet nojaavat tietystikin yhteen keskeiseen velvollisuuteen: pankkien tehtävään lunastaa lupaamansa velvoitteet pyydettäessä. Olemme nähneet, ettei yksikään osittaiseen kassavarantovelvoitteeseen perustuva pankki pysty lunastamaan kaikkia velvoitteitaan; ja olemme myös nähneet, että tämä on uhkapeli, johon kaikki pankit osallistuvat. Mutta tietysti on olennaista mille tahansa yksityiselle omistukselle perustuvalle järjestelmälle, että sopimusvelvoitteet täytetään. Valtion kaunistelemattomin keino inflaation edistämiseksi on siis myöntää pankeille erityinen etuoikeus kieltäytyä velvoitteidensa maksamisesta ja yhä jatkaa toimintaansa. Vaikka kaikkien muiden täytyy maksaa velkansa tai mennä vararikkoon, pankkien sallitaan kieltäytyä lunastamasta kuittejaan ja samaan aikaan pakottaa omat velallisensa maksamaan, kun heidän velkansa erääntyvät. Yleisesti käytetty termi tälle on ”pidättäytyminen rahan maksusta”. Paljon tarkempi nimitys olisi ”lupa varastaa”; miksi muuksi voimme kutsua valtion antamaa lupaa jatkaa liiketoimintaa omia sopimusvelvoitteitaan täyttämättä?

Yhdysvalloissa massiiviset pidättäytymiset rahan maksuista pankkiongelmien aikoina tulivat lähes perinteeksi. Ne alkoivat vuoden 1812 sodan aikana. Suurin osa maan pankeista sijaitsi Uudessa-Englannissa, Amerikan sotaan liittymisen torjuvassa osassa maata. Nämä pankit kieltäytyivät lainaamasta sotatarkoituksiin, ja niin valtio lainasi uusilta pankeilta muissa osavaltioissa. Nämä pankit laskivat liikkeelle uutta paperirahaa myöntääkseen lainat. Inflaatio oli niin valtavaa, että lunastuspyynnöt tulvivat sisään uusiin pankkeihin erityisesti laajentumattomista konservatiivisista Uuden-Englannin pankeista, joissa valtio kulutti pääosan rahoistaan sotatarvikkeisiin. Seurauksena oli laajamittainen ”pidättäytyminen” vuonna 1814, mitä kesti yli kaksi vuotta (reilusti sodan päättymisen jälkeenkin); tänä aikana syntyi solkenaan pankkeja laskemaan liikkeelle seteleitä ilman tarvetta lunastaa kultana tai hopeana.

Tämä pidättäytyminen asetti ennakkotapauksen tuleville talouskriiseille: 1819, 1837, 1857 ja niin edelleen. Tämän perinteen seurauksena pankit huomasivat, ettei niiden tarvinnut pelätä vararikkoa inflaation jälkeen, mikä tietysti kannusti inflaatiota ja ”villiä pankkitoimintaa”. Kirjoittajat, jotka viittaavat 1800-luvun Amerikkaan kauhuesimerkkinä ”vapaasta pankkitoiminnasta”, eivät ymmärrä tämän ilmiselvän velvollisuuksien laiminlyönnin merkitystä jokaisessa finanssikriisissä.

Valtiot ja pankit vakuuttivat yleisöä toimiensa oikeudenmukaisuudesta. Itse asiassa jokaista, joka yritti saada rahansa takaisin kriisin aikana, pidettiin ”epäisänmaallisena” ja muiden kansalaisten riistäjänä, kun taas pankkeja usein ylistettiin isänmaallisesta yhteisön pelastamisesta vaikeina aikoina. Kuitenkin monet ihmiset olivat katkeria koko toimintatavasta, ja tästä tuntemuksesta kasvoi kuuluisa jacksonilainen ”kovan rahan” liike, joka kukoisti ennen sisällissotaa.[1](/kirjoja/raha/pankkiensalliminen/#sdfootnote1sym)

Huolimatta käytöstään Yhdysvalloissa, tällainen ajoittainen etuoikeus pankeille ei muodostunut yleiseksi toimintatavaksi nykyaikaisessa maailmassa. Se oli raaka väline, liian satunnainen (se ei voinut olla pysyvä, sillä harva asioisi pankeissa, jotka *eivät koskaan* maksaisi velvoitteitaan) – ja lisäksi se ei tarjonnut valtiolle keinoja pankkijärjestelmän hallitsemiseksi. Mitä valtiot loppujen lopuksi haluavat, ei ole vain inflaatiota vaan niiden täydellisesti hallitsemaa ja ohjaamaa inflaatiota. Ei saisi olla mitään vaaraa, että pankit hallitsisivat toimintaa. Ja näin, paljon hienovaraisempi, sujuvampi ja pysyvämpi menetelmä laadittiin ja myytiin kansalle itse sivilisaation tunnusmerkkinä – keskitettynä pankkitoimintana[2](/kirjoja/raha/pankkiensalliminen/#sdfootnote2sym).

[1](/kirjoja/raha/pankkiensalliminen/#sdfootnote1anc) Ks. Horace White, *Money and Banking* (4. p., Boston: Ginn and Co., 1911), s. 322-327.

[2](/kirjoja/raha/pankkiensalliminen/#sdfootnote2anc) Suom. huom. Rothbard käyttää tässä ja seuraavissa osiossa pääosin isoa alkukirjainta viitatessaan tähän toimintaan sekä sen toteuttajaan, keskuspankkiin.

[< edellinen sivu](/kirjoja/raha/yhteenvetovaltiojakolikot) | [seuraava sivu >](/kirjoja/raha/keskitettypankkit)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/raha/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/rahallinenromahdus/ -->
# IV. Lännen rahallinen romahdus

> Tämän kirjan ensipainoksen jälkeen rahallisen väliintulon kannattajat ovat niittäneet sitä mitä ovat kylväneetkin. Maailman rahakriisi helmi-maaliskuussa 1973, ja sitä heinäkuussa seurannut dollarin sukellus, oli ainoastaan tuorein kiihtyvässä sarjassa kriisejä, jotka tarjoavat varsinaisen oppikirjakuvauksen analyysistamme valtion väliintulon väistämättömistä seurauksista rahajärjestelmässä. Sen

Tämän kirjan ensipainoksen jälkeen rahallisen väliintulon kannattajat ovat niittäneet sitä mitä ovat kylväneetkin. Maailman rahakriisi helmi-maaliskuussa 1973, ja sitä heinäkuussa seurannut dollarin sukellus, oli ainoastaan tuorein kiihtyvässä sarjassa kriisejä, jotka tarjoavat varsinaisen oppikirjakuvauksen analyysistamme valtion väliintulon väistämättömistä seurauksista rahajärjestelmässä. Sen jälkeen, kun kukin kriisi on tilapäisesti tyynnytetty ”laastariratkaisulla”, länsivaltiot äänekkäästi ilmoittavat, että maailman rahajärjestelmä on nyt saatu vahvalle pohjalle ja että kaikki rahakriisit on ratkaistu. Presidentti Nixon meni jopa niin pitkälle että kutsui vuoden 1971 joulukuun 18:nnen päivän Smithsonian sopimusta ”suurimmaksi rahasopimukseksi maailman historiassa” vain nähdäkseen tämän suurimman sopimuksen romahtavan vähän yli vuodessa. Jokainen ”ratkaisu” on murentunut nopeammin kuin sen edeltäjä.

Nykyisen rahallisen kaaoksen ymmärtämiseksi on tarpeellista selvittää lyhyesti kansainväliset rahalliset kehitysvaiheet 1900-luvulla ja käsittää, kuinka jokainen sarja hataria inflationaarisia väliintuloja on romahtanut sisäisiin ongelmiinsa, ainoastaan valmistaakseen tien uudelle kierrokselle väliintuloja. Maailman rahajärjestyksen historia 1900-luvulla voidaan jakaa yhdeksään vaiheeseen. Tutkikaamme jokaista vuorollaan.

[< edellinen sivu](/kirjoja/raha/valtiojaraha) | [seuraava sivu >](/kirjoja/raha/klassinenkulta)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/raha/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/rahanedut/ -->
# 4. Rahan edut

> Rahan ilmaantuminen oli suuri siunaus ihmiskunnalle. Ilman rahaa – ilman yleistä vaihdon välinettä – ei voi olla todellista erikoistumista, ei talouden edistymistä pelkän primitiivisen tason yläpuolelle. Rahan mukana katoavat jakamattomuuden ja ”tarpeiden samanaikaisuuden” ongelmat, jotka haittasivat vaihtokauppayhteiskuntaa. Nyt Jones voi

Rahan ilmaantuminen oli suuri siunaus ihmiskunnalle. Ilman rahaa – ilman yleistä vaihdon välinettä – ei voi olla todellista erikoistumista, ei talouden edistymistä pelkän primitiivisen tason yläpuolelle. Rahan mukana katoavat jakamattomuuden ja ”tarpeiden samanaikaisuuden” ongelmat, jotka haittasivat vaihtokauppayhteiskuntaa. Nyt Jones voi palkata työntekijöitä ja maksaa heille – rahalla. Smith voi myydä kyntöauransa vaihdossa yksiköihin – rahaa. Rahahyödyke on jaettavissa pieniin yksiköihin, ja kaikki hyväksyvät sen yleisesti. Niinpä kaikki tuotteet ja palvelut myydään rahaa vastaan, ja tämän jälkeen rahaa käytetään ihmisten haluamien tuotteiden ja palveluiden ostamiseen. Rahan ansiosta voidaan muodostaa monivaiheinen ”tuotantorakenne”, jossa maa, työsuoritteet ja pääomahyödykkeet toimivat yhteistyössä edistäen tuotantoa jokaisessa vaiheessaan ja vastaanottaen maksut rahassa.

Rahan luominen sisältää toisen merkittävän hyödyn. Kun kaikki vaihdanta tapahtuu rahassa, kaikki vaihtokurssit ilmaistaan rahassa, ihmiset voivat nyt verrata kunkin tuotteen markkina-arvoa kaikkiin muihin tuotteisiin. Jos television voi vaihtaa kolmeen unssiin kultaa ja auton 60 unssiin kultaa, jokainen voi nähdä, että auto on 20 television ”arvoinen” markkinoilla. Nämä vaihtosuhteet ovat *hintoja*, ja rahahyödyke toimii yhteisenä nimittäjänä kaikille hinnoille. Ainoastaan rahahintojen vakiinnuttaminen markkinoilla mahdollistaa sivistyneen talouden kehittymisen, sillä ainoastaan hinnat sallivat liikkeenharjoittajien taloudellisen *laskennan*. Liikemiehet voivat nyt arvioida, kuinka hyvin he tyydyttävät kuluttajien kysynnän vertaamalla tuotteidensa myyntihintoja hintoihin, jotka he joutuvat maksamaan tuotannontekijöistä (heidän ”kulunsa”). Kun kaikki hinnat on ilmaistu rahassa, yrittäjät voivat määrittää, tekevätkö he tappioita vai voittoja. Vastaavat laskelmat ohjaavat liikemiehiä, työntekijöitä ja maanomistajia heidän etsiessään rahallisia ansioita markkinoilta. Ainoastaan tämänkaltaiset laskelmat voivat ohjata resursseja kaikkein tuottavimpiin käyttötarkoituksiinsa – niihin käyttötarkoituksiin, jotka tulevat parhaiten tyydyttämään kuluttajien kysynnän.

Monet oppikirjat antavat rahalle useita tehtäviä: vaihdon väline, laskentayksikkö tai ”arvon mitta”, ”arvon säilyttäjä” jne. Mutta pitäisi olla selvää, että kaikki nämä tehtävät ovat pelkästään seurausta yhdestä suuremmasta tehtävästä: vaihdon välineestä. Koska kulta on yleinen väline, se on myös kaikkein markkinoitavin, sitä voidaan säilyttää toimimaan välineenä niin tulevaisuudessa kuin nykyhetkessäkin, ja sen avulla voidaan ilmaista kaikki hinnat.[1](/kirjoja/raha/rahanedut/#sdfootnote1sym) Koska kulta on hyödykeväline kaikkeen vaihdantaan, se voi palvella laskentayksikkönä nykyisille ja tulevaisuudessa odotettaville hinnoille. On tärkeää oivaltaa, että raha ei voi olla abstrakti laskentayksikkö tai vaade, paitsi siinä määrin kuin se toimii vaihdon välineenä.

[1](/kirjoja/raha/rahanedut/#sdfootnote1anc) Raha ei ”mittaa” hintoja tai arvoja; se on yhteinen nimittäjä niiden ilmaisulle. Lyhyesti, hinnat ilmaistaan rahassa; niitä ei mitata sillä.

[< edellinen sivu](/kirjoja/raha/epasuoravaihdanta) | [seuraava sivu >](/kirjoja/raha/rahanyksikko)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/raha/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/rahanmuoto/ -->
# 6. Rahan muoto

> Jos rahayksikön koolla tai nimellä ei ole juurikaan taloudellista merkitystä, ei ole myöskään rahametallin muodolla. Koska metallihyödyke on raha, seuraa tästä, että koko metallivaranto, niin kauan kuin se on ihmiskunnan käytettävissä, muodostaa maailman rahavarannon. Sillä ei ole mitään todellista merkitystä,

Jos rahayksikön koolla tai nimellä ei ole juurikaan taloudellista merkitystä, ei ole myöskään rahametallin muodolla. Koska metallihyödyke on raha, seuraa tästä, että *koko* metallivaranto, niin kauan kuin se on ihmiskunnan käytettävissä, muodostaa maailman rahavarannon. Sillä ei ole mitään todellista merkitystä, missä muodossa metalli kulloinkin on. Jos rauta toimii rahana, *kaikki* rauta on rahaa, olipa se harkkoina, kimpaleina tai osana erikoislaitteistoa.[1](/kirjoja/raha/rahanmuoto/#sdfootnote1sym) Kultaa on vaihdettu rahana raakakimpaleiden, kultapölysäkkien ja jopa korujen muodoissa. Ei pitäisi olla yllättävää, että kullalla tai muilla rahoilla voidaan käydä kauppaa useissa eri muodoissa, koska paino on niiden olennainen ominaisuus.

On totta, että tietyt muodot ovat yleensä kätevämpiä kuin toiset. Viime vuosisatoina kultaa ja hopeaa on pilkottu *kolikoiksi* pienempiin päivittäisiin maksutapahtumiin ja harkoiksi suurempiin maksutapahtumiin. Osa kullasta muunnetaan koruiksi ja muiksi koriste-esineiksi. Kaikki muunnokset yhdestä muodosta toiseen maksavat aikaa, vaivaa ja muita resursseja. Tämänkaltainen työ on liiketoimintaa siinä missä mikä tahansa muukin, ja näiden palveluiden hinnat muodostuvat tavanomaiseen tapaan. Useimmat ihmiset ovat yhtä mieltä siitä, että kultasepällä on oikeus tehdä koriste-esineitä raakakullasta, mutta he usein kieltävät, että sama pätisi kolikoiden valmistamiseen. Silti vapailla markkinoilla kolikoiden lyönti on pohjimmiltaan liiketoimintaa siinä missä mikä tahansa muukin.

Monet uskoivat kultakannan aikana, että kolikot olivat jotenkin ”todellisempaa” rahaa kuin lyömätön kulta (harkkoina tai muissa muodoissa). Piti paikkansa, että kolikot nauttivat korkeammasta arvosta kuin harkot, mutta tätä ei saanut aikaan mikään kolikoiden mystinen ominaisuus; se juontui siitä, että kolikoiden lyöminen harkoista maksoi enemmän kuin niiden uudelleensulattaminen takaisin harkoiksi. Tämän eron vuoksi kolikot olivat arvokkaampia markkinoilla.

[1](/kirjoja/raha/rahanmuoto/#sdfootnote1anc) Rautahakkuja on käytetty laajalti rahana sekä Aasiassa että Afrikassa.

[< edellinen sivu](/kirjoja/raha/rahanyksikko) | [seuraava sivu >](/kirjoja/raha/yksityisetkolikot)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/raha/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/rahanyksikko/ -->
# 5. Rahan yksikkö

> Rahan yksikkö, unssi, frangi, markka, dollari ja muut valuutat selitettynä historiallisen talouden perustiedon pohjalta.

Nähtyämme, kuinka raha sai alkunsa ja mitä se tekee, voimme kysyä: kuinka rahahyödykettä käytetään? Tarkemmin sanottuna, mikä on rahan varanto tai tarjonta yhteiskunnassa ja kuinka sitä vaihdetaan?

Ensinnäkin, suurin osa kaupankäynnistä konkreettisilla, fyysisillä tuotteilla perustuu painoon. Paino on konkreettisesta hyödykkeestä erottuva osa, joten kauppaa käydään painoyksiköillä kuten tonneilla, paunoilla, unsseilla, graaneilla, grammoilla jne.[1](/kirjoja/raha/rahanyksikko/#sdfootnote1sym) Kulta ei ole poikkeus. Kultaa, kuten muitakin hyödykkeitä, vaihdetaan painoyksiköinä.[2](/kirjoja/raha/rahanyksikko/#sdfootnote2sym)

On ilmiselvää, että kaupankäyntiin valitun yhteisen yksikön suuruudella ei ole merkitystä taloustieteilijälle. Joku maa metrijärjestelmässä suosii mittauksessa grammoja; Englanti tai Amerikka suosii tunnistuksessa graaneja tai unsseja. Kaikki painoyksiköt ovat muunnettavissa keskenään; yksi punta vastaa kuuttatoista unssia; yksi unssi vastaa 437,5 graania tai 28,35 grammaa jne. Mikäli kulta valitaan rahaksi, laskennassa käytetyn *kulta*yksikön koko on epäolennainen. Jones voi myydä takin Amerikassa yhdellä unssilla kultaa tai 28,35 grammalla Ranskassa; kummatkin hinnat ovat identtiset.

Kaikki tämä saattaa vaikuttaa itsestäänselvyyksien pyörittelyltä paitsi, että suuri määrä kärsimystä maailmassa olisi voitu välttää, jos ihmiset olisivat täysin ymmärtäneet nämä yksinkertaiset totuudet. Esimerkiksi lähes kaikki pitävät rahaa abstraktina yksikkönä tähän tai tuohon, kutakin ainutlaatuisesti tiettyyn maahan liittyvänä. Jopa silloin, kun maat olivat ”kultakannassa”, ihmiset ajattelivat samalla tavalla. Amerikan rahaa olivat ”dollarit”, Ranskan rahaa ”frangit”, Saksan rahaa ”markat” jne. Nämä kaikki olivat eittämättä kultaan sidottuja, mutta niitä pidettiin riippumattomina ja itsenäisinä ja tästä syystä valtioiden oli helppo ”irtautua kultakannasta”. *Silti kaikki nämä nimet olivat vain kullan tai hopean painoyksiköiden nimiä.*

Brittiläinen punta tarkoitti alkujaan paunan painoa hopeaa. Entä dollari? Dollari sai alkunsa yleisesti käytetystä nimestä unssin painolle hopeaa böömiläisen kreivi Schlickin 1500-luvulla lyömissä kolikoissa. Kreivi Schlick asui Joachimin Laaksossa tai Joachimsthalissa. Kreivin kolikot saavuttivat suuren maineen tasalaatuisuutensa ja puhdasmetallisuutensa vuoksi, ja niitä kutsuttiin laajalti ”Joachimin taalereiksi” tai lopulta ”taalereiksi”. Nimi ”dollari” muodostui viimein ”taalerista”.

Näin ollen vapailla markkinoilla erilaiset nimet, joita yksiköillä voi olla, ovat yksinkertaisesti vain *painoyksiköiden määritelmiä*. Kun olimme ”kultakannassa” ennen vuotta 1933, ihmiset tapasivat sanoa, että ”kullan hinta” oli ”kiinnitetty kahteenkymmeneen dollariin kultaunssia kohden”. Mutta tämä oli vaarallisen harhaanjohtava tapa tarkastella rahaamme. Todellisuudessa ”dollari” oli *määritelty* *nimeksi* (noin) 1/20 unssille kultaa. Tämän vuoksi oli harhaanjohtavaa puhua ”vaihtokursseista” yhden maan valuutasta toiseen. ”Punta” ei todellisuudessa ”vaihtunut” viiteen ”dollariin”. [3](/kirjoja/raha/rahanyksikko/#sdfootnote3sym) Dollari oli määritelty 1/20 kultaunssiksi ja punnalla, joka oli tuolloin määritelty nimeksi 1/4 kultaunssille, vaihtoi yksinkertaisesti 5/20 kultaunssia. Tällaiset vaihdannat ja nimien suuri kirjo olivat selvästikin sekavia ja harhaanjohtavia. Kuinka ne saivat alkunsa esitetään myöhemmin luvussa valtion sekaantumisesta rahaan. Täysin vapailla markkinoilla kultaa vaihdettaisiin suoraan ”grammoina”, graaneina tai unsseina, ja sekavat nimet kuten dollari, frangi jne. olisivat tarpeettomia. Tämän vuoksi käsittelemme tässä osiossa rahan vaihdantaa suoraan unsseina tai grammoina.

Vapaat markkinat valitsevat epäilemättä yhteiseksi yksikökseen rahahyödykkeen kaikkein käytännöllisimmässä koossa. Jos platina olisi rahana, sitä todennäköisesti vaihdettaisiin unssin murto-osina; jos käytettäisiin rautaa, sitä laskettaisiin paunoina tai tonneina. Selvästikään koolla ei ole merkitystä taloustieteilijälle.

[1](/kirjoja/raha/rahanyksikko/#sdfootnote1anc) Jopa nimellisesti tilavuudenperusteella vaihdettavat tavarat (paali, vakka, jne.) epäsuorasti olettavat standardipainon tilavuusyksikköä kohden.

[2](/kirjoja/raha/rahanyksikko/#sdfootnote2anc) Yksi kullan kardinaalihyveistä rahana on sen *homogeenisuus* – toisin kuin monissa muissa hyödykkeissä siinä ei ole laatueroja. Unssi puhdasta kultaa vastaa mitä tahansa muuta unssia puhdasta kultaa toiselta puolelta maapalloa.

[3](/kirjoja/raha/rahanyksikko/#sdfootnote3anc) Itse asiassa punta vaihtui 4,87 dollariin, mutta käytämme 5 dollaria laskennan helpottamiseksi.

[< edellinen sivu](/kirjoja/raha/rahanedut) | [seuraava sivu >](/kirjoja/raha/rahanmuoto)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/raha/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/rahapajanmonopoli/ -->
# 3. Rahapajan pakollinen monopoli

> Käyttääkseen väärentämistä tulojensa lisäämiseksi valtion täytyy ottaa pitkiä askelia pois vapailta markkinoilta. Valtio ei voinut yksinkertaisesti vallata toimivia vapaita markkinoita ja painaa omia paperilappujaan. Niin äkillisesti tehtynä harva hyväksyisi valtion rahan. Jopa nykyaikana monet ihmiset ”takaperoisissa maissa” ovat yksinkertaisesti kieltäytyneet

Käyttääkseen väärentämistä tulojensa lisäämiseksi valtion täytyy ottaa pitkiä askelia pois vapailta markkinoilta. Valtio ei voinut yksinkertaisesti vallata toimivia vapaita markkinoita ja painaa omia paperilappujaan. Niin äkillisesti tehtynä harva hyväksyisi valtion rahan. Jopa nykyaikana monet ihmiset ”takaperoisissa maissa” ovat yksinkertaisesti kieltäytyneet hyväksymästä paperirahaa ja vaativat kaupankäyntiä ainoastaan kullalla. Näin ollen valtiollisen tunkeutumisen täytyy olla paljon hienovaraisempaa ja asteittaista.

Ennen muutamaa viime vuosisataa ei ollut pankkeja, ja sen takia valtio ei voinut käyttää pankkikoneistoa massiiviseen inflaatioon niin kuin se nykyään voi. Mitä se saattoi tehdä, kun vain kultaa ja hopeaa oli kierrossa?

Ensimmäinen askel, jonka jokainen suurehko valtio otti varmin askelin, oli kaapata ehdoton yksinoikeus *rahan lyömiseen*. Tämä oli välttämätön keino kolikkotarjonnan haltuun ottamiseksi. Kuninkaan tai lordin kuva lyötiin kolikoihin ja levitettiin myyttiä, että kolikoiden lyöminen on kuninkaallisen tai paronillisen ”suvereenisuuden” välttämätön etuoikeus. Rahapajamonopoli salli valtion toimittaa kolikoita millä vain nimellisarvoilla se itse eikä yhteisö halusi. Seurauksena kolikoiden valikoima markkinoilla vähentyi väkisin. Lisäksi rahapaja pystyi nyt veloittamaan korkean hinnan, suuremman kuin kustannukset (”seigniorage-tulon”), vain kulut kattavan hinnan (”brassage”) tai toimittamaan kolikot ilman kustannuksia. Seigniorage oli monopolihinta, ja se asetti erityisen taakan harkkojen muuntamiselle kolikoiksi; vastikkeeton rahanlyönti toisaalta kannusti liikaa kolikoiden valmistamista harkoista ja pakotti veronmaksajat maksamaan muiden käyttämistä rahapajan palveluista.

Hankittuaan rahapajamonopolin valtiot edistivät rahayksikön *nimen* käyttöä tehden parhaansa erottaakseen nimen todellisesta perustastaan kolikon painossa. Tämä oli myös erittäin tärkeä askel, koska se vapautti jokaisen valtion maailmanmarkkinoiden yhteisessä rahassa pitäytymisen pakosta. Graanien tai grammojen käyttämisen sijasta jokainen valtio edisti omaa kansallista nimeään muka rahallisen isänmaallisuuden nimissä: dollarit, markat, frangit ja vastaavat. Tämä muutos teki mahdolliseksi erinomaisen keinon kolikoiden valtiolliseen väärentämiseen: metallipitoisuuden alentamisen.

[< edellinen sivu](/kirjoja/raha/inflaationvaikutukset) | [seuraava sivu >](/kirjoja/raha/metallipitoisuuden)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/raha/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/rahavarastot/ -->
# 12.  Rahavarastot

> Oletetaan, että vapaat markkinat ovat vakiinnuttaneet kullan rahakseen (unohtaen jälleen hopean yksinkertaisuuden vuoksi). Jopa kolikoiden kätevässä muodossa kultaa on usein vaivalloista ja hankalaa kantaa ja käyttää suoraan vaihdannassa. Suurempia maksutapahtumia varten on epäkäytännöllistä ja kallista kuljettaa useaa kymmentä tai sataa

Oletetaan, että vapaat markkinat ovat vakiinnuttaneet kullan rahakseen (unohtaen jälleen hopean yksinkertaisuuden vuoksi). Jopa kolikoiden kätevässä muodossa kultaa on usein vaivalloista ja hankalaa kantaa ja käyttää suoraan vaihdannassa. Suurempia maksutapahtumia varten on epäkäytännöllistä ja kallista kuljettaa useaa kymmentä tai sataa kiloa kultaa. Mutta vapaat markkinat, aina valmiina tyydyttämään yhteiskunnallisia tarpeita, tulevat avuksi. Kulta täytyy ensinnäkin säilyttää jossain, ja aivan kuten erikoistuminen on tehokkainta muillakin liiketoiminnan alueilla, se on tehokkainta myös varastointiliiketoiminnassakin. Tietyt yritykset tulevat silloin menestymään markkinoilla tarjoamalla varastointipalveluita. Jotkut tulevat olemaan kultavarastoja ja varastoimaan kultaa lukuisille asiakkailleen. Kuten kaikkien varastojen tapauksessa, omistajan oikeus varastoituun tavaraan todennetaan *varastokuitilla*, jonka hän saa vastineena varastoimilleen tavaroille. Kuitti oikeuttaa omistajansa hakemaan tavaransa takaisin milloin tahansa halutessaan. Tämä varasto ansaitsee voittonsa kuten kaikki muutkin – toisin sanoen veloittamalla hinnan varastointipalveluistaan.

On kaikki syyt olettaa, että kultavarastot, tai rahavarastot, kukoistavat vapailla markkinoilla niin kuin muutkin varastot menestyvät. Itse asiassa varastoinnilla on rahan tapauksessa vielä tärkeämpi rooli. Kaikki muut tuotteet siirtyvät kulutukseen ja näin ollen poistuvat varastosta jonkin ajan kuluttua joko tuotanto- tai kulutuskäyttöön. Mutta rahaa, kuten olemme nähneet, ei pääosin ”käytetä” fyysisessä mielessä; sen sijaan sitä käytetään vaihdannassa muihin tavaroihin ja säilötään odottamaan vastaavia vaihdantoja tulevaisuudessa. Lyhyesti sanottuna rahaa ei niinkään ”käytetä” vaan yksinkertaisesti siirretään henkilöltä toiselle.

Tällaisessa tilanteessa käytännöllisyys väistämättä johtaa *varastokuitin siirtämiseen fyysisen kullan sijaan*. Oletetaan esimerkiksi, että Smith ja Jones säilövät kultansa samassa varastossa. Jones myy Smithille autonsa sadalla kultaunssilla. He voisivat käydä läpi kalliin prosessin, jossa Smith lunastaisi kuittinsa ja siirtäisi kullan Jonesin toimistoon, josta Jones siirtäisi ja tallettaisi sen välittömästi takaisin samaan varastoon. Mutta epäilemättä he valitsevat paljon helpomman tavan: Smith yksinkertaisesti antaa Jonesille varastokuitin sadalle kultaunssille.

Tällä tavoin rahan varastokuitit tulevat enenevässä määrin toimimaan *rahan korvikkeina*. Yhä harvemmat maksutapahtumat liikuttavat oikeaa kultaa; useimmissa tapauksissa käytetään sen sijaan paperioikeuksia kultaan. Markkinoiden kehittyessä tämän korvikeprosessin edistymiselle tulee olemaan kolme rajoitusta. *Ensimmäinen* on laajuus, jolla ihmiset käyttävät näitä – *pankeiksi* kutsuttuja – rahavarastoja käteisen sijaan. Selvästikin, jos Jones jostain syystä ei haluaisi käyttää pankkia, Smithin tulisi kuljettaa varsinainen kulta. *Toinen* rajoitus on *kunkin pankin* asiakaskunnan laajuus. Toisin sanottuna, mitä enemmän maksutapahtumia tehdään *eri* pankkien välisten asiakkaiden välillä, sitä enemmän kultaa täytyy kuljettaa. Mitä enemmän vaihtoja tehdään saman pankin asiakkaiden välillä, sen vähemmän kultakuljetuksia tarvitaan. Jos Jones ja Smith olisivat eri varastojen asiakkaita, Smithin pankin (tai Smithin itse) täytyisi kuljettaa kulta Jonesin pankkiin. *Kolmanneksi* asiakkailla täytyy olla varmuus pankkiensa luotettavuudesta. Jos he esimerkiksi yllättäen saavat selville, että pankin toimihenkilöillä on rikosrekisterit, pankki todennäköisesti menettäisi liiketoimintansa pikapuolin. Tässä suhteessa kaikki varastot – ja kaikki luottamukseen perustuvat liiketoiminnat – ovat samankaltaisia.

Kun pankit kasvavat ja luottamus niihin kehittyy, niiden asiakkaat saattavat pitää useissa tapauksissa kätevämpänä luopua oikeuksistaan – *seteleiksi* kutsuttuihin – paperikuitteihin *ja pitää niiden sijaan omistuksensa avoimilla tileillä*. Rahamaailmassa näitä on kutsuttu *pankkitalletuksiksi*. Paperikuittien siirtämisen sijaan asiakkaalla on saatava pankissa; hän tekee vaihdantoja kirjoittamalla vaatimuksen varastolleen siirtääkseen osan tilistään jollekin toiselle. Esimerkissämme Smith käskisi pankin siirtämään hänen sadan kultaunssin omistusoikeutensa Jonesille. Tätä kirjallista vaatimusta kutsutaan *sekiksi.*

Tulisi olla selvää, että taloustieteellisesti ei ole mitään eroa pankkisetelin ja pankkitalletuksen välillä. Molemmat ovat vaateita varastoidun kullan omistajuuteen; molempia siirretään yhtä lailla rahan korvikkeina, ja molemmilla on samat kolme rajoitetta käyttönsä laajuuteen. Asiakas voi päättää, mukavuussyiden perusteella, haluaako hän pitää omistusoikeutensa seteli- vai talletusmuodossa.[1](/kirjoja/raha/rahavarastot/#sdfootnote1sym)

Entä mitä on tapahtunut rahan tarjonnalle näiden kaikkien toimenpiteiden seurauksena? Jos pankkiseteleitä tai -talletuksia käytetään ”rahan korvikkeina”, tarkoittaako tämä, että talouden vaikuttava rahan tarjonta on kasvanut, vaikka kultavaranto on pysynyt ennallaan? Ei missään nimessä. Rahakorvikkeet ovat pelkästään varastokuitteja oikeasti talletettuun kultaan. Jos Jones tallettaa sata unssia kultaa varastoonsa ja saa siitä kuitin, tätä kuittia voidaan käyttää markkinoilla rahana, mutta ainoastaan kätevänä kullan *sijaisena*, ei sen lisänä. Holvissa oleva kulta ei ole enää osa vaikuttavaa rahan tarjontaa vaan sitä pidetään *reservinä* kuitille, joka on omistajansa lunastettavissa milloin tahansa. Korvikkeiden käytön lisääntyminen tai vähentyminen ei siten aiheuta muutoksia rahan tarjontaan. Ainoastaan tarjonnan *muoto* muuttuu, ei sen kokonaismäärä. Näin ollen yhteisön rahan tarjonta voi alkaa kymmenellä miljoonalla kultaunssilla. Tämän jälkeen kuusi miljoonaa talletetaan pankkiin korvaukseksi kultaseteleistä, jolloin vaikuttava tarjonta on: neljä miljoonaa unssia kultaa, kuusi miljoonaa unssia kultavaateita paperiseteleinä. Rahan kokonaistarjonta on pysynyt samana.

Monet ovat argumentoineet omituisesti, että pankkien olisi mahdotonta tehdä rahaa, jos ne joutuisivat toimimaan tällä ”sadan prosentin reservikannalla” (kulta aina kuittinsa edustamana). Kuitenkaan ei ole olemassa mitään todellista ongelmaa, yhtään sen enempää kuin muillakaan varastoilla. Lähes kaikki varastot säilyttävät kaikki tavarat omistajilleen (sadan prosentin reservi) luonnostaan – itse asiassa muilla tavoin toimimista pidettäisiin petoksena tai varkautena. Ne ansaitsevat voittonsa palvelumaksuina asiakkailta. Pankit voivat veloittaa palveluistaan samaan tapaan. Jos tätä vastustetaan sanomalla, etteivät asiakkaat maksa korkeita palvelumaksuja, se tarkoittaa, että pankkien palvelut eivät ole kovin suuresti kysyttyjä ja pankkipalveluiden käyttö laskee tasolle, jonka kuluttajat katsovat hyödylliseksi.

Lähestymme nyt rahataloustieteilijän ehkä kaikkein pisteliäintä ongelmaa: ”osittaiskassavarantovelvoitteisen pankkitoiminnan” arviointia. Meidän tulee kysyä: olisiko osittaiseen kassavarantovelvoitteeseen perustuva pankkitoiminta sallittua vapailla markkinoilla vai olisiko se kiellettyä petoksena? Tiedetään hyvin, että pankit ovat harvoin pysyneet ”sadan prosentin” perustassa kovin kauaa. Koska rahat saattavat pysyä pitkiä aikoja varastossa, pankilla on houkutus käyttää osaa rahoista omaan lukuunsa – se on houkuttelevaa myös, koska ihmiset eivät yleensä välitä siitä, ovatko heidän takaisin saamansa kultakolikot täsmälleen samoja kuin heidän tallettamansa. Tästä syystä pankilla on houkutus käyttää muiden ihmisten rahoja tienatakseen voittoja itselleen.

Jos pankki nyt lainaa kullan suoraan ulos, kuitit on osittain mitätöity. Joillekin kuiteille ei ole enää kultatakausta; lyhyesti ilmaistuna, pankki on käytännössä maksukyvytön, koska se ei voi millään vastata kaikista velvoitteistaan, jos sitä niin vaaditaan tekemään. Se ei pysty luovuttamaan asiakkaidensa omaisuutta, jos he kaikki niin haluavat.

Yleensä pankit, sen sijaan että ottaisivat kullan suoraan, painavat katteettomia tai ”epäaitoja” varastokuitteja, toisin sanoen varastokuitteja kultaan, jota ei ole eikä voikaan olla varastossa. Nämä kuitit pankit lainaavat voitolla. Taloudellinen vaikutus on selvästi sama. Varastokuitteja painetaan enemmän kuin kultaa on holveissa. Pankki on laskenut liikkeelle kultavarantokuitteja, jotka eivät edusta mitään, vaikka niiden tulisi edustaa sataa prosenttia nimellisarvostaan kultaa. Valekuitit virtaavat luottavaisille markkinoille samalla tavoin kuin oikeatkin kuitit ja lisäävät siten maan vaikuttavaa rahan tarjontaa. Yllä olevassa esimerkissä, jos pankit laskevat liikkeelle kaksi miljoonaa unssia vääriä kuitteja, ilman kultaa niitä takaamassa, maan rahan tarjonta nousee kymmenestä kahteentoista miljoonan kultaunssiin – ainakin siihen saakka, kunnes taikatemppu tulee ilmi ja tilanne korjataan. Liikkeellä on nyt, neljän miljoonan kultaunssin lisäksi, kahdeksan miljoonaa unssia rahan korvikkeita, joista vain kuusi miljoonaa on katettu kullalla.

Valekuittien liikkeelle laskeminen, kuten kolikoiden väärentäminen, on esimerkki *inflaatiosta*, jota tutkitaan lisää myöhemmin. *Inflaatio* voidaan määrittää *miksi tahansa lisäykseksi talouden rahatarjonnassa mikä ei perustu lisäykseen rahametallivarannossa.* Osittaiskassavarantovelvoitteiset pankit ovat siten luonnostaan inflatorisia instituutiota.

Pankkien puolustajat vastaavat seuraavasti: pankit toimivat pelkästään kuten muutkin yritykset – ne ottavat riskejä. Kieltämättä, jos kaikki tallettajat esittäisivät vaateensa, pankit olisivat vararikossa, koska liikkeelle lasketut kuitit ylittävät holvissa olevan kullan. Mutta pankit yksinkertaisesti ottavat riskin – yleensä perustellun – etteivät kaikki vaadi kultaansa. Kuitenkin suuri ero ”osittaiskassavarantovelvoitteisen” pankin ja kaikkien muiden yritysten välillä on tämä: muut yrittäjät käyttävät omaa tai lainattua pääomaa hankkeissaan, ja jos he lainaavat luottoa, he lupaavat maksaa sen takaisin tiettynä päivänä tulevaisuudessa ja pitävät huolta siitä, että heillä on tuona päivänä tarpeeksi rahaa saatavilla velvoitteistaan vastatakseen. Jos Smith lainaa sata kultaunssia vuodeksi, hän järjestää saatavilleen sata kultaunssia takaisinmaksupäiväksi. Mutta pankki ei lainaa tallettajiltaan; se ei vakuuta maksavansa takaisin tiettynä päivänä tulevaisuudessa. Sen sijaan se vakuuttaa maksavansa kuitin kultana milloin tahansa niin vaadittaessa. Lyhyesti sanottuna pankkiseteli tai -talletus ei ole velkakirja tai velka; se on varastokuitti toisten ihmisten omaisuudesta. Lisäksi, kun liikemies lainaa tai antaa luottoa, hän ei lisää rahan tarjontaa. Lainatut varat ovat *säästettyjä* varoja, osa olemassa olevaa rahan tarjontaa, joka siirretään säästäjältä lainaajalle. Sen sijaan pankkisetelit lisäävät keinotekoisesti rahan tarjontaa, koska valekuitit injektoidaan markkinoille.

Pankki ei siten ota tavallista liiketoimintariskiä. Se ei, toisin kuin kaikki liikemiehet, sovita varojensa aikajärjestystä suhteellisesti velkojensa aikajärjestykseen, toisin sanoen pidä huolta siitä, että sillä on eräpäivinä riittävästi rahaa maksaakseen laskunsa. Sen sijaan suurin osa sen veloista on välittömiä, mutta sen varat eivät ole.

Pankki tekee uutta rahaa tyhjästä, ja sen ei, toisin kuin kaikkien muiden, täydy hankkia rahaa tuottamalla ja myymällä palveluksiaan. Lyhyesti sanottuna, pankki on *valmiiksi* ja kaikkina aikoina vararikossa; mutta sen vararikko vain *paljastuu*, kun asiakkaat tulevat epäluuloisiksi ja käynnistävät ”talletuspaon”. Mikään muu liiketoiminta ei koe vastaavaa ”pakoa”. Mitään muuta yritystä ei voida syöstä yhdessä yössä vararikkoon pelkästään siksi, että sen asiakkaat päättävät ottaa takaisin haltuunsa oman omaisuutensa. Mikään muu liiketoimina ei luo fiktiivistä uutta rahaa, joka haihtuu ilmaan sitä tarkemmin arvioitaessa.

Osittaiskassavarantovelvoitteisen pankin rahan äärimmäisiä taloudellisia vaikutuksia tullaan tutkimaan seuraavassa luvussa. Tässä toteamme, että moraalisesti tällaisella pankilla ei olisi täysin vapailla markkinoilla sen kummempaa oikeutusta olemassaololleen kuin millään muullakaan epäsuoran varkauden muodolla. On totta, ettei seteli tai talletus tosiasiassa mainitse ehdoissaan, että varasto takaa pitäytymisen täydessä kultavakuudessa kaikkina aikoina. Mutta pankki lupaa lunastaa vaadittaessa, ja niin, kun se laskee liikkeelle vääriä kuitteja, se jo suorittaa petoksen, sillä pankin käy välittömästi täysin mahdottomaksi pitää lupauksensa ja lunastaa kaikki setelinsä ja talletuksensa.[2](/kirjoja/raha/rahavarastot/#sdfootnote2sym) Näin ollen petos tehdään heti, kun valekuittien liikkeelle laskeminen tapahtuu. *Mitkä* nimenomaiset kuitit ovat väärennettyjä voidaan selvittää vasta *jälkikäteen* talletuspaon tapahduttua (koska kaikki kuitit näyttävät samoilta), ja viimeksi tulleet hakijat jäävät tyhjin käsin.[3](/kirjoja/raha/rahavarastot/#sdfootnote3sym)

Jos petoksen on tarkoitus olla kiellettyä vapaassa yhteiskunnassa, osittaiseen kassavarantovelvoitteeseen perustuvan pankkitoiminnan täytyisi kohdata sama kohtalo.[4](/kirjoja/raha/rahavarastot/#sdfootnote4sym) Oletetaan kuitenkin, että petos ja osittaiskassavarantovelvoitteinen pankkitoiminta sallitaan, pankkien ainoastaan edellytetään vaadittaessa täyttävän velvoitteensa lunastaa kullassa. Epäonnistuminen tämän velvoitteen täyttämisessä tarkoittaisi välitöntä vararikkoa. Tällainen järjestelmä on tullut tunnetuksi ”vapaana pankkitoimintana”. Laskettaisiinko silloin petollisesti liikkeelle runsaasti rahankorvikkeita keinotekoisen uuden rahan luomisen seurauksin? Monet ovat olettaneet näin ja uskoneet ”villin pankkitoiminnan” siten ainoastaan inflatoivan rahan tarjontaa tähtitieteellisesti. Mutta päin vastoin, ”vapaa pankkitoiminta” johtaisi paljon ”kovempaan” rahajärjestelmään kuin mikä meillä on nykyään.

Pankkeja hillitsisivät samat kolme yllä mainittua rajoitusta ja erittäin perusteellisesti hillitsisivätkin. Ensinnäkin kunkin pankin laajentumista rajoittaa kullan menetys toiseen pankkiin. Pankki voi laajentaa rahaa ainoastaan *oman* asiakaskuntansa rajoissa. Oletetaan esimerkiksi, että pankki *A*, jolla on 10 000 unssia kultaa talletuksina, laskee liikkeelle 2 000 unssin verran vääriä varastokuitteja kultaan ja lainaa ne erinäisille yrityksille tai sijoittaa ne arvopapereihin. Lainaaja, tai arvopaperien aikaisempi omistaja, kuluttavat uuden rahan erinäisiin tavaroihin ja palveluihin. Lopulta kierrossa oleva raha saavuttaa omistajan, joka on *toisen* pankin, *B*:n, asiakas.

Tässä kohdassa pankki *B* soittaa pankki *A*:lle lunastaakseen kuittinsa kultana, jotta kulta voidaan siirtää pankki *B*:n holveihin. On selvää, että mitä laajempi kunkin pankin asiakaskunta on ja mitä enemmän sen asiakkaat käyvät kauppaa keskenään, sitä enemmän pelivaraa kullakin pankilla on laajentaa luotto- ja rahatarjontaansa. Sillä, jos pankin asiakaskunta on suppea, silloin pian sen laskettua liikkeelle luotua rahaa sitä vaaditaan lunastamaan – ja, kuten olemme nähneet, sillä ei ole edellytyksiä lunastaa enempää kuin osa velvoitteistaan. Välttääkseen vararikon uhan tältä taholta, mitä kapeampi asiakaskunta pankilla on, sitä suurempi osa kultaa sen on pidettävä reservinä, ja sitä vähemmän se voi laajentaa. Jos kussakin maassa on ainoastaan yksi pankki, laajentamiselle on huomattavasti enemmän tilaa kuin jos jokaista kahta yhteisön jäsentä kohden on yksi pankki. Muiden asioiden pysyessä vakiona, mitä enemmän pankkeja on olemassa, ja mitä pienempi niiden koko, sitä ”vaikeampi” – ja parempi – rahan tarjonta tulee olemaan. Samalla tavoin pankin asiakaskuntaa rajoittavat myös ne, jotka eivät käytä ollenkaan pankkeja. Mitä useampi ihminen käyttää varsinaista kultaa pankkirahan sijaan, sitä vähemmän tilaa on pankki-inflaatiolle.

Oletetaan kuitenkin, että pankit muodostavat kartellin ja suostuvat maksamaan toistensa kuitit ja pidättäytymään kullan lunastamisesta. Oletetaan vielä lisäksi, että pankkiraha on yleismaailmallisesti käytössä. Onko jäljelle jäänyt mitään rajoitteita pankkilaajentumiselle? Kyllä, jäljelle jää rajoitteeksi asiakkaiden luottamus pankkeihin. Pankkiluoton ja rahatarjonnan laajentuessa yhä enemmän ja enemmän yhä useammat asiakkaat huolestuvat kassavarantosuhteen alentumisesta. Ja täysin vapaassa yhteiskunnassa ne, jotka tietävät totuuden pankkijärjestelmän maksukyvyttömyydestä, voivat muodostaa pankkien vastaisia liittoja kannustamaan asiakkaita nostamaan rahansa pois ennen kuin on liian myöhäistä. Lyhyesti sanottuna talletuspakoon kannustavat liitot tai tällaisten muodostamisen uhka voivat pysäyttää ja peruuttaa rahalaajentumisen.

Mitään tästä keskustelusta ei ole tarkoitettu kyseenalaistamaan yleistä *luotonantotoimintaa*, jolla on merkittävä ja elintärkeä rooli vapailla markkinoilla. Luotonantotoiminnassa rahan (hyödyllinen tuote nykyhetkessä) haltija vaihtaa sen tulevaisuudessa erääntyvään velkakirjaan (velkakirjan ollessa ”tulevaisuuden tuote”) ja koronmaksu heijastaa nykyisen tuotteen korkeampaa arvostusta suhteessa tuleviin tuotteisiin markkinoilla. Mutta pankkisetelit tai -talletukset eivät ole *luottoa*; ne ovat varastokuitteja, välittömiä vaateita käteiseen (esim. kultaan) pankkien holveista. Velallinen huolehtii siitä, että hän maksaa velkansa maksun erääntyessä; osittaiskassavarantovelvoitteinen pankkiiri ei voi koskaan maksaa muuta kuin pienen osan velvoitteistaan.

Käymme seuraavassa luvussa tutkimaan erilaisia valtiollisia tapoja sekaantua rahajärjestelmään – pääosa niistä suunniteltuna, ei hillitsemään petollisia liikkeellelaskuja vaan päinvastoin poistamaan nämä ja muut luonnolliset rajoitteet inflaatiolle.

[1](/kirjoja/raha/rahavarastot/#sdfootnote1anc) Pientä vaihtorahaa varten tarkoitetut poletit ovat rahan kolmas korvikemuoto. Ne ovat itse asiassa verrannollisia pankkiseteleihin mutta ”painetut” perusmetalliin paperin sijaan.

[2](/kirjoja/raha/rahavarastot/#sdfootnote2anc) Ks. Amasa Walker, *The Science of Wealth*, 3. p. (Boston: Little, Brown, and Co., 1867) s. 139-41; ja s. 126-232 erinomaisena keskusteluna osittaiskassavarantorahan ongelmista.

[3](/kirjoja/raha/rahavarastot/#sdfootnote3anc) Ehkäpä libertariaaninen järjestelmä harkitsisi ”yleisiä vakuustalletuksia” (jotka sallivat varaston palauttaa minkä tahansa homogeenisen tuotteen tallettajalle) ”erityisinä vakuustalletuksina”, jotka kuten konossementit, panttikuitit, siirtokelpoiset varastotodistukset yms. luovat omistussuhteen tiettyyn korvamerkittyyn kohteeseen. Yleisen vakuustalletuksen tapauksessa varastolla on houkutus käsitellä tavaroita *ominaan* eikä asiakkaidensa omaisuutena. Tämä on juuri se, mitä pankit ovat tehneet. Ks. Jevons, *Money and the Medium of Exchange*, s. 207-12.

[4](/kirjoja/raha/rahavarastot/#sdfootnote4anc) Petos on *epäsuora* varkaus, koska se tarkoittaa ettei sopimusta ole täytetty arvon vastaanottamisen jälkeen. Lyhyesti, jos *A* myy *B*:lle laatikon tekstillä ”aamiaismuroja” ja sen sisältä paljastuukin mehupilli, niin *A*:n petos on oikeasti *B*:n omaisuuden varastamista. Yhtälailla oikeata muistuttavien varastokuittien liikkeelle laskeminen olemattomiin tavaroihin on petos niitä kohtaan, joilla on vaateet olemattomaan omaisuuteen.

[< edellinen sivu](/kirjoja/raha/yhtaaikaisetrahat) | [seuraava sivu >](/kirjoja/raha/yhteenveto)  
[Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/raha/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/siirtyminenpois/ -->
# 10. Siirtyminen pois kultakannasta

> Keskuspankin perustaminen poistaa rajoitteet pankkiluottolaajentumiselta ja laittaa inflatorisen moottorin käyntiin. Se ei tosin poista kaikkia rajoitteita. Jäljelle jää edelleen keskuspankin itsensä ongelma. Kansalaiset voivat mahdollisesti tehdä talletuspaon keskuspankista, mutta tämä on erittäin epätodennäköistä. Varteenotettavampi uhka on kullan menetys ulkomaille. Aivan

Keskuspankin perustaminen poistaa rajoitteet pankkiluottolaajentumiselta ja laittaa inflatorisen moottorin käyntiin. Se ei tosin poista kaikkia rajoitteita. Jäljelle jää edelleen keskuspankin itsensä ongelma. Kansalaiset voivat mahdollisesti tehdä talletuspaon keskuspankista, mutta tämä on erittäin epätodennäköistä. Varteenotettavampi uhka on kullan menetys ulkomaille. Aivan kuten yksi laajeneva pankki menettää kultaa toisten laajentumattomien pankkien asiakkaille, samoin rahallinen laajentuminen yhdessä maassa aiheuttaa kullan häviämistä muiden maiden kansalaisille. Nopeammin laajentavat maat ovat vaarassa menettää kultaansa ja saada pankkijärjestelmäänsä pyyntöjä kullan lunastamiseksi. Tämä oli klassinen syklinen kuvio 1800-luvulla: valtion keskuspankki loi pankkiluottolaajentumista, hinnat nousivat ja kun raha levisi kotimaisilta asiakkailta ulkomaisille, ulkomaiset pyrkivät enenevissä määrin lunastamaan valuutan kullassa. Lopulta keskuspankki joutui viheltämään pelin poikki ja toimeenpanemaan luottojen kutistamisen pelastaakseen rahastandardinsa.

On olemassa yksi tapa, jolla ulkomainen lunastus voidaan välttää: keskuspankkien välinen yhteistyö. Jos kaikki keskuspankit suostuvat inflatoimaan suurin piirtein samaa vauhtia, silloin yksikään maa ei menettäisi kultaa toiselle, ja koko maailma pystyisi yhdessä inflatoimaan lähes ilman mitään rajoituksia. Jokaisen valtion ollessa omasta vallastaan mustasukkainen ja herkkä erilaisille painostuksille, tällainen hanhenloikkayhteistyö on kuitenkin tähän mennessä osoittautunut lähes mahdottomaksi. Yksi lähimmistä menettelytavoista oli American Federal Reserve -sopimus kotimaisen inflaation edistämiseksi 1920-luvulla Iso-Britannian auttamiseksi, jotta se ei menettäisi kultaa Yhdysvalloille.

1900-luvulla valtiot, mieluummin kuin ovat deflatoineet tai rajoittaneet omaa inflaatiotaan, ovat yksinkertaisesti ”siirtyneet pois kultakannasta” kohdatessaan kovaa kysyntää kultaan. Tämä tietysti takaa sen, ettei keskuspankki voi epäonnistua, sillä sen seteleistä tulee nyt virallinen raha. Lyhyesti sanottuna, valtio on lopulta kieltäytynyt maksamasta velkojaan ja käytännössä armahtanut pankkijärjestelmän tältä rasittavalta velvollisuudelta. Epäaidot kultakuitit laskettiin aluksi liikkeelle ilman takauksia, ja, kun tilinteon päivä läheni, vararikko viimeisteltiin häpeilemättömästi yksinkertaisesti poistamalla kullassa lunastaminen. Erinäisten kansallisten valuuttanimien (dollari, punta, markka) eriyttäminen kullasta ja hopeasta on nyt saatettu loppuun.

Aluksi valtiot kieltäytyivät myöntämästä, että tämä oli pysyvä toimenpide. Ne viittasivat ”pidättäytymiseen rahan maksusta”, ja aina luultiin että lopulta, sodan tai muun ”hätätilanteen” päätyttyä, valtio lunastaisi jälleen velvoitteensa. Kun Englannin pankki siirtyi pois kullasta 1700-luvun lopulla, se jatkoi tässä tilassa kaksikymmentä vuotta, mutta aina siinä ymmärryksessä, että kultamaksut alkaisivat uudelleen Ranskan sodan päätyttyä.

Tilapäiset ”pidättymiset” ovat kuitenkin ensiaskelia täydelliseen kieltäytymiseen. Kultakanta ei ole loppujen lopuksi hana, joka voidaan kääntää päälle ja pois valtion mielenoikkujen sanelemana. Joko kultakuitti on lunastettavissa tai se ei ole; kun kerran lunastaminen on keskeytetty, kultakannasta tulee pilkan aihe.

Toinen askel kultarahan hitaassa sukupuutossa oli ”kultaharkkostandardin” perustaminen. Tässä järjestelmässä valuutta ei ole enää lunastettavissa kolikoina; se voidaan lunastaa ainoastaan suurina, arvoltaan korkeina kultaharkkoina. Käytännössä tämä rajoittaa kullan lunastamisen kouralliselle ulkomaankaupan ammattilaisia. Tällöin ei ole enää todellista kultakantaa, vaikka valtio voikin yhä julistaa uskollisuuttaan kullalle. Eurooppalaiset 1920-luvun ”kultakannat” olivat tämän tyylisiä valestandardeja.[1](/kirjoja/raha/siirtyminenpois/#sdfootnote1sym)

Lopulta valtiot siirtyivät ”pois kullasta” virallisesti ja täydellisesti ulkomaalaisia ja ”epäisänmaallisia kullan hamstraajia” vastaan suunnattujen herjojen saattelemana. Valtion paperista tulee näin *fiat*-rahastandardi. Toisinaan valtionvarainministeriön eikä keskuspankin paperi on ollut fiat-rahaa, erityisesti ennen keskuspankkijärjestelmän kehittymistä. Amerikan continentaalit, greenbackit, sisällissodan aikaiset Konfederaation setelit ja ranskalaiset assignaatit olivat kaikki valtionvarainministeriön liikkeelle laskemia fiat-valuuttoja. Olipa kyse valtionvarainministeriöstä tai keskuspankista fiat-rahan vaikutukset ovat samat: rahastandardi on nyt valtion armoilla, ja pankkitalletukset ovat lunastettavissa ainoastaan valtion paperissa.

[1](/kirjoja/raha/siirtyminenpois/#sdfootnote1anc) Ks. Melchior Palyi, "The Meaning of the Gold Standard", *The Journal of Business* (July 1941) s. 299-304.

[< edellinen sivu](/kirjoja/raha/keskitettypankkitohjaus) | [seuraava sivu >](/kirjoja/raha/fiatraha)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/raha/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/smithsoniansopimus/ -->
# 8.  Vaihe VIII: Smithsonian sopimus,  joulukuu 1971 – helmikuu 1973

> Smithsonian-sopimus, jota presidentti Nixon ylisti ”suurimmaksi rahasopimukseksi maailman historiassa”, oli vielä huterampi ja perusteettomampi kuin 1920-luvun kultavaluuttakanta tai Bretton Woods. Jälleen kerran maailman valtiot lupasivat pitää kiinteät valuuttakurssit, mutta tällä kertaa ilman kullan tai maailman rahan antamaa valuuttatakausta. Lisäksi monet

Smithsonian-sopimus, jota presidentti Nixon ylisti ”suurimmaksi rahasopimukseksi maailman historiassa”, oli vielä huterampi ja perusteettomampi kuin 1920-luvun kultavaluuttakanta tai Bretton Woods. Jälleen kerran maailman valtiot lupasivat pitää kiinteät valuuttakurssit, mutta tällä kertaa ilman kullan tai maailman rahan antamaa valuuttatakausta. Lisäksi monet Euroopan valuutat kiinnitettiin aliarvostetuilla tasakursseilla suhteessa dollariin; Yhdysvaltain ainoa myönnytys oli dollarin virallisen kurssin mitätön devalvaatio 38 dollariin unssilta. Vaikka aivan liian vähän ja liian myöhään, tämä devalvaatio oli merkittävä rikkoessaan loputtoman vaiheen Amerikan virallisissa julistuksissa, joissa oli vakuutettu 35 dollarin kurssin pitävän ikuisesti. Nyt viimeinkin oli epäsuorasti tunnustettu, ettei 35 dollarin hinta ollut kiveen kirjoitettu.

Oli väistämätöntä, että kiinteät valuuttakurssit, jopa aiempaa laajemmilla sovituilla vaihteluväleillä mutta ilman kansainvälistä vaihdon välinettä, oli tuomittu häviämään nopeasti. Tämä oli erityisen totta, sillä amerikkalainen rahan ja hintojen inflaatio, dollarin alamäki ja maksutaseen alijäämä jatkuivat rajoituksetta.

Paisunut eurodollarien tarjonta yhdistettynä jatkuvaan inflaatioon ja kultatakauksen poistoon ajoivat vapaiden markkinoiden kultahinnan 215 dollariin unssilta. Ja kun dollarin yliarvostus ja eurooppalaisen ja japanilaisen kovan rahan aliarvostus tulivat yhä ilmeisemmäksi, dollari lopulta hajosi maailman markkinoilla helmi- ja maaliskuun 1973 paniikkikuukausina. Länsi-Saksan, Sveitsin, Ranskan ja muiden kovan rahan maiden kävi mahdottomaksi jatkaa dollarien ostamista tukeakseen dollaria yliarvostetulla kurssilla. Vähän yli vuodessa smithsonialainen kiinteiden valuuttakurssien järjestelmä ilman kultaa oli pirstoutunut palasiksi taloudellisten realiteettien karikoihin.

[< edellinen sivu](/kirjoja/raha/brettonwoods7) | [seuraava sivu >](/kirjoja/raha/kelluvatvaluutat9)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/raha/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/vaihdannan_arvo/ -->
# 1. Vaihdannan arvo

> Kuinka raha sai alkunsa? Selvästikään Robinson Crusoella ei ollut tarvetta rahalle. Hän ei olisi voinut syödä kultakolikoita. Eikä Crusoen ja Perjantain tarvinnut välittää rahasta vaikkapa vaihtaessaan kalaa puutavaraan. Mutta kun yhteisö kasvaa muutamaa perhettä laajemmaksi, perusteet rahan ilmaantumiselle ovat jo

Kuinka raha sai alkunsa? Selvästikään Robinson Crusoella ei ollut tarvetta rahalle. Hän ei olisi voinut syödä kultakolikoita. Eikä Crusoen ja Perjantain tarvinnut välittää rahasta vaikkapa vaihtaessaan kalaa puutavaraan. Mutta kun yhteisö kasvaa muutamaa perhettä laajemmaksi, perusteet rahan ilmaantumiselle ovat jo valmiina.

Rahan tehtävän selittämiseksi joudumme menemään vielä taaksepäin ja kysymään: miksi ihmiset ylipäätänsä suorittavat vaihdantaa? Vaihdanta on taloudellisen elämämme perusta. Ilman vaihdantaa ei olisi todellista taloutta ja käytännössä ei myöskään yhteiskuntaa. Vapaaehtoista vaihdantaa tapahtuu, koska molemmat osapuolet odottavat hyötyvänsä siitä. Vaihdanta on sopimus A:n ja B:n välillä toisen osapuolen tavaroiden tai palvelujen siirtämiseksi toiselle tämän tavaroita tai palveluita vastaan. Ilmiselvästi molemmat hyötyvät, koska kumpikin arvostaa vaihdossa saamaansa enemmän kuin sitä mistä luopuu. Kun Crusoe esimerkiksi vaihtaa kalaa puutavaraan, hän arvostaa ”ostamaansa” puutavaraa enemmän kuin ”myymäänsä” kalaa, kun taas Perjantai päinvastoin arvostaa kalaa enemmän kuin puutavaraa. Aristoteleesta Marxiin on virheellisesti luultu, että vaihdanta kuvastaa jonkinasteista samanarvoisuutta – että, jos tynnyrillinen kalaa vaihdetaan kymmeneen tukkiin, on näiden välillä olemassa jonkinasteinen perimmäinen *samanarvoisuus*. Itse asiassa vaihdanta tapahtui ainoastaan, koska kumpikin osapuoli arvosti molempia tuotteita *eri* järjestyksessä.

Miksi vaihdanta on ihmiskunnalle niin yleistä? Pohjimmiltaan luonnon *moninaisuuden* vuoksi: ihmisten erilaisuuden ja luonnonvarojen sijaintierojen vuoksi. Jokaisella ihmisellä on joukko erilaisia yksilöllisiä kykyjä ja taipumuksia, ja jokaisella maapalalla on ainutlaatuiset ominaisuutensa, ominaiset rikkautensa. Tästä ulkoisesta luonnollisesta moninaisuudesta syntyy vaihdanta; viljaa Kansasista rautaan Minnesotasta; yhden terveyspalvelut toisen viulunsoittoon. Erikoistuminen antaa jokaisen kehittää parhaita kykyjänsä ja sallii jokaisen maantieteellisen alueen kehittää omia erityisiä voimavarojaan. Jos kukaan ei voisi harjoittaa vaihtokauppaa, jos jokainen olisi pakotettu täydelliseen omavaraisuuteen, olisi ilmiselvää, että suurin osa meistä kuolisi nälkään ja loput pysyisivät hädin tuskin hengissä. Vaihdanta ei ole pelkästään taloutemme vaan myös itse sivilisaation elinehto.

[< edellinen sivu](/kirjoja/raha/johdanto) | [seuraava sivu >](/kirjoja/raha/vaihtokauppa)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/raha/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/vaihtokauppa/ -->
# 2. Vaihtokauppa

> Hyödyllisten tavaroiden ja palveluiden suora vaihdanta vaivoin riittäisi pitämään talouden primitiivisen tason yläpuolella. Suora vaihdanta – tai vaihtokauppa – on hädin tuskin parempaa kuin täysi omavaraisuus. Miksi näin on? Ensinnäkin, on selvää, että vain vähäinen tuotanto olisi mahdollista. Jos Jones

Hyödyllisten tavaroiden ja palveluiden *suora vaihdanta* vaivoin riittäisi pitämään talouden primitiivisen tason yläpuolella. Suora vaihdanta – tai vaihtokauppa – on hädin tuskin parempaa kuin täysi omavaraisuus. Miksi näin on? Ensinnäkin, on selvää, että vain vähäinen tuotanto olisi mahdollista. Jos Jones palkkaa työntekijöitä rakentamaan talon, millä hän maksaa heille? Talon osilla vai rakennusmateriaaleilla, joita he eivät pystyisi käyttämään? Kaksi perusongelmaa ovat ”jakamattomuus” ja ”tarpeiden samanaikaisuuden puuttuminen”. Jos Smithillä on kyntöaura, jonka hän haluaisi vaihtaa useisiin eri tuotteisiin – sanotaanko muniin, leipään, ja vaatteisiin –kuinka hän voi sen tehdä? Kuinka hän voi hajottaa auran osiin ja antaa palan maanviljelijälle ja loput räätälille? Jopa silloin, kun tavarat ovat jaettavissa, kahden vaihtokauppiaan on usein mahdotonta löytää toisensa samaan aikaan. Jos A:lla on myytävänä munia ja B:llä pari kenkiä, kuinka he kohtaavat, jos A kaipaa pukua? Ja kuvittele taloustieteiden opettajan ahdinkoa, jonka täytyy löytää munantuottaja, joka haluaa ostaa muutaman tunnin talousluennot kananmunien vastineeksi! Selvästikin kaikenlainen sivistynyt talous on suorassa vaihdannassa mahdotonta.

[< edellinen sivu](/kirjoja/raha/vaihdannan_arvo) | [seuraava sivu >](/kirjoja/raha/epasuoravaihdanta)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/raha/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/valtiojaraha/ -->
# 13. Valtio ja raha

> Monet ihmiset uskovat, että vapaat markkinat, huolimatta joistain tunnustetuista eduista, ovat epäjärjestyksen ja kaaoksen tila. Mitään ei ”suunnitella”, kaikki on riskialtista. Valtion käskyvalta toisaalta vaikuttaa yksinkertaiselta ja järjestelmälliseltä; määräyksiä annetaan ja niitä totellaan. Millään muulla talouden osa-alueella tämä myytti ei

Monet ihmiset uskovat, että vapaat markkinat, huolimatta joistain tunnustetuista eduista, ovat epäjärjestyksen ja kaaoksen tila. Mitään ei ”suunnitella”, kaikki on riskialtista. Valtion käskyvalta toisaalta vaikuttaa yksinkertaiselta ja järjestelmälliseltä; määräyksiä annetaan ja niitä totellaan. Millään muulla talouden osa-alueella tämä myytti ei ole yhtä vallitseva kuin rahan osalla. Ilmeisesti vähintäänkin rahan täytyy olla valtion tiukassa kontrollissa. Mutta raha on talouden elinehto; se on kaikkien maksutapahtumien välikappale. Jos valtiolla on käskyvalta rahaan, se on saavuttanut jo merkittävän komentopaikan talouden hallitsemiseksi, ja turvannut ponnahduslaudan täyteen sosialismiin. Olemme nähneet, että vapaat rahamarkkinat vastoin yleisiä uskomuksia eivät olisi kaoottiset; että itse asiassa ne olisivat esikuvallisen järjestäytyneet ja tehokkaat.

Mitä olemme sitten oppineet valtiosta ja rahasta? Olemme nähneet, että vuosisatojen saatossa valtio on askel askeleelta tunkeutunut vapaille markkinoille ja ottanut rahajärjestelmän täydellisesti hallintaansa. Olemme nähneet, että jokainen määräys, joskus ulkoisesti viattomalta näyttävä, on synnyttänyt uusia ja pidemmälle meneviä määräyksiä. Olemme nähneet, että valtiot ovat luontaisesti inflatorisia, koska inflaatio on houkutteleva keino hankkia tuloja valtiolle ja sen suosimille ryhmille. Hidasta mutta varmaa rahaohjaksien haltuunottoa on näin ollen käytetty (a) inflatoimaan taloutta valtion päättämää tahtia ja (b) tuomaan sosialistinen suunta koko taloudelle.

Lisäksi valtion sekaantuminen rahaan ei ole pelkästään tuonut suunnatonta tyranniaa maailmaan; se on myös tuonut kaaosta eikä järjestystä. Se on pirstonut rauhalliset, tuottavat maailmanmarkkinat ja hajottanut ne tuhansiin palasiin, missä kaupankäyntiä ja sijoittamista vaikeutetaan ja häiritään lukemattomilla määrillä rajoituksia, kontrolleja, keinotekoisia vaihtosuhteita, valuuttojen romahduksia ja niin edelleen. Se on edesauttanut synnyttämään sotia muuntamalla rauhallisen kanssakäymisen maailman sotivien valuuttablokkien viidakoksi. Lyhyesti sanottuna huomaamme, että pakottaminen, niin rahassa kuten muissakin asioissa, ei tuo järjestystä vaan konflikteja ja kaaosta.

[< edellinen sivu](/kirjoja/raha/fiatgresham) | [seuraava sivu >](/kirjoja/raha/rahallinenromahdus)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/raha/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/valtiontulonlahteet/ -->
# 1. Valtion tulonlähteet

> Valtiot, toisin kuin kaikki muut organisaatiot, eivät hanki tulojaan maksuina palveluksistaan. Näin ollen valtion taloudellinen ongelma on erilainen kuin kenenkään muun. Yksityisten henkilöiden, jotka haluavat hankkia lisää tuotteita ja palveluita muilta, on tuotettava ja myytävä lisää sitä mitä muut haluavat.

Valtiot, toisin kuin kaikki muut organisaatiot, eivät hanki tulojaan maksuina palveluksistaan. Näin ollen valtion taloudellinen ongelma on erilainen kuin kenenkään muun. Yksityisten henkilöiden, jotka haluavat hankkia lisää tuotteita ja palveluita muilta, on tuotettava ja myytävä lisää sitä mitä muut haluavat. Valtioiden täytyy ainoastaan löytää jokin keino pakkolunastaa lisää hyödykkeitä ilman omistajan suostumusta.

Vaihtokauppataloudessa valtion viranomaiset voivat pakkolunastaa resursseja vain yhdellä tavalla: takavarikoimalla hyödykkeitä *luontoissuorituksena*. Rahataloudessa he huomaavat helpommaksi takavarikoida *rahallista* varallisuutta ja sen jälkeen käyttää rahat tavaroiden ja palveluiden hankkimiseksi valtiolle tai sitten maksaa rahat tukiaisina suosimilleen ryhmille. Tällaista takavarikointia kutsutaan *verotukseksi*.[1](/kirjoja/raha/valtiontulonlahteet/#sdfootnote1sym)

Verotus on kuitenkin yleensä epäsuosittua, ja vähemmän maltillisina päivinä se sai aikaan yhtenään vallankumouksia. Rahan ilmaantuminen, huolimatta sen siunauksellisuudesta ihmiskunnalle, avasi myös hienovaraisemman reitin valtiolliselle resurssien pakkolunastamiselle. Vapailla markkinoilla rahaa voidaan hankkia tuottamalla ja myymällä tuotteita ja palveluita, joita ihmiset haluavat, tai kaivostoiminnalla (joka ei ole liiketoimintana ajan mittaan yhtään sen tuottoisampaa kuin mikään muukaan). Mutta jos valtio keksii keinoja osallistua *väärentämiseen* – uuden rahan luomiseen tyhjästä – se kykenee nopeasti valmistamaan omat rahansa ilman palveluiden myymisen tai kullan kaivamisen aiheuttamaan vaivaa. Silloin se voi anastaa resursseja salakavalasti ja lähes huomaamatta ilman verotuksen aikaansaaman vihamielisyyden heräämistä. Itse asiassa väärentäminen voi saada uhreissaan aikaan autuaan illuusion vauraudesta vailla vertaa.

Väärentäminen on selvästi vain toinen nimi inflaatiolle – molemmat luovat uutta ”rahaa”, joka ei ole standardia kultaa tai hopeaa, ja molemmat toimivat samoin. Nyt näemme, miksi valtiot ovat luonnostaan inflatorisia: koska valtiolle inflaatio on voimakas ja hienovarainen keino yhteisön resurssien hankkimiseksi, kivuton ja sitäkin vaarallisempi verotuksen muoto.

[1](/kirjoja/raha/valtiontulonlahteet/#sdfootnote1anc) Tavaroiden suora takavarikoiminen ei ole tämän vuoksi nykyään yhtä kattavaa kuin rahallinen pakkolunastaminen. Edelleen ajankohtaisia esimerkkejä edellisestä ovat merkittävän maa-alueen takavarikointi ”oikeuden päätöksellä”, joukkojen majoittaminen miehitetyssä valtiossa, ja erityisesti pakollinen työsuoritteiden takavarikointi (esimerkiksi asepalvelus, pakollinen valamiehistöpalvelus, ja yritysten pakottaminen pitämään verokirjanpitoa sekä keräämään palkkaveroja).

[< edellinen sivu](/kirjoja/raha/yhteenveto) | [seuraava sivu >](/kirjoja/raha/inflaationvaikutukset)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/raha/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/yhtaaikaisetrahat/ -->
# 11.  Yhtäaikaiset rahat

> Tähän mennessä olemme saaneet seuraavan kuvan rahasta täysin vapaassa taloudessa: kullan tai hopean tulo vaihdon välineeksi; kilpailevien yksityisten yritysten kolikoiksi lyömä kulta liikkeellä painon perusteella; hintojen vapaa vaihtelu markkinoilla vasteena kulutuskysyntään ja tuottavien resurssien tarjontaan. Hintojen vapaus tarkoittaa välttämättä rahayksikön

Tähän mennessä olemme saaneet seuraavan kuvan rahasta täysin vapaassa taloudessa: kullan tai hopean tulo vaihdon välineeksi; kilpailevien yksityisten yritysten kolikoiksi lyömä kulta liikkeellä painon perusteella; hintojen vapaa vaihtelu markkinoilla vasteena kulutuskysyntään ja tuottavien resurssien tarjontaan. Hintojen vapaus tarkoittaa välttämättä rahayksikön ostovoiman vapaata liikkumista; olisi mahdotonta käyttää voimakeinoja ja puuttua rahan arvon liikkeisiin ilman, ettei samanaikaisesti rampautettaisi kaikkien tuotteiden hintavapautta. Seurauksena oleva vapaa talous *ei* ole kaoottinen. Päinvastoin, talous liikkuisi sujuvasti ja tehokkaasti tyydyttääkseen kuluttajien tarpeet. Myös rahamarkkinat voivat olla vapaat.

Tähän saakka olemme yksinkertaistaneet ongelmaa olettamalla vain yhden rahametallin – kullan. Oletetaan, että *kaksi* tai useampi raha kiertäisi maailmanmarkkinoilla – sanotaan kulta ja hopea. Ehkä kulta olisi rahana yhdellä alueella ja hopea toisella tai molemmat olisivat kierrossa rinnatusten. Esimerkiksi kultaa, se kun on markkinoilla unssikohtaisesti kalliimpaa kuin hopea, saatettaisiin käyttää suuremmissa liiketoimissa ja hopeaa pienemmissä. Eikö kaksi rahaa olisi mahdottoman kaoottista? Eikö valtion tulisi astua väliin ja määrätä kiinteä suhde näiden kahden välille (”kaksimetallikanta”) tai jollain tavoin poistaa jompikumpi metalli (asettaa ” yksöisstandardi”)?

On hyvin mahdollista, että vapaat kädet saadessaan markkinat saattaisivat lopulta vakiinnuttaa vain yhden metallin rahaksi. Mutta viime vuosisatoina hopea pysyi itsepäisesti haastamassa kultaa. Valtion ei kuitenkaan ole tarpeellista astua väliin ja pelastaa markkinoita kahden rahan ylläpitämisen hullutukselta. Hopea pysyi kierrossa nimenomaan siksi, että se oli käytännöllinen (esimerkiksi pieniin vaihtoihin). Hopea ja kulta pystyisivät helposti kiertämään rinnakkain ja niin ovat tehneetkin menneisyydessä. Molempien metallien suhteelliset tarjonnat ja kysynnät määrittävät niiden välisen vaihtokurssin, ja tämä kurssi, *kuten mikä tahansa hinta*, tulee jatkuvasti vaihtelemaan vastauksena näihin muuttuviin voimiin. Hopea ja kulta saattavat esimerkiksi yhtenä hetkenä vaihtua suhteessa 16:1, toisena hetkenä suhteessa 15:1 jne. Kumpi metalli tulee palvelemaan laskentayksikkönä riippuu markkinoiden konkreettisista olosuhteista. Jos kultaa käytetään rahayksikkönä laskennassa, suurin osa maksutapahtumista tullaan ilmaisemaan kultaunsseissa ja hopeaunssit tullaan vaihtamaan vapaasti kelluvalla hinnalla suhteessa kultaan.

Tulisi olla selvää, että näiden kahden metalliyksikön vaihtokurssi ja ostovoima pyrkivät aina olemaan verrannolliset. Jos tuotteiden hinnat ovat viisitoista kertaa suuremmat hopeassa kuin kullassa, vaihtokurssi pyrkii asettumaan 15:1:een. Jos ei, kannattaa vaihtaa yhdestä toiseen kunnes tasakurssi saavutetaan. Niinpä, jos hinnat ovat viisitoista kertaa yhtä korkeat hopeassa kuin kullassa, vaikka hopea/kulta-suhde on 20:1, ihmiset ryntäävät myymään tuotteensa kullassa, ostamaan hopeaa ja sitten ostamaan tuotteet takaisin hopealla keräten näin hyvät voitot. Tämä palauttaa nopeasti vaihtokurssin ”ostovoimapariteetin”; kun kulta tulee halvemmaksi suhteessa hopeaan, tuotteiden hopeahinnat nousevat ja tuotteiden hinnat kullassa laskevat.

Lyhyesti sanottuna vapaat markkinat ovat erittäin *järjestäytyneet* eivätkä vain silloin, kun raha on vapaa, vaan jopa myös silloin, kun liikkeellä on enemmän kuin yksi raha.

Millaisen ”standardin” vapaa raha tarjoaa? Tärkeää on, että standardia ei pakoteta valtion määräyksellä. Jos markkinat jätetään itsekseen, ne saattavat vakiinnuttaa kullan ainoaksi rahaksi (”kultakanta”), hopean ainoaksi rahaksi (”hopeakanta”) tai, ehkä kaikkein todennäköisimmin, molemmat rahoiksi vapaasti kelluvilla vaihtokursseilla (”rinnakkaistandardi”).[1](/kirjoja/raha/yhtaaikaisetrahat/#sdfootnote1sym)

[1](/kirjoja/raha/yhtaaikaisetrahat/#sdfootnote1anc) Historiallisista esimerkeistä rinnakkaistandardeista, ks. W. Stanley Jevons, *Money and the Mechanism of Exchange* (London: Kegan Paul, 1905) s. 88-96, ja Robert S. Lopez, "Back to Gold, 1252", *The Economic History Review* (December 1956) : 224. Kultakolikot esiteltiin nykyaikaiseen Eurooppaan lähes samanaikaisesti Genovassa ja Firenzessä. Firenze perusti kaksimetallikannan, kun taas ”Genova päinvastoin, sopusoinnussa periaatteensa kanssa rajoittaa valtion väliintuloa mahdollisimman paljon, ei yrittänyt pakottaa kiinteätä suhdetta eri metallikolikoiden välille”, ibid. Rinnakkaistandardien teoriasta, ks. Mises, *Theory of Money and Credit*, s. 179f. U.S Assay Officen viranomaisen ehdotuksesta Yhdysvaltain siirtymisestä rinnakkaisstandardiin, ks. J.W. Sylvester, *Bullion Certificates as Currency* (New York, 1882).

[< edellinen sivu](/kirjoja/raha/hintatasonvakauttaminen) | [seuraava sivu >](/kirjoja/raha/rahavarastot)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/raha/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/yhteenveto/ -->
# 13.  Yhteenveto

> Mitä olemme oppineet rahasta vapaassa yhteiskunnassa? Olemme oppineet, että kaikki raha on saanut alkunsa, ja sen täytyy saada alkunsa, vapaiden markkinoiden vaihdon välineeksi valitsemasta tarpeellisesta hyödykkeestä. Rahayksikkö on yksinkertaisesti rahahyödykkeen painoyksikkö – yleensä metallin kuten kullan tai hopean. Vapailla markkinoilla

Mitä olemme oppineet rahasta vapaassa yhteiskunnassa? Olemme oppineet, että *kaikki* raha on saanut alkunsa, ja sen täytyy saada alkunsa, vapaiden markkinoiden vaihdon välineeksi valitsemasta tarpeellisesta hyödykkeestä. Rahayksikkö on yksinkertaisesti rahahyödykkeen painoyksikkö – yleensä metallin kuten kullan tai hopean. Vapailla markkinoilla rahaksi valitut hyödykkeet, niiden muoto ja rakenne, jätetään vapaiden yksilöiden vapaasti päätettäviksi. Yksityinen rahanlyönti on näin ollen yhtä laillista ja hyödyllistä kuin mikä tahansa muukin liiketoiminta. Rahan ”hinta” on sen ostovoima suhteessa kaikkiin tuotteisiin markkinoilla, ja tämän määrää rahan tarjonta ja jokaisen yksilön kysyntä rahalle. Kaikki valtion yritelmät rahan hinnan kiinnittämiseksi tulevat häiritsemään ihmisten rahan kysynnän tyydyttymistä. Jos ihmiset pitävät käytännöllisempänä käyttää useampaa kuin yhtä metallia rahana, niiden välinen vaihtokurssi markkinoilla määräytyy suhteellisten kysyntöjen ja tarjontojen perusteella ja pyrkii olemaan yhtenevä niiden vastaavien ostovoimien suhteiden kanssa. Kun metallitarjonta riittää markkinoille rahaksi, mikään tarjonnan lisäys ei voi parantaa sen rahallista tehtävää. Rahatarjonnan lisäys tulee tämän jälkeen vain laimentamaan jokaisen rahaunssin vaikuttavuutta ilman taloutta tukevaa vaikutusta. Kasvanut kulta- tai hopeavaranto täyttää kuitenkin useampia metallin ei-rahallisia tarpeita (koriste-esineet, teollinen käyttö jne.) ja on näin ollen yhteiskunnallisesti hyödyllistä. Inflaatio (metallivarannon kasvulla kattamaton rahakorvikkeiden lisääntyminen) ei ole koskaan yhteiskunnallisesti hyödyllistä vaan ainoastaan hyödyttää joitain ihmisiä muiden kustannuksella. Inflaatio petollisena omaisuuden loukkauksena ei olisi mahdollista vapailla markkinoilla.

Yhteenvetona, vapaus voi hoitaa rahajärjestelmää yhtä suurenmoisesti kuin se hoitaa muutakin taloutta. Vastoin monia kirjoittajia, rahassa ei ole mitään erityistä, joka vaatii laajaa valtion sääntelypolitiikkaa. Tässäkin asiassa vapaat ihmiset täyttävät parhaiten ja kaikkein joustavimmin kaikki taloudelliset tarpeensa. Rahalle, kuten kaikille muillekin ihmisen toimille, ”vapaus on järjestyksen äiti, ei tytär”.

[< edellinen sivu](/kirjoja/raha/rahavarastot) | [seuraava sivu >](/kirjoja/raha/valtiontulonlahteet)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/raha/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/yhteenvetovaltiojakolikot/ -->
# 6. Yhteenveto: valtio ja kolikot

> Pakollinen rahapajamonopoli ja lainsäädäntö laillisista maksuvälineistä olivat peruskiviä valtioiden pyrkimyksessä ottaa hallintaansa maidensa raha. Näitä toimenpiteitä pönkittääkseen jokainen valtio poistatti käytöstä kaikki kilpailevien valtioiden lyömät kolikot.1 Jokaisessa maassa voitiin enää käyttää vain sen omaa suvereenia kolikkoa; maiden välisessä vaihdannassa käytettiin

Pakollinen rahapajamonopoli ja lainsäädäntö laillisista maksuvälineistä olivat peruskiviä valtioiden pyrkimyksessä ottaa hallintaansa maidensa raha. Näitä toimenpiteitä pönkittääkseen jokainen valtio poistatti käytöstä kaikki kilpailevien valtioiden lyömät kolikot.[1](/kirjoja/raha/yhteenvetovaltiojakolikot/#sdfootnote1sym) Jokaisessa maassa voitiin enää käyttää vain sen omaa suvereenia kolikkoa; maiden välisessä vaihdannassa käytettiin leimaamattomia kulta- ja hopeaharkkoja. Tämä heikensi entisestään maailmanmarkkinoiden eri osien välisiä siteitä, erotti entisestään valtioita toisistaan ja häiritsi kansainvälistä työnjakoa. Siltikään pelkkä kova raha ei jättänyt paljoakaan tilaa valtiolliselle inflaatiolle. Valtioiden järjestämille jalometallipitoisuuden alentamisille oli rajansa, ja se, että kaikki maat käyttivät kultaa ja hopeaa, asetti selviä rajoituksia kunkin valtion määräysvallalle omalla alueellaan. Kansainvälisen metallirahan itsekuri piti vallanpitäjät yhä kurissa.

Valtion rahallinen kontrolli saattoi tulla absoluuttiseksi, ja sen väärentäminen haastamattomaksi, kun rahan korvikkeet tulivat merkittäviksi viime vuosisatoina. Paperirahan ja pankkitalletusten saapuminen, taloudellinen lahja kullalla tai hopealla täysin taattuina, tarjosi valtiolle helpon pääsyn rahan ja siten koko talousjärjestelmän hallintaan.

[1](/kirjoja/raha/yhteenvetovaltiojakolikot/#sdfootnote1anc) Ulkomaisten kolikoiden käyttö oli yleistä keskiajalla ja Yhdysvalloissa aina 1800-luvun puoliväliin saakka.

[< edellinen sivu](/kirjoja/raha/greshaminlaki) | [seuraava sivu >](/kirjoja/raha/pankkiensalliminen)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/raha/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/raha/yksityisetkolikot/ -->
# 7. Yksityiset kolikot

> Ajatus yksityisistä kolikoista vaikuttaa nykyään niin oudolta, että sitä kannattaa tutkia tarkemmin. Olemme tottuneet pitämään kolikoiden lyöntiä ”itsemääräämisoikeuden perusedellytyksenä”. Emme ole kuitenkaan naimisissa ”kuninkaallisen etuoikeuden” kanssa, ja amerikkalainen käsitys itsemääräämisoikeudesta perustuukin kansaan, ei valtioon. Kuinka yksityinen kolikoiden lyönti toimisi? Samalla

Ajatus yksityisistä kolikoista vaikuttaa nykyään niin oudolta, että sitä kannattaa tutkia tarkemmin. Olemme tottuneet pitämään kolikoiden lyöntiä ”itsemääräämisoikeuden perusedellytyksenä”. Emme ole kuitenkaan naimisissa ”kuninkaallisen etuoikeuden” kanssa, ja amerikkalainen käsitys itsemääräämisoikeudesta perustuukin kansaan, ei valtioon.

Kuinka yksityinen kolikoiden lyönti toimisi? Samalla tavoin kuin mikä tahansa muukin liiketoiminta. Jokainen rahapaja tuottaisi sen kokoisia tai muotoisia kolikoita, jotka eniten miellyttäisivät sen asiakkaita. Hinta muodostuisi markkinoiden vapaassa kilpailussa.

Tavanomaisen vastaväitteen mukaan olisi liian vaivalloista punnita tai arvioida kullanpalasia jokaisen maksutapahtuman yhteydessä. Mutta mikä estää yksityisiä rahapajoja leimaamasta kolikoitaan ja takaamasta niiden painoa ja koostumusta? Yksityiset rahapajat pystyvät takaamaan kolikot vähintäänkin yhtä hyvin kuin valtiollinen rahapaja. Jalostamattomia metallinpaloja ei hyväksyttäisi kolikoiksi. Ihmiset käyttäisivät niiden rahapajojen kolikoita, joiden maine takaisi tuotteen hyvän laadun. Olemme nähneet, että juuri tällä tavoin ”dollarista” tuli merkittävä – kilpailukykyisenä hopeakolikkona.

Yksityisten rahapajojen vastustajat väittävät, että markkinat täyttyisivät väärennöksistä. Silti nämä samat vastustajat luottaisivat valtiolliseen rahapajaan. Mutta jos valtioon on yhtään luottamista, silloin varmasti yksityiskolikoitakin käytettäessä valtiolle voisi uskoa vähintäänkin petosten ennaltaehkäisyn tai niistä rankaisemisen. Tavallisesti oletetaan, että petoksista, varkauksista tai muista rikoksista rankaiseminen tai niiden ennaltaehkäiseminen on valtion olemassaolon tosiasiallinen oikeutus. Mutta jos valtio ei saa pidätettyä rikollisia yksityiskolikoiden varassa oltaessa, mitä toivoa on luotettavista kolikoista, kun yksityisten toimittajien rehellisyys katsotaan vähäisemmäksi kuin valtiollisen kolikkomonopolin? Jos valtiosta ei ole ottamaan kiinni satunnaisia roistoja vapailla kolikkomarkkinoilla, miksi valtioon voisi luottaa, kun se hallitsee rahaa täysin ja voi alentaa kolikoiden arvoa, väärentää kolikoita tai muuten toimia täysillä laillisilla valtuutuksilla markkinoiden ainoana roistona? On todellakin hassua väittää, että valtion tulee sosialisoida kaikki omaisuus estääkseen ketään varastamasta omaisuutta. Siltikin perustelu yksityisten kolikkojen lakkauttamiselle on tämä sama.

Lisäksi, kaikki nykyaikainen liiketoiminta rakentuu taatuille standardeille. Apteekki myy kahdeksan unssin pullon lääkettä; lihanpakkaaja myy paunan pihviä. Ostaja odottaa näiden lupauksien pitävän paikkansa ja ne pitävät. Ja kun mietitään tuhansia ja tuhansia erikoistuneita, keskeisiä teollisuustuotteita, joiden täytyy täyttää erittäin tiukat standardit ja määrittelyt – puolen tuuman pultin ostajan tulee saada puolen tuuman pultti eikä pelkkää 3/8-tuumaista.

Silti liike-elämä ei ole hajonnut. Harvat ehdottavat, että valtion tulisi kansallistaa työstökoneteollisuus tehtävässään suojella standardeja petoksilta. Nykyaikainen markkinatalous käsittää lukemattoman määrän mutkikkaita vaihdantoja useimpien ollessa riippuvaisia laadullisesti ja määrällisesti täsmällisistä standardeista. Silti petokset ovat minimissään, ja tästä vähästäkin, vähintäänkin teoriassa, voidaan nostaa syyte. Niin olisi myös yksityiskolikoiden kanssa. Voimme olla varmoja, että rahapajan asiakkaat, ja sen kilpailijat, olisivat tarkkaavaisesti varuillaan mahdollisista petoksista kolikoiden painossa tai laadussa.[1](/kirjoja/raha/yksityisetkolikot/#sdfootnote1sym)

Valtion kolikkomonopolin kannattajat ovat väittäneet, että raha eroaa kaikista muista hyödykkeistä, koska ”Greshamin laki” todistaa, että ”huono raha ajaa hyvän rahan pois” käytöstä. Niinpä vapaiden markkinoiden ei voida luottaa tarjoavan hyvälaatuista rahaa yhteiskunnalle. Mutta tämä muotoilu nojaa Greshamin kuuluisan lain virheelliseen tulkintaan. Laki sanoo todellisuudessa, että ”valtion keinotekoisesti yliarvostama raha ajaa pois kierrosta keinotekoisesti aliarvostetun rahan”. Oletetaan esimerkiksi, että liikkeellä on yhden unssin kultakolikoita. Muutaman vuoden kulutuksen jälkeen jotkut kolikot painavat enää sanotaanko 0,9 unssia. Vapailla markkinoilla kuluneet kolikot kiertäisivät tietysti enää yhdeksänkymmenen prosentin arvolla täysipainoisista kolikoista, ja kuluneiden kolikoiden nimellisarvo olisi kiistettävä.[2](/kirjoja/raha/yksityisetkolikot/#sdfootnote2sym) Jos jotain, niin juuri ”huonot” kolikot tultaisiin ajamaan ulos markkinoilta. Mutta oletetaan valtion säätävän, että kaikkien on pidettävä kuluneita kolikoita samanarvoisina kuin uusia tuoreita kolikoita ja hyväksyttävä ne yhtä lailla velkojen maksussa. Mitä valtio on todellisuudessa tehnyt? Se on asettanut pakkokeinoin *hintakontrollin* kahdentyyppisten kolikoiden väliselle ”vaihtokurssille”. Vaatimalla tasavertaista vaihtosuhdetta, vaikka kuluneita kolikoita tulisi vaihtaa kymmenen prosentin alennuksella, valtio keinotekoisesti *yliarvostaa* kuluneita kolikoita ja *aliarvostaa* uusia kolikoita. Tämän seurauksena kaikki tulevat kierrättämään kuluneita kolikoita ja kätkemään tai viemään ulkomaille uudet kolikot. Silloin ”huono raha ajaa ulos hyvän rahan” *muttei* vapailla markkinoilla vaan valtion suoran väliintulon seurauksena.

Huolimatta valtioiden loputtoman häirinnän aikaansaamista erittäin kyseenalaisista olosuhteista yksityiset kolikot ovat kukoistaneet moneen otteeseen historian saatossa. Toteuttaen kirjoittamatonta lakia, jonka mukaan kaikki innovaatiot tulevat yksityisiltä ihmisiltä eivätkä valtiolta, yksityiset henkilöt ja kultasepät löivät ensimmäiset kolikot. Itse asiassa, kun valtio alkoi ensimmäistä kertaa monopolisoida kolikoita, kuninkaalliset kolikot sisälsivät yksityisten pankkiirien takaukset, joihin kansalaiset ilmeisesti luottivat paljon enemmän kuin valtioon. Yksityiset kultakolikot kiersivät Kaliforniassa niinkin myöhään kuin 1848.[3](/kirjoja/raha/yksityisetkolikot/#sdfootnote3sym)

[1](/kirjoja/raha/yksityisetkolikot/#sdfootnote1anc) Ks. Herbert Spencer, *Social Statics* (New York: D. Appleton & Co.) 1890, s. 438.

[2](/kirjoja/raha/yksityisetkolikot/#sdfootnote2anc) Yksityiset rahapajat saattavat vastata kulumisen ongelmaan joko asettamalla aikarajoituksen kolikoihin lyötyihin painotakauksiin tai sopimalla lyövänsä ne uudelleen joko alkuperäiseen tai alempaan painoon. Saatamme huomata, että vapailla markkinoilla ei tule olemaan pakollista kolikoiden standardisointia, joka on vallalla valtion monopolien ohjatessa rahajärjestelmää.

[3](/kirjoja/raha/yksityisetkolikot/#sdfootnote3anc) Historiallisista esimerkeistä yksityisistä kolikoista, ks. B.W. Barnard, "The use of Private Tokens for Money in the United States", *Quarterly Journal of Economics* (1916-17), s. 617-26; Charles A. Conant, *The Principles of Money and Banking* (New York: Harper Bros., 1905) I, 127-32; Lysander Spooner, *A Letter to Grover Cleveland* (Boston: B.R. Tucker, 1886) s. 79; and J. Laurence Laughlin, *A New Exposition of Money, Credit and Prices* (Chicago: University of Chicago Press, 1931) I, 47-51. Kolikoista, katso myös Mises, *Theory of Money and Credit*, s. 65-67; ja Edwin Cannan, *Money*, 8. p. (London: Staples Press, 1935), s. 33 ff.

[< edellinen sivu](/kirjoja/raha/rahanmuoto) | [seuraava sivu >](/kirjoja/raha/asianmukainenrahantarjonta)  
 [Kirjan sisällysluettelo](/kirjoja/raha/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/taloutta/alkusanat/ -->
# Alkusanat

> Klassista taloutta itävaltalaisittain valottaa klassista liberalismia edustavan itävaltalaisen koulukunnan teoreettista ajattelua ja periaatteita. Kirjassa esiintyvät vaikutusvaltaiset, mutta meillä huonosti tunnetut ajattelijat, kuten Ludwig von Mises ja Friedrich A. Hayek, Nobel-palkittu vuonna 1974, ja monet muut. Aika on erityisen otollinen kirjan

*Klassista taloutta itävaltalaisittain* valottaa klassista liberalismia edustavan itävaltalaisen koulukunnan teoreettista ajattelua ja periaatteita. Kirjassa esiintyvät vaikutusvaltaiset, mutta meillä huonosti tunnetut ajattelijat, kuten Ludwig von Mises ja Friedrich A. Hayek, Nobel-palkittu vuonna 1974, ja monet muut.

Aika on erityisen otollinen kirjan julkaisemiselle. Se tarjoaa mm. vaihtoehtoisen selityksen aikamme polttaville ongelmille, kuten finanssi- ja pankkikriisille. Olisi toivottavaa, että jokainen näistä asioista kiinnostunut hankkii itselleen niistä kaiken käytettävissä olevan tiedon ennen johtopäätösten tekoa.

Kirja auttaa laittamaan väitteet liberalismin yleisyydestä ja haitallisuudesta oikeisiin mittasuhteisiin. Yhteiskunnan kehittämisessä liberalismi on unohdettu. Yhteiskunnalliset ongelmamme selittyvät valtiojohtoisuudella, poliittisen päätöksenteon keskittämisellä, rajattuja intressejä suosivalla julkisella sääntelyllä, vapaan hintajärjestelmän, yrittäjyyden ja omistusoikeuksien poliittisella manipuloinnilla. Vastoin yleistä käsitystä ratkaisuja ongelmiin on haettava liberalismista.

Kirja osoittaa, että liberalismia ei voi pelkistää vain taloudelliseksi ajatteluksi, joka mahdollistaa oman edun suoraviivaisen tavoittelun. Itävaltalainen teoria kuvaa laaja-alaisesti ja syvällisesti yhteiskunnan kehitykseen vaikuttavia voimia ja ihmisten mahdollisuuksia vaikuttaa niihin. Itävaltalaiset periaatteet koskettavat yhteiskuntamme merkittävimpiä osa-alueita. Ne tarjoavat merkittävän haasteen ajatteleville mielille.

Olisi toivottavaa, että poliittiset päättäjät, yrittäjät, opiskelijat ja valveutuneet kansalaiset tutustuisivat *Klassista talotta itävaltalaisittain* -teokseen ja vertaisivat sen tarjoamia mahdollisuuksia muihin vaihtoehtoihin. Tämä on rationaalinen tapa suhtautua yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Tampereella, 6. joulukuuta, 2009

Risto Harisalo  
Hallintotieteen professori  
Tampereen yliopisto

< [edellinen sivu](/kirjoja/taloutta/) | [seuraava sivu](/kirjoja/taloutta/johdanto) >  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/taloutta/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/taloutta/johdanto/ -->
# Johdanto itävaltalaiseen taloustieteeseen suomalaiselle lukijalle

> Tämä pieni teos tarjoaa lukijalle enemmän kuin sen koko antaa ymmärtää. Se avaa ovet valtavaan varastoon hyödyllisiä työkaluja ymmärtämään monimutkaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä. Nämä työkalut on luotu ainutlaatuisella menetelmällä, joka mahdollistaa ymmärtämään paremmin sosiaalista ympäristöä, jossa elämme. Tässä ympäristössä vaikutamme kohtaavan

Tämä pieni teos tarjoaa lukijalle enemmän kuin sen koko antaa ymmärtää. Se avaa ovet valtavaan varastoon hyödyllisiä työkaluja ymmärtämään monimutkaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä. Nämä työkalut on luotu ainutlaatuisella menetelmällä, joka mahdollistaa ymmärtämään paremmin sosiaalista ympäristöä, jossa elämme. Tässä ympäristössä vaikutamme kohtaavan toisinaan jotain meille täysin vierasta ja käsittämätöntä. Mutta näin ei tarvitse olla. On olemassa työkaluja, joilla jopa tavalliset kansalaiset pystyvät käsittämään miksi asiat tapahtuvat ilmenevällään tavalla, joko hyvin tai huonosti.

Itävaltalainen menetelmä auttaa ymmärtämään finanssikriisiä, hyvinvointivaltion kasvua, sosialismin romahdusta ja syitä vajauksille sekä sitomaan nämä kaikki yhteen asioiksi, joita voimme ymmärtää – kuten päätöksiin, joita me kaikki teemme markkinoilla. Se ei tarjoa vastausta suurimpaan kysymykseen elämän tarkoituksesta, mutta se auttaa varmasti ymmärtämään kuinka yhteiskuntamme toimii, ja siitä onkin jonkin verran sanottavaa.

Carl Menger, pidettynä laajasti ”itävaltalaisen” yhteiskuntatieteen perinteen alullepanijana, oli nykyaikaisen taloustieteen pioneeri, joka ei aiheuttanut vallankumousta ainoastaan taloustieteessä, vaan myös politiikassa, sosiologiassa ja muissa tieteenaloissa. Hän oli yksi taloustieteen kolmesta ”marginaalivallankumouksen” mullistajista. Sen sijaan että olisi keskittynyt ”yhteen arvon lähteeseen”, kuten useimmat esinykyaikaiset taloustieteilijät olivat taipuvaisia tekemään (Marx osoitti tämän perinteen umpikujan työnarvoteorian artikulaatiollaan), Menger esitti kysymyksen: mikä on oleellinen arvostuksen yksikkö? Hän esitti vakuuttavat loogiset argumentit, ettei kyseessä ole hyödykkeen olemassa oleva kokonaismäärä, vaan sen lisäyksikön lisäys tai vähennys varastossamme, joka määrittää suhteelliset arvot hyödykkeen yksikölle. Merkityksellistä on kuinka hyödykkeet sopivat meidän ihmisten suunnitelmiin, ei jotkin metafyysiset ominaisuudet. Siten vesi on vähemmän arvokasta kuin timantit, koska meillä on yleensä sitä niin paljon tarpeidemme tyydyttämiseen, että meille litralla enemmän tai vähemmän ei ole kovin suurta merkitystä – paitsi luonnollisesti, jos olemme kuolemassa janoon autiomaassa, jolloin saatamme hyvinkin vaihtaa kaikki timanttimme litraan vettä.

Avain Mengerin lähestymistapaan ja ominaisuuteen, joka erotti hänet muista talousteoria mullistajista, oli hänen ”rajahyötynsä” looginen formulointi. Se ei viitannut empiirisiin väitteisiin psykologisista täyttymyksistä tai vaihdannan mekaniikasta, vaan itse ihmisen toiminnan logiikkaan. Sen sijaan että olisi tutkinut ihmisen käyttäytymistä kuten tiedemiehet tutkivat kemiallisia reaktioita Menger lähestyi asiaa ihmisolennon näkökulmasta, joka pyrkii ymmärtämään muita ihmisiä tarkastelemalla itse toiminnan loogista rakennetta. Toiminnan logiikan ymmärtäminen auttaa tarjoamaan viitekehyksen toiminnan empiiriselle tarkastelulle. Hänen työnsä (erityisesti *Untersuchungen uber die Methode der Sozialwissenschaften und der politischen Okonomie insbesondere*, ”Tarkasteluja yhteiskuntatieteiden menetelmiin ja talouspolitiikkaan erityisesti”, ja *Grundsätze der Volkswirtschaftslehre*, ”Talouden periaatteet”) painotti ihmisen käyttäytymiselle tärkeiden ominaisuuksien kuten valintojen, ajan, tiedon, erehtymisen, sääntöjen ja yhteisten instituutioiden roolia. Hänen tutkielmansa rahan alkuperästä ja sen roolista vaihdannan välineenä osoittautuivat erittäin tärkeiksi myöhemmille töille, ja tosiaankin nykyisen finanssikriisin ymmärtämiselle.

Mengerin oppilaat jatkoivat hänen oivalluksiensa pohjalta. Taloustieteilijä ja Itävallan valtionvarainministeri Eugen von Böhm-Bawerk oli laajalti tunnettu hänen varhaisesta marxismin kumoamisestaan (*Zum Abschluss des Marxschen Systems*, “Marxilaisen järjestelmän päätelmästä”). Tämä työ itsessään ei perustunut “itävaltalaiselle” perustalle, koska se oli sisäistä kritiikkiä Marxin arvoteorian keskeisistä ristiriitaisuuksista. Hänen *Kapital und Kapitalzins* (Pääoma ja korko) teokseensa vaikutti kuitenkin hänen ”itävaltalaisuutensa” ja se keskitti huomion hyödyllisesti koron rooliin pääomainvestointien rakenteen muodostumisessa. Nykyään tämä on merkittävän mielenkiinnon kohteena sekä nykyisten taloustieteen tutkijoiden tarkastelun kohteena, joihin itävaltalainen perinne on vaikuttunut, kuten ruotsalaiseen historioitsijaan ja taloustieteilijään Johan Norbergiin. Hänen kirjansa *En perfekt storm: Hur staten, kapitalet och du och jag sänkte världsekonomin* keskittyy keskuspankkien korkopoliitikoihin (erityisesti Yhdysvaltain keskuspankin ”Fedin”) yhtä lailla järjestelmälliseen riskien vääristymisen kanssa, johon Yhdysvaltain kodinomistamisasteen lisäämiseksi suunnitellut interventiopolitiikat kannustivat. (Tämä on mielenkiintoinen esimerkki talouden ja politiikan leikkauspisteestä poliitikkojen sekaantuessa markkinoihin turvatakseen poliittiset edut rohkaisemalla kodin omistajuuteen, jonka he uskoivat vaaleissa lisäävän vallassa olevien poliitikkojen uudelleenvalintaa.)

1900-luvun ”itävaltalaisista” paremmin tunnetut olivat kotoisin Itävallasta samoin kuin Menger ja Böhm-Bawerk, mutta molemmat pakenivat 1930-luvulla Keski-Euroopan hirveitä poliittisia olosuhteita. Ludwig von Mises tuli kuuluisaksi rahan ja luoton taloudellisena tutkijana (*Theorie des Geldes und der Umlaufsmittel*, ”Rahan ja luoton teoria”), erinomaisena sosialismin älyllisenä arvostelijana (*Die Gemeinwirtschaft: Untersuchungen über den Sozialismus*, ”Sosialismi”), poliittisena tiedemiehenä (*Liberalismus,* ”Liberalismi”; *Nation, Staat, und Wirschaft*, ”Kansakunta, valtio ja talous”; *Kritik des Interventionismus*, ”Interventionismi” ja *Die Bürokratie,* ”Byrokratia”) ja yleisenä taloustieteen teoreetikkona (*Human Action*, ”Ihmisen toiminta”). Hänen teoksensa rahasta ja luotosta on erityisen relevantti finanssikriisille ja se on läheisesti kytköksissä hänen työhönsä sosialismista. Hän perusteli, että sosialistisessa kansanyhteisössä viranomaiset eivät pystyisi ”laskemaan” kuinka niukkoja resursseja tulee kohdentaa ihmisten tarpeiden täyttämiseksi, koska sosialismi ei tarjoa mitään keinoja verrata kustannuksia tai vaihtoehtoisia kilpailevia käyttötapoja niukoille hyödykkeille. Ainoastaan vaihdanta markkinoilla pystyy siihen tarjoamalla taloudelliset toimijat ”edustajat” kuluille vaihtosuhteiden tai hintojen muodossa. Sosialistit pyrkivät soveltamaan taloudelliseen ongelmaan teknillistä mallia ja epäonnistuivat. Hinnat, markkinoiden luomina omistusoikeuksien vaihdantaan perustuen, ovat ihmisille ainoa tapa tunnistaa vähemmän kalliit keinot arvon tuottamiseksi monimutkaisessa suuren määrän ihmisiä käsittävässä taloudellisessa järjestyksessä. Lakkauttamalla hinnat sosialismi lakkauttaa rationaalisuuden. Markkinoiden muodostamat vaihtosuhteet tarjoavat tietoa käyttäytymisen ohjaamiseksi. Kun valtion toimii vääristääkseen tätä informaatiota, se johtaa erittäin huonoihin seurauksiin käyttäytymisen järjestelmällisenä virhekoordinoitumisena.

F. A. Hayek käytti tätä oivallusta, joka käännytti hänet hänen aikaisemmasta sosialismistaan, tarkastellakseen tapaa, jolla hinnat koordinoivat ihmisen käyttäytymistä. Hinnat heijastelevat toisilleen tuntemattomien markkinoille osallistuvien hajautunutta tietämystä. Hänen työstään ”taloudellisen laskennon keskusteluun”[[1]](/kirjoja/taloutta/johdanto/#_ftn1) seurasi vuonna 1945 hänen esseensä ”The Use of Knowledge in Society” (”Tiedon käyttö yhteiskunnassa”), joka käynnisti kokonaisen tutkimusprojektin siitä, kuinka yhteiskunnalliset instituutiot koordinoivat ihmisen käyttäytymistä tuottaakseen monimutkaisempia, taidokkaampia ja menestyksekkäämpiä järjestyksiä kuin yksikään keskussuunnittelija tai hallitsija on koskaan pystynyt kuvittelemaan. Tämä vaikutti suuresti myös poliittisen filosofian töihin (*Tie orjuuteen*;  *The Constitution of Liberty,* ”Vapauden rakenne” ja *Law, Legislation and Liberty*, ”Laki, lainsäädäntö ja vapaus”), joista hän on kuuluisa valtiotieteilijöiden ja teoreetikkojen parissa.

Nykyinen finanssikriisi voidaan jäljittää järjestelmällisiin epäkoordinaatioihin, jotka esiteltiin markkinoille A) korkotasoa manipuloimalla, josta on seurannut vakavia kestämättömien sijoitusten vääristymiä ja B) järjestelmällisellä kestämättömällä riskin hinnoittelulla, josta seurasi tuhoisia virhearvioita.

Tämä teos pitää sisällään erityisen tärkeän Misesin lyhyen esseen, joka jokaisen nykyistä finanssikriisiä tutkivan tulisi lukea halutessaan ymmärtää sekä kriisin alkuperää että toimintapolitiikkoja, jotka laaditaan vastineeksi siihen. Mises painotti (kuten hän myös painotti merkittävässä teoksessaan ”Interventionismi”), että interventiot markkinoihin eivät ole erillisiä taikatemppuja (olettaen taikuuden ”toimivan”), vaan sekaantumista taloudellisiin, yhteiskunnallisiin ja poliittisiin prosesseihin, jotka luovat tahattomia seuraamuksia. Näillä prosesseilla on lisäksi dynaaminen luonne, joka saattaa johtaa hyvin kauaksi niiden pyrkimyksistä, jotka laittoivat ne alulle. Maidon hintasäännöstelyn puolestapuhuja saattaa yksinkertaisesti pyrkiä kuluttajalle halvempaan maitoon, mutta kieltämällä vaihdannat vapaasti sovittavilla hinnoilla ja säätämällä hinnat alle markkinoiden määrittämän tason seurauksena on vajeita: säädetyllä alle markkinoiden hinnalla ostamaan valmiit ihmiset eivät löydä myyjiä tällä hinnalla ja myyjillä, joiden ei sallita nostaa hintoja tasolle joka koordinoisi ”kysyntää” ja ”tarjontaa”, ei ole kannustimia lisätä maidon tuotantoa tyydyttämään niitä, jotka olisivat valmiit ostamaan lisää maitoa. Tuloksena ei ole ainoastaan ”maitopula”, toisin sanoen tyydyttämätön kysyntä säädetyllä hinnalla, koska tämä vaje saattaa liikkeelle poliittisen prosessin, joka saa aikaan lisäinterventiota ”parantaakseen” aikaisempien interventioiden negatiiviset seuraukset, kuten rangaistukset maitotuottajille, heidän maatilojensa konfiskoimisen ja hallinnoinnin valtion toimesta ja niin edelleen.

Tällä hetkellä interventionismin dynamiikka on kaikkein ilmeisintä maailmaa otteessaan pitävässä finanssikriisissä, jonka pani alulle halpojen luottojen tulva (itse asiassa negatiivisilla korkotasoilla – ei markkinoiden luoma ilmiö) ja massiivinen interventio finanssimarkkinoille. Kuten Mises toteaa esseessään (tässä teoksessa)  ”Keskitien politiikka johtaa sosialismiin”:

> “Pitää paikkansa että pyrkimykset alentaa korkotasoa luottoekspansiolla luovat liiketoimintaan nousujohteisen ajanjakson. Mutta näin luotu vauraus on ainoastaan keinotekoista kuumaa ilmaa, joka tulee säälimättömästi johtamaan romahdukseen ja taantumaan. Ihmiset joutuvat maksamaan raskaasti muutaman vuoden luottolaajentumisen ja inflaation helpon rahan orgioista.”

Kuten Mises ennustaa, alkuperäiset interventiot saattavat liikkeelle tapahtumaketjun, joka aiheuttaa vielä pahempia lopputuloksia, jotka puolestaan saattavat liikkeelle vaatimuksia yhä uusille interventioille:

> ”Ne tuottavat valtion näkökulmasta vaikutuksia, jotka ovat vielä pahempia kuin aikaisempi tila, jota valtio haluaa muuttaa. Jos valtio pyrkiäkseen poistamaan nämä väistämättömät epätoivotut seuraukset pyrkii jatkamaan toimintaansa yhä pidemmälle, lopulta se muuntaa kapitalismin ja vapaan yrittäjyyden järjestelmän Hindenburg-malliseksi sosialismiksi.”

Tämä prosessi ei ole väistämätön. Se voidaan pysäyttää ja jopa kääntää päinvastaiseksi, ja sen pysäyttäminen on varmasti paljon helpompaa, jos se ymmärretään – jos kansalaiset ja poliitikot käsittävät interventiopolitiikan polkua yhä pidemmälle menemisen negatiiviset seuraukset.

Ensimmäistä kertaa ”itävaltalaisen” yhteiskuntatieteen perinteeseen esitelty lukija huomaa sen, ennustaisin, hyödylliseksi ymmärtämään ei pelkästään puhtaita ”taloudellisia” prosesseja, jotka tavanomaisesti yhdistetään taloustieteeseen, vaan myös poliittisten prosessien ymmärtämiselle. Se ei saata tehdä hänestä parempaa sijoittajaa tai liikemiestä, mutta se tekee hänestä varmasti paremmin informoidun henkilön ja jopa paremman kansalaisen.

Washington D.C., 29. joulukuuta, 2009

Tom G. Palmer  
Filosofian tohtori  
Vanhempi tutkija, The Cato Institute  
Kansainvälisten ohjelmien johtaja, Atlas Economic Research Foundation

---

[[1]](/kirjoja/taloutta/johdanto/#_ftnref1) *Collectivist Economic Planning: Critical Studies on the Possibilities of Socialism*, toim. Friedrich A. Hayek (1935) ja hänen esseensä “Socialist Calculation: The Competitive ‘Solution'” *Economica-* julkaisussa (toukokuu 1940).  Ensimmäisen kirjan kaksi hänen esseetään ja jälkimmäinen essee julkaistiin uudelleen vuonna 1948 teoksessa *Individualism and Economic Order.*

< [edellinen sivu](/kirjoja/taloutta/alkusanat) | [seuraava sivu](/kirjoja/taloutta/luku1) >  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/taloutta/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/taloutta/luku1/ -->
# 1. Obama asettaa talouden rattaat hevosen eteen

> Peter Schiff – 27.02.2009 Ensimmäisessä televisioidussa puheessaan kongressin edessä presidentti Obama vakuutti, että vauraus palaa heti kun valtio saa talouden luottovirrat entiselleen. Hänelle saattaa tulla yllätyksenä, mutta talous ei voi pyöriä kulutusluotoilla. Kaiken lisäksi luottovirrat Yhdysvaltoihin pysähtyivät erittäin hyvästä syystä:

**Peter Schiff** – 27.02.2009

Ensimmäisessä televisioidussa puheessaan kongressin edessä presidentti Obama vakuutti, että vauraus palaa heti kun valtio saa talouden luottovirrat entiselleen. Hänelle saattaa tulla yllätyksenä, mutta talous ei voi pyöriä kulutusluotoilla. Kaiken lisäksi luottovirrat Yhdysvaltoihin pysähtyivät erittäin hyvästä syystä: ei ole enää säästöjä mistä lainata. Valtion pyrkimykset saattaa luottoja yksinkertaisesti saataville ilman tuottavan kapasiteetin jälleenrakentamista tai lisääntyneitä säästöjä ovat tuomitut tuhoamaan, mitä taloudestamme on enää jäljellä.

Obamatalouden keskeisiä periaatteita vaikuttavat olevan, että luottojen saatavuus mahdollistaa ihmisille rahojen lainaamisen tavaroiden ostamiseen, kulutus tulee kannustamaan tuotantoa ja työllisyyttä ja näin talous tulee kasvamaan. Tämä on viehättävä ja kaunis kuva, mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa kuinka talous toimii. Presidentti ei ymmärrä, että tuotanto tekee kulutuksen mahdolliseksi ja säästöt mahdollistavat luotot. Nykyaikaisen talouden laajuus ja monimutkaisuus ovat hämärtäneet nämä yksinkertaiset asiat, mutta näkymän kaventaminen pienempään mittakaavaan saattaa auttaa usvan hälventämisessä.

Oletetaan hyvin pieni vaihdantatalous koostuen ainoastaan kolmesta henkilöstä: lihakauppiaasta, leipurista ja kynttilöiden valmistajasta. Jos kynttilänvalmistaja haluaa leipää tai lihaa, hän tekee kynttilöitä ja käy niillä kauppaa. Kynttilänvalmistaja haluaa aina ruokaa, mutta hänen kysyntänsä voidaan tyydyttää ainoastaan, jos hän tekee kynttilöitä, joita ilman hän tulee nälkäiseksi. Pelkkä tosiasia, että hän haluaa leipää ja lihaa, on merkityksetön.

Saapukoon luoton taikasauva, jonka monet uskovan voivan korvata tuotannon. Oletetaan lihakauppiaan onnistuneen tuottamaan ylimääräistä lihaa ja hänellä on enemmän kuin hän päivittäin tarvitsee. Kynttilänvalmistaja tiedostaa tämän ja pyytää lihakauppiaalta pihviä lainaksi käydäkseen sillä leipurin kanssa kauppaa leivästä. Tämän maksutapahtuman toteutumiseksi lihakauppiaan on ensin täytynyt valmistaa lihaa, jota hän ei ole kuluttanut (säästöt). Tämän jälkeen hän lainaa säästönsä kynttilänvalmistajalle, joka laatii lihakauppiaalle lapun lupauksesta maksaa velkansa kynttilöissä.

Tällä kertaa lihakauppiaan pihvin valmistus mahdollisti kynttiläntekijän leivän ostamisen, joka myös täytyi valmistaa. Se tosiasia, että kynttilänvalmistajan saatavilla oli luottoa, ei lisännyt kysyntää tai vahvistanut taloutta. Itse asiassa käyttämällä ostamiseen luottoa kynttilöiden sijaan, taloudessa on nyt vähemmän kynttilöitä ja lihakauppiaalla vähemmän pihvejä, joilla hän voi ostaa itselleen leipää. Äsken siis tapahtui seuraavaa: säästöjensä avulla lihakauppias lainasi tuotannolla luomaansa ostovoimaa kynttilänvalmistajalle, joka käytti sitä leivän ostamiseen.

Vastaavasti kynttilänvalmistaja olisi voinut tarjota ”kynttilävelkakirjaa” suoraan leipurille. Mutta jälleen kerran ostotapahtuma olisi voinut onnistua ainoastaan, jos leipuri olisi tosiaankin leiponut leivän, jota hän ei itse olisi kuluttanut ja näin ollen hän pystyisi lainaamaan säästöjään kynttilänvalmistajalle. Koska leipuri lainasi leipänsä kynttilänvalmistajalle, hänellä ei ole enää leipää jolla käydä kauppaa itselleen pihvistä.

Luotto ei millään tavalla lisää kokonaiskulutusta tässä yhteisössä, se pelkästään muuttaa kulutuksen jakaantumista tilapäisesti. Ainoa tapa kokonaiskysynnän kasvulle on kynttilöiden, pihvin ja leivän tuotannon lisääminen.

Eräs tapa jolla luottoa voitaisiin käyttää tämän talouden kasvattamiseen olisi, että kynttilänvalmistaja lainaisi leipää ja pihviä tullakseen toimeen sillä aikaa kun hän parantaa kynttilänvalmistuslaitteistonsa tuotantokapasiteettia. Jos hän menestyy, hän pystyy maksamaan lainansa takaisin lisääntyneestä tuotannostaan korkojen kera ja hyötyisi siten lisääntyneestä tuottavuudesta. Tässä tapauksessa lihakauppiaan ja leipurin alhaisempi kulutus johtaisi säästöjen kertymiseen, jotka tämän jälkeen lainattaisiin kynttilänvalmistajalle rahoittamaan hänen pääomainvestointejaan. Jos lihakauppias ja leipuri olisivat kuluttaneet kaiken tuotantonsa, yhtään säästöjä ei olisi kertynyt ja luottoa ei olisi ollut saatavilla kynttilänvalmistajalle, anastaen näin yhteisöltä lisääntyneen tuottavuuden joka siitä olisi seurannut.

Toisaalta jos kynttilänvalmistaja olisi ainoastaan lainannut leipää ja lihaa ottaakseen lomaa kynttilänvalmistuksesta, yhteisö ei olisi hyötynyt mitenkään ja olisi hyvin todennäköistä, ettei kynttilänvalmistaja pystyisi maksamaan lainaansa takaisin. Tässä tapauksessa kuluttajaluoton lisääminen haaskaa säästöjä, joita ei ole enää saatavilla muiden tuotantoinvestointien rahoittamiseen.

Mitä tapahtuisi jos luonnonkatastrofi tuhoaisi kaikki kynttilöiden, leivän ja lihan valmistukseen käytetyt laitteet? Kohdatessaan vaarallisen pulan ruuasta ja valaistuksesta Barack Obama tarjoaisi talouden elvyttämistä jakamalla rahaksi kutsuttuja paperinpalasia ja takaisi lainoja kaikille kulutusta haluaville. Mitä hyötyä rahasta olisi? Saisivatko nämä paperinpalat tai lainat tuotteet ilmestymään taianomaisesti?

Paperirahan tuominen tähän talouteen ainoastaan lisää lihakauppiaan, leipurin ja kynttilänvalmistajan kykyä nostaa hintoja (mitattuna rahassa eikä kauppaa käydyissä tuotteissa) sen jälkeen kun tuotteita on jälleen aloitettu valmistamaan. Ainoa tapa vaurauden palauttamiseen on korjata tuhoutuneet laitteet ja aloittaa tuotanto uudelleen.

Surullinen totuus on, että Amerikan talouden tuotantokapasiteetti on pääosin riekaleina. Valmistava taloutemme on korvattu riippuvuudella terveydenhuollosta, rahoituspalveluista ja valtion kulutuksesta. Tällaiseen järjestelmän vapaamman luoton ja suuremman paperirahamäärän tuominen ei tee mitään muuta kuin lisää inflaatiota. Meidän tulee palata takaisin tuotannon perusteisiin. Se ei tule olemaan helppoa, mutta se toimii.

Presidentti Obama haluaisi meidän kaikkien uskovan, että voimme kaikki viettää päivän rentoutuen kylpyammeessa sillä aikaa kun hänen painokoneensa tekevät kaiken työn meidän puolestamme. Ongelmana on vain, että kun nousemme kylpyammeesta päivälliselle, lautasellamme on ainoastaan velkakirja pihvistä.

< [edellinen sivu](/kirjoja/taloutta/johdanto) | [seuraava sivu](/kirjoja/taloutta/luku2) >  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/taloutta/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/taloutta/luku10/ -->
# 10. Fiat-inflaation kulttuurillinen ja henkinen perintö

> Jörg Guido Hülsmann Käsitys inflaation vahingollisuudesta on vahvalla pohjalla taloustieteessä. Mutta useimmat oppikirjat väheksyvät vahingon laajuutta, koska ne määrittävät inflaation reilusti liian suppeasti rahan ostovoiman pysyvänä vähennyksenä, sekä koska ne myös keskittyvät niukasti konkreettisiin inflaation muotoihin. Huomioidakseen inflaation vahingollisen vaikutuksen

**Jörg Guido Hülsmann**

Käsitys inflaation vahingollisuudesta on vahvalla pohjalla taloustieteessä. Mutta useimmat oppikirjat väheksyvät vahingon laajuutta, koska ne määrittävät inflaation reilusti liian suppeasti rahan ostovoiman pysyvänä vähennyksenä, sekä koska ne myös keskittyvät niukasti konkreettisiin inflaation muotoihin. Huomioidakseen inflaation vahingollisen vaikutuksen sen koko laajuudessaan tulee pitää mielessä, että se juontuu yhteiskunnan perussääntöjen rikkomisesta.

Inflaatiota tapahtuu kun ihmiset lisäävät rahan tarjontaa petoksella, määräyksillä tai sopimusrikkomuksilla. Poikkeuksetta se tuottaa kolme tyypillistä seurausta: (1) se hyödyttää rikoksentekijöitä kaikkien muiden rahan käyttäjien kustannuksella; (2) se mahdollistaa velkaantumisen yli tason joka olisi mahdollista vapailla markkinoilla; (3) se vähentää rahan ostovoimaa alle vapaiden markkinoiden tason.

Vaikka nämä kolme seurausta ovat tarpeeksi huonoja, asiat muuttuvat paljon huonommiksi sen jälkeen kun inflaatiota rohkaistaan ja suositaan valtion toimesta (fiat-inflaatio). Valtion fiat-raha tekee inflaatiosta pysyvää ja sen seurauksena muodostuu erityisiä inflaatiolle ominaisia *instituutioita ja tapoja*. Näin fiat-inflaatio jättää ominaisen kulttuurillisen ja henkisen leimansa yhteiskuntaan. Seuraavassa keskitymme tarkemmin joihinkin tämän perinnön näkökohtiin.

**I. Ylikeskittynyt hallinto**

Inflaatio hyödyttää sitä kontrolloivaa valtiota ei pelkästään koko väestön kustannuksella, vaan myös sekundääristen ja tertiääristen hallintojen kustannuksella. On laajasti tunnettu tosiasia, että eurooppalaiset kuninkaat murskasivat pääosan välittäjien vallan jäänteistä kansallisvaltioiden nousun aikana 1600- ja 1700-luvuilla. 1800- ja 1900-luvun demokraattiset kansallisvaltiot viimeistelivät vallan keskittymisen, joka oli saanut alkunsa kuninkaista. Taloudellisesti tätä prosessia ajoi inflaatio, joka oli tuolloin täysin keskitetyn valtiokoneiston käsissä. Enemmän kuin mikään muu taloudellinen syy, se teki kansallisvaltiosta vastustamattoman. Ja näin se edesauttoi vähintäänkin epäsuorasti kansallisten ideologioiden suosiota, joista 1900-luvulla seurasi raivoisa kansallisvaltion palvonta.

Inflaatio yllyttää keskushallintojen kasvuun. Se mahdollistaa näille hallinnoille kasvaa suuremmaksi kuin ne yltäisivät vapaassa yhteiskunnassa. Ja se mahdollistaa niille monopolisoida valtiolliset toiminnot laajuudessa, jota ei tapahtuisi rahan luonnollisessa tuotannossa. Tämä tapahtuu kaikenmuotoisten keskitason hallintojen kustannuksella ja luonnollisesti kokonaisuutena kansalaisyhteisön kustannuksella. Inflaation sponsoroima vallan keskittyminen tekee keskivertokansalaisesta yhä enemmän sosiaalisesti eristetyn atomin. Kaikkia hänen sosiaalisia siteitään kontrolloi keskushallinto, joka myös tarjoaa useimmat palveluista, joita aikaisemmin hoitivat muut yhteiskunnalliset rakenteet kuten perhe tai paikallishallinto. Samaan aikaan valtiokoneiston keskitetty ohjaus poistuu sen suojattien jokapäiväisestä elämästä.

**II. Fiat-inflaatio ja sota**

Eräs fiat-rahan, ja erityisesti paperirahan, hirvittävimmistä seurauksista on sen kyky pitkittää sotia. Sodan tuhoilla on terveellinen vaikutus rauhoittaa alkuperäistä sodan kiihkoa. Mitä pitkittyneemmäksi ja tuhoisammaksi sota tulee, sitä vähemmän väestö on siten taipuvainen tukemaan sitä taloudellisesti veroilla ja valtion velkakirjojen ostoilla. Fiat-inflaatio mahdollistaa valtion sivuuttaa kansalaistensa fiskaalisen vastarinnan ja ylläpitää sotatoimia nykyisessä tasossaan tai jopa nostaa tätä tasoa. Valtio vain painaa tarvitsemansa setelit ostaakseen tykkejä ja saappaita.

Juuri näin tapahtui kahdessa maailmansodassa 1900-luvulla, ainakin eurooppalaisten valtioiden kohdalla. Ranskan, Saksan, Italian, Venäjän ja Yhdistyneiden kuningaskuntien hallitukset kattoivat suuren osan kuluistaan inflaatiolla. Luonnollisesti on vaikeaa arvioida mitään tarkkaa lukumääräistä vaikutusta, mutta ei ole kohtuutonta olettaa, että fiat-inflaatio pitkitti molempia sotia useilla kuukausilla tai jopa vuodella tai kahdella. Jos otamme huomioon, että tappamiset saavuttivat huippukohtansa sodan lopussa, joudumme olettamaan että useiden miljoonien henki olisi voitu säästää.

Monet ihmiset pitävät sodassa kaikkia keinoja sallittuina. Heidän silmissään fiat-inflaatio on oikeutettu keino torjumaan valtion uhat. Mutta tämä argumentti on melko vajavainen. Ei pidä paikkaansa, että kaikki keinot ovat oikeutettuja sodassa. Katolisessa teologiassa on olemassa teoria oikeutetusta sodasta, joka painottaa juuri tätä asiaa. Fiat-inflaatio olisi varmasti laitonta, jos vähemmän loukkaavia keinoja olisi käytettävissä samojen päämäärien saavuttamiseksi. Ja tosiasia on, että tällaisia keinoja on olemassa ja on aina ollut valtioiden käytettävissä, esimerkiksi luottoraha ja lisäverotus.

Toinen tyypillinen puolustus fiat-rahalle sodan aikana on, että valtio saattaa tietää paremmin kuin kansalaiset kuinka lähellä voittoa ollaan. Tietämätön väestö väsyy sotaan ja pyrkii vastustamaan lisäveroja. Mutta valtio on täydellisesti perehtynyt tilanteeseen. Ilman fiat-rahaa sen kädet olisivat sidotut, mahdollisesti tuhoisin seurauksin. Inflaatio mahdollistaa sille juuri voittoon tarvittavan lisäyksen.

Luonnollisesti on ymmärrettävää, että hallitus on paremmin informoitu kuin sen kansalaiset. Mutta on vaikeaa nähdä kuinka tämä olisi esteenä sodan rahoittamiselle. Kaikkein olennaisin poliittisen johtajuuden tehtävä on saattaa massat tarkoitusperän taakse. Miksi valtiolle olisi mahdotonta levittää sen parempaa tietoutta, ja näin vakuuttaa väestöä sen lisäverojen tarpeellisuudesta? Tämä johdattaa meidät seuraavaan huomioon.

**III. Inflaatio ja tyrannia**

Sota on ainoastaan kaikkein äärimmäisin tapaus, jossa fiat-inflaatio sallii valtioille saavuttaa päämääränsä ilman todellista kansalaistensa tukea. Painokoneet mahdollistavat valtiolle ottaa kansan omaisuutta kysymättä sen lupaa ja itse asiassa sen suostumuksen vastaisesti. Millainen valtio ottaa omaisuutta mielivaltaisesti kansalaisiltaan? Aristoteles ja monet muut poliittiset filosofit ovat kutsuneet sitä tyranniaksi. Rahataloudelliset teoreetikot Oresmesta Misesiin ovat tuoneet esiin, että fiat-inflaatio, valtion rahoittamisen keinona, on tunnusomainen rahoituksellinen menetelmä tyrannialle.

**IV. Ralli rahallisten organisaatioiden pohjamutiin**

Itävaltalaiset taloustieteilijät ovat argumentoineet yksityiskohtaisesti, että fiat-inflaatio on sisäsyntyisesti epävakaa tapa tuottaa rahaa, koska se tekee moraalikadosta ja vastuuttomuudesta instituution. Seurauksena on yhtenään toistuvat taloudelliset kriisit. Aikaisemmat pyrkimykset korjata näitä epätoivottuja vaikutuksia, kuitenkaan kyseenalaistamatta itse fiat-inflaatiota, on aiheuttanut poikkeuksellisen rahataloudellisten instituutioiden kehityksen – eräänlaisen instituutionaalisen ”rallin pohjamutiin”.

Tämän prosessin merkittäviä kiintopisteitä olivat osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoiminta, kansallinen keskitetty pankkitoiminta, kansainvälinen keskitetty pankkitoiminta ja lopulta paperiraha. Rahainstituutioiden rappeutuminen on ollut käynnissä vuosisatoja ja se ei ole vielä aivan saavuttanut absoluuttista pohjaa, vaikkakin prosessi on kiihtynyt merkittävästi paperirahan aikakautenamme.

**V. Liiketoiminta fiat-inflaation alaisuudessa**

Fiat-inflaatiolla on syvällinen vaikutus yritysrahoitukseen. Se tekee vastuista (luotoista) halvempia kuin ne olisivat vapailla markkinoilla. Tämä johdattelee yrittäjiä rahoittamaan hankkeitaan luotoilla suuremmissa määrin kuin muutoin, oman pääoman (yrityksen omistajien yritykseen tuoman pääoman) sijaan.

Luonnollisessa rahan tuotannon järjestelmässä pankit myöntäisivät luottoja ainoastaan rahallisina välikäsinä. Toisin sanoen ne voisivat lainata ainoastaan niitä rahasummia, joita ne ovat joko itse säästäneet tai joita muut ihmiset ovat säästäneet ja sen jälkeen lainanneet pankeille. Pankkiirit pystyisivät luonnollisesti myöntämään luottoja haluamillaan ehdoilla (korko, vakuus, kesto), mutta niille olisi kohtalokasta tarjota parempia ehtoja kuin heidän omat luotottajansa ovat heille myöntäneet. Esimerkiksi jos pankki vastaanottaa luoton 5 prosentilla, sille olisi kohtalokasta lainata tämä rahasumma 4 prosentilla. Tästä seuraa, että vapailla markkinoilla voitollinen pankkitoiminta rajoittuu hyvin tiukkoihin rajoihin, jotka puolestaan säästäjät määrittävät. Pankille ei ole mahdollista pysyä liiketoiminnassa *ja* tarjota parempia ehtoja kuin säästäjät, jotka ovat kaikkein valmiimpia luopumaan rahoistaan joksikin aikaa.

Mutta osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoiminta voi tehdä juuri näin. Koska se pystyy tuottamaan lisää seteleitä käytännössä kuluitta, se pystyy myöntämään luottoa koroilla, jotka ovat alempia kuin muutoin vallitsevat. Siten edunsaajat rahoittavat joitain hankkeita velalla, joita ne muutoin olisivat rahoittaneet omilla rahoillaan, tai joita he eivät olisivat aloittaneet lainkaan. Paperirahalla on hyvin paljon sama vaikutus, mutta vain paljon suuremmassa mittakaavassa. Paperirahan tuottaja pystyy myöntämään luottoja käytännössä missä tahansa laajuudessa ja käytännössä millä tahansa ehdoilla. Muutamina viime vuosina Japanin keskuspankki on tarjonnut luottoja 0 prosentin korolla, ja tällä hetkellä se itse asiassa maksaa joissain tapauksissa ihmisille sen luottojen hyödyntämisestä.

On ilmiselvää, että vain harvoilla yrityksillä on varaa vastustaa tällaisia tarjouksia. Monilla teollisuuden aloilla kilpailu on ankaraa, ja yritykset joutuvat etsimään parhaat mahdolliset tarjoukset, muutoin ne menettävät ”kilpailullisen etunsa”, joka voi olla ratkaisevaa voitoille ja myös pelkälle selviytymiselle. Tästä seuraa, että fiat-inflaatio tekee yrityksistä riippuvaisempia pankeista kuin muutoin olisi asian laita. Se luo suuremman hierarkian ja keskitetymmän päätöksentekovallan kuin olisi olemassa vapailla markkinoilla. Yrittäjä, joka toimii 10 prosentilla omaa pääomaa ja 90 prosentilla velkaa, ei ole enää todellinen yrittäjä. Hänen velkojansa (useimmiten pankkiirit) ovat todellisia yrittäjiä, jotka tekevät kaikki merkittävät päätökset. Hän on vain enemmän tai vähemmän hyvin palkattu yritysjohtaja – päällikkö.

Näin fiat-inflaatio vähentää todellisten yrittäjien määrää – itsenäisiä henkilöitä, jotka toimivat omilla rahoillaan. Tällaisia henkilöitä on yhä olemassa hämmästyttävissä määrin, mutta he pystyvät selviytymään ainoastaan, koska heidän ylivoimaiset kykynsä kompensoivat heikompia rahallisia ehtoja, joihin he joutuvat sopeutumaan. Heidän täytyy olla innovatiivisempia ja/tai työskennellä kovemmin kuin kilpailijansa. He tietävät itsenäisyyden hinnan ja ovat valmiita maksamaan siitä. Monasti he ovat enemmän kiintyneitä perheyrityksiin ja välittävät enemmän työntekijöistään kuin pankkiirien marionetit.

Koska fiat-inflaatiosta syntyvät luotot tarjoavat helpon taloduellisen ylivoiman, sillä on taipumuksena rohkaista toimitusjohtajia holtittomaan käyttäytymiseen. Tämä pitää erityisesti paikkansa suurten yritysten johtajiin, joilla on helppo pääsy pääomamarkkinoille. Heidän holtittomuuttaan sekoitetaan usein innovatiivisuuteen.

Taloustieteilijä Josef Schumpeter on erinomaisesti kuvannut osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoimintaa eräänlaisena innovatiivisen taloudellisen kehityksen pääjousena, koska se tarjoaa ylimääräistä rahaa yrittäjille, joilla on hyviä ideoita.

On ymmärrettävää, että joissain tapauksissa sillä on tämä rooli, mutta todennäköisyydet ovat ylivoimaisesti päinvastaiset. Yleisenä sääntönä mikä tahansa uusi tuote ja mikä tahansa perinpohjainen innovaatio liiketoiminnan järjestäytymisessä on uhka pankeille, koska ne ovat enemmän tai vähemmän raskaasti investoineet vakiintuneisiin yrityksiin, jotka tuottavat vanhoja tuotteita ja käyttävät vanhoja järjestäytymisen muotoja. Näin ollen niillä on kaikki kannustimet joko estää innovaatio kieltäytymällä rahoittamasta sitä tai viestittää liikemaailmassa uusista ideoista kumppaneilleen.

Tästä syystä osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoiminta tekee liiketoiminnasta konservatiivisempaa kuin se muuten olisi. Se hyödyttää vakiintuneita yrityksiä innovatiivisten tulokkaiden kustannuksella. Itsenäiset liikemiehet ovat paljon todennäköisempiä innovaatioiden synnyttäjiä, erityisesti jos tuloverotus on alhainen.

**VI. Velkataakka**

Osa edeltävistä pohdinnoista soveltuu myös liike-elämän ulkopuolelle. Fiat-inflaatio ei tarjoa pelkästään helppoa luottoa valtioille ja yrityksille, vaan myös yksityisille kansalaisille. Pelkkä tosiasia että tällaista luottoa tarjotaan kaikille, yllyttää joitain ihmisiä velkaantumaan, jotka muutoin eivät olisivat valinneet tehdä niin. Mutta helposta luotosta tulee lähes vastustamatonta yhdistettynä toiseen tyypilliseen infaaltion seuraukseen, nimittäin jatkuvasti nousevaan hintatasoon. Kun aikaisemmin hintojen nousu oli hädin tuskin huomattavissa, meidän aikanamme läntisen maailman kansalaiset ovat ilmiöstä tietoisia. Maissa kuten Turkki ja Brasilia, joissa hinnat nousevat 80-100 prosentin vuosivauhdilla, jopa nuoriso on sen kokenut henkilökohtaisesti.

Tällaiset olosuhteet asettavat raskaat rangaistukset käteissäästöille. Vanhaan aikaan säästäminen tapahtui yleisesti kulta- ja hopeakolikkoja säilyttämällä. Pitää paikkansa ettei tällainen rahan kerääminen tarjonnut mitään tuloja – metalli oli ”hedelmätöntä” – ja sen vuoksi *korkotuloilla* eläminen ei ollut mahdollista. Mutta kaikilla muilla tavoilla rahan varastointi oli luotettava ja tehokas säästämisen muoto. Sen ostovoima ei haihtunut ilmaan vain muutamassa vuosikymmenessä ja talouskasvun aikana se jopa lisäsi jonkin verran ostovoimaansa.

Vielä tärkeämpänä oli sen erinomainen soveltuvuus tavallisille ihmisille. Puusepät, muurarit, räätälit ja maanviljelijät eivät yleensä ole kovin kokeneita kansainvälisten pääomamarkkinoiden seuraajia. Kultakolikoiden laittaminen tyynyt alle tai tallelokeroon säästi heiltä monet yöttömät yöt ja teki heidät riippumattomiksi taloudellisista välikäsistä.

Verrataan nyt tätä vanhan ajan tilannetta nykypäivän olosuhteisiin. Ero ei voisi olla räikeämpi. Nykypäivänä olisi täysin hyödytöntä varastoida euro- tai dollariseteleitä eläkettä varten. Kolmikymppinen henkilö, joka valmistautuu jäämään eläkkeelle kolmenkymmenen vuoden päästä nykyhetkestä (2004), joutuu ottamaan huomioon arvonalennuskertoimen suuruusluokassa kolme. Toisin sanoen hän joutuu tänään säästämään kolme dollaria saadakseen yhden nykypäivän dollarin ostovoiman jäädessään eläkkeelle. Ja kolmen arvonalennuskerroin on vielä hyvin alhainen arvioi!

Tästä seuraa, että hänelle rationaalinen säästämisstrategia on velkaantua omaisuuserien ostamisella, joiden arvo nousee inflaation mukana. Nykyään juuri näin tapahtuu pääosassa länsimaita. Heti kun nuoret saavat työpaikan ja siten melko säännöllisen tulonlähteen, he ottavat lainan ostaakseen asunnon – toisin kuin heidän isoisoisänsä olisi tuolloin yhä *ensin* kerännyt säästöjä noin kolmekymmentä vuotta ja *sitten* ostanut talonsa käteisellä. Sanomattakin on selvää, että jälkimmäinen on kristillinen tapa. Paavalin kirjeessä roomalaisille (13:8) mainitaan: ”Älkää olko kenellekään mitään velkaa, muuta kuin että toisianne rakastatte; sillä joka toistansa rakastaa, se on lain täyttänyt”.

Asiat eivät ole paljon paremmin niillä, jotka ovat jo hankkineet jonkin verran varallisuutta. Pitää paikkansa ettei inflaatio pakota heitä velkoihin, mutta joka tapauksessa se riistää heiltä mahdollisuuden pitää säästöjään käteisenä. Vanhojen ihmisten eläkerahastoineen, leskien ja orpojen holhoojien täytyy investoida rahansa finanssimarkkinoille, muutoin niiden ostovoima häviää heidän silmiensä edessä. Siten heistä tulee riippuvaisia välikäsistä sekä osakkeiden ja velkakirjojen hintojen oikuista.

Tämä asiantila on selkeästi erittäin hyödyllinen niille, jotka saavat elantonsa finanssimarkkinoilta. Osakevälittäjillä, velkapaperien välittäjillä, pankeilla, asuntolainayrityksillä ja muilla ”pelureilla” on syynsä olla kiitollisia jatkuvasta rahan ostovoiman alenemisesta fiat-inflaatiossa. Mutta onko tämä asiantila hyödyllinen myös keskivertokansalaiselle? Tietyllä tavalla hänen velkansa ja kasvaneet sijoituksensa finanssimarkkinoilla ovat hyödyllisiä hänelle, *pitäen oletuksena meidän nykyistä inflatorista järjestelmää.*

Kun hintatason lisäys on pitkäaikaista, yksityinen velka on hänelle paras mahdollinen strategia. Mutta tämä luonnollisesti tarkoittaa myös, että ilman valtion väliintuloa rahajärjestelmään muut strategiat olisivat ylivoimaisempia. Keskuspankkien ja paperirahan läsnäolo *tekevät* velkapohjaisista rahoitusstrategioista houkuttelevimpia kuin aikaisempiin säästöihin perustuvat strategiat.

Ei ole liioittelua sanoa, että rahapoliitikkojensa avulla läntiset valtiot ovat saattaneet kansalaisensa rahoitukselliseen riippuvuuteen, joka oli tuntematon aikaisemmille sukupolville. Jo vuonna 1931 Pius XI totesi:

> […] on ilmiselvää, että ei pelkästään varallisuus ole keskittynyt aikanamme, vaan myös suunnaton valta ja omavaltainen taloudellinen diktatuuri on keskittynyt harvojen käsiin, jotka usein eivät ole omistaja, vaan ainoastaan edunsaajia ja toimitusjohtajia sijoitetuissa rahastoissa, joita he hallinnoivat omavaltaisen tahtonsa ja mielihalujensa pohjalta.
>
> Tätä diktatuuria harjoitetaan kaikkein voimakkaimmin niiden taholta, jotka koska he hallinnoivat rahoja ja kontrolloivat niitä täysin, kontrolloivat myös luottoja ja päättävät rahan lainaamisesta. Täten he säätelevät niin sanotusti elinvoiman virtaa, josta koko taloudellinen järjestelmä on riippuvainen ja pitävät tiukasti otteessaan taloudellisen elämän sielua, jotta kukaan ei voi hengittää ilman heidän suostumustaan.[[1]](/kirjoja/taloutta/luku10/#_ftn1)

Millaisia ilmaisuja Pius XI olisi käyttänytkään kuvailemaan nykyistä tilannettamme. Tavanomainen oikeutus tälle asiantilalle on, että se väitetysti edistää teollista kehitystä. Aikaisempien aikojen rahan varastointi ei ollut ainoastaan steriiliä; se oli tosiasiassa vahingollista taloudellisesta näkökulmasta, koska se riisti liiketoiminnalta sen tarvitsemat investointien maksutavat. Inflaation rooli on tarjota nämä keinot.

Rahan keräämisellä ei kuitenkaan ole mitään negatiivisia kansantaloudellisia vaikutuksia. Se ei varmasti tukahduta teollisia investointeja. Rahan varastointi lisää rahan ostovoimaa ja antaa näin kiertoon jääville rahayksiköille suuremman ”painon”. Kaikki tuotteet ja palvelut voidaan ostaa ja kaikki toteuttamiskelpoiset investoinnit voidaan tehdä näillä jäljelle jääneillä yksiköillä. Olennainen tosiasia on, että inflaatio ei luo yhtään ylimääräisiä resursseja. Se ainoastaan muuttaa nykyisten resurssien allokaatioita. Ne eivät enää mene yrittäjille, jotka operoivat omilla rahoillaan vaan yritysjohtajille, jotka operoivat pankkiluotoilla rahoitettuja yrityksiä.

Viimeaikaisen kotitalouksien velan kasvutulvan nettovaikutus on näin ollen kokonaisen väestön siirtyminen taloudelliseen riippuvuuteen. Moraaliset seuraamukset ovat selviä. Ylenmääräiset velat ovat yhtyeensopimattomia taloudellisen riippumattomuuden kanssa ja näin niillä on taipumuksena heikentää itsenäisyyttä myös muilla osa-alueilla. Velan uuvuttama yksilö omaksuu lopulta tavan kääntyä muiden puoleen hakeakseen apua, sen sijaan että kasvaisi perheensä ja laajemman yhteisönsä taloudelliseksi ja moraalisiksi tukipilariksi. Vakaus ja itsenäinen arvostelukyky korvautuvat toivoajattelulla ja alistumisella. Ja entäpä niissä monissa tapauksissa, joissa perheet eivät enää pysty kannattelemaan velkataakkaansa? Tällöin seurauksena on joko epätoivo tai päinvastaisesti kaikkien taloudellisen järkevyyden normien halveksunta.

**VII. Eräitä fiat-inflaation henkisiä uhreja**

Fiat-inflaatio vähentää jatkuvasti rahan ostovoimaa. Tiettyyn rajaan saakka ihmisillä on mahdollisuus suojata säästöjään tätä trendiä vastaan, mutta tämä vaatii perinpohjaista taloudellista tietoutta, aikaa jatkuvasti valvoa omia sijoituksia ja hyvän annoksen onnea. Ihmiset joilta puuttuu jokin näistä osasista menettävät todennäköisesti merkittävän osan omaisuuseristään. Elinikäiset säästöt katoavat usein tuhkana tuleen muutamina viimeisinä eläkevuosina. Seurauksena on epätoivo ja moraalisten sekä yhteiskunnallisten normien häviäminen. Mutta olisi väärin vetää  johtopäätös, että inflaatio tuottaa tämän vaikutuksen pääosin vanhuksille. Kuten eräs kirjoittaja totesi:

> Nämä vaikutukset ovat ”erityisen vahvoja nuorten keskuudessa. He oppivat elämään hetkessä ja pilkkaamaan niitä, jotka yrittävät opettaa heille ’vanhanaikaista moraalisuutta ja säästäväisyyttä’.  Näin ollen inflaatio rohkaisee välittömän tyydytyksen mentaliteettia, joka on ilmeisen ristiriidassa itsekurin ja ikuisen perspektiivin kanssa, jota vaaditaan raamatullisen taloudenpidon harjoittamisessa – kuten pitkäaikaisia sijoituksia tulevien sukupolvien hyväksi.”[[2]](/kirjoja/taloutta/luku10/#_ftn2)

Jopa kansalaiset joita on siunattu tiedoilla, ajalla ja onnella säästöjensä pääosan suojelemiseksi eivät pysty välttämään inflaation vahingollista vaikutusta, koska he joutuvat omaksumaan tapoja, jotka ovat ristiriidassa moraalisen ja henkisen terveyden kanssa. Inflaatio pakottaa heidät kuluttamaan paljon enemmän aikaa heidän rahojensa ajattelemiseen kuin he muutoin käyttäisivät. Kuten on jo aiemmin tullut mainittua, tavallisten kansalaisten tapa säästää oli käteisen kerääminen. Inflaation vallitessa tämä strategia on kohtalokas. He joutuvat sijoittamaan omaisuuseriin, joiden arvo kasvaa inflaation mukana; käytännöllisin tapa toteuttaa tämä on ostaa osakkeita ja velkakirjoja. Mutta tämä vaatii useiden tuntien käyttämistä sopivien kohteiden etsimiseen ja valitsemiseen. Ja se painostaa heitä olemaan aina varuillaan ja huolissaan rahoistaan koko loppuelämänsä ajan. He joutuvat seuraamaan talousuutisia ja vahtimaan markkinoiden hintanoteerauksia.

Vastaavasti ihmiset pyrkivät pidentämään elämänsä ajanjaksoa, jolloin he hankkivat tuloja. Ja he asettavat suhteellisesti suuremman painotuksen rahallisille tuloille kuin millekään muille ammatinvalinnan kriteereille. Esimerkiksi osa niistä, jotka mieluummin valitsisivat puutarhanhoidon, eittämättä tulevat etsimään teollista työllisyyttä, koska jälkimmäinen tarjoaa suuremman pitkäaikaisen rahallisen tuoton. Ja useammat ihmiset ottavat vastaan työpaikan kaukaa kotoa kuin tapahtuisi luonnollisen rahan järjestelmässä, koska se mahdollistaa heille ansaita hiukan lisää rahaa.

Näiden inflaation aikaansaamien tapojen henkiset ulottuvuudet vaikuttavat ilmiselviltä. Rahalliset ja taloudelliset kysymykset asettuvat paisuteltuun rooliin ihmisten elämässä. Inflaatio tekee yhteiskunnasta materialistisen. Yhä useammat ihmiset raatavat rahallisen tulon perässä henkilökohtaisen onnellisuuden kustannuksella. Inflaation aikaansaama maantieteellinen liikkuvuus heikentää keinotekoisesti perhesiteitä ja isänmaallista uskollisuutta. Monet ahneuteen, kateuteen ja itaruuteen taipuvaiset lankeavat syntiin. Jopa ne jotka eivät ole luonteeltaan kovin taipuvaisia tulevat altistetuiksi kiusauksille, joita he eivät muutoin kokisi. Ja koska rahamarkkinoiden satunnaisuus tarjoaa valmiin tekosyyn ylenmääräisen saitaan rahan käyttöön, lahjoitukset yleishyödyllisille instituutioille vähenevät.

Jatkuvan inflaation taipumus heikentää tuotteiden laatua on myös tosiasia. Jokainen myyjä tietää, että on vaikeaa myydä fyysisesti samaa tuotetta viimevuotista  kovemmalla hinnalla. Mutta rahallisen hinnan nostaminen ovat väistämätöntä, kun rahan tarjontaa kasvatetaan huolettomasti. Eli mitä myyjät tekevät? Monissa tapauksissa pelastavana tekijänä on tekninen innovaatio, joka mahdollistaa tuotteiden halvemman tuottamisen neutraloiden tai jopa ylikompensoiden siten inflaation vastakkaista vaikutusta. Näin tapahtuu esimerkiksi tietokoneiden ja muiden merkittävän tietoteknisen osuuden laitteissa.

Mutta muilla teollisuudenaloilla teknologisella kehityksellä on paljon vähäisempi rooli. Näissä myyjät kohtaavat yllä mainitun ongelman. Tällöin he valmistavat alempiarvoisia tuotteita ja myyvät niitä samalla nimikkeellä yhdessä kiertoilmaisujen kanssa, joista on tullut tavanomaisia kaupallisessa markkinoinnissa. He saattavat esimerkiksi tarjota asiakkailleen ”kevyt” kahvia tai ”ei maustettuja” vihanneksia – mikä on tulkittavissa laihaksi kahviksi ja mauttomiksi vihanneksiksi. Vastaavaa tuotteiden huonontumista voidaan havaita rakennustoiminnassa. Pysyvän inflaation vallassa olevissa valtioissa vaikuttaa olevan suurempi määrä taloja ja katuja jatkuvan korjauksen tarpeessa kuin muissa maissa.

Tällaisissa olosuhteissa ihmiset kehittävät kieltään kohtaan huolimattomamman asenteen. Jos kaikki on niin kuin sitä kutsutaan, tällöin on vaikeaa selittää eroa totuuden ja valheen välillä. Inflaatio houkuttelee ihmisiä valehtelemaan tuotteistaan ja pysyvä inflaatio rohkaisee rutiininomaisen valehtelemisen käytäntöön. Kirjoittaja on argumentoinut muissa töissään, että rutiininomaisella valehtelulla on merkittävä asema osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoiminnassa, fiat-rahajärjestelmän perusinstituutiossa. Fiat-inflaatio näyttää levittävän tätä tapaa syövän lailla muuhun osaan taloutta.

**VIII. Liekin tukahduttaminen**

Useimmissa maissa hyvinvointivaltion kasvu on rahoitettu julkisen velan kasvattamisella laajuuteen, joka olisi ollut käsittämätöntä ilman fiat-inflaatiota. Pintapuolinen vilkaisu historiallisiin tosiasioihin osoittaa, että hyvinvointivaltion eksponentiaalinen kasvu, joka alkoi Euroopassa 1970-luvun alussa, kulki käsi kädessä julkisen velan räjähdysmäisen kasvun kanssa. On laajasti tiedossa, että tämä kehitys on ollut pääasiallinen tekijä perheiden heikkenemiselle. Mutta yleisesti jätetään huomiotta, että tämän alentumisen perimmäinen syy on fiat-inflaatiossa. Jatkuva inflaatio tuhoaa perheen hitaasti mutta varmasti, tukahduttaen näin kristillisen moraalin maallisen liekin.

Kristillinen perhe on kaikkein tärkein ”tuottaja” tietyn tyyppisille moraaleille. Perhe-elämä on mahdollista ainoastaan, jos kaikki jäsenet hyväksyvät ohjeita kuten auktoriteetin oikeutuksen, miehen ja naisen välisen heteroseksuaalisen liiton ja kiellon insestistä. Ja kristilliset perheet perustuvat lisäohjeisiin kuten aviopuolisoiden väliseen rakkauteen toisiaan ja jälkikasvuaan kohtaan, lasten vanhempiensa kunnioitukseen, Jumalan kolminaisuuden todellisuuteen, kristillisen uskon totuuteen ja niin edelleen. Vanhemmat jatkuvasti toistavat, painottavat ja elävät näitä ohjeita. Tämä päivittäinen kokemus ”aivopesee” kaikki perheen jäsenet hyväksymään nämä ohjeet normaaleina asioiden tiloina. Laajemmassa yhteiskunnallisessa vaikutuspiirissä nämä ihmiset siten toimivat samojen ohjeiden edistäjinä liiketoimissaan, yhdistyksissään ja politiikassa.

Perinteisen kristillisen perheen ystävät ja tukijat hyväksyvät nämä asiat. Muun muassa koska he tunnistavat perheen tehokkuuden yhteiskunnallisten ohjeistuksien luojana, kristilliset pyrkivät suojelemaan niitä. Ja juuri samasta syystä moraalisen lisenssin puolestapuhujat pyrkivät tuhoamaan ne. Hyvinvointivaltio on ollut heidän suosikkityökalunsa viimeisenä kolmenakymmenenä vuotena. Nykyään hyvinvointivaltio tarjoaa suuren määrän palveluita, joita aikaisemmin perheet tarjosivat (ja joita olettaisimme niiden yhä tarjoavan merkittävissä määrin, jos hyvinvointivaltio lopettaisi toimintansa). Nuorten opetus, vanhusten ja sairaiden hoito, hätäapu – kaikki nämä palvelut on nykyään tehokkaasti ”ulkoistettu” valtiolle. Perheet on alennettu pieniksi tuotantoyksiköiksi, jotka jakavat elinkustannukset, autot, jääkaapit ja totta kai verojen maksun. Verorahoitettu hyvinvointivaltio tarjoaa heille tämän jälkeen opetuksen ja hoidon.[[3]](/kirjoja/taloutta/luku10/#_ftn3)

Taloudellisesta näkökulmasta tämä järjestely on puhdasta rahan tuhlausta. Tosiasiallisesti hyvinvointivaltio on tehoton; se tarjoaa suhteellisen huonoa palvelua suhteellisen korkeilla kustannuksilla. Ei ole tarvetta mennä syvemmälle valtion hyvinvointitoimintojen kyvyttömyyteen tarjota tunneherkkää ja henkistä tukea, joka syntyy ainoastaan hyväntekeväisyydestä. Myötätuntoa ei voida ostaa. Mutta hyvinvointivaltio on myös tehoton puhtaasti taloudellisesta näkökulmasta. Se toimii laajan byrokratian kautta ja on siten vastuunalainen kannustimien ja taloudellisten kriteerien puuttumisesta, jotka estäisivät rahan tuhlausta. Paavi Johannes Paavali II:n sanoin:

> Sekaantumalla suoraan ja riistämällä yhteisöltä sen vastuun, Yhteiskunnallisen Avun Valtiosta seuraa ihmisenergian väheneminen ja kohtuuton kasvu julkisissa toiminnoissa, joita hallitsee enemmän byrokraattinen ajattelutapa kuin huoli asiakkaistaan ja joihin liittyy valtava kulunlisäys. Itse asiassa vaikuttaisi, että tarpeet ymmärretään ja niihin voidaan parhaiten vastata lähellä olevien ihmisten toimesta ja niiden jotka ovat naapureita apua tarvitseville. Tulee lisätä, että tietyntyyppiset tarpeet vaativat usein vastausta, joka ei ole pelkästään materiaalista, vaan pystyy ymmärtämään ihmisen syvempiä tarpeita.[[4]](/kirjoja/taloutta/luku10/#_ftn4)

Kaikki tietävät tämän omasta kokemuksestaan ja saman asian vahvistaa suuri määrä tieteellisiä tutkimuksia. Juuri sen vuoksi, että hyvinvointivaltio on tehoton taloudellinen järjestely, se on riippuvainen veroista. Jos hyvinvointivaltion tulisi kilpailla perheiden kanssa tasavertaisesti, se ei pystyisi jatkamaan toimintaansa pitkään. Se on ajanut perheet ja yksityiset hyväntekeväisyysjärjestöt pois ”hyvinvointimarkkinoilta”, koska ihmiset on pakotettu maksamaan niistä joka tapauksessa. Heidät on pakotettu maksamaan veroja ja he eivät voi estää valtiota laskemasta liikkeelle yhä uusia lainoja, jotka imevät pääomia joita muutoin olisi käytetty erilaisten tuotteiden ja palveluiden tuotantoon.

Nykypäivän ylenmääräinen hyvinvointivaltio on suurhyökkäys kristillisen moraalin tuottajia vastaan. Mutta se heikentää tätä moraalia myös epäsuorilla keinoin, kaikkein ilmeisimmin *tukemalla* huonon moraalin esimerkkejä. On tosiasia, että eräät vaihtoehtoiset ”elämäntyylit” pitävät sisällään suuria taloudellisia riskejä ja sen vuoksi tapaavat olemaan kalliimpia kuin perinteiset perhejärjestelyt. Hyvinvointivaltio sosialisoi tällaisen käytöksen kulut ja antaa niille sen vuoksi suuremman merkityksen kuin niillä olisi vapaassa yhteiskunnassa.

Sen sijaan että sisältäisi taloudellisen rangaistuksen, julkinen lisenssi saattaa tällöin kulkea käsi kädessä taloudellisten etujen kanssa, koska se erottaa tienraivaajat perhe-elämän kuluilta (esimerkiksi lapsen kasvattamisen kuluilta). Hyvinvointivaltion tuella nämä tienraivaajat pystyvät pilkkaamaan perinteistä moraalia eräänlaisena taikauskona, jolla ei ole vaikutusta todelliseen elämään. Henkiset ulottuvuudet vaikuttavat selkeiltä: Hyvinvointivaltio järjestelmällisesti altistaa ihmiset houkutukselle uskoa, ettei ole olemassa mitään vuosien varrella hyväksi havaittuja moraalisia periaatteita.

On syytä painottaa, että yllä mainitut huomiot eivät ole hyökkäys hyvinvointipalveluita vastaan, jotka ovat itse asiassa olennainen osa kristillistä yhteiskuntaa. Ennemminkin asian ydin on, että fiat-inflaatio tuhoaa näiden palveluiden tarjoamisen demokraattisen kontrollin; että tämä väistämättä johtaa ylisuureen hyvinvointijärjestelmän kokonaisuuden kasvuun ja ylettömiin hyvinvoinnin muotoihin; ja näillä puolestaan on seurauksia väestön moraalisiin ja henkisiin ominaisuuksiin.

Yllämainittu ei missään nimessä ole kaikenkattava kuvaus fiat-inflaation kulttuurillisesta ja henkisestä perinnöstä. Mutta niiden luulisi riittävän tukemaan pääasiaa: että fiat-inflaatio on yhteiskunnallisen, taloudellisen, kulttuurillisen ja henkisen tuhon voimakeskus.

---

[[1]](/kirjoja/taloutta/luku10/#_ftnref1) Pius XI, [Quadragesimo Anno](http://www.vatican.va/holy_father/pius_xi/encyclicals/documents/hf_p-xi_enc_19310515_quadragesimo-anno_en.html) (1931), §§ 105, 106. Ks. myös Deuteronomy 28: 12, 43–44.

[[2]](/kirjoja/taloutta/luku10/#_ftnref2) Thomas Woods, “[Money and Morality: The Christian Moral Tradition and the Best Monetary Regime](http://www.acton.org/publicat/randl/article.php?id=474),” *Religion & Liberty*, vol. 13, no. 5 (Sept./Oct. 2003). Kirjoittaja lainaa Ludwig von Misesiä.

[[3]](/kirjoja/taloutta/luku10/#_ftnref3) Useissa maissa perheille on nykyään mahdollista vähentää yksityisen lastenhoidon ja koulutuksen kulut vuosittaisessa verotuksessa. Mutta ironisesti (tai ehkei niinkään ironisesti) tämän trendi on vahvistanut perheen eroosioita. Esimerkiksi viimeaikaiset Yhdysvaltain verolainsäädännön määräykset sallivat perheiden budjettien lisäyksen tällaisilla vähennyksillä – mutta ainoastaan jos vähennettäviä palveluita ei suoriteta kotona, vaan ostetaan muilta ihmisiltä.

[[4]](/kirjoja/taloutta/luku10/#_ftnref4) John Paul II, [Centesimus Annus](http://www.vatican.va/holy_father/john_paul_ii/encyclicals/documents/hf_jp-ii_enc_01051991_centesimus-annus_en.html), § 48.

< [edellinen sivu](/kirjoja/taloutta/luku9) | [seuraava sivu](/kirjoja/taloutta/luku11) >  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/taloutta/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/taloutta/luku11/ -->
# 11. Miksi nykypolitiikan mukaiset reseptilääkkeet eivät voi toimia

> Thorsten Polleit Syy tuholle Tekevätkö valtiot riittävästi taistellakseen tätä finanssi- ja talouskriisiä vastaan? Onko hyvä asia, että keskuspankit ovat leikanneet korkotasot käytännössä nollaan ja lisänneet rahan tarjonnan perustaa dramaattisesti tukeakseen finanssisektoria? Estyykö lama, jos valtiot ympäri maailmaa keräävät valtavia alijäämiä

**Thorsten Polleit**

**Syy tuholle**

Tekevätkö valtiot riittävästi taistellakseen tätä finanssi- ja talouskriisiä vastaan? Onko hyvä asia, että keskuspankit ovat leikanneet korkotasot käytännössä nollaan ja lisänneet rahan tarjonnan perustaa dramaattisesti tukeakseen finanssisektoria? Estyykö lama, jos valtiot ympäri maailmaa keräävät valtavia alijäämiä pyrkimyksenä vahvistaa kysyntää, tuotantoa ja työllisyyttä?

Jotta voimme vastata näihin kysymyksiin totuudenmukaisesti, meidän täytyy diagnosoida romahduksen syyt ja muodostaa sen jälkeen kunnollinen tie ulos siitä. Diagnoosi voidaan todeta yhdellä lauseella: Valtiot ovat aiheuttaneet finanssi- ja talousromahduksen tukahduttamalla vapaat markkinat. Ja resepti tämän romahduksen päättämiseksi on seuraava: Ainoastaan vapaat markkinat, ei valtio, voi päättää sen.

**Romahduksen analyysi**

Jotta tämä on nähtävissä, täytyy luottomarkkinoiden romahduksen syyt analysoida käyttämällä luotettavaa – tarkoittaen itävaltalaista – taloustiedettä.

Romahdus on lopputulos valtion kontrolloimasta fiat-rahajärjestelmästä. Valtioiden omistamat keskuspankit pitävät yllä monopolia rahan tarjonnassa ja he lisäävät sitä tyhjästä laajentamalla *kiertoluottoja* (circulation credit). Tällainen rahataloudellinen järjestelmä luo väistämättä epätasapainoa.

Kiertoluottojen nousu laskee markkinoiden korkotasoja alle niiden luontaisten tasojen – tarkoittaen tasoja, jotka vallitsisivat ellei luottojen tarjontaa olisi keinotekoisesti lisätty. Alaspäin manipuloitu korkotaso houkuttelee lisäinvestointeja ja lietsoo samaan aikaan kulutuksen kasvuun nykyisillä tuloilla säästöjen kustannuksella. Tämän seurauksena rahan tarjonnan lisäys saa kokonaisrahataloudellisen kysynnän ylittämään resurssien kapasiteetin taloudessa – talous alkaa elämään yli varojensa.

Ennemmin tai myöhemmin nouseva rahan tarjonta työntää hintoja ylös, olivat ne sitten kulutushyödykkeiden tai omaisuuserien (kuten esimerkiksi osakkeiden, velkakirjojen, talojen, kiinteistöjen jne.) hintoja. Nousevat hinnat ovat tosiaankin luonteenomainen piirre pahamaineisen inflatoriselle valtion sponsoroimalle fiat-rahajärjestelmälle.

Tämän lisäksi keinotekoisesti tukahdutettu korkotaso siirtää lisääntyvästi niukkoja resursseja enemmän aikaa kuluttavien pääomahyödykkeiden tuotantoprosesseihin – kulutushyödykkeiden tuotantoprosessien kustannuksella. Vaikka rahan tarjonnan lisäys alustavasti voimistaa taloudellista toimintaa, seuraava noususuhdanne on, jokseenkin traagisesti, taloudellisesti kestämätön ja sitä tulee seuraamaan laskusuhdanne.

Jos injektio lisärahaa ja –luottoja tyhjästä olisi kertaluontoinen tapahtuma, noususuhdanteen purkautuminen ei otaksuttavasti kestäisi kauaa. Markkinoiden toimijat palauttaisivat heidän toivomansa suhteen kulutuksen, säästöjen ja investointien välille – jota luottojen ja rahan laajentaminen häiritsee – ja tämä paljastaisi virheinvestoinnit. Markkinoiden kysyntä tippuisi vailla yritysten odotuksia ja kannattamattomat sijoitukset likvidoitaisiin. Harhakuvaisen taloudellisen laajentumisvaiheen luomat työpaikat täytyisi leikata.

Valitettavasti nykyisessä valtion sponsoroimassa fiat-rahajärjestelmässä luottojen ja rahan lisäyksen luominen tyhjästä ei ole kertaluontoinen tapaus. Heti kun vapaiden markkinoiden voimat ilmoittavat korjausprosessista – toisin sanoen viestittävät lähestyvästä taantumasta – yleinen mielipide vaatii vastatoimenpiteitä.

Tämä puolestaan ei valu hukkaan keskuspankkien kohdalla. Rahatalouden päättäjät lisäävät luottojen ja rahan tarjontaa vielä enemmän, tuoden siten korkotasot jopa vielä alemmille tasoille. Toisin sanoen rahapolitiikka taistelee romahduksen korjausta  vastaan turvautumalla nimenomaiseen keinoon, joka alkujaan *aikaansai* romahduksen.

Toisinaan tällainen strategia saattaa toimia. Lähestyvä taantuma (laskusuhdanne) voidaan, korkotasojen laskun keinoin, kääntää ympäri toipumiseksi (noususuhdanne). Murray N. Rothbard selittää miksi

> Nousuhdannetta pidetään yllä ja edellä sen väistämätöntä lopputulemaansa toistuvilla ja kiihtyvillä elvyttävän pankkiluoton annoksilla.[[1]](/kirjoja/taloutta/luku11/#_ftn1)

Kuitenkin heti kun luottolaajentuminen todella pysähtyy, paljastuu väistämätön sopeutuminen ja yritykset likvidoivat epäkurantteja sijoituksia ja leikkaavat kannattamattomia työpaikkoja. Mitä kauemmin heikentyvää noususuhdannetta pidetään yllä, sitä suurempia ovat virheinvestoinnit jotka täytyy korjata ja sitä suurempia ovat menetykset tuotannossa ja työllisyydessä.

Epäilemättä korkotasoja tukahduttava rahapolitiikka on valtavirran taloustieteilijöiden laajasti ylistämä keino taloudelliseen toipumiseen. Juuri tämä kyseinen vakaumus lainaa älyllisen tukensa valtioille ja niiden keskuspankeille toimintapolitiikan jatkamiselle, joka alkujaankin aiheutti tuhon.

Ludwig von Mises tiesi yleisön ideologisesta vastenmielisyydestä korkotasojen nostolle ja hän asetti seuraavan traagisen tapahtumaketjun seuraavasti:

> Yleisön mielissä lisää inflaatiota ja lisää luottolaajentumista ovat ainoa lääke pahuutta vastaan, jonka inflaatio ja luottojen laajentaminen ovat saaneet aikaan.[[2]](/kirjoja/taloutta/luku11/#_ftn2)

Mutta Mises oli hyvin tietoinen, että korkotasojen painaminen yhä alemmille tasoille ei ratkaise ongelmaa. Hän kirjoitti:

> Talousjärjestelmään vaikuttava aaltomainen liike, toistuvat nousukaudet joita seuraa laskukaudet, on väistämätön tulos pyrkimyksistä, toistettuna yhä uudelleen, alentaa markkinoiden kokonaiskorkotasoa luottolaajentumisen keinoin. Ei ole mitään keinoa välttää luottolaajentumisen aikaansaamaa noususuhdanteen lopullista romahdusta. Ainoa vaihtoehto on, että joko kriisi saapuu aikaisemmin vapaaehtoisen tulevien luottolaajennusten hylkäämisen seurauksena tai myöhemmin lopullisena ja täydellisenä katastrofina siihen kohdistuvalle valuuttajärjestelmälle.[[3]](/kirjoja/taloutta/luku11/#_ftn3)

**Vaara vapaiden markkinoiden tuhoamisesta täysin**

Kuten yllä on mainittu, totuudenmukainen diagnoosi sairauden syistä on välttämätöntä ratkaisujen löytämiseksi. Jos hyväksyy itävaltalaisen taloustieteen tarjoaman – varsinaisen kiistämättömästi oikean –  diagnoosin sairaudesta, tulee vetää kaksi johtopäätöstä.

Ensinnäkin, enemmän luottoja ja rahaa alemmilla korkotasoilla eivät voi, ja eivät pysty, estämään lopullista tuhoa, jonka on aiheuttanut liian paljon luottoja ja rahaa. Toiseksi – ja tämä näkökohta ei välttämättä herätä ihmisten huomiota heti – valtioiden pyrkimykset taistella korjausta vastaan tulevat tuhoamaan sen vähän mitä vapaiden markkinoiden järjestyksestä on jäljellä.

Tämä tulee selväksi tarkasteltaessa liikepankkien yksityisen omistajuuden roolia nykyisessä luottomarkkinoiden turbulenssissa. Liikepankit ovat rahan pääasiallisia tuottajia niiden myöntäessä lainoja yksityisille kotitalouksille, yrityksille ja julkisille tahoille.

Pankkien omistajat ovat kuitenkin kasvavissa määrin huolestuneet, että lainaajat saattavat epäonnistua hoitamaan luottojaan sovitusti. Tämän seurauksena he käskevät pankinjohtajiaan pidättäytymään uusimasta erääntyviä lainoja – puhumattakaan laajentamasta pankin luottoaltistumista. Jos pankit vaativat lainaajia maksamaan takaisin lainansa, rahavaranto laskee ja tämä saa liikkeelle mukautumiset, joita enemmistön mielipide niin paljon vihaa.

Ylläpitääkseen nykyisen luottojen ja rahan tarjonnan tason valtio saattaa haluta (ja saattaa löytää) yleisön tuen kansallistaakseen suuria osia pankkisektorista. Silloin se voisi pakottaa kansallistetut pankit laajentamaan luottoja ja rahaa yrityksille, kotitalouksille ja valtioille – poliittisesti soveliaalla tavalla.

Sanomattakin on selvää, että tällainen kehitys saa aikaan ongelmia kaikkein suurimmassa mahdollisessa mittakaavassa. Se asettaa valtion kontrolliin päätöksistä kuka saa luottoja ja millä ehdoilla ja tällainen talous kääntyy (ennemmin tai myöhemmin) käsky- tai suunnitelmataloudeksi.

**(Ainoa) tie ulos**

Tätä taustaa vasten on vedettävä johtopäätös, että valtion interventionismi rahatalouden alueella on itse asiassa saanut aikaan hirvittävää vahinkoa. Viimeisin luottomarkkinoiden sekasorto on erinomainen todiste siitä, että interventionismi ei saavuta sille asetettuja tavoitteita.

Kuten Mises kirjoittaa:

> Interventionismi ei ole taloudellinen järjestelmä, tarkoittaen ettei se ole menetelmä, joka mahdollistaa ihmisille saavuttaa heidän päämääränsä. Se on pelkästään menettelytapojen järjestelmä, joka häiritsee ja aikanaan tuhoaa markkinatalouden. Se haittaa tuotantoa ja vahingoittaa tarpeiden tyydyttämistä. Se ei tee ihmisiä rikkaammiksi, se tekee ihmiset köyhemmiksi.[[4]](/kirjoja/taloutta/luku11/#_ftn4)

Ainoa tie pois tuhosta on palata kestävään rahaan – tarkoittaen vapaiden markkinoiden rahaan – yksityistämällä valtiojohtoinen rahajärjestelmä. Vapaiden markkinoiden järjestys, jossa ihmiset vapaasti päättävät yleisesti hyväksytyistä vaihdannan välineistä, tukeutuisi otaksuttavasti kultaan, mutta mahdollisesti myös muihin välineisiin (esimerkiksi hopeaan, platinaan ja niin edelleen).

Tarve paluulle kestävään rahaan ei ole, kuten eräät hysteeriset vastustajat ja valtavirran taloustieteilijät saattavat pitää yllä käsitystä, ideologisesti motivoitunutta. Päinvastoin, se voidaan loogisesti johtaa Misesin *prakseologiasta* tai ihmisen toiminnan logiikan tieteestä – ainoastaan vapaiden markkinoiden raha on yhteensopiva ylläpitämään vapaiden markkinoiden järjestystä.

Tämä globaali rahataloudellinen tuho on osoitus totuudesta, jota Mises ja hänen seuraajansa ovat esittäneet prakseologian perusteella, nimittäin että valtion kontrolloima fiat-raha tulee epäonnistumaan. Se viestittää meille, että on korkea aika etsiä perustavanlaatuista rahataloudellista uudistusta: paluuta vapaiden markkinoiden rahaan, suojelemaan ja ylläpitämään ihmisten vapautta ja taloudellista hyvinvointia.

---

[[1]](/kirjoja/taloutta/luku11/#_ftnref1) Murray Rothbard, [*For A New Liberty*](http://mises.org/store/For-A-New-Liberty-P301C18.aspx) (Ludwig von Mises Institute, 2006 [1973]), s. 237.

[[2]](/kirjoja/taloutta/luku11/#_ftnref2) Ludwig von Mises, [*Human Action*](http://mises.org/store/Human-Action-The-Scholars-Edition-P119.aspx) (Fox & Wiley, 1996), s. 576–7.

[[3]](/kirjoja/taloutta/luku11/#_ftnref3) [Ibid.](http://mises.org/store/Human-Action-The-Scholars-Edition-P119.aspx), s. 572.

[[4]](/kirjoja/taloutta/luku11/#_ftnref4) Ludwig von Mises, [*Interventionism: An Economic Analysis*](http://mises.org/store/Interventionism-An-Economic-Analysis-P86.aspx) (The Foundation for Economic Education, 1940), s. 77.

(Tämä puheenvuoro pidettiin Euroopan parlamentin kuulemistilaisuudessa Strasbourgissa, Ranskassa heinäkuun 14. päivänä 2009.)

< [edellinen sivu](/kirjoja/taloutta/luku10) | [seuraava sivu](/kirjoja/taloutta/luku12) >  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/taloutta/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/taloutta/luku12/ -->
# 12. Keskitien politiikka johtaa sosialismiin

> Ludwig von Mises Keskeinen aatejärjestelmä kaikissa eri sosialismin ja kommunismin variaatioissa on, että markkinatalous tai kapitalismi on järjestelmä joka vahingoittaa suuren enemmistön elintärkeitä intressejä, ainoastaan pienen yksilöiden vähemmistön eduksi. Se tuomitsee massat lisääntyvään köyhyyteen tuoden kurjuutta, orjuutta, sortoa, alennustilaa ja

**Ludwig von Mises**

Keskeinen aatejärjestelmä kaikissa eri sosialismin ja kommunismin variaatioissa on, että markkinatalous tai kapitalismi on järjestelmä joka vahingoittaa suuren enemmistön elintärkeitä intressejä, ainoastaan pienen yksilöiden vähemmistön eduksi. Se tuomitsee massat lisääntyvään köyhyyteen tuoden kurjuutta, orjuutta, sortoa, alennustilaa ja hyväksikäyttöä työtätekevälle, samaan aikaan rikastuttaen joutilaiden ja hyödyttömien parasiittien luokkaa.

Tämä opinkappale ei ole Karl Marxin työtä. Se on kehittynyt kauan ennen Marxin mukaantuloa. Sen kaikkein menestyneimpiä julistajia eivät olleet marxilaiset kirjailijat, vaan miehet kuten Carlyle ja Ruskin, brittiläiset fabianilaiset, saksalaiset professorit ja amerikkalaiset instituutionalistit. Ja erittäin merkittävä tosiasia on että tämän dogmin paikkansapitävyyttä kyseenalaisti ainoastaan hyvin harva taloustieteilijä, jotka pian hiljennettiin ja poistettiin yliopistoista, lehdistöstä, poliittisten puolueiden johdosta ja ennen kaikkea julkisista viroista. Yleinen mielipide hyväksyi pääosin varauksetta kapitalismin tuomitsemisen.

**Sosialismi**

Mutta luonnollisesti käytännölliset poliittiset johtopäätökset, jotka ihmiset tekivät tästä dogmista, eivät olleet yhtenäisiä. Yksi ryhmä julisti, että on olemassa vain yksi tapa poistaa nämä pahuudet, nimittäin hävittää kapitalismi kokonaan. He kannattivat tuotantovälineiden yksityisen hallinnan sijasta niiden ottamista julkiseen hallintaan. He pyrkivät siihen mitä kutsutaan sosialismin, kommunismin, suunnittelun tai valtion kapitalismin muodostamiseksi. Nämä kaikki termit merkitsevät samaa asiaa. Kuluttajien ei tulisi enää, ostamalla ja pidättäytymästä ostamasta, päättää mitä tulisi tuottaa, missä määrin ja minkä laatuisena. Vastedes kaikista tuotantotoimista päättäisi yksin keskitetty viranomainen.

**Interventiopolitiikka, väitetty keskitien politiikka**

Toinen ryhmä vaikuttaa vähemmän radikaalilta. He hylkäävät sosialismin yhtä lailla kapitalismin kanssa. He suosittelevat kolmatta järjestelmää, joka heidän mukaansa on yhtä kaukana kapitalismista kuin se on sosialismista, joka kolmantena järjestelmänä yhteiskunnan talouden organisoinnissa seisoo kahden muun järjestelmän välissä ja omistaa molempien edut, välttäen niiden sisäsyntyiset haitat. Tämä kolmas järjestelmä tunnettaan interventiopolitiikan järjestelmänä. Amerikan politiikan termistössä sitä usein kutsutaan keskitien politiikaksi. Tämän kolmannen järjestelmän tekee monien ihmisten parissa suosituksi erityinen tapa, millä he valitsevat katsoa asiaan kuuluvia ongelmia. Kuten he sen näkevät, kaksi ryhmää, kapitalistit ja yrittäjät yhtäältä ja palkansaajat toisaalta, kiistelevät pääoman ja yrittäjätoiminnan tuotoksien jakamisesta. Molemmat osapuolet vaativat koko pottia itselleen. Nämä välittäjät ehdottavat rauhaa jakamalla kiistellyn arvon tasapuolisesti molempien luokkien kesken. Valtion puolueettomana välittäjänä tulisi astua väliin ja hillitä kapitalistien ahneutta ja osoittaa osa voitoista työtätekeville luokille. Näin on mahdollista syöstä vallasta piikkipiru kapitalismi ilman asettamatta totalitaarisen sosialismin piikkipirua valtaan.

Tällainen arvio asiasta on kuitenkin täysin harhaanjohtavaa. Kapitalismin ja sosialismin välinen vihamielisyys ei ole kiistelyä saaliinjaosta. Se on ristiriita siitä kumpi kahdesta järjestelmästä yhteiskunnan taloudellisesta organisoinnista, kapitalismi vai sosialismi, edistää paremmin niiden päämäärien saavuttamista, joita kaikki ihmiset pitävät niiden aktiviteettien lopullisena tarkoituksena, joita yleensä kutsutaan taloudellisiksi, toisin sanoen parasta mahdollista tarjontaa hyödyllisille tavaroille ja palveluille. Kapitalismi haluaa saavuttaa nämä päämäärät yksityisellä yrittäjyydellä ja aloitteellisuudella, alistettuna yleisön markkinoilla ostamisen ja ostamisesta pidättymisen ylivallalle. Sosialistit haluavat korvata erilaisten yksilöiden suunnitelmat yksikäsitteisellä keskusauktoriteetin suunnitelmalla. He haluavat asettaa mitä Marx kutsui ”tuotannon anarkian” tilalle valtion yksinoikeudellisen monopolin. Vastakkainasettelu ei viittaa tapaan jakaa kiinteää määrää mukavuuksia. Se viittaa tapaan tuottaa kaikki ne tavarat, joista ihmiset haluavat nauttia.

Kahden periaatteen ristiriita on yhteen sovittamaton eikä se mahdollista mitään kompromisseja. Hallinta on jakamatonta. Joko kuluttajien kysyntä markkinoiden avulla päättää mihin tarkoituksiin ja kuinka tuotannontekijät tulee työllistää tai valtio huolehtii kaikista näistä asioista. Ei ole mitään, mikä voisi lieventää näiden ristiriitaisten periaatteiden vastakohtaisuutta. Ne sulkevat toisensa pois. Interventionismi ei ole kultainen leikkaus kapitalismin ja sosialismin väliltä. Se on suunnitelma kolmannesta järjestelmästä yhteiskunnan taloudellisesta järjestämisestä ja sellaisena se tulee ymmärtää.

**Kuinka interventiopolitiikka toimii**

Nykyisen keskustelun tarkoituksena ei ole nostaa esiin kysymyksiä joko kapitalismin tai sosialismin ansioista. Keskityn nyt ainoastaan interventiopolitiikkaan. Ja tarkoitukseni ei ole ryhtyä interventiopolitiikan arviointiin mistään tietystä etukäteen muodostetusta näkökulmasta. Ainoa pyrkimykseni on osoittaa kuinka interventiopolitiikka toimii ja voidaanko sitä pitää mallina pysyvällä järjestelmälle yhteiskunnan taloudellisesta järjestämisestä.

Interventionistit painottavat suunnittelevansa säilyttää tuotannontekijöiden yksityisen omistajuuden, yrittäjyyden ja vaihdannan markkinat. Mutta he jatkavat mainitsemalla, että on ehdotonta estää näitä kapitalistisia instituutioita levittämästä sekaannusta ja epäoikeudenmukaisesti käyttämästä hyväkseen ihmisten enemmistöä. Valtion velvollisuutena on hillitä määräyksillä ja kielloilla omistavien luokkien ahneutta, jottei heidän omistuksenhalunsa vahingoita köyhempiä luokkia. Esteetön tai laissez-faire kapitalismi on paha. Mutta sen pahuuksien poistamiseksi ei ole välttämätöntä hävittää kapitalismia kokonaan. Kapitalistista järjestelmää on mahdollista parantaa valtion interventiopolitiikalla yrittäjien ja kapitalistien toimien kanssa. Tällainen valtion säännöstely ja liiketoiminnan kurissapito on ainoa menetelmä pitää poissa totalitaarinen sosialismi ja pelastaa kapitalismista ne ominaisuudet, jotka ovat säilyttämisen arvoisia. Tämän filosofian perusteella interventionistit kannattavat linnunradan verran erinäisiä menetelmiä. Poimitaan yksi, erittäin suosittu hintasäännöstelyn järjestelmä.

**Kuinka hintasäännöstely johtaa sosialismiin**

Valtio pitää tietyn hyödykkeen, kuten maidon, hintaa liian korkeana. Se haluaa antaa köyhille mahdollisuuden antaa enemmän maitoa lapsilleen. Näin se turvautuu hintakattoon ja kiinnittää maidon hinnan alemmalle tasolle kuin mitä vallitsee vapailla markkinoilla. Tämän seurauksena marginaaliset maidon tuottajat, korkeimmilla kustannuksilla tuottavat, tekevät nyt tappioita. Ja koska yksikään yksityinen maanviljelijä tai liikemies ei pysty jatkamaan tuotantoa tappiolla, nämä marginaaliset tuottajat lopettavat maidon tuotannon ja myynnin markkinoille. He käyttävät lehmänsä ja taitonsa muihin tuottavampiin tarkoituksiin. He alkavat esimerkiksi tuottamaan voita, juustoa tai lihaa. Nyt kuluttajille on tarjolla vähemmän maitoa, ei enemmän. Tämä luonnollisesti on täysin päinvastaista valtion pyrkimyksille. Se halusi tehdä joillekin ihmisille helpommaksi ostaa enemmän maitoa. Mutta sen väliintulon seurauksena saatavissa oleva tarjonta laskee. Keino osoittautuu tuloksettomaksi valtiolle ja ryhmille, joita se pyrki suosimaan. Se aiheuttaa asiantilan, joka – jälleen kerran valtio näkökulmasta – on vielä vähemmän toivottava kuin aikaisempi tilanne, jota se pyrki parantamaan.

Nyt valtio kohtaa vaihtoehdon. Se voi kumota määräyksensä ja pidättäytyä muilta pyrkimyksiltä kontrolloida maidon hintaa. Mutta jos se vaatii pitäytyä aikomuksessaan pitää maidon hinta esteettömien markkinoiden hintatasoa alempana ja haluaa silti välttää maidon tarjonnan putoamisen, sen täytyy pyrkiä häivyttämään syyt, jotka tekevät marginaalisten tuottajien liiketoimet kannattamattomiksi. Sen täytyy lisätä ensimmäiseen maidon hintaan koskevaan määräykseen toinen määräys maidon tuotantoon välttämättömien tuotannontekijöiden hintojen kiinnittämisestä niin alhaiselle tasolle, etteivät maidon marginaaliset tuottajat enää kärsi tappioita ja eivät siksi pitäydy tuotannon rajoituksissa. Mutta tällöin sama tarina toistaa itseään etäisemmällä tasolla. Maidon tuotantoon vaadittujen tuotannontekijöiden tarjonta putoaa, ja valtio on jälleen samassa alkutilanteessa. Ellei se hyväksy tappiota ja pidättäydy kaikista hintojen peukaloinneista, sen täytyy siirtyä eteenpäin  ja kiinnittää niiden tuotannontekijöiden hinnat, joita tarvitaan tekijöiden tuotantoon, jotka ovat välttämättömiä maidon tuotantoon. Näin valtion on pakotettu etenemään yhä pidemmälle, kiinnittäen askel askeleelta kaikkien kuluttajien hyödykkeiden ja tuotannontekijöiden hinnat – sekä ihmisten eli työn että materiaalien – ja määräämään jokaisen yrittäjän ja jokaisen työntekijän jatkamaan työntekoa näillä hinnoilla ja palkoilla. Yhtään teollisuudenalaa ei voida sivuuttaa tästä kaikenkattavasta hintojen ja palkkojen kiinnittämisestä sekä tästä velvollisuudesta tuottaa niitä määriä, joita valtio haluaa nähdä tuotetun. Jos jotkin alat jätettäisiin vapaiksi sillä perusteella, että ne tuottavat ei-elintärkeiksi tai ylellisyydeksi määriteltyjä tuotteita, pääoma ja työvoima pyrkisivät siirtymään niihin, ja seurauksena olisi pudotus niiden tuotteiden tarjonnassa, joiden hinnat valtio on nimenomaan kiinnittänyt, koska se pitää niitä korvaamattomina massojen tarpeiden tyydyttämiseksi.

Mutta kun tämä kaikenkattava liiketoiminnan kontrolloinnin tila on saavutettu, kyseessä ei voi enää millään tavoin olla markkinatalous. Kansalaiset eivät enää ostamalla ja pidättäytymällä ostamasta päätä mitä tulisi tuottaa ja miten. Valta näiden asioiden päättämisestä on siirtynyt valtiolle. Tämä ei ole enää kapitalismia, se on kaikenkattavaa valtiollista suunnittelua – se on sosialismia.

**Zwangswirtschaft tyylistä sosialismia**

Pitää paikkansa että tämän tyylinen sosialismi säilyttää jotkin nimikkeet ja kapitalismin ulkoiset tunnuspiirteet. Se ylläpitää näennäisesti ja nimellisesti yksityistä omistajuutta tuotannontavoissa, hinnoissa, palkoissa, korkotasoissa ja voitoissa. Kuitenkin todellisuudessa millään muulla ei ole väliä kuin valtion rajoittamattomalla yksinvaltiudella. Valtio kertoo yrittäjille ja kapitalisteille mitä tuotetaan ja kuinka paljon ja minkä laatuisina, millä hinnalla ostetaan ja keneltä, millä hinnalla myydään ja kenelle. Se määrittää millä palkoilla ja missä työntekijöiden tulee työskennellä. Vaihdannan markkinat ovat pelkkää huijausta. Viranomainen päättää kaikki hinnat, palkat ja korkotasot. Ne ovat hintoja, palkkoja ja korkotasoja ainoastaan ilmiasultaan; tosiasiassa ne ovat pelkästään valtion käskyjen määrällisiä suhteita. Valtio, ei kuluttaja, ohjaa tuotantoa. Valtio päättää, ohjaa tuotantoa. Valtio päättää jokaisen kansalaisen toimeentulon, se osoittaa jokaiselle paikan, jossa hänen tulee työskennellä. Tämä on sosialismia kapitalismin ulkoisessa valeasussa. Se on Hitlerin Saksan valtakunnan *Zwangswirtschaft* ja Ison-Britannian suunnitelmatalous.

**Kokemukset Saksasta ja Briteistä**

Kuvaamani yhteiskunnallisen muutoksen suunnitelma ei ole pelkästään teoreettinen rakennelma. Se on realistinen kuvaus tapahtumien etenemisestä, jotka toivat sosialismin Saksaan, Isoon-Britanniaan ja joihinkin muihin maihin.

Saksalaiset aloittivat ensimmäisessä maailmansodassa hintakatoilla muutamien elintärkeiksi määritettyjen kuluttajatuotteiden ryhmillä. Näiden toimenpiteiden väistämätön epäonnistuminen yllytti jatkamaan yhä pidemmälle, kunnes sodan toisella kaudella he määrittivät *Hindenburg*–*suunnitelman*. Hindenburg-suunnitelmassa kuluttajille ei jätetty mitään valinnanvapautta eikä myöskään yrittäjille jätetty mitään aloitteellisen toiminnan  mahdollisuutta. Kaikki taloudellinen toiminta oli ehdottomasti alistettu viranomaisten yksinoikeudellisen määräysvallan alle. Kaiserin täydellinen tappio pyyhkäisi koko keisarillisen hallintokoneiston pois ja sen mukana meni myös suureellinen suunnitelma. Mutta kun kansleri Brüning vuonna 1931 aloitti uuden hintakontrollien politiikan ja hänen seuraajansa, Hitler kaikkein ensimmäisenä, pitivät siitä itsepintaisesti kiinni, sama tarina toisti itseään.

Iso-Britannia ja kaikki muut maat, jotka ensimmäisen maailmansodan aikana omaksuivat hintakontrollien toimenpiteitä, kokivat vastaavat epäonnistumiset. Ne joutuivat myös etenemään yhä pidemmälle pyrkimyksissään saada alkuperäiset säädökset toimimaan. Mutta ne olivat silti yhä tämän kehityksen alustavilla asteilla kun voitto ja yleisön vastustus pyyhkäisivät pois kaikki hintasäännöstelyn järjestelmät.

Asiat olivat toisin toisessa maailmansodassa. Silloin Iso-Britannia palasi uudestaan muutamissa elintärkeissä hyödykkeissä hintakattoihin ja joutui käymään läpi koko sävelasteikon, edeten yhä pidemmälle, kunnes se oli korvannut taloudellisen vapauden koko maan kattavalla talouden kokonaisvaltaisella suunnittelulla. Sodan päättyessä Iso-Britannia oli sosialistinen kansainyhteisö.

On huomionarvoista muistaa, että brittiläinen sosialismi ei ollut Attleesin työväenpuoluehallituksen saavutus, vaan Winston Churchillin sotahallinnon. Työväenpuolue ei saanut aikaan sosialismia vapaaseen maahan, vaan se ylläpiti sosialismia, joka oli kehittynyt sodan aikana ja sen jälkeen. Tämä tosiasia hämärtyi nostetussa suuressa sensaatiossa Englannin keskuspankin, hiilikaivosten ja muiden talouden osa-alueiden kansallistamisessa. Kuitenkin Iso-Britanniaa on kutsuttava sosialistiseksi valtioksi, ei sen vuoksi että tietyt yritykset ovat virallisesti pakkolunastetut ja kansallistetut, vaan koska kaikkien kansalaisten kaikki taloudelliset toimet ovat valtion ja sen laitosten täyden hallinnan alaisena. Viranomaiset ohjaavat pääoman allokointia ja työvoimaa liiketoiminnan erinäisille alueille. He päättävät mitä tulee tuottaa. Ylivalta suhteessa kaikkiin liiketoimintoihin on yksinoikeudella sisällytetty valtiolle. Ihmiset ovat alennetut holhokkien asemaan, sidotut ehdoitta noudattamaan määräyksiä. Liikemiehille ja entisille yrittäjille on jätetty ainoastaan avustavia toimintoja. Heille on jätetty ainoastaan vapaus toimeenpanna valtion osastojen päätökset kapeaksi rajoitetulla alueella.

Tulee oivaltaa, että vain muutamiin hyödykkeisiin kohdistuvat hintakatot epäonnistuvat saavuttamasta niille asetettuja tavoitteita. Päinvastaisesti ne tuottavat valtion näkökulmasta vaikutuksia, jotka ovat vielä pahempia kuin aikaisempi tila, jota valtio haluaa muuttaa. Jos valtio pyrkiäkseen poistamaan nämä väistämättömät epätoivotut seuraukset pyrkii jatkamaan toimintaansa yhä pidemmälle, lopulta se muuntaa kapitalismin ja vapaan yrittäjyyden järjestelmän Hindenburg-malliseksi sosialismiksi.

**Kriisit ja työttömyys**

Sama pitää paikkansa kaikkiin muihinkin tapoihin peukaloida markkinoita. Vähimmäispalkat, joko valtion määräyksin ja pakottamana tai liittojen painostamana ja väkivallalla, saavat aikaan vuosi vuodelta pitkittyvän massatyöttömyyden heti kun ne yrittävät nostaa palkkatasoja esteettömän markkinatason yläpuolelle. Pitää paikkansa että pyrkimykset alentaa korkotasoa luottoekspansiolla luovat liiketoimintaan nousujohteisen ajanjakson. Mutta näin luotu vauraus on ainoastaan keinotekoista kuumaa ilmaa, joka tulee säälimättömästi johtamaan romahdukseen ja taantumaan. Ihmiset joutuvat maksamaan raskaasti muutaman vuoden luottolaajentumisen ja inflaation helpon rahan orgioista.

Tietämättömien ihmisten mielissä toistuvat lamojen ja massatyöttömyyden ajanjaksot ovat saattaneet kapitalismin epäilyksen alaiseksi. Silti nämä tapahtumat eivät ole seurausta vapaiden markkinoiden toiminnasta. Päinvastoin ne ovat seurausta hyväntahtoisista, mutta harkitsemattomista valtion väliintuloista markkinoihin. Ei ole muuta keinoa jolla palkkatasojen korkeutta ja yleistä elintasoa voidaan nostaa, kuin kiihdyttää pääoman määrää väestömäärään suhteutettuna. Ainoa tapa pysyvästi nostaa palkkatasoja kaikille työtä hakeville ja palkkatyöhön halukkaille on nostaa teollisen toiminnan tuottavuutta lisäämällä sijoitettua pääomaa henkilöä kohden. Amerikkalaisten palkkatasojen selkeästi korkeampi taso Eurooppaan ja Aasiaan nähden perustuu siihen tosiasiaan, että amerikkalaisten työntekijöiden ponnisteluja ja uurastusta auttaa suurempi määrä ja paremmat työkalut. Hyvä hallinto pystyy parantamaan ihmisten materiaalista hyvinvointia ainoastaan luomalla ja säilyttämällä yhteiskuntajärjestyksen, jossa ei ole esteitä tuotannon teknisten menetelmien parantamiseen vaadittavan uuden pääoman jatkuvalle kasvattamiselle. Tämän kapitalismi on saavuttanut aikaisemmin ja tulee saavuttamaan tulevaisuudessa, ellei huonot poliittiset toimenpiteet sitä sabotoi.

**Kaksi tietä sosialismiin**

Interventiopolitiikkaa ei voida pitää pysyvänä taloudellisena järjestelmänä. Se on menetelmä kapitalismin muuntamiseksi askel kerrallaan sosialismiksi. Näin ollen se eroaa kommunistien pyrkimyksestä saada sosialismi aikaiseksi yhdellä iskulla. Eroavaisuus ei viittaa poliittisen liikkeen lopulliseen päämäärään: se viittaa  pääosin taktisiin keinoihin päämäärän saavuttamiseksi joihin molemmat ryhmät pyrkivät.

Karl Marx ja Friedrich Engels suosittelivat kumpikin peräkkäin molempia näitä tapoja sosialismin saavuttamiseksi. *Kommunistisessa manifestissaan* vuonna 1848 he hahmottelivat suunnitelman asteittaisesta kapitalismin muuntamisesta sosialismiksi. Proletariaattien tulisi nousta hallitsevien luokkien asemaan ja käyttää poliittista ylivaltaansa ”kiristämään asteittain kaikki pääoma porvareilta”. Tätä päämäärää he julistavat, ”ei voida saattaa aikaiseksi muutoin kuin omavaltaisin hyökkäyksin yksityisomaisuutta ja keskiluokkaisen tuotannon olosuhteita kohtaan; näin ollen keinoin, jotka vaikuttavat taloudellisesti riittämättömiltä ja kestämättömiltä, mutta jotka liikkeen edetessä ylittävät itsensä, vaatien lisää hyökkäyksiä vanhaa yhteiskuntajärjestystä kohtaan ja ovat väistämättä keinoja kokonaan mullistamaan tuotantotavat”. Tähän tyyliin he luettelevat esimerkkinä kymmenen toimenpidettä.

Myöhempinä vuosina Marx and Engels muuttivat mielensä. Pääteoksessaan *Pääoma*, ensimmäisen kerran julkaistuna vuonna 1867, Marx näki asiat eri tavalla. Sosialismi on tuleva ”luonnonlain väistämättömyydellä”. Mutta se ei voi ilmaantua ennen kuin kapitalismi on saavuttanut täyden kypsyytensä. On ainoastaan *yksi* tie kapitalismin romahdukseen, nimittäin itse kapitalismin asteittainen evoluution. Ainoastaan tällöin tulee työväenluokan mahtava lopullinen kapina antamaan sille lopullisen armoniskun ja vihkimään loputtoman yltäkylläisyyden aikakauden.

Tämän myöhemmän opinkappaleen mukaan Marx ja perinteisen marxilaisuuden koulukunta hylkäävät kaikki poliittiset toimenpiteet, jotka tekeytyvät estämään, sääntelemään tai parantamaan kapitalismia. Heidän julistuksensa mukaan tällainen politiikka ei ole ainoastaan tuloksetonta vaan suoranaisesti vahingollista. Sillä ne enemmänkin viivästyttävät kapitalismia saavuttamasta kypsyyttään ja näin ollen romahdustaan. Sen vuoksi he eivät ole edistyksellisiä, vaan taantumuksellisia. Tämä ajatus johti Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen äänestämään Bismarckin sosiaaliturvalainsäädäntöä vastaan ja tekemään tyhjäksi Bismarckin suunnitelman kansallistaa Saksan tupakkateollisuus. Saman opinkappaleen näkökulmasta kommunistit kutsuivat Amerikan New Dealiä taantumukselliseksi juoneksi, ollen erittäin vahingollinen työväestön aidoille intresseille.

Interventiopolitiikan ja kommunismin välisessä vastakkaisuudessa on kyse aikaisemman ja myöhemmän marxilaisuuden välisten teorioiden ristiriitojen ilmenemisestä. Tämä on välienselvittelyä vuoden 1848 Marxin, *Kommunistisen manifestin* kirjoittajan, ja vuoden 1867 Marxin, *Pääoman* kirjoittajan, kesken. Ja on todellakin paradoksaalista, että dokumentti jossa Marx hyväksyy [nykypäivän itsenimitettyjen antikommunistien](http://mises.org/story/2292) politiikat, on nimeltään *Kommunistinen manifesti.*

On kaksi tapaa muuntaa kapitalismi sosialismiksi. Ensimmäinen on pakkolunastaa kaikki maatilat, tehtaat ja kaupat ja operoida niitä byrokratian koneistolla valtionhallinnon osastoina. Koko yhteiskunnasta tulee Lenin sanoin ”yksi toimisto ja yksi tehdas tasapuolisella työllä ja yhtä suurella palkalla,”[[1]](/kirjoja/taloutta/luku12/#_ftn1) koko talouden tullessa organisoiduksi ”kuten postijärjestelmä”.[[2]](/kirjoja/taloutta/luku12/#_ftn2) Toinen tapa on Hindenburg-suunnitelman menetelmä, alkuperäisesti saksalainen malli hyvinvointivaltioista ja suunnittelusta. Se pakottaa jokaisen yrityksen ja jokaisen yksilön noudattamaan tiukasti valtion tuotannonohjauksen keskuslautakunnan antamia ohjeita. Sellainen oli vuoden 1933 valtiollisen teollisen elpymisen lainsäädännön tarkoitus, jonka yritysten vastustus kaatoi ja korkein oikeus totesi perustuslain vastaiseksi. Tällainen pyrkimys on ajatuksissa korvata yksityiset yritykset suunnittelulla.

**Valuuttakontrollit**

Pääasiallinen väline teollisissa maissa kuten Saksassa ja Iso-Britanniassa toisen vaihtoehdon sosialismin toteuttamiseen ovat valuuttakontrollit. Nämä maat eivät pysty ruokkimaan ja vaatettamaan ihmisiään kotimaisilla resursseilla. Niiden täytyy tuoda maahan suuria määriä ruokaa ja raaka-aineita. Maksaakseen tästä paljon kaivatusta tuonnista niiden täytyy viedä valmistettuja tavaroita, joista pääosa on tuotettu tuoduista raaka-aineista. Tällaisissa maissa lähes jokainen liiketransaktio on suoraan tai epäsuorasti riippuvainen joko viennistä tai tuonnista, tai molemmista. Siten valtion valuuttojen osto- ja myyntimonopoli tekee jokaisen liiketoiminnon riippuvaiseksi valuuttakontrollista vastuullisen viranomaisen tahdikkuudesta. Tässä maassa asiat ovat toisin. Ulkomaankaupan volyymin on melko pientä verrattuna kansakunnan kaupan kokonaisvolyymiin. Valuuttakontrolli vaikuttaisi vain hiukan paljon suurempaan osaan amerikkalaista liike-elämää. Tästä syystä suunnittelijoidemme hankkeissa on tuskin lainkaan kyse valuuttakontrolleista. Heidän pyrkimyksensä suuntautuvat suoraan hintojen, palkkojen, korkotasojen ja investointien hallintaan sekä voittojen ja tulojen rajoittamiseen.

**Progressiivinen verotus**

Katsottaessa taaksepäin tuloveroasteiden kehitystä vuoden 1913 valtiollisen tuloverolain alusta tähän päivään, on vaikea olla odottamatta verojen jonain päivänä vievän 100 prosenttia kaikesta keskivertoäänestäjän tulotasoa ylittävästä voiton määrästä. Juuri tämä oli Marxin ja Engelsin mielessä, kun he *Kommunistisessa manifestissa* suosittelivat ”raskasta progressiivista tai asteittaista tuloveroa”.

Toinen *Kommunistisen manifestin* ehdotuksista oli ”lakkauttaa kaikki oikeudet perintöön”. Isossa-Britanniassa tai tässä maassa lait eivät ole nyt menneet tähän pisteeseen saakka. Mutta katsottaessa jälleen taaksepäin perintöverojen aikaisempaa historiaa, tulee selväksi että Marxin asettamaa päämäärää on tultu yhä lähemmäksi. Perintöverojen jo ylemmissä asteikoissa saavuttama korkeus ei kelpuuta niitä enää veroiksi. Ne ovat pakkolunastuksen välineitä. Progressiivisen verotusjärjestelmän taustalla oleva ajatusmaailma on, että hyvin toimeentulevien luokkien tuloihin ja varallisuuteen voidaan puuttua vapaasti. Näiden veroasteiden puolestapuhujilta jää ymmärtämättä, että suurinta osaa verotetuista tuloista ei olisi kulutettu vaan säästetty ja investoitu. Todellisuudessa tämä veropolitiikka ei ainoastaan estä uuden pääoman edelleen kerääntymistä, vaan se aiheuttaa pääoman vähenemistä. Tällainen on varmasti asiantila nykyään Isossa-Britanniassa.

**Suuntaus kohti sosialismia**

Viimeisen kolmenkymmenen vuoden tapahtumat osoittavat jatkuvan, vaikkakin toisinaan keskeytyneen kehityksen, luoda tähän maahan brittiläisen ja saksalaisen mallin mukainen sosialismi. Yhdysvallat liittyi mukaan tähän alamäkeen myöhemmin kuin nämä kaksi maata ja on nykyään yhä kaukana päätepisteestään. Mutta jos tämän politiikan suunta ei muutu, lopputulos tulee olemaan ainoastaan toisarvoisesti ja vähäpätöisesti erilainen siitä mitä tapahtui Attleen Englannille ja Hitlerin Saksalle. Keskitien politiikka ei ole kestävä taloudellinen järjestelmä. Se on menetelmä sosialismin toteuttamiseen asteittaisesti.

**Porsaanreikien kapitalismi**

Monet ihmiset vastustavat. He painottavat tosiasiaa, että useimpiin lakeihin, jotka tähtäävät suunnitteluun tai pakkolunastamiseen progressiivisen verotuksen keinoin, on jäänyt porsaanreikiä, jotka tarjoavat yksityisille yrityksille pelivaran, jonka sisälle ne pystyvät jatkamaan toimintaansa. Se että tällaiset porsaanreiät ovat yhä olemassa ja niiden ansiosta tämä maa on yhä vapaa, pitää varmasti paikkansa. Mutta tämä ”porsaanreikäkapitalismi” ei ole pysyvä järjestelmä. Se on armonaikaa. Vahvat voimat työskentelevät näiden porsaanreikien tukkimiseksi. Päivä päivältä yksityisten yritysten toiminnanvapaus kapenee.

**Sosialismin saapuminen** ***ei*** **ole väistämätöntä**

Luonnollisesti tämä lopputulema ei ole väistämätön. Tämä suunta voidaan muuttaa, kuten on tapahtunut historiassa monen muunkin suuntauksen osalla. Marxilainen dogmi, jonka mukaan sosialismin on tuleva ”luonnonlain väistämättömyydellä”, on pelkästään mielivaltainen otaksunta ilman mitään todisteita.

Mutta vaikutusvalta, jota tämän joutavanpäiväinen ennustus nauttii ei pelkästään marxilaisten vaan monien itsenimettyjen ei-marxilaisten keskuudessa, on sosialismin etenemisen pääasiallinen väline. Se levittää tappiomielialaa niiden keskuudessa, jotka muutoin taistelisivat urheasti sosialismin uhkaa vastaan. Neuvostoliiton kaikkein voimakkain liittolainen on opinkappale, että ”tulevaisuuden aalto” kantaa meitä kohti sosialismia ja on sen vuoksi ”edistyksellistä” olla myötämielinen kaikkia toimenpiteitä kohtaan, jotka yhä enemmän rajoittavat markkinatalouden toimintaa.

Jopa tässä maassa, joka on velkaa kaikkein korkeimmasta missään maassa koskaan saavutetusta elintasostaan ”yksilöllisen yritteliäisyyden” vuosisadalle, julkinen mielipide tuomitsee laissez-fairen. Viimeisenä viitenäkymmenenä vuotena tuhansia kirjoja on julkaistu syyttämään kapitalismia ja tukemaan radikaalia interventiopolitiikkaa, hyvinvointivaltiota ja sosialismia. Muutamia kirjoja, jotka yrittivät selittää vapaan markkinatalouden toimintaa, yleisö hädin tuskin noteerasi lainkaan. Niiden kirjoittajat jäivät varjoon, samaan aikaan kuin kirjailijoita kuten Veblen, Commons, John Dewey ja Laski kehuttiin ylitsevuotavasti. On hyvin tunnettu tosiasia, että teatteri ja Hollywood-teollisuus eivät ole vapaata yrittäjyyttä kohtaan yhtään vähemmän radikaalisti kriittisiä kuin monet romaanit. Tässä maassa on monia aikakausilehtiä, jotka joka numerossa hyökkäävät raivoisasti taloudellista vapautta kohtaan. Löytyy tuskin yhtään lehteä, joka vetoaisi järjestelmään joka toimitti valtaväestölle hyvän ruuan ja suojan, autot, jääkaapit, radiot ja muut asiat, joita muiden maiden kansalaiset kutsuvat ylellisyydeksi.

Tämän asiantilan seurauksena käytännössä on tehty hyvin vähän yksityisen yrittäjyyden järjestelmän säilyttämiseksi. On pelkästään keskitien kulkijoita, jotka luulevat olevansa menestyksekkäitä, kun he ovat hetkeksi viivästyttäneet jonkin erityisen tuhoisan toimenpiteen. He ovat aina perääntymässä. He esittävät nykyään toimenpiteitä, jotka ainoastaan kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten eivät olisivat tulleet kuuloonkaan. Muutamassa vuodessa he tulevat myöntymään muihin toimenpiteisiin, joita tänä päivänä pidetään yksinkertaisesti ennenkuulumattomina. Totalitaarisen sosialismin tulon voi estää ainoastaan perusteellinen muutos ideologioissa. Emme tarvitse antisosialismia tai antikommunismia, vaan avointa positiivista tukea järjestelmälle, jolle olemme velkaa koko vaurautemme, joka erottaa meidän aikakautemme meitä ennen vallinneista verrattavan ahdistavista olosuhteista.

---

[[1]](/kirjoja/taloutta/luku12/#_ftnref1) Cf. Lenin, *State and Revolution* (Little Lenin Library No. 14, New York, 1932) s. 84

[[2]](/kirjoja/taloutta/luku12/#_ftnref2) Ibidem s. 44

(Tämä puhe pidettiin huhtikuun 18. päivänä 1950 New York yliopiston klubilla.)

< [edellinen sivu](/kirjoja/taloutta/luku11) | seuraava sivu >  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/taloutta/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/taloutta/luku2/ -->
# 2. Mitä Mises sanoisi?

> Joseph Keckeissen Kaukana vauraudesta, Amerikkaamme kohtaa pahin taloudellinen tsunami sukupolviin. Haluamme kaikki tietää mitä tapahtui. Mikä todella aiheutti tämän uskomattoman turbulenssin? Saadaksemme vastauksen, miksi emme kääntyisi edesmenneen professorini, Ludwig von Misesin, viime vuosisadan suurimman talouden analyytikon puoleen? 1920-luvun alussa Mises

**Joseph Keckeissen**

Kaukana vauraudesta, Amerikkaamme kohtaa pahin taloudellinen tsunami sukupolviin. Haluamme kaikki tietää mitä tapahtui. Mikä todella aiheutti tämän uskomattoman turbulenssin?

Saadaksemme vastauksen, miksi emme kääntyisi edesmenneen professorini, Ludwig von Misesin, viime vuosisadan suurimman talouden analyytikon puoleen?

1920-luvun alussa Mises ennusti vasta järjestäytyneen Neuvostoliiton luoneen toimimattoman talousjärjestelmän, joka ei tulisi selviytymään. Mises perusti kuolemanennusteensa (kirjassaan ”Sosialismi” hyvin pian Venäjän vallankumouksen jälkeen) periaatteelle, että yhteiskunta ei voi olla riippuvainen poliittisista komiteoista markkinahintojen asettamisessa kuten komissaarit pyrkivät tekemään; ainoastaan vapaasti ilmenevät markkinoiden valinnat pystyvät tuottamaan toimivat hinnat. Kaikki keinotekoiset hinnat ovat kelvottomia; ne eivät pysty kertomaan keskussuunnittelijoille mitkä tuotteet ovat kalliita ja mitkä halpoja, joten heidän on mahdotonta järjestää tuotantoa tehokkaalla tavalla.

Ilman todellisia hintoja ei voi olla taloudellisuutta. Misesiä pilkattiin tästä analyysistä jopa hänen elämänsä loppuun saakka. Mutta Mises oli oikeassa ja historia on todistanut hänen tuomionsa, vaikkakin hän kuoli saamatta asianmukaista tunnustusta. Jopa postuumisti – venäläisen hirviön romahtaessa vuonna 1989 – hänen neroutensa tunnustaminen oli vajavaista.

Tästä syystä pidän itseäni oikeutettuna nimeämään hänet kaikkien aikojen suurimmaksi analyytikoksi.

**Uuden rahan tulva**

Vaikkakaan Mises ei ole enää joukossamme kommentoimassa nykyistä romahdusta, tiedämme mihin taloudellisiin periaatteisiin (totuuksiin) hän nojasi ja on varmasti soveliasta esittää kysymys: Mitä Mises sanoisi nykyisestä kriisistä?

Näkymää sotkee niin monet erilaiset tekijät – matalat ja korkeat korkotasot, asuntolainojen runsaus joita ei voida koskaan maksaa takaisin, pankkijärjestelmän näiden velkavipuisten investointien kuumeinen ostaminen, valtion yli-innokas kodinomistamisen ja tukitoimien ylistäminen, mutta silti hänen vastauksensa olisi täysin päivänselvä.

Taloudellisen epävakauden todellisen syy on mitä hän kutsui *inflationismiksi.*

Tällä hän tarkoitti valtioiden rajoittamatonta uuden rahan luontia – fiat-rahaa ilman minkäänlaista vakuutta. Nykyinen vakaumus on, että talousjärjestelmämme on sisäsyntyisesti epävakaa ja pankkiviranomaisten tulee luoda jatkuvasti tyhjästä yhä lisää rahaa pitääkseen talouden vauraana. Ja juuri tätä nykyiset rahatalouden johtajamme ovat tehneet –  kriisin alusta lähtien on maagisesti luotu 9 biljoonaa vasta haudottua dollaria ilman näkyvää loppua!

He ovat saaneet maailman kylpemään likviditeetissä. Tämä on perusperiaatteen vastaista, jota Mises piti korvaamattomana vakaalla rahajärjestelmälle: *olemassa olevaa rahamäärää ei tule koskaan lisätä.*

Vallitseva rahan määrä sopeutuu ainutlaatuisesti todelliseen tuotteiden ja palveluiden saatavuuteen. Liikkeellä olevien dollarien lukumäärän kasvattaminen tai vähentäminen luo ainoastaan vääristymiä talouteen. Se saa aikaan  nousun hinnoissa ja kuluissa, tuhoaa tilikirjojen merkityksen, luo kaikenlaisia kuplia asuntojen ja osakkeiden hintoihin ja (jopa nyt) valtion velkakirjoihin. Se muuntaa uudet ”investoinnit” ainoastaan pääoman tuhoutumiseksi.

Mises piti inflationismia kaikista yhteiskunnallisista pahuuksista aina pahimpana. Historioitsijat eivät ole kiinnittäneet tähän tosiasiaan huomioita heidän omistaessaan tutkimuksensa hallitsijoille, sodille ja löydöille, jättäen vaille ymmärrystä rahan arvon alentamisen köyhdyttävät vaikutukset (jalometallien aikakautena) tai vastaavasti rahallisen yksikön monistamisen  aiheuttaman jokaisen yksikön aikaisemman arvonsa häviämisen (nykyisessä kansainvälisessä rahajärjestelmässämme).

Uusien dollarien vyöry (joinain vuosina kasvaen jopa kymmenen prosenttia ja nyt uusine elvytyspaketteineen vielä määrittelemättömällä eksponentiaalisella tasolla) on aikaansaanut ja se ylläpitää nykyistä sekasotkuamme ilman parannuskeinoa. Ilman tätä uuden rahan tulvaa asuntojen hinnat eivät olisivat voineet nousta kestämättömiin korkeuksiin, paketoidut asuntolainat eivät olisivat moninkertaistuneet ja finanssi-instituutiomme eivät olisivat olleet ahnaasti niiden kimpussa. Näihin kaikkiin katastrofeihin oli syynä rajaton uuden rahan luonti ja se tarjosi sekä valtioille että instituutioille houkutuksen vääristää ja häiritä todellisuutta.

Mutta käsittämättömintä on, että tietämättömien poliitikkojemme ehdottama parannuskeino on vyöryttää rajoittamattomasti uuttaa likviditeettiä, jota he luovat uudistaakseen reservejä, moninkertaistaakseen pelastustoimet, ylläpitääkseen ylihinnoiteltuja asuntolainoja ja niin edelleen. Tätä ylettömyyttä on tukenut kaksi presidenttiämme ja demokraattinen kongressin on lähes yksimielisesti edistänyt sitä. Likviditeetti oli kriisin syy, ja nyt yletöntä likviditeettiä esitetään sen ratkaisuna! Tämän takia kriisi ei voi missään nimessä päättyä lyhyellä tähtäimellä. Ehdotettu parannuskeino pahentaa asioita yhä lisää ja varmistaa, ettemme pääse takaisin vakaaseen ja vauraaseen talouteen niin kauan kuin uhmaamme rahataloudellista tervejärkisyyttä.

Dollarimme olemassaolo on vaakalaudalla. Tämä olisi Misesin viesti tänään. *Rahamäärää ei tule koskaan lisätä.*

**Korkotaso: reunapenkereet murtuvat**

Toinen olennainen syy kaikelle tällä vahingonteolle, Mises ohjeistaisi meitä, on holtiton vuoristoratamainen korkotason peukalointi – se laskettiin alas 90-luvulla, nostettiin viisi kertaa vuonna 2000, laskettiin alas lähes nollaan vuonna 2001 12:lla alennuksella ja pidettiin siellä kunnes inflaation pelko nosti sen vuonna 2004. Meidän talouden portinvartijat pitävät korkotasoa heidän käytössään olevana työkaluna (tai paremminkin leluna), joka on nostettavissa silloin kun on odotettavissa hintojen nousua (joita he yleisesti ilmaisevat väärin *inflaationa*) ja laskettavissa laskukauden uhatessa.

Todellisuudessa Fedin korkojen nostot tai laskut tai riskitasojen peukalointi eivät heijastele eri korkotasoja. Sillä ei ole valtaa tai keinoja tehdä sitä. Fed asettaa ”tavoitetason” kaikkein turvallisimmalle lainatyypille (pankilta toiselle) ja sopeuttaa tämän jälkeen uuden rahan luomista tämän päämäärän turvaamiseksi. Kun Fed haluaa laajentaa tai kaventaa taloudellista toimintaa, rahaa luodaan vastaavasti enemmän tai vähemmän. Mutta työn alla on *aina* uutta rahaa.

Korkoa pidetään yleisesti jonain laajalle avattavana rahallisena hanana talouden pumppaamiseksi ja suljettavaksi hintojen karatessa käsistä. Mutta korko ei ole taloudellinen lelu, kuten Mises on meille selittänyt. Se ei ole hinta jota voidaan mukauttaa vapaasti. Korko on tarkoitettu mitaksi kulloisenakin hetkenä taloudessa kertyneille todellisille säästöille. Korot ovat korkealla, kun talous aloittaa kulutusvillityksen ja säästöt vähenevät (kuten on tapahtunut viime vuosina). Korot ovat alhaalla, kun kulutus vähenee ja säästöjä luodaan uusia investointeja varten. Korkotaso on kuin opastinjärjestelmä, joka kertoo sijoittajalle joko edistää enemmän nykyisiä kuluttajahyödykkeitä ihmisten kuluttaessa enemmän ja korkotason ollessa korkealla tai kun korkotaso on alhaalla, siirtää resursseja uusiin investointeihin, jotka tulevat kehittämään uusia ja parempia tuotteita tulevaan eikä nykyiseen kulutukseen.

Näin korkotaso ei ole rahataloudellinen vaan ajallinen: suhde edustaen kompromissia nykyisen ja tulevan kulutuksen välillä.

Tämän misesiläinen ajatus on täysin vieras Amerikan taloutta hallitseville. Fed piti korkotasoja mahdollisimman lähellä nollaa Amerikan ollessa kulutusvillityksessä – samaan aikaan täysin negatiivisten säästöjensä kanssa – kun sen olisi pitänyt antaa markkinoiden nostaa ne uusiin korkeuksiin. Tämä antoi yrittäjille väärän vihreän valon signaalin ryhtyä moninaisiin uusiin hankkeisiin kuten asuinrakentamiseen, avokätisiin asuntolainoihin, markkinoituihin velkakirjoihin ja ties mihin.

Oikea korkotason on reunapenger, joka hillitsee epävarmoja investointeja. Penger murtui ja inflatoituneen rahan hurrikaani huuhteli talouden.

Villi kulutus ja vielä villimmät investoinnit (kovalla velkavivulla) ylittivät rajallisten resurssiemme kyvyn tyydyttää tätä yliaktiivista kysyntää, ja sai näin väistämättä aikaan hintojen nousun. Tämä nousu puolestaan asetti taakan kaikki uusille investoinneille korkeina käyttökuluina, joista tuli niin hallitsemattomia, että yrityksiä alkoi mennä nurin – taantuman tunnusmerkki. Ei ollut enää taloudellisuutta. Yritimme tehdä kaikkea yhdellä kertaa kuluttamalla yli varojemme ilman vaadittuja kertyneitä säästöjä kaiken tämän toiminnan rahoittamiseksi turvallisesti.

Nyt taantuman ollessa täydessä vauhdissa meidän tulisi kiristää vöitämme ja vähentää kulutustamme. Mutta mitä johtajamme tekevät? Vähentävät korkotasoa taas mahdollisimman lähelle nollaa ja huuhtelevat meitä uudella rahalla ”elvyttääkseen” kaikkea näköpiirissä olevaa.

Taas vain taivas on rajana. Meidän tulee herättää talous henkiin – *yhä suuremmalla määrällä* holtitonta ostamista ja sijoittamista.

Pahinta mitä Fed tekee, on vääristää talouden elintärkeää opastinjärjestelmää saaden sen näyttämään punaista vihreän sijaan ja päinvastoin. Lähes nollatasoinen korkotaso on kohtalokas kaikille toiveille aikaisesta elpymisestä. Korkotason tulisi olla korkealla kunnes säästämisaste oikeuttaa alemman tason.

Voimme kiittää Luojaa, että maa itsekseen – eikä Washingtonin pääsuunnittelijoiden toimesta – on alkanut ostaa vähemmän ja säästämään enemmän. Nämä uudet säästämisen lähteet pyrkivät kompensoimaan korkotason mitätöintiä. Mutta se ei riitä hillitsemään jatkuvaa talouden uudelleenvyörytystä vakuudettomilla fiat-dollareilla. Helpotusta ei ole näkyvissä, kuten Mises kertoisi meille.

**Eikö kukaan voi *tehdä* jotain!**

Silti viranomaiset vaativat että on heidän juhlallinen velvollisuutensa torjua kaikki tämä laskusuhdanteen negatiivisuus. Heidän tulee vähentää työttömyyden uhkaa ja torjua kotien pakkolunastuksen vaikutukset. Tukemalla he joutuvat pelastamaan aikanaan maineikkaita kapitalistisia yhtiöitä ja ostamaan takaisin kaikki ylipöhöttyneet arvopaperit. Kaikki tämä tietysti vaatii luomaan biljoonia ja enemmän – rajatonta uutta rahaa ja rajatonta uutta velkaa.

Meillä on aktivistinen hallitus: mitään passiivista ei suvaita. Älä seiso siinä, he kaikki sanovat. Tee jotain! Meille kerrotaan kaikilta puolilta, että valtion ja keskuspankin *tulee toimia* välittömästi ja voimallisesti. Ja saattaa olla, että ehdotettujen parannuskeinojen biljoonat eivät riitä pakottamaan kääntämään taloutta ylöspäin. Meidän tulee tehdä jotain radikaalia. Vastineen tulee olla ennennäkemättömän viriili. Molempia presidenttejämme on tukenut lähes yhtenäinen kongressin demokraattinen puoli, kaikki Nobel-palkitut supertaloustieteilijät ja yksimielinen lehdistö. Yhteen ääneen ne kaikki vaativat ettemme voi olla arkoja; tulee toimia rohkeasti. Kaikki reservimme tulee sitouttaa kerralla. Mitään keinoa ei tule jättää käyttämättä.

Mitä mentorimme, Mises, Neuvostotalouden romahduksen ennustanut yksinäinen ääni kertoisi meille? Hän varoitti meitä rahan tarjonnan lisäämisestä ja korkotasojen peukaloinnista. Löydämme hänet jälleen kerran lähes yksin maailmasta, vaikka monet uudet ja tervejärkisemmät äänet ovat päivittäin toistamassa Misesin sanomaa.

Hänen raikuva vastauksensa: älä tee mitään. Pyydä valtiota pysymään poissa toiminnasta ja anna tilanteen rauhoittua. Anna ihmisten markkinoilla huolehtia talouden palauttamisesta. Tämä tarkoittaa ei lisää fiat-rahaa, paljon korkeammat korkotasot, ei enää tukitoimia, pelastuksia, hintojen pönkittämistä, tukityöllistämisen luomista tai ostamista. Älä tee mitään. Piste.

Silloin kun taloudelliset asiat jätetään taloudessa tavallisten ihmisten päätettäviksi, asiat pyrkivät selviämään nopeasti.

Näimme tämän silmiinpistävällä tavalla, kun amerikkalaiset päättivät pelkästään spontaanisti parkkeerata autonsa kohdatessaan ennenäkemättömän bensiinin hintojen nousun; sen hinta laski nopeasti halvoilta vaikuttaviin hintoihin. Kun Lehman Brothers meni vuoden 2008 syyskuussa nurin, valtio pidättäytyi sekaantumasta asiaan ja ulkomaiset yhtiöt ostivat nopeasti Lehmanista jäljelle jääneet hyvät omaisuuserät. Markkinoilla on miljoonia hyviä ajattelijoita ja aina tulee olemaan joku, joka pelastaa päivän.

Onko mitään järkeä tukea yrityksiä, jotka ovat kevytkenkäisesti sijoittaneet ylihinnoiteltuihin ja ylimitoitettuihin asuntolainoihin? Niiden johtajat ovat tuhlanneet heidän käsiinsä uskotut niukat pääomat. Lisäten asuntolainojen ostoja merkittävällä yritysvelan massiivisella vipuvaikutuksella he eivät ole ainoastaan pettäneet osakkeenomistajiaan, vaan myös koko talouden, loput meistä, jotka luottivat heihin vaurastuttavien ja turvallisten investointihankkeiden luomiseksi. Näitä pettureita ei tule keinotekoisesti tukea, antaa anteeksi ja jopa palkita. Konkurssi on ainoa järkevä tapa heidän syrjäyttämiselleen. Se pakottaa heiltä jäljelle jääneiden hyvien omaisuuserien hinnat alas ja uudet yrittäjät ilmestyvät pikaisesti ostamaan ne edullisilla hinnoilla ja saavat yritykset taas toimimaan kohtuullisilla kustannuksilla.

Luonnollisesti tähän liittyy aina väistämätöntä kärsimystä, erityisesti työntekijöiden osalta, jotka joutuvat tilapäisesti syrjäytymään, mutta kärsimykset minimoituvat markkinavoimien nopean ongelmien ratkaisun avulla.

Miksi kenenkään pitäisi ostaa kaikkia ylipöhöttyneitä omaisuuseriä kuplahinnoilla? Se on naurettavaa. Tämä ainoastaan palvelee tekaistun talouden perättömyyden ylläpitämistä. Kaikkien hintojen tulee antaa laskea niin nopeasti kuin talouden painovoima pystyy vetämään niitä puoleensa arvoihin, joita markkinat tavallisesti niihin liittäisivät. Meillä ei voi olla elinvoimaista taloutta asunnoilla, jotka maksavat satoja tuhansia dollareita. Kenellä olisi varaa niihin? Ainoastaan kohtuulliset hinnat voivat selvitä markkinoilla.

Lisäksi on luonnostaan väärin luoda likviditeettiä pelastamaan niitä, jotka ovat halveksineet varovaisuutta, niitä jotka laskivat liikkeelle tai tekivät sopimuksia asuntolainoista ilman tervettä kauaskatseisuutta, niitä jotka ylittivät luottorajojaan ostaakseen kaikenlaista ylimääräistä tavaraa. Juuri he ovat osallisia yleiseen huonovointisuuteen. Jos jotkut luottolaitokset kaatuvat, antaa niiden mennä nurin. Toiset yrittäjät keräävät kasaan uuden pääoman niiden korvaamiseksi. Tämä kannustaisi suurempaa harkintaan tulevaisuudessa.

Markkinoiden vastustajat pilkkaavat tätä ratkaisua, sanoen sen viittaavaan laissez-faireen. Mutta eikös juuri liioiteltu keskuspankin ja kongressin yhtyminen likviditeetin, massiivisen kodinomistajuuden, rajoittamattoman korkotason ja niin edelleen edistämiseksi saanut meidät tähän alkujaankin? Vaurautta ei koskaan saavuteta kokeiluilla, jotka ovat terveen järjen, kokemuksen ja vakaan talouden sääntöjen vastaisia, erityisesti kun tällaiset kokeilut ovat villimpiä kuin koskaan aikaisemmin. Jos päinvastaisesti seuraamme misesiläistä viisautta ja valtion ei anneta sekoittaa tilannetta, markkinat hoitavat pikaisesti kriisin pois päiväjärjestyksestä. Muussa tapauksessa kuka tietää kauanko kestää ennen kuin palaamme vaurauteen?

< [edellinen sivu](/kirjoja/taloutta/luku1) | [seuraava sivu](/kirjoja/taloutta/luku3) >  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/taloutta/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/taloutta/luku3/ -->
# 3. Hintojen määrittyminen

> Ludwig von Mises Perimmiltään hinnat määrittyvät kuluttajien arvostuksien pohjalta. Jokainen yksilö, ostamalla tai jättämättä ostamatta ja myymällä ja jättämättä myymättä vaikuttaa osaltaan markkinahintojen muotoutumiseen. Mutta mitä suuremmat markkinat ovat, sitä pienempi on jokaisen yksilön panoksen painoarvo. Sen vuoksi yksilöille markkinahintojen

**Ludwig von Mises**

Perimmiltään hinnat määrittyvät kuluttajien arvostuksien pohjalta. Jokainen yksilö, ostamalla tai jättämättä ostamatta ja myymällä ja jättämättä myymättä vaikuttaa osaltaan markkinahintojen muotoutumiseen. Mutta mitä suuremmat markkinat ovat, sitä pienempi on jokaisen yksilön panoksen painoarvo. Sen vuoksi yksilöille markkinahintojen rakenne vaikuttaa tosiseikalta, johon he joutuvat sopeutumaan. Se mitä kutsutaan hinnaksi on aina integroituneen järjestelmän suhde, joka on ihmisten välisten suhteiden vaikutusten kokonaisuus.

Rahahinnat ovat vaihtosuhteita. Rahan jaollisuus, rajoittamaton kaikkia tarkoituksia varten, mahdollistaa vaihtosuhteiden määrityksen yksityiskohtaisesti.

Hinnat määrittyvät erittäin kapeista marginaaleista; yhtäältä arvostuksista marginaalisen ostajan ja marginaalisen tarjoajan, joka pidättäytyy myymästä, osalta; ja toisaalta arvostuksista marginaalisen myyjän ja marginaalisen ostajaehdokkaan, joka pidättäytyy ostamasta, osalta.

Arvostukset joista seuraa määrättyjen hintojen muodostuminen ovat erilaisia. Jokainen osapuoli liittää korkeamman arvon vastaanottamalleen tuotteelle kuin poisantamalleen. Vaihtosuhde – hinta – ei ole arvostuksien tasavertaisuuden tulos vaan päinvastoin arvostuksen eriarvoisuuden tulos.

Luonteenomainen piirre markkinahinnoille on, että ne pyrkivät tasapainottamaan kysynnän ja tarjonnan. Mikä tahansa muutos markkinahinnassa korkeudesta, jolla kysyntä ja tarjonta kohtaa, on – esteettömillä markkinoilla – itse-korjautuva.

Ajoittain valtiot ovat turvautuneet monissa hyödykkeissä hintakattoihin, ja toisinaan minimihintoihin. Toisinaan ne ovat määränneet maksimaaliset palkkatasot, ja toisinaan vähimmäispalkkatasot. Ainoastaan suhteessa korkoihin ne eivät koskaan ole turvautuneet minimikorkoihin; kun ne ovat tulleet väliin, ne ovat aina määränneet maksimikorkotasoja. Ne ovat aina katsoneet kieroon säästöjä, investointeja ja rahan lainausta.

Mutta jos valtio kiinnittää hinnat korkeudelle, joka eroaa siitä mihin markkinat rauhaan jätettynä olisivat ne määrittäneet, kysynnän ja tarjonnan tasapaino häiriintyy. Tällöin – maksimihinnoilla – on potentiaalisia ostajia, jotka eivät voi ostaa, vaikka he ovat valmiita maksamaan viranomaisten kiinnittämän, tai jopa korkeamman, hinnan. Tällöin – minimihinnoilla – on potentiaalisia myyjiä, jotka eivät voi myydä, vaikka he ovat valmiita myymään kiinnitetyllä tai jopa alemmalla hinnalla. Hinta ei pysty enää erottelemaan potentiaalisia ostajia ja myyjiä, jotka pystyvät ostamaan ja myymään, niistä jotka eivät pysty. Ellei viranomainen halua saatavissa olevan tarjonnan määrittyvän sattuman tai väkivallan kautta, ja olosuhteiden ajautumista kaoottisiksi, se joutuu itse säännöstelemään määrää, jonka jokaisen yksilön sallitaan ostaa. Se joutuu turvautumaan säännöstelyyn.

Ennen valtion väliintuloa kyseessä olleet hyödykkeet olivat valtion silmissä liian kalliita. Hintakaton seurauksena niiden tarjonta vähenee tai häviää kokonaan. Valtio tuli väliin, koska se piti näitä hyödykkeitä erityisen tärkeinä, välttämättöminä tai korvaamattomina. Mutta sen toiminta supisti saatavissa olevaa tarjontaa. Siten se on  valtion näkökulmasta järjetöntä ja typerää. Valtio ei voi sen enempää määrittää hintoja kuin hanhi munia kanan munia.

Jos valtio on haluton alistumaan tähän epätoivottuun ja epätyydyttävään lopputulokseen ja jatkaa yhä pidemmälle, jos se kiinnittää kaikkien tuotteiden ja palveluiden hinnat ja velvoittaa kaikkia ihmisiä jatkamaan tuottamista ja työskentelyä näillä hinnoilla ja palkoilla, se hävittää markkinat kokonaan. Tällöin suunnitelmatalous, saksalaisen *Zangswirtscaft*-mallin sosialismi, korvaa markkinatalouden.

Lähtökohtaisesti hinnat määrittyvät ihmisten suorittamista ostoista ja myynneistä tai pidättäytymisistä ostaa ja myydä. Niitä ei pidä sekoittaa komentoihin, joita valtio tai sen edustajat saattavat voimaan määräyksillään ja pakottamisen ja väkivallan koneistollaan.

Hinnat ovat markkinoiden ilmiö. Ne syntyvät markkinaprosessissa ja ovat markkinatalouden ydin. Ei ole olemassa hintoja markkinoiden ulkopuolella. Hintoja ei voida rakentaa keinotekoisesti.

Kustannushintojen ajatus on toteuttamiskelvoton. Syy siihen miksi Burgundyn hinta on korkeampi kuin Chiantin ei johdu Burdundyn viinitilojen korkeammista hinnoista Tuscanyn verrattuna. Kausaalisuhde on juuri päinvastainen. Koska ihmiset ovat valmiita maksamaan korkeampia hintoja Burdungystä kuin Chiantista, viininviljelijät ovat valmiita maksamaan korkeampia hintoja viinitarhoista Burdundyssä kuin Tuscanyssä.

Markkinoiden hinnat ovat perimmäinen tosiasia talouslaskennalle. Pyrkimykset eliminoida rahalliset määreet talouslaskennasta ovat harhaanjohtavia. Mikään muu talouslaskennan menetelmä ei ole mahdollinen kuin se, joka perustuu markkinoiden määrittämiin rahahintoihin.

Hinnoitteluprosessi on sosiaalinen prosessi. Se pitää sisällään kaikkien yhteiskunnan jäsenten kanssakäymisen. Kaikki tekevät yhteistoimintaa ja yhteistyötä, jokainen itse valitsemassaan roolissa työnjaon viitekehyksessä. Kilpaillen yhteistyössä ja toimien yhteistyössä kilpailussa kaikki ihmiset ovat tärkeitä lopputuloksen aikaansaamiseksi, nimittäin markkinoiden hintarakenteen, tuotantotekijöiden allokoitumisen eri tarpeiden tyydyttämisen osa-alueille ja jokaisen yksilön osuuden määrittymiseen siinä.

(Tämä kirjoitus perustuu *Human Action* -teoksen 16. lukuun ja ilmestyi *The Freeman* –julkaisussa vuonna 1981 George Koetherin alustamana.)

< [edellinen sivu](/kirjoja/taloutta/luku3) | [seuraava sivu](/kirjoja/taloutta/luku4) >  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/taloutta/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/taloutta/luku4/ -->
# 4. Talouslamat: niiden syyt ja parannuskeinot

> Murray N. Rothbard Elämme kiertoilmaisujen maailmassa. Hautausurakoitsijoista on tullut ”hautajaisten järjestäjiä”, lehdistöagentit ovat nykyään ”julkisten suhteiden neuvonantajia” ja talonmiehet ovat kaikki muuntuneet ”työnjohtajiksi”. Jokaisella elämän alueella yksinkertaiset tosiasiat on kääritty usvaiseen naamioon. Näin ei ole yhtään sen vähäisemmin taloustieteessä. Vanhoina

**Murray N. Rothbard**

Elämme kiertoilmaisujen maailmassa. Hautausurakoitsijoista on tullut ”hautajaisten järjestäjiä”, lehdistöagentit ovat nykyään ”julkisten suhteiden neuvonantajia” ja talonmiehet ovat kaikki muuntuneet ”työnjohtajiksi”. Jokaisella elämän alueella yksinkertaiset tosiasiat on kääritty usvaiseen naamioon.

Näin ei ole yhtään sen vähäisemmin taloustieteessä. Vanhoina päivinä tapasimme kärsiä lähes kausittaisista taloudellisista kriiseistä, joista yllättäviä kutsuttiin ”paniikeiksi” ja paniikin jälkeistä matelevaa aallonpohjan jaksoa kutsuttiin ”lamaksi”.

Nykyajan kaikkein tunnetuin lama on tietysti se, joka alkoi tyypillisestä finanssipaniikista vuonna 1929 ja kesti toisen maailmansodan alkuun saakka. Vuoden 1929 tuhon jälkeen taloustieteilijät ja poliitikot tekivät päätöksen, ettei tämä saa enää koskaan toistua. Helpoin tapa onnistua tässä päätöksessä oli yksinkertaisesti määrittää ”lama” pois olemassaolostaan. Tuosta hetkestä eteenpäin Amerikka ei enää kärsinyt lamoista. Sillä kun seuraava lama saapui 1937-38, taloustieteilijät yksinkertaisesti kieltäytyivät käyttämästä pelättyä nimeä ja keksivät uuden, paljon pehmeämmältä kuulostavan: ”taantuma”. Tästä hetkestä eteenpäin olemme käyneet läpi aika monia taantumia, muttei ainuttakaan lamaa.

Mutta pian ”taantuma” sana alkoi myös kuulostamaan liian voimaperäiseltä amerikkalaisen yleisön hienovaraiselle herkkyydelle. Vaikuttaa, että viimeinen taantumamme oli 1957-58. Siitä lähtien meillä on ollut ainoastaan ”laskusuhdanteita” tai vielä parempaa ”hidastumia” tai ”sivuttaista liikettä”. Joten liity kannustusjoukkoihin; tästä eteenpäin lamat ja jopa taantumat ovat taloustieteilijöiden  semanttisesta määräyksestä kiellettyjä; tästä lähtien meille voi pahimmillaan tapahtua vain ”hidastumia”. Tällaisia ovat ”uuden taloustieteen” ihmeet.

Kolmenkymmenen vuoden ajan kansakuntamme taloustieteilijät ovat omaksuneet suhdannevaihteluista edesmenneen brittiläisen taloustieteilijän, John Maynard Keynesin, näkemyksen, joka loi keynesiläisen tai ”uuden” taloustieteen vuonna 1936 julkaistulla teoksellaan *Työllisyys, korko ja raha: yleinen teoria*. Keynesiläisten ajattelutapa nousu- ja laskukausista graafisten kaavioiden, matematiikan ja sekavan ammattikielen taustalla on itse yksinkertaisuus, jopa naiivius. Jos on inflaatiota, tällöin sen syynä oletetaan olevan ”liiallinen kulutus” yleisön taholta; oletettu lääke valtiolle, itsenimitetylle vakauttajalle ja kansakunnan talouden valvojalle, on puuttua asioihin ja pakottaa ihmiset kuluttamaan vähemmän, ”imemällä heidän ylimääräinen ostovoima” verojen korotuksilla. Jos vallitsee lama, niin tämä on seurausta riittämättömästä yksityisestä kulutuksesta, ja lääkkeenä on tällä kertaa valtion oman kulutuksen lisääminen, mieluiten alijäämien kautta, lisäten näin kansakunnan kokonaiskulutusta.

Ajatus siitä, että lisääntynyt valtion kulutus tai löysä raha on ”hyvää liiketoiminnalle” ja että budjettileikkaukset tai tiukempi raha on ”huonoa”, löytävät tiensä jopa kaikkein konservatiivisimpiin sanoma- ja aikakausilehtiin. Nämä lehdet pitävät myös itsestään selvänä, että julkishallinnon pyhänä tehtävänä on ohjata taloudellista järjestelmää kapealla tiellä yhtäältä lamarotkojen ja toisaalta inflaation välissä, sillä vapaan markkinatalouden oletetaan aina altistuvan toiselle näistä pahuuksista.

Kaikilla taloustieteilijöiden nykyisillä koulukunnilla on sama lähestymistapa. Esimerkkinä mainittakoon tohtori Paul W. McCrackenin, presidentti Nixonin talousneuvonantajien neuvoston tulevan puheenjohtajan, näkökulma. *New York Timesin* haastattelussa pian virkaan astumisensa [24. tammikuuta 1969] jälkeen, tohtori McCracken vakuutti uuden hallinnon erään pääasiallisista talousongelmista olevan ”kuinka jäähdyttää tätä inflatorista taloutta ilman samanaikaisesti laukaisematta sopimattoman korkeaa työttömyyden tasoa. Toisin sanoen jos haluaisimme ainoastaan jäähdyttää inflaatiota, se voitaisiin tehdä. Mutta yhteiskunnallinen sietokykymme työttömyydellä on pieni”. Ja lisäksi: ”Mielestäni meidän täytyy tunnustella tiemme tämän läpi. Meillä ei oikeastaan ole paljoakaan kokemusta siitä, kuinka järjestelmällisesti jäähdyttää taloutta. Löimme jarrut päälle vuonna 1957, mutta saimme tietysti myös merkittävää väljyyttä talouteen.”

Huomionarvoista on tohtori McCrackenin perimmäinen asenne taloutta kohtaan – merkityksellistä ainoastaan seikassa, että lähes kaikki nykyiset taloustieteilijät yhtyvät siihen. Taloutta kohdellaan varteenotettavasti työstettävänä, mutta aina hankalana ja niskoittelevana potilaana, jolla on jatkuva aikomus pyrkiä joko suurempaan inflaatioon tai työttömyyteen. Valtion tehtävänä on toimia vanhana viisaana johtajana ja lääkärinä, aina valppaana, aina paikkailemassa pitääkseen talouspotilaansa hyvässä työkunnossa. Joka tapauksessa tässä oletetaan talouspotilaan olevan kohteena, ja valtion mestarina, ”lääkärinä”.

Ei ole kauaakaan siitä, kun tällaista asennetta ja politiikkaa kutsuttiin ”sosialismiksi”; mutta elämme kiertoilmaisujen maailmassa, ja nyt kutsumme sitä paljon vähemmän karskilla nimellä kuten ”maltillisuus” tai ”valaistunut vapaa yritteliäisyys”. Elämä opettaa.

Mitkä sitten ovat ajoittaisten lamojen syyt? Tuleeko meidän aina pysyä agnostikkoina suhteessa nousu- ja laskusuhdanteisiin? Pitääkö todella paikkansa, että suhdannevaihtelut ovat juurtuneet syvälle vapaaseen markkinatalouteen ja sen vuoksi jonkin asteista valtiollista suunnittelua tarvitaan, jos haluamme pitää talouden joissain vakauden rajoissa? Tapahtuuko pelkästään noususuhdanne ja sitten laskusuhdanne vai seuraako suhdanteen yksi vaihe loogisesti toisesta?

Nykyinen muodissa oleva näkemys suhdannevaihtelusta on itse asiassa peräisin Karl Marxilta. Marx huomasi, että ennen teollista vallankumousta noin suurin piirtein 1700-luvun lopulla, ei ollut säännöllisesti esiintyviä nousukausia ja lamoja. Äkillisiä taloudellisia kriisejä oli silloin kun joku kuningas aloitti sodan tai takavarikoi alamaistensa omaisuuden; mutta ei ollut mitään erikoisesti nykyaikana yleisiä ja melko säännöllisiä laajentumisien ja supistumisien heilahteluja liikeasioissa. Koska nämä suhdanteet vaikuttivat ilmaantuneen samoihin aikoihin nykyaikaisen teollisuuden kanssa, Marx päätteli suhdannevaihtelujen olevan sisäänrakennettu ominaisuus kapitalistiselle markkinataloudelle. Kaikki erinäiset nykyiset taloustieteen eri koulukunnat, huolimatta heidän muista eroavaisuuksistaan ja suhdanteille määrittämistään eri syistä, yhtyvät tässä keskeisessä asiassa: Suhdannevaihtelut ovat lähtöisin jostain vapaan markkinatalouden syvyyksistä. Markkinataloutta syytetään. Karl Marx uskoi kausittaisten lamojen pahenevan, kunnes massat kapinoisivat ja tuhoaisivat järjestelmän, kun taas nykyiset taloustieteilijät uskovat valtion pystyvän menestyksekkäästi vakauttamaan lamat ja suhdanteet. Mutta kaikki osapuolet ovat yhtä mieltä siitä, että vika on syvällä markkinataloudessa ja jos mikään voi pelastaa tilannetta, sen täytyy olla jonkin muotoinen massiivinen valtion väliintulo.

Kuitenkin oletuksessa, että markkinatalous on syyllinen, on muutamia kriittisiä ongelmia. ”Yleinen talousteoria” opettaa meille, että kysyntä ja tarjonta pyrkivät olemaan markkinoilla aina tasapainossa ja siten tuotteiden hinnat ja muut tuotantoon vaikuttavat tekijät pyrkivät aina kohti tasapainopistettä. Vaikka muutokset informaatiossa, jota tapahtuu jatkuvasti, estävät saavuttamasta tasapainoa koskaan, markkinajärjestelmän yleisessä teoriassa ei ole mitään, joka selventäisi säännöllisiä ja toistuvia suhdannevaihtelujen nousu- ja laskuvaiheita. Nykyaikaiset taloustieteilijät ”ratkaisevat” tämän ongelman yksinkertaisesti pitämällä yleisen hinta- ja markkinateoriansa ja suhdannevaihteluteoriansa erillään tiukasti suljetuissa lokeroissaan niiden kohtaamatta koskaan, yhdistymisestä puhumattakaan. Taloustieteilijät ovat valitettavasti unohtaneet, että on olemassa vain yksi talous ja näin ollen vain yksi yhtenäinen teoria. Talouselämä ja teoriarakenne eivät voi eikä niiden myöskään tule olla erillään vesitiiviissä osastoissa; tietämyksemme taloudesta on joko yksi integroitunut kokonaisuus tai sitten sitä ei ole. Silti useimmat taloustieteilijät soveltavat tyytyväisenä täysin erillisiä, ja todellakin keskenään poissulkevia, teorioita yleisestä hinta-analyysistä ja suhdannevaihteluista. Nämä eivät voi olla todellisia talouden tiedemiehiä niin kauan kuin he ovat tyytyväisiä operoidessaan tällaisella primitiivisellä tasolla.

Mutta nykyisessä muodikkaassa lähestymistavassa on vielä paljon vakavampia ongelmia. Taloustieteilijät eivät myöskään näe erästä erittäin kriittistä ongelmaa, koska he eivät vaivaudu sovittamaan yhteen suhdannevaihtelu- ja yleistä hintateoriaansa: omalaatuista yrittäjyystoiminnon hajoamista taloudellisten kriisien ja lamojen aikoina. Markkinataloudessa eräs kaikkein tärkeimmistä liikemiehen toiminnoista on toimia ”yrittäjänä”, henkilönä joka sijoittaa tuottaviin menetelmiin, joka ostaa laitteita ja palkkaa työvoimaa tuottaakseen jotain mistä hänellä ei ole varmuutta tuoko se mitään takaisin. Yrittäjän tehtävänä on lyhyesti sanottuna toimia epävarman tulevaisuuden ennustajana. Ennen ryhtymistä mihinkään sijoituksiin tai tuotantoon yrittäjän, tai ”yrityksen”, tulee arvioida nykyiset ja tulevat kustannukset ja tuleva liikevaihto ja siten arvioida kuinka paljon tuottoa, jos ollenkaan, hän tulee ansaitsemaan sijoituksestaan. Jos hän ennustaa hyvin ja merkittävästi paremmin kuin kilpailijansa, hän tulee keräämään voittoja sijoituksestaan. Mitä paremmin hän ennustaa, sitä korkeammat voitot hän ansaitsee. Toisaalta jos hän on huono ennustaja ja yliarvioi tuotteensa kysynnän, hän kärsii tappioita ja on hyvin pian pakotettu luopumaan liiketoiminnastaan.

Näin markkinatalous on voittojen ja tappioiden talous, jossa yrittäjien tarkkanäköisyys ja kyvykkyys mitataan heidän saamillaan voitoilla ja tappioilla. Lisäksi markkinatalouteen on sisäänrakennettu mekanismi, eräänlainen luonnollinen valinta, joka varmistaa ylivoimaisten ennustajien selviytymisen ja kukoistamisen sekä kelvottomien tippumisen pois. Mitä suuremmat voitot paremmat ennustajat saavat, sitä suuremmiksi tulevat heidän liiketoimiensa velvollisuudet ja sitä enemmän heillä on mahdollisuuksia sijoittaa tuottaviin järjestelmiin. Toisaalta muutamat tappiolliset vuodet ajavat huonommat ennustajat ja yrittäjät kokonaan pois ja työntävät heidät palkattujen työntekijöiden joukkoon.

Jos markkinatalouteen on näin rakennettu sisään hyvien yrittäjien luonnollinen valintamekanismi, se tarkoittaa että yleisesti ottaen tulee odottaa vain harvan yrityksen tekevän tappioita. Ja tosiaankin, jos tutkimme taloutta keskivertona päivänä tai vuotena, huomaamme, etteivät tappiot ole kovin yleisiä. Mutta siinä tapauksessa omituinen tosiasia vaatii selitystä: Mistä johtuu, että ajoittain taantumien ja erityisesti syvien lamojen puhjetessa liike-elämä kokee valtavan tappioiden rykelmän? Saapuu hetki jolloin liikeyritykset, aikaisemmin erittäin terävä-älyiset yrittäjät kyvyissään tehdä voittoja ja välttää tappioita, yhtäkkiä ja huolestuttavasti löytävät itsensä, lähes heidän kaikkien, kärsimästä vakavista ja selittämättömistä tappioista? Miksi? Tämä on merkittävä tosiasia, jonka minkä tahansa laskusuhdanneteorian tulee pystyä selittämään. Selitys kuten ”liian vähäinen kulutus” – pudotus kuluttajien kokonaiskulutuksessa – ei ole riittävä ensinnäkään, koska selitystä vaatii miksi liikemiehet, kyvykkäinä ennustamaan kaikenlaisia aikaisempia talouden muutoksia ja kehityksiä, osoittautuivat täysin ja katastrofaalisesti kyvyttömiksi ennustamaan tätä väitettyä pudotusta kulutuskysynnässä. Miksi tällainen yllättävä ennakointikyvyn pettäminen?

Siten tarkoituksenmukaisen lamateorian tulee ottaa huomioon talouden taipumus kulkea läpi perättäisten nousu- ja laskukausien osoittamatta minkäänlaisia merkkejä tasaisesti liikkuvasta tai rauhallisesti etenevästä lähestymisestä tasapainotilaan. Erityisesti lamateorian tulee selittää jättimäiset virhekertymät, jotka ilmenevät pikaisesti ja yllättäen talouskriisin hetkellä, ja matelevat laman läpi elpymiseen saakka. On  myös kolmas yleinen tosiasia, jonka suhdanneteoria joutuu selittämään. Nousu- ja laskusuhdanteet ovat poikkeuksetta merkittävästi voimakkaampia ja ankarampia ”tuotantohyödyketeollisuudessa” – koneita ja laitteita valmistavilla aloilla, jotka tuottavat teollisia raaka-aineita tai rakentavat teollisia laitoksia – kuin kuluttajahyödykkeitä valmistavilla aloilla. Tässä on vielä yksi fakta suhdannevaihteluista joka vaatii selityksen – ja jota selvästi ei voida selittää sellaisilla lamateorioilla kuten suositulla opilla alikulutuksesta: Että kuluttajat eivät kuluta riittävästi kulutushyödykkeitä. Jos riittämätön kulutus on syypää, niin mistä johtuu että kuluttajamyynti vajoaa lamaan viimeisenä ja kaikkein vähiten, ja että lama *todella* iskee teollisuudenaloihin kuten työkoneet, pääomavaltaiset laitteet, rakennusteollisuus ja raakamateriaalit? Käänteisesti juuri nämä teollisuudenalat lähtevät nousuun suhdannevaihtelun inflatorisen nousukauden vaiheessa, eivätkä kuluttajia palvelevat liiketoiminnot. Näin ollen tarkoituksenmukaisen suhdanneteorian tulee myös selittää paljon suurempi voimakkuus nousu- ja laskusuhdanteissa ei-kuluttajatuotteiden, tai ”tuottajien” tuotteiden, teollisuudenaloilla.

Onneksi kunnollinen teoria lamasta ja suhdannevaihteluista *on* olemassa, vaikkakin sitä yleismaailmallisesti lyödään laimin nykypäivän taloustieteessä. Myös sillä on pitkä perinne taloudellisen ajattelun historiassa. Tämä teoria sai alkunsa 1700-luvun skottilaisesta filosofista ja taloustieteilijästä David Humesta ja huomattavasta 1800-luvun alun englantilaisesta klassisesta taloustieteilijästä David Ricardosta. Nämä teoreetikot huomasivat erään toisen ratkaisevan instituution kehittyneen teollisen järjestelmän rinnalla 1700-luvun puolivälissä. Tämä oli pankkitoiminnan instituutio, jolla oli toimintakyky laajentaa luottoja ja rahan tarjontaa (aluksi paperirahan tai pankkisetelien muodossa ja myöhemmin käteistalletuksilla tai shekkitileillä, jotka ovat välittömästi pankissa lunastettavissa käteiseksi). Nämä taloustieteilijät huomasivat liikepankkien toiminnan sisältävän avaimen mysteerisesti toistuvien laajentuvien ja supistuvien nousu- ja laskukausien suhdanteisiin, jotka olivat askarruttaneet tarkkailijoita 1700-luvun puolivälistä lähtien.

Ricardolainen analyysi suhdannevaihteluista meni kutakuinkin seuraavasti: vapailla maailman markkinoilla ilmenevät sellaiset luonnolliset rahat, jotka ovat käytännöllisiä hyödykkeitä, pääosin kulta ja hopea. Jos raha yksinkertaisesti rajoittuisi näihin hyödykkeisiin, tällöin talous kokonaisuutena toimisi kuten yksittäisissä markkinoissa: Sujuva mukautuminen kysyntään ja tarjontaan ja sen vuoksi ei ole mitään nousu- tai laskusuhdanteita. Mutta pankkiluottoruiske lisää ratkaisevan ja häiritsevän elementin. Sillä pankit laajentavat luottoa ja täten pankkirahaa setelien tai talletusten muodossa, jotka teoreettisesti ovat vaadittaessa lunastettavissa kultana, mutta selkeästi käytännössä eivät ole. Esimerkiksi jos pankilla on 1000 unssia kultaa holvissaan ja se laskee liikkeelle 2500 kultaunssin edestä välittömästi lunastettavia varastokuitteja, silloin se on selkeästi laskenut liikkeelle 1500 unssia enemmän kuin se pystyy mitenkään lunastamaan. Mutta niin kauan kun ei ole samanaikaista ”pakoa” muuttaa nämä kuitit käteiseksi, sen talletuskuitit toimivat markkinalla kultaan rinnastettavina, ja tämän vuoksi pankki on pystynyt laajentamaan maan rahan tarjontaa 1500 kultaunssilla.

Näin pankit alkavat iloisesti laajentamaan luottoa, sillä mitä enemmän ne laajentavat sitä suurempia voittoja ne saavat. Tämä aikaansaa rahan tarjonnan laajenemisen maan sisällä kuten esimerkiksi Englannissa. Kun paperi- ja pankkirahan tarjonta Englannissa kasvaa, englantilaisten rahatulot ja kulut nousevat, ja lisääntynyt raha nostaa englantilaisten tuotteiden hintoja. Seurauksena on maan sisäinen inflaatio ja noususuhdanne. Mutta tämä inflatorinen nousukausi, liikkuessaan iloisesti eteenpäin, kylvää oman tuhonsa siemenet. Koska englantilaisen rahan tarjonta ja tulot nousevat, englantilaiset ryhtyvät ostamaan enemmän tavaroita ulkomailta. Lisäksi englantilaisten hintojen noustessa englantilaisten tuotteiden kilpailukyky alkaa heiketä suhteessa muiden maiden tuotteisiin, jotka eivät ole inflatoineet tai ovat inflatoineet vähäisemmässä määrin. Englantilaiset alkavat ostamaan vähemmän kotimaasta ja enemmän ulkomailta, ulkomaisten ostaessa vähemmän Englannista ja enemmän kotimaasta; seurauksena on englantilaisen maksutaseen alijäämä, englantilaisen viennin laskiessa jyrkästi tuonnin alapuolelle. Mutta jos tuonti ylittää viennin, tämä tarkoittaa että rahan tulee virrata ulos Englannista muihin maihin. Ja mitä rahaa tämä onkaan? Ei varmastikaan englantilaisia seteleitä tai talletuksia, sillä ranskalaisilla tai saksalaisilla tai italialaisilla on hyvin vähän tai ei ollenkaan mielenkiintoa pitää varojaan lukittuina englantilaisiin pankkeihin. Sen vuoksi nämä ulkomaalaiset ottavat setelinsä ja talletuksensa sekä esittävät ne englantilaisille pankeille lunastettaviksi kullassa – ja kulta on sen laatuista rahaa, joka pyrkii itsepintaisesti virtaamaan ulos maasta englantilaisen inflaation edetessä. Mutta tämä merkitsee, että englantilainen pankkiluotto on yhä enemmän ja enemmän pinottuna hupenevan englantilaisten pankkiholvien kultavarannon päälle. Nousukauden edistyessä oletettu pankkimme laajentaa talletustodistuksiaan 2500 unssista sanotaan 4000 unssiin, samaan aikaan kun sen kultavaranto hupenee esimerkiksi 800:an. Tämän prosessin kiihtyessä pankit tulevat lopulta pelokkaiksi. Loppujen lopuksi pankit ovat velvollisia lunastamaan velvoitteensa käteisenä ja heidän käteisensä virtaa nopeasti ulos vastuiden kasaantuessa. Näin pankit lopulta menettävät hermonsa ja lopettavat luottoekspansion pelastaakseen itsensä supistamalla nykyistä luottokantaansa. Usein tätä vetäytymistä nopeuttaa pankkeja vararikkoon ajavat yleisön talletuspaot, yleisön alkaessa tulla myös kasvavissa määrin hermostuneiksi kansakunnan pankkien yhä horjuvammasta tilanteesta.

Pankkiluottojen supistuminen kääntää talouden kuvan vastakkaiseksi: supistuminen ja vararikot seuraavat nousukautta. Pankit vetävät torvensa sisään ja yritykset kärsivät paineen kasvusta velkojen maksamiselle ja supistumiselle. Lasku pankkirahan tarjonnassa puolestaan saa aikaan yleisen laskun englantilaisissa hinnoissa. Rahan tarjonnan ja tulojen pudotessa, ja englantilaisten hintojen romahtaessa, englantilaisista tuotteista tulee suhteellisesti ulkomaisia tuotteita houkuttelevampia ja maksutase kääntyy vastakkaiseksi viennin ylittäessä tuonnin. Kullan virratessa maahan ja pankkirahan supistuessa laajenevan kultavarannon päällä, pankkien tilanne muuttuu paljon vakaammaksi.

Tämä on siis suhdanteen lama-vaiheen merkitys. On huomionarvoista, että tämä vaihe seuraa, ja se seuraa väistämättä, aikaisempaa ekspansiivista noususuhdannetta. Edeltävä inflaatio tekee lamavaiheesta välttämättömän. Voimme esimerkiksi nähdä laman olevan prosessi, jolla markkinatalous sopeutuu, pääsee eroon aikaisemman inflatorisen nousukauden ylilyönneistä ja häiriöistä luodakseen uudelleen vakaan taloustilanteen. Lama on epämiellyttävä, mutta välttämätön reaktio aikaisemman noususuhdanteen häiriöille ja liiallisuuksille.

Miksi sitten alkaa uusi sykli? Miksi suhdannevaihtelut vaikuttavat olevan toistuvia ja jatkuvia? Koska sen jälkeen kun pankit ovat toipuneet ja ovat vakaammassa tilassa, ne ovat luottavaisia seuraamaan niiden luonnollista pankkiluoton ekspansiivista polkua, ja uusi noususuhdanne lähtee käyntiin kylväen siemenet seuraavalle väistämättömälle laskukaudelle.

Mutta jos pankkitoiminta saa aikaan suhdannevaihtelut, eivätkö pankit ole myös osa yksityisiä markkinoita ja emmekö näin ollen voi *edelleen* sanoa vapaiden markkinoiden olevan syyllinen, vaikkakin pelkästään vapaiden markkinoiden pankkisektorin osalta? Vastaus on ei, sillä ensinnäkin pankit eivät koskaan pystyisi laajentamaan luottoja yhdessä, ellei se tapahtuisi valtion väliintulolla ja rohkaisulla. Sillä jos pankit todella kilpailisivat keskenään, minkä tahansa yhden pankin luottojen laajennus kasaannuttaisi tämän pankin velat sen kilpailijoille, ja sen kilpailijat tulisivat pikaisesti vaatimaan ekspansiivista pankkia lunastamaan ne käteisellä. Lyhyesti sanottuna pankin kilpailijat tulevat vaatimaan lunastusta kullassa tai käteisenä samaan tapaan kuin ulkomaalaiset, ainoastaan tämän prosessin ollen paljon nopeampi ja se katkaisisi alkuunsa orastavan inflaation ennen kuin se pääsee kunnolla käyntiin. Pankit voivat ekspansoida turvallisesti yhdessä ainoastaan keskuspankin läsnäollessa, joka on pohjimmiltaan valtion pankki nauttien valtion liiketoiminnan monopolista ja etuoikeutetusta asemasta, jonka valtion on asettanut koko pankkijärjestelmälle. Ainoastaan sen jälkeen kun keskuspankit luotiin, pankit pystyivät ekspansoimaan pitempiä ajanjaksoja ja tuttu suhdannevaihtelu ilmaantui nykyaikaiseen maailmaan.

Keskuspankki saa ylivallan pankkijärjestelmästä seuraavanlaisilla valtiollisilla toimenpiteillä: tehden sen omista vastuista laillisen maksuvälineen kaikille veloille ja verosaamisille; myöntäen keskuspankille monopolin (pankki)setelien liikkeelle laskemiseen talletuksiin verrattuna (Englannin keskuspankilla, valtion perustamalla keskuspankilla, oli monopoli seteleihin Lontoon alueella); tai pakottamalla suoraan pankit käyttämään keskuspankkia asiakkaanaan kassavarantojensa säilyttämisessä (kuten Yhdysvalloissa ja sen Federal Reserve Systemissä). Eivätkä pankit vastusta tätä väliintuloa: keskuspankkitoiminnan luominen mahdollistaa pitkäaikaisen pankkiluottojen ekspansoimisen, sillä keskuspankin setelien ekspansointi tarjoaa lisääntyneitä kassavarantoja koko pankkijärjestelmälle ja sallii kaikkien liikepankkien laajentavan luottojaan yhdessä. Keskitetty pankkitoiminta toimii miellyttävänä pakollisena pankkikartellina pankkien vastuiden laajentamiseksi; ja nyt pankit pystyvät laajentamaan suuremman kassareservin päälle keskuspankin seteleiden ja kullan muodossa.

Joten nyt lopulta näemme kuinka suhdannevaihtelut saadaan aikaan – ei minkään mysteerisen vapaan markkinatalouden epäonnistumisen kautta vaan täysin päinvastaisesti: valtion systemaattisena väliintulona markkinaprosessiin. Valtion sekaantuminen tuo tullessaan pankkien ekspansion ja inflaation, ja kun inflaatio tulee tiensä päähän, myöhempi lama-sopeutuminen alkaa toimimaan.

Ricardolainen suhdannevaihteluteoria sisälsi todellisen suhdanneteorian olennaiset osaset: Suhdanteiden toistuvan syklisen luonteen, laman markkinoita sopeuttavana interventiona sen sijaan että se olisi lähtöisin vapaista markkinoista. Mutta kaksi ongelmaa jäivät yhä ilman selitystä: Mistä johtuvat yllättävät liiketoimintojen virheiden kasaantumiset, yllättävä yrittäjällisen toiminnon epäonnistuminen ja merkittävästi paljon suuremmat heilahtelut tuotantohyödykkeiden kuin kuluttajahyödykkeiden teollisuudenaloilla? Ricadolainen teoria selitti ainoastaan hintatason liikkeet liiketoiminnassa yleisesti. Se ei antanut mitään vihjeitä huomattavan erilaisista reaktioista pääoma- ja kuluttajahyödykkeiden teollisuudenaloilla.

Oikea ja täyteen mittaansa kehittyneen teorian suhdannevaihteluista löysi ja laittoi alulleen itävaltalainen taloustieteilijä Ludwig von Mises ollessaan Wienin yliopiston professorina. Mises kehitti viitteitä ratkaisuunsa ensiarvoisen tärkeään suhdannevaihtelujen ongelmaan monumentaalisessa vuonna 1912 julkaistussa teoksessaan *Theorie des Geldes und der Umlaufsmittel*, ja edelleen lähes 60 vuotta myöhemmin se on edelleen paras kirja rahan ja pankkitoiminnan teoriasta. Mises kehitti suhdanneteoriansa 1920-luvulla ja sen toi englanninkielisen yleisön tietoisuuteen Misesin johtava seuraaja Friedrich A. von Hayek, joka saapui Wienistä opettamaan London School of Economicsiin 1930-luvun alussa ja joka julkaisi saksaksi ja englanniksi kaksi Misesin sykliteoriaa käsittelevää kirjaa: *Monetary Theory and the Trade Cycle* ja *Prices and Production.* Koska Mises ja Hayek olivat itävaltalaisia ja koska he kuuluivat suurten 1800-luvun itävaltalaisten taloustieteilijöiden perinteeseen, tämä teoria on tullut tunnetuksi kirjallisuudessa ”itävaltalaisena” (tai ”rahallisen yli-investoinnin”) suhdannevaihteluteoriana.

Perustuen ricardolaiseen, yleiseen ”itävaltalaiseen” teoriaan ja omaan luovaan nerokkuuteensa, Mises kehitti seuraavan teorian suhdannevaihteluista:

Ilman pankkiluottojen ekspansioita kysyntä ja tarjonta pyrkivät tasapainottumaan vapaiden hintojen järjestelmän kautta ja siten kumulatiiviset nousu- ja laskusuhdanteet eivät pääse kehittymään. Mutta sitten valtio keskuspankkinsa kautta kannustaa pankkiluottojen ekspansiota laajentamalla keskuspankin vastuita ja siten kaikkien kansakunnan liikepankkien kassareservejä. Sen jälkeen ne alkavat laajentamaan luottoja ja näin kansakunnan rahan tarjontaa sekkitalletusten muodossa. Kuten ricardolaiset näkivät, tämä pankkirahan ekspansio ajaa tuotteiden hintoja ylös ja siten aiheuttaa inflaation. Mutta Mises osoitti sen tekevän myös jotain muuta, ja paljon pahempaa. Kaatamalla uusia lainoja yritysmaailmaan pankkiluottoekspansio alentaa keinotekoisesti talouden korkotasoa alle vapaiden markkinoiden tason.

Vapailla ja esteettömillä markkinoilla korkotaso määräytyy yksinomaan kaikkien yksilöiden, joista markkinatalous koostuu, ”aikamieltymyksistä”. Sillä laina perustuu ”nykyisen tuotteen” (rahan, jota voidaan käyttää nykyhetkessä) vaihtamiseen ”tulevaisuuden tuotteeseen” (velkakirjaan, jota voidaan käyttää ainoastaan jonain tulevaisuuden hetkenä). Koska ihmiset suosivat aina rahaa juuri nyt saman rahamäärän jossain tulevaisuuden hetkenä saamisen mahdollisuuden sijasta, nykyisellä tuotteella on markkinoilla aina preemio tulevaisuuteen nähden. Tämä preemio on korkotaso ja sen korkeus vaihtelee siinä määrin kuin ihmiset suosivat nykyisyyttä tulevaisuuteen nähden, toisin sanoen heidän aikamieltymyksiensä suhteessa.

Ihmisten aikamieltymykset määrittävät myös sen laajuuden missä ihmiset tulevat säästämään ja investoimaan verrattuna siihen kuinka paljon he tulevat kuluttamaan. Jos ihmisten aikamieltymys laskisi, toisin sanoen jos heidän nykyisyyden mieltymyksensä aste suhteessa tulevaisuuteen laskee, tällöin ihmisillä on tapana kuluttaa vähemmän nyt ja säästää ja investoida enemmän; samaan aikaan ja samasta syystä korkotaso, aikadiskonttauksen taso, tulee myös laskemaan. Taloudellinen kasvu on pääosin seurausta aikamieltymyksien laskusta, joka saa aikaan säästöjen ja investointien kasvun suhteessa kulutukseen, ja myös korkotason laskun.

Mutta mitä tapahtuu kun korkotaso laskee, ei alempien aikamieltymysten ja korkeampien säästöjen vaan valtion väliintulon takia, joka edistää pankkiluotonannon laajentamista? Toisin sanoen jos korkotaso laskee keinotekoisesti intervention takia, toisin kuin luonnollisesti kuluttavan yleisön arvostuksien ja mieltymyksien muutoksien seurauksena?

Syntyy ongelmia. Liikemiehet, nähdessään korkotason laskevan, reagoivat kuten he aina tekevät ja kuinka heidän aina tuleekin markkinasignaalien muutokseen: he investoivat lisää pääoma- ja tuottajien hyödykkeisiin. Investoinnit, erityisesti pitkät ja aikaa vievät projektit, jotka aikaisemmin näyttivät tuottamattomilta, näyttävätkin nyt korkotason laskun takia tuottavilta. Lyhyesti sanottu liikemiehet reagoivat samoin kuin he reagoisivat, jos säästöt olisivat *aidosti* kasvaneet: He laajentavat investointejaan pysyviin laitteisiin, pääomahyödykkeisiin, teollisiin raaka-aineisiin ja rakennustuotantoon verrattuna heidän tuotantoonsa suoraan kuluttajahyödykkeisiin.

Toisin sanoen yritykset lainaavat mielellään heille tulevan halvempikorkoisen laajentuneen pankkirahan; he sijoittavat rahat pääomahyödykkeisiin ja lopulta tämä raha maksetaan korkeampina vuokrina maasta ja korkeampina palkkoina pääomahyödyketeollisuuden työntekijöille. Lisääntynyt liiketoiminnan kysyntä ajaa työvoimakustannuksia ylös, mutta yritykset luulevat pystyvänsä maksamaan nämä korkeammat kulut, koska heitä ovat huijanneet valtion ja pankkien interventio lainamarkkinoilla ja sen ratkaisevan tärkeä markkinapaikan korkotasosignaalin peukalointi.

Ongelmat alkavat heti kun työntekijät ja vuokranantajat – pääosin ensiksi mainitut, koska suuri osa liiketoiminnan tuloista maksetaan palkkoina – alkavat kuluttamaan uutta pankkirahaa, jonka he ovat saaneet korkeampien palkkojen muodossa. Koska yleisön aikamieltymykset eivät ole *todellisesti* alentuneet; yleisö ei *halua* säästää aikaisempaa enemmän. Näin työntekijät kuluttavat pääosan uusista tuloistaan, lyhyesti sanottuna palauttaakseen vanhan kulutus/säästö -suhteensa. Tämä tarkoittaa heidän suuntaavaan kulutuksensa takaisin kuluttajatuotteiden teollisuudenaloille ja he eivät säästä ja investoi riittävästi ostaakseen juuri valmistettuja laitteita, pääomavaltaisia laitteita, teollisia raaka-aineita jne. Tämä paljastuu yllättävän terävänä ja jatkuneena taantumana *tuottajahyödykkeiden* teollisuudenaloille. Silloin kun kuluttajat asettuvat uudelleen haluamilleen kulutus/investointi –suhteilleen, tulee siis esiin, että yritykset ovat investoineet liian paljon pääomahyödykkeisiin ja liian vähän kuluttajahyödykkeisiin. Valtiollinen peukalointi ja korkotason keinotekoinen alentaminen viekoitteli yritystoiminnan, ja se toimi ikään kuin investointeihin olisi käytettävissä säästöjä enemmän kuin oli laita todellisuudessa. Heti kun uusi pankkiraha suodattui järjestelmän läpi ja kuluttajat asettuivat uudelleen vanhoille suhteilleen, tuli selväksi ettei säästöjä ole tarpeeksi kaikkien tuottajien hyödykkeiden ostoon, ja että yritykset ovat investoineet väärin käytettävissä olevat rajalliset säästöt. Yritykset yli-investoivat pääomahyödykkeisiin ja ali-investoivat kuluttajahyödykkeisiin.

Näin ollen inflatorinen nousukausi saa aikaan hinnoittelu- ja tuotantojärjestelmässä vääristymiä. Pääomahyödyketeollisuuden työn ja raaka-aineiden hinnat nousivat noususuhdanteen aikana liian korkealla ollakseen kannattavia sen jälkeen kun kuluttajat vahvistavat heidän vanhat kulutus/investointi -mieltymyksensä. Tällöin ”lama” on nähtävissä välttämättömänä ja terveellisenä vaiheena, jonka avulla markkinatalous luo nahkansa ja likvidoi epäterveet, taloudellisesti kestämättömät nousukauden investoinnit ja asettaa uudelleen ne kulutuksen ja investointien suhteet, joita kuluttajat todella haluavat. Lama on kivulias, mutta välttämätön prosessi, jonka kautta vapaat markkinat karistavat pois nousukauden ylilyönnit ja virheet sekä vakiinnuttaa markkinatalouden uudelleen sen tehtävässä palvella tehokkaasti kuluttajamassoja. Koska tuotannontekijöiden hinnat ovat nousukautena nousseet liian korkealle, tämä tarkoittaa että työn ja tuotantohyödyketeollisuudenalojen tuotteiden hintojen tulee antaa laskea tasolle, jolla oikeat markkinasuhteet palautuvat.

Koska työntekijät vastaanottavat lisääntyneen rahan korkeampien palkkojen muodossa suhteellisen nopeasti, kuinka noususuhdanne voi jatkua vuosia ilman epäkuranttien investointien paljastumista, markkinasignaalien peukaloinnista johtuvien virheiden tulemista ilmiselviksi ja lama-sopeuttamisprosessin aloittaessa työtänsä? Vastaus on, että nousukaudet olisivat erittäin lyhytikäisiä, jos pankkiluottojen ekspansio ja seuraava korkotason vapaiden markkinoiden tasoa alemmaksi painaminen olisi yhden kerran juttu. Mutta asian ydin on, että luottoekspansio *ei* ole yhden kerran asia; se pysyy käynnissä yhä uudelleen ja uudelleen, antamatta kuluttajille koskaan mahdollisuutta vakiinnuttaa takaisin heidän suosimaansa suhdetta kuluttamisen ja säästöjen välillä, antamatta koskaan hintojen nousun tuotantohyödyketeollisuudenaloilla tavoittaa hintojen inflatorista nousua. Samoin kuin hevosen jatkuva douppaaminen, noususuhdannetta pidetään yllä ja edellä sen ansaittua lopputulosta jatkuvilla pankkiluottoa vilkastavilla annoksilla. Ainoastaan silloin kun pankkiluottoekspansion täytyy lopulta pysähtyä, joko pankkien alkaessa päätymään horjuvaan tilaan tai yleisön alkaessa kavahtamaan jatkuvaa inflaatiota, hyvitys lopulta saa nousukauden kiinni. Heti kun luottoekspansio pysähtyy, pillipiiparille tulee maksaa ja väistämättömät uudelleenmukautumiset likvidoivat epäkurantit nousukauden yli-investoinnit, suhteellisesti suuremman painotuksen ollessa kuluttajahyödyketuotannon uudelleenvahvistamisessa.

Näin Misesin suhdanneteoria ottaa huomioon kaikki palapelimme palaset: syklin toistuvan ja uusiutuvan luonteen, yrittäjyydellisten virheiden valtavan kasautumisen ja merkittävästi suuremman nousu- ja laskukausien voimakkuuden tuottajien hyödykkeiden teollisuudenaloilla.

Mises osoittaa siis suhdanteiden syyksi inflatorisen pankkiluottoekspansion, jota valtion väliintulo ja sen keskuspankki ajavat. Mitä Misesin mukaan tulisi tehdä, esimerkiksi valtion taholta, laman saavuttua? Mikä on valtion rooli laman hoitamisessa? Ensimmäiseksi valtion tulee mahdollisimman pikaisesti lopettaa inflaatio. Pitää paikkansa, että tämä tulee väistämättä saattamaan inflatorisen noususuhdanteen pikaiseen päätökseen ja käynnistämään väistämättömän taantuman tai laman. Mutta mitä pidempään valtio jää odottaa, sitä pahemmiksi välttämättömät uudelleen mukautumiset tulevat. Mitä pikaisemmin lamamukautumiset ovat ohi, sen parempi. Tämä tarkoittaa myös, ettei valtion tule koskaan yrittää tukea epäkurantteja liiketoimintoja; sen ei tule koskaan pelastaa tai lainata rahaa ongelmissa oleville yrityksille. Tällainen toiminta tulee yksinkertaisesti pitkittämään kärsimystä ja kääntämään terävän ja nopean lamavaiheen matelevaksi ja krooniseksi sairaudeksi. Valtion ei tule koskaan tukea palkkatasoja tai tuottajien hyödykkeiden hintoja; sen tekeminen vain pitkittää ja viivästyttää lamaa ja massatyöttömyyttä elintärkeillä pääomahyödykkeiden teollisuudenaloilla. Valtion ei tule yrittää inflatoida uudelleen päästäkseen eroon lamasta. Sillä vaikka tämä uusi inflatointi onnistuisikin, se vain kylvää siemenet myöhempiin suurempiin vaikeuksiin. Valtion ei pidä tehdä mitään kannustaakseen kulutusta ja sen ei tule lisätä omaa kulutustaan, sillä tämä tulee kasvattamaan lisää yhteiskunnallista kulutus/investointi-suhdetta. Itse asiassa valtion budjetin leikkaaminen parantaa tätä suhdetta. Talous ei tarvitse lisää kuluttamista, vaan säästöjä vahvistaakseen joitain nousukauden ylenpalttisia investointeja.

Siten misesiläisen lama-analyysin perusteella valtion tulisi olla ehdottomasti tekemättä yhtään mitään. Taloudellisen terveyden ja laman mahdollisimman pikaisen päättämisen näkökulmasta sen tulisi pysyä tiukassa näpit irti, ”*laissez-faire*” politiikassa. Mitä tahansa se tekeekin, tulee hidastamaan ja estämään markkinoiden sopeutumisprosessia; mitä vähemmän se tekee, sitä nopeammin markkinoiden sopeutumisprosessi toimii ja seuraa kestävä taloudellinen toipuminen.

Misesiläinen lääkemääräys on keynesiläiseen verrattuna täysin päinvastainen: valtion tulee ehdottomasti pitää näppinsä erossa taloudesta ja rajoittua pysäyttämään inflaationsa ja leikkaamaan omaa budjettiaan.

Nykypäivänä on täysin unohdettu, jopa taloustieteilijöiden keskuudessa, että misesiläinen selitys ja lama-analyysi saavuttivat merkittävää edistystä nimenomaan 1930-luvun suuren laman aikana – samaisen laman,  joka aina nostetaan esiin vapaan markkinatalouden puolestapuhujille *laissez-faire* kapitalismin suurimpana yksittäisenä ja katastrofaalisena epäonnistumisena. Se ei ollut sellainen. 1929 oli tehty väistämättömäksi valtavalla pankkiluottoekspansiolla 1920-luvulla läpi koko läntisen maailman: läntisten valtioiden tietoisesti omaksumalla politiikalla, ja kaikkein tärkeimpänä Yhdysvaltain Federal Reserve Systemin toimesta. Se tuli mahdolliseksi läntisen maailman epäonnistuttua palaamaan takaisin aitoon kultakantaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja siten mahdollistaen laajemman vapauden valtion inflatorisille politiikoille. Nykyään kaikki pitävät presidentti Coolidgeä *laissez-fairen* ja rajoittamattoman markkinatalouden kannattajana; sitä hän ei ollut ja traagisesti ei yhtään sen enempää myöskään rahan ja luottojen alueella. Valitettavasti Coolidgen interventioiden synnit ja virheet vieritettiin olemattoman vapaan markkinatalouden syliin.

Jos Coolidge teki 1929:stä väistämättömän, niin presidentti Hoover pitkitti ja syvensi lamaa muuttaen sen tyypillisestä terävästä mutta pikaisesti häviävästä taantumasta matelevaksi ja lähes tappavaksi sairaudeksi, sairaudeksi jonka ”paransi” ainoastaan toisen maailmansodan kansanmurha. Hoover, eikä Franklin Roosevelt, loi ”New Deal” –politiikan: perimmiltään valtion käyttämistä valtavassa mittakaavassa tekemään juuri niitä asioita, joista misesiläinen teoria eniten varoittaa – palkkatasojen tukemista yli vapaiden markkinoiden tason, hintojen elvyttämistä, luoton inflatoimista ja rahan lainaamista horjuville liiketoimille. Roosevelt ainoastaan vei pidemmälle sen, mitä Hoover oli pannut alulle. Ensimmäisen kerran Amerikan historiassa seurauksena oli lähes loputon lama ja lähes pysyvä massatyöttömyys. Coolidgen kriisistä oli tullut ennennäkemättömästi pidentynyt Hoover-Roosevelt lama.

Ludwig von Mises oli ennustanut laman 1920-luvun suuren nousukauden kukoistaessa – aikana, samoin kuin nykyään, jolloin taloustieteilijät ja poliitikot varustettuina loppumattoman inflaation ”uudella taloudella” ja Federal Reserve Systemin tarjoamilla uusilla ”työkaluilla” julistivat päättymätöntä pysyvän vaurauden ”uutta aikakautta”, jonka takaisivat Washingtonin viisaat taloustohtorit. Ludwig von Mises, yksin paikkansa pitävän suhdannevaihteluteoriansa kanssa, oli yksi harvoista taloustieteilijöistä, jotka ennustivat suuren laman, ja sen vuoksi talousmaailma oli pakotettu kuuntelemaan häntä kunnioituksella. F. A. Hayek levitti sanomaa Englannissa, ja kaikki nuoremmat englantilaiset taloustieteilijät 1930-luvun alkupuolella alkoivat omaksumaan misesiläisen sykliteorian lama-analyyseihinsä – ja luonnollisesti myös teoriasta juontuvan tiukan vapaiden markkinoiden lääkereseptin. Nyt taloustieteilijät ovat valitettavasti omaksuneet lordi Keynesin historiallisen huomion: ettei kellään ”klassisella taloustieteilijällä” ollut suhdanneteoriaa ennen Keynesin ilmaantumista kuvioihin vuonna 1936. *Oli* olemassa teoria lamasta; se oli klassinen talousperinne; sen lääkemääräys oli tiukka kova raha ja *laissez-faire*; ja sitä pidettiin hyväksyttynä suhdannevaihteluteoriana ja se omaksuttiin nopeassa tahdissa Englannissa ja jopa Yhdysvalloissa. (Eräs ironia on, että merkittävä ”itävaltalaisuuden” puolestapuhuja Yhdysvalloissa 1930-luvun alussa ja puolivälissä ei ollut kukaan vähäisempi kuin professori Alvin Hansen, joka hyvin pian teki maassaan vaikutuksen silmiinpistävänä keynesiläisenä.)

Misesin sykliteorian kasvavan hyväksynnän hukutti yksinkertaisesti ”keynesiläinen vallankumous” – keynesiläisen teorian läpi koko taloustieteellisen maailman tekemä uskomaton pyyhkäisy hyvin pian *Yleisen Teorian* vuoden 1936 julkaisemisen jälkeen. Misesin teoriaa ei pystytty osoittamaan vääräksi; se vain *unohdettiin* ryntäyksessä nopeasti suosituksi tulleen keynesiläisen muotivirtauksen kyytiin hypättäessä. Eräät Misesin teorian johtavat puolestapuhujat – jotka selkeästi tiesivät paremmin – antoivat periksi vastikään ilmaantuneille opinkappaleiden tuulille, ja sen seurauksena saivat virkoja johtavista amerikkalaisista yliopistoista.

Mutta nyt aikanaan arkki-keynesiläinen lontoolainen *Economist* julisti hiljattain, että ”Keynes on kuollut”. Kohdattuaan yli vuosikymmenen vahvaa teoreettista kritiikkiä ja itsepintaista taloudellisiin tosiasioihin perustuvaa kumoamista, keynesiläiset ovat nykyään yleisesti ottaen ja massiivisesti vetäytymässä. Jälleen kerran rahan tarjonta ja pankkiluotto aletaan vastahakoisesti tunnistamaan merkittävänä osallisena suhdanteisiin. Aika on kypsä – uudelleen löytämiselle, Misesin suhdanneteorian renessanssille. Se ei voi tulla yhtään liian aikaisin; ja jos se saapuu, koko talousneuvonantajien neuvoston käsite pyyhkäistään pois, ja näemme valtavan valtion vetäytymisen talouden osa-alueelta. Mutta jotta tämä kaikki voi tapahtua, talousmaailma ja laajan yleisö tulee tehdä tietoiseksi suhdannevaihtelujen selityksen olemassaolosta, joka on liian monta traagista vuotta lojunut hyllyssä hylättynä.

(Tämä essee on julkaistu alunperin miniteoksena The Constitutional Alliance of Lansingin, Michigan, miniteoksena vuonna 1969.)

< [edellinen sivu](/kirjoja/taloutta/luku3) | [seuraava sivu](/kirjoja/taloutta/luku5) >  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/taloutta/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/taloutta/luku5/ -->
# 5. Onko talous ikiliikkuja?

> William L. Anderson Newsweek-aikakausilehden maaliskuun 9. 2009 numeron pääjuttu kertoo kaiken: “Lopeta heti säästäminen!” Kirjoittaja Daniel Gross julistaa: Meidän 14 biljoonan dollarin talouden elpymiseksi ja kukoistamiseksi hamstraajien tulee avata lompakkonsa ja tulla kuluttajiksi, ja liikeyritysten tulee jälleen kerran olla valmiita

**William L. Anderson**

*Newsweek*-aikakausilehden maaliskuun 9. 2009 numeron pääjuttu kertoo kaiken: “[Lopeta heti säästäminen!](http://www.newsweek.com/id/189232)”

Kirjoittaja Daniel Gross julistaa:

> Meidän 14 biljoonan dollarin talouden elpymiseksi ja kukoistamiseksi hamstraajien tulee avata lompakkonsa ja tulla kuluttajiksi, ja liikeyritysten tulee jälleen kerran olla valmiita ottamaan riskejä. Kukaan ei vaadi paluuta takaisin 400 neliön kakkosasuntoihin, tuhannen taalan käsilaukkuihin ja 6 dollarin erikoiskahveihin. Mutta taloudessamme, jossa 70 prosenttia toiminnasta perustuu kuluttajiin, tarvitsemme kuluttavia naapureita. Muutoin vajoamme mitä ekonomisti John Maynard Keynes kutsui ”säästäväisyyden paradoksiksi”. Jos kaikki säästävät löyhempänä aikana, taloudellinen aktiviteetti vähenee, tehden kaikki näin köyhemmiksi. Meidän tulee myös alkaa investoida uudelleen – ei välttämättä Citigroupin osakkeisiin tai Miamin rivitalo-osakkeisiin. Vaan ennemminkin rakentaaksemme kyvykkyyksiä, luodaksemme uusia kasvulle elintärkeitä yrityksiä ja rahoittaaksemme uusien teknologioiden luomista ja kehittämistä.

Tämän ei tosin pitäisi *Newsweekiltä* tulleena yllättää, joka on onnistunut murjomaan kaiken talouden analyyseistä Duke lacross tapaukseen. Lisäksi se perustuu taloudellisiin myytteihin, joita Paul Krugman *New York Timesissa* ja Larry Summers valkoisessa talossa toistavat pari kertaa viikossa lähes kaikkien julkisten älykköjen lisäksi.

Silti on tarpeen muistuttaa itseämme, että kuulemme *myyttejä*, jotka eivät pelkästään ilmaise perusteetonta taloudellista ajattelua, vaan jotka myös ajavat Yhdysvaltain talouden syvään lamaan vastuuttomalla kulutuksella ja resurssien tuhoamisella. Obaman ja valtion toimet ovat luonteeltaan poliittisia, mutta niillä on taloudellisen ”teorian” fasadi.

Jos laitan kaikki keynesiläiset virheellisyydet yhteen toteamukseen, se kuuluisi näin: nykyajan keynesiläiset uskovat, että talous toimii [ikiliikkujan](https://fi.wikipedia.org/wiki/Ikiliikkuja) tavoin, valtion kulutuksen ollessa ”rasva,” joka estää sen liikettä hidastumasta. Näiden asiantuntijoiden mukaan taloudellisen laitteen ”kitka” ovat yksityiset säästöt. Poista ne, ja talous pyörii ikuisesti, lisäten energiaa ja laajeten loputtomasti.

Luonnollisesti tällainen ajatus on palturia, vaarallista ja harhaluuloista. Itse asiassa kaikki mitä Gross sanoo taloudesta edustaa näkemystä, joka muuttuu tuhoisaksi sen siirtyessä politiikkaan. Tämän vuoksi on välttämätöntä tuoda esiin talouden todelliset perusteet ja osoittaa kuluttajien nykyisen käyttäytymisen olevan kovasti kaivattua, jos talouden toipumista on odotettavissa.

Ensimmäiseksi tulee selittää, että ”[säästäväisyyden paradoksi](https://en.wikipedia.org/wiki/Paradox_of_thrift)” on yksinkertaisesti väärin. Tämä ”paradoksi” perustuu uskomukseen, että jos ihmiset lisäävät säästämistä talouden laskukaudella, he kuluttavat yhä vähemmän, ajaen näin talouden yhä alemmaksi. Ihmiset reagoivat säästämällä yhä enemmän, kunnes talous luhistuu perverssiin korkeiden säästöjen, alhaisen kulutuksen ja laajalle levinneen työttömyyden ”tasapainoon”.

Tällainen näkemys pohjautuu talouden ”ikiliikkeen” teoriaan, jossa on ”kiertoliike”: yksittäiset kotitaloudet yhdessä yritysten ja valtion kanssa tuottavat hyödykkeitä, jotka vuorostaan yksittäiset kotitaloudet kuluttavat. Niin kauan kuin tämä virtaus jatkuu esteettä (tai niin kauan kuin kuluttajat kuluttavat mahdollisimman paljon), talous suoriutuu ihailtavasti täydellä työllisyydellä.

Kuitenkin jos kuluttajat säästävät tai ”hamstraavat” osan rahoistaan, tällöin järjestelmään tulee ”vuoto”, mikä tarkoittaa etteivät kotitaloudet pysty ”ostamaan takaisin” tuottamiaan tuotteita. Näin ostamattomat tuotteet kasaantuvat varastoihin, jolloin yritykset joutuvat leikkaamaan tuotantoa ja irtisanomaan työntekijöitä. Tämä lisää edelleen kuluttajien epävarmuutta, mikä tarkoittaa että he säästävät yhä enemmän rahaa, ja se saa aikaan alavireisen kierteen. Paul Krugman [kirjoittaa](http://www.nytimes.com/2009/03/02/opinion/02krugman.html):

> Eräs tapa katsoa nykyistä kansainvälistä tilannetta on, että kärsimme globaalista säästämisen paradoksista: ympäri maailmaa toivotut säästöt ylittävät määrän, jonka yritykset ovat valmiit investoimaan. Ja seurauksena on globaali romahdus, joka huonontaa kaikkien tilannetta.
>
> Eli näin jouduimme tähän sotkuun. Ja olemme yhä etsimässä tietä tästä ulos.

Taistellakseen tätä pahuutta vastaan valtion tulee täyttää kulutusaukot, kunnes säästäjät löytävät luottamuksensa tullakseen uudelleen piittaamattomiksi kuluttajiksi. Kuitenkin jos valtio ei toimi, silloin talous syöksyy vielä syvempään kuoppaan.

Tällainen näkemys on tuskin nykyaikaisten älykköjen tuotetta. Lähes kolme vuosisataa sitten Bernard Mandeville kirjoitti *[Fable of the Bees](https://en.wikipedia.org/wiki/Fable_of_the_Bees)* -teoksen, joka on älykäs tapa kuvata Keynesin ja Krugmanin puolestapuhumia talouden oppeja. Vastaavasti toiset ovat väittäneet, että ellei kuluttajia pakoteta kuluttamaan yhä enemmän, taloudeksi kutsuttu ikiliikkuja pysähtyisi kitkan toimesta, jota Karl Marx kutsui kapitalismin ”sisäisiksi ristiriidoiksi”.

Kuitenkin on olemassa toinen näkemys, jonka itävaltalaiset taloustieteilijät kuten Ludwig von Mises, F.A. Hayek ja Murray Rothbard ovat hyvin ilmaisseet. Nykyisellä aikakaudella investointianalyytikko Peter Schiff on saanut osakseen paljon. Oltuaan vuosia halveksittu television talousohjelmissa hän saa nyt lopulta osakseen pienen määrän kunnioitusta.

Tämän näkemyksen mukaan talous kasvaa, koska juuri tuotantorakenne – sekoitus pääomahyödykkeitä, resursseja ja työtä – on linjassa kuluttajien ja kotitalouksien kuluttamisen ja säästämisen toimintamallin kanssa. Tämä *ei* ole kiertoliikettä, jossa tuotantoa tuetaan kulutuksella ja halvalla luotolla, joka taas hankkiutuu takaisin kotitalouksiin. Sen sijaan säästäminen tarjoaa tuottajille keinon hankkia pääomaa ja pääomahyödykkeitä käytetään sitten tuottamaan *lisää hyödykkeitä vähemmällä resurssien käytöllä, jotta vasta vapautuneet resurssit voidaan hyödyntää tuottamaan aikaisemmin saavuttamattomissa olleita asioita.*

Tämä näkökulma huomio niukkuuden lain. Se myös huomioi, että lisäkulutus mahdollistuu *ainoastaan* lisätuotannolla, joskin *tuotannolla joka on linjassa sekä yksilöiden kulutus- että säästämistapojen kanssa taloudessa.* Jos luodaan pääomalinjoja, jotka *eivät* ole yhteensopivia kuluttajien asettamien säästö- ja kulutusmallien kanssa, tällöin pääomaa on *virhesijoitettu*.

Virhesijoittamista ei tapahdu sattumalta. Sitä tapahtuu koska valtio rahaviranomaisten avulla on tukahduttanut todelliset korkotasot ja on saattanut käyntiin luottovetoisen nousukauden, jota ei voida hillitä. Koimme tämän aluksi osakemarkkinoiden kuplana ja myöhemmin asuntokuplana. Molemmissa tapauksissa rahaviranomaiset päättivät painaa korkotasot alle markkinoiden tason ja kannustivat tämän jälkeen ihmisiä lainaamaan, lainaamaan ja lainaaman.

Sekä osakemarkkinoiden että asuntojen ”boomit” saivat näyttämään, että talous oli hyvässä kunnossa. (Vuonna 2006 Arthur Laffe kertoi Peter Schiffille tähän tyyliin: ”Amerikan talous ei ole koskaan voinut paremmin”, samaan aikaan sättiessään Schiffiä tämän kertoessa Yhdysvaltain talouden vaappuvan katastrofin partaalla.) Kirjassaan Clintonin hallinnosta, Paul Begala julisti talouden olleen ”[paras talous koskaan](http://www.powells.com/cgi-bin/biblio?isbn=0743246470)” Bill Clintonin valtavuosien aikana. Tosiaankin, nousukaudet ovat hauskoja niin kauan kuin ne kestävät, mutta ne päättyvät *aina*.

Yhdysvaltain talous – itse asiassa *maailmantalous* – ei ole vaarassa sen takia, että ihmiset ovat yllättäen lopettaneet kuluttamisen ja velanoton. Se on vaarassa, koska valtioiden toimenpiteet ovat johtaneet massiivisiin virheinvestointeihin, joita markkinat (ilman valtioiden lupaa) ovat likvidoimassa tälläkin hetkellä. Lisäksi huomamme Obaman hallinnon häärivän juuri niiden Yhdysvaltain sektorien ympärillä – kuten energian – jotka ovat osoittaneet vahvuutta.

Sen sijaan että kohtaisivat totuuden ja antaisivat eivät pelkästään virheinvestointien epäonnistua vaan myös todellisen toipumisen tapahtua, Obama, Krugman ja heidän liittolaisensa väittävät, että tämä ”ikiliikkujana” tunnettu talous tarvitsee ainoastaan hiukan lisää kulutusta voiteluaineekseen ja kaikki on taas hyvin. Totuus on toisaalla, mutta asiantuntijat ja poliittiset luokat ovat sulkeneet korvansa, peittäneet silmänsä ja jatkavat juoksemista jyrkännettä kohden, vaatien meidän loppujen seuraavan heitä.

< [edellinen sivu](/kirjoja/taloutta/luku4) | [seuraava sivu](/kirjoja/taloutta/luku6) >  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/taloutta/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/taloutta/luku6/ -->
# 6. Perustelut luonnolliselle rahalle

> George F. Smith Jörg Guido Hülsmannin viimeisimmän kirjan, The Ethics of Money Making, tarkastelu on erittäin avartava kokemus. Perusteltuaan luonnollisen rahan yksilön loukkaamattomana oikeutena omaan omaisuuteensa, hän osoittaa kuinka valtio on käyttänyt viimeiset 400 vuotta anastaakseen tämän oikeuden suojellessaan osittaisen

**George F. Smith**

Jörg Guido Hülsmannin viimeisimmän kirjan, [The Ethics of Money Making](http://www.mises.org/store/Ethics-of-Money-Production-P536.aspx), tarkastelu on erittäin avartava kokemus. Perusteltuaan luonnollisen rahan yksilön loukkaamattomana oikeutena omaan omaisuuteensa, hän osoittaa kuinka valtio on käyttänyt viimeiset 400 vuotta anastaakseen tämän oikeuden suojellessaan osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoimintaa muutaman etuoikeutetun hyödyksi.

Hänen mukaansa valtion loputon nälkä lisätuloille on syynä erinäisiin rahallisiin järjestelyihin joita se asettaa meille ja jotka kansainvälisellä tasolla käynnistyivät klassisesta kultakannasta ja jatkuvat nykypäivään sopimuksina paperirahasta. Vaikka hän ei suoranaisesti keskustele nykyisestä talouskriisistä, hänen huomionsa tarjoavat paljon kaivattuja oikaisuja valtion ”tee jotain” –lähestymistapaan.

Tässä esseessä käsittelen joitain Hülsmannin mainitsemia keskeisiä aiheita, alkaen rahan alkuperästä.

**Luonnollinen raha vastaan ”pakotettu raha”**

Tiedämme vaihtotalouden työnjaon olevan alkukantaista, koska kaupankäynti rajoittuu tarpeiden kahdenkertaiseen samanaikaisuuteen. Kenkiä kaipaava puuseppä etsii tuolia tarvitsevan suutarin ja he sopivat keskenään molemmille tahoille hyväksyttävästä kaupasta. Mutta kaupankäyntiä rajoittaa myös itse tavaroiden koostumus – kuinka puuseppä voi hankkia rakentamallaan tuolilla pienen määrän jauhoja?

Ajan myötä markkinaosapuolet löysivät parempia tapoja kaupalle. Tietyt kuluttajatuotteet osoittautuivat erittäin markkinoitaviksi ja niillä oli kaupankäyntiä edistäviä fyysisiä ominaisuuksia kuten homogeenisuus, jaettavuus ja siirrettävyys, ja niitä alettiin hankkimaan kulutuksen sijasta vaihdannan välineiksi. Tällaisia tuotteita kutsutaan rahaksi; ne ovat myös *luonnollisia* rahoja, koska ne ovat lähtöisin aktiivisten henkilöiden vapaaehtoisesta kanssakäymisestä.

Luonnollisen rahan tuotanto on eettistä, koska siihen ei sisälly minkäänlaista yksityisen omistusoikeuden loukkausta ja se on näin luonnollinen seuraus täysin vapaalle yhteiskunnalle, jossa yksityinen omaisuus on loukkaamatonta. Hülsmannin mukaan tällaisen yhteiskunnan taloutta voidaan kutsua ”vapaiksi markkinoiksi”, joka otaksuttavasti sisältäisi useita erilaisia luonnollisia rahoja. Tämän ymmärryksen pohjalta väite, että vapaat markkinat olisivat syyllisiä nykyiseen kriisiin, asettaa sen puolestapuhujat kiusalliseen tilanteeseen, jossa heidän täytyy osoittaa syy-seuraussuhde jostakin, jota ei ole olemassa.

Luonnolliset rahat tulevat ja menevät; niitä esiintyy, koska ne tyydyttävät ihmisten tarpeita paremmin kuin mitkään muut vaihdannan välineet. Kun tämä ei enää pidä paikkaansa, markkinaosapuolet lopettavat niiden käytön ja löytävät tilalle jotain parempaa. Siten luonnollinen raha on ruohonjuuritason demokraattisen toiminnan tuotos, jossa ihmisillä on vapaus valita parhaiten saatavilla olevat rahat.

”Pakotettu raha” sen sijaan ”perustaa olemassaolonsa omistusoikeuksien loukkauksille”. Se tyydyttää kaupan edistämisen vaatimuksen, mutta ylivoimaisempia rahoja ei voida käyttää ilman niiden käyttäjien alistamista jossain määrin väkivallalle.

Kulta, hopea ja kupari ovat olleet vuosituhansien ajan monien yhteiskuntien luonnollisia rahoja. Vaikka ne omaavat fyysisiä ominaisuuksia, jotka tekevät niistä muihin hyödykkeisiin nähden rahana ylivoimaisempia, ne ovat luonnollisia rahoja *ainoastaan*, koska ne tulivat valituiksi vapaaehtoisen toiminnan kautta.

**Paperiraha ja vapaat markkinat**

Jos hyödykeraha on paras mahdollinen raha, miksi käytännössä kaikki valtiot sen sijaan käyttävät nykypäivänä paperirahaa?

Ensinnäkin kuten Hülsmann mainitsee, missään vaiheessa ihmiskunnan historiassa paperiraha ei ole spontaanisti ilmaantunut vapaille markkinoille. ”Milloin ja missä tahansa se tuli käyttöön, se oli olemassa ainoastaan, koska tuomioistuimet ja poliisivoimat tukahduttivat luonnolliset vaihtoehdot.”

Hülsmann mainitsee myös, ettei ennen 1700-lukua kukaan kirjoittaja vaikuttanut pitävän paperirahaa edes yhtenä vaihtoehtona, yhtälailla kuin kukaan rahan filosofeista ei myöskään koskaan kritisoinut silloista hyödykerahaa hyötyperusteilla. Esimerkiksi viidennessä kirjassaan *Lait* Platon halusi saada luonnolliset rahat laittomiksi tehdäkseen kansalaiset riippuvaisemmiksi valtiosta, mutta hän ei maininnut niitä puutteellisiksi rahana. Samoin ei myöskään Aristoteles, kirkon papisto tai skolastikot. Lisäksi ennen 1500-lukua ei ollut olemassa mitään hamstrauksen tai jäykkien hintojen ongelmaa ja ilmeisesti ei myöskään mitään tarvetta vakauttaa hintatasoa, ostovoimaa tai kokonaiskysyntää.

Luonnollisestikaan mikään näistä havainnoista ei vakuuta paperirahayleisöä. Heidän mukaansa renessanssin aikana muodostuneet kapitalistiset taloudet tarvitsivat erityyppistä rahaa, jonka tarjonta pysyi markkinoiden kiivaan toiminnan perässä. Hülsmannin sanoin 1500-luvun jälkeen uudet teoriat ”täyttivät maailman” selittämään tätä tarvetta – *mutta samoin tulvivat myös vastineet*. Toisin sanoen 1900-luvulla, jolloin [Rothbard toi esiin](/raha/index.html), että rahan tarjonta kuten kaikki muutkin hyödykkeet on parasta jättää vapaille markkinoille, se oli ”kaikkea muuta kuin jotain uutta ajattelun historiassa”.

Tällöin joudumme kysymään, mikä oli syynä paperirahan pakottamisessa talouteen? Hülsmann käsittelee joitain kaikkein yleisimpiä virheitä pyrkimyksissä hakea oikeutusta valtion väliintulolle raha-asioihin.

**Väärinkäsitykset paperirahasta**

Selkeästi suurin väärinkäsitys on uskomus, että kasvava talous vaatii kasvavan rahan tarjonnan. Jos talous kasvaa viisi prosenttia, tällöin argumentin mukaan rahan tarjonnan tulee kasvaa saman verran, sillä muutoin lisähyödykkeitä ei voida myydä. Koska viiden prosentin kasvuvauhti on erittäin korkea jalometalleille, ne tulee hylätä nykytalouden rahana. Sen sijaan paperirahaa voidaan tuottaa missä tahansa määrin halvalla ja nopeasti.

Talousteoria opettaa, että käytännössä mikä tahansa määrää hyödykkeitä ja palveluita soveltuu kaupankäyntiin minkä tahansa rahamäärän kanssa. Jos talous kasvaa ja rahamäärä pysyy vakiona, hinnoilla on pyrkimys laskea. Toisinaan argumentoidaan, että jos hinnat laskevat, yrittäjät eivät pysty kattamaan kulujaan ja joutuvat vararikkoon. Mutta yrittäjät ovat poikkeuksetta osoittaneet kyvykkyytensä ennakoida tulevia hinnan alennuksia ja tasapainottamaan tätä alentamalla kulujaan. Itse asiassa tämän on normaalia vakaiden tai laskevan hintatason ajanjaksoina, joita koettiin Saksassa ja Yhdysvalloissa kolmena viimeisenä vuosikymmenenä 1800-luvulla.

Muunnelma yllä mainitusta virhekäsityksestä on väitetty tarve taistella inflaatiota vastaan. Vaikka se voidaan määrittää useilla eri tavoilla, kaikkein useimmiten deflaatio viittaa pitkittyneeseen hintatason laskuun. Deflaatiossa pankkien asiakkailla on vaikeuksia maksaa takaisin lainojaan ja tämä vuorostaan vähentää pankin likviditeettiä ja supistaa luotonantoa.

Deflaatio ei kuitenkaan uhkaa koko yhteiskuntaa, sillä kuten luotto ei luo resursseja, ei luotonannon supistuminen myöskään tuhoa resursseja. Deflaatio saa aikaan Hülsmannin sanoin ”tuotantovarallisuuden jakautumisen uudelleen vanhoilta omistajilta uusille”, sen nettovaikutuksen ollessa kokonaistuotannolle lähes merkityksetön.

Jos tämä pitää paikkansa, miksi Ben Bernanke pitää deflaatiota suurena pahana, jota vastaan hänen [tulee taistella hinnalla millä hyvänsä](https://www.federalreserve.gov/BOARDDOCS/SPEECHES/2002/20021121/default.htm)? Koska deflaatio *on* painokas uhka niille instituutiolle, jotka ovat vastuussa rahan tarjonnan inflatorisesta kasvattamisesta: osittaisen kassavarantovelvoitteen pankeille ja niiden asiakkaille, mikä tarkoittaa ”velkavetoisia valtioita, yrittäjiä ja kuluttajia”. Deflaatiolla on tapana vapauttaa ”perustana olevat fyysiset resurssit uusiin käyttötarkoituksiin. Deflaation vaatima tuho on näin ollen usein ’luovaa tuhoa’ schumpeteriläisessä merkityksessä”. (William Greider [mainitsee](http://www.thenation.com/doc/20080929/greider) pankkien kannattavan ”luovaa tuhoa” sen kohdistuessa muihin ihmisiin, mutta sen tullessa kolkuttelemaan heidän ovilleen, pankkiirit eivät ole ”yhtä suopeita omalle kohtalolleen”.)

Rahan ostovoiman tasapainottaminen on ollut yksi tekosyy lisää hylätä luonnollinen raha paperirahan tieltä. Vapailla markkinoilla parhaat rahat vallitsevat ja niillä on suhteellisen vakaa rahan ostovoima. Jos rahaa kohtaisi rajut heilahtelut, ihmiset tulisivat hylkäämään sen ja siirtymään toiseen rahaan – *jos* heillä on vapaus toimia niin.

Irving Fisher ja eräät muut ovat sanoneet ettei tämä riitä; valtion tulee hienosäätää rahan ostovoimaa, ja tämä edellyttää paperirahaa. Mutta tämä on taas yksi tapaus, jossa kettu on laitettu kanatarhan vartijaksi – lopputulos on ollut täydellinen katastrofi. Nykyisellä aikakaudella kontrolloidut valuutat ovat kaikkialla menettäneet arvoansa ja heilahdelleet tavalla, jota ei ole aikaisemmin esiintynyt rahalaitosten historiassa.

Adam Smith ja David Ricardo popularisoivat näkemyksen, jonka mukaan paperiraha pystyisi toimimaan markkinoilla yhtä hyvin kuin hyödykeraha, ainoastaan paljon pienemmillä tuotantokustannuksilla. Tähän liittyvä viehätys häviää, kun muistetaan, ettei raha ole tuotanto- tai kulutushyödyke, vaan vaihdannan edistäjä. Sen määrän lisääminen ei lisää kansakunnan vaurautta. Sen hyödyllisyys on sen vaihtoarvossa ja sen tarjonnan lisäyksellä on taipumus alentaa tätä arvoa. Tästä syystä hyödykerahan korkeammat tuotantokustannukset ovat yksi sen suurimmista eduista, sillä sen määrää ei voida mielin määrin moninkertaistaa. Hülsmannia mukaille, *hyödykerahoissa on sisäänrakennettu vakuutus inflaatiota vastaan.*

**Inflaatio**

Nykyään monet kirjoittajat määrittävät inflaation pysyvänä hintatason nousuna. Hülsmann käyttää erilaista määritelmää, joka oli hyväksytty pääosin toiseen maailmansotaan saakka: inflaatio on mikä tahansa rahan tarjonnan lisäys, joka loukkaa yksityisiä omistusoikeuksia. Toisin kuin luonnollinen (vapaaehtoinen) rahan tuotanto, jota säätelee markkinoiden laki voitoista ja tappioista, inflaatio on aina *pakotettu* rahan tarjonnan lisäys. Tämän määritelmän mukaisesti inflaatio voidaan nähdä ”epäluonnollisten tuloerojen, suhdannevaihtelujen, velan räjähdysmäisen kasvun, hintatason keskinkertaisena ja eksponentiaalisena nousuna ja monien muiden ilmiöiden” aiheuttajana. Hülsmann keskittyy käymään läpi yksityiskohtaisemmin eri kausaalisuhteita.

Ihmiset – pääosin valtiot – inflatoivat rahan tarjontaa, koska he hyötyvät siitä ja rahalaitosten historia on pääosin inflatoristen järjestelmien historiaa. Uuden rahan ensimmäiset omistajat ovat voittajia, koska he ostavat tuotteita ja palveluita nykyisillä hinnoilla. Myöhemmät omistajat ovat häviäjiä, koska he maksavat korkeampia hintoja, joita rahan tarjonnan lisäys aikaansaa.

Inflaatio sai alkunsa kolikoiden metalliarvon pienennyksistä tai kuten Hülsmann viittasi, niihin rahametalliin fyysisesti sisällytettyjen rahasertifikaattien vääristelynä (väärentämisenä). Väärentäjä pystyi joko vähentämään jalometallin osuutta kolikoissa tai painattamaan niihin korkeamman nimellisarvon.

Verrattuna osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoimintaan ja paperirahaan, metalliarvon pienentäminen oli karkea väärentämisen muoto. Englannin kuninkaat pystyivät metalliarvon pienentämistä käyttäen inflatoimaan rahan tarjontaa kertoimella 0,3 500-vuoden ajanjaksona (1066-1601).  Kun heille tuli mahdollisuus hyödyntää osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoimintaa seuraavan 200 vuoden aikana, tämä kerroin pomppasi 16:sta. Ja amerikkalaiset rahamestarit pumppasivat rahan tarjontaa kertoimella 5 ainoastaan 30 vuodessa (tammikuusta 1973 – tammikuuhun 2003) syöttämällä osittaisen kassavarantovelvoitteen hirviötä.

Silloisen ja nykyisen inflaation välillä oli myös muita eroja. Kun muinaiset prinssit vähensivät kolikoiden arvoa, heidän alamaisensa pitivät sitä huijaamisena. Kun nykypäivän johtajat turmelevat valuuttaansa, he julistavat sen olevan viisasta ja välttämätöntä rahapolitiikkaa, ja aivan viimeaikoihin asti suurin osa ihmistä on uskonut heitä. Vaadittiin massiiviset hokkus-pokkus elvytyspaketit horjuttamaan heidän uskoaan, tosin uusi messias pyrkii palauttamaan tätä ennalleen.

**Osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoiminnan nousu**

Valtion otetta elämästämme ei voida riittävästi selittää ilman viittauksia osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoimintaan, paperirahaan ja näitä instituutioita suojeleviin lakeihin. Hülsmann tarjoaa vastustamattoman selityksen valtionhallinnon kasvun ja nykyaikaisen pankkitoiminnan suhteesta.

Kuten hän kertoo meille, pankit saivat alkunsa rahavarastoista Pohjois-Italiassa 1500-luvun lopussa ja 1600-luvun alussa, ja muuttuivat pian osittaisen kassavarantovelvoitteen pankeiksi, tarkoittaen että he laskivat liikkeelle enemmän talletustodistuksia kuin heillä oli todellisia varantoja. Toisin kuin varastopankit, osittaisen kassavarantovelvoitteen pankit eivät pysty kattamaan kaikkia velvoitteitaan kerralla ja ne ovat alttiita kaikkien osittaiskassavarantojärjestelmien ikuiselle arkkiviholliselle: talletuspaoille.

Tavanomainen selitys varastoivan pankin korruptoitumiselle osittaisen kassavarannon pankkitoiminnaksi on pankkiirien lankeaminen kiusaukselle. Vaikka tämä pitää paikkansa, se ei ole ainoa syy. Osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoiminta oli osittain puolustautumista valtion konfiskaatioita vastaan. Esimerkiksi kun Kaarle V ryösti Sevillen pankkien varannot 1500-luvun puolivälissä, pankkiirit päättivät torjua rosvouksen lainaamalla suuren osan talletuksistaan liiketoimiin ja ansaita voittoja. Konfiskaation uhka vähensin jossain määrin pankkiirien kalvavaa omaatuntoa.

**Väärien talletustodistusten laillistaminen**

Eettisessä yhteiskunnassa lait rankaisisivat väärentämistä petoksena ja varkautena, ja, kun väärät asiakirjat löydetään, markkinaosapuolet pidättäytyisivät niiden käytöstä ja siirtyisivät muihin vaihtoehtoihin.

Mutta valtiot voivat laillistaa tietyntyyppistä väärentämistä. Tämä voidaan saavuttaa useilla tavoilla. Eräs tapa valtiolle on muuntaa kielenkäyttöä tavalla, että sertifikaattipainatukset voivat merkitä millaista tahansa sopimuksellista sitovuutta. Esimerkiksi tuomioistuimet eivät saata nähdä mitään vikaa kultakolikossa, joka on merkitty tekstillä ”unssi kultaa” ja jonka kultasisältö on vähäisempi tai sitä ei ole lainkaan. Laillistaminen tarkoittaa tässä, että valtio kieltäytyy toimeenpanemasta lakeja pankkien väärentämistä vastaan. Väärien rahasertifikaattien laillistaminen on perusta kaikille muille etuoikeuksille rahaan, kuten laillistetut monopolit ja laillinen maksuväline –lait.

Mutta edes silloin kuin valtiolla on monopoli kolikoiden ja seteleiden tarjontaan, se ei pysty vielä avaamaan inflaation tulvaportteja; markkinaosapuolilla on edelleen vapaus arvioida kolikoita ja seteleitä sekä siirtyä muihin rahoihin, jos heidän paikallinen monopolituottajansa on vastuuton. Laillinen monopoli vähentää vaihtoehtoja ja vähentää oman omaisuuden täysivaltaista käyttöä, mutta se ei poista valinnan mahdollisuutta sinänsä, ja tämä jäljelle jäänyt valinnanvapaus pitää valtion kurissa.

Valtion näkökulmasta laillinen maksuväline -lait ratkaisevat tämän ongelman. Ne hyökkäävät perustavanlaatuisesti valinnanvapautta kohtaan kumoamalla minkä tahansa yksilön tekemän sopimuksen suhteessa rahaan.

Laillinen maksuväline korruptoi valinnan mahdollisuutta myös toisella tavalla. Jos esteettömien markkinoiden voidaan kuvitella myöntävän rahan käyttäjille ”ääniä” – yksi sentti, yksi markkinoiden ääni, kuten [Frank Fetter](https://en.wikipedia.org/wiki/Frank_Fetter) kirjoitti 1905 – tällöin asetus osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoiminnasta laillinen maksuväline lakien avulla luo ääniä tyhjästä ja myöntää nämä äänet uuden rahan ensimmäisille käyttäjille: pankkiireille ja valtiolle. Etuoikeutettu raha luo etuoikeutetun yhteiskunnan.

Historiallisesti laillinen maksuväline -lait muodostivat säädetyn tasa-arvoisuuden etuoikeutetun rahan ja muiden rahojen välille. Jos kulta ja hopea ovat laillisia maksuvälineitä ja kulta säädetään vaihtosuhteeseen 1/20 hopean kanssa, mutta sillä käydään kauppaa markkinoilla suhteella 1/15, aliarvostettu hopea tulee asteitta häviämään päivittäisistä maksusuorituksista. Laillinen maksuväline -lait inflatoivat laillista etuoikeutettua rahaa ja deflatoivat muita.

Hopean ollessa harvinaista, sen ostovoima kasvaa ja pienten ostosten tekeminen sillä tulee vaikeaksi. Sen sijaan ihmiset kallistuvat luottamaan osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkiseteleihin ja käteistalletuksiin, joita voidaan luoda nopeasti. Jos valtio sen jälkeen tekee seteleistään kullan kanssa laillisia maksuvälineitä, setelien kysyntä kasvaa, koska kukaan ei halua maksaa oikeassa rahassa (kullassa). Tämän seurauksena seteleitä lunastetaan harvemmin, mikä lisää kullan pankkivarantoja. Osittaisen kassavarantovelvoitteen järjestelmässä tämä mahdollistaa pankeille laskea liikkeellä lisää pankkiseteleitä.

Valtiolle osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkisetelit ovat taivaan lahja. Tavallisen pulliaisen oli suhteellisen helppo erottaa metalliarvonsa alentaneet kolikot oikeista kolikoista. Paperisertifikaatit ovat sen sijaan liikkeellä ilman mitään eroavaisuuksia.

Etuoikeutetut pankkisetelit aiheuttavat ”kilpajuoksun pohjalle” arvottomuudessaan, mutta niin kauan kuin ne voidaan lunastaa kullassa, on olemassa raja sille kuinka paljon niitä voidaan inflatoida. Tämän rajoituksen poistaminen muuntaa ne puhtaaksi paperirahaksi.

**Paperirahan ilmaantuminen**

Pankkiseteleistä tulee paperirahaa yksityisen omaisuuden progressiivisten loukkauksien ja sopimusrikkomuksien kautta, joihin keskuspankit syyllistyivät. Kun valtio myöntää laillinen maksuväline statuksen monopolin osittaisen kassavarantovelvoitteisen pankin seteleille, mahdollistaen näin pankille pidättäytymisen sen sopimuksellisesta velvoitteesta lunastaa setelinsä, valtio muuntaa nämä setelit paperirahaksi.

Paperiraha on syvimmältä olemukseltaan eräs fiat-inflaation muoto: sitä on aina ja kaikkialla laajemmassa tarjonnassa kuin sitä olisi vapailla markkinoilla, jossa se ei pystyisi ylläpitämään itseään. Maailman seteleistä tuli paperirahaa elokuun 15. päivänä 1971, jolloin Yhdysvallat julisti, ettei se enää lunasta dollareitaan kullassa.

Kun kullankaivajien uhkana on vararikko, niin paperirahan tuottajien, kuten Fedin, uhkana on [hyperinflaatio](http://www.videonewslive.com/view/288549/peter_schiff_on_20092010_usa_hyperinflation). Ei ole olemassa mitään todellista rajaa, kuinka paljon rahaa se voi tuottaa. Etuoikeutettuna keskuspankkina se ei voi mennä vararikkoon, eikä myöskään valtio, joka nimittää keskuspankin johtajat.

Joulukuussa 2002 [Alan Greenspan väitti](https://www.federalreserve.gov/BOARDDOCS/SPEECHES/2002/20021219/default.htm), että ”pitkitettynä ajanjaksona ylläpidetty harkitseva rahapolitiikka pystyy pitämään inflaation voimat kurissa”. Mutta edes ”harkitsevat” keskuspankkiirit eivät voi välttää talouden kriisejä. Kuten Hülsmann perustelee, ”*pelkkä mahdollisuus* rahan tarjonnan inflatoimisesta luo moraalikadon (moral hazard)” (korostus lisätty). Hyödykerahan käyttäjät eivät kuitenkaan spekuloi yllättävästä kullan ja hopean saatavuudesta, jota ilmaantuu ihmeellisesti kaivoksista. Sen sijaan ihmiset spekuloivat paperirahan tuottajien ”hyväntahtoisuudella”, ja he ovat oikeassa suurimman osan ajasta.

**Inflaation perintö**

Inflaation perinteinen määritelmä on liian suppea muodostaakseen kokonaiskuvan sen aiheuttamista vahingoista; se on paljon enemmän kuin valuutan ostovoiman heikkenemistä. Se on myös paljon muuta kuin ”piilovero”. Valtion jatkuva fiat-inflaatio on salakavala joukkotuhoase. Seuraavat huomioitaviksi:

1.     Rahoittaessaan sotia, se mahdollistaa valtiolle olla välittämättä kansalaistensa verojen vastustamisesta.

2.     Se hyödyttää keskushallintoa tois- ja kolmannella sijalla olevien hallintoelimien kustannuksella.

3.     Se muuntaa moraalikadon ja vastuuttomuuden instituutioiksi, ja takaa toistuvat talouskriisit.

4.     Tekemällä luotoista halpoja, se kannustaa yrityksiä rahoittamaan hankkeensa oman pääoman sijaan lainaamalla. Markkinakilpailun takia vain harva yritys pystyy vastustamaan halpaa luottoa, tehden niistä riippuvaisempia pankeista. Kuten Pius XI totesi vuonna 1931, se asettaa diktatuurin lainaajien käsiin, jotka säännöstelevät koko taloudellisen järjestelmän elintoimintoja.

5.     Fiat-inflaatio ajaa ihmiset sijoittamaan pääomamarkkinoille, joiden sijoituksien valvomiseen hyvin harvalla on riittävää ammattitaitoa, aikaa ja taipumusta. Aikaisemmin ihmiset pystyivät säästämään yksinkertaisesti pitämällä hallussaan hopea- ja kultakolikoita.

6.     Jatkuvasti nousevan hintatason aikana keskivertokansalainen huomaa parhaaksi strategiakseen henkilökohtaisen velan, joka vähentää riippumattomuutta ja itsenäisyyttä.

7.     Kroonisessa fiat-inflaatiossa ihmiset taipuvat valitsemaan työpaikkansa rahallisten korvauksien perusteella. Rahasta tulee heidän pääasiallinen tai ainoa kriteeri henkilökohtaiseen hyvinvointiin.

8.     Jatkuva inflaatio heikentää tuotteiden laatua. Teollisuuden alat, jotka eivät pysty kompensoimaan inflaatiota teknologisella innovoinnilla, kääntyvät muiden tapojen puoleen, kuten tuottamalla alempiarvoista tuotetta samalla nimikkeellä. Valehtelulla, joka kietoutuu osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoimintaan, on taipumus levitä syövän lailla muuhun yhteiskuntaan.

9.     Ruokkimalla hyvinvointiyhteiskunnan eksponentiaalista kasvua, inflaatio edesauttaa perheen rappeutumista. Perheet alennetaan ”pieniksi tuotantoyksiköiksi, jotka jakavat elinkustannukset, autot, jääkaapit ja erityisesti verot”. Hyvinvointivaltio ajaa perheet ja yksityiset hyväntekeväisyysjärjestöt pois ”hyvinvointimarkkinoilta”.

Kuten Hülsmann vetää yhteen, ”fiat-inflaatio on sosiaalisen, taloudellisen, kulttuurisen ja henkisen hävityksen tuhovoima”.

**Klassinen kultakanta**

Myytti valtioiden kansalaistensa palvelemisesta paljastuu kokonaisuudessaan rahan tuottamisen historiassa. Antiikista tähän päivään valtio on aina pyrkinyt varastamaan kansalaisiltaan manipuloimalla rahan tarjontaa. Nykyaikana tämä tapahtuu tieteeseen verhottuna. Sen vastustaminen tarkoittaa nykyään käytännössä koko taloustieteen ammattikunnan vastustamista, joka suurimmaksi osaksi sattuu tavalla tai toisella olemaan valtion palkkalistoilla.

Klassinen kultakanta sai alkunsa Saksan voitettua Ranskan vuonna 1871. Libertaarit ja rahakonservatiivit ylistävät tätä jaksoa usein aikakaudeksi, johon meidän tulisi palata. Mutta vaikka tällä standardilla oli suotuisia vaikutuksia, kuten edistää kansainvälistä työnjakoa, se oli silti *pakotettu standardi*. Sellaisena se riisti hopealta rahan aseman ja sai näin aikaan vahvan fiat-inflaation, joka vuorostaan vahvisti läpi koko pankkitoiminnan hierarkian osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoimintaa.

Kuten Hülsmann tekee selväksi, osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoiminnan sisäänrakennettu haavoittuvuus on hyvin tunnettu pankkiirien keskuudessa ja se motivoi heitä keksimään tapoja pitkittää kriisejä, joita se väistämättä saa aikaiseksi. Klassinen kultakanta oli yksi näistä järjestelmistä. Sitä *ei* pakotettu tapana rajoittaa inflaatiota. Se palveli tarkoitusperää, jolla kansallisvaltiot saivat rahajärjestelmänsä hallintaansa. ”Vapauden suojavallin”, sijaan se oli ”aikamme yhteiskunnallisen vitsauksen läpimurto – kaikkivoivan valtion”.

**Kullan kasaaminen**

Ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen vuonna 1914 tappoi klassisen kultakannan ennen kuin se olisi itse romahtanut. Sen korvasi vuonna 1925 kansainvälinen järjestely nimeltään kultavaluuttakanta, joka kesti vuoteen 1931 saakka. Klassisessa kultakannassa keskuspankit pitivät kaikki varantonsa kultana, liikepankkien pitäessä pääosan varannoistaan keskuspankin seteleinä. Kultavaluuttakanta vei tämän kasaamisen periaatteen kansainväliselle tasolle – Fedin ja Englannin keskuspankki jäivät todellisiksi keskuspankeiksi ja pitäytyessään kullassa, ne toimivat maailman keskuspankkeina. Muut keskuspankit pitivät suuren osan reserveistään Yhdysvaltain ja Brittien setelivaluutoissa. Kultavaluuttakanta romahti seuraten vuoden 1928 romahdusta, jolloin monet valtiot kääntyivät protektionismiin tai asettivat valuuttakontrolleja. Se kuoli lopulta syyskuussa 1931, kun Englannin keskuspankki pidättäytyi maksuista.

Toisen maailmansodan loppuun saakka maailma kärsi heilahtelevista valuuttakursseista, jolloin Bretton Woods -järjestelmä otettiin käyttöön. Kuten Hülsmann selittää, se oli ”määräyksestä laajennettu kultavaluuttakanta”. Klassisessa järjestelmässä kulta kasattiin jokaiseen keskuspankkiin; kultavaluuttakannassa kasauspisteet supistettiin kahteen – ja Bretton Woodsissa yhteen. Kaikki järjestelyt luotiin edistämään seteleiden ”joustavuutta”, jokainen oli merkittävästi ekspansiivisempi kuin edeltäjänsä.

Bretton Woodsissa osallistujavaltiot sopivat kasaavansa maailman kultavarannot Fediin, jolla oli jo valmiiksi maailman historian suurin kultavaranto. Fed jatkoi seteliensä lunastamista kullassa muille valtioille ja keskuspankeille, jotka puolestaan lunastivat omat setelinsä dollareissa. Osallistujat olivat pääosin Fedin hyväntahtoisuuden varassa, jolla yksin oli mielensä mukaan valta allokoida maailman setelit – dollarit.

”Pidättyvyys ei ollut osa sen toimenkuvaa”, Hülsmann kertoo meille, ”ja järjestelmän todellinen ankkuri – Fed – oli erityisen häikäilemätön inflatoidessaan dollarin tarjontaa”. Romahtaessaan vuonna 1971 Fedin kultavarannot olivat lähes käytetyt. Siten Bretton Woods päätti lähes 100 vuotta, joina kolme ”keskuspankkien kartellia täyttivät läntisen maailman seteleillään hylkäämättä nimellisesti kultakantaa”.

**Kansainväliset paperirahajärjestelmät**

Yhdysvaltain pidättäytyessä kultamaksuistaan, se muunsi maailman setelit paperirahaksi. Samalla se myös loi vaihtelevien valuuttakurssien kauhun, joka heikensi kansainvälistä työnjakoa ja sai aikaan ”kurjuutta ja kuolemaa” miljoonille. Silti paperirahastandardeja on ilmaantunut. Kuinka tämä on mahdollista?

Meidän tulee huomioida mitä valtiot haluavat – lisää valtaa ja tuloja – ja tapoja näiden saavuttamiseksi. Helpoin tapa valtioille lisätulojen saantiin verojen ja velan lisäksi on kannustaa ulkomaalaisia tekemään sijoituksia niiden alueille. Mutta tehdäkseen tämän niiden täytyy pystyä tarjoamaan riittäviä taloudellisia vakuuksia. Valtio joka etsii sijoittajia, saattaa esimerkiksi laskea liikkeelle velkakirjoja sen valtion paperirahassa, jonka sijoituksia se etsii. Valtion velkakirjojen liikkeellelasku joko Yhdysvaltain dollareissa tai euroissa on nykyään hyvin laajalle levinnyt toimintamalli.

Alueet joilla on laajimmat pääomamarkkinat ovat niitä, joiden paperiraha valitaan kansainvälisiksi standardeiksi ja 30-vuotta Bretton Woodsin romahduksen jälkeen näitä alueita ovat olleet Eurooppa, Japani ja Yhdysvallat. Siten euro, jeni ja dollari ovat nykyään kolme kaikkein tärkeintä rahastandardia.

Kuten Hülsmann mainitsee, rahastandardien tuottajat tekevät yhteistyötä säilyttääkseen asemansa. Esimerkiksi dollarikriisissä euron tuottajat sitoutuvat tasapainottamaan dollari/euro vaihtokurssin niin, etteivät dollarimaat vaihda standardia. Ja koska paperirahan tuottajat voivat luottaa kilpailijoidensa tukeen, niillä on vahva intressi yhteistoimintaan ja lisätä tuotantoaan.

**Onko mitään toivoa?**

Meidän tulee pyyhkäistä etuoikeutettu raha syrjään ja antaa markkinoiden toimia. Tämä saattaa vaikuttaa mahdottomalta päämäärältä, mutta historia tarjoaa kuitenkin jonkin verran rohkaisua. Kuten kirjailija toteaa, Kiina käytti paperirahaa 500 vuotta ja kärsi hyperinflaatiosta ja muista rahaongelmista. Kun poliittiset johtajat lopettivat hopea- ja kultakolikoiden torjumisen, rahallinen terveys palasi. Yhdysvaltain historiassa perustuslain laatijat hylkäsivät maan inflatorisen menneisyyden perustuslain ensimmäisessä artiklassa; ja Andrew Jackson lannisti inflatoriset vihollisensa presidenttikautensa aikana.

Ihanteellinen luonnollisen rahan tuotannon järjestys perustuen yleiseen yksityisomaisuuden kunnioittamiseen on mahdollinen nykyään – hänen mukaansa, ”teknisesti hetken varoitusajalla”. Sen ollessa näin lähellä, jäljellä on vain muiden vakuuttaminen siitä, että sen *tulisi* olla olemassa. Tässä tarkoituksessa Hülsmannin kirjaan perehtyvät huomaavat sen rikkaaksi lähteeksi.

< [edellinen sivu](/kirjoja/taloutta/luku5) | [seuraava sivu](/kirjoja/taloutta/luku7) >  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/taloutta/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/taloutta/luku7/ -->
# 7. Palkat, työttömyys ja inflaatio

> Ludwig von Mises Talousjärjestelmämme – markkinatalous tai kapitalismi – on kuluttajan ylivoimaisuuden järjestelmä. Kuluttaja on itsevaltainen; hän on kuuluisan sanonnan mukaan ”aina oikeassa”. Liikemiehet joutuvat toimittamaan mitä kuluttajat pyytävät ja heidän täytyy myydä tuotteensa hinnoilla, joita kuluttajat pystyvät ja ovat

**Ludwig von Mises**

Talousjärjestelmämme – markkinatalous tai kapitalismi – on kuluttajan ylivoimaisuuden järjestelmä. Kuluttaja on itsevaltainen; hän on kuuluisan sanonnan mukaan ”aina oikeassa”. Liikemiehet joutuvat toimittamaan mitä kuluttajat pyytävät ja heidän täytyy myydä tuotteensa hinnoilla, joita kuluttajat pystyvät ja ovat valmiit maksamaan. Liiketoiminta epäonnistuu, jos myyntitulot eivät kata kaikkia liikemiehelle tuotteen valmistamisesta koituvia kuluja. Siksi ostaessaan tietyllä hinnalla kuluttajat määrittävät myös palkkojen suuruuden, jotka maksetaan kaikille toimialoihin kuuluville.

**1. Kuluttajat maksavat lopulta palkat**

Tästä seuraa, että työnantaja ei voi maksaa työntekijälle enempää kuin jälkimmäisen työn arvoa vastaavan määrän, *maksavan yleisön tuomioon perustuen*, jonka se lisää kauppatavaraan. (Tästä syystä filmitähdet tienaavat paljon enemmän kuin siivoojat.) Jos työnantaja maksaisi enemmän, hän ei pystyisi kattamaan ostolaskujaan, kärsisi tappioita ja menisi lopulta konkurssiin. Maksaessaan palkkoja työnantaja toimii ikään kuin kuluttajien mandaatilla. Palkan maksu jää kuluttajalle. Koska pääosan tuotetuista tavaroista ostavat ja kuluttavat ihmiset jotka itse nauttivat palkkaa, on ilmeistä että kuluttaessaan tulojaan palkansaajat ja työntekijät ovat itse ensisijaisesti päättämässä heidän ja muiden heidän kaltaistensa saaman korvauksen suuruudesta.

**2. Mikä saa palkat nousemaan**

Ostajat eivät maksa työntekijän uurastuksesta ja vaivasta eivätkä myöskään ajan pituudesta, jonka hän käyttää työskentelyyn. He maksavat tuotteista. Mitä parempia työkaluja työntekijä käyttää työssään, sitä enemmän hän pystyy tunnissa suorittamaan ja tämän seurauksena sitä suurempi on hänen korvauksensa. Teknisten laitteiden kehitys saa palkat nousemaan ja palkansaajien materiaaliset olosuhteet paranemaan tyydyttävimmiksi. Amerikkalaiset palkat ovat korkeampia kuin muissa maissa, koska sijoitettu pääoma työntekijää kohden on suurempi ja siten tehtaat pystyvät käyttämään kaikkein tehokkaimpia työkaluja ja laitteita. Amerikkalaiset elämäntyyliksi kutsuttu on seurausta tosiasiasta, että Yhdysvallat on asettanut vähemmän esteitä säästämiselle ja pääoman keräämiselle kuin muut maat. Taloudellinen takaperoisuus maiden kuten Intian osalta koostuu juuri tosiasiasta, että niiden toimintamallit ehkäisevät sekä kotimaisen pääoman keräämistä että ulkomaisen pääoman sijoittamista. Vaaditun pääoman puuttuessa intialaiset yritykset eivät pysty riittävissä määrin hyödyntämään nykyaikaisia laitteita ja tuottavat sen vuoksi paljon vähemmän työtuntia kohden ja niillä on varaa maksaa ainoastaan palkkoja tasolla, joka verrattuna amerikkalaisiin vaikuttaa järkyttävän alhaiselta.

**3. Mikä aiheuttaa työttömyyden**

Perustavanlaatuinen kysymys kuuluu: onko mahdollista nostaa palkkatasoa *kaikille ahkerasti työtä hakeville* sen tason yläpuolelle, jonka he saisivat esteettömiltä työmarkkinoilta?

Yleisen mielipiteen mukaan palkansaajien olosuhteiden paraneminen on liittojen ja erilaisten lainsäädäntömenettelyjen ansiota. Se antaa kunnian liitoille ja lainsäädännölle palkkatasojen noususta, työaikojen lyhennyksistä, lapsityövoiman katoamisesta ja monista muista asioista. Tämän uskomuksen yleisyys teki liitoista suosittuja ja on vastuussa viimeisen kahden vuosikymmenen kehityssuunnasta työlainsäädännössä. Koska ihmiset pitävät korkeaa elintasoaan liittojen ansiona, he suvaitsevat väkivaltaa, pakottamista ja uhkailua järjestäytyneiden työntekijöiden taholta ja ovat välinpitämättömiä henkilökohtaisen vapauden supistuksille, jotka sisältyvät lausekkeisiin järjestäytymättömien työntekijöiden palkkaamista ja vaatimuksiin liiton jäsenyydestä. Niin kauan kuin nämä virheelliset käsitykset ovat vallalla äänestäjien mielissä, on turhaa odottaa määrätietoista irtautumista politiikasta, jota erehdyksessä kutsutaan edistykselliseksi.

Ja silti tämä suosittu näkemys käsittää väärin jokaisen taloudellisen todellisuuden näkökohdan. Palkkatasojen korkeus, jolla kaikki töitä ahkerasti haluavat voidaan palkata, riippuu työn rajatuottavuudesta. Mitä enemmän pääomaa – kaikkien muiden asioiden pysyessä samana – sijoitetaan, sitä korkeammiksi palkat nousevat vapailla markkinoilla, toisin sanoen työmarkkinoilla, joita valtio ja liitot eivät manipuloi. Näillä markkinoiden palkkatasoilla kaikki halukkaat työnantajat pystyvät palkkaamaan niin monta työntekijää kuin haluavat. Näillä markkinoiden palkkatasoilla kaikki työtä haluavat saavat työtä. Vapailla työmarkkinoilla on taipumus pyrkiä kohti täystyöllisyyttä. Itse asiassa politiikka, joka antaa vapaiden markkinoiden määrittää palkkatasojen korkeuden, on ainoa järkevä ja menestyksekäs täystyöllisyyden politiikka. Jos palkkatasot joko liittojen painostuksesta tai valtion pakottavista määräyksistä nostetaan tämän tason yläpuolelle, kehittyy pitkäaikainen työttömyys varteenotettavan työvoiman osalle.

**4. Luottolaajentuma ei korvaa pääomia**

Näitä mielipiteitä vastustavat kiihkeästi liittojen johtajat ja heidän tukijansa poliitikkojen ja itsenimitettyjen älykköjen piireissä. Heidän suosimansa patenttiratkaisu työttömyyden ehkäisemiseksi on luottoekspansio ja inflaatio, kaunistellen kutsuttuna ”helpon rahan politiikaksi”.

Kuten yllä on tuotu esiin, lisäys käytettävissä olevaan aikaisemmin kerättyyn pääomaan mahdollistaa jatkoparannukset teollisuuden laitteisiin, nostaen näin työn tuottavuuden raja-arvoa ja sen seurauksena palkkatasoja. Mutta luottoekspansio, joko laskemalla liikkeelle lisää seteleitä tai myöntämällä lisäluottoja pankkien kautta, ei lisää mitään kansakunnan pääomahyödykkeiden varallisuuteen. Se ainoastaan aikaansaa harhan lisääntyneistä saatavissa olevista varoista tuotannon kasvuun. Koska ihmiset pystyvät hankkimaan halpaa luottoa, he virheellisesti luulevat maan vaurauden sen myötä kasvaneen ja sen vuoksi tiettyjen projektien, joita ei aikaisemmin voitu käynnistää, olevan nyt toteuttamiskelpoisia. Näiden projektien käynnistäminen lisää työvoiman ja raaka-aineiden kysyntää ja saa aikaan palkkatasojen ja hyödykehintojen nousun. Keinotekoinen nousukausi lähtee käyntiin.

Tämän nousukauden olosuhteissa nimelliset palkkatasot, jotka ennen luottolaajentumista olivat liian korkeat markkinoiden tilanteelle, ja sen seurauksena aikaansaivat potentiaalisen työvoiman osalle työttömyyttä, eivät ole enää liian korkeat ja työttömät voivat jälleen saada töitä. Tämä kuitenkin tapahtuu ainoastaan, koska muuttuneissa rahataloudellisessa ja luotto-olosuhteissa hinnat nousevat tai toisin ilmaistuna rahallisen yksikön ostovoima laskee. Tällöin sama määrä nimellistä palkkaa, eli palkkatason ilmaisemista rahassa, tarkoittaa pienempää reaalipalkkaa eli määritettynä hyödykkeinä joita rahallisella yksilöllä voidaan ostaa. Inflaatio voi parantaa työttömyyttä ainoastaan supistamalla palkansaajan *reaaliansioita*. Mutta tällöin liitot pyytävät uusia palkankorotuksia pysyäkseen nousevien elinkustannusten tahdissa ja palaamme takaisin alkupisteeseen, eli tilanteeseen jossa suuren mittakaavan työttömyys voidaan estää ainoastaan uudella luottojen laajennuksella.

Tätä on viimevuosina tapahtunut tässä maassa ja monissa muissa maissa. Liitot, valtioiden tukemina, pakottivat yritykset hyväksymään palkkatasot, jotka menivät mahdollisten markkinatasojen yläpuolelle, toisin sanoen tasojen joilla yleisö olisi ollut valmis ne korvaamaan työnantajille ostamalla heidän tuotteitaan. Tämä olisi väistämättä johtanut kasvaviin työttömyyslukuihin. Mutta valtion toimenpiteet pyrkivät estämään vakavan työttömyyden ilmaantumisen luottolaajentumisella eli inflaatiolla. Seurauksena oli nousevat hinnat, uudistetut vaatimukset korkeammista palkoista ja toistettu luottojen laajennus, lyhyesti sanottuna pitkitetty inflaatio.

**5. Inflaatio ei voi jatkua loputtomiin**

Lopulta viranomaiset pelästyvät. He tietävät, ettei inflaatio voi jatkua loputtomiin. Ellei tuhoisaa politiikkaa rahan määrän ja paperivaluutan lisäämisestä lopeteta ajoissa, valtion valuuttajärjestelmä romahtaa täydellisesti. Rahallisen yksikön ostovoima vajoaa tasolle, jossa käytännön kannalta se ei ole tyhjää parempi. Tätä on tapahtunut yhä uudelleen, tässä maassa Continental-valuutan kanssa vuonna 1781, Ranskassa vuonna 1796 ja Saksassa vuonna 1923. Valtiolle ei ole koskaan liian aikaista oivaltaa, ettei inflaatiota voida pitää elämäntapana ja on välttämätöntä palata kestävään rahapolitiikkaan. Jokin aika sitten valtion viranomaiset ja Federal Reserve myöntyivät näihin tosiasioihin ja lopettivat progressiivisen luottolaajentamisen politiikan.

Tämän lyhyen artikkelin tarkoituksena ei ole käsitellä kaikkia seurauksia, joita inflatoristen menetelmien keskeyttäminen saa aikaan. Mainittakoon vain tosiasia, että paluu rahataloudelliseen vakauteen ei *luo* kriisiä. Se ainoastaan nostaa esiin virheinvestoinnit ja muut virheet, joita tehtiin helpon rahan luoman petollisen vaurauden harhakuvitelmissa. Ihmiset tulevat tietoisiksi tehdyistä virheistä ja heräävät halvan luoton sokaisemasta illuusiosta, alkaen mukauttamaan toimintojaan todellisen tuotannon materiaalisten tekijöiden tarjonnan tilaan. Tämä – varmasti kivulias, mutta väistämätön – mukautuminen on taantuma.

**6. Liittojen politiikka**

Eräs tämän prosessin, jossa hylätään harhakuvitelmat ja palataan terveeseen arvioon todellisuudesta, epämiellyttävistä piirteistä koostuu palkkatasojen korkeudesta. Liittojen byrokratia on ottanut tavakseen progressiivisen inflaatiopolitiikan seurauksena pyytää säännöllisin väliajoin palkankorotuksia, ja liike-elämä pienen vastustelun jälkeen suostuu niihin. Tämän seurauksena nämä palkkatasot ovat silloin liian korkeat markkinoiden tilanteeseen nähden ja ne olisivat saaneet aikaan silmiinpistävän määrän työttömyyttä. Mutta keskeytyksettä jatkuva inflaatio korjasi pian tilanteen. Tällöin liitot pyysivät taas uusia korotuksia ja niin edelleen.

**7. Väite ostovoimasta**

Ei ole merkitystä millaisia oikeutuksia liitot ja niiden edustajat esittävät väitteidensä tueksi. Väistämättömät vaikutukset työnantajien pakottamisesta korvaamaan tehdystä työstä korkeammalla tasolla kuin kuluttajat ovat heille valmiit hyvittämään ostamalla tuotteitta ovat aina samat: nousevat työttömyysluvut.

Nykyisessä tilanteessa liitot pyrkivät nostamaan esiin sata kertaa vääräksi osoitetun ostovoimatarinan. He väittävät että enemmän rahaa palkansaajien käytettäviksi antaminen – nostamalla palkkatasoja, kasvattamalla työttömyyskorvauksia ja käynnistämällä uusi julkisia hankkeita –  mahdollistaisi työntekijöiden lisääntyneen kulutuksen ja sitä kautta liiketoiminnan elpymisen ja talouden ohjautumisen pois taantumasta vaurauteen. Tämä on juuri se tekopyhä inflaation puolesta puhuva väite, jolla kaikki ihmiset tulevat onnellisiksi lisää seteleitä painamalla. Jos liikkeellä olevan valuutan määrää kasvatetaan, ne joiden taskuihin uusi fiktiivinen vauraus saapuu – olivat he sitten työläisiä, maanviljelijöitä tai ketä tahansa muita – tulevat lisäämään kulutustaan. Mutta juuri tämä kulutuksen lisäys saa väistämättä aikaan yleisen kaikkien hintojen nousun tai saman asia ilmaistuna toisella tapaa, pudotuksen rahayksikön ostovoimaan. Näin ollen apu, jonka inflatorinen toiminta voi antaa palkansaajille, on ainoastaan lyhytkestoista. Sen pitkittämiseksi joudutaan palaaman yhä uudelleen uusiin inflatorisiin toimenpiteisiin. Ja tämä selkeästi johtaa katastrofiin.

**8. Palkkatasot sinänsä eivät ole inflatorisia**

Näistä asioista puhutaan paljon potaskaa. Jotkut ihmiset vakuuttavat, että palkkojen korotukset ovat ”inflatorisia”. Mutta itsessään ne eivät ole inflatorisia. Mikään ei ole inflatorista paitsi inflaatio eli toisin sanoen lisäys liikkeellä olevan rahan määrään tai pankkiluottoihin (sekkivihkoraha). Ja nykyisissä olosuhteissa kukaan muu paitsi valtio ei pysty saattamaan inflaatiota aluilleen. Liitot eivät pysty aikaansaamaan pakottamalla työnantajat hyväksymään potentiaalisia markkinatasoja korkeammat palkkatasot inflaatiota tai korkeampia hyödykkeiden hintoja vaan työttömyyttä niille ihmisille, jotka kärsimättöminä haluaisivat työtä. Inflaatio on politiikka, johon valtio palaa estääkseen laajamittaisen työttömyyden, jonka liittojen palkankorotukset muuten aiheuttaisivat.

**9. Nykyisten toimintatapojen ongelmat**

Tämän maan kohtaamat vaikeudet – eikä yhtään sen vähäisemmät muissa maissa – ovat erittäin vakavia. Hyvin suosittu menetelmä palkkojen nostamisesta esteettömän työmarkkinatason yläpuolelle olisi saanut aikaan katastrofaalisen massatyöttömyyden ellei inflatorinen luottoekspansio olisi pelastanut sitä. Mutta inflaatiolla ei ole pelkästään erittäin tuhoisia yhteiskunnallisia vaikutuksia. Se ei voi jatkua loputtomiin aikaansaamatta koko rahajärjestelmän täydellistä hajoamista.

Yleinen mielipide, ollen täysin ammattiliittojen virheellisten oppien vaikutusvallan alaisena, on enemmän tai vähemmän myötämielinen liittojen pomojen vaatimuksille merkittävistä palkkatasojen nostoista. Nykyisissä olosuhteissa liitoilla on voima saada työnantajat alistumaan heidän vaatimuksilleen. He voivat aloittaa lakkoja ja ilman viranomaisten asiaan puuttumista sortua väkivaltaan niitä kohtaan, jotka olisivat valmiit työskentelemään. Liitot ovat tietoisia tosiasiasta, että palkkatasojen parantaminen tulee lisäämään työttömien määrää. Ainoa lääke jota he esittävät, on lisätä työttömyyskorvausten määrää ja lisätä luottojen tarjonnan runsautta, toisin sanoen inflaatiota. Valtio, nöyristellen myöntyy perusteettomalle julkiselle mielipiteelle ja huolestuneena seuraavien vaalien lopputuloksesta,  on valitettavasti jo alkanut perumaan pyrkimyksiään palata kestävän rahatalouden politiikkaan. Näin olemme jälleen sitoutuneet turmiollisiin keinoihin peukaloida rahan tarjontaa. Jatkamme inflaatiolla, joka kiihtyvällä vauhdilla saa dollarin ostovoiman kutistumaan. Mihin se johtaa? Tätä kysymystä Mr. Reuther ja muut eivät koskaan kysy.

Ainoastaan äärimmäisen oppimattomat itsenimitetyt edistykselliset voivat kutsua omaksuttuja toimenpiteitä ”työläisten etuja” ajavaksi politiikaksi. Palkansaajat kuten kaikki muutkin kansalaiset ovat vahvasti kiinnostuneita säilyttämään dollarin ostovoiman. Jos liittojen ansiosta hänen viikoittaiset tulonsa nostetaan markkinatason yläpuolelle, hänen tulee hyvin pian huomaamaan, että hintojen nouseva kehitys ei ainoastaan riistä hänen odottamaansa hyötyä, vaan myös tekee hänen säästöjensä, vakuutustensa ja eläkeoikeuksiensa arvot vähäisimmiksi. Ja vielä pahempaa, hän saattaa menettää työnsä löytämättä uutta tilalle.

**10. Vilpillisyys taistelussa inflaatiota vastaan**

Kaikki poliittiset puolueet ja painostusryhmät väittävät vastustavansa inflaatiota. Mutta todellisuudessa he tarkoittavat. etteivät he pidä inflaation väistämättömistä seurauksista eli nousevista elinkustannuksista. Todellisuudessa he suosivat kaikkia toimenpiteitä, jotka pakosta lisäävät liikkeellä olevan valuutan määrä. He eivät ainoastaan vaadi helpon rahan politiikkaa mahdollistaakseen liittojen loputtoman palkkojen vahvistamisen, vaan myös lisää valtiollista kulutusta ja – samalla –  verojen lievennyksiä kasvattamalla verovapauksia.

Tekopyhän marxilaisen luokkien intressien yhteensovittamattomuuden huiputtamana ihmiset olettavat ainoastaan omistavan luokan intressien olevan ristiriidassa liittojen korkeampien palkkavaatimusten kanssa. Todellisuudessa palkansaajat eivät ole sen vähemmän kuin muut ryhmät tai luokat kiinnostuneita palaamaan vakaaseen rahan. Viime kuukausina on puhuttu paljon tekopyhien viranomaisten aiheuttamasta vahingosta liittojen jäsenyydelle. Mutta työläisille aiheutettu tuho liittojen liiallisilla palkkojen nostoilla on paljon tuhoisampaa.

Olisi liioittelua väittää liittojen taktiikkojen olevan ainoa uhka rahataloudelliselle vakaudelle ja järkevällä talouspolitiikalle. Järjestäytyneet palkansaajat eivät ole ainoa painostusryhmä, joka vaarantaa nykyisen rahajärjestelmämme vakauden. Mutta ne ovat näistä ryhmistä kaikkein voimakkain ja vaikutusvaltaisin ja päävastuu kuuluu heille.

**11. Kestävän rahatalouspolitiikan tärkeys**

Kapitalismi on lisännyt palkansaajien elintasoa ennenkuulumattomalla tavalla. Keskiverto amerikkalainen perhe nauttii nykyään mukavuuksista, joista sata vuotta sitten edes kaikkein rikkaimmat eivät uneksineet. Kaikki tämä hyvinvointi perustuu kasvaneisiin säästöihin ja kerääntyneeseen pääomaan; ilman näitä varoja, jotka mahdollistavat yritysten käyttää hyväkseen tieteellistä ja teknologista kehitystä, amerikkalainen työläinen ei pystyisi tuottamaan enemmän ja parempia tuotteita työtuntia kohden kuin aasialaiset kulit, ei ansaitsisi enemmän ja tulisi heidän laillaan elämään rutiköyhänä nääntymisen partaalla. Kaikki toimenpiteet, jotka – kuten ansiotulo- ja yhtiöverotusjärjestelmämme – tähtäävät estämään pääoman kartuttamisen jatkumista tai jopa pääomien vähenemiseen, ovat näin ollen käytännössä työntekoa vastustavia ja yhteiskunnallisesti vahingollisia.

Säästämisestä ja pääoman muodostamisesta tulee vielä mainita eräs huomio. Kapitalismin aikaansaamat parannukset hyvinvointiin mahdollistivat tavalliselle ihmiselle säästää ja siten tulla itsekin vaatimattomassa mittakaavassa kapitalistiksi. Merkittävä osa amerikkalaisessa liike-elämässä toimivasta pääomasta koostuu massojen säästöistä. Miljoonat palkansaajat omistavat säästötalletuksia, velkakirjoja ja vakuutuksia. Kaikki nämä vaateet maksetaan dollareissa ja niiden arvo riippuu kansakunnan rahan vakaudesta. Tästä näkökulmasta dollarin ostovoiman säilyttäminen on massoille keskeinen tavoite. Tämän päämäärän saavuttamiseksi ei riitä ainoastaan painattaa seteleihin mietelause *Luotamme Jumalaan.* Tulee ryhtyä tarkoituksenmukaisiin toimenpiteisiin.

(Tämä essee ilmestyi ensimmäisen kerran *Christian Economics* –julkaisussa 4. maaliskuuta 1958. Se julkaistiin uudelleen teoksen *Planning for Freedom* 10. kappaleena).

< [edellinen sivu](/kirjoja/taloutta/luku6) | [seuraava sivu](/kirjoja/taloutta/luku8) >  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/taloutta/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/taloutta/luku8/ -->
# 8. Mitä inflaatiosta tulee tietää

> Henry Hazlitt Mikä on inflaatio Mistään aiheesta ei nykyään keskustella yhtä paljon – tai ymmärretä niin vähän – kuin inflaatiosta. Washingtonin poliitikot puhuvat ikään kuin se olisi joku hirveä ulkopuolinen vierailija joihin heillä ei ole kontrollia – kuten tulva, ulkomainen

**Henry Hazlitt**

**Mikä on inflaatio**

Mistään aiheesta ei nykyään keskustella yhtä paljon – tai ymmärretä niin vähän – kuin inflaatiosta. Washingtonin poliitikot puhuvat ikään kuin se olisi joku hirveä ulkopuolinen vierailija joihin heillä ei ole kontrollia – kuten tulva, ulkomainen miehittäjä tai rutto. Se on jotain mitä vastaan he aina lupaavat ”taistella” – jos kongressi tai ihmiset ainoastaan antavat heille ”aseet” tai ”vahvat lait” sen toteuttamiseksi.

Silti paljas totuus on, että poliittiset päättäjämme ovat saanet inflaation aikaan omilla raha- ja talouspoliitikoillaan. He lupaavat taistella oikealla kädellään olosuhteita vastaan, jotka heidän vasen käsi saa aikaiseksi.

Inflaatio, aina ja kaikkialla, aiheutuu pääasiassa rahan ja luoton tarjonnan kasvusta. Itse asiassa inflaatio *on* rahan ja luoton tarjonnan kasvu. Esimerkiksi sanakirjasta (American College Dictionary) katsottaessa sen ensimmäinen inflaatiolle antama määritelmä on seuraava:

> ”*Kohtuuton ekspansio tai kasvu maan valuutassa, erityisesti laskemalla liikkeelle paperirahaa, joka ei ole lunastettavissa kolikoina* [suom.huom. viittaa kultaan tai hopeaan].”

Kuitenkin viime vuosina termiä on alettu käyttää radikaalisti eri merkityksessä. Tämä on huomioitu sanakirjan antamassa toisessa määritelmässä:

> *”Merkittävä hintojen nousu, jonka aikaansaa kohtuuton ekspansio paperirahassa tai pankkiluotoissa.”*

Ilmiselvästi merkittävä hintojen nousu rahan tarjonnan laajentumisen aiheuttamana ei ole sama asia kuin rahan tarjonnan laajentuminen sinänsä. Selkeästi syy tai olosuhde ei ole identtinen sen aikaansaaman seurauksen kanssa. ”Inflaatio” sanan käyttö näillä kahdella eri merkityksellä johtaa loputtomaan sekaannukseen.

Alkuperäisesti ”inflaatio” sanaa sovellettiin pelkästään rahan määrään. Se tarkoitti rahan volyymin paisuttamista, täyteen puhaltamista, ylittämistä. Ei ole pelkkää pikkumaisuutta vaatia sanan käyttämistä sen alkuperäisessä merkityksessä. Sen käyttäminen viittaamaan ”hintojen nousua” kääntää huomion pois inflaation todellisesta syystä ja sen todellisista parannuskeinosta.

Katsotaan mitä inflaatiossa tapahtuu ja miksi. Kun rahan tarjontaa kasvatetaan, ihmisillä on enemmän rahaa tarjottavanaan tuotteista. Jos tuotteiden tarjonta ei kasva – tai ei kasva yhtä paljon kuin rahan tarjonta – tällöin tuotteiden hinnat nousevat. Jokainen yksittäinen dollari tulee vähemmän arvokkaaksi, koska dollareita on enemmän. Sen vuoksi niitä tarjotaan useampia, sanotaan vaikka paria kenkiä tai säkkiä viljaa vastaan. ”Hinta” on vaihtosuhde dollarin ja tuotteen yksikön välillä. Kun ihmisillä on enemmän dollareita, he arvostavat jokaista dollaria vähemmän. Tällöin tuotteiden hinnat nousevat, eivät sen takia että niistä olisi enemmän pulaa kuin aiemmin, vaan koska dollareita on runsaammin.

Vanhaan aikaan valtiot inflatoivat leikkaamalla ja alentamalla kolikoiden jalometalliarvoa. Sen jälkeen ne löysivät halvemman ja nopeamman tavan inflatoida yksinkertaisesti pyörittämällä setelipainoa. Näin tapahtui [Ranskan assignateille 1789](http://mises.org/store/Fiat-Money-Inflation-in-France-P435C0.aspx) ja [valuutallamme itsenäisyyssodassa](http://www.mises.org/story/2340). Nykyään menetelmä on vielä hiukan epäsuorempi. Hallintomme myy velkakirjoja tai muita velkasitomuksia pankeille. Maksuna pankit luovat ”talletuksia” kirjanpitoonsa, joita vastaan valtio pystyy nostamaan. Pankki vuorostaan voi myydä valtion velkasitoumukset Fedille, joka maksaa ne joko luomalla talletusluottoa tai painattamalla lisää seteleitä ja maksamalla niillä. Tällä tavoin rahaa valmistetaan.

Suurinta osaa tämän maan ”rahan tarjonnasta” ei edusta kädestä-käteen valuutta, vaan pankkitalletukset, joita nostetaan sekkejä vastaan. Tämän vuoksi kun useimmat taloustieteilijät mittaavat rahan tarjontaamme, he lisäävät käteistalletuksiin (ja nyt usein myös määräaikaistalletukset) pankkien ulkopuoliseen valuuttaan saadakseen kokonaismäärän. Näin mitattu rahan ja luoton kokonaismäärä joulukuun lopussa 1939 oli 63,3 miljardia dollaria ja 308,8 miljardia joulukuun lopussa 1963. Tämä 388 prosentin rahan tarjonnan kasvu on häkellyttävästi syynä siihen miksi tukkuhinnat nousivat samana ajanjaksona 138 prosenttia.

**Joitain edellytyksiä**

Usein pidetään inflaation määrittämistä yksinomaan rahan volyymin kasvuna ”liiallisena yksinkertaistuksena”. Se pitää paikkansa. Monia edellytyksiä tulee pitää mielessä.

Esimerkiksi ”rahan tarjonnan” tulee ajatella sisältävän kädestä-käteen valuutan lisäksi myös pankkiluottojen tarjonta – erityisesti Yhdysvalloissa, joissa pääosa kaikista maksuista tehdään sekeillä.

On myös liiallinen yksinkertaistus sanoa, että yksittäisen dollarin arvo riippuu ainoastaan nykyisestä ulkona olevien dollarien tarjonnasta. Se riippuu myös odotetusta dollarien tulevasta tarjonnasta. Jos useimmat ihmiset pelkäävät esimerkiksi että dollarien tarjonta tulee olemaan vielä suurempi vuoden päästä kuin nyt, silloin dollarin nykyarvo (mitattuna ostovoimalla) tulee olemaan alhaisempi kuin nykyinen dollarien määrä muutoin edellyttäisi.

Edelleen minkä tahansa valuuttayksikön arvo, kuten dollarin, on riippuvainen ei pelkästään dollarien määrästä vaan myös niiden laadusta. Kun valtio esimerkiksi siirtyy pois kultakannasta, se tosiasiassa tarkoitta että kulta, tai oikeus saada kultaa, on yhtäkkiä muuttunut pelkäksi paperiksi. Sen vuoksi rahayksikön arvo putoaa yleensä välittömästi, vaikka rahan määrää ei olisi vielä edes lisätty. Tämä on seurausta siitä, että ihmiset luottavat enemmän kultaan kuin valtion rahan hallinnoijien lupauksiin ja arvostelukykyyn. Itse asiassa historiasta tuskin löytyy merkintää, jossa kultakannasta irtautumisesta ei ole pian seurannut pankkiluottojen ja setelipainorahan määrän lisäystä.

Lyhyesti rahan arvo vaihtelee perustaltaan samoista syistä kuin minkä tahansa hyödykkeen arvo. Vastaavasti kuin vehnäsäkin arvo riippuu vehnän nykyisen kokonaistarjonnan lisäksi myös odotetusta tulevasta tarjonnasta ja vehnän laadusta, samoin dollarin arvo riippuu vastaavasta tekijöiden moninaisuudesta. Rahan arvo, kuten tuotteiden arvo, ei määräydy pelkästään mekaanisista tai fyysisistä suhteista, vaan pääosin psykologisista tekijöistä, jotka usein voivat olla monimutkaisia.

Inflaation syiden ja parannuskeinojen kanssa toimiessa on yksi asia pitää mielessä todelliset komplikaatiot ja täysin toinen mennä sekaisin tai tulla harhaanjohdetuksi tarpeettomista tai olemattomista monimutkaisuuksista.

Esimerkiksi usein sanotaan dollarin arvon riippuvan ei ainoastaan dollarien määrästä, vaan niiden ”[kiertonopeudesta](http://www.mises.org/story/918)”. Kuitenkaan lisääntynyt ”kiertonopeus” ei ole syy dollarin arvon pidemmälle menevään laskuun; se on itse eräs seuraus pelosta, että dollarin arvo tulee laskemaan (tai toisin päin ilmaistuna uskosta, että tuotteiden hinnat tulevat nousemaan). Tämä usko saa ihmiset vaihtamaan innokkaammin dollareita tuotteisiin. Joidenkin kirjoittajien ”kiertonopeuden” painotus on vain yksi esimerkki virheistä korvata todelliset psykologiset syyt arveluttavalla mekaniikalla.

Toinen umpikuja: vastauksena niille jotka mainitsevat inflaation pääasiassa aiheutuvan rahan ja luottojen kasvusta väitetään, että hyödykehintojen nousu usein ilmenee ennen rahan tarjonnan kasvua. Tämä pitää paikkansa. Näin tapahtui heti Korean sodan syttymisen jälkeen. Strategisten raaka-aineiden hinnat alkoivat nousta niiden tulevaan puutteen pelon takia. Spekuloijat ja valmistajat alkoivat ostamaan niitä joko voittojen takia tai varmuusvarastoihin. Mutta tätä tarkoitusta varten heidän täytyi lainata lisää rahaa pankeista. Hintojen nousua seurasi vastaavasti huomioitu kasvu pankkilainoissa ja –talletuksissa. Toukokuun 31. päivästä 1950 toukokuun 30. päivään 1951 maan pankkien lainat lisääntyivät 12 miljardilla dollarilla. Jos näitä lisääntyneitä lainoja ei olisi tehty, ja uutta rahaa (noin 6 miljardia dollaria tammikuun 1951 loppuun mennessä) ei olisi laskettu liikkeelle lainoja vastaan, hintojen nousu ei olisi ollut kestävää. Hinnannousu mahdollistui lyhyesti sanottuna ainoastaan rahan tarjonnan lisäyksen takia.

**Eräitä yleisiä väärinkäsityksiä**

Eräs kaikkein sitkeimmistä inflaation väärinkäsityksistä koskee oletusta, että sen saa aikaan ”pula tuotteista” rahan määrän kasvun sijaan.

Pitää paikkansa että hintojen nousu (jota, kuten yllä on tullut ilmi, ei pidä liittää inflaatioon) voi saada aikaiseksi rahan määrän lisäys tai puute tuotteista – tai osittain molemmat. Esimerkiksi vehnän hinta voi nousta rahan tarjonnan lisäyksen tai vehnäsadon epäonnistumisen takia. Mutta näemme harvoin, edes täyden sodan olosuhteissa, yleistä hintojen nousua joka aiheutuu yleisestä tuotteiden pulasta. Silti virhekäsitys ”tuotepulasta” aiheutuvasta inflaatiosta on niin sitkeässä, että jopa vuoden 1923 Saksassa sen jälkeen kun hinnat olivat nousseet satoja miljardeja kertoja, korkeat viranomaiset ja miljoonat saksalaiset syyttivät koko asiasta yleistä ”tuotepulaa” – samalla hetkellä kun ulkomaiset tulivat ja ostivat saksalaisia tuotteita kullalla tai omilla valuutoillaan edullisemmilla hinnoilla kuin vastaavia tuotteita kotimaastaan.

Vuoden 1939 jälkeen hintojen nousu Yhdysvalloissa on vakituisesti yhdistetty ”tuotepulaan”. Kuitenkin viralliset tilastot osoittavat teollisen tuotantomme olleen vuonna 1959 177 prosenttia korkeampi kuin 1939 tai lähes kolme kertaa suuremman. Ei ole yhtään parempi selitys sanoa sota-ajan hintojen nousun aiheutuvan siviilituotteiden pulasta. Jopa siihen rajaan asti kun siviilituotteista oli sodan aikana pulaa, se ei aiheuttanut mitään merkittävää hintojen nousua, koska verot veivät yhtä suuren prosenttiosuuden siviiliansioista kuin aseistautuminen verotti siviilihyödykkeitä.

Tästä pääsemme seuraavaan sekaannuksen lähteeseen. Ihmiset puhuvat usein ikään kuin budjettivaje olisi sinänsä sekä välttämätön että riittävä syy inflaatiolle. Kuitenkaan budjettivajeen, joka rahoitetaan täysin valtion velkakirjojen myynnillä todellisia säästöjä vastaan, ei tarvitse aiheuttaa inflaatiota. Ja toisaalta edes budjettiylijäämä ei ole tae inflaatiota vastaan. Tämä tuli osoitettua kesäkuun 30. 1951 päättyneenä verovuonna, jolloin ilmeni merkittävää inflaatiota huolimatta 3,5 miljardin budjettiylijäämästä. Sama asia toistui budjettiylijäämistä huolimatta verovuosina 1956 ja 1957. Lyhyesti sanottu budjettivaje on inflatorinen ainoastaan siihen rajaan saakka kun se aikaansaa rahan tarjonnan lisäystä. Ja inflaatiota voi esiintyä jopa budjettiylijäämistä huolimatta, jos rahan tarjonta lisääntyy.

Sama kausaalivaikutus soveltuu kaikkiin niin kutsuttuihin ”inflaatiopaineisiin” – erityisesti niin kutsuttuun ”palkka-hinta spiraaliin”. Jos sitä ei edeltäisi, siihen liittyisi tai pikaisesti seuraisi rahan tarjonnan lisäystä, palkkojen nousu ”tasapainotilan” yläpuolelle ei aikaansaisi inflaatiota; se aiheuttaisi ainoastaan työttömyyttä. Ja hintojen nousu ilman rahan lisääntymistä ihmisten taskuihin aikaansaisi pelkästään myynnin laskua. Lyhyesti sanottuna palkkojen ja hintojen nousu on yleensä inflaation seurausta. Ne voivat aikaansaa sen ainoastaan siihen rajaan saakka, kun ne pakottavat rahan tarjonnan kasvua.

**Inflaation parannuskeino**

Parannuskeino inflaation, kuten useimmat hoitokeinot, koostu sen syyn poistamisesta. Inflaatio syy on rahan ja luottojen kasvu. Parannuskeino on lopettaa rahan ja luottojen lisääminen. Inflaation parannuskeino on lyhyesti lopettaa inflatointi. Se on niin yksinkertaista.

Vaikkakin periaatteellisesti yksinkertaista, tämä hoitokeino pitää sisällään usein yksityiskohdissaan monimutkaisia ja epämieluisia päätöksiä. Aloitetaan valtion budjetista. On lähes mahdotonta välttää inflaatiota jatkuvalla raskaalla vajeella. Tämä vaje tullaan lähes varmasti rahoittamaan inflatorisilla keinoilla – toisin sanoen suoraan tai epäsuorasti painamalla lisää rahaa. Valtavat valtion menot sinänsä eivät ole inflatorisia – olettaen että ne toteutetaan täysin veroista tai lainanotolla, joka on täysin maksettu todellisista säästöistä. Mutta vaikeudet kummassakin näistä maksumenetelmistä sen jälkeen kun kulut ovat ylittäneet tietyn pisteen ovat niin suuret, että on lähes väistämätöntä turvautua setelirahoitukseen.

Lisäksi vaikkakaan valtavat menot, jotka katetaan täysin veroilla, eivät välttämättä ole inflatorisia, ne väistämättä vähentävät ja häiritsevät tuotantoa ja heikentävät vapaan yrittäjyyden järjestelmää. Siten lääke valtaviin valtion kuluihin ei ole yhtä valtavat verot, vaan holtittoman kulutuksen pysäyttäminen.

Rahataloudelliselta puolelta valtionvarainministeriön ja keskuspankkijärjestelmän tulee lopettaa keinotekoisen halvan rahan luominen – toisin sanoen niiden tulee lopettaa korkotasojen painaminen alas mielivaltaisesti. Fedin ei tule palata takaisin aikaisempaan politiikkaansa ostaa valtion omia velkakirjoa nimellisarvosta. Kun korkotasoja pidetään keinotekoisesti alhaalla, ne kannustavat lainanoton lisäykseen. Tästä seuraa rahan ja luottojen tarjonnan lisäys. Prosessi toimii molempiin suuntiin – sillä on välttämätöntä lisätä rahan ja luottojen tarjontaa, jotta korkotasoja voidaan pitää keinotekoisen alhaisina. Tämän takia ”halvan rahan” politiikka ja valtion velkakirjojen tukipolitiikka ovat yksinkertaisesti kaksi tapaa kuvata samaa asiaa. Kun Fed ostaa valtion 2 ½ prosentin velkakirjoja nimellisarvosta, se pitää pitkän aikavälin peruskorkotasoa alhaalla 2 prosentissa. Ja tosiasiassa se maksaa nämä velkakirjat painamalla lisää rahaa. Tätä kutsutaan julkisen velan ”rahallistamiseksi”. Inflaatio jatkuu niin kauan kuin tämä jatkuu.

Keskuspankkijärjestelmä, jos se on päättänyt pysäyttä inflaation ja toimimaan velvollisuuksiensa mukaan, pidättäytyy pyrkimyksistä pitää korkotasoja alhaalla ja rahallistamasta julkista velkaa. Itse asiassa sen tulisi palata perinteeseen, jossa keskuspankin diskonttokorosta tulisi normaalisti (ja erityisesti inflatorisina ajanjaksoina) ”rangaistuskorko” – toisin sanoen korkeampi korko kuin sen jäsenpankit saavat omista lainoistaan.

Haluan tuoda tässä esiin näkemykseni, että maailma ei tule selviämään nykyisestä inflatorisesta aikakaudesta ennen kuin se palaa kultakantaan. Kultakanta tarjosi käytännössä automaattisen rajoitteen sisäiselle luottojen laajentamiselle. Se on ainoa järjestelmä, joka koskaan on pystynyt tarjoamaan maailmalle vastaavuuden kansainvälisestä valuutasta.

Ensimmäinen tänään kysyttävä kysymys ei ole kuinka pysäyttää inflaatio, vaan haluammeko sitä todella? Eräs inflaation seurauksista on varallisuuden ja tulojen uudelleenjakautuminen. Sen aikaisissa vaiheissa (kunnes se saavuttaa pisteen, jossa se merkittävästi häiritsee ja vähentää tuotantoa) se hyödyttää joitain ryhmiä muiden kustannuksella. Näillä ryhmillä on oma intressinsä pitää inflaatiota yllä. Liian moni meistä on yhä harhaluulossa, että voimme voittaa – että voimme kasvattaa tulojamme nopeammin kuin elinkustannuksemme nousevat. Sen vuoksi nurinassa inflaatiota vastaan on hyvin paljon tekopyhyyttä. Itse asiassa monet meistä huutavat, ”Pitäkää alhaalla kaikkein muiden hintoja ja tuloja paitsi minun”.

Pahiten tähän tekopyhyyden rikokseen syyllistyvät valtiot. Samaan aikaan kun ne tuovat julki ” taisteluan inflaatiota vastaan” ne seuraavat niin sanottua ”täyden työllisyyden” politiikkaa. Kuten eräs inflaation puolestapuhuja kerran asetti sanansa lontoolaisessa *Economist*-lehdessä, ”Inflaatio on yhdeksän kymmenesosaa täyden työllisyyden politiikasta”.

Hän unohti lisätä, että inflaatio tulee aina päättymään kriisiin ja lamaan, ja pahempaa kuin itse lama saattaa olla yleisön harhakuva, että laman on aiheuttanut, ei aikaisempi inflaatio, vaan sisäsyntyiset viat ”kapitalismissa”.

Yhteenvetona sanottakoon, että inflaatio on lisäys rahan volyymissa ja pankkiluotoissa suhteessa tuotteiden volyymiin. Se on haitallista, koska se vähentää rahayksikön arvoa, nostaa kaikkien elinkustannuksia, asettaa käytännössä veron köyhille (ilman poikkeuksia) yhtä suuressa määrin kuin verotus asettaa kaikkein rikkaimmille, pyyhkäisee pois aikaisempien säästöjen arvon, ei kannusta säästämiseen, jakaa uudelleen varallisuutta ja tuloja, rohkaisee ja palkitsee spekulointia ja uhkapelaamista säästäväisyyden ja työnteon sijaan, vähentää luottamusta vapaan yrittäjyyden järjestelmän oikeudenmukaisuuteen ja korruptoi julkista ja yksityistä moraalia.

Mutta se ei ole koskaan ”väistämätön”. Voimme aina lopettaa sen yön yli, jos meillä on vilpitön tahto tehdä niin.

(Tämä artikkeli on ote Hazlittin teoksesta *What You Should Know About Inflation* vuodelta 1964.)

< [edellinen sivu](/kirjoja/taloutta/luku7) | [seuraava sivu](/kirjoja/taloutta/luku9) >  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/taloutta/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/taloutta/luku9/ -->
# 9. Deflaation anatomia

> George Reisman Kuukausi tai pari sitten esillä olleet pelot deflaatiosta ovat nyt nopeasti väistymässä ja saattavat pian hävitä kokonaan. Siitä huolimatta deflaatio on aihe, joka on tärkeää ymmärtää oikein. Deflaatiota pidetään yleensä synonyymina laskeville hinnoille. Taloustieteessä ei voi olla pahempaa

**George Reisman**

Kuukausi tai pari sitten esillä olleet pelot deflaatiosta ovat nyt nopeasti väistymässä ja saattavat pian hävitä kokonaan. Siitä huolimatta deflaatio on aihe, joka on tärkeää ymmärtää oikein.

Deflaatiota pidetään yleensä synonyymina laskeville hinnoille. Taloustieteessä ei voi olla pahempaa virhekäsitystä. Laskevien hintojen kutsumisesta ”deflaatioksi” seuraa perinpohjainen sekaannus vaurauden ja taantuman välillä. Tämä siitä syystä, että pääasiallinen syy laskeville hinnoille on *taloudellinen kehitys*, jonka olennainen piirre on lisääntyvä tuotanto ja tavaroiden ja palveluiden tarjonta, mikä luonnollisesti saa hinnat laskemaan.

Kuitenkin deflaatio-termi on läheisesti kytköksissä liikevoittojen putoamisen ja yllättävän ja merkittävästi suuremman lainojen takaisinmaksun ilmiön kanssa, seurauksenaan laajalle levinneet maksukyvyttömyydet ja konkurssit. Voittojen putoaminen ja yllättävän jyrkkä lisäys velkataakkaan ovat luonnollisesti pääasiallisia laman oireita.

Siten hyvin läheinen syy vauraudelle, nimittäin lisääntyvä tuotanto ja tarjonta, sekoitetaan lamaan ja laajalle levinneeseen köyhtymiseen, joka seuraa taantumia. Tämä liittyy myös läheisesti ylituotannon käsitteen järjettömyyksiin, joka väittää että olemme köyhiä koska olemme rikkaita.

On ymmärrettävä, että laskeviin hintoihin on yleisesti kaksi erillistä syytä. Ensimmäinen on tuotannon ja tarjonnan lisäys, jota ei *koskaan,* ei *koskaan* tule sekoittaa deflaatioon, lamaan tai köyhyyteen. Toinen on vähentyminen rahan määrässä ja tai kulutuksen määrässä talousjärjestelmässä. Laskevat hinnat on ainoa vaikutus, joka niille on yhteistä. Ne eroavat syvällisesti muissa vaikutuksissaan.[[1]](/kirjoja/taloutta/luku9/#_ftn1)

On olennaista ymmärtää, että lisääntyvän tuottavuuden aiheuttamat laskevat hinnat eivät laske yleistä tai keskimääräistä voittotasoa talousjärjestelmässä ja ne eivät tee velkojen takaisinmaksua vaikeammaksi. Todellakin siinä laajuudessa kuin tällaiset laskevat hinnat kohtaavat lisääntyvän rahamäärän ja nousevan kulutusvolyymin, ja ovat tulosta pelkästään tosiasiasta, että tuotannon ja tarjonnan lisäys ylittää lisäyksen rahassa ja kulutuksessa, niihin liittyy positiivinen voittotason *nousu* ja suurempi *helppous* maksaa takaisin velkoja.

Juuri tästä olisi kyse kultakannassa, siinä määrin kuin kullan tarjonta kasvaa vähäisesti vuosi vuodelta jatkuvan ja laajenevan kullankaivantotoiminnan seurauksena, ja kulutusvolyymi suhteessa kultaan kasvaa verrannollisesti. Tällaisissa olosuhteissa talousjärjestelmässä keskiverto myyjä pystyisi myymään alhaisemmilla hinnoilla ja pystyisi samaan aikaan pitämään myyntituotteiden varastoa näillä alhaisemmilla hinnoilla, joka on isompi suuremmassa määrin kuin hinnat ovat alhaisemmat.

Esimerkiksi jos laskevat hinnat ovat seurausta siitä, että rahan määrä ja kulutusvolyymi nousevat talousjärjestelmässä kahden prosentin vuosivauhtia, tuotannon ja tarjonnan noustessa kolmen prosentin vuosivauhtia, keskiverto myyjä pystyy myymään talousjärjestelmässä kolme prosenttia tuotteita hinnoilla, jotka ovat ainoastaan prosentin alhaisemmat. Hänen myyntitulonsa ovat kaksi prosenttia korkeammat, ja juuri tällä on merkitystä hänen nominaalisille voitoilleen ja kyvylleen maksaa takaisin velkoja. Hänen voittonsa ovat korkeammat ja hänen kykynsä maksaa takaisin velkoja suurempi. Hinnat ovat alhaisemmat, mutta *deflaatiota ei ole absoluuttisesti lainkaan.*

Laskevat hinnat eivät pyyhi pois voittoja ja tee lainojen takaisinmaksua vaikeammaksi vaan sen tekee *rahataloudellinen supistuminen*, ts. vähentyminen rahan määrässä ja tai kulutusvolyymissä talousjärjestelmässä. Tämä aikaansaa vähennyksen myyntituloissa, ja, kohdatessaan kulut, jotka määrittyvät aikaisemmasta rahan määrästä, aiheuttaa vastaavan vähennyksen voitoissa. Tämä tekee myös velkojen maksun vaikeammaksi, sillä rahaa on yksinkertaisesti vähemmän ansaittavissa ja siten käytettävissä velkojen maksuun. Rahataloudellista supistumista ja yksinomaan rahataloudellista supistumista tulee kutsua deflaatioksi.

Lisäksi rahataloudellisessa supistumisessa voittojen väheneminen ja lisäys velkataakassa eivät vähenisi millään lailla, jos hinnat eivät laskisi. Tätä ilmiötä ei voida lieventää vaikka hinnat *nousisivat*. Hinnat eivät laskisi, jos tuotanto ja tarjonta laskisivat samassa suhteessa kuin raha ja kulutus laskevat. Itse asiassa ne nousisivat, jos tuotanto ja tarjonta laskevat suuremmassa määrin kuin rahan tarjonta ja kulutuksen volyymi. Riippumatta siitä mitä tuotannolle, tarjonnalle ja hinnoille tapahtuu, sama rahataloudellinen supistuminen aiheuttaisi saman myyntitulojen vähenemisen ja, kohdatessaan saman aikaisemman rahan määrän ilmenemisen kuluina, saman voittojen vähenemisen. Ja se aiheuttaisi saman lisäyksen takaisinmaksettavaan velkaan.

Laskevat hinnat eivät yksinkertaisesti ole syy voittojen laskuun ja velkataakan lisäykseen. Enimmillään ne voivat olla *täydentämässä* näitä asioita, kun kaikki kolme seuraavat rahataloudellisesta supistumisesta. Mutta niiden ei tarvitse olla edes täydentämässä. Sillä putoavien voittojen ja nousevan velkataakan ilmiö, kuten olen juuri osoittanut, voi myös täydentyä nousevilla hinnoilla – siinä määrin kuin tuotannon ja tarjonnan vähentyminen ylittävät rahan ja kulutuksen vähentymisen.

Erityistä painotusta ansaitsee tosiasia, että jopa silloin kun laskevat hinnat ovat seurausta rahataloudellisesta supistumisesta tuotannon ja tarjonnan lisäyksen sijaan, ja niitä täydentää todelliset talousvaikeudet yleisen vaurauden sijaan, niiden erityinen panos tilanteeseen ei ole ainoastaan etteivät ne ole niiden syy, vaan niiden *parannuskeino*. Laskevat hinnat vastauksena rahalliseen supistumiseen nimenomaisesti mahdollistavat vähentyneen rahan määrän ja kulutuksen volyymin ostavan yhtä paljon tuotteita ja työllistävän yhtä paljon työntekijöitä kuin aikaisempi suurempi rahan määrä ja kulutusvolyymi. Hintojen laskun estäminen mukaan lukien palkkatasojen laskun kanssa palvelee ainoastaan tuotannon ja työllisyyden palautumisen estämistä.

Ilmaisen asian seuraavasti. Deflaatio *ei* ole laskevat hinnat. Se on *rahataloudellinen supistuminen*. Laskevat hinnat ovat välttämätön *vastatoimi* deflaatiolle, joka edeltää, ja joka on olemassa huolimatta siitä laskevatko hinnat tai eivät, ja voi olla olemassa jopa jos hinnat nousevat. Laskevat hinnat vastineena deflaatiolle ovat taloudellisesti hyödyllisiä niiden mahdollistaessa vähentyneellä rahan määrällä ja kulutusvolyymillä ostaaa yhtä paljon kuin aiempi suurempi rahan määrä ja kulutusvolyymi mahdollisti ostettavan.

Toisin sanoen laskevien hintojen vaikutus on aina positiivinen. Niitä ei tule sekoittaa deflaatioon tai lamaan, ja ei missään nimessä niiden syihin. Kuten olemme päinvastaisesti nähneet, ne ovat lääke deflaation seurauksille. Ja tämä pitää paikkansa jopa velallisille. Velan maksamista ei tee vaikeaksi hintataso, vaan ansaittavissa oleva rahan määrä suhteessa maksettavien velkojen määrään. Jos talousjärjestelmän keskiverto jäsen ei voi enää tienata aikaisempaa määrää rahaa, ja siten kokee minkä tahansa rahavelan maksaminen vaikeammaksi, tällöin tosiasia, että hinnat laskevat ei saa häntä ansaitsemaan vielä vähemmän. Sen sijaan se mahdollistaa hänen vähentyneen ostovoimansa ostaa enemmän. Hänen ongelmansa on hänen ansaittavissaan olevan rahan määrän ja hänen takaisinmaksettavan rahan määrän suhteessa. Hänen ongelmaansa ei aiheuta tämän rahan suurempi ostovoima.

(Ja näin on mahdollista nähdä 1930-luvun laman New Dealin toimenpiteiden kansantaloudellinen järjettömyys saavuttaa toipuminen pakottamalla polttamaan perunoita, kyntämään puuvillasatoja ja teurastamalla porsaita. Näillä toimenpiteillä ei ollut mitään voimaa lisätä myyntituloja, voittoja tai kykyä velanmaksuun talousjärjestelmässä. Enimmillään ne pystyivät lisäämään valittujen ryhmien myyntituloja siinä määrin kuin kysyntä tiettyihin tuotteisiin oli joustamatonta, ja vähentämään vastaavasti myyntituloja muualta talousjärjestelmästä. Niiden vaikutus myyntituloihin oli verrattavissa 1970-luvun alun niin kutsuttuun ”öljyshokkiin”, jossa öljyn ja muiden energiaa tuottavien teollisuudenalojen myyntitulot nousivat koko muun talousjärjestelmän myyntitulojen kustannuksella ja kärsiessä vastaavasti. Niillä ei ollut mitään koko talouteen ulottuvaa kokonaisvaikutusta myyntituloihin, voittoihin tai kykyyn maksaa takaisin velkoja. Ne ainoastaan saivat nettovaikutukseltaan hinnat korkeammiksi ja vähensivät käytettävien varojen ostovoimaa – toisin sanoen tekivät elämän vain vaikeammaksi.)

Hintojen putoamisen mahdollisuutta ei tule itsessään ja nimenomaisesti pitää syynä lisäykselle säästöhalukkuudessa, ja vielä vähemmän lisäykselle rahan pitämisen kysynnälle ja siten rahataloudelliselle supistumiselle. Siinä määrin kuin laskevat hinnat täydentävät suurempaa vaurautta, laskevien hintojen mahdollisuus täydentää mahdollisuutta suuremmasta vauraudesta. Suuremman vaurauden mahdollisuus tulevaisuudessa tarjoaa houkuttimen suuremmalle kulutukselle nykyisyydessä.

Sen tulee ymmärtää toimivan nykyiselle kulutukselle samalla tavoin kuin odotus tulevasta perinnöstä. Tulevaisuus on paremmin turvattu ja siten on varaa lisätä kulutusta ja nautintoja nykyisyydessä. Tämä korvaa tosiasian, että jokaisella nykyisestä kulutuksesta pidättyvällä dollarilla on suurempi ostovoima tulevaisuudessa. Toisin sanoen lisääntyvän tuotannon säästöjen ja tulevaisuuteen varautumisen suhteessa aiheuttamien laskevien hintojen vaikutuksia tulee pitää neutraaleina, koska rahallisen yksikön suuremman tulevan ostovoiman mahdollisuuden korvaa mahdollisuus suuremmasta tulevasta varallisuudesta. Tällaisissa olosuhteissa laskevien hintojen mahdollisuus ei tarjoa perustaa rahan pitämisen kysynnän kasvulle.

Tilanne on erilainen kun tarpeen hintojen laskuun saa aikaan rahataloudellinen supistuminen. Tässä tapauksessa hintojen laskun epäonnistuminen, kohdatessaan odotuksen niiden laskemisesta siinä määrin kun on välttämätöntä markkinoiden selvittämiseksi myymättömistä hyödykkeistä ja työstä, johtaa spekulatiiviseen ostojen lykkäämiseen, joka lisää painetta hintojen laskulle.[[2]](/kirjoja/taloutta/luku9/#_ftn2) Kun hinnat laskevat tarpeellisen määrän, supistuminen päättyy. Olettaen tietyn spekulatiivisen pidättymisen ostoista hintojen ja palkkojen laskun odotuksessa johonkin tarpeelliselle tasolle, kun tämä taso saavutetaan, spekulatiivinen ostoista pidättäytyminen *päättyy* ja *kulutusvolyymiin* tulee *lisäys*. Toisin sanoen vastine hintojen välttämättömään laskuun on *taloudellinen toipuminen.*

Olettaen ettei rahan määrä talousjärjestelmässä laske, rahan pitämisen kysynnän nousulla voi olla hyvin hyödyllinen vaikutus lisäämään talousjärjestelmän finanssilikviditeetin määrää – Rothbardin tekemä arvokas huomio.[[3]](/kirjoja/taloutta/luku9/#_ftn3) Se palvelee sellaisia elintärkeitä finanssiterveyden toimenpiteitä kuten yritysten pitämiä kassavarantoja suhteessa niiden lyhytaikaisiin velkoihin. Se toteuttaa tämän siinä laajuudessa kun se palvelee tuomaan palkka- ja hintatasoja alas ja siten lyhytaikaisten velkojen dollarimäärää, joka laskee seurauksena pienemmistä kuluista ja siten pienemmistä maksettaviksi tulevista laskuista.

Mitä suurempi on tällaisen finanssilikviditeetin aste sitä vähäisempi on maksukyvyttömyyksien ja konkurssien vaara ja siten sitä suurempi turva kaikkia tulevia lisäyksiä tällaisissa kassavarannoissa kohtaan. Tämän seuraus on että lisäykset rahan pitämisen kysyntään ovat itseään rajoittavia ja että kysyntä rahan pitämiseen pyrkii vakiintumaan korkeammalle tasolle. Prosessi ei ruoki itseään ja kasva loputtomasti.[[4]](/kirjoja/taloutta/luku9/#_ftn4)

Se mikä luo tarpeen yllättävään merkittävään lisäykseen rahan pitämisen kysynnässä on aikaisempi keinotekoinen vähennys rahan pitämisen kysynnässä luottoekspansion aiheuttamana. Luottolaajennus saa liikemiehet uskomaan, että he voivat korvata todellisen käteisen pitämisen mahdollisuudella helposti ja kannattavasti lainata varat, joita he saattavat tarvita. Se kannustaa myös rahan pitämisen kysynnän vähennykseen näennäisen helppouden keinolla, jolla varastot voidaan myydä kannattavasti sen ruokkiessa nousevia myyntituottoja, mikä saa vaikuttamaan paremmalta pitää suurempaa varastoa ja vähemmän käteistä. Korkotason nousu, jota luottolaajennus saa aikaan edetessään, kun nousevat myyntituotot nostavat nominaalisia voittoja ja siten lainattavien varojen kysyntää, palvelee myös vähentämään rahan pitämisen kysyntää. Tämä on seurausta siitä, että korkeammat korkotasot tekevät kannattavaksi lainata summia ulos lyhyiksi ajanjaksoiksi, joka ei ole kannattavaa antolainausta alemmilla korkotasoilla. Näihin osatekijöihin tulee lisätä mahdollinen nousevien hintojen vaikutus, jonka luottolaajennus voi luoda. Ja viimeisenä pääoman menetys jota luottolaajennus tuottaa, mittavien virheinvestointien myötä joita se saa aikaan, tekee luoton vähemmän saatavaksi ja siten luo yhä lisää kysyntää rahan pitämiselle.[[5]](/kirjoja/taloutta/luku9/#_ftn5)

Vältä inflaatiota ja luottolaajennusta, anna kysynnän rahan pitämisellä olla korkea, anna hintojen ja palkkojen sopeutua tähän tosiasiaan, ja talousjärjestelmä on tämän jälkeen turvassa yllättäviltä lisäyksiltä rahan pitämisen kysynnässä.

Vastaavasti paras syy tosiasiallisen rahan määrän vähentymisen puolesta on, että se kärsimällä voidaan välttää suurempi, paljon vakavampi myöhempi vähennys.  Näin tapahtuisi osittaisen kassavarantovelvoitteen kultakannassa, joka ei ole erkaantunut liian kauas sadan prosentin kultareserveistä. Tällaisissa olosuhteissa rahan määrän vähennys luottamukseen perustuvien välineiden[[6]](/kirjoja/taloutta/luku9/#_ftn6) muodossa pystyy tuomaan rahan määrän alas todellisen rahallisen kullan tarjontaan ja siten sekä säilyttämään kultakanta että välttämään tarve vakavampaan ja mahdollisesti katastrofisempaan myöhempään vähennykseen rahan määrässä – vähennykseen tavalla joka tapahtui vuodesta 1929 vuoteen 1933, vuosikymmenien luottamusrahan tarjonnan laajentamisen jälkeen suhteessa kullan tarjontaan.

Deflaatio, joka, ja tätä ei voida toistaa liian usein, tarkoittaa rahataloudellista supistumista, ei laskevia hintoja, on parhaassa tapauksessa kategoriassa kivusta, joka tulee kestää ainoastaan suuremman myöhemmän kivun välttämiseksi. Sitä ei tulisi koskaan pitää, ja käytännössä sitä ei koskaan pidetä, minään itsessään positiivisena. Luottolaajentumisen vastustus, ja osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkijärjestelmän joka mahdollistaa luottolaajentumisen, perustuvat pääosin nimenomaan tosiasiaan, että ne ovat vastuussa deflaatiosta, jota ei esiintyisi niiden puuttuessa.

Kaikkein tärkein mainitsemani asia, nimittäin että lisääntyneen tuotannon aiheuttamat laskevat hinnat ei ole deflaatio ja sitä ei tule koskaan sekoittaa deflaatioon, on havainnollistettu seuraavassa kaavioissa, jota voidaan pitää tämän artikkelin yhteenvetona.[[7]](/kirjoja/taloutta/luku9/#_ftn7)

![Laskevat hinnat ja niiden syyt](/tiedostot/artikkeleja/deflaatio.png)

---

[[1]](/kirjoja/taloutta/luku9/#_ftnref1) Selitän tämän perinpohjaisesti kirjassani [Capitalism: A Treatise on Economics](http://mises.org/books/capitalism.pdf), s. 544–46, 557–59, 573–80, 809–20 ja artikkelissa “[The Goal of Monetary Reform](http://mises.org/journals/qjae/pdf/qjae3_3_1.pdf),” *The Quarterly Journal of Austrian Economics*, Fall 2000, vol. 3, no. 3, s. 3–18.

[[2]](/kirjoja/taloutta/luku9/#_ftnref2) Tähän liittyen ks. Ludwig von Mises, *Human Action* 3. painos  (Chicago: Henry Regnery Company, 1966),  s. 568–70; Murray N. Rothbard,  *Man, Economy, and State* (Princeton, New Jersey: D. Van Nostrand Company, Inc., 1962), s. 112–14, 673–75.

[[3]](/kirjoja/taloutta/luku9/#_ftnref3) Murray N. Rothbard, *What Has Government Done to Our Money?* (Novato, California: Libertarian Publishers, 1964), s. 14–16.

[[4]](/kirjoja/taloutta/luku9/#_ftnref4) Ks. Rothbard, *Man, Economy, and State*, s. 675.

[[5]](/kirjoja/taloutta/luku9/#_ftnref5) Viimeisestä seikasta ks Mises, op. cit., s 550–66, s. 568.

[[6]](/kirjoja/taloutta/luku9/#_ftnref6) Luottamukseen perustuvat välineet [fiduciary media] ovat siirrettäviä vaateita standardirahaan, tässä tapauksessa kultaan, jotka liikkeellelaskija maksaa vaadittaessa ja jotka hyväksytään kaupassa standardirahan vastineina, mutta joihin standardirahaa todellisuudessa ei ole olemassa.

[[7]](/kirjoja/taloutta/luku9/#_ftnref7) Kaavio on otettu artikkelistani “[The Goal of Monetary Reform](http://mises.org/journals/qjae/pdf/qjae3_3_1.pdf),” The Quarterly Journal of Austrian Economics, Fall 2000, vol. 3., no. 3, s. 14.

< [edellinen sivu](/kirjoja/taloutta/luku8) | [seuraava sivu](/kirjoja/taloutta/luku10) >  
[Sisällysluettelo](/kirjoja/taloutta/)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/taloutta/ -->
# Klassista taloutta itävaltalaisittain: Nykylaman syistä ja parannuskeinosta rahatalouden vääristymiin

> Kokoelmateos tarjoaa työkaluja ymmärtämään nykyistä yhteiskunnallista ja taloudellista myllerrystä. Mukana on kirjoituksia tunnetuilta taloustieteilijöiltä kuten Ludwig von Misesiltä, Murray N. Rothbardilta ja Henzy Hazlittilta.

[![iBookstore](/wp-content/uploads/2013/08/iBookstore_101.jpg)](http://itunes.apple.com/fi/book/id686962463)[![Kindle](/wp-content/uploads/2013/08/kindle_101.jpg)](https://www.amazon.com/dp/B00EFYQFI8)[![Adlibris](/wp-content/uploads/2009/12/adlibris_101.jpg)](http://www.adlibris.com/fi/e-kirja/klassista-taloutta-itavaltalaisittain-nykylaman-syista-ja-parannuskeinoista-rahatalouden-vaaristymiin-9789527029053)[Osta Gumroadista](https://spillmind.gumroad.com/l/klassistataloutta)

![Kirjan kansi](/wp-content/uploads/2010/03/klassista_988x1400.png)

**Kuvaus**

Klassista taloutta itävaltalaisittain on vaikuttava kokoelmateos, joka tarjoaa työkaluja ymmärtämään nykyistä yhteiskunnallista ja taloudellista myllerrystä.

Teos tuo esiin taloudellisen ajattelun näkemyksiä, joita harvemmin esitetään päivänpoliittisessa keskustelussa. Se tarjoaa vaihtoehtoisia selityksiä finanssi- ja pankkikriisille sekä nykylaman perimmäisille syille.

Mukana on kirjoituksia tunnetuilta taloustieteilijöiltä kuten mm. Ludwig von Misesiltä, Murray N. Rothbardilta ja Henzy Hazlittilta.

Toimittanut  
 **Petri Kajander**

**Sisällysluettelo**

[Alkusanat](/kirjoja/taloutta/alkusanat)  
[Johdanto itävaltalaiseen taloustieteeseen suomalaiselle lukijalle](/kirjoja/taloutta/johdanto)

**ENSIMMÄINEN OSIO:  
Näkymä nykyiseen taloustilanteeseen ja toimintatapoihin**

[1. Obama asettaa talouden rattaat hevosen eteen](/kirjoja/taloutta/luku1)  
 [2. Mitä Mises sanoisi?](/kirjoja/taloutta/luku2)

**TOINEN OSIO:  
Talouden perusteita**

[3. Hintojen määrittyminen](/kirjoja/taloutta/luku3)  
 [4. Talouslamat: niiden syyt ja parannuskeinot](/kirjoja/taloutta/luku4)  
 [5. Onko talous ikiliikkuja?](/kirjoja/taloutta/luku5)  
 [6. Perustelut luonnolliselle rahalle](/kirjoja/taloutta/luku6)  
 [7. Palkat, työttömyys ja inflaatio](/kirjoja/taloutta/luku7)  
 [8. Mitä inflaatiosta tulee tietää](/kirjoja/taloutta/luku8)  
 [9. Deflaation anatomia](/kirjoja/taloutta/luku9)  
 [10. Fiat-inflaation kulttuurillinen ja henkinen perintö](/kirjoja/taloutta/luku10)

**KOLMAS OSIO:  
Miten tästä eteenpäin?**

[11. Miksi nykypolitiikan mukaiset reseptilääkkeet eivät voi toimia](/kirjoja/taloutta/luku11)  
 [12. Keskitien politiikka johtaa sosialismiin](/kirjoja/taloutta/luku12)

Artikkelit julkaistu the Ludwig von Mises Instituten, George Reismanin ja Peter Schiffin (President and Chief Global Strategist, Euro Pacific Capital) luvalla.

© 2010 Petri Kajander


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/kirjoja/vapaus-ja-omaisuus/ -->
# Vapaus ja omaisuus

> Takakansi: Misesin visionäärinen ja inspiroiva kuvaus käy läpi ihmiskunnan mullistavaa muutosta parempaan, terveempään ja vauraampaan elämään. Hän muistuttaa yhteiskunnan perusasioista, jotka vaikuttavat sukupolvien päähän. Ludwig von Mises (1881-1973) oli itävaltalainen taloustieteilijä, historioitsija, filosofi ja kirjailija. Hän oli vaikutusvaltainen klassinen

[![Kindle](/wp-content/uploads/2013/08/kindle_101.jpg)](https://www.amazon.com/dp/B00EBQSHPE)[![iBookstore](/wp-content/uploads/2013/08/iBookstore_101.jpg)](http://itunes.apple.com/fi/book/id683946897)[Osta Gumroadista](https://spillmind.gumroad.com/l/vapausjaomaisuus)

![Kirjan kansi](/wp-content/uploads/2013/08/vapausjaomaisuus_988x1400.png)

**Takakansi:**

Misesin visionäärinen ja inspiroiva kuvaus käy läpi ihmiskunnan mullistavaa muutosta parempaan, terveempään ja vauraampaan elämään. Hän muistuttaa yhteiskunnan perusasioista, jotka vaikuttavat sukupolvien päähän.

Ludwig von Mises (1881-1973) oli itävaltalainen taloustieteilijä, historioitsija, filosofi ja kirjailija. Hän oli vaikutusvaltainen klassinen liberaali ja itävaltalaisen taloustieteen keskeisiä vaikuttajia. von Misesin pääteos on *Human Action*.

Kirjoittanut  
**Ludwig von Mises**

|  |
| --- |
| …yksilöllisyyden ja kapitalismin toimintaperiaatteet ja niiden soveltaminen taloudellisiin asioihin eivät tarvitse puolestapuhujaa tai propagandistia. Saavutukset puhuvat puolestaan. |
| — Ludwig von Mises |

I

Vapaudesta oli vallalla kaksi erilaista näkemystä 1700-luvun lopulla, joista molemmat ovat hyvin erilaisia nykyajan käsitykselle vapaudesta.

Ensimmäinen näistä käsitteistä oli puhtaasti akateeminen ja ilman mitään sovellusta poliittisten asioiden hoidolle. Se oli muinaisista kirjoista johdettu käsite, jonka tutkiminen oli tuolloin korkeamman opetuksen summa ja sisältö. Näiden kreikkalaisten ja roomalaisten kirjoittajien silmissä vapaus ei ollut jotain, joka täytyi sallia kaikille. Se oli vähemmistön etuoikeus, enemmistöltä evättävä. Nykyisen terminologian mukaisesti se, mitä kreikkalaiset kutsuivat demokratiaksi, ei ollut sitä, mitä Lincoln kutsui kansan toteuttamaksi valtionhallinnoksi, vaan oligarkia, täysivaltaisten kansalaisten suvereniteetti, jossa massat olivat metoikkeja tai orjia. Edes tätä 300-luvun ennen ajanlaskun alkua jälkeistä melko rajoittunutta vapautta filosofit, historioitsijat ja puhujat eivät käsitelleet käytännöllisenä perustuslaillisena instituutiona. He näkivät sen peruuttamattomasti kadotetun menneisyyden ominaisuutena. He valittelivat tämän kultaisen ajanjakson katoamista, mutta heillä ei ollut mitään keinoa siihen palaamiseksi.

Toinen vapauden käsite ei ollut yhtään vähemmän oligarkkinen, vaikkakaan siihen ei inspiroinut mikään kirjallinen muistelo. Se oli maata omistavan aristokratian ja toisinaan kaupungin aateliston tavoite etuoikeuksiensa säilyttämiseksi kuninkaallista absolutismia vastaan. Pääosassa Manner-Eurooppaa prinssit pysyivät voitokkaina näissä konflikteissa. Ainoastaan Englannissa ja Alankomaissa ala-aateli ja kaupunkilaisaatelisto onnistuivat torjumaan dynastiat. Mutta he eivät voittaneet vapautta kaikille, vaan vapauden eliiteille, kansan vähemmistölle.

Meidän ei tule paheksua tekopyhiksi henkilöitä, jotka noina aikoina julistivat vapautta samaan aikaan, kun he säilyttivät useiden lailliset kyvyttömyydet, jopa maaorjuuden ja orjatyön. He kohtasivat ongelman, johon heillä ei ollut tyydyttävää vastausta. Tavanomainen tuotantojärjestelmä oli liian kapea jatkuvasti kasvavalle väestölle. Ihmisten lukumäärä oli kasvussa, joille maatalouden esikapitalistisissa menetelmissä, termin täydessä merkityksessä, ei ollut sijaa. Nämä sijaiset olivat nälkää näkeviä kerjäläisiä. He olivat uhka vallitsevalle yhteiskuntajärjestykselle ja pitkän aikaan kukaan ei pystynyt kuvittelemaan vallitsevalle tilanteelle mitään muuta järjestystä, joka pystyisi ruokkimaan nämä kaikki kurjat poloiset. Ei tullut kyseeseenkään myöntää heille täysiä kansalaisoikeuksia, vielä vähemmän ottaa heidät osalliseksi valtion asioiden hoitoon. Hallitsijat pitivät ainoana ratkaisuna pitää heidät hiljaisina voimakeinoin.

### II

Esikapitalistinen tuotantojärjestelmä oli rajoittunut. Sen historiallisena perustana oli sotilasvalloitus. Voitokkaat kuninkaat antoivat maat ritareilleen. Nämä aristokraatit olivat sananmukaisessa merkityksessä valtiaita, heidän ollessaan riippumattomia markkinoilla ostavista tai ostoista pidättyvistä kuluttajista. Toisaalta he olivat pääasiallisia asiakkaita valmistavalle teollisuudelle, joka kiltajärjestelmän alaisena oli järjestynyt korporaatiolliseen muotoon. Tämä muoto oli innovaatioiden vastainen. Se kielsi poikkeamat tavanomaisista tuotannon muodoista. Ihmisten lukumäärä, joille löytyi töitä edes maataloudesta tai käsityöläisammattien parista, oli rajoittunut. Näissä olosuhteista monen miehen täytyi huomata Malthusin sanoja käyttäen, että ”luonnon suunnattomissa pidoissa ei ole suojaisaa paikkaa hänelle” ja ”luonto pyytää häntä poistumaan”.[[2]](/kirjoja/vapaus-ja-omaisuus/#_ftn2) Mutta kuitenkin osa näistä hylkiöistä onnistui selviytymään, saamaan lapsia ja kasvattamaan varattomien lukumäärää yhtä toivottomammaksi.

Mutta sen jälkeen saapui kapitalismi. Tavanomaisesti kapitalismin katsotaan tuoneen radikaaleja innovaatioita, jotka mekaanisilla tehtailla korvasivat alkukantaisemmat ja vähemmän tehokkaammat artesaanien pajojen menetelmät. Tämä on melko ylimalkainen näkemys. Kapitalismille luonteenomainen piirre, joka erotti sen esikapitalistisista tuotantomenetelmistä, oli sen uusi tapa markkinoida. Kapitalismi ei ole pelkästään massatuotantoa, vaan massatuotantoa massojen tarpeiden tyydyttämiseksi. Vanhoina hyvinä aikoina käsityöläiset olivat palvelleet lähes yksinomaan hyvin toimeentulevien tarpeita. Tehtaat tuottivat halpoja hyödykkeitä kaikille. Kaikki varhaiset tehtaat osoittautuvat suunnitelluksi palvelemaan massoja, samaa kansanluokkaa joka työskenteli tehtaissa. Ne palvelivat niitä joko suoraan tarjonnallaan tai epäsuorasti viennillä tarjoten siten ulkomaista ruokaa ja raaka-aineita. Tämä markkinoinnin periaate oli varhaisen kapitalismin tunnusmerkki niin kuin se on nykypäivän kapitalisminkin. Työntekijät itse ovat kuluttajia, jotka kuluttavat pääosan kaikista tuotetuista hyödykkeistä. He ovat suvereeneja asiakkaita, jotka ovat ”aina oikeassa”. Heidän ostamisensa tai pidättymisensä ostamisesta määrittää mitä tuotetaan, missä määrin ja millaisella laadulla. Ostamalla itselleen parhaaksi sopivaa he saavat jotkut yritykset kannattaviksi ja laajentumaan ja toiset kannattamattomiksi ja supistumaan. Siten he jatkuvasti muuttavat tuotannontekijöiden hallintaa liikemiesten haltuun, jotka ovat kaikkein menestyksekkäitä täyttämään heidän tarpeensa. Kapitalismissa tuotannontekijöiden yksityinen omistus on yhteiskunnallinen toiminto. Yrittäjät, kapitalistit ja maanomistajat ovat niin sanotusti kuluttajien valtuuttamia ja heidän valtuutuksensa on kumottavissa. Tullakseen rikkaaksi ei riitä, että on kerran säästänyt ja kerännyt pääomia. On välttämätöntä sijoittaa yhtä uudestaan niihin toimintoihin, jotka parhaiten täyttävät kuluttajien tarpeet. Markkinaprosessi on päivittäin toistuva äänestys ja se poistaa kannattavien ihmisten joukosta väistämättömästi ne, jotka eivät työllistä omaisuuttaan kansan käskemällä tavalla. Mutta liiketoiminta, kaikkien nykypäivän valtioiden ja itsenimettyjen älykköjen fanaattisen vihan kohde, saavuttaa ja säilyttää suuruutensa ainoastaan, koska se työskentelee massoille. Harvojen yltäkylläisyyteen keskittyvät tuotantolaitokset eivät koskaan saavuta suurta kokoa. 1800-luvun historioitsijoiden ja poliitikkojen epäkohtana oli, etteivät he oivaltaneet työläisten olleen teollisuuden tuotteiden pääasiallisia kuluttajia. Heidän näkökulmastaan palkansaajat ahersivat ainoastaan parasiittisen vapaa-aikaisen luokan yksinomaiseksi hyödyksi. He raatoivat harhaluulossa, että tehtaat olivat vahingoittaneet manuaalisten työntekijöiden asemaa. Jos he olisivat kiinnittäneet vähäkään huomiota tilastoihin, he olisivat helposti huomanneet näkökantansa virheellisyyden. Lapsikuolleisuus putosi, keskimääräinen elinikä piteni, väestö moninkertaistui ja tavallinen keskiverto ihminen nautti mukavuuksista, joista aikaisemman aikakauden hyvin toimeentulevat eivät edes unelmoineet.

Kuitenkin tämä ennennäkemätön massojen vaurastuminen oli pelkästään teollisen vallankumouksen sivutuote. Sen pääasiallinen saavutus oli taloudellisen ylivallan siirtyminen maanomistajilta koko väestölle. Tavallinen ihminen ei ollut enää raataja, joka joutui tyytymään rikkaiden pöydistä tippuviin murusiin. Kolme hyljeksittyä kastia, jotka olivat tunnusomaisia esikapitalistisille ajanjaksoille – orjat, palvelijat ja patrististen ja skolastisten kirjailijoiden yhtä lailla brittiläisen lainsäädännön kanssa 1500-luvulta 1700-luvulle viittaamat vähävaraiset – katosivat. Heidän jälkeläisistään tässä uudessa liiketoiminnan ympäristössä ei tullut ainoastaan vapaita työläisiä, vaan myös kuluttajia. Tämä radikaali muutos heijastui myös markkinoilla liiketoiminnan painotuksessa. Liiketoiminta tarvitsee ennen kaikkea markkinoita ja vielä kerran markkinoita. Tämä on kapitalistisen yrityksen mantra. Markkinat  tarkoittavat asiakkaita, ostajia, kuluttajia. Kapitalismissa on vain yksi tapa vaurastua: palvella kuluttajia paremmin ja halvemmalla kuin muut.

Kaupassa ja tehtaalla omistaja – tai yrityksissä osakkeenomistajien edustaja, toimitusjohtaja – on pomo. Mutta tämä isännyys on pelkästään näennäistä ja ehdollista. Se on kuluttajien ylivoimaisuuden alaista. Kuluttaja on kuningas, todellinen pomo, ja valmistaja on mennyttä, ellei hän ylitä kilpailijoitaan palvelemalla paremmin asiakkaita.

Tämä mahtava taloudellinen muodonmuutos muutti maailmaa. Hyvin pian se siirsi poliittisen vallan etuoikeutetulta vähemmistöltä kansan käsiin. Täysi-ikäisten äänioikeus seurasi teollisen äänioikeuden vanavedessä. Tavallinen ihminen, jolla markkinaprosessi oli antanut vallan valita yrittäjistä ja kapitalisteista, saavutti vastaavan vallan valtionhallinnon alueella. Hänestä tuli äänestäjä.

Merkittävät taloustieteilijät ovat maininneet, mielestäni ensimmäisenä edesmenneen Frank A. Fetterin toimesta, että markkinat ovat demokratia, jossa jokainen sentti antaa oikeuden äänestää. Oikeampaa olisi sanoa, että kansan edustuksellinen valtionhallinto on pyrkimys järjestää perustuslailliset asiat markkinoiden mallin mukaisesti, mutta tätä mallia ei voida koskaan täysin saavuttaa. Politiikassa vallitsee aina enemmistön tahto ja vähemmistöt joutuvat taipumaan siihen. Se palvelee myös vähemmistöjä, olettaen, etteivät ne ole liian vähäpätöisiä lukumäärältään tullakseen sivuutetuiksi. Vaateteollisuus ei tuota vaatteita ainoastaan normaaleille ihmisille, vaan myös pyyleville, ja kustannusala ei paina ainoastaan länkkäreitä ja salapoliisitarinoita massoille, vaan myös kirjoja arvostelukykyisille lukijoille. On olemassa myös toinen tärkeä ero. Politiikassa yksilöllä tai pienellä yksilöiden ryhmällä ei ole keinoja olla tottelematta enemmistön tahtoa. Mutta intellektuellin osa-alueella yksityinen omaisuus tekee vastarinnan mahdolliseksi. Kapinoitsija joutuu maksaan hinnan itsenäisyydestään – mitään ilmaista ei ole olemassa ilman uhrauksia. Mutta jos on valmis maksamaan hinnan, on mahdollista poiketa vallitsevasta oikeaoppisuudesta tai uusortodoksiasta. Millaiset olisivatkaan olleet olosuhteet sosialistisessa kansanyhteisössä vääräuskoisille, kuten Kierkegaard, Schopenauer, Veblen tai Freud? Monetille, Courbetille, Walt Whitmanille, Rilkelle tai Kafkalle? Kaikkina aikoina uuden ajattelun ja toiminnan pioneerit ovat pystyneet työskentelemään ainoastaan, koska yksityisomistus on mahdollistanut enemmistön tapojen ylenkatsomisen. Näistä separatisteista ainoastaan hyvin harva oli taloudellisesti riittävän itsenäinen uhmaamaan valtiota enemmistön mielipiteissä. Mutta he löysivät vapaan talouden ilmapiirissä yleisöstä ihmisiä, jotka olivat valmiina auttamaan ja tukemaan heitä. Mitä Marx olisi tehnyt ilman hänen tukijaansa, tehtailija Friedrich Engelsiä?

### III

Sosialistien kapitalismin taloudellisen kritiikin mitätöi täysin heidän kyvyttömyytensä ymmärtää kuluttajien suvereniteettia markkinataloudessa. He näkevät ainoastaan erilaisten yritysten ja tehtaiden hierarkkiset organisaatiot ja epäonnistuvat käsittämään, että voittojen järjestelmä pakottaa liike-elämän palvelemaan kuluttajia. Toiminnassaan työnantajiaan kohtaan liitot menettelevät ikään kuin pelkästään pahantahtoisuus ja ahneus estäisi yrityksen johtoa maksamasta korkeampia palkkatasoja. Heidän lyhytnäköisyytensä ei ulotu tehtaan porttien ulkopuolelle. He ja heidän kätyrinsä puhuva taloudellisen vallan keskittymisestä oivaltamatta, että taloudellinen valta on lopulta ostavan yleisön käsissä, joista työntekijät itse muodostavat valtavan enemmistön. Heidän kyvyttömyytensä käsittää asioita, niin kuin ne ovat, heijastuu sopimattomissa metaforissa, kuten teolliset kuningas- ja herttuakunnat. He ovat liian hidasjärkisiä näkemään eroa suvereenin kuninkaan tai herttuan, jotka voi syrjäyttää ainoastaan voimakkaampi valloittaja, ja ”suklaakuninkaan” välillä, joka kadottaa ”kuningaskuntansa” välittömästi, kun asiakkaat mieltyvät käyttämään toista toimittajaa. Tämä vääristymä on kaikkien sosialististen suunnitelmien perustana. Jos yksikään sosialistisista päälliköistä olisi yrittänyt ansainta elantonsa myymällä nakkisämpylöitä, hän olisi oppinut jotain asiakkaiden suvereniteetista. Mutta he olivat ammattilaisvallankumouksellisia ja heidän ainoa tehtävänsä oli sytyttää sisällissota. Lenin ihanteena oli rakentaa kansakunnan tuotantotoiminta postilaitoksen mallin mukaan, laitoksen, joka ei ole riippuvainen asiakkaista, koska sen tappiot katetaan pakollisista veroista. ”Koko yhteiskunnasta”, hän sanoi, ”tulisi yksi toimisto ja yksi tehdas”.[[3]](/kirjoja/vapaus-ja-omaisuus/#_ftn3) Hän ei nähnyt, että koko toimiston ja tehtaan luonne muuttuu täysin, kun se on yksin maailmassa ja ihmisille ei enää sallita valita useiden yritysten tuotteiden ja palveluiden välillä. Koska hänen sokeutensa teki hänelle mahdottomaksi käsittää markkinoiden ja kuluttajan roolia kapitalismissa, hän ei voinut nähdä eroa vapauden ja orjuuden välillä. Koska hänen silmissään työläiset olivat ainoastaan työläisiä eivätkä asiakkaita, hän uskoi heidän jo olevan orjia kapitalismissa ja kaikkien tehtaiden ja kauppojen kansallistaminen ei muuttaisi heidän asemaansa. Sosialismi korvaa kuluttajien suvereniteetin diktaattorin tai diktaattorien komitean suvereniteetilla. Kansalaisten taloudellisen suvereniteetin myötä häviää myös heidän poliittinen suvereniteettinsa. Yksinomaista tuotantosuunnitelma, joka korvaa kaiken suunnittelun kuluttajan osalta, vastaa perustuslaillisuuden alueella yhden puolueen periaate, joka riistää kansalaisilta kaikki mahdollisuudet määrittää yhteisten asioiden kulkua. Vapaus on jakamatonta. Siltä joka ei ole kykenevä valitsemaan eri purkkikeittomerkkien välillä on riistetty myös valta valita eri poliittisten puolueiden ja ohjelmien väliltä ja valita viranhaltijoita. Hän ei ole enää ihminen – hänestä tulee pelinappula korkeimman yhteiskuntasuunnittelijan käsissä. Jopa hänen vapautensa kasvattaa jälkeläisiä poistetaan eugeniikalla. Luonnollisesti sosialistiset johtajat toisinaan vakuuttavat, että yksinvaltainen tyrannia kestää vain siirtymävaiheen kapitalismista ja edustuksellisesta valtionhallinnosta sosialistiseen vuosituhanteen, jossa kaikkien tarpeet ja toiveet toteutetaan täysimääräisesti.[[4]](/kirjoja/vapaus-ja-omaisuus/#_ftn4) Kun sosialistinen järjestys on ”riittävästi turvattu kestämään kritiikkiä”, Joan Robinson, brittiläisen neocambridge-koulukunnan merkittävä edustaja, lupaa meille ystävällisesti, että ”jopa itsenäiset filharmoniset yhteisöt” sallitaan.[[5]](/kirjoja/vapaus-ja-omaisuus/#_ftn5) Siten kaikkien eri mieltä olevien likvidointi on ehto sen saavuttamiselle, jota kommunistit kutsuvat vapaudeksi. Tästä näkökulmasta saatamme myös ymmärtää, mitä toisella huomattavalla englantilaisella J. G. Growtherilla oli mielessä, kun hän ylisti inkvisitiota ”hyödyllisenä tieteelle, silloin kun se suojelee nousevaa luokkaa.”[[6]](/kirjoja/vapaus-ja-omaisuus/#_ftn6) Tämän kaiken merkitys on selvä. Kun kaikki ihmiset nöyristellen kumartavat diktaattoria, ei ole enää jäljellä erimielisiä likvidoitavaksi. Caligula, Torquemada ja Robespierre olisivat yhtyneet tähän ratkaisuun.

Sosialistit ovat toteuttaneet semanttisen vallankumouksen muuntamalla termien merkitykset päinvastaisiksi. Heidän ”uuskielensä” mukaan, kuten George Orwell sitä kutsui, on olemassa termi ”yhden puolueen periaate”. Etymologisesti puolue juontuu nominista osa. Veljetön osa ei enää eroa vastakohdastaan, kokonaisesta – se on identtinen sen kanssa. Veljetön puolue ei ole puolue ja yhden puolueen periaate on todellisuudessa puolueettomuuden periaate. Se on kaikenlaisen opposition tukahduttamista. Vapaus edellyttää oikeutta valita myöntymisen ja vastustamisen väliltä. Mutta uuskielessä se tarkoittaa velvollisuutta ehdottomaan suostumukseen ja tiukkaa erimielisyyden kieltämistä. Tämä kaikkien poliittisen terminologian sanojen perinteisten konnotaatioiden kääntäminen päinvastaiseksi ei ole pelkästään Venäjän kommunistien ja heidän fasististen ja natsiseuraajiensa kielen erikoisuus. Yhteiskuntajärjestys, joka hävittämällä yksityisomistuksen, riistää kuluttajalta autonomian ja itsenäisyyden, ja siten alistaa jokaisen ihmisen keskussuunnittelulautakunnan mielivallan alaiseksi, ei pystyisi voittamaan massojen tukea taakseen, ellei sillä naamioitasi sen pääluonteenpiirrettä. Sosialistit eivät olisivat koskaan pystyneet huiputtamaan äänestäjiä, jos he olisivat avoimesti kertoneet lopullisen päämääränsä olevan syöstä heidät orjuuteen. Julkisuudessa he olivat pakotetut myötäilemään tyhjillä korulauseilla perinteistä vapauden arvostusta.

### IV

Tilanne oli toinen suuren salaliiton sisäpiirin sisäisissä keskusteluissa. Siellä vihkiytyneet eivät peitelleet pyrkimyksiään vapauden suhteen. Heidän mielestään vapaus oli varmasti hyvä ominaisuus menneisyyden porvarillisen yhteiskunnan puitteissa, koska se antoi heille mahdollisuuden käynnistää hankkeensa. Mutta sen jälkeen kun sosialismi on voittoisa, yksilöiden vapaalle ajattelulle ja autonomiselle toiminnalle ei ole enää mitään tarvetta. Lisämuutos on ainoastaan poikkeamaa täydellisestä tilasta, jonka ihmiskunta on saavuttanut päästyään sosialismin autuuteen. Näissä olosuhteissa olisi silkkaa hulluutta suvaita vastalauseita.

Vapaus, bolshevikit sanovat, on porvarillinen ennakkoluulo. Tavallisella ihmisellä ei ole mitään omia ajatuksia, hän ei kirjoita kirjoja, haudo vääräoppisuutta ja keksi uusia tuotantomenetelmiä. Hän haluaa vain nauttia elämästään. Hänelle ei ole käyttöä älykköjen luokkaintresseille, jotka ansaitsevat elantonsa ammatillisina vastustajina ja keksijöinä.

Tämä on varmasti kaikkein ylimielisin koskaan laadittu tavallisen kansalaisen halveksunta. Tätä asiaa ei ole tarvetta argumentoida. Kysymys ei ole siitä pystyykö tavallinen ihminen ajattelemaan, puhumaan ja kirjoittamaan kirjoja. Kysymys on siitä, hyötyvätkö veltot rutiineihin kangistuneet niiden vapaudesta, jotka ylittävät heidät älykkyydessä ja tahdonvoimassa. Kadunmies saattaa olla välinpitämätön tai jopa halveksua parempien ihmisten toimia. Mutta ihastuneena hän nauttii kaikista niistä hyödyistä, joita innovaattorien ponnistelut tuovat hänen saatavilleen. Hänellä ei ole käsitystä siitä, mikä näyttää hänelle pelkältä merkityksettömältä hiusten halkomiselta. Mutta heti kun nämä ajatukset ja teoriat ovat yritteliäiden liikemiesten käytössä tyydyttääkseen joitain hänen viimeisimpiä toiveitaan, hän kiiruhtaa hankkimaan näitä uusia tuotteita. Kadunmies on epäilyksettä pääasiallinen edunsaaja kaikista nykytieteen ja teknologian saavutuksista.

Pitää paikkansa, ettei keskiverroilla älyllisillä kyvyillä ole mahdollista nousta teollisuuden johtoon. Mutta markkinoiden hänelle taloudellisissa asioissa myöntämä suvereniteetti kannustaa yrittäjiä ja markkinoijia muuntamaan hänen käyttöönsä kaikki tieteellisen tutkimuksen saavutukset. Ainoastaan ihmiset, joiden älyllinen horisontti ei ulotu tehtaan sisäistä organisaatiota pidemmälle ja jotka eivät käsitä mikä saa liikemiehet toimimaan, epäonnistuvat huomaamasta tätä tosiasiaa.

Neuvostoliittolaisen järjestelmän ihailijat kertovat meille yhä uudestaan, että vapaus ei ole korkein hyve. Se ei ole ”saavuttamisen arvoinen”, jos se pitää sisällään köyhyyttä. Sen uhraaminen vaurauden saavuttamiseksi massoille on heidän silmissään täysin oikeutettua. Mutta muutamille niskoitteleville yksilöille, jotka eivät pysty mukauttamaan itseään tavallisen kadunmiehen tapoihin, kaikki ihmiset Venäjällä ovat täysin onnellisia. Voimme jättää kyseenalaiseksi koskiko tämä onnellisuus myös miljoonia ukrainalaisia talonpoikia, jotka kuolivat nälkään, pakkoleirien vankeja ja marxilaisia johtajia, jotka puhdistettiin. Mutta emme voi sivuuttaa tosiasiaa, että elintaso oli mittaamattomasti korkeampi lännen vapaissa maissa kuin kommunistisessa idässä. Antaessaan pois vapauden hintana vaurauden saavuttamiseksi venäläiset tekivät huonon kaupan. Nyt heillä ei ole kumpaakaan.

### V

Romanttinen filosofia oli harhaluulossa, että historian alkuvaiheissa yksilöt olivat vapaita ja historiallisen evoluution myötä heiltä riistettiin heidän alkuperäinen vapautensa. Kuten Jean Jacques Rousseau näki asian, luonto myönsi ihmiselle vapauden ja yhteiskunta orjuutti hänet. Todellisuudessa muinaiset ihmiset olivat jokaisen armoilla, joka oli vahvempi ja pystyi siten anastamaan heidän niukat eloonjäämisensä keinot. Luonnossa ei ole mitään, jota voitaisiin kutsua vapaudeksi. Vapauden käsite viittaa aina ihmisten välisiin sosiaalisiin suhteisiin. Pitää paikkansa, ettei yhteiskunta pysty toteuttamaan harhaista käsitystä yksilön absoluuttisesta itsenäisyydestä. Yhteiskunnassa jokainen on riippuvainen siitä, mitä muut ihmiset ovat valmiit panostaman hänen hyvinvointiinsa vastineena hänen panoksestaan muiden hyvinvointiin. Yhteiskunta on perustaltaan keskinäistä palvelujen vaihdantaa. Siinä määrin kun ihmisillä on vapaus valita, he ovat vapaita; jos heidät pakotetaan väkivallalla tai voimankäytön uhalla antautumaan vaihdannan ehtoihin, huolimatta siitä kuinka he sen kokevat, heiltä puuttuu vapaus. Tämä orja on vapauttamaton nimenomaan, koska isäntä osoittaa hänelle hänen tehtävänsä ja määrittää mitä hänen tulee saamaan, jos hän sen suorittaa.

Mitä tulee alistamisen ja voimankäytön yhteiskunnalliseen koneistoon, valtioon, vapauden suhteen ei ole mitään epäselvyyttä. Valtio on perustaltaan vapauden negaatio. Se turvautuu väkivaltaan tai voimankäytön uhkaan saattaakseen kaikki ihmiset noudattamaan valtion käskyjä, pitivät he niistä tai eivät. Valtion toimivallan laajuudessa on pakkovaltaa, ei vapautta. Valtio on tärkeä instituutio saattamaan yhteistyön yhteiskunnallisen järjestelmän toimimaan sujuvasti ilman väkivaltaisia häiriöitä joko kotimaista tai ulkomaista alkuperää olevien gangsterien tahoilta. Valtio ei ole, kuten eräät sitä kutsuvat, välttämätön paha; se ei ole paha, vaan keino, ainoa olemassa oleva keino mahdollistamaan ihmisten rauhanomaisen rinnakkaiselon. Mutta se on vastakohta vapaudelle. Se hakkaa, vangitsee ja hirttää. Kaikki mitä valtio tekee on lopulta aseistettujen konstaapelien toimien tukemaa. Jos valtio pitää koulua tai sairaalaa, vaaditut varat kerätään veroilla, toisin sanoen kansalaisilta perityillä maksuilla.

Jos otamme huomioon tosiasian ihmisen luonnosta, että sivilisaatiota tai rauhaa ei voi olla olemassa ilman valtion väkivaltakoneiston toimintaa, voimme kutsua valtiota kaikkein hyödyllisimmäksi ihmisen instituutioksi. Mutta silti jäljelle jää tosiasia, että valtio on alistamista, ei vapautta. Vapaus löytyy ainoastaan alueilta, joihin valtio ei puutu. Vapaus on aina vapautta valtiosta. Se on valtion intervention rajoitus. Se vallitsee ainoastaan alueilla, joilla kansalaisilla on mahdollisuus valita millä tavoin he haluavat edetä. Kansalaisoikeudet ovat määräyksiä, jotka rajoittavat piiriä, jossa valtion asioita hoitavat henkilöt voivat rajoittaa yksilön toiminnan vapautta.

Ihmisten tavoite valtion perustamisella on mahdollistaa tietyn yhteiskunnallisen yhteistoiminnan järjestelmän toiminta työnjaon periaatteen alaisuudessa. Jos ihmisten haluama yhteiskunnallinen järjestelmä on sosialismi (kommunismi, suunnittelu), vapaudelle ei jää sijaa. Kansalaiset ovat kaikissa suhteissa valtion määräysten alaisena. Valtio on totalitaarinen; hallinto on totalitaarinen. Valtio yksin suunnittelee ja pakottaa jokaisen käyttäytymään sen ainutlaatuisen suunnitelman mukaisesti. Markkinataloudessa yksilöt ovat vapaita valitsemaan tavan, jolla he haluavat integroida itsensä yhteiskunnallisen yhteistoiminnan puitteisiin. Markkinoiden vaihdannan laajuudessa yksilöiden taholta tapahtuu spontaania toimintaa. Tässä laissez-faireksi kutsutussa järjestelmässä ja mitä Ferdinand Lassalle nimitti yövartijavaltioksi vallitsee vapaus, koska yksilöillä on vapaus suunnitella toimiaan.

Sosialistien tulee myöntää, että sosialistisessa järjestelmässä ei voi olla vapautta. Mutta he yrittävät häivyttää eroa orjallisen valtion ja taloudellisen vapauden väliltä kieltämällä, että keskinäisessä hyödykkeiden vaihdannassa markkinoilla olisi mitään vapautta. Jokainen markkinoiden vaihdanta on, sosialististen juristien koulukunnan sanojen mukaan, ”pakkotoimi muiden ihmisten vapautta kohtaan”. Heidän silmissään ei ole mitään mainittavaa eroa henkilön veron tai tuomarin määräämän sakon maksamisen tai hänen sanomalehden tai elokuvalipun ostamisensa välillä. Kaikissa näissä tapauksissa henkilö on hallitsevan vallan alainen. Hän ei ole vapaa, sillä kuten professori Hale sanoo, ihmisen vapaus tarkoittaa ”kaikenlaisten esteiden puuttumista hänen materiaalisten hyödykkeiden käytöltään.”[[7]](/kirjoja/vapaus-ja-omaisuus/#_ftn7) Tämä tarkoittaa: En ole vapaa, koska villapaidan kutonut nainen, ehkä lahjaksi miehelleen, estää minua käyttämästä sitä. Minä itse rajoitan kaikkien muiden ihmisten vapautta, koska vastustan heitä käyttämästä hammasharjaani. Näin tehdessäni, tämän opinkappaleen mukaan, harjoitan yksityistä hallintovaltaa, joka vastaa julkista hallintovaltaa, valtaa, jota valtio harjoittaa vangitessaan ihmisiä Kakolaan.

Tätä uskomatonta opinkappaletta esittävät päättelevät johdonmukaisesti, että vapautta ei löydy mistään. He vakuuttavat, että se mitä he kutsuvat taloudelliseksi painostukseksi ei olennaisesti eroa isäntien harjoittamasta painostuksesta orjiaan kohtaan. He hylkäävät yksityiseksi hallintovallaksi kutsumansa, mutta he eivät vastusta vapauden rajoittamista julkisen hallintovallan taholta. He haluavat keskittää kaikki vapauden rajoitteiksi kutsumansa valtion käsiin. He hyökkäävät yksityisomistuksen instituutiota ja lakeja vastaan, jotka, kuten he sanovat, ovat ”valmiina valvomaan omistusoikeuksia – tarkoittaen jokaisen vapauden kieltämistä toiminnalta, joka loukkaa niitä.”[[8]](/kirjoja/vapaus-ja-omaisuus/#_ftn8)

Sukupolvi sitten kaikki kotirouvat valmistivat keittoa reseptien pohjalta, jotka he olivat saaneet äideiltään tai keittokirjoista. Nykyään useat kotirouvat suosivat ostaa, lämmittää ja tarjota purkkikeittoja perheilleen. Mutta oppineiden tohtoriemme mukaan purkitusyritys on kotirouvan vapautta rajoittavassa asemassa, koska asettamalla hinnan peltipurkille, se asettaa hänelle esteen sen käytölle. Ihmiset, joilla ei ollut etuoikeutta tulla opetetuiksi näiden merkittävien opettajien taholta, sanoisivat, että purkitetun tuotteen valmistaa purkittaja ja että valmistaessaan sen yritys poisti kuluttajalta suurimman esteen sen saatavuudelta ja purkin käyttämiseltä – toisin sanoen sen olemattomuudelta. Pelkkä tuotteen sisin olemus ei pysty tyydyttämään ketään ilman sen olemassaoloa. Mutta he ovat väärässä tohtorien mukaan. Yritys hallitsee kotirouvaa, se tuhoaa ylenmääräisellä keskittyneellä voimallaan hänen yksilöllisen vapautensa ja valtion tehtävänä on estää tällainen karkea loukkaus. Yritykset tulee, Ford-säätiön suojeluksessa olevan toisen tämän ryhmän jäsenen, professori Berlen mukaan, alistaa valtion kontrolliin.[[9]](/kirjoja/vapaus-ja-omaisuus/#_ftn9)

Miksi kotirouvamme ostaa purkitetun tuotteen sen sijaan, että pitäytyisi äitinsä tai isoäitinsä menetelmissä? Epäilemättä, koska hän pitää tätä toimintamallia itselleen edullisempana perinteiseen tapaan verrattuna. Kukaan ei pakottanut häntä. Oli ihmisiä – heitä kutsutaan välittäjiksi, edistäjiksi, kapitalisteiksi, keinottelijoiksi, pörssipelureiksi – joilla oli ideana sijoittamalla purkitusteollisuuteen tyydyttää miljoonien kotirouvien piilevä tarve. Ja on olemassa muita yhtä itsekkäitä kapitalisteja, jotka useissa sadoissa yrityksissä tarjoavat kuluttajille useita satoja erilaisia asioita. Mitä paremmin yritys palvelee yleisöä, sitä enemmän asiakkaita se saa ja sitä isommaksi se kasvaa. Vieraile keskiverrossa amerikkalaisessa kodissa ja tulet näkemään kenelle laitteiden koneistot pyörivät.

Vapaassa maassa ketään ei estetä tulemasta rikkaaksi palvelemalla kuluttajia paremmin kuin heitä jo palvellaan. Tarvitaan ainoastaan älyä ja kovaa työtä. ”Nykyaikainen sivilisaatio, lähes kaikki sivilisaatiot”, sanoi Edwin Cannan, viimeinen merkittävien brittiläisten taloustieteilijöiden sarjassa, ”perustuu periaatteelle tehdä asiat miellyttäviksi niille, jotka miellyttävät markkinoita ja epämiellyttäviksi niille, jotka epäonnistuvat tekemään niin.”[[10]](/kirjoja/vapaus-ja-omaisuus/#_ftn10)

Kaikki tämä puhe taloudellisen vallan keskittymisestä on turhaa. Mitä suurempi yritys on, sitä useampia ihmisiä se palvelee, sitä enemmän se on riippuvainen kuluttajista, joukoista, massoista. Markkinataloudessa taloudellinen valta on kuluttajien käsissä.

Kapitalistinen liiketoiminta ei ole pitkäjänteisyyttä kerran saavutetussa tuotantotilassa. Se on ennemminkin keskeytyksetöntä innovointia, päivittäisiä ponnisteluja parantaa tarjontaa kuluttajille uusilla, paremmilla ja halvemmilla tuotteilla. Jokainen tuotannollisen toiminnan tila on ainoastaan väliaikainen. Vallitsee loppumaton pyrkimys korvata jo saavutettu jollakin, joka palvelee kuluttajia vielä paremmin. Niinpä kapitalismissa on jatkuva eliitin kierto. Henkilöitä, joita kutsutaan teollisuuden johtajiksi, kuvaa kyky tuottaa uusia ideoita ja panna ne täytäntöön. Oli yritys kuinka iso tahansa, se on tuhon oma heti, kun se ei onnistu sopeuttamaan päivittäin itseään uudeksi parhaaksi tavaksi palvelle kuluttajia. Mutta poliitikot ja pyrkyriuudistajat näkevät ainoastaan teollisuuden rakenteen sellaisena kuin se on tänään. He luulevat olevansa riittävän nokkelia sieppaamaan liiketoimilta tehtaiden kontrollin sellaisena kuin ne ovat tänään ja johtamaan niitä pitäytymällä jo vakiintuneissa rutiineissa. Vaikka samaan aikaan kunnianhimoinen tulokas, josta tulee huomisen suurliikemies, on jo valmistelemassa suunnitelmia ennekuulumattomiin asioihin, heillä on ainoastaan mielessä jatkaa asioiden hoitamista vanhaan malliin. Byrokraattien kehittämästä ja käytäntöön laittamasta teollisesta innovaatiosta ei löydy todisteita. Ellei haluta vaipua pysähtyneisyyteen, tulee toiminnanvapaus jättää niille tämän päivän tuntemattomille, joilla on nerokkuutta johtaa ihmiskuntaa eteenpäin yhä tyydyttävimpiin olosuhteisiin. Tämä on kansakunnan taloudellisen järjestäytymisen pääongelma.

Aineellisten tuotannontekijöiden yksityisomistus ei ole rajoitus kaikkien ihmisten vapaudelle valita heille parhaiten sopivaa. Päinvastaisesti se on keino asettaa kadunmies hänen ostajan roolissaan kaiken taloudellisen toiminnan ylivaltaan. Se on keino kannustaa kansakunnan kaikkein tarmokkaimpia henkilöitä ponnistelemaan palvellakseen muita ihmisiä parhaiden kykyjensä mukaan.

### VI

Kapitalismin tuomia laajoja muutoksia kadunmiehen olosuhteisiin ei tule kuitenkaan kuvattua perinpohjaisesti keskittymällä ainoastaan hänen nauttimaansa ylivoimaisuuteen kuluttajana ja valtion asioissa äänestäjänä ja hänen elintasonsa ennennäkemättömään kohoamiseen. Yhtään vähemmän merkityksellinen ei ole tosiasia, että kapitalismi mahdollisti hänelle säästää, kerätä ja sijoittaa pääomaa. Kuilu, joka esikapitalistisessa asemassa ja kastiyhteiskunnassa erotti omaisuuden haltijat pennittömistä köyhistä, on kaventunut. Aikaisempina ajanjaksoina kisällin palkka oli niin alhainen, että hän hädin tuskin pystyi panemaan mitään säästöön ja jos hän niin teki, hän pystyi pitämään säästönsä ainoastaan hamstraamalla ja piilottamalla muutamia kolikoita. Kapitalismissa hänen pätevyytensä mahdollistaa säästämisen ja löytyy instituutioita, jotka mahdollistavat hänelle sijoittaa varojansa liiketoimiin. Merkittävä osuus Amerikan teollisuuteen sitoutuneesta pääomasta on työntekijöiden säästöjen vastapuolena. Hankkimalla säästötalletuksia, vakuutuksia, velkakirjoja ja osakkeita palkansaajat ja työntekijät nauttivat itse koroista ja osingoista, ja siten marxismin terminologian mukaan ovat riistäjiä. Kadunmiehen intressissä on liiketoiminnan ruokkiminen suoraan, ei pelkästään kuluttajana ja työntekijänä, vaan myös sijoittajana. Tietyssä mitassa vallitsee suuntaus pyyhkiä pois aikaisempaa jyrkkää eroa niiden väliltä jotka omistavat tuotannontekijöitä ja niiden jotka eivät. Mutta luonnollisesti tämä trendi voi kehittyä ainoastaan silloin kun yhteiskunnallisiksi väitetyt toimintaperiaatteet eivät sabotoi markkinataloutta. Hyvinvointivaltio sen helpon rahan, luottolaajentumisen ja avoimen inflaation välineillään jäytää osan kaikista kansakunnan laillisen maksuvälineen yksiköissä maksettavista veloista. Kadunmiehen itsenimetyt puolestapuhujat ovat yhä ajatuksen ohjaamina, että toimintapolitiikka, joka suosii velallisia velkojien kustannuksella, on erittäin hyödyllinen kansan enemmistölle. Heidän kyvyttömyytensä käsittää markkinatalouden perusluonteenpiirteitä tulevat esiin myös heidän epäonnistumisessaan nähdä ilmeistä tosiasiaa, että ne, joita he tekeytyvät auttavansa, ovat luotottajia heidän roolissaan säästäjinä, vakuutuksenottajina ja velkakirjojen omistajina.

### VII

Läntisen yhteiskuntafilosofian erityispiirre on yksilöllisyys. Se pyrkii luomaan piirin, jossa yksilöllä on vapaus ajatella, valita ja toimia ilman rajoittavaa pakottamisen ja alistamisen yhteiskunnallisen koneiston, valtion, väliintuloa. Kaikki läntisen sivilisaation henkiset ja aineelliset saavutukset ovat tulosta tästä vapauden ajatuksen toiminnasta.

Tämä kapitalismin ja yksilöllisyyden opinkappale ja toimintaperiaate sekä sen soveltaminen taloudellisiin asioihin eivät tarvitse puolestapuhujaa tai propagandistia. Saavutukset puhuvat puolestaan.

Kapitalismi ja yksityisomistus perustuvat, muiden huomioiden lisäksi, myös niiden tuotannollisten saavutusten ylivertaiseen tehokkuuteen. Juuri tämä tehokkuus mahdollistaa kapitalistisille liiketoimille ylläpitää nopeasti kasvavaa väestöpohjaa jatkuvasti kohenevalla elintasolla. Seurauksena oleva massojen asteittain edistyvä vaurastuminen luo yhteiskunnallisen ympäristön, jossa poikkeuksellisen lahjakkailla yksilöillä on vapaus tarjota kanssakansalaisilleen kaikki se, mihin he ovat kykeneviä. Yksityisomistuksen ja rajoitetun valtion yhteiskuntajärjestelmä on ainoa järjestelmä, jolla on taipumus vähentää alkukantaisuutta niissä, joilla on sisäsyntyinen kyky hankkia henkilökohtaista sivistystä.

Kapitalismin aineellisten saavutusten väheksyminen havainnoimalla, että ihmiskunnalle löytyy tarpeellisempiakin asioita kuin suuremmat ja nopeammat autot ja kodit keskuslämmityksellä, ilmastoinnilla, jääkaapeilla, pesukoneilla ja televisioilla on turhanpäiväistä ajanvietettä. Tällaisia korkeampia ja jalompia pyrkimyksiä löytyy varmasti. Mutta ne ovat korkeampia ja jalompia nimenomaan, koska niitä ei voida tavoitella millään ulkonaisilla pyrkimyksillä, vaan ne vaativat yksilön henkilökohtaista määrätietoisuutta ja ponnisteluja. Tätä kritisoivat kapitalismia moittiakseen osoittavat verraten karkeaa ja aineellista näkemystä olettaessaan, että valtio tai tuotantotoimelliset organisaation pystyisivät rakentamaan moraalista ja henkistä sivistystä. Nämä ulkoiset tekijät pystyvät tässä suhteessa luomaan ainoastaan ympäristön ja kyvykkyyden, joka tarjoaa yksilöille mahdollisuuden työskennellä henkilökohtaisen täydellistymisen ja valistuksen hyväksi. Ei ole kapitalismin vika, että massat suosivat nyrkkeilyotteluja Sophoclesin *Antigonen*, jazzia Beethovenin sinfonioitten ja sarjakuvia runouden sijaan. Mutta on varmaa, että kun esikapitalistiset olosuhteet sellaisina kuin ne yhä vallitsevat suuressa osassa maailmaa tekevät nämä asiat saataville ainoastaan pienelle ihmisten vähemmistölle, kapitalismi tarjoaa monille suotuisan mahdollisuuden ponnistella heidän jälkeensä.

Tutkitaan kapitalismia mistä näkökulmasta tahansa niin ei ole mitään syytä vaikeroida väitettyjen vanhojen hyvien aikojen katoamista. Vielä vähemmän on oikeutettua kaivata totalitaarisia utopioita, olivat ne sitten natsien tai Neuvostoliiton kaltaisia.

Tänä iltana avaamme Mont Pelerin yhteisön yhdeksännen tapaamisen. Tässä tilaisuudessa on sopivaa muistaa, että tällaisissa tapaamisissa, joissa mielipiteitä, jotka ovat oppositiossa aikalaistamme enemmistöä ja niiden hallintoja kohtaan, voidaan esittää ja edistää, ovat mahdollisia ainoastaan vapauden ilmapiirissä ja vapaudessa, joka on läntisen sivilisaation kaikkein arvokkain tunnusmerkki. Toivotaan, ettei tämä oikeus erimielisyyteen koskaan katoa.

---

[[1]](/kirjoja/vapaus-ja-omaisuus/#_ftnref1) Tämä artikkeli julkaistiin ensi kerran luentona lokakuussa 1958 Princeton yliopistossa Mont Pelerin yhteisön yhdeksännessä tapaamisessa.

[[2]](/kirjoja/vapaus-ja-omaisuus/#_ftnref2) Thomas R.Malthus, *An Essay on the Principle of Population*, toinen painos (London, 1803), s. 531.

[[3]](/kirjoja/vapaus-ja-omaisuus/#_ftnref3) V.I. Lenin, *State and Revolution* (New York: International Publishers, s.d.) s. 84.

[[4]](/kirjoja/vapaus-ja-omaisuus/#_ftnref4) Karl Marx, *Sur Kritik des Sozialdemoskratischen Programms von Gotha*, toim. Kreibich (Reichenberg, 1920), s. 23.

[[5]](/kirjoja/vapaus-ja-omaisuus/#_ftnref5) Joan Robinson, *Private Enterprise and Public Control* (julkaistu järjestölle the Association for education in Citizenship English Universities Press, Ltd. toimesta, s.d.), s. 13–14.

[[6]](/kirjoja/vapaus-ja-omaisuus/#_ftnref6) J.G. Crowther, Social Relations of Science (London, 1941), s. 333.

[[7]](/kirjoja/vapaus-ja-omaisuus/#_ftnref7) Robert L. hale, *Freedom Through Law*, *Public Control of Private Governing Power* (New York: Columbia University, 1952), s.4ff.

[[8]](/kirjoja/vapaus-ja-omaisuus/#_ftnref8) Ibid., s.5.

[[9]](/kirjoja/vapaus-ja-omaisuus/#_ftnref9) A.A. Berle, Jr., *Economic Power and the Free Society, a Preliminary Discussion of the Corporation* (New York: the Fund for the Republic, 1954).

[[10]](/kirjoja/vapaus-ja-omaisuus/#_ftnref10) Edwin Cannan, *An Economist’s Protest* (London, 1928), s. VI ff.

Alkuteksti: [Liberty and Property](https://mises.org/library/book/liberty-and-property)


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/lainauksia/ -->
# Lainauksia

> [stray-all]

[stray-all]


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/ -->
# Taloustietoa ilmaiseksi - Kauppalehden ja Taloussanomien uutiset selkokielellä

> Taloustietoa ilmaiseksi. Opi mistä Taloussanomat ja Kauppalehden talousuutiset, taloustermit sekä talouden perusteoriat kertovat.

[![Talous yhdeltä istumalta](/wp-content/uploads/2011/03/hazlitt_kansi.png)](/kirjoja/hazlitt/ "Talous yhdeltä istumalta")

## [Talous yhdeltä istumalta](/kirjoja/hazlitt/ "Talous yhdeltä istumalta")

Kuka hyötyy ja kuka joutuu maksumieheksi? Hazlitt selittää yksinkertaisesti ja vain totuutta kumartaen talouden perusasiat. Vaikutusvaltainen klassikko on käännetty yli kymmenelle kielelle ja myynyt yli miljoona kappaletta.

[![Ytimekäs opas talouteen](/wp-content/uploads/2009/12/ytimekas.png)](/kirjoja/opas/ "Ytimekäs opas talouteen")

## [Ytimekäs opas talouteen](/kirjoja/opas/ "Ytimekäs opas talouteen")

Viiteopas tarjoaa lyhyet selitykset 37 eri talouden aihealueeseen ja käsittelee niitä selkeästi ja paikoin humoristisesti.

[![Mitä on raha?](/wp-content/uploads/2009/12/raha.png)](/kirjoja/raha/ "Mitä on raha?")

## [Mitä on raha?](/kirjoja/raha/ "Mitä on raha?")

Erinomainen johdanto ja perusteos kaikille, jotka ovat kiinnostuneita rahasta ja valtion roolista siihen.

[![Ludwig von Mises: talous, teoria, elämä](/wp-content/uploads/2010/03/mises.png)](/kirjoja/mises/ "Ludwig von Mises: talous, teoria, elämä")

## [Ludwig von Mises: talous, teoria, elämä](/kirjoja/mises/ "Ludwig von Mises: talous, teoria, elämä")

Johdatus Ludwig von Misesiin (1881-1973) ja hänen työhönsä. Suomenkielisen esipuheen on kirjoittanut Björn Wahlroos.

[![Kirjoituksia taloudesta](/wp-content/uploads/2009/12/bastiat.png)](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/ "Kirjoituksia taloudesta")

## [Kirjoituksia taloudesta](/kirjoja/kirjoituksia-taloudesta/ "Kirjoituksia taloudesta")

Bastiat nostaa esiin erittäin taitavasti talouden ja poliittisen elämän epäkohtia ja ristiriitaisuuksia. Vielä yli 150 vuotta ilmestymisensä jälkeen kirjoitukset ovat puhuttelevia ja ajankohtaisia.

[![Jonathan Gulliblen seikkailut – odysseia vapaasta yhteiskunnasta](/wp-content/uploads/2009/12/jonathan.png)](/kirjoja/jonathan/ "Jonathan Gulliblen seikkailut – odysseia vapaasta yhteiskunnasta")

## [Jonathan Gulliblen seikkailut – odysseia vapaasta yhteiskunnasta](/kirjoja/jonathan/ "Jonathan Gulliblen seikkailut – odysseia vapaasta yhteiskunnasta")

Palkittu teos on käännetty yli 40:lle kielelle ja siitä on tehty lukuisia näytelmiä, kuunnelmia, animaatioita ja filmejä sekä käytetty opetuksessa eri yliopistoissa ja kouluissa.


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/talousmemet/ -->
# Talousmemet

> Otteita taloudesta lentävinä memeinä.

![](/wp-content/uploads/2015/02/tyollisyys.png)

Palkoista ja työllisyydestä keskustellaan kuin niillä ei olisi mitään suhdetta tuottavuuteen ja tuotantoon. <http://sumo.ly/4dNL>

![](/wp-content/uploads/2015/02/tuet.png)

Jokainen ajattelee pystyvänsä hallitsemaan poliittisia voimia niin, että hyötyy tuesta enemmän kuin häviää veroina. [http://sumo.ly/4f0v](http://sumo.ly/4f0v )

![](/wp-content/uploads/2015/02/toimialat_new.png)

Uudet toimialat voivat kasvaa riittävän nopeasti vain, jos joidenkin vanhojen toimialojen annetaan kutistua tai hävitä. <http://sumo.ly/4eZv>

![](/wp-content/uploads/2015/02/tehokkuus_bastiat.png)

Tehokkuus ei koskaan tapahdu työn ja palkkojen kustannuksella.  [sumo.ly/4dKz](/talousmemet/sumo.ly/4dKz)

![](/wp-content/uploads/2015/02/tarveikysyntaa.png)

Tarve ei ole kysyntää. Tuloksellinen taloudellinen kysyntä vaatii tarpeen lisäksi myös vastaavan ostovoiman. <http://sumo.ly/4dLR>

![](/wp-content/uploads/2015/02/palkat.png)

Pitkällä aikavälillä ei ole mahdollista maksaa työstä kokonaisuutena enemmän kuin se tuottaa. [sumo.ly/4f0D](/talousmemet/sumo.ly/4f0D )

![](/wp-content/uploads/2015/02/koneet_realipalkka.png)

Koneet, keksinnöt ja löydöt lisäävät reaalipalkkoja. [http://sumo.ly/4dMY](http://sumo.ly/4dMY )

![](/wp-content/uploads/2015/02/vahimmaispalkka.png)

Vähimmäispalkkalaki riistää työntekijältä oikeuden ansaita määrän, jonka hänen kykynsä ja olosuhteensa sallisivat hänen ansaita. Alhaista palkkaa korvataan työttömyydellä. <http://sumo.ly/4f0D>

![](/wp-content/uploads/2015/02/inflaatio.png)

Eräs inflaation seurauksista on varallisuuden ja tulojen uudelleenjakautuminen. [sumo.ly/4mjN](/talousmemet/sumo.ly/4mjN)

[![](/wp-content/uploads/2015/02/hxavx.jpg)](https://imgflip.com/i/hxavx)

Jos talous hyötyy siitä, että valtio palkkaa verovaroin sata henkeä, miksei palkata tuhatta tai koko väestöä? <http://sumo.ly/4dLk>

[![](/wp-content/uploads/2015/02/hxc28.jpg)](https://imgflip.com/i/hxc28)

Liitot ovat tietoisia tosiasiasta, että palkkatasojen parantaminen tulee lisäämään työttömien määrää. <http://sumo.ly/4fZd>

[![](/wp-content/uploads/2015/02/hxbow.jpg)](https://imgflip.com/i/hxbow)

Rahan tarjonnan keinotekoinen lisääminen on valtion tukimuoto <http://sumo.ly/4faw>

[![](/wp-content/uploads/2015/02/hxc05.jpg)](https://imgflip.com/i/hxc05)

Uskomus, että koneet aiheuttavat työttömyyttä, johtaa järjettömiin lopputuloksiin. -Hazlitt [http://sumo.ly/4dMY](http://sumo.ly/4dMY )

[![](/wp-content/uploads/2015/02/hxb71.jpg)](https://imgflip.com/i/hxb71)

Ei ole olemassa sanontaa ”äänestäjä on aina oikeassa” tai ”veronmaksaja on aina oikeassa” -Jim Cox <http://sumo.ly/4f8y>

[![](/wp-content/uploads/2015/02/hxbys.jpg)](https://imgflip.com/i/hxbys)

Valtio ei koskaan lainaa tai anna mitään liike-elämälle, jota se ei ota pois liike-elämältä. -Hazlitt [http://sumo.ly/4dMH](http://sumo.ly/4dMH )

[![](/wp-content/uploads/2015/02/hxb0e.jpg)](https://imgflip.com/i/hxb0e)

Kaikki haluavat elää valtion kustannuksella, mutta he unohtavat että valtio elää kaikkien kustannuksella. -Bastiat <http://sumo.ly/4dLk>

[![](/wp-content/uploads/2015/02/hxbu6.jpg)](https://imgflip.com/i/hxbu6)

Tarve ei ole kysyntää. Tuloksellinen taloudellinen kysyntä vaatii tarpeen lisäksi myös vastaavan ostovoiman. -Hazlitt [http://sumo.ly/4dLR](http://sumo.ly/4dLR )

[![](/wp-content/uploads/2015/02/hxb3h.jpg)](https://imgflip.com/i/hxb3h)

Todellinen vauraus koostuu siitä, mitä tuotetaan ja kulutetaan – ei rahasta. -Henry Hazlitt <http://sumo.ly/4f3l>

[![](/wp-content/uploads/2015/02/hxbqf.jpg)](https://imgflip.com/i/hxbqf)

Rahajärjestelmämme ei ole pelkästään poliittisestii väärinkäytetty, se aiheuttaa myös inflaation ja taloussuhdanteet <http://sumo.ly/4mcl>

[![](/wp-content/uploads/2015/02/hxbns.jpg)](https://imgflip.com/i/hxbns)

Tietämättömyys talouspolitiikasta antaa ilmiöiden välittömien vaikutusten sokaista. -Bastiat <http://sumo.ly/4dL8>

[![](/wp-content/uploads/2015/02/hxbm6.jpg)](https://imgflip.com/i/hxbm6)

Inflaatio itsessään on verotuksen muoto. -Henry Hazlitt <http://sumo.ly/4f3l>

[![](/wp-content/uploads/2015/02/hxbjo.jpg)](https://imgflip.com/i/hxbjo)

Ei ole mahdollista esittää yhteiskuntaan suurempaa muutosta ja pahuutta kuin lain muuttaminen varastamisen välineeksi <http://sumo.ly/4dFZ>

[![](/wp-content/uploads/2015/02/hxbdz.jpg)](https://imgflip.com/i/hxbdz)

Sääntely on varsinaisesti yritysten ja valtion yhteenliittymä potentiaalisten kilpailijoiden vahingoittamiseksi – Cox <http://sumo.ly/4f7g>

[![](/wp-content/uploads/2015/02/hxbb9.jpg)](https://imgflip.com/i/hxbb9)

Aikamme harhakuva on rikastuttaa kaikkia yhteiskuntaluokkia toistensa kustannuksella – Bastiat <http://sumo.ly/4dFZ>

[![](/wp-content/uploads/2015/02/hxb8w.jpg)](https://imgflip.com/i/hxb8w)

Julkinen kulutus on aina korvaavaa yksityiseen kulutukseen nähden. -Bastiat <http://sumo.ly/4dK8>


<!-- https://www.taloudenperusteet.com/videoita/ -->
# Videoita

> Ellei videoihin tule suoraan tekstitystä, saat sen päälle painamalla videon alalaidan cc-nappia. Suhdannevaihtelut selitettynä – Hayek vastaan Keynes Vuosisadan kamppailu: Keynes vs. Hayek, Toinen erä Kätyrit – He ovat kytköksissä! Prakseologia – jakso 1 – Johdanto Prakseologia – jakso 2

Ellei videoihin tule suoraan tekstitystä, saat sen päälle painamalla videon alalaidan cc-nappia.

[Suhdannevaihtelut selitettynä – Hayek vastaan Keynes](https://www.youtube.com/watch?v=HbCEDvfgXPw)

[Vuosisadan kamppailu: Keynes vs. Hayek, Toinen erä](https://www.youtube.com/watch?v=JPHpd3R6za0)

[Kätyrit – He ovat kytköksissä!](https://www.youtube.com/watch?v=JPHpd3R6za0)

[Prakseologia – jakso 1 – Johdanto](https://www.youtube.com/watch?v=Y6ieerykV_s)

[Prakseologia – jakso 2 – Metodologia](https://www.youtube.com/watch?v=gnHCGPWSt4U)

[Prakseologia – jakso 3 – Tarkoituksellinen toiminta](https://www.youtube.com/watch?v=HYdGz2-Eo6Y)

[Prakseologia – jakso 4 – Toiminnan edellytykset](https://www.youtube.com/watch?v=jic35__fkg8)

[Prakseologia – jakso 5 – Toiminnan rationaalisuus](https://www.youtube.com/watch?v=-zxDpb31CVg)

[Prakseologia – jakso 6 – Keinot ja päämäärät](https://www.youtube.com/watch?v=31XPUTTTXlc)

[Prakseologia – jakso 7 – Arvoasteikko](https://www.youtube.com/watch?v=cDfZAbAus7w)

[Prakseologia – jakso 8 – Aika](https://www.youtube.com/watch?v=dD4MAsONeZs)

[Prakseologia – jakso 9 – Epävarmuus](https://www.youtube.com/watch?v=DfDyFJdg1Fk)

[Prakseologia – jakso 10 – Laskevan rajahyödyn laki](https://www.youtube.com/watch?v=hSYBfmL6dWQ)

[Prakseologia – jakso 11 – Tuottojen laki](https://www.youtube.com/watch?v=hSYBfmL6dWQ)