Kuinka Jonathan pääsisi koskaan kotiin? Hän oli vilpitön, rehellinen kaveri, joka oli valmis tekemään millaista työtä tahansa. Ehkäpä hän saattaisi löytää pestin laivan miehistöstä. Saarelta täytyy varmasti löytyä satama ja laivoja. Tätä ongelmaa pohtiessaan laiha mies kamppaili isohkon laitteen lastaamisen kanssa suuriin hevosvetoisiin vankkureihin. Hänellä oli yllään silmiinpistävän punainen puku ja tyylikäs hattu koristeltuna suurella sulalla. Huomattuaan Jonathanin mies huusi: ”Hei poika, maksan sinulle viisi kaynsiä lastausavustasi.”

”Kaynsiä?” Jonathan toisteli uteliaana.

”Rahaa, paperipayolaa. Haluatko sitä vai et?”

”Toki”, Jonathan vastasi, koska hänellä ei ollut parempaakaan tekemistä. Ei tämä ollut työtä laivalla, mutta hänen täytyi ansaita elantonsa. Lisäksi mies näytti juonikkaalta ja saattaisi tarjota neuvojaan. Pitkän aikaa tönittyään ja työnnettyään he onnistuivat nostamaan hankalan laitteen rattaille. Otsaansa pyyhkien Jonathan pysähtyi puhkumaan ja katsomaan työnsä tulosta. Laite oli suuri ja se oli kauttaaltaan maalattu kauniilla kuvioilla. Päällä oli suuri torvi, jollaisen Jonathan oli kerran nähnyt käsikäyttöisessä gramofonissa kaukana kotonaan.

”Kauniit värit”, Jonathan sanoi kokien huimausta tuijottaessaan vaikeaselkoisia sykkiviä kuvioita. ”Ja mikä tuo iso torvi on tuolla katolla?”

”Tule etupuolelle ja katso itse.” Niinpä Jonathan kiipesi vankkureihin ja luki tyylikkäillä kultakirjaimilla maalatun kyltin: ”Golly Gomperin unelmakone!”

”Unelmakone?” Jonathan toisteli. ”Tarkoitat, että se toteuttaa unelmat?”

”Aivan varmasti”, vastasi teräväpiirteinen mies. Hän kiersi viimeisen ruuvin auki ja poisti laitteen takapaneelin. Sisältä löytyi yksinkertainen gramofoni. Käsikahvan sijaan siinä oli jousi vetoavaimella. Katkaisin käänsi levysoittimen päälle.

”Täällä ei ole muuta kuin vanha musiikkisoitin!” Jonathan totesi.

”Mitä odotit”, mies vastasi, ”hyvää haltijatarta?”

”En tiedä. Odotin ehkä jotain hiukan…hmm…arvoituksellisempaa. Ihmisten unelmien toteuttaminen vaatii kuitenkin jotain hiukan erikoisempaa.”

Viekas virnistys levisi miehen kapeille kasvoille ja hän tuijotti Jonathania pitkään ja hartaasti. ”Sanoja, utelias ystäväni. Joidenkin unelmien toteuttamiseen tarvitaan vain sanoja. Ongelmana on vain, ettei ole mahdollista tietää kenelle unelma toteutuu toivoessasi jotain.”

Nähtyään Jonathanin hämmentyneen ilmeen mies kurotti taskuunsa ja veti esiin pienen haperon valkoisen käyntikortin. Hän esitteli itsensä staccato nasaaliäänellään, ”Tanstaafl on nimeni. P.T Tanstaafl.” Juuri silloin hän huomasi antaneensa Jonathanille väärän kortin, jossa luki ”G. Gomper”. Hän nappasi sen takaisin. ”Anteeksi poikaseni, tämä on eilinen kortti.”

Käytyään läpi lompakkoaan hän löysi toisen hiukan erikokoisen ja erivärisen kortin, jossa oli tämän päivän nimi. Sitten hän otti esiin julisteen tyylikkäillä kultakirjaimilla, jonka hän asetti kyltin alkuperäisen nimen päälle. Nyt siinä luki: ”Tohtori Tanstaaflin unelmakone.”

Mies selitti sujuvasti: ”Ihmisillä on unelmia, vai mitä? He eivät vain tiedä kuinka toteuttaa niitä, vai mitä?”

Tohtori Tanstaafl nyökkäsi päätään joka kerta kun hän sanoi ”Vai mitä?” Jonathan alkoi nyökkäämään samaan aikaan äänettömästi.

”Joten maksat rahaa, käännät avainta ja tämä vanha rasia soittaa tietyn ovelan ohjeistuksen yhä uudestaan, vai mitä?” Tanstaafl nyökkäsi jälleen ja Jonathan seurasi nyökkäyksellä. ”Viesti on aina sama ja aina löytyy monia uneksijoita, jotka haluavat kuulla sen, vai mitä?”

”Mikä on viestin sisältö, herra Tanstaafl?” Jonathan kysyi huomaten yhtäkkiä päänsä nyökkäävän ylös ja alas.

Mies korjasi Jonathania, ”Anteeksi, Tohtori Tanstaafl. Kuten olin sanomassa, unelmakone pyytää ihmisiä ajattelemaan mitä he haluaisivat saada ja…”, mies vilkuili ympärilleen ja katsoi oliko kukaan kuuntelemassa, ”…sitten se selittää unelmoijalle mitä tehdä – erittäin suostuttelevaan tapaan, vai mitä?”

”Tarkoitat, että se hypnotisoi heidät?” Jonathan kysyi silmät laajentuen.

”Voi ei, ei, ei, ei, ei!” mies vastusteli. ”Se kertoo heille, että he ovat hyviä ihmisiä ja se, mitä he toivovat, on hyvä asia, vai mitä? Se on niin hyvä, että heidän tulee vaatia sitä, vai mitä!”

”Siinäkö kaikki?” Jonathan sanoi ihmeissään.

”Siinä kaikki.”

Hetken epäröityään Jonathan kysyi, ”Mitä nämä unelmoijat sitten pyytävät?”

Mies veti esiin öljykannun ja alkoi voitelemaan sisällä olevia rattaita. ”Se riippuu paljon siitä mihin laitan tämän koneen. Usein laitan sen tehtaan eteen, kuten tämän – Bastiat-rakentajien.” Hän heilautti peukaloon kadun toisella puolella olevan tanakan kaksikerroksisen rakennuksen suuntaan. ”Ja toisinaan laitan sen hallitsijoiden palatsin luo. Siellä ihmiset haluavat aina lisää rahaa. Lisää rahaa on hyvä asia, tiedäthän, koska hinnat aina nousevat ja ihmiset tarvitsevat aina lisää, vai mitä?”

”Niin olen kuullut”, Jonathan vastasi pyöritellen silmiään myötätuntoisesti. ”Saavatko he sitä?”

Mies vetäytyi ja pyyhki kätensä rättiin. ”Toiset saavat – tuosta noin!” hän sanoi sormiaan näpäyttäen. ”Nuo uneksijat ryntäsivät palatsille ja vaativat lakeja, jotka pakottavat tehtaan antamaan heille kolminkertaisen palkan ja etujen korotuksen.”

”Minkä etujen?” Jonathan sanoi.

”Kuten turvallisuuden. Lisää turvallisuutta on hyvä asia, vai mitä? Joten uneksijat vaativat lakeja, jotka pakottavat tehtaat ostamaan heille vakuutuksia: sairasvakuutuksen; työttömyysvakuutuksen; henkivakuutuksen, vai mitä?”

”Kuulostaa hyvältä!” Jonathan huudahti. ”Noiden unelmoijien on täytynyt olla hyvin onnellisia.” Hän kääntyi katsomaan tehdasta ja huomasi, ettei siellä vaikuttanut tapahtuvan paljon mitään. Haalistunut maali sai rakennuksen näyttämään väsähtäneeltä ja likaisista, rikkinäisistä ikkunoista ei paistanut valoa. Jalkakäytävällä lojui ympäriinsä rikkoutuneita lasinpalasia.

Mies viimeisteli öljyämisen, laittoi paneelin paikalleen ja kiristi ruuvit. Pyyhkäistyään viimeisen kerran rätillä kiillotetun laatikon päältä hän hyppäsi pois vaunusta ja meni tarkistamaan valjaita. Jonathan pomppasi alas ja kääntyi miehen puoleen toistaen: ”Sanoin, että heidän on täytynyt olla hyvin onnellisia – tarkoitan saadessaan kaiken rahan ja turvallisuuden. Ja kiitollisia myös. Antoivatko he sinulle mitalin tai juhla-aterian?”

”Ei mitään tuollaista”, tohtori Tanstaafl vastasi lyhyesti. ”Olin vähällä saada terva ja höyhenet -käsittelyn. He melkein tuhosivat herkän Unelmakoneeni viime yönä kivillä, tiilillä ja kaikella eteensä sattuneella, jolla he pystyivät heittämään. Katsos, heidän tehtaansa suljettiin eilen ja työntekijät syyttävät minua.”

”Miksi tehdas suljettiin?”

”Vaikutti siltä, että tehdas ei pystynyt ansaitsemaan tarpeeksi maksaakseen työntekijöiden palkankorotukset ja edut. Nyt ne joutuvat uudistamaan koneet ja yrittämään jotain muuta.”

”Mutta silloin,” Jonathan sanoi, ”se tarkoittaa, että unelmat eivät lopulta toteutuneetkaan. Jos tehdas suljettiin, kellekään ei makseta. Ja kukaan ei myöskään saa turvallisuutta. Kukaan ei saa mitään! Miksi, olet pelkkä huijari. Sanoit, että unelmakone…”

”Odotapas, poika! Unelmat toteutuivat. Tarkoitin”, mies painotti hitaasti, ”että ei ole mahdollista tietää kuka unelman saa, kun toivot jotain. Joka kerta kun vanha tehdas sulkeutuu täällä Corrumpon saarella tämä sama unelma toteutuu vesistön toisella puolella Nien saarella. Juuri vähän aikaa sitten uusi tehdas avautui siellä, ainoastaan viikon purjehdusmatkan päässä täältä. Paljon uusia työpaikkoja ja turvallisuutta siellä. Mitä minuun tulee, niin kerään koneellani rahat tapahtui mitä tahansa.”

Jonathan pohti tarkkaan Nie-saaren uutisia oivaltaen, että oli olemassa toinen saari, joka oli tätä saarta vauraampi. ”Missä tämä Nie-saari sijaitsee?” hän kysyi.

”Kaukana idässä horisontin takana. Nien ihmisillä on juuri tällainen tehdas. Kun tuotantokustannukset nousivat täällä, tehtaat siellä saivat paljon enemmän tilauksia. He ymmärtävät, että paras tapa saada kaikkea enemmän – palkkaa ja turvallisuutta – on saada enemmän asiakkaita. Corrumpon työläiset eivät voi vain vaatia enemmän asiakkailta. Ei ole olemassa ilmaisia lounaita, tiedäthän. Kaikella on hintansa.”

Tohtori Tanstaafl myhäili sitoessaan laitetta remmeillä. Hän maksoi Jonathanille avusta, kiipesi kuljettajan paikalla ja heilautti valjaita. Jonathan katsoi saamaansa rahaa ja huolestui yhtäkkiä sen olevan kohta arvotonta. Se oli samaa laillista rahaa, jota pariskunta oli näyttänyt hänelle virallisen rahan luomisen viraston edessä. ”Hei tohtori Tanstaafl, odota!”

”Niin?”

”Voisitko maksaa minulle jollain muulla rahalla? Tarkoitan, jollain joka ei menetä arvoaan?”

”Se on laillinen maksuväline, kaveri. Sinun täytyy hyväksyä se. Luuletko, että käyttäisin tätä tavaraa, jos minulla olisi valinnanvapaus? Kuluta se pian!”

Mies huusi hevoselleen ja häipyi.