Seuraavana aamuna auringon ensimmäiset säteet herättivät Jonathanin. Hän kuuli kehräämistä. Mices nautti pitkästä venytyksestä – kaivaen käpälänsä multaan. Jonathan hieroi silmiään ja katsoi unisena ympärilleen. Muutamaa savupatsasta lukuun ottamatta kaupunki vaikutti jälleen rauhalliselta. Nälkäisen hän tutki taskujaan ja löysi pari jäljelle jäänyttä palaa leipää. Hän söi yhden ja yrittäen olla herättämättä Alisaa asetti varovasti leivänsiivun hänen kätensä alle. Mutta hän vavahti ja nousi ylös.

”Haluan katsoa tämän vuoren huipulta”, Jonathan sanoi Alisalle. Hän myöntyi ja he alkoivat suunnata yhdessä ylös jyrkkää nousua. Pian polku päättyi kiviin, jotka vaativat käsien avulla kiipeämistä ja kiskomista jokaista harottavaa oksaa tai juurta apuna käyttäen. Reilusi Alisaa edellä, mutta Micesiä jäljessä, Jonathan saapui paljaalle kohdalle lähellä huippua. Hän tutki alla kaukana olevaa kaupunkia. Huippu oli lähellä, joten hän jatkoi nousua läpi kitukasvuisten ja vääntyneiden puiden rykelmän.

”Ihmiset!” hän sanoi ärsyyntyneenä itsekseen. ”Jatkuvasti tyrkkimässä toisiaan. Uhkailemassa toisiaan. Pidättämässä toisiaan. Ryöstämässä ja vahingoittamassa toisiaan.”

Lopulta puut ohenivat muutamiksi pusikoiksi ja sitten kasaksi suuria lohkareita. Vienon täysikuun pystyi vielä erottamaan aamunkoittoon häviämässä, horisonttia kohden liukumassa. Ilma oli viileä ja miellyttävä hänen rämpiessään eteenpäin. Huipulla oli yksi ainut luiseva puu yhdessä suuren, ruman petolinnun kanssa, joka tähysti paljaalla rungolla. ”Voi ei”, huokasi Jonathan, joka oli toivonut rauhallisempaa paikkaa. ”Juuri minun onneani. Jätän taakseni haaskojen laakson löytääkseni rauhallisen paikan ja mitä löydän? Oikean haaskalinnun!”

”Olen kondorikotka!” kaikui syvä yrmeä ääni.

Jonathan jähmettyi. Mices hyppäsi, kyyristi sitten selkänsä ja alkoi sähistä. Jonathanin silmät, kuuta suuremmat, liikkuivat hitaasti aluetta tutkien. Hänen sydämensä löi äänekkäästi hänen korvissaan. Huulet vapisten hän kysyi, ”Kuka sen sanoi?”

”Kuka sen sanoi?” toisti ääni. Se vaikutti tulevan yksinäiseltä puulta.

Jonathan silmäili pedon näköistä lintua. Kumpikaan ei liikahtanut. Hän sanoi, ”Sinä puhut? Linnut eivät osaa puhua!”

Keräten rohkeuttaan ja hengittäen syvään Jonathan lähestyi hitaasti puuta. Lintu ei liikuttanut höyhentäkään, vaikkakin Jonathanilla oli erityinen tunne olevansa sen katseen alaisena.

Jälleen Jonathan puhui yrittäen pitää äänensä vakaana, ”Sinä puhut?”

”Totta kai!” vastasi kondori ylimielisesti. ”Olen kondorikotka, haaskalintujen perheen ylpeä suurin jäsen.” Jonathanin polvet löivät loukkua ja hän melkein kaatui. Hän palautti tasapainon ajoissa ja kyykistyi puun eteen. ”Sinä – sinä pystyt puhumaan?”

”Yhmm”, tuhahti lintu. ”Pystytkö sinä? Puoliakaan ajasta et vaikuta tietävän mistä puhut. Pelkkä matkimista, olettaisin.” Lintu käänsi hiukan päätään ja sanoi syyttävään sävyyn: ”Mitä tarkoitit, kun sanoit, että jätit petojen laakson?”

”Minä–minä–minä olen pahoillani. En tarkoittanut loukata sinua”, sopersi Jonathan tuntien itsensä hiukan hölmöksi puhuessaan linnulle. ”Kaikki ihmiset tuolla alhaalla olivat niin julmia ja brutaaleja toisilleen. Se on vain kielikuva pedoista ja niin. Ihmiset muistuttivat minua…no niin…”

”Petolinnuista?” Lintu levitti kaularöyhelöön paljaan päänsä ja niskansa alapuolelta. Jonathan nyökkäsi nöyrästi.

Alisa ilmestyi puiden takaa ja näkymä keskustelusta salpasi hänen hengityksensä. ”Hän on olemassa!” tyttö huusi. Hän kiiruhti Jonathanin viereen ja tarttui hänen kädestään kuiskatakseen: ”Mahtava Bard on tosiaan olemassa! Luulin sen olevan vain myytti. En koskaan kuvitellut – ja niin iso ja ruma!”

Kondori murahti ja heilutti suuria siipiään ennen asettumistaan takaisin oksalleen. ”Kiitos miellyttävästä esittelystä, Alisa.”

Nähtyään hänen yllättyneen ilmeen nimensä kuultuaan Bard vastasi, ”Tunnet minut. Miksen minä tuntisi sinua ja ystävääsi, Jonathania?”

Alisa ja Jonathan katsoivat kondoria pelonsekaisella kunnioituksella.

”Olen seurannut teitä molempia jo jonkin aikaa, erityisesti Jonathanin riipaisevaa koetusta merellä”, sanoi Bard. ”Olet rohkea ja nokkela nuori mies, mutta helposti höynäytettävissä. Alisa on oivaltavampi, luottavaisempi tekoihin kuin sanoihin.”

”En ymmärrä”, sanoi Jonathan.

”Sinulle tämä on kaikkien petojen maa. Pah! Jos se pitäisi paikkansa, silloin tämä olisi paljon parempi saari kuin se on.” Lintu nosti rumaa, paljasta päätään ylpeästi. ”Olet tullut monien otuksien saarelle – petolintujen, kerjäläisten, huijarien ja kuninkaiden. Mutta et tunnista kuka on ansiokas, koska tittelit ja sanat huijaavat sinua. Olet retkahtanut kaikkein vanhimpaan temppuun ja pidät pahuutta korkeassa arvossa.”

Jonathan puolusteli itseään. ”Ei ole temppua. Petolinnut, kerjäläiset ja niin edelleen ovat helppoja ymmärtää. Siellä mistä tulen, haaskalinnut poimivat kuolleiden luut. Se on vastenmielistä!” Jonathanin nenä nyrpistyi painotuksesta. ”Kerjäläiset ovat yksinkertaisia ja viattomia. Huijarit ovat ovelia ja hassuja – tavallaan ilkikurisia.”

”Ja mitä tulee kuninkaisiin ja kuninkaallisiin”, lisäsi Jonathan pikaisesti, hänen silmiensä tanssiessa innostuksen välähdyksestä, ”no, en ole koskaan tavannut yhtään oikeassa elämässä, mutta olen lukenut heidän elävän kauniissa palatseissa ja pukeutuvan mahtaviin asuihin. Jokainen haluaa olla kuin he. Kuninkaat ja heidän ministerinsä hallitsevat maata ja palvelevat suojellakseen kaikkia alamaisia. Siinä ei ole temppuja.”

”Ei temppua?” toisteli Bard huvittuneena. ”Keskitytään haaskalintuun. Näistä neljästä petolintu on ainoa todellinen aatelinen. Ainoastaan haaskalintu tekee jotain hyödyllistä.”

Mahtava lintu venytti jälleen luisevaa kaulaansa ja tuijotti Jonathania. ”Milloin hiiri kuolee ladon taakse, minä siivoan. Kun hevonen kuolee niitylle, minä siivoan. Kun köyhä mies kuolee metsään, minä siivoan. Saan aterian ja kaikkien on parempi olla. Kukaan ei ole koskaan käyttänyt asetta tai häkkiä saadakseen minut tekemään työtäni. Saanko mitään kiitosta? En. Palveluksiani pidetään likaisina ja ällöttävinä. Joten ’ruman’ haaskalinnun täytyy elää sanallisen hyväksikäytön ja kiittämättömyyden keskellä.”

”Sitten on kerjäläiset”, jatkoi kondori. ”He eivät tuota. He eivät auta ketään, paitsi itseään. Mutta he eivät tuota myöskään harmia. Tietysti he pitävät itsensä pois kuolemasta metsään. Ja voidaan toki sanoa, että he tarjoavat hyvänolontunnetta heidän hyväntekijöilleen. Joten heitä siedetään.”

”Huijarit ovat kaikkein viekkaimpia ja ovat ansainneet korkean paikan runoudessa ja taruissa. He harjoittavat harhauttamista ja huijaavat muita punomillaan sanoilla. Huijarit eivät suorita hyödyllistä palvelua, paitsi opettamalla epäluuloisuutta ja pettämisen taitoa.”

Kondori nousten takajaloilleen ja avasi valtavat siipensä ja huokasi syvään. Vieno mädäntyneen lihan haju leijaili aamuisessa ilmassa.

”Alhaisimpana ovat kuninkaalliset. Kuninkaiden ei tarvitse kerjätä tai huiputtaa; vaikkakin he tekevät usein molempia. Ryöstäjien tapaan he varastavat muiden tuotteet käskyvallassaan olevalla raa’alla voimalla. Ja sinä, naiivi matkalaiseni, kunnioitat tätä ”kuninkaallisuutta’ samalla kun pilkkaat haaskalintua? Jos näkisit muinaisen monumentin”, havainnoi Bard, ”sanoisit kuninkaan olevan mahtava, koska hänen nimensä oli kaiverrettu huipulle. Kuitenkaan et kiinnitä lainkaan huomiota kaikkiin raatoihin, joita minunlaiseni joutuivat siivoamaan monumentin rakentamiseksi.”

Jonathan puhui, ”Totta, aikaisemmin jotkut kuninkaat olivat roistoja. Mutta nyt äänestäjät valitsevat johtajansa hallitsijoiden neuvostoon. He ovat erilaisia, koska – no, koska heidät on valittu.”

”Valitut hallitsijat erilaisia? Hah!” karjaisi kondori tylysti. ”Lapset kasvatetaan yhä kasvaessaan satuihin kuninkaallisista, ja kuninkaallisia he yhä odottavat. Valitsemanne hallitsijat eivät ole mitään muuta kuin nelivuotisia kuninkaita ja kaksivuotisia prinssejä. He tosiaankin yhdistävät kerjäläiset, huijarit ja kuninkaalliset yhdeksi paketiksi! He anelevat tai juonittelevat lahjoituksia ja ääniä; he mielistelevät ja pettävät jokaisesta mahdollisuudesta; he keikistelevät ympäri saarta hallitsijoina. Ja kun he onnistuvat hyväksikäytöissään, ne meistä, jotka todella tuottavat jotain ja palvelevat, saavat yhä vähemmän.”

Jonathan vaikeni. Hän katsoi takaisin alas laaksoon ja nyökkäsi alistuneena päätään. ”Haluaisin nähdä paikan, jossa asiat eivät ole näin. Onko sellaista paikkaa?”

Suuret siipensä nostaen kondori hyppäsi puusta ja laskeutui kaikuvalla jymähdyksellä maahan Alisan ja Jonathanin viereen. Yllättyneenä linnun suuresta koosta he hypähtivät taaksepäin. Bard kumartui heidän ylleen, ollen valtavalla siipivälillään lähes tuplasti heidän pituisensa.

”Haluaisit nähdä paikan, jossa ihmiset ovat vapaita? Jossa voimaa käytetään ainoastaan puolustukseen? Haluaisit vierailla maassa, jossa viranomaisia hallitaan samoilla käyttäytymissäännöillä kuin kaikkia muita?”

”Kyllä vaan!” sanoi Jonathan.

Bard tutkiskeli heitä molempia. Linnun valtavat silmät porautuivat Jonathaniin lukien vilpittömyyden merkkejä. Sitten hän julisti, ”Jonathan, kiipeä selkääni.” Lintu kääntyi hiukan ja laski sen jäykät pyrstösulkansa maahan.

Jonathanin uteliaisuus voitti hänen pelkonsa. Hän astui loveen puussa ja kurottautui varovasti vetääkseen itsensä pehmeään notkelmaan linnun siipien välissä. Sitten hän katsoi odottavasti Alisaa.

”En voi lähteä”, hän sanoi molemmille. ”Perheeni etsii minua. Haluan lähteä, mutta en juuri nyt.”

Jonathan punastui. Suurella hymyllä hän letkautti, ”En ole vieläkään saanut sitä ilmaista lounasta”.

Jonathan oli tuskin asettanut kätensä linnun vahvan niskan ympärille, kun hän tunsi lihaksien kireyden. Kondori loikki kömpelösti maassa pitkin harppauksin. Jonathan tunsi kallistuksen ja he keinuivat nousuvirtauksessa. Taakseen katsoessa hän näki Alisan vilkuttavan, Mices hänen jaloissaan.

Liidellen korkealla saaren yläpuolella tuulen tuiskiessa kasvoillaan Jonathanin olo oli ylenpalttinen. Muutaman ystävän kaipausta lukuun ottamatta hän jätti saaren mielellään. Vuoret katosivat pilvien alle ja kondori nousi suoraan kohti nousevan auringon loistavia säteitä. Edessä siinsi suuri pilvimeri yhdessä valtameren kanssa ja Jonathan tuumi, ”Minneköhän?”