Jonathan seurasi alakuloista naista ja hänen poikaansa muutaman kilometrin matkan heidän sukulaistensa luo. He kiittivät häntä lämpimästi ja kutsuivat hänet sisään. Yhdellä silmäyksellä hän huomasi talon pystyvän hädin tuskin majoittamaan koko perheen, joten Jonathan pahoitteli, ettei voi jäädä ja jatkoi matkaansa.

Tie vei hänet joen rantaan, josta hän löysi sillan toiselle puolella olevaan muurilla ympäröityyn kaupunkiin. Kapealla sillalla oli näyttävä jakaja. Yhdellä puolella siltaa kyltti osoitti kaupungin suuntaan tekstillä: ”SISÄÄNKÄYNTI STULTAN KAUPUNKIIN, CORRUMPON SAARELLA.” Toisella puolella jakajaa toisessa kyltissä luki yksinkertaisesti: ”AINOASTAAN ULOSKÄYNTI – EI SISÄÄNKÄYNTIÄ”.

Tämä ei ollut omituisinta sillassa. Päästäkseen kaupunkiin täytyi ylittää rosoisia esteitä. Terävien kivien ja valtavien kivenlohkareiden pinot tukkivat koko sisäänkäyntipuolen sillasta. Monet matkalaiset olivat tiputtaneet käärönsä puolitiehen tai jokeen mieluummin kuin kantoivat ne epätasaisen esteen yli. Toiset, erityisesti vanhemmat ihmiset, kääntyivät yksinkertaisesti takaisin. Uupuneen matkalaisen takaa Jonathan tarkkaili tuttua keltaraitaista kissaa, jolla oli repaleinen oikea korva ja joka haisteli ja käpälöi hylättyä nyyttiä. Kissa repäisi hänen katsellessaan palan kuivattua lihaa repaleisesta nyytistä.

Sillan uloskäynti oli sisäänkäyntiin verrattuna täysin tasainen ja esteetön. Tuotteita kantavat kauppiaat lähtivät vaivatta kaupungista. ”Miksi he tekevät niin vaikeaksi päästä tänne, kun taas poistuminen on niin helppoa?” Jonathan ihmetteli.

Jonathan kapusi sillan sisäänkäyntipuolen yli, mutta liukastui epätasaiseen jalansijaan ja kurotti itsensä ylös kivenlohkareiden välistä. Lopulta hän saapui paksuille puuporteille, jotka oli avattu sepposen selälleen päästäen hänet kaupungin mahtavien muurien läpi. Ihmiset ratsastivat hevosilla, kantoivat laatikoita ja nyyttejä ja ajelivat kaiken näköisillä vaunuilla ja rattailla pitkin katuja. Jonathan suoristi ryhtiään, pyyhki pölyt paidastaan ja housuistaan ja marssi portin läpi. Kissa livahti sisään hänen takanaan.

Sisääntuloportin läheisyydessä istui nainen pieniä kirkkaita pinssejä pullollaan olevan pöydän takana ja piti kädessään pergamenttikääröä.

”Haluaisitko allekirjoittaa vetoomukseni?” nainen kysyi leveästi hymyillen ja kiinnitti yhden pinsseistä Jonathanin paidan taskuun.

”En ole varma”, Jonathan änkytti. ”Mutta voisitko näyttää minulle suunnan kaupungin keskustaan?”

Nainen silmäili häntä epäilevästi. ”Et tunne kaupunkia?”

Jonathan epäröi huomatessaan naisen ääneen hiipineen viileän sävyn. ”Ja mihin voin allekirjoittaa vetoomuksen?” hän sanoi pikaisesti.

Nainen hymyili jälleen. ”Allekirjoita tuohon sukunimen alle, tähän näin. Autat tällä monia ihmisiä.”

Jonathan kohautti olkapäitään ja poimi kynän. Hän sääli naista, joka joutui istumaan raskaissa vaatteissa hikoillen vuolaasti tällaisena miellyttävänä aurinkoisena päivänä. ”Mikä on tämän vetoomuksen tarkoitus?” kysyi Jonathan.

Nainen laittoi kädet yhteen eteensä kuin valmistautuakseen yksinlauluun. ”Tämä on vetoomus työpaikkojen ja toimialojen suojelemiseksi. Suosithan sinä työpaikkoja ja toimialoja?” hän vetosi.

”Totta kai”, Jonathan vastasi muistellen yritteliästä naista, joka pidätettiin puutyöntekijöiden työpaikkojen vaarantamisesta. Vihoviimeiseksi hän halusi kuulostaa mielenkiinnottomalta ihmisten töitä kohtaan.

”Kuinka tämä voi auttaa?” Jonathan kysyi tuhertaessaan nimeään niin huonosti, ettei kukaan voisi millään lukea sitä.

”Hallitsijoiden neuvosto suojelee paikallisia toimialoja kaupungin ulkopuolelta tulevilta tuotteilta. Kuten näet, olemme saavuttaneet edistystä sillan osalta, mutta vielä on paljon tekemättä. Jos riittävän moni ihminen allekirjoittaa vetoomukseni, hallitsijat ovat luvanneet kieltää ulkomaiset tuotteet, jotka häiritsevät toimialaani.”

”Mikä on toimialasi”, Jonathan kysyi.

Nainen julisti ylpeästi: ”Edustan kynttilöiden ja takkien tekijöitä. Tämä vetoomus pyytää auringon kieltämistä.”

”Auringon?” ihmetteli Jonathan. ”Kuinka…öh.. miksi kieltää aurinko?”

Hän silmäili Jonathania puolustavasti. ”Tiedän, että se kuulostaa hiukan radikaalilta, mutta etkö huomaa, että aurinko vahingoittaa kynttilänvalajia ja takkien valmistajia. Ihmiset eivät osta kynttilöitä ja takkeja silloin, kun heillä on lämpöä ja valoa. Ymmärrät varmasti, että aurinko on erittäin halpa ulkomaisen valon ja lämmön lähde. Sitä ei vain voida hyväksyä!”

”Mutta auringon valo ja lämpö ovat ilmaista”, Jonathan vastusteli.

Nainen näytti loukkaantuneelta ja valitti: ”Juuri se on ongelmana, etkö ymmärrä?” Hän otti pienen muistivihkon ja kynän, ja yritti tehdä muutamia muistiinpanoja hänelle. ”Laskelmieni mukaan näiden edullisten ulkomaisten aineksien saatavuus vähentää varteenotettavaa työllisyyttä ja palkkoja vähintäänkin viisikymmentä prosenttia – siis minun edustamallani toimialalla. Raskas vero ikkunoille tai niiden suora kieltäminen parantaisi tilannetta merkittävästi.”

Jonathan laski kädestään hänen vetoomuksensa. ”Mutta jos ihmiset maksavat valosta ja lämmöstä, silloin heillä on vähemmän rahaa käytettäväksi muihin asioihin – kuten ruokaan tai juomiin tai leipään.”

”En edusta lihakauppiaita, panimoita tai leipureita”, nainen vastasi tylysti. Aistiessaan muutoksen Jonathanin asenteessa hän nappasi vetoomuksen takaisin. ”Ilmiselvästi olet kiinnostuneempi jostain kuluttajan itsekkäästä mielijohteesta kuin työpaikkojen turvaamisesta ja vakaiden liiketoimien investointien suojelemisesta. Hyvää päivänjatkoa teille”, hän sanoi päättäen keskustelun töksähtävästi.

Jonathan perääntyi pöydän äärestä. ”Kieltää aurinko?” hän ajatteli. ”Onpa hullu ajatus! Ensin kirveet ja ruoka, nyt aurinko. Mitähän he keksivät seuraavaksi?”