Kerroin on keynesiläisen analyysin ja politiikan yksi tärkeimpiä osasia. Kerroinvaikutus voidaan määrittää alkuperäisen kulutuksen lisäyksen aikaansaamana suurempana tulonlisäyksenä. (Esimerkiksi sadan dollarin kulutuksen lisäys luo 500 dollarin kokonaislisäyksen vastaanotettuihin tuloihin alkuperäisen tulon tullessa kulutetuksi uudelleen jokaisen vastaanottajan toimesta – nämä luvut perustuvat oletukseen, että jokainen tulonsaaja kuluttaa 80 % ja säästää 20 % lisätuloistaan kaavan ollessa kerroin = 1 / prosenttimuutos säästämisessä.)
Perustaltaan kerroin on käsistä karannut teoria, kuten Henry Hazlitt on esittänyt kirjassaan The Failure of the New Economics:
Jos lähtökohtaisesti oletetaan yhteisön tulojen olevan yhtä suuret sen kulutuksen kanssa lisättynä sen investoinneilla, ja yhteisö kuluttaa yhdeksän kymmenesosaa ja investoi yhden kymmenesosan, tällöin sen tulojen täytyy olla kymmenen kertaa suuremmat kuin sen investoinnit. Jos se kuluttaa yhdeksäntoista kahdeskymmenesosaa ja investoi yhden kahdeskymmenesosan, tällöin sen tulojen täytyy olla kaksikymmentä kertaa investointeja suuremmat . . . ja näin loputtomiin jatkuen. Nämä asiat ovat tosia, koska ne esittävät eri tavalla saman asian. Tavallinen henkilö kadulta ymmärtäisi tämän. Mutta oletetaan terävä ihminen, matematiikkaan koulutettu. Hän huomaa, olettaen yhteisön investointeihin menevän tulojen murto-osan, että tuloa sinänsä voidaan matemaattisesti kutsua tuon murto-osan ”funktiona.” Jos investointi on yksi kymmenesosa tuloista, tulot ovat kymmenen kertaa investointi jne. Tällöin, jollain villillä hyppäyksellä, tämä ”funktiollinen” ja puhtaasti muodollinen tai terminologinen suhde sekoittuu kausaalisuhteeksi. Seuraavaksi kausaalisuhde kääntyy päälaelleen paljasten ihmeellisen päätelmän, jonka mukaan mitä suurempi osa tuloista kulutetaan, ja mitä pienempi murto-osa edustaa investointeja, sitä enemmän tämän investoinnin täytyy ”kertautua” luodakseen kokonaistulot! (s. 139)
Tämän teorian eriskummallinen, mutta välttämätön seuraus on ääretön tulojen kasvu yhteisölle, joka kuluttaa 100 % tuloistaan (ja siten säästää 0 %) – voittaa varmasti työnteon!
Väitteen kumoaminen jatkuu Hazlittin todistelulla:
| V = | 0,99999 Y |
| Tällöin, Y = | 0,99999 Y + R |
| 0,00001Y = | R |
| Y = | 100 000 R |
Näin huomaamme sinun henkilökohtaisen kertoimen olevan paljon voimakkaamman kuin investointikertoimen, mistä seuraa valtion välttämättömyys painaa tietty määrä dollareita ja antaa ne sinulle. Kulutuksesi tule käynnistämään kansallisten tulojen kasvun 100 000 kertaa suuremmaksi kuin oma kulutuksesi.” s. 150-151
Kerroin perustuu virheelliseen teoriaan syy-seuraussuhteesta minkä vuoksi sitä ei todellisuudessa ole olemassa. Keynesiläiset myöntävät nykyään tämän usein, mutta viittaavat tosiasiaan, että sillä on paikallinen vaikutus. He eivät sano suoraan, mutta tämä tarkoittaa, että jos Uudenmaan asukkailta otetaan tuloja ja ne käytetään Lapissa se hyödyttää Lapin taloutta! Luonnollisesti tämä ei lisää kokonaistuloja kuten alkuperäinen kertoimen teoria osoittaa.
Kerroin on huoliteltu yritys hämmentää asioita mahdollistaakseen valtiolle rahojen kuluttamisen. Se ja keynesiläinen teoria eivät ole mitään muuta kuin hienostunut versio rahatalouden intoilijoiden kutsusta inflaatioon; Keynes onnistui ruoppaamaan ylös 1600-luvun merkantilismin virheelliset näkemykset ja nimeämään ne ”uutena talousteoriana”!
- Hazlitt, Henry The Failure of the New Economics , (New Rochelle, New York: Arlington House, 1959) s. 139, 151, 337 – 373.
- Rothbard, Murray N. Man, Economy, and State, (Los Angeles: Nash Publishing, 1970) s. 757 – 759.
- Skousen, Mark Economics on Trial , (Homewood, Illinois: Business One Irwin, 1991) s. 63 – 71.
- Mises, Ludwig von “Stones into Bread, the Keynesian Miracle,” in The Critics of Keynesian Economics edited by Henry Hazlitt , (New Rochelle, New York: Arlington House, 1977) s. 304 – 314.
- Keynes, John Maynard The General Theory of Employment, Interest, and Money, (New York: Harcourt, Brace, Javanovich , 1936) kappale 23.