26. Suuri lama

Suuren laman, kuten sitä aikaisemmat ja myöhemmät talouden laskukaudet, sai aikaan keinotekoinen rahan tarjonnan lisäys, jonka Yhdysvaltain keskuspankki tehtaili 1920-luvun aikana. Lisääntynyt rahan tarjonta aiheutti keinotekoisen alhaisen korkotason ja kiihtyneet investoinnit pääomavaltaisiin kohteisiin, erityisesti osakemarkkinoille ja kiinteistöihin.

Välttämätön sopeutuminen alkoi vuonna 1929, kun virheinvestoinnit likvidoitiin ja tuotanto siirtyi jälleen kerran takaisin todellisen kulutuskysyntään. Valitettavasti toisin kuin monissa aikaisemmissa laskusuhdanteissa, tällä kertaa Hooverin hallinto taisteli kynsin ja hampain kääntäen sen SUUREKSI lamaksi. (Yhdysvalloissa oli vuosina 1921–22 jyrkkä taantuma, joka väistyi nopeasti Hoover/Roosevelt New Deal -tyyppisten valtion toimien puuttuessa) Hooverin ensimmäinen interventio esti kaivatun mukautumisen kutsumalla koolle merkittävimmät teollisuuskokoonpanot ja vaatimalla heiltä takuut korkeiden palkkojen maksamisen jatkamisesta työntekijöille. Tämä perustui virheellisen uskomukseen, että korkeat palkat aiheuttavat vaurauden (sen sijaan, että vauraus saa aikaan korkeat palkat). Samoin Hooverin kesäkuussa 1930 hyväksymä Smoot-Hawley-tariffi synnytti 50-prosenttisen tariffimuurin ulkomaankaupalle ja häiritsi näin kansainvälistä työnjakoa.

Hoover onnistui nostamaan tuloveroprosentin korkeinta astetta 25 prosentista 64 prosenttiin vuonna 1932 ja lisäsi näin heikentyneen talouden taakkaa. Hoover ei siten ollut mikään laissez-fairen puolestapuhuja. Lisäksi liittovaltio perusti vuonna 1930 uuden viraston, Reconstruction Finance Corporationin (RFC), tukemaan kaatuvia suuri yrityksiä. Kuten Hoover totesi vuonna 1932: ”Olen laittanut alulle kaikkein mahtavimman  taloudellisen    puolustuksen   ja         vastahyökkäyksen       ohjelman tasavaltamme historiassa.” Sen sijaan, että olisi antanut elpymisen jatkua, liittovaltio toteutti lukemattoman määrän toimenpiteitä, jotka pitkittivät olosuhteita ja estivät kovasti kaivatun toipumisen.

Demokraatit     tarjosivat vastineena valtaviin interventioiden sarjoihin presi­dent­­ti­ehdokasta, joka lupasi vähentää valtion väliintuloja, alentaa veroja ja liittovaltion kulurakennetta ja kultakannan ylläpitämistä. Valitettavasti virkaan päästyään Franklin Roosevelt hallitsi hyvin paljon eri tavalla, kuin oli kampanjoinut. Kuukauden sisällä Amerikan kansalaisilta takavarikoitiin kulta kymmenen vuoden vankeustuomion ja 10 000 dollarin sakkojen uhalla. Dollari devalvoitui 40 prosenttia ja National Industrial Recovery Administration (NIRA) perustettiin vähentämään kilpailua ja tuotantoa. NIRA kartellisoi teollisuudenaloja valtuustoillaan, jotka määrittivät sääntöjä vähimmäishinnoille, mukaan lukien vähimmäispalkat, ja aiheutti liiketoiminnan kulujen nousun 50 prosentilla. Lisäksi maatalouden mukautumislainsäädäntö (AAA) auktorisoi viljan tuhoamisen keinona nostaa maataloushintoja (tuotannon vähentäminen sitä tarvittaessa on varmasti yksi kaikkein sydämettömistä kuviteltavissa olevista teoista). Onneksi korkein oikeus alkoi vuonna 1935 pitää tätä suosittujen liiketoimintojen keskitettyä suunnittelua perustalain vastaisena ja nämä loukkaavat ohjelmat lopetettiin.

Mutta Roosevelt ei ollut vielä sanonut viimeistä sanaansa yhteiskunnan järjestelyssä. Jakamattomien voittojen verottaminen hyväksyttiin vuonna 1937, arvopaperi- ja pörssilainsäädäntöä kiristettiin ja Wagner-lainsäädäntö tuli voimaan vuonna 1935. Wagner-lainsäädäntö heikensi vapaita työsuhteita, vahvisti liittoja ja lisäsi työnhakijoiden kurjuutta. Näiden lisäksi Roosevelt palautti vähemmän perustuslakia loukkaavan version maatalouden mukauttamislainsäädännöstä vuosina 1936 ja 1938.

Vuosina 1937–38 talous kohtasi jyrkän pudotuksen kokien ensimmäisen kerran taantuman laman keskellä. Pahentaakseen kurjuutta, Wage and Hours -lainsäädäntö astui voimaan vuonna 1938. Tämä laki määräsi palkan 48 tunnilta samaan aikaan vähentäessään työviikon 40 tuntiin ja nosti siten liiketoiminnan kuluja ja rajoitti sopimusvapautta työsuhteissa. 1930-luvun laskusuhdanteen kääntyminen suureksi lamaksi on seurausta valtion massiivisista interventioista, kaikkea liiketoimintaa kohdanneesta epävarmuuden ilmapiiristä uusien lakien syntyessä lähes yhdessä yössä häviten kohta uudestaan ja tullessa jälleen voimaan uudistetuissa muodoissa: korkeista veroista, laissa osoitetuista kuluista ja valuutan manipuloinnista (ja tämä lista on pelkästään murto-osa lukemattomista interventioista). Kuten Hans Sennholzin on todennut: ”1930-luku oli esimerkki käsistä karanneesta politiikasta talouselämässä”.

Taloustieteilijät, jotka syyttävät vapaita markkinoita suuresta lamasta, ottavat suuria vapauksia tosiasioista; Amerikan historiassa ei ole toista aikakautta, jolloin markkinat olisivat olleet vähemmän vapaat ja interventiot enemmän valloillaan ja pikaisempia. Kun keynesiläiset sanovat vapaiden markkinoiden epäonnistuneen ja osoittavat tarpeen valtion laajamittaiselle talouden ohjaamiselle, he tekevät tämän unohtaen tosiasiat. Molemmat pääkatsontakannat puhuvat todellisuudessa toistensa ohi, vapaiden markkinoiden kannattajan selittäessä, että vapaat markkinat ovat vakaat saaden keynesiläiset ainoastaan osoittamaan päinvastaista todistusta ajanjaksolta, jolta puuttui markkinoiden vapaus.


< edellinen sivu | seuraava sivu >
Kirjan sisällysluettelo