9. Keskitetty pankkitoiminta: inflaation ohjaaminen

Kuinka keskuspankki tarkalleen hoitaa tehtäväänsä säädellä yksityisiä pankkeja? Hallitsemalla pankkien ”reservejä” – niiden talletustilejä keskuspankissa. Pankit pitävät tietyn suhteellisen osuuden reservejä suhteessa niiden kokonaistalletusvastuisiin, ja Yhdysvalloissa valtionkontrolli on tehty helpommaksi säätämällä laillinen minimisuhde pankeille. Keskuspankki pystyy kiihdyttämään inflaatiota kaatamalla reservejä sisään pankkijärjestelmään ja myös alentamalla reservisuhdetta mahdollistaen näin maanlaajuisen pankkiluottolaajentumisen. Jos pankit pitävät 1:10 varanto/talletus-suhteen, tällöin kymmenen miljoonan dollarin ”ylimääräiset reservit” (yli vaaditun suhteen) sallivat ja rohkaisevat maanlaajuiseen sadan miljoonan pankki-inflaatioon. Koska pankit saavat voittoja luottolaajentumisesta, ja koska valtio on tehnyt niiden epäonnistumisesta lähes mahdotonta, ne pyrkivät yleensä aina pysymään ”täysin lainattuina” sallittuun rajaansa saakka.

Keskuspankki lisää pankkireservien määrää ostamalla omaisuutta markkinoilta. Mitä tapahtuu, jos keskuspankki esimerkiksi ostaa (minkä tahansa) omaisuuserän Jonesilta arvoltaan 1 000 dollaria? Keskuspankki kirjoittaa 1 000 dollarin sekin Jonesille maksuna omaisuuserästä. Keskuspankilla ei ole tilejä yksityishenkilöille, joten Jones ottaa sekin ja tallettaa sen omaan pankkiinsa. Jonesin pankki hyvittää hänelle 1 000 dollaria talletuksina ja esittää sekin keskuspankille, jonka täytyy hyvittää pankille 1 000 dollarin lisäys sen reserveihin. Tämä 1 000 dollaria reserveissä mahdollistaa moninkertaisen pankkiluottolaajentumisen erityisesti, jos lisätyt reservit vuodatetaan tällä tavoin useisiin pankkeihin kautta maan. Jos keskuspankki ostaa omaisuuserän suoraan pankilta, tulos on vielä selvempi: pankki kasvattaa reservejään, ja perusta moninkertaiselle luottolaajentumiselle on luotu.

Epäilemättä keskuspankin ostoissaan suosimaa omaisuutta ovat olleet valtion arvopaperit. Tällä tavoin valtio varmistaa markkinat omille arvopapereilleen. Valtio pystyy helposti inflatoimaan rahan tarjontaa laskemalla liikkeelle uusia joukkovelkakirjalainoja ja määräämällä sitten keskuspankkinsa ostamaan ne. Usein keskuspankki sitoutuu tukemaan valtion arvopapereiden markkinahintaa tiettyyn tasoon saaden siten aikaan arvopaperien virran keskuspankkiin ja siitä seuraavan jatkuvan inflaation.

Omaisuuserien oston lisäksi keskuspankki pystyy luomaan uusia pankkireservejä toisella tavalla: lainaamalla niitä. Korko, jota keskuspankki tästä palvelusta pankkeja veloittaa, on ”diskonttokorko”. Selvästikään lainatut reservit eivät ole pankeille yhtä tyydyttäviä kuin niiden täysin omat reservit, koska nyt niillä on painetta maksaa takaisin. Diskonttokoron muutokset saavat paljon julkisuutta, mutta ovat selvästi vähempimerkityksisiä verrattuna liikkeisiin pankkireservien määrissä ja reservisuhteissa.

Kun keskuspankki myy omaisuuseriä pankeille tai yleisölle, se alentaa pankkireservejä ja aiheuttaa paineen luottokutistumiseen ja deflaatioon – alentumiseen – rahan tarjonnassa. Olemme kuitenkin nähneet, että valtiot ovat luonnostaan inflatorisia; historiallisesti valtion deflatorinen toiminta on ollut vähäpätöistä ja ohimenevää. Eräs asia usein unohdetaan: deflaatio voi tapahtua ainoastaan aikaisemman inflaation jälkeen; vain epäaidot kuitit, ei kultakolikoita, voidaan vetää takaisin ja likvidoida.

< edellinen sivu | seuraava sivu >
Kirjan sisällysluettelo

Etsi sivustolta

Satunnainen lainaus


“Jos oletamme yksilölle kiistämättömän oikeiden elämään, meidän tulee päätyä johtopäätökseen, että hänellä on vastaava oikeus nauttia hänen työnsä tuloksista. Kutsumme tätä omistusoikeudeksi. Absoluuttinen oikeus omaisuuteen on seurausta alkuperäisestä oikeudesta elämään, sillä yksi ilman toista on merkityksetön; keinot elämiselle tulee samaistaa itse elämään. Jos valtiolla on aikasempi oikeus henkilön työn tuloksiin, hänen oikeutensa olemassaoloon on luvanvaraista. . . . Vastustamme omaisuutemme ottamista järjestäytyneen yhteisön toimesta samoin kuin vastustamme yhden yhteisön yksiön suorittaessa teon. Jälkimmäisessä tapauksessa kutsumme epäröimättä tekoa varkaudeksi, vääryydeksi. Laki ei ensikädessä määritä varkautta, se on eettinen periaate, ja tätä voi laki rikkoa, muttei korvata. Jos välttämättömyydestä elää alistumme lain voimaan, jos pitkän perinteen seurauksena emme näe moraalittomuutta, onko periaate hävitetty? Varkaus on varkaus ja mikään sanojen määrä ei pysty sitä muuksi muuttamaan.”

 Frank Chodorov
 http://blog.mises.org/archives/007385.asp