Pakollinen rahapajamonopoli ja lainsäädäntö laillisista maksuvälineistä olivat peruskiviä valtioiden pyrkimyksessä ottaa hallintaansa maidensa raha. Näitä toimenpiteitä pönkittääkseen jokainen valtio poistatti käytöstä kaikki kilpailevien valtioiden lyömät kolikot.1 Jokaisessa maassa voitiin enää käyttää vain sen omaa suvereenia kolikkoa; maiden välisessä vaihdannassa käytettiin leimaamattomia kulta- ja hopeaharkkoja. Tämä heikensi entisestään maailmanmarkkinoiden eri osien välisiä siteitä, erotti entisestään valtioita toisistaan ja häiritsi kansainvälistä työnjakoa. Siltikään pelkkä kova raha ei jättänyt paljoakaan tilaa valtiolliselle inflaatiolle. Valtioiden järjestämille jalometallipitoisuuden alentamisille oli rajansa, ja se, että kaikki maat käyttivät kultaa ja hopeaa, asetti selviä rajoituksia kunkin valtion määräysvallalle omalla alueellaan. Kansainvälisen metallirahan itsekuri piti vallanpitäjät yhä kurissa.
Valtion rahallinen kontrolli saattoi tulla absoluuttiseksi, ja sen väärentäminen haastamattomaksi, kun rahan korvikkeet tulivat merkittäviksi viime vuosisatoina. Paperirahan ja pankkitalletusten saapuminen, taloudellinen lahja kullalla tai hopealla täysin taattuina, tarjosi valtiolle helpon pääsyn rahan ja siten koko talousjärjestelmän hallintaan.
1 Ulkomaisten kolikoiden käyttö oli yleistä keskiajalla ja Yhdysvalloissa aina 1800-luvun puoliväliin saakka.