Taloustiedettä vainoaa suurempi määrä virhekäsityksiä kuin mitään muuta tutkimusaluetta. Tämä ei ole mikään sattuma. Aihealueen sisäsyntyiset vaikeudet olisivat riittävän suuria jo muutoinkin, mutta ne vahvistuvat tuhatkertaisesti, koska mukana on tekijä, joka on merkityksetön esimerkiksi fysiikassa, matematiikassa tai lääketieteessä – erityinen omaan etuun vetoaminen. Vaikka jokaisen ryhmän tietyt taloudelliset intressit ovat yhtäläisiä kaikkien muiden ryhmien kanssa, jokaisella ryhmällä on myös, kuten tulemme näkemään, intressejä, jotka ovat vastakkaisia kaikille muille ryhmille. Vaikka tietyt julkiset toimintaperiaatteet olisivat pitkällä aikavälillä hyödyllisiä kaikille, toiset toimintaperiaatteet hyödyttävät ainoastaan yhtä ryhmää kaikkien muiden ryhmien kustannuksella. Tällaisista toimintaperiaatteista suoraan hyötyvä ryhmä esiintyy niiden puolesta uskottavasti ja sinnikkäästi. Se palkkaa parhaat ostettavissa olevat osaajat omistautumaan täysipäiväisesti asiansa esiin tuomiseksi. Ja lopulta se onnistuu joko vakuuttamaan yleisön asiansa kelpoisuudesta tai panemaan päät niin pyörälle, että selkeä ajattelu aiheesta tulee lähes mahdottomaksi.
Näiden loputtomien omaan etuun vetoamisten lisäksi on olemassa toinen tekijä, joka suoltaa joka päivä uusia taloudellisia virhekäsityksiä. Nimittäin ihmisten herpaantumaton taipumus nähdä ainoastaan tietyn toimintaperiaatteen välittömät vaikutukset tai vaikutukset ainoastaan erityisryhmälle ja sivuuttaa sen pitkäaikaiset vaikutukset ei pelkästään erityisryhmälle vaan kaikille ryhmille. Virhe seuraa toissijaisten seurausten ylenkatsomisesta.
Tästä koostuu lähes koko ero hyvän ja huonon taloustieteilijän välillä. Huono taloustieteilijä näkee vain sen, mikä pistää välittömästi silmään; hyvä taloustieteilijä näkee myös kauemmas. Huono taloustieteilijä näkee ainoastaan ehdotuksen suorat vaikutukset; hyvä taloustieteilijä huomioi myös kaukaisemmat ja epäsuorat seuraukset. Huono taloustieteilijä näkee ainoastaan, mitkä ovat olleet tietyn toimintaperiaatteen vaikutukset tai mitkä ne tulevat olemaan yhdelle tietylle ryhmälle; hyvä taloustieteilijä ottaa selville toimintaperiaatteen vaikutukset kaikille ryhmille.
Ero saattaa vaikuttaa ilmiselvältä. Varotoimenpiteenä tietyn toimintaperiaatteen kaikkien seurausten selvittäminen saattaa vaikuttaa alkeelliselta. Eivätkö kaikki tiedä henkilökohtaisen elämänsä kautta, että on olemassa kaikenlaisia ihastuttavia hetken houkutuksia, jotka ovat kuitenkin lopulta tuhoisia? Eikö jokainen lapsi tiedä, että liiasta karkin syönnistä tulee kipeäksi? Eikö humalahakuinen tiedä heräävänsä seuraavana aamuna värisyttävän vatsan ja kipeän pään kanssa? Eikö alkoholisti tiedä, että hän tuhoaa maksansa ja lyhentää elämäänsä? Eikö donjuan tiedä, että hän altistaa itsensä kaikenlaisille riskeille kiristyksestä sairauksiin? Viimeisenä palaten taloudellisiin, mutta edelleen henkilökohtaisiin asioihin: eivätkö tyhjäntoimittaja ja tuhlari tiedä jopa hurmionsa hetkellä olevansa suuntaamassa kohden velkaista ja köyhää tulevaisuutta?
Kun siirrymme talouspolitiikan alueelle, nämä perustotuudet sivuutetaan. Tänä päivänä pidetään erinomaisina taloustieteilijöinä sellaisia, jotka paheksuvat säästämistä ja suosittelevat valtakunnallisen tason tuhlaamista keinona taloudelliseen pelastukseen; ja kun heille joku osoittaa näiden toimintaperiaatteiden pitkäaikaiset vaikutukset, he vastaavat nenäkkäästi kuin tuhlaajapoika varoittavalle isälleen: ”Pitkällä aikavälillä olemme kaikki kuolleita.” Ja tällaiset ylimalkaiset letkautukset menevät läpi tuhoisina toteamuksina ja kypsänä viisautena.
Mutta traagista on, että päinvastaisesti kärsimme jo läheisen tai kaukaisemman menneisyyden toimintaperiaatteiden pitkän aikavälin seurauksista. Tänään on jo huominen, jonka huono taloustieteilijä kehotti eilen meidät sivuuttamaan. Joidenkin talouden toimintamallien pitkän aikavälin seuraukset saattavat tulla ilmeisiksi muutamassa kuukaudessa. Toiset eivät saata tulla esiin moniin vuosiin. Ja edelleen toiset eivät paljastu vuosikymmeniin. Mutta kaikissa tapauksissa nämä pitkän aikavälin seuraukset sisältyvät toimintatapaan yhtä varmasti kuin kana oli munassa ja kukka siemenessä.
Siten tästä näkökulmasta koko taloustiede voidaan kiteyttää yhteen oppituntiin ja tämä oppitunti voidaan pelkistää yhdeksi lauseeksi. Taloustieteen harjoittaminen perustuu minkä tahansa yksittäisen teon tai toimintaperiaatteen välittömien seurausten näkemisen lisäksi myös sen pitkän aikavälin seurauksien näkemiseen; se koostuu kyseisen toimintaperiaatteen seurauksien jäljittämisestä yhden ryhmän lisäksi kaikille ryhmille.
2.
Yhdeksän kymmenestä talouden virhekäsityksestä, jotka aiheuttavat nykyään hirvittävää harmia maailmassa, ovat seurausta tämän oppitunnin sivuuttamisesta. Nämä virhekäsitykset juontuvat kaikki kahdesta keskeisestä virheestä, joko toisesta tai molemmista: nähdään vain teon tai esityksen välittömät seuraukset tai nähdään seuraukset ainoastaan tietyn ryhmän kannalta muita ryhmiä huomioimatta.
Toki pitää paikkansa, että päinvastainen virhe on myös mahdollinen. Toimintamallia harkittaessa ei tule keskittyä ainoastaan sen pitkän aikavälin vaikutuksiin yhteisölle kokonaisuutena. Klassiset taloustieteilijät sortuivat tähän virheeseen usein. Siitä seurasi tiettyä paatuneisuutta niiden ryhmien kohtaloa kohtaan, joita toimintamallit tai kehitykset välittömästi vahingoittivat, jos ne osoittautuivat hyödyllisiksi kokonaisnettovaikutukseltaan ja pitkällä aikavälillä.
Mutta nykyään suhteellisen harvat tekevät tämän virheen; ja ne harvat ovat pääosin ammattimaisia taloustieteilijöitä. Selkeästi kaikkein yleisin virhe ilmenee yhä uudelleen lähes jokaisessa taloudellisia asioita käsittelevässä keskustelussa: tuhansien poliittisten puheiden virhe, ”uuden” taloustieteen keskeinen harhakäsitys, on keskittyminen toimintamallien lyhytaikaisiin vaikutuksiin erityisryhmille ja jättää huomiotta tai vähätellä pitkän aikavälin vaikutuksia yhteisölle kokonaisuutena. ”Uudet” taloustieteilijät imartelevat itseään sillä, että tämä on suuri, lähes vallankumouksellinen edistys verrattuna ”klassisten” tai ”oikeaoppisten” taloustieteilijöiden menetelmiin, koska he huomioivat lyhytaikaiset vaikutukset, jotka jälkimmäiset usein sivuuttivat. Mutta jättäessään huomiotta tai vähätellessään pitkäaikaisia vaikutuksia he tekevät paljon vakavamman virheen. He ylenkatsovat metsää tarkoissa ja yksityiskohtaisissa yksittäisten puiden tarkasteluissaan. Heidän menetelmänsä ja johtopäätöksensä ovat usein perustavanlaatuisesti taantumuksellisia. He ovat toisinaan hämmästyneitä löytäessään itsensä samalta kannalta 1600-luvun merkantilismin kanssa. He itse asiassa lankeavat kaikkiin muinaisiin virheisiin (tai lankeaisivat, jolleivät olisi niin epäjohdonmukaisia), jotka klassiset taloustieteilijät, olimme toivoneet, olivat kertakaikkisesti hävittäneet.
3.
Monesti todetaan surullisesti, että huonot taloustieteilijät esittävät virheensä yleisölle paremmin kuin hyvät taloustieteilijät esittävät totuutensa. Usein valitetaan, että kansankiihottajat ovat puhujankorokkeella uskottavampia esittämään taloudellista roskaa kuin rehelliset ihmiset, jotka yrittävät osoittaa sen erheellisyyden. Mutta perussyy tähän ei ole arvoituksellinen, sillä kansankiihottajat ja huonot taloustieteilijät esittävät puolitotuuksia. He mainitsevat ainoastaan esitetyn toimintamallin välittömät vaikutukset tai sen vaikutukset yksittäiselle ryhmälle. Esittämässään he saattavat olla usein oikeassa. Näissä tapauksissa vastaus koostuu osoituksesta, että esitetyllä toimintamallilla on myös pidempiä ja vähemmän houkuttelevia vaikutuksia tai että se hyödyttää yhtä ryhmää ainoastaan kaikkien muiden ryhmien kustannuksella. Vastaus koostu puolitotuuden täydentämisestä ja korjaamisesta toisella puolikkaalla. Mutta esitetyn mallin kaikkien päävaikutusten huomioiminen kaikkien kannalta vaatii usein pitkän, monimutkaisen ja tylsän järkeilyketjun. Pääosa yleisöstä pitää tällaisen järkeilyketjun seuraamista vaikeana ja kyllästyy ja herpaantuu pian. Huono taloustieteilijä rationalisoi tämän älyllisen heikkouden ja laiskuuden vakuuttamalla yleisölle, ettei sen edes tarvitse pyrkiä seuraamaan perusteluita tai arvioimaan sen perusteita, koska se on ainoastaan ”klassismia” tai ”laissez-fairea” tai ”kapitalisista puolustelua”. Määritelmäksi sopii mikä tahansa muukin herjaava termi, joka sattuu tehokkaasti iskemään yleisöön.
Oppitunnin luonne on tullut nyt esitettyä, samoin oppimisen esteenä olevat erheet abstraktein termein. Mutta oppi ei mene perille ja virhekäsitykset jatkavat etenemistään tunnistamattomina, ellei molempia valaista esimerkein. Näiden esimerkkien avulla on mahdollista siirtyä taloustieteen yksinkertaisimmista ongelmista kaikkein vaikeimpiin ja monimutkaisimpiin. Niiden avulla on mahdollista oppia tunnistamaan ja välttämään ensin kaikkein karkeimmat ja ilmeisimmät harhakäsitykset ja lopulta myös ne kaikkein hienostuneimmat ja vaikeimmin tavoitettavat. Siirtykäämme tämän tehtävän pariin.