Ludwig von Mises (1881–1973) syntyi syyskuun 29. päivänä 1881 Lembergin kaupungissa (nykypäivän Ukrainassa), silloin osana itävaltalais-unkarilaista valtakuntaa, joka oli hänen isänsä, Arthur Edler von Misesin, ansioituneen Itävallan rautateille työskentelevän rakennusinsinöörin asemapaikka. Varttuessaan Wienissä Mises aloitti opintonsa Wienin yliopistossa vuosisadan vaihteessa talouden ja lain tutkintoaan varten. Hän kuoli New Yorkissa lokakuun 10. päivänä 1973.
Mises syntyi ja kasvoi taloustieteen suuren ”itävaltalaisen koulukunnan” nousukaudella ja Misesiä tai hänen korvaamatonta panostaan taloustieteelliselle ajattelulle ei voida ymmärtää erillään itävaltalaisen koulukunnan perinteestä, jota hän opiskeli ja omaksui.
1800-luvun viimeisellä puoliskolla oli tullut selväksi, että ”klassinen taloustiede”, joka oli saavuttanut huippukohtansa Englannissa David Ricardon ja John Stuart Millin henkilöissä, oli vaipunut pahasti useiden perustavanlaatuisten epäkohtien rämeikköön. Kriittisenä epäkohta oli, että klassiset taloustieteilijät olivat pyrkineet analysoimaan taloutta ”luokkina” yksilöiden toimien sijaan. Tämän seurauksena klassiset taloustieteilijät eivät pystyneet löytämään paikkansapitävää selitystä hyödykkeiden ja palveluiden arvojen ja suhteellisten hintojen määrittymisen perustana oleville voimille. He eivät myöskään pystyneet analysoimaan kuluttajien toimia, kriittisiä määrittäjiä tuottajien toimille taloudessa. Esimerkiksi tutkimalla hyödykkeiden ”luokkia” klassiset taloustieteilijät eivät pystyneet koskaan ratkaisemaan ”arvon paradoksia”: tosiasiaa, että leivällä, vaikkakin äärimmäisen hyödyllisenä ja ”elämän peruspilarina”, oli alhainen arvo markkinoilla, kun taas timanteilla, ihmisen eloonjäämisen kannalta ylellisyytenä ja pelkkänä koristeellisuutena, oli erittäin korkea arvo markkinoilla. Jos leipä on selvästi hyödyllisempää kuin timantit, miksi leipä on markkinoilla selkeästi niin paljon halvempaa?
Epätoivoisina selittämään tätä paradoksia klassiset taloustieteilijät valitettavasti päättivät, että arvot olivat perustavanlaatuisesti jakaantuneet: että leipä, vaikka korkeammalla ”käyttöarvossaan” kuin timantit, oli jostain syystä alempana ”vaihdanta-arvossaan”. Tästä jaosta myöhempien sukupolvien kirjoittajat julistivat, että markkinatalous johtaa traagisesti resursseja harhaan ”voiton tuottamiseen” paljon hyödyllisemmän ”käyttöön tuottamisen” sijasta.
Epäonnistuttuaan analysoimaan kuluttajien toimia klassiset taloustieteilijät, ennen itävaltalaisia, eivät pystyneet tyydyttävästi selittämään mikä määrittää hinnat markkinoilla. Ratkaisua hapuillessaan he valitettavasti totesivat, että (a) arvo oli jotain hyödykkeille sisäsyntyistä; (b) arvon on täytynyt kytkeytyä näihin tuotteisiin tuotantoprosessissa; ja että (c) perimmäinen arvon lähde oli ”tuotantokustannukset” tai jopa kyseiseen tuotantoon sisältyvien työtuntien määrä.
Myöhemmin juuri ricardolainen analyysi synnytti Karl Marxin täysin loogisen johtopäätelmän, että koska arvo oli tulosta työtuntien määrästä, silloin kapitalistien ja työnantajien hankkimien kaikkien korkojen ja voittojen tulee olla ”lisäarvoa”, joka on epäoikeudenmukaisesti ammennettu työväenluokan todellisista ansioista.
Siten myöhemmät ricardolaiset, joutuen marxilaisuuden panttivangiksi, pyrkivät vastaamaan, että pääomahyödykkeet ovat tuottavia ja ansaitsevat sen vuoksi kohtuullisesti osansa voitoista. Mutta marxilaiset pystyivät oikeutetusti tarjoamaan vastaväitteen, että myös pääoma oli ”ilmentynyttä” tai ”jähmettynyttä” työtä ja sen vuoksi palkkojen täytyisi saada kaikki tuotot tuotannosta.
Klassisilla taloustieteilijöillä ei ollut tyydyttävää selitystä tai oikeutusta voitoille. Käsitellen osia tuotannon tuotoista jälleen pelkästään ”luokkina” ricardolaiset pystyivät ainoastaan näkemään jatkuvan ”luokkataistelun” ”palkkojen”, ”voittojen” ja ”vuokrien” välillä työläisten, kapitalistien ja vuokraisäntien taistellessa loputtomasti omista osuuksistaan. Ajatellessaan ainoastaan kokonaissuureilla ricardolaiset erottivat traagisesti toisistaan kysymykset ”tuotannosta” ja ”jakamisesta” ja aiheuttivat jakamisellaan ristiriidan taistelevien luokkien välille. He olivat pakotetut päättelemään, että jos palkat menivät ylös, se pystyi tapahtumaan ainoastaan alhaisempien voittojen ja vuokrien kustannuksella, ja päinvastoin. Ricardolaiset joutuivat jälleen marxilaisen järjestelmän panttivangiksi.
Tutkimalla luokkia yksilöiden sijaan klassiset taloustieteilijät eivät ainoastaan joutuneet hylkäämään jokaista analyysiä kulutuksesta ja olleet harhateillä selityksissään arvosta ja hinnoista; he eivät pystyneet edes lähestymään selitystä yksilöllisten tuotannontekijöiden hinnoittelulle: tietyille yksiköille työtä, maata tai pääomahyödykkeitä. 1800-luvun ohittaessa puolitien rajapyykkinsä ricardolaisen taloustieteen epäkohdat ja virheellisyydet tulivat yhä selvemmin näkyville. Itse taloustiede oli joutunut umpikujaan.
Ihmiskunnan keksintöjen historiassa on usein tapahtunut, että ihmiset, jotka ovat merkittävästi erillään toisistaan olosuhteissa ja etäisyydessä, tekevät täysin itsenäisesti samaan aikaan samanlaiset löydöt. Ratkaisut yllämainittuihin paradokseihin löytyivät täysin itsenäisesti ja eri muodoissa samana vuonna, 1871: William Stanley Jevonsille Englannissa; Léon Walrasille Lausanneen, Sveitsiin ja Carl Mengerille Wieniin. Tuona vuonna syntyi nykyaikainen tai ”uusklassinen” taloustiede. Jevonsin ratkaisu ja hänen taloustieteellinen visionsa oli hajanainen ja epätäydellinen. Lisäksi hän joutui taistelemaan ricardolaisen taloustieteen valtavaa arvonantoa vastaan, jota se oli kerännyt Englannin tiiviissä älykköjen ilmapiirissä. Seurauksena Jevonsilla oli hyvin vähän vaikutusvaltaa ja vain muutamia seuraajia. Walrasin järjestelmällä oli aikanaan myös vähän vaikutusvaltaa; kuten tulemme näkemään jatkossa, se syntyi valitettavasti uudestaan myöhempinä vuosina muodostaakseen perustan nykyisille ”mikrotaloustieteen” virheellisyyksille. Näistä kolmesta uusklassisista Carl Mengerin1, Wienin yliopiston taloustieteen professorin, näkemys ja ratkaisu oli selkeästi ylivoimaisin. ”Itävaltalainen koulukunta” sai alkunsa Mengeristä.
Mengerin urauurtava työ kantoi täyttä hedelmää hänen loistavien oppilaidensa sekä Wienin yliopiston seuraajansa, Eugen von Böhm-Bawerkin, systemaattisessa työssä. Böhm-Bawerkin monumentaalinen työ, kirjoitettuna pääosin 1880-luvulla ja kulminoituen hänen valtavaan kolmiosaiseen teokseensa Kapital und Kapitalzins2, muodosti itävaltalaisen koulukunnan kypsäksi kehittyneen tuotteen. Kahdelta 1800-luvun viimeiseltä vuosikymmeneltä löytyy muita suuria ja luovia taloustieteilijöitä, joilla oli merkittävä panos itävaltalaiseen taloustieteeseen; etenkin Böhm-Bawerkin langolla, Friedrich von Wieserillä ja jossain suhteessa amerikkalaisella taloustieteilijällä John Bates Clarkilla; mutta Böhm-Bawerk kohosi heitä kaikkia korkeammalle.
Itävaltalaiset tai menger-böhm-bawerkilaiset ratkaisut taloustieteen ongelmiin olivat merkittävästi kattavampia kuin ricardolaiset, koska itävaltalaiset ratkaisut perustuivat täysin vastakkaiseen tietoteoriaan. Itävaltalaiset erehtymättömästi keskittivät analyysinsä yksilöön, toimivaan yksilöön hänen tehdessään valintoja todellisessa maailmassa mieltymyksiensä ja arvojensa pohjalta. Lähtien liikkeelle yksilöistä itävaltalaiset pystyivät perustamaan taloudellisen toiminnan ja tuotannon analyysinsä yksilöllisten kuluttajien arvoihin ja tarpeisiin. Jokainen kuluttaja toimi omien valitsemiensa mieltymystensä ja arvojensa asteikon pohjalta. Ja juuri nämä arvot vuorovaikuttivat ja yhdistyivät muodostamaan kuluttajien kysynnän, josta koostuu kaiken tuotannollisen toiminnan perusta ja suunta. Perustaessaan analyysinsä yksilöön hänen kohdatessaan todellisen maailman itävaltalaiset näkivät, että tuotannollinen toiminta pohjautui odotuksille palvella kuluttajien kysyntää.
Siten itävaltalaisille tuli selväksi, ettei mikään tuotannollinen toiminta, joko työ tai mikään tuotannollisista tekijöistä, pystyisi liittämään arvoa hyödykkeisiin tai palveluihin. Arvo koostui yksilöllisten kuluttajien subjektiivisista arvostuksista. Lyhyesti, voisin kuluttaa kolmenkymmenen vuoden työajan ja muita resursseja valtavan höyryvetoisen kolmipyörä täydellistämiseksi. Jos kuitenkaan tarjotessani tätä tuotetta kukaan kuluttaja ei halua ostaa kolmipyörää, se on taloudellisesti arvoton huolimatta harhaponnisteluista, joita olen sen eteen tehnyt. Arvo on kuluttajien arvostuksia ja tuotteiden ja palveluiden suhteelliset hinnat määrittyvät kuluttajien arvostuksien ja halujen laajuudesta ja voimallisuudesta näille hyödykkeille.3
Tarkastellen selkeästi yksilöitä laajojen ”luokkien” sijaan itävaltalaiset pystyivät ratkaisemaan helposti ”arvoparadoksin”, joka oli hämmentänyt klassisia taloustieteilijöitä. Sillä yksikään yksilö markkinoilla ei koskaan kohtaa valintatilannetta luokan ”leipä” ja luokan ”timantteja” välillä. Itävaltalaiset olivat osoittaneet, että mitä suurempi on hyödykkeen määrä – suurempi yksiköiden lukumäärä – jonkun omistuksessa, sitä vähemmän hän arvostaa yksittäistä tiettyä yksikköä. Autiomaan läpi ilman vettä kompuroiva henkilö asettaa äärimmäisen korkean ”hyötyarvon” vesikupille: siinä missä sama henkilö urbaanissa Wienissä tai New Yorkissa veden runsauden ympäröimänä asettaa erittäin alhaisen arvostuksen tai ”hyödyn” jokaiselle yksittäiselle kupille. Siten hänen maksamansa hinta vesikupista erämaassa on valtavasti suurempi kuin New Yorkissa. Lyhyesti, toimiva yksilö kohtaa ja valitsee tietyistä yksiköistä tai ”rajoista”; ja itävaltalainen löydös nimettiin ”vähenevän rajahyödyn laiksi”. Syy sille, että ”leipä” on niin paljon ”timantteja” halvempaa seuraa siitä, että saatavilla olevien leipien määrä on valtavasti suurempi kuin timanttikaraattien määrä: siten jokaisen leivän arvo ja hinta on paljon alhaisempi kuin jokaisen karaatin arvo ja hinta. ”Käyttöarvon” ja ”vaihdanta-arvon” välillä ei ole mitään ristiriitaa. Olettaen saatavissa olevien leipien runsauden jokainen leipä on yksilölle vähemmän ”hyödyllinen” kuin jokainen timanttikaraatti.
Sama keskittyminen yksilön toimiin ja siten ”rajahyötyanalyysiin” ratkaisi myös markkinoiden ”tulonjaon” ongelman. Itävaltalaiset osoittivat, että jokainen tuotannontekijän yksikkö, joko erityyppistä työtä, maata tai pääomalaitteita, hinnoitellaan markkinoilla sen ”rajatuottavuuden” perusteella. Lyhyesti, kuinka paljon tämän yksikön tosiasiallinen panos on kuluttajan ostaman lopputuotteen arvoon. Mitä suurempi on ”tarjonta”, jonkin tietyn tekijän yksiköiden määrä, sitä pienempi on sen rajatuottavuus – ja siten sen hinta; ja mitä alhaisempi on sen tarjonta, sitä korkeammaksi muodostuu sen hinta. Näin itävaltalaiset osoittivat, ettei eri tuotannontekijöiden luokkien välillä ole tolkutonta ja mielivaltaista luokkataistelua tai konfliktia. Sen sijaan jokaisen tekijän laji osallistuu harmonisesti lopputuotteeseen suunnattuna tyydyttämään kuluttajien kaikkein voimakkaimpia haluja kaikkein tehokkaimmilla keinoilla (toisin sanoen resurssien kannalta vähiten kalliisti). Siten jokaisen tekijän jokainen yksikkö ansaitsee rajatuottonsa, sen oman erityisen panoksensa tuottavaan tulokseen. Itse asiassa, jos olisi jotain intressien ristiriitaa, se ei olisi tekijöiden lajien välillä, maan, työn ja pääoman; se olisi saman tekijän kilpailevien toimittajien välillä. Esimerkiksi jos joku löytää uuden kuparimalmin lähteen, lisääntynyt tarjonta ajaisi kuparin hintaa alas; tämä työskentelisi ainoastaan kuluttajien ja yhteistyössä olevien työn ja pääomatekijöiden hyödyksi ja ansioiksi. Ainoata tyytymättömyyttä saattaisi esiintyä kuparikaivosten omistajien keskuudessa, jotka huomaisivat heidän tuotteensa hintojen laskevan.
Itävaltalaiset osoittivat siten, että vapailla markkinoilla ei ole olemassa eroa ”tuotannon” ja ”jakamisen” välillä. Kuluttajien arvot ja kysyntä määrittävät kulutushyödykkeiden lopulliset hinnat, kuluttajien ostamat hyödykkeet, jotka määrittävät tuotannollisen toiminnan suunnan ja vuorostaan määrittävät yhteistyössä toimivien tekijöiden yksiköiden hinnat: yksilölliset palkkatasot, vuokrat ja pääomalaitteiden hinnat. ”Tulonjako” oli yksinkertaisesti seurausta jokaisen tekijän hinnasta. Siten jos kuparin hinta on 20 senttiä paunaa kohden ja kuparin omistaja myy 100 000 paunaa kuparia, omistaja saa 20 0000 dollaria ”jaossa”; jos jonkun palkka on 4 dollaria tunnilta ja hän työskentelee 40 tuntia viikossa, hän saa 160 dollaria viikolta ja niin edelleen.
Entäpä voitot ja ”jähmettyneen” työn ongelma (koneisiin sisältyvä työ)? Jälleen kerran yksilön analyysiä käyttäen Böhm-Bawerk näki, että on ihmisen toiminnan peruslaki, että jokainen yksilö haluaa toteuttaa toiveitaan ja tavoitteitaan mahdollisimman pikaisesti. Näin jokainen henkilö suosii tavaroita ja palveluita nykyisyydessä sen sijaan, että odottaisi näitä hyödykkeitä tietyn ajanjakson tulevaisuudessa. Pyy pivossa on hänelle aina arvokkaampi kuin kymmenen oksalla. Tämän yksinkertaisen alkukantaisen ”aikamieltymyksen” perustosiasian takia ihmiset eivät sijoita kaikkia tulojaan pääomalaitteisiin lisätäkseen tulevaisuudessa tuotettavien hyödykkeiden määrää. He joutuvat ensin pitämään huolen hyödykkeiden välittömästä kulutuksesta. Mutta jokaisella yksilöllä, erilaisissa olosuhteissa ja kulttuureissa, on erilainen aikamieltymyksen aste suosia nykyisiä hyödykkeitä suhteessa myöhempiin hyödykkeisiin. Mitä suurempi on heidän aikamieltymyksen aste, sitä suuremman osuuden tuloistaan he kuluttavat nyt; mitä alhaisempi aste, sitä enemmän he säästävät ja sijoittavat tulevaan tuotantoon. Aikamieltymyksen tosiasiasta seuraa korko ja voitot; ja aikamieltymysten aste ja voimakkuus määrittävät korko- ja voittotasojen korkeuden.
Tarkastellaan esimerkiksi lainan korkotasoa. Keskiajan ja aikaisen modernin ajanjakson katolisen kirkon skolastiset filosofit olivat omalla tavallaan erinomaisia taloustieteilijöitä ja markkinoiden analysoijia, mutta erästä asiaa he eivät koskaan pystyneet selittämään tai löytämään sille oikeutusta: yksinkertaista koron veloittamista lainasta. He pystyivät ymmärtämään voittojen ansaitsemisen riskialttiista sijoituksista, mutta he olivat oppineet Aristoteleelta, että raha oli hedelmätöntä ja tuottamatonta. Näin ollen, miten korko lainasta (oletuksella ilman riskiä takaisinmaksamattomuudesta) voidaan perustella? Kykenemättöminä löytämään vastausta kirkko ja skolastikot saattoivat kadunmiehen silmissä lähestymistapansa huonoon valoon tuomitsemalla kaikki lainojen korot synnillisenä ”koronkiskontana”. Böhm-Bawerk löysi lopulta ratkaisun aikamieltymyksen käsitteelle. Kun luotottaja lainaa 100 dollaria luotonsaajalle vastineena 106 dollarista vuoden päästä, nämä kaksi henkilöä eivät suorita vaihdantaa samoista asioista. Luotottaja antaa luotonsaajalle 100 dollaria ”nykyisenä hyödykkeenä”, rahaa, jota velallinen voi käyttää milloin tahansa nykyisyydessä. Mutta velallinen ei anna luotottajalle vaihdannassa rahaa, vaan velkakirjan – mahdollisuuden vastaanottaa rahaa vuoden päästä. Lyhyesti, luotottaja antaa luotonsaajalle ”nykyisen hyödykkeen”, kun taas velallinen antaa luotottajalle ”hyödykkeen tulevaisuudessa”, rahaa, jota luotottaja joutuu odottamaan vuoden ennen sen käyttöönottoa. Ja koska yleinen aikamieltymyksen tosiasia tekee nykyisistä hyödykkeistä arvokkaampia kuin tulevista hyödykkeistä, luotottaja joutuu veloittamaan, ja velallinen on halukas maksamaan, preemion nykyisestä hyödykkeestä. Tämä preemio on korkotaso. Preemion suuruus riippuu kaikkien aikamieltymyksistä markkinoilla.
Tässä ei ollut kaikki, sillä Böhm-Bawerk jatkoi osoittamalla kuinka aikamieltymykset vastaavasti määrittävät liikevoittojen tason. Itse asiassa ”tavanomainen” liikevoittojen taso on korkotaso. Kun työtä tai maata käytetään tuotantoprosessissa, olennainen tosiasia on, ettei näiden tekijöiden tarvitse odottaa rahojaan, niin kuin ne joutuisivat kapitalististen työnantajien puuttuessa, kunnes tuote on valmistettu ja myyty kuluttajille. Ellei olisi kapitalistisia työnantajia, työntekijät ja maanomistajat joutuisivat tulemaan toimeen kuukausia tai vuosia ilman maksua, kunnes lopputuote – auto tai leipä tai pesukone – on myyty kuluttajalle. Mutta kapitalistit tekevät suureen palveluksen säästämällä rahaa etukäteen tuloistaan ja maksamalla työntekijöille ja maanomistajille nyt heidän työskennellessään. Kun taas kapitalistit suorittavat odottamisen tehtäväänsä, kunnes lopullinen tuote on myyty kuluttajille, ja he vastaanottavat rahansa. Tästä elintärkeästä palvelusta työntekijät ja maanomistajat ovat enemmän kuin halukkaita ”maksamaan” kapitalisteille heidän voittonsa tai korkonsa. Lyhyesti sanottuna kapitalistit ovat ”luotottajien” asemassa, jotka säästävät ja maksavat tämänhetkistä rahaa, ja odottavat sen jälkeen niiden lopullista paluuta; työntekijät ja maanomistajat ovat tavallaan ”luotonsaajia”, joiden palvelut kantavat hedelmää ainoastaan tietyn päivän jälkeen tulevaisuudessa. Jälleen kerran, liiketoiminnan tavanomainen tuottoaste määrittyy useiden aikamieltymysten tasojen korkeudesta.
Böhm-Bawerk ilmaisi tämän myös toisin: pääomahyödykkeet eivät ole pelkästään ”jähmettynyttä työtä”; ne ovat myös jähmettynyttä aikaa (ja maata); ja ratkaisevasta ajan ja aikamieltymyksen elementistä löytyy selitys koroille ja voitoille. Hän edisti myös valtavasti pääoman taloudellista analyysiä. Sillä hän näki vastakkaisesti ei pelkästään ricardolaisia vaan myös suurinta osaa nykypäivän taloustieteilijöistä, että ”pääoma” ei ole yksinkertaisesti vain homogeeninen möykky4 tai annettu määrää. Pääoma on mutkikas matriisi, jolla on aikaulottuvuus; ja talouskasvu sekä lisääntyvä tuottavuus eivät muodostu ainoastaan lisäämällä pääoman määrää vaan myös sen aikarakenteeseen, rakentaakseen ”yhä pidempiä tuotantoprosesseja”. Mitä alhaisempi on ihmisten aikamieltymysten aste, sitä halukkaampia he ovat uhraamaan nykyistä kulutusta säästääkseen ja sijoittaakseen näihin pidempiin prosesseihin, jotka tuottavat merkittävästi suuremman kulutushyödykkeiden määrän jonain päivänä tulevaisuudessa.
1 Ks. Carl Mengerin Principles of Economics, käännös James Dingwall ja Bert F. Hoselitz (Glencoe, Ill.: The Free Press, 1950); uusintapainos 2007 (Auburn, Ala.: Ludwig von Mises Institute); alkuperäinen saksalainen laitos, Grundsätze der Volkswirtschaftslehre (1871). Ks. myös Mengerin Problems of Economics and Sociology, käännös. Francis J. Nock (Urbana: University of Illinois Press, 1963); alkuperäinen saksalainen laitos, Untersuchungen über die Methode der Socialwissenschaften und der Politischen Oekonomie insbesondere (1883).
2 Ks. Kapital und Kapitalzins (1. osan ensipainos 1884 ja 2. osan 1889; 1. osan toinen painos 1900 ja 2. osan 1902; 3. ja 1. osan täysin uusittu painos 1914 ja osittaiset 2. ja 3. osan 1909; osien 2 ja 3 tasapainotus 1912; neljäs (posthumaani) painos osista 1-3 1921); englanninkielinen kolmiosainen Capital and Interest: vol. I, History and Critique of Interest Theories; vol. II, Positive Theory of Capital; vol. III, Further Essays on Capital and Interest, käännös. George D. Huncke ja Hans F. Sennholz (Grove City, Penn.: Libertarian Press, 1959); tämä oli ensimmäinen englanninkielinen kokonainen käännös saksalaisista kolmannesta ja neljännestä painoksesta.
3 Ks. Eugen von Böhm-Bawerk, “The Ultimate Standard of Value” in Shorter Classics of Böhm-Bawerk (Grove City, Penn.: Libertarian Press, 1962).
4 Ks. Böhm-Bawerk, Capital and Interest, vol. II, Positive Theory of Capital, s. 1–118.