Theorie des Geldes und der Umlaufsmittel nosti nuoren Ludwig von Misesin eurooppalaisten taloustieteilijöiden eturintamaan. Seuraavana vuonna, 1913, hänestä tuli taloustieteen professori Wienin yliopistoon ja läpi 1920- ja 1930-luvun alun Misesin Wienin seminaareista muodostui valopilkku teräville nuorille taloustieteilijöille läpi koko Euroopan. Vuonna 1926 Mises perusti arvovaltaisen Itävaltalaisen suhdannevaihtelujen tutkimusinstituutin ja vuonna 1928 hän julkaisi kehittyneen suhdannevaihteluteoriansa, Geldwertstabilisierung und Konjunkturpolitik.1
Mutta huolimatta hänen kirjansa tai Wienin yliopiston seminaarinsa maineesta, Misesin merkittävät saavutukset ja Theorie des Geldes und der Umlaufsmittel eivät koskaan tulleet todella ammatillisesti tunnustetuiksi tai hyväksytyiksi taloustieteessä. Tätä hylkimistä kuvaa tosiasia, että Wienissä Mises oli aina privatdozent, toisin sanoen hänen asemansa yliopistossa oli arvostettu, mutta palkaton.2 Hän ansaitsi toimeentulonsa Itävallan kauppakamarin taloudellisena neuvonantajana vuodesta 1909 vuoteen 1934 saakka, jolloin hän jätti Itävallan. Misesiläisten saavutusten yleisen sivuuttamisen syyt kietoutuivat käännösongelmiin tai vielä syvällisemmin suuntaan, johon akateeminen taloustiede alkoi kohdistua ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Mikään kääntämätön teos ei voinut vaikuttaa englantilaiseen ja amerikkalaiseen eristyneeseen akateemiseen maailmaan ja traagisesti Theorie des Geldes und der Umlaufsmittel ei ilmestynyt englanniksi kuin vasta 1934, jolloin, kuten tulemme näkemään, se saapui liian myöhään vakiinnuttaakseen asemansa. Saksassa ei koskaan ollut perinnettä neoklassiselle taloustieteelle: mitä tulee Itävaltaan, itävaltalainen koulukunta oli alkanut heiketä – heikkeneminen, jota symbolisoi Böhm-Bawerkin kuolema vuonna 1914 ja passiivisen Mengerin poismeno pian ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Ortodoksiset böhm-bawerkilaiset vastustivat voimakkaasti Misesin edistysaskelia ja hänen rahan ja suhdannevaihtelujen liittämistä itävaltalaiseen analyysiin. Siten Misesille tuli välttämättömäksi luoda uusi oma ”uusitävaltalainen” koulukunta oppilaineen ja seuraajineen.
Kieli ei ollut ainoa ongelma Englannissa ja Yhdysvalloissa. Uusricardolaisen Alfred Marshallin hiipuvassa ja johtavassa vaikutusvallassa Englanti ei ollut koskaan myötämielinen itävaltalaiselle ajattelulle. Ja Yhdysvalloissa, jossa itävaltalaisuus oli saanut vahvan jalansijan, ensimmäisen maailmansodan jälkeiset vuodet kokivat ankaran hiipumisen taloustieteen teoretisoinnin tasossa. Molemmat johtavat ”itävaltalaiset” taloustieteilijät Yhdysvalloissa, Herbert J. Davenport Cornell yliopistosta ja Frank A. Fetter Princeton yliopistosta, olivat molemmat lopettaneet työnsä taloustieteen teorian osalta ensimmäiseen maailmansotaan mennessä. Tähän 1920-luvun teoreettiseen tyhjiöön astui kaksi perusteetonta ja ehdottoman ei-itävaltalaista taloustieteilijää, joista molemmat auttoivat muodostamaan ”Chicago-koulukunnan”: Irving Fisher Yale yliopistosta mekanistisella määräteoriallaan ja painotuksellaan rahan ja luottojen valtiollisen manipulaation suotavuudesta hintatason nostamiseksi ja tasapainottamiseksi; ja Chicagon Frank H. Night painotuksellaan ”täyden kilpailun” ihmemaan suotavuudesta ja hänen torjumisellaan ajan merkityksestä pääoman analyysissä tai aikamieltymyksen tärkeydestä korkotason määrittymiselle.
Lisäksi maailmantalous yhtälailla taloustieteen maailman kanssa oli muuttumassa yhä vihamielisemmäksi misesiläiselle näkemykselle. Mises kirjoitti suuren Theorie des Geldes und der Umlaufsmittel –teoksensa murroskaudella suhteellisen laissez-fairen ja kultakannan maailmaan, joka oli vallinnut ennen ensimmäistä maailmansotaa. Pian sota tulisi saattelemaan sisään talousjärjestelmät, jotka ovat meille nykyään niin tuttuja: valtiojohtoisuuden, valtiollisen suunnittelun, interventioiden, valtiollisen fiat-rahan, inflaation ja hyperinflaation, valuuttojen romahtamisen, tariffien ja valuuttakontrollien maailman.
Mises vastasi häntä ympäröivän maailmantalouden synkentymiseen elämänmittaiselle suurella rohkeudella ja henkilökohtaiselle integriteetillä. Ludwig von Mises ei koskaan taipunut valitettaviksi ja tuhoisiksi kokemiinsa muutostuuliin; myöskään muutokset talouspolitiikassa tai taloustieteen harjoittamisessa eivät saaneet häntä perääntymään tuumaakaan totuuteen pyrkimisestä ja esilletuomisesta sellaisena kuin hän sen näki. Kunnianosoituksessaan Misesille ranskalainen taloustieteilijä ja merkittävä kultakannan kannattaja, Jacques Rueff, kertoo Misesin ”taipumattomuudesta”, ja kirjoittaa paikkansapitävästi:
”Väsymättömällä tarmolla ja peräänantamattomalla rohkeudella ja vakaumuksella hän (Mises) ei ole koskaan lopettanut tuomasta julki virheellisiä perusteluja ja epätotuuksia, joita on tarjottu oikeutuksena uusille instituutioillemme. Hän on osoittanut – sanan kirjaimellisessa merkityksessä – että, nämä instituutiot, joiden väitetään parantavan ihmisten hyvinvointia, ovat välitön vastoinkäymisten ja kärsimysten lähde ja perimmäiset syyt konflikteille, sodalle ja orjuuttamiselle.
Mikään arvio ei pysty vähäisimmässäkään määrin harhauttamaan häntä jyrkältä polulta, johon hänen puhdas järkeilynsä häntä ohjaa. Aikakautemme irrationaalisuudessa hän on pysynyt puhtaan ajattelun henkilönä.
Häntä kuulleet henkilöt ovat usein hämmästyneet hänen perustelujensa vakuuttavuudesta asioissa, joihin he omissa niin inhimillisessä heikkouksissaan eivät ole uskaltaneet kajota.”3
1 Bettina B. Greavesin käännöksenä englanniksi nimellä “Monetary Stabilization and Cyclical Policy” ja sisällytettynä teokseen Ludwig von Mises, On the Manipulation of Money and Credit, Percy L. Greaves, Jr., toim. (Dobbs Ferry, N.Y.: Free Market Books, 1978). Uudelleenjulkaistuna Ludwig von Mises, The Causes of the Economic Crisis: And Other Essays Before and After the Great Depression (Auburn, Ala.: Ludwig von Mises Institute, 2006).
2 Oppilaat maksoivat pienen seminaarimaksun Misesille.
3 Jacques Rueff, “The Intransigence of Ludwig von Mises,” Mary Sennholzin toim. On Freedom and Free Enterprise: Essays in Honor of Ludwig von Mises (Princeton, N.J.: D. Van Nostrand, 1956), s. 15–16.