Ludwig von Misesistä tuli 1920-luvulla silmiinpistävä valtiojohtoisuuden ja sosialismin kriitikko ja laissez-fairen ja vapaiden markkinoiden puolestapuhuja. Mutta tämä ei vielä ollut riittävästi hänen uskomattoman luovalle ja tuotteliaalle mielelleen. Mises oli huomannut, että itse taloustieteen teoriaa, jopa sen itävaltalaisessa muodossa, ei oltu täysin systematisoitu eikä sen metodologisia perusteita oltu täysin työstetty. Lisäksi hän oivalsi, että taloustiede oli joutumassa yhä enemmän epäkelpojen menetelmien alaiseksi: erityisesti ”instituutionalismin”, joka pohjimmiltaan kielsi taloustieteen kaikkinensa ja ”positivismin”, joka kasvavasti ja harhaanjohtavasti pyrki rakentamaan taloustieteen teoriaa samalta pohjalta kuin fyysiset tieteet. Klassistit ja vanhemmat itävaltalaiset olivat rakentaneet taloustiedettä soveliaalla metodologialla, mutta heidän erityiset oivalluksensa metodologiaan olivat usein umpimähkäisiä ja epäsystemaattisia. Siten he eivät olleet luoneet eksplisiittistä metodologiaa tai riittävän itsetietoista kestämään positivismin ja instituutionalismin raivoisia hyökkäyksiä.
Mises jatkoi filosofisen perustyön ja metodologian kehittämistä taloustieteelle, täydentäen ja systematisoiden siten itävaltalaisen koulukunnan menetelmiä. Nämä olivat ensimmäisen kerran kehittyneinä hänen teoksessaan Grundprobleme der Nationalökonomie (1933).1 Toisen maailmansodan jälkeen, kun instituutionalismi oli kaikonnut ja positivismi oli valitettavasti vallannut täysin akateemisen taloustieteen, Mises jatkoi metodologiansa kehittämistä edelleen ja torjui positivismin teoksissaan Theory and History (1957)2 ja The Ultimate Foundation of Economic Science3 (1962). Mises asetti itsensä erityisesti positivistista metodologiaa vastaan, joka tarkastelee ihmistä fysiikan tavoin, kuin kivinä tai atomeina. Positivistille taloustieteen teorian funktio on havainnoida ihmisen käytöksen kvantitatiivisia, tilastollisia säännöllisyyksiä ja tämän jälkeen kehitellä lakeja, jotka voidaan käyttää ”ennustamaan” ja jota voidaan ”testata” tilastollisilla lisätodisteilla. Positivistinen menetelmä on tietenkin täysin ainutlaatuisen sovelias ajatukselle, että taloutta hallitsevat ja suunnittelevat ”yhteiskunnalliset suunnittelijat”, jotka kohtelevat ihmisiä ikään kuin he olisivat elottomia fyysisiä objekteja. Kuten Mises kirjoittaa Grundprobleme der Nationalökonomie –teoksensa englanninkielisen version esipuheessa, tämä ”tieteellinen” lähestymistapa
”… tutkii ihmisen käyttäytymistä menetelmillä, joihin newtonilainen fysiikka tukeutuu massan ja liikkeen tutkimuksessaan. Tähän väitetysti ”positiiviseen” ihmiskunnan ongelmien lähestymistapaan perustuen he suunnittelevat kehittääkseen ”yhteiskunnallista suunnittelua”, uutta menettelytapaa, joka mahdollistaa suunnitellun tulevaisuuden yhteiskunnan ”taloudelliselle tsaarille” käsitellä eläviä ihmisiä tavalla, jolla teknologia mahdollistaa insinöörille käsitellä elottomia materiaaleja.” (s. v)
Mises kehitti vastakkaisen metodologiansa, jota hän kutsui ”prakseologiaksi” tai ihmisen toiminnan yleiseksi teoriaksi, kahdesta lähtökohdasta: deduktiivisesta, loogisesta klassisten ja itävaltalaisten taloustieteilijöiden yksilöllisestä analyysistä ja 1900-luvun vaihteen ”lounaissaksalaisen koulukunnan” historian filosofiasta, merkittävimpinä Rickert, Dilthey, Windelband ja Misesin ystävä Max Weber. Pohjimmiltaan misesiläinen prakseologia nojaa perusteiltaan toimivaan ihmiseen: yksilölliseen ihmiseen ei kivenä tai atomina, joka ”liikkuu” kvantitatiivisesti määritettyjen fysiikan lakien mukaisesti, vaan jolla on sisäiset tarkoituksensa, päämääränsä tai tavoitteensa, jotka hän pyrkii saavuttamaan, ja ajatukset siitä kuinka ne saavutetaan. Lyhyesti, Mises päinvastaisesti kuin positivistit vahvistaa ihmisen tietoisuuden ensisijaisen tosiasian – ihmisen mielestä, joka asettaa päämääriä ja pyrkii saavuttamaan ne toiminnallaan. Tällaisen toiminnan olemassaolo on havaittavissa itsetutkiskelulla yhtä lailla kuin näkemällä ihmisolentoja toiminnassaan. Koska ihmiset toimiessaan maailmassa käyttävät vapaata tahtoaan, heidän siitä seuraavaa käyttäytymistä ei voida koskaan kodifioida kvantitatiivisiksi historiallisiksi ”laeiksi”. Siten taloustieteilijöille on toivotonta ja harhaanjohtavaa pyrkiä ihmisen toiminnassa päästä ennustettaviin tilastollisiin lakeihin ja korrelaatioihin. Jokainen tapahtuma ja teko ihmiskunnan historiassa on erilainen ja ainutkertainen, seurausta vapaasti toimivista ja kanssakäyvistä henkilöistä; sen vuoksi taloudellisista teorioista ei voi olla tilastollisia ennustuksia tai ”testejä”.
Jos prakseologia osoittaa, että ihmisen toimintaa ei voida lokeroida kvantitatiivisiin lakeihin, kuinka sitten on mahdollista olla tieteellistä taloustiedettä? Mises vastaa, että taloustieteen, ihmisen toiminnan tieteenä, tulee olla ja se on hyvin erilaista fysiikan positivistisista malleista. Sillä, kuten klassiset ja itävaltalaiset taloustieteilijät osoittivat, taloustiede voi aloittaa juurruttamalla itsensä muutamaan laajalti toteen ja ilmeiseen aksioomaan, joihin päästään introspektiolla ihmisen toiminnan perusolemuksesta ja –luonteesta. Näistä aksioomista voimme johtaa niiden loogiset seuraukset totuuksina taloustieteelle. Esimerkiksi perustavanlaatuinen aksiooma itse ihmisen toiminnan olemassaolosta: että yksilöillä on päämääriä, he toimivat niiden saavuttamiseksi, he väistämättä toimivat ajassa, käyttävät sijajärjestöistä mieltymysjärjestystä, ja niin edelleen.
Vaikkakin kääntämättä pitkälti toisen maailmansodan jälkeen, Misesin ajatukset metodologiasta saavuttivat englanninkielisen maailman hyvin vesittyneessä muodossa hänen silloisen oppilaansa ja seuraajansa, nuoren englantilaisen taloustieteilijän, Lionel Robbinsin kautta. Robbinsin teosta Essay on the Nature and Significance of Economic Science (1932)4, jossa tekijä tuo esiin hänen ”erityisen kiitollisuudenvelkansa” Misesille, pidettiin monta vuotta Englannissa ja Yhdysvalloissa merkittävänä työnä taloustieteen metodologiaan. Mutta Robbinsin painotus taloustieteen sisimmästä olemuksesta tutkimuksena niukkojen keinojen allokoimisena vaihtoehtoisiin päämäärin oli erittäin yksinkertaistettu ja vesittynyt muoto prakseologiasta. Siitä puuttui kaikki Misesin syvällinen näkemys deduktiivisen menetelmän luonteesta ja eroista talousteorian ja ihmisen historian luonteen väliltä. Tämän seurauksena yhdessä Misesin aiheeseen liittyvän työn kääntämättömyyden kanssa Robbinsin panos ei riittänyt pysäyttämään positivismin nousevaa aaltoa.
1 George Reismanin kääntämänä englanniksi: Epistemological Problems of Economics (Princeton, N.J.: D. Van Nostrand, 1960); uusintapainos 2003 (Auburn, Ala.: Ludwig von Mises Institute).
2 (1957, 1969, 1976; New Rochelle, N.Y. Arlington House, 1978); uusintapainos 1985 ja 2007 (Auburn, Ala.: Ludwig von Mises Institute).
3 (Princeton, N.J.: D. Van Nostrand, 1962); toinen painos 1978 (Kansas City: Sheed Andrews and McMeel).
4 (Lontoo: Macmillan, 1932).