Bolsevikkien vallankumous yhdessä kasvavien korporatististen näkemyksien kanssa ensimmäisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen muunsivat sosialismin utopistisesta visiosta ja päämäärästä leviäväksi todellisuudeksi. Ennen kuin Mises suuntasi suuren ajattelukykynsä huomion ongelmaan, sosialismin kritiikki oli ollut pelkästään moraalista tai poliittista, painottaen sen valtavaa pakkovallan käyttöä. Tai jos se oli taloudellista, ne keskittyivät vakaviin epäkannustaviin yhteisöllisen tai kollektiivisen omistajuuden vaikutuksiin (usein ilmaistuna pilkkana: ”Kuka vie roskat ulos sosialismissa?”). Mises käsitteli ongelmaa vuonna 1919 Nationalökonomisch Gesellshaft (”Taloudellinen yhteisö”) toimittamassaan artikkelissa ja päätyi kaikkein tuhoisimpaan kumoamiseen: talouslaskennan mahdottomuuteen sosialismissa. Misesin artikkeli julkaistiin seuraavana vuonna nimellä ”Die Wirtschaftsrechnung im sozialistischen Gemeinwesen” (”Talouslaskenta sosialistisessa kansanyhteisössä”) Archiv für Sozialwissenschaft und Sozialpolitik –julkaisussa. Se oli todellinen shokki harkitseville sosialisteille, sillä se osoitti, että koska sosialistiselta suunnittelulautakunnalta puuttuisi todellinen hintajärjestelmä tuotantomenetelmille, suunnittelijat eivät pystyisi järkevästi laskemaan kustannuksia, kannattavuutta tai näiden resurssien tuottavuutta ja siten olisivat kykenemättömiä allokoimaan resursseja rationaalisesti nykyaikaisessa monimutkaisessa taloudessa. Mises argumentin tyrmäävä vaikutus tuli sen sosialismin tuhoamisesta sen omilla ehdoilla. Eräs sosialismin ratkaiseva päämäärä oli allokoida resursseja keskussuunnittelijoiden taholta täyttääkseen suunnittelijoiden tavoitteet. Mutta Mises osoitti, että jopa sivuuttamalla kiistanalaisen kysymyksen siitä, olivatko suunnittelijoiden päämäärät yhtenevät yhteisen edun kanssa, sosialismi ei sallisi suunnittelijoiden saavuttaa omia päämääriään rationaalisesti – puhumattakaan kuluttajista tai yleisestä edusta. Sillä rationaalinen suunnittelu ja resurssien allokointi vaativat kyvykkyyttä talouslaskentaan ja tällainen laskento puolestaan edellyttää resurssien hintojen asettamista vapailla markkinoilla, joilla yksityisomaisuuden omistajat suorittavat omistusoikeuksien vaihdantaa. Mutta koska sosialismin nimenomainen tunnusmerkki on valtiollinen tai kollektiivinen omistajuus (tai vähintäänkin kontrolli) kaikkeen ei-inhimillisiin tuotantokeinoihin – maahan ja pääomaan – tämä tarkoittaa, että sosialismi ei pysty laskemaan tai rationaalisesti suunnittelemaan nykyaikaista talousjärjestelmää.
Misesin perusteellisella artikkelilla oli valtava vaikutus eurooppalaisiin sosialisteihin seuraavina kahtena vuosikymmenenä erityisesti saksankielisissä maissa, sosialistin toisensa jälkeen pyrkiessä ratkaisemaan Mises-ongelmaa. 1930-luvun lopussa sosialistit olivat vakuuttuneita, että he olivat ratkaisseet ongelman käyttämällä matemaattista taloustiedettä, äärimmäisen epärealistisia, neoklassisia, täydellisen kilpailun ja yleisen tasapainon olettamuksia ja – erityisesti Oskar Langen ja Abba P. Lernerin kaavailuissa – keskussuunnittelulautakunnan käskystä erinäisten sosialististen muotojen johtajien markkinoiden ja markkinahintojen ”leikkimistä”. Mises laajensi argumenttejaan julkaisuartikkeleissaan ja kattavassa kritiikissään Die Gemeinwirtschaft (”Sosialismi”) vuonna 1922. Hänen mullistava artikkelinsa käännettiin lopulta englanniksi vuonna 1935 ja ”Sosialismi” vuotta myöhemmin, ja F. A. Hayek lisäsi painoarvoa tarkennuksillaan ja kehittelyillään. Mises antoi lopullisen kumoamisensa sosialisteille suunnattomassa teoksessaan ”Ihmisen toiminta” vuonna 1949.
Vaikka virallinen oppikirjojen näkemys 1940-luvulla – kun sosialismi oli saanut riemuvoiton älyköistä – julisti, että Lange ja Lerner olivat ratkaisseet kriittisen Misesin esittämän kysymyksen, Mises ja vapaat markkinat saivat viimeisin naurun. Nykyään on yleisesti tunnustettua, erityisesti kommunistisissa maissa, että Mises ja Hayek olivat oikeassa ja että sosialistisen suunnittelun valtavat käytännölliset epäkohdat ovat vahvistaneet heidän näkemyksensä. Käytännössä jokaisessa kommunistisessa maassa on nopeaa liikehdintää vapaita markkinoita kohden ja jopa osakemarkkinoiden uudelleenmuodostamista, markkinoiden yksityisomistuksen omistusoikeuksin. Tällä välin lännen sosialistiset älyköt, etäämpänä sosialistisesta todellisuudesta, hylkäsivät ongelman kieltäytymällä tunnustamasta rationaalisen allokoinnin ja laskennon nimenomaista tarkoitusta ja puhumalla vaistojen ja epärationaalisuuden olevan sosialismin ydin ja ylistys.
Myöhempien Misesin argumenttien ydin ja sisältö on jo nähtävissä ja kiteytyneenä hänen alkuperäisessä vuoden 1920 julkaisuartikkelissaan. Joissakin moderneissa itävaltalaisissa piireissä on muodikasta tuoda esiin, että Misesin ja sosialistien olennainen ero on yrittäjällinen epävarmuus verrattuna täydelliseen tietoon ja yleiseen tasapainono sosialistien puolelta. Mutta tämä ei ole Misesin esitys. Mises kirjoittaa, että hänen työskentelynsä teokseen ”Teoria rahasta ja luotosta” sai hänet harkitsemaan sosialistista laskento-ongelmaa. Tuolloin Mises oivalsi ensimmäisen kerran suurella selkeydellä, että rahatalous ei voi eikä pysty laskemaan tai mittaamaan arvoja suoraan: että se ainoastaan laskee rahahinnoilla, tuloksina tällaisista yksilöllisistä arvostuksista. Mises oivalsi siten, että ainoastaan markkinat rahahinnoilla, perustuen yksityisten omistajien arvioihin ja vaihdantoihin, pystyy allokoimaan resursseja rationaalisesti, koska ei ole mitään tapaa, jolla valtio pystyisi laskemaan arvot suoraan. Näin hänen artikkelinsa ja kirjansa ”Sosialismista” olivat Misesille osa ja palanen hänen mikron ja makron, suoran ja rahallisen vaihdannan, laajennettua yhdistämisen kehittämistyötä, jonka hän oli aloittanut ”Teorialla rahasta ja luotosta” teokselle, muttei saattanut päätökseen. Siten myöhemmät hayekilaiset painotukset hajautetulle tiedolle ja innovaatioille olivat tärkeitä tulkintoja ja tarkennuksia misesiläiselle pääargumentille, mutta ne eivät olleet keskipisteessä. Misesiläinen pääargumentti on, että jopa annetut resurssit, arvot ja teknologia, jopa irrotettuna niiden muutoksilta, jopa tällöin sosialismi riistettynä yksityisomistukselta ja vapailta markkinoilta ei pystyisi laskemaan tai allokoimaan rationaalisesti resursseja. Tästä seuraa luonnollisesti, ettei se varmasti pystyisi tekemään niin todellisessa muutoksien maailmassa. Verrattakoon siten seuraavaa Misesin sosialistien torjumista nykyisellä itävaltalaisella yksinomaisella keskittymisellä epävarmuuteen:
”He [sosialistit] epäonnistuivat näkemästä heti ensimmäistä haastetta: Kuinka taloudellinen toiminta, joka koostuu aina jonkin suosimisesta ja hylkäämisestä eli epätasa-arvoisten arvostuksien tekemisestä, muunnetaan tasa-arvoisiksi arvostuksiksi yhtälöitä käyttämällä? Sosialismin kannattajat päätyivät hullunkuriseen suositukseen korvata markkinatalouden rahataloudellinen laskento matemaattisen katallitiikan (catallactics) yhtälöillä, kuvaillen kuvaa, josta ihmisen toiminta on poistettu.”1 2
Misesin kirjalla ”Sosialismi” oli valtava vaikutus 1920- ja 1930-luvuilla, ei pelkästään nostaessaan esiin perustavanlaatuisia kysymyksiä sosialismista, vaan myös lukemattomien nuorten älykkösosialistien käännyttämisessä vapauden ja vapaiden markkinoiden puoleen. Etevät nuoret sosialistit Friedrich A. Hayek ja Wilhelm Röpke Saksassa ja Lionel Robbins Englannissa olivat monien joukossa, jotka kääntyivät ”Sosialismin” ansiosta, ja joista tuli moneksi vuodeksi myös Misesin seuraajia ja oppilaita.3
1920-luvun aikana Mises jatkoi myös suhdanneteoriansa kehittämistä, joka syntyi hänen rahan yhdistämisestä yleiseen mikrotalousteoriaan teoksessaan “Teoria rahasta ja luotosta”. Julkaisuartikkeleissaan ja kirjoissaan Mises laajensi teoriaansa, varoitti silloisesta inflatorisesta luottopolitiikasta ja esitti taidokasta kritiikkiä 1920-luvun uuden aikakauden suositun ekonomistin Irving Fisherin proto-monetaristisille vakauttamisnäkemyksille. Fisher ja hänen oppilaansa vakuuttivat, että kaikki oli hyvin 1920-luvulla, koska esimerkiksi Yhdysvalloissa hintataso pysyi vakaana. Misesille tärkeä näkökohta oli naamioitunut hintojen tasaisuuteen, jonka aiheutti tuottavuuden kasvaminen: että inflatorinen luotto loi kestämättömiä nousukausia pääomainvestointeihin ja pääoman omistusmarkkinoille – osake- ja kiinteistömarkkinoille. Misesin varoitukset rahoituksellisesta romahduksesta ja taantumasta muistettiin vuoden 1929 jälkeen, vaikka niitä pilkattiin tuolloin yleisesti. 4
Misesin ensimmäiset tutkimukset olivat opettaneet hänelle, että valtion interventiot lähes poikkeuksetta osoittautuvat haitallisiksi; ja hänen rahan ja suhdannevaihtelujen tutkimuksensa todensivat ja vahvistivat tämän käsityksen. Sarjassa artikkeleita 1920-luvulla Mises tutki monia valtion interventioiden muotoja ja osoitti ne kaikki tehottomiksi ja haitallisiksi. (Esseet julkaistiin teoksen Kritik des Interventionismus muodossa vuonna 1929.) Itse asiassa Mises päätyi yleiseen lakiin, jonka mukaan, milloin valtio tekee intervention talouteen ratkaistakseen ongelman, se poikkeuksetta päättyy ei ainoastaan alkuperäisen ongelman ratkaisemattomuuteen, vaan myös yhden tai kahden muun luomiseen, joista jokainen vaikuttaa vaativan lisää valtiollista interventiota. Tällä tavoin hän osoitti valtio interventionismin tai ”sekatalouden” olevan epävakaa. Jokainen interventio luo ainoastaan uusia ongelmia, jotka valtio joutuu kohtaamaan valintaratkaisulla: joko kumota alkuperäinen interventio tai siirtyä uusiin. Tällä tavoin valtion interventiot on epävakaa järjestelmä, johtaen loogisesti joko takaisin laissez-faireen tai täyteen sosialismiin.
Mutta Mises tiesi sosialismin tutkimuksistaan, että sosialistinen järjestelmä oli nykyaikaiselle maailmalle ”mahdoton”: toisin sanoen siltä puuttui talouslaskennalle välttämätön hintajärjestelmä ja sen myötä edellytykset modernin teollisen talouden toiminnalle. Mutta jos interventionismi on epävakaa ja sosialismi on mahdoton, tällöin ainoa looginen talouspolitiikka modernille teolliselle järjestelmälle on laissez-faire liberalismi. Näin Mises otti hänen itävaltalaisten edeltäjiensä melko epämääräisen sitoutumisen markkinatalouteen ja teki siitä loogisen, yhtenäisen ja tinkimättömän kiinnittymisen laissez-faireen. Pitäytyen tässä käsityksessään Mises julkaisi kattavan teoksensa Liberalismus (”Liberalismi”) ”klassisesta” tai laissez-faire liberalismista vuonna 1927.
Vaikka Mises ei ollut vielä saattanut loppuun hänen kattavaa teostaan taloudesta, hän oli runnonut läpi 1920-luvun loppuun mennessä valmiin läpikotaisen talouspolitiikan osion hänen työn alla olevasta suuresta järjestelmästä. Laissez-faire, interventionismi ja sosialismi olivat nyt keskenään yksityiskohtaisesti verrattuina ja rinnastettuna, ja Mises oli tehnyt palavan sitoumuksen laissez-faire:in. Tätä vakaumusta vahvisti käsitys, jonka hän oli jo esittänyt ”Sosialismissa”: että työnjako ja siihen liittyvä yksityisomaisuus ja vaihdannan vapaus olivat ehdottomia perustarpeita sivilisaatiolle ja yhteiskunnalle. Se, minkä puolesta Mises johdonmukaisesti puhui ja jota hänen vastustajansa talouspolitiikan muista koulukunnista heikensivät, olivat nimenomaisesti välttämättömät sivilisaation ja talouden ylläpidon edellytykset, jotka ylläpitävät nykyaikaista korkea väestömäärää.
Hänen vaikuttavassa yhteiskunnan ja työnjaon keskustelussaan ja hänen spenceriläisessä teollisen vastaan sotilaallisen periaatteen rinnastuksessaan Mises rakentaa ratkaisevalle itävaltalaiselle käsitykselle, että molemmat osapuolet, ostaja ja myyjä, työnantaja ja työntekijä, hyötyvät välttämättä jokaisesta vaihdannan toimesta. Mises toteaa, että työnjaon omaksuminen ja kehittäminen nojaavat ihmisen järkeen ja tahtoon, hänen vaihdannan molemminpuolisten hyötyjen tunnistamiseen. Tämä ihmisen järjen ja tahdon painotus rationalismin jaloimmissa perinteissä on jyrkästi vastakkainen hayekilaisen tai skottilaisen valistuksen yhteiskunnan tai markkinoiden painotukselle jonkinlaisen tropismin tai vaiston tuotoksena; esimerkiksi Hayekin painotus tropistiselle, haluttomalle ”spontaanin järjestyksen” ilmenemiselle tai Adam Smithin loihtimalle valheelliselle vaistolle tai ”taipumukselle käydä kauppaa” selityksenä vaihdannalle.5
Tosiaankin, hyödyntäen tilaisuutta kirjoittaa esipuhe vuosia Misesin kuoleman jälkeen ”Sosialismin” uusintapainokseen F. A. Hayek muutti merkittävästi kirjan puhdasta ylistystään, jota hän avokätisesti oli tuonut esiin 20 vuotta aikaisemmin juhlapäivällisellä Misesille. Nyt hän kritisoi merkittävästi Misesin viittausta ”Sosialismissa” ”sosiaaliseen yhteistoimintaan (erityisesti markkinatalouteen) rationaalisesti tunnustettuna hyödyn virtauksena” esimerkkinä ”äärimmäisestä rationalismista” ja tosiasiallisesti virheellisenä. Hän jatkoi tahdittomaan ”selitykseen”, että Mises ei pystynyt ”irtautumaan” tällaisesta rationalismista ”aikansa lapsena” – eriskummallinen toteamus, sillä Misesin ”aika” oli kokonaisvaltaisen irrationalismin aikakausi. Vastaavasti Hayek vakuuttaa vahvasti, että ”se ei taatusti ollut rationaalinen oivallus yleisistä eduista, joka sai markkinatalouden leviämään”. Ellei näin ollut, jää epäselväksi, kuinka markkinatalous syntyi alkujansa. Sillä jokaiseen yksittäiseen vaihdantaan ei kukaan yksilö ryhtyisi, ellei hän tietäisi tietoisesti ja ”rationaalisesti”, että hän hyötyisi siitä. Ja mitä tulee markkinatalouteen kokonaisuutena, Hayek, joka aiemmissa kirjoituksissaan oli muodollisesti julistanut, että ajatukset luovat historian, epäonnistuu selittämään, kuinka vapaat markkinat todella syntyivät. Lisäksi täten Hayek sivuuttaa yli kaksi vuosisataa Länsi-Euroopan ja Yhdysvaltojen klassisen liberalismin vapaudelle ja vapaille markkinoille omistettua liikettä. Laiminlyödessään perustavanlaatuisen näkökohdan, että kaikki ihmisten toimet määrittyvät yksilöiden arvoista ja ajatuksista, ”prakseologinen” käsitys misesiläisen ajattelun ytimessä, Hayek voi ainoastaan uskoa julistamatta sitä avoimesti, että ihmiset eivät ole tietoisia toimijoita ja valitsijoita, vaan ainoastaan tropistisia ärsyke ja reagointi –mekanismeja.6
Hämmästyttävästi Ludwig von Misesin merkittävät suoritukset tutkimuksen ja taloustieteen alueella1920-luvulla eivät lopu tähän. Nuoresta pitäen Mises oli vastatusten ja haastanut Saksassa vallalla olleen taloustieteen historiallisen koulukunnan. Sille oli tunnusomaista peräänantamattomuus väitteelle, että ei voi olla taloudellisia lakeja, jotka ylittävät pelkän yksittäisen ajan ja paikan olosuhteiden kuvauksen ja että ainoaa oikeutettua taloustiedettä ei ole siten teoria vaan pelkkä historian tutkimus. Poliittisesti tämä tarkoitti, ettei ollut mitään piinallisia taloudellisia lakeja, joita valtio olisi loukannut ja toimenpiteillään aiheuttanut kielteisesti vaikuttavia seurauksia. Ei ole yllättävää, että historiallisen koulukunnan johtaja, Gustav Schmoller Berliinin yliopistosta, julisti, että Saksan akateemikkojen tehtävänä oli toimia ”Hohenzollerin ruhtinassuvun älyllisenä henkivartijana”. 1920-luvun aikana instituutionalismi, historiallisesta koulukunnasta alkunsa saanut, mutta ilman sen tieteellistä tai älyllistä perustaa, tuli vallitsevaksi Yhdysvalloissa. Mises oli taatusti oikeassa viitatessaan seminaareissaan näihin ryhmiin ”antitaloustietelijöinä”. Lisäksi Mises näki taloustieteen metodologian, jota itävaltalaiset ja monet klassiset taloustieteilijät, kuten Say ja Senior, olivat tavanmukaisesti käyttäneet, tulleen hyökätyksi eri perusteilla uuden ryhmän, loogisten positivistien, toimesta, joka oli saanut alkunsa hänen kotimaaperältään Wienistä. Ludwigin kaksi vuotta nuoremmasta veljestä Richard von Misesistä, matemaatikosta ja ilmailuinsinööristä, tuli johtava jäsen tähän ”Wienin piiriin”. Misesin seminaarien eräs omistautunut oppilas, Felix Kaufmann, kirjoitti myös myöhemmin positivistisen työn yhteiskuntatieteiden metodologiasta. Tämä Wienin piiri tai ”Schlick-piiri” johtajansa mukaan oli lukumäärältään pieni, mutta kasvavissa määrin hallitseva wieniläisissä filosofisissa piireissä, ja saavutti myöhemmin lähes täyden vallan Yhdysvaltain filosofisesta kentästä vuosikymmeneksi toisen maailmansodan jälkeen heidän muutettuaan maahan ja päädyttyään akateemisiin huippuvirkoihin siellä.7
Misesin minulle kertoma tarina loogisista positivisteista ja heidän vaikutuksestaan kuvasi hyvin hänen älyään ja charmiaan. Hän oli kävelemässä Wienissä hyvän ystävänsä saksalaisen filosofin Max Schelerin kanssa. ”Mikä tämän kaupungin ilmastoa vaivaa”, Scheler viittoili ympärilleen, ”kun siitä kumpuaa niin monia peevelin loogisia positivisteja?”
”No, Max”, Mises vastasi, ”Wienissä on kaksi miljoonaa ihmistä ja ainoastaan tusina loogista positivistia. Joten se ei voi olla ilmasto.”
Loogiset positivistit esittivät heidän vakavan haasteensa talousteorialle väittäen, että taloudelliset lait voidaan muodostaa ainoastaan alustaviksi ja epävarmoiksi ja sen jälkeen näiden lakien seuraukset voidaan ainoastaan ”testata” empiirisillä (käytännössä, tilastollisilla) tosiasioilla. Perustuen heidän tulkintaansa fyysisen tieteen menetelmistä positivistit pyrkivät pääsemään eroon metodologioista, joita he pitivät ”epätieteellisinä”.
Instituutionalistien ja erityisesti positivistien rynnäkkö talousteoriaan pakotti Misesin pohtimaan syvällisesti taloustieteen metodologiaa sekä myös ihmisen toiminnan tieteiden perusepistemologiaa. Syvällisten pohdintojen jälkeen hän päätyi ensimmäiseen filosofisesti itsetietoiseen aikaisempien itävaltalaisten ja joidenkin klassisten käyttämän taloustieteen menetelmän puolustukseen. Lisäksi hän pystyi todistamaan tämän paikkansapitävän menetelmän todellisen ”tieteellisen” luonteen ja osoittamaan, että pääosa neoklassisen taloustieteen kehittyvästä taloustieteen metodologiasta oli perustavanlaatuisesti virheellistä ja epätieteellistä. Lyhyesti, Mises todisti, että kaikki tietämys ihmisen toiminnasta nojaa metodologiseen dualismiin, perusteelliseen eroon yhtäältä ihmisen tutkimisesta ja toisaalta kivien, molekyylien tai atomien tutkimuksesta. Erona on, että yksilölliset ihmisolennot ovat tietoisia, että he omaksuvat arvoja ja tekevät valintoja – toimivat – pyrkien saavuttaman näitä arvoja ja päämääriä. Hän mainitsee, että tämä toiminnan aksiooma on itsestään selvä; tarkoittaen sen olevan (a) itselle ilmeistä esiintuomisensa jälkeen ja (b) sitä ei voida kumota ilman sisäistä ristiriitaa, tarkoittaen ilman väitelauseen käyttämistä pyrkimyksessä sen kumoamiseen. Koska toiminnan aksiooma on itsestään selvästi tosi, kaikki loogiset deduktiot tai seuraukset tästä toiminnasta täytyvät olla myös absoluuttisesti, kiistämättömästi, ”vastaansanomattomasti” tosia. Tämä talousteoria perusta ei ole ainoastaan absoluuttisen paikkansapitävä, vaan lisäksi kaikki puheet sen paikkansapitävyyden ”testaamisesta” ovat siten absurdeja ja merkityksettömiä, koska aksioomat ovat itsestään selviä ja mitään ”testaamista” ei voi tapahtua ilman aksiooman hyväksikäyttämistä. Lisäksi mitään ”testaamista” ei voi tapahtua, koska historialliset tapahtumat eivät ole, kuten luonnontieteelliset tapahtumat laboratoriossa, homogeenisia, toistettavia ja hallittavia. Sen sijaan historialliset tapahtumat ovat heterogeenisia, ei toistettavia ja seurausta monimutkaisista syistä. Taloushistorian, menneen ja nykyisen, tehtävänä ei ole siten ”testata” teoriaa, vaan havainnollistaa teoriaa käytännössä ja käyttää sitä historiallisten tapahtumien selittämiseksi.
Mises näki myös, että talousteoria oli ihmisen toiminnan väistämättömän tosiasian formaalia logiikkaa ja sellaisena tällainen teoria ei ollut kiinnostunut tällaisten tekojen sisällöstä tai arvojen ja motiivien psykologisista selityksistä. Talousteoria oli seuraus toiminnan formaalista tosiasiasta. Siten myöhempinä vuosinaan Mises nimesi sen ”prakseologiaksi”, toiminnan logiikaksi.
Loogisen positivismin kritiikissään Mises näki, että periaate, joka kohteli ihmisiä ikään kuin he olisivat kiviä tai atomeja, joiden käyttäytymistä voitaisiin ennustaa ja määrittää kvantitatiivisten lakien perusteella, olisi erityisen altis johtamaan yhteiskunnallisten suunnittelijoiden näkökulmaan, joka käsittelee ihmisiä ikään kuin he olisivat elottomia fyysisiä objekteja. Positivisti Otto Neurath oli eräs johtavista keskieurooppalaisista sosialistisista teoreetikoista. Mises kirjoitti, että tämä väitetysti ”tieteellinen” lähestymistapa tutkii ihmisolentojen käyttäytymistä menetelmillä, joihin newtonilainen fysiikka turvautuu tutkiessaan massaa ja liikettä. Perustuen tähän väitetysti”positiiviseen” ihmiskunnan ongelmien lähestymistapaan he suunnittelevat kehittävänsä ”yhteiskunnallista suunnittelua”, uutta keinoa, joka mahdollistaisi suunnitellun tulevaisuuden yhteiskunnan ”taloudellisen tsaarin” käsitellä eläviä ihmisiä tavalla, jolla teknologia mahdollistaa käsitellä elottomia materiaaleja.”8
Mises alkoi julkaista vuonna 1928 tietoteoriallisten artikkeliensa sarjaa ja koosti ne yhteen ja julkaisi ne vuonna 1933 uraauurtavassa filosofisessa ja metodologisessa työssään Grundprobleme der Nationaläkonomie (”Taloustieteen tietoteorialliset ongelmat”).
1 Mises, Notes, s.112. Vastakkaisena Lavoielle, joka näkee yrittäjällisen epävarmuuden aspektin argumentin keskeisenä Misesin ensimmäisestä artikkelista lähtien, Kirzner näkee täsmällisesti fokuksen siirtymisen alkuperäisestä ”staattisemmasta” tasapainoargumentista. Valitettavasti Kirzner ei pidä myöhempää epävarmuuden ja muutoksen painotusta alkuperäisen argumentin tarkennuksena (mitä se oli), vaan parannuksena tasapainosta dynaamisempiin arvioihin siirtymän vuoksi. Näin Kirzneriltä jää huomaamatta alkuperäisen ”staattisen” fokuksen todellinen keskeisyys, joka tekee Misesin talouslaskennon mahdottomuudesta (annetuissa yhtä lailla kuin epävarmoissa olosuhteissa) paljon vahvemman argumentin sosialismia vastaan kuin myöhemmät hayekilaiset ja kirzneriläiset versiot.
Misesin ensimmäinen artikkeli löytyy F. A. Hayek, toim., Collectivist Economic Planning (London: Routledge & Kegan Paul, 1935), ja hänen myöhemmät näkemykset teoksessa Human Action (New Haven, Conn.: Yale University Press, 1949), s. 694–711. Lavoien näkemykset löytyvät hänen teoksesta Rivalry and Central Planning (Cambridge: Cambridge University Press, 1985). Kirznerin taasen Israel M. Kirzner, “The Economic Calculation Debate: Lessons for Austrians,” Review of Austrian Economics 2 (1987): 1–18. Paras ja edelleen kattavin työ sosialistisesta laskentokeskustelusta on Trygve J.B. Hoff Economic Calculation in the Socialist Society (London: William Hodge & Co., 1949).
2 Nämä johtopäätökset vahvistaa professori Joseph Salerno, joka vetää johtopäätöksen tutkimuksistaan, että Hayekin työ, vaikkakin näyttää dynaamisemmalta kuin Misesin, on tosiasiassa paljon staattisempaa sivuuttaen lähes täysin yrittäjyyden. Hayekin taloudelliset toimijat vaikuttavat olevan passiivisia tiedon vastaanottajia aloitteelliseen arvioijan ja ennustajan sijaan. Conversations with Professor Salerno.
3 Misesin “Sosialismin” valtavasta vaikutuksesta häneen ja hänen sukupolveensa, ks. Hayek teoksessa Mises, My Life, s. 220–21.
4 Misesin tärkeimmät kirjoitukset suhdannevaihteluista 1920- ja 1930-luvuilta on käännetty ja julkaistu teoksessa Ludwig von Mises, On the Manipulation of Money and Credit (Dobbs Ferry; N.Y.: Free Market Books, 1978).
5 Ks. erityisesti Ludwig von Mises, Socialism: an Economic and Sociological Analysis (New Haven, Conn.: Yale University Press, 1951), s. 289–313. Olen kiitollisuudenvelassa professori Joseph Salernolle huomioni kiinnittämisestä tähän seikkaan.
6 F. A. Hayek, “Foreword,” Ludwig von Mises, Socialism (Indianapolis: LibertyPress / Liberty Classics, 1981), s. xxiii–xxiv. Olen kiitollisuudenvelassa professori Hans-Hermann Hoppelle tämän näkökohdan esiintuomisesta. Hayekin kunnianosoitus Miseille vuonna 1956 löytyy Mises, My Years, s. 217–23, ja hänen keskustelunsa teoksesta Socialism ibid., s. 220–21. On erikoista, että hän ei mainitse ja vielä vähemmän pyri kumoamaan Misesin täyttä rationalistista esitystä teoksessa Socialism (1951), osa III, kappale II, “Society,” s. 289–313.
7 Wienin piiriin kuului Kaufmannin ja Richard von Misesin lisäksi heidän johtajansa Moritz J. Schlick ja Otto Neurah, Rudolf Carnap, Carl C. Hempel, Herbert Feigl ja Gustav Bergmann. Kanssamatkustajat ja myös loogiset positivistit omine piireineen sisälsivät Ludwig Wittgensteinin ja Karl Popperin. (Fanaattiset popperilaiset vakuuttavat positivistien ja Popperin välillä olevan valtavia eroja, mutta nykyisen kirjoittajan näkökulmasta nämä ovat pääosin erityispiirteitä ilman todellisia eroja.)
Kaksi Misesin veljestä vaikuttivat erkaantuneen toisistaan jo nuorella iällä. Muodollisesti he tekivät sovinnon Ludwigin naimisiinmenon jälkeen vuonna 1928, mutteivät koskaan olleet läheisiä. Erään kerran, kun Richardin kirja Positivism oli julkaistu, kysyin Ludwigin mielipidettä veljensä kirjasta. Mises asettui hänelle epätyypillisen tylyyn asentoon, silmät kiiluen: ”Olen erimieltä sen kirjan kanssa”, hän vakuutti tavalla, joka ei jättänyt epäilyksen häivää ,”ensimmäisestä lauseesta viimeiseen”. Hänen äänensävynsä ei antanut sijaa jatkokysymyksille.
8 Ludwig von Mises, Epistemological Problems of Economics (New York: New York University Press, [1960] 1978), s. xiii.