Kun dollarit kasaantuivat ulkomailla ja kulta jatkoi virtaustaan ulospäin, Yhdysvaltojen kävi yhä vaikeammaksi pitää kullan hintaa 35 dollarissa unssilta Lontoon ja Zürichin vapailla kultamarkkinoilla. Kolmekymmentäviisi dollaria unssilta oli järjestelmän peruskivi, ja vaikka Amerikan kansalaisia on estetty vuodesta 1934 omistamasta kultaa missään päin maailmaa, muiden maiden kansalaiset ovat nauttineet kultaharkkojen ja -kolikoiden omistamisen vapaudesta. Näin ollen yksi tapa yksityisille eurooppalaisille lunastaa dollarinsa kultana oli myydä dollarit kultaa vastaan 35 dollarin unssihinnalla vapailla kultamarkkinoilla. Kun dollari inflatoitui ja aleni arvoltaan, ja kun Amerikan maksutaseen alijäämät jatkuivat, eurooppalaiset ja muut yksityiset kansalaiset alkoivat kiihdyttää dollariensa myymistä kullaksi. Pitääkseen dollarin 35:ssä unssia kohden Yhdysvaltain hallituksen oli pakko vuotaa ulos kultaa hupenevasta varannostaan tukeakseen 35 dollarin hintatasoa Lontoossa ja Zürichissä.

Luottamuskriisi dollariin vapailla kultamarkkinoilla sai Yhdysvallat toteuttamaan perustavanlaatuisen muutoksen rahajärjestelmässä maaliskuussa 1968. Tarkoituksena oli estää ärsyttäviä vapaita kultamarkkinoita koskaan enää vaarantamasta Bretton Woods -sopimusta. Näin syntyivät ”kaksiportaiset kultamarkkinat”. Ideana oli, että vapaat kultamarkkinat voisivat suksia kuuseen; ne eristettäisiin täysin keskuspankkien ja maailman valtioiden todellisesta rahatoiminnasta. Yhdysvallat ei enää pyrkisi pitämään vapaiden markkinoiden kultahintaa 35 dollarissa; se jättäisi vapaat kultamarkkinat huomiotta, ja se ja kaikki muut valtiot sopisivat pitävänsä dollarin arvon 35:ssä unssia kohden ikuisesti tästä eteenpäin. Maailman valtiot ja keskuspankit eivät vastedes ostaisi kultaa ”ulkoisilta” markkinoilta eivätkä enää myisi kultaa näille markkinoille; tästä lähtien kulta liikkuisi yksinkertaisesti pelimerkkeinä yhdeltä keskuspankilta toiselle, ja uusi kultatarjonta, vapaiden markkinoiden kulta tai kullan yksityinen kysyntä tulisivat ottamaan oman kurssinsa täysin erillään maailman rahajärjestelyistä.

Tämän ohella Yhdysvallat ponnisteli ankarasti lanseeratakseen uuden tyyppisen maailman paperireservin, erityisnosto-oikeudet (SDR), joiden se toivoi lopulta korvaavan kullan kokonaan ja toimivan uutena maailman paperivaluuttana tulevan World Reserve Bankin liikkeelle laskemana; jos tällainen järjestelmä koskaan perustettaisiin, Yhdysvallat pystyisi inflatoimaan ikuisesti ilman rajoitteita yhteistyössä maailman muiden valtioiden kanssa (tällöin ainoa rajoite olisi katastrofaalinen maailmanlaajuinen hyperinflaatio ja maailman paperivaluutan hajoaminen). Mutta SDR:t ovat tähän mennessä olleet Länsi-Euroopan ja ”kovan rahan” maiden intensiivisen vastarinnan ansiosta vain pieni lisä amerikkalaisten ja muiden valuuttojen reserveihin.

Kaikki paperia puolustavat taloustieteilijät keynesiläisistä friedmanilaisiin olivat nyt vakuuttuneita, että kulta häviäisi kansainvälisestä rahajärjestelmästä; dollarin ”tuesta” irrotettuna, kaikki nämä taloustieteilijät itsevarmoina ennustivat, että vapaiden markkinoiden kultahinta laskisi pian alle 35 dollariin unssia kohden ja jopa arvioituun ”teolliseen” (ei-rahalliseen) 10 dollarin unssihintaan. Sen sijaan vapaan kullan hinta ei koskaan laskenut alle 35 dollarin vaan on jatkuvasti ollut yli 35 dollarin ja vuoden 1973 alkupuolella se oli kiivennyt 125 dollariin unssilta, mitä yksikään paperia kannattava taloustieteilijä ei olisi osannut kuvitella mahdolliseksi niinkin hiljattain kuin vuotta aikaisemmin.

Kaikkea muuta kuin perustivat pysyvän uuden rahajärjestelmän, kaksiportaiset kultamarkkinat vain ostivat muutaman vuoden aikaa; amerikkalainen inflaatio ja alijäämä jatkuivat. Eurodollarien nopea karttuminen, kullan jatkunut ulosvirtaus ja kullan korkeampi vapaa markkinahinta vain paljastivat dollarin nopeutuneen maailmanluottamuksen häviämisen. Kaksiporrasjärjestelmä liikkui nopeasti kohden kriisiä – ja Bretton Woodsin lopullista hajoamista.1

 

< edellinen sivu | seuraava sivu >
Kirjan sisällysluettelo