A. Kaksimetallikanta
Valtio määrää hintakontrolleja pääosin kääntääkseen kansan huomion valtiollisesta inflaatiosta vapaiden markkinoiden väitettyihin paheisiin. Kuten olemme nähneet, ”Greshamin laki” – keinotekoisesti yliarvostettu raha pyrkii ajamaan keinotekoisesti aliarvostetun rahan pois kierrosta – on esimerkki hintasääntelyn yleisistä seurauksista. Valtio asettaa itse asiassa maksimihinnan yhden tyyppiselle rahalle toisen avulla. Maksimihinta aiheuttaa vajauksen – katoamisen hamstraukseen tai vientiin – hintakatosta kärsivästä valuutasta (keinotekoisesti aliarvostetusta) ja johtaa sen korvautumiseen kierrossa ylihinnoitellulla rahalla.
Olemme nähneet miten tämä toimii uusien ja kuluneiden kolikoiden tapauksessa, yhdessä ensimmäisistä Greshamin lain esimerkeistä. Muuttaen rahan merkityksen painosta pelkäksi tarinaksi ja standardisoiden nimellisarvot omaksi eikä kansansa eduksi, valtiot kutsuivat uusia ja kuluneita kolikoita samalla nimellä, vaikka ne olivat eri painoisia. Tämän seurauksena ihmiset hamstrasivat tai veivät ulkomaille täysipainoiset uudet kolikot, ja siirsivät kuluneet kolikot kiertoon, valtion kirotessa ”spekuloijia”, ulkomaalaisia tai vapaita markkinoita ylipäätään olosuhteista, jotka se itse sai aikaan.
Erityisen tärkeä tapaus Greshamin laista oli pitkäaikainen ”standardin” ongelma. Näimme, että vapaat markkinat vakiinnuttivat ”rinnakkaisstandardit” kullasta ja hopeasta, kummankin vaihdellessa vapaasti suhteessa toiseen markkinoiden kysyntöjen ja tarjontojen mukaan. Mutta valtiot päättivät, että ne auttaisivat markkinoita astumalla mukaan ”yksinkertaistamaan” asioita. Kuinka paljon selkeämpiä asiat olisivatkaan, niistä tuntui, jos kulta ja hopea olisivat kiinnitetyt tietyllä suhteella, sanotaanko, kaksikymmentä unssia hopeaa yhteen unssiin kultaa! Tällöin molemmat rahat voisivat aina kiertää kiinteällä suhteella – ja, mikä tärkeämpää, valtio voisi lopultakin päästä eroon taakasta kohdella rahaa painona eikä tarinana. Kuvitellaan yksikkö, ”rur”, jonka ruritanialaiset ovat määrittäneet 1/20 unssiksi kultaa. Olemme nähneet, kuinka keskeistä valtiolle on houkutella kansalaiset pitämään ”ruria” itsessään abstraktina, ainoastaan löyhästi kultaan sidoksissa olevana yksikkönä. Mikä parempi tapa toteuttaa tämä kuin kiinnittää kulta/hopea-suhde? Siten ”rurista” tulee ei vain 1/20 unssia kultaa vaan myös yksi unssi hopeaa. Sanan ”rur” tarkka merkitys – nimi kultapainolle – on hävinnyt, ja ihmiset alkavat ajatella ”ruria” jonakin itsessään käsin kosketeltavana, jotenkin valtion asettamana hyviä ja tehokkaita tarkoitusperiä varten, yhtäläiseksi tiettyjen painojen kanssa sekä kultaa että hopeaa.
Nyt näemme syyn pidättäytyä isänmaallisista tai kansallisista nimistä kultaunsseille tai graaneille. Kun tällaiset nimet korvaavat maailmalla tunnetut painoyksiköt, valtioille käy paljon helpommaksi manipuloida rahayksikköä ja antaa sille oma näennäinen elämänsä. Kaksimetallikantana tunnettu kiinteä kulta/hopea-suhde suoriutui tästä tehtävästä erittäin näppärästi. Se ei kuitenkaan täyttänyt toista tehtäväänsä yksinkertaistaa maan valuutta. Sillä jälleen kerran Greshamin laki näytti voimansa. Valtio yleensä asetti kaksimetallikannan suhteen (sanotaan 20:1) alunperin vapailla markkinoilla käypään kurssiin. Mutta markkinasuhde, kuten kaikki markkinahinnat, väistämättä muuttuu ajan mittaan, kun kysynnän ja tarjonnan olosuhteet muuttuvat. Kun muutokset tapahtuvat, kiinteä kaksimetallisuhde käy väistämättä vanhentuneeksi. Muutos tekee joko kullan tai hopean yliarvostetuksi. Kulta häviää tämän jälkeen käteisvarantoihin, pimeille markkinoille tai vientiin, kun hopea virtaa maahan ulkomailta ja siirtyy käteisvarannoista Ruritanian ainoaksi liikkeellä olevaksi metallivaluutaksi. Vuosisatojen ajan kaikki valtiot kamppailivat metallivaluuttojen äkillisten vaihteluiden tuhoisien vaikutusten kanssa. Aluksi hopeaa virtasi sisään ja kulta hävisi; sen jälkeen, kun suhteelliset markkinaosuudet muuttuivat, kultaa virtasi sisään ja hopea hävisi.1
Lopulta, uuvuttavien kaksimetallikannan häiriöiden vuosisatojen jälkeen, valtiot valitsivat standardikseen yhden metallin, yleensä kullan. Hopea siirrettiin ”polettikolikon” asemaan, pieniin nimellisarvoihin muttei täydellä painolla. (Valtiot monopolisoivat myös polettikolikoiden lyömisen, ja, koska näitä ei taattu sataprosenttisesti kullalla, se oli tapa kasvattaa rahan tarjontaa.) Hopean hävittäminen rahan asemasta varmasti vahingoitti monia ihmisiä, jotka suosivat hopeaa erilaisissa maksutapahtumissa. Kaksimetallikannan kannattajien sotahuudossa oli totta, että ”rikos hopeaa vastaan” oli toteutettu; mutta rikos oli oikeastaan kaksimetallikannan määrääminen alun perin rinnakkaisstandardien sijaan. Kaksimetallikanta loi mahdottoman vaikean tilanteen, jonka valtio pystyi ainoastaan kohtaamaan joko siirtymällä takaisin täyteen rahalliseen vapauteen (rinnakkaisiin standardeihin) tai valitsemalla jomman kumman metalleista rahaksi (kulta- tai hopeakanta). Täyttä rahallista vapautta kaiken tämän jälkeen pidettiin absurdina ja haihatteluna; ja niin kultakanta otettiin yleisesti käyttöön.
B. Laillinen maksuväline
Kuinka valtio pystyi pakottamaan hintakontrollinsa rahallisiin vaihtokursseihin? Keinolla nimeltään lailliset maksuvälinelait. Rahaa käytetään menneiden velkojen maksamiseen yhtä lailla kuin nykyhetken ”käteismaksutapahtumiinkin”. Valtion valuutan nimen vallitessa kirjanpidossa sen todellisen painon sijaan sopimukset alkoivat luvata maksamista tietyissä määrissä ”rahaa”. Lait laillisista maksuvälineistä määräsivät, mikä tämä ”raha” voi olla. Kun vain alkuperäinen kulta tai hopea määrättiin ”lailliseksi maksuvälineeksi”, ihmiset pitivät sitä harmittomana, mutta heidän olisi pitänyt ymmärtää, että vaarallinen ennakkotapaus oli asetettu valtion rahakontrollille. Jos valtio pysyy alkuperäisessä rahassa, sen laki laillisista maksuvälineistä on turha ja tarpeeton.2 Toisaalta, valtio saattaa julistaa vähempilaatuisen valuutan lailliseksi maksuvälineeksi alkuperäisen rinnalle. Näin ollen valtio voi asettaa kuluneet kolikot uusia vastaaviksi velkojen maksussa tai hopean ja kullan tasavertaisiksi kiinteällä vaihtosuhteella. Lait laillisista maksuvälineistä tuovat siten Greshamin lain voimaan.
Kun lait laillisista maksuvälineistä suojelevat yliarvostettua rahaa, niillä on toinenkin vaikutus: ne suosivat velallisia luotonantajien kustannuksella. Tällöin velallisten sallitaan maksaa velkansa takaisin paljon kehnommassa rahassa kuin missä he olivat lainanneet, ja luotonantajilta huijataan heidän ansaitsemansa rahat. Tämä luotonantajien omaisuuden takavarikointi kuitenkin hyödyttää ainoastaan perimättömiä velallisia; tulevat velalliset kärsivät luottojen vähäisyydestä muistona valtion aikaansaamasta luotonantajien ryöstämisestä.
1 Itse asiassa monet metallipitoisuuden alentamiset tapahtuivat salassa valtioiden väittäessä, että he olivat ainoastaan saattamassa virallisen kulta/hopea-suhteen lähemmäksi markkinoiden suuntaa.
2 Lord Farrer, Studies in Currency 1898 (London: Macmillan and Co, 1898), s. 43. ”Perinteinen sopimuslaki tekee kaiken tarvittavan ilman mitään muuta lakia antamassa erityistehtäviä tietyille valuutan muodoille. Olemme omaksuneet kultakolikon yksiköksemme… Jos lupaan maksaa 100 kultakolikkoa, ei ole tarvetta millekään erityiselle valuuttalaille laillisista maksuvälineistä sanomaan, että minä olen velvollinen maksamaan 100 kultakolikkoa, ja että, jos minua vaaditaan maksamaan sata kultakolikkoa, en voi lopettaa velvoitettani maksamalla jollain muulla.” Laeista laillisista maksuvälineistä, ks. myös Mises, Human Action, (New Haven: Yale University Press, 1949), s. 432n. ja 444.