Vapaan rahatalouden kriitikko ei ole kuitenkaan helposti hiljennettävissä. Vanhastaan tunnetaan erityisesti ”hamstrauksen” uhkakuva. Luodaan mielikuva vanhasta itsekkäästä saiturista, joka ehkä irrationaalisesti tai pahoin motiivein säilöö kultaa käyttämättömänä kellariinsa tai aarrekammioonsa – siten pysäyttää kaupan ja rahan kierron ja saa aikaan laskusuhdanteen ja muita ongelmia. Onko hamstraaminen todella vaarallista?
Ensinnäkin, mitä on yksinkertaisesti tapahtunut, on lisääntynyt rahan kysyntä kitupiikin osalta. Tämän seurauksena tavaroiden hinnat laskevat ja kultaunssin ostovoima kasvaa. Tappiota ei ole koitunut yhteiskunnalle, joka ainoastaan jatkaa toimintaansa vähäisemmällä aktiivisella tarjonnalla entistä ”voimakkaampia” kultaunsseja.
Siten jopa kaikkein pahimmassa näkökulmassa asiaan mikään ei ole mennyt väärin, ja vapaa rahatalous ei luo vaikeuksia. Mutta ongelma ei ole näin yksinkertainen. Sillä ei ole mitenkään irrationaalista ihmisille haluta enemmän tai vähemmän rahaa käteisvaroikseen.
Tutkitaan tässä kohden käteisvaroja tarkemmin. Miksi ihmiset ylipäätään pitävät käteisvaroja? Oletetaan, että me kaikki voisimme ennustaa tulevaisuuden täydellä varmuudella. Tällöin kenenkään ei tarvitsisi pitää käteisvaroja saatavillaan. Kukin tietäisi tarkalleen, kuinka paljon tulee kuluttamaan ja kuinka paljon tuloja tulee saamaan, kaikkina tulevina päivinä. Ei olisi tarvetta pitää ollenkaan käteistä rahaa, vaan kaikki kulta lainattaisiin niin, että takaisinmaksut saataisiin tarvituissa määrissä juuri niinä päivinä, kun tulisi omia kuluja. Mutta tietysti elämme väistämättä epävarmassa maailmassa. Ihmiset eivät tiedä tarkasti, mitä heille tulee tapahtumaan tai millaiset heidän tulevaisuuden tulonsa tai menonsa tulevat olemaan. Mitä epävarmempia ja pelokkaampia he ovat, sitä enemmän käteisvaroja he haluavat pitää; mitä varmempia, sitä vähemmän käteistä he haluavat pitää saatavillaan. Toinen syy käteisvarojen pitoon johtuu myös elämän epävarmuudesta. Jos ihmiset odottavat rahan hinnan laskevan lähitulevaisuudessa, he tulevat kuluttamaan rahansa vielä kun se on arvokkaampaa, tällä tavoin ”ei-hamstraten” ja vähentäen kysyntäänsä rahalle. Käänteisesti, jos he odottavat rahan hinnan nousevan, he jäävät odottamaan kuluttaakseen rahansa myöhemmin, kun se on arvokkaampaa, ja heidän kysyntänsä käteiselle kasvaa. Ihmisten kysyntä käteisvaroille nousee ja laskee näin ollen hyvin ja järkevin perustein.
Taloustieteilijät erehtyvät, jos he luulevat jonkin olevan pielessä, kun raha ei ole jatkuvassa aktiivisessa ”kierrossa”. On totta, että raha on hyödyllistä ainoastaan vaihtoarvossaan, mutta se ei ole hyödyllistä vain juuri vaihdon hetkellä. Tätä totuutta on yleensä ylenkatsottu. Raha on aivan yhtä hyödyllistä myös maatessaan ”joutilaana” jonkun käteisvaroissa, jopa kitupiikin ”kätkössä”.1 Kun rahaa pidetään odottamassa mahdollista tulevaa vaihdantaa, se tarjoaa omistajalleen välittömän hyödyn mahdollistaessaan vaihdannat milloin tahansa – nykyisyydessä tai tulevaisuudessa – hän haluaakin.
Täytyy muistaa, että kaiken kullan on aina oltava jonkun omistuksessa ja että sen vuoksi kaiken kullan täytyy olla ihmisten käteisvarannoissa. Jos yhteiskunnassa on 3000 tonnia kultaa, kaiken 3000 tonnia on oltava, kaikkina hetkinä, yksittäisten ihmisten omistuksessa ja hallussa käteisvarantoina. Käteisvarantojen kokonaissumma on aina yhtä suuri kuin koko rahan tarjonta yhteiskunnassa. Näin ollen, ironisesti, ilman elämän epävarmuutta ei voisi olla koko rahajärjestelmää! Varmassa maailmassa kukaan ei haluaisi pitää käteistä, joten rahan kysyntä yhteiskunnassa laskisi äärettömästi, hinnat nousisivat loputtomasti ja mikä tahansa rahajärjestelmä hajoaisi. Sen sijaan, että käteisvarannot olisivat harmillinen ja huolia aiheuttava seikka rahallista vaihdantaa häiritsemässä, ne ovat ehdottoman välttämättömiä mille tahansa rahataloudelle.
Lisäksi on harhaanjohtavaa sanoa, että raha ”kiertää”. Kuten kaikki muutkin luonnontieteistä lainatut metaforat, se tuo mieleen jonkinlaisen mekaanisen ihmisen tahdosta riippumattoman prosessin, joka etenee tietyllä virtausnopeudella tai ”kiihtyvyydellä”. Itse asiassa raha ei ”kierrä”; sitä siirretään aika ajoin jonkun henkilön käteisvarannosta toiselle. Rahan olemassaolo, jälleen kerran, riippuu ihmisten halukkuudesta pitää käteisvarantoja.
Tämän osion alussa näimme, että ”hamstraus” ei koskaan tuo tappiota yhteiskunnalle. Nyt näemme, että rahan kysynnän muutoksien aiheuttama liike rahan hinnassa tuottaa positiivisen sosiaalisen hyödyn – yhtä positiivisen kuin minkä tavaroiden ja palveluiden lisääntynyt tarjonta antaa. Olemme nähneet, että yhteiskunnan käteisvarantojen kokonaissumma on samanarvoinen ja identtinen rahan kokonaistarjonnan kanssa. Olettakaamme tarjonnan pysyvän vakiona, sanotaan 3000 tonnissa. Oletetaan sitten, että mistä tahansa syystä – ehkä kasvavasta huolesta – ihmisten kysyntä käteisvaroille kasvaa. Tämän kysynnän tyydyttäminen on varmasti positiivinen yhteiskunnallinen hyöty. Mutta kuinka se voidaan tyydyttää, kun käteisen kokonaismäärän on pysyttävä ennallaan? Yksinkertaisesti seuraavasti: ihmisten arvostaessa käteisvaroja korkeammalle rahan kysyntä kasvaa ja hinnat tippuvat. Tämän seurauksena sama kokonaiskäteisvaranto antaa korkeamman ”todellisen” varannon, toisin sanoen se on korkeampi suhteessa tavaroiden hintoihin – työhön, jota rahan tulee tehdä. Lyhyesti sanottuna, kansan vaikuttavat käteisvarannot ovat kasvaneet. Käänteisesti, rahan kysynnän lasku aiheuttaa kasvavan kulutuksen ja nousevat hinnat. Yleisön halu alempiin vaikuttaviin käteisvarantoihin tyydytetään tietyn käteisen kokonaismäärän tarpeella tehdä enemmän työtä.
Tästä syystä, vaikka tarjonnan muutoksista juontuva rahan hinnan muutos ainoastaan muuttaa rahayksikön vaikuttavuutta eikä anna yhteiskunnallista hyötyä, hinnan lasku tai kasvu, jonka muutos käteisvarantojen kysynnässä aiheuttaa, tuottaa sosiaalisen hyödyn – sillä se tyydyttää yleisön halun joko suhteellisesti korkeampiin tai alempiin käteisvarantoihin käteisen tekemään työhön. Toisaalta, lisääntynyt rahan tarjonta ehkäisee julkista kysyntää vaikuttavammalle rahan kokonaismäärälle (vaikuttavammalle ostovoiman kannalta).
Ihmiset tulevat lähes aina kysyttäessä kertomaan haluavansa niin paljon rahaa kuin he vain voivat saada! Mutta mitä he todellisuudessa haluavat ei ole lisää yksiköitä rahaa – lisää unsseja kultaa tai ”dollareita” – vaan vaikuttavampia rahayksiköitä, toisin sanoen saada enemmän rahalla ostettavia tavaroita ja tuotteita. Olemme nähneet, että yhteiskunta ei voi tyydyttää tarvettaan lisärahalle rahan tarjontaa lisäämällä – sillä kasvanut tarjonta ainoastaan laimentaa jokaisen unssin vaikuttavuutta, ja raha ei ole oikeasti sen runsaampaa kuin aiemminkaan. Ihmisten elintaso (lukuun ottamatta kullan ei-rahallisia käyttötapoja) ei voi nousta kaivamalla lisää kultaa. Jos ihmiset haluavat vaikuttavampia kultaunsseja käteisvarantoihinsa, he voivat saada niitä ainoastaan hintojen laskusta ja jokaisen unssin vaikuttavuuden kasvusta.
1 Missä menee raja, jossa henkilön käteisvarat muuttuvat huonomaineiseksi ”hamstraukseksi” tai varovainen henkilö saituriksi? On mahdotonta määritellä mitään kiinteää kriteeriä: yleensä syytös ”hamstrauksesta” tarkoittaa, että A pitää enemmän käteistä kuin B katsoo olevan soveliasta A:lle.