Nykyään keskitetty pankkitoiminta luetaan samaan joukkoon nykyaikaisen viemäröinnin ja hyvien teiden kanssa: mitä tahansa taloutta ilman sitä kutsutaan ”takaperoiseksi”, ”primitiiviseksi” tai toivottomasti kaikesta syrjäytyneeksi. Amerikan Federal Reserve Systemin – meidän keskuspankkimme – käyttöön ottaminen vuonna 1913 otettiin vastaan Yhdysvaltojen astumisena lopultakin ”edistyneiden” maiden joukkoon.
Keskuspankit ovat usein muodollisesti yksityisten henkilöiden omistamia, tai yksityisten pankkien yhteisomistuksessa kuten Yhdysvalloissa, mutta ne ovat aina valtion nimittämien viranomaisten ohjaamia ja toimivat valtion tukena. Missä ne ovat yksityisessä omistuksessa, kuten alkuperäinen Englannin Pankki tai Yhdysvaltain Toinen Pankki, niiden tulevat voitot lisäävät valtion tavanomaista kaipuuta inflaatioon.
Keskuspankki saa hallitsevan asemansa valtion myöntämästä rahan liikkeelle laskemisen monopolista. Tämä on usein tunnustusta vaille jäänyt avain sen valtaan. Yksityisiä pankkeja on poikkeuksetta kielletty laskemasta seteleitä liikkeelle, ja tämä etuoikeus on varattu keskuspankille. Yksityiset pankit voivat ainoastaan myöntää talletuksia. Näin ollen, jos heidän asiakkaansa haluavat siirtyä talletuksista seteleihin, pankkien täytyy mennä keskuspankkiin hakemaan ne. Tästä tulee keskuspankin ylevä asema ”pankkiirien pankkina”. Se on pankkiirien pankki, koska pankkiirit pakotetaan liiketoimintaan sen kanssa. Tämän seurauksena pankkitalletukset tulivat lunastettaviksi ei pelkästään kullassa vaan myös keskuspankin seteleissä. Ja nämä uudet setelit eivät olleet pelkkiä tavallisia seteleitä. Ne olivat maksuvelvoitteita keskuspankille, jolle oli instituutiona suotu itsensä valtion koko majesteettisuuden hohto. Loppujen lopuksi valtio nimittää keskuspankin viranomaiset ja järjestelee sen toimintaa valtion muiden linjauksien kanssa. Se vastaanottaa setelit veroina ja julistaa niiden olevan laillinen maksuväline.
Näiden toimien seurauksena maan kaikista pankeista tuli keskuspankin asiakkaita.1 Kulta valui keskuspankkiin yksityisistä pankeista, ja vaihdossa yleisö sai keskuspankin seteleitä ja kultakolikot pois käytöstä. ”Virallinen” mielipide pilkkasi kultakolikoita kömpelöiksi, vanhanaikaisiksi, tehottomiksi – muinaisiksi ”fetisseiksi”, ehkä hyödyllisiksi lasten joulusukissa muttei muualla. Kuinka paljon turvallisempaa, kätevämpää ja tehokkaampaa kulta on maatessaan harkkoina keskuspankin mahtavissa holveissa! Tämän propagandan kylvettämänä, ja valtion takaamien seteleiden käytännöllisyydestä vaikuttuneina, kansa yhä enenevissä määrin lopetti käyttämästä kultakolikoita päivittäisessä elämässään. Vääjäämättömästi kulta virtasi keskuspankkiin, missä se enemmän ”keskitettynä” mahdollisti paljon suuremman määrän rahakorvikkeiden inflaatiota.
Yhdysvalloissa Federal Reserve -asetus pakottaa pankit pitämään vähimmäissuhteen reservejä pankkitalletuksille, ja vuodesta 1917 lähtien nämä reservit ovat voineet koostua ainoastaan talletuksista keskuspankkiin. Kulta ei voinut enää olla osa pankin laillisia reservejä; se täytyi tallettaa keskuspankkiin.
Koko prosessi riisui kansan kultatottumuksesta ja saattoi ihmisten kullan valtion vähemmän hellävaraiseen hoivaan – josta se voitaisiin lähes kivuttomasti takavarikoida. Kansainväliset kauppiaat käyttivät yhä kultaharkkoja suurissa maksutapahtumissaan, mutta he olivat merkityksetön osa äänestävästä väestöstä.
Yksi syistä siihen, että kansa voitiin houkutella kullasta pankkiseteleihin, oli kaikkien suuri luottamus keskuspankkiin. Ei kai keskuspankki, joka pitää hallussaan lähes kaikkea kultaa koko maassa, valtion mahdin ja arvovallan tukemana, voisi epäonnistua ja mennä vararikkoon! Ja on tosiaan totta, ettei yksikään keskuspankki tallennetussa historiassa ole koskaan epäonnistunut. Mutta miksi ei? Sen toisinaan kirjoittamattoman mutta erittäin selkeän säännön vuoksi, ettei sen sallittaisi mennä nurin! Jos valtiot toisinaan hyväksyvät yksityisten pankkien pidättäytyä maksuistaan, kuinka paljon halukkaammin ne antaisivat keskuspankin – sen oman elimen – pidättäytyä tukalassa tilanteessa! Ennakkotapaus keskitetyn pankkitoiminnan historiassa asetettiin, kun Englanti antoi Englannin pankin pidättäytyä 1700-luvun lopussa ja salli tämän pidättäytymisen yli kahdeksikymmeneksi vuodeksi.
Keskuspankki tuli näin ollen varustetuksi lähes rajattomalla yleisön luottamuksella. Tähän aikaan yleisö ei kyennyt näkemään, että keskuspankin sallittiin väärentää mielensä mukaisesti ja silti pysyä immuunina kaikille vaateille, jos sen vilpittömyys kyseenalaistettaisiin. Kansa oppi näkemään keskuspankissa yksinkertaisesti mahtavan kansallisen pankin julkista palvelutehtävää suorittamassa ja epäonnistumiselta suojatun valtion osan.
Keskuspankki ryhtyi panostamaan yksityisiä pankkeja yleisön luottamuksella. Tämä oli vaikeampi tehtävä. Keskuspankki antoi ymmärtää, että se toimisi aina ”viimekäden rahoittajana” pankeille – toisin sanoen että keskuspankki olisi valmis lainaamaan rahaa mille tahansa hädässä olevalle pankille, erityisesti milloin monia pankkeja vaaditaan maksamaan velvoitteensa.
Valtiot jatkoivat myös pankkien tukemista lannistamalla ”talletuspakoja” (toisin sanoen tilanteita, joissa useat asiakkaat epäilevät epärehellisyyttä ja pyytävät saada omaisuutensa takaisin). Toisinaan ne sallivat pankkien pidättäytyä maksuista, kuten vuoden 1933 pakollisina "pankkivapaapäivinä". Lakeja säädettiin kieltämään julkinen ”talletuspakoihin” rohkaiseminen ja, kuten Amerikan laman aikaan 1929, valtio kampanjoi ”itsekkäitä” ja ”epäisänmaallisia kullan hamstraajia” vastaan. Amerikka lopulta ”ratkaisi” ärsyttävän pankkien epäonnistumisen ongelman, kun se hyväksyi Liittovaltion talletusvakuutuksen 1933. Federal Deposit Insurance Corporationilla on ”takaus” vain mitättömälle osalle ”vakuuttamistaan” pankkitalletuksista. Mutta kansalle on annettu mielikuva (joka saattaa hyvin olla oikeakin), että liittovaltion hallitus olisi valmis painamaan riittävästi uutta rahaa kaikkien vakuutettujen talletusten lunastamiseksi. Seurauksena valtio on onnistunut siirtämään valtavan julkisen luottamuksensa koko pankkijärjestelmään kuten myös keskuspankkiin.
Olemme nähneet, että perustamalla keskuspankin valtiot ovat suuresti laajentaneet, elleivät jopa poistaneet, kahta kolmesta päärajoitteesta pankkiluototuksen inflaatiolle. Entäpä kolmas rajoite – kunkin pankin oman asiakaskunnan kapeus? Tämän rajoitteen poistaminen on yksi pääsyistä keskuspankin olemassaololle. Vapaassa pankkitoimintajärjestelmässä minkä tahansa pankin inflaatio johtaisi pian lunastusvaatimuksiin muilta pankeilta, sillä minkä tahansa yksittäisen pankin asiakaskunta on kovin rajoittunut. Mutta keskuspankki, pumppaamalla reservejä kaikkiin pankkeihin, voi pitää huolen siitä, että kaikki pankit voivat laajentua yhdessä ja yhdenmukaisella nopeudella. Jos kaikki pankit laajentuvat, ei ole lunastusongelmaa yhdeltä pankilta toiselle ja jokainen pankki huomaa asiakaskuntansa olevan todellisuudessa koko maan. Lyhyesti sanottuna, pankkilaajentumisen rajat ovat mittaamattomasti levinneet kunkin pankin asiakaskunnasta koko pankkijärjestelmän laajuisiksi. Tietysti tämä tarkoittaa, että yksikään pankki ei voi laajentua pidemmälle kuin keskuspankki haluaa. Näin ollen valtio on lopulta saavuttanut vallan hallita ja ohjata pankkijärjestelmän inflaatiota.
Inflaation rajoitteiden poistamisen lisäksi keskuspankin perustamistoimella on suora inflatorinen vaikutus. Ennen keskuspankin käynnistämistä pankit pitivät reservinsä kultana; nyt kulta virtaa keskuspankkiin vaihdossa talletuksiin, jotka ovat nyt liikepankkien reservejä. Mutta itse keskuspankki pitää ainoastaan osittaisen kultavarannon omiin velvoitteisiinsa! Tämän vuoksi keskuspankin perustamistoimi moninkertaistaa maan inflatorisen potentiaalin.2
1 Yhdysvalloissa pankit pakotettiin lain voimalla liittymään Federal Reserve Systemiin, ja pitämään tilinsä Federal Reserve Bankeissa. (”Osavaltion pankit”, jotka eivät ole Federal Reserve Systemin jäseniä, pitävät reservinsä jäsenpankeissa.)
2 Federal Reserven perustaminen tällä tavoin kolminkertaisti Yhdysvaltain pankkijärjestelmän laajentumisvoiman. Federal Reserve System vähensi myös kaikkien pankkien laillisia reservivaatimuksia noin 21 prosentista vuonna 1913 10 prosenttiin vuoteen 1917 mennessä, näin ollen vielä tuplaten sen inflatorisen potentiaalin – yhdistetyn inflaatiopotentiaalin kuusinkertaistuessa. Ks. Chester A. Phillips, T.F. McManus, and R.W. Nelson, Banking and the Business Cycle (New York: The MacMillan Co., 1937), s. 23 ff.