William L. Anderson
Newsweek-aikakausilehden maaliskuun 9. 2009 numeron pääjuttu kertoo kaiken: “Lopeta heti säästäminen!”
Kirjoittaja Daniel Gross julistaa:
Meidän 14 biljoonan dollarin talouden elpymiseksi ja kukoistamiseksi hamstraajien tulee avata lompakkonsa ja tulla kuluttajiksi, ja liikeyritysten tulee jälleen kerran olla valmiita ottamaan riskejä. Kukaan ei vaadi paluuta takaisin 400 neliön kakkosasuntoihin, tuhannen taalan käsilaukkuihin ja 6 dollarin erikoiskahveihin. Mutta taloudessamme, jossa 70 prosenttia toiminnasta perustuu kuluttajiin, tarvitsemme kuluttavia naapureita. Muutoin vajoamme mitä ekonomisti John Maynard Keynes kutsui ”säästäväisyyden paradoksiksi”. Jos kaikki säästävät löyhempänä aikana, taloudellinen aktiviteetti vähenee, tehden kaikki näin köyhemmiksi. Meidän tulee myös alkaa investoida uudelleen – ei välttämättä Citigroupin osakkeisiin tai Miamin rivitalo-osakkeisiin. Vaan ennemminkin rakentaaksemme kyvykkyyksiä, luodaksemme uusia kasvulle elintärkeitä yrityksiä ja rahoittaaksemme uusien teknologioiden luomista ja kehittämistä.
Tämän ei tosin pitäisi Newsweekiltä tulleena yllättää, joka on onnistunut murjomaan kaiken talouden analyyseistä Duke lacross tapaukseen. Lisäksi se perustuu taloudellisiin myytteihin, joita Paul Krugman New York Timesissa ja Larry Summers valkoisessa talossa toistavat pari kertaa viikossa lähes kaikkien julkisten älykköjen lisäksi.
Silti on tarpeen muistuttaa itseämme, että kuulemme myyttejä, jotka eivät pelkästään ilmaise perusteetonta taloudellista ajattelua, vaan jotka myös ajavat Yhdysvaltain talouden syvään lamaan vastuuttomalla kulutuksella ja resurssien tuhoamisella. Obaman ja valtion toimet ovat luonteeltaan poliittisia, mutta niillä on taloudellisen ”teorian” fasadi.
Jos laitan kaikki keynesiläiset virheellisyydet yhteen toteamukseen, se kuuluisi näin: nykyajan keynesiläiset uskovat, että talous toimii ikiliikkujan tavoin, valtion kulutuksen ollessa ”rasva,” joka estää sen liikettä hidastumasta. Näiden asiantuntijoiden mukaan taloudellisen laitteen ”kitka” ovat yksityiset säästöt. Poista ne, ja talous pyörii ikuisesti, lisäten energiaa ja laajeten loputtomasti.
Luonnollisesti tällainen ajatus on palturia, vaarallista ja harhaluuloista. Itse asiassa kaikki mitä Gross sanoo taloudesta edustaa näkemystä, joka muuttuu tuhoisaksi sen siirtyessä politiikkaan. Tämän vuoksi on välttämätöntä tuoda esiin talouden todelliset perusteet ja osoittaa kuluttajien nykyisen käyttäytymisen olevan kovasti kaivattua, jos talouden toipumista on odotettavissa.
Ensimmäiseksi tulee selittää, että ”säästäväisyyden paradoksi” on yksinkertaisesti väärin. Tämä ”paradoksi” perustuu uskomukseen, että jos ihmiset lisäävät säästämistä talouden laskukaudella, he kuluttavat yhä vähemmän, ajaen näin talouden yhä alemmaksi. Ihmiset reagoivat säästämällä yhä enemmän, kunnes talous luhistuu perverssiin korkeiden säästöjen, alhaisen kulutuksen ja laajalle levinneen työttömyyden ”tasapainoon”.
Tällainen näkemys pohjautuu talouden ”ikiliikkeen” teoriaan, jossa on ”kiertoliike”: yksittäiset kotitaloudet yhdessä yritysten ja valtion kanssa tuottavat hyödykkeitä, jotka vuorostaan yksittäiset kotitaloudet kuluttavat. Niin kauan kuin tämä virtaus jatkuu esteettä (tai niin kauan kuin kuluttajat kuluttavat mahdollisimman paljon), talous suoriutuu ihailtavasti täydellä työllisyydellä.
Kuitenkin jos kuluttajat säästävät tai ”hamstraavat” osan rahoistaan, tällöin järjestelmään tulee ”vuoto”, mikä tarkoittaa etteivät kotitaloudet pysty ”ostamaan takaisin” tuottamiaan tuotteita. Näin ostamattomat tuotteet kasaantuvat varastoihin, jolloin yritykset joutuvat leikkaamaan tuotantoa ja irtisanomaan työntekijöitä. Tämä lisää edelleen kuluttajien epävarmuutta, mikä tarkoittaa että he säästävät yhä enemmän rahaa, ja se saa aikaan alavireisen kierteen. Paul Krugman kirjoittaa:
Eräs tapa katsoa nykyistä kansainvälistä tilannetta on, että kärsimme globaalista säästämisen paradoksista: ympäri maailmaa toivotut säästöt ylittävät määrän, jonka yritykset ovat valmiit investoimaan. Ja seurauksena on globaali romahdus, joka huonontaa kaikkien tilannetta.
Eli näin jouduimme tähän sotkuun. Ja olemme yhä etsimässä tietä tästä ulos.
Taistellakseen tätä pahuutta vastaan valtion tulee täyttää kulutusaukot, kunnes säästäjät löytävät luottamuksensa tullakseen uudelleen piittaamattomiksi kuluttajiksi. Kuitenkin jos valtio ei toimi, silloin talous syöksyy vielä syvempään kuoppaan.
Tällainen näkemys on tuskin nykyaikaisten älykköjen tuotetta. Lähes kolme vuosisataa sitten Bernard Mandeville kirjoitti Fable of the Bees -teoksen, joka on älykäs tapa kuvata Keynesin ja Krugmanin puolestapuhumia talouden oppeja. Vastaavasti toiset ovat väittäneet, että ellei kuluttajia pakoteta kuluttamaan yhä enemmän, taloudeksi kutsuttu ikiliikkuja pysähtyisi kitkan toimesta, jota Karl Marx kutsui kapitalismin ”sisäisiksi ristiriidoiksi”.
Kuitenkin on olemassa toinen näkemys, jonka itävaltalaiset taloustieteilijät kuten Ludwig von Mises, F.A. Hayek ja Murray Rothbard ovat hyvin ilmaisseet. Nykyisellä aikakaudella investointianalyytikko Peter Schiff on saanut osakseen paljon. Oltuaan vuosia halveksittu television talousohjelmissa hän saa nyt lopulta osakseen pienen määrän kunnioitusta.
Tämän näkemyksen mukaan talous kasvaa, koska juuri tuotantorakenne – sekoitus pääomahyödykkeitä, resursseja ja työtä – on linjassa kuluttajien ja kotitalouksien kuluttamisen ja säästämisen toimintamallin kanssa. Tämä ei ole kiertoliikettä, jossa tuotantoa tuetaan kulutuksella ja halvalla luotolla, joka taas hankkiutuu takaisin kotitalouksiin. Sen sijaan säästäminen tarjoaa tuottajille keinon hankkia pääomaa ja pääomahyödykkeitä käytetään sitten tuottamaan lisää hyödykkeitä vähemmällä resurssien käytöllä, jotta vasta vapautuneet resurssit voidaan hyödyntää tuottamaan aikaisemmin saavuttamattomissa olleita asioita.
Tämä näkökulma huomio niukkuuden lain. Se myös huomioi, että lisäkulutus mahdollistuu ainoastaan lisätuotannolla, joskin tuotannolla joka on linjassa sekä yksilöiden kulutus- että säästämistapojen kanssa taloudessa. Jos luodaan pääomalinjoja, jotka eivät ole yhteensopivia kuluttajien asettamien säästö- ja kulutusmallien kanssa, tällöin pääomaa on virhesijoitettu.
Virhesijoittamista ei tapahdu sattumalta. Sitä tapahtuu koska valtio rahaviranomaisten avulla on tukahduttanut todelliset korkotasot ja on saattanut käyntiin luottovetoisen nousukauden, jota ei voida hillitä. Koimme tämän aluksi osakemarkkinoiden kuplana ja myöhemmin asuntokuplana. Molemmissa tapauksissa rahaviranomaiset päättivät painaa korkotasot alle markkinoiden tason ja kannustivat tämän jälkeen ihmisiä lainaamaan, lainaamaan ja lainaaman.
Sekä osakemarkkinoiden että asuntojen ”boomit” saivat näyttämään, että talous oli hyvässä kunnossa. (Vuonna 2006 Arthur Laffe kertoi Peter Schiffille tähän tyyliin: ”Amerikan talous ei ole koskaan voinut paremmin”, samaan aikaan sättiessään Schiffiä tämän kertoessa Yhdysvaltain talouden vaappuvan katastrofin partaalla.) Kirjassaan Clintonin hallinnosta, Paul Begala julisti talouden olleen ”paras talous koskaan” Bill Clintonin valtavuosien aikana. Tosiaankin, nousukaudet ovat hauskoja niin kauan kuin ne kestävät, mutta ne päättyvät aina.
Yhdysvaltain talous – itse asiassa maailmantalous – ei ole vaarassa sen takia, että ihmiset ovat yllättäen lopettaneet kuluttamisen ja velanoton. Se on vaarassa, koska valtioiden toimenpiteet ovat johtaneet massiivisiin virheinvestointeihin, joita markkinat (ilman valtioiden lupaa) ovat likvidoimassa tälläkin hetkellä. Lisäksi huomamme Obaman hallinnon häärivän juuri niiden Yhdysvaltain sektorien ympärillä – kuten energian – jotka ovat osoittaneet vahvuutta.
Sen sijaan että kohtaisivat totuuden ja antaisivat eivät pelkästään virheinvestointien epäonnistua vaan myös todellisen toipumisen tapahtua, Obama, Krugman ja heidän liittolaisensa väittävät, että tämä ”ikiliikkujana” tunnettu talous tarvitsee ainoastaan hiukan lisää kulutusta voiteluaineekseen ja kaikki on taas hyvin. Totuus on toisaalla, mutta asiantuntijat ja poliittiset luokat ovat sulkeneet korvansa, peittäneet silmänsä ja jatkavat juoksemista jyrkännettä kohden, vaatien meidän loppujen seuraavan heitä.