Olen kokenut välttämättömäksi varoittaa lukijaa ajoittain siitä, että tietty vaikutus seuraisi väistämättä tietystä toimintamallista ”olettaen, ettei ole inflaatiota”. Julkisten töiden ja luoton luvuissa mainitsin, että inflaation aikaansaamat monimutkaisuudet joutuvat odottamaan. Mutta raha ja rahatalouspolitiikka muodostavat niin läheisen ja toisinaan niin erottamattoman osan jokaista taloudellista prosessia, että tällainen erottelu jo yksinomaan selittävää tarkoitusta varten oli eritäin vaikeaa. Luvuissa erinäisten valtion ja liittojen palkkatoimintamallien vaikutuksista työllisyyteen, voittoihin ja tuotantoon eräät erilaisten rahatalouspolitiikkojen seuraukset täytyi käsitellä välittömästi.

Ennen kuin keskitytään inflaation seurauksiin tietyissä tapauksissa, on syytä keskittyä sen yleisiin vaikutuksiin. Jopa tätä ennen vaikuttaa suotavalta kysyä, miksi inflaation turvaudutaan jatkuvasti, miksi se on ollut pitkään kansan suosiossa ja miksi sen seireeninlaulu on maanitellut valtion toisensa jälkeen taloudellisen tuhon polulle.

Kaikkein ilmeisin ja silti kaikkein vanhin ja itsepäisin harhakäsitys, johon inflaation houkutus nojaa, on sekoittaa ”raha” varallisuuteen. ”Se, että varallisuus koostuu rahasta tai kullasta ja hopeasta”, kirjoitti Adam Smith lähes kaksi vuosisataa sitten, ”on yleinen käsitys, joka nousee luonnostaan rahan kahdesta tehtävästä kaupan välineenä ja arvon mittana – – Rikastua on saada rahaa, ja vaurautta ja rahaa pidetään yksinkertaisesti yleisessä kielenkäytössä joka merkityksessä synonyymeina.”

Todellinen vauraus koostuu luonnollisesti siitä, mitä tuotetaan ja kulutetaan: syötävästä ruuasta, käytetyistä vaatteista, asutuista taloista. Se on rautateitä ja katuja ja autoja; laivoja ja lentokoneita ja tehtaita; kouluja ja kirkkoja ja teattereita; pianoja, maalauksia ja kirjoja. Silti sanallinen epäselvyys joka sekoittaa rahan vaurauteen on niin voimakasta, että jopa sekaannuksen toisinaan tunnistavat liukuvat takaisin siihen perustelujensa aikana. Jokainen näkee, että jos hän henkilökohtaisesti saisi enemmän rahaa, hän voisi ostaa muilta lisää asioita. Jos hänellä olisi tuplasti enemmän rahaa, hän voisi ostaa tuplasti enemmän tavaroita; jos hänellä olisi kolme kertaa enemmän rahaa, hän olisi kolme kertaa enemmän ”arvoinen”. Ja monille vaikuttaa ilmeiseltä päätelmä, että jos valtio ainoastaan laskee liikkeelle lisää rahaa ja jakaa sitä kaikille, olisimme kaikki sen verran rikkaampia.

Nämä ovat kaikkein yksinkertaisimpia inflationisteja. Toinen ryhmä on vähemmän naiivi, ja se tunnistaa, että jos asia olisi näin yksinkertainen, valtio pystyisi ratkaisemaan kaikki ongelmat vain painamalla lisää rahaa. Nämä inflationistit vaistoavat, että jossain täytyy olla joku juoni. Siksi he rajoittaisivat jollain tavalla valtion liikkeelle laskeman lisärahan määrää. He painattaisivat sitä lisää vain riittävästi hyvittämään väitettyjä ”vajeita” tai ”aukkoja”.

Ostovoiman vaje on pitkäaikainen, he ajattelevat, koska teollisuus ei jotenkin jaa riittävästi rahaa tuottajille mahdollistaakseen, että he kuluttajina voisivat ostaa takaisin valmistettua tuotetta. Jossain on arvoituksellinen ”vuoto”. Yksi ryhmä ”todistaa” sen yhtälöillä. Yhdelle puolelle yhtälöä he laskevat tuotteen vain kerran; toiselle puolelle he huomaamattaan laskevat tuotteen monta kertaa. Tämä aiheuttaa huolestuttavan aukon heidän ”A-maksujensa” ja ”A+B maksujensa” välillä. Niinpä he perustavat liikkeen, pukevat ylleen vihreät univormut ja vaativat, että lasketaan liikkeelle rahaa tai ”luottoja” puuttuvien B-maksujen hyvittämiseksi.

Karkeimmat ”yhteiskunnallisen luoton” apostolit saattavat vaikuttaa naurettavilta, mutta on olemassa suuri määrä vain hiukan hienostuneempia koulukuntia. Näillä on ”tieteelliset” suunnitelmat laskea liikkeelle juuri riittävästi lisärahaa tai -luottoa täyttämään väitetty pitkäaikainen tai kausittainen ”alijäämä” tai ”aukko”, jonka he laskevat jollain toisella tavalla.

2.

Paremmin tietävät inflationistit tunnistavat, että kaikki merkittävät lisäykset rahan määrään vähentävät jokaisen rahallisen yksikön ostovoimaa – toisin sanoen, että siitä seuraa hyödykehintojen nousu. Mutta tämä ei heitä häiritse. Päinvastoin, juuri siksi he haluavat inflaatiota. Jotkut heistä perustelevat, että tämä vaikutus parantaa köyhien velallisten asemaa rikkaisiin luotottajiin verrattuna. Toiset katsovat sen rohkaisevan vientiä ja hillitsevän tuontia. Jotkut taas pitävät sitä olennaisena keinona parantaa taantumaa, ”käynnistää toimialat uudelleen” ja saavuttaa ”täystyöllisyys”.

Löytyy runsaslukuinen määrä teorioita tavasta, jolla rahan määrän lisäys (mukaan lukien pankkiluotto) vaikuttaa hintoihin. Yhtäällä, kuten juuri tuli esiin, ovat ne, jotka kuvittelevat, että rahan määrää voidaan lisätä lähes millä tahansa määrällä ilman vaikutusta hintoihin. He näkevät tämän lisääntyneen rahan pelkästään keinona lisätä jokaisen ”ostovoimaa” tarkoittaen, että jokainen voi ostaa enemmän hyödykkeitä kuin aiemmin. Joko he eivät koskaan pysähdy muistuttamaan itseään, että ihmisjoukko kokonaisuutena ei voi ostaa tuplasti niin paljon hyödykkeitä kuin aikaisemmin, ellei valmisteta tuplasti tuotteita, tai he kuvittelevat, että ainoa asia, joka hillitsee rajatonta kasvua tuotavuudessa, on pula rahataloudellisesta kysynnästä, ei pula työvoimasta, työtunneista tai tuotantokapasiteetista: jos ihmiset haluavat tuotteet, he olettavat, ja heillä on rahat niiden ostamiseen, ne valmistuvat lähes automaattisesti.

Toisaalla on ryhmä – ja siihen on kuulunut huomattavia taloustieteilijöitä – joka pitää kiinni jäykästä mekaanisesta teoriasta rahan tarjonnan vaikutuksesta hyödykehintoihin. Kaikki rahat kansakunnassa, kuten nämä teoreetikot kuvaavat asiaa, tarjotaan vastineena kaikista hyödykkeistä. Sen vuoksi kokonaisrahamäärän arvon kerrottuna ”kiertonopeudella” tulee aina olla yhtenevä ostettujen tuotteiden kokonaismäärän arvon kanssa. Siten edelleen (olettaen ”kiertonopeuden” muuttumattomaksi) rahallisen yksikön arvon täytyy vaihdella tarkalleen ja käänteisesti kiertoon laitetun määrän kanssa. Kaksinkertaistetaan rahan ja pankkiluottojen määrä, ja ”hintataso” tarkalleen kaksinkertaistuu; kolminkertaistetaan se, ja hintataso tarkalleen kolminkertaistuu. Siis kerrotaan rahan määrä n kertaa, jolloin tuotteiden hinnat tulee kertoa n kertaa.

Ei ole riittävästi tilaa selittää kaikkia tämän uskottavan kuvan virheellisyyksiä.[1] Sen sijaan pyritään näkemään, miksi ja kuinka rahan määrän lisäys nostaa hintoja.

Lisääntynyt rahan määrä saa alkunsa erityisellä tavalla. Sanotaan, että se syntyy, koska valtio tekee suurempia menoeriä kuin se voi tai haluaa toteuttaa verotuloilla (tai velkakirjojen myynnillä, jotka ihmiset maksavat todellisilla säästöillään). Oletetaan esimerkiksi, että valtio painaa rahaa maksaakseen sota-alihankkijoilleen. Tällöin näiden menoerien ensimmäinen vaikutus on nostaa sodassa käytettävien tarvikkeiden hintoja ja asettaa uutta rahaa alihankkijoiden ja näiden työntekijöiden käsiin. (Luvussa hintasäännöstelystä jätettiin käsittelemättä joitakin inflaation tuomia monimutkaisuuksia asioiden pitämiseksi yksinkertaisina. Nyt ne voidaan ottaa uudelleen käsittelyyn, ja tässä taas voidaan sivuuttaa valtion hintasäännöstelypyrkimyksien tuomat hankaluudet. Kun ne otetaan huomioon, huomataan, etteivät ne muuta olennaista analyysiä. Ne johtavat pelkästään eräänlaiseen tuki-inflaatioon, joka vähentää tai peittää joitakin aikaisempia seurauksia myöhempien kärjistämisien kustannuksella.)

Valtion alihankkijoille ja heidän työntekijöilleen tulee siten korkeammat rahalliset tulot. He käyttävät ne haluamiinsa tuotteisiin ja palveluihin. Näiden tuotteiden ja palveluiden myyjät pystyvät nostamaan omia hintojaan tämän lisääntyneen kysynnän ansiosta. Lisääntynyttä rahallista tuloa saaneet ovat valmiit maksamaan nämä korkeammat hinnat ennemmin kuin olemaan ilman tuotteita, sillä heillä on enemmän rahaa ja yhdellä dollarilla on jokaiselle heistä pienempi subjektiivinen arvo.

Kutsutaan alihankkijoita ja heidän työntekijöitään ryhmäksi A ja niitä, joilta he suoraan ostavat lisätuotteet ja -palvelut, ryhmäksi B. Ryhmä B puolestaan tulee suuremman myynnin ja korkeampien hintojen seurauksena ostamaan lisää tuotteita ja palveluita vielä kaukaisemmalta ryhmältä C. Ryhmä C puolestaan pystyy nostamaan hintojaan, ja sillä on enemmän tuloja kulutettavaksi ryhmälle D ja niin edelleen, kunnes hintojen ja rahatulojen korotukset ovat käytännössä kattaneet koko kansakunnan. Kun prosessi on päättynyt, lähes kaikilla on korkeammat tulot rahassa mitattuna. Mutta (olettaen, ettei tuotteiden ja palveluiden tuotanto ole lisääntynyt) tuotteiden ja palveluiden hinnat ovat nousseet vastaavasti eikä kansakunta ole rikkaampi kuin aiemmin.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikkien suhteellinen tai absoluuttinen vauraus ja tulot pysyvät samoina kuin ennen. Päinvastoin, inflaatioprosessi vaikuttaa varmasti yhden ryhmän omaisuuteen eri lailla kuin muiden. Ensimmäinen lisärahat saanut ryhmä hyötyy eniten. Ryhmän A rahatulot ovat nousseet ennen hintojen korotuksia, joten se pystyy ostamaan lähes suhteellisen korotuksen tuotteina. Ryhmän B rahatulot tulevat myöhemmin, kun hinnat ovat jo hiukan nousseet, mutta ryhmä B hyötyy tuotteissa mitattuna. Samaan aikaan kuitenkin ryhmät, jotka eivät vielä ole saaneet korotusta rahatuloihinsa, huomaavat joutuvansa maksamaan ostamistaan tuotteista korkeammat hinnat, mikä tarkoittaa, että he joutuvat tulemaan toimeen alhaisemmalla elintasolla kuin aiemmin.

Prosessia voidaan vielä selkeyttää sarjalla oletettuja lukuja. Oletetaan, että yhteisö jaetaan sattumanvaraisesti neljään tuottajien pääryhmään A, B, C ja D, jotka saavat inflaation rahatulojen hyödyt samaisessa järjestyksessä. Kun ryhmän A rahatulot ovat jo nousseet 30 prosenttia, heidän ostamien hyödykkeiden hinnat eivät ole nousseet vielä lainkaan. Silloin kun ryhmän B rahatulot ovat nousseet 20 prosenttia, hinnat ovat nousseet keskimäärin ainoastaan 10 prosenttia. Kun ryhmän C rahatulot ovat nousseet ainoastaan 10 prosenttia, hinnat ovat kuitenkin jo kohonneet 15 prosenttia. Ja kun ryhmän D rahatulot eivät ole vielä lisääntyneet lainkaan, heidän ostamiensa tuotteiden keskimääräiset hinnat ovat nousseet 20 prosenttia. Toisin sanoen ensimmäisten tuottajaryhmien hyödyt inflaation tuomista korkeammista hinnoista tai palkoista tapahtuvat väistämättä viimeisenä palkkoja tai hintoja nostamaan pystyvien tuottajaryhmien kärsimien tappioiden (kuluttajina) kustannuksella.

Lopputilanne saattaa esimerkiksi olla, jos inflaatio pysäytetään muutaman vuoden jälkeen, että keskimääräinen 25 prosentin korotus rahatuloihin ja vastaava keskimääräinen lisäys hintoihin jakaantuvat molemmat tasaisesti kaikkien ryhmien kesken. Mutta tämä ei kumoa siirtymävaiheen voittoja ja tappioita. Esimerkiksi ryhmä D, vaikka sen omat tulot ja hinnat ovat lopulta kohonneet 25 prosenttia, pystyy ostamaan ainoastaan yhtä paljon tuotteita ja palveluita kuin aiemmin ennen inflaation alkua. Se ei koskaan saa korvatuksi tappioita ajanjaksolta, jolloin sen tulot ja hinnat eivät nousseet lainkaan, vaikka se joutui maksamaan 30 prosenttia enemmän yhteisön muilta ryhmiltä A, B ja C ostamistaan tuotteista ja palveluista.

3.

Joten inflaatio osoittautui pelkästään yhdeksi keskeisen opetuksen lisäesimerkiksi. Se voi tosiaankin tuoda lyhyeksi aikaa hyötyjä suosituille ryhmille, mutta ainoastaan muiden kustannuksella. Ja pitkällä aikavälillä se aiheuttaa tuhoisia seurauksia koko yhteisölle. Jopa suhteellisen lievä inflaatio häiritsee tuotannon rakennetta. Se ohjaa joidenkin toimialojen ylilaajenemiseen muiden kustannuksella. Tähän sisältyy pääoman väärinkäyttöä ja tuhlaamista. Kun inflaatio romahtaa tai se pysäytetään, väärin suuntautunut pääomainvestointi – joko koneiden, tehtaiden tai toimistorakennusten muodossa – ei voi tuottaa riittävää tuottoa ja menettää suuren osan arvostaan.

Ei ole myöskään mahdollista saattaa inflaatiota pehmeään ja hellään pysähdykseen, ja siten välttää seuraavaa taantumaa. Inflaatiota ei ole sen alettua edes mahdollista pysäyttää tiettyyn etukäteen määritettyyn pisteeseen tai kun hinnat ovat saavuttaneet aikaisemmin sovitun tason, sillä sekä poliittiset että taloudelliset voimat ovat karanneet käsistä. Ei ole mahdollista perustella 25 prosentin korotusta hintoihin inflaation avulla ilman, että joku toteaa 50 prosentin korotuksen olevan tuplasti parempi, ja joku toinen lisää, että 100 prosentin on neljä kertaa parempi. Inflaatiosta hyötyneet poliittiset painostusryhmät tulevat vaatimaan sen jatkamista.

Lisäksi on mahdotonta kontrolloida rahan arvoa inflaatiossa, sillä syy-seuraussuhde ei ole koskaan pelkästään mekaaninen. Ei voida etukäteen sanoa esimerkiksi, että 100 prosentin lisäys rahan määrässä tulee tarkoittamaan 50 prosentin pudotusta rahayksikön arvossa. Rahan arvo, kuten on tullut esiin, on yhteydessä sitä hallussaan pitävien ihmisten subjektiivisiin arvostuksiin. Ja nämä arvostukset eivät riipu pelkästään jokaisen sitä hallussaan pitämästä määrästä, vaan myös rahan laadusta. Sodan aikana kansakunnan rahayksikön arvo, ei kultakannassa, nousee voittojen ja laskee tappioiden myötä valuuttakaupassa, huolimatta muutoksista sen määrässä. Nykyinen arvostus riippuu usein siitä, minkä suuruiseksi ihmiset odottavat tulevan rahamäärän. Ja, samoin kuin raaka-ainepörssissä, jokaisen henkilön rahan arvostukseen ei vaikuta ainoastaan se, mitä hän itse ajattelee sen arvosta, vaan myös se, mitä hän arvelee kaikkien muiden ajattelevan.

Tämä kaikki selittää miksi, kun kova inflaatio on käynnistynyt, rahataloudellisen yksikön arvo laskee paljon nopeampaan tahtiin kuin rahamäärää lisääntyy tai sitä voidaan lisätä. Kun tämä taso saavutetaan, tuho on lähes täydellinen; ja järjestelmä on vararikossa.

4.

Silti inflaation tenho ei koskaan häviä. Vaikuttaa lähes siltä, ettei yksikään maa ole kykenevä hyötymään muiden kokemuksesta eikä yksikään sukupolvi aikaisempien kärsimyksestä. Jokainen sukupolvi ja valtio seuraavat samaa harhaa. Jokainen tarttuu samaan Kuolleenmeren hedelmään, joka maistettaessa muuttuu tomuksi ja tuhkaksi. Sillä inflaation luonteeseen kuuluu synnyttää tuhansia illuusioita.

Oman aikamme sitkein argumentti inflaation puolesta on, että se ”saa teollisuuden rattaat pyörimään”, että se säästää meidät korvaamattomilta pysähtyneisyyden ja toimettomuuden tappioilta ja tuo ”täystyöllisyyden”. Tämä peruste jalostumattomassa muodossaan nojaa ikiaikaiseen sekaannukseen rahasta ja todellisesta vauraudesta. Se olettaa, että synnytetään uutta ”ostovoimaa” ja että tämän uuden ostovoiman vaikutukset moninkertaistuvat yhä laajenevin kehin, kuten lampeen heitetyn kiven aikaansaamat aallot. Kuitenkin todellinen ostovoima hyödykkeisiin, kuten on tullut ilmi, koostuu muista hyödykkeistä. Sitä ei voida ihmeellisesti lisätä pelkästään painamalla lisää dollareiksi kutsuttuja paperinpalasia. Se, mitä vaihdantataloudessa perimmältään tapahtuu, on, että A:n tuottamat tuotteet vaihdetaan B:n tuottamiin tuotteisiin.[2]

Tosiasiassa inflaatio muuttaa hintojen ja kulujen suhteita. Sen kaikkein tärkein suunniteltu muutos on nostaa hyödykehintoja suhteessa palkkatasoihin ja siten ennallistaa liiketoimintojen voitot ja rohkaista tuotannon palautumiseen (siellä, missä on joutilaita resursseja) korjaamalla entiselleen toimivan suhteen hintojen ja tuotantokustannuksien välille.

Tulisi olla ilmiselvää, että tämä voitaisiin saavuttaa suoremmin ja rehellisemmin laskemalla palkkatasoja. Mutta sivistyneemmät inflaation puolestapuhujat uskovat, että tämä on nykyään poliittisesti mahdotonta. Toisinaan he menevät pidemmälle ja väittävät, että kaikki ehdotukset kaikissa olosuhteissa alentaa suoraan tiettyjä palkkatasoja työttömyyden vähentämiseksi ovat ”työn vastaisia”. Mutta suoraan sanottuna se, mitä he itse esittävät, on harhaanjohtaa työvoimaa alentamalla reaalipalkkatasoja (toisin sanoen palkkatasoja suhteessa ostovoimaan) hintojen korotuksien avulla.

He ovat unohtaneet, että työvoimasta itsestään on tullut sivistyneempää; että suuret liitot työllistävät taloustieteilijöitä, jotka tuntevat tunnusluvut, ja että työvoimaa ei hämätä. Siten toimintamalli nykyisissä olosuhteissa tuskin saavuttaa taloudellisia tai poliittisia tarkoitusperiään. Sillä juuri kaikkein vahvimmat liitot, joiden palkkatasot ovat kaikkein todennäköisimmin korjauksen tarpeessa, vaativat, että heidän jäsentensä palkkatasoja nostetaan vähintäänkin suhteessa jokaiseen korotukseen elinkustannusindeksissä. Toimimattomat hintojen ja pääpalkkaluokkien väliset suhteet säilyvät, jos voimakkaiden liittojen peräänantamattomuus säilyy. Palkkatasorakenne saattaa itse asiassa tulla vielä vääristyneemmäksi, sillä suurta järjestäytymättömien työntekijöiden joukkoa, jonka palkkatasot jopa ennen inflaatiota eivät olleet pois linjasta (ja saattoivat olla jopa aiheettomasti alhaalla liittojen rajauksien takia), rangaistaan lisää siirtymäaikana nousevien hintojen muodossa.

5.

Hienostuneemmat inflaation puolestapuhujat ovat kavalia. He eivät esitä asiaansa täydellä rehellisyydellä ja päätyvät huijaamaan jopa itseään. He aloittavat puhumalla paperirahasta, kuten yksinkertaisemmat inflationistit, ikään kuin se itsessään olisi varallisuuden muoto, jota voidaan luoda mielin määrin painokoneilla. He jopa keskustelevat vakavasti ”kertoimesta”, jolla jokainen valtion painama ja kuluttama dollari maagisesti vastaa useita dollareita lisättynä maan varallisuuteen.

He lyhyesti sanoen harhauttavat sekä yleisön huomion että oman huomionsa todellisista taantuman aiheuttajista. Sillä oikeat syyt pääosan aikaa ovat palkka-kustannus-hinta-rakenteen sopeutumattomuudet: tasapainottomuus palkkojen ja hintojen suhteessa, raaka-aineiden ja valmiiden tuotteiden hintojen suhteessa tai yhden ja toisen tuotteen hinnan tai yhden ja toisen palkan suhteessa. Jossain pisteessä nämä sopeutumattomuudet ovat poistaneet tuottamisen kannustimet tai ovat tosiasiallisesti tehneet tuotannon jatkamisen mahdottomaksi, ja taantuma etenee vaihdantatalouden orgaanisen keskinäisen riippuvuuden kautta. Ennen kuin nämä tasapainottomuudet on korjattu, täysi tuotanto ja työllisyys eivät voi jatkua.

Totta, inflaatio saattaa toisinaan korjata ne, mutta se on kiivas ja vaarallinen menetelmä. Se ei tee korjauksiaan avoimesti ja rehellisesti vaan käyttäen illuusiota. Se vastaa ihmisten herättämistä tuntia aikaisemmin ainoastaan uskottelemalla heille, että kello on kahdeksan oikean seitsemän sijaan. Ehkei ole pelkkää sattumaa, että maa, joka joutuu turvautumaan huijaukseen siirtämällä kaikkia kelloja eteenpäin tämän vaikutuksen aikaansaamiseksi, on maa, joka joutuu turvautumaan inflaatioon saavuttaakseen vastaavan vaikutuksen taloudessa.

Sillä inflaatio langettaa harhakuvitelmien verhon kaikkien taloudellisten prosessien ylle. Se sekoittaa ja harhauttaa lähes kaikkia, mukaan lukien jopa siitä kärsiviä. Kaikki ovat tottuneet mittaamaan tulojaan ja varallisuuttaan rahassa. Mentaalinen tapa on niin vahva, että jopa ammattitaloustieteilijät ja -tilastotieteilijät eivät pysty jatkuvasti pysymään siitä erossa. Ei ole helppoa nähdä aina suhteita oikeissa tavaroissa ja oikeassa hyvinvoinnissa. Kukapa ei tuntisi itseään rikkaammaksi ja ylpeämmäksi, kun kerrotaan, että kansantulo on kaksinkertaistunut (luonnollisesti dollareissa) verrattuna johonkin inflaatiota edeltäneeseen ajanjaksoon? Jopa toimistovirkailija, joka sai aikaisemmin 25 taalaa viikossa ja saa nykyään 35 dollaria viikolta, pitää itseään jollain tavalla paremmin toimeentulevana, vaikka elinkustannukset ovat kaksinkertaistuneet siitä, kun hän sai 25 dollaria. Hän ei tietenkään ole sokea elinkustannusten nousulle. Mutta hän ei ole myöskään täysin tietoinen todellisesta asemastaan, niin kuin hän olisi, jos hänen elinkustannuksensa eivät olisi muuttuneet ja jos hänen rahapalkkansa olisi alentunut antaen hänelle saman alentuneen ostovoiman, joka hänellä on nyt palkankorotuksista huolimatta korkeampien hintojen takia. Inflaatio on itsesuggestiota, hypnotismia, nukutusainetta, joka on vaimentanut hänelle operaation kipuja. Inflaatio on oopiumia kansalle.

6.

Ja se on tarkalleen sen poliittinen tehtävä. Koska inflaatio hämmentää kaikkia, nykyaikaiset ”suunnittelutaloushallitukset” turvautuvat siihen jatkuvasti. Kuten tuli nähtyä luvussa neljä, yhtä esimerkkiä lainaten, että uskomus siitä, että julkiset työt väistämättä luovat uusia työpaikkoja, ei pidä paikkaansa. Jos rahat kerättäisiin verotuksella, tulisi näkyviin, että jokainen valtion käyttämä dollari julkisiin hankkeisiin on dollari vähemmän veronmaksajalta hänen omiin tarpeisiinsa ja että jokainen luotu julkinen työpaikka tuhoaa yhden yksityisen työpaikan.

Mutta oletetaan, että julkisia hankkeita ei makseta verovaroista? Oletetaan, että ne maksetaan alijäämärahoituksesta – tarkoittaen valtion lainaamalla saamista varoista tai turvautumalla setelipainoon? Silloin juuri kuvattua vaikutusta ei näytä tapahtuvan. Julkiset hankkeet näyttävät tulleen luoduksi ”uudella” ostovoimalla. Ei voida sanoa, että ostovoimaa olisi otettu pois veronmaksajilta. Hetkellisesti vaikuttaa, että kansakunta olisi saanut jotain ilmaiseksi.

Mutta siirtykäämme oppiläksymme mukaisesti pidempiin seurauksiin. Laina täytyy joskus maksaa takaisin. Valtio ei voi jatkaa velan kasaamista loputtomiin; jos se sitä yrittää, jonain päivänä se on vararikossa. Kuten Adam Smith totesi vuonna 1776: ”Kun kansalliset velat ovat kerran kertyneet tiettyyn pisteeseen saakka, löytyy harvinainen, uskoakseni yksittäinen tapaus niiden rehellisestä ja täydestä takaisinmaksusta. Julkisten tulojen vapautus, jos sitä on saatu aikaiseksi lainkaan, on aina saavutettu vararikolla, toisinaan julkisella, mutta aina todellisella, olkoonkin, että takaisinmaksamista on useasti teeskennelty.”

Sillä kun valtio joutuu maksamaan takaisin julkisten hankkeiden kerryttämät velat, se joutuu väistämättä verottamaan kulutustaan raskaammin. Siten tällä jälkimmäisellä ajan jaksolla se pakosta tuhoaa enemmän työpaikkoja kuin se luo. Silloin vaadittu raskas lisäverotus ei ainoastaan poista ostovoimaa, se myös alentaa tai tuhoaa kannustimia tuotantoon ja siten vähentää maan kokonaisvaurautta ja -tuloja.

Ainoa poispääsy tästä johtopäätöksestä on olettaa (kuten kulutuksen apostolit aina tietysti tekevät), että valtaapitävät poliitikot tulevat kuluttamaan rahaa ainoastaan ajanjaksoina, jotka muutoin olisivat taantuneita tai ”deflatorisia”, ja maksavat säntillisesti velat pois ajanjaksoina, jotka muutoin olisivat nousukausia tai ”inflatorisia”. Tämä on viehättävää fiktiota, mutta valitettavasti valtaapitävät poliitikot eivät ole koskaan toimineet näin. Talouden ennustaminen on lisäksi niin arveluttavaa ja poliittiset paineet senlaatuisia, että valtioille on epätodennäköistä koskaan toimia tällä tavoin. Alijäämärahoitus luo kerran käynnistyttyään vahvan oman ajettavan etunsa, joka vaatii sen jatkumista kaikissa olosuhteissa.

Jos ei tehdä mitään vilpittömiä ponnisteluja kerääntyneen velan takaisinmaksamiseksi ja turvaudutaan sen sijaan suoranaiseen inflaatioon, seurauksena ovat vaikutukset, joita on jo kuvattu. Sillä maa kokonaisuutena ei voi saada mitään ilmaiseksi maksamatta siitä. Inflaatio itsessään on verotuksen muoto. Se on kenties kaikkein huonoin muoto, joka yleensä kohtelee ankarimmin kaikkein vähiten maksukykyisiä. Oletuksella, että inflaatio vaikuttaisi kaikkiin ja kaikkeen tasaisesti (joka ei pidä koskaan paikkansa, kuten on tullut osoitettua), se olisi käytännössä vastaava kuin kiinteän prosenttimääräinen myyntivero kaikille tuotteille, yhtä korkea leivälle ja maidolle kuin timanteille ja turkeille. Tai sitä voitaisiin vastaavasti ajatella kuin tasaveroa samalla prosenttimäärällä ilman poikkeuksia kaikkien tuloja kohtaan. Se ei ole ainoastaan vero jokaisen kulutusta vaan myös säästöjä ja henkivakuutuksia kohtaan. Se on itse asiassa tasainen pääomavero ilman poikkeuksia, jossa köyhä maksaa yhtä korkean prosentin kuin rikas.

Mutta tilanne on vielä tätäkin pahempi, sillä kuten on tullut nähtyä, inflaatio ei kohtele eikä pysty kohtelemaan kaikkia tasapuolisesti. Jotkut kärsivät muita enemmän. Inflaatio saattaa verottaa prosenttimääräisesti köyhiä raskaammin kuin rikkaita. Sillä inflaatio on sellainen vero, joka ei ole veroviranomaisten kontrollissa. Se iskee riettaasti kaikkiin suuntiin. Inflaation asettama veroaste ei ole kiinteä: sitä ei voida määrittää etukäteen. Tiedetään, mikä se on tänään, mutta ei ole tiedossa, mikä se on huomenna. Huomenna ei ole mahdollista tietää, mikä se on seuraavana päivänä.

Kuten kaikki muutkin verot, inflaatio toimii määrittääkseen yksilöiden ja yritysten toimintamallit, joita kaikki ovat pakotetut seuraamaan. Se lannistaa kaikkea harkitsevaisuutta ja säästäväisyyttä. Se rohkaisee haaskaukseen, uhkapeliin, kaikkinaiseen piittaamattomuuteen. Se tekee usein kannattavammaksi keinotella kuin tuottaa. Se repii palasiksi koko vakaiden taloudellisten suhteiden kudoksen. Sen anteeksiantamattomat epäoikeudenmukaisuudet ajavat ihmisiä kohden epätoivoisia ratkaisuja. Se kylvää siemenet fasismille ja kommunismille. Se ohjaa ihmiset vaatimaan totalitaarisia kontrolleja. Se päättyy väistämättä katkeraan pettymykseen ja romahdukseen.

< edellinen sivu | seuraava sivu >
Kirjan sisällysluettelo