Jokaisen suuren sodan jälkeen, kun esitetään joukkojen kotiuttamista, ilmenee aina suurta pelkoa, ettei näillä joukoille löydy riittävästi työtä ja tulee lisää työttömiä. Pitää paikkansa, että kun miljoonat henkilöt kotiutetaan kerralla, saattaa kestää hetken ennen kuin yksityinen sektori pystyy ottamaan heidät vastaan – vaikkakin menneisyydessä on pääasiassa huomioitu paremminkin nopeus kuin hitaus, jolla tämä on toteutunut. Pelot työttömyydestä nousevat esiin, koska ihmiset näkevät ainoastaan prosessin toisen puolen.
He näkevät sotilaiden vapautumisen työmarkkinoille. Mistä syntyy heidät työllistävä ”ostovoima”? Jos oletamme, että valtion budjetti on tasapainossa, vastaus on yksinkertainen. Valtio lakkaa tukemasta sotilaita. Mutta veronmaksajien sallitaan pitää varansa, jotka heiltä aikaisemmin otettiin sotilaiden tukemiseksi. Tällöin veronmaksajilla on ylimääräisiä varoja ostaa lisää hyödykkeitä. Toisin sanoen siviilikysyntä kasvaa ja tarjoaa työllisyyden kasvaneelle sotilaista koostuvalle työvoimalle.
Jos sotilaat on rahoitettu epätasapainoisella budjetilla – toisin sanoen valtion lainanotolla ja muilla alijäämärahoituksen muodoilla – tilanne on hiukan erilainen. Ja se herättää eri kysymyksen: alijäämärahoituksen vaikutuksiin pureudutaan myöhemmässä luvussa. Riittää, kun tunnistetaan, että alijäämärahoitus on merkityksetön juuri mainitun asian kannalta; sillä jos voidaan otaksua, että budjettialijäämästä on mitään etua, niin kyseinen alijäämätaso voitaisiin säilyttää yksinkertaisesti vähentämällä veroja määrällä, joka aikaisemmin käytettiin sodanaikaisen armeijan ylläpitoon.
Mutta kotiuttamisessa ei pelkästään taloudellisesti tapahdu paluuta edeltäneeseen tilaan. Siviilien aikaisemmin tukemista sotilaista ei tule ainoastaan muiden siviilien tukemia siviilejä. Heistä tulee omavaraisia siviilejä. Jos oletetaan, että sotilaita pidettäisiin armeijan palveluksessa, mutta heitä ei enää tarvita puolustuksessa, tällöin heidän säilyttämisensä armeijan listoilla olisi silkkaa haaskausta. He olisivat tuottamattomia. Veronmaksajat eivät saisi mitään vastineeksi heidän tukemisestaan. Mutta nyt veronmaksajat antavat heille kyseisen osan varoistaan vastineena hyödykkeistä ja palveluista heiltä. Kansallinen kokonaistuotanto, kaikkien vauraus, on korkeampi.
2.
Samat perustelut soveltuvat valtion virkamiehiin silloin kun heitä on palveluksessa ylenmääräisesti ja he eivät suorita yhteisölle palveluksia järkevässä suhteessa vastaanottamaansa korvaukseen. Kuitenkin aina kun pyritään leikkaamaan tarpeettomia virkoja, nousee aina väistämättä valitus, että tämä toimenpide on ”deflatorinen”. Poistaisitteko näiden viranhaltijoiden ”ostovoiman”? Vahingoittaisitteko vuokraisäntiä ja kauppiaita, jotka ovat riippuvaisia heidän ostovoimastaan? Leikkauksissa on kyse ”kansallisen tulon” alentamisesta ja taantuman edesauttamisesta tai vahvistamisesta.
Jälleen kerran harhakäsitys kumpuaa tämän toimen vaikutuksista lakkautettavien virkojen haltijoille ja kauppiaille, jotka ovat heistä riippuvaisia. Jälleen kerran unohdetaan, että jollei näitä byrokraatteja pidetä viroissaan, veronmaksajien sallitaan pitää rahansa, jotka aikaisemmin otettiin heiltä byrokraattien tukemiseksi. Jälleen kerran unohdetaan, että veronmaksajien toimeentulo ja ostovoima kasvavat vähintään yhtä paljon kuin entisten viranhaltijoiden ansiot ja ostovoima laskevat. Jos tietyt kauppiaat, jotka aikaisemmin saivat liiketoimintansa näiltä byrokraateilta, menettävät ansioitaan, kauppiaat muualla lisäävät liiketoimintaansa vähintään yhtä paljon. Washington on vähemmän vauras ja saattaa ehkä menettää muutaman kaupan, mutta muut kaupungit saavat lisää.
Jälleen kerran asia ei kuitenkaan pääty tähän. Maa ei ole pelkästään yhtä varakas ilman tarpeettomia viranhaltijoita kuin se olisi pitämällä heidät viroissaan. Se on paljon vauraampi. Sillä viranhaltijat joutuvat nyt etsimään yksityisiä työpaikkoja tai perustamaan yksityisiä yrityksiä. Ja veronmaksajien lisääntynyt ostovoima, kuten sotilaiden kohdalla jo tuli todettua, tukee tätä. Mutta viranhaltijat voivat ottaa yksityisiä työpaikkoja vastaan ainoastaan tarjoamalla yhdenvertaisia palveluita vastineena työpaikkoja tarjoaville – tai paremminkin työnantajien asiakkaille, jotka tarjoavat työpaikat. Sen sijaan että olisivat loisia, heistä tulee tuottavia miehiä ja naisia.
Painotan jälleen kerran, että tässä en tarkoita julkisia viranhaltijoita, joiden palveluita todella tarvitaan. Välttämättömät poliisit, palomiehet, kadunlakaisijat, terveysviranomaiset, tuomarit, lainsäätäjät ja johtajat suorittavat yhtä tärkeitä tuottavia palveluita kuin kuka tahansa muu yksityisellä sektorilla. He mahdollistavat yksityiselle sektorille toiminnan lain, järjestyksen, vapauden ja rauhan ilmapiirissä. Mutta heidän oikeutuksensa koostuu heidän palveluidensa hyödyllisyydestä. Se ei koostu heidän ”ostovoimastaan”, joka heillä on julkisella palkkalistoilla olemisen ansiosta.
Tämä ”ostovoima-argumentti” on vakavissaan tarkasteltuna verraton. Se soveltuu yhtä lailla gangsteriin kuin sinua ryöstävään varkaaseen. Otettuaan varasi hänellä on enemmän ostovoimaa. Niillä hän tukee baareja, ravintoloita, yökerhoja, räätäleitä ja ehkäpä autotehtaan työntekijöitä. Mutta jokaista hänen kulutuksensa tukemaa työpaikkaa kohden oman kulutuksesi täytyy tarjota yksi vähemmän, koska sinulla on sen verran vähemmän kulutettavana. Juuri samoin veronmaksajat tarjoavat yhden työpaikan vähemmän jokaista viranhaltijan kulutuksen tarjoamaa työpaikkaa kohden. Kun varas vie rahasi, et saa mitään vastineena. Kun varasi viedään verojen kautta tukemaan hyödyttömiä byrokraatteja, tilanne on tismalleen sama. Olemme tosiaankin onnekkaita, jos tarpeettomat byrokraatit ovat pelkästään huolettomia vetelehtijöitä. Nykyään he ovat todennäköisemmin energisiä uudistajia kiireisinä lannistamassa ja häiritsemässä tuotantoa.
Kun ei ole löydettävissä parempaa perustelua jonkin viranhaltijaryhmän säilyttämiseksi kuin heidän ostovoimansa ylläpitäminen, se on merkki siitä, että on tullut aika päästä heistä eroon.