22. Kultakanta

Historian aikana rahana on käytetty hyvin erilaisia tuotteita – simpukoita, lehmiä, savukkeita, olutta, kaalia, tupakkaa, helmiä… – mutta kaikkein yleisimmin käytettyä rahaa ovat olleet arvometallit kuten hopea ja kulta. Nämä tulivat rahaksi kuluttajien vapaassa kanssakäymisessä markkinoilla, eivät siis demokraattisen äänestyksen tai valtion määräyksen seurauksena.

Raha palvelee vaihdon välineenä edistäen kaupankäyntiä, arvon mittana ja arvon säilyttäjänä. Kullan ja hopean ominaisuudet, jotka tekivät niistä suosituimmat vaihtoehdot rahaksi, ovat luontaisia arvometalleille samalla tavalla kuin puuvillan käyttö paitoihin ja keramiikan kuppeihin. Samoin kuin puuvillan keveys, hengittävyys, pestävyys jne. tekevät siitä hyvän materiaalin paitoihin ja keramiikan eristävyys ja tiiviys ovat hyviä ominaisuuksia kahvimukeja varten, kulta on hyvä materiaali rahaksi.

Kullalla on neljä ominaisuutta oikeina yhdistelminä ollakseen rahaa: kestävyys – satavuotias kolikko on yhä tunnistettavissa ja käytettävissä kolikkona; laaja hyväksyttävyys – ihmiset ympäri maailmaa arvostavat kultaa; korkea arvo yksikköä kohden – unssin kultaa arvo on nykypäivänä noin 900 dollaria; ja jaettavuus – kultaunssin jakaminen kahtia saa aikaan kaksi täyttä puolen unssin kolikkoa. Muilla rahana käytetyillä hyödykkeillä ei ole samaa soveltuvaa ominaisuuksien yhdistelmää kuin kullalla. Siten kulta rahana on erittäin rationaalinen, looginen ja järkevä ratkaisu toisin kuin J. M. Keynesin kuuluisa viittaus antaa ymmärtää: ”kulta on sivistymätön muinaisjäännös”.

Ironisesti juuri Yhdysvaltain keskuspankkijärjestelmän aikaisempi puheenjohtaja, Alan Greenspan, ilmaisi oikean näkemyksen katkeruudesta kultaa kohtaan teoksessa Capitalism: the Unknown Ideal:

Lähes hysteerinen vihamielisyys kultakantaa kohtaan on asia, joka yhdistää kaikki eri valtiojohtoisuuden kuppikuntia. He tuntuvat aistivan – ehkäpä selkeämmin ja taitavammin kuin monet johdonmukaiset vapaan talouden puolustajat – että kulta ja taloudellinen vapaus ovat erottamattomia, ja että kultakanta on vapaan talouden työkalu, kummankin vaatiessa ja olettaessa toista. (s. 96)

Eräs väite kultakantaista rahaa (valuuttayksiköt liikkeelle laskettuna kultakolikoina ja ilmoitettuna painona kultaa ja paperivaluutta vaadittaessa lunastettavissa täysin kullassa) vastaan pitää hölmönä louhia kultaa kaivoksista pelkästään suurimman osan hautaamiseksi takaisin pankkien holveihin – prosessin myötä kertyessä merkittäviä kustannuksia. Valitettavasti Milton Friedmanin kuuluu kyseiseen leiriin. Nämä kriitikot väittävät, että on paljon halvempaa luoda puhdas paperikantainen rahastandardi. Vaikka näkemys pitää paikkansa, se ei huomioi kertyneitä kustannuksia. Kultakanta rajoittaa rahan luomista, koska kaikki setelit ja luotot on lunastettavissa todellisina kultaharkkoina ja kolikoina. Paperirahastandardin ongelmana on, ettei ole olemassa mitään keinoa pysäyttää yhä suurempien rahamäärien luomista sen jälkeen, kun lupa siihen on kerran myönnetty.

Vastaavasti voitaisiin väittää, että on hölmöä nähdä kaikki vaiva ja kustannukset lukkojen tekemiseen kovasta metallista, kun paperilukot olisivat halvempia! Mutta luonnollisesti syy metallilukkoihin löytyy pyrkimyksestä pitää varkaat loitolla ja poissa varastamisesta, mitä taas paperilukot eivät mahdollista. Samalla tavoin rahan luomiseen auktorisoinnin saaneet eivät pidättäydy varastamisesta, joka on sisäsyntyistä lisäpaperirahan luonnille. Toisin kuin huomio, että kulta olisi epätoivottua koska sitä ei voida valmistaa suuria määriä samoin kuin paperivaluutan tarjontaa voidaan lisätä, tämä on nimenomaisesti yksi kullan suurista eduista!

Valinnasta poliitikkojen rehellisyyden ja kullan vakauden välillä, George Bernard Shawn kerrotaan neuvoneen: ”Kaikella kunnioituksella näitä henkilöitä kohtaan, suosittelen äänestäjää valitsemaan kullan.”

Eräs toinen naurettava väite kultaa kohtaan pitää sen hintaa liian vaihtelevana. Kullan hinta on noussut 1970-luvun alun 70 dollarista 850 dollariin vuonna 1980, ja vuonna 1995 arvo oli 350 dollaria. Tällainen analyysi kääntää kuitenkin nimenomaisesti todellisen syy- ja seuraussuhteen väärinpäin. Kullan hinta nousi suhteessa paperidollariin 1970-luvun lopussa paperirahaa kohtaan kasvaneen epäluottamuksen seurauksena, jolloin inflaatio laukkasi kaksinumeroisin luvuin. 1980-luvulla kullan hinta laski inflaatiopelkojen laantuessa. Kulta nähdään turvasatamana, suojana inflaatiota vastaan. Todellinen vaihtelevuus koettiin paperidollarin luottamuksessa; kullan hinta dollareina oli seurausta siitä.

Yleisesti käytetty vastaväite kultaa kohtaan katsoo kotimaan talouden joutuvan maailman suurten kullantuottajavaltioiden, Venäjän ja Etelä-Afrikan, armoille. Tämä argumentti jättää erittäin sopivasti huomioimatta tosiasian, että näiden kahden valtion vuosittainen tuotanto on hyvin pientä verrattuna kokonaiskultavarantoon. Lisäksi kullan kaivaminen on kallista ja sitä tehdään ainoastaan, jos hinta on riittävän korkea kattamaan kulut. Kullan tuotannon lisäys laskee sen hintaa, mikä taas tekee tyhjäksi rämäpäisen valtion aikeet ylituotantoon. Pelkän argumentaation vuoksi kuvitellaan molempien maiden ryhtyvän massatuotantoon mahdollisuuksiensa rajoissa ja ”hukuttavan” maailman kultaan. Onko tämä jotenkin järisyttävä asia? Kulta on lopulta arvokas hyödyke teollisuudelle ja kuluttajille – olisiko tämä siis hirveä tragedia? Huolestun tästä asiasta yhtä paljon kuin menetän yöuneni siitä, että Venäjä saattaa massatuottaa öljyä tai viljaa vähentäen näin liikkumiseni ja syömiseni kustannuksia!

Viimeinen väite kultaa vastaan toteaa, ettei ole olemassa riittävästi kultaa Yhdysvaltain dollarin saattamiseksi takaisin kultalunastettavuuteen. Pitää paikkansa, että paperi- ja luottodollareita on luotu niin valtavasti, ettei ole olemassa riittävästi kultaa lunastamaan kaikkia dollareita alkuperäisellä vaihtosuhteella 20 dollaria unssilta. Mutta voimme hyväksyä todellisuuden ja kiinnittää dollarin uudelleen sopivalla noin 2000 dollaria/unssi -suhteella. Murray N. Rothbard on ehdottanut juuri tällaista ohjelmaa kirjassaan The Mystery of Banking:

1. Dollari määritetään 1/1696 unssia kultaa.

2. Yhdysvaltain keskuspankki ottaa kullan ulos Fort Knoxista ja muista valtionvarainministeriön holveista, ja se käytetään (a) kaikkien setelien lunastamiseen, sekä (b) annetaan liikepankeille vastineena niiden kaikkien varantotalletusten likvidoinnista…Ehdotan kaikkein selkeimmäksi määritelmäksi sellaista joka mahdollistaa meille, saman aikaan kultakantaan palaamisen kanssa, kullan yksityistämisen ja Yhdysvaltain keskuspankkijärjestelmän lopettamisen. (s. 264–65)


< edellinen sivu | seuraava sivu >
Kirjan sisällysluettelo