Olen viitannut erinäisiin ammattiliittojen työllistämissääntöihin ja jäsenten suojelukäytäntöihin. Nämä käytännöt ja yleisön suvaitsevaisuus niitä kohtaan kumpuavat samasta perimmäisestä harhakäsityksestä kuin koneiden pelko. Se on uskomus, että tehokkaampi tapa toimia tuhoaa työpaikkoja, ja sen välttämätön seuraus, että vähemmän tehokas tapa toimia luo niitä.
Tähän harhakäsitykseen on liittoutuneena uskomus, että maailmassa on tehtävänä vain kiinteä määrä työtä: jos siis työmäärää ei pystytä lisäämään keksimällä mitä vaivalloisimpia työtapoja, vähintäänkin on mahdollista keksiä keinoja työn jakamiseksi mahdollisimman suurelle määrälle ihmisiä.
Tämä virhe on liittojen yksityiskohtaisen työn pilkkomisen vaatimusten taustalla. Suurissa kaupungeissa pilkkominen on tunnettua etenkin rakennusalan ammateissa. Muurarien ei sallita käyttää kiviä savupiippuun: se on kivimuurarien erikoisalaa. Sähköasentaja ei saa liitännän korjaamiseksi ottaa irti kytkintaulua ja laittaa sitä takaisin: se on kirvesmiehen erityistehtävä huolimatta siitä, kuinka yksinkertaisesta asiasta saattaa olla kyse. Putkimies ei korjatessaan vuotavaa suihkua poista tai aseta takaisin laattaa: se on laatoittajan tehtävä.
Liitot tappelevat keskenään raivoisin ”toimivaltalakoin” yksinoikeudesta suorittaa tietyntyyppisiä toimivaltarajoilla olevia työtehtäviä. Amerikan rautateiden vastikään oikeuskanslerin hallinnollisten menettelyjen komitealle valmistelemassa raportissa esitetään lukuisia esimerkkejä, joissa kansallinen rautateiden sovittelulautakunta on päättänyt, että ”jokainen yksittäinen toimenpide rautateillä, oli kyseessä kuinka vähäpätöinen toimi tahansa kuten puhelimessa puhuminen tai vaihteen kääntäminen, on tietyn työntekijäluokan yksinomaista omaisuutta siinä määrin, että jos toisen luokan työntekijä tavanomaisen työnsä puitteissa suorittaa tällaisen toimenpiteen, hänelle pitää maksaa ylimääräinen palkka tuolta päivältä, ja sen lisäksi työn tekemiseen oikeutetun luokan lomautetuille tai työttömille jäsenille tulee maksaa päivän palkka sen suorittamiseen kutsumattomuudesta”.
Pitää paikkansa, että muutamat ihmiset voivat hyötyä tästä yksityiskohtaisesta työtehtävien jakamisesta meidän muiden kustannuksella – olettaen, että sitä tapahtuu ainoastaan heidän tapauksessaan. Mutta ne, jotka tukevat sitä yleisenä periaatteena, eivät huomaa, että se nostaa tuotantokustannuksia; että sen nettovaikutuksena on vähemmän tehtyä työtä ja vähemmän valmistettuja tuotteita. Pitää paikkansa, että yksilö, joka pakotetaan työllistämään kaksi henkilöä yhden henkilön työn tekemisestä, tarjoaa työtä yhdelle ylimääräiselle henkilölle. Mutta hänellä on juuri sen verran vähemmän rahaa käytettävänä johonkin muuhun, joka työllistäisi jonkun toisen. Koska kylpyhuoneen vuodon korjaus on maksanut tuplasti sen, mitä sen olisi tullut maksaa, tilaaja päättää olla ostamatta haluamaansa uutta villapuseroa. ”Työllisyys” ei ole parantunut, koska tarpeettoman laatoittajan palkkaaminen päiväksi on tarkoittanut villapuseron kutojan tai koneen käyttäjän päivän työn syrjäytymistä. Tilaajan tilanne on kuitenkin huonontunut. Korjatun suihkun ja uuden villapuseron sijaan yksilöllä on suihku, muttei villapuseroa. Ja jos villapusero lasketaan mukaan kansalliseen varallisuuteen, maalta puuttuu yksi villapusero. Tämä kuvaa nettotulosta pyrkimyksistä tuottaa ylimääräistä työtä mielivaltaisella työn jakamisella.
Mutta on olemassa myös muita ”työn levittämisen” ohjelmia, joita yleensä liittojen puheenjohtajat ja lainsäätäjät esittävät. Näistä kaikkein yleisin on ehdotus lyhentää työviikkoa, yleensä lain voimalla. Uskomus, että se ”levittäisi työtä” ja ”tarjoaisi enemmän työtä” oli yksi pääsyistä ylityösanktion sisällyttämisestä olemassa olevaan liittovaltion työtuntilakiin. Yhdysvaltain aikaisempi lainsäädäntö, joka kielsi naisten tai alaikäisten työllistämisen yli 48 tunniksi viikossa, perustui vakaumukseen, että suurempi määrä tunteja vahingoittaisi terveyttä tai moraalia. Osa siitä perustui uskomukseen, että pidemmät työajat vahingoittaisivat tehokkuutta. Mutta säädös liittovaltion laissa, että työnantajan tulee maksaa työntekijälle 50 prosentin lisä kaikista työtunneista jokaiselta viikolta yli 40 tunnin osalta, ei perustunut etupäässä käsitykseen, että esimerkiksi 45 tuntia viikossa olisi vahingollinen joko terveydelle tai tehokkuudelle. Se lisättiin osaksi toivossa lisätä työntekijöiden viikkoansioita ja osaksi toivossa, että lannistamalla työnantajaa ottamasta ketään vakituisesti tekemään yli 40 tuntia viikossa, se pakottaisi hänet palkkaamaan sen sijaan lisää työntekijöitä. Tämän kirjoittamisen aikaan on olemassa monia hankkeita ”työttömyyden ehkäisemiseksi” säätämällä laki 30-tuntisesta työviikosta.
Mikä on tällaisten suunnitelmien todellinen vaikutus, joko yksittäisten liittojen tai lainsäädännön voimaan saattelemina? Ensimmäinen on normaalin työviikon vähentyminen 40 tunnista 30 tuntiin ilmaan mitään muutosta tuntipalkassa. Toinen on työviikon aleneminen 40 tunnista 30:een, mutta riittävällä tuntipalkan korotuksella saman viikkopalkan ylläpitämiseksi jo työllistetyille yksittäisille työntekijöille.
Tarkastellaan ensimmäistä tapausta. Oletetaan työviikon kutistuvan 40:stä 30:een ilman tuntipalkan muutosta. Jos tämän hankkeen toimeenpanon aikana on olemassa merkittävää työttömyyttä, suunnitelma epäilemättä lisää työpaikkoja. Ei voida kuitenkaan olettaa, että se tarjoaisi riittävästi lisää työpaikkoja ylläpitääkseen saman määrän työpaikkoja ja saman määrän henkilötunteja kuin aikaisemmin, ellei tehdä epätodennäköistä oletusta, että jokaisella toimialalla on ollut tarkalleen sama määrä työttömyyttä ja että uudet työllistetyt miehet ja naiset eivät ole keskimäärin työtehtävissään yhtään vähemmän tehokkaita kuin jo työllistetyt. Mutta hyväksytään nämä oletukset. Oletetaan, että riittävä määrä lisätyövoimaa jokaista työtehtävää varten on saatavilla ja että uudet työntekijät eivät nosta tuotantokustannuksia. Mikä on seuraus työviikon alentamisesta 40 tunnista 30:een (ilman mitään korotusta tuntipalkkaan)?
Vaikka työntekijöitä työllistyy enemmän, jokainen työskentelee vähemmän tunteja ja siten henkilötyötunneissa ei tapahdu nettolisäystä. On epätodennäköistä, että tapahtuisi mitään merkittävää lisäystä tuotannossa. Kokonaispalkkasumma ja ”ostovoima” eivät suurene. On tapahtunut ainoastaan, jopa kaikkein suosiollisimpien oletusten tapauksissa (jotka harvoin realisoituvat), että aikaisemmin työllistyneet työntekijät itse asiassa tukevat aikaisemmin työttöminä olleita. Jotta uudet työntekijät voivat jokainen vastaanottaa kolme neljäsosaa dollarimäärästä, jonka vanhat työntekijät aiemmin saivat, vanhat työntekijät saavat nyt ainoastaan kolme neljäsosaa aikaisemmasta viikoittaisesta palkkamäärästään. Pitää paikkansa, että vanhat työntekijät tekevät viikossa vähemmän työtunteja, mutta tämä lisävapaa-ajan ostaminen korkealla hinnalla ei otaksuttavasti ole päätös, jonka he olisivat tehneet sen itsensä vuoksi: se on uhraus tarjota töitä muille.
Ammattiliittojen johtajat, jotka vaativat lyhyempiä viikkoja ”työn levittämiseksi” yleensä tunnistavat tämän, ja sen vuoksi he esittävät ehdotuksen, jossa jokainen muka saa kaikki hyödyt luopumatta mistään. Vähennetään työviikkoa 40 tunnista 30:een lisätyön tarjoamiseksi, mutta kompensoidaan lyhyempi työviikko lisäämällä tuntipalkkaa yhdellä kolmasosalla. Esimerkiksi työntekijöiden, jotka saivat aikaisemmin keskimäärin 40 dollaria viikolta 40 työtuntia kohden, työtunnin palkan täytyy kasvaa keskimäärin 1,33 dollariin tunnilta, jotta he voivat edelleen saada 40 dollaria 30 tunnin työviikosta.
Mitkä ovat seuraukset tällaisesta suunnitelmasta? Ensimmäinen ja kaikkein ilmeisin seuraus on tuotantokustannuksien kasvu. Jos oletetaan, että aikaisemmin 40-tuntisella työviikolla työllistetyt saivat vähemmän kuin tuotantokustannuksien, hintojen ja tuottojen taso olisi sallinut, silloin he olisivat voineet saada tuntipalkan lisäyksen ilman työviikon lyhennystä. Toisin sanoen he olisivat voineet työskennellä saman määrän tunteja ja saada viikkotuloihinsa yhden kolmasosan lisäyksen sen sijaan, että saavat pelkästään uuden 30 tunnin työviikon perusteella aikaisemman viikkoansionsa. Mutta jos 40 tunnin tekijät saivat jo niin suuren palkan kuin tuotantokustannuksien ja hintojen taso mahdollistaa (ja kyseinen työttömyys, jota pyritään parantamaan, saattaa olla osoitus siitä, että he saivat jopa tätä enemmän), silloin tuotantokustannuksien nousu tuntipalkan kolmasosan lisäyksen seurauksena tulee olemaan suurempi kuin olemassa oleva hintojen, tuotannon ja kulujen taso pystyy ylläpitämään.
Siten korkeamman palkkatason seuraus tulee olemaan aikaisempaa suurempi työttömyys. Vähiten tehokas yritys joutuu lopettamaan ja vähiten tuottavat työntekijät jäävät työttömiksi. Tuotanto vähenee koko ketjussa. Korkeammilla tuotantokustannuksilla ja niukemmalla tarjonnalla on taipumus nostaa hintoja, joten työntekijät voivat ostaa vähemmän samalla dollarimääräisellä palkallaan, toisaalta lisääntynyt työttömyys vähentää kysyntää, ja siten sillä on hintoja laskeva vaikutus. Mitä tuotteiden hinnoille lopulta tapahtuu, riippuu siitä, millaista talouspolitiikkaa seurataan. Jos valitaan rahataloudellisen inflaation toimintamalli sallimalla hintojen nouseminen, jotta korotetut tuntipalkat voidaan maksaa, tämä on vain verhottu tapa vähentää reaalipalkkatasoja siten, että palkat palaavat suhteessa niillä saatavien tuotteiden määrään aikaisempaan reaalitasoon. Tällöin lopputulos on sama kuin jos työviikkoa olisi vähennetty ilman lisäystä tuntipalkoissa. Ja tämän seurauksista onkin jo keskusteltu.
Lyhyesti ilmaistuna työn jakamisen ohjelmat nojaavat läpikäydyn kaltaiseen harhaan. Näitä hankkeita tukevat ihmiset ajattelevat ainoastaan tietyille henkilöille tai ryhmille tarjottavaa työllisyyttä; he eivät pysähdy harkitsemaan niiden kokonaisvaikutusta kaikille.
Työn jakamisen ohjelmat perustuvat myös, kuten alussa tuli esiin, virheelliseen oletukseen, että työtä on olemassa vain kiinteä määrä. Suurempaa virhekäsitystä on vaikea kuvitella. Tehtävän työn määrälle ei ole mitään rajaa niin kauan kuin mikä tahansa työn tekemisellä tyydytettävissä oleva ihmisen tarve tai toive on täyttämättä. Nykyaikaisessa vaihdantataloudessa tehdään eniten työtä, kun hinnat, kustannukset ja palkat ovat parhaassa suhteessa toisiinsa. Mitkä nämä suhteet ovat, tulee esille myöhemmin.