Kaupungintalo sijaitsi aukion suunnalla. Jonathan päätti oikaista kujan poikki, joka oli täynnä korkeita laatikkopinoja ja roskia. Hän kiiruhti hämyisää kujaa pitkin yrittäen olla piittaamatta epämukavista tuntemuksistaan jätettyään kirkkaan ja vilkkaan kadun.

Äkkiä Jonathan tunsi käden kurkullaan ja pistoolin kylmän metallin kyljessään. ”Anna minulle menneisyytesi tai tulevaisuutesi!” ärähti ryöstäjä raivokkaasti.

”Mitä?” sanoi Jonathan kauttaaltaan täristen. ”Mitä tarkoitat?”

”Kuulit kyllä – rahat tai henkesi”, toisi varas työntäen pistoolin syvemmälle kylkeä vasten. Jonathan ei tarvinnut lisärohkaisua. Hän kurotti taskuunsa kovalla työllä ansaitsemaansa rahaa.

”Tässä on kaikki mitä minulla on ja tarvitsen puolet maksaakseni veronkerääjälle”, aneli Jonathan, piilotellen huolellisesti isoäiti Rosen antamia leipiä. ”Ole kiltti ja jätä minulle puolet.”

Varas höllensi otettaan Jonathanista. Hän pystyi hädin tuskin tunnistamaan naisen kasvoja huivin takaa. Hän nauroi matalalla karskilla äänellä ja sanoi: ”Jos joudut eroamaan rahoistasi, on parempi, että annat ne kaikki minulle kuin veronkerääjälle”.

”Miksi?” hän kysyi laittaen rahat naisen vikkeliin ja toimeliaisiin käsiin.

”Jos annat rahat minulle”, sanoi varas tunkien paperikaynsit vyötärölleen sidottuun nahkalaukkuun, ”silloin minä ainakin lähden pois ja jätän sinut rauhaan. Mutta veronkerääjä ottaa kuolemaasi asti rahasi, menneisyytesi tuotokset, ja hän käyttää ne kontrolloimaan kaikkea, myös sinun tulevaisuudessasi. Hah! Hän hukkaa enemmän ansioitasi vuodessa kuin me kaikki freelancer-ryöstäjät otamme sinulta elinaikanasi!”

Jonathan näytti ällistyneeltä. ”Mutta eikö hallitsijoiden neuvosto tee hyviä asioita verorahoilla?”

”Toki”, nainen sanoi kuivasti. ”Jotkut tulevat rikkaiksi. Mutta jos verojen maksaminen on niin hyvä asia, miksei veronkerääjä silloin vakuuta sinua sen hyödyistä ja anna sinun osallistua vapaaehtoisesti?”

Jonathan pohti tätä ajatusta. ”Ehkä vakuutteluun menisi paljon aikaa ja vaivaa?”

”Juuri niin”, sanoi varas. ”Se on myös minun ongelmani. Me molemmat säästämme aseella aikaa ja vaivaa!” Hän pyöräytti Jonathanin ympäri yhdellä kädellä ja sitoi hänen kätensä yhteen ohuella narulla, työnsi hänet sitten maahan ja tunki hänen suuhunsa Jonathanin oman nenäliinan. ”Siinä. Pelkäänpä, että veronkerääjä saa joutua odottamaan.”

Hän istui Jonathanin viereen, joka vääntelehti, mutta ei pystynyt liikkumaan. ”Tiedätkö mitä?” sanoi varas laskiessaan rahoja. ”Politiikka on eräänlainen puhdistautumisrituaali. Useimmat pitävät kateutta, valehtelua, varastamista tai tappamista vääränä. Se vaan ei ole naapurillista – elleivät he saa poliitikkoa tekemään likaista työtä puolestaan. Yep, politiikka sallii jokaisen, jopa parhaimpien meistä kadehtia, valehdella, varastaa ja jopa tappaa satunnaisesti. Ja voimme silti kokea itsemme hyviksi.”

Jonathan väänteli kasvojaan ja päästeli ääniä. Varas nauroi, ”Haluaisit siis huutaa, huh?”

Jonathan pyöritti päätään raivoisasti ja varkaan huvitukseksi hän katsoi ylös surullisin silmin. ”Hyvä on, varas sanoi, ”Kuullaan valituksesi. Mutta älä ryhdy liian äänekkääksi,” hän varoitti taputtaen pistoolin päätä Jonathanin nenää vasten. ”Pystyn tekemään sinulle erittäin epämukavat oltavat”. Varas kyykistyi hänen puoleensa ja tempaisi nenäliinan hänen leukansa alle.

Hieroen tuskallisesti leukaansa Jonathan haastoi hänet, ”Mutta on väärin varastaa!”

”Ehkä. Olennaista on tehdä se todella isolla tavalla, jotta kukaan ei huomaa sitä vääräksi.”

”Varasta paljon ja kukaan ei huomaa sitä vääräksi?”

”Varmasti. Pienet valheet ovat pahasta. Lapsia varoitetaan olemasta pikku valehtelijoita. Mutta todella suuret valehtelijat voivat saada katuja nimettynä heidän mukaansa. Jos varastat vähän, voit joutua ihmisten tarhaan. Mutta jos varastat koko joukon, tarkoitan koko maaseudun, silloin saat nimesi rakennuksiin kaiverrettuna. Sama tappamisen kanssa.”

”Myös tappamisen?” kavahti Jonathan.

”Missä olet ollut?” napautti varas. ”Yhden tai kahden tappaminen tuo sinulle vuosia tarhassa tai jopa teloituksen. Mutta muutaman tuhannen tappaminen tekee sinusta sankarillisen valloittajan, joka on laulujen, patsaiden ja juhlien arvoinen. Lapsia opetetaan ihailemaan ja matkimaan suuria tappajia. Toimi pienesti ja sinua pilkataan tai unohdetaan. Toimi isosti ja olet legenda koulukirjoissa.”

”Vanhin muistamani ryöstötarina”, sanoi Jonathan, ”oli Robin Hood. Hän oli sankari, koska hän ryösti rikkailta ja antoi köyhille.”

”Ketä hän ryösti, tarkalleen?” nainen kysyi.

”Nottinghamin sheriffiä ja hänen ystäviään,” muisteli Jonathan.

”Katsos, sheriffi ja prinssi Juhana verottivat kaikki köyhyyteen. Viranomaiset ottivat sekä köyhiltä että rikkailta. Joten Robin yritti palauttaa ryöstösaaliin uhreille.”

Varas nauroi, ”Silloin Robin ei ollut ryöstäjä. Kuinka voit ryöstää varkaan?” Nainen rypisti kulmiaan ja keskittyi hetkeksi. ”Siitä sainkin ajatuksen”, hän sanoi. ”Taidankin vierailla Tweedin luona.”

Hän palautti äkillisesti Jonathanin suukapulan, laittoi sen erityisen tiukalle ja katosi kujalle.

Jonathan makasi avuttomana kujalla. Hän ajatteli nuorta poliisimiestä, jonka hän oli tavannut päivää aikaisemmin. Missä se kaveri on, kun häntä todella tarvitaan? Kuinka ryöstäjä oli saanut aseen?

Ajatus mennä takaisin karnevaaliin ansaitakseen taas rahat takaisin suututti Jonathanin. Avuttomana hän potki kantapäitään ajatuksesta. Yksi naruista leikkasi ihoon hänen ranteessaan ja Jonathan rauhoittui hetkeksi pohtimaan ahdinkoaan. Hän pohti: ”En koskaan ajatellut, kuinka hyvältä vapaat kädet tuntuivat – ennen kuin nyt.”