Rahapolitiikka on – sotaa lukuun ottamatta – valtion vallan laajentumisen pääasiallinen työkalu. Se mahdollistaa valtion hallinnon kasvun, rahoittaa talouden alijäämät, palkitsee erityisintressejä ja järjestää vaalitulokset. Ilman sitä liittovaltiollinen leviathan romahtaisi, ja voisimme palata perustajiemme tasavaltaan.

Rahajärjestelmämme ei ole pelkästään poliittisesti väärinkäytetty, vaan se myös aiheuttaa inflaation ja taloussuhdanteet. Mitä on tehtävissä?

Vastaukseksi tähän kysymykseen Mises Instituutti tyytyväisenä esittää tämän neljännen ja hiukan laajennetun painoksen Murray N. Rothbardin klassikosta Mitä valtio on tehnyt rahallemme?

Tämä ensimmäisen kerran vuonna 1964 julkaistu teos on professori Rothbardin yksi vaikutusvaltaisimmista teoksista pituudestaan huolimatta. En pysty laskemaan, kuinka monta kertaa akateemikot ja maallikot yhtä lailla ovat kertoneet minulle miten tämä teos lopullisesti muutti heidän käsityksensä rahapolitiikasta. Kukaan tämän kirjan lukenut ei kuuntele Fedin viranomaisten julistuksia kunnioituksella tai lue rahataloudellisia julkaisuja herkkäuskoisena. Mitä valtio on tehnyt rahallemme? on ehdottomasti paras johdanto rahaan. Sen kieliasu on selkeä, logiikka periksiantamatonta ja faktat vastaansanomattomia – kuten kaikissa professori Rothbardin kirjoituksissa.

Hänen teemansa tässä teoksessa ovat teoreettisia, poliittisia ja historiallisia. Teorian suhteen hän on yhtä mieltä Ludwig von Misesin kanssa siitä, että raha sai alkunsa vapaaehtoisesta vaihdannasta markkinoilla. Yhteiskunnalliset sopimukset tai valtiolliset julistukset eivät luoneet rahaa. Se on luonnollinen seuraus yksilöiden pyrkimyksestä luoda vaihtokauppaa monimutkaisempia taloudellisia suhteita.

Mutta toisin kuin kaikkien muiden hyödykkeiden, rahavarannon kasvu ei anna mitään sosiaalista hyötyä, koska rahan päätehtävä on helpottaa muiden tavaroiden ja palveluiden vaihdantaa. Itse asiassa rahavarannon lisäämisellä keskuspankin kuten Fedin kautta on hirvittävät seuraamukset, ja professori Rothbard tarjoaa kaikkein selkeimmän saatavilla olevan selityksen inflaatiolle.

Poliittisesti hän perustelee vapaiden markkinoiden kykenevän vastaamaan ja niiden nimenomaisesti tulisi vastata rahan tuotannosta ja levityksestä. Ei ole mitään tarvetta tehdä siitä Yhdysvaltain valtionvarainministeriön saati sitten julkis-yksityisen pankkikartellin kuten Fedin monopolia.

Toimiva raha tarvitsee ainoastaan rahallisessa käytössä kaikkein sopivimpaan hyödykkeeseen juurrutetun kiinteän määritelmän ja oikeudellisen järjestelmän, joka valvoo sopimuksia sekä rankaisee varkauksista ja petoksista. Vapailla markkinoilla, lopputulos on ollut – ja olisi – kultakanta.

Tällaisessa vapaiden markkinoiden järjestelmässä raha olisi vaihtokelpoinen kotimaassa ja kansainvälisesti. Käteistalletuksille olisi 100-prosenttiset reservit, kun taas määräaikaistalletuksien reservisuhde riippuisi pankkiirien taloudellisesta harkinnasta ja kuluttajien tarkkaavaisuudesta.

Lopulta kuitenkin professori Rothbardin työn historiallinen ulottuvuus tekee siitä niin vakuuttavan. Alkaen 1800-luvun klassisesta kultakannasta hän päätyy todennäköiseen eurooppalaisen valuuttayksikön ilmestymiseen ja mahdolliseen maailman fiat-rahaan. Erityisen huomattavia ovat hänen antamansa selitykset Bretton Woods -järjestelmästä ja kultaikkunan sulkeutumisesta 1970-luvun alussa.

Professori Rothbard näyttää, että valtio on aina ja kaikkialla ollut vakaan rahan vihollinen. Pankkikartellien ja inflaation avulla valtio ja sen suosimat erityisintressit ryöstävät kansan ansiot, vesittävät markkinoiden rahan arvon ja aiheuttavat taantumat ja lamat.

Valtavirran taloustieteissä pääosa tästä kielletään tai sivuutetaan. Painotus on aina ”parhaassa” tavassa käyttää talouspolitiikkaa. Minkä pitäisi ohjata Fediä? Bruttokansantuotteen? Korkotasojen? Tuottokäyrän? Dollarin arvon ulkomaanvaluutassa? Hyödykeindeksin? Professori Rothbard kertoo meille, että kaikki nämä kysymykset pitävät sisällään oletuksen keskitetystä suunnittelusta ja ovat rahallisen pahuuden lähde.

Tulkoon tämä kirja levitetyksi laajalle ja kauas niin, että kun seuraava rahakriisi saapuu, amerikkalaiset tulevat lopulta kieltäytymään hyväksymästä, mitä valtio on tekemässä rahallemme.

Llewellyn H. Rockwell
Ludwig von Mises Instituutti
Auburn yliopisto
Marraskuu 1990