Murray N. Rothbard (1926–1995) on sijoittunut kolmen keskeisen syyn yhdistelmänä ainutlaatuisen vaikutusvaltaiselle paikalle itävaltalaisen taloustieteen älyllisessä traditiossa.

Ensimmäiseksi, Rothbard on viimeisin valtavirran edustaja itävaltalaisessa taloustieteessä.[1] Samoin kuin muissa älyllisissä traditioissa, itävaltalaisen taloustieteen koulukunnassa voidaan tunnistaa monia yhteenliittyneitä haaroja. Rothbard on viimeisin rationalismin päähaaran edustaja itävaltalaisessa koulukunnassa, joka alkoi koulukunnan perustajasta Carl Mengeristä ja jatkui Eugen von Böhm-Bawerkiin ja Ludwig von Misesiin. Samoin kuin Menger, Böhm-Bawerk ja Mises Rothbard on suorapuheinen rationalisti ja kriitikko kaikille yhteiskunnallisen relativismin eri varianteille: historismille, empirismille, positivismille, falsifikationismille ja skeptismille. Hänen tunnustettujen edeltäjiensä mukaisesti Rothbard puolustaa näkemystä, että ei ole olemassa pelkästään taloudellisia lakeja vaan tarkemmin ilmaistuna, että ne ovat ”täsmällisiä”(Menger) tai ”apriorisia” (Mises) lakeja. Päinvastaisena (empiiristen) luonnontieteiden väitelauseille, joita täytyy jatkuvasti tarkastaa kaikkea uutta tietoa vasten ja siten ne eivät voi koskaan saavuttaa muuta kuin hypoteettisen validiteetin, taloustieteen väitteet koskevat välttämättömiä ei-hypoteettisia suhteita ja omaksuvat varman validiteetin. Itävaltalaisen valtavirran mukaan kaikki taloustieteen lait voidaan johtaa deduktiivisesti muutamasta perustavasta luonnon ja ihmisen (Menger) tosiasiasta tai yhdestä aksioomasta (Mises), tarkoittaen väitettä ”ihmiset toimivat”, jota ei voida kiistää joutumatta suoritukselliseen ristiriitaan ja joka siten on kiistämättömästi tosi, ja muutamasta empiirisestä – ja empiirisesti todennettavista – oletuksista. Samoin kuin hänen edeltäjänsä, Rothbard ei pidä välttämättömänä tai edes mahdollisena testata taloustieteen väitteitä tutkimalla kokemuksellista tietoa. Kokemus voi kuvata taloudellisen teoreeman validiteettia, mutta kokemus ei voi koskaan kumota tai osoittaa sitä vääräksi, koska sen validiteetti lepää lopulta yksinomaan toiminnan aksiooman kiistämättömässä validiteetissa ja deduktiivisen järkeilyn sääntöjen (oikeassa käytössä) ja loogisen päättelyn validiteetissa. Itse asiassa pyrkimys taloudellisen lain ”testaamiseen empiirisesti” sisältää kategorisen virheen ja on osoitus sekaannuksesta. Lisäksi kuten Menger, Böhm-Bawerk ja Mises ennen häntä, Rothbard pitää tiukasti kiinni tietoteoriallisesta ja menetelmällisestä individualismista. Ainoastaan yksilöt toimivat; siispä kaikki yhteiskunnalliset ilmiöt tulee selittyä – loogisesti rekonstruoituna – tarkoituksellisten yksilöllisten toimien seurauksena. Jokainen ”holistinen” tai ”organistinen” selitys tulee kategorisesti hylätä epätieteellisenä näennäisselityksenä. Vastaavasti jokainen yhteiskunnallisten ilmiöiden mekaaninen selitys tulee hylätä epätieteellisenä. Ihmiset toimivat epävarmuuden olosuhteiden alaisuudessa. Ajatus yhteiskunnallisesta mekaniikasta ja tasapainosta on hyödyllinen ainoastaan siinä määrin kuin se mahdollistaa meille käsittää, mitä teot eivät ole ja missä suhteessa ne ovat perustavanlaatuisesti erilaisia ja kategorisesti erillisiä laitteiden ja automaation toiminnasta.

Toiseksi, Rothbard on itävaltalaisen taloustieteen viimeisin ja kaikkein perusteellisin järjestelmän rakentaja. Ainoastaan rationalistien keskuudessa on olemassa jatkuva pyrkimys järjestelmään ja kokonaisvaltaisuuteen. Vaikka heidän panoksensa oli merkittävä sen perustaan, niin Menger tai Böhm-Bawerk eivät saavuttaneet tätä lopullista älyllistä päämäärää. Tähän saavutukseen ylsi ainoastaan Mises mahtavalla Human Action teoksellaan.[2] Rothbard kirjoitti Human Action –teoksesta: ”Tässä on lopultakin taloustiede jälleen kerran kokonaisena, jälleen kerran rakenteellisena kokonaisuutena. Vielä lisäksi tässä on monia professori Misesin panoksen tuomia uusia komponentteja taloustieteen rakenteeseen”. Tämän jälkeen ainoastaan Rothbard on yltänyt vastaavaan saavutukseen teoksellaan Man, Economy and State ja sen rinnakkaisteoksella Power and Market.[3] Mallinnettuna Misesin pääteoksen mukaan ja ollen jopa vielä kattavampi ja täydellisempi, se mitä Rothbard totesi Misesistä ja Human Action –teoksesta voidaan sanoa myös hänestä ja Man, Economy and State –teoksesta. Itse asiassa ei vähäisempi auktoriteetti kuin Mises itse teki näin kirja-arviossaan New Individualist Review –julkaisulle. Mises ylisti Rothbardin teosta

mullistavana panoksena yleiselle ihmisen toiminnan tieteellä, prakseologialle, ja sen käytännössä kaikkein tärkeimmälle ja tähän mennessä parhaiten käsitellylle osalle, taloustieteelle. Tästä lähtien kaikkien olennaisten tutkimuksien näissä tietämyksen haaroissa tulee ottaa täysin huomioon tohtori Rotbardin esittämät teoriat ja kritiikki.[4]

Nykyisin Misesin Human Action ja Rothbardin Man, Economy and State ovat itävaltalaisen koulukunnan kaksi korkealla kohoavaa ja määrittävää saavutusta. Ketään ei voida ottaa vakavasti, joko itävaltalaisen taloustieteen opiskelijana tai sen kriitikkona, joka ei ole lukenut ja tutkinut Human Action ja Man, Economy and State –teoksia.

Kolmanneksi, Rothbard on viimeisin ja kaikkein järjestelmällisesti poliittisin itävaltalainen taloustieteilijä. Yhtä lailla kuin rationalismi sisältää pyrkimyksen järjestelmään ja kokonaisvaltaisuuteen, se sisältää myös poliittisen aktivismin. Rationalisteille ihmiset ovat ennen kaikkea rationaalisia eläimiä. Heidän tekonsa, ihmiskunnan historian suunnan, määrittävät käsitteet (sokeiden evolutionististen spontaanin evoluution ja luonnollisen valinnan voimien sijasta). Käsitteet voivat pitää paikkansa tai olla vääriä, mutta ainoastaan oikeat käsitteet ”toimivat” ja niistä seuraa menestystä ja kehitystä, kun taas väärät käsitteet johtavat epäonnistumiseen ja taantumiseen. Oikeiden käsitteiden löytäjänä ja väärien hävittäjänä tieteentekijä omaksuu ratkaisevan rooliin ihmiskunnan historiassa. Ihmiskunnan kehitys on seurausta totuuden löytämisestä ja oikeiden käsitteiden nopeasta lisäämisestä – valaistumisesta –  ja siten se on täysin tieteentekijän käsissä. Totuus on luonnostaan käytännöllistä ja tunnistaessaan käsitteet totuutena (tai virheellisenä) tieteentekijä ei voi muuta kuin tahtoa sen välitöntä toimeenpanoa (tai hylkäämistä). Tästä syystä Menger palveli, sen lisäksi että hän toteutti tieteellisiä tavoitteitaan, henkilökohtaisena ohjaajana Itävallan kruununprinssi Rudolfille ja eliniäksi nimettynä jäsenenä Itävallan parlamentin ylähuoneelle (Herrenhaus). Vastaavasti Mises oli kansallisesti merkittävän Wienin kauppakamarin pääekonomisti ja neuvonantaja monille merkittäville henkilöille Itävallan ensimmäisen tasavallan aikana, ja myöhemmin Yhdysvalloissa hän palveli neuvonantajana kansalliselle valmistajien yhdistykselle ja lukuisille muille organisaatioille. Paitsi että Mises meni vielä pidemmälle. Samoin kuin hän oli ensimmäinen taloustieteen järjestelmänrakentaja, hän antoi myös ensimmäisenä itävaltalaiselle aktivismille ilmaisun liittämällä itävaltalaisen taloustieteen radikaalis-liberaaliin-libertariseen-poliittiseen reformiin (kuten se on esitetty hänen vuoden 1927 teoksessaan Liberalism). Ainoastaan Rothbard, joka myös palveli monissa neuvonantajan rooleissa ja useiden opetuksellisten organisaatioiden perustajana ja akateemisena johtajana, saavutti jotain vastaavaa. Järjestelmällisesti mennen jopa Misesiä pidemmälle, Rothbard sai yhdistettyä teoksellaan Ethics of LIberty[5] (yksityisomaisuuden käsitteen avulla) arvovapaan itävaltalaisen taloustieteen ja libertaarisen poliittisen filosofian (etiikan) kahdeksi täydentäväksi haaraksi suurta yhdistettyä yhteiskunnallista teoriaan, luoden siten radikaalin – itävaltalaislibertaarisen – filosofisen liikkeen.

Teoreettisen taloustieteen alueella Rothbardin panoksena oli kaksi merkittävää edistystä ylittäen Misesin Human Action –teoksen asettamat standardit. Ensiksi Rothbard selvensi järjestelmällisesti rajahyödyn teoriaa ja edisti uuden hyvinvointitaloustieteen uudelleenrakentamista ja, täysin puuttuen Misesin järjestelmästä, taloudellista teoriaa valtiosta.

Rakentaen Misesin jo vuonna 1912 teoksessaan Theory of Money and Credit luomille perusteille rajahyödyn hyvin tiukalle ordinaaliselle tulkinnalle[6] Rothbard selitti, että rajahyödyssä sana ”raja-” ei viittaa hyödyn inkrementteihin (jotka viittaisivat mitallisuuteen), vaan hyödykkein hyödyn inkrementteihin (ja siten niillä ei ole mitään tekemistä mitattavuuden kanssa). Hyödyke, johon hyöty on liittyneenä ja inkrementit sen koossa, voidaan kuvata fyysisin termein. Hyödyke ja sen inkrementti laajenevat tilassa ja ne voidaan siten mitata ja laskea unitaarisena kvantitatiivisena lisäyksenä. Fyysiseen tuotteeseen ja sen unitaarisiin fyysisiin inkrementteihin liitetty hyöty on selvästi päinvastaisena puhtaasti voimallinen suuruus. Se ei laajene tilassa ja siten se on mittaamaton ja taipumaton unitaariselle laskennalle ja aritmetiikan säännöille. Kaikki pyrkimykset rakentaa hyödystä kardinaalista mittausta ovat turhia. Hyödyn ollessa voimallinen suuruus sitä voidaan käsitellä ainoastaan ordinaalisesti; toisin sanoen paremmuusjärjestyksessä yksilön yksiulotteisessa mieltymysasteikossa (ja jokaisen taloudellisen ilmiön, erityisesti rahataloudellisen laskennon ja ”objektiivisen” kustannuskirjanpidon täytyy lopulta pelkistyä ja selittyä yksinkertaisena lopputuloksena ordinaalisista yksilöllisistä paremmuusjärjestyksien arvioista). Lukuun ottamatta niiden sijaintia yksiulotteisissa yksilöllisissä mieltymysasteikoissa, eri hyödykkeiden ja saman hyödykkeen eri määrien välillä ei ole olemassa mitään kvantitatiivista suhdetta. Erityisesti ei ole olemassa sellaista kuin kokonaishyöty – koostuen rajahyötyjen yhteenlaskusta tai integraaleista. Sen sijaan ”kokonaishyöty” on rajahyöty hyödykkeen suurempikokoisesta määrästä ja Rothbard selittää, että

siten on olemassa kaksi hyödyn lakia, jotka molemmat ovat seurausta ihmisen toiminnan väistämättömistä olosuhteista: ensiksi, että hyödykkeen yksikön koon olleessa annettuna, jokaisen yksikön (raja-)hyöty vähenee yksiköiden tarjonnan kasvaessa; toiseksi, että suurempikokoisen yksikön (raja-)hyöty on suurempi kuin pienempikokoisen yksikön (raja-)hyöty. Ensimmäinen on vähenevän rajahyödyn laki. Toista on kutsuttu lisääntyvän kokonaishyödyn laiksi. Näiden kahden lain välinen ja kyseisten kappaleiden välinen suhde ovat molemmat pelkästään järjestyksellisiä, ts. ordinaaleja.[7]

Rothbard havainnollisti suhdetta seuraavasti:[8]

Arvojärjestys

– 3 munaa

– 2 munaa

– 1 muna

– 2. muna

– 3. muna

Mitä korkeampi sijajärjestys tässä yksilöllisessä arvoasteikossa kananmunilla on, sitä korkeampi on niiden arvo. Toisen lain mukaan kolmea munaa arvostetaan korkeammalle kuin kahta munaa ja kahta munaa korkeammalle kuin yhtä. Ensimmäisen lain perusteella toisen munan sijajärjestys on arvoasteikolla ensimmäisen alapuolella, ja kolmannen toisen alapuolella. Ei ole olemassa mitään matemaattista suhdetta esimerkiksi kolmen munan rajahyödyn ja kolmannen munan rajahyödyn välillä paitsi, että ensin mainittu on suurempi kuin jälkimmäinen.

Kuten Lionel Robbins sai valtavirran taloustieteilijät ensimmäisen kerran oivaltamaan Wickseedin ja Misesin vaikutuksesta, että hyödyn ordinaalisesta luonteesta seuraa loogisesti että jokaista henkilöiden välistä yhtä lailla kuin jokaista henkilön sisäistä hyödyn vertaamista tulee pitää mahdottomana (epätieteellisenä), ja siten jokainen yhteiskunnallinen hyvinvointiesitys joka sisältää tällaisia vertailuja on mielivaltainen.[9] Samaan aikaan kuin hyvinvointitaloustieteilijät joutuivat sekasorron valtaan oivallettuaan tämän johtopäätöksen täyden merkityksen, Rothbard tarjosi radikaalisti uuden tiukasti ordinalistisen hyvinvointitalouden rekonstruktion, joka perustuu yksilön itsensä omistamisen ja osoitetun preferenssin kaksoiskäsitteisiin.[10]

Itsensä omistaminen tarkoittaa yksinkertaisesti seuraavaa: jokainen yksilö omistaa (kontrolloi) omaa fyysistä kehoaan. Rothbard selittää: ”Ihmisen luonto on ’hengen’ ja aineen fuusio.”[11] Jokaista ihmisen elävää kehoa pitää hallussaan ja kontrolloi yksittäinen itsenäinen (autonominen) tietoinen mieli ja tahto – minuus tai ego. Vastaavasti niin kauan kuin se on elossa, viittaamme ihmisen kehoon persoonana (ruumiin sijaan). (Myös valtavirran taloustiede hyväksyy itsensä omistamisen käsitteen, vaikkakin ainoastaan implisiittisesti sen puhuessa erillisistä yksilöllisistä hyödyn maksimoijista.) Osoitetun preferenssin käsite sisältyy itsensä omistamiseen. Se tarkoittaa yksinkertaisesti, ”että todellinen valinta paljastaa tai osoittaa henkilön mieltymykset tai preferenssit; tarkoittaen, että hänen mieltymyksensä ovat johdettavissa siitä mitä hän on valinnut toimintana”.[12] Jokainen toiminta sisältää ihmisen tietoista hänen kehonsa käyttöä ja siten se osoittaa, että hän arvostaa tätä kehoa hyödykkeenä. Lisäksi käyttäessään sitä yhdellä tavalla toisen sijasta hän osoittaa samanaikaisesti jokaisella teollaan mitä hän pitää tämän hyödykkeen kaikkein arvokkaimpana käyttönä hänen toimintansa aikana. Teot paljastavat hyödyn ordinaalisen luoteen mukaisesti ainoastaan eksistentiaalisen tosiasian mieltymysten arvoasemasta ja sijajärjestyksestä. Ne eivät paljasta mitään ”eroista” tai sijajärjestyksien ”etäisyyksistä” tai mieltymysten ”voimallisuudesta” eivätkä ne myöskään koskaan osoita ”yhdentekevyyttä” (indifferenssiä). Tosiaankin molemmat sekä sijajärjestyksen ”ero” että ”yhdentekevyys”, toisin sanoen arvollinen yhtäsuuruus, edellyttää kardinaalista hyötyä.

Perustuen käsitteisiin itsensä omistamisesta ja osoitetusta preferenssistä, ja yhtäpitävästi Pareton rajoitteiden kanssa mahdollisuudesta merkityksellisiin ordinalisiin hyvinvointilausekkeisiin, Rothbard johti seuraavat väitelauseet: jos ihminen käyttää kehoaan (”työtä”) laajentaakseen kontrolliaan (haltuunottoa) muihin luonnon tarjoamiin asioihin (omistamattomaan ”maahan”), kuten hänen täytyy jos ei muuta niin seisoakseen, tämä toiminta osoittaa, että nämä asiat ovat hänelle myös hyödykkeitä. Siten hänen on täytynyt saavuttaa hyötyä ottamalla ne haltuunsa. Samaan aikaan hänen toimintansa ei huononna kenenkään toisen tilannetta, koska mitään ei oteta pois muilta ottamalla haltuun aikaisemmin omistamattomia resursseja. Muut olisivat myös voineet ottaa nämä resurssit haltuunsa, jos he olisivat pitäneet niitä arvokkaina. Silti he osoitetusti eivät tehneet niin. Heidän haltuunottonsa epäonnistuminen osoittaa tosiaankin heidän mieltymyksensä olla ottamatta niitä haltuunsa. Siten heidän ei voida sanoa toisen haltuunoton perusteella hävinneen yhtään hyötyä. Tästä alkuperäisen haltuunoton tekojen perustasta eteenpäin, kaikki seuraavat toimet olivat ne sitten tuotantoa tai kulutusta ovat yhtälailla Pareto-ylivoimaisia osoitetun preferenssin perusteella olettaen, ettei niillä ole vaikutusta  muiden haltuunottamien tai haltuunottamisen keinoilla tuotettujen resurssien fyysiseen integriteettiin. Tuottaja-kuluttaja on paremmassa tilanteessa, kaikille muille jääden heidän kontrolliinsa sama määrä hyödykkeitä kuin aiemmin. Tämän seurauksena kenenkään ei voida sanoa olevan huonommassa tilanteessa. Viimeiseksi, jokainen hyödykkeiden vapaaehtoinen vaihdanta tästä perustasta eteenpäin on myös Pareto-ylivoimainen, koska näin tapahtuu ainoastaan, jos molemmat vaihdannan osapuolet odottavat hyötyvänsä siitä, samaan aikaan kun muiden toiminnallaan kontrolloivien (omistamien) hyödykkeiden tarjonta pysyy muuttumattomana.

Näihin väitelauseisiin perustuen Rothbard ryhtyi tekemään täysin uutta itävaltalaista teoriaa valtiosta. Vaikka jokainen alkuperäisen haltuunoton, tuotanto-kulutuksen ja vaihdannan (vapaiden markkinoiden) teko aina ja välttämättä lisää yhteiskunnallista hyötyä, niin ei mikään pakkolunastuksen (ei vapaamuotoinen-yksipuolinen hyödykkeiden ottaminen niiden alkuperäiseltä haltuunottajalta ja tuottaja-kuluttajalta) teko voi mahdollisesti tehdä niin. Tämä pitää tietysti paikkansa kaikille rikollisina pidetyille teoilla kuten fyysiselle aggressiolle, tunkeutumiselle, ryöstölle, varkaudelle ja petokselle. Vaikka rikollinen kontrolloi laajempaa hyödykkeiden määrää ja on siten paremmassa tilanteessa, niin hänen uhrinsa kontrolloi vastaavasti pienempää hyödykkeiden määrää ja on huonomassa tilanteessa; siten mikään rikollinen teko ei täytä Pareto rajoitetta ja sen ei voida sanoa koskaan lisäävän yhteiskunnallista hyötyä. Vaikka rikollisia tekoja pidetään yleisesti laittomina ja ihmisille sallitaan puolustautua niitä vastaan, niin sama johtopäätös hyödystä pitää paikkansa kaikkiin valtion edustajien toimiin: ”mikään valtion teko ei voi lisätä yhteiskunnallista hyötyä.”[13] Silti niitä pidetään laillisena ja niitä vastaan ei ole sallittua puolustautua.

Rothbardin johtopäätös valtion instituutioiden hylkäämiselle hyvinvointitalouden perusteilla pohjautuu tavanomaiseen ja ristiriidattomaan valtion määritelmään

organisaationa, joka käsittää joko toisen tai molemmat (todellisuudessa lähes aina molemmat) seuraavista tuntomerkeistä: (a) se hankkii tulonsa fyysisellä pakottamisella (verotus); ja (b) sillä on  pakottava monopoli voimankäyttöön ja ylimmäinen päätösvalta tietyllä alueella.[14]

Mitä tulee ensimmäiseen tukipilariin, niin on selvää että valtion edustajat hyötyvät verotuksen toimista; muutoin he pidättyisivät niistä. Yhtä selkeästi verotuksen kohteiden – alkuperäisten haltuunottajien, verotettujen hyödykkeiden tuottajien – ei voida sanoa hyötyvän näistä teoista; muutoin he maksaisivat saman hyödykkeiden määrän vapaaehtoisesti ja mitään pakottamista ei vaadittaisi.

Vastaavasti on selvää, että valtion edustajat saavuttavat hyötyä ylimmästä alueellisesta monopolista päätöksentekoon (tuomiovalta). Kaikkein tärkeimpänä, tehdessään niin kysymys verojen oikeutuksesta tulee merkityksettömäksi ja päätetään alusta lähtien valtion hyväksi. Kuitenkin yhtä selvästi jokainen valtion ylimmän päätöksentekovallan alainen on siten huonommassa tilanteessa. Hänen alkuperäisen haltuunottonsa ja tuotantonsa tekojen ansioilla hän osoittaa yksinomaisen kontrollin (tuomiovallan) preferenssinsä harjoittamista haltuunsa ottamia ja tuottamiaan hyödykkeitä kohtaan. Ellei hän hylkää, myy tai vapaaehtoisesti luovuta niitä jollekin toiselle (missä tapauksessa tämä henkilö osoittaisi hänen yksinomaisen kontrollinsa niitä kohtaan saavuttamisen preferenssiä), hänen ei voida sanoa mahdollisesti muuttaneen tätä arviota. Jos, päinvastaisesti hänen osoittamalleen preferenssille olla luopumatta hänen yksityisesti haltuunsa ottamista ja tuottamista hyödykkeistä, valtio saavuttaa ylimmän päätösvallan (tuomiovallan) alueellisen monopolin, tämä on mahdollista ainoastaan pakkolunastuksen teon seurauksena. Jos valtio on ylimmäinen päätöksentekijä, siitä seuraa vaikutuksiltaan ettei kellään ihmisellä ole yksinomaista oikeutta hänen omiin haltuunottamiinsa ja tuottamiinsa hyödykkeisiin. Valtio on käytännössä ottanut haltuunsa omistusoikeuden ”sen” asukkaiden kaikkiin haltuunottamiin ja tuottamiin hyödykkeisiin ja alentanut heidät vuokralaisen asemaan. Siinä missä valtion kontrollin laajuus on lisääntynyt, jokaisen yksityisomistajan kontrollin laajuus suhteessa hänen omiin haltuunottoihinsa ja tuotteisiinsa ja niiden arvoon on vastaavasti vähentynyt. Kaikkein tärkeimpänä, vuokralaisena kukaan ei voi estää valtiota pääsyä hänen yksityisesti haltuunottamiinsa ja tuottamiinsa hyödykkeisiin; tämä tarkoittaa, että jokainen on jätetty ilman fyysisen puolustuksen keinoja suhteessa mahdollisia valtion interventioita tai tunkeutumisia vastaan.

Näin ollen Rothbard teki johtopäätöksen, että jos kaikki valtion toiminta nojaa pakkolunastukseen ja minkään pakkolunastuksen ei voida katsoa lisäävän yhteiskunnallista hyötyä, silloin hyvinvointitaloustieteen tulee vaatia valtion lakkauttamista. Suuri määrä poliittisia filosofeja ja taloustieteilijöitä Thomas Hobbesta James Buchananiin ja nykyisiin julkisen valinnan taloustieteilijöihin saakka ovat pyrkineet pakenemaan tästä johtopäätöksestä kuvaamalla valtiota sopimuksellisena lopputuloksena ja siten vapaaehtoisena ja hyvinvointia lisäävänä instituutiona. Vastauksena tällaisille pyrkimyksille Rothbard yhtyi Joseph Schumpeterin näkemykseen, että ”teoria, joka selittää verot analogialla kerhon jäsenmaksusta tai palveluiden ostamisella esimerkiksi lääkäriltä, todistaa ainoastaan kuinka kaukana tämä yhteiskuntatieteiden osa-alue on mielen tieteellisistä tavoista.” [15] Hobbesta Buchanaan saakka valtiojohtoiset ovat yrittäneet voittaa ilmeisen ristiriidan ajatuksessa ”vapaaehtoisesta” valtiosta pakollisella tuomivaltaisella monopolilla ja verotusvallalla varustettuna turvautumalla älylliseen tilapäisratkaisuun ”implisiittisistä” tai ”käsitteellisistä” sitoumuksista, sopimuksista tai perustuslaista. Rothbardin selitti, että kaikki nämä tyypillisesti mutkikkaat pyrkimykset johtavat lopulta ainoastaan samaan vääjäämättömään lopputulokseen: ”implisiittiset” tai ”käsitteelliset” sopimukset ovat juuri päinvastaisia kuin sopimukset, ts. ei sopimuksia. Siten on mahdotonta johtaa hyvinvointitaloudellista oikeutusta valtiolle. Kukaan ei voi oletettavasti – osoitettavasti – suostua luovuttamaan pysyvästi hänen persoonansa ja yksityisomaisuutensa tuomiovaltaa jollekin toiselle ellei hän ole myynyt tai muutoin antanut pois kaikkia nykyisiä omistuksiaan ja sittemmin tehnyt itsemurhaa; vastaavasti kukaan elossa oleva ei voi mahdollisesti – osoitettavasti – ryhtyä sopimukseen, joka sallii jonkun toisen – hänen suojelijansa – yksipuolisesti määrittämään ikuisesti ilman suojellun jatkuvaa hyväksyntää suojelurahasta, jota suojellun tulee maksaa suojelustaan.

Rothbard hyljeksi erityisesti ajastusta ”rajoitetusta” suojelevasta valtiosta sisäisenä ristiriitana ja yhteensopimattomana yhteiskunnallisen hyödyn edistämisen kanssa. Rajoitetulla valtiolla on aina sisäsyntyinen pyrkimys tulla rajoittamattomaksi (totalitaariseksi) valtioksi. Pitäytyen valtion periaatteessa – tuomiovaltaisessa monopolissa ja vallassa verottaa – kaikki ajatukset valtion vallan rajoittamisesta ja yksilön elämän ja omaisuuden suojelemisesta ovat pettäviä. Monopolistisen suojelun alaisena oikeuden ja suojelun hinta tulevat nousemaan ja oikeuden ja suojelun laatu laskemaan. Verovaroin rahoitettu suojelulaitos on termien ristiriita – pakkolunastava omaisuuden suojelija – ja tulee johtamaan lisäveroihin ja vähempään suojeluun. Vaikka valtio rajoittaisi toimintansa suojelemaan yksinomaan ennalta olleita omistusoikeuksia, nousisi esiin kysymys kuinka paljon turvallisuutta tuotettaisiin. Oman edun (kaikkien muiden tavoin) ja työnteon haittavaikutusten motivoimana, mutta ainutlaatuisella verotusvallalla, valtion laitoksen vastaus on väistämättä sama: maksimoida kulutut suojelusta – ja lähes kaikki kansakunnan varallisuus voidaan mahdollisesti kuluttaa kuluina suojelusta – ja samaan aikaan minimoiden suojelun tuottaminen. Lisäksi monopoli tuomiovallassa johtaa oikeuden ja suojelun laadun huonontumiseen. Jos oikeudessa on mahdollista vedota ainoastaan valtioon, oikeus ja suojelu vääristyvät valtion eduksi perustuslaeista ja korkeimmista oikeuksista huolimatta. Perustuslait ja korkeimmat oikeudet ovat valtion perustuslakeja ja oikeusistuimia ja kaikki rajoitteet mitä ne löytävät tai sisällyttävät valtion toiminnalle ovat samaisen instituution edustajien määrittämiä. Ennustettavasti omaisuuden ja suojelun määritelmä muuttuu ja tuomiovallan ulottuvuus laajenee valtion eduksi.

Toisaalta yhtäpitävästi ”eettisen käsityksen kanssa” että, ”jopa kaikkein perusteellisimmat wertfrei taloustieteilijät ovat olleet taipuvaisia sallimaan itselleen . . . (tuntea) vapautta suositella mitä tahansa muutosta tai prosessia, joka lisää yhteiskunnallista hyvinvointia yksimielisyyssäännön alaisuudessa,”[16] Rothbard päätyi samaan anarkistiseen johtopäätökseen kuin ranskalaisbelgialainen taloustieteilijä Gustave de Molinari ennen häntä: puolutus, suojelu ja tuomiovaltaiset palvelut

tulee siten täytyä tarjota ihmisten tai yritysten toimesta, jotka (a) saavat tulonsa vapaaehtoisesti pakottamisen sijaan, ja (b) eivät – kuten valtio tekee – anasta itselleen pakollista monopolia poliisin ja tuomiovallan suojelusta . . . . Puolustusyritysten tulee olla yhtä vapaasti kilpailevia ja yhtä ei-pakottavia ei-tunkeilijoita kohtaan kuin kaikki muutkin hyödykkeiden ja palveluiden toimittajat vapailla markkinoilla. Puolustuspalvelut, kuten kaikki muutkin palvelut, olisivat myytävissä ja ainoastaan myytävissä.[17]

Jokainen yksityisomaisuuden omistaja pystyisi osallistumaan työnjaon etuihin ja etsimään omaisuudelleen itsepuolustuksen tarjoamaa parempaa suojelua yhteistyössä muiden omistajien ja heidän omaisuutensa kanssa. Toisin sanoen jokainen voisi ostaa, myydä tai muuten sopia kenen tahansa kanssa suojelullisista ja tuomiovallallisista palveluista, ja hän voisi milloin tahansa yksipuolisesti päättää minkä tahansa tällaisen yhteistyön muiden kanssa ja palata takaisin omavaraiseen puolustukseen tai muuttaa liittymisiään suojelussa.

Rothbardin toinen merkittävä edistysaskel oli monopolin ja kilpailun teoriassa. Myös tässä Rothbard palauttaa mieliin ranskalaisen perinteen radikaalista Jean-Babtiste Sayn ja hänen seuraajiensa (joihin Molinari kuului) laissez-faire taloustieteestä. Rothbardin kilpailun ja monopolin positiviinen teoria on selkeä ja yksinkertainen (kuten teorian tuleekin olla). Kilpailu on määritelty menettelyksi Pareto-ylivoimaiseksi kuvattujen sääntöjen reunaehtojen mukaiseksi toiminnaksi: alkuperäiseksi haltuunotoksi, tuotanto-kulutukseksi ja vapaaehtoiseksi vaihdannaksi ja sopimiseksi. Sovellettuna erityisesti yrittäjälliseen toimintaan kilpailu tarkoittaa rajoittamattoman ”vapaan pääsyn” olemassaoloa. Kaikilla yksilöillä on vapaus käyttää omaa omaisuuttaan parhaaksi katsomallaan tavalla ja ryhtyä mihin tahansa kannattavaksi katsomaansa tuotantoon. Rothbard totesi, että niin kauan kuin tämä vapaan pääsyn ehto täyttyy kaikki tuotteiden hinnat ja tuotantokustannukset pyrkivät olemaan minimihintoja ja minimikustannuksia. Toisaalta taas monopoli ja monopolistinen kilpailu määrittyvät vapaan pääsyn puuttumisena, tarkoittaen yksinomaisten etuoikeuksien esiintymisenä. Valtio, määriteltynä pakollisena alueellisen tuomiovallan ja suojelun monopolistina, on siten monopolin prototyyppi. Jokaista yksilöä – valtion edustajia lukuun ottamatta – on kielletty käyttämästä omaisuuttaan itsepuolustukseen ja oikeuden tuottamiseen, ja siten kilpailemasta valtion kanssa. Kaikki muut monopolit palaavat takaisin tähän alkuperäiseen tuomiovallan (lainsäädäntö ja sääntely) valtiomonopoliin niiden perimmäisenä alkuperänä. Kaikki muut monopolit sisältävät ”valtion myöntämän erityisetuoikeuden varaten tietyn tuotannon alueen yhdellä yksilölle tai ryhmälle”.[18] Muiden todellisten tai mahdollisten tuottajien pääsy tälle alueelle on estetty laillisesti ja tätä rajoitusta valvoo valtion poliisi. Rothbard totesi, että niin kauan kuin vapaata pääsyä rajoitetaan tai se puuttuu oikeuden ja turvallisuuden tai minkä tahansa muun hyödykkeen tai palvelun tuotannossa, tuotteiden hinnat ja tuotantokustannukset ovat korkeampi kuin muutoin, ts. liian korkeita. (Siten Rothbardille käsite valtion anti-monopoli tai antitrusti -politiikka oli contradictio in adjecto. Kilpailu vaati nimenomaisesti valtion oman alueellisen tuomiovallan monopolin lakkauttamista.)

Lisäksi Rothbard osoitti kaikki vaihtoehtoiset teoriat vääriksi palturina, toimimattomina tai väärinä. Esimerkiksi on palturia määrittää monopolistiksi henkilöä, joka kontrolloi omaa hintaansa (”hinnan etsijää”). Jokaisella liikemiehellä on täysi kontrolli hänen hinnastaan (eikä mitään kontrollia kuluttajien tällä hinnalla ostamasta määrästä). Siten tämän määritelmän mukaisesti ei ole ketään kuka ei olisi monopolisti. Vastaavasti on palturia määrittää monopolistiksi ”ainoa myyjä mille tahansa tuotteelle”, sillä objektiivisessa mielessä jokaisen tuotteen jokainen myyjä on aina hänen oman uniikin tuotteensa (brandin) ainoa myyjä. Siten jokainen on monopolisti oman tuotteensa sadan prosentin markkinaosuudella. Silti tämä seikka ei vähäisimmässäkään määrin vaikuta siihen, että jokaisen yrittäjän täytyy kilpailla aina kaikkien muiden yrittäjien kanssa kuluttajien rahoista huolimatta siitä kuinka uniikki tai erilainen hänen hyödykkeensä saattaa olla. Toisaalta taas subjektiivisessa merkityksessä minkä tahansa myyjää ei voida koskaan osoittaa varmasti monopolistiksi. Tämän tulkinnan mukaisesti termi ”annettu hyödyke (given good)” tarkoittaa ”hyödykettä kuluttajan määrittämänä”. Näin määritelmä siitä onko jonkin myyjä sen ainoa myyjä tai kuinka suuri hänen markkinaosuutensa on, riippuu kuluttajan tämän hyödykkeen määritelmästä; toisin sanoen heidän tiettyjen fyysisten objektien luokittelusta eri homogeenisten hyödykkeiden ryhmiin. Tällaiset luokitukset eivät pelkästään voi jatkuvasti  muuttua vaan eri kuluttajat voivat luokitella samat fyysiset objektit erilailla. Siten tässä merkityksessä monopolisti-termistä tulee käytännössä hyödytön ja toimimaton, ja kaikki pyrkimyksiä mitata tuotteen markkinaosuutta tulee pitää tuloksettomina.

Viimeiseksi, Misesin teoria monopolihinnoista on paikkansapitämätön. Mises argumentoi, että

monopoli on ennakkoehto monopolihintojen esiintymiselle, mutta se ei ole ainoa ennakkoehto. Vaaditaan lisäehtoa, nimittäin tietyn muotoista kysyntäkäyrää. Tässä suhteessa pelkän monopolin olemassaolo ei merkitse mitään . . . .Kaikki hinnat joilla monopolisti myy monopolisoitua hyödykettä eivät ole monopolihintoja. Monopolihinnat ovat ainoastaan hintoja, joilla monopolistille on edullisempaa rajoittaa kokonaismyyntimäärää kuin lisätä myyntiä siihen rajaan saakka kuin kilpailulliset markkinat sallisivat.[19]

Rothbard toi esiin tämän argumentin virheellisyyden. Aluksi tulee huomata, että jokaisella rajoittavalla toimella täytyy lähtökohtaisesti olla täydentävä laajeneva puoli. Tuotannontekijät, jotka monopolisti poistaa käytöstä jostakin tuotantolinjasta A, eivät yksinkertaisesti katoa. Niitä käytetään muulla tavoin: joko toisen vaihdettavan hyödykkeen B valmistukseen tai vapaa-aika kulutushyödykkeen tuotannon laajennukseen sen omistajalle. Siten vaikka olisi olemassa monopolihintoja, näillä ei ole negatiivisia hyvinvointiyhteiskunnallisia hyötyseurauksia. Monopolistien teosta olla myymättä seuraa, että hän katsoo hyötyvänsä olemalla myymättä kuin myymällä tuotteitaan ja kenenkään muun tilanne ei tämän teon seurauksena huonone (koska kaikki muut yhä kontrolloivat samaa määrä hyödykkeitä kuin aiemmin). Näin Misesin monopolistin monopolihintaa ja kysyntäkäyrän muotoa ei voida toimivasti tai käsitteellisesti erottaa mistään muusta hinnasta tai kysyntäkäyrästä, jonka kuka tahansa muu myyjä kohtaa.

Rothbard mainitsee, että tuotanto edeltää lopputuotteiden myyntiä, ja tuotantokustannusten on täytynyt aiheutua ennen kuin kuluttajat voivat osoittaa mieltymystään tuotteille. Siten on esimerkiksi palturia määrittää monopolihinta rajakustannukset ylittäväksi hinnaksi (tai rajakustannuksia korkeammasta rajatulosta), koska toisaalta kustannuskäyrät ja toisaalta kysyntä ja tulokäyrät eivät esiinny samanaikaisesti. Yrittäjällisesti arvioidut tulevat kysyntä- ja tuottokäyrät ovat ainoat kustannuskäyrien kanssa samanaikaisesti esiintyvät käyrät. Kuitenkin jokainen tuottaja päättäessään tuottamiensa hyödykkeiden määrää asettaa aina tuotantonsa niin ceteris paribus, että se maksimoi hänen odottamansa rahalliset tuotot. Tarkoittaen, että rahallisissa laskennoissa, jotka johtavat hänen tuotantopäätökseensä, odotettu hinta ja rajatuotot eivät koskaan vastaa rajakustannuksia. Kukaan ei valmista mitään ellei hän odota sen hinnan ylittävän kustannuksia; ja kukaan ei laajenna tuotantoaan ellei hän odota rajatuottojen olevan rajakustannuksia korkeampia. Siten jokainen yrittäjä olettaa laskelmissaan kohtaavansa tulevaisuudessa alaspäin laskevan kysyntäkäyrän joustavilla ja joustamattomilla osuuksilla. Samoin myöhemmässä kohtaa myyntiä, kun tuottaja on kattanut kaikki kustannukset ja ainoa relevantti kuluttajien kysyntä kohdistuu varastossa oleviin tuotteisiin, jokainen yrittäjä olettaa alaspäin laskevan kysyntäkäyrän. Toisin sanoen jokainen yrittäjä asettaa hintansa korkeudelle, jolla valittua hintaa korkeampi hinta kohtaisi joustavan kysynnän ja johtaisi siten alhaisempiin myyntituottoihin.

Yrittäjällinen ennuste on ollut oikea, jos valittu hinta vastaa alkuperäistä arvioita ja markkinat selviävät tällä hinnalla. Toisaalta todellinen kysyntä voi erota alkuperäisestä ennusteesta ja yhden tai toisen tyyppinen yrittäjällinen ennustevirhe saattaa paljastua. Myydessään yrittäjä voi tulla johtopäätökseen, että hän on erehdyksissä tuottanut joko ”liian vähän” tai ”liian paljon”. Ensimmäisessä tapauksessa todellinen kysyntä (hinnat ja tulot) on odotettua korkeampi ja voitot olisivat voineet olla vielä suuremmat, jos tuotantoa olisi vielä lisätty. Yrittäjä arvioi alunperin kysynnän tietyn tuotantomäärän jälkeen joustamattomaksi (siten, että suurempi tuotantomäärä johtaisi alempiin kokonaistuloihin), vaikka se on paljastunut joustavaksi tämän tuotantomäärän jälkeenkin. Toisessa tapauksessa todellinen kysyntä (hinnat ja tulot) on odotettua alhaisempi. Tappiot olisi voitu välttää vähäisemmällä tuotannolla. Yrittäjä arvioi kysynnän alunperin tietyn tuotantomäärän jälkeen joustavaksi siten, että suurempi määrä voitaisiin myydä korkeammalla kokonaistulolla vaikka se on nyt paljastunut joustamattomaksi.

Oli hänen alkuperäinen ennusteensa oikein tai väärin, niin jokaisen yrittäjän täytyy sittemmin tehdä tuotantomäärästä uusi päätös. Sillä oletuksella, että he pitävät mennyttä kokemustaan (nykyistä kysyntää) tulevan kokemuksen (kysynnän) viitteenä, on olemassa kolme mahdollista päätöstä. Yrittäjät joiden alkuperäinen arvio oli oikea, tuottavat saman määrän kuin aiemmin. Yrittäjät jotka alkuperäisesti tuottivat ”liian vähän”, tuottavat nyt suuremman määrän, ja yrittäjät jotka aikaisemmin tuottivat ”liian paljon”, rajoittavat nykyistä myyntiä ja tulevaa tuotantoa. Rothbard kysyy: Kuinka tämä jälkimmäinen yrittäjällinen vastine aikaisempaan ylituotantoon voidaan erottaa Misesin väitetystä ”monopolihinnan” tilanteesta? Hän vastasi, ettei sitä voida.

Onko tällaisesta leikkauksesta saatu korkeampi hinta välttämättä ”monopolihinta”? Miksei se voi yhtä hyvin olla siirtymä alikilpaillusta hinnasta kilpailtuun hintaan? Kysyntäkäyrää ei todellisessa maailmassa ole vain ”annettu” tuottajalla vaan se täytyy arvioida ja löytää. Jos tuottaja on tuottanut liian paljon yhtenä ajanjaksona, ja ansaitakseen lisää tuloja tuottaa vähemmän seuraavassa ajanjaksossa, tässä on kaikki mitä tästä toiminnasta voidaan sanoa . . . .Siten emme voi käyttää ”tuotannon rajoittamista” monopoli vastaan kilpaillun hinnan testinä. Siirtyminen alikilpaillusta kilpailtuun hintaan sisältää myös tämän hyödykkeen tuotannon ”rajoituksen” kytkettynä tietysti muiden linjojen tuotannon laajenemiseen vapautuneilla tekijöillä. Ei ole mitään tapaa erottaa tällaista ”rajoitusta” ja sitä seuraavaa laajennusta väitetystä ”monopolihinnan” tilanteesta. . . .Mutta jos käsitteellä ei ole mitään mahdollista pohjaa todellisuuteen, silloin se on käsitteenä tyhjä, kuvitteellinen ja merkityksetön. Vapailla markkinoilla ei ole mitään tapaa erottaa ”monopolihintaa” ”kilpaillusta hinnasta” tai ”alikilpaillusta hinnasta” tai pitää mitään muutoksia siirtyminä yhdestä kategoriasta toiseen. Tällaisille eroille ei ole olemassa mitään kriteerejä. Siten käsite monopolihinnasta erillään kilpaillusta hinnasta on kestämätön. Voidaan puhua ainoastaan vapaiden markkinoiden hinnasta.[20]

Näiden merkittävien edistysaskelien lisäksi Rothbardin panoksena oli monet uudet teoreettiset oivallukset. Tässä on mahdollista tuoda esiin vain kaksi esimerkkiä. Ensiksi, Rothbard hyödynsi hyvin tunnettua misesiläistä argumenttia talouslaskennon (kustannuslaskennan) mahdottomuudesta sosialismissa osoittaakseen vielä yleisemmin yhden ison kartellin mahdottomuuden vapailla markkinoilla.[21]

Vapaat markkinat asettavat selkeitä rajoitteita yrityksen koolle, ts. rajoitteet laskettavuudelle markkinoilla. Laskeakseen jokaisen osaston voitot ja tappiot yrityksen täytyy pystyä viittaamaan sisäisissä toiminnoissaan ulkopuolisiin markkinoihin jokaisen eri osatekijän ja välituotteen osalta. Kun joku näistä ulkopuolisista markkinoista katoaa sen sulautuessa yhden firman sisälle, laskettavuus häviää ja yrityksellä ei ole mitään rationaalista tapaa allokoida tekijöitä tällä kyseisellä alueella. Mitä enemmän näiltä rajoitteilta vallataan alaa, sitä suurempi tulee olemaan irrationaalisuuden alue ja sitä vaikeammaksi tulee tappioiden välttäminen. Yksi iso kartelli ei pystyisi lainkaan allokoimaan rationaalisesti tuottajien hyödykkeitä ja siten välttämään vakavia tappioita. Tästä seuraa ettei sitä koskaan todella pystyttäisi perustamaan ja jos sitä yritettäisiin, se hajoaisi pikaisesti palasiksi.[22]

Toinen esimerkki on yhtä lailla Misesin innoittama ja tulee rahatalouden teorian alueelta. Mengerin töiden kannustama Mises puolestaan oli osoittanut, että rahan vaihdannan välineenä täytyy saada alkunsa hyödykerahasta (kuten kullasta). Rothbard täydensi Misesin rahan alkuperän teoriaa – hänen kuuluisaa ”regressioteoreemaa” – valtion rahan tuhoamisen tai rappeuttamisen teorialla tai mitä voidaan kutsua ”etenemisteoreemaksi (progression theorem)”. Hän osoitti kaikkein ytimekkäimmin teoksessaan Mitä valtio on tehnyt rahallemme?[23] prakseologisesti välttämättömien tekojen sarjan, jonka valtio joutuu läpikäymään saavuttaakseen – lopullisena päämääränään –täyden autonomian rahan väärentämiseen. Väistämättä joutuen aloittamaan markkinoiden tarjoamasta hyödykerahasta kuten kullasta valtio ensiksi monopolisoi rahapajan; seuraavaksi se monopolisoi rahan korvikkeiden liikkeellelaskun (omistusoikeudet rahaan, heti lunastettavissa oleviin seteleihin); seuraavaksi se ryhtyy osittaiskassavarantovelvoitteiseen pankkitoimintaan ja laskee liikkeelle rahan korvikkeita todellista rahamäärää enemmän; ja lopulta osittaiskassavarantovelvoitteisen pankkitoiminnan väistämättömästi tuomien pankkikriisien (talletuspakojen) seurauksena se pidättäytyy seteleidensä lunastamisesta, lopettaa paperin (omistuksen) ja rahan (kulta) välisen siteen, konfiskoi kaikki yksityisesti omistetut rahat ja saattaa voimaan pelkän fiat-rahan.

Rothbardin saavutukset menevät kuitenkin hänen taloustieteen innovaatioitaan paljon pidemmälle. Ne menevät jopa paljon pidemmälle hänen saavutustaan yhdistää nämä innovaatiot suureksi, kattavaksi ja yhdistetyksi itävaltalaisen taloustieteen järjestelmäksi. Vaikkakin taloustieteilijä ammatiltaan, Rothbardin työ käsittää myös poliittista filosofiaa (etiikka) ja historiaa.

Toisin kuin utilitaarinen Mises, joka kielsi mahdollisuuden rationaaliselle etiikalle, Rothbard tunnisti tarpeen eettiselle järjestelmälle, joka täydentää arvovapaata taloustiedettä ja tekee perustelut vapaille markkinoille todella vedenpitäviksi. Ammentaen luonnonoikeuksien teoriasta, ja erityisesti John Locken työstä ja Lysander Spoonerin ja Benjamin Tuckerin aidosti amerikkalaisesta anarkistisen ajattelun perinteestä Rothbard kehitti eettisen järjestelmän, joka perustuu periaatteille itsensä omistamisesta ja omistamattomien luonnonvarojen alkuperäisestä haltuunotosta tiloittamisella (homesteading). Hän osoitti, että kaikki muut ehdotukset eivät joko sovellu kaikille inhimilliseksi eettiseksi järjestelmäksi tai ne eivät ole käyttökelpoisia, sillä niiden seuraaminen edellyttäisi kirjaimellisesti kuolemaa vaikka ne vaativat eloonjäävän kannattajan, ja johtavat siten esiin tuleviin ristiriitoihin. Ensimmäinen koskee kaikkia tapauksia, jotka edellyttävät myöntämistä A:lle omistusoikeutta B:n ja B:n tiloittamiiin resursseihin ilman antamatta B:lle samoja oikeuksia A:sta. Jälkimmäinen koskee kaikkia tapauksia, jotka tukevat kaikkien yleistä (yhteisöllistä) yhteisomistajuutta kaikista ja kaikkeen, jolloin kenenkään ei sallittaisi tehdä millään mitään ennen kuin hän olisi saanut kaikkien muiden suostumuksen asiaan. Ja kuinka kukaan pystyy antamaan suostumustaan mihinkään, jos hän ei ole yksinomainen (yksityinen) omistaja omaan kehoonsa? Hänen toisessa suurteoksessaan The Ethics of Liberty Rothbard johti koko liberaali-libertaarisen lain rungon – sopimuslaista rangaistuksien teoriaan – näistä ensimmäisistä aksiomaattisista periaatteista; ja teoksessaan For a New Liberty[24] hän sovelsi tätä eettistä järjestelmää nykyajan diagnosointiin ja taloudellisen analyysiin ehdotuksella välttämättömistä poliittisista uudistuksista vapaan ja vauraan kansainyhteisön saavuttamiseksi.

Vaikkakin Rothbard oli ensin ja pääasiassa teoreetikko, hän oli myös taitava historioitsija ja hänen kirjoituksensa sisältävät runsaasti empiiristä tietoa tavalla johon kukaan empiristi tai historioitsija pystyy harvoin vastaamaan. Itse asiassa se, että Rothbard tunnistaa taloustieteen ja poliittisen filosofian (etiikan) aitoina aprioristisina teorioina ja teoreettisen järkeilyn loogisesti edeltäväksi ja rajoittavan kaikkea historiallista tutkimusta tekevät hänen empiirisistä akateemisista saavutuksistaan ylivoimaisia useimpiin tavanomaisiin historioitsijoihin verrattuna, ja on tehnyt hänestä yhden merkittävistä ”revisionistisista” historioitsijoista. Erityisen huomionarvoinen on hänen kirjansa America’s Great Depression[25] taloushistorian osa-alueella, joka soveltaa Mises-Hayek suhdannevaihteluteoriaa selittämään vuoden 1929 osakemarkkinoiden romahdusta ja sitä seuraavaa taloudellista lamaa. Taas poliittisen historian alueella huomionarvoinen on koloniaalisen Amerikan neljän niteen teos Conceived in Liberty[26] ja intellektuellin historian alueella hänen kuolemansa jälkeen julkaistu monumentaalinen joskin loppuunsaattamaton kahden volyymin teos taloudellisen, sosiaalisen ja poliittisen ajattelun historiasta Economic Thought Before Adam Smith ja Classical Economics.[27] Näissä ja muissa kirjoissa yhdessä lukemattoman määrän artikkeleita kanssa Rothbard tarjosi integroituja taloudellis-sosiologis-poliittisia analyysejä lähes kaikista Amerikan historian kriittisistä vaiheista: vuoden 1819 paniikista, jacksonilaisesta aikakaudesta, eteläisen itsenäisyyden sodasta, progressiivisesta aikakaudesta, ensimmäisestä maailmansodasta ja wilsonismista, Hooverista, FDR:sta ja toisesta maailmansodasta reagantalouteen ja clintonilaisuuteen saakka. Rothbard haastoi yhä uudelleen yleistä viisautta ja sovinnaista historian tulkintaa näkemyksellään historian sivupolkujen pienimpiinkin yksityiskohtiin ja tarjosi lukijoilleen näkymän historian prosessista jatkuvaa hyvän ja pahan välisenä kamppailuna: totuuden ja vääryyden välillä ja vapauden voimien ja valtaeliittien välillä, jotka hyväksikäyttävät ja rikastuttavat itseään muiden kustannuksella ja peittävät jälkensä valheilla ja petoksilla.

Huolimatta näistä uskomattomista akateemisista saavutuksista Rothbardin akateeminen ura, hyvin paljon Misesin tapaan, oli tuskin tavanomaisten mittarien mukaan menestys.  1900-luku on ollut sosialismin ja interventionismin aikakausi. Koulut ja yliopistot ovat valtion rahoittamia ja valtion kontrolloimia instituutioita; siten kaikkein huomattavimmat nimitykset menevät joko sosialisteille tai interventionisteille, kun taas ”tinkimättömät”, ”dogmaattiset” tai ”äärimmäiset” laissez-faire kapitalismin kannattajat syrjäytetään tai siirretään akatemian reuna-alueille. Rothbardilla ei ollut tässä suhteessa harhakäsityksiä ja hän ei koskaan valittanut tai vaikuttanut katkeralta akateemisesta kohtalostaan. Hänen vaikutusvaltansa ei nojannut institutionaalisiin voimiin, vaan hänen ajatustensa voimaan ja logiikan tehoon.

Murray Rothbard syntyi ja kasvoi New York Cityssä maahanmuuttajavanhempiensa ainoana lapsena. Hänen isänsä, kemisti, tuli Puolasta ja hänen äitinsä Venäjältä. Voitettuaan stipendin Rothbard kävi yksityisiä kouluja ja lähti opiskelemaan taloustiedettä Columbian yliopistoon, jossa hän vuonna 1956 väitteli tohtoriksi kirjoitettuaan väitöskirjansa taloushistorioitsija Joseph Dorfmanin ohjauksen alaisena. Yli vuosikymmenen ajan vuodesta 1949 alkaen Rothbard osallistui myös Misesin yksityisiin seminaareihin New York yliopistossa. Työskenneltyään useita vuosia eri säätiöissä, huomattavimpana William Volker säätiössä, Rothbard opetti vuodesta 1966 vuoteen 1986 teknisessä Brooklynin Polytechnic instituutissa. Vuodesta 1986 kuolemaansa saakka hän oli taloustieteiden tunnustettu S. J. Hall -professori Nevadan yliopistossa Las Vegasissa. Toisena Brooklyn Polytechnicin kahdesta taloustieteen professorista Rothbard oli yhteiskuntatieteiden osaston jäsen, joka palveli ainoastaan toissijaista tehtävää yliopistossa. Las Vegasissa taloustieteen osasto, joka sijaitsi yliopiston liikeopintojen laitoksessa, ei tarjonnut tohtoriopintoja. Siten koko akateemisen uransa aikana Rothbard ei voinut väittää yhtään väitöskirjaopiskelijaa omakseen.

Rothbardin olemassaolo akatemian reuna-alueilla ei kuitenkaan estänyt häntä saamasta älyllistä vaikutusvaltaa tai houkuttelemasta opiskelijoita ja seuraajia. Pelkällä hänen julkaisujensa tulvalla ja kirjoitustensa ainutlaatuisella selkeydellä H.L. Menckenin esikuvan mukaisesti Rothbardista tuli nykyisen libertaarisen liikkeen luoja ja pääasiallinen edustaja, josta kolmessa vuosikymmenessä on kasvanut kourallisesta kannattajia todellinen massaliike (mukaan lukien mutta ulottuen paljon sen nimeä kantavaa libertaarista puoluetta kauemmaksi laajaksi ja monimutkaiseksi ryhmien ja järjestöjen verkoksi Yhdysvaltin kongressiin ja moniin osavaltioiden lainsäädäntöelimiin). Luonnollisesti tämän kehityksen myötä Rothbard ja hänen teoreettinen asemansa eivät pysyneet haastamattomina tai kiistämättöminä. Hänen urallaan oli huippuja ja suvanteita institutionaalisissa suuntauksissa, koalitioissa, välirikoissa ja uudelleensuuntautumisissa.  Kuitenkin yhteyksissään Burton S. Blumertin Center for Libertarian Studies ja Llewellyn Rockwellin the Ludwig von Mises instituuttiin ja näiden akateemisten lippulaivajulkaisujen Journal of Libertarian Studies (1977) ja Review of Austrian Economics (1987)[28] perustaja-toimittajana Rothbard on säilynyt ilman epäilyksen häivääkään kuolemansa jälkeenkin kaikkein tärkeimpänä ja korkeimmin arvostettuna älyllisenä auktoriteettina koko libertaariselle liikkeelle ja hänen rationalistis-aksiomaattinen-deduktiivinen-itävaltalaislibertarianismi tarjoaa yhä älyllisen kiintopisteen, joka ei pelkästään määritä kaikkia ja kaikkea libertarismin sisällä vaan lisääntyvissä määrin kaikkea ja kaikkia Amerikan politiikassa.

Lukemistoa

Block, Walter, ja Llewellyn H. Rockwell, Jr. toim. 1988. Man, Economy, and Liberty: Essays in Honor of Murray N. Rothbard. Auburn, Ala.: Ludwig von Mises Institute.

Rothbard, Murray N. 1998 [1982]. The Ethics of Liberty. New York: New York University Press.

——. 1997. The Logic of Action. 2 vols. Aldershot, England: Edward Elgar.

——. 1995. An Austrian Perspective on the History of Economic Thought. Vol. 1. Cheltenham, England: Edward Elgar.

——. 1995. Classical Economics. Vol. 2. Cheltenham, England: Edward Elgar.

——. 1995. Making Economic Sense. Auburn, Ala.: Ludwig von Mises Institute.

——. 1990 [1963]. What Has Government Done to Our Money? Auburn, Ala.: Ludwig von Mises Institute.

——.1983. America’s Great Depression. New York: Richardson and Snyder.

——. 1973. For a New Liberty. New York: Macmillan.

——. 1975. Conceived in Liberty. 4 vols. New Rochelle, N.Y.: Arlington House.

——. 1970. Power and Market. Menlo Park, Calif.: Institute for Humane Studies.

——. 1962. Man, Economy, and State: A Treatise on Economics. Princeton, N.J.: D. Van Nostrand; uusintapainos vuodelta 1993 the Ludwig von Mises Institute, Auburn, Ala. Vuonna 2004 Man, Economy, and State yhdistettiin Power and Marketin kanssa tutkijan laitokseksi  the Ludwig von Mises instituution julkaisemana.

Viitteet

---

[1] Friedrich A. Hayek on nykyään akateemisessa maailmassa yleisesti kaikkein tunnetuin itävaltalainen taloustieteilijä. On kuitenkin maininnan arvoista huomioida, että Hayek ei edusta itävaltalaisen taloustieteen rationalismin valtavirtaa eikä hän tosin mitään muuta väittänytkään. Hayek sijoittuu brittiläiseen empirismin ja skeptismin älylliseen perinteeseen, ja on selkeä mannermaisen rationalismin vastustaja, jonka Menger, Böhm-Bawerk, Mises ja Rothbard omaksuivat. Lisää tästä aiheesta, ks. Joseph Salerno, “Ludwig von Mises as Social Rationalist,” Review of Austrian Economics 4 (1990): 26–54; Jeffrey M. Herbener, “Introduction,” in The Meaning of Ludwig von Mises, Jeffrey M. Herbener, ed. (Boston: Kluwer Academic Publishers, 1993); Hans-Hermann Hoppe, “Einführung: Ludwig von Mises und der Liberalismus,” in Ludwig von Mises, Liberalismus (St. Augustine: Academia Verlag, 1993); idem, “F.A. Hayek on Government and Social Evolution,” Review of Austrian Economics 7, no. 1 (1994): 67–93; “Die österreichische Schule und ihre Bedeutung für die moderne Wirtschaftswissenschaft,” in Hans Hoppe, Kurt Leube, Christian Watrin, and Joseph Salerno, Ludwig von Mises’s ‘Die Gemeinwirtschaft’ (Düsseldorf: Verlag Wirtschaft und Finanzen, 1996); Murray N. Rothbard, “The Present State of Austrian Economics,” in Rothbard, The Logic of Action (Cheltenham: Edward Elgar, 1997), vol. 1.

[2] Ludwig von Mises, Human Action, 3. p. (Chicago: Contemporary Books, 1949); tutkijan laitos the Ludwig von Mises Institute julkaisemana vuonna 1998.

[3] Murray N. Rothbard, Man, Economy, and State: A Treatise on Economics (Princeton, N.J.: D. Van Nostrand, 1962); idem, Power and Market (Menlo Park, Calif.: Institute for Humane Studies, 1970). Man, Economy, and State with Power and Market, tutkijan laitos the Ludwig von Mises Institute julkaisemana vuonna 2004.

[4] Ludwig von Mises, “A New Treatise on Economics,” The New Individualist Review 2, no. 3 (1962): 39–42.

[5] Murray N. Rothbard, The Ethics of Liberty (Atlantic Highlands, N.J.: Humanities Press, 1982).

[6] Ludwig von Mises, The Theory of Money and Credit, H.E. Batson, trans. (Indianapolis: Liberty Fund, 1980 [1912]).

[7] Rothbard, Man, Economy, and State, s. 270–71; painotukset alkuperäisiä.

[8] Murray N. Rothbard, The Logic of Action (Cheltenham, U.K.: Edward Elgar, 1997), vol. 1, s. 222.

[9] Ks. Lionel Robbins The Nature and Significance of Economic Science (London: Macmillan, 1932), kappale 6. Luonnollisesti henkilöiden välisten tai henkilön sisäisen hyötyvertailujen mahdottomuus ei tarkoita, ettei kahta yksilöä tai kahta aikajaksoa voida verrata objektiivisesti keskenään. Itse asiassa jokainen yksilö voi määrittää objektiivisesti onko hänen kvantitatiivinen tietyn hyödykkeen tarjonta lisääntynyt, vähentynyt tai pysynyt samana. Ja jos hänen tuotteena tarjonta on kasvanut (vähentynyt) samaan aikaan kun hänen toisen tuotteen tarjontansa on pysynyt vakiona, voidaan varmasti sanoa objektiivisesti, että tämä yksilö on paremmassa (huonommassa) tilanteessa ja on saavuttanut korkeamman (alhaisemman) sijajärjestyksen yksilöllisessä arvoasteikossaan. Vastaavasti jokainen rahatalouteen osallistuva yksilö voi määrittää objektiivisesti onko hänen omaisuutensa rahallinen arvo lisääntynyt, vähentynyt vai pysynyt vakiona.

[10] Rothbardin panos hyvinvointitalouteen on siroteltunta kauttaaltaan läpi koko hänen tuotantonsa. Se alkaa hänen vuoden 1956 esseestään “Toward a Reconstruction of Utility and Welfare Economics,” ja saavuttaa päätöksensä vuonna 1982 hänen teoksessaan Ethics of Liberty. Ks myös Hans-Hermann Hoppe, “Book Review of Man, Economy, and Liberty,” Review of Austrian Economics 4 (1990): 257-58; idem, The Economics and Ethics of Private Property (Boston: Kluwer, 1993), s. 232-33; Jeffrey Herbener, “The Pareto Rule and Welfare Economics,” Review of Austrian Economics 10, no. 1 (1997): 70–106.

[11] Rothbard, Ethics of Liberty, s. 31.

[12] Rothbard, Logic of Action, vol. 1, s. 212.

[13] Ibid., s. 243.

[14] Rothbard, Ethics of Liberty, s. 171.

[15] Rothbard, Logic of Action, vol. 1, s. 247.

[16] Ibid., s. 244

[17] Rothbard, Power and Market, s 2

[18] Rothbard, Man, Economy, and State, s. 591

[19] Mises, Human Action, s. 359

[20] Rothbard, Man, Economy, and State, s. 607, 614; painotukset alkuperäisiä

[21] Ibid., s. 544–50.

[22] Ibid., s. 585.

[23] Murray N. Rothbard, What Has Government Done to Our Money? (Auburn, Ala.: Ludwig von Mises Institute, 1990).

[24] Murray N. Rothbard, For A New Liberty (New York: Macmillan, 1973)

[25] Murray N. Rothbard, America’s Great Depression (New York: Richardson and Snyder, 1983).

[26] Murray N. Rothbard, Conceived in Liberty, 4 nid. (New Rochelle, N.Y.: Arlington House, 1975).

[27] Murray N. Rothbard, An Austrian Perspective on the History of Economic Thought, 2 nid. (Cheltenham, England: Edward Elgar, 1995).

[28] Vuonna 1988 Rothbardin perustamasta julkaisusta tuli Transaction Publishersin julkaisemana the Quarterly Journal of Austrian Economics.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: Murray N. Rothbard: Economics, Science, and Liberty

Claude Frédéric Bastiat (1801–1850) on yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä taloustieteilijöistä. Hänen roolinsa on kyseenalaistamaton ranskalaisen vapaakauppaliikkeen organisoijana ja 1800-luvun Manner-Euroopan vapaakauppaliikkeen innoittajana, ja historioitsijat tunnistavat hänet erinomaisena pamflettien kirjoittajana – eräät kutsuvat häntä jopa ”kaikkein loistavimmaksi koskaan eläneeksi talousjournalistiksi”. [1]

Yleisesti ei ole kuitenkaan hyväksytty, että Bastiat oli myös merkittävä teoreetikko, jonka löydöillä on ollut pysyvä vaikutus. [2] Hänen älyllistä perintöään on tarpeettomasti laiminlyöty, koska se pitää sisällään ongelmia, jotka eivät ole 2000-luvun valtavirran taloustieteilijöiden tutkaruudulla. Sillä on paljon enemmän yhteistä nykypäivän itävaltalaisten taloustieteilijöiden kanssa, ja tämän artikkelin tarkoituksena on tuoda esiin joitain näitä yhtäläisyyksiä ja auttaa palauttamaan Bastiat oikealla paikalleen taloustieteen historiassa. [3]

Harmonia vastaan tasapainotila

Bastiat esitetään usein harmonian opin puolestapuhujana. Vaikkakin tämä pitää paikkansa, niin yleensä ei ole kovin hyvin ymmärretty mitä tämä oppi todellisuudessa sanoo ja kuinka se eroaa yhteiskunnallisten ilmiöiden keskinäisten suhteiden viimeaikaisemmista näkemyksistä. Bastiatin pääteoksen nimi on vaikuttavasti Taloudelliset harmoniat. Tässä teoksessa hän kehittelee ja puolustaa väitettä, että yhteiskunnan kaikkien jäsenten intressit ovat harmoniset, jos ja siinä määrin kuin yksityisomistuksen oikeuksia kunnioitetaan tai nykyaikaisen kielenkäytön mukaisesti, että esteettömät markkinat voivat toimia vapaina valtion väliintuloista.

Hänen argumenttinsa ydin on hyvin yksinkertainen. Hän vakuuttaa ettei vapaiden markkinoiden luonteessa ole mitään mikä lähtökohtaisesti tekee sen hyvin järjestäytyneestä toiminnasta mahdotonta. Toisin sanoen vapaat markkinat eivät sisäsyntyisesti toimi minkään väestön osan intressejä vastaan. Ainoa ryhmä kenen intressejä se ei pysty sovittamaan yhteen kaikkien muiden ryhmien intressien kanssa ovat huijarit tai varkaat, jotka elävät muiden ihmisten omaisuuden loukkauksilla.

Kuten Bastiat toteaa näistä muutoin yleisistä taloudellisen harmonian rajoista: ”Niin paljon kuin rakastammekin yhteensovittamista, on olemassa kaksi periaatetta, joita ei voida sovittaa yhteen: vapaus ja pakkovalta.” [4]  Vapaat markkinat pystyvät siten tyydyttämään kaikkien muiden intressit paitsi niiden, jotka jostain syystä pyrkivät loukkaamaan muiden omistusoikeuksia.

Seurauksena ei ole vaatia väittämättömästi instituutionaalista väliintuloa. Luonnollisesti ei ole takuita, että markkinat tyydyttävät jokaisen yksilön jokaisena ajan hetkenä. Bastiat ei väitä, että markkinat olisivat vapaita ”häiriöiden syistä” (s. 489ff.), tarkoittaen virheistä tai väkivallasta. Päinvastoin hän käyttää monta sivua kirjastaan painottaen näitä sosiaalisen maailman ominaisuuksia (katso esimerkiksi 1851, s. 494ff, 554ff.). Hän ei viittaa lainkaan kysymykseen siitä toimivatko kaikki yhteiskunnan jäsenet aina harmoniassa toistensa kanssa, vaan kysymykseen siitä ovatko heidän intressinsä aina harmoniset. Bastiat kiistää ensimmäisen, mutta vakuuttaa jälkimmäisestä.

Yhteiskunnan kaikkien jäsenten intressit ovat harmoniset niin kauan kuin he kunnioittavat toistensa omaisuutta, juontuen itsensä omistamisesta, koska yhteistyössä tuottaminen on fyysisesti tuottavampaa kuin yksilöllinen tuotanto. [5]  Jokainen yhteiskunnan jäsen hyötyy hyvin järjestäytyneestä työnjaosta ja markkinoissa ei ole lähtökohtaisesti mitään, joka tekisi tällaisen työnjaon mahdottomaksi.

Esittäessään intressien harmoniaa vapailla markkinoilla Bastiat argumentoi melko perustavanlaatuisella tasolla kohdatakseen kerralla laajan ja moninaisen älyllisten vastustajien ryhmän. Hän ei ole rajoittunut keskustelemaan jokaisesta valtion väliintulon ehdotuksesta erikseen, vaan keskittyy näiden ehdotusten yhteiseen perustaan siitä, että vapailla markkinoilla jotkin intressit ovat sisäsyntyisesti vastakkaisia. Bastiat analysoi yksityiskohtaisesti monia tällaisia väitettyjä intressivastakkaisuuksia todistaen jokaisen kohdalla väitteen perusteettomaksi.

Esimerkiksi vaikka velallisilla ja luotonantajilla vaikuttaisi olevan eturistiriita, näin ei todellisuudessa ole, koska velallisella itsellään on intressi hänen luotottajansa hyvinvointiin, sillä muutoin hän ei voi saada lisäluottoa. Ja luotonantajalla on intressi velallisen hyvinvointiin, koska ainoastaan terve velallinen voi maksaa korkoja.

Bastiat keskusteli lukemattomista vastaavista suhteista kuten kuluttajien ja tuottajien, proletariaattien ja omistajien, työläisten ja kapitalistien, maaseutu ja kaupunkiväestön, kansalaisten ja ulkomaalaisten, maanomistajien ja vuokralaisten, kansan ja keskiluokan jne. Hän myös osoitti vääräksi Malthusin väestöteorian, jonka mukaan väestönkasvu tuo mukanaan ruokapulan ja päätyy siten yhteiskunnan jäsenten välisiin eturistiriitoihin.

Lähes kaikki hänen tekemänsä argumentit näissä kyseisissä asioissa pureutuvat asian ytimeen. Esimerkiksi käsitellessään ehdotusta estää epäreilua kilpailua yhtenäistämällä tuotanto-olosuhteita, Bastiat (1964b, pp. 29f.) havainnoi:

 
Bastiatin peruste vapaille markkinoille ei kuitenkaan perustunut ainoastaan yksittäisten valtion interventioiden vääräksi osoittamiseen, vaan myös yleiseen kaikille valtion toimien ehdotuksille yhteisen perustan vääräksi osoittamiseen. Hän argumentoi nerokkaasti, että kaikki nämä ehdotukset sisältävät jonkin muunnelman väitteestä, että vapaat markkinat perusluonteeltaan toimivat tiettyjen yksilöiden tai ryhmien intressien vastaisesti. Tämä on pääteema hänen loppuunsaattamattomassa Taloudelliset harmoniat -teoksessa. Esipuheessa, jonka hän osoitti Ranskan nuorille, Bastiat (1851, s. 3; oma käännös) painottaa, että

 
Lyhyt vilkaisu 1900-luvun taloudellisen ajattelun historiaan vahvistaa Bastiatin oivalluksen interventiollisten hankkeiden yhteisestä nimittäjästä. Kaikkein tärkein valtion väliintulon taloudellinen oikeutus painotti suhdannevaihtelujen olemassaoloa, monopolia, julkisia hyödykkeitä ja työttömyyttä. Jokaisessa näissä tapauksissa havaitun ongelman väitettiin olevan markkinoiden epäonnistuminen, mikä ei ole mitään muuta kuin väite, että kyseinen ongelma juontuu markkinoiden perusluonteesta. Markkinat eivät pysty ratkaisemaan sitä, ainakaan ne eivät voi ratkaista sitä yhtä hyvin kuin valtio, mahtava deus ex machina, jonka on siksi välttämätöntä tuoda pelastus.

Bastiatin hengen mukaisesti monet itävaltalaiset ja muutamat valtavirran taloustieteilijät ovat yhä uudelleen osoittaneet vääräksi tapauskohtaisesti nämä 1900-luvun väitteet markkinoiden epäonnistumisesta. Nämä vastaväitteet saavat varmasti lisää voimaa, jos ne yhdistettäisiin yleisempään hyökkäykseen harhakäsitystä kohtaan, joka yhdistää kaikkia näitä yksittäisiä tapauksia. Tällaisissa pyrkimyksissä nykypäiväin taloustieteilijät hyötyvät erittäin paljon Bastiatin talouden harmonioiden opin huolellisesta tutkimuksesta.

Huomionarvoisesti Bastiatin talouden harmoniat –argumentti eroaa selkeästi tyypillisestä 1900-luvun vapaiden markkinoiden argumentista, jota Léon Walrasin työ innoitti ja jonka mukaan markkinat saavuttavat tai pyrkivät saavuttamaan tasapainotilan tai ne maksimoivat tai pyrkivät maksimoimaan yhteiskunnallisen hyödyn. Seuraavaksi huomattakoon kuinka muutama vuosikymmen myöhemmin Louis Rougier (1938, s. 70; oma käännös) esitti tieteellisen perusteen vapaille markkinoille:

 
Tämäntyylinen argumentti oli laajalle levinnyttä 1930-luvulla ja on yhä nykyään Chicagon vapaiden markkinoiden taloustieteilijöiden ponnistelujen ansiosta. Tästä merkittävästi eroten Bastiat ei väittänyt, että laissez-faire tuottaisi täydellisyyden tilan. Hänen kannanottonsa oli, että siellä missä yksityisomaisuutta kunnioitetaan ilmenee luonnollinen järjestys, jossa yksilölliset intressit eivät ole vastakkaisia vaan vastavuoroisesti tukevia. Tällöin yhteiskunta kehittyy jatkuvasti, vaikkakaan se ei saata koskaan olla täydellinen tiettynä ajanhetkenä.

Omaisuuden ja haltuunoton analyyttinen merkitys

Viittasimme jo Bastiatin oivallukseen, että talouden harmoniat riippuvat tietyn muotoisista omaisuuden haltuunotoista, nimittäin vapaille markkinoille perustuvista omaisuuden haltuunoton muodoista. Bastiat näki selvästi, että pakkovaltainen haltuunotto – tai tunkeutuminen kuten edesmennyt Murray Rothbard kutsuisi sitä – aikaansaa yhteensovittamattoman etujen törmäyksen, joka häiritsee ja lopulta tuhoaa markkinoiden toiminnan. Hänen pääasiallinen panoksensa positiiviseen taloudelliseen analyysiin koostuu kehittyneestä häiriöiden syiden ja vaikutusten kuvauksesta, joita pakkovaltainen haltuunotto aiheuttaa. ”Protektionismi”, ts. lain suojaama erityisintressien politiikka, häiritsee intressien luonnollista harmoniaa ja luo etuoikeuksista konflikteja, jotka päättyvät sosialismiin ja sotaan. Esimerkiksi viinitariffi hyödyttää kotimaisia viinin tuottajia kotimaisten kuluttajien ja ulkomaisten viinituottajien kustannuksella.

Koska valtion interventio luo voittajia ja häviäjiä, huono-osaisilla ryhmillä on motivaatio puolustaa itseään ottamalla valtio hallintaansa ja käyttämällä sitä hyödykseen, näin lisäten lain vinoutumista. Sen jälkeen kun protektionismi on hyväksytty periaatteena, se käynnistää prosessin, joka tuhoaa täysin kaitselmuksen alaisen yksityisomistuksen järjestyksen, päättyen täysimittaiseen sosialismiin. Tässä prosessissa lain vinoutuminen toimii pääinstrumenttina:

 
Valitettavasti suurimmalta osalta ihmisiä puuttuu taloustieteen koulutus ja he ovat sen vuoksi alttiita pitämään tällaisia valtion interventioita vaurauden lisäämisen lähteenä kaikille, eikä joidenkin ihmisten ryöstämisen toimena toisten hyödyksi. Näille ihmisille, Bastiatin (1964a, s. 144) sanoin, ”valtio on mahtava mielikuvitusolento, jonka avulla jokainen pyrkii elämään kaikkien muiden kustannuksella”.

Bastiatin kirjoitukset kaitselmuksen alaisen yksityisomaisuuden järjestyksen ja ihmisen tekemien lakien dialektiikasta tekevät hänestä merkittävän edelläkävijän nykypäivän lain ja taloustieteen akateemisille tieteenaloille siitäkin huolimatta, että hän lähestyy aihealuetta täysin erilaisesta näkökulmasta kuin nykyinen valtavirran taloustiede. Bastiat painottaa ratkaisevaa näkökantaa, että koska laki on ihmisen luoma insituutio, se voidaan myös vinouttaa käyttämällä sitä muihin tarkoitusperiin kuin yksityisomaisuuden suojeluun.

Siten Bastiat käyttää omaisuutta ja haltuunottoa perustavanlaatuisina elementteinä analyysissään – ne ovat lähtökohtia hänen perusteluilleen pelkkien hänen perusteluidensa tulosten käytännöllisen toimeenpanon työvälineiden sijaan. Juuri tämä kyseinen menetelmä teki hänen perustelunsa laissez-fairelle sietämättömäksi Cairnesille (1965), Jevonsille (1968), muille brittiläisille taloustieteilijöille ja myös uudelle ranskalaiselle taloustieteilijöiden sukupolvelle, joka täytti talouspolitiikan uudet virat 1800-luvun viimeisellä neljänneksellä (ks. Salerno 2001). Heidän silmissään Bastiatin menetelmään sisältyi petitio principii – se oletti jotain totena, joka voidaan vahvistaa ainoastaan analyysin lopussa.

Mutta tämä vastalause osuu harhaan. Bastiat ei argumentoinut, että tämä tai tuo omistusoikeus olisi oletettuna hypoteesista, tai postulaatista, että sen tulisi ohjata politiikkaa. Hän keskittyi kahden radikaalisti erilaisen haltuunoton muodon –  omaisuuden ja ryöväämisen tai luomisen ja varastamisen (1851, s. 220, 502) – vertaavaan analyysiin, ja luomisen vastaan varkauden komparatiiviset vaikutukset säilyvät huolimatta siitä mikä niistä toteutetaan taloudessa.

Vastoin Cairnesia ja hänen muita myöhempiä kriitikoitaan Bastiatin ehkä merkittävin panos taloustieteeseen on hänen tietoinen omaisuuden ja haltuunoton analyyttinen käyttö, vaikkakin myöhempien brittiläisten ja ranskalaisten viranomaisten vahingollinen kritiikki taloustieteessä nujersi käytännössä kaikkia tulevia taloustieteilijöitä seuraamasta hänen jalanjälkijään. Kun Murray Rothbard 1960-luvun alussa ja Hans-Hermann Hoppe 1980-luvun lopussa alkoivat elvyttämään tätä menetelmää, he lähtivät lähes tyhjästä ja ilman viitteitä heidän suureen ranskalaiseen edeltäjäänsä.

Ihmisen toiminta, omaisuus ja arvo

Bastiatin ajattelussa omaisuudella on merkittävä rooli valtion interventioiden analyysin lisäksi myös arvoteoriassa. Valitettavasti lähes kaikki hänen ajatuksensa omaisuuden ja arvon suhteesta löytyvät hänen keskenjääneestä teoksestaan Taloudelliset harmoniat (erityisesti kappaleista jotka käsittelevät vaihdantaa, arvoa ja omaisuutta), jota hän työsti kuolinvuoteellaan ja jota sen vuoksi leimaa lähes kuumeinen toistava peräänantamattomuus tiettyjä hänen argumenttiaan tukevia olennaisia tosiasioita kohtaan. Seuraava selitys asettaa nämä tosiasiat niiden kokonaiskuvaan. Pellissier-Tanonin (2001) mukaan Bastiatin arvoteorian kaikkein tarkin kuvaus löytyy Gonnardilta (1941, s. 338ff.).

Ensimmäinen huomioitava asia on, että Bastiat rajoittaa arvoanalyysinsä markkinailmiöön. Kun hän käyttää sanaa ”arvo”, hän tarkoittaa markkinoiden asettamaa vaihtosuhdetta. Siten lähtökohtaisesti hänen analyysinsä laajuus on rajoittuneempi kuin nykyisen rajahyötyanalyysin, joka myös käyttää täysin erilaisessa merkityksessä ilmaisua ”arvo”. Kuitenkin on sanomattakin selvää, ettei erilainen terminologia sinänsä asetu Bastiatia vastaan tai osoita ristiriitaa hänen arvoteoriansa ja nykyisen arvoteorian välillä. [7]

Bastiatin arvoteorian keskeinen väite on selväpiirteinen markkinoiden vaihdantasuhteiden luonnehdinta ihmisten palveluiden suhteina (Bastiat 1851, s. 118). Yhä uudelleen hän vakuuttaa, että arvo on kahden markkinoilla vaihdetun palvelun välinen suhde ja lisäksi että ainoastaan ihmisten palveluilla on arvo, luonnon palveluiden ollessa aina ilmaisia. Tämä näkökanta vaikuttaa yhteensovittamattomalta nykyisen rajahyötyteorian kanssa, joka selittää markkinoiden hinnat kuluttajien valintoina. Mutta kuten tulemme näkemään, Bastiatin teoria palveluista ja arvoista liittyy markkinahintoihin tavalla jota nykyinen arvoteoria ei lainkaan sisällä. Jälkimmäinen pyrkii selittämään tarkkaa asioiden vaihtosuhdetta markkinoilla, mutta tämä ei ole lainkaan Bastiatin huolenaiheena. [8]  Hänen päämielenkiintonsa on selittää mitä ihmiset vaihtavat markkinoilla, ja hänen vastauksensa on, että he vaihtavat yksinomaan ihmisten palveluita.

Kuten tulemme näkemään niin tämä vastaus ei ole ainoastaan täysin oikeassa sen sisällössään, vaan se tarjoaa myös puuttuvan yhdistävän tekijän nykyisen taloudellisen arvon ja hintojen teorian ja nykyisen libertarisen omaisuusteorian välillä.

Jotta Bastiatin arvoteoriaa voi ymmärtää, on olennaista oivaltaa, että hän käyttää sanaa ”palvelut” täysin erilaisessa merkityksessä kuin nykyaikainen taloustiede, nimittäin ihmisten palveluiden suppeassa merkityksessä tai vielä tarkemmin ilmaistuna merkityksessä: ihmisten toimintoja suoritettuna muiden ihmisten palvelemiseksi. Hänen silmissään talouspolitiikka on ihmisen toiminnan tiede, ja sen vuoksi sen tulee ”perustua ilmentymiin toiminastamme, vaivannäöstämme ja vastavuoroisista palveluista joita vaihdetaan toinen toisiinsa, koska ne ovat alttiita vertailulle, arvostukselle, arvioinnille ja ne ovat alttiita arvioinnille juuri sen vuoksi, että niitä vaihdetaan toinen toisiinsa.” [9]  Päinvastaisesti tarpeet ja tyydytykset ovat sopimattomia taloustieteen perustoiksi, koska nämä ilmiöt kytkeytyvät jokaiseen yksilöön ja ovat siten ei verrannollisia. [10]

Bastiat argumentoi lisäksi ja yhtä perustavanlaatuisesti, että ihmiset eivät pelkästään palvele toinen toisiaan teoilla jotka suoritetaan lähi- tai kaukaisemmassa tulevaisuudessa vaan myös menneisyydellä suoritetuilla teoilla (Bastiat 1851, s. 233). Siten palvelun suorittamista ei tapahdu pelkästään leikkaamalla toisen hiukset, tekemällä toisen kirjanpitoa tai antamalla pianotunteja vaan myös luopumalla omin käsin muokatusta maapalasta tai aikaisemmin leivotusta kakusta. Maapalan tai kakun tapauksessa mennyt palvelu ei tapahdu yksin vaan ”sekoitettuna” luonnonvarojen kanssa, joita ne muokkaavat.

Tällainen kielenkäyttö saattaa olla epätavallista, mutta se ei ole varmasti väärää sen sisällössään. Nykyään olemme tottuneet puhumaan palveluista rajoittuneemmassa työpalveluiden merkityksessä, jotka arvostetaan ja hinnoitellaan erillään palvelua täydentävistä tuotantotekijöistä.

Esimerkiksi sihteerin työ on palvelu, vaikka siinä käytetty kynä tai tietokone ei ole. Bastiatin näkökulmasta taas jokaisen näiden tuotantotekijöiden käyttäminen on palvelu: sihteeri suorittaa palvelun työllään, kynävalmistaja suorittaa palvelun luovuttaessaan kynän ja tietokonevalmistaja suorittaa palvelun luovuttaessaan tietokoneensa. Ja yrittäjä tarjoaa kaikilla näille palveluita luovuttaessaan heille rahaa vastineena saamistaan palveluista. Siten on täysin perusteltua luonnehtia Bastiatin markkinavaihdantoja palveluiden vaihdannoiksi.

Tämän markkinavaihdantojen luonnehdinnan tärkeys juontuu sen yhtäläisyyksistä Lockean-Rothbardilaisen haltuunoton ja omaisuuden teorian kanssa. [11]  John Locken haltuunoton teorian mukaan – joka oli vakioteoria Bastiatin piireissä [12]  – maapalan voi omistaa jos ja siinä määrin kuin sitä on muokannut omilla toimillaan. Siten tämän maapalan vaihtaminen markkinoilla on luopumista aikaisemmista teoista – tarkoittaen siis Bastiatin mukaan henkilön aikaisemmista palveluista –  hintaa vastaan, joka on itsessään välttämättömästi joko teko tai mennyt teko yhdistettynä luonnonvaroihin. Siten näemme, että Bastiatin arvoteoria on johdonmukainen sovellus lockelaisesta vaatimuksesta omaisuuden ja ihmisen toiminnan välisestä suhteesta talousteoriassa. [13]

Itävaltalaiset taloustieteilijät kuten Mises (1998), Rothbard (1993) ja Hoppe (1989, 1993) painottavat rutiininomaisesti, että vaihdanta ja markkinahinnat pohjautuvat omaisuuteen. Heidän mukaansa ei ole olemassa asioita, jotka vaihtavat keskenään kuten Walrasian tasapainomallissa. Sen sijaan kaikki markkinavaihdannat tapahtuvat ihmisten välillä, ja kaikissa markkinoiden kanssakäymisissä ihmiset vaihtavat omaisuutta. Esimerkiksi kun Meikäläinen vaihtaa omenan Korhosen päärynään, omenan täytyy olla Meikäläisen omaisuutta ja päärynän Korhosen omaisuutta, tai muutoin vaihdantaa ei voi tapahtua. Bastiatin analyysi vaihdannasta ja arvosta täydentää ja vahvistaa itävaltalaista hintateoriaa esittämällä, että lopulta kaikki omaisuus on mennyttä, nykyistä tai tulevaa toimintaa.

Tähän oivallukseen perustuen, että se mitä maksamme markkinavaihdannoista on pelkästään muiden ihmisten tekoja, Bastiat luo kehittyneen analyysin arvon ja ihmisen toiminnan ja luonnonvarojen yhteistoiminnan suhteista.

Bastiat (1851, s. 122) painottaa, että luonnonvarojen palveluiden hyödyn tulee olla tiukasti erillään ihmisten palveluiden hyödystä. Ainoastaan ihmisten toiminnan hyöty liittyy omaisuuteen ja arvoon, kun taas luonnonvarojen hyöty ei liity. Siten hyödyllä luonnosta ei ole vaikutusta hintoihin, jotka määrittyvät yksinomaan ihmisen toiminnan hyödystä (1851, s. 158). Toisin sanoen sekä ihmisen toiminta että luonnonvoimat tuottavat molemmat hyödyllisiä vaikutuksia, mutta ainoastaan ihmisen toiminnasta juontuvasta hyödystä maksetaan ja luonnon hyödystä ei koskaan makseta. Jälkimmäinen on aina ilmainen siinä merkityksessä, että omistamattomat resurssit ovat kenen tahansa saatavilla joka näkee  niiden poimimisen tai ”keräämisen” vaivan. Bastiat sanoo:

 
Lisäksi koska ihmiset pyrkivät jatkuvasti lisäämään heidän työnsä tuottavuutta innovaatioiden, työnjaon, pääoman keräämisen jne. avulla ja koska he voivat tehdä näin ainoastaan kanavoimalla yhä enemmän luonnonvaroja näihin tuottaviin hankkeisiin, tuotteiden arvo – niiden hinta ostajan kontrolloimina menneinä, nykyisinä tai tulevina tekoina – vähenee jatkuvasti (Bastiat 1851, s. 241). ”Mitä tapahtuu, jos käytetään työkalua? Tämä hyöty saadaan kerättyä helpommin. Siten [hyödyn keräämisen] palvelulla on vähemmän arvoa. Kirjapainon keksimisestä lähtien olemme maksaneet vähemmän kirjoista – ihailtava ja väärinymmärretty ilmiö!” (s. 153).

Täten kehittyvässä yhteiskunnassa, jolle on luonteenomaista teknisen tietämyksen lisääntyminen, pääoman kerääntyminen ja muut ihmisen toiminnan fyysistä tuottavuutta lisäävät osatekijät, kaikki ihmiset nauttivat yhä suuremmasta hyödystä yhä alhaisemmilla hinnoilla. Tällaisessa yhteiskunnassa maksetaan aina toisten ihmisten palveluina tarjoamasta hyödystä, mutta ainoastaan tästä hyödystä maksetaan sillä yhä lisääntyvä hyöty, joka juontuu luonnonvoimien suuremmasta hyväksikäytöstä, saadaan ilmaiseksi.

Riippumatta yksilöllisistä ansioista näin jokainen kehittyvän yhteiskunnan jäsen hyötyy jokaisen toisen yhteiskunnan jäsenen työn fyysisen tuottavuuden lisäyksestä.
Nämä ansiottomat ilmaiset edut ovat lisänä yhtä ilmaisiin hyvinvoinnin yleisiin olosuhteisiin kuten happeen, painovoimaan, auringonpaisteeseen jne. jotka ovat yhtäläisiä kaikille yksilöille. Kun näiden ilmaisten hyötyjen saatavuus lisääntyy, maksettavien hyödykkeiden suhteellinen tärkeys – ihmisen toiminnasta juontuvat hyödyt – vähenevät jatkuvasti.

Bastiat kutsuu tätä ilmiötä kaikkien ihmisten ”kehittyväksi yhteisöksi”, painottaen yhä uudelleen: ”Ei ole kyseessä arvojen kokonaisuuden vähentyminen vaan hyötyjen kokonaisuuden kasvu. Omaisuuden absoluuttinen alue ei ole vähentynyt, vaan yhteisön absoluuttinen  alue on laajentunut” (s. 231; oma käännös; painotukset alkuperäisiä).

Kontrafaktuaalinen analyysi

Bastiat ymmärsi, että hänen analyysinsä loukkaavan haltuunoton tuhoisista vaikutuksista perustuvut melko erityiseen laissez-fairen ja interventionismin vertaamiseen, nimittäin kontrafaktuaalisiin vertailuihin. Hänen merkittävässä esseessään ”Mitä nähdään ja mitä ei nähdä”, Bastiat esitti tämän oivalluksen kontrafaktuaalisena tarinana rikkoutuneesta ikkunasta. Poika rikkoo ikkunalasin ja tavanomaiset taloudelliset viisastelijat kerääntyvät ylistämään onnettomuutta, koska se pitää talouden aktiivisena. Bastiat (1964a, s. 2f) vastustaa:

 
Tämä on kontrafaktuaalisen taloudellisen argumentin luonne kiteytettynä. Itse asiassa esseen otsikko ”Mitä nähdään ja mitä ei nähdä” tiivistää asian. F. A. Hayek (1964, s. ix) mainitsee pelkästään ihaillen: ”Kukaan ei ole koskaan ilmaissut selkeämmin yhdessä lauseessa keskeistä rationaalisen talouspolitiikan vaikeutta ja lisätäkseni, kiistatonta argumenttia taloudelliselle vapaudelle.” Tiedostaen että hän oli saavuttanut tieteellisen peruskallion Bastiat lisäsi esseelle alaotsikon ”talouspolitiikka yhdessä oppitunnissa” –ennakoiden näennäisesti Henry Hazlittin vuoden 1944 klassikkoa, jolla oli lähes sama otsikko ja jota on myyty yli miljoona kappaletta ja kuten sen kirjoittaja on myöntänyt, ettei hän tehnyt mitään muuta kuin sovelsi Bastiatin näkemystä laajempaa alueeseen taloudellisia ongelmia.

Bastiatin 1800-luvun ihailijat ovat hyvin tarkkaavaisesti huomanneet hänen täyden poikkeamansa sen tyylisistä argumenteista, joita brittiläisen koulukunnan Smith ja Ricardo vaalivat. Hänen elämänkertansa kirjoittaja Fontenay (1881) mainitsi, että Bastiat tavallaan jatkoi fysiokraattien tutkimusohjelmaa. Jälkimmäiset olivat huomanneet ihmisen onnellisuuden olevan taloustieteen päämäärä, joka puolestaan oli heille luonnonlain tiede. Brittiläiset klassiset taloustieteilijät sen sijaan olivat pelkistäneet taloustieteen (näkyvien) tosiasioiden tieteeksi ja korvanneet ihmisen onnellisuuden materialistisesti ymmärretyllä ”vauraudella”. Fontenayin mukaan Bastiatin suuri saavutus oli yhdistää nämä kaksi lähestymistapaa ”tosiasioiden tieteeksi luonnonlain näkökulmasta” – luonnonlaki määrittäen vaihdannan, arvon ja omaisuuden.

Valitettavasti tämä näkemys taloudellisten lakien luonteeseen kukoisti ainoastaan hyvin lyhyen ajan – kaikkein merkittävimmin Courcell-Seneuilin (1867) työssä – ennen kuin se vaipui unohduksiin. Bastiat mustamaalattiin poliittiseksi agitaattoriksi ja hänen tieteellisiä saavutuksiaan vähäteltiin järjestelmällisesti. [14]  Taloustiede tuli brittiläisen talouspolitiikan vaikutuksen alaiseksi, joka materialistisen metodologiansa osalta löysi täyttymyksensä 1900-luvun positivismista.

Ja viimeisenä muttei vähäisimpänä Bastiatin oivallukset olennaisista suhteista tosiasiallisista tai näkyvistä ihmisen toiminnan osista ja näkymättömistä tai kontrafaktuaalisista ihmisen toiminnan osista korvautuivat positiiviseen ajattelutapaan paremmin soveltuvalla erolla, nimittäin lyhyen ja pitkän aikavälin erolla. Toiminnan näkymättömät seuraukset tulkittiin pitkäksi aikaväliksi ja siten ei vielä näkyviksi seurauksiksi.

Näyttää kuitenkin siltä ettei Bastiat itse ollut täysin tietoinen hänen argumenttinsa luonteesta. Toisaalta hän oli osunut samaan naulankantaan aikaisemmassa esseessään kritisoiden post-hoc-ergo-propter-hoc virhettä (1964b, s. 187ff.). Toisaalta jopa samassa kappaleessa ”Mitä nähdään ja mitä ei nähdä” hän perääntyy takaisin lyhyen ja pitkän aikaväline eroon; esimerkiksi säästäväisyyttä ja ylellisyyttä käsittelevässä osiossa, jonka hän päättää toteamuksella:

 
Nämä epäjohdonmukaisuudet eivät kuitenkaan olleet merkittäviä hänen työnsä myöhemmälle laiminlyömiselle. Ratkaisevina tekijöinä olivat materialistis-positivistiset ennakkoluulot, jotka olivat brittiläisten klassisten taloustieteilijöiden lähestymistavan pohjalla. Jälkimmäisten perusteettomat a priori käsitykset taloustieteen luonteesta estivät Bastiatia – muiden merkittävien Manner-Euroopan taloustieteilijöiden lisäksi – saavuttamasta laajempaa hyväksyntää anglosaksisissa maissa ja siten, kuten asiat ovat nykyään, maailmanlaajuisesti taloustieteen opiskelijoiden keskuudessa.

Tähän päivään saakka nämä ennakkoluulot ovat estäneet ”Mitä nähdään ja mitä ei nähdä” esseen asianmukaista lukemista. Useimmat lukijat tekevät esseestä johtopäätöksen, että tietyt taloudelliset argumentit pitävät sisällään vertailuja, mutta vain harvat lukijat ovat ymmärtäneet, että nämä argumentit perustuvat komparatiivisiin talouden lakeihin, ja erityisesti että nämä komparatiiviset lait ovat luonteeltaan kontrafaktuaalisia. Tämä on todella ironista huomioiden, että essee on niin hyvin tunnettu taloustieteilijöiden keskuudessa. Bastiatin aikainen kuolema esti häntä selittämästä yksityiskohtaisemmin hänen argumenttiensa loogista rakennetta ja yleistämästä hänen tuloksiansa. Tähän lähestymistapaan perustuva tuleva tutkimus tulee epäilemättä keräämään rikkaan sadon. [15]

Johtopäätös

Olemme käsitelleet neljää aluetta, joissa Frédéric Bastiatilla on ollut merkittävä panos talousteoriassa. Näillä panoksilla on ollut pysyvä arvo ja ne ovat vastuussa nykyisen itävaltaisen perinteen rikastuttamisessa. Bastiatin suuret aihealueet – harmonia tasapainon sijaan, omaisuus varastamisen sijaan ja omaisuus ja arvo – ovat akateemisessa taloustieteessä lähes täysin laiminlyöty epäonnisen 1900-luvun aikana. Sen vuoksi on aika palata takaisin tämän neron töiden pariin ja rakentaa hänen luomiensa perustojen päälle.

–

J.G. Hülsmann opettaa taloustiedettä Pariisin yliopistossa Angersissa. Tämä artikkeli on julkaistu the Quarterly Journal of Austrian Economics (Vol. 4, No. 4; http://mises.org/journals/qjae/pdf/qjae4_4_3.pdf).

Viitteet

Backhouse, Roger. 1985. A History of Modern Economic Analysis. Oxford: Basil Blackwell.

Bastiat, Frédéric. 1851. Harmonies économiques. 2nd ed. Paris: Guillaumin.

— — 1964a. Selected Essays on Political Economy. New York: Van Nostrand.

— — 1964b. Economic Sophisms. New York: Van Nostrand.

— — 1964c. Economic Harmonies. New York: Van Nostrand.

— — 1983. OEuvres économiques. Paris: Presses Universitaires de France.

— — 1996. The Law. Ir vington-on-Hudson, N.Y.: Foundation for Economic Education.

— — 2001. Ce qu’on voit et ce qu’on ne voit pas. Choix de Sophismes et de Pamphlets économiques. 2nd ed. Paris: Romillat.

Bidet, F. 1906. F. Bastiat, l’homme, l’économiste. Paris: Giard et Brière. Blaug, Mark. 1986a. Great Economists Before Keynes. Cambridge, U.K.: Cambridge University Press. , ed. 1986b. Who’s Who in Economics. Brighton, U.K.: Wheatsheaf Books. . 1997. Economic Theory in Retrospect. 5th ed. Cambridge, U.K.: Cambridge University Press. Bramoullé, Gérard. 2001. “Frédéric Bastiat: Praxeologist Theoretician.” Journal des économistes et des études humaines 11 (2/3): 361 — 372.

Cairnes, John E. [1873] 1965. “Bastiat.” Essays on Political Economy. Reprint. New York: Augustus M. Kelley. Pp. 313 — 44. Carey, Henry Charles. [1837] 1965. Principles of Political Economy. Vol. 1. The Laws of the Production and Distribution of Wealth. Reprint. New York: Augustus M. Kelley. Comte, Charles. 1834. Traité de la propriété. 2 Vols. Paris: Chamerot, Ducollet. Courcelle Seneuil, J.G. [1857] 1867. Traité d’économie politique. Vol. 1. 2nd ed. Paris: Amyot.

DiLorenzo, Thomas J. 1999. “Frédéric Bastiat: Between the French and Marginalist Revolutions.” In 15 Great Austrian Economists. Randall G. Holcombe, ed. Auburn, Ala.: Mises Institute.

Ekelund, Robert B., and Robert F. Hébert. 1990. A History of Economic Theory and Method. 3rd ed. New York: McGraw-Hill.

Faucher, Léon. 1851. “Propriété.” Dictionnaire de l’économie politique. Coquelin and Guillaumin, eds. Vol. 2. Paris: Guillaumin. Pp. 460 — 73.

Fontenay, Roger de. 1881. “Notice sur la vie et les écrits de Frédéric Bastiat.” F. Bastiat. OEuvres completes. Vol. 1: 9 — 52. Paris: Guillaumin. Reprinted in Bastiat (1983, pp. 25-47; 2001, pp. 31 — 57).

Garello, Jacques. 2001. “To Err is Human: Bastiat on Value and Progress.” Journal des économistes et des études humaines 11 (2/3): 373 — 86.

Gonnard, René. 1941. Histoire des doctrines économiques. Paris: LADJ.

Hayek, F.A. 1964. “Introduction.” F. Bastiat. Selected Essays on Political Economy. New York: Van Nostrand. Pp. ix — xii.

Hoppe, Hans-Hermann. 1989. Theory of Socialism and Capitalism. Boston: Kluwer. . 1993. The Economics and Ethics of Private Property. Boston: Kluwer. Hülsmann, Jörg Guido. 2000a. “A Realist Approach to Equilibrium Economics.” Quarterly Journal of Austrian Economics 3(4): 3 — 51.

. 2000b. “Bastiat, Frédéric (1801 — 1850).” Unpublished manuscript. Forthcoming in Encyclopedia of Libertarianism. Schultz, ed. Washington, D.C.: Cato Institute.

— — 2001. “Fact and Counterfactuals in Economic Law.” Unpublished manuscript. Ikeda, Sanford. 1997. The Dynamics of the Mixed Economy. London: Routledge. Jevons, William Stanley. [1882] 1968. The State in Relation to Labour. New York: Kelley.

Kirzner, Israel M. 1987. “Economic Harmony.” The New Palgrave: A Dictionary of Economics. London: Macmillan.

Lane, Georges. 2001. “Bastiat, l’aversion pour l’incertitude et la loi d’association.” Journal des économistes et des études humaines 11 (2/3): 415 — 50.

Liggio, Leonard. 1977. “Charles Dunoyer and French Classical Liberalism.” Journal of Libertarian Studies 1(3): 153 — 78.

Mises, Ludwig von. [1949] 1998. Human Action: A Treatise on Economics. Scholar’s Edition. Auburn, Ala.: Mises Institute.

— — [1927] 1985. Liberalism. 3rd ed. Irvington-on-Hudson, N.Y.: Foundation for Economic Education.

— — [1929] 1977. Critique of Interventionism. New York: Arlington House. Molinari, Gustave de. 1849. Les Soirées de la rue Saint-Lazare. Paris: Guillaumin.

— — 1851. “Biographie de F. Bastiat.” Journal des économistes 28 (February): 180ff. Niehans, Jürg. 19990. A History of Economic Theory: Classic Contributions, 1729 — 1890. Baltimore: The Johns Hopkins University Press.

Nouvion, G. de. 1905. Fédéric Bastiat. Sa vie, son oeuvre, ses doctrines. Paris.

Paillottet, Prosper. 1851. “Bastiat.” Dictionnaire de l’économie politique. Vol. 1. Coquelin and Guillaumin, eds. Paris: Guillaumin. Pp. 145 — 46.

Paul-Dejean, Jean-Claude. 1997. Les années de formation de Frédéric Bastiat (1801 — 1844). Paris: Institut Euro 92.

Pellissier-Tanon, Arnaud. 2001. “The Labor Theory of Value and Social Justice. The Teachings of Social Catholic Criticisms of Bastiat’s Doctrine.” Journal des Economistes et des étides humaines 11(2/3): 295 — 309.

Pribram, Karl. 1983. A History of Economic Reasoning. Baltimore: The Johns Hopkins University Press.

Raico, Ralph. 1977. “Classical Liberal Exploitation Theory: A Comment on Professor

Liggio’s Paper.” Journal of Libertarian Studies 1(3): 179 — 83. Roche, George Charles III. 1971. Frédéric Bastiat — A Man Alone. New Rochelle, N.Y.: Arlington House.

Rothbard, Murray N. 1993. Man, Economy, and State. 3rd ed. Auburn, Ala.: Mises Institute.

— — 1995. Classical Economics. Cheltenham, U.K.: Edward Elgar. Rougier, Louis. 1938. Les mystiques économiques. Paris: Librairie de Médicis. Russell, Dean. 1969. Frédéric Bastiat: Ideas and Influence. Irvington-on-Hudson, N.Y.: Foundation for Economic Education.

Salerno, Joseph T. 1988. “The Neglect of the French Liberal School in Anglo-American Economics: A Critique of Received Explanations.” Review of Austrian Economics 2:113 — 56.

— — 2001. “The Neglect of Bastiat’s School by English-Speaking Economists: A Puzzle Resolved.” Journal des économistes et des études humaines 11 (2/3): 451 — 95. Schumpeter, Joseph A. 1954. History of Economic Analysis. New York: Oxford University Press.

Stiebler, Reinhard. 1999. “A Pre-History of Misesian Calculation: The Contribution of Adolphe Thiers.” Quarterly Journal of Austrian Economics 2(4): 41 — 47. Thiers, Adolphe. 1848. De la propriété. Paris: Paulin, Lheureux.

Thornton, Mark. 2001. “Frédéric Bastiat as an Austrian Economist.” Journal des économistes et des études humaines 11 (2/3): 387 — 98.

Weinburg, Mark. 1978. “Social Analysis of Three Early 19th Century French Liberals: Say, Comte, and Dunoyer.” Journal of Libertarian Studies 2(1): 45 — 63. Wolowski, Léon, and Levasseur, Émile. 1884. “Property.” Lalor’s Cyclopedia of Political Science, etc. Vol. 3. Chicago: M.B. Cary.

---

[1]   Schumpeter (1954, s. 500).  Ks. Bastiatin tärkeimpien teoreettisten töiden nykyiset painokset Bastiat (1964a, 1964b, 1964c, 1983, 1996, 2001). Tässä artikkelissa käytän pääosin Bastiat (1851). Ks. Bastiatin kehitysvuosista Paul-Dejean (1997).

[2] Schumpeterin (1954, s. 500) kuuluisa lausunto: “En pidä Bastiatia huonona teoreetikkona. En pidä häntä teoreetikkona lainkaan.”  Tämä vaikuttaa olleen kuolemantuomio valtavirran tutkimuksessa Bastiatin paikalle ajattelun historiassa. Bastiatista ei keskustella esimerkiksi Blaug (1997), Backhouse (1985), Ekelund ja Hébert (1990), ja Niehans (1990). Hänen panoksensa arvoteoriaan mainitaan Pribram (1983, s. 193) ja Blaugin toimittamassa painoksessa (1986b, s. 56). Blugin arvio kiteyttää tämän päivän valtavirran ajattelun historioitsijoiden näkemyksen. Todeten, että Bastiat “jopa pyrki tarjoamaan liberalismilleen teoreettisen alkuperän”, merkittävimmin arvoteoriansa kautta, Blaug (1986a, s. 14f.) katsoo: “hänen olleen kolmannen luokan taloustieteen teoreetikko”.

[3]  Ks. muita vastaavia väitteitä tekeviä töitä, Hülsmann (2000b) ja seuraavat artikkelit Bastiatin kaksisataavuotisjuhlanumerossa julkaistussa Journal des Economistes et des Etudes Humaines: Barmoullé (2001), Thornton (2001) ja Lane (2001). Nämä työt täydentävät muita viimeaikaisia arvioita useista itävaltalaisista taloustieteilijöistä, jotka tunnistavat Bastiatin yhdeksi johtavaksi heidän edeltäjäkseen, mutta aliarvioivat hänen teoreettisia saavutuksiaan; ks. Mises (1985, s. 197), Kirzner (1987), Rothbard (1995, s. 444ff.), DiLorenzo (1999) ja Garello (2001). Muut työt, vaikka pohjimmiltaan myötätuntoisia Bastiatia kohtaan, epäonnistuvat täysin oivaltamaan hänen merkittävyyttään talousteoreetikkona; erityisesti ks. Russell (1969) ja Roche (1971). Merkittävästi Bastiatin aikalaiset tai lähes aikalaiset kuten Molinari (1851), Paillottet (1851), Fontenay (1881) ja Bidet (1906) näkivät hänessä useimmiten suuren taloustieteen edistäjän, vaikkakin heidän arvionsa keskittyvät vähemmän teknisiin puoliin kuin nykyinen työ.

[4] Bastiat (1851, s. 12; oma käännös). Lainaus osoittaa, että Schumpeter (1954, s. 440, 500) oli väärässä vakuuttaessaan Bastiatin asettavan “yksinomaisen painotuksen luokkaharmonialle”. Itse asiassa Bastiat seurasi Charles Dunoyeria ja muita 1800-luvun alun ranskalaisia taloustieteilijöitä, jotka olivat sekoittaneet Quesnayin harmoniaopin uudella luokkavihamielisyyden opilla, poliittisen luokan ja teollisen luokan vastakkaisuudella (ks. Liggio 1977, Raico 1977 ja Weinburg 1978). Mikä asetti nämä niin kutsutut tehtailijat ja Bastiatin erilleen Ricardosta, Sain-Simonista ja Marxista ei ollut luokkavastakkaisuus sinänsä, vaan heidän erilaiset näkemyksensä luokkavihamielisyyden käytännöllisestä ilmentymästä. Siinä missä Ricardo ja sosialistit pitivät vihamielisyyksiä vapaille markkinoille sisäsyntyisinä, Bastiat ja tehtailijat painottivat, että eturistiriidat ovat peräisin ainoastaan poliittisesta toiminnasta.

[5] Mises (1998, s. 158ff.) painottaen myöhemmin tätä asiaa keskustelussa yhdistymisen laista.

[6] Bastiat (1964a, s. 55; myös 1851, s. 105ff.). 1900-luvulla interventionismin dynamiikka on ollut itävaltalaisten taloustieteilijöiden suosikkiaihe. Ks. erityisesti Mises (1977) ja viimeaikaisempi Ikeda (1997) ja siinä lainattu kirjallisuus.

[7] Itse asiassa Bastiat oli samaa mieltä Condillacin ja Sayin kanssa siitä, että jokainen osapuoli markkinavaihdannassa hyötyy kanssakäymisestä. Kuitenkin hänen mukaansa tämä kaikkien markkinavaihdantojen muodollinen tunnusmerkki – hän kutsui sitä truismiksi – ei pysty selittämään miksi nämä vaihdannat ilmaantuvat ylipäätänsä (ks. Bastiat 1851, s. 81, 122). Todellinen selitys on, että  tuotanto yhteistyössä on fyysisesti tuottavampaa kuin eristetty tuotanto (ks. Bastiat 1851, s. 86f. 97). Ludwig von Mises (1998 s. 144) on olennaisesti samalla kannalla painottaen tämän asian keskeistä merkitystä seuraavin sanoin:

 
[8] Myös tämä erottaa hänet Careysta (1965, s. 7ff.), jolla oli vastaavanlainen teoria, mutta joka oli pääasiassa kiinnostunut selittämään konkreettisia markkinoilla vaihdettuja määriä. Nykyisen arvoteorian valossa on sanomattakin selvää, että Careyn pyrkimys johtaa markkinahintoja mahdollisista työpalveluiden hinnoista on tuloksetonta.

[9] Bastiat (1851, s. 117; oma käännökseni, painotukset alkuperäisiä). Huomioi Bastiatin ennakointi osoitetun preferenssin (demonstrated prerference) käsitteelle.

[10] Ibid. Tämä argumentti on mielenkiintoinen ennakointi 1900-luvun asiasta vastustaa ihmisten välisiä arvovertailuja

[11] Murray Rothbard ei tunnistanut näitä yhtäläisyyksiä, koska hän ymmärsi täysin väärin ”palvelun” merkityksen Bastiatin ajattelussa, jolle hän antoi nykyaikaisen tulkinnan: ”Bastiat teki merkittävän panoksen talousteoriaan osoittamalla, että kaikki hyödykkeet, mukaan lukien materiaaliset, ovat tuottavia ja niitä arvostetaan

[12] Ks. Comte (1834), Thiers (1848), Molinari (1849), Faucher (1851), Wolowski ja Levasseur (1884), sekä de Nouvion (1905). Thiersin omistusoikeuden talousteoriasta ks. Stiebler (1999).

[13] Kuten hyvin tiedetään, Karl Marx pyrki vastaavaan, mutta perustavanlaatuisesti epäonnistuneeseen hankkeeseen. Myös hän pyrki johtamaan hyödykkeen arvon tämän hyödykkeen tuottamiseen käytetystä työstä. Mutta siinä missä Marxille hyödykkeen arvo oli mystinen substanssi juontuen yksinomaan sen tuottamiseen käytetystä työstä, Bastiatille sen arvo oli havaittava suhde – kauppakumppanien yhteisymmärryksen luomana – sen tuottamiseen käytetyn työn ja työn välillä, joka käytetään tuottamaan palvelua, johon se vaihdetaan.

[14] Brittiläiset taloustieteilijät ja henkilöt jotka täyttivät uudet valtion rahoittamat talouspolitiikan professuurit Ranskassa olivat pääosassa Bastiatin vastaisessa kampanjassa; ks Salerno (1988, 2001).

[15] Kontrafaktuaalisten lakien ulottuvuuden ja luonteen viimeaikaisesta tutkimuksesta ks. see Hülsmann (2000a, 2001).

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: Bastiat’s Legacy in Economics