I. Kannustimet omistaa ja laskea liikkeelle valtion velkaa

Monet ihmiset pitävät säästönsä valtion velkakirjoissa. He ilmiselvästi ovat sitä mieltä, että valtion velkakirjat tarjoavat houkuttelevan tuoton ja edustavat melko pientä riskiä.

Mutta hetkinen. Mitä valtion velkakirjat todellisuudessa edustavat? Kuka maksaa näiden velkakirjojen korot? Ja kuka maksaa heille?

Valtion velkakirja edustaa lainaa julkiselle sektorille ja valtio käyttää varat rahoittaakseen menonsa: se maksaa poliitikot, byrokraatit, suositut ryhmät, sosiaaliturvan, armeijan, infrastruktuurin jne.

Valtio turvautuu velkarahoitukseen, koska verotulot eivät tyypillisesti kata sen menoja. Mutta miksei valtio nosta veroja tai hillitse kulutustaan täyttääkseen rahoituksellisen vajeensa?

Ihmiset eivät pidä verojen maksamisesta. Samaan aikaan he pitävät rahallisten etujen vastaanottamisesta valtiolta. Valtiota edustavat puolestaan haluavat tehdä ihmiset onnellisiksi antamalla heille rahaa – tämän ollessa paras tapa turva heidän uudelleenvalintansa.

Kaikista saatavissa olevista rahoitusinstrumenteista velkarahoitus on taloudellisesti ottaen kaikkein houkuttelevin valtion ja äänestäjien näkökulmasta.

Ensinnäkin, velkarahoituksen kautta valtio voi rahoittaa sen rahojen jakamisen rasittamatta veronmaksajaa. Äänestäjät voivat nauttia taloudellisista eduista, joista he ei joudu maksamaan.

Veronmaksajat joutuvat vain kantamaan valtion velan korkokulut, kun taas velan takaisinmaksu siirretään tuleville veronmaksajien sukupolville.

Toiseksi, ihmisillä on taipumus ostaa valtion velkakirjoja vapaaehtoisesti, joten uutta velkaa voidaan helposti laskea liikkeelle ja asettaa säästäjille aiheuttamatta poliittista vastustusta.

Kolmanneksi, valtion velkakirjoja pidetään alhaisena riskinä: valtiolla on valta verottaa – tarkoittaen, pakkolunastaa veronmaksajia – joten valtion velkakirjoihin sijoittavilla on hyvä syy olla suhteellisen luottavaisia, että he saavat sijoituksensa ja korkonsa takaisin.

Ja neljänneksi, sosialistisideologiset taloudet tekevät parhaansa oikeuttaakseen valtion velan: esimerkiksi, tyypillisesti sanotaan, että luottarahoitetut julkiset kulut elvyttävät tuotantoa ja työllisyyttä.

Tämä on kuitenkin virhekäsitys. Valtio ei luo uusia hyödykkeitä luottorahoituskulutuksellaan. Velkarahoitus sallii valtiolle lisätä merkittävästi sen otetta niukoista resursseista – resursseista, jotka muutoin olisivat olleet käytettävissä vaihtoehtoisiin sijoitushankkeisiin.

Koska toteutumattomien sijoitusten menetetyt hyödyt eivät tyypillisesti tule näkyviin, ihmisten suuttumus tuhlailevaa julkisluottorahoituskulutusta kohtaan jää vaimeaksi.

II. Kannustimet valtion velan hoitoon

Eräs toinen tärkeä kysymys vaatii vastausta: miksi nykyiset veronmaksajat ovat auliita maksamaan menneisyydessä kertynyttä valtion velkaa – velkaa, josta heitä ei voida pitää vastuullisena ja josta he eivät ole hyötyneet?

Vastaus kuuluu seuraavasti: koska se ylläpitää valtion luoton laatua. Sillä jos valtion luoton laatu säilyy suosiollisena sijoittajien näkökulmasta, hallitsijat ja alamaiset voivat jatkaa turvautumistaan velkarahoitukseen.

Tilanne muuttuu kuitenkin ratkaisevasti, jos ja kun velkarahoituksesta tulee liian kallista hallitsijoille ja alamaisille.

Kun uuden velan liikkeelle laskemisesta tulee liian kallista – esimerkiksi lainauskoron ylittäessä tietyn tason tai velkatason ylittäessä tietyn kynnysarvon – hallitsijoiden ja alamaisten taloudelliset kannustimet hoitaa julkista velkaa laskevat nopeasti. Ne saattavat jopa hävitä kokonaan.

”Miksi jatkamme velan maksamista, jonka muut ihmiset ovat saaneet aikaan?” veronmaksajat kysyvät itseltään. ”Miksi jatkaa rahan kuluttamista johonkin, josta emme enää hyödy?”

Ja hallitsijat kysyvät itseltään, ”Miksi ryhtyä poliittisesti epäsuosittuun toimintaan verottaa ihmisiä, kun me eikä alamaiset eivät pysty laskemaan liikkeelle lisää uutta velkaa?”

Luonnollisesti jos valtion velka on merkittävältä osaltaan äänestäjäkunnan hallussa, valtiolla ja hallitulla luokalla on vahva intressi pitää yllä valtion velan hoitoa, ainakin periaatteellisesti.

Jos valtion velka on kuitenkin saavuttanut tason, joka hillitsee taloudellista laajentumista ja alentaa verotuloja, ja jos valtion muita kuluja ei voida hillitä poliittisista syistä, velan hoito täytyy maksaa uusilla annoksilla valtion velkaa – tilanne, joka johtaa ennemmin tai myöhemmin valtion luottolaadun romahdukseen.

Jos valtion velka on pääosin ryhmien hallussa, joilla ei ole suoraa sananvaltaa valtion toimintapolitiikkaan (kuten esimerkiksi ulkomaisilla tai kotimaisilla äänestäjien vähemmistöön kuuluvilla velkakirjan haltijoilla), hallitsijoiden ja alamaisten enemmistön kannustimet vetäytyä valtion velasta tulevat melko korkeiksi.

Nykyään pääosa valtion velkakirjoihin sijoittavista ei odota valtion todellisuudessa maksavan takaisin velkaansa. He odottavat velan uudistamista sen erääntyessä. Tämä tarkoittaa, että nykyinen sijoittaja odottaa, että tulevaisuudessa on sijoittaja, joka on valmis lainaamaan rahaa valtiolle.

Samaa järkeilyä soveltaen tulevien sijoittajien täytyy myös odottaa, että kun heidän valtion velkakirjansa erääntyvät, löytyy muita sijoittajia vielä pidemmällä tulevaisuudessa, jotka ovat valmiita lainaamaan rahaa valtiolle.

Joten jos tämän päivän sijoittajat menettävät luottamuksensa, että tulevaisuudessa löytyy sijoittajia valmiina uudistamaan erääntyvää valtion velkaa – koska he (oikein tai väärin) pelkäävät, että hallitsijalla eikä hallituilla ole kannustimia hoitaa valtion velkaa, alkavat ongelmat.

Tällöin sijoittajat alkavat paeta pois valtion velkakirjoista. Velkakirjojen hinta tippuu ja käänteisesti valtion rahoituskustannukset nousevat.

Ei vaadi paljoakaan nähdäkseen, että sijoittaminen velkakirjoihin, jotka ovat laskeneet liikkeelle kansakunnat, joilla ei ole kykyä, halukkuudesta puhumattakaan, maksaa velkaansa takaisin, on melko riskialtista toimintaa, lievästi ilmaistuna.

III. Kannustimet inflaatiolle

Viime aikoina finanssimarkkinoiden lähettämien hintasignaalien perusteella sijoittajien huolet ovat alkaneet nousta sille, että valtiot eivät hoida velkojaan. Esimerkiksi luottoriskinvaihtojen (CDS) marginaalit ovat nousseet jyrkästi kautta kaikkien merkittävien valtion velkakirjamarkkinoiden.

Yksinkertaisesti ilmaistuna CDS marginaali voidaan tulkita hintana vakuuttaa velkakirjan haltija luoton maksuhäiriöltä. Tässä merkityksessä mitä korkeampi CDS:n marginaali on, sitä korkeampi on todennäköisyys sijoittajan näkökulmasta, että lainaajaa saattaa ajautua maksuhäiriöön velastaan.

Viimeisin nouseva suunta CDS marginaaleissa – jotka pysyvät alle nähtyjen myöhäisen 2008/aikaisen 2009 tasojen – on aiheutunut kasvavista huolista Kreikan luottojen laadusta: sen hallitsijoiden ja alamaisten kyvystä ja halukkuudesta jatkaa julkisen sektorin velan hoitamista.

Kaavio 1: CDS marginaalit, viiden vuoden maturiteetti, basis points

Tämä tapahtuma on selkeästi toiminut muistutuksena monille: sijoittajat ovat tulleet lisääntyvissä määrin tietoiseksi monien valtioiden ylivenytetystä rahoituksellisesta tilanteesta, tosiasiasta, jota on ylenkatsottu pitkän aikaa.

Kuitenkin kasvavat huolet valtion velkakirjojen maksuhäiriöistä saattavat olla liioiteltuja. Sijoittajien tulisi muistuttaa mieliinsä, että valtion velan maksaminen uutta rahaa painamalla on, ainakin valtion näkökulmasta, taloudellisesta houkuttelevampaa kuin julkisen velan maksukyvyttömyys.

Ei pitäisi olla mikään yllätys, jos lopulta ilmenee, että todellinen vaara on, kuten niin monta kertaa menneisyydessä, inflaatio, maksukyvyttömyyden sijaan. Kuten Ludwig von Mises totesi:

”Jos valtio ei pysty neuvottelemaan lainojaan ja ei uskalla lisätä verorasitusta pelossa, että rahoitukselliset ja yleiset taloudelliset vaikutukset paljastuvat liian selkeästi ja liian pikaisesti valtion menettäessä tukensa toimintatavoilleen, se harkitsee aina välttämättömäksi ryhtyä inflatorisiin menettelyihin.”[1]

[1] Mises, Ludwig von (2006 [1923]), “Stabilization of the Monetary Unit — From the Viewpoint of Theory,” teoksessa The Causes of Economic Crisis and Other Essays Before and After the Great Depression, toim. Greaves, Percy L. Jr., s. 39.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: Beware of Government Bonds

(Tämä puheenvuoro pidettiin Euroopan parlamentin kuulemistilaisuudessa Strasbourgissa Ranskassa heinäkuun 14. päivänä 2009.)

Syy tuholle

Tekevätkö valtiot riittävästi taistellakseen tätä finanssi- ja talouskriisiä vastaan? Onko hyvä asia, että keskuspankit ovat leikanneet korkotasot käytännössä nollaan ja lisänneet rahan tarjonnan perustaa dramaattisesti tukeakseen finanssisektoria? Estyykö lama, jos valtiot ympäri maailmaa keräävät valtavia alijäämiä pyrkimyksenä vahvistaa kysyntää, tuotantoa ja työllisyyttä?

Jotta voimme vastata näihin kysymyksiin totuudenmukaisesti, meidän täytyy diagnosoida romahduksen syyt ja muodostaa sen jälkeen kunnollinen tie ulos siitä. Diagnoosi voidaan todeta yhdellä lauseella: Valtiot ovat aiheuttaneet finanssi- ja talousromahduksen tukahduttamalla vapaat markkinat. Ja resepti tämän romahduksen päättämiseksi on seuraava: Ainoastaan vapaat markkinat, ei valtio, voi päättää sen.

Romahduksen analyysi

Jotta tämä on nähtävissä, täytyy luottomarkkinoiden romahduksen syyt analysoida käyttämällä luotettavaa – tarkoittaen itävaltalaista – taloustiedettä.

Romahdus on lopputulos valtion kontrolloimasta fiat-rahajärjestelmästä. Valtioiden omistamat keskuspankit pitävät yllä monopolia rahan tarjonnassa ja he lisäävät sitä tyhjästä laajentamalla kiertoluottoja (circulation credit). Tällainen rahataloudellinen järjestelmä luo väistämättä epätasapainoa.

Kiertoluottojen nousu laskee markkinoiden korkotasoja alle niiden luontaisten tasojen – tarkoittaen tasoja, jotka vallitsisivat ellei luottojen tarjontaa olisi keinotekoisesti lisätty. Alaspäin manipuloitu korkotaso houkuttelee lisäinvestointeja ja lietsoo samaan aikaan kulutuksen kasvuun nykyisillä tuloilla säästöjen kustannuksella. Tämän seurauksena rahan tarjonnan lisäys saa kokonaisrahataloudellisen kysynnän ylittämään resurssien kapasiteetin taloudessa – talous alkaa elämään yli varojensa.

Ennemmin tai myöhemmin nouseva rahan tarjonta työntää hintoja ylös, olivat ne sitten kulutushyödykkeiden tai omaisuuserien (kuten esimerkiksi osakkeiden, velkakirjojen, talojen, kiinteistöjen jne.) hintoja. Nousevat hinnat ovat tosiaankin luonteenomainen piirre pahamaineisen inflatoriselle valtion sponsoroimalle fiat-rahajärjestelmälle.

Tämän lisäksi keinotekoisesti tukahdutettu korkotaso siirtää lisääntyvästi niukkoja resursseja enemmän aikaa kuluttavien pääomahyödykkeiden tuotantoprosesseihin – kulutushyödykkeiden tuotantoprosessien kustannuksella. Vaikka rahan tarjonnan lisäys alustavasti voimistaa taloudellista toimintaa, seuraava noususuhdanne on, jokseenkin traagisesti, taloudellisesti kestämätön ja sitä tulee seuraamaan laskusuhdanne.

Jos injektio lisärahaa ja –luottoja tyhjästä olisi kertaluontoinen tapahtuma, noususuhdanteen purkautuminen ei otaksuttavasti kestäisi kauaa. Markkinoiden toimijat palauttaisivat heidän toivomansa suhteen kulutuksen, säästöjen ja investointien välille – jota luottojen ja rahan laajentaminen häiritsee – ja tämä paljastaisi virheinvestoinnit. Markkinoiden kysyntä tippuisi vailla yritysten odotuksia ja kannattamattomat sijoitukset likvidoitaisiin. Harhakuvaisen taloudellisen laajentumisvaiheen luomat työpaikat täytyisi leikata.

Valitettavasti nykyisessä valtion sponsoroimassa fiat-rahajärjestelmässä luottojen ja rahan lisäyksen luominen tyhjästä ei ole kertaluontoinen tapaus. Heti kun vapaiden markkinoiden voimat ilmoittavat korjausprosessista – toisin sanoen viestittävät lähestyvästä taantumasta – yleinen mielipide vaatii vastatoimenpiteitä.

Tämä puolestaan ei valu hukkaan keskuspankkien kohdalla. Rahatalouden päättäjät lisäävät luottojen ja rahan tarjontaa vielä enemmän, tuoden siten korkotasot jopa vielä alemmille tasoille. Toisin sanoen rahapolitiikka taistelee romahduksen korjausta vastaan turvautumalla nimenomaiseen keinoon, joka alkujaan aikaansai romahduksen.

Toisinaan tällainen strategia saattaa toimia. Lähestyvä taantuma (laskusuhdanne) voidaan, korkotasojen laskun keinoin, kääntää ympäri toipumiseksi (noususuhdanne). Murray N. Rothbard selittää miksi

Nousuhdannetta pidetään yllä ja edellä sen väistämätöntä lopputulemaansa toistuvilla ja kiihtyvillä elvyttävän pankkiluoton annoksilla.1

Kuitenkin heti kun luottolaajentuminen todella pysähtyy, paljastuu väistämätön sopeutuminen ja yritykset likvidoivat epäkurantteja sijoituksia ja leikkaavat kannattamattomia työpaikkoja. Mitä kauemmin heikentyvää noususuhdannetta pidetään yllä, sitä suurempia ovat virheinvestoinnit jotka täytyy korjata ja sitä suurempia ovat menetykset tuotannossa ja työllisyydessä.

Epäilemättä korkotasoja tukahduttava rahapolitiikka on valtavirran taloustieteilijöiden laajasti ylistämä keino taloudelliseen toipumiseen. Juuri tämä kyseinen vakaumus lainaa älyllisen tukensa valtioille ja niiden keskuspankeille toimintapolitiikan jatkamiselle, joka alkujaankin aiheutti tuhon.

Ludwig von Mises tiesi yleisön ideologisesta vastenmielisyydestä korkotasojen nostolle ja hän asetti seuraavan traagisen tapahtumaketjun seuraavasti:

Yleisön mielessä lisää inflaatiota ja lisää luottolaajentumista ovat ainoa lääke pahuutta vastaan, jonka inflaatio ja luottojen laajentaminen ovat saaneet aikaan.2

Mutta Mises oli hyvin tietoinen, että korkotasojen painaminen yhä alemmille tasoille ei ratkaise ongelmaa. Hän kirjoitti:

Talousjärjestelmään vaikuttava aaltomainen liike, toistuvat nousukaudet joita seuraa laskukaudet, on väistämätön tulos pyrkimyksistä, toistettuna yhä uudelleen, alentaa markkinoiden kokonaiskorkotasoa luottolaajentumisen keinoin. Ei ole mitään keinoa välttää luottolaajentumisen aikaansaamaa noususuhdanteen lopullista romahdusta. Ainoa vaihtoehto on, että joko kriisi saapuu aikaisemmin vapaaehtoisen tulevien luottolaajennusten hylkäämisen seurauksena tai myöhemmin lopullisena ja täydellisenä katastrofina siihen kohdistuvalle valuuttajärjestelmälle.3

Vaara vapaiden markkinoiden tuhoamisesta täysin

Kuten yllä on mainittu, totuudenmukainen diagnoosi sairauden syistä on välttämätöntä ratkaisujen löytämiseksi. Jos hyväksyy itävaltalaisen taloustieteen tarjoaman – varsinaisen kiistämättömästi oikean – diagnoosin sairaudesta, tulee vetää kaksi johtopäätöstä.

Ensinnäkin, enemmän luottoja ja rahaa alemmilla korkotasoilla eivät voi, ja eivät pysty, estämään lopullista tuhoa, jonka on aiheuttanut liian paljon luottoja ja rahaa. Toiseksi – ja tämä näkökohta ei välttämättä herätä ihmisten huomiota heti – valtioiden pyrkimykset taistella korjausta vastaan tulevat tuhoamaan sen vähän mitä vapaiden markkinoiden järjestyksestä on jäljellä.

Tämä tulee selväksi tarkasteltaessa liikepankkien yksityisen omistajuuden roolia nykyisessä luottomarkkinoiden turbulenssissa. Liikepankit ovat rahan pääasiallisia tuottajia niiden myöntäessä lainoja yksityisille kotitalouksille, yrityksille ja julkisille tahoille.

Pankkien omistajat ovat kuitenkin kasvavissa määrin huolestuneet, että lainaajat saattavat epäonnistua hoitamaan luottojaan sovitusti. Tämän seurauksena he käskevät pankinjohtajiaan pidättäytymään uusimasta erääntyviä lainoja – puhumattakaan laajentamasta pankin luottoaltistumista. Jos pankit vaativat lainaajia maksamaan takaisin lainansa, rahavaranto laskee ja tämä saa liikkeelle mukautumiset, joita enemmistön mielipide niin paljon vihaa.

Ylläpitääkseen nykyisen luottojen ja rahan tarjonnan tason valtio saattaa haluta (ja saattaa löytää) yleisön tuen kansallistaakseen suuria osia pankkisektorista. Silloin se voisi pakottaa kansallistetut pankit laajentamaan luottoja ja rahaa yrityksille, kotitalouksille ja valtioille – poliittisesti soveliaalla tavalla.

Sanomattakin on selvää, että tällainen kehitys saa aikaan ongelmia kaikkein suurimmassa mahdollisessa mittakaavassa. Se asettaa valtion kontrolliin päätöksistä kuka saa luottoja ja millä ehdoilla ja tällainen talous kääntyy (ennemmin tai myöhemmin) käsky- tai suunnitelmataloudeksi.

(Ainoa) tie ulos

Tätä taustaa vasten on vedettävä johtopäätös, että valtion interventionismi rahatalouden alueella on itse asiassa saanut aikaan hirvittävää vahinkoa. Viimeisin luottomarkkinoiden sekasorto on erinomainen todiste siitä, että interventionismi ei saavuta sille asetettuja tavoitteita.

Kuten Mises kirjoittaa:

Interventionismi ei ole taloudellinen järjestelmä, tarkoittaen ettei se ole menetelmä, joka mahdollistaa ihmisille saavuttaa heidän päämääränsä. Se on pelkästään menettelytapojen järjestelmä, joka häiritsee ja aikanaan tuhoaa markkinatalouden. Se haittaa tuotantoa ja vahingoittaa tarpeiden tyydyttämistä. Se ei tee ihmisiä rikkaammiksi, se tekee ihmiset köyhemmiksi.4

Ainoa tie pois tuhosta on palata kestävään rahaan – tarkoittaen vapaiden markkinoiden rahaan – yksityistämällä valtiojohtoinen rahajärjestelmä. Vapaiden markkinoiden järjestys, jossa ihmiset vapaasti päättävät yleisesti hyväksytyistä vaihdannan välineistä, tukeutuisi otaksuttavasti kultaan, mutta mahdollisesti myös muihin välineisiin (esimerkiksi hopeaan, platinaan ja niin edelleen).

Tarve paluulle kestävään rahaan ei ole, kuten eräät hysteeriset vastustajat ja valtavirran taloustieteilijät saattavat pitää yllä käsitystä, ideologisesti motivoitunutta. Päinvastoin, se voidaan loogisesti johtaa Misesin prakseologiasta tai ihmisen toiminnan logiikan tieteestä – ainoastaan vapaiden markkinoiden raha on yhteensopiva ylläpitämään vapaiden markkinoiden järjestystä.

Tämä globaali rahataloudellinen tuho on osoitus totuudesta, jota Mises ja hänen seuraajansa ovat esittäneet prakseologian perusteella, nimittäin että valtion kontrolloima fiat-raha tulee epäonnistumaan. Se viestittää meille, että on korkea aika etsiä perustavanlaatuista rahataloudellista uudistusta: paluuta vapaiden markkinoiden rahaan, suojelemaan ja ylläpitämään ihmisten vapautta ja taloudellista hyvinvointia.

Viitteet

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: Why the Current Policy Prescriptions Cannot Possibly Work

On olemassa selittämätön, mutta silti laajalle levinnyt käsitys, että osakemarkkinoiden liikkeet ennustavat talouden tilannetta. Nykyinen Yhdysvaltain osakkeiden nousuralli on saanut monet ihmiset vetämään johtopäätöksen, että taantuma on lähestymässä loppuaan. Laajalle levinnyt optimismi ei ole rajoittunut pelkästään Wall Streetille, sillä jopa Barack Obama on vedonnut kuplamarkkinoihin osoittaakseen talouspolitiikkansa oikeaksi. Silti todellisuus on selkeästi ristiriidassa näiden optimististen oletusten kanssa.

Ensinnäkin osakemarkkinat ovat kautta historian tulleet yllätetyiksi. Nykyisessä suhdannesyklissä eivät sen enempää markkinat kuin sen kannustusjoukotkaan nähneet taantuman tuloa eli miksi kenenkään pitäisi uskoa, että nämä viisauden lähteet ovat yhtäkkiä tulleet selvänäköisiksi?

Valtion virallisten tilastojen mukaan nykyinen lama alkoi vuoden 2007 joulukuussa. Kaksi kuukautta aikaisemmin, kyseisen vuoden lokakuussa, Dow Jones Industrial Average ja S&P 500 saavuttivat molemmat historialliset ennätyslukemat. Mitä kaukonäköisyyttä tämä nousuralli tarjosi? Markkinat olivat ilmiselvästi täysin sokeita suurimmalle lamalle sitten 1930-luvun laman. Pääsyy sille miksi markkinoilla myytiin niin voimakkaasti vuonna 2008, sen jälkeen kun tuli mahdottomaksi sivuuttaa laman vakavuus, johtui siitä, että aikaisempina vuosina taloutta oli markkinoilla tulkittu täysin väärin.

Lisäksi läpi koko vuoden 2008, jopa talouden supistuessa, akateemiset taloustieteilijät ja osakemarkkinoiden analyytikot olivat yhä vakuuttuneita siitä, että lama vältettäisiin. Jos he eivät pystyneet ennakoimaan lamaa joka oli jo alkanut, kuinka he voivat ennustaa milloin se tulee päättymään? Vuoden viimeisenä päivänä 2007 esiintymisessäni Fox Newsissä sain kärsiä muiden optimististen panelistien ivailusta, kun julistin selkeästi, että lama on tuloillaan.

Yhdysvaltain osakemarkkinoiden nousevat hinnat – erityisesti seuraten 50 prosentin laskua – eivät tarkoita mitään suhteessa Yhdysvaltain talouden terveydestä tai toiveista elpymiselle. Suhteessa ulkomaisten osakemarkkinoiden tähdenlennonomaiseen nousuun viimeisen kuuden kuukauden aikana Yhdysvaltain osakkeet ovat pysyneet paikallaan. Jos mitään, niin se on ulkomaisten markkinoiden vahvuus, joka vetää Yhdysvaltain osakkeita mukaan nousuun.

Vuoden 2008 lopussa ja vuoden 2009 alussa ”asiantuntijat” julistivat, että vahvistuva Yhdysvaltain dollari ja Yhdysvaltain osakkeiden suhteellisesti parempi suoriutuminen maailmanlaajuisten markkinoiden myyntien aikana tarkoittaa, että Yhdysvallat tulee johtamaan maailmanlaajuista elpymistä. Tuolloin he argumentoivat, että koska olimme ensimmäinen lamaan joutunut talous, olisimme ensimmäinen siitä myös ulkona. He väittivät, että oli tilanne kuinka huono tahansa kotimaassa, se oli vielä huonompi kansainvälisesti ja että poliitikkojen rohkeat ja ”elvyttävät” toimet johtaisivat paljon parempaa lopputulokseen täällä kuin muiden johtavien teollisuusmaiden paljon ”säikymmät” vastineet.

Tuolloin hylkäsin nämä väitteet roskapuheina. Jälleen kerran tosiasiat tukevat näkemystäni. Yhdysvaltain osakkeiden lyhyt suhteellisesti parempi suoriutuminen vuoden 2008 lopussa on tullut tiensä päähän, ja noustuaan pääosan viime vuotta, dollari on jatkanut pitkäaikaista laskuaan. Jos Yhdysvaltain talous olisi todella paranemassa, dollari olisi vahvistumassa – ei heikkenemässä. Taloustiedot osoittaisivat myös merkittävämpää toipumista kotimaassa kuin ulkomailla. Sen sijaan ulkomaiset osakkeet ovat jatkaneet tähdenlentomaista nousuaan, joka on ollut luonteenomaista niiden viime vuosikymmenelle. Globaalien osakkeiden elpyminen heijastelee globaalin talouden junan erkaantumista amerikkalaisesta huoltovaunusta, mitä ”asiantuntijat” ovat pitäneet mahdottomana.

Vaikkakin globaalin finanssikriisin pahin saattaa olla takana, Yhdysvaltain talouden paljon perustavanlaatuisemman kriisin todellinen vaikutus on vielä kokematta täydellisesti. Amerikalle todellinen elpyminen ei tule alkamaan ennen kuin nykyisiä valtion toimenpiteitä on lievennetty. Kaikkein pikaisimmin tarvitsemme Fedin pääjohtajan, joka on valmis toteuttamaan kovaa rakkautta, jota taloutemme erittäin kovasti kaipaa. Tosiasia, että Ben Bernanke on pysynyt niin suosittuna sekä Wall Streetillä että Washingtonissa, osoittaa kuinka huonosti hän on hoitanut hommansa.

Verrataan Bernanken suosiota paheksuntaan, jota monet osoittivat Fedin pääjohtaja Paul Volckerille Ronald Reaganin ensimmäisen kauden alkupäivinä. Tuolloin kongressissa oli monia lakialoitteita ja vaatimuksia hänen asettamisekseen syytteeseen, ja jopa konservatiivinen kongressiedustaja Jack Kemp vaati Volckeria eroamaan. Ilman ehdotonta tukea erittäin suositulta presidentiltä nämä pyrkimykset savustaa Volcker ulos olisivat todennäköisesti onnistuneet. Vaikkakin häntä aluksi parjattiin kovasti, saavutti hän lopulta lähes yksimielisen ylistyksen rohkeasta talouden ohjauksestaan, joka lopulta katkaisi selän inflaatiolta, palautti luottamuksen dollariin ja mahdollisti vilkkaan talouden toipumisen. Päinvastaisesti Bernanken maine tulee pirstoutumaan historian paljastaessa hänen kyvyttömyytensä ja arkuutensa koko mittakaavan.

Kun kongressi ja presidentti harkitsevat parhaita poliittisia toimenpiteitä suoristaakseen talouden laivamme, toivon että he valitsevat Seinfield-sarjan henkilön George Costanzan kehittämän strategian. Tunnistaen viisaasti, että kaikki hänen vaistonsa tähän saakka ovat päätyneet epäonnistumisiin, George päätti että menestyäkseen hänen täytyy tehdä täysin päinvastaisesti kuin mitä hänen vaistonsa kertovat häntä tekemään. Suosittelen politiikoillemme tämän lähestymistavan kokeilemista.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: “Experts” Never Learn

“Ylimääräisten reservien” kasvattaminen

Fiat-rahajärjestelmien loppu on tullut ilmeiseksi ympäri maailmaa. Niitä voidaan pitää hengissä ainoastaan keskuspankkien luodessa yhä suurempia määriä rahaa ja valtioiden taatessa kaupallisten pankkien vastuita.

Esimerkiksi Yhdysvaltain Federal Reserve kasvatti rahaperustaa—joka sisältää pankkien käteistalletukset Fedissä sekä liikkeellä olevat kolikot ja setelit—elokuun 2008 870,9 miljardista dollarista tammikuun 2009 1735,3 miljardiin dollariin.

Pankkien ”ylimääräiset reservit”—pankkien rahaperustatalletukset vähennettynä vaadituilla reserveillä—kasvoivat 1,9 miljardista 798,2 miljardiin dollariin. Nämä ylimääräiset reservit mahdollistavat pankkisektorille, joka toimii osittaisilla kassavarannoilla, lisätä luottoja ja rahan tarjontaa moninkertaisesti.

Rahaperusta laajenee kun keskuspankki ottaa haltuunsa kaupallisten pankkien ongelmalliset omaisuuserät laajentaakseen uutta luottoa näille pankeille. Tämä prosessi kerää vauhtia: maaliskuun 18:sta 2009 avomarkkinakomitea (FOMC) ilmoitti kasvattavansa rahaperustaa ostamalla lisää 1 150 miljardilla dollarilla arvopapereita. Se harkitsee myös rahaperustan kasvattamista laajentamalla luottoa yksityisille kotitalouksille ja pienyrityksille.

Aiheuttaa inflaatiota

Yhdysvaltain keskuspankki aikaansaa inflaatiota—ja tämä totuus on jyrkässä ristiriidassa siihen mitä valtavirran ekonomistit kertovat, nimittäin että rahaperustan nousu lisää ainoastaan likviditeettiä pankkien välisillä markkinoilla eikä vaikuta rahan määrään kuluttajien, yritysten ja valtion käsissä, jonka—he myöntävät—voivan siten nostaa kuluttajahintoja.

Päinvastaisesti itävaltalaiset ekonomistit painottavat, että inflaatio on seurausta rahavarannon kasvusta. Tämä näkökulma pohjautuu terveeseen taloustietoon, perustuen tiukasti huomioon, että arvo on ennen kaikkea ja ensisijaisesti subjektiivinen käsite. Raha on hyödyke muiden tavoin, ja sen vuoksi se on alenevan rajahyödyn lain alainen.

Rahavarannon kasvu vähentää väistämättä rahallisen yksikön rajahyötyä—ja siten sen arvoa—yksilön näkökulmasta; vastaavasti rahallisen yksikön rajahyöty—ja siten sen arvo—nousisi jos rahavaranto vähenisi.

Muutokset yksilöiden rahayksikölle liittämään arvoon heijastuvat myytävien tavaroiden hinnoissa. Esimerkiksi jos yksilön hallussa oleva rahavaranto nousee, hän saattaa haluta kasvattaa muiden hyödykkeiden omistustaan. Hänen vaihtaessaan rahaa myytäviin tuotteisiin, jälkimmäisten hinnat alkavat nousta.

Tässä merkityksessä muutosta rahavarannossa tulee kutsua inflaatioksi, kun taas muutokset tuotteiden ja hintojen hinnoissa ovat ainoastaan oireita perimmäisestä syystä, joka on muutos rahan varannossa.

Tähän mennessä rahaperustan kasvu on estänyt pankkien arvopaperiomistuksien hintojen laskua vapaiden  markkinoiden tasoille. Toisin sanoen rahan lisääminen auttaa pitämään omaisuuserien hinnat keinotekoisesti kohotetuilla tasoilla, estäen näin hintoja sopeutumasta rahoitusmarkkinoilla, erityisesti luottomarkkinoilla.

Suuntaus yhä korkeampaan inflaatioon

Valtion kontrolloima fiat-rahajärjestelmä on erittäin inflatorista, sen mahdollistaessa, pääosin pankkiluottojen kautta, rahavarannon lisäyksen todelliset säästöt ylittävässä mitassa (liikkeellä oleva luotto). Kasvava rahavaranto työntää hintoja ylös—olivat ne sitten kuluttaja- tai omaisuuserien hintoja (kuten osakkeita, asumis- jne.).

Rahavarannon laajentaminen liikkeellä olevan luoton kautta käynnistää harhakuvitelman nousukaudesta, johtaen virheinvestointeihin. Jälkimmäiset eivät kuitenkaan tule esiin niin kauan kuin luottojen ja rahan tarjonta jatkavat kasvamistaan.

Kuitenkin jos rahan tarjonnan kasvu hidastuu yllättäen, sijoittajien odotukset eivät toteudu, ja investointihankkeita, joita pidettiin—yhä lisääntyvän rahan ja nousevien hintojen maailmassa—taloudellisesti toteuttamiskelpoisina, tulevat kannattamattomiksi.

Rahan kasvun hidastuminen paljastaa ettei tuotantorakenne vastaa todellista kysyntää, paljasten siten niukkojen resurssien haaskauksen. Ja näin keinotekoinen nousukausi, uuden rahan ruiskeiden houkuttelemana, kääntyy laskukaudeksi.

Keinotekoisen nousukauden ylläpitämisen toimintapolitiikka vaatisi yhä suurempia lisäyksiä rahan määrään. Ludwig von Mises näki tämän johtavan tuhoon:

Keinot inflaation tuottamiseen

Pyrkimyksenä estää luottoja ja rahan tarjontaa hidastumasta sekä talouksia vaipumasta taantumaan, rahapolitiikat ympäri maailmaa alkavat painamaan lyhyen ajan korkotasoja nollaa kohden ja laajentamaan rahaperustan määrää, ja täten pankkien ylimääräisiä reservejä radikaalisti.

Kaupallisten pankkien voidaan odottaa ottavan ylimääräiset reservinsä käyttöönsä, koska rahaperustan talletukset eivät kasva korkoa: pankkien tulee saada tuloja pystyäkseen maksamaan korkoa vastuilleen (käteis-, määräaika- ja säästötalletuksille sekä debentuureille).

Lainojen pidentäminen on yksi vaihtoehto. Kuitenkin rahoituksellisesti ylivenytettyjen lainanottajien taloudellisessa ympäristössä pankit saattavat epäröidä laina-altistumistaan kotitalouksille ja yrityksille. Itse asiassa tämän toteuttaminen saattaa olla lisääntyvästi vaikeampaa pankeille sillä oletuksella että omasta pääomasta on tullut yhä niukempaa ja kalliimpaa.

Sen vuoksi kaupalliset pankit saattavat haluta rahallistaa valtion velkaa, koska jälkimmäinen ei vaadi oman pääoman käyttöä. Tämän jälkeen valtio kuluttaa ylimääräisen luodun rahavarannon poliittisesti tarkoituksenmukaisiin hankkeisiin (työttömyyskorvauksiin, infrastruktuuriin, puolustukseen jne.), kotitalouksien ja yritysten käsissä olevan rahavarannon kasvaessa.

Kuitenkin jos kaupalliset pankit päättävät pidättyä ylimääräisestä lainaamisesta ja jopa vaatia erääntyvien lainojen suoritusta, valtio saattaa päättää—yhtä radikaalina, mutta loogisesti seuraavana intervention askeleena—kansallistaa pankkisektorin (tai vähintäänkin suuren osan sitä). Tekemällä näin se saa pankit lisäämään luottojen ja rahan tarjontaa.

Vaihtoehtoisesti keskuspankki pystyisi painamaan ylimääräistä rahaa, jakaen sen kotitalouksille ja yrityksille siirtomaksuina.[2] Fiat-rahajärjestelmässä tämä voidaan toteuttaa milloin tahansa ja ilman rajoituksia, kuten Fedin puheenjohtaja S. Bernanke teki ilmiselväksi pahamaineisessa puheessaan vuonna 2002:

Kohti hyperinflaatiota

Valtion kontrolloima fiat-raha on vilpillistä rahaa. Se on tyhjästä luotua rahaa, omistusoikeuksia rikkovaa: fiat-rahan tuottaminen ei vaadi mitään vapaille markkinoille ominaisia vaurautta tuottavia toimia. Se on, ja tulee aina olemaan, rakenteeltaan vilpillistä rahaa.

Tämän lisäksi pankkiluottojen laajentamisen kautta luotu fiat-raha väistämättä aikaansaa nousu- ja laskukaudet, houkutellen valtioita vetämään pois vapaiden markkinoiden voimia tukeakseen taloutta ja pitääkseen fiat-rahajärjestelmää pinnalla; itse asiassa fiat-raha tulee kasvavasti heikentämään vapaiden  markkinoiden järjestystä.

Mises oli erittäin hyvin tietoinen viimeisistä seurauksista rahajärjestelmässä, joka perustuu rahavarannon yhä kasvaviin lisäyksiin pankkien laajenevalla liikkeellä olevilla luotoilla. Jossain pisteessä se johtaa konkursseihin valtavassa mittakaavassa, aikaansaaden luottojen ja rahan tarjonnan supistumisen (deflaatio).

Tai se päättyy hyperinflaatioon:

 
Mises tiesi erittäin hyvin mihin hän viittasi. Hän eli läpi suuren inflaation ajanjakson, joka alkoi Euroopassa vuonna 1914 yhdessä ensimmäisen maailmansodan kanssa. Tämä johti lopulta hyperinflaatioon ja Saksan Reichsmarkin täydelliseen tuhoon vuonna 1923. Teknisellä tasolla Saksan hyperinflaatio oli seurausta Saksan keskuspankin kasvan valtiollisen velan rahallistamisesta, laskettuna liikkeelle rahoittamaan yhteiskunnallisia tukia, tukitoimia ja korjausmaksuja.

Kirjassan Age of Inflation (1979), käyden läpi Saksan hyperinflaatiota poliittis-taloudelliselta näkökulmasta, Hans F. Sennholz kysyi, ”Kuka langettaisi suurella valtiolle tällaisen pahuuden, jolla oli pahaenteisiä taloudellisia, sosiaalisia ja poliittisia seurauksia Saksan lisäksi koko maailmalle?”[5] Hänen vakavamielinen vastauksensa oli että

 
Saksan hyperinflaatio oli seurausta politiikasta, joka piti valtion velan rahoittamista kiihtyvällä rahavarannon lisäyksellä poliittisesti vähiten epäsuosiollisena menetelmänä. Vaikuttaa ettei valtiollisessa mielipiteessä ole tapahtunut paljoakaan muutosta. Nykyään on suuri julkinen tuki rahaperustan laajentamisella sairaalloisten pankkien, vakuutusyhtiöiden ja kaikkein tärkeimpänä kasvavan valtionvelan rahoittamiseksi.

Opinkappaleet ja teoriat, jotka johtivat Saksan rahatalouden tuhoon, ovat sen jälkeen aiheuttaneet tuhoa monissa muissa maissa. Itse asiassa ne saattavat olla toiminnassa juuri tälläkin hetkellä ympäri läntistä maailma.[7] Itävaltalainen taloustiede pitäytyy oikeutetusti näkemyksessään, että nykyiset fiat-rahan politiikat ovat tulleet lisääntyvästi inflatorisiksi—ja on hyvin vähän epäilyksiä, että hyperinflaation aluilleen saattamaan pystyvät välineet ja voimat ovat jo paikallaan ja vahvistavat voimiaan joka päivä.

Ratkaisu valuutan tuhoutumiseen on paluu kestävään rahaan—vapaiden markkinoiden rahaan—kuten Mises hahmotteli ja Murray N. Rothbard kehitti edelleen. Oletettavasti vähintäänkin esiasteellaan siitä seuraisi kullalla taattu raha 100 prosentin reserveillä. Kullan hinnan nousu vaikuttaa tukevan näkemystä, että ihmiset pitävät kultaa perimmäisenä maksutapana—asema joka tulee kasvavasti ilmeisemmäksi ihmisten alkaessa pelätä fiat-rahan vaihtoarvon merkittävää häviämistä.

Viitteet:

[1] Mises, Ludwig von. Human Action: A Treatise on Economics, neljäs painos (San Francisco: Fox & Wilkes, 1996), s. 572.

[2] Tässä yhteydessä,  katso yleiskatsaus Fedin inflaation tekemisen suunnitelmaan: Johnson, K., D. Small, and R. Tryon. (1999) “Monetary Policy and Price Stability.”

[3] Kuvernööri Ben S. Bernanken huomiot the National Economists Clubilla, “Deflation: Making Sure “It” Doesn’t Happen Here” (marraskuu 21, 2002)

[4] Mises, Human Action, s. 427.

[5] Sennholz, H. S. Age of Inflation. (Belmont, Mass.: Western Islands, 1979), s. 80.

[6] Ibid.

[7] Ibid.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: There Will Be (Hyper)Inflation

Kaukana vauraudesta, Amerikkaamme kohtaa pahin taloudellinen tsunami sukupolviin. Haluamme kaikki tietää mitä tapahtui. Mikä todella aiheutti tämän uskomattoman turbulenssin?

Saadaksemme vastauksen, miksi emme kääntyisi edesmenneen professorini, Ludwig von Misesin, viime vuosisadan suurimman talouden analyytikon puoleen?

1920-luvun alussa Mises ennusti vasta järjestäytyneen Neuvostoliiton luoneen toimimattoman talousjärjestelmän, joka ei tulisi selviytymään. Mises perusti kuolemanennusteensa (kirjassaan, Socialism, hyvin pian Venäjän vallankumouksen jälkeen) periaatteelle, että yhteiskunta ei voi olla riippuvainen poliittisista komiteoista markkinahintojen asettamisessa kuten komissaarit pyrkivät tekemään; ainoastaan vapaasti ilmenevät markkinoiden valinnat pystyvät tuottamaan toimivat hinnat. Kaikki keinotekoiset hinnat ovat kelvottomia; ne eivät pysty kertomaan keskussuunnittelijoille mitkä tuotteet ovat kalliita ja mitkä halpoja, joten heidän on mahdotonta järjestää tuotantoa tehokkaalla tavalla.

Ilman todellisia hintoja ei voi olla taloudellisuutta. Misesiä pilkattiin tästä analyysistä, jopa hänen elämänsä loppuun saakka. Mutta Mises oli oikeassa ja historia on todistanut hänen tuomionsa, vaikkakin hän kuoli saamatta asianmukaista tunnustusta. Jopa postuumisti – venäläisen hirviön romahtaessa vuonna 1989 – hänen neroutensa tunnustaminen oli vajavaista.

Tästä syystä pidän itseäni oikeutettuna nimeämään hänet kaikkien aikojen suurimmaksi analyytikoksi.

Uuden rahan tulva

Vaikkakaan Mises ei ole enää joukossamme kommentoimassa nykyistä romahdusta, tiedämme mihin taloudellisiin periaatteisiin (totuuksiin) hän nojasi ja on varmasti soveliasta esittää kysymys, mitä Mises sanoisi nykyisestä kriisistä?

Näkymää sotkee niin monet erilaiset tekijät – matalat ja korkeat korkotasot, asuntolainojen runsaus joita ei voida koskaan maksaa takaisin, pankkijärjestelmän näiden velkavipuisten investointien kuumeinen ostaminen, valtion yli-innokas kodinomistamisen ja tukitoimien ylistäminen, mutta silti hänen vastauksensa olisi täysin päivänselvä.

Taloudellisen epävakauden todellisen syy on mitä hän kutsui inflationismiksi.

Tällä hän tarkoitti valtioiden rajoittamatonta uuden rahan luontia – fiat-rahaa ilman minkäänlaista vakuutta. Nykyinen vakaumus on, että talousjärjestelmämme on sisäsyntyisesti epävakaa ja pankkiviranomaisten tulee luoda jatkuvasti tyhjästä yhä lisää rahaa pitääkseen talouden vauraana. Ja juuri tätä nykyiset rahatalouden johtajamme ovat tehneet – kriisin alusta lähtien on maagisesti luotu 9 biljoonaa vasta haudottua dollaria ilman näkyvää loppua!

He ovat saaneet maailman kylpemään likviditeetissä. Tämä on perusperiaatteen vastaista, jota Mises piti korvaamattomana vakaalla rahajärjestelmälle: olemassa olevaa rahamäärää ei tule koskaan lisätä.

Vallitseva rahan määrä sopeutuu ainutlaatuisesti todelliseen tuotteiden ja palveluiden saatavuuteen. Liikkeellä olevien dollarien lukumäärän kasvattaminen tai vähentäminen luo ainoastaan vääristymiä talouteen. Se saa aikaan nousun hinnoissa ja kuluissa, tuhoaa tilikirjojen merkityksen, luo kaikenlaisia kuplia asuntojen ja osakkeiden hintoihin ja (jopa nyt) valtion velkakirjoihin. Se muuntaa uudet ”investoinnit” ainoastaan pääoman tuhoutumiseksi.

Mises piti inflationismia kaikista yhteiskunnallisista pahuuksista aina pahimpana. Historioitsijat eivät ole kiinnittäneet tähän tosiasiaan huomioita heidän omistaessaan tutkimuksensa hallitsijoille, sodille ja löydöille, jättäen vaille ymmärrystä rahan arvon alentamisen köyhdyttävät vaikutukset (jalometallien aikakautena) tai vastaavasti rahallisen yksikön monistamisen aiheuttaman jokaisen yksikön aikaisemman arvonsa häviämisen (nykyisessä kansainvälisessä rahajärjestelmässämme).

Uusien dollarien vyöry (joinain vuosina kasvaen jopa kymmenen prosenttia ja nyt uusine elvytyspaketteineen vielä määrittelemättömällä eksponentiaalisella tasolla) on aikaansaanut ja se ylläpitää nykyistä sekasotkuamme ilman parannuskeinoa. Ilman tätä uuden rahan tulvaa asuntojen hinnat eivät olisivat voineet nousta kestämättömiin korkeuksiin, paketoidut asuntolainat eivät olisivat moninkertaistuneet ja finanssi-instituutiomme eivät olisivat olleet ahnaasti niiden kimpussa. Näihin kaikkiin katastrofeihin oli syynä rajaton uuden rahan luonti ja se tarjosi sekä valtioille että instituutioille houkutuksen vääristää ja häiritä todellisuutta.

Mutta käsittämättömintä on, että tietämättömien poliitikkojemme ehdottama parannuskeino on vyöryttää rajoittamattomasti uuttaa likviditeettiä, jota he luovat uudistaakseen reservejä, moninkertaistaakseen pelastustoimet, ylläpitääkseen ylihinnoiteltuja asuntolainoja ja niin edelleen. Tätä ylettömyyttä on tukenut kaksi presidenttiämme ja demokraattinen kongressin on lähes yksimielisesti edistänyt sitä. Likviditeetti oli kriisin syy, ja nyt yletöntä likviditeettiä esitetään sen ratkaisuna! Tämän takia kriisi ei voi missään nimessä päättyä lyhyellä tähtäimellä. Ehdotettu parannuskeino pahentaa asioita yhä lisää ja varmistaa, ettemme pääse takaisin vakaaseen ja vauraaseen talouteen niin kauan kuin uhmaamme rahataloudellista tervejärkisyyttä.

Dollarimme olemassaolo on vaakalaudalla. Tämä olisi Misesin viesti tänään. Rahamäärää ei tule koskaan lisätä.

Korkotaso: reunapenkereet murtuvat

Toinen olennainen syy kaikelle tällä vahingonteolle, Mises ohjeistaisi meitä, on holtiton vuoristoratamainen korkotason peukalointi – se laskettiin alas 90-luvulla, nostettiin viisi kertaa vuonna 2000, laskettiin alas lähes nollaan vuonna 2001 12:lla alennuksella ja pidettiin siellä kunnes inflaation pelko nosti sen vuonna 2004. Meidän talouden portinvartijat pitävät korkotasoa heidän käytössään olevana työkaluna (tai paremminkin leluna), joka on nostettavissa silloin kun on odotettavissa hintojen nousua (joita he yleisesti ilmaisevat väärin inflaationa) ja laskettavissa laskukauden uhatessa.

Todellisuudessa Fedin korkojen nostot tai laskut tai riskitasojen peukalointi eivät heijastele eri korkotasoja. Sillä ei ole valtaa tai keinoja tehdä sitä. Fed asettaa ”tavoitetason” kaikkein turvallisimmalle lainatyypille (pankilta toiselle) ja sopeuttaa tämän jälkeen uuden rahan luomista tämän päämäärän turvaamiseksi. Kun Fed haluaa laajentaa tai kaventaa taloudellista toimintaa, rahaa luodaan vastaavasti enemmän tai vähemmän. Mutta työn alla on aina uutta rahaa.

Korkoa pidetään yleisesti jonain laajalle avattavana rahallisena hanana talouden pumppaamiseksi ja suljettavaksi hintojen karatessa käsistä. Mutta korko ei ole taloudellinen lelu, kuten Mises on meille selittänyt. Se ei ole hinta jota voidaan mukauttaa vapaasti. Korko on tarkoitettu mitaksi kulloisenakin hetkenä taloudessa kertyneille todellisille säästöille. Korot ovat korkealla, kun talous aloittaa kulutusvillityksen ja säästöt vähenevät (kuten on tapahtunut viime vuosina). Korot ovat alhaalla, kun kulutus vähenee ja säästöjä luodaan uusia investointeja varten. Korkotaso on kuin opastinjärjestelmä, joka kertoo sijoittajalle joko edistää enemmän nykyisiä kuluttajahyödykkeitä ihmisten kuluttaessa enemmän ja korkotason ollessa korkealla tai kun korkotaso on alhaalla, siirtää resursseja uusiin investointeihin, jotka tulevat kehittämään uusia ja parempia tuotteita tulevaan eikä nykyiseen kulutukseen.

Näin korkotaso ei ole taloudellinen vaan ajallinen suhde: edustaen vaihtokauppaa nykyisen ja tulevan kulutuksen välillä.

Tämän misesiläinen ajatus on täysin vieras Amerikan taloutta hallitseville. Fed piti korkotasoja mahdollisimman lähellä nollaa Amerikan ollessa kulutusvillityksessä – samaan aikaan täysin negatiivisten säästöjensä kanssa – kun sen olisi pitänyt antaa markkinoiden nostaa ne uusiin korkeuksiin. Tämä antoi yrittäjille väärän vihreän valon signaalin ryhtyä moninaisiin uusiin hankkeisiin kuten asuinrakentamiseen, avokätisiin asuntolainoihin, markkinoituihin velkakirjoihin ja ties mihin.

Oikea korkotason on reunapenger, joka hillitsee epävarmoja investointeja. Penger murtui ja inflatoituneen rahan hurrikaani huuhteli talouden.

Villi kulutus ja vielä villimmät investoinnit (kovalla velkavivulla) ylittivät rahallisten resurssiemme kyvyn tyydyttää tätä yliaktiivista kysyntää, ja sai näin väistämättä aikaan hintojen nousun. Tämä nousu puolestaan asetti taakan kaikki uusille investoinneille korkeina käyttökuluina, joista tuli niin hallitsemattomia, että yrityksiä alkoi mennä nurin – tunnusmerkki taantumasta. Ei ollut enää taloudellisuutta. Yritimme tehdä kaikkea yhdellä kertaa kuluttamalla yli varojemme ilman vaadittuja kertyneitä säästöjä kaiken tämän toiminnan rahoittamiseksi turvallisesti.

Nyt taantuman ollessa täydessä vauhdissa meidän tulisi kiristää vöitämme ja vähentää kulutustamme. Mutta mitä johtajamme tekevät? Vähentävät korkotasoa taas mahdollisimman lähelle nollaa ja huuhtelevat meitä uudella rahalla ”elvyttääkseen” kaikkea näköpiirissä olevaa.

Taas vain taivas on rajana. Meidän tulee herättää talous henkiin – yhä suuremmalla määrällä holtitonta ostamista ja sijoittamista.

Pahinta mitä Fed tekee, on vääristää talouden elintärkeää opastinjärjestelmää saaden sen näyttämään punaista vihreän sijaan ja päinvastoin. Lähes nollatasoinen korkotaso on kohtalokas kaikille toiveille aikaisesta elpymisestä. Korkotason tulisi olla korkealla kunnes säästämisaste oikeuttaa alemman tason.

Voimme kiittää Luojaa, että maa itsekseen – eikä Washingtonin pääsuunnittelijoiden toimesta – on alkanut ostaa vähemmän ja säästämään enemmän. Nämä uudet säästämisen lähteet pyrkivät kompensoimaan korkotason mitätöintiä. Mutta se ei riitä hillitsemään jatkuvaa talouden uudelleenvyörytystä vakuudettomilla fiat-dollareilla. Helpotusta ei ole näkyvissä, kuten Mises kertoisi meille.

Eikö kukaan voi tehdä jotain!

Silti viranomaiset vaativat että on heidän juhlallinen velvollisuutensa torjua kaikki tämä laskusuhdanteen negatiivisuus. Heidän tulee vähentää työttömyyden uhkaa ja torjua kotien pakkolunastuksen vaikutukset. Tukemalla he joutuvat pelastamaan aikanaan maineikkaita kapitalistisia yhtiöitä ja ostamaan takaisin kaikki ylipöhöttyneet arvopaperit. Kaikki tämä tietysti vaatii luomaan biljoonia ja enemmän – rajatonta uutta rahaa ja rajatonta uutta velkaa.

Meillä on aktivistinen hallitus: mitään passiivista ei suvaita. Älä seiso siinä, he kaikki sanovat. Tee jotain! Meille kerrotaan kaikilta puolilta, että valtion ja keskuspankin tulee toimia välittömästi ja voimallisesti. Ja saattaa olla, että ehdotettujen parannuskeinojen biljoonat eivät riitä pakottamaan kääntämään taloutta ylöspäin. Meidän tulee tehdä jotain radikaalia. Vastineen tulee olla ennennäkemättömän viriili. Molempia presidenttejämme on tukenut lähes yhtenäinen kongressin demokraattinen puoli, kaikki Nobel-palkitut supertaloustieteilijät ja yksimielinen lehdistö. Yhteen ääneen ne kaikki vaativat ettemme voi olla arkoja; tulee toimia rohkeasti. Kaikki reservimme tulee sitouttaa kerralla. Mitään keinoa ei tule jättää käyttämättä.

Mitä mentorimme, Mises, Neuvostotalouden romahduksen ennustanut yksinäinen ääni kertoisi meille? Hän varoitti meitä rahan tarjonnan lisäämisestä ja korkotasojen peukaloinnista. Löydämme hänet jälleen kerran lähes yksin maailmasta, vaikka monet uudet ja täysjärkiset äänet ovat päivittäin toistamassa Misesin sanomaa.

Hänen raikuva vastauksensa: älä tee mitään. Pyydä valtiota pysymään poissa toiminnasta ja anna tilanteen rauhoittua. Anna ihmisten markkinoilla huolehtia talouden palauttamisesta. Tämä tarkoittaa ei lisää fiat-rahaa, paljon korkeammat korkotasot, ei enää tukitoimia, pelastuksia, hintojen pönkittämistä, tukityöllistämisen luomista tai ostamista. Älä tee mitään. Piste.

Silloin kun taloudelliset asiat jätetään taloudessa tavallisten ihmisten päätettäviksi, asiat pyrkivät selviämään nopeasti.

Näimme tämän silmiinpistävällä tavalla, kun amerikkalaiset päättivät pelkästään spontaanisti parkkeerata autonsa kohdatessaan ennenäkemättömän bensiinin hintojen nousun; sen hinta laski nopeasti halvoilta vaikuttaviin hintoihin. Kun Lehman Brothers meni vuoden 2008 syyskuussa nurin, valtio pidättäytyi sekaantumasta asiaan ja ulkomaiset yhtiöt ostivat nopeasti Lehmanista jäljelle jääneet hyvät omaisuuserät. Markkinoilla on miljoonia hyviä ajattelijoita ja aina tulee olemaan joku, joka pelastaa päivän.

Onko mitään järkeä tukea yrityksiä, jotka ovat kevytkenkäisesti sijoittaneet ylihinnoiteltuihin ja ylimitoitettuihin asuntolainoihin? Niiden johtajat ovat tuhlanneet heidän käsiinsä uskotut niukat pääomat. Lisäten asuntolainojen ostoja merkittävällä yritysvelan massiivisella vipuvaikutuksella he eivät ole ainoastaan pettäneet osakkeenomistajiaan, vaan myös koko talouden, loput meistä, jotka luottivat heihin vaurastuttavien ja turvallisten investointihankkeiden luomiseksi. Näitä pettureita ei tule keinotekoisesti tukea, antaa anteeksi ja jopa palkita. Konkurssi on ainoa järkevä tapa heidän syrjäyttämiselleen. Se pakottaa heiltä jäljelle jääneiden hyvien omaisuuserien hinnat alas ja uudet yrittäjät ilmestyvät pikaisesti ostamaan ne edullisilla hinnoilla ja saavat yritykset taas toimimaan kohtuullisilla kustannuksilla.

Luonnollisesti tähän liittyy aina väistämätöntä kärsimystä, erityisesti työntekijöiden osalta, jotka joutuvat tilapäisesti syrjäytymään, mutta kärsimykset minimoituvat markkinavoimien nopean ongelmien ratkaisun avulla.

Miksi kenenkään pitäisi ostaa kaikkia ylipöhöttyneitä omaisuuseriä kuplahinnoilla? Se on naurettavaa. Tämä ainoastaan palvelee tekaistun talouden perättömyyden ylläpitämistä. Kaikkien hintojen tulee antaa laskea niin nopeasti kuin talouden painovoima pystyy vetämään niitä puoleensa arvoihin, joita markkinat tavallisesti niihin liittäisivät. Meillä ei voi olla elinvoimaista taloutta asunnoilla, jotka maksavat satoja tuhansia dollareita. Kenellä olisi varaa niihin? Ainoastaan kohtuulliset hinnat voivat selvitä markkinoilla.

Lisäksi on luonnostaan väärin luoda likviditeettiä pelastamaan niitä, jotka ovat halveksineet varovaisuutta, niitä jotka laskivat liikkeelle tai tekivät sopimuksia asuntolainoista ilman tervettä kauaskatseisuutta, niitä jotka ylittivät luottorajojaan ostaakseen kaikenlaista ylimääräistä tavaraa. Juuri he ovat osallisia yleiseen huonovointisuuteen. Jos jotkut luottolaitokset kaatuvat, antaa niiden mennä nurin. Toiset yrittäjät keräävät kasaan uuden pääoman niiden korvaamiseksi. Tämä kannustaisi suurempaa harkintaan tulevaisuudessa.

Markkinoiden vastustajat pilkkaavat tätä ratkaisua, sanoen sen viittaavaan laissez-faireen. Mutta eikös juuri liioiteltu keskuspankin ja kongressin yhtyminen likviditeetin, massiivisen kodinomistajuuden, rajoittamattoman korkotason ja niin edelleen edistämiseksi saanut meidät tähän alkujaankin? Vaurautta ei koskaan saavuteta kokeiluilla, jotka ovat terveen järjen, kokemuksen ja vakaan talouden sääntöjen vastaisia, erityisesti kun tällaiset kokeilut ovat villimpiä kuin koskaan aikaisemmin. Jos päinvastaisesti seuraamme misesiläistä viisautta ja valtion ei anneta sekoittaa tilannetta, markkinat hoitavat pikaisesti kriisin pois päiväjärjestyksestä. Muussa tapauksessa kuka tietää kauanko kestää ennen kuin palaamme vaurauteen?

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: What Would Mises Say

Newsweek-aikakausilehden maaliskuun 9. 2009 numeron pääjuttu kertoo kaiken: “Lopeta säästäminen nyt!”

Kirjoittaja Daniel Gross julistaa,

 
Tämän ei tosin pitäisi yllättää, tullen Newsweekiltä, joka on onnistunut runtelemaan kaiken talouden analyysistä Duke lacross tapaukseen. Lisäksi se perustuu taloudellisiin myytteihin, joita toistetaan pari kertaa viikossa Paul Krugman toimesta New York Timesissa sekä valkoisessa talossa Larry Summersin puolesta—ja lähes kaikkien julkisten älykköjen toimesta.

Silti on tarpeen muistuttaa itseämme, että kuulemme myyttejä, jotka eivät pelkästään ilmaise perusteetonta taloudellista ajattelua, vaan jotka ajavat myös Yhdysvaltain talouden syvään lamaan vastuuttomalla kulutuksella ja resurssien tuhoamisella. Obaman ja valtion toimet ovat luonteeltaan poliittisia, mutta niillä on taloudellisen ”teorian” fasadi.

Jos laitan kaikki keynesiläisen virheellisyydet yhteen toteamukseen, se kuuluisi näin: nykyaikaiset keynesiläiset uskovat, että talous toimii kuin ikiliikkuja, valtion kulutuksen ollessa ”rasva,” joka estää sen liikettä hidastumasta. Näiden asiantuntijoiden mukaan taloudellisen laitteen ”kitka” ovat yksityiset säästöt. Poista ne, ja talous pyörii ikuisesti, lisäten energiaa ja laajeten loputtomasti.

Luonnollisesti tällainen ajatus on palturia, vaarallista ja harhaluuloista. Itse asiassa kaikki mitä Gross sanoo taloudesta edustaa näkemystä, joka muuttuu tuhoisaksi sen siirtyessä politiikkaan. Tämän vuoksi on välttämätöntä tuoda esiin talouden todelliset perusteet sekä osoittaa kuluttajien nykyisen käyttäytymisen olevan kovasti kaivattua, jos on talouden toipuminen tulossa.

Ensimmäiseksi tulee selittää, että ”säästäväisyyden paradoksi” on yksinkertaisesti väärin. Tämä ”paradoksi” perustuu uskomukseen, että jos ihmiset lisäävät säästämistä talouden laskukaudella, he kuluttavat yhä vähemmän, ajaen näin talouden yhä alemmaksi. Ihmiset reagoivat säästämällä yhä enemmän, kunnes talous luhistuu perverssiin korkeiden säästöjen, alhaisen kulutuksen ja laajalle levinneen työttömyyden ”tasapainoon.”

Tällainen näkemys pohjautuu talouden ”ikiliikkeen” teoriaan, jossa on ”kiertävä liike”: yksittäiset kotitaloudet yhdessä yritysten ja valtion kanssa tuottavat hyödykkeitä, jotka vuorostaan yksittäiset kotitalouden kuluttavat. Niin kauan kuin tämä virtaus jatkuu esteettä (tai niin kauan kuin kuluttajat kuluttavat mahdollisimman paljon), talous suoriutuu ihailtavasti täydellä työllisyydellä.

Kuitenkin jos kuluttajat säästävät tai ”hamstraavat” osan rahoistaan, tällöin järjestelmään tulee ”vuoto,” mikä tarkoittaa etteivät kotitaloudet pysty ”ostamaan takaisin” tuottamiaan tuotteita. Näin ostamattomat tuotteet kasaantuvat varastoihin, jolloin yritykset joutuvat leikkaamaan tuotantoa ja irtisanomaan työntekijöitä. Tämä lisää edelleen kuluttajien epävarmuutta, mikä tarkoittaa että he säästävät yhä enemmän rahaa, ja aikaansaa alavireisen kierteen. Paul Krugman kirjoittaa,

”Eräs tapa katsoa nykyistä kansainvälistä tilannetta on, että kärsimme globaalista säästämisen paradoksista: ympäri maailmaa toivotut säästöt ylittävät määrän, jonka yritykset ovat valmiit investoimaan. Ja seurauksena on globaali romahdus, joka huonontaa kaikkien tilannetta.

Eli näin jouduimme tähän sotkuun. Ja olemme yhä etsimässä tästä tietä ulos.”

Taistellakseen tätä pahuutta vastaan, valtion tulee täyttää kulutusaukot, kunnes säästäjät löytävät luottamuksen tullakseen uudelleen piittaamattomiksi kuluttajiksi. Kuitenkin jos valtio ei toimi, silloin talous syöksyy vielä syvempään kuoppaan.

Tällainen näkemys on tuskin nykyaikaisten älykköjen tuotetta. Lähes kolme vuosisataa sitten Bernard Mandeville kirjoitti ”Fable of the Bees,” joka on älykäs tapa kuvata Keynesin ja Krugmanin puolestapuhumia talouden oppeja. Vastaavasti toiset ovat väittäneet, että ellei kuluttajia pakoteta kuluttamaan yhä enemmän, taloudeksi kutsuttu ikiliikkuja pysähtyisi kitkan toimesta, jota Karl Marx kutsui kapitalismin ”sisäisiksi ristiriidoiksi.”

Kuitenkin on olemassa toinen näkemys, joka on hyvin määritetty itävaltalaisten taloustieteilijöiden kuten Ludwig von Misesin, F.A. Hayekin sekä Murray Rothbardin toimesta. Tänä aikana investointianalyytikko Peter Schiff on saanut osakseen paljon. Oltuaan vuosia halveksittu taloudellisissa puheohjelmissa, hän nyt lopulta saa osakseen pienen määrän kunnioitusta.

Tämän näkemyksen mukaan talous kasvaa, koska nimenomaisesti tuotantorakenne—pääomahyödykkeiden, resurssien ja työn sekoitus—on linjassa kuluttajien ja kotitalouksien kuluttamisen ja säästämisen mallin kanssa. Tämä ei ole kiertoliikettä, jossa tuotantoa tuetaan kulutuksella ja halvalla luotolla, joka hankkiutuu takaisin kotitalouksiin. Sen sijaan säästäminen tarjoaa tuottajille keinon hankkia pääomaa, ja siten pääomahyödykkeitä käytetään tuottamaan lisää hyödykkeitä käyttäen vähemmän resursseja, jotta vasta vapautuneet resurssit voidaan hyödyntää tuottamaan aikaisemmin ei saatavilla olleita asioita.

Tämä näkökulma huomio niukkuuden lain. Se myös huomioi, että lisäkulutus mahdollistuu ainoastaan lisätuotannolla, joskin tuotannolla joka on linjassa talouden sekä yksilöiden kulutus- että säästämistapojen kanssa. Jos luodaan pääomalinjoja, jotka eivät ole yhteensopivia kuluttajien asettamien säästö- ja kulutusmallien kanssa, tällöin pääoma on virhesijoitettu.

Virhesijoittaminen ei tapahdu sattumalta. Se tapahtuu koska valtio, rahaviranomaisten toimesta, on tukahduttanut todellisen korkotason ja on saattanut käyntiin luottovetoisen nousukauden, jota ei voida hillitä. Koimme tämän aluksi osakemarkkinoiden kuplana ja myöhemmin asuntokuplana. Molemmissa tapauksissa rahaviranomaiset päättivät painaa korkotason alle markkinoiden tason ja tämän jälkeen kannustivat ihmisiä lainaamaan, lainaamaan ja lainaaman.

Sekä osakemarkkinoiden että asuntojen ”boomit” saivat näyttämään, että talous oli hyvässä kunnossa. (Arthur Laffe kertoi Peter Schiffille 2006 tähän tyyliin ”Amerikan talous ei ole koskaan voinut paremmin,” samaan aikaan sättiessä Schiffiä tämän kertoessa Yhdysvaltain talouden vaappuessa katastrofin partaalla.) Kirjassaan Clintonin hallinnosta, Paul Begala julisti talouden olleen Bill Clintonin valtavuosien aikana ”paras talous koskaan.” Tosiaankin, nousukaudet ovat hauskoja niin kauan kuin ne kestävät, mutta niiden täytyy aina päättyä.

Yhdysvaltain talous—itse asiassa, maailmantalous—ei ole vaarassa sen takia että ihmiset ovat yllättäen lopettaneet kuluttamisen ja velanoton. Se on vaarassa, koska valtioiden toimenpiteet ovat johtaneet massiivisiin virheinvestointeihin, joita markkinat (ilman valtioiden lupaa) ovat likvidoimassa tälläkin hetkellä. Lisäksi huomamme Obaman hallinnon häärivän juuri niiden Yhdysvaltain sektorien ympärillä—kuten energian—jotka ovat osoittaneet vahvuutta.

Sen sijaan että kohtaisivat totuuden ja antaisivat eivät pelkästään virheinvestointien epäonnistua vaan myös todellisen toipumisen tapahtua, Obama, Krugman ja heidän liittolaisensa väittävät, että tämä ”ikiliikkujana” tunnettu talous tarvitsee ainoastaan hiukan lisää kulutusta voiteluaineeksi ja kaikki on taas hyvin. Totuus on toisaalla, mutta asiantuntijat ja poliittiset luokat ovat sulkeneet korvansa, peittäneet silmänsä ja jatkavat juoksemista jyrkännettä kohden, vaatien meidän loppujen seuraavan heitä.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: Is the Economy a Perpetual Motion Machine?

Miljoonien kodinomistajien kamppaillessa nyt maksaakseen takaisin rahoja, joita heidän ei selkeästi olisi pitänyt lainata, johtajamme ovat oikeutetusti heiluttaneet sormiaan ahnaille luotottajille, jotka houkuttelivat väitetysti viattomat lainaajat ja maan rahoitukselliseen käärmeen pesään. Vaikka asuntoluottoteollisuus selkeästi ansaitsee hyvän osan syyllisyydestä, syytteettä jääneitä kanssavehkeilijöitä on paljon. Laittomuuksien tekijät ovat edelleen vapaalla jalalla ja itse asiassa kiireisiä hautoessaan suunnitelmaa aikaisempien virheiden pienentämiseksi.

Toisin kuin kongressin marmoriseiniltä kaikuva viesti, suurin osa paisuvan asuntokuplan aikana lainanneista ymmärsi selkeästi heidän lainojensa ehdot. Useimmat käsittivät, ettei heillä ole varaa maksaa lainanlyhennyksiä sen jälkeen kun alennetut lyhennyserät loppuvat, mutta hyppäsivät joka tapauksessa innoissaan velka-altaaseen uskoen, että taattu kiinteistöjen arvonnousu tai nopea ja voitollinen myynti tulisivat pitämään heidät pinnalla.

Vaikka luotottajat ja lainaajat molemmat toimivat oman intressinsä mukaisesti, mitä voimme sanoa taloutemme lainsäätäjistä, joiden odotetaan suojelevan kaikkien yhteistä etua? Heidän toimintansa rohkaisi koko surullista sirkusta. Eikö pidäkin paikkansa, että ilman Fedin selkeästi liian alhaista korkotasoa, kongressin tarjoamia löyhiä lainavaatimuksia ja moraalikatoa suosionosoituksina Freddille, Fannille ja FHA:lle sekä verolainsäädäntöön rakennettuja monia kiinteistötukiaisia, mitkään näistä ahnaista lainoista eivät olisivat voineet olla mahdollisia.

Jos luotottajat olisivat käyttäneet parempaa arvostelukykyä ja lainaajat olisivat vältelleet raskaita velkataakkoja, molemmat osapuolet olisivat tänä päivänä selkeästi paremmassa rahoituksellisessa tilanteessa. Sen sijaan lainaajat vaativat luottoja täyttääkseen unelmansa välittömistä kiinteistörikkauksista, luotottajia painostettaessa näiden täyttämiseen.

Aikaisempina sukupolvina kodinostajilta vaadittiin säästöjä etumaksuihin ja hankintojen lykkäämistä, kunnes heillä todella olisi varaa perinteiseen 30-vuoden kiinteän asuntolainaan. Mutta viime vuosina kodinomistamisen tullessa osaksi julkista politiikkaa, valtio syytti lainanantajia syrjinnästä ja vaati alempia luottovaatimuksia ja helpompia ehtoja. Valtion takuiden kanssa asuntolainateollisuus kasvatti tyytyväisenä sekä liikevaihtoaan että tuki parempaa yhteiskuntaa.

Mutta kieltämällä luotot, vaikka se vaatisi lainaajilta luopumista jostain selkeästi halutusta, lainanantajat eivät tee ainoastaan arvokasta palvelusta lainaajille, vaan myös yhteiskunnalle. Ottaen huomioon sen sotkun jossa tällä hetkellä olemme kiinteistökuplan aikana tehtyjen huonojen lainojen ansiosta, tämän opetuksen olisi pitänyt tulla hyvin ymmärretyksi. Valitettavasti näin ei vain ole, sillä nyt samat muutosvoimat ovat toiminnassa paljon laajemmassa mittakaavassa.

Kohdatessaan mahdollisuuden alenevasta elämäntyylistä Yhdysvaltain hallitus lainaa biljoonia dollareita inflatoidakseen keinotekoisesti deflatoituvaa kuplatalouttamme. Rahat käytetään sekä hallinnon laajentamiseen että rahoittamaan kuluttajien kulutuksen lisäämistä. Ottaen huomioon rahataloudellisen tilanteemme tämä on juuri päinvastaista mitä meidän tulisi tehdä.

Globaalit luotottajat tekevät nyt samoja virheitä kuin sub-prime asuntoluotottajat. He lainaavat meille rahaa, jota emme voi koskaan maksaa takaisin. Tässä prosessissa he mahdollistavat suurimman valtionhallinnon laajentumisen sitten New Dealin ja ylettömästä kulutuksesta valmiiksi kärsivän talouden rampauttamisen.

Vaikka saattaa kuulostaa karskilta, niin olisi kaikille paljon parempi, jos ulkomaiset ystävämme yksinkertaisesti kieltäisivät meiltä luotot. Koska heidän lainansa ainoastaan edistävät valtiomme kasvua ja pitävät keinotekoisesti yllä kulutuskysyntää, heidän säästönsä eivät ainoastaan katoa, vaan heidän uhrauksensa tulevat myös vakavasti pahentamaan ongelmiamme.

Samoin kuin asunnonostajat tekivät tällä vuosikymmenellä, Yhdysvaltain valtio tulee lainaamaan niin paljon rahaa kuin maailma hölmönä on valmis sille luotottamaan, ja se tulee käyttämään nämä rahat tukahduttaakseen elämän taloudestamme. Tällä hetkellä valtion hallinto kasvaa kuin syöpä, tullen ruokituksi pääosin ulkomailta saaduilla varoilla. Näin toimiessaan se asettaa hirvittävän velkataakan kansalaisilleen, sitoen heidät joko eliniäksi rampauttaviin koronmaksuihin tai karkaavaan inflaatioon.

Ulkomaisessa lainanotossa ei lähtökohtaisesti ole mitään vikaa. Jos varat kohdistettaisiin mahdollistamaan yksityisten yritysten pääomainvestointeja, lainat eivät ainoastaan hyödyntäisi luotottajia, vaan ne hyödyttäisivät myös kansakuntaamme. Varat vahvistaisivat teollista pohjaamme ja tarjoaisivat perustan, jolle elinvoimainen talous voitaisiin rakentaa.

Jos ulkomaalaiset lopettaisivat meidän luotottamisen, siitä seuraisi joitain välittömiä kipuja, mutta kova rakkaus on juuri sitä mitä nyt tarvitsemme. Amerikkalaisten pakottaminen elämään kykyjensä mukaan, erityisesti Yhdysvaltin hallinnon, on yhtä hyödyllistä taloutemme pitemmän aikavälin terveydelle kuin vastaava pidättyminen olisi ollut, jos asuntoluottojen lainaajat olisivat sitä harjoittaneet. On valitettavaa, että vain hyvin harvat meistä näyttävät pystyvän yhdistämän nämä asiat tai oppimaan mitään menneisyyden virheistä – jopa silloin kun historiankirjojen muste on vielä tuskin edes kuivunut.

Copyright © 2009 Euro Pacific Capital
Translation copyright © 2009 Petri Kajander
Lataa PDF-versio

Ensimmäisessä televisioidussa puheessaan kongressin edessä presidentti Obama vakuutti, että vauraus palaa heti kun valtio saa talouden luottovirrat entiselleen. Hänelle saattaa tulla yllätyksenä, mutta talous ei voi pyöriä kulutusluotoilla. Kaiken lisäksi luottovirrat Yhdysvaltoihin pysähtyivät erittäin hyvästä syystä: ei ole enää säästöjä mistä lainata. Valtion pyrkimykset saattaa luottoja yksinkertaisesti saataville ilman tuottavan kapasiteetin jälleenrakentamista tai lisääntyneitä säästöjä ovat tuomitut tuhoamaan, mitä taloudestamme on enää jäljellä.

Obamatalouden keskeisiä periaatteita vaikuttavat olevan, että luottojen saatavuus mahdollistaa ihmisille rahojen lainaamisen tavaroiden ostamiseen, kulutus tulee kannustamaan tuotantoa ja työllisyyttä ja näin talous tulee kasvamaan. Tämä on viehättävä ja kaunis kuva, mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa kuinka talous toimii. Presidentti ei ymmärrä, että tuotanto tekee kulutuksen mahdolliseksi ja säästöt mahdollistavat luotot. Nykyaikaisen talouden laajuus ja monimutkaisuus ovat hämärtäneet nämä yksinkertaiset asiat, mutta näkymän kaventaminen pienempään mittakaavaan saattaa auttaa usvan hälventämisessä.

Oletetaan hyvin pieni vaihdantatalous koostuen ainoastaan kolmesta henkilöstä: lihakauppiaasta, leipurista ja kynttilöiden valmistajasta. Jos kynttilänvalmistaja haluaa leipää tai lihaa, hän tekee kynttilöitä ja käy niillä kauppaa. Kynttilänvalmistaja haluaa aina ruokaa, mutta hänen kysyntänsä voidaan tyydyttää ainoastaan, jos hän tekee kynttilöitä, joita ilman hän tulee nälkäiseksi. Pelkkä tosiasia, että hän haluaa leipää ja lihaa, on merkityksetön.

Saapukoon luoton taikasauva, jonka monet uskovan voivan korvata tuotannon. Oletetaan lihakauppiaan onnistuneen tuottamaan ylimääräistä lihaa ja hänellä on enemmän kuin hän päivittäin tarvitsee. Kynttilänvalmistaja tiedostaa tämän ja pyytää lihakauppiaalta pihviä lainaksi käydäkseen sillä leipurin kanssa kauppaa leivästä. Tämän maksutapahtuman toteutumiseksi lihakauppiaan on ensin täytynyt valmistaa lihaa, jota hän ei ole kuluttanut (säästöt). Tämän jälkeen hän lainaa säästönsä kynttilänvalmistajalle, joka laatii lihakauppiaalle lapun lupauksesta maksaa velkansa kynttilöissä.

Tällä kertaa lihakauppiaan pihvin valmistus mahdollisti kynttiläntekijän leivän ostamisen, joka myös täytyi valmistaa. Se tosiasia, että kynttilänvalmistajan saatavilla oli luottoa, ei lisännyt kysyntää tai vahvistanut taloutta. Itse asiassa käyttämällä ostamiseen luottoa kynttilöiden sijaan, taloudessa on nyt vähemmän kynttilöitä ja lihakauppiaalla vähemmän pihvejä, joilla hän voi ostaa itselleen leipää. Äsken siis tapahtui seuraavaa: säästöjensä avulla lihakauppias lainasi tuotannolla luomaansa ostovoimaa kynttilänvalmistajalle, joka käytti sitä leivän ostamiseen.

Vastaavasti kynttilänvalmistaja olisi voinut tarjota ”kynttilävelkakirjaa” suoraan leipurille. Mutta jälleen kerran ostotapahtuma olisi voinut onnistua ainoastaan, jos leipuri olisi tosiaankin leiponut leivän, jota hän ei itse olisi kuluttanut ja näin ollen hän pystyisi lainaamaan säästöjään kynttilänvalmistajalle. Koska leipuri lainasi leipänsä kynttilänvalmistajalle, hänellä ei ole enää leipää jolla käydä kauppaa itselleen pihvistä.

Luotto ei millään tavalla lisää kokonaiskulutusta tässä yhteisössä, se pelkästään muuttaa kulutuksen jakaantumista tilapäisesti. Ainoa tapa kokonaiskysynnän kasvulle on kynttilöiden, pihvin ja leivän tuotannon lisääminen.

Eräs tapa jolla luottoa voitaisiin käyttää tämän talouden kasvattamiseen olisi, että kynttilänvalmistaja lainaisi leipää ja pihviä tullakseen toimeen sillä aikaa kun hän parantaa kynttilänvalmistuslaitteistonsa tuotantokapasiteettia. Jos hän menestyy, hän pystyy maksamaan lainansa takaisin lisääntyneestä tuotannostaan korkojen kera ja hyötyisi siten lisääntyneestä tuottavuudesta. Tässä tapauksessa lihakauppiaan ja leipurin alhaisempi kulutus johtaisi säästöjen kertymiseen, jotka tämän jälkeen lainattaisiin kynttilänvalmistajalle rahoittamaan hänen pääomainvestointejaan. Jos lihakauppias ja leipuri olisivat kuluttaneet kaiken tuotantonsa, yhtään säästöjä ei olisi kertynyt ja luottoa ei olisi ollut saatavilla kynttilänvalmistajalle, anastaen näin yhteisöltä lisääntyneen tuottavuuden joka siitä olisi seurannut.

Toisaalta jos kynttilänvalmistaja olisi ainoastaan lainannut leipää ja lihaa ottaakseen lomaa kynttilänvalmistuksesta, yhteisö ei olisi hyötynyt mitenkään ja olisi hyvin todennäköistä, ettei kynttilänvalmistaja pystyisi maksamaan lainaansa takaisin. Tässä tapauksessa kuluttajaluoton lisääminen haaskaa säästöjä, joita ei ole enää saatavilla muiden tuotantoinvestointien rahoittamiseen.

Mitä tapahtuisi jos luonnonkatastrofi tuhoaisi kaikki kynttilöiden, leivän ja lihan valmistukseen käytetyt laitteet? Kohdatessaan vaarallisen pulan ruuasta ja valaistuksesta Barack Obama tarjoaisi talouden elvyttämistä jakamalla rahaksi kutsuttuja paperinpalasia ja takaisi lainoja kaikille kulutusta haluaville. Mitä hyötyä rahasta olisi? Saisivatko nämä paperinpalat tai lainat tuotteet ilmestymään taianomaisesti?

Paperirahan tuominen tähän talouteen ainoastaan lisää lihakauppiaan, leipurin ja kynttilänvalmistajan kykyä nostaa hintoja (mitattuna rahassa eikä kauppaa käydyissä tuotteissa) sen jälkeen kun tuotteita on jälleen aloitettu valmistamaan. Ainoa tapa vaurauden palauttamiseen on korjata tuhoutuneet laitteet ja aloittaa tuotanto uudelleen.

Surullinen totuus on, että Amerikan talouden tuotantokapasiteetti on pääosin riekaleina. Valmistava taloutemme on korvattu riippuvuudella terveydenhuollosta, rahoituspalveluista ja valtion kulutuksesta. Tällaiseen järjestelmän vapaamman luoton ja suuremman paperirahamäärän tuominen ei tee mitään muuta kuin lisää inflaatiota. Meidän tulee palata takaisin tuotannon perusteisiin. Se ei tule olemaan helppoa, mutta se toimii.

Presidentti Obama haluaisi meidän kaikkien uskovan, että voimme kaikki viettää päivän rentoutuen kylpyammeessa sillä aikaa kun hänen painokoneensa tekevät kaiken työn meidän puolestamme. Ongelmana on vain, että kun nousemme kylpyammeesta päivälliselle, lautasellamme on ainoastaan velkakirja pihvistä.

Copyright © 2009 Euro Pacific Capital
Translation copyright © 2009 Petri Kajander
Lataa PDF-versio

Elämme kiertoilmaisujen maailmassa. Hautausurakoitsijoista on tullut ”hautajaisten järjestäjiä”, lehdistöagentit ovat nykyään ”julkisten suhteiden neuvonantajia” ja talonmiehet ovat kaikki muuntuneet ”työnjohtajiksi”. Jokaisella elämän alueella yksinkertaiset tosiasiat on kääritty usvaiseen naamioon.

Näin ei ole yhtään sen vähäisemmin taloustieteessä. Vanhoina päivinä tapasimme kärsiä lähes kausittaisista taloudellisista kriiseistä, joista yllättäviä kutsuttiin ”paniikeiksi” ja paniikin jälkeistä matelevaa aallonpohjan jaksoa kutsuttiin ”lamaksi”.

Nykyajan kaikkein tunnetuin lama on tietysti se, joka alkoi tyypillisestä finanssipaniikista vuonna 1929 ja kesti toisen maailmansodan alkuun saakka. Vuoden 1929 tuhon jälkeen taloustieteilijät ja poliitikot päättivät, ettei tämä saa enää koskaan toistua. Helpoin tapa onnistua tässä päätöksessä oli yksinkertaisesti määrittää ”lama” pois olemassaolostaan. Tuosta hetkestä eteenpäin Amerikka ei enää kärsinyt lamoista. Sillä kun seuraava lama saapui 1937-38, taloustieteilijät yksinkertaisesti kieltäytyivät käyttämästä pelättyä nimeä ja keksivät uuden, paljon pehmeämmältä kuulostavan: ”taantuma”. Tästä hetkestä eteenpäin olemme käyneet läpi aika monia taantumia, muttei ainuttakaan lamaa.

Mutta pian ”taantuma” sana alkoi myös kuulostamaan liian voimaperäiseltä amerikkalaisen yleisön hienovaraiselle herkkyydelle. Vaikuttaa, että viimeinen taantumamme oli 1957-58. Siitä lähtien meillä on ollut ainoastaan ”laskusuhdanteita” tai vielä parempaa ”hidastumia” tai ”sivuttaista liikettä”. Joten liity kannustusjoukkoihin; tästä eteenpäin lamat ja jopa taantumat ovat taloustieteilijöiden semanttisesta määräyksestä kiellettyjä; tästä lähtien meille voi pahimmillaan tapahtua vain ”hidastumia”. Tällaisia ovat ”uuden taloustieteen” ihmeet.

Kolmenkymmenen vuoden ajan kansakuntamme taloustieteilijät ovat omaksuneet suhdannevaihteluista edesmenneen brittiläisen taloustieteilijän, John Maynard Keynesin, näkemyksen, joka loi keynesiläisen tai ”uuden” taloustieteen vuonna 1936 julkaistulla teoksellaan Työllisyys, korko ja raha: yleinen teoria. Keynesiläisten ajattelutapa nousu- ja laskukausista graafisten kaavioiden, matematiikan ja sekavan ammattikielen taustalla on itse yksinkertaisuus, jopa naiivius. Jos on inflaatiota, tällöin sen syynä oletetaan olevan ”liiallinen kulutus” yleisön taholta; oletettu lääke valtiolle, itsenimitetylle vakauttajalle ja kansakunnan talouden valvojalle, on puuttua asioihin ja pakottaa ihmiset kuluttamaan vähemmän, ”imemällä heidän ylimääräinen ostovoima” verojen korotuksilla. Jos vallitsee lama, niin tämä on seurausta riittämättömästä yksityisestä kulutuksesta, ja lääkkeenä on tällä kertaa valtion oman kulutuksen lisääminen, mieluiten alijäämien kautta, lisäten näin kansakunnan kokonaiskulutusta.

Ajatus siitä, että lisääntynyt valtion kulutus tai löysä raha on ”hyvää liiketoiminnalle” ja että budjettileikkaukset tai tiukempi raha on ”huonoa”, löytävät tiensä jopa kaikkein konservatiivisimpiin sanoma- ja aikakausilehtiin. Nämä lehdet pitävät myös itsestään selvänä, että julkishallinnon pyhänä tehtävänä on ohjata taloudellista järjestelmää kapealla tiellä yhtäältä lamarotkojen ja toisaalta inflaation välissä, sillä vapaan markkinatalouden oletetaan aina altistuvan toiselle näistä pahuuksista.

Kaikilla taloustieteilijöiden nykyisillä koulukunnilla on sama lähestymistapa. Esimerkkinä mainittakoon tohtori Paul W. McCrackenin, presidentti Nixonin talousneuvonantajien neuvoston tulevan puheenjohtajan, näkökulma. New York Timesin haastattelussa pian virkaan astumisensa [24. tammikuuta 1969] jälkeen, tohtori McCracken vakuutti uuden hallinnon erään pääasiallisista talousongelmista olevan ”kuinka jäähdyttää tätä inflatorista taloutta ilman samanaikaisesti laukaisematta sopimattoman korkeaa työttömyyden tasoa. Toisin sanoen jos haluaisimme ainoastaan jäähdyttää inflaatiota, se voitaisiin tehdä. Mutta yhteiskunnallinen sietokykymme työttömyydellä on pieni”. Ja lisäksi: ”Mielestäni meidän täytyy tunnustella tiemme tämän läpi. Meillä ei oikeastaan ole paljoakaan kokemusta siitä, kuinka järjestelmällisesti jäähdyttää taloutta. Löimme jarrut päälle vuonna 1957, mutta saimme tietysti myös merkittävää väljyyttä talouteen.”

Huomionarvoista on Tohtori McCrackenin perimmäinen asenne taloutta kohtaan – merkityksellistä ainoastaan seikassa, että lähes kaikki nykyiset taloustieteilijät yhtyvät siihen. Taloutta kohdellaan varteenotettavasti työstettävänä, mutta aina hankalana ja niskoittelevana potilaana, jolla on jatkuva aikomus pyrkiä joko suurempaan inflaatioon tai työttömyyteen. Valtion tehtävänä on toimia vanhana viisaana johtajana ja lääkärinä, aina valppaana, aina paikkailemassa pitääkseen talouspotilaansa hyvässä työkunnossa. Joka tapauksessa tässä oletetaan talouspotilaan olevan kohteena, ja valtion mestarina, ”lääkärinä”.

Ei ole kauaakaan siitä, kun tällaista asennetta ja politiikkaa kutsuttiin ”sosialismiksi”; mutta elämme kiertoilmaisujen maailmassa, ja nyt kutsumme sitä paljon vähemmän karskilla nimellä kuten ”maltillisuus” tai ”valaistunut vapaa yritteliäisyys”. Elämä opettaa.

Mitkä sitten ovat ajoittaisten lamojen syyt? Tuleeko meidän aina pysyä agnostikkoina suhteessa nousu- ja laskusuhdanteisiin? Pitääkö todella paikkansa, että suhdannevaihtelut ovat juurtuneet syvälle vapaaseen markkinatalouteen ja sen vuoksi jonkin asteista valtiollista suunnittelua tarvitaan, jos haluamme pitää talouden joissain vakauden rajoissa? Tapahtuuko pelkästään noususuhdanne ja sitten laskusuhdanne vai seuraako suhdanteen yksi vaihe loogisesti toisesta?

Nykyinen muodissa oleva näkemys suhdannevaihtelusta on itse asiassa peräisin Karl Marxilta. Marx huomasi, että ennen teollista vallankumousta noin suurin piirtein 1700-luvun lopulla, ei ollut säännöllisesti esiintyviä nousukausia ja lamoja. Äkillisiä taloudellisia kriisejä oli silloin, kun joku kuningas aloitti sodan tai takavarikoi alamaistensa omaisuuden; mutta ei ollut mitään erikoisesti nykyaikana yleisiä ja melko säännöllisiä laajentumisien ja supistumisien heilahteluja liikeasioissa. Koska nämä suhdanteet vaikuttivat ilmaantuneen samoihin aikoihin modernin teollisuuden kanssa, Marx päätteli suhdannevaihtelujen olevan sisäänrakennettu ominaisuus kapitalistiselle markkinataloudelle. Kaikki erinäiset nykyiset taloustieteen eri koulukunnat, huolimatta heidän muista eroavaisuuksistaan ja suhdanteille määrittämistään eri syistä, yhtyvät tässä keskeisessä asiassa: Suhdannevaihtelut ovat lähtöisin jostain vapaan markkinatalouden syvyyksistä. Markkinataloutta syytetään. Karl Marx uskoi kausittaisten lamojen pahenevan, kunnes massat kapinoisivat ja tuhoaisivat järjestelmän, kun taas nykyiset taloustieteilijät uskovat valtion pystyvän menestyksekkäästi vakauttamaan lamat ja suhdanteet. Mutta kaikki osapuolet ovat yhtä mieltä siitä, että vika on syvällä markkinataloudessa ja jos mikään voi pelastaa tilannetta, niin sen täytyy olla jonkin muotoinen massiivinen valtion väliintulo.

Kuitenkin oletuksessa, että markkinatalous on syyllinen, on muutamia kriittisiä ongelmia. ”Yleinen talousteoria” opettaa meille, että kysyntä ja tarjonta pyrkivät olemaan markkinoilla aina tasapainossa ja siten tuotteiden hinnat ja muut tuotantoon vaikuttavat tekijät pyrkivät aina kohti tasapainopistettä. Vaikka muutokset informaatiossa, jota tapahtuu jatkuvasti, estävät saavuttamasta tasapainoa koskaan, markkinajärjestelmän yleisessä teoriassa ei ole mitään, joka selventäisi säännöllisiä ja toistuvia suhdannevaihtelujen nousu- ja laskuvaiheita. Nykyaikaiset taloustieteilijät ”ratkaisevat” tämän ongelman yksinkertaisesti pitämällä yleisen hinta- ja markkinateoriansa ja suhdannevaihteluteoriansa erillään tiukasti suljetuissa lokeroissaan niiden kohtaamatta koskaan, yhdistymisestä puhumattakaan. Taloustieteilijät ovat valitettavasti unohtaneet, että on olemassa vain yksi talous ja näin ollen vain yksi yhtenäinen teoria. Talouselämä ja teoriarakenne eivät voi eikä niiden myöskään tule olla erillään vesitiiviissä osastoissa; tietämyksemme taloudesta on joko yksi integroitunut kokonaisuus tai sitten sitä ei ole. Silti useimmat taloustieteilijät soveltavat tyytyväisenä täysin erillisiä, ja todellakin keskenään poissulkevia, teorioita yleisestä hinta-analyysistä ja suhdannevaihteluista. Nämä eivät voi olla todellisia talouden tiedemiehiä niin kauan kuin he ovat tyytyväisiä operoidessaan tällaisella primitiivisellä tasolla.

Mutta nykyisessä muodikkaassa lähestymistavassa on vielä paljon vakavampia ongelmia. Taloustieteilijät eivät myöskään näe erästä erittäin kriittistä ongelmaa, koska he eivät vaivaudu sovittamaan yhteen suhdannevaihtelua ja yleistä hintateoriaansa: omalaatuista yrittäjyystoiminnon hajoamista taloudellisten kriisien ja lamojen aikoina. Markkinataloudessa eräs kaikkein tärkeimmistä liikemiehen toiminnoista on toimia ”yrittäjänä”, henkilönä joka sijoittaa tuottaviin menetelmiin, joka ostaa laitteita ja palkkaa työvoimaa tuottaakseen jotain mistä hänellä ei ole varmuutta tuoko se mitään takaisin. Yrittäjän tehtävänä on lyhyesti sanottuna toimia epävarman tulevaisuuden ennustajana. Ennen ryhtymistä mihinkään sijoituksiin tai tuotantoon yrittäjän, tai ”yrityksen”, tulee arvioida nykyiset ja tulevat kustannukset ja tuleva liikevaihto ja näin ollen arvioida kuinka paljon tuottoa, jos ollenkaan, hän tulee ansaitsemaan sijoituksellaan. Jos hän ennustaa hyvin ja merkittävästi paremmin kuin kilpailijansa, hän tulee keräämään voittoja sijoituksestaan. Mitä paremmin hän ennustaa, sitä korkeammat voitot hän ansaitsee. Toisaalta jos hän on huono ennustaja ja yliarvioi tuotteensa kysynnän, hän kärsii tappioita ja on hyvin pian pakotettu luopumaan liiketoiminnastaan.

Näin markkinatalous on voittojen ja tappioiden talous, jossa yrittäjien tarkkanäköisyys ja kyvykkyys mitataan heidän saamillaan voitoilla ja tappioilla. Lisäksi markkinatalouteen on sisäänrakennettu mekanismi, eräänlainen luonnollinen valinta, joka varmistaa ylivoimaisten ennustajien selviytymisen ja kukoistamisen sekä kelvottomien tippumisen pois. Mitä suuremmat voitot paremmat ennustajat saavat, sitä suuremmiksi tulevat heidän liiketoimiensa velvollisuudet ja sitä enemmän heillä on mahdollisuuksia sijoittaa tuottaviin järjestelmiin. Toisaalta muutamat tappiolliset vuodet ajavat huonommat ennustajat ja yrittäjät kokonaan pois ja työntävät heidät palkattujen työntekijöiden joukkoon.

Jos markkinatalouteen on näin rakennettu sisään hyvien yrittäjien luonnollinen valintamekanismi, se tarkoittaa että yleisesti ottaen tulee odottaa vain harvan yrityksen tekevän tappioita. Ja tosiaankin, jos tutkimme taloutta keskivertona päivänä tai vuotena, huomaamme, etteivät tappiot ole kovin yleisiä. Mutta siinä tapauksessa omituinen tosiasia vaatii selitystä: Mistä johtuu, että ajoittain taantumien ja erityisesti syvien lamojen puhjetessa liike-elämä kokee valtavan tappioiden rykelmän? Saapuu hetki jolloin liikeyritykset, aikaisemmin erittäin terävä-älyiset yrittäjät kyvyissään tehdä voittoja ja välttää tappioita, yhtäkkiä ja huolestuttavasti löytävät itsensä, lähes heidän kaikkien kärsimästä vakavista ja selittämättömistä tappioista? Miksi? Tämä on merkittävä tosiasia, jonka minkä tahansa teorian lamoista tulee pystyä selittämään. Selitys kuten ”liian vähäinen kulutus” – pudotus kuluttajien kokonaiskulutuksessa – ei ole ensinnäkään riittävä, koska selitystä vaatii miksi liikemiehet, kyvykkäinä ennustamaan kaikenlaisia aikaisempia talouden muutoksia ja kehityksiä, osoittautuivat täysin ja katastrofaalisesti kyvyttömiksi ennustamaan tätä väitettyä pudotusta kulutuskysynnässä. Miksi tällainen yllättävä ennakointikyvyn pettäminen?

Näin ollen tarkoituksenmukaisen lamateorian tulee ottaa huomioon talouden taipumus kulkea läpi perättäisten nousu- ja laskukausien osoittamatta minkäänlaisia merkkejä tasaisesti liikkuvasta tai rauhallisesti etenevästä lähestymisestä tasapainotilaan. Erityisesti lamateorian tulee selittää jättimäiset virhekertymät, jotka ilmenevät pikaisesti ja yllättäen talouskriisin hetkellä, ja matelevat laman läpi elpymiseen saakka. On myös kolmas yleinen tosiasia, jonka suhdanneteoria joutuu selittämään. Nousu- ja laskusuhdanteet ovat poikkeuksetta merkittävästi voimakkaampia ja ankarampia ”tuotantohyödyketeollisuudessa” – koneita ja laitteita valmistavilla aloilla, jotka tuottavat teollisia raaka-aineita tai rakentavat teollisia laitoksia – kuin kuluttajahyödykkeitä valmistavilla aloilla. Tässä on vielä yksi fakta suhdannevaihteluista joka vaatii selityksen – ja jota selvästi ei voida selittää sellaisilla lamateorioilla kuten suositulla opilla alikulutuksesta: Että kuluttajat eivät kuluta riittävästi kulutushyödykkeitä. Jos riittämätön kulutus on syypää, niin mistä johtuu että kuluttajamyynti vajoaa lamaan viimeisenä ja kaikkein vähiten, ja että lama todella iskee teollisuudenaloihin kuten työkoneet, pääomavaltaiset laitteet, rakennusteollisuus ja raakamateriaalit? Käänteisesti juuri nämä teollisuudenalat lähtevät nousuun suhdannevaihtelun inflatorisen nousukauden vaiheessa, eivätkä kuluttajia palvelevat liiketoiminnot. Näin ollen tarkoituksenmukaisen suhdanneteorian tulee myös selittää paljon suurempi voimakkuus nousu- ja laskusuhdanteissa ei-kuluttajatuotteiden, tai ”tuottajien” tuotteiden, teollisuudenaloilla.

Onneksi kunnollinen teoria lamasta ja suhdannevaihteluista on olemassa, vaikkakin sitä yleismaailmallisesti lyödään laimin nykypäivän taloustieteessä. Myös sillä on pitkä perinne taloudellisen ajattelun historiassa. Tämä teoria sai alkunsa 1700-luvun skottilaisesta filosofista ja taloustieteilijästä David Humesta ja huomattavasta 1800-luvun alun englantilaisesta klassisesta taloustieteilijästä David Ricardosta. Nämä teoreetikot huomasivat erään toisen ratkaisevan instituution kehittyneen teollisen järjestelmän rinnalla 1700-luvun puolivälissä. Tämä oli pankkitoiminnan instituutio, jolla oli toimintakyky laajentaa luottoja ja rahan tarjontaa (aluksi paperirahan tai pankkisetelien muodossa ja myöhemmin käteistalletuksilla tai shekkitileillä, jotka ovat välittömästi pankissa lunastettavissa käteiseksi). Nämä taloustieteilijät huomasivat liikepankkien toiminnan sisältävän avaimen mysteerisesti toistuvien laajentuvien ja supistuvien nousu- ja laskukausien suhdanteisiin, jotka olivat askarruttaneet tarkkailijoita 1700-luvun puolivälistä lähtien.

Ricardolainen analyysi suhdannevaihteluista meni kutakuinkin seuraavasti: Maailman vapailla markkinoilla ilmenevät sellaiset luonnolliset rahat, jotka ovat käytännöllisiä hyödykkeitä, pääosin kulta ja hopea. Jos raha yksinkertaisesti rajoittuisi näihin hyödykkeisiin, tällöin talous kokonaisuutena toimisi kuten yksittäisissä markkinoissa: Sujuva mukautuminen kysyntään ja tarjontaan ja sen vuoksi ei ole mitään nousu- tai laskusuhdanteita. Mutta pankkiluottoruiske lisää ratkaisevan ja häiritsevän elementin. Sillä pankit laajentavat luottoa ja täten pankkirahaa setelien tai talletusten muodossa, jotka teoreettisesti ovat vaadittaessa lunastettavissa kultana, mutta selkeästi käytännössä eivät ole. Esimerkiksi jos pankilla on 1000 unssia kultaa holvissaan ja se laskee liikkeelle 2500 kultaunssin edestä välittömästi lunastettavia varastokuitteja, silloin se on selkeästi laskenut liikkeelle 1500 unssia enemmän kuin se pystyy mitenkään lunastamaan. Mutta niin kauan kun ei ole samanaikaista ”pakoa” muuttaa nämä kuitit käteiseksi, sen talletuskuitit toimivat markkinalla kultaan rinnastettavina, ja tämän vuoksi pankki on pystynyt laajentamaan maan rahan tarjontaa 1500 kultaunssilla.

Näin pankit alkavat iloisesti laajentamaan luottoa, sillä mitä enemmän ne laajentavat sitä suurempia voittoja ne saavat. Tämä aikaansaa rahan tarjonnan laajenemisen maan sisällä kuten esimerkiksi Englannissa. Kun paperi ja pankkirahan tarjonta Englannissa kasvaa, englantilaisten rahatulot ja kulut nousevat, ja lisääntynyt raha nostaa englantilaisten tuotteiden hintoja. Seurauksena on maan sisäinen inflaatio ja noususuhdanne. Mutta tämä inflatorinen nousukausi, liikkuessaan iloisesti eteenpäin, kylvää oman tuhonsa siemenet. Koska englantilaisen rahan tarjonta ja tulot nousevat, englantilaiset ryhtyvät ostamaan enemmän tavaroita ulkomailta. Lisäksi englantilaisten hintojen noustessa englantilaisten tuotteiden kilpailukyky alkaa heiketä suhteessa muiden maiden tuotteisiin, jotka eivät ole inflatoineet tai ovat inflatoineet vähäisemmässä määrin. Englantilaiset alkavat ostamaan vähemmän kotimaasta ja enemmän ulkomailta, ulkomaisten ostaessa vähemmän Englannista ja enemmän kotimaasta; seurauksena on englantilaisen maksutaseen alijäämä, englantilaisen viennin laskiessa jyrkästi tuonnin alapuolelle. Mutta jos tuonti ylittää viennin, tämä tarkoittaa että rahan tulee virrata ulos Englannista muihin maihin. Ja mitä rahaa tämä onkaan? Ei varmastikaan englantilaisia seteleitä tai talletuksia, sillä ranskalaisilla tai saksalaisilla on hyvin vähän tai ei ollenkaan mielenkiintoa pitää varojaan lukittuina englantilaisiin pankkeihin. Sen vuoksi nämä ulkomaalaiset ottavat setelinsä ja talletuksensa sekä esittävät ne englantilaisille pankeille lunastettaviksi kullassa – ja kulta on sen laatuista rahaa, joka pyrkii itsepintaisesti virtaamaan ulos maasta englantilaisen inflaation edetessä. Mutta tämä merkitsee, että englantilainen pankkiluotto on yhä enemmän ja enemmän pinottuna hupenevan englantilaisten pankkiholvien kultavarannon päälle. Nousukauden edistyessä oletettu pankkimme laajentaa talletustodistuksiaan 2500 unssista vaikka 4000 unssiin, samaan aikaan kun sen kultavaranto hupenee esimerkiksi 800:an. Tämän prosessin kiihtyessä pankit tulevat lopulta pelokkaiksi. Loppujen lopuksi pankit ovat velvollisia lunastamaan velvoitteensa käteisenä ja heidän käteisensä virtaa nopeasti ulos vastuiden kasaantuessa. Näin pankit lopulta menettävät hermonsa ja lopettavat luottoekspansion pelastaakseen itsensä supistamalla nykyistä luottokantaansa. Usein tätä vetäytymistä nopeuttaa pankkeja vararikkoon ajavat yleisön talletuspaot, yleisön alkaessa tulla myös kasvavissa määrin hermostuneiksi kansakunnan pankkien yhä horjuvammasta tilanteesta.

Pankkiluottojen supistuminen kääntää talouden kuvan vastakkaiseksi; supistuminen ja vararikot seuraavat nousukautta. Pankit vetävät torvensa sisään ja yritykset kärsivät paineen kasvusta velkojen maksamiselle ja supistumiselle. Lasku pankkirahan tarjonnassa puolestaan saa aikaan yleisen laskun englantilaisissa hinnoissa. Rahan tarjonnan ja tulojen pudotessa, ja englantilaisten hintojen romahtaessa, englantilaisista tuotteista tulee suhteellisesti ulkomaisia tuotteita houkuttelevampia ja maksutase kääntyy vastakkaiseksi viennin ylittäessä tuonnin. Kullan virratessa maahan ja pankkirahan supistuessa laajenevan kultavarannon päällä, pankkien tilanne muuttuu paljon vakaammaksi.

Tämä on siis suhdanteen lama-vaiheen merkitys. On huomionarvoista, että tämä vaihe seuraa, ja se seuraa väistämättä, aikaisempaa ekspansiivista noususuhdannetta. Edeltävä inflaatio tekee lamavaiheesta välttämättömän. Voimme esimerkiksi nähdä laman olevan prosessi, jolla markkinatalous sopeutuu, pääsee eroon aikaisemman inflatorisen nousukauden ylilyönneistä ja häiriöistä luodakseen uudelleen vakaan taloustilanteen. Lama on epämiellyttävä, mutta välttämätön reaktio aikaisemman noususuhdanteen häiriöille ja liiallisuuksille.

Miksi sitten alkaa uusi sykli? Miksi suhdannevaihtelut vaikuttavat olevan toistuvia ja jatkuvia? Koska sen jälkeen kun pankit ovat toipuneet ja ovat vakaammassa tilassa, ne ovat luottavaisia seuraamaan niiden luonnollista pankkiluoton ekspansiivista polkua, ja uusi noususuhdanne lähtee käyntiin kylväen siemenet seuraavalle väistämättömälle laskukaudelle.

Mutta jos pankkitoiminta saa aikaan suhdannevaihtelut, eivätkö pankit ole myös osa yksityisiä markkinoita ja emmekö näin ollen voi edelleen sanoa vapaiden markkinoiden olevan syyllinen, vaikkakin pelkästään vapaiden markkinoiden pankkisektorin osalta? Vastaus on ei, sillä ensinnäkin pankit eivät koskaan pystyisi laajentamaan luottoja yhdessä, ellei se tapahtuisi valtion väliintulolla ja rohkaisulla. Sillä jos pankit todella olisivat kilpailussa keskenään, minkä tahansa yhden pankin luottojen laajennus kasaannuttaisi tämän pankin velat sen kilpailijoille, ja sen kilpailijat tulisivat pikaisesti vaatimaan ekspansiivista pankkia lunastamaan ne käteisellä. Lyhyesti sanottuna pankin kilpailijat tulevat vaatimaan lunastusta kullassa tai käteisenä samaan tapaan kuin ulkomaalaiset, ainoastaan tämän prosessin ollen paljon nopeampi ja se katkaisisi alkuunsa orastavan inflaation ennen kuin se pääsee kunnolla käyntiin. Pankit voivat ekspansoida turvallisesti yhdessä ainoastaan keskuspankin läsnäollessa, joka on pohjimmiltaan valtion pankki nauttien valtion liiketoiminnan monopolista ja etuoikeutetusta asemasta, jonka valtion on asettanut koko pankkijärjestelmälle. Ainoastaan sen jälkeen kun keskuspankit luotiin, pankit pystyivät ekspansoimaan pitempiä ajanjaksoja ja tuttu suhdannevaihtelu ilmaantui nykyaikaiseen maailmaan.

Keskuspankki saa ylivallan pankkijärjestelmästä seuraavanlaisilla valtiollisilla toimenpiteillä: tehden sen omista vastuista laillisen maksuvälineen kaikille veloille ja verosaamisille; myöntäen keskuspankille monopolin (pankki)setelien liikkeelle laskemiseen talletuksiin verrattuna (Englannin keskuspankilla, valtion perustamalla keskuspankilla, oli monopoli seteleihin Lontoon alueella); tai pakottamalla suoraan pankit käyttämään keskuspankkia asiakkaanaan kassavarantojensa säilyttämisessä (kuten Yhdysvalloissa ja sen Federal Reserve Systemissä). Eivätkä pankit vastusta tätä väliintuloa: keskuspankkitoiminnan luominen mahdollistaa pitkäaikaisen pankkiluottojen ekspansoimisen, sillä keskuspankin setelien ekspansointi tarjoaa lisääntyneitä kassavarantoja koko pankkijärjestelmälle ja sallii kaikkien liikepankkien laajentavan luottojaan yhdessä. Keskitetty pankkitoiminta toimii miellyttävänä pakollisena pankkikartellina pankkien vastuiden laajentamiseksi; ja nyt pankit pystyvät laajentamaan suuremman kassareservin päälle keskuspankin seteleiden ja kullan muodossa.

Joten nyt lopulta näemme kuinka suhdannevaihtelut saadaan aikaan – ei minkään mysteerisen vapaan markkinatalouden epäonnistumisen kautta vaan täysin päinvastaisesti: valtion systemaattisena väliintulona markkinaprosessiin. Valtion sekaantuminen tuo tullessaan pankkien ekspansion ja inflaation, ja kun inflaatio tulee tiensä päähän, myöhempi lama-sopeutuminen alkaa toimimaan.

Ricardolainen suhdannevaihteluteoria sisälsi todellisen suhdanneteorian olennaiset osaset: Suhdanteiden toistuvan syklisen luonteen, laman markkinoita sopeuttavana interventiona sen sijaan että se olisi lähtöisin vapaista markkinoista. Mutta kaksi ongelmaa jäivät yhä ilman selitystä: Mistä johtuvat yllättävät liiketoimintojen virheiden kasaantumiset, yllättävä yrittäjällisen toiminnon epäonnistuminen ja merkittävästi paljon suuremmat heilahtelut tuotantohyödykkeiden kuin kuluttajahyödykkeiden teollisuudenaloilla? Ricadolainen teoria selitti ainoastaan hintatason liikkeet liiketoiminnassa yleisesti. Se ei antanut mitään vihjeitä huomattavan erilaisista reaktioista pääoma- ja kuluttajahyödykkeiden teollisuudenaloilla.

Oikea ja täyteen mittaansa kehittyneen teorian suhdannevaihteluista löysi ja laittoi alulleen itävaltalainen taloustieteilijä Ludwig von Mises ollessaan Wienin yliopiston professorina. Mises kehitti viitteitä ratkaisuunsa ensiarvoisen tärkeään suhdannevaihtelujen ongelmaan monumentaalisessa vuonna 1912 julkaistussa teoksessaan Theorie des Geldes und der Umlaufsmittel, ja edelleen lähes 60 vuotta myöhemmin se on edelleen paras kirja rahan ja pankkitoiminnan teoriaan. Mises kehitti suhdanneteoriansa 1920-luvulla, ja sen toi englanninkielisen yleisön tietoisuuteen Misesin johtava seuraaja Friedrich A. von Hayek, joka saapui Wienistä opettamaan London School of Economicsiin 1930-luvun alussa ja joka julkaisi saksaksi ja englanniksi kaksi Misesin sykliteoriaa käsittelevää kirjaa: Monetary Theory and the Trade Cycle ja Prices and Production. Koska Mises ja Hayek olivat itävaltalaisia ja koska he kuuluivat suurten 1800-luvun itävaltalaisten taloustieteilijöiden perinteeseen, tämä teoria on tullut tunnetuksi kirjallisuudessa ”itävaltalaisena” (tai ”rahallisen yli-investoinnin”) suhdanevaihteluteoriana.

Perustuen ricardolaiseen, yleiseen ”itävaltalaiseen” teoriaan ja omaan luovaan nerokkuuteensa, Mises kehitti seuraavan teorian suhdannevaihteluista:

Ilman pankkiluottojen ekspansioita kysyntä ja tarjonta pyrkivät tasapainottumaan vapaiden hintojen järjestelmän kautta ja siten kumulatiiviset nousu- ja laskusuhdanteet eivät pääse kehittymään. Mutta sitten valtio keskuspankkinsa kautta kannustaa pankkiluottojen ekspansiota laajentamalla keskuspankin vastuita ja siten kaikkien kansakunnan liikepankkien kassareservejä. Sen jälkeen ne alkavat laajentamaan luottoja ja näin kansakunnan rahan tarjontaa sekkitalletusten muodossa. Kuten ricardolaiset näkivät, tämä pankkirahan ekspansio ajaa tuotteiden hintoja ylös ja siten aikaansaa inflaation. Mutta Mises osoitti sen tekevän myös jotain muuta, ja paljon pahempaa. Kaatamalla uusia lainoja yritysmaailmaan, pankkiluottoekspansio alentaa keinotekoisesti talouden korkotasoa alle vapaiden markkinoiden tason.

Vapailla ja esteettömillä markkinoilla korkotaso määräytyy yksinomaan kaikkien yksilöiden, joista markkinatalous koostuu, ”aikamieltymyksistä”. Sillä laina perustuu ”nykyisen tuotteen” (rahan, jota voidaan käyttää nykyhetkessä) vaihtamiseen ”tulevaisuuden tuotteeseen” (velkakirjaan, jota voidaan käyttää ainoastaan jonain tulevaisuuden hetkenä). Koska ihmiset suosivat aina rahaa juuri nyt saman rahamäärän jossain tulevaisuuden hetkenä saamisen mahdollisuuden sijasta, nykyisellä tuotteella on markkinoilla aina preemio tulevaisuuteen nähden. Tämä preemio on korkotaso ja sen korkeus vaihtelee siinä määrin kuin ihmiset suosivat nykyisyyttä tulevaisuuteen nähden, toisin sanoen heidän aikamieltymyksiensä suhteessa.

Ihmisten aikamieltymykset määrittävät myös sen laajuuden missä ihmiset tulevat säästämään ja investoimaan verrattuna siihen kuinka paljon he tulevat kuluttamaan. Jos ihmisten aikamieltymys laskisi, toisin sanoen jos heidän nykyisyyden mieltymyksensä aste suhteessa tulevaisuuteen laskee, tällöin ihmisillä on tapana kuluttaa vähemmän nyt ja säästää ja investoida enemmän; samaan aikaan ja samasta syystä korkotaso, aikadiskonttauksen taso, tulee myös laskemaan. Taloudellinen kasvu on pääosin seurausta aikamieltymyksien laskusta, joka saa aikaan säästöjen ja investointien kasvun suhteessa kulutukseen, ja myös korkotason laskun.

Mutta mitä tapahtuu kun korkotaso laskee, ei alempien aikamieltymysten ja korkeampien säästöjen vaan valtion väliintulon takia, joka edistää pankkiluotonannon laajentamista? Toisin sanoen jos korkotaso laskee keinotekoisesti intervention takia, toisin kuin luonnollisesti kuluttavan yleisön arvostuksien ja mieltymyksien muutoksien seurauksena?

Syntyy ongelmia. Liikemiehet, nähdessään korkotason laskevan, reagoivat kuten he aina tekevät ja kuinka heidän aina tuleekin markkinasignaalien muutokseen: he investoivat lisää pääoma- ja tuottajien hyödykkeisiin. Investoinnit, erityisesti pitkät ja aikaa vievät projektit, jotka aikaisemmin näyttivät tuottamattomilta, näyttävätkin nyt korkotason laskun takia tuottavilta. Lyhyesti sanottu liikemiehet reagoivat samoin kuin he reagoisivat, jos säästöt olisivat aidosti kasvaneet: He laajentavat investointejaan pysyviin laitteisiin, pääomahyödykkeisiin, teollisiin raaka-aineisiin ja rakennustuotantoon verrattuna heidän tuotantoonsa suoraan kuluttajahyödykkeisiin.

Toisin sanoen yritykset lainaavat mielellään heille tulevan halvempikorkoisen laajentuneen pankkirahan; he sijoittavat rahat pääomahyödykkeisiin ja lopulta tämä raha maksetaan korkeampina vuokrina maasta ja korkeampina palkkoina pääomahyödyketeollisuuden työntekijöille. Lisääntynyt liiketoiminnan kysyntä ajaa työvoimakustannuksia ylös, mutta yritykset luulevat pystyvänsä maksamaan nämä korkeammat kulut, koska heitä ovat huijanneet valtio-ja-pankki interventio lainamarkkinoilla ja sen ratkaisevan tärkeä markkinapaikan korkotasosignaalin peukalointi.

Ongelmat alkavat heti kun työntekijät ja vuokranantajat – pääosin ensiksi mainitut, koska suuri osa liiketoiminnan tuloista maksetaan palkkoina – alkavat kuluttamaan uutta pankkirahaa, jonka he ovat saaneet korkeampien palkkojen muodossa. Koska yleisön aikamieltymykset eivät ole todellisesti alentuneet; yleisö ei halua säästää aikaisempaa enemmän. Näin työntekijät kuluttavat pääosan uusista tuloistaan, lyhyesti sanottuna palauttaakseen vanhan kulutus/säästö -suhteensa. Tämä tarkoittaa heidän suuntaavaan kulutuksensa takaisin kuluttajatuotteiden teollisuudenaloille ja he eivät säästä ja investoi riittävästi ostaakseen juuri-valmistettuja laitteita, pääomavaltaisia laitteita, teollisia raaka-aineita jne. Tämä paljastuu yllättävän terävänä ja jatkuneena taantumana tuottajahyödykkeiden teollisuudenaloille. Silloin kun kuluttajat asettuvat uudelleen haluamilleen kulutus/investointi –suhteilleen, tulee siis esiin, että yritykset ovat investoineet liian paljon pääomahyödykkeisiin ja liian vähän kuluttajahyödykkeisiin. Valtiollinen peukalointi ja korkotason keinotekoinen alentaminen viekoitteli yritystoiminnan, ja se toimi ikään kuin investointeihin olisi käytettävissä säästöjä enemmän kuin oli laita todellisuudessa. Heti kun uusi pankkiraha suodattui järjestelmän läpi ja kuluttajat asettuivat uudelleen vanhoille suhteilleen, tuli selväksi ettei säästöjä ole tarpeeksi kaikkien tuottajien hyödykkeiden ostoon, ja että yritykset ovat investoineet väärin käytettävissä olevat rajalliset säästöt. Yritykset yli-investoivat pääomahyödykkeisiin ja ali-investoivat kuluttajahyödykkeisiin.

Näin ollen inflatorinen nousukausi saa aikaan hinnoittelu- ja tuotantojärjestelmässä vääristymiä. Pääomahyödyketeollisuuden työn ja raaka-aineiden hinnat nousivat noususuhdanteen aikana liian korkealla ollakseen kannattavia sen jälkeen kun kuluttajat vahvistavat heidän vanhat kulutus/investointi -mieltymyksensä. Tällöin ”lama” on nähtävissä välttämättömänä ja terveellisenä vaiheena, jonka avulla markkinatalous luo nahkansa ja likvidoi epäterveet, taloudellisesti kestämättömät nousukauden investoinnit, ja asettaa uudelleen ne kulutuksen ja investointien suhteet, joita kuluttajat todella haluavat. Lama on kivulias, mutta välttämätön prosessi, jonka kautta vapaat markkinat karistavat pois nousukauden ylilyönnit ja virheet sekä vakiinnuttaa markkinatalouden uudelleen sen tehtävässä palvella tehokkaasti kuluttajamassoja. Koska tuotannontekijöiden hinnat ovat nousukautena nousseet liian korkealle, tämä tarkoittaa että työn ja tuotantohyödyketeollisuudenalojen tuotteiden hintojen tulee antaa laskea tasolle, jolla oikeat markkinasuhteet palautuvat.

Koska työntekijät vastaanottavat lisääntyneen rahan korkeampien palkkojen muodossa suhteellisen nopeasti, kuinka noususuhdanne voi jatkua vuosia ilman epäkuranttien investointien paljastumista, markkinasignaalien peukaloinnista johtuvien virheiden tulemista ilmiselviksi ja lama-sopeuttamisprosessin aloittaessa työtänsä? Vastaus on, että nousukaudet olisivat erittäin lyhytikäisiä, jos pankkiluottojen ekspansio ja seuraava korkotason vapaiden markkinoiden tasoa alemmaksi painaminen olisi yhden kerran juttu. Mutta asian ydin on, että luottoekspansio ei ole yhden kerran asia; se pysyy käynnissä yhä uudelleen ja uudelleen, antamatta kuluttajille koskaan mahdollisuutta vakiinnuttaa takaisin heidän suosimaansa suhdetta kuluttamisen ja säästöjen välillä, antamatta koskaan hintojen nousun tuotantohyödyketeollisuudenaloilla tavoittaa hintojen inflatorista nousua. Samoin kuin hevosen jatkuva douppaaminen, noususuhdannetta pidetään yllä ja edellä sen ansaittua lopputulosta jatkuvilla pankkiluoton elvyttävillä annoksilla. Ainoastaan silloin kun pankkiluottoekspansion täytyy lopulta pysähtyä, joko pankkien alkaessa päätymään horjuvaan tilaan tai yleisön alkaessa kavahtamaan jatkuvaa inflaatiota, hyvitys lopulta saa nousukauden kiinni. Heti kun luottoekspansio pysähtyy, pillipiiparille tulee maksaa ja väistämättömät uudelleenmukautumiset likvidoivat epäkurantit nousukauden yli-investoinnit, suhteellisesti suuremman painotuksen ollessa kuluttajahyödyketuotannon uudelleenvahvistamisessa.

Näin Misesin suhdanneteoria ottaa huomioon kaikki palapelimme palaset: syklin toistuvan ja uusiutuvan luonteen, yrittäjyydellisten virheiden valtavan kasautumisen ja merkittävästi suuremman nousu- ja laskukausien voimakkuuden tuottajien hyödykkeiden teollisuudenaloilla.

Mises osoittaa siis suhdanteiden syyksi inflatorisen pankkiluottoekspansion, jota valtion väliintulo ja sen keskuspankki ajavat. Mitä Misesin mukaan tulisi tehdä, esimerkiksi valtion taholta, laman saavuttua? Mikä on valtion rooli laman hoitamisessa? Ensimmäiseksi valtion tulee mahdollisimman pikaisesti lopettaa inflaatio. Pitää paikkansa, että tämä tulee väistämättä saattamaan inflatorisen noususuhdanteen pikaiseen päätökseen ja käynnistämään väistämättömän taantuman tai laman. Mutta mitä pidempään valtio jää odottaa, sitä pahemmiksi välttämättömät uudelleen mukautumiset tulevat. Mitä pikaisemmin lamamukautumiset ovat ohi, sen parempi. Tämä tarkoittaa myös, ettei valtion tule koskaan yrittää tukea epäkurantteja liiketoimintoja; sen ei tule koskaan pelastaa tai lainata rahaa ongelmissa oleville yrityksille. Tällainen toiminta tulee yksinkertaisesti pitkittämään kärsimystä ja kääntämään terävän ja nopean lamavaiheen matelevaksi ja krooniseksi sairaudeksi. Valtion ei tule koskaan tukea palkkatasoja tai tuottajien hyödykkeiden hintoja; sen tekeminen vain pitkittää ja viivästyttää lamaa ja massatyöttömyyttä elintärkeillä pääomahyödykkeiden teollisuudenaloilla. Valtion ei tule yrittää inflatoida uudelleen päästäkseen eroon lamasta. Sillä vaikka tämä uusi inflatointi onnistuisikin, se vain kylvää siemenet myöhempiin suurempiin vaikeuksiin. Valtion ei pidä tehdä mitään kannustaakseen kulutusta ja sen ei tule lisätä omaa kulutustaan, sillä tämä tulee kasvattamaan lisää yhteiskunnallista kulutus/investointi-suhdetta. Itse asiassa valtion budjetin leikkaaminen parantaa tätä suhdetta. Talous ei tarvitse lisää kuluttamista, vaan säästöjä vahvistaakseen joitain nousukauden ylenpalttisia investointeja.

Siten misesiläisen lama-analyysin perusteella valtion tulisi olla ehdottomasti tekemättä yhtään mitään. Taloudellisen terveyden ja laman mahdollisimman pikaisen päättämisen näkökulmasta sen tulisi pysyä tiukassa näpit irti, ”laissez-faire” politiikassa. Mitä tahansa se tekeekin, tulee hidastamaan ja estämään markkinoiden sopeutumisprosessia; mitä vähemmän se tekee, sitä nopeammin markkinoiden sopeutumisprosessi toimii ja seuraa kestävä taloudellinen toipuminen.

Misesiläinen lääkemääräys on keynesiläiseen verrattuna täysin päinvastainen: valtion tulee ehdottomasti pitää näppinsä erossa taloudesta ja rajoittua pysäyttämään inflaationsa ja leikkaamaan omaa budjettiaan.

Nykypäivänä on täysin unohdettu, jopa taloustieteilijöiden keskuudessa, että misesiläinen selitys ja lama-analyysi saavuttivat merkittävää edistystä nimenomaan 1930-luvun suuren laman aikana – samaisen laman, joka aina nostetaan esiin vapaan markkinatalouden puolestapuhujille laissez-faire kapitalismin suurimpana yksittäisenä ja katastrofaalisena epäonnistumisena. Se ei ollut sellainen. 1929 oli tehty väistämättömäksi valtavalla pankkiluottoekspansiolla 1920-luvulla läpi koko läntisen maailman: läntisten valtioiden tietoisesti omaksumalla politiikalla, ja kaikkein tärkeimpänä Yhdysvaltain Federal Reserve Systemin toimesta. Se tuli mahdolliseksi läntisen maailman epäonnistuttua palaamaan takaisin aitoon kultakantaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja mahdollistaen näin laajemman vapauden valtion inflatorisille politiikoille. Nykyään kaikki pitävät presidentti Coolidgeä laissez-fairen ja rajoittamattoman markkinatalouden kannattajana; sitä hän ei ollut ja traagisesti ei yhtään sen enempää myöskään rahan ja luottojen alueella. Valitettavasti Coolidgen interventioiden synnit ja virheet vieritettiin olemattoman vapaan markkinatalouden syliin.

Jos Coolidge teki 1929:stä väistämättömän, niin presidentti Hoover pitkitti ja syvensi lamaa muuttaen sen tyypillisestä terävästä mutta pikaisesti häviävästä taantumasta matelevaksi ja lähes tappavaksi sairaudeksi, sairaudeksi jonka ”paransi” ainoastaan toisen maailmansodan kansanmurha. Hoover, eikä Franklin Roosevelt, loi ”New Deal” –politiikan: perimmiltään valtion käyttämistä valtavassa mittakaavassa tekemään juuri niitä asioita, joista misesiläinen teoria eniten varoittaa – palkkatasojen tukemista yli vapaiden markkinoiden tason, hintojen elvyttämistä, luoton inflatoimista ja rahan lainaamista horjuville liiketoimille. Roosevelt ainoastaan vei pidemmälle sen, mitä Hoover oli pannut alulle. Ensimmäisen kerran Amerikan historiassa seurauksena oli lähes loputon lama ja lähes pysyvä massatyöttömyys. Coolidgen kriisistä oli tullut ennennäkemättömästi pidentynyt Hoover-Roosevelt lama.

Ludwig von Mises oli ennustanut laman 1920-luvun suuren nousukauden kukoistaessa – aikana, samoin kuin nykyään, jolloin taloustieteilijät ja poliitikot varustettuina loppumattoman inflaation ”uudella taloudella” ja Federal Reserve Systemin tarjoamilla uusilla ”työkaluilla” julistivat päättymätöntä pysyvän vaurauden ”uutta aikakautta”, jonka takasivat Washingtonin viisaat taloustohtorit. Ludwig von Mises, yksin paikkansa pitävän suhdannevaihteluteoriansa kanssa, oli yksi harvoista taloustieteilijöistä, jotka ennustivat suuren laman, ja sen vuoksi talousmaailma oli pakotettu kuuntelemaan häntä kunnioituksella. F. A. Hayek levitti sanomaa Englannissa, ja kaikki nuoremmat englantilaiset taloustieteilijät 1930-luvun alkupuolella alkoivat omaksumaan misesiläisen sykliteorian lama-analyyseihinsä – ja luonnollisesti myös teoriasta juontuvan tiukan vapaiden markkinoiden lääkereseptin. Nyt taloustieteilijät ovat valitettavasti omaksuneet lordi Keynesin historiallisen huomion: ettei kellään ”klassisella taloustieteilijällä” ollut suhdanneteoriaa ennen Keynesin ilmaantumista kuvioihin vuonna 1936. Oli olemassa teoria lamasta; se oli klassinen talousperinne; sen lääkemääräys oli tiukka kova raha ja laissez-faire; ja sitä pidettiin hyväksyttynä suhdannevaihteluteoriana ja se omaksuttiin nopeassa tahdissa Englannissa ja jopa Yhdysvalloissa. (Eräs ironia on, että merkittävä ”itävaltalaisuuden” puolestapuhuja Yhdysvalloissa 1930-luvun alussa ja puolivälissä ei ollut kukaan vähäisempi kuin professori Alvin Hansen, joka hyvin pian teki maassaan vaikutuksen silmiinpistävänä keynesiläisenä.)

Misesin sykliteorian kasvavan hyväksynnän hukutti yksinkertaisesti ”keynesiläinen vallankumous” – keynesiläisen teorian läpi koko taloustieteellisen maailman tekemä uskomaton pyyhkäisy hyvin pian Yleisen Teorian vuoden 1936 julkaisemisen jälkeen. Misesin teoriaa ei pystytty osoittamaan vääräksi; se vain unohdettiin ryntäyksessä nopeasti suosituksi tulleen keynesiläisen muotivirtauksen kyytiin hypättäessä. Eräät Misesin teorian johtavat puolestapuhujat – jotka selkeästi tiesivät paremmin – antoivat periksi vastikään ilmaantuneille opinkappaleiden tuulille, ja sen seurauksena saivat virkoja johtavista amerikkalaisista yliopistoista.

Mutta nyt aikanaan arkki-keynesiläinen lontoolainen Economist julisti hiljattain, että ”Keynes on kuollut”. Kohdattuaan yli vuosikymmenen vahvaa teoreettista kritiikkiä ja itsepintaista taloudellisiin tosiasioihin perustuvaa kumoamista, keynesiläiset ovat nykyään yleisesti ottaen ja massiivisesti vetäytymässä. Jälleen kerran rahan tarjonta ja pankkiluotto aletaan vastahakoisesti tunnistamaan merkittävänä osallisena suhdanteisiin. Aika on kypsä – uudelleen löytämiselle, Misesin suhdanneteorian renessanssille. Se ei voi tulla yhtään liian aikaisin; ja jos se saapuu, koko talousneuvonantajien neuvoston käsite pyyhkäistään pois, ja näemme valtavan valtion vetäytymisen talouden osa-alueelta. Mutta jotta tämä kaikki voi tapahtua, talousmaailma ja laajan yleisö tulee tehdä tietoiseksi suhdannevaihtelujen selityksen olemassaolosta, joka on liian monta traagista vuotta lojunut hyllyssä hylättynä.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: Economic Depressions: Their Cause and Cure