Joonathanilla ei ollut aikaa sanoa hei. Joku huusi: ”Se on ne. Demokratiajengi! Suojautukaa!”

”Juokse, juokse” huusi lapsi, joka pinkaisi Jonathanin ohi.

Alisan kasvot kadottivat nopeasti värinsä. ”Meidän täytyy päästä pois täältä – pian!”

Ensimmäisenä hävisivät poliisit. Väkijoukko hajaantui kaikkiin suuntiin – moni tiputti selkätukensa juostakseen nopeammin. Kolme kokonaista perhettä syöksyivät lapsiaan raahaten KORTTELI B:n portaita ylös, toisten heitellessä omaisuuttaan alas ikkunoista ystävilleen. Kaikki keräsivät mitä kykenivät ja ryntäsivät kaduilta.

Hetkiä myöhemmin katu oli lähes tyhjä. Ainoastaan hitaimpia kädet nyyttejä tai lapsia täynnä näkyi yhä suuntaavan pois päin uhkaavasta vaarasta. Rakennelma kadun toisessa päässä syttyi palamaan. Jähmettyneenä pelosta Jonathan tarttui Alisan käteen tivaten, ”Mitä tapahtuu? Miksi kaikki ovat peloissaan?”

Tempoillen villisti hänen otteestaan Alisa veti Jonathanin jaloilleen ja huusi, ”Se on demokratiajengi! Meidän täytyy päästä pian pois täältä!”

”Miksi?”

”Nyt ei ole aikaa kysymyksille, mennään” hän huusi. Mutta Jonathan kieltäytyi liikahtamasta. Kuollakseen säikähtäneenä pelosta hän huusi, ”Mennään tai he saavat meidät!”

”Ketkä?”

”Demokratiajengi! He piirittävät jokaisen löytämänsä ja sitten he äänestävät, mitä he tekevät hänelle. He ottavat heidän rahansa, lukitsevat heidät häkkiin tai pakottavat heidät liittymään jengiin. Kukaan ei pysty pysäyttämään heitä!”

Jonathan päässä pyöri. Missä ovat nyt ne kaikkialla läsnä olevat poliisit? ”Eikö laki pysty suojelemaan meitä jengiltä?”

”Kuuntele”, sanoi Alisa yhä pyristellen paetakseen Jonathanin otteesta, ”pakene nyt ja puhu myöhemmin”.

”Meillä on aikaa. Kerro minulle, pikaisesti.”

Tyttö katsoi olkapäänsä yli, nielaisi vaikeasti ja puhui kuumeisesti. ”Kun jengi aluksi hyökkäsi ihmisten kimppuun, poliisi veti heidät rikoksistaan oikeuteen. Jengi perusteli, että he noudattivat enemmistösääntöä, aivan kuten laki. Äänet päättävät kaiken – oikeutuksen, moraalin, kaiken!”

”Tuomittiinko heidät?” kysyi Jonathan. Nyt kadut olivat täysin tyhjät.

”Juoksisinko nyt, jos heidät olisi? Ei, tuomarit päättivät kolme kahta vastaan jengin puolesta. He kutsuivat sitä ’enemmistöjen jumalalliseksi oikeudeksi’. Siitä lähtien jengi on ollut vapaa käymään jokaisen päälle, kun heillä on ylivoima.”

Lopulta saaren järjettömät säännöt ja tavat iskeytyivät Jonathaniin. ”Kuinka ihmiset voivat elää tällaisessa paikassa? Täytyy olla keino suojella itseään!”

”Ilman aseita on mahdollista ainoastaan paeta tai liittyä suuremman jäsenmäärän jengiin.”

Jonathan höllensi otettaan ja he molemmat juoksivat. He menivät kujia pitkin, porttien läpi, kulmien ympäri ja aukioiden poikki. Alisa tunsi kaupungin kuin omat taskunsa.

Kaksi jatkoivat juoksemista kunnes väsähtivät. Lopulta kaukana kaduista ja taloista he kiipesivät jyrkälle jyrkänteelle toivoen saavuttaneensa turvan korkealta kaupungin yläpuolelta. Viimeiset auringonsäteet katosivat länteen ja Jonathan näki tulipalojen syttyvän alapuolisessa kaupungissa. Satunnaiset kaukaiset huudot ja kiljaisut kantautuivat ylös heidän korkeudelleen.

”En voi mennä pidemmälle”, huokasi Alisa pitkät ruskeat hiukset sotkeutuneena sekaisin hänen olkapäillään. Hän nojasi puuta vasten, huohottaen henkeään vetäen. Jonathan istuutui alas uupuneena ja nojasi kiveä vasten. Päättömässä juoksussaan Alisa oli repinyt mekkonsa ja kadottanut kenkänsä. ”Mitähän perheelleni on tapahtunut”, hän murehti.

Jonathan oli myös huolissaan. Hän mietti vanhaa pariskuntaa, joka oli pitänyt hänestä niin hyvä huolta edellisenä yönä – ja heidän pientä pojanpoikaa, Davya. Jokainen yksilö vaikutti avuttomalta tässä oudossa maailmassa. ”Alisa, vahinko, ettei teillä ole hyvää neuvostoa pitämässä rauhaa yllä.”

Alisa tuijotti Jonathania ja istui hänen viereensä. ”Olet sekoittanut asiat”, hän sanoi. Yhä yrittäen tasata hengitystään hän osoitti mellakoiden suuntaan. ”Niin kauan kuin kukaan pystyy muistamaan ihmiset ovat oppineet ottamaan toisiltaan voimakeinoin. Kenen luulet opettaneen heidät siihen?”

Jonathan kurtisti kulmiaan ja vastasi. ”Tarkoitat, että joku opetti heidät käyttämään voimaa toisiaan vastaan.”

”Useimmat meistä oppivat sen jokapäiväisistä esimerkeistä.”

”Miksei hallitsijoiden neuvosto pysäyttänyt heitä?” sanoi Jonathan.

”Neuvosto on voimankäyttö”, sanoi Alisa empaattisesti, ”ja useimmiten sitä käytetään ihmisiä vastaan heidän suojelemisensa sijaan.” Hän näki Jonathan ilmeettömän katseen. Ilmiselvästi hänellä ei ollut pienintäkään käsitystä siitä, mistä tyttö puhui. Hän tökkäsi etusormensa Jonathanin olkapäähän ja sanoi, ”Kuules, kun haluat jotain toiselta ihmiseltä, kuinka saat sen?”

Tuntien yhä ruhjeensa ryöstöstä Jonathan vastasi, ”Tarkoitat ilman asetta?”

”Kyllä.”

”No, voisin yrittää vakuutta heidät”, vastasi Jonathan.

”Yep, tai?”

”Tai – tai, voisin maksaa heille?”

”Kyllä, se on tavallaan vakuuttamista. Kuinka muuten?”

”Hmm. Mennä hallitsijoiden neuvostoon lakia varten?”

”Tarkalleen”, sanoi Alisa. ”Valtion avulla ei ole tarvetta vakuuttaa ihmisiä. Jos saat hallitsijoiden neuvoston puolellesi joko äänillä tai lahjomalla, silloin voit pakottaa muut tekemään mitä haluat. Kun joku toinen tarjoaa neuvostolle enemmän, silloin hän voi pakottaa sinut tekemään mitä hän haluaa. Ja hallitsijat ovat aina voittajia.”

”Mutta luulin valtion rohkaisevan yhteistyöhön”, sanoi Jonathan.

”Tuskin! Kuka tarvitsee yhteistyötä, kun voi käyttää voimakeinoja?” vastasi Alisa. ” Voimankäytöllä jokainen voi voittaa haluamansa – ja muut joutuvat sopeutumaan. Se on laillista, mutta häviäjät jäävät epäileviksi, katkeriksi ja vihamielisiksi.”

Alisa ohjasi Jonathanin katseen alla oleviin tulipaloihin. ”Katso tuolla olevaa mellakkaa”, hän sanoi. ”Tämä jatkuva kamppailu vallasta tuhoaa yhteiskunnan. Kaikkialla saarella ryhmät, jotka häviävät liian monta ääntä, räjähtävät lopulta turhaumasta.”

Alisa istui pitkään vaiti. Kyynel alkoi valua hänen poskeaan pitkin. ”Isällä ja minulla on sovittuna erityinen paikka, jossa tapaamme, kun tätä tapahtuu. Mutta odotan kunnes tulipalot ehtyvät.”

Jonathan istui pitkään hiljaa tyrmistyneenä näistä kahdesta myrskyn jälkeisestä pitkästä päivästä. Lopulta, kun hän katsoi taas Alisaa, hän oli jo vajonnut syvään uneen. Jonathan oli hänestä hyvin vaikuttunut – kaikesta hänessä. Tehdessään olonsa mukavaksi hän ajatteli, ”Hän ei ole mikään tavallinen Phoebe Simon.”