Kuvittele maailmanhallitus, demokraattisesti valittuna periaatteella yksi ihminen yksi ääni maailmanlaajuisesti. Millainen olisi todennäköinen vaalitulos? Mitä todennäköisemmin saisimme kiinalais-intialaisen koalitiohallituksen. Ja mitä tämä hallitus todennäköisimmin päättäisi tehdä tyydyttääkseen tukijoitaan ja tullakseen uudelleen valituksi? Hallitus oletettavasti katsoisi niin kutsulla läntisellä maailmalla olevan liikaa vaurautta ja lopuilla, erityisesti Kiinalla ja Intialla, liian vähän, ja sen vuoksi vaadittaisiin järjestelmällistä varallisuuden ja tulojen uudelleenjakoa. Tai kuvittele omassa maassasi että äänioikeus laajennettaisiin seitsemänvuotiaisiin. Vaikka hallitus ei luultavasti koostuisi lapsista, sen politiikat varmasti heijastelisivat lasten ”oikeutettuja huolia” päästä ”riittävästi” ja ”tasa-arvoisesti” käsiksi  ”ilmaisiin” hampurilaisiin, limsaan ja videoihin.

Näiden ”ajatuskokeiden” valossa, onko mitään epäselvyyttä seurauksista, jotka aiheutuivat demokratisoitumisen prosessista, joka alkoi Euroopassa ja Yhdysvalloissa 1800-luvun puolivälin jälkeen ja pääsi täyteen mittaansa ensimmäisen maailmansodan jälkeen? Perättäiset äänioikeuden laajennukset ja lopulta yleisen äänioikeuden asettaminen aikuisille tekivät jokaisen maan sisällä mitä maailman demokratia tekisi koko maapallolle: se asetti liikkeelle nähtävästi pysyvän pyrkimyksen varallisuuden ja tulojen uudelleenjaosta.

Yksi henkilö yksi ääni yhdistettynä ”vapaalla pääsyllä” hallitukseen—demokratia—pitää sisällään, että jokainen henkilö ja hänen henkilökohtainen omaisuutensa tulee kaikkien muiden saataville—ja kaikkien muiden anastettavaksi. Syntyy ” murhenäytelmä yhteisestä.” ”Vähäosaisten” enemmistöjen voidaan odottaa herpaantumattomasti rikastuttavan itseänsä ”rikkaiden” vähemmistöjen kustannuksella. Tällä ei tarkoiteta, että tulee olemaan ainoastaan yksi köyhien ja yksi rikkaiden luokka, ja että uudelleenjako tulee yhtenäisesti olemaan rikkailta köyhille. Päinvastoin. Vaikka uudelleenjako rikkailta köyhille tulee aina näyttelemään merkittävää roolia kaikkialla, olisi sosiologinen kömmähdys olettaa että se olisi ainoa tai edes pääasiallinen uudelleenjaon muoto. Loppujen lopuksi ”pysyvästi” rikkaat ja ”pysyvästi” köyhät ovat yleensä rikkaita tai köyhiä syystä. Rikkaat ovat luonteenomaisesti teräviä ja ahkeria, ja köyhät tyypillisesti tylsiä ja laiskoja, tai molempia. Ei ole kovin todennäköistä että tylsimykset, vaikkakin he muodostavat enemmistön, pystyisivät järjestelmällisesti olemaan ovelampia ja rikastuttamaan itseään terävien ja energisten yksilöiden vähemmistön kustannuksella. Enemminkin pääosa uudelleenjaosta tapahtuu ”ei-köyhien” ryhmän sisällä, ja useasti paremmin toimeentulevat onnistuvat saamaan heikommin toimeentulevat tukemaan heitä. Ei tarvitse kuin ajatella lähes yleismaailmallista käytäntöä tarjota ”ilmaista” yliopistokoulutusta, jossa työväenluokka jonka lapset harvoin menevät yliopistoihin, laitetaan maksamaan keskiluokan lasten koulutus! Lisäksi voidaan odottaa useiden kilpailevien ryhmien ja liittoutumien pyrkivän hyötymään muiden kustannuksella. On monia muuttuvia kriteerejä, jotka määrittävät yhden henkilön ”hyväosaiseksi” (tullen ansaituksi tulla ryöstetyksi) ja toisen ”vähäosaiseksi” (ansaiten tulla ryöstösaaliin vastaanottajaksi). Samaan aikaan yksilöt ovat useiden ”hyväosaisten” ja ”vähäosaisten” ryhmien jäseniä, häviten yhden luonnehdinnan perusteella ja saaden toisen perusteella, joidenkin yksilöiden päätyessä uudelleenjaossa nettohäviäjiksi ja toisten nettovoittajiksi.

Täten demokratian tunnistaminen suosittuna varallisuuden ja tulojen uudelleenjaon koneistona, yhdessä erään taloustieteen kaikkein perustavanlaatuisimman periaatteen kanssa—että sitä mitä tuetaan, saadaan lisää—tarjoaa avaimen nykyisen aikakautemme ymmärrykseen.

Kaikki uudelleenjakaminen, huolimatta kriteereistä mihin se perustuu, pitää sisällään ”ottamisen” alkuperäisiltä omistajilta ja/tai tuottajilta (”hyväosaisilta”) ja ”antamisen” ei-omistajille ja ei-tuottajille (“vähäosaisille”). Kannustimet kyseessä olevan asian alkuperäiselle omistamiselle tai tuottamiselle vähenevät, ja kannustimet olla ei-omistaja ja ei-tuottaja nousevat. Vastaavasti seurauksena yksilöiden tukemiseen koska he ovat köyhiä, köyhyys tulee lisääntymään. Ihmisten tukeminen koska he ovat työttömiä, luo lisää työttömyyttä. Yksinhuoltajaäitien tukeminen verorahoista johtaa lisääntyneeseen yksihuoltajuuteen, ”aviottomuuteen” ja eroihin. Lapsityövoiman kieltämisellä siirretään toimeentuloa lapsiperheiltä lapsettomille henkilöille (työvoiman laillisen rajoittamisen seurauksena palkkatasot nousevat). Vastaavasti syntyvyys laskee. Toisaalta tukemalla lasten koulutusta luodaan vastakkainen vaikutus. Tuloja siirretään lapsettomilta ja vähälapsisilta monilapsisille. Tämän seurauksena syntyvyys nousee. Kuitenkin tällöin lasten arvo taas laskee, ja syntyvyys laskee sosiaaliturvajärjestelmän seurauksena, sillä tukemalla eläkeläisiä (vanhoja) nykyisille toimeentulojen ansaitsijoille (nuorien) määrätyillä veroilla, perheinstituutio—sukupolvien välinen side vanhempien, isovanhempien ja lapsien välillä—on järjestelmällisesti heikentynyt. Vanhat eivät enää tarvitse heidän lapsiensa tukea, jos he eivät ole varautuneet vanhuuteensa, ja nuoret (tyypillisesti vähäisemmällä kerääntyneellä varallisuudella) joutuvat tukemaan vanhoja (tyypillisesti enemmällä kerääntyneellä varallisuudella) eikä toisin päin, kuten on tyypillistä perheissä. Vanhempien toiveet lapsista ja lasten toiveet aikuisista vähenevät, perheiden hajoamiset ja häiriintyneet perheet kasvavat, varautumisen toiminnot—säästäminen ja pääoman muodostaminen—laskevat, kulutuksen noustessa.

Tukemalla sairaaksi tekeytyviä, neurootikkoja, huolimattomia, alkoholisteja, huumeista riippuvaisia, aidsiin sairastuneita ja fyysisesti sekä henkisesti ”haasteellisia” vakuutuslainsäädännöllä ja pakollisella terveysvakuutuksella, tulee olemaan enemmän sairautta, sairaaksi tekeytyviä, neuroottisuutta, piittaamattomuutta, alkoholismia, huumeriippuvuutta, aids-infektioita ja fyysisesti sekä henkisesti jälkeenjääneitä. Pakottamalla ei-rikolliset, mukaan lukien rikosten uhrit, maksamaan rikollisten vankeudesta (sen sijaan että rikolliset korvaisivat uhreilleen ja maksaisivat täyden korvauksen kiinniottamisestaan ja vankeudestaan), rikollisuus lisääntyy. Pakottamalla liikemiehet ”vähemmistöjä tukevan toiminnan” (”ei-syrjivillä”) ohjelmilla työllistämään enemmän naisia, homoseksuaaleja, mustia tai muita ”vähemmistöjä” enemmän kuin he haluaisivat, tulee olemaan enemmän työllistettyjä vähemmistöjä, ja vähemmän työnantajia sekä vähemmän miehiä, heteroseksuaaleja ja valkoisia työllistettynä. Pakottamalla yksityismaanomistajat ympäristölainsäädännöllä tukemaan (”suojelemaan”) maillaan majailevia ”uhanalaisia lajeja,” tulee olemaan enemmän ja paremmin voivia eläimiä, sekä vähemmän ja huonommin voivia ihmisiä.

Kaikkein tärkeimpänä pakottamalla yksityisen omaisuuden omistajat ja/tai markkinoilta tulonsa ansaitsevat (tuottajat) tukemaan ”poliitikkoja,” ”poliittisia puolueita” ja ”virkamiehiä” (poliitikot ja julkiset työntekijät eivät maksa veroja, vaan heille maksetaan verovaroista), tulee olemaan vähemmän omaisuuden muodostumista, vähemmän tuottajia ja vähemmän tuottavuutta, ja yhä enemmän tuhlausta, ”parasiittejä” ja loisena elämistä.

Liikemiehet (kapitalistit) ja heidän työntekijänsä eivät pysty ansaitsemaan toimeentuloaan elleivät he tuota tavaroita ja palveluita, joita myydään markkinoilla. Ostajien ostokset ovat vapaaehtoisia. Ostamalla tavaran tai palvelun, ostajat (kuluttajat) osoittavat suosivansa tätä tuotetta tai palvelua enemmän kuin rahamäärää, josta he joutuvat luopumaan sen hankkimiseksi. Päinvastaisesti poliitikot, puolueet ja virkamiehet eivät tuota mitään, jota myydään markkinoilla. Kukaan ei osta valtion ”tuotteita” tai ”palveluita.” Niitä tuotetaan, niiden tuottamisesta aiheutuu kuluja, mutta niitä ei osteta ja myydä. Toisaalta tämä pitää sisällään, että on mahdotonta määrittää niiden arvoa ja selvittää oikeuttaako tämä arvo niiden kustannuksia. Koska kukaan ei osta niitä, kukaan ei tosiasiallisesti osoita, että hän pitää valtion tuotteita ja palveluilta niiden kustannuksien arvoisina, ja todellakin arvostaako kukaan niitä lainkaan. Talousteorian näkökulmasta on näin täysin väärin olettaa, kuten on aina tehty kansallisten tulojen laskennassa, että valtion tuotteet ja palvelut ovat niiden tuottamiseen menneiden kustannusten arvoisia, ja siten esimerkiksi tämän arvon lisäämisellä ”normaaliin,” yksityisesti tuotettuihin (ostettuihin ja myytyihin) tuotteisiin ja palveluihin saadaan bruttokansantuote. Yhtä hyvin voitaisiin olettaa etteivät valtio tuotteet ja palvelut ole minkään arvoisia, ja jopa etteivät ne ole ”hyödykkeitä” vaan ”pahekkeita”; jolloin poliitikkojen ja kaikkien julkisten palveluiden kustannukset tulisi vähentää yksityisesti tuotettujen tuotteiden ja palveluiden kokonaisarvosta. Tämän olettaminen olisi tosiaankin paljon paremmin perusteltua. Sillä toisaalta käytännöllisiltä vaikutuksiltaan poliitikkojen ja virkamiesten tukeminen merkitsee tukea ”tuotannolle” vähäisellä tai ilman huolta väitettyjen asiakkaiden hyvinvoinnista, ja suuremmalla tai ainoana huolenaiheena ollen ”tuottajien” hyvinvointi, tarkoittaen poliitikkojen ja virkamiesten. Heidän palkkansa pysyvät ennallaan, tyydytti heidän tuotoksensa kuluttajia tai ei. Vastaavasti ”julkisen” sektorin työllisyyden laajentumisen seurauksena, lisääntyy laiskuus, piittaamattomuus, kyvyttömyys, vahingolliset teot, väärinkäytökset, tuhlaus ja jopa tuho—ja samaan aikaan suuremmalla määrällä ylimielisyyttä, kansankiihotusta ja valheita (”työskentelemme yhteiseksi hyväksi”).

Vajaan sadan vuoden demokratiaa ja uudelleenjakamista jälkeen, ennustettavat tulokset ovat saapuneet. Menneisyydestä peritty ”vararahasto” on selvästikin kulutettu. Useita vuosikymmeniä (1960-luvun lopusta tai 1970-luvun alusta) todellinen elintaso lännessä on pysynyt paikallaan tai jopa laskenut. ”Julkinen” velka, nykyisen sosiaaliturvan ja terveydenhuoltojärjestelmän kustannukset ovat tuoneet esiin lähestyvän taloudellisen romahduksen mahdollisuuden. Samaan aikaan lähes jokainen epätoivotun käyttäytymisen muoto—työttömyys, sosiaaliturvasta riippuvuus, huolimattomuus, holtittomuus, epäkohteliaisuus, psykopatia, hedonismi ja rikollisuus—ovat kasvaneet, sekä yhteiskunnalliset konfliktit ja yhteiskunnallinen luhistuminen ovat nousset vaarallisen korkeiksi. Jos nykyinen trendi jatkuu, on turvallista sanoa, että läntinen hyvinvointivaltio (sosiaalidemokratia) tulee romahtamaan kuten itäinen (venäjän tyylinen) sosialismi romahti 1980-luvun lopussa.

Taloudellinen romahdus ei kuitenkaan automaattisesti johda tilanteen parantumiseen. Asiat voivat huonontua parantumisen sijaan. Kriisin lisäksi välttämättömiä ovat ajatukset—oikeat ideat—sekä mahdollisuuksien ilmaantuessa niiden ymmärtämiseen ja toteuttamiseen kykenevät ihmiset. Lopulta historian suunta määräytyy aatteiden perusteella, olivat ne sitten oikeita tai vääriä, sekä niiden perusteella toimivien ja oikeista tai vääristä aatteista inspiroituvista ihmisistä. Nykyinen sotku on myös aatteiden tulosta. Se on seurausta julkisen mielipiteen ylivoimaisesta demokratian aatteen hyväksymisestä. Niin kauan kuin tämä hyväksyntä vallitsee, katastrofi on väistämätön, eikä ole toivoa paremmasta edes sen saapumisen jälkeen. Toisaalta sen jälkeen kun demokratian ajatus on tunnistettu vääräksi ja säälimättömäksi—ja periaatteessa ajatukset voivat muuttua lähes välittömästi—katastrofi voidaan välttää.

Pääasiallinen tehtävä niille, jotka haluavat kääntää suunnan ja estää varauksettoman romahduksen, on ”poistaa oikeutus” demokratian ajatukselta pääsyynä nykyisen edistyvän ”sivilisaation tuhoamisen” tilalle. Tässä tarkoituksessa tulisi ensin osoittaa vaikeus löytää poliittisten teorioiden historiasta moniakaan demokratian puolestapuhujia. Lähes kaikki merkittävimmät ajattelijat ovat pelkästään halveksuneet demokratiaa. Jopa Yhdysvaltain perustajat, joita nykyään pidetään demokratian esikuvina, olivat tiukasti sitä vastaan. Poikkeuksetta he pitivät demokratiaa pelkkänä jengivaltana. He pitivät itseään ”luonnollisen aristokratian” jäseninä, ja demokratian sijaan he tukivat aristokraattista tasavaltaa. Lisäksi jopa niiden harvojen demokratian teoreettisten puolustajien piirissä kuten esimerkiksi Rousseau, on lähes mahdotonta löytää ketään tukemassa demokratiaa muuhun kuin äärimmäisen pieniin yhteisöihin (kyliin tai kaupunkeihin). Todellakin pienissä yhteisöissä jossa kaikki henkilökohtaisesti tuntevat toisensa useimmat eivät voi muuta kuin hyväksyä, että ”parempiosaisten” asema perustuu tyypillisesti heidän ylivoimaisiin henkilökohtaisiin saavutuksiin yhtälailla kuin ”vähempiosaisten” tilanne löytää tyypillisesti selityksensä heidän henkilökohtaisista puutteellisuuksistaan ja huonommuudestaan. Näissä olosuhteissa on paljon vaikeampaa onnistua ryöstämään muita ihmisiä ja heidän omaisuuttaan omaksi edukseen. Selvänä eroavaisuutena suuriin alueisiin miljoonine tai jopa satoine miljoonine ihmisineen, jossa potentiaaliset ryöstäjät eivät tunne uhrejaan ja päin vastoin, ihmisen pyrkimys rikastuttaa itseään muiden kustannuksella kohtaa vähän tai ei ollenkaan vastarintaa.

Vielä tärkeämpänä tulee tehdä selväksi, että demokratian aate on moraaliton yhtä lailla kuin se on epätaloudellinen. Enemmistövallan moraalisesta asemasta tulee osoittaa, että siitä seuraa A:n ja B:n lyöttäytyminen yhteen C:n huijaamiseksi, C:n ja A:n liittyminen huijatakseen B:tä, ja siten B:n ja C:n juonittelu A:ta vastaan jne. Tämä ei ole oikeudenmukaisuutta, vaan moraalista vahingontekoa, ja sen sijaan että demokratiaa ja demokraatteja kohdellaan kunnioituksella, heitä pitäisi kohdella julkisella paheksunnalla ja vähättelyllä moraalisina huijareina. Toisaalta mitä tulee demokratian taloudelliseen ominaisuuteen, tulee painottaa herpaantumatta että yksityinen omaisuus, tuotanto ja vapaaehtoinen vaihdanta ovat perimmäinen ihmissivilisaation ja vaurauden lähde demokratian sijasta. Erityisesti vastoin yleisesti levinnyttä uskomusta, tulee painottaa että demokratian puutteella ei ollut pohjimmiltaan mitään tekemistä venäjänmallisen sosialismin konkurssissa. Poliitikkojen valintaperiaate ei aiheuttanut sosialismissa ongelmaa, vaan politiikka ja poliittinen päätöksenteko sinänsä. Sen sijaan että jokainen yksityinen tuottaja päättäisi itsenäisesti mitä tehdä tietyille resursseille kuten tapahtuu yksityisomistuksessa ja sopimuksenvaraisuudessa, täysin tai osittain sosialisoiduissa tuotannontekijöissä jokainen päätös vaatii jonkun muun luvan. Tuottajalle on epäolennaista kuinka luvan antajat valitaan. Hänelle on olennaista, että ylipäätänsä lupaa täytyy pyytä. Niin kauan kuin tämä on asiantila, tuottajien kannustimet tuottaa ovat vähentyneet ja seurauksena on köyhtyminen. Yksityinen omistajuus on siten yhtä yhteensopimaton demokratian kuin minkä tahansa muunkin poliittisen vallan muodon kanssa. Demokratian sijaan oikeudenmukaisuus yhtälailla taloudellisen tehokkuuden kanssa vaativat puhdasta ja rajoittamatonta yksityisen omaisuuden yhteiskuntaa—”tuotannon anarkiaa”—jossa kukaan ei ole kenenkään vallassa, kaikki tuottajien suhteet ovat vapaaehtoisia, ja siten molemminpuolisesti hyödyllisiä.

Lopuksi strategisina pohdintoina lähestyttäessä ei-hyväksikäyttävän yhteiskunnallisen järjestyksen päämäärää, tarkoittaen yksityisen omistajuuden anarkiaa, enemmistön aate tulisi kääntää itse demokraattista valtaa vastaan. Minkä tahansa muotoisen valtiollisen vallan alaisuudessa, mukaan lukien demokratian, ”hallitseva luokka” (poliitikot ja virkamiehet) ovat ainoastaan pieni osuus koko väestöstä. Vaikka sadalle loiselle on mahdollista elää mukavasti tuhannen isännän tuotoksilla, tuhat loista eivät pysty elämään sadasta isännästään. Perustuen tämän tosiasian tunnistamiseen vaikuttaisi mahdolliselta vakuuttaa äänestäjien enemmistöä siitä, että on vain vahingon pahentamista antaa toisten verorahoilla elävien olla sanomassa kuinka korkeita nämä verot ovat, ja täten päättää ottaa demokraattisesti pois äänioikeus kaikilta valtion työntekijöiltä sekä kaikilta jotka vastaanottavat valtion etuisuuksia, olivat ne sitten sosiaalitukien vastaanottajia tai valtion hankkijoita. Lisäksi tämän strategian yhteydessä on tärkeää tunnistaa irrottautumisen ja irrottautumisliikkeiden häkellyttävä merkitys. Jos enemmistöpäätökset ovat ”oikein,” silloin suurin kaikista mahdollisista enemmistöistä, maailman enemmistö ja demokraattisen maailman hallituksen täytyy olla lopullisesti ”oikein” tämän artikkelin alussa ennustettuine seurauksineen. Päinvastaisesti eroaminen tarkoittaa aina pienemmän irtautumista suuremmasta väestömäärästä. Näin se on ääni demokratian periaatetta ja enemmistönvaltaa vastaan. Mitä pidemmälle irtautumisen prosessi etenee—pienten alueiden, kaupunkien, kaupunginosien, kylien ja lopulta yksityisten kotitalouksien sekä yksityisten kotitalouksien ja yritysten vapaaehtoisten liittoumien tasolle—sitä vaikeammaksi tulee ylläpitää nykyisentasoista uudelleenjaon politiikka. Samaan aikaan mitä pienemmät alueelliset yksikö ovat, sitä todennäköisemmäksi tulee, että muutamat yksilöt, perustuen heidän taloudelliseen itsenäisyyteensä, silmiinpistävään ammatillisiin saavutuksiinsa, moraalisesti nuhteettomaan henkilökohtaiseen elämään, ylivoimaiseen arvostelukykyyn, rohkeuteen ja tyylitajuun yleisesti tunnustettuna, tulevat nousemaan luonnolliseen vapaaehtoisesti tunnistettujen eliittien luokkaan ja antamaan oikeutusta ajatukselle luonnollisesta järjestyksestä kilpailevien (ei-monopolististen) ja vapaasti (vapaaehtoisesti) rahoitettujen rauhanturvaajien, tuomarien ja lomittaisista tuomiovalloista kuten jo nyt on olemassa kansainvälisen kaupan ja matkustamisen areenoilla—puhtaasti yksityisen lain yhteiskunta—vastauksena demokratialle ja kaikille muille poliittisen (pakottavan) vallan muodoille.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: Down With Democracy

“Hyväntahtoisella kapitalismin luonteella” tarkoitan tosiasiaa, että se edistää ihmiselämää ja hyvinvointia, ja tekee sen kaikille. On monia tällaisia käsityksiä, joita on kehitetty yli kolmen vuosisadan aikana useiden suurten ajattelijoiden toimesta John Lockesta Ludwig von Misesiin ja Ayn Randiin. Tuon heistä mahdollisimman monet esiin kirjassani Capitalism.

Esitän lyhyesti noin tusinan näitä käsityksiä, joita pidän kaikkein tärkeimpinä ja joiden uskon kokonaisuutena tekevän kapitalismin vastustamattomaksi. Käyn ne läpi osapuilleen siinä järjestyksessä kuin ne esiintyvät kirjassani. Tuon esiin pahoitteluni näiden huomioiden lyhyydestä. Jokainen näistä näkemyksistä vaatisi yksistään pidemmän ajan kuin kokonaisaika, joka minulla on tähän tänään käytössäni. Onneksi voin vedota seikkaan, että ainakin kirjassani olen esittänyt ne niiden vaatimalla yksityiskohtaisuudella.

Ja nyt, aloittakaamme.

1) Yksilönvapaus – kapitalismin olennainen ominaisuus – on turvallisuuden perusta, sekä henkilökohtaisen että taloudellisen turvallisuuden merkityksessä. Vapaus tarkoittaa fyysisen voimankäytön alullepanon puuttumista. Vapaana ollessaan, on turvassa – suojattuna – yleiseltä rikollisuudelta, sillä vapaus jostakin tai joltakin on nimenomaan vapautta toimista kuten hyökkäykseltä ja pahoinpitelyltä, ryöstöltä, raiskaukselta ja murhalta, jotka kaikki edustavat fyysisen voimankäytön alullepanoa. Vielä tärkeämpänä on toki vapaana olemisessa  vapaus fyysisen voimankäytön alullepanolta valtion toimesta, joka on potentiaalisesti paljon tappavampi kuin yksikään yksityinen rikollisjoukkio. (Esimerkiksi Gestapo ja KGB alistamisillaan ja miljoonien murhaamisella sai yksityiset rikolliset näyttämään heihin verrattuna lähes kilteiltä.)

Tosiasia, että vapaus on fyysisen voimankäytön alullepanon puuttumista, tarkoittaa myös, että rauha on seurausta vapaudesta. Siellä missä on vapaus, on rauha, koska siellä ei ole voimankäyttöä: siinä määrin kun voimankäyttöä ei panna alulle, voimankäyttöä puolustukseen tai kostotoimiin ei tarvita.

Vapauden tarjoama taloudellinen turvallisuus seuraa tosiasiasta, että vapaudessa jokainen voi valita tekevänsä sitä minkä katsoo olevan eniten hänelle itselleen edullista ilman pelkoa tulevansa estetyksi fyysisellä voimankäytöllä kenenkään muun toimesta, niin kauan kun hän ei itse alullepane fyysistä voimankäyttöä. Tämä tarkoittaa esimerkiksi, että hän voi ottaa kaikkein korkeapalkkaisimman löytämänsä työn ja ostaa kaikkein kilpailukykyisimmiltä löytämiltään toimittajilta; samanaikaisesti pystyessä pitämään kaiken ansaitsemansa toimeentulonsa ja säästämään siitä haluamansa määrään, sijoittaen säästönsä kaikkein tuottoisimmalla löytämällään tavalla. Ainoa asia, jota hän ei voi tehdä, on voimankäyttö. Voimankäytön ollessa kiellettyä, yksilö lisää ansaitsemaansa rahamääräänsä käyttämällä älyään löytääkseen tavan tarjota samalla rahalla muille ihmisille enemmän tai parempia tuotteita ja palveluita, sillä tämä on keino houkutella heidät vapaaehtoisesti käyttämään enemmän varojaan häneltä ostamiseen kilpailijoiden sijasta. Näin vapaus on perusta jokaisen olemiselle taloudellisesti niin turvattuna kun hänen oman järjenkäyttämisensä harjoittaminen ja hänen toimittajiensa viisaus mahdollistavat.

2) Jatkuva lisäys taloudellisesti hyötykäytettäviin, saatavilla olevien luonnonresurssien tarjontaan on mahdollista ihmisten muuntaessa laajan osuuden luonnon lähes rajattomuudesta taloudellisiksi hyödykkeiksi ja vauraudeksi, perustuen sekä kasvavaan luonnon ymmärrykseen että kasvavaan fyysiseen valtaan sen käytössä. (Tämän tärkeän asian läpikäymiseksi, katso kolmas luku kirjastani tai esseeni ”Environmentalism in the Light of Menger and Mises” kesän 2002 The Quaterly Journal of Austrian Economics –julkaisusta.)

3) Tuotannollinen ja taloudellinen toiminta palvelevat perusluonteeltaan ihmisen elinolosuhteiden parantamista. Näin tapahtuu, koska fysiikan ja kemian näkökulmasta kaikki mistä tuotannollinen ja taloudellinen aktiivisuus koostuu on samojen luonnon tarjoamien kemiallisten elementtien uudelleenjärjestelyä eri kombinaatioihin ja niiden siirtämistä toisiin maantieteellisiin sijanteihin. Tämän uudelleenjärjestämisen ja siirtämisen ohjaavana periaatteena on perustaltaan saada kemialliset elementit paranneltuun suhteeseen ihmiselämän ja sen hyvinvoinnin kanssa. Se asettaa kemialliset elementit kombinaatioihin ja sijainteihin, joissa ne tarjoavat suuremman hyödyllisyyden, suuremman edun ihmisille.

Esimerkiksi raudan ja kuparin kemiallisten elementtien suhde ihmisen elämään ja hyvinvointiin on suuresti parantunut, kun ne louhitaan maan alta ja saadaan ilmenemään tuotteina kuten autoina, jääkaappeina ja sähkökaapeleina. Kemiallisten elementtien kuten hiilen, vedyn hapen ja typen suhde ihmisen elämään ja hyvinvointiin paranee, kun niitä saadaan hyödynnettyä sähkövaloon ja -voimaan. Maapalan suhde ihmisen elämään ja hyvinvointiin paranee, kun sen sijaan että täytyy nukkua sen päällä makuupussissa ja varoa käärmeitä, skorpioneja ja muuta luonnonvaraista elämää, on mahdollista nukkua hyvin rakennetussa kodissa, joka koostu kaikista hyödykkeistä ja laitteista, joita pidämme itsestään selvinä.

Kemiallisten elementtien kokonaisuudesta suhteessa ihmiseen koostuu ihmisen ulkoinen, materiaalinen ympäristö, ja juuri tätä tuotannollinen ja taloudellinen toiminta perusluonteeltaan palvelee parantaakseen.

4) Työnjako, kapitalismin johtava ominaisuus, jota voi esiintyä korkeasti kehittyneessä muodossa ainoastaan kapitalismissa, tarjoaa muiden merkittävien etujen lisäksi valtavat hyödyt tiedon moninkertaistumisesta, jotka hyödynnetään tuotannollisissa prosesseissa, ja sen jatkuvista asteittaisista lisäyksistä. On huomioitava, että jokaisella ammatilla, jokaisella ammatin osa-alueella, on oma erityinen tietämysalueensa. Kapitalistisen yhteiskunnan työnjaossa on olemassa yhtä monta erityistä tietämysaluetta tuotantoprosesseissa kuin on olemassa erillisiä työtehtäviä. Tämän tietämyksen kokonaisuus toimii jokaisen yksilön eduksi hänen roolissaan kuluttajana, hänen ostaessaan muiden tuottamia tuotteita – ja merkittävä tai pääosa siitä  hänen roolissaan tuottajana, sikäli kuin hänen tuotantoaan avustaa muiden aikaisemmin tuottamien pääomahyödykkeiden käyttäminen.

Oletetaan  esimerkiksi yksilön toimivan kirvesmiehenä. Hänen erikoisosaamisensa keskittyy puusepän toimiin. Mutta roolissaan kuluttajana hän saa hyödyn kaikista muista erillisistä työtehtävistä koko talousjärjestelmän laajuudessa. Tällaisen laajan tietämyksen olemassaolo on välttämätöntä useiden tuotteiden olemassaololle – kaikille tuotteille, jotka vaativat tuotannossaan enemmän tietoutta kuin mitä yksi henkilö tai pieni määrä yksilöitä pystyy ylläpitämään. Tällaiset tuotteet luonnollisesti sisältävät koneet, joita ei yksinkertaisesti pystyttäisi valmistaan mittavan työnjaon ja sen edustaman valtavan tietämyksen puuttuessa.

Lisäksi kapitalistisen yhteiskunnan työnjaossa suuri osuus kaikkein älykkäimmistä ja kunnianhimoisimmista yhteiskunnan jäsenistä, kuten nerot ja muut suurten kykyjen yksilöt, valitsevat keskittymisensä juuri alueille, joilla on vaikutuksena asteittainen tietämyksen määrän paraneminen ja lisääntyminen sen tuotantoon soveltamisessa.  Tällainen on yksilöiden vaikutus, jotka keskittyvät alueisiin kuten tieteeseen, keksintöihin ja liike-elämään.

5) Vähintäänkin Adam Smithin ja David Ricardon ajoista on tiedetty, että kapitalistisessa yhteiskunnassa pääoman voittotasoilla tai tuottotasoilla on taipumus tasoittua kaikkien talousjärjestelmän osa-alueiden kesken. Silloin kun tuottotasot ovat keskimääräistä ylempänä, ne tarjoavat sekä kannustimet että myös keinot kasvaville investoinneille ja näin suuremmalle tuotannolle ja tarjonnalle, jotka puolestaan saavat aikaan hintojen ja tuottojen laskun. Siellä missä tuottotasot ovat keskimääräistä alempana seurauksena on vähentyneet investoinnit ja vähentynyt tuotanto ja tarjonta, johtaen voittojen ja tuottotasojen nousuun. Näin korkeat voitot alenevat ja alhaiset tuotot kasvavat.

Tämän periaatteen toiminta ei ainoastaan palvele kapitalistisen talouden eri osa-alueiden pitämistä oikeassa tasapainossa suhteessa toisiinsa, vaan se antaa myös kuluttajille vallan määrittää eri toimialojen suhteelliset koot, perustuen yksinkertaisesti ostamisen ja siitä pidättymisen toimintamalliin,  von Mises ilmaisua käyttäen. Kun kuluttajat kuluttavat enemmän, voitot kasvavat ja missä he kuluttavat vähemmän, voitot vähenevät. Vastauksena korkeampiin voittoihin investoinnit ja tuotanto lisääntyvät, ja vastauksena alempiin voittoihin tai tappioihin, ne laskevat. Näin investointien ja tuotannon toimintamalli seuraa kuluttajien kulutusta.

Pääoman sijoitustuottojen yhtenäistymisen toiminnan pyrkimys palvelee ehkäpä vielä merkittävimmin luomaan asteittaisen tuotteiden ja tuotantomenetelmien kehityksen toimintamallin. Mikä tahansa liiketoiminta voi ansaita keskimääristä korkeampia tuottoasteita esittelemällä uuden tai parannetun teknologian, jota kuluttajat haluavat ostaa tai tehokkaamman, alhaisempien kustannusten, menetelmän tuottaa nykyisiä tuotteita. Mutta tällöin sen nauttimat korkeat voitot houkuttelevat kilpailijoita ja sen jälkeen kun innovaatio tulee yleisesti hyödynnetyksi, korkeat voitot katoavat sillä seurauksella, että kuluttajat saavat täyden hyödyn innovaatioista. He päätyvät saamaan parempia tuotteita ja maksamaan alempia hintoja.

Jos innovaation tehnyt yritys haluaa jatkaa erikoisen korkeaa voittotasoaan, sen täytyy esitellä uusia innovaatioita, jotka päätyvät aikanaan samoihin lopputuloksiin. Korkean voittojen asteen ansaitseminen pitkiä ajanjaksoja edellyttää jatkuvaa innovaatioiden sarjan julkaisemista, kuluttajien kerätessä täyden hyödyn kaikista innovaatioista viimeisintä lukuun ottamatta.

6) Kuten Mises on osoittanut, markkinataloudessa, mitä kapitalismi luonnollisesti on, tuotantovälineiden yksityinen omistajuus hyödyntää kaikkia, ei-omistajia yhtälailla omistajien kanssa. Ei-omistajat saavat hyödyn muiden omistamista tuotantovälineistä. He saavat tämän hyödyn ostamalla näiden tuotantovälineiden tuotoksia. Saadakseni hyödyn GM:n tehtaista ja laitteista tai Esson öljylähteistä, putkista ja jalostamoista minun ei tarvitse olla näiden yritysten osakkeen- tai velkakirjojen omistaja. Minun tarvitsee ainoastaan pystyä ostamaan auto, bensiiniä tai mitä ikinä ne tuottavatkaan.

Lisäksi äsken selittämäni dynaamisen, asteittaisen, yhtäläisen voitto- tai tuottotason periaatteen ansiosta yleinen hyöty yksityisesti omistetuista tuotantovälineistä ei-omistajille kasvaa jatkuvasti sen mukaan, kun he kykenevät ostamaan yhä lisää ja parempia tuotteita asteittaisesti laskevilla reaalihinnoilla. Ei voida painottaa liikaa, että mitä nämä asteittaiset hyödyt sekä yleisesti nouseva elintaso merkitsevät, ovat elintärkeästi riippuvaisia tuotantovälineiden yksityisen omistajuuden, voittomotiivin ja taloudellisen kilpailun kapitalistisista instituutioista, ja ne eivät olisi mahdollisia ilman näitä. Näissä piilevät motivoituneet, tehokkaat yksilölliset kannustimet elintason kasvuun.

7) Eräs seuraus yleisestä tuotantovälineiden yksityisen omistuksen hyödyistä on yleinen hyöty perinnön instituutiosta. Perivien lisäksi myös ei-perivät hyötyvät sen olemassaolosta. Ei-perivät hyötyvät, koska perintö instituutiona kannustaa säästöihin ja pääoman keräämiseen laajuudessa, joka saa ihmiset keräämään ja ylläpitämään pääomia siirtääkseen ne perivilleen. Tämän ylimääräisen kerääntyneen pääoman olemassaolon seurauksena useammat tuotantovälineet tuottavat markkinoille, ja siten enemmän ja parempia tuotteita jokaiselle ostettavaksi.

Lisäpääoman vaikutus on luonnollisesti myös lisääntynyt kysyntä pääomalle, ja näin korkeammille palkkatasoille. Tulisi ymmärtää, että työvoiman kysyntä on eräs pääasiallinen keino, jolla kaikki yksityisesti omistetut tuotantovälineet toimivat ei-omistajien hyödyksi. Pääoma pitää sisällään työvoiman kysynnän sekä myös tuotteiden tarjonnan.

8) Kapitalismissa toisen hyöty ei ole toisen tappio siinä määrin kuin se tulee lisääntyneestä kokonaistuotannosta, vaan myös – kaikkein tärkeimmissä tapauksissa, nimittäin merkittävien teollisten omaisuuksien rakentamisessa – toisen hyöty on positiivisesti toisen ihmisen etu. Tämä on seurausta tosiasiasta, että pelkät aritmeettiset vaatimukset suuren omaisuuden rakentamiseen ovat kombinaatio korkeiden voittojen tuoton ansaitsemisesta pääomalle pitkittyneellä ajanjaksolla sekä ansaituista voitoista merkittävästi paljon suuremman osuuden säästäminen ja uudelleeninvestoiminen vuosi toisensa jälkeen.

Kuten olemme nähneet, korkeiden voittojen tuottoasteen ansaitseminen pitkitettyjä ajanjaksoja kilpailun alaisena vaatii sarjaa merkittävien innovaatioiden julkaisemista. Nämä innovaatiot edustavat parempia ja vähemmän kalliita tuotteita kuluttajille. Ansaittujen voittojen säästäminen ja uudelleeninvestointi innovaatioihin koostuvat tuotantovälineiden keräämisestä, joka myös palvelee kuluttajia. Näin alkuperässään, korkeina voittoina ja niiden sijoittumisessa pääoman keräämiseen, merkittävät teolliset omaisuudet edustavat vastaavia hyötyjä kuluttavalle yleisölle. Esimerkiksi vanha Henry Ford aloittaen vuonna 1903 25 000 dollarin pääomalla ja lopettaen vuonna 1946 yhden miljardin dollarin pääomalla oli kolikon toinen puoli keskivertoihmiselle tulleesta mahdollisuudesta ostaa merkittävästi parantunut, paljon tehokkaammin valmistettu auto – tuotettuna pääosin Fordin miljardia edustavissa tehtaissa.

9) Kuten von Mises on osoittanut, kapitalismissa tapahtuva taloudellinen kilpailu on radikaalisti erilaista kuin eläinkunnassa tapahtuva biologinen kilpailu. Itse asiassa sen luonne on täysin päinvastaista. Eläinlajit kohtaavat niukat, luonnon tarjoamat keinot eloonjäämiselle, joiden tarjontaa ne eivät pysty lisäämään. Ihminen, järjen käytön ansiosta, pystyy lisäämään kaiken sen tarjontaa, joista hänen selviytymisensä ja hyvinvointinsa on riippuvaista. Sen vuoksi, eläinten biologisen kilpailun pyrkimyksellä tarrautua luonnon tarjoamiin rajoittuneisiin välttämättömyyksien tarjontaan vahvojen menestyessä ja heikkojen hävitessä sijaan, kapitalismissa taloudellinen kilpailu on kilpailua siitä, kuka pystyy lisäämään asioiden tarjontaa eniten lopputuloksella, että käytännössä kaikki selviävät pitempään ja paremmin.

Täysin erilailla kuin leijonat viidakossa, jotka joutuvat kilpailemaan rajoitetusta määrästä riistaa kuten seeproja ja gaselleja niiden aistien ja raajojen tarjoamilla keinoilla, tuottajat kapitalismissa kilpailevat kuluttajien käsissä olevista rajoitetusta dollarien tarjonnasta, joista he kilpailevat tarjoamalla parhaita ja kaikkein taloudellisimpia tuotteita, joita heidän mielensä pystyy luomaan. Koska tällainen kilpailu on kilpailua positiivisesta uuden ja lisääntyneen vaurauden luomisesta, sen seurauksena ei ole olemassa todellisia pitkäaikaisia häviäjiä. On ainoastaan voittajia.

Maanviljelijöiden ja maatalouskoneiden valmistajien kilpailu tekee mahdolliseksi nälkäisten ja heikkojen syödä ja kasvaa vahvoiksi; lääketeollisuuden valmistajien kilpailu mahdollistaa sairaiden paranemisen; silmälasien ja kuulolaitteiden valmistajien kilpailu mahdollistaa monille, jotka muutoin eivät näkisi tai kuulisi, tehdä niin, ja niin edelleen. Ollen kaukana kilpailusta, jonka lopputulos on ”selviytymiskamppailu,” kapitalismin kilpailua voidaan paljon täsmällisemmin kuvata kilpailuna, jonka lopputulos on kaikkien selviytyminen tai vähintäänkin yhä useamman, yhä pidempään ja aina paremmin. Ainoa merkitys, jossa ainoastaan ’soveltuvin’ selviää, on soveltuvimpien tuotteiden ja soveltuvimpien tuotantomenetelmien selviytymisessä, kunnes ne korvataan vielä paremmin soveltuvilla tuotteilla ja tuotantomenetelmillä juuri kuvatuilla vaikutuksilla ihmisten selviytymiselle.

Kuten von Mises on myös osoittanut Ricardon suhteellisen edun lain kehittämisellä yhdistymisen laiksi, kapitalistisessa kilpailussa on tilaa kaikille. Jopa niille löytyy paikka, jotka ovat kaikissa suhteissa muita vähemmän kyvykkäitä. Itse asiassa laajassa mittakaavassa kilpailu kapitalismissa, ollen kaukana konflikteista ihmisten välillä, on yhden suuren yhteiskunnallisen yhteistoiminnan järjestelmän, joka tunnetaan työnjakona, järjestäytymisen prosessi. Se päättää missä kohtaa yhteiskunnallisen yhteistoiminnan kaikenkattavassa järjestelmässä jokainen yksilö tekee oman erityisen panoksensa – esimerkiksi kuka ja kuinka kauan tulee olemaan teollisuuden johtohenkilö ja kuka tulee olemaan talonmies ja ketkä täyttävät tehtävät näiden väliltä.

Tässä kilpailussa jokainen yksilö, kuinka rajoittunein kyvyin tahansa, pystyy voittamaan kilpailussa kaikki muut häneen nähden kuinka ylivoimisine kykyineen tahansa omassa erityisessä paikassaan. Lähes kirjaimellisesti ja jokapäiväisenä tapahtumana ne, joiden kyvyt eivät ole suuremmat kuin mitä talonmieheltä vaaditaan, pystyvät voittamaan kilpailussa helposti ilman epäselvyyttä maailman mahtavimmat tuotannolliset nerot – talonmiehen työssä.   Esimerkiksi Bill Gates saattaa olla niin ylivoimainen yksilö ohjelmateollisuuden mullistamisen lisäksi, että hän saattaa pystyä siivoamaan viisi kertaa niin paljon toimistotilaa samassa ajassa kuin kukaan elossa oleva talonmies, ja tekemään sen paremmin. Mutta jos Gates voi ansaita miljoona dollaria tunnissa pyörittämällä Microsoftia ja talonmiehiä voidaan löytää työskentelemään esimerkiksi kymmenellä taalalla tunnilta, heidän valmiutensa suorittaa työ yhdellä sadastuhannesosalla Gatesin vaatimasta tuntihinnasta supistaa heidän vähemmät kykynsä niin mitättömiksi, että tässä tapauksessa heidän veroistaan ei löydy lainkaan.

Samanaikaisesti koska tuotannolliset nerot ovat vapaita menestymään tuotteiden ja tuotantomenetelmien mullistamisessa, ne, joiden kyvyt eivät ole merkittävimpiä kuin talonmieheltä vaaditaan, pystyvät nauttimaan ruuan, vaatetuksen ja asunnon lisäksi myös tuotteista kuten autoista, televisioista, tietokoneista – tuotteista joiden olemassaolosta he tuskin olisivat itse pystyneet edes uneksimaan.

Kilpailuun liittyvät menetykset ovat enimmillään ainoastaan lyhytaikaisia. Esimerkiksi kun autot syrjäyttivät sepät ja hevosten kasvattajat, nämä löysivät muuta vastaavaa työtä. Heille autojen ainoa pysyvä vaikutus oli, että kuluttajan roolissa hekin pystyivät nauttimaan autojen eduista hevoseen nähden. Vastaavasti muuleja käyttäneet maanviljelijät, jotka traktoreita käyttäneet maanviljelijät kilpailulla syrjäyttivät, eivät kuolleet nälkään, vaan ainoastaan joutuivat vaihtamaan ammattiaan ja tehdessään niin he nauttivat muiden mukana yhä runsaammasta ruuan ja muiden tuotteiden tarjonnasta, jotka pystyttiin tuottamaan perustuen juuri maanviljelyksestä vapautuneeseen työvoimaan.

Jopa niissä tapauksissa, joissa eristäytyneen kilpailun seurauksena yksilö joutuu käyttämään lopun elämänsä alemmalla tasolla kuin hän aikaisemmin nautti, esimerkiksi hevosmatkarattaiden tehtaan omistaja joutuessaan elämään loppuelämänsä tavallisena palkansaajana tultuaan syrjäytetyksi auton tieltä – jopa hän ei voi kohtuullisesti väittää, että kilpailu on vahingoittanut häntä. Enintään hän voi kohtuudella väittää, että hänen näkökulmastaan hänen suunnattomat kilpailusta saamansa hyödyt ovat hänelle vähäisemmät kuin vielä mahtavammat hyödyt, joita hän sai aikaisemmin. Sillä kilpailu on perustana kaikelle tuotannolle ja tarjonnalle, joita hän pystyy edelleen ostamaan ja jotka ovat vastuussa jokaisen hänen ja muiden ansiotulojen ostovoimasta. Ja luonnollisesti se jatkaa hänen reaalitulojensa nostamista tasolta, jolle se asettui alaspäin. Itse asiassa juuri kapitalismissa kilpailu jatkaa tavallisen palkansaajan elintason nostamista yli jopa muutamia sukupolvia sitten maailman kaikkein vauraimpien henkilöiden tasosta.  (Esimerkiksi nykyään keskiverron palkansaajan elintaso kapitalistisessa valtiossa on korkeampi kuin jopa kuningatar Victorian todennäköisesti kaikilla muilla tavoin mitattuna paitsi kyvyllä palkata palvelijoita.)

10) Ja nyt vielä yksi kunniamaininta Misesille, ollen kaukana suunnittelemattomasta kaaoksesta ja ”tuotannon anarkiasta” kuten marxilaiset väittävät, kapitalismi on itse asiassa niin perinpohjaisesti ja rationaalisesti suunniteltu taloudellinen järjestelmä kuin vain on mahdollista. Kapitalismissa tapahtuva suunnittelu, tuskin koskaan tunnustettuna sellaiseksi, on jokaisen yksilöllisen osallistujan suunnittelua taloudellisessa järjestelmässä. Jokainen yksilö, joka ajattelee häntä hyödyttävää taloudellista toimintaa ja kuinka sen toteuttaisi, osallistuu taloudelliseen suunnitteluun. Yksilöt suunnittelevat ostaakseen koteja, autoja, laitteita ja tosiaankin elintarvikkeita. He suunnittelevat mihin työhön kouluttautua sekä missä tarjota ja soveltaa hallitsemiaan kykyjä. Liikeyritykset suunnittelevat lanseeratakseen uusia tuotteitta tai lopettaakseen vanhoja; ne suunnittelevat muuttaakseen tuotantomenetelmiä tai jatkaakseen nykyisillä menetelmillä; ne suunnittelevat avatakseen uusia sivukonttoreita tai sulkeakseen niitä; ne suunnittelevat  palkatakseen uusia työntekijöitä tai erottaakseen nykyisiä; ne suunnittelevat lisätäkseen varastojaan tai vähentääkseen niitä.

Voitaisiin löytää vielä enemmän esimerkkejä rutiininomaisesti, arkipäiväisestä yksityisten henkilöiden ja yritysten taloudellisesta suunnittelusta. Yksityistä taloudellista suunnittelua on kaikkialla ympärillämme ja jokainen harjoittaa sitä. Mutta kaikille muilla paitsi Misesin oppilaille, se on näkymätöntä. Niille, jotka ovat Misesistä tietämättömiä, taloudellinen suunnittelu kuuluu valtiolle.

Valtavaa, kaikenkattavaa yksityistä taloudellista suunnittelua ei pelkästään ole olemassa, vaan se on myös koordinoitua, integroitua ja harmonisoitua tuottamaan yhtenäisesti suunniteltu taloudellinen järjestelmä. Tapa jolla tämä toteutetaan on hintajärjestelmä. Kaikkien yksityisten henkilöiden ja yrityksien taloudellinen suunnittelu tapahtuu hintojen arviointiin perustuen – hinnat koostuen kuluista ja hinnat koostuen tuloista tai ansioista. Yksilöt suunnitellessaan ostaa mitä tahansa tuotetta tai palvelua harkitsevat aina näiden tuotteiden ja palveluiden hintoja ja ovat valmiita muuttamaan suunnitelmiaan kohdatessaan hintamuutoksia. Yksilöt suunnitellessaan myydä tuotteita tai palveluita harkitsevat aina odottamiaan hintoja tuotteistaan tai palveluistaan, ja ovat myös valmiita muuttaman suunnitelmiaan kohdatessaan hintamuutoksia. Liikeyritykset perustavat luonnollisesti suunnitelmansa harkintaan sekä myyntituloista että kustannuksista ja siten molempien hinnoista, ja ne ovat valmiita muuttaman suunnitelmiaan vastauksena muutoksiin kannattavuudessaan.

Siten esimerkiksi kun minä ja vaimoni ensikerran muutimme Kaliforniaan, asuntosuunnitelmassamme oli ostaa talo korkealta kukkulalta näkymällä Tyynelle valtamerelle. Mutta sen jälkeen kun saimme tietää tällaisten talojen hinnat, päätimme pikaisesti muuttaa asumissuunnitelmaamme ja etsiä sen sijaan taloa useita kilometrejä sisämaasta. Tällä tavoin meidät ohjattiin muuttamaan asuntosuunnitelmaamme tavalla, joka teki sen harmoniseksi muiden ihmisten suunnitelmien kanssa, jotka myös suunnittelivat ostavansa samanlaisen talon kuin me alkuperäisesti suunnittelimme ostavamme, mutta jotka sen lisäksi olivat valmiit ja kykenivät sitouttamaan suunnitelmaansa enemmän rahaa kuin olimme halukkaita ja kykeneviä. Muiden korkeammat tarjoukset ja harkintamme näitä tarjouksia kohtaan sai aikaan asuntosuunnitelmamme harmonisoitumisen muiden kanssa.

Vastaavasti naiivilla tuoreella yliopisto-opiskelijalla saattaa olla urasuunnitelma, joka edellyttää hänen pääaineekseen keskiaikaisen Ranskan kirjallisuuden tai renessanssin runouden. Mutta jossain opintojensa alkuvaiheessa hän oivaltaa, että jos hän pysyy urasuunnitelmassaan, hän voi odottaa elävänsä nälkiintyneenä ullakolla. Toisaalta, jos hän muuttaa urasuunnitelmaansa ja valitsee pääaineekseen alueen kuten laskentatoimi tai tekniikka, hän voi odottaa elävänsä erittäin mukavasti. Joten näin hän muuttaa urasuunnitelmaansa ja pääainettaan. Muuttaessaan urasuunnitelmaansa tulevan ansiotasonsa harkinnan perusteella, oppilas tekee muutoksen, joka on taloudellisessa järjestelmässä paremmin linjassa muiden suunnitelmien kanssa. Sillä muiden suunnitelmien toimeenpaneminen vaatii moninkertaisen määrän kirjanpitäjän ja insinöörin palveluksia kuin kirjallisuusasiantuntijan palveluita.

Viimeinen esimerkki: kuluttajat muuttavat ravintosuunnitelmiaan, ja  päättävät näin  syödä esimerkiksi enemmän kalaa ja kanaa sekä vähemmän punaista lihaa. Tämä aikaansaa vastaavan muutoksen ostamisen ja siitä pidättäytymisen toimintamallissa. Täten pysyäkseen kannattavina supermarkettien ja ravintoloiden täytyy suunnitella tarjontansa muuttamista, nimittäin lisätäkseen vastaavia kalan ja kanan määriä ja kala- ja kana-alkupalojen tai voileipien tarjontaa, ja vähentää punaisen lihan määrää ja punaisen lihan alkupaloja tai tarjoamiaan voileipiä. Nämä suunnitelmien muutokset, sekä vastaavat muutokset supermarkettien ja ravintoloiden ostojen osalta saavat aikaan uusia suunnitelmien muutoksia ja ostojen muutoksia heidän toimittajiensa osalta ja heidän toimittajiensa toimittajien osalta ja niin edelleen, kunnes koko taloudellinen järjestelmä on riittävästi uudelleensuunnitellut tullakseen harmoniaan kuluttajien ostosuunnitelman muutoksen kanssa.

Hintajärjestelmä sekä kulujen ja tulojen huomioonottaminen, jonka se pitää sisällään kaikkien yksilöiden osalta, johtaa taloudellisen järjestelmän jatkuvaan uudelleensuunnitteluun vastineena muutoksiin kysynnässä tai tarjonnassa tavalla, joka maksimoi hyödyt ja minimoi tappiot sekä turvaa jokaisen yksittäisen tuotantoprosessin toteuttamisen tavalla, joka on maksimaalisesti johtokykyinen muun taloudellisen järjestelmän tuotannon kanssa.

Esimerkiksi raakaöljyn tarjonnan vähenemisen seurauksena raaka-öljyn ja öljypohjaisten tuotteiden hinnat nousevat. Kaikki yksittäiset ostajat ottavat huomioon korkeammat hinnat suhteessa omiin erityisiin olosuhteisiinsa – kuluttajien tapauksessa omiin haluihinsa ja tarpeisiinsa; liikeyritysten tapauksessa niiden kykyyn siirtää korotus asiakkailleen. Ja nämä kaikki harkitsevat öljyn tai öljypohjaisten tuotteiden käytön vaihtoehtojen mahdollisuutta nimenomaisesti heidän tapauksessaan. Näin perustuen hänen yksilölliseen ajatteluun ja suunnitteluun, jokainen osanottaja tulee vähentämään tuotteiden kysyntää tavalla, joka vähiten heikentää hänen hyvinvointiaan. Ja tällä tavoin taloudellisen järjestelmän kaikkien osanottajien ajattelu ja suunnittelu, jotka käyttävät öljyä tai öljypohjaisia tuotteita, määrittävät missä ja kuinka paljon öljyn ja öljypohjaisten tuotteiden kysynnän määrä vähenee vastineena hinnan nousuun. Tuotannon vähennystä seuraa vastaava vähennys sen käytössä kaikkein vähiten tärkeässä toiminnassa, johon aikaisempi suurempi tarjonta oli riittänyt.

Vastaavasti hintajärjestelmä ja kaikkien osapuolten yksilöllinen ajattelu ja suunnittelu johtavat hyötyjen maksimointiin niukkojen tuotannontekijöiden tarjonnan lisäyksessä. Lisääntynyt tarjonta käytetään niihin tarkoituksiin, joissa sitä arvostetaan eniten, nimittäin niissä tarkoituksissa, joissa se voidaan omaksua pienimmällä hinnan pudotuksella.

Ironisesti kapitalismin ollessa kauttaaltaan ja rationaalisesti suunniteltu taloudellinen järjestelmä, tullen jatkuvasti uudelleensuunnitelluksi vastauksena muutoksiin taloudellisissa olosuhteissa, sosialismi, kuten Mises on osoittanut, on kykenemätön rationaaliseen taloudelliseen suunnitteluun. Tuhotessaan hintajärjestelmän ja sen perustat, nimittäin tuotantovälineiden yksityisomistajuuden, voittomotiivin ja kilpailun, sosialismi tuhoaa älyllisen työnjaon, joka on perustavanlaatuista rationaaliselle taloudelliselle suunnittelulle. Se tekee mahdottoman vaatimuksen, että taloudellisen järjestelmän suunnittelu voidaan toteuttaa jakamattomana kokonaisuutena yhden henkilön mielessä, jollainen voi ainoastaan olla kaikkitietävällä jumalalla.

Se mitä sosialismi edustaa, on itse asiassa niin kaukana rationaalisesta taloudellisesta suunnittelusta, että se on tosiasiassa rationaalisen taloudellisen suunnittelun kieltämistä. Ensinnäkin perusluonteeltaan se on taloudellisen suunnittelun kieltäminen kaikilta muilta paitsi diktaattorilta ja muilta keskussuunnittelulautakunnan jäseniltä. He nauttivat monopolietuoikeutta suunnitteluun, absurdissa, lähes mielettömässä uskomuksessa, että heidän aivonsa pystyvät saavuttamaan kaikkinäkevien, kaikkitietävien jumalien kaikenymmärtävät kyvykkyydet. He eivät pysty. Siten sosialismi tosiasiassa edustaa pyrkimystä korvata kymmenien tai satojen miljoonien tai jopa miljardien ihmisten ajattelu ja suunnittelu yhden ihmisen ajattelulla ja suunnittelulla, tai enimmillään vain kourallisen ihmisiä. Luonteeltaan tällä pyrkimyksellä saada niin harvojen aivot kohtaamaan niin monen tarpeet ei ole enempää onnistumisen mahdollisuutta kuin olisi pyrkimyksellä tehdä niin harvan jaloista väline kantamaan niin monen painoa.

Rationaalisessa taloudellisessa suunnittelussa vaaditaan kaikkien itsenäistä ajattelua ja suunnittelua ympäristössä, joka perustuu hintajärjestelmään ja tuotantovälineiden yksityiseen omistajuuteen, toisin sanoen kapitalismiin.

11) Siirryn nyt monopolin aiheeseen. Sosialismi on monopolin järjestelmä. Kapitalismi on vapauden ja vapaan kilpailun järjestelmä.

Kuten Mises on osoittanut, ihmiselämän olennaisia luonnon sanelemia vaatimuksia, kuten juomavettä, viljeltävää maata ja käytännössä kaikkien mineraalien varantoa, on tyypillisesti saatavissa niin suurissa määrin, ettei kaikkia mahdollisia lähteitä voida hyödyntää. Siihen vaadittavaa työvoimaa ei ole käytettävissä. Sitä käytetään maapaloihin ja mineraaliesiintymiin, jotka ovat tuottavampia tai lukemattomiin kaupankäynnin ja valmistuksen toimintoihin, joissa sen toiminta on markkinoiden hintojen perusteella osoitettu tärkeämmäksi kuin ylimääräinen mineraalien tai maataloushyödykkeiden tarjonta.

Näissä olosuhteissa ja valtion väliintulon puuttuessa, vaaditaan minkä tahansa tuottajan (tai tuottajien yhdistelmän) tulemiseksi minkä tahansa tuotteen ainoaksi toimittajaksi, että hänen veloittamansa hinta on liian alhainen kellekään muulle potentiaaliselle toimittajalle ryhtyä samaan toimintaan. Yksittäisen toimittajan positio turvataan hinnan alhaisuudella, eikä se perustu korkean hinnan asettamiseen.

Sama olennainen asia soveltuu tapauksiin, joissa tarve investoida suuria summia pääomaa rajoittaa jyrkästi toimittajien määrää. Tällöin vaaditaan suuri määrä pääomaa tuotannon alhaisten yksikkökustannuksien saavuttamiseksi, jotka ovat välttämättömiä kannattavuudelle alhaisella myyntihinnalla.

Todellisuudessa monopoli on seurausta valtion väliintulosta. Erityisesti se on markkinan tai osan markkinaa varaamista yhdellä tai useammalle toimittajalle fyysisen voimankäytön alullepanon keinoin. Yksinoikeudelliset valtion edustukset, suojatariffit ja toimilupalait ovat esimerkkejä tästä.

12) Kapitalismi on asteittain nousevien reaalipalkkojen, lyhenevien työtuntien ja työolosuhteiden paranemisen järjestelmä. Adam Smithin ja Karl Marxin vastaisesti liikemiehet ja kapitalistit eivät vähennä voittoja siitä mikä väitetysti oli alkuperäisesti kaikki palkkaa tai mikä väitetysti on luonnollisesti ja oikeutetusti kaikki palkkaa. Alkuperäinen ja pääasiallinen tulon muoto on voitto, eivät palkat. Käsin työtätekevät tuottaen ja myyden tuotteita joko Adam Smithin ”varhaisen ja alhaisen yhteiskunnan tilassa” tai Karl Marxin ”yksinkertaisessa kiertoliikkeessä” eivät ansainneet palkkaa, vaan myyntituloja. Myydessään leivän tai parin kenkiä, tai minkä tahansa muun tuotteen, maksuna ei ole palkka vaan myyntituotot. Ja nimenomaisesti koska nuo manuaalisen työn tekijät eivät toimineet kapitalisteina, toisin sanoen eivät ostaneet myydäkseen vaan tekivät ainoastaan kuluja pelkkinä kuluttajina, heille ei tullut mistään myymistään tuotteista mitään kuluja tuotantovälineistä, ja näin heille ei kertynyt mitään rahakuluja vähennettäväksi myyntituloista, toisin sanoen heidän koko myyntituottonsa täysi määrä oli voittoa, ei palkkaa. Voitto on alkuperäinen ja pääasiallinen työansioiden muoto.

Adam Smithin ja Karl Marxin vastaisesti, ainoastaan kapitalistien ja pääoman kerääntymisen ilmaantuessa saa ilmiö palkoista olemassaolonsa, yhdessä pääomahyödykkeiden kysynnän kanssa. Sekä palkat että pääomahyödykkeiden kustannukset esiintyvät rahallisina tuotantokustannuksina, jotka täytyy vähentää myyntituotoista. Talousjärjestelmän ollessa mitä taloudellisesti kapitalistisempi, merkityksessä mitä suurempaa on ostaminen myyntivoittojen ansaitsemisen tarkoituksessa suhteessa liikevaihtoon, sitä suuremmat ovat palkat ja muut kustannukset suhteessa myyntituloihin, ja näin sitä alhaisemmat ovat voitot suhteessa sekä myyntituloihin että palkkoihin. Toisin sanoen kapitalistit eivät ole vastuussa voitto-ilmiöstä ja sen vähentämisestä palkoista, vaan palkkojen ja rahakustannusten ilmiöiden luonnista ja niiden vähentämisestä myyntituloista, jotka alunperin olivat kaikki voittoa. Kapitalistit ovat vastuussa palkkojen luomisesta ja myyntituottojen suhteen vähennyksestä, joka edustaa voittoa. Mitä lukuisampia ja varakkaampia kapitalistit ovat, sitä korkeammat ovat palkat suhteessa voittoihin.

Tosiasia, että palkansaajat saattavat olla valmiita työskentelemään vähimmäistoimentulolla parempien vaihtoehtojen puutteessa, ja että liikemiehet ja kapitalistit, kuten ketkä tahansa ostajat, suosivat maksavansa vähemmän kuin enemmän, ovat paikkansa pitäviä väitteitä, mutta täysin irrelevantteja palkkojen määrittymiselle, joita palkansaajat joutuvat oikeasti hyväksymään. Nämä palkat määrittyvät työnantajien työvoiman kilpailusta, joka on sekä kaikkein perustavanlaatuisesti hyödyllisin elementti taloduellisessa järjestelmässä että sisäsyntyisesti niukka.

Tässä kilpailussa on minkä tahansa työnantajan oman edun vastaista antaa palkkatasojen mennä alle pisteen, joka vastaa kyseessä olevan työtehtävän täystyöllisyyttä sen sijaintipaikassa. Tällaiset alhaiset palkat tarkoittavat kysytyn työvoiman määrän ylittävän saatavilla olevan tarjonnan, toisin sanoen että kyseessä olevasta työvoimasta on puutetta. Työvoimapula on verrannollinen huutokauppaan, jossa on yhä kaksi tai useampi huutajaa yhdelle ja samalla artikkelille. Ainoa tapa jolla huutaja, joka haluaa eniten varmistaa artikkelin, voi turva sen on ylittää tarjouksellaan muut kilpailijat ja tehdä artikkeli liian kalliiksi heille, jotta he joutuvat luovuttamaan ja mahdollistamaan hänelle artikkelin saamisen.

Kun palkkataso menee alle pisteen, joka vastaa kyseessä olevan työn täystyöllisyyttä, työnantajille, jotka eivät kykene tai eivät ole valmiit maksamaan korkeampaa tasoa, tulee mahdolliseksi hankkia työtä muiden työnantajien kustannuksella, jotka ovat kykeneviä ja halukkaita maksamaan korkeampaa palkkatasoa. Tilanne on täysin sama kuin huutokaupassa vahvemman huutajan, joka kohtaa haluamansa artikkelin, hävitessä heikommalle huutajalle. Tapa turvata haluamansa työvoima on nostaa tarjousta ja syrjäyttää heikompien työnantajien kilpailu.

Kohdatessaan työvoimapulaa, jota ilmenee työvoimalle asetettaessa hintakattoja, työnantajat itse asiassa liittyvät yhteen työntekijöiden kanssa välttääkseen palkkakontrollien hengen antamalla perättömiä ylennyksiä. Tämä mahdollistaa niille väittää, etteivät ne riko kontrolleja, vaikka tosiasiallisesti niin tekevätkin.

Nyt olettaen rahapalkkatasojen korkeuden, jonka olemme nähneet määrittyvän työnantajien niukan työvoiman kilpailusta, se mikä määrittää reaalipalkat, toisin sanoen tuotteet ja palvelut jotka palkansaajat pystyvät ostamaan ansaitsemallaan rahalla, on hinnat. Reaalipalkat määrittyvät täysin yhtä paljon hinnoista kuin ne määrittyvät palkoista. Reaalipalkat nousevat ainoastaan, kun hinnat laskevat suhteessa palkkoihin.

Se mikä saa hinnat laskemaan suhteessa palkkoihin on työn tuottavuuden nousu, toisin sanoen tuotos työn yksikköä kohden. Työn tuottavuuden kasvu tarkoittaa suurempaa kulutushyödykkeiden tarjontaa suhteessa työvoiman tarjontaan, ja täten alhaisempia kulutushyödykkeiden hintoja suhteessa palkkatasoihin. Jos voisimme jollain tavoin mitata kulutushyödykkeiden tarjontaa, työn tuottavuuden tuplaantuminen toimisi kulutushyödykkeiden tarjonnan tuplaajana suhteessa työn tarjontaan ja, kohdattaessa samat vastaavat kokonaiskustannukset kuluttajien hyödykkeiden ja työvoiman ostossa, saisi aikaan kulutushyödykkeiden hintojen puolittumisen samoilla keskimääräisillä kokonaispalkkatasoilla. Toisin sanoen se tuplaisi reaalipalkkatasot.

Ja työn tuottavuuden kasvusta ovat vastuussa liikemiesten ja kapitalisten toimet. Heidän asteittaiset innovaatiot ja pääoman kasaantuminen ovat perustana työn tuottavuuden kasvulle ja täten reaalipalkoille.

13) Ja lopuksi viimeinen näkökohtani: sadan prosentin reservivarannon jalometallinen rahajärjestelmä tekisi kapitalistisesta yhteiskunnasta sekä inflaatio-varman että deflaatio/laskusuhdanne-varman. Jalometallien tarjonnan vaatimaton lisäys, ja siten siitä seuraava vaatimaton kulutuksen lisääntyminen, eivät pysty nostamaan hintoja suhteessa merkittävään asteeseen, jolla käytännössä kaikkien hyödykkeiden tuotanto ja tarjonta jalometalleja lukuun ottamatta lisääntyy kapitalismissa. Hinnat pyrkisivät mitä todennäköisimmin laskemaan, kuten ne tekivät 1800-luvulla.

Lisääntyneestä tuottavuudesta johtuvat laskevat hinnat eivät kuitenkaan muodosta deflaatiota. Ne eivät merkitse mitään vähennystä keskimääräisessä voittoasteessa, toisin sanoen keskimääräisessä sijoitetun pääoman tuottoasteessa. Ne eivät myöskään merkitse mitään suurempaa velkojen takaisinmaksun vaikeutta. Kuitenkin voittojen romahtaminen ja yllättävä lisäys vaikeudessa maksaa velkoja takaisin ovat merkittäviä deflaation/taantuman oireita.

Itse asiassa kuten olen osoittanut kirjassani, vaatimaton lisäys rahan määrässä ja kulutuksen volyymissa, jota tapahtuu sadan prosentin reservivarannon jalometallisessa rahajärjestelmässä, palvelee lisäten positiivisen komponentin tuottoasteeseen ja tekee velkojen maksun jonkin verran helpommaksi, ei vaikeammaksi. Lisääntyneen tuottavuuden aikaansaama hintojen pudotus ei vaikuta tähän. Kun hinnat laskevat lisääntyneestä tuottavuudesta kohdatessaan lisäyksen rahan määrässä ja kulutuksen volyymissa, keskiverto myyjä on tilanteessa, jossa hänellä on myytävänään tarjonta tuotteita, joka on suurempi suuremmassa suhteessa kuin hinnat ovat alempia, hän on täten kykenevä ansaitsemaan enemmän, ei vähemmän, rahaa.

Aito deflaatio, taantuman lisäke, on rahatalouden supistuminen – toisin sanoen vähentyminen rahan määrässä ja/tai kulutuksen volyymissa. Tämä pyyhkii pois kannattavuuden ja tekee velkojen takaisinmaksusta vaikeampaa. Mutta juuri tällaista supistumista sadan prosentin reservivarannon jalometallinen rahajärjestelmä estää. Se estää sen, koska sen jälkeen kun jalometalliraha ilmaantuu, se ei yllättäen häviä kuten tapahtuu paperivaluutalle, kun sen liikkeelle laskenut pankki menee nurin. Ja koska sen kasvun määrä on vaatimaton, se ei johda mihinkään merkittävään keinotekoiseen vähennykseen säilytetyn rahan kysynnässä, jonka täytyy seurata ympäri kääntyneenä, kun lisäys rahan määrässä pysähtyy tai hidastuu.

Ei myöskään jatkuva säästäminen ja pääoman kerääntyminen, jota tapahtuu kapitalismissa, saa aikaan vähennystä pääoman tuottoasteessa. Rahatuloista tapahtuva nimellinen säästäminen tapahtuu pääosin tuottoasteen ulkopuolella, jota nostaa lisäys rahan määrässä tai kulutuksen volyymissa, ja niin kauan rahan määrä sekä kulutuksen volyymi jatkavat vaatimatonta kasvua, nämä säästöt eivät vähennä tuottoastetta.

Ellei rahan määrä tai kulutuksen volyymi kasvaisi, tuottoaste olisi alhaisempi, mutta vakaa alhaisemmalla tasolla. Pääoman kerääntyminen jatkuisi yksinkertaisesti korvaavilla hintojen laskulla, muuttumattomien kulujen ostaessa asteittain suurempia määriä pääomahyödykkeitä.

Tällaisessa yhteydessä, kuten osoitan kirjassani, säästämisen merkitys on kokonaan kokonaistasolla, jossa se määrittää olennaiset asiat kuten asteen, jolla taloudellinen järjestelmä keskittyy pääomahyödykkeiden tuotantoon suhteessa kuluttajahyödykkeiden valmistukseen sekä tuotannon aikajakson pituuteen. Näin pääoman kerääntymisen olennaisina elementteinä tulevat esiin riittävän korkea suhteellinen pääomahyödykkeiden tuotanto ja riittävän pitkä tuotannon ajanjakso, yhdessä teknologian kehityksen ja kaiken muun tuotannon lisäystä ja ennen kaikkea taloudellista vapautta palvelevana.

Joudun lopettamaan tähän ajan puutteen vuoksi. Lopuksi haluan vielä sanoa, että pitäessäsi kirjoitustani mielenkiintoisena, toivon että tutkit keskusteltuja aiheita syvemmin ja suuremmalla tarkkuudella sekä yksityiskohtaisemmin kirjastani. Sen koko sisältö voidaan ymmärtää järjestelmällisenä kapitalismin hyväntahtoisen luonteen paljastamisena.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: Some Fundamental Insights Into the Benevolent Nature of Capitalism

Yksityisten omistusoikeuksien ja markkinamekanismin vastustajat vetoavat usein tunteellisiin vastineisiin kapitalismin tuomitsemisessaan.

Kuten Murray Rothbard kuvasi erästä heidän suosikkihyökkäystään,

 
Vaikka tällaiset vakuuttelut täyttävätkin alhaisen standardin todistelusta niiden taholta, jotka haluavat syrjäyttää markkinoiden tulokset heidän sanelemillaan tavoilla, läheisempi looginen tarkastelu paljastaa nämä perusteettomiksi. Kapitalismin näkeminen raakana yhteiskunnallisena darvinismina, jossa ainoataan elinkelpoisin selviytyy muiden kustannuksella, ei ole ainoastaan virheellistä, vaan monilla tavoin juuri päinvastaista totuuden kanssa.

Markkinat tekevät suuremmasta määrästä ihmisiä selviytyjiä

Kaikkein ilmeisin virhe kapitalismin ”selviytymiskamppailunäkemyksessä” on, että markkinat—jopa niiden joita määräykset, verotus jne. hillitsevät, kuten nykyään on tilanne—laajentavat dramaattisesti ihmisten määrää, jotka ovat riittävän hyväkuntoisia selviytymään. Vauraus ja teknologia jota kapitalismi luo—esimerkiksi lääketieteelliset ihmeet, jotka nykyään rutiininomaisesti säästävät ’elinkelvottomia’ ihmisiä—osoittavat etteivät kapitalismin hyödyt ole rajoittuneet ainoastaan selviytyjille.

Kapitalismilla, jopa silloin kuin sitä sabotoidaan ja peukaloidaan valtion väliintuloilla, ei ole vertaistaan kun kyseessä on tarjota enemmän vaurautta, ja näin ollen halvempia tuotteita ja palveluita kaikille. Ja mitä vähemmän sitä häiritään, sen paremmin se saavuttaa nämä tulokset, ilman loukkaamatta yksilönvapautta. Tämä tarkoittaa, että käytännössä kaikki selviävät paremmin, tehden kapitalismista dramaattisesti darvinismin vastaisen. Viimeisenä parina satana vuotena suurin piirtein kuusi kertaa enemmän ihmisiä on pystynyt selviytymään maapallolla, vielä dramaattisesti pidemmällä eliniällä. Kuten Sheldon Richman vetää yhteen,  ”jos kapitalismissa ainoastaan hyväkuntoiset selviytyvät, sillä vaikuttaa olevan taito tehdä ihmisistä hyväkuntoisia.”

Rikastuttaen kaikkien tuottavimpia, kapitalismi mahdollistaa miljardien ihmisten selviytymisen, jotka eivät olisi muutoin selviytyneet. Itse asiassa kapitalismi antaa kaikille—erityisesti heikoille, joita sen syytetään vahingoittavan—parhaan mahdollisuuden ei pelkästään selviytyä, vaan kukoistaa. Yksi monista tavoista joilla tämä tulee esiin on valtava lisäys vapaa-ajassa, jonka markkinat ovat tehneet mahdolliseksi, samaan aikaan myös reaalitulojen noustessa dramaattisesti. Tämä ei voi olla seurausta raa’asta kilpailusta.

Yksityinen omistus estää viidakon lait

Yksityisomistus, kapitalismin perusta, estää ennemminkin kuin mahdollistaa viidakon lait, joista kapitalismin vastustajat sitä syyttävät. Yksityisomistus ehkäisee fyysiset loukkaukset henkilön elämää, vapautta tai omaisuutta kohtaan ilman tämän lupaa. Estämällä tällaiset loukkaukset, yksityisomaisuus on korvaamaton puolustus vahvan hyökkäystä heikkoa vastaan. Kenenkään ei sallita olevan saalistaja loukkaamalla toisen oikeuksia. Yksityinen omistusoikeus kiistää ”valta ja voima oikeuttaa” säännön, mikä vallitsee näiden oikeuksien puuttuessa. Herbert Spencerin sanoin, ”kaukana joidenkin väitteestä, ollen vahvojen vaateiden puolustaja heikkoja vastaan, [se] on paljon enemmänkin peräänantamaton heikkojen suojelussa vahvoja vastaan.”

Kuten Ludwig von Mises selitti, että yksityinen omistajuus on perusta ”yhdistetylle toiminnalle ja yhteistyölle, jossa jokainen osallistuja näkee toisen partnerin menestyksen keinona saavuttaa omansa,” ollen erittäin jyrkkä vastakohta darvinistiselle kamppailulle, jossa toiset ovat vihollisia. Jopa ne jotka olisivat tyranneja, jos heille annetaan mahdollisuus, joutuvat sen sijaan keskittämään pyrkimyksenä tarjoamaan sitä mitä muut arvostavat, suostutellakseen heidät vapaaehtoiseen yhteistyöhön. Vapaat markkinat kanavoivat jopa voimakkaat vallanhalut palvelemaan muita.

Toisin kuin petoeläimet, jotka joutuvat kilpailemaan voittaakseen muut niukoista saaliista, markkinoiden hinnat merkitsevät ettei ihmisten tarvitse kilpailla pelossa ettei mitään ole enää saatavilla toisiaan vastaan kaupoissa turvatakseen hyvin rajatun tavaroiden tarjonnan. Vertaa tätä rauhallista järjestystä hintakontrollien tilanteeseen, joka markkinoiden mekanismit ohittamalla luo juuri kyseistä pulaa. Näemme markkinoilla järjestystä väkivallan sijaan.

Murray Rothbard on saattanut ilmaista tämän parhaiten kirjassaan Man, Economy, and State:

Kilpailu tuotannossa

Viidakossa eläimet kilpailevat tietystä määrätystä saatavilla olevasta ruuan määrästä. Markkinoilla sen sijaan ihmiset kilpailevat ja menestyvät lisäämällä tuotettujen tuotteiden ja palveluiden arvoa enemmän kuin he saavat vastineena, erityisesti uusien ideoiden ja innovaatioiden kautta, mitkä eivät kuulu osaksi eläimellistä kilpailua. Kuten William Graham Sumner sen ilmaisi, markkinat

 
Mitä enemmän ihmiset palvelevat toisiaan, sitä suurempi on heidän ansionsa.

Ottaen huomioon niukkuuden tosiasian, yksilöt voivat pyrkiä tyydyttämään halunsa kahdella tavalla—he voivat hyödyttää itseänsä vahingoittamalla muita tai olemalla muille hyödyksi. Toisin kuin mikään muu yhteiskunnan järjestämisen muoto, markkinat rajoittavat meidät jälkimmäiseen. Kuten Sheldon Richman sen sanoo, ”markkinoilla tapahtuva kilpailu ei ole pääosin kilpailua kulutuksesta, vaan ennemminkin kilpailua tuotannosta… kilpailemme kuluttaaksemme kilpailemalla tuotannossa.”

Ja kapitalismi poistaa tarpeen saada jonkin taloudellisen suunnittelijan luvan tuotannolle. Kapitalismissa resurssien hankkimiseksi tuotantoon tarvitsee ainoastaan vakuuttaa tarpeeksi sijoittajia siitä että hanke riittävästi hyödyttää muita arvioituna potentiaalisilla voitoilla; sen jälkeen kuluttajat valitsevat esille tuodusta tarjonnasta.

George Reisman on hyvin kiteyttänyt kapitalistisen kilpailun tuotannossa artikkelissaan Some Fundamental Insights Into the Benevolent Nature of Capitalism:

Suhteellinen vastaan absoluuttinen etu

Eloonjäämiskamppailun retoriikka sivuuttaa myös olennaisen eron absoluuttisen ja suhteellisen edun välillä. Se tuo esiin ajatuksen, että ainoastaan absoluuttisesti parhaat selviytyvät, mikä ei ole markkinoiden kilpailun todellisuus. Kuten taloustieteilijät ovat pitkään tietäneet, jopa silloin kun toinen taho on absoluuttisesti parempi kaikessa kuin toinen, he voivat molemmat hyötyä erikoistumalla siihen missä kumpikin on suhteellisesti hyvä, tämän jälkeen suorittaen vaihdantaan markkinoiden välityksellä. Kun palkkoja ja hintoja ei estetä muuttumasta, ne sopeutuvat pisteeseen, jossa jokainen henkilö kykenee työskentelemään soveliaimmin (esim. Jos olen vain puoliksi niin hyvä kaikessa kuin sinä, selviydyn silti markkinoilla, koska puolella palkastasi tuotantokustannukset minun avulla ovat samat kuin sinua käyttäen). Milloin palkkoja ja hintoja estetään muuttumasta ihmisten suunnitelmia koordinoinnissa, raaka kilpailukäyttäytyminen voi olla seurauksena, mutta tämä on seurausta markkinoiden syrjäyttämisestä, ei seurausta sen antamisesta toimia.

Sheldon Richmanin sanoin, ”kapitalismi ei perustu hyväkuntoisimman selviytymiseen vaan ennemminkin soveltuvimman edistykseen. Loppujen lopuksi markkinoilla vähemmän ”soveltuvat” eivät katoa. Heidän tulonsa ovat vain pienempiä. Tämä ei ole vähämerkityksinen asia, kun kapitalismia verrataan muihin yhteiskuntajärjestelyihin.”

Kun liiketoiminta epäonnistuu, tai työtehtävä tulee vähemmän houkuttelevaksi, omistajat ja työntekijät eivät kuole. He siirtyvät kohden erilaista työtä, jota kuluttajat arvostavat enemmän. Tällaisina aikoina työntekijät ja omistajat saattavat ansaita vähemmän kuin he haluaisivat, koska heidän palveluksensa ovat tulleet vähemmän arvokkaiksi muille. Mutta pakottamisen puuttuessa tällaista mahdollisuutta ei voida millään estää, ellei kaikki muutokset joista ihmiset ymmärtävät hyötyvänsä pääty, ja kaikki kehitys sen mukana. Lisäksi George Reisman selittää, jopa ne joille nyt maksetaan vähemmän eivät vahingoitu kapitalistisesta kilpailusta:

 
Suhteellisen edun logiikan väärinymmärrys vaikuttaa olevan eräs pääasiallinen syy sille miksi protektionistista näkemystä esitetään niin usein, vaikkakin se hävittäisi hyvinvointimme, jos sitä sovellettaisiin yleisesti. Siten ne jotka edistävät protektionismia alueille jotka hyödyntävät heitä (ottamalla pois muiden valinnanmahdollisuuden, eli vahingoittamalla heitä) eivät halua vastaavia rajoituksia asetettavaksi voimaan kaikkialle. Suuri ihmisten enemmistö vaikuttaa suosivan rajoituksia niille jotka kilpailevat heidän kanssaan, mutta he eivät halua vastaavia rajoituksia haittamaan markkinoiden kilpailua niiden keskuudessa jotka myyvät heille tai ostavat heiltä, koska tällaiset rajoitukset vahingoittaisivat heitä.

Valitettavasti politiikassa ihmiset harvoin antavat markkinoille arvoa lukemattomista tapauksista, jolloin he ”voittavat” sen seurauksena, vaan ovat pikaisesti syyttämässä markkinoita (jopa silloin kun markkinoiden hinnat ovat ainoastaan ilmaisseet valtion rajoituksien haitalliset vaikutukset) milloin kilpailu estää heitä ansaitsemasta niin paljon kuin he katsovat ansaitsevansa. Näin protektionistiset äänet pyrkivät hukuttamaan alleen muut, johtaen haitallisiin markkinoiden rajoitteisiin.

Kilpailu edistämässä yhteistyötä

Eloonjäämiskamppailun retoriikka näkee myös kilpailun ja yhteistoiminnan yhtyeensopimattomina vaihtoehtoina. Silti kilpailu markkinoilla on kilpailua löydöistä siitä kenen kanssa on kaikkein suotuisinta olla yhteistyössä—informaatiota jota ei ole saatavilla ilman markkinoiden kilpailun sitä paljastamatta. Oikein ymmärrettynä markkinoiden kilpailu on prosessi edistää yhteiskunnallista yhteistyötä ja sen luomia yhteisiä hyötyjä, ei yhteiskunnallista sodankäyntiä.

Tämä sekaannus vaikuttaa ilmaantuvan liian kapeasta näkökulmasta kilpailulle markkinoita kuvailtaessa. Seurauksena on että markkinoiden todellinen keskeinen ominaisuus—vapaaehtoisten valintojen koordinointi—jää usein ylenkatsotuksi, vaikkakin se on viidakon lakien vastakohta. Kilpailua ilmenee silloin kun ihmiset ovat vapaita tekemään omia valintojaan, koska silloin kun on monia muita joiden kanssa he voivat päättää olla tekemisissä, he pystyvät edistämään omaa hyvinvointiaan antamalle heidän kilpailla tästä etuoikeudesta. Ja kun omistusoikeuksia kunnioitetaan, kilpailu sulkee pois voimankäytön tai petoksen, jotka riehuvat valtoimenaan viidakollisessa kilpailussa, jonka seurauksena omistusoikeuksia ei valvota.

Sheldon Richman asettaa kilpailun ja yhteistyön oikeaan perspektiiviin:

Eloonjäämiskamppailu hyödykkeistä ja järjestäytymisen muodoista 

Eloonjäämiskamppailun retoriikka sisältää seurannaisvaikutuksia siitä että epäkelvot yksilöt eivät selviydy. Tämä on virhe. Markkinoiden vaatimus ansaita positiivia voittoja selviytymiseksi kitkee pois vähiten soveltuvat tuotteet ja palvelut (ne joita kuluttajat arvostavat vähemmän kuin vaihtoehtoisia tuotteita ja palveluita, joita voitaisiin tuottaa samoilla resursseilla) ja kaikkein vähiten soveltuvimmat järjestäytymisen muodot (esim. jos tuotannon järjestäminen osakeyhtiön kautta on tehokkaampaa kuin henkilöyhtiön kautta, yritykset ottaisivat kasvavan markkinaosuuden henkilöyhtiöiden kustannuksella, ja jos suuret mittakaavan tehtaat ovat tehokkaampia kuin käsityö, valmistettaisiin enemmän laajassa mittakaavassa).

Tällainen eloonjäämiskamppailu on erittäin hyödyllistä kuluttajille, parantaen merkittävästi heidän hyvinvointiaan parempien ja sen seurauksena yhä parempien vaihtoehtojen tullessa heille tarjotuiksi. George Reismanin sanoin, ”ainoa merkitys, jossa ainoastaan ’soveltuvin’ selviää, on soveltuvimpien tuotteiden ja soveltuvimpien tuotantomenetelmien selviytymisessä, kunnes ne korvataan vielä paremmin soveltuvilla tuotteilla ja tuotantomenetelmillä.”

Näin markkinoilla todella tapahtuva eloonjäämiskamppailu saa aikaan yhä suuremman ihmismäärän selviytymisen, joista monet olisivat olleet soveltumattomia muutoin. Tämän takia darvinilaista kuvaa ihmisten eloonjäämiskamppailusta eivät painottaneet kapitalismin puolestapuhujat, jotka näkivät sen dramaattisesti epädarvinilaiset seuraukset, vaan kapitalismin vastustajat, jotka halusivat kuvata sen uhkaavana, avatakseen ovet erinäisille versioille valtion kontrolleja.

Poliittinen eloonjäämiskamppailu

Jos kilpailua tullaan aina kuvaamaan eloonjäämiskamppailuna, tällöin poliittista kilpailua tulisi analysoida samalla tavalla. Mutta vapaaehtoisten markkinoiden järjestelyjen kriitikot epäonnistuvat soveltamaan näitä samoja standardeja heidän ”ratkaisuihinsa,” koska se tuhoaisi heidän argumenttinsa.

Valtion ainoa suhteellinen etu on sen pakkovallan käyttö, vaikkakaan pakkokeinot ovat harvoin tarpeen selviytymisessä parempaan. Kuten Rose Wilder Lane asian ilmaisi, ”Tarve valtiolle on tarve voimankäytölle; siellä missä voimankäyttö on tarpeetonta; siellä ei ole tarvetta valtiolle.”

Tämä mukaisesti tulee ainoastaan kysyä kuka on kaikkein soveltuvin selviytymään valtion mielivaltaisen vallan ympäristössä. Ne jotka ovat valmiita käyttämään eniten hyväkseen pakkokeinojen valtaa palkitakseen ystäviään ja rangaistakseen vihollisiaan, tapaavat nousemaan huipulle heidän pystyessä varastamaan enemmän resursseja, mahdollistaen heille lahjomisen tai kiristämällä saavansa haluamansa lopputulokset—aina jonkun toisen kustannuksella—toisin kuin kaikkein soveltuvimpia markkinoilla ovat ne, jotka ovat kaikkein valmiimpia ja kyvykkäimpiä palvelemaan muita. Kuten Sheldon Richman toteaa, ”’Soveltuvimpia’ ovat ne jotka parhaiten täyttävät järjestelmän vaatimukset. Kun yhteiskuntaa kontrolloi valtio, ne jotka ovat taitavia vilpillisyydessä, petoksessa ja brutaalisuudessa nousevat huipulle, kuten Friedrich A. Hayek asian esitti. Markkinoiden yhteiskunnassa palkittuja kykyjä ovat luova asiakkaiden tarkkaavaisuus—yrittäjyys. Molemmissa tapauksissa sopivimmat edistyvät ja ainakin suhteellisessa mielessä, menestyvät.”

Murray Rothbard tekee selväksi markkinoiden ja poliittisen kilpailun välisen vastakkaisuuden: ”Nimenomaan valtiollisuus tuo takaisin viidakon lait—tuoden takaisin konfliktit, epäharmonian, luokkataistelut, valloituksen ja sodan kaikkia vastaan ja yleisen köyhyyden. Molemminpuolisten palveluiden rauhallisen ”kamppailun” kilpailun tilalle, valtiollisuus korvaa … yhteiskunnallisdarvinistisen kilpailun kuolinkamppailun poliittisilla etuoikeuksilla ja rajoitetulla olemassaololla.”

Ken Ewert on käsitellyt samaa asiaa:

 
Markkinat palkitsevat moraalisuutta rehellisyyden, velvoitteista vastaamisen, yrittäjyyden ja kovan työn muodossa kääntämällä ne muiden eduksi toisin kuin valtio, joka rutiininomaisesti palkitsee vääristelyä ja väärinkäytöksiä virkaan pääsemiseksi ja siinä pysymiseksi.

Markkinat myös luovat vaurauden joka mahdollistaa hyväntekeväisyyden kukoistamisen, sillä mitä ei ole tuotettu ei voida jakaa uudelleen. Tämä on ristiriidassa valtion valtuuttaman ”hyväntekeväisyyden” kanssa. Ensiksi mainittu edistää luonnettamme jälkimmäisen, perustuessa muiden oikeuksien loukkaamiseen, alentaessa sitä. Järjestelmä joka laajentaa ja tekee hyvät luoteenpiirteet paremmiksi on suotavampi kuin se joka alentaa niitä.

Loppupäätelmät

Retoriikkaa, joka maalaa markkinoiden järjestelyt darvinistisena eloonjäämiskamppailuna, on pitkään käytetty edistämään tahoja, jotka haluavat asettaa pakottamalla ”parannuksensa” niiden tilalle. Tämä harhaanjohtaminen ja vääristely on toiminut ainoastaan, koska useimmat ihmiset eivät ole ajatelleet asioita riittävästi (ehkäpä koska heidän asemansa jossain osassa valtion kultapossukerhoa on heikentänyt heidän kannustimiaan tehdä niin). Kuitenkin lähempi tarkastelu paljastaa kuinka virheellistä tällainen kielenkäyttö on.

Markkinat tekevät useammista ihmisistä soveltuvia, sen sijaan että ne yllyttäisivät raakaan selviytymistaisteluun. Yksityinen omistusoikeus estää viidakon lakeja, niiden mahdollistamisen sijaan. Markkinoilla ihmiset kilpailevat kuluttaakseen laajentamalla tuotantoa ja vaurautta muille, sen sijaan että kuluttaisivat muiden kustannuksella. Markkinoiden hintojen sopeutuminen mahdollistaa jopa niille, jotka ovat absoluuttisessa merkityksessä vähemmän kyvykkäitä selviytymään, sen sijaan että heidät kitkettäisiin pois. Markkinoiden kilpailu edistää yhteistyötä, sen korvaamisen sijaan.

Markkinoilla todellinen selviytymiskamppailu—soveltuvimmat tuotteet ja palvelut, soveltuvimmat tuotannon- ja järjestäytymismuodot—hyödyttävät suuresti kuluttajia heidän vahingoittamisensa sijaan. Ja toinen vaihtoehto—selviytymiskamppailu poliittisella areenalla pakkotoimivallan tukemana—ennemminkin luo kuin hävittää viidakon lakeja, joissa taistelu valtion kontrollista kalvaa yhteistyötä, moraalia ja hyväntekeväisyyttä.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: Not Just Survival; Not Just of the Fittest

Vuonna 1991 julkaistusta artkkelista:

Perheiden ja lasten kohtalo Ruotsissa osoittaa todeksi Ludwig von Misesin huomion, että “mikään kompromissi” ei ole mahdollinen kapitalismin ja sosialismin välillä. Tulen näyttämään kuinka hyvinvointivaltion kasvu voidaan nähdä ”riippuvuusfunktion” siirtymänä perheiltä valtion työntekijöille. Prosessi alkoi 1800-luvun Ruotsissa lasten taloudellisen ajan sosialisoinnilla koulunkäynnin, lapsityövoiman ja valtion eläkelakien kautta. Nämä muutokset puolestaan loivat kannustimet saada vähän tai ei ollenkaan lapsia. 1930-luvulla sosiaalidemokraatit Gunnar ja Alva Myrdal käyttivät seurannutta ”väestön vähentymisen kriisiä” argumenttinaan lasten kasvatuksen täydelliseksi sosialisoimiseksi. Heidän ”perhepolitiikkansa” otettiin käyttöön seuraavina 40 vuotena, käytännössä tuhoten autonomiset perheet Ruotsissa, korvaamalla ne ”asiakasyhteiskunnalla,” jossa kansalaiset ovat julkisten työntekijöiden asiakkaita. Nyt kun Ruotsi pyrkii pois hyvinvointivaltion ansasta, vanhat argumentit lasten sosialisoinnista ovat nousseet esiin Yhdysvalloissa.

Lyhyessä kirjassaan Bureaucracy Ludwig von Mises mainitsee nykyaikaisen sosialismin ”pitävän yksilön tiukassa otteessaan kohdusta hautaan,” kun taas ”lapset ja varhaisnuoret integroidaan tiukasti kaikenkattavaan valtion kontrollikoneiston syleilyyn.” Toisessa asiayhteydessä hän vertaa ”kapitalismia” ”sosialismiin” ja toteaa: ”Kompromissi näiden kahden järjestelmän välille ei ole mahdollinen. Yleisestä virhekäsityksestä poiketen ei ole olemassa keskitietä, ei kolmatta mahdollista järjestelmää mallina pysyvällä yhteiskuntajärjestykselle.” Huomioni keskittyvät viimeisimmän johtopäätöksen vahvistamiseen, perheen ja lapsien kohtalon näkökulmasta tämän päivän pohjimmiltaan ”keskitien” valtion Ruotsissa.

Siirryttäessä Ruotsiin löydämme klassisen tapauksen byrokraattisesta manipulaatiosta valtion päävihollisen uskollisuudessa tuhoamiseksi: perheen. Tarkasteltaessa tätä valtion ja perheen välistä kilpailua on tärkeää ymmärtää, että perustason ”riippuvuus” on vakio kaikissa yhteiskunnissa. Jokaisessa ihmisyhteisöissä on vauvoja ja lapsia, hyvin vanhoja henkilöitä, vaikeasti vammaisia yksilöitä ja muita vakavasti sairaita. Nämä ihmiset eivät pysty huolehtimaan itsestään. Ilman muiden apua, he kuolevat. Jokaisella yhteisöllä täytyy olla tapa huolehtia näistä riippuvaisista. Vapauden alaisuudessa perheen luonnollinen instituutio (paikallisen yhteisön ja vapaaehtoisen järjestöjen täydentämänä ja tukemana) tarjoavat suojan ja hoidon, joita nämä ”riippuvaiset” ihmiset tarvitsevat. Itse asiassa autonomisessa perheessä—ja ainoastaan perheessä—puhdas sosialistinen periaate todella toimii: jokaiselta hänen kykyjensä mukaan, jokaiselle hänen tarpeidensa mukaan.

Hyvinvointivaltion nousu voidaan kirjoittaa vakaana ”riippuvuusfunktion” siirtymänä perheeltä valtiolle; verisiteellä yhteenliittyneiltä henkilöiltä, avioliitosta tai adoptiosta henkilöille julkisissa viroissa. Ruotsissa tämä prosessi alkoi 1800-luvun puolivälissä byrokraattisilla projekteilla, jotka alkoivat purkaa vanhempien ja lasten välisiä siteitä. Klassisen mallin mukaan valtioin kontrollin ensimmäinen vaatimus lapsista ilmaantui 1840-luvulla pakollisen oppivelvollisuuslainsäädännön muodossa. Vaikka sitä perusteltiin keinona parantaa ihmisten tietoutta ja hyvinvointia, syvempi dynamiikka perustui lasten ajan sosialisointiin oletuksilla, että valtion toimihenkilöt—Ruotsin kuningaskunnan byrokraatit—tiesivät paremmin kuin vanhemmat kuinka lasten aika tulisi käyttää, sekä että vanhempien ei voida odottaa tai heihin ei voida luottaa lapsien suojelemisessa hyväksikäytöltä.

Seuraava askel astui voimaan 1912 lainsäädännöllä joka tehokkaasti kielsi lapsityövoiman tehtaissa, ja jossain mittakaavassa maatiloilla. Jälleen sisäsyntyisenä oletuksena oli, että valtion hyvinvointiviranomaiset olivat parempia asiantuntijoita lasten ajankäytöstä ja myötätuntoisempia lapsia kohtaan, kuin vanhemmat olisivat tai pystyisivät olemaan.

Lopullinen askel tapahtui suurin piirtein samaan aikaan, kun Ruotsin hallitus asetti voimaan ohjelman vanhuus- tai työkyvyttömyyseläkkeistä, joista tuli nopeasti yleisiä. Tässä oli perimmäisenä toimena toisen riippuvuusfunktion sosialisointi, tällä kertaa ”hyvin vanhojen” ja ”heikkojen” aikuisten riippuvuuden. Vanhusten hoito oli ollut perheasia lähes ikuisesti. Tästä eteenpäin se olisi valtion huoli. Laittamalla nämä kaikki uudistukset yhteen niiden nettovaikutus oli sosialisoida lasten taloudellinen arvo. Kotitalouden luonnollinen talous, ja arvo jonka lapset olivat tuoneet vanhemmilleen—oli se sitten perheyrityksen työntekijänä tai ”vakuutuksena” vanhuuden varalle—riistettiin pois. Vanhemmille jätettiin yhä kustannukset lasten kasvattamisesta, mutta taloudellinen hyöty, joita he lopulta olisivat edustaneet, oli tullut kaapatuksi ”yhteiskunnalle,” tarkoittaen byrokraattista valtiota.

Tämän muutoksen ennakoitava seuraus, kuten ”Gary Becker Schoolin” ekonomisti kertoisi, olisi vähentynyt kysyntä lapsille, ja juuri näin tapahtui Ruotsissa. Alkaen 1800-luvun lopulla, Ruotsin hedelmällisyys lähti vapaapudotukseen ja vuoteen 1935 mennessä Ruotsissa oli maailman alhaisin syntyvyys, alle nollakasvutason, jossa sukupolvi juuri onnistui korvaamaan itsensä.

Demokraattisen siirtymän tavallinen teoria on pitkään ollut, että tämä pudotus syntyvyysasteessa oli välttämätön, väistämätön seuraus nykyaikaisesta teollistumisesta: että kapitalistisen talouden kannustimet häiritsevät perinteisiä perhesiteitä. Vaikka pitää paikkansa, että teollisessa yhteiskunnassa perinteiset perherakenteet kohtaavat uudenlaisia jännitteitä, viimeaikaisempi tutkimus esittää, että itse asiassa suurempi haaste seuraa valtion kasvusta.

Katsottaessa usein maiden kokemusta, Princetonin yliopiston väestöntutkija Norman Ryder jäljittää olennaisen yhteisen syyn hedelmällisyyden vähenemiseen julkisen massakoulutuksen lanseeraukseen. ”Nuorten sukupolvien opettamisella on turmiollinen vaikutus,” hän sanoo. ”Poliittiset organisaatiot, kuten taloudellisen organisaatiot, edellyttävät uskollisuutta ja pyrkivät neutraloimaan perheen erityisyyden. Perheen ja valtion välillä on kamppailu nuorten mielistä,” jossa pakollinen valtiollinen koulu palvelee ”pääinstrumenttina opettamaan kansalaisuudesta, vetoamalla suoraan lapsiin heidän vanhempiensa ohitse.” Vahvistaen Ruotsin esimerkin yleisen paikkansapitävyyden Ryder lisää, että vaikka pakollinen koulutus nostaa vanhemmille lasten kustannuksia, lapsityövoiman kieltäminen vähentää lisää niiden taloudellista arvoa. Lisäksi valtiollisen sosiaaliturvan järjestelmä leikkaa luonnolliset siteet perheiden sukupolvien väliltä vielä toisella tavalla, jättäen valtion ensimmäisen uskollisuuden uudeksi kohteeksi.

Vaikka valtion perhejärjestelmä saattaa järjestyä uudelleen hetkeksi ydin ”mies-vaimo” lisääntymisyksikön ympärille, jopa tämä itsenäisyyden perusta häviää lopulta. Valtion väliintulon lopputulos, Ryer sanoo, on asteittainen vähentynyt hedelmällisyys, elävien yksilöiden jäädessä pystyyn yksin riippuvuussuhteessa valtioon.

Tämän yhteiskunnallisen järjestäytymisen sisäsyntyiset ristiriidat pulpahtivat esiin 1930-luvun alun Ruotsissa. Syntyvyyden ollessa vajonneena alle nollakasvutason, ruotsalaiset konservatiivit kasvoivat kiihkossaan ”väestönvähenemisen uhasta,” sekä ruotsalaisten lapsien katoamisesta. Nämä äänet argumentoivat, että perusongelma oli henkinen nyrjähtäminen, tai kristillisyyden alamäki, tai materialismin nousu tai henkilökohtainen itsekkyys. Kukaan—ei yksikään sielu poliittisesta oikeistosta—keskittynyt viimeisen 90 vuoden opetuksellisessa ja yhteiskunnallisessa lainsäädännössä ilmeneviin ongelmiin. Joten kun ”väestökriisi” saavutti korkeimman kiehumispisteensä Ruotsissa, tilaisuus oli otollinen kansankiihotukselle ja hyväksikäytölle.

Tähän tilanteeseen astuivat sisään kaksi nuorta ruotsalaista yhteiskuntatieteilijää Gunnar Myrdal ja hänen vaimonsa, Alva Myrdal. Ennen siirtymistä heidän väestöasian hyväksikäyttöön ja väärinkäyttöönsä, sallikaa minun sanoa muutamia asioita heidän taustastaan ja vaikutteista, jotka vaikuttivat heidän työhönsä.

Byrokraattisella holhoamisella on pitkä historia Ruotsissa, juurtuneena Vaasakuninkaiden rakentamaan valtiokoneistoon 1500-luvun alussa, ja edistyneenä alueellisen autonomian murskaamisella epäonnistuneen 1540-luvun Nils Dacke kapinan seurauksena. Silti Myrdalit edustivat jotain uutta, ja ”hyvin 1900-lukua.” He olivat yhteiskuntatieteilijöitä—akatemian älykköjä—omistautuneena uudenlaiseen valtion aktiivisuuteen. Kuten Alva Myrdal itse selitti: ”Politiikka on [nyt] … tuotu logiikan ja teknisen tietämyksen kontrollin alaiseksi ja on täten perimmiltään pakotettu rakentavaksi yhteiskunnalliseksi suunnitteluksi.”

Toiseksi, vaikka meitä amerikkalaisia on ahdisteltu toistuvilla kommenteilla ”ruotsalaisen mallin” viisaudesta, on tärkeää huomioida kuinka paljon uusi ruotsalainen hyvinvointivaltio lepää amerikkalaisessa kokeilussa. Molemmat Myrdalit viettivät akateemisen vuoden 1929-30, ”edistyksellisen ajan” katoavat kuukaudet, matkustellen Yhdysvalloissa Laura Spelman Rockefeller säätiöin apurahoilla. Erityisesti William Ogburn vaikutti Alvaan näkemyksillään, että valtio ja koulu olivat väistämättä kasvaneet perheen kustannuksella; sekä että perhe kohtasi asteittaisen ”toiminnallisen katoamisen” sen vetäytyessä historiallisesta välttämättömyydestä yksinomaiseksi persoonallisuuden huoleksi. Alva Myrdal vietti myös merkittävän ajan Columbia yliopiston Lapsen Kehityksen Instituutissa ja vierailemalla Rockefeller säätiön rahoittamissa kokeellisissa esikouluissa ja päivähoitokeskuksissa, esimerkkeinä häneen syvän vaikutuksen tehneestä yhteiskunnallisesta vanhemmuudesta.

Puolestaan Gunnar Myrdalin työ Columbian ja Chicagon yliopistoissa sai hänet tietoiseksi Ruotsissa ilmaantuneesta ”väestökriisikeskustelusta” löytyvästä valtavasta poliittisesta potentiaalista.

Tärkeässä vuoden 1932 artikkelissa ”Sosiaalipolitiikan ongelma,” rohkeassa ruotsalaisessa lehdessä, Spektrum, Gunnar Myrdal asettaa sormensa välttämättömälle poliittiselle kahvalle. Hän aloittaa jäljittämällä kompromissin ”liberaalisuuteen yhdistyneen sosialismin” ja ”sosiaalisesti yhdistyneen liberalismin” välillä Euroopassa ennen vuotta 1914. Tässä järjestelyssä, hän sanoo, 1800-luvun liberalismi oli hyljännyt malthusialaisen pessimisminsä sekä vapaiden markkinoiden opinkappaleensa, ja sen sijaan omaksui uudistuksien välttämättömyyden työläisten suojelemiseksi; samaan aikaan kuin sosialistit olivat luopuneet vallankumouksen ja massiivisen omaisuuden uudelleenjakamisen päämääristä, ilmaisten tyytyväisyyttä työväenluokan asteittaisesta avustamisesta.

Maailmansota kuitenkin särki tämän kompromissin. Myrdal julisti klassisien liberalismin olevan nyt kuollut, sen kannattajien hajaantuneen. Hän myös perusteli tarvetta työväenliikkeen uudelleen radikalisoitumiselle, uudenlaisen sosiaalipolitiikan etsimiselle. Vanhassa kompromississa, Myriad totesi, sosiaalipolitiikka oli ollut oire-suuntautunutta, antaen apunsa köyhille tai sairaille. Uuden yhteiskuntapolitiikan, hän julisti, tulee olla luonteeltaan ehkäisevää. Yhteiskuntatieteilijöillä, käyttäen nykyaikaisia tutkimusteknologioita, oli vallassaan käyttää valtiota yhteiskunnallisten patologioiden ilmestymisien ehkäisemissä. Perustuen ihmisorientoituneisiin arvoperustoihin ja rationaaliseen tieteeseen, hän sanoi, tämä ehkäisevä sosiaalipolitiikka johtaa ”luonnolliseen liittoon” oikean teknisen ja poliittisesti radikaalin ratkaisun välillä. Myrdal viittasi erityisesti Ruotsin väestökriisiin mahdollisuutena rationaaliselle sosiaaliselle analyysille tuottaa tehokkaita ja radikaaleja ideoita valtion toimeenpanemalle muutokselle.

Myrdaalit vahvistivat tätä ohjelmaa heidän vuoden 1934 myyntimenestyskirjallaan, Crisis in the Population Question, ollen erinomaisesti argumentoitu teos, joka merkittävästi muutti Ruotsia. Samaan aikaan kun ruotsalaiset konservatiivit jatkoivat huolestumistaan seksuaalisesti moraalittomuudesta, Myrdaalit osoittivat suoraan epätäydellisen hyvinvointivaltion luomiin ristiriitoihin. Aikaisemmat valtion toimet kuten pakollinen oppivelvollisuus, kielto lapsityövoimasta ja valtiollinen vanhuuseläke, he tunnustivat, olivat riistäneet lasten arvon pois vanhemmilta. Mutta kustannukset lapsista jäivät kotiin. Sen seurauksena lapsista oli tullut pääsyy köyhyyteen. Ottaen huomioon valtion asettamat kannustimet,  samat henkilöt jotka panostivat merkittävimmin valtion selviytymiseen saamalla lapsia oltiin vedetty alas köyhyyteen, ala-arvoiseen asumiseen, huonoon ravintoon ja rajoittuneisiin vapaa-ajan mahdollisuuksiin. Vapaaehtoinen valinta köyhyyteen lasten kanssa tai korkeampaan elintasoon ilman lapsia oli nuorten parien kohtaama todellisuus. Nuoret aikuiset pakotettiin tukemaan eläkeläisiä ja tarpeessa olevia valtion hyvinvointijärjestelmän kautta, sekä myös lapsia, joille he antoivat elämän. Tämän moninaisen taakan alla he päättivät vähentää lasten määrää, sen ollessa ainoa heidän kontrollissa oleva muuttuja. Seurauksena oli Ruotsille väestön väheneminen ja uhka kansallisesta sukupuutosta.

Myrdaalien mukaan oli vain kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen—valtion koulutuksen, lapsityövoimalakien ja valtiollisen vanhuuseläkkeen purkaminen perheen autonomian palauttamiseksi—ei ollut ”edes keskustelun arvoinen asia.” Toinen, ja ainoa käytännöllinen vaihtoehto, oli viedä loppuun hyvinvointivaltio sekä poistaa olemassa olevat lapsiin kohdistuvat haitat sosialisoimalla käytännössä kaikki suorat lapsien syntymään ja kasvattamiseen kohdistuvat kustannukset. Tosiasiallinen argumentti meni jotenkin seuraavasti: ratkaistakseen suurimmaksi osaksi valtion aikaisempien väliintulojen aikaansaamat ongelmat, valtion tulee nyt sekaantua täydellisesti.

Tämä tarkoitti sitoutumista uudenlaiseen hyvinvointiin: ”Se koostuu ehkäisevästä sosiaalipolitiikasta, tiukasti johdettuna päämääränä nostaa ihmismateriaalin laatua, ja samaan aikaan toteuttaen radikaaleja uudelleenjakotoimenpiteitä tehden merkittävän osan lastentukemisen taakasta koko yhteiskunnan huolen.” Valtion byrokratia ei koskaan aikaisemmin ollut nauttinut tällaisesta mandaatista. Juuri koko sanan luonne, ”ehkäisevä” politiikka avasi kaikki ruotsalaiset perheet tuelle, tarkkailulle ja kontrollille. Koskaan ei voinut tietää minne ongelma ilmaantuisi: näin ollen yleiset byrokraattiset väliintulon toimenpiteet tulee laittaa toimeen ehkäisemisen toteuttamiseksi käytännössä.

Painottaen tätä välttämättömyyttä, Myrdaalit vetävät yhteen: ”väestökysymys on täten muuntunut kaikkein tehokkaimmaksi argumentiksi perinpohjaiselle ja radikaalille sosialistiselle yhteiskunnan remontille.” Vaihtoehdon, he sanoivat yksinkertaisesti, olevan kansallinen sukupuutto.

Heidän ohjelmansa sisälsi yleisen valtion tuen lasten vaatetukselle, yleisen terveysvakuutuksen, yleisen oikeuden lasten päivähoitoon, valtion operoimat kesäleirit lapsille, ilmaiset aamiaiset ja lounaat kouluissa, valtion rahoittaman perheasumisen, synnytysbonukset kattamaan epäsuorat kustannukset vauvoista, avioliittolainat, valtion äitiys- ja kätilöpalveluiden laajentamisen, keskitetyn taloudellisen suunnittelun jne. Heidän päämääränään oli varsinaisesti kulutuksen sosialisointi, tarjota kaikille perheille rationaalisesti määritetyt, reilusti yhtenäiset valtion palvelut julkisten työntekijöiden johtamina ja rahoitettuna säädetyillä veroilla rikkaille ja lapsettomille.

Kritiikki, että heidän ohjelmansa itse asiassa uhkasi perhettä, sai aikaan tyypillisesti suorasukaisen vastineen: ”pieni moderni perhe on lähes—-patologinen,” Myrdaalit sanoivat. ”Vanhojen ihanteiden tulee kuolla niiden sukupolvien mukana jotka niitä tukevat.”

Vetoomukset vapauteen ja perheen autonomiaan herättivät yhtä purevat vastineet. Myrdaalit latasivat että ”väärä yksilöllinen toive” vanhempien taholta ”vapauteen” kasvattaa omat lapset piti sisällään epäterveellisen perustan: ”…suurin osa pitkästyttävästä paatoksesta joka puolustaa ”yksilön vapautta” ja ”vastuusta omaa perhettään kohtaan,” perustuu sadistiseen kykyyn laajentaa tämä ”vapaus” rajoittamattomaan ja kontrolloimattomaan oikeuteen alistaa muita.”

Kasvattaaksemme lapset soveltumaan sosiaalisesti yhteistoiminnalliseen maailmaan, ”meidän tulee vapauttaa lapset itseltämme,” luovuttaa ne valtion hyväksymien asiantuntijoiden hoitoon ja koulutukseen. Kollektiivinen päivähoito valtion kontrolloimien asiantuntijoiden operoimana patologisen pikkuperheen sijaan, oli enemmän linjassa yhteiskuntaluokkien hävittämisen todellisen päämäärän kanssa sekä taloudelliseen demokratiaan perustuvan yhteiskunnan rakentamisessa.

Vuosien 1935 ja 1975 välillä Myrdaalien perheagenda ohjasti sykäyksittäin ruotsalaisen hyvinvointivaltion kehitystä. Poliittisen ja byrokraattisen aktivismin ajanjaksot—1935-38, 1944-48 ja 1965-73—katkesivat näyttöihin itsepäisen ruotsalaisen väestön vastustuksesta tai budjetillisten rajoitteiden hidastaessa täyttä toimeenpanoa. Kuitenkin prosessin lopussa pääosa Myrdaalin perheen agendan elementeistä oli paikoillaan.

Mitkä olivat erityiset tulokset? Perheet riisuttuina valtion käskyllä kaikista tuottavista toiminnoista, kaikista vakuutuksen ja hyvinvoinnin toiminnoista ja pääosasta kulutustoimintoja, ei pitäisi tulla yllätyksenä että yhä harvemmat ruotsalaiset valitsivat elää perheissä. Avioliittojen määrä putosi ennätyksellisen alas nykyaikaisten valtioiden välillä, samalla kun yksin elävien aikuisten määrä kohosi. Esimerkiksi Tukholman keskustassa täysi kaksi kolmasosaa väestöstä eli yhden henkilön taloudessa 1980-luvun puoliväliin mennessä. Lasten kustannukset ja hyödyt täysin sosialisoituna, lasten tekeminen leikattiin myös avioliitoista; 1990 mennessä yli puolet ruotsalaisista synnytyksistä tapahtui avioliittojen ulkopuolella.

Myös lapset nauttivat ”oikeuksina” suuren määrän valtio tarjoamia etuja: ilmaisen sairaan- ja hammashoidon, runsaat ja edulliset julkiset kulkuvälineet; ilmaiset ateriat; ilmaisen koulutuksen; ja jopa valtion ”lapsien asianajajat” valmiina tulemaan väliin, jos vanhemmat ylittävät rajansa. Lapsetkaan eivät enää tarvinneet ”perhettä”: valtio palveli nyt myös oikeana vanhempana.

Itse asiassa Rutgers yliopiston sosiologi David Poponoe ehdotti, että termi ”hyvinvointivaltio” ei enää tee oikeutta tämän muotoiselle henkilökohtaiselle riippuvuudelle valtiosta. Sen sijaan hän käyttää termiä ”asiakasyhteiskunta,” kuvamaan kansakuntaa ”jossa kansalaiset ovat suurimmaksi osaksi asiakkaina suurelle ryhmälle julkisia työntekijöitä, jotka huolehtivat näistä läpi elämän.”

Ruotsissa vanhukset ovat ”vapaita” potentiaalisesta riippuvuudesta heidän aikuisiin lapsiinsa; sylilapset, nuoret lapset ja teini-ikäiset ovat ”vapaita” turvautumisessaan vanhempiinsa suojelussa ja perustarpeissa; aikuiset ovat ”vapaita” mielekkäistä velvollisuuksistaan heidän biologisille vanhemmilleen tai lapsilleen; ja miehet ja naiset ovat ”vapaita” kaikista molemminpuolisista lupauksista, jotka kerran kuuluivat avioliittoon. Tämä ”vapaus” on tullut vaihdettuna yleiseen, yhteiseen riippuvuuteen valtiosta, ja lähes täydelliseen byrokratisoitumiseen siinä mikä joskus oli ollut perhe-elämää. Von Mises oli oikeassa: todistetusti tässä ei ole olemassa ”keskitietä”; enemminkin Ruotsi edustaa täydellisempää ja näin ollen painostavampaa versiota sosialistisesta kodin järjestämisestä, ohittaen sen kokonaisvaltaisuudessaan jopa Neuvostoliiton. Mutta nykyaikainen ruotsalainen hyvinvointivaltio pitää sisällään omat ristiriitaisuutensa, nyt esiin tulevat ongelmat.

Aluksi, hyvinvointivaltion ”väestölliset ristiriidat” eivät ole niin helposti karkotettavissa. Voiton-tavoittelun demokraattisessa järjestelmässä ne jotka kontrolloivat suurempaa määrää ääniä, nauttivat suuremmista hyödyistä. Ja jopa Ruotsissa pitää paikkansa että vanhat äänestävät; lapset eivät. Vaikka ruotsalainen ”perhepolitiikka” on ollut tarpeeksi tehokasta tuhoamaan perheen itsenäisenä yksikkönä, se ei ole menestynyt päättämään valtion ohjelmien ja tulojen nettovirtaa suhteellisen nuorilta suhteellisen vanhoille.

Toiseksi, asiakasvaltio ei koskaan pysty tarjoamaan yhteiskunnassa kaikkea tarvittavaa hoitoa, yksinkertaisesti koska se olisi liian kallista. Silti samaan aikaa hyvinvointivaltiossa perheitä rangaistaan, kun he tarjoavat hoitoa omilleen, koska he tällöin luopuvat julkisen hoidon eduista; ja heitä palkitaan julkisella hoidolla ainoastaan kun he lopettavat perheperustaisen hoidon. Tanskalainen hyvinvointiviranomainen Bent Andersen on selittänyt ongelmaa tällä tavoin:

”Rationaalisesti perustettuun hyvinvointivaltioon sisältyy sisäänrakennettu ristiriita: jos se täyttää tarkoitetut tehtävänsä, sen kansalaisten tulee pidättäytyä hyödyntämästä täydessä mitassaan sen palveluita ja tarjontaa—toisin sanoen heidän tulee käyttäytyä epärationaalisesti, epämuodollisten yhteiskunnallisten kontrollien motivoimina, jotka kuitenkin pyrkivät häviämään hyvinvointivaltion kasvaessa.”

Tämä ristiriita on ollut päämotivaatio viimeaikaisessa kapinoinnissa nykyaikaista asiakasvaltiota vastaan, vastarinnan joka alkoi (Skandinaavisten maiden kesken) Tanskassa ja Norjassa valtionvastaisten edistyspuolueiden vaalimenestyksen myötä, ja joka nyt on levinnyt Ruotsiin. Juuri viime kuussa Ruotsin sosiaalidemokraatit kärsivät merkittävän poliittisen tappion, häviten kansallisvaaleissa vallan keskusta-oikeistoliittoumalla, liittyneinä yhteen yhteisellä vetoomuksella leikata hyvinvointivaltiota. Erityisen hätkähdyttävää oli kahden uuden puolueen ilmaantuminen, jotka voittivat ensimmäistä kertaa ryhmän paikkoja Ruotsin parlamentista.

Ensimmäinen näistä—kristillisdemokraatit—tekivät ruotsalaisen perheen valitettavasta tilasta keskeisen vaaliteemansa. He kutsuivat vähennystä byrokraattiseen väliintuloon perhesuhteissa, sekä loppua valtion kannustimille, jotka rohkaisevat synnytyksiin avioliiton ulkopuolella ja nujertavat vanhempien lastenhoitoa. Toinen uusi puolue, nimeltään uusi demokratia, yhdistää libertaarisia tiukkojen teemoja verojen leikkauksista, merkittäviä etujen leikkauksia ja ulkomaanavun lopettamista yhdessä maahanmuuton hillitsemiseksi keinojen kanssa. Yhdessä nämä uudet ryhmät pitävät parlamentaariset voimat tasapainossa. Hyvinvointietujen lopettaminen on harvoin ollut menestyksellistä missään nykyaikaisessa valtiossa; mutta ensimmäisen kerran 1930-luvun jälkeen ruotsalaisilla on mahdollisuus palauttaa joitain perheen autonomian ja henkilökohtaisen vapauden ulottuvuuksia.

Näin kaikkien merkkien perusteella vaikuttaisi, että ruotsalainen malli ”keskitiestä,” kolmannesta vaihtoehdosta, on saatettu epäilyksen alaiseksi samaan aikaan kuin kommunismi, toinen tie, on romahtanut. Kuitenkin valitettavasti ruotsalainen malli elää—ja saattaa pian voida hyvin—täällä Yhdysvalloissa, jossa juuri sama logiikka ja samat argumentit joita Myrdaalit käyttivät 1930-luvulla ovat lähellä poliittista läpimurtoa.

Vuoden 1991 niteessä nimeltään When the Bough Breaks, Basic Booksin julkaisemana (johtava neokonservatiivinen julkaisutalo), ekonomisti Sylvia Ann Hewlett kirjoittaa: ”[nykyaikaisessa] maailmassa lapset eivät ole pelkästään ’arvottomia’ vanhemmilleen, vaan ne myös aikaansaavat merkittäviä rahallisia kuluja. Arviot lasten kasvattamisen kuluista vaihtelevat 171 000 ja 265 000 dollarin välillä. Vastineena näistä kuluista ”lapsen odotetaan tarjoavan rakkautta, hymyjä ja tunteellista tyydytystä,’ muttei rahaa tai työtä.”

Hän jatkaa: ”Mikä johtaa meidät kriittiseen amerikkalaiseen ongelmaan. Odotamme vanhempien käyttävän ainutlaatuisia summia rahaa ja energiaa lasten kasvattamiseen, kun yhteiskunta yleisesti kerää materiaaliset hyödyt. Kulut ovat yksityisiä; hyödyt ovat kasvavissa määrin julkisia … Nykyisenä aikana, luottaminen epärationaaliseen vanhemmuuden kiintymykseen lasten kasvatuksellisen hankkeen suojelussa on riskialtista, hullunrohkeaa ja raakaa bisnestä. On aika että opimme jakamaan kulut ja lastemme kasvatuksen taakat. On aika ottaa kollektiivista vastuuta seuraavasta sukupolvesta.”

Hewlett jatkaa esittelemällä uuden poliittisen agendan Amerikalle, sisältäen laissa määrätyn vanhempainloman, taatun vapaan pääsyn äitiys- ja lastenterveydenhoitoon, valtion tarjoamaan laadukkaaseen lastenhoitoon, suurempiin ”opetuksellisiin investointeihin,” merkittäviin asumistukiin lapsiperheillä ja niin edelleen.

Kuulostaako tutulta? Sen tulisi: nämä ovat samat argumentit ja perusagenda, jota Alva ja Gunnar Myrdal ehdottivat vuonna 1934 Ruotsille, vaikkakin leikattuna heidän radikaalimmastaan, avoimesti sosialistisesta retoriikastaan. Yhtä kaikki tämä kirja johti Proctor ja Gamblen hallituksen puheenjohtajan (eläkeellä), Owen Butlerin toteamaan: ”Johtopäätös on vääjäämätön. Ellemme investoi nykyään viisaammin lapsiimme, kansakunnan taloudellinen ja yhteiskunnallinen tulevaisuus on uhattuna.” Nämä argumentit ovat myös pääosassa niin sanotussa uuden lasten politiikassa Washingtonissa.

Samaan aikaan ”ehkäisevästä sosiaalipolitiikasta” on tullut yhdistävä teema muille amerikkalaisille muutoksen vaatijoille. Argumentit kuulostavat tutuilta: valtion viranomaisten apu elämän alussa on paljon taloudellisempaa ja paljon tehokkaampaa kuin apu myöhemmin; mitä kauemmin odotamme jännitteiden oireiden löytymistä, sitä kalliimmaksi se tulee; ”aikainen väliintulo tue esiin ongelmat kaikissa kasvuinvestoinneissa—osingot tulevat myöhemmin” jne. Kaikki tämä kuulostaa tavallaan järkevältä, mutta lopputuloksena olisi byrokraattisen vallan painajainen, ja amerikkalaisen perheen lähes täydellinen tuhoutuminen.

Syyskuun numerossa U.S Advisory Board on Child Abuse and Neglectissä näemme vivahteen tästä uhasta, uudesta amerikkalaisesta järjestyksestä. Tämä paneeli, yksinomaan Reaganin ja Bushin hallintojen nimittämänä, kutsui lasten hyväksikäyttöä ”kansalliseksi hätätilaksi,” lisäten: ”Mikään muu ongelma ei vastaa sen voimaa aiheuttaessaan tai kärjistäessään sosiaalisten pahuuksien laajuutta.” Raportin ydinlöytö on, että liittovaltion ja osavaltioiden hallitukset ovat käyttäneet liian vähän aikaa tutkiakseen epäiltyjä hyväksikäytön tapauksia; sen sijaan liittovaltion hallituksen tulisi keskittyä estämään hyväksikäytöt ja laiminlyönnit ennen kuin ne tapahtuvat. Johtokunta suosittaa, että liittovaltion hallitus kehittää välittömästi kansallisen ”kotikäyntien” ohjelman kaikille uusille vanhemmille ja heidän vauvoilleen valtion terveystyöntekijöiden ja sosiaalitutkijoiden toimesta, jotka tunnistaisivat potentiaaliset hyväksikäyttäjät ja auttaisivat heitä.

Tämän ”hyvinvointibyrokraatti joka kodissa” lähestymistavan lisäksi johtokunta esittää ”kansallista lastensuojelun politiikkaa,” jossa liittovaltion hallitus takaisi kaikille lapsille oikeuden elää turvallisessa ympäristössä tarvittavine lain toimeenpanemisen keinoineen.

Hewlett on totta kai oikeassa nykyisen amerikkalaisen hyvinvointivaltion epäkohdista; olemme sosialisoineet täällä lasten taloudellisen arvon; mutta olemme jättäneet kulut yksittäisille vanhemmille. Vuoden 1991 Yhdysvalloissa, kuten vuoden 1934 Ruotsissa, on epätäydellinen versio puhtaasta hyvinvointimallista. Hän on myös oikeassa, että se vaati hintansa: avioliitossa syntyneiden amerikkalaisten lasten määrä on pysynyt paikallaan koko 1980-luvun tasolla, joka on  30 prosenttia alle nolla-tason kasvun. Amerikkalaiset eivät yksinkertaisesti sijoita aikaansa ja rahaansa enempään kuin yhteen tai kahteen lapseen, pääosin koska se ei ole sen arvoista. (Pitää paikkansa että kokonaissyntyvyys on noussut jonkin verran, mutta tämä johtuu kokonaisuudessaan jyrkästä noususta avioliiton ulkopuolisissa synnytyksissä 665 000 vuodesta 1980 yli miljoonaan vuonna 1990; näitä synnytyksiä vaikuttaa hyvinvointijärjestelmämme tukevan hyvin.)

Mutta on olemassa vaihtoehto ”ruotsalaiselle ratkaisulle.” Tohtori Hewlett jättää sen mainitsematta; ja se on juuri se jonka Myrdaalit hylkäsivät ”tarpeettomana järkevälle keskustelulle” kuusikymmentä vuotta sitten. Tätä vaihtoehtoa kutsutaan ”vapaaksi yhteiskunnaksi,” jossa sen sijaan että saatetaan loppuun asiakas/hyvinvointivaltio laajentamalla byrokratian lonkerot täydellisesti lapsien ympärille, puramme mitä olemme jo tehneet. Tämä agenda on hyvin yksinkertainen, radikaali ja pragmaattisesti byrokratian vastainen:

Nämä toimet palauttaisivat lasten taloudellisen hyödyt vanhemmille, ja näin päättyisi lasten vastainen ristiriita, joka sijaitsee epätäydellisen hyvinvointivaltion keskellä.

Useimmat kommentoijat vastaisivat näiden olevan mahdottomia, käsittämättömiä toimia nykyaikaisessa, teollisessa yhteiskunnassa. Ottaen huomioon nykyaikaisen maailman todellisuuden tai monimutkaisuuden, he sanoisivat kaaoksen olevan varma seuraus, jos ryhtyisimme tällaisiin reaktiivisiin toimiin.

Vastaukseni olisi osoittaa hajanaisin ryhmiin Amerikassa, jotka jonkin uskomattoman historiallisen oikun tai jonkin poliittisen ihmeen kautta yhä asuttavat joitain harvoja jäljelle jääneitä ”vapauden alueita” ja jotka selviytyvät tällaisen ”mahdottoman” järjestelmän alaisuudessa.

Eräs odottamaton mutta mielenkiintoinen esimerkki olisi amissit, jotka torjuvat valtion haasteet heidän erikoisen rajoittuneilla opetuksellisilla käytännöillään (nimittäin kouluttaen ainoastaan amis-opettajien avulla ja ainoastaan kahdeksanteen luokkaan saakka), jotka käyttävät merkittävästi lapsityövoimaa, ja jotka välttävät sosiaaliturvaa (yhtälailla valtion maataloustukia) periaatteesta. Amissit eivät pelkästään ole pystyneet selviytymään teollisessa, markkinoiden ympäristössä; he ovat kukoistaneet. Heidän perheensä ovat kolminkertaisia amerikkalaisiin perheisiin verrattuna. Kohdatessaan reilun kilpailun, heidän maatilansa tuottavat voittoja ”hyvinä ja huonoina aikoina.”

Heidän säästöasteensa ovat poikkeuksellisen korkeita. Heidän maanviljelystapansa millä tahansa ympäristöstandardilla mitattuna ovat esimerkillisiä, ottaen huomioon sitoutuneen maaperän hoidon sekä kemikaalien ja keinotekoisten lannoitteiden välttämisen. Aikana jolloin amerikkalaisten maanviljelijöiden määrä on pudonnut jyrkästi, amissien maatilayhteisöt ovat levinneet nopeasti, Pennsylvanian kaakkoispuolen perustasta Ohioon, Indianaan, Iowaan, Tennesseihin, Wisconsiin ja Minnesotaan.

Pitää todennäköisesti paikkansa, että suhteellisen harva tämän päivän amerikkalaisista valitsisi asua kuten amissit, olettaen todella vapaan valinnanmahdollisuuden. Kuitenkaan kukaan ei voi olla varma miltä Amerikka näyttäisi, jos kansalaiset olisivat todella vapaita perheiden byrokraattisesta hallinnosta, joka on alkanut nostaa päätään täällä yli sata vuotta sitten, käynnistyen lakisääteisen julkisen koulun noususta.

Minulla ei ole kerrassaan mitään epäilyksiä, että todellisen vapauden järjestelmän alaisena perheet olisivat vahvempia, lapsia olisi enemmän sekä miehet ja naiset olisivat onnellisempia ja tyytyväisempiä. Se riittää minulle.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: What Has Government Done to Our Families?