Meidän tulee palata Adam Smithiin.

Tämä suuri taloustieteilijä ja modernin vapaiden markkinoiden teorian isä esitteli virheen, joka on jahdannut meitä siitä lähtien.

Smithin ”työnarvoteoria” oli virheellinen. David Ricardo kuitenkin hyväksyi sen ja täsmensi sitä. Ricardon täydennyksillä työnarvoteoriaa jatkokehitti edelleen Karl Marx. Näin meillä on sosialistinen taloudellisen arvon teoria seurauksena kaksin verroin koostetusta virheestä. Tästä virheestä on tullut moraalinen tukipiste, johon poliittisen sosialistin vipuvarsi nojaa.

Se, mitä Smith tavoitteli ja johon useimmat individualistit yhtyisivät, oli moraalinen varmuus, että työntekijä on oikeutettu oman työnsä täyteen tulokseen. Aikaisemmin tässä esseessä tämä on tosiaankin mainittu jokaisen ihmisolennon perusoikeudeksi.

Kaiken ansaitun saaminen

Marxin ”lisäarvoteoria” on johdettu Smithin ja Ricardon ”työnarvoteoriasta”. Lyhyesti teoria voidaan selittää seuraavasti: On ilmeistä, että luonnonvarat eivät valmista itseään ihmisen käyttöön. Resursseihin joudutaan soveltamaan ihmisenergiaa ja työkaluja, ennen kuin ne voidaan muuntaa käyttökelpoiseen muotoon ja kuljettaa paikkoihin, joissa niille on kysyntää.

Luonnonvaroille ei makseta rahaa. Työkaluille ei myöskään makseta rahaa. Saattaa olla tarpeellista maksaa henkilölle, joka omistaa resurssit tai työkalut. Mutta olennaista on, että kaikki raha siirtyy yhdeltä ihmiseltä toiselle. Ja siirtyminen on jokaisessa tapauksessa suhteessa ihmisenergian suorittamaan työmäärään.

Siten rakentamista varten ei osteta tukkeja tai lautoja; sen sijaan ostetaan työmäärä, joka on mennyt puiden kaatamiseen ja lautojen työstämiseen. Mikä on tukkien arvo niiden ollessa vielä puussa? Perustavanlaatuisesti ne ovat sen arvoisia kuin niiden muuntaminen maksaa. Ja tässä on Marx: Jos ostohintaan sisällytetään enemmän kuin peruskustannus työstä, ilmenee voiton tai ”lisäarvon” elementti. Jos metsurille täytyy maksaa viisi dollaria puun kaatamisesta, karsimisesta, sen sahaamisesta sopivaan paksuuteen ja pituuteen ja lopuksi sen toimittamisesta, puu on viiden dollarin arvoinen – ei enempää, ei vähempää.

Pintapuolisesti tämä vaikuttaa järkevältä – järkevältä, tarkoittaen, että jos tämä olisi maailma, jossa käsityökalut olisivat kaikki mitä koskaan voitaisiin työllistää, maata ei voitaisi koskaan yksityisesti omistaa ja tarpeemme olisivat niin yksinkertaisia kuin hirsitalot. Olemme kaukana tällaisesta maailmasta. Tällainen maailma on vastakkainen ihmisen perusoikeuksien luonteelle; tällaiselle maailmalle ei ole pyydettä. ”Työnarvoteoria” on paikkansapitämätön ja siihen perustuva käsite ”lisäarvosta” on yhtälailla virheellinen.

Se, mitä Smith, Ricardo ja Marx tekivät, ja jälkimmäisten kahden seuraajat jatkavat yhä tekemästä, on sekoittaa kahden tärkeän sanan merkitykset: kustannus ja arvo. Vaikka saattaa pitää paikkansa, että yllä olevassa tapauksessa sahatavaran tuottaminen kyseistä puusta maksaa viisi dollaria, kyseisen puun sahatavaran arvolla ei ole suoraa suhdetta kustannuksien kanssa.

Arvo, kuten Eugen Ritter von Böhm-Bawerk, Ludwig von Mises ja muut osoittavat, on väistämättä tulosta subjektiivisesta arviosta. Sahatavara saattaa maksaa viisi dollaria, mutta ostajan kiinnostuksen voimakkuus sitä kohtaan määrittää onko se hänelle yhden vai 20 dollarin arvoinen. Jos se on hänelle ainoastaan yhden dollarin arvoinen, hän ei osta sitä, jos se on hinnoiteltu tuon summan ylitse, huolimatta siihen käytetyistä kustannuksista. Vastaavasti, jos ostaja maksaisi tyytyväisesti siitä niinkin paljon kuin 20 dollaria, hän pitäisi sitä edullisena, jos se on hinnoiteltu kymmeneksi dollariksi, vaikka kustannus sen tuottamiseksi oli viisi dollaria ja toinen viisi dollaria edustaa voittoa tuottajalle.

Lyhyesti, ostaja ei ota huomioon muiden kustannuksia tai voittoja. Hän huolehtii arvosta, joka liittyy hänen omaan haluunsa ja kykyynsä maksaa. Juuri tällä alueella Smith ja kumppanit menivät metsään. He vetivät johtopäätöksen, että kustannus ja arvo ovat yksi ja sama asia.

Kahdenlaisia piiraita

Havainnollinen esimerkki saattaa tarjota parhaan todistuksen. Tämä kuvaus on alkujaan Foundation of Economic Educationin Leonard E. Readin. Oletetaan, että A:lla on leipomo. Hän palkkaa joukon työntekijöitä, ostaa parhaat raaka-aineet ja tuottaa kaupungin parhaat piiraat. Hänen kustannukset, sisältäen koron hänen lainaamastaan rahasta, vuokran käyttämästään maasta ja kaikki muut mukaan liittyvät tekijät otettuna huomioon, mahdollistaa hänelle tuottaa ja toimittaa näitä täytettyjä piiraita 40 sentillä. Hän pyytää 50 senttiä.

Marx vaatisi, että hänen täytyisi myydä hinnalla, jossa korko ei ole mukana. Mutta hän voi maksaa itselleen palkan vaivoistaan. Vastoin yleistä uskomusta Marx teoksessaan ”Pääoma” tunnistaa johtajallisen työn oikeutuksen ja toivoo sen tulevan maksetuksi vähäisissä määrin. Marx ei tunnista voittoa oikeutettuna osana taloudellista sykliä.

Joten yllä olevassa tapauksessa hän katsoisi, että henkilön, joka on ottanut riskin, lainannut rahat, kantaa vastuun, johtaa yritystä ja omistaa työvälineet, tulisi saada pelkkä palkka eikä muuta. Palaamme tähän ajatukseen kohta. Keskitytään nyt 50 sentin piirakkaan. Tällä hinnalla omistaja ja johtaja voi maksaa itselleen palkan ja lisäksi kerätä voittoa, jos liiketoiminta kukoistaa.

Oletetaan nyt B. Hänellä on myös leipomo. Hän palkkaa saman määrän työntekijöitä kuin A, ostaa parhaat raaka-aineet ja tuottaa parhaat mutapiiraat kaupungissa. Hänen kustannuksensa, lainaamansa rahan korot, käyttämänsä maan vuokra ja kaikki muut asiaan liittyvät kustannukset mahdollistavat hänelle valmistaa ja toimittaa näitä piiraita tismalleen samalla hinnalla kuin hänen kilpailijansa A. Riippumatta siitä vaatiiko B voittoa vai ei tosiasia on, että on lähes mahdotonta kuvitella toimivaa liiketoimintaa mutapiiraaille.

Mutta jos Smith, Ricardo ja Marx ovat oikeassa, silloin A:n tehtaan tuote, jonka tuottaminen maksaa 40 senttiä, tulee arvostaa tarkalleen samaksi B:n tehtaan tuotteen arvon kanssa, koska tämän tuotteen valmistaminen maksaa myös 40 senttiä. Jos kustannukset määrittävät arvon, muta- ja täytetyt piiraat ovat arvoltaan yhtäläiset, jos niiden tuottamiseen käytetty summa on yhtäläinen.

Tämä on varmasti naurettavaa. Mutta tämä on työnarvoteoria, eli: Kustannus ihmisenergian käytöstä minkä tahansa hyödykkeen tuotannossa on hyödykkeen arvo.

Tarvitsee vain kuvitella tämän kaltainen tilanne: Joku yritteliäs nero keksii tavan valmistaa huvipurren suulakepuristusprosessilla, joka tiputtaa kustannuksen purresta niin pieneksi, että sellaisen voi ostaa suuremmissa erissä 100 taalalla kappaleelta. Toinen yksilö löytää tavan valmistaa lumesta ja jäästä taidokkaita igluja varusteltuina ilmastoinnin kanssa, jotka maksavat 1000 taalaa kappale kaiken sen rakentamisessa vaatiman käsityön takia. Marxilaisessa katalogissa iglu olisi kymmenen kertaa arvokkaampi kuin huvipursi, huolimatta tosiasiasta, että ihmiset haluaisivat ostaa pursia ja igluille ei käytännössä ole ottajia.

Mutta marxilaisessa tai fabianilaisessa sosialismissa molemmat toimialat olisivat valtion omistuksessa ja pyörittämiä; veronmaksaja kattaisi molempien kustannukset ja siten jokainen henkilö avustaisi iglujen maksamisessa, joita harvat, jos kukaan, haluavat.

On käsittämätöntä, että rationaaliset ihmiset pystyisivät ylistämään tällaista tyhmyyttä, mutta sosialistisen harhakäsityksen tulokset on peitetty heiltä niin nerokkaasti ja he ovat niin läpikotoisesti kyllästettyjä tasa-arvon Graalin maljalla, että he sulkevat silmänsä tietyiltä lopputuloksilta ja tukevat oppia sokeasti.

Kysymys voitoista

Tarkastellaan nyt lähemmin ”lisäarvon” käsitettä, kun ”työnarvoteorian” on saatu paljastettua siksi, mikä se on.  Se, mitä Marx ja muut sosialistit näkivät mielissään, oli kaikkien voittojen, koron ja vuokrien hävittäminen. Meidän tulee välittömästi tarkastella yritystoiminnan luonnetta selvittääksemme, josko yritystoimintaa on mahdollista olla olemassa ilman niin kutsuttua lisäarvon elementtiä tai voittoa.

Tässä sosialistit tuovat oman panoksensa tappioonsa. Sillä käytännössä ilman poikkeusta sosialisti tahtoo nähdä kaikkien tuotantokustannusten tulla maksetuiksi. Mihin hän pyrkii, hänen mukaansa, ei ole kenenkään ihmisolennon huijaamiseen, vaan paremminkin huijaamisen poistamiseen. Hän haluaa työntekijälle maksetuksi arvonsa mukaisesti eikä senttiäkään vähemmän.

Hyvä niin, mitkä ovat kustannuksia yritystoiminnasta? Jälleen kerran olemme kiitollisuudenvelassa American Economic Foundationille. On olemassa vain viisi kustannuserää. Valitaan mikä liiketoiminta tahansa, viisi kustannuserää kattavat kaikki toimintaan liittyvät kustannukset. Nämä viisi kustannuserää ovat:

1. Hyödykkeet ja palvelut muilta

Sosialistilla ei ole mitään vastaväitteitä näitä kustannuksia kohtaan. Hän odottaa korvattavan hyödykkeitä ja palveluita toimittaneelle. Hän haluaa vain varmistaa, että voitot on poistettu. Mutta hänellä ei ole mitään vastaväitteitä hyödykkeitä tai palveluita tilaamaansa henkilöä kohtaan. Sosialisti itse asiassa vaatii, että nämä maksetaan.

2. Ihmisenergia

Tässä asiassa sosialisti loistaa tyylikkäästi. Tästä on juuri kyse, hän tuo esiin. Hän haluaa, että ihmisenergiasta maksetaan sen täysi kustannusarvo. Joten hänellä ei ole vastaväitteitä kohtaan kaksi.

3. Verot

Jälleen kerran tähän kohtaan ei löydy vastaväitteitä pesunkestävältä varallisuuden jakajalta. Koska hän on todennäköisesti hyvin vihkiytynyt tosiasiaan, että sosialistinen liike pyrkii siirtämän kaikki hyödykkeet ja kaiken varallisuuden yksityisistä käsistä valtion haltuun, sosialisti tukee vahvasti veroja, jopa korkeita veroja, joita muut joutuvat maksamaan.

4. Työvälineiden ylläpito

Tämä kohta aiheuttaa sosialistille hienoista näkemyksen uudelleenarviota. Mutta jos tosiasiat esittää huolella, kollektivistin pystyy yleensä saamaan vakuuttuneeksi, että laitteet todellakin kuluvat ja ne täytyy korvata uusilla. Lisäksi laitteita voidaan parantaa ja tällaiset parannukset tai korjaukset maksavat rahaa.

Tarkan harkinnan jälkeen sosialisti myöntyy, tosin harmissaan, sillä hän harvoin ajattelee sellaisia arkipäiväisiä asioita kuten korjauksia, tutkimusta ja ylläpitoa, jotka ovat olennaisia kohdalle neljä. Jos työkaluja ei korvata, ne rikkoutuvat tai kuluvat puhki ja työtä ei voida jatkaa. Ei ole olemassa työtä, joka ei vaadi jonkinasteista työkalujen käyttöä, aina teräsmiehestä valtavan sulattonsa kanssa ovelta ovelle harjakauppiaaseen asti.

5. Työvälineiden käyttö

Jälleen muistutamme sosialistia siitä, etteivät työvälineet kasva puissa tai työnny esiin Homo sapiensin ranteesta. Työvälineet tulee valmistaa. Niistä täytyy myös maksaa. Ja jostain täytyy löytyä rahat tuotantovälineisiin.

Jos pystyt välittämään ajatuksen työvälineiden käytöstä maksamisesta yhtä lailla hyödykkeiden ja palveluiden ostamisen kanssa, sosialisti on lyöty. Tämä on kaikkein vaikein kohta saada selvitetyksi. Mutta ei-sosialistit näkevät lopulta, että työvälineet omistava henkilö ei salli muiden käyttää niitä, ellei hänelle makseta siitä. Miksi hänen tulisi? Miksi kenenkään tulisi jakaa mitä hänellä on jonkun toisen kanssa, ellei hän saa jotain vastineeksi?

Joten työvälineiden omistaja haluaa tulla maksetuksi hyödykkeistään ja palveluistaan samoin kuin kauppias haluaa tulla maksetuksi tavaroistaan ja työntekijä työstään. Jos et maksa hyödykkeistä, et ole oikeutettu niihin. Jos et maksa työstä, et ole oikeutettu siihen. Jos et maksa työvälineiden käytöstä, et ole oikeutettu käyttämään niitä.

Jos tähän myönnytään, olemme käsitelleet voiton. Voitto on maksu työvälineen omistajalle sen käytöstä. Työvälineen omistaja voi olla kuka tahansa. Työvälineitä voivat omistaa yksilöt, kumppanuudet tai yhtiöt. Jälkimmäisessä tapauksessa ja erityisesti, kun vaaditaan suuria ja kalliita työvälineitä, osakkeenomistajat ovat todellisia omistajia. Mutta käyttävät omistajat työvälineitä itse tai sallivat muiden käyttää niitä, maksu tästä käytöstä on olennaista ja kunniallista.

Emme ole missään nimessä läpikäyneet aihetta. Mutta jos tähän viiteen tuotannon kuluerään käytetään vähän aikaa, on helppo osoittaa, että ei ole olemassa mitään ”lisäarvoa” ja että ”työnarvoteoria” on liiallinen yksinkertaistus.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: This Bread Is Mine

Vapaat markkinat ovat koostetermi yhteiskunnassa tapahtuville vaihdannoille. Jokainen vaihdanta toteutetaan vapaaehtoisena sopimuksena kahden ihmisen tai ihmisten ryhmän edustajan välillä. Nämä kaksi yksilöä (tai edustajaa) vaihtavat kaksi taloudellista hyödykettä, joko fyysisiä hyödykkeitä tai palveluita. Kun ostan lehtikioskista sanomalehden viidelläkymmenellä sentillä, kioskin pitäjä ja minä vaihdamme kaksi hyödykettä: minä luovun viidestäkymmenestä sentistä ja kioskin pitäjä sanomalehdestä. Tai jos työskentelen yrityksessä, vaihdan työpalveluitani yhteisesti sovitulla tavalla rahapalkkaan; tässä yritystä edustaa johtaja (edustaja), jolla on valtuutus palkata.

Molemmat osapuolet toteuttavat vaihdannan, koska molemmat odottavat hyötyvänsä siitä. Kumpikin myös toistaa vaihdannan seuraavan kerran (tai kieltäytyy siitä), koska hänen odotuksensa osoittautuivat oikeiksi (tai vääriksi) viime kerralla. Kauppaan tai vaihdantaan ryhdytään nimenomaisesti, koska molemmat osapuolet hyötyvät; jos he eivät odottaisi hyötyvänsä siitä, he eivät suostuisi vaihdantaan.

Tämä yksinkertainen järkeily torjuu argumentin vapaakauppaa vastaan, joka oli tyypillinen 1500- ja 1700-lukujen ”merkantilistisen” aikakauden Euroopalle ja jonka klassisesti esitti kuuluisa 1500-luvun ranskalainen esseisti Montaigne. Merkantilistit perustelivat, että kaikessa kaupassa yksi osapuoli hyötyy toisen kustannuksella, että jokaisessa maksutapahtumassa on voittaja ja häviäjä, ”hyväksikäyttäjä” ja hyväksikäytetty. Voimme nähdä välittömästi virheellisyyden tässä yhä suositussa näkökohdassa: halukkuus ja jopa innokkuus kauppaan tarkoittaa, että molemmat osapuolet hyötyvät. Nykyisessä peliteorian ammattikielessä kauppa on win-win -tilanne, ”positiivisen summan” eikä ”nollasumma-” tai ”negatiivisen summan” peli.

Kuinka molemmat osapuolet voivat hyötyä vaihdannasta?  Kumpikin arvostaa kahta tuotetta tai palvelua erilailla ja nämä erot muodostavat pohjan vaihdannalle. Minä esimerkiksi kävelen kadulla rahaa taskussani ilman sanomalehteä; kioskin pitäjällä taas on paljon sanomalehtiä, mutta hän on kärkäs saamaan rahaa. Joten löytäessämme toisemme, teemme kaupat.

Kaksi tekijää määrittävät kaupan ehdot: kuinka paljon jokainen osapuoli arvostaa jokaista kyseessä olevaa hyödykettä ja jokaisen osallistujan neuvottelutaidot. Kuinka monella sentillä yksi sanomalehti tai kuinka monella Mickey Mantle -baseball-kortilla saa Babe Ruthin riippuu kaikista osallistujista sanomalehtimarkkinoille tai baseball-korttimarkkinoille – siitä, kuinka paljon jokainen arvostaa kortteja verrattuna muihin hyödykkeisiin joita hän voisi ostaa. Nämä vaihdannan ehdot, ”hinnoiksi” kutsutut (sanomalehtien hinnat suhteessa rahaan tai Babe Ruth -kortit suhteessa Mickey Mantleseihin), määrittyvät viime kädessä siitä kuinka monta sanomalehteä tai baseball-korttia on markkinoilla saatavilla suhteessa siihen, kuinka suosiollisesti ostajat arvioivat näitä hyödykkeitä. Lyhyesti sanottuna niiden tarjonnan vuorovaikutuksella niiden kysynnän kanssa.

Annetulla hyödykkeen tarjonnalla lisäys ostajien mielissä sen arvosta nostaa hyödykkeen kysyntää, enemmän rahaa kilpailee siitä ja sen hinta nousee. Käänteinen tapahtuu, jos arvo ja siten sen hyödykkeen kysyntä laskevat. Toisaalta pitäen ostajien arvioita tai kysyntää hyödykkeelle annettuna tarjonnan kasvaessa jokaisen tarjonnan yksikön – jokaisen baseballkortin tai leipälimpun – arvo laskee ja siten tuotteen hinta laskee. Käänteinen ilmenee, jos tuotteen tarjonta laskee.

Siten markkinat eivät ole yksinkertaisesti vain järjestäytynyt valikoima, vaan äärimmäisen monimutkainen vuorovaikutteinen vaihdantojen matriisi. Alkukantaisissa yhteiskunnissa kaikki vaihdannat ovat joko vaihtokauppaa tai suoraa vaihdantaa. Kaksi ihmistä vaihtavat kahteen suoraan hyödylliseen hyödykkeeseen kuten hevoset lehmiin tai Mickey Mantlelit Babe Rutheihin. Mutta yhteiskunnan kehittyessä vähittäinen keskinäisten hyötyjen prosessi luo tilanteen, jossa yksi tai kaksi laajasti hyödyllistä ja arvokasta hyödykettä valitaan markkinoilla epäsuoran vaihdannan välineeksi. Tälle rahahyödykkeelle, yleensä muttei aina kulta tai hopea, on siten kysyntää ei ainoastaan sen itsensä tähden, vaan ennemminkin sen edistäessä uudelleenvaihdantaa toiseen haluttuun hyödykkeeseen. On paljon helpompaa maksaa terästyöläisille teräsharkkojen sijaan rahassa, joilla työläiset voivat ostaa mitä ikinä haluavatkaan. He ovat valmiit hyväksymään rahan, koska he tietävät kokemuksesta ja ymmärtävät, että myös kaikki muut yhteiskunnassa hyväksyvät tämän rahan maksuna.

Rahan käyttö mahdollistaa nykyaikaisen lähes äärettömän vaihdantojen matriisin, markkinat. Jokainen henkilö osallistuu erikoistumiseen tai työnjakoon tuottaen sitä missä hän on parhaimmillaan. Tuotanto alkaa luonnonvaroista ja sen jälkeen moninaisista laitteiden ja pääomahyödykkeiden muodoista, kunnes lopulta hyödykkeet myydään kuluttajalle. Jokaisessa tuotannon vaiheessa luonnonvaroista kuluttajahyödykkeeksi rahaa vaihdetaan vapaaehtoisesti pääomahyödykkeisiin, työhön ja maavaroihin. Joka askeleella kysyjien ja tarjoajien vapaaehtoiset vuorovaikutukset määrittävät vaihdantojen ehdot tai hinnat. Nämä markkinat ovat ”vapaat”, koska joka vaiheessa valinnat tehdään vapaasti ja vapaaehtoisesti.

Vapaat markkinat ja vapaiden hintojen järjestelmä tuo kuluttajien saataville hyödykkeet ympäri maailmaa. Vapaat markkinat tarjoavat myös kaikkein laajimmat ulottuvuudet yrittäjille, jotka riskeeraavat pääomaa kohdentaakseen resursseja mahdollisimman tehokkaasti kuluttajamassojen tulevien tarpeiden tyydyttämiseksi. Säästöt ja investoinnit voivat sen jälkeen kehittää pääomahyödykkeitä ja lisätä työntekijöiden tuottavuutta ja palkkoja, lisäten siten heidän elintasoaan. Vapaiden markkinoiden kilpailu palkitsee ja kannustaa teknisiin innovaatioihin, jotka antavat innovoijalle etumatkan kuluttajien tyydyttämisessä uusin ja luovin keinoin.

Investointeihin ei ainoastaan kannusteta, vaan ehkä vielä tärkeämpänä markkinoiden hintajärjestelmä ja  voittojen ja tappioiden kannustimet ohjaavat pääomasijoituksia ja tuotantoa oikeille poluille. Monimutkainen matriisi pystyy sovittamaan ja ”selvittämään” kaikki markkinat niin, ettei tuotantojärjestelmässä ole missään yllättäviä, odottamattomia ja selittämättömiä vajeita tai ylijäämiä.

Mutta vaihdannat eivät ole välttämättä vapaita. Monet ovat pakotettuja. Jos ryöstäjä uhkaa sinua ”rahat tai henki” –tyylisesti, maksusi hänelle on pakotettu ja ei- vapaaehtoinen ja ryöstäjä hyötyy kustannuksellasi. Ryöstäminen eikä vapaat markkinat noudattavat merkantilistista mallia: ryöstäjä hyötyy pakotetun kustannuksella. Hyväksikäyttöä ei tapahdu vapailla markkinoilla, vaan siellä missä pakottaja hyväksikäyttää uhriaan. Pitkällä aikavälillä pakottaminen on negatiivisen summan peliä, joka johtaa vähentyneeseen tuotantoon, säästöihin ja investointeihin, ehtyneeseen pääomavarantoon ja vähentyneeseen tuottavuuteen ja elintasoon kaikille, kenties jopa pakottajille itselleen.

Kaikissa yhteiskunnissa valtio on ainoa laillinen pakottamisen järjestelmä. Verotus on pakotettua vaihdantaa ja mitä raskaampi verotuksen taakka tuotannolle on, sitä todennäköisemmin talouskasvu haparoi ja laskee. Valtiollisen pakottamisen  muut muodot (esimerkiksi hintasääntelyt tai uusien kilpailijoiden markkinoille tuloa estävät rajoitukset) haittaavat ja rampauttavat markkinavaihdantoja, kun taas toiset (harhaanjohtavien käytäntöjen kiellot,  sopimuksien täytäntöönpano) edistävät vapaaehtoisia vaihdantoja.

Äärimmäisyyttä valtion pakottamisessa edustaa sosialismi. Sosialistisessa keskussuunnittelussa sosialistiselta suunnittelulautakunnalta puuttuu hintajärjestelmä maalle tai pääomahyödykkeille. Niin kuin jopa sosialistit, kuten Robert Heilbroner, nyt myöntävät, sosialistisella suunnittelulautakunnalle ei ole mitään keinoa laskea hintoja, kustannuksia tai investoida pääomaa niin, että tuotanntomatriisi pystyy sovittautuu ja selkiää. Nykyinen Neuvostoliittolainen kokemus, jossa runsas viljasato ei jostain syystä löydä tietään vähittäiskauppaan, on havainnollinen esimerkki mahdottomuudesta operoida nykyaikaista monimutkaista taloutta ilman vapaita markkinoita. Ei ole kannustimia eikä myöskään keinoja laskea hintoja ja kustannuksia rahtivaunujen saattamiselle viljan ääreen, viljamyllyille vastaanottaa ja käsitellä sitä ja niin edelleen läpi koko suuren määrän vaihteita saavuttaakseen lopulta kuluttajat Moskovassa tai Sverdlovskissa. Viljainvestointi turmeltiin lähes täysin.

Markkinasosialismi on itse asiassa ristiriita termistössä. Muodikas keskustelu markkinasosialismista jättää usein huomiotta erään olennaisen markkinoiden näkökohdan. Kun kahta hyödykettä vaihdetaan, tosiasiassa vaihdetaan näiden hyödykkeiden omistusoikeuksia. Kun ostan sanomalehden viidelläkymmenellä sentillä, myyjä ja minä vaihdamme omistusoikeuksia: luovun omistusoikeudesta viiteenkymmeneen senttiin ja myönnän sen kioskinpitäjälle ja hän luopuu sanomalehden omistajuudesta minulle. Tapahtuu tarkalleen sama prosessi kuin taloa ostettaessa, paitsi että sanomalehden tapauksessa asiat hoituvat paljon epämuodollisemmin ja voimme välttää monimutkaisen prosessin kauppakirjoja, notaarilla vahvistettuja sopimuksia, agentteja, asianajajia, kiinteistönvälittäjiä ja niin edelleen. Mutta näiden kahden maksutapahtuman taloudellinen luonne pysyy samana.

Tämä tarkoittaa, että vapaiden markkinoiden olemassaolon ja kukoistuksen avain on yhteiskunta, jossa yksityisomaisuuden oikeuksia ja omistusoikeutta kunnioitetaan, puolustetaan ja pidetään turvattuna. Toisaalta avain sosialismiin on tuotannontekijöiden, maan ja pääomahyödykkeiden valtion omistajuus. Silloin ei voi olla nimeksikään maan tai pääomahyödykkeiden markkinoita.

Eräät vapaiden markkinoiden kriitikot perustelevat, että omistusoikeudet ovat ristiriidassa ”ihmisoikeuksien” kanssa. Mutta kriitikot eivät näe, että vapaiden markkinoiden järjestelmässä jokaisella yksilöllä on omistusoikeus henkilöönsä ja työhönsä ja että hän voi solmia vapaita sopimuksia näistä palveluista. Orjuus rikkoo orjan perustavanlaatuista omistusoikeutta omaan kehoonsa ja henkilöönsä, oikeutta, joka on perusta mille tahansa henkilön omistusoikeudelle ei-humaaneille aineellisille objekteille. Lisäksi kaikki oikeudet ovat ihmisoikeuksia, oli sitten kyseessä jokaisen oikeus sananvapauteen tai yhden yksilön omistusoikeudesta omaan kotiinsa.

Yleinen syytös vapaiden markkinoiden yhteiskuntaa vastaan on, että se saattaa voimaan ”viidakon lait”, ”verissäpäisen kilpailun”, että se syrjäyttää kilpailulla ihmisten yhteistyön ja että se kohottaa aineellisen menestyksen henkisten arvojen, filosofian tai vapaa-ajan toimien sijalle. Juuri päinvastaisesti viidakko on pakottamisen, varkauden ja parasitismin yhteiskunta, joka tuhoaa elämää ja elintasoa. Rauhanomainen tuottajien  ja tarjoajien markkinakilpailu on perustavanlaatuisesti yhteistoiminnallinen prosessi, josta jokainen hyötyy ja jossa jokaisen elintaso kukoistaa (verrattuna siihen mitä se olisi ei-vapaassa yhteiskunnassa). Ja vapaiden yhteiskuntien kiistaton aineellinen menestys tarjoaa yleisen hyvinvoinnin, joka sallii nauttimisen suunnattomasta määrästä vapaa-aikaa sekä henkisiin asioihin perehtymisen muihin yhteiskuntiin verrattuna. Pakottavissa valtioissa vähäisin tai ei lainkaan markkinoiden toimintaa, kuten kommunismissa, arkipäiväisen elämän olemassaolon taakka ei ainoastaan köyhdytä ihmisiä aineellisesti vaan vaimentaa myös heidän elinvoimaansa.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: What Is the Free Market?

Mahtavassa kirjassa Man, Economy and State, Rothbardin laajassa taloustiedon viisauden yhteenvedossa, löytyy paljon, jota ei ole vielä riittävästi tuotu laajempaan tietoisuuteen. Esimerkiksi Rothbardin tuotantoteoria eroaa melkoisesti tavanomaisesta. Olen pyrkinyt kiteyttämään tämän teorian seuraavaan tiivistelmään, vaikkakaan se ei missään nimessä ole kirjan ainoa osa, jonka kuuluisi saada laajempaan näkyvyyttä.

Taloudessa on kyse saatavilla olevien keinojen käyttämisestä parhaiden mahdollisten lopputulosten saavuttamiseksi. Päämäärään saavuttamista kutsutaan kulutukseksi ja keinojen soveltamista päämäärään kutsutaan tuotannoksi.

Keinojen yleisiä kategorioita tai tuotannontekijöitä on neljä, jotka ovat osallisina päämäärien saavuttamiselle. Ensimmäinen on työ, joka viittaa omiin ponnisteluihimme, joko älyllisiin tai fyysisiin. Toinen on maa, joka viittaa kaikkiin luonnonvaroihin sellaisina kuin ne esiintyvät luonnossa. Kolmas on aika. Vähintäänkin pientä osaa jokaisesta vaaditaan kaikkiin tuotantoprosesseihin.

Yhdessä näitä kolmea tekijää kutsutaan alkuperäisiksi tuotannontekijöiksi, koska niitä esiintyy luonnossa ennen mitään ihmisen tuotantoa. Neljäs tuotannon ryhmä koostuu siitä mitä valmistetaan, ei koska se tuottaa suoraan tyydytystä, vaan koska sitä voidaan käyttää toisenlaisessa tuotantoprosessissa. Neljättä tuotannontekijää kutsutaan pääomahyödykkeeksi.

Koska hyödykkeen tuottamiseen käytetty aika olisi voitu kuluttaa välittömästi vapaa-aikana, kaikki tuotanto edellyttää nykyisestä kulutuksesta luopumista tulevan kulutuksen hyväksi. Lisäksi vaaditaan jonkinlaisia riittäviä säästöjä toimeentuloksi, kunnes tuotanto saadaan päätökseen.

Esimerkiksi metsästäjä-keräilijä tuntiessaan nälän joutuu luopumaan välittömästi joutenolostaan, jos hän haluaa saada ruokaa. Kuitenkin jos hän on vitkutellut liian pitkään, hänelle ei saata olla kehossaan jäljellä enää riittävästi energiaa yhdenkään metsästyksen loppuunsaattamiseksi.

Valinnanmahdollisuuksia on olemassa tuottamisen ja tuottamatta jättämisen lisäksi myös siinä tapahtuuko tuottaminen lyhyemmällä vai pidemmällä prosessilla. Metsästäjä-keräilijä saattaa valita ympärillään olevien hedelmien keräämisen paljain käsin tai valmistaa aseita ja metsästää eläimiä tai viljellä maapalaa.

Koska sillä edellytyksellä että kaikki asiat pysyvät yhtäläisinä ihmiset suosivat nykyistä kulutusta tulevaisuuden kulutukseen nähden, on välttämätöntä, että pidemmästä tuotantoketjusta on tuloksena ylivoimaisemmat kulutushyödykkeet kuin lyhyemmästä tuotantoketjusta – ainakin riittävästi ihmisten houkuttelemiseksi odottamaan sen hyötyjen korjaamista. Metsästäjä-keräilijä valitsee metsästyksen keräilyn sijaan ainoastaan, jos hän kokee tulevaisuudessa hankkimansa lihan, valmistettuaan ensin nykyhetkessä keihään ja käyttämällä sitä, riittävästi paljon houkuttelevammaksi kuin vapaa-ajan, jota hän voisi viettää nykyhetkessä.

Pääoman väistämätön ominaisuus on, että se kuluu ja siten se joudutaan korvaamaan. Pääomaan luottava talous joutuu käyttämään työtä yksinkertaisesti ylläpitääkseen pääomaansa. Siten pääomasta riippuvaisessa taloudessa ihmisten täytyy jatkuvasti olla valmiita luopumaan nykyisestä kulutuksesta ylläpitääkseen elintasoaan.

Toisaalta ei ole välttämätöntä säästää uudelleen; tämä on tarpeen ainoastaan talouden kasvulle, ei sen paikallaan pysymiselle. Alkuperäiset säästöt ovat yhä olemassa pääomahyödykkeinä, joista talous on riippuvainen. Taloudella, jolla on runsaasti pääomahyödykkeitä, on takanaan pitkä säästämisen ja säästäväisyyden historia ja sen seurauksena sillä on tuotantoprosessi, joka on pitkä, moniasteinen ja erittäin tuottava.

Eräs tuotantoprosessin aspekti, jota en ole vielä maininnut, on riski. Koska päätös siitä mitä tuotetaan tehdään nykyisyydessä, kun taas kulutus ei ole mahdollista ennen kuin tulevaisuudessa, on aina mahdollista, että henkilö voi tehdä väärän valinnan ja huomata myöhemmin, että hänen tuotantopäätöksensä ei ollut parasta käyttöä hänen ajalleen ja resursseilleen.

Kuten on nähtävissä, tuotanto vaatii useiden käsitteellisesti erilaisten elementtien yhteensaattamista. Alusta täytyy olla säästöjä. Sitten vaaditaan tuotannontekijöitä (maata, työtä ja pääomaa), jotka yhdistetään ajan mittaan hyödykkeeksi, joka (toivottavasti) tyydyttää tarpeitamme. Kaikki nämä panokset on välttämättömiä huolimatta siitä onko talous kapitalistinen tai sosialistinen, ja jos yhdestä panoksesta ei palkita riittävästi, sitä ei tulla luovuttamaan.

Vaikkakin oikea henkilö pystyy tarjoamaan panoksiaan useammalla kuin yhdellä tavalla, voimme liittää nämä panokset erillisiin hypoteettisiin henkilöihin ymmärtääksemme paremmin jokaisen arvon:

Työntekijä tekee työtä palkkaa vastaan ja vuokraisäntä sallii maansa käytön vuokraa vastaan. Itävaltalaisessa taloustieteessä kapitalisti on se, joka omistaa pääomaa ja vuokraa sitä; hän ei omista liiketoimintaa eikä ansaitse voittoja, ainoastaan korkoja pääomahyödykkeidensä käytöstä. Rahanlainaaja on tekemisissä alkuperäisen säästämisen kanssa, joka mahdollistaa tuotannon. Hän joutuu työskentelemään nyt ja odottamaan palkkioitaan myöhemmin. Vuokraisännällä ja kapitalistilla on vastaavat tehtävät, joten viittaan heihin yhdessä omistajina.

Viimeisenä yrittäjä kantaa riskin, jos hanke epäonnistuu. Hän pitää sen, mikä jää jäljelle, jos mitään, kun työntekijälle, kapitalistille ja vuokraisännälle on maksettu ja hänen tuotteensa on myyty; ja hän maksaa velat, jos jäljelle ei jää riittävästi. Yrittäjä saa voittoja ja tappioita perustuen hänen menestykseensä arvioida kuluttajiensa tarpeita.

Vapailla markkinoilla hyödykkeitä voidaan arvostaa hinnoissa, jotka kertovat mihin rahamääriin ne voidaan vaihtaa. Hinnat pyrkivät tasoon, jolla kysyntä vastaa tarjontaa ja kaikki saatavissa oleva varasto on myyty. Jos hinta on tätä korkeampi, myyjällä on kannustin alentaa hintaa varmistaakseen varastonsa myymisen, ja jos se on matalampi, ostajalla on intressi korottaa hintaa varmistaakseen haluamiensa hyödykkeiden saannin.

Kulutushyödykkeet tyydyttävät tarpeemme suoraan, joten tosiasia, että niille on kysyntää, ei vaadi lisäselitystä. Niiden kysyntä ja saatavissa oleva tarjonta määrittää niiden hinnat.

Pääomahyödykkeet eivät pysty suoraan käytettyinä tyydyttämään tarpeitamme, joten niiden kysyntä markkinoilla määrittyy niillä tuotettavien kulutushyödykkeiden hinnoista. Aikaisemmin tuotannossa käytettävien pääomahyödykkeiden kysynnän määrittää myöhemmin tuotannossa käytettävien pääomahyödykkeiden hinnat ja niin edelleen.

Alkuperäiset tuotannontekijät (maa, työ ja aika) voidaan kuluttaa suoraan, koska ihmiset voivat asua maalla ja kuluttaa vapaa-aikaa (työnteon sijaan). Siten kysynnän alkuperäisille tekijöille saa aikaan sekä niiden välitön käyttö että niiden epäsuora käyttö tuotannossa.

Markkinoilla on myös hinta säästöille houkutellakseen ihmiset rahanlainaajiksi ja jotta he luopuisivat tietystä määrästä rahaa tietyksi ajanjaksoksi. Tämän hinnan määrittää ihmisten mieltymys nykyiseen kulutukseen tulevaan kulutukseen verrattuna, ja tätä kutsutaan korkotasoksi. Ihmisten aikamieltymys määrittää korkotason, tarkoittaen astetta, jossa he suosivat nykyistä kulutusta tulevaan verrattuna.

Maan ja pääomahyödykkeiden vuokrat määrittyvät korkotasoista sekä niiden hinnoista. Jos vuokra on liian alhainen ylläpitääkseen omaisuutta ja sen päälle vielä riittävää vuoraa omistajalle, hänellä on intressi myydä omaisuutensa ja ryhtyä rahanlainaajaksi tai siirtyä johonkin toiseen omaisuusluokkaan. Jos vuokra on liian korkea, muilla on intressi tulla myös omistajiksi, nostaen siten maan hintaa.

Yrittäjä pyrkii aina ansaitsemaan korkeimmat mahdolliset voitot ja siten hänellä on aina intressi tuottaa sitä, millä on kaikkein kiireellisin kysyntä. Koska yrittäjän tehtävänä on hyväksyä riski, hänen ei vastaanota mitään asetettua hintaa, vaan hän saa voittoja tai kärsii tappioita riippuen siitä, kuinka menestyksekäs hän on ennustamaan kysyntää.

Hän tarjoaa työläisille ja omistajille varmuutta vastineena toivosta, että hän on arvioinut oikein uutta kulutuskysyntää. Taloudessa on näiden mahdollisuuksien laajuudessa saatavilla voittoja, mutta yrittäjän muuttaessa taloutta tyydyttämään paremmin tiettyjä mieltymyksiä voitoista tulee yhä vaikeammin ansaittavia.

Siirrytään nyt vapaiden markkinoiden yleisen toiminnan esiintuomisen jälkeen keskustelemaan kuinka talous kasvaa ja supistuu. Talouden perimmäistä kokoa rajoittaa ihmisten aikamieltymys. Kun talous on saavuttanut maksimikokonsa, pisteen jossa yrittäjät ovat löytäneet saatavilla olevalle pääomalle kaikki parhaat käyttötarkoitukset, talous ei voi enää kasvaa.

Kuitenkin jos ihmisten aikamieltymys laskee ja ihmiset ovat valmiimpia sijoittamaan kuin kuluttamaan, useampi heistä tulee rahanlainaajaksi. Tämä kilpailu aiheuttaa korkotason laskun ja se puolestaan mahdollistaa yrittäjille ryhtyä uusiin kannattaviin tuotantoprosesseihin.

Ne tuotantoprosessit, jotka edellyttävät enemmän aikaa tai ovat riippuvaisempia pääomasta, tulevat silloin toteuttamiskelpoisiksi alempien lainakustannusten ansiosta. Taloudessa vaikuttaa olevan positiivisia kokonaisvoittoja, koska on olemassa paljon uusia hyödynnettäviä mahdollisuuksia.

Toisaalta jos aikamieltymys kasvaa, silloin harvempi ihminen tulee rahanlainaajaksi, korkotaso nousee ja taloudesta tulee kokonaisuutena vähemmän tuottava.

Entäpä edistyvän talouden vaikutus työntekijöille ja omistajille? Jos tuotannontekijästä tulee tuottavampi, yrittäjät ovat valmiimpia nostamaan sen hintaa. Itse asiassa jokainen joutuu tarjoamaan korkeampaa hintaa estääkseen muita yrittäjiä tuottamasta häntä enemmän.

Raskaasti pääomaan nojaavassa taloudessa tuotannontekijöillä on taipumus olla tuottavampia. Tekijät, joiden tarjontaa ei voida helposti lisätä, kuten maa tai työvoima, vaativat korkeampaa hintaa edistyneemmässä taloudessa. Toisaalta pääomahyödykkeet, vaikkakin ne voivat olla tuottavampia, saattavat tulla halvemmiksi niiden suuremman tuotantomäärän vuoksi.

Työntekijä erityisesti hyötyy edistyvästä taloudesta. Työ on erityisen ei-eriytynyt tekijä, joten jopa ne, jotka valitsivat erikoistua ammatteihin, joita ei enää tarvita kehittyneessä taloudessa, pystyvät yhä tekemään paljon ja oppimaan uusia taitoja.

Siten talouden edistyessä edistyy myös työn tuottavuus ja sen hinta. Tämä ei välttämättä tarkoita, että työn hinta nousee suhteessa kultaan, dollareihin tai käytössä olevaan rahaan; vaan ennemminkin, että työn hinta vaihtaa kehittyneessä taloudessa suurempaan määrään todellista vaurautta kuin alkukantaisessa.

Taloustieteessä on yleinen virhe uskoa päinvastaisesti, että tuottavammasta työstä seuraa alhaisempi hinta, koska sama määrä kulutushyödykkeitä voidaan tuottaa vähemmällä työvoimalla. Kuitenkaan ei ole olemassa tiettyjä määrättyjä asianmukaisia hyödykkeitä kaikille olosuhteille; kulutushyödykkeiden tuotanto on päätös, jota rajoittaa se, mikä on taloudellisesti toteuttamiskelpoista.

Sen vuoksi jos työstä tulee tuottavampaa, ihmiset eivät yksinkertaisesti jatka samojen hyödykkeiden tuottamista kuin aiemmin; he tuottavat enemmän hyödykkeitä ja suurempaa valikoimaa. Koska kehittyneemmässä taloudessa yrittäjän menettäessä yhden työntekijän hän menettää enemmän tuotantoa, hän on välttämättä halukkaampi maksamaan korkeampaa palkkaa työntekijän pitämiseksi.

Kapitalismin vastustajien joukossa työn panosta pidetään usein jotenkin oikeutetumpana kuin muita tekijöitä. Koska työntekijä fyysisesti rakentaa tuotetun hyödykkeen, hänen panoksensa usein nähdään harkitsemattomasti todellisempana, oikeutetumpana kuin muut; mutta olemme nähneet, ettei tuotantoa voi tapahtua ilman muiden panosta. Kaikki pyrkimykset antaa työntekijällä se, mikä on tarkoitettu mille tahansa muulle osallistujalle, tekee tuotannosta taloudellisesti vaikeampaa ja lopulta rajoittaa tai vähentää palkkoja työstä.

Työntekijöille maksetaan aina välttämättä välittömästi kaikissa hankkeissa, kun taas vuokraisäntä tai rahanlainaaja joutuu odottamaan. Työntekijät eivät myöskään ota mitään riskiä hankkeesta. Jokaisella palkkaperiodilla työntekijöille maksetaan sama määrä huolimatta siitä tekeekö hanke voittoa tai tappiota. Pyrkimykset antaa työntekijällä mikä muutoin olisi mennyt yrittäjälle tai rahanlainaajalle vähentävät ihmisen kannustimia tulla yrittäjäksi tai rahanlainaajiksi.

Siten ei ole mitään syytä, että työntekijöiden tulisi jakaa voitot tai tappiot hankkeesta, jolle he työskentelevät. Työntekijät ovat täysin kykeneviä ostamaan osakkeita yrityksistään, vaikkakaan yleisesti he eivät näin tee; tämä osoittaa, että he ovat kiinnostuneempia vastaanottamaan työstä palkkaa kuin osallistumaan riskiin.

Mutta entäpä kapitalisti ja vuokraisäntä? Miksi heidän pitäisi saada rahaa yksinkertaisesti jonkin omistamisesta? Kuitenkin nimenomainen tosiasia, että kapitalisti ja vuokraisäntä omistavat hyödykkeensä ja pyrkivät saamaan korkeimman mahdollisen vuokran itselleen varmistaa, että nämä hyödykkeet menevät kaikkein tuottavimpiin ja kaikkein kiireellisimpiin käyttötarkoituksiin.

On välttämätöntä, että omistaja hyötyy palvelustaan ”portinvartijana” näiden hyödykkeiden käytölle; ellei hän hyötyisi, hän käyttäisi ne mieluummin omaan kulutukseensa kuin tuottaviin käyttötarkoituksiin, jotka ovat taloudelle kokonaisuutena paljon kiireellisempiä.

Hyvä niin, mutta eikö tämän tehtävän pystyisi toteuttamaan kuka tahansa juntti tai idiootti, joka pystyy tunnistamaan korkeimman tarjouksen? Miksi hyötyjen tulisi mennä tällä henkilölle yksinkertaisesti joidenkin historiallisten olosuhteiden takia, jotka asettivat ne hänen haltuunsa, erityisesti koska hän on saattanut periä maansa tai pääomansa ansaitsemisensa sijaan?

Mutta kuten olemme nähneet, koko talous on rakentunut historiallisille olosuhteille; ilman historiallista säästämisen toimea, joka ilmenee nyt pääomahyödykkeinä, tai alkuperäistä haltuunoton tekoa, joka muunsi siihen asti käyttämättömän maan tuotannolliseen käyttöön, ei olisi lainkaan taloutta. Joten ei ole olemassa mitään erityistä syytä miksi jonkun tietyn henkilön ei tulisi hyötyä historian perusteella; me kaikki teemme niin joka päivä yksinkertaisesti osallistumalla talouteen.

Juuri tämä historia kiistetään jokaisella pyrkimyksillä estää laillista tekijän omistajaa saamasta vuokraansa. Pääomahyödykkeet voidaan kuluttaa ilman niiden korvaamista ja maa voidaan hylätä ja jättää tuottamattomaksi. Kun omistajaa estetään ansaitsemasta vuokraansa, hänellä on kannustin tehdä juuri näin. Miksi hänen tulisi rakentaa tai ylläpitää jotain mikä ei tuota hyötyä, kun hän voisi sen sijaan keskittyä välittömään kulutukseen?

Joku saattaa yrittää ottaa haltuunsa omaisuuden ja ammentaa siitä maksimaalisen vuokran; silloin hän suorittaisi alkuperäisen omistajan työn. Kuitenkin miksi muut omistajat ylläpitäisivät omaisuuttaan, jos he uskovat, että omaisuus voidaan ottaa heiltä pois?

Miksi haltuunottoja ylläpitäisi omaisuuttaan, jos hän voisi sen sijaan vallata vain lisää? Jos pääomahyödykkeistä ei ole mahdollista ammentaa vuokraa, ei ole mitään syytä säästää ja ostaa niitä, ja siten ei ole voittoa, jolla houkutella yrittäjää tuottamaan niitä. Vaikka saatamme olla kateellisia varakkaille omistajille, kukaan ei pysty allokoimaan paremmin tuotannontekijää kuin sen oikeutettu omistaja.

Pääoman tai maan omistamista (joko ostettuna tai perittynä) ja elämistä sen vuokrilla ei pitäisi nähdä epäreiluna tai laittomana; kun kunnioitamme henkilön omaisuutta, joka on perinyt kaiken varallisuutensa, emme kunnioita hänen oikeuttaan elää etuoikeutettua elämää ikään kuin kuninkaana, vaan kunnioitamme alkuperäistä säästäjää, joka testamenttasi tämän omaisuuden. Näin tekemällä osoitamme muille säästäjille, ettei heidän säästäväisyytensä valu hukkaan.

Pääomasta eläminen voidaan nähdä vastaavana kuin lahjakkuudesta eläminen. Tekivätkö omistajat koskaan mitään ”ansaitakseen” pääomansa on epäolennaista.

Heidän omaisuutensa auttaa tekemään meidät kaikki tuottavammiksi. Meidän tulisi arvostaa, että he ovat ottaneet vastuulleen sen omistamisen ja ylläpitämisen. Meidän ei tule kateellisina nähdä omistajia jonain perusteettomina tai epäreiluina; sillä kun loukkaamme heidän omaisuuttaan, vahingoitamme lopulta itseämme.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: How the Free Market Works

(Tämä essee perustuu kirjoittajan luentoon Heritage-säätiössä.)

Joseph Schumpeter kirjoitti: ”taloustiede on suuri linja-auto, joka pitää sisällään monia matkustajia yhteensovittamattomine intresseineen ja kykyineen”. Toisin sanoen taloustiede on hajanainen ja tulokseton joukko, ja heidän maineensa heijastelee sitä. Kuitenkaan näin ei tarvitse olla, sillä taloustieteilijät pyrkivät löytämään vastauksia materiaalisen maailman kaikkein perinpohjaisimpiin kysymyksiin.

Kuvittele ettet tiedä mitään markkinoista ja kysy itseltäsi seuraava kysymys: kuinka yhteiskunnan kaikki niukat fyysiset ja älylliset resurssit voidaan kasata kustannukset minimoiden; hyödyntää jokaisen yksilön kykyjä; täyttää jokaisen kuluttajan tarpeet ja maut; kannustaa teknisiä innovaatioita, luovuutta ja yhteiskunnallista kehitystä; ja tehdä nämä kaikki kestävällä tavalla?

Tämä kysymys on tieteellisen tutkimuksen arvoinen ja ne jotka kamppailevat vastauksen parissa ansaitsevat varmasti kunnioitusta. Ongelmana on kuitenkin tämä: valtavirran taloustieteilijöiden käyttämillä menetelmillä on hyvin vähän tekemistä toimivien ihmisten kanssa ja siten nämä menetelmät eivät tuota tuloksia, jotka kuulostavat oikeilta. Asioiden ei tarvitse olla näin.

Taloustieteen keskeiset kysymykset ovat askarruttaneet suurimpia ajattelijoita muinaisesta Kreikasta lähtien. Ja nykyään taloustieteellinen ajattelu on hajautunut useisiin koulukuntiin: keynesiläiset, jälkikeynesiläiset, uuskeynesiläiset, klassiset, uusklassiset (tai rationaalisten odotusten koulukunta), monetaristit, julkisen valinnan chigacolaiset, julkisen valinnan virginialaiset, eksperimentalistit, peliteoreetikot, tarjonta puolen monet haarat, ja lista vain jatkuu.

Itävaltalainen koulukunta

Itävaltalainen koulukunta on osa tätä sekoitusta, mutta monilla tavoin siitä erillään ja sen yläpuolella. Se ei ole taloustieteen osa-alue, vaan vaihtoehtoinen näkemys koko tieteeseen. Siinä missä muut koulukunnat nojaavat pääosin idealisoituihin matemaattisiin malleihin taloudesta ja ehdottavat valtiolle tapoja saada maailma sopeutumaan, itävaltalainen teoria on realistisempi ja siten yhteiskunnallisesti enemmän tieteellisempi.

Itävaltalaiset näkevät taloustieteen työkaluna ymmärtää kuinka ihmiset sekä toimivat yhteistyössä että kilpailevat prosessissa kattaa tarpeet, allokoida resurssit ja löytää keinot rakentaa vauras yhteiskuntajärjestys. Itävaltalaiset näkevät yrittäjyyden kriittisenä voimana taloudellisessa kehityksessä, yksityisomistuksen olennaisena resurssien tehokkaalle käytölle ja valtiollisen intervention markkinaprosessiin tuhoisana aina ja kaikkialla.

Tällä hetkellä itävaltalainen koulukunta on merkittävässä nousussa. Akateemisessa maailmassa tämä on seurausta vastaiskusta matematisointia kohtaan, sanallisen logiikan uudesta tulemisesta metodologisena työkaluna ja pyrkimyksestä löytää teoreettisesti vakaa perinne makrotalouden teorioinnin hullujenhuoneesta. Menettelytapojensa osalta itävaltalainen koulukunta näyttää yhä houkuttelevammalta suhdannevaihtelujen jatkuvien mysteerien, sosialismin romahduksen, hyvinvointi-sodankäynti säännöstelytalouden kustannuksien ja epäonnistumisen ja julkisen isoon valtioon turhautumisen valossa.

Merkkipaaluja itävaltalaisessa perinteessä

Itävaltalainen koulukunta on kokenut kahdessatoista vuosikymmenessä merkittävyyden eri asteita. Se oli keskeinen hintateorialle ennen 1900-luvun vaihdetta, rahataloudelliselle taloustieteelle vuosisadan ensimmäiselle vuosikymmenellä ja erimielisyydelle sosialismin käyttökelpoisuudesta ja suhdannevaihtelujen alkuperästä 1920- ja 1930-luvuilla. Koulukunta vajosi 1940-luvulta 1970-luvun puoliväliin saakka taustalle ja siihen yleensä viitattiin ainoastaan teksteissä taloustieteellisen ajattelun historiasta.

Esi-itävaltalainen perinne ajoittuu 1400-luvun espanjalaisiin skolastikkoihin, jotka ensimmäisinä esittivät yksilöllisen ja subjektiivisen käsityksen hinnoista ja palkoista. Mutta koulukunnan virallinen syntymä ajoittuu Carl Mengerin teoksen Grundsätze der Volkswirtschaftslehre julkaisemiseen vuonna 1871, joka muutti taloustieteilijöiden käsityksen resurssien arvostamisesta, säästämisestä ja hinnoittelusta, kumoten sekä klassisen että marxilaisen näkemyksen ”marginaalisesta vallankumouksesta”.

Menger loi myös uuden teorian rahasta markkinoiden instituutiona ja perusti taloustieteet yhteiskuntatieteiden menetelmillä löydettäviin deduktiivisiin lakeihin. Ludwig von Mises kertoi Mengerin teoksen tehneen hänestä taloustieteilijän, ja teoksesta on edelleen merkittävää hyötyä.

Seuraava tärkeä hahmo itävaltalaisessa koulukunnassa oli Eugen von Böhm-Bawerk. Hän osoitti, että korkotasot, silloin kun keskuspankki ei niitä manipuloi, määrittyvät yleisön aikahorisonteista ja että sijoituksen tuotto pyrkii yhtäsuuruuteen aikapreferenssin arvon kanssa. Hän jakoi myös kuolettavan iskun Marxin pääoman ja hyväksikäytön teorialle ja oli yksi teoreettisen taloustieteen pääpuolustajista aikakautena, jolloin historioitsijat kaikista suuntauksista yrittivät tuhota sitä.

Böhm-Bawerkin merkittävin oppilas oli Ludwig von Mises, jonka ensimmäinen tärkeä hanke oli uuden rahateorian kehittäminen. Vuonna 1912 julkaistu teos Theorie des Geldes und der Umlaufsmittel tarkensi Mengeriä osoittaen markkinat rahan alkuperäksi sekä myös ettei ole mitään muuta tapaa jolla raha olisi voinut saada alkunsa. Mises argumentoi myös, että raha ja pankkitoiminta tulisi jättää markkinoille ja että valtion interventiosta seuraa ainoastaan harmia.

Tässä kirjassa, joka on edelleen perusteoksen asemassa, Mises pohjusti myös hänen suhdannevaihteluteoriaansa. Hän esitti, että kun keskuspankki keinotekoisesti alentaa korkotasoja, se aiheuttaa vääristymiä tuotannonrakenteessa pääomahyödykkeiden osa-alueella. Virheinvestointien tapahtuessa taloudellinen laskukausi on välttämätön huonojen sijoituksien poistamiseksi.

Mises perusti Wieniin suhdannevaihtelututkimuksen instituutin yhdessä oppilaansa F. A. Hayekin kanssa ja yhdessä he osoittivat keskuspankin suhdannevaihtelujen alkulähteeksi. Heidän työnsä osoittautui lopulta kaikkein tehokkaimmaksi taistelussa keynesiläisiä kokeiluja vastaan hienosäätää taloutta veropolitiikalla ja keskuspankin avulla.

Euroopassa Mises-Hayek teoria oli vallitseva kunnes Keynes voitti esittämällä, että markkinat itsessään ovat vastuussa suhdannevaihteluista. Ei myöskään haitannut, että Keynesin lisäkulutusta, inflaatiota ja budjettivajeita suosiva teoria oli jo ympäri maailmaa valtioiden käytännössä harjoittamaa toimintaa.

Sosialistinen talouslaskenta

Keskustelun suhdannevaihtelusta ollessa käynnissä Mises ja Hayek olivat myös mukana kiistassa sosialismista. Vuonna 1920 Mises oli kirjoittanut erään vuosisadan tärkeimmistä artikkeleista: ”Die Wirtschaftsrechnung im Sozialistischen Gemeinwesen1”, jota seurasi hänen kirjansa Die Gemeinwirtschaft: Untersuchungen über den Sozialismus. Tätä ennen sosialismille oli ollut monta kriitikkoa, mutta kukaan ei ollut haastanut sosialisteja selittämään kuinka heidän talousjärjestelmänsä todellisuudessa toimisi ilman vapaita hintoja ja yksityisomaisuutta.

Mises perusteli, että rationaalinen talouslaskenta vaatii voittojen ja tappioiden testiä. Jos yritys tekee voittoja, se käyttää resursseja tehokkaasti; jos se tekee tappiota, se ei käytä. Ilman tällaisia signaaleja taloudellisella toimijalla ei ole mitään keinoa tarkastaa päätöksiensä soveltuvuutta. Hän ei pysty arvioimaan tämän tai tuon tuotantopäätöksen vaihtoehtokustannuksia. Hinnat ja voittojen ja tappioiden seuraus ovat välttämättömiä. Mises osoitti myös, että näiden hintojen luomiseksi yksityisomistus on välttämätöntä tuotantotoimenpiteissä.

Sosialismin mukaan tuotantomenetelmät tulisivat olla kollektiivisessa omistuksessa. Tämä tarkoittaa, ettei ole pääomahyödykkeiden myyntiä ja ostamista ja siten niille hintoja. Ilman hintoja ei ole voittojen ja tappioiden testiä. Ilman kirjanpitoa voitoista ja tappioista todellista taloutta ei voi olla olemassa. Tulisiko rakentaa uusi tehdas? Sosialismissa ei ole mitään tapaa kertoa. Kaikesta tulee arvailua.

Misesin essee käynnisti keskustelun kautta Euroopan ja Amerikan. Yksi pääsosialisteista, Oskar Lange, myönsi, että hinnat ovat välttämättömiä talouslaskennalle, mutta hän kertoi keskussuunnittelijoiden voivan keksiä hinnat omasta päästään, katsoa kaupoissa jonojen pituuksia kuluttajakysynnän määrittämiseksi tai antaa tuotantosignaalit itse. Mises vastasi, että myöskään ”markkinoiden leikkiminen” ei toimisi; sosialismi tulisi epäonnistumaan omiin sisäisiin ristiriitoihinsa.

Hayek käytti talouslaskentakeskustelun tilaisuutta hyväkseen täsmentääkseen ja laajentaakseen Misesin argumenttia omaksi teoriakseen tiedon käytöstä yhteiskunnassa. Hänen esitti, että markkinoiden prosessin luoma tietous oli saavuttamatonta yksittäiselle ihmismielelle, erityisesti keskussuunnittelijoille. Vauraan talouden edellyttämät miljoonat päätökset ovat liian monimutkaisia käsitettäväksi yhdellekään ihmiselle. Tästä teoriasta tuli perusta täydemmälle teorialle yhteiskunnallisesta järjestyksestä, joka työllisti Hayekia hänen akateemisen uransa loppuun saakka.

Paettuaan natseja Mises saapui Yhdysvaltoihin ja hänet otti vastaan kourallinen vapaiden markkinoiden liikemiehiä, erityisesti Lawrence Fertig. Hän auttoi muodostamaan liikkeen Misesin ajatusten pohjalta, ja useimmat vapaiden markkinoiden taloustieteilijät antavat tunnustuksensa hänelle tästä. Milton Friedmanin sanojen mukaisesti kukaan ei ole tehnyt yhtä paljon vapaiden markkinoiden eteen Yhdysvalloissa kuin Mises. Mutta ne olivat synkkiä aikoja. Hänen oli vaikea löytää ansaitsemaansa yliopistovirkaa ja hänen näkemyksilleen oli vaikeaa löytää laajempaa yleisöä.

Ensimmäisinä vuosinaan Amerikassa Mises työskenteli kirjoittaakseen uudelleen juuri valmistuneen saksankielisen teoksensa teokseksi Human Action, laaja-alaiseksi työksi englanninkieliselle yleisölle. Siinä hän työsti huolellisesti uudestaan yhteiskuntatieteiden filosofisen perustan yleisesti ja taloustieteen erityisesti. Tämä osoittautui merkittäväksi panokseksi – pitkälti sen jälkeen kun empirismin naiivit opit ovat epäonnistuneet, Misesin ”prakseologia” tai ihmisen toiminnan logiikka jatkaa tutkijoiden ja oppilaiden inspirointia. Tämä suurteos pyyhki pois keynesiläiset epäkohdat ja historistiset oikeutukset ja teki lopulta mahdolliseksi itävaltalaisen koulukunnan uudelleentulemisen.

Paluu

Kuitenkin 1970-luvulle asti oli vaikea löytää merkittävää taloustieteilijää, joka ei olisi jakanut keynesiläisiä periaatteita: että hintajärjestelmä on vääristynyt, että vapaat markkinat ovat epärationaaliset, että osakemarkkinoita ohjaa eläimelliset vaistot, ettei yksityiseen sektoriin ole luottamista, että valtio on kykenevä suunnittelemaan taloutta niin ettei se vajoa taantumaan ja että inflaatio ja työttömyys ovat käänteisesti kytköksissä.

Eräs poikkeus oli Murray N. Rothbard, Misesin erinomainen oppilas, joka kirjoitti 1960-luvun alussa massiivisen taloudellisen teoksen Man, Economy and State. Kirjassaan Rothbard lisäsi oman panoksensa itävaltalaiseen ajatteluun. Vastaavasti kaksi tärkeää Misesin oppilasta, Hans F. Sennholz ja Israel Kirzner, jatkoivat perinnettä. Henry Hazlitt edisti yhtälailla kirjoittamillaan viikoittaisilla Newsweekin kolumneilla ja lisäsi myös panoksensa itävaltalaiseen koulukuntaan.

1970-luvun stagflaatio heikensi keynesiläistä näkemystä osoittamalla, että korkea inflaatio ja korkea työttömyys olivat mahdollisia samanaikaisesti. Hayekin vastaanottama Nobel-palkinto vuonna 1974 hänen suhdannevaihteluteoriastaan Misesin kanssa aiheutti räjähdyksen akateemisessa mielenkiinnossa itävaltalaista koulukuntaa ja yleisesti vapaiden markkinoiden taloustiedettä kohtaan. Uusi jatko-opiskelijoiden sukupolvi alkoi opiskella Misesin ja Hayekin töitä ja tämä tutkimusohjelma jatkaa yhä kasvamistaan. Nykyään itävaltalainen koulukunta on parhaiten edustettuna Mises instituutin työssä.

Itävaltalaisen teorian ydin

Niukkuuden ja valinnan käsitteet sijaitsevat itävaltalaisen taloustieteen sydämessä. Ihmiset kohtaavat jatkuvasti suuren määrän valintoja. Jokainen teko tarkoittaa hylättyjä vaihtoehtoja tai kustannuksia. Ja jokainen teko sisimmiltään on suunniteltu parantamaan toimijan tilannetta hänen näkökulmastaan. Lisäksi jokaisella taloudessa toimijalla on erilainen joukko arvoja ja mieltymyksiä, erilaisia tarpeita ja toiveita ja erilaisia aikatauluja tavoittelemiinsa päämääriin.

Eri ihmisten tarpeita, toiveita ja aikatauluja ei voida lisätä yhteen tai vähentää toisten ihmisten vastaavista. Ei ole mahdollista supistaa makuja tai aikatauluja yhteen käyrään ja kutsua sitä kuluttajamieltymykseksi. Miksi? Koska taloudellinen arvo on yksilölle subjektiivista.

Vastaavasti ei ole mahdollista supistaa markkinoiden järjestelyjen monimutkaisuutta valtaviksi kokonaissuureiksi. Emme voi esimerkiksi sanoa, että talouden pääomavaranto on yksi iso K-kirjaimeksi tiivistettynä möykky ja asettaa sitä yhtälöön ja odottaa saavamme hyödyllistä tietoa. Pääomavaranto on heterogeeninen. Osa pääomasta saatetaan käyttää huomenna myytäviin hyödykkeisiin ja osaa kymmenen vuoden päästää myytäviin hyödykkeisiin. Pääoman käytön aikataulut vaihtelevat yhtä paljon kuin itse pääomavarantokin. Itävaltalainen teoria näkee kilpailun prosessina löytää uusia ja parempia tapoja organisoida resursseja, toki ollen täynnä virheitä, mutta jota jatkuvasti parannetaan.

Tämä tapa katsoa markkinoita on selvästi erilainen verrattuna kaikkiin muihin koulukuntiin. Keynesistä lähtien taloustieteilijät ovat ottaneet tavaksi luoda rinnakkaisia maailmankaikkeuksia, joilla ei ole mitään tekemistä todellisen maailman kanssa. Näissä maailmoissa pääoma on homogeenista ja kilpailu on staattinen lopputila. Niissä on oikea määrä myyjiä, hinnat heijastelevat tuotantokustannuksia ja ylimääräisiä voittoja ei ole olemassa. Taloudellinen hyvinvointi määrittyy lisäämällä yhteen kaikkien yksilöiden hyödyt. Ajan kulumista huomioidaan harvoin, paitsi siirryttäessä staattisesta tilasta toiseen. Tuottajien ja kuluttajien erilaisia aikatauluja ei yksinkertaisesti ole olemassa. Sen sijaan meillä on kokonaissuureita, jotka antavat arvokasta pientä tietoa kaikesta.

Perinteinen taloustieteilijä myöntää pikaisesti, että nämä mallit ovat epärealistisia ideaalityyppejä joita käytetään pelkästään analyysityökaluina. Muta tämä on vilpillistä, sillä nämä samat taloustieteilijät käyttävät näitä malleja suosituksiinsa toimintamalleista.

Eräs ilmeinen esimerkki toimintapolitiikasta, joka perustuu luotuihin malleihin taloudesta on oikeusministeriön antritrust-osasto. Siellä byrokraatit ovat tietävinään toimialan oikean rakenteen, millaiset fuusiot ja yrityskaupat vahingoittavat taloutta, kellä on liian paljon tai liian vähän markkinaosuutta ja mitkä ovat asiaankuuluvat markkinat. Tämä edustaa sitä mitä Hayek kutsui väitetyksi tiedoksi.2

Oikea kilpailijoiden välinen suhde voidaan määrittää ainoastaan ostamalla ja myymällä, ei byrokraattisella määräyksellä. Itävaltalaiset taloustieteilijät ja erityisesti Rothbard toivat esiin, että valtio luo ainoat todelliset monopolit. Markkinat ovat liian kilpailulliset salliakseen minkään monopolin pysyvän yllä.

Toinen esimerkki on ajatus siitä, että talouskasvua voidaan tehtailla manipuloimalla kokonaiskysyntäkäyriä suuremmalla ja nopeammalla valtion kulutuksella, jota pidetään kysynnän lisääjänä tarjonnan vähentäjän tai kuluttavan yleisön valtiollisen alistamisen sijasta.

Jos tavanomaiselle taloustieteelle on tunnusomaista epärealistiset mallit, niin itävaltalaiselle taloustieteelle on tunnusomaista hintajärjestelmän perusteellinen arvostaminen. Hinnat tarjoavat talouden toimijoille kriittistä informaatiota tuotteiden ja palveluiden suhteellisesta niukkuudesta. Kuluttajille ei ole esimerkiksi välttämätöntä tietää, että kanakanta on sairauden vuoksi romahtanut jotta he voivat olla taloudellisia kananmunien käytössä. Hintajärjestelmä tiedottaa yleisölle sopivasta käytöksestä kalliimpien kanamunien hintojen muodossa.

Hintajärjestelmä kertoo tuottajille milloin tulla tai poistua markkinoilta välittämällä tietoa kuluttajien mieltymyksistä. Ja se kertoo tuottajille kaikkein tehokkaimman, tarkoittaen vähiten kalliin tavan luoda tuotteita muista resursseista. Hintajärjestelmää lukuun ottamatta ei ole mitään muuta tapaa tietää näitä asioita.

Mutta hintojen tulee muodostua vapailla markkinoilla. Niitä ei voida muodostaa samalla tavoin kuin valtion painolaitos keksii hinnat julkaisuilleen. Niitä ei voida perustaa tuotantokustannuksiin postilaitoksen tavoin. Tällaiset käytännöt luovat vääristymiä ja tehottomuutta. Hintojen tulee muodostua yksilöiden vapaista toiminnoista juridisessa ympäristössä joka kunnioittaa yksityisomaisuutta.

Uusklassinen hintateoria kattaa pääosan tästä alueesta, kuten on todettavissa monista yliopistoasteen oppikirjoista. Mutta se pitää hintojen paikkansapitävyyttä yleensä itsestään selvänä huolimatta niiden perustumisesta yksityisomaisuudelle. Tämän seurauksena lähes kaikki suunnitelmat uudistaa sosialismin jälkeisiä talouksia puhuvat tarpeesta paremmalla hallinnolle, lainoille lännestä, sääntelyn uusista ja eri muodoista ja hintakontrollien poistamisesta, muttei yksityisomaisuudesta. Lopputulos oli verrattavissa junaonnettomuuteen taloudessa.

Vapaasti kelluvat hinnat eivät pysty tekemään työtään erillään yksityisomaisuudesta ja siihen liittyvästä sopimusvapaudesta. Itävaltalainen teoria pitää yksityisomaisuutta kestävän talouden ensimmäisenä periaatteena. Yleensä taloustieteilijät laiminlyövät aihetta ja sen mainitessaan he pyrkivät löytämään filosofisen perusteen sen loukkaamiselle.

Itävaltalaisen ajattelun koulukunnan ulkopuolella ”markkinoiden epäonnistumisen” analyysin logiikka ja oikeutus yhdessä sen julkisten hyödykkeiden seurauksen kanssa ovat laajasti hyväksyttyjä. Käsitys julkisesta hyödykkeestä on, että markkinat eivät pysty tarjoamaan niitä ja sen sijaan valtion tulee ne tarjota ja rahoittaa verotuksellaan. Klassisena esimerkkinä pidetään majakkaa, vaikkakin Ronald Coase on osoittanut, että yksityisiä majakkoja on ollut olemassa vuosisatojen ajan. Eräät julkisten hyödykkeiden määritelmät ovat niin laajoja, että jos maalaisjärki sivuutetaan, arkiset kulutushyödykkeet sopivat määritelmään.

Itävaltalaiset tuovat esiin, että on mahdotonta tietää epäonnistuvatko markkinat ilman riippumatonta testiä, jollaista ei ole olemassa yksilöiden toiminnan ulkopuolella. Markkinat itsessään ovat ainoa käytettävissä oleva kriteeri sille, kuinka resursseja tulisi käyttää.

Sanotaan esimerkiksi että pidän monien yhteiskunnallisten syiden takia välttämättömänä, että jokaista sataa henkeä kohden on yksi parturi ja katsoessani ympärilleni huomaan, ettei näin ole. Siten ehdotan kansallisen tuen luomista partureille partureiden tarjonnan lisäämiseksi. Mutta ainoa tapa tietää kuinka monta parturia tulisi olla, ovat markkinat itsessään. Jos heitä on vähemmän kuin yksi sataa henkeä kohden, niin meidän tulee olettaa, että suuremman lukumäärän ei ole tarkoitus esiintyä tehokkaiden markkinoiden kohtuullisen tason perusteella. Taloudellisesti ei ole soveliasta kehittää toivelistaa työpaikoista ja instituutioista, jotka ovat irrallaan markkinoista.

Ulkoisvaikutukset

Tavanomainen taloustiede opettaa, että jos hyödyt tai kustannukset yhden henkilön taloudellisista päätöksistä läikkyvät muille, syntyy ulkoisvaikutuksia, ja valtion tulee ne korjata uudelleenjakamisella. Mutta laajemmin määriteltynä ulkoisvaikutukset ovat sisäsyntyisiä kaikille taloudellisille tapahtumille, koska kustannukset ja hyödyt ovat lopulta subjektiivisia. Saatan olla hyvilläni kun tehtaat tupruttavat savua, koska pidän teollisuudesta. Mutta tämä ei tarkoita, että minua pitäisi verottaa oikeudesta katsella niitä. Vastaavasti saatan loukkaantua siitä, ettei suurimmalla osalla miehistä ole partaa, mutta tämä ei tarkoita että parrattomia tulisi verottaa minun mielipahani hyvittämiseksi.

Itävaltalainen koulukunta määrittää uudelleen ulkoisvaikutuksia tapahtuvaksi ainoastaan omaisuuden fyysisessä loukkaamisessa, kuten esimerkiksi naapurin heittäessä roskapussin pihalleni. Tällöin asiasta tulee rikos. Ei voi olla olemassa arvovapaata hyötyjen yhteenlaskua taloudellisen toiminnan subjektiivisten kulujen tai hyötyjen määrittämiseksi. Sen sijaan relevantin kriteerin tulisi koostua siitä tapahtuvatko taloudelliset toimet rauhanomaisesti.

Toinen alue jossa itävaltalaiset eroavat muista on siinä, kuinka valtion tulee toimia käytännöllisen markkinoiden epäonnistumisen ongelman korjaamisessa. Oletetaan että valtio on jotenkin huomannut markkinoiden epäonnistumisen. Tällöin todistustaakka on edelleen valtiolla osoittaa, että se pystyy suorittamaan tehtävän markkinoita tehokkaammin. Itävaltalaiset suuntaisivat markkinoiden epäonnistumisien löytämiseen käytetyn energian suurempaan ymmärrykseen valtion epäonnistumisista.

Mutta valtion epäonnistuminen tehdä, mitä valtavirran teoria sanoo sen pystyvän tekemään, ei ole suosittu aihe. Julkisen valinnan koulukuntien ulkopuolella oletetaan yleensä, että valtio on kykenevä tekemään mitä tahansa se haluaakin tehdä ja tekemään sen hyvin. Unohdetaan valtion luonne instituutiona, jolla on sen omat yhteiskunnalle vahingolliset muotonsa. Eräs Rothbardin panoksista oli suunnata itävaltalaisten mielenkiinto tähän asiaan ja vastaaviin interventioiden ottamiin muotoihin. Hän kehitti interventionismin tyyppiopin ja esitti yksityiskohtaista kritiikkiä useista interventioiden ja niiden seurausten eri muodoista.

Ennustajat

Usein kysytään kysymys James Buchanan kuuluisan lauseen mukaisesti: ”Mitä taloustieteilijöiden tulisi tehdä?” Valtavirran edustajat vastaavat, osittain: ennustaa tulevaisuutta. Tämä päämäärä on oikeutettu luonnontieteissä, koska kivet ja ääniaallot eivät tee valintoja. Mutta taloustiede on yhteiskuntatiede, joka käsittelee ihmisiä, jotka tekevät päätöksiä, vastaavat kannustimiin, muuttavat mielensä ja toimivat jopa irrationaalisesti.

Itävaltalaiset taloustieteilijät käsittävät, että tulevaisuus on aina epävarma, ei radikaalisti mutta pääosin. Alkujaankin taloudellisen ongelman aiheuttaa ihmisen toiminta epävarmassa maailmassa jatkuvassa niukkuudessa. Tarvitsemme yrittäjiä ja hintoja avuksemme selviytyäksemme epävarmuudesta, vaikkakaan tätä ei voida tehdä koskaan täysin.

Yrittäjien, ei taloustieteilijöiden, tehtävänä on ennustaa tulevaa. Tämä ei tarkoita, etteikö itävaltalaiset taloustieteilijät pysty odottamaan tiettyjä seurauksia tietyille valtion poliitikoille. He tietävät esimerkiksi, että hintakatot luovat aina ja kaikkialla puutetta ja että rahan tarjonnan laajennukset aiheuttavat yleistä hintojen nousua ja suhdannevaihteluja, vaikkakaan he eivät voi tietää tarkkaa aikaa tai näiden ennakoitujen tapahtumien luonnetta.

Valtion numerot

Viimeinen osa-alue teoriassa, jossa itävaltalaiset eroavat valtavirrasta, on taloudelliset tilastot. Itävaltalaiset ovat kriittisiä useimpien olemassa olevien talouden tilastollisten toimenpiteiden sisällölle. He ovat myös kriittisiä niiden käyttökohteille. Käytetään esimerkkinä kysymystä hintojen joustavuudesta, joka otaksuttavasti mittaa kuluttajien vastaanottavuutta hintojen muutoksille. Ongelman ydin on kielikuvassa ja sen sovelluksissa. Se olettaa, että joustavuutta ilmenee ihmisen toiminnasta riippumattomasti ja että ne voidaan tietää ennen kokemusta. Mutta historialliset kulutuskäyttäytymisen mittaukset eivät muodosta taloudellista teoriaa.

Toinen esimerkki kyseenalaisista tilastollisista tekniikoista on indeksinumero, pääasiallinen keino, jolla valtio laskee inflaation. Indeksinumeroiden ongelmana on, että ne peittävät suhteelliset hintamuutokset hyödykkeiden ja toimialojen välillä ja suhteelliset hintamuutokset ovat ensisijaisen tärkeitä. Tämä ei tarkoita, että kuluttajahintaindeksi olisi tarpeeton, vaan ainoastaan että se ei ole luotettava indikaattori, että se on altis laajalle väärinkäytölle ja että se naamio erittäin monimutkaiset hintamuutokset toimialojen välillä.

Myös bruttokansantuotteen tilastot ovat täynnä keynesiläisen mallin sisäsyntyisiä rakenteellisia epäkohtia. Valtion kulutusta pidetään osana kokonaiskysyntää ilman mitään pyrkimystä ottaa huomioon verotuksen säännöstelyn ja uudelleenjakamisen hävittäviä kustannuksia. Jos asia olisi itävaltalaisista kiinni, niin valtio ei keräisi yhtään taloudellista tilastoa. Tällaista informaatiota käytetään pääosin talouden suunnitteluun.

Julkinen politiikka

Itävaltalaisille talouden säännöstely on aina tuhoisaa vauraudelle, koska se kohdentaa resursseja väärin ja on erittäin vahingollista pienille yrityksille ja yrittäjyydelle.

Viime vuosina ympäristölainsäädäntö on ollut yksi pahimmista pahantekijöistä. Kukaan ei pysty laskemaan lakiin puhtaasta ilmasta tai kosteikkoihin ja uhanalaisten lajien politiikkoihin liittyviä ainutlaatuisia tappioita.

Ympäristöpolitiikka kuitenkin kykenee nimenomaisesti siihen mihin se pyrkii: alentamaan elintasoa. Mutta antitrust-politiikka ei tuota kilpailukykyä sen julistetun toimintapolitiikkansa vastaisesti. Sellaiset möröt kuin saalistushinnoittelu pelottelee yhä byrokraatteja oikeusministeriössä, kun taas yksinkertainen taloudellinen analyysi kykenee kumoamaan ajatukset siitä, että kilpailija pystyy myymään alla tuotantokustannuksiensa valloittaakseen maailman ja myöhemmin veloittamaan monopolihintoja. Yritys joka pyrkii myymään alle tuotantokustannuksiensa kärsii tappioista loputtomasti. Sillä hetkellä kun se pyrkii nostamaan hintojaan, se kutsuu kilpailijat takaisin markkinoille.

Kansalaisoikeuslainsäädäntö edustaa erästä kaikkein häiritsevintä sääntelyn interventioita työmarkkinoilla. Kun työnantajat eivät voi palkata, erottaa tai ylentää ansiokriteeriensä perusteella, tapahtuu sijoittumisen vääristymiä yrityksessä ja yleisesti työmarkkinoilla. Lisäksi luomalla tietyille ryhmille laillisia etuoikeuksia kansalaisoikeuslainsäädäntö heikentää yleisön tajua oikeudenmukaisuudesta, joka on markkinoiden tunnusmerkki.

Tässä on yksi kustannus lisää talouden sääntelystä: se estää yrittäjällistä innovoinnin prosessia. Tämä prosessi perustuu pääoman laajoille vaihtoehtoisille käyttötavoille. Valtion sääntely kuitenkin rajoittaa yrittäjien vaihtoehtoja ja asettaa esteitä yrittäjällisten kykyjen harjoittamiselle. Esimerkiksi turvallisuus-, terveys- ja työlainsäädäntö eivät pelkästään estä tuotantoa, vaan ne haittaavat myös parempien tuotantomenetelmien kehittämistä.

Itävaltalaiset ovat myös kehittäneet vakuuttavaa kritiikkiä uudelleenjakamisesta. Tavanomainen hyvinvointiteoria esittää, että jos vähenevän rajahyödyn laki pitää paikkansa, silloin kokonaishyötyä voidaan helposti lisätä. Jos rikkaalta mieheltä otetaan dollari, hänen hyvinvointinsa vähenee hiukan, mutta tämä dollarin arvon on hänelle vähemmän kuin köyhälle. Siten dollarin jakaminen uudelleen rikkaalta köyhälle lisää kokonaishyötyä näiden kahden välillä. Seurauksena on, että hyvinvointi voidaan maksimoida tulojen täyden tasa-arvoisuuden avulla. Itävaltalaisten mukaan tässä on se ongelmana, että hyötyjä ei voida laskea yhteen tai vähentää, koska ne ovat subjektiivisia.

Uudelleenjakaminen ottaa omistajilta ja tuottajilta ja antaa sisimmiltään ei-omistajille ja ei-tuottajille. Tämä vähentää uudelleenjaetun omaisuuden arvoa. Kokonaishyvinvoinnin lisäämisen sijaan uudelleenjakaminen alentaa sitä. Tekemällä omaisuuden ja sen arvon vähemmän turvalliseksi tulonsiirrot heikentävät etuja omistajuudesta ja tuotannosta ja alentavat siten kannustimia molempiin.

Itävaltalaiset torjuvat uudelleenjakamisen käytön talouden elvyttämiseksi tai taloudellisen aktiviteetin rakenteen manipuloimiseksi muunlaiseksi. Esimerkiksi verojen korotuksista on ainoastaan vahinkoa. Verojen toinen nimi on vaurauden tuhoaminen. Ne konfiskoivat pakkovaltaisesti omaisuutta, joka muutoin voitaisiin säästää tai sijoittaa, rajoittaen siten mahdollisia kulutusvaihtoehtoja. Ei ole myöskään olemassa pelkästään kuluttajiin kohdistuvaa verotusta. Kaikki verot vähentävät tuotantoa.

Itävaltalaiset eivät yhdy näkemykseen, ettei budjetin alijäämillä ole merkitystä. Itse asiassa vaatimus julkisten tai ulkomaisten velkakirjanhaltijoiden alijäämien rahoittamisesta ajaa korkotasoja ylös ja syrjäyttää varteenotettavia yksityisiä investointeja. Alijäämät luovat myös vaaran, että ne rahoitetaan keskuspankin inflaatiolla. Vastaus alijäämiin ei kuitenkaan ole lisätä verotusta, joka on alijäämiä tuhoisampaa, vaan tasapainottaa budjetti välttämättömillä kulujen leikkauksilla. Mistä leikata? Kaikkialta.

Yksinomaan tasapainoinen budjetti ei ole ihannetilanne. Ali- tai ylijäämistä huolimatta valtion kulutuksen itsessään tulisi olla mahdollisimman pientä. Miksi? Koska tällainen kulutus poikkeuttaa resursseja niiden paremmasta käytöstä yksityisillä markkinoilla.

Puhutaan ”valtion investoinneista” tänne tai tuonne. Itävaltalaiset torjuvat tämän ristiriitaisena terminä. Oikeat investoinnit tapahtuvat kapitalistien laittaessa omat rahansa riskille alttiiksi pyrkiessään tyydyttämään tulevaa kulutuskysyntää. Valtio rajoittaa kulutuskysynnän tyydyttymistä haittaamalla yksityisen sektorin tuotantoa. Lisäksi valtion investoinnit ovat pahamaineista rahan tuhlausta ja ne ovat itse asiassa poliitikkojen ja byrokraattien kulutusta.

Raha ja pankkitoiminta

Valtavirran taloustieteilijät katsovat, että valtion tulee kontrolloida rahapolitiikkaa ja pankkitoiminnan rakennetta kartelleilla, talletusvakuutuksilla ja joustavalla fiat-valuutalla. Itävaltalaiset hylkäävät koko tämän paradigman ja väittävät vapaiden markkinoiden kontrolloivan kaikkia paremmin. Itse asiassa siinä laajuudessa kuin meillä on nykyään vakavia ja radikaaleja ehdotuksia markkinoiden suuremmasta roolista pankkitoiminnassa ja rahatalouspolitiikassa, nämä ovat itävaltalaisen koulukunnan ansiota.

Talletusturva on ollut yleisön mielissä säästöpankkitoimialan romahduksesta lähtien. Valtio takaa veronmaksajien rahoilla talletukset ja lainat, ja tämä tekee rahoituslaitoksista vähemmän huolellisia. Tosiasiallisesti valtio tekee rahoituslaitoksille mitä salliva vanhempi tekee lapselle: rohkaisee huonoon käytökseen poistamalla rangaistuksen uhan.

Itävaltalaiset poistaisivat talletusturvan ja eivät pelkästään antaisi talletuspakojen tapahtua, vaan arvostaisivat sen mahdollisuutta välttämättömänä rajoittimena. Itävaltalaisessa rahajärjestyksessä vararikkoisia ja maksukyvyttömiä instituutioita ei pelastettaisi viimekäden rahoittajalla eli veronmaksajien rahoilla.

Suurin osa itävaltalaista keskitetyn pankkitoiminnan kritiikkiä keskittyy Mises-Hayek suhdannevaihteluteoriaan. Molemmat esittivät, että keskuspankki markkinoiden sijaan on vastuussa liiketoiminnan kausittaisesta käytöksestä. Todistaakseen teoriaansa itävaltalaiset ovat tehneet laajoja tutkimuksia monista historiallisista taantumien ja elpymisten ajanjaksoista osoittaakseen, että niitä jokaista edelsi keskuspankin masinointi.

Teorian mukaan keskuspankin pyrkimykset alentaa korkotasoja alle niiden luonnollisten tasojen saa lainaajat pääomahyödyketeollisuudessa yli-investoimaan hankkeisiinsa. Alhaisempi korkotaso on tavallisesti merkki siitä, että kuluttajien säästöjä on saatavilla tukemaan uutta tuotantoa. Toisin sanoen jos tuottaja lainaa rakentaakseen uuden rakennuksen, tällöin on olemassa riittävästi säästöjä kuluttajien rakennuksessa valmistettujen tuotteiden ja palveluiden ostamiseksi. Aloitetut hankkeet voidaan ylläpitää. Mutta keinotekoisesti alennetut korkotasot johdattavat liiketoiminnot ryhtymään tarpeettomiin hankkeisiin. Tämä saa aikaan keinotekoisen noususuhdanteen, jota seuraa laskukausi kun ilmenee ettei säästöjä ole riittävästi perustelemaan laajentumisen astetta.

Itävaltalaiset tuovat esiin, että monetaristien kasvusääntö jättää huomiotta jopa kaikkein pienimpien rahan ja luottojen ”injektiovaikutukset”. Tällaiset lisäykset luovat aina suhdannevaihteluilmiön, vaikka se työskentelisi ylläpitääkseen suhteellisen vakaata indeksinumeroa kuten 1920- ja 1980-luvuilla.

Mitä päättäjien tulisi tehdä talouden astuessa taantumaan? Pääosin ei mitään. Luottojen noususuhdanteen aikana luotujen virheinvestointien poispyyhkiminen kestää aikansa. Käynnistettyjen hankkeiden täytyy mennä konkurssiin, virheellisesti palkattujen työntekijöiden täytyy menettää työnsä ja palkkojen tulee laskea. Sen jälkeen kun talous on siivottu keskuspankin aiheuttamista huonoista investoinneista, uusi kasvu voi alkaa pohjautuen realistiseen arvioon kuluttajien tulevasta käyttäytymisestä.

Jos valtio haluaa nopeuttaa elpymisprosessia esimerkiksi tulevien vaalien takia, se pystyy tekemään jotain. Se voi leikata veroja asettaen lisää vaurautta yksityisiin käsiin elpymisen nopeuttamiseksi. Se voi poistaa säännöstelyä, joka rajoittaa yksityissektorin kasvua. Se voi leikata kulutusta ja vähentää luottomarkkinoiden kysyntää. Se voi kumota polkumyynnin vastaiset lait ja leikata tariffeja ja kiintiöitä salliakseen kuluttajille ostaa tuontitavaroita halvemmilla hinnoilla.

Keskitetty pankkitoiminta luo myös kannustimia inflatorisille rahapolitiikoille. Ei ole sattumaa, että Federal Reserve Systemin luomisen jälkeen dollarin arvo on laskenut 98 prosenttia. Markkinat eivät saaneet tätä aikaan. Syyllinen on keskuspankki, jonka institutionaalinen logiikka ajaa sitä inflatorista politiikkaa kohden samoin kuin väärentäjää pitämään painokoneensa käynnissä.

Itävaltalaiset uudistaisivat tätä perustavanlaatuisilla tavoilla. Misesiläiset kannattavat paluuta sadan prosentin kultakolikkokantaan, osittaisen kassavarantovelvoitteisen liikepankkitoiminnan päättämistä ja keskuspankin lopettamista, kun taas hayekilaiset kannattavat järjestelmää, jossa kuluttajat valitsevat useista vaihtoehtoisista valuutoista.

Itävaltalaisen koulukunnan tulevaisuus

Itävaltalainen taloustiede on nykyään nousussa. Misesin töitä luetaan ja niistä keskustellaan kaikkialla Länsi- ja Itä-Euroopassa, entisessä Neuvostoliitossa yhtä lailla kuin Latinalaisessa Amerikassa ja Pohjois-Aasiassa. Mutta erityisen rohkaisevaa on uusi mielenkiinto Amerikassa, jossa itävaltalaisen koulukunnan näkemyksiä kaivataan erityisen kipeästi.

Ludwig von Mises instituutin menestys on todistus tästä uudesta mielenkiinnosta. Instituutin pääasiallinen tehtävä on varmistaa, että itävaltalainen koulukunta on merkittävä voima talouskeskusteluissa. Tätä päämäärää varten olemme tukeneet ja organisoineet satoja akateemisia taloustieteilijöitä, tarjonneet akateemisia ja julkisia myyntipisteitä heidän töilleen, opettaneet tuhansia yliopisto-opiskelijoita itävaltalaiseen teoriaan, jakaneet miljoonia julkaisuja ja muodostanut älyllisiä yhteisöjä, kaikkein merkittävimpinä Auburn yliopisto ja Nevadan yliopisto Las Vegeasissa, joissa nämä ajatukset kukoistavat.

Järjestämme joka kesä Mises yliopistoksi kutsutun opetuksellisen seminaarin itävaltalaisesta koulukunnasta yli 25 hengen tiedekunnan voimalla ja huippuopiskelijoiden kanssa ympäri maata. Meillä on myös akateemisia konferensseja teoreettisista ja historiallisista aiheista ja instituutin akateemikot ovat säännöllisiä osallistujia moniin akateemisiin tapaamisiin.

Transaction Publishers on tukijana instituutin akateemiselle julkaisulle Quarterly Journal of Austrian Economics, ainoalle neljännesvuosittaiselle ainoastaan itävaltalaiselle koulukunnalle omistetulle julkaisulle englanninkielisessä maailmassa. Transaction julkaisee myös eräitä kirjojamme. The Austrian Economics uutiskirjeen kirjoittaa ja toimittaa Itävaltalaisen koulun jatko-opiskelijat. The Free Market julkaisu soveltaa itävaltalaisia käsityksiä valtiollisen politiikan aiheisiin.

Mises instituutti tukee satojen oppilaitosten ja yliopistojen oppilaita ja henkilökuntaa. Meillä on ohjelma vieraileville tutkijoille väitöskirjan loppuunsaattamiseksi ja vieraileville tutkijoille uuteen tutkimukseen ryhtymiseksi yhtä lailla meidän pääkeskuksemme kanssa jatko-opiskelijoille. Auburnissa instituutin itävaltalaisen taloustieteen työpaja tutkii uusia historian, teorian ja politiikan alueita ja viikoittainen keskustelu kerää oppilaita ja henkilöstöä yhteen soveltamaan itävaltalaista ajattelua poikkitieteellisessä asiayhteydessä.

Uusia kirjoja itävaltalaisesta koulukunnasta ilmestyy muutaman kuukauden välein ja itävaltalaiset kirjoittavat myös kaikkiin merkittäviin akateemisiin julkaisuihin. Misesiläisiä näkemyksiä esitetään sadoissa taloustieteen luokkahuoneissa ympäri maata (siinä missä niitä 20 vuotta sitten esitettiin vähemmässä kuin tusinassa luokkahuoneita). Itävaltalaiset ovat tässä ammattikunnassa nousevia tähtiä, taloustieteilijöitä uusina ajatuksineen jotka vetoavat oppilaisiin, niitä jotka ovat markkinoiden puolella ja valtiojohtoisuuden vastaisen suuntauksen eturintamassa.

Monia näistä akateemikoista Mises instituutti on tukenut akateemisilla konferensseillaan, julkaisuillaan ja opetusohjelmillaan. Instituutin tuella itävaltalainen koulukunta, perinne ja rakentava radikalismi yhdistyvät luomaan vetoavan ja älyllisesti elinvoimaisen vaihtoehdon tavanomaiselle ajattelulle.

Itävaltalaisen taloustieteen tulevaisuus on kirkas, joka enteilee hyvää itse vapauden tulevaisuudelle. Sillä jos käännämme tällä vuosisadalla valtiojohtoisuuden suuntauksen ympäri ja luomme uudestaan vapaat markkinat, tällöin älyllisen perustan tulee olla itävaltalainen koulukunta. Tämä on itävaltalaisen koulukunnan merkitys.

Viitteet

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli:Why Austrian Economics Matters

Matemaattinen menetelmä, kuten niin monet muutkin virhekäsitykset, ovat saapuneet ja hallinneet nykyistä taloustieteellistä ajattelua positivistisen tietoteorian läpitunkemana. Positivismi on perimmältään fysiikan metodologian tulkinta, joka on paisunut kaikille alueille yleiseksi tiedon teoriaksi.

Perustelut kuuluvat seuraavasti: Fysiikka on ainoa todella menestynyt tiede. ”Yhteiskuntatieteet” ovat takapajuisia, koska ne eivät voi mitata, ennustaa täsmällisesti jne. Siksi niiden täytyy omaksua fysiikan menetelmä tullakseen menestyviksi. Ja luonnollisesti eräs fysiikan peruskivistä on matematiikan käyttö.

Positivisteilla on taipumuksena jakaa maailmaa yhtäältä fysiikan totuuksiin ja toisaalta ”runouteen”; tästä johtuu heidän matematiikan käyttönsä ja ivansa sanallista taloustiedettä kohtaan ”kirjallisuutena”.

Kuten professori Mises on tuonut esiin, fysiikan tutkiman luonnollisen maailman ja ihmisen toiminnan maailman välillä on ratkaiseva ero.

Fysiikassa luonnon tosiasiat ovat meille annettuja. Ne voidaan hajottaa laboratoriossa pienimpiin osasiinsa ja tutkia niiden liikkeitä. Sen sijaan emme tunne fyysisten partikkelien liikkeitä selittäviä lakeja; ne ovat ilman motiivia.

Sen vuoksi joudumme etsimään syitä olettamalla yleisiä teorioita ja johtamaan näistä perusolettamuksista, ei pelkästään alkuperäisiä tosiasioita, vaan myös muita teorioita, jotka voidaan todentaa suoraan tosiasioilla (kuuluisa ”toiminnallisen merkityksen” käsite). Huolimatta siitä kuinka paljon etenemme fysiikan lakien ymmärryksessämme, tietämyksemme ei ole koskaan absoluuttista, koska lakeja voidaan aina korjata vielä yleisemmillä laeilla ja empiirisellä lisätutkimuksella.

Taloustieteessä olosuhteet ovat kuitenkin lähes päinvastaiset. Tunnemme syyn ihmisen toiminnalle – toisin kuin kivien liikkeelle – se on motivoitunutta. Siksi voimme rakentaa taloustieteen perusolettamuksiin perustuvaksi – kuten ihmisen toiminnan olemassaoloon ja toiminnan loogisiin seurauksiin – jotka tiedetään alkujaan tosiksi.

Sen vuoksi voimme askel kerrallaan johtaa näistä perusolettamuksista lait, jotka ovat myös aina tosia. Ja tämä tietämys on suhteellisen sijaan absoluuttista nimenomaan, koska alkuperäiset perusolettamukset ovat jo tunnettuja. Toisaalta ihmisen toiminnassa ei ole olemassa mitään ”tosiasioiden” perusosasia; historian tapahtumat ovat monimutkainen ilmiö, jotka eivät voi ”testata” mitään. Ne itsessään voidaan selittää soveltamalla monia relevantteja teorioita monimutkaisen ”tosiasian” eri osapuoliin.

Miksi matematiikka on niin hyödyllistä fysiikassa? Koska perusolettamukset ja niistä johdetut lait ovat nimenomaisesti tuntemattomia ja tosiasiallisesti merkityksettömiä. Niiden merkitys on ainoastaan ”toiminnallista”, koska ne ovat merkityksellisiä siinä määrin kuin ne selittävät annettuja tosiasioita.

Sen vuoksi painovoimalain yhtälö itsessään on merkityksetön. Se on meille merkityksellinen ainoastaan suhteessa tosiasioihin, joita me ihmiset havainnoimme ja joita se laki voi selittää. Tämän seurauksena matematiikka, joka suorittaa deduktiivisia toimintoja merkityksettömille symboleille, soveltuu täydellisesti fysiikan menetelmille.

Sen sijaan taloustiede aloittaa perusolettamuksesta, joka on meille tunnettu ja merkityksellinen – ihmisen toiminnasta. Koska toiminta itsessään on merkityksellistä, kaikki askel kerrallaan siitä johdetut lait ovat myös merkityksellisiä. Tämä on vastaus niille kriitikoille (kuten Schuller, American Economics Review [maaliskuu 1951], s. 188), jotka vaativat professori Misesiä käyttämään matemaattisen logiikan menetelmiä sanallisen logiikan sijaan. Koska matemaattinen logiikka käsittelee merkityksettömiä symboleja, sen käyttö riisuisi kaiken merkityksen taloustieteeltä.

Toisaalta sanallinen logiikka sallii jokaisen johdettavana olevan lain olevan merkityksellinen. Taloustieteen lakien tiedetään jo valmiiksi olevan merkityksellisesti tosia; niiden ei tarvitse lainata merkitystään ”toiminnallisilta” testeiltä. Sen vuoksi se mitä matematiikka enimmillään mahdollisesti voisi tehdä on kääntää työläästi sanalliset symbolit merkityksettömiksi muodollisiksi symboleiksi ja sitten joka askeleella kääntää ne uudelleen sanoiksi.

Matemaattisten symbolien hedelmättömyyden takia tällainen toiminta todennäköisesti johtaisi vakaviin virheisiin.  Jos kuitenkin joku on tarpeeksi kovapäinen ryhtyäkseen tällaiseen hankkeeseen, voimme vain toivottaa hänelle onnea. Ja silti tällaiset käännökset ja uudelleenkäännökset putoavat yhdellä Occamin partaveitsen iskulla – kuuluisa tieteellinen periaate, jonka mukaan ei tulisi olla tarpeettomia kokonaisuuksien moninkertaistumia, toisin sanoen, että tiede on mahdollisimman yksinkertaista.[1]

Koska fysiikassa tieto ei ole koskaan varmaa ja absoluuttista, positivisti ei voi koskaan ymmärtää kuinka taloustieteilijä voi päätyä varmoihin totuuksiin; sen vuoksi he syyttävät taloustieteilijän olevan ”apriorinen” ja ”dogmaattinen”. Samoin syy-suhteella fysiikassa on taipumus olla hatara, ja positiivisteillä on ollut taipumus korvata syyn käsite ”keskinäisellä määrittymisellä”. Matemaattiset yhtälöt ovat soveliaita ainutlaatuisesti kuvaamaan tekijöiden keskinäistä määrittymistä erityisesti määrittyvien syy ja seuraus –suhteiden sijasta. Siten jälleen kerran matematiikka soveltuu fysiikkaan harvinaisen hyvin.

Minulla on syviä filosofisia epäilyksiä siitä, voidaanko syy-suhteen käsite todella poistaa fysiikasta. Mutta joka tapauksessa sitä ei varmasti voida poistaa taloustieteestä. Sillä taloustieteessä syy on tiedossa alusta alkaen – ihmisen toiminta käyttämällä keinoja päämääriin. Tästä voimme johtaa erityisesti määrittyvät vaikutukset, ei keskinäisesti määrittyvät yhtälöt. Tämä on toinen syy sille miksi matematiikka on ainutlaatuisen soveltumaton taloustieteeseen.

Positivistiset taloustieteilijät ovat sen vuoksi irvailleet prakseologisten taloustieteilijöiden olevan mielenkiintoisia, mutta toivottoman tietämättömiä matematiikassa. Näin Frank Knight kommentoi Carl Mengeriä:

 
George Stigler kirjoittaa Böhm-Bawerkin epäonnistumisesta ymmärtää ”keskinäisen määrittymisen ja tasapainon käsitteitä (kehitettynä yhtälöryhmän teorian avulla). Keskinäinen määrittyminen (gegenseitige Interdependenz) on torjuttu vanhemmalla syyn ja seuraussuhteen käsitteellä”. Ja Stigler lisää selittävän alaviitteen, ”Böhm-Bawerk ei ollut oppinut matematiikassa”[2], josta me kaikki voimme esittää hiljaisen kiitoksemme.

Ja viimeiseksi nykyisen taloustieteen todellinen keskushahmo – Paul Samuelson – tukee Alan Sweenyn kritiikkiä Misesistä ja Stiglerin lähestymistapaa hyötyyn ja toiminnan teoriaan sen ollen ”tautologinen” (suosittu positivistinen käsite) – ja huolettomasti väheksyy Misesin regressioteoreemaa vähämerkityksenä, koska se nojaa tyypillisiin  ”kirjallisuuden kirjoittajien pelkoihin” kehäpäätelmistä. Meidän täytyy olla huolissaan kehäpäätelmistä syyn ja seurauksen merkityksessä, koska Walras ja hänen seuraajansa kehittivät ”ajatuksen yleisestä tasapainosta, jossa kaikki suuruudet määrittyvät samanaikaisesti vahvasti toisistaan riippuvaisten suhteiden avulla.”[3]

Olen pyrkinyt tässä artikkelissa käsittelemään matemaattista taloustiedettä parhaassa mahdollisessa valossa. Tosiasiassa matemaattiset menetelmät tuovat välttämättä mukanaan monia virheitä ja typeryyksiä, jota ei tässä voida esittää tarkemmin.

Esimerkiksi laskennon käyttö, joka on ollut kotoperäistä matemaattiselle taloustieteelle, olettaa äärettömän pieniä askelmia. Äärettömän pienet askeleet saattavat sopia fysiikkaan, jossa partikkelit liikkuvat tiettyjä polkuja pitkin; mutta ne ovat täysin sopimattomia ihmisen toiminnan tieteeseen, jossa yksilöt harkitsevat asiaa juuri silloin kun siitä tulee riitävän iso nähtäväksi ja tärkeä. Ihmisen toiminta tapahtuu diskreetteinä askelina, ei äärettömän pieninä.

Esimerkkinä järjettömyyden määrästä tarjoan todisteena intialaisen taloustieteilijä S. S. Senguptan artikkelia Metroeconomica -julkaisussa: ”Complex Numbers: An Essay of Identification”, (joulukuu 1954, s. 129-34). Sengupta käsittelee vaihdannan transaktiota kompleksinumerona; siten jos kolme dollaria vaihdetaan kahteen yksikköön hyödykkeitä; tämä antaa hänelle kolmea ja kahta käyttäen kompleksinumeron. Jos neljä dollaria vaihdetaan kuuteen yksikkö hyödykettä, saamme toisen kompleksinumeron. Tämän jälkeen hän lisää, kertoo jne. kompleksinumerot ja luulee pääsevänsä suuriin taloustieteellisiin totuuksiin.

Paras lukijan opas matemaattisen taloustieteen viidakkoon on sivuuttaa hienostunut yhtälöiden sekasorto ja katsoa alla olevia oletuksia. Poikkeuksetta ne ovat lukumääräisesti harvoja, yksinkertaisia ja vääriä. Ne ovat vääriä nimenomaisesti, koska matemaattiset taloustieteilijät ovat positivisteja, jotka eivät tiedä että taloustiede nojaa tosiin aksioomiin.

Sen vuoksi matemaattiset taloustieteilijät muotoilevat oletuksia, jotka ovat varmasti vääriä tai osittain vääriä, mutta joiden he toivovat palvelevan hyödyllisinä likiarvoina niin kuin ne toimisivat fysiikassa. Olennaista on olla tulematta matemaattisesta olemuksesta pelotelluksi.

Viitteet:

1) Matemaattisen logiikan filosofian suosio verbaaliseen logiikkaan verrattuna voidaan katsoa aiheutuvan positivismin vaikutusvallasta filosofiassa. Oivalluksesta, että matemaattinen logiikka on alisteista sanalliselle, ks. Andreé Laelandesin ja Renée Poirierin huomautukset “logiikasta” ja “logistique” teoksessa (A. Laelande, ed.) Vocabulaire Technique et Critique de la Philosophie, 6 p. ( 6. eEd., (Pariisi, 1951). s. 574, 579.

2) Cf. George J Stigler, Production and Distribution Theories, (New York, 1946), s. 181

3) Cf. Saul Samuelson, Foundations of Economics, (Cambridge, 1947)

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: A Note On Mathematical Economics

Valtavirran taloustieteilijät ja niin kutsutut asiantuntijat ovat täyttäneet suurimman osan amerikkalaisten mieliä monilla taloudellisilla myyteillä, joita media jatkuvasti vahvistetaan ja joita toistellaan kaduilla. Nämä myytit ovat parhaassa tapauksessa virheellisiä, toisinaan perustuen puolitotuuksiin. Suurin osa niistä on yksinkertaisesti väärin. Kuulemme ja luemme niitä joka päivä: ”inflaatio” aiheuttaa nousevat öljyn hinnat; kulutus on talouskasvun kaikkein tärkein elementti; matalat korot auttavat taloutta; valtion kulutus auttaa ”elvyttämään” taloutta; on ”kriisi” energiasta ja monia muita. Käsittelemme kaikkein yleisimpiä ja käymme läpi todellisuutta näiden myyttien takana.

Inflaatio- ja energiamyytit

Inflaatio – tai paremminkin hintojen yleinen nousu [1] – ja nousu energiahinnoissa ovat asioita, jotka ovat aina luoneet lukuisia taloudellisia myyttejä. Seuraavat ovat muutamia kaikkein yleisimpiä.

1. Myytti: ”Riippuvuus ulkomaisesta öljystä”

Tämä myytti esittää, että öljyhintojen ongelma johtuu Amerikan ”riippuvuudesta” ulkomaisesta öljystä. Ollen yksi pahimmista taloudellisista myyteistä, se vetoaa taloudellisiin isänmaallisuuteen ja ksenofobisiin tunteisiin, jotka ovat toisinaan läpitunkevia Yhdysvalloissa.

Korkealla öljyn hinnalla ei ole mitään tekemistä sen alkuperän kanssa; öljyn hinta määräytyy kansainvälisillä markkinoilla. Jos Yhdysvallat tuottaisi 100 prosenttia kuluttamastaan öljystä, hinta olisi edelleen sama, jos maailmanlaajuinen kysyntä ja tarjonta pysyisivät samoina. Öljy on raaka-aine, joten Yhdysvalloissa tuotetun barrelin hinta on periaatteessa sama kuin missä tahansa muussa maassa tuotetun öljybarrelin hinta, mutta kulut työstä, maasta ja lainsäädännöllisistä vaatimuksista ovat yleensä korkeammat Yhdysvalloissa kuin kolmansissa maissa. Näiden kustannusten alentaminen tukisi tarjontaa. Tarjonnan lisäys, joko Yhdysvalloissa tai muualla, painaa hintoja alemmaksi.

Tuotteen maahantuonti ei tarkoita ”riippuvuutta” siitä. Tämä on kuin sanoisi, että kun ”maahantuomme” ruokaa läheisestä kaupasta olemme ”riippuvaisia” kaupasta. Yleensä juuri päinvastainen pitää paikkansa; viejät ovat riippuvaisia meistä, koska olemme asiakas. Lisäksi maahantuonti yleensä tarkoittaa alhaisemmalla hinnalla ostamista siinä missä tuottaminen Yhdysvalloissa usein tarkoittaa kulutusta korkeammilla hinnoilla. Tämän voi todeta halvoilla maahantuoduilla tuotteilla, joita voimme ostaa Kiinasta, vertaamalla näitä usein samoja tuotteita korkeampiin hintoihin Yhdysvalloissa valmistettuna. Uskomatonta asiassa on, että protektionistit väittävät toisaalta että Amerikkaa pitäisi ”suojella” halvalta maahantuonnilta, mutta kun on kyse öljystä, he sanovat että meitä pitäisi ”suojella” ”kalliilta tuontiöljyltä.”

Useimmat, ellei kaikki, öljyn kalliimmat hinnat voidaan selittää rahan tarjonnan laajentamisella tai dollarin arvon alentamisella. Syy ei ole ulkomaisissa tuottajissa; syypää on keskuspankkimme.

2. Myytti: ”Inflaation aiheuttaa nousevat öljyn hinnat”

Väärin. Jos rahan tarjonta pysyisi vakiona, silloin yhden tuotteen kuten öljyn hinnan nousu aiheuttaisi hinnan alennuksen muissa tuotteissa. Jos öljyyn kulutetaan enemmän rahaa, silloin rahaa on vähemmän käytettävissä muihin tuotteisiin. Tämä puolestaan aiheuttaa pudotuksen muiden tuotteiden kysynnässä, mikä pienellä viiveellä aiheuttaa pudotuksen muiden tuotteiden hinnoissa. Todellisuudessa inflaatio on aina rahataloudellinen ilmiö, jonka aikaansaa rahan tarjonnan lisäys keskuspankkien korkotason alennustoimien seurauksena.

3. Myytti: ”Nykyisen inflaation aiheuttaa miljoonien uusien asiakkaiden lisääntynyt kysyntä Kiinassa ja Intiassa”

Aluksi tämä myytti vaikuttaa todelta. Miljoonat uudet asiakkaat ovat tulleet markkinoille ja siten on olemassa kovempi kysyntä useimmille tuotteille, mikä vaikuttaisi aikaansaavan korkeammat hinnat. Huomaamatta jää kuitenkin, että nämä uudet kuluttajat ovat myös uusia tuottajia. Yleensä useimmat ihmiset tuottavat paljon enemmän kuin kuluttavat, koska useimpien työntekijöiden täytyy tuottaa enemmän kuin he ansaitsevat palkkana (elleivät he tee näin, he menettävät työpaikkansa). Vaikkakin pitää paikkansa, että näiden uusien kuluttajien ansioista kysyntä on noussut, tarjonta on noussut vielä enemmän heidän lisääntyneen tuotantonsa vuoksi. Tämä on selvästi nähtävissä tiheinä hintojen pudotuksina useimpien Kiinassa tuotettujen tuotteiden kohdalla. Toisaalta ainoa tapa, jolla nämä uudet työntekijät voivat lisätä kulutustaan ylitse heidän ansioidensa, on luotto. Joten palaamme takaisin todelliseen syylliseen inflaation takana: luottolaajentuminen rahoitusmarkkinoilla keskuspankkien interventioiden takia.

Kulutusmyytit

Valtavirtaan nämä myytit on asettanut pääosin keynesiläiset tai kysyntäpuolen taloustieteilijät, jotka pyrkivät vaikuttamaan julkiseen politiikkaan.

4. Myytti: ”Kulutus on talouden kaikkein tärkein elementti”

Kulutus on tosiaankin tärkeä vapaassa taloudessa: erityisesti kuluttajien vapaus ostaa hyödykkeitä esteettömiltä markkinoilta. Kuitenkin avain pitkäaikaiseen taloudelliseen kasvuun on investoinnit (säästöt), jotka ovat kulutuksen vastapuoli. Julkinen politiikka joka edistää kulutusta – kuten alhaisia korkotasoja – tekee niin säästöjen kustannuksella. Vähäisemmät säästöt tarkoittavat vähemmän investointeja; talous joka ei säästä tai investoi tulee kuluttamaan kaikki resurssinsa ja päätyy lopulta konkurssiin.

5. Myytti: ”Liiallinen kulutus on vapaiden markkinoiden kapitalistisen järjestelmän ominaisuus”

Väärin. Liiallista kulutusta aiheuttaa pääosin keskuspankkien keinotekoisen alhaiset korkotasot, jotka edistävät alhaisempia säästöjä ja korkeampaa kulutusta kuin tapahtuisi luonnostaan. Tällä hetkellä säästötilien todellinen korkotaso on negatiivinen. Siten ei ole mitään taloudellista järkeä säästää. Koska nämä samat politiikat saavat hinnat nousemaan, on järkevää kuluttaa välittömästi mahdollisimman paljon ennen kuin hinnat nousevat. Näemme siis että liiallisen kulutuksen aiheuttaa valtion politiikat eikä vapaiden markkinoiden kapitalistinen järjestelmä.

6. Myytti: ”Fedin korkopolitiikka voi auttaa taloutta”

On hämmentävää kuinka useimmat amerikkalaiset – mukaan lukien useat niistä jotka taistelivat ankarasti 1900-luvulla keskitettyä suunnittelua vastaan – uskovat, että rahoitusmarkkinat ja talous hyötyvät Fedin keskitetystä manipulaatiosta ja vaikutuksesta.

Ylläpitääkseen alhaisen korkotason tavoitteensa Fedin täytyy lisätä likviditeettiä rahan tarjontaan luomalla rahaa hankkimatta lisää reservejä. Tämä on sitä huonomaineista rahan luomista ”tyhjästä”, jota niin monet arvostelevat. Monet uskovat tämän keinotekoisen likviditeettiruiskeen luovat taloudellista piristystä ja edistävän kasvua. Vaikkakin se luo ilmeisen tuottavat olosuhteet, nämä rahataloudelliset ruiskeet joudutaan ennen pitkää ”ostamaan takaisin”. Tämä takaisinmaksu tapahtuu korkeampina hintoina, niin kutsuttuna inflaationa.

Alhaiset korkotasot luovat myös valtavan siirtymän markkinoiden luonnollisen korkotason ja Fedin asettaman korkotason välille. Rahan kysynnän ja tarjonnan – pääosin säästöjen ja muiden talletusten tarjonnan ja luottojen kysynnän – tulisi asettaa korkotasot normaaleilla esteettömillä markkinoilla. Riskin tulisi myös kuulua osana markkinoiden asettamia korkotasoja.

Kun Fedi alentaa keinotekoisesti korkotasoja, se tekee niin alle markkinoiden tason, joka muodostuisi rahan kysynnän kokonaistarjonnan ja –kysynnän leikkauspisteeseen. Taso alle markkinatason luo korkeamman kysynnän luotoille; siten ihmiset ja yritykset velkaantuvat tavanomaisten tasojen yläpuolelle. Toisaalta alhaiset säästötilien tasot ajavat ihmiset nostamaan rahoja, alentaen varojen tarjontaa markkinoilla. Nämä siirtymät ovat lopulta tapahtuvan luottokriisin ytimessä, joka seuraa keinotekoisen alhaisten korkotasojen aiheuttamaa noususuhdannetta.

Nykyisten riskialttiiden rahoituskriisien aikana useimmat ihmiset vaatisivat preemiota tallettaakseen rahansa pankkiin. Lisäksi nykyisen likviditeettipulan tulisi merkitä alhaisempaa markkinoiden rahan tarjontaa. Molempien voimien tulisi painaa korkotasoja ylös. Jos markkinat olisivat häiriöttömät (tarkoittaen ilman Fedin interventioita), korkotasot olisivat korkeammat, eivät matalammat.

Nämä ja monet muut absurdit taloudelliset myytit ovat myrkyttäneet valtavirran amerikkalaisten mielet. Huolimatta oletettujen vapaiden markkinoiden voimien saapumisesta molempiin pääpuolueisiin 1980- ja 1990-luvuilla, uusia interventiollisia myyttejä vaikuttaa nousevan esiin lähes päivittäin. Vapaiden markkinoiden puolestapuhujien ja taloustieteilijöiden täytyy jatkaa kamppailua näitä vahingollisia taloudellisia myyttejä vastaan.

Viitteet:

[1] Vaikkakin inflaatio on rahan tarjonnan lisääntyminen, käytämme sanaa sen yleisessä populistisessa määritelmässä, ts. kuvaamaan yleistä hintojen nousua

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: America’s Economic Myths

Ludwig von Misesin (1881-1973), erään johtavan itävaltalaisen taloustieteen koulukunnan ajattelijan, työn läheiset seuraajat pitävät taloustiedettä a priori tieteenä, ”tieteenä, jonka väitteille voidaan antaa tinkimätön looginen perustelu, mikä erottaa itävaltalaiset, tai vielä tarkemmin misesiläiset, kaikista muista nykyisistä taloustieteen koulukunnista.”[1]

Tällainen näkemys on tosiaankin jyrkässä ristiriidassa nykyisen viimeisimmän valtavirran taloustieteen kanssa, joka on joutunut positivisimin lumouksen uhriksi: pyrkimyksenä tutkia hypoteesin totuudellisuutta yhteiskuntatieteissä, positivistit julistavat että vaaditaan ihmisten tekojen ja niiden jatkuvaa empiiristä testausta (”jos-tällöin” toteamuksilla), mahdollistaen näin tieteellisen etenemisen.[2]

Kuitenkaan positivistis-empiristinen lähestymistapa ei pidä ja ei pysty pitämään lupaustaan. Se tukee virheellisiä taloudellisia oppeja, käsittäessään väärin taloustieteen loogisen aseman. Positivistis-empirismi rohkaisee älyllisesti puhuen kulkeutumista pois vapaiden markkinoiden järjestyksestä, pohjustaen tietä kollektivismiin, sosialismiin ja jopa totalitarianismiin.

Positivistis-empirismi rohkaisee yhteiskunnallista relativismia: se kieltää kaiken a priori totuuden ihmisen toiminnan yhteiskunnallisesta todellisuudesta, kiinnittyen ”kaikki kelpaa” näkemykseen. Sellaisena yhteiskunnallinen relativismi tahtomattaan tukee yhteiskunnallisen vapaan järjestyksen vastustajia: ei ole olemassa mitään joka pääsääntöisesti voisi estää positivistis-empiristisestä doktriinista johdettuja suosituksia rikkomasta yksilöiden omistusoikeuksia.

Vuonna 1945 Friedrich August von Hayek (1899-1992) muotoili seuraukset yhteiskunnallisesta filosofiasta, joka jättää periaatteet huomioimatta:

Lähes kaikissa kehittyneissä maissa valtiollinen toiminta—mitattuna esimerkiksi valtion prosentuaalisena kulutuksena kokonaistuloista ja auktoritaarisen lainsäädännön laajuudella—on laajentunut yksilönvapauden ja vapaiden markkinoiden järjestyksen kustannuksella, valtavirran ekonomistien myöntymisellä—tai jopa julkisella kannatuksella.

Tämän takia Misesin työ taloustieteen loogisesta asemasta tulee saattaa takaisin julkiseen tietouteen: hänen työnsä itse asiassa muodostaa älyllisen suojan vapaan yhteiskunnallisen järjestyksen rappeutumista vastaan. Seuraavaksi esitellään lyhyesti itävaltalaisen taloustieteen metodologiset perusteet.[4] Lähtöpisteenä on välttämättömästi tietoteorian alue.

Tietoteoria alkupisteenä

Tietoteoria on filosofian osa-alue keskittyen ihmisen tietämyksen alkuperään, mahdollisuuksiin, laajuuteen ja yleiseen perustaan. Eräs tieto-opin avainkysymyksistä on, mistä tietämyksemme tulee?

Rationalismin mukaan tietämyksemme perustuu päättelyyn. Tietämys ei tule meille kokemuksen kautta (aistinvaraisen havainnoinnin). Se on peräisin kokonaan periaatteista, jotka edeltävät sitä ihmismielessä.

Empirismin mukaan tietämyksemme pohjautuu kokemukseen. Sen juuret ovat ajatuksessa, että kaikki mitä voimme tietää maailmasta koostuu siitä, mitä maailma antaa meidän kertoa itsestään ja meidän tulee havainnoida sitä tarkkaavaisesti.

Rationalismi ei pidä kiinni käsityksestä, että emme voi saavuttaa mitään tietoa kokemuksesta. Kuitenkin kun siirrytään tieteellisyyteen, silloin kun tunnistetaan yleisesti sovellettavia sääntöjä ja lakeja, rationalisti perustelee ettei kokemuksella ole samaa sitovuutta kuin deduktiivisella perustelulla.

Silti säännöt ja lait voidaan vahvistaa kokemuksella, mutta ne saadaan loogisella deduktiolla korkeammista—kattavista—laeista, jotka sisältyvät jo järjen käyttöön. Tässä kohtaa joudumme tekemään pikaisen katsauksen merkittävään filosofiin Immanuel Kantiin (1724-1804) ja hänen vallankumoukselliseen Puhtaan järjen kritiikkiin.

Kantin synteettiset aprioriset väitelauselmat

Kant pyrki ratkaisemaan tietoteoriallisen ongelman osoittamalla, että ihmisten tietämys objekteista tai luonnollisesta todellisuudesta yleisesti ei riipu päämääristä itsestään. Hänen mukaansa empiiriset kohteet riippuvat—jossain määrin paradoksaalisesti—meidän tietämyksestämme niistä.

Kantin mukaan ihmisten tiedollinen rakenne sinänsä tuottaisi tietämystä. Tällainen tietämys ei tule meille kokemuksen ja todellisuuden havainnoinnin kautta. Itse asiassa se juontuu kattavista periaatteista, jotka ihmisen mieli omaa ennen mitään kokemusta.

Kant teki eron a priorin ja a posteriorin välillä. Ensimmäinen viittaa arvioon, joka ilmaisee ennen mitään havaintoa hankittua tietämystä, jälkimmäisen viitatessa kokemuksen pohjalta hankittuun tietämykseen.

Tämän lisäksi Kant määritti eron synteettisten ja analyyttisten arvostelmien välillä. Analyyttinen arvostelma rajoittuu käsitteen määritelmään sisältyvän tiedon informaatioon, synteettisen arvostelman sen sijaan tarkoittaessa, että objektien arvostelma tarjoaa informaatiota tarkastellun kohteena olevasta subjektista.

Hänen erottelunsa mahdollistaa seuraavat neljä yhdistelmää:

A priori synteettiset arvostelmat eivät toista määritelmiin kuuluvaa informaatiota, eivätkä myöskään tarjoa uutta informaatiota asiasubjektista kokemuksen perusteella. Ne viittaavat ominaisuuksiin, joita ihmismieli omaa ennen kokemusta ja muovaa empiirisesti johdetusta tietämyksestä, kertoen maailman luonteesta perustuen järjen tutkimukseen itsestään.

Avainkysymys on siten, kuinka voimme tunnistaa totuuden tällaisissa synteettisissä a priori väitelauseissa, oletuksella ettei formaali logiikka riitä ja huomiot eivät ole välttämättömiä? Kantin mukaan synteettisten a priori propositioiden totuus voidaan vahvistaa varmasti itsestään selvillä materiaalisilla aksioomilla. Väitelause on itsestään selvä, koska emme voi kieltää sen totuutta ilman ajautumatta sisäiseen ristiriitaan; pyrkimys kieltää synteettisen a priori väitelauseen totuus vastaisi sen totuuden hyväksymistä.

Misesin ihmisen toiminnan aksiooma

Misesin ”toiminnan aksiooma”—väitelause että ihmiset toimivat—on tosi synteettinen a priori propositio. Väitelausetta että ihmiset toimivat ei voida kumota, koska tällainen kieltäminen määrittyisi itsessään toimintana; väitteen todenperäisyyttä ei voida poistaa.

Kaikki kategoriat jotka kuuluvat taloustieteeseen—arvo, päämäärät, keinot, valinta, kustannukset jne.—sisältyvät Misesin toiminnan peruslauseeseen. Niitä voidaan tulkita ainoastaan, jos oletamme ihmisten toimivan. Ne ovat a priori totta, loogisesti johdettuna toiminnan aksioomasta.

Misesille taloustiede seuraa sovelletun logiikan järjestystä, ja sen vuoksi hän käytti termiä prakseologia—ihmisen toiminnan logiikan tiedettä—luonnehtiakseen ihmisen toiminnan logiikan teoriaa.[5]

Misesin teki johtopäätöksen taloustieteestä,

Hans-Hermann Hoppe ilmaisee Misesin suuren oivalluksen ytimekkäästi:

Eräitä esimerkkejä a priori arvostelmista taloustieteessä

Pohditaan joitain seurauksia, jotka voidaan loogisesti johtaa Misesin ihmisen toiminnan aksioomasta. Tiedämme ihmisten toimivan; se on tosi a priori propositio, koska loogisesti ei ole mahdollista ajatella etteivät ihmiset toimi.[8]

Ihmisen toiminta pitää loogisesti sisällään vaihdannan, koska toiminta sinänsä on yhden asiantilan vaihtamista toiseksi asiantilaksi.

Ihmisen toiminta tapahtuu ajassa. Ihmisen mielenlaatu ei pysty käsittämään mitään muunlaista. Jos ihminen pystyisi saavuttamaan haluamansa päämääränsä välittömästi nykyisyydessä, hänellä ei olisi mitään syytä toimia—mutta kuten tiedämme, toiminta on välttämätöntä ihmisen luonteelle; toimimaton ihminen ei ole käsitettävissä.

Aika on niukkaa, ihmisen ollessa kuolevainen. Ja ihmisen joutuessa käyttämään aikaa saavuttaakseen päämääränsä, aika on keino halutun päämäärän saavuttamiseen.

Ajan ollessa niukka keino, ilmenee välttämättömyys valintojen tekemiselle vaihtoehtoisten päämäärien väliltä: niukkuus tarkoittaa, että yksi päämäärä voidaan saavuttaa luopumalla muista päämääristä.

Joutuessaan tekemään valintoja, ihmisen toiminta on itse asiassa tarkoituksellista käyttäytymistä: se tähtää saavuttaakseen tiettyjä päämääriä.

Päättäessään pyrkiä tiettyihin päämääriin, toimija joutuu asettamaan arvojärjestyksiä päämäärille, edustaen arvioinnin prosessia.

Toimivalla ihmisellä tulee olla ajatus kuinka saavuttaa halutut päämäärät. Jos ihminen ei ajattele pystyvänsä saavuttamaan päämääräänsä, hän ei voi toimia. Mutta kuten yllä on osoitettu, ei ole olemassa toimimatonta ihmistä.

Lisäksi kausaliteetti—toisin sanoen linkki syyn ja seurauksen välillä—on ihmisen toiminnan eräs kategoria. Jos ei ole olemassa kausaalista suhdetta, ihminen ei voi toimia—mikä on mahdotonta.

Ihmisen tulevaisuus on epävarma. Jos ihminen tietäisi tulevaisuutensa, hänen toimintansa ei pystyisi muuttamaan sitä, ja siten ihmisen toiminta todistaa, että tulevaisuus on toimijalle epävarma.

Vielä yksi Misesin ihmisen toiminnan peruslauseeseen liittyvä totuus on että ainoastaan ihmiset toimivat. Käsitteillä kuten ”valtio,” ”ryhmät” ja ”kollektiivit” ei ole olemassa omaa olemassaoloa. Niillä ei ole mitään todellisuutta; ne vain nojaavat yksilöiden toimintaan.
Hoppe tarjoaa oivaltavia esimerkkejä Misesin taloudellisista a priori propositioista:

Misesin metodologinen kaksinaisuus

Kirjansa Theory and History aivan alussa Mises käsittelee metodologista dualismia: oivallusta, että ihmisten tekoja ei voida analysoida luonnontieteiden soveltamien menetelmien perusteella, jossa positivistis-empirismistä on tullut vallitseva lähestymistapa.

Murray N. Rothbard mainitsi, että luonnontieteiden objektit (kivet, planeetat, atomit jne.) eroavat radikaalisti ihmisistä, ”ihmisen perusolemukseen kuuluu, että heillä on tavoitteita ja päämääriä, ja että he pyrkivät saavuttamaan nämä tavoitteet. Kivillä, atomeilla ja planeetoilla ei ole tavoitteita tai mieltymyksiä; sen vuoksi ne eivät valitse vaihtoehtoisia toimintatapoja.”[10]

Ja lisäksi

Tämän päivän valtavirran taloustieteen valitsema metodologinen lähestymistapa—seuraten luonnontieteissä sovellettuja—on empirismi. Mises hylkäsi tämän lähestymistavan perustuen kahden koulukunnan aihepiirien epäyhteensopivuuteen.[12]

Luonnontieteet nojaavat laboratoriokokeisiin: yksilöllisen elementin muutoksien vaikutukset toiseen elementtiin voidaan havainnoida eristyksissä. Tutkija tekee hypoteesin, ja vaaditaan havaintoja toteamaan sen oikeellisuus tai virheellisyys.

Empiirinen lähestymistapa tarkoittaa sitoutumista loppumattomaan yrityksen ja erehdyksen -menetelmään. Tällainen lähestymistapa hylkäisi ajatuksen väitelauseiden kertakaikkisesta vakiinnutetusta totuudesta, nykyään ehkä parhaiten esiintuotuna Sir Karl Raimund Popperin (1902-1994) (osittain nihilistisellä) järkeilyllä.

Popper ehdottaa että hypoteesia ei voida todentaa (tarkoittaen arvioida havainnoilla) kertakaikkisesti, koska mikään rajallinen määrä havaintoja ei koskaan pystyisi osoittamaan sen oikeellisuutta. Teoriaa voidaan pitää väliaikaisesti käytössä kunnes se lopulta osoitetaan vääräksi; tässä merkityksessä todellinen tietämys on väliaikaista.

Kuitenkaan tämä lähestymistapa ei ole yhteensopiva taloustieteen kanssa, koska ”ihmisen toiminnan suhteen ei voida toteuttaa yhtään laboratoriokoetta. Emme ole koskaan tilanteessa havainnoida ainoastaan muutosta yhdessä elementissä, kaikkien muiden tilanteen olosuhteiden pysyessä muuttumattomina.”[13]

Ensinnäkin empiiriset testit perustuvat historialliseen dataan, jonka täytyy muodostaa pohja yhteiskuntatieteiden empiiriselle lähestymistavalle. Tämä data on kontingenssia, sen ollessa aina seurausta monimutkaisesta ilmiöstä.

Toiseksi—ja tämä on kategorisesti erilaista luonnonlaeista—ihmiset voivat ja oppivat kokemuksesta ja pyrkivät muuttamaan arvoasteikkojaan ja mieltymyksiään. Tämän seurauksena ei voida olettaa aika-muuttumattomia suhteita syiden ja seurausten välille, kuten voidaan havainnoida luonnontieteissä.

Jos taloustiede on loogisesti johdettavaa a priori tiedettä kuten Mises toi esiin, mikä tällöin on empiirisen testaamisen rooli, menetelmän joka on saanut keskeisen aseman nykyisessä taloustieteessä? Kaikki pyrkimykset empiirisesti testata loogisesti johdettuja totuuksia olisivat osoituksia älyllisestä sekaannuksesta.

Otetaan synteettinen a priori väitelause kuten Pythagoraan lause: a² + b² = c². Tuottaisiko tämän loogisesti johdetun lauseen empiirinen testaaminen yhtään ylimääräistä tietämystä? Ei, kaikki tällaiset pyrkimykset menisivät hukkaan ja viestittäisivät älyllisen hämmennyksen tilaa. Sama pätee pyrkimyksiin testata loogisesti johdettuja taloustieteen väitelauseita.

Otetaan esimerkiksi laskevan rajahyödyn laki. Se määrittää että jos hyödykkeen tarjonta kasvaa yhdellä yksiköllä, tähän lisäyksikköön liitetyn arvon tulee välttämättömästi vähentyä—koska tämä lisäyksikkö voidaan ainoastaan hyödyntää keinona toteuttaa päämäärä, joka on vähemmän arvostettu kuin vähiten arvostettu tyydytetty päämäärä tällaisen hyödykkeen yksiköllä, jos tarjonnassa olisi yhden yksikön vajaus.

Empiristis-positivistinen doktriini johtaa yhteiskunnallisen relativismiin

Taloustieteen perustaminen empirismin oppiin on itse asiassa erheellinen edesottamus, joka johtaa virheellisiin tuloksiin empirismin kärsiessä vakavista loogisista puutteellisuuksista. Empirismin mukaan mitään ei voida tietää ennen empiiristä testausta. Mutta kuinka on mahdollista päätyä tällaiseen päätelmään?

Sitä ei voida johtaa tekemällä havaintoja todellisuudesta—empirismin väittämästä ainoasta tiedon lähteestä. Jos oletamme empirismin alkuoletuksen olevan kategorisesti tosi—tarkoittaen että voimme sanoa jotain joka on a priori tosi tiettyjen tapahtumien suhteesta—se todistaa vääräksi empirismin teoreeman, nimittäin että kaikki tietämys on hypoteettista luonteeltaan. Empirismi ei voi tarjota ,itään a priori tietämystä, kuten se (implisiittisesti) julistaa tekevänsä.

Tämän lisäksi empirismi esittää väitteen kykenevänsä havainnoimaan ja mittamaan ihmisen toimintaa. Kuitenkaan näitä käsitteitä ei voida johtaa itse havainnosta, kuten empirismi väittää. Itse asiassa ne edellyttävät ymmärrystä ihmisten havainnoinnista ja mittaamisesta. Jälleen empirismi joutuu myöntämään turvautuvansa tietämykseen, joka nojaa ymmärrykseen havainnoinnin sijaan.

Tosiasiallisesti empirismissä on tuhon siemen: torjuessaan mahdollisuuden mihinkään a priori totuuteen, empirismi rohkaisee ottamaan käyttöön kaikenlaisia hypoteeseja, olivat ne sitten kuinka huonosti suunniteltuja tahansa. Positivistille ei ole mitään syytä lähtökohtaisesti hylätä yhtään hypoteesia; hän allekirjoittaa moton ”kaikki kelpaa,” ja hän haluaa antaa kokemuksen päättää asian. Tässä merkityksessä empiristis-positivistinen oppi johtaa vahingolliseen yhteiskunnalliseen relativismiin.

Siinä missä empiristinen lähestymistapa saattaa olla suhteellisen harmiton luonnontieteissä, sen seuraukset yhteiskuntatieteissä ovat täysin eri asia. Esimerkiksi jos hypoteesi ennustaa vaikutuksia joiden sanotaan olevan laajasti suotavia, empirismin tukijoilla taloustieteessä on perustelu kokeilla ja katso mitä tapahtuu.

Kuitenkaan jos lopputulos ei ole hypoteesin mukainen, empirismi ei salli hypoteesin hylkäämistä vääränä. Tosiasiallisesti empirismi immunisoi hypoteesin sanomalla, että vääräksi todistettu koe oli vahinko, antaen ymmärtää käynnissä olevan kokeen todistavan sen oikeaksi. Tai vaihtoehtoisesti positivistit katsoisivat hypoteesin epäonnistumisen johtuvan kontrolloimattomista (laiminlyödyistä) tekijöistä, täten lisäten tukea yhteiskunnallisen kokeen jatkamiselle sen lopettamisen sijasta.

Empiristis-positivistisen opin tukijoiden voidaan etupäässä odottaa tulevan yhteiskunnallisten suunnittelijoiden leiristä: ihmisryhmä—joka on valtio ja kaikki sen älylliset tukijat—jotka haluavat lisätä valtaansa suhteessa muihin yhteiskunnan jäseniin.

Rahan tarjonnan yhteiskunnallinen suunnittelu—esimerkkitapaus

Otetaan esimerkiksi a priori totuus, että jokainen lisäys rahan tarjontaan vähentää rahan vaihtoarvoa, johdettuna toiminnan aksioomasta, ja että valtion politiikka rahan arvon vakauttamiseksi on mahdoton tehtävä tuhoisilla seurauksilla.

Ensinnäkin raha on hyödyke, ja kuten kaikki hyödykkeet, raha on laskevan rajahyödyn lain alainen. Jälkimmäisen mukaan rahayksikön rahahyöty markkinan edustajan kädessä vähenee, jos ja kun hänen rahavarantonsa kasvaa (muiden asioiden pysyessä muuttumattomina).[14]

Tämän seurauksena, rahan tarjonnan järjestelmässä joka sallii rahan tarjonnan lisäyksen ajan mittaan—ollen se sitten vapaiden markkinoiden raha tai valtion kontrolloima raha—rahan vaihtoarvo ei voi pysyä vakiona.

Ihmiset toimivat. Toiminta pitää sisällään muutoksen ihmisten tavaroiden ja palveluiden mieltymyksissä ja arvostuksessa. Raha ei ole poikkeustapaus. Itse asiassa, jopa jos rahan varanto pysyy muuttumattoman, joudumme odottamaan sen arvon suhteessa muihin hyödykkeisiin ja palveluihin muuttuvan ajan myötä, johtuen kiistämättömästä tosiasiasta että ihmiset toimivat.

Mises, rakentaen Carl Mengerin (1840-1921) työn pohjalta, osoitti loogisesti regressio teoreemallaan, että raha voi saada alkunsa ainoastaan vapaiden markkinoiden vaihtokaupasta, että rahaan kuuluu historiallinen osatekijä. Näin ollen raha voidaan jäljittää takaisin ihmisen toimintaan. Sitä ei voida perustaa valtion pakottavalla toiminnalla.[15]

Tällä oivalluksella on merkittäviä seurauksia rahalliseen järjestykseen.

Mises oli tietoinen, että taloudelliseen laskentaan—jossa raha on korvaamaton työkalu—tarvitaan ainoastaan pysyä erossa suurista ja äkkijyrkistä heilahteluista rahan tarjonnassa. Hän tarjosi loogisen perustan sille että markkinat pystyvät tarjoamaan tällaisen vaihdannan välineen, ilman tarvetta valtion väliintulolle.

Positivistis-empiristinen oppi kuitenkin tuki vapaiden markkinoiden rahajärjestyksen korvaamista valtiollisella rahan tarjonnan monopolilla: se teki tunnetuksi harhakuvitelman siitä, että vakaa raha olisi toivottua ja korvaamaton edellytys taloudelliselle laskennalle, ja että ainoastaan valtio, eikä vapaat markkinat, pystyisivät tarjoamaan tällaisen rahan.

Kuitenkin vakaa raha on ilman mitään loogista epäilystä yhteensopimaton ihmisen toiminnan aksiooman kanssa:

Kuten toiminnan aksiooma antaa ymmärtää, ei voi olla vakaata rahaa. Valtion rahavarannon kontrolli ei pelkästään epäonnistu pitämään lupaustaan; siitä tulee myös nimenomainen lähde taloudellisille kriiseille, pohjustaen tietä yhtä suurempiin annoksiin valtiollista väliintuloa vapaiden markkinoiden järjestykselle—kuten itävaltalaisessa bisnessyklin rahateoriassa on tuotu esille.

Jos raha ilmenee hyödykerahasta, valtion kontrollia rahan tarjonnasta ei voida toteuttaa loogisesti ilman omistusoikeuksien rikkomista sekä se voidaan toteuttaa ainoastaan taloudellisen tehokkuuden kustannuksella:

Mises oli varsin tietoinen valtion luomien taloudellisten epäarvoisuuksien ja kriisien seurauksista—molemmat suoraa seurausta teorioista, jotka hylkäävät apriorisimin taloustieteessä: tarkoittaen ihmisten pettymistä kapitalismiin. He näkevät valtion väliintulon—ihmisten vapaiden markkinoiden vastaisen mielipiteen suurella tuella—ratkaisuna kriiseille, eikä niiden nimenomaisena syynä, kutsuen yhä suurempia annoksia valtiollista yksilöiden kontrollointia.

Tarve palata Misesin apriorisimiin

Positivistis-empiristinen oppi, joka muodosta tämän päivän valtavirran taloustieteen ytimen, ei ole ainoastaan älyllinen epäonnistuminen; se myös rohkaisee—tosiasiassa yllyttää—yhteiskunnalliseen relativismiin, avaten näin oven vapaiden markkinoiden vastaisilla toimintamalleille, joita kerran liikkeelle laitettuna on vaikea hallita. Tässä merkityksessä positivismi on käytäntöön laitettuna anti-kapitalistinen doktriini.

Paluu Misesin suureen älylliseen oivallukseen—nimittäin että taloustieteelle voidaan antaa tiukka looginen perusta, kuten on ilmentynyt hänen prakseologiassaan—vaikuttaa olevan vaatimuksena estää uudet vahingot vapaan yhteiskunnan ihanteelle.

Huomautukset:

[1] Hoppe, H.-H. (2007), Economic Science and the Austrian Method, Ludwig von Mises Institute, Auburn, s. 8.

[2] Termi positiivinen taloustiede voidaan jäljittää Friedman, M. (1953), Essays in Positive Economics, University of Chicago Press, Chicago, jossa hän tosiasiallisesti asettaa suunnan tietoteoriallisen suunnan tämän päivän valtavirran taloustieteelle.

[3] Hayek, F. A. v. (1980), “Individualism: True and False,” Individualism and Economic Order, University of Chicago, p. 1.

[4] Katso esimerkiksi , Hoppe, H.-H. (2006), “On Praxeology and the Praxeological Foundation of Epistemology,” The Economics and Ethics of Private Property: Studies in Political Economy and Philosophy, 2nd edition, Ludwig von Mises Institute, Auburn, s. 265–294; idem, Economic Science and the Austrian Method, Ludwig von Mises Institute, Auburn. Also Leeson, P., and P. Boettke (2006), “Was Mises Right?” Review of Social Economy, Taylor and Francis Journals, Vol. 64, June, s. 247–265.

[5] Katso tässä asiayhteydessä Rothbard, M. N. (1997), “Praxeology: The Methodology of Austrian Economics,” The Logic of Action One: Method, Money, and the Austrian School, by Murray N. Rothbard, Cheltenham, UK: Edward Elgar, s. 58-77.

[6] Mises, L. v. (1996), Human Action, 4th edition, Fox & Wilkes, San Francisco, s. 32.

[7] Hoppe, H.-H. (2007), s. 25.

[8] Katso selitys Rothbard, M. N. (2004), Man, Economy, and State, with Power and Market, Ludwig von Mises Institute, Chapter 1.

[9] Hoppe, H.-H. (2001), Democracy: The God That Failed, New Brunswick, N. J., Transaction Publishers, s. xvii.

[10] Murray N. Rothbard, Preface to Mises, L. v. (2007), Theory and History, Ludwig von Mises Institute, Auburn, s. xiii.

[11] Ibid.

[12] See Mises, L. v. (1978), The Ultimate Foundation of Economic Science, Sheed, Andrews & McMeel, Kansas City, s. 6-7.

[13] Mises, L. v. (1996), s. 31.

[14] Usein väitetään rahan vaihtoarvon pysyvän muuttumattomana, jos rahan tarjonnan muutokseen yhdistyy muuttumaton rahan kysyntä. Vaikka tällainen johtopäätös on kiistaton, se ei perustu osittaiseen analyysiin. Jälkimmäisen mukaan analyytikko muuttaisi yhtä tekijää pitäen kaikki muut tekijät vakioina. Näin tekemällä voidaan sanoa, että lisäyksen rahan tarjontaan täytyy, ceteris paribus, johtaa rahan vaihtoarvon vähenemiseen.

[15] Rothbard osoitti, että valtion rahan tarjonnan monopoli voidaan ainoastaan vakiinnuttaa pakkolunastuksen toimella. Katso Rothbard, M. N. (1990), What Has Government Done to Our Money?, Ludwig von Mises Institute, Auburn, Alabama, kappale III “Government Meddling with Money.”

[16] Mises, L. v. (1996), s. 224.

[17] Ibid, s. 422.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: Mises’s Apriorism Against Relativism in Economics

I – KLASSINEN TALOUSTEORIA

Tarkoitukseni on esittää eräitä perustotuuksia taloudellisen kehityksen prosessista ja työllisyyden, rahan ja koron roolista siinä. Nämä totuudet eivät ole lähtöisin itävaltalaisesta koulukunnasta eivätkä ne myöskään ole olennainen osa ainoastaan tätä taloudellisen ajattelun perinnettä.

Itse asiassa suurin osa niistä oli osa kokonaisuutta jota nykyään kutsutaan klassiseksi taloustieteeksi, ja niiden todenperäisyyden tunnustaminen erotti taloustieteilijät ainutkertaisesti pelkistä intoilijoista. Silti itävaltainen koulukunta ja erityisesti Ludwig von Mises ja edesmennyt Murray N. Rothbard ovat antaneet selkeimmän ja kaikkein täydellisimmän esityksen näistä totuuksista (Mises [1949] 1966; Rothbard [1962] 1970). Lisäksi tämä koulukunta on tuonut esiin sen kaikkein tinkimättömimmän puolustuksen osoittamalla niiden olevan perimmiltään johdettavissa perustavista, kiistämättömistä väitelauseista (kuten että ihminen toimii ja tietää mitä toiminta tarkoittaa) vahvistaakseen ne totuuksina joiden kiistäminen ei olisi ainoastaan tosiasiallisesti väärin, vaan merkitsisi myös paljon ratkaisevammin loogisia ristiriitoja ja järjenvastaisuuksia.[1]

Aluksi rakennan järjestelmällisesti tämän taloudellisen kehityksen itävaltalaisen teorian. Sen jälkeen siirryn J.M. Keynesin ”uuteen” teoriaan, joka kuuluu kuten hän ylpeästi itse tunnusti ”alamaailman” taloustieteen perinteeseen (kuten merkantilismi) ja taloustieteen intoilijoihin kuten S. Gesell (Keynes 1936). Tulen osoittamaan että Keynesin uusi taloustiede, kuten tämä ”alamaailman” perinne, ei ole muuta kuin loogisen epärehellisyyden huntu, joka on saavutettu vaikeaselkoisella erikoiskielellä, määritelmiä siirtämällä ja loogisilla epäjohdonmukaisuuksilla pyrkimyksenä luoda keskusjohtoinen, vapaiden markkinoiden vastainen taloudellinen järjestelmä.

I.1 Työllisyys

”Työttömyys esteettömillä markkinoilla on aina vapaaehtoista” (Mises [1949] 1966; 599).  Ihminen työskentelee koska hän suosii sen tekemisestä odottamiaan tuloksia verrattuna työn tekemättömyyden haitallisiin vaikutuksiin ja vapaa-ajasta saatuun henkiseen tuloon. Hän ”lopettaa työskentelyn siinä pisteessä, jossa hän alkaa arvostamaan vapaa-aikaa, työn tekemättömyyden haitan puuttumista, korkeammalle kuin tyytyväisyyden lisäystä työskentelemällä lisää” (ibid.: 611). Tällöin selkeästi Robinson Crusoe,  omavarainen tuottaja, voi ainoastaan olla työttömänä vapaaehtoisesti, toisin sanoen koska hän suosii pysyä joutilaana ja kuluttaa nykyisiä hyödykkeitä, sen sijaan että käyttäisi lisätyötä tulevien hyödykkeiden valmistukseen.

Seuraus on sama, kun Perjantai ilmestyy ja syntyy yksityisomistuksen talous, pohjautuen yhteiseen tunnustamiseen jokaisen henkilön yksinomaisesta oikeudesta omistaa niitä resursseja, jotka hän on tunnistanut niukoiksi ja on ottanut haltuunsa (tiloittanut) sekoittamalla omaa työtään siihen ennen kuin kukaan muu on tehnyt niin, samoin kuin omistusoikeuden kaikkiin niiden avulla tuotettuihin hyödykkeisiin. Tässä tilanteessa ei tule ainoastaan vaihtosuhteet—hinnat—aineellisten hyödykkeiden ostamiseen tai vuokraamiseen mahdollisiksi, vaan myös hinnat (palkat) työsuoritusten vuokraamiseen.

Työllistyminen tulee seuraamaan silloin, kun työntekijä arvostaa tarjottua palkkaa korkeammin kuin tyydytystä vapaa-ajasta tai itsensä työllistämisen tuotoksia. Jälkimmäisessä tapauksessa työläisellä on kolme vaihtoehtoa. Hän voi

Työllisyys tulee lisääntymään ja palkat nousemaan niin kauan kuin yrittäjät pitävät nykyisiä palkkoja alhaisempina kuin rajatuottoa (diskontattuna aikapreferenssillä)[2], jonka vastaavan lisäyksen työllistämällä voidaan odottaa saatavan aikaiseksi. Toisaalta seurauksena tulee olemaan työttömyys, sekä se tulee kasvamaan niin kauan henkilö arvostaa itsensä työllistämisen rajatuottoa tai tyydytystä vapaa-ajasta korkeammalle kuin palkkaa, joka heijastaa hänen työpalveluksiensa rajatuottavuutta. Tässä rakennelmassa ei ole loogista paikkaa sellaisella kuin ”vastentahtoiselle työttömyydelle.”

Henkilö ei ole työllistetty, toisin sanoen työskentele palkattuna työntekijänä, joko koska hän suosii vapaa-aikaa tai koska hän työllistää itsensä. Kummassakin tapauksessa henkilö on työttömänä vapaaehtoisesti. Mutta eikö voi pitää paikkansa, että vapailla ja esteettömillä markkinoilla joku on ”työttömänä” sen nykyaikaisessa merkityksessä, eli hän on etsimässä työtä ja ei voi löytää töitä? Mutta tällainen rakennelma saa aikaan useita ongelmia. Sillä saatan hakea Harvard yliopiston puheenjohtajan virkaa, ja tämä työnantaja jostain epäselvästä syystä saattaa jättää minut palkkaamatta virkaan. Voisimme sanoa, että olen ”vastentahtoisesti työtön,” mutta tämä vääristäisi termin käytännöllistä merkitystä.

Missä tahansa palkkasopimuksessa, kuten missä tahansa vapaiden markkinoiden vaihdannassa, molempien osapuolten tulee osallistua omasta tahdostaan vaihdantaan, toisin sanoen molempien tulee osallistua vapaaehtoisesti. Jos puolet työvoimasta päättäisi, että jokainen heistä tulisi palkata Harvardin puheenjohtajaksi, ja jokainen vaatisi tätä eikä mitään muuta työtä, tällöin tosiaankin puolet työvoimasta vähennettynä yhdellä tulee olemaan pysyvästi ja ”vastentahtoisesti” työttömänä. Mutta onko tämä keynesiläisittäin vapaan markkinan epäonnistuminen vai onko se noiden työntekijöiden ajatusprosessien ja arvojen epäonnistumista? Ja koska tämä on selkeästi työntekijöiden itsensä sisäinen virhe, voimme pitää tällaista työttömyyttä ”vapaaehtoisena” sen realistisessa merkityksessä, sen ollessa seurausta sisäisistä ajatusprosesseista ja näiden työntekijöiden valinnoista, vaikkakin jokainen ”vapaaehtoisesti” suosisikin olevansa Harvardin puheenjohtaja mieluummin kuin ilman työtä.

Vastaavasti ja ollen lähempänä taantumien työttömyyden todellisuutta, työntekijät saattavat vaatia ettei heitä tulla palkkaamaan tiettyä palkkatasoa alemmalla tasolla, toisin sanoen asettaen itselleen vähimmäispalkan, jonka alta heitä ei voida palkata. Yleensä tätä tapahtuu bisnessyklin taantumassa, jolloin kuten itävaltalainen bisnessykliteoria kertoo, tapahtuu yllättävä pudotus työnantajien kysynnässä työvoimalle, erityisesti pääomahyödykkeiden teollisuudenaloilla. Tämä pudotus on heijastusta yhtäkkisestä paljastuksesta taantuman puhjetessa, että bisnesmiehet ovat harhautuneet inflatoriseen luottoekspansioon ja siitä johtuvaan korkotasojen putoamiseen alle vapaan markkinan tason, tehden kestämättömiä virhesijoituksia. Tällaiset investoinnit nostavat palkkatasoja ja muita hintoja liian korkealle, verrattuna markkinoiden todelliseen kykyyn ostaa näitä pääomahyödykkeitä kannattavalla hinnalla.

Pankkiluottolaajentumisen päätös, tai merkittävä hidastuminen, paljastaa nämä virheinvestoinnit ja saa aikaa yllättäviä liiketappioita, johtaen jyrkkää pudotukseen liikeyritysten kysynnässä työvoimalle, maalle ja raaka-materiaaleille. Yleisesti maan ja materiaalien hinnat ovat vapaita putoamaan vapailla markkinoilla, mutta usein työntekijät eivät tule hyväksymään yllättävää palkkatasojen pudotusta, seurauksen ollen sama kuin kaikilla vapaan markkinan hintaa korkeammilla minimihinnoilla: joutilas, myymätön ylijäämä tällä ylikorkealla hinnalla.

Työmarkkina toimii kuten mikä tahansa hyödykkeiden ja palveluiden markkina: keinotekoinen minimi markkinoiden palkkatasoa ylempänä aiheuttaa myymätöntä ylijäämää—tässä tapauksessa työvoiman työttömyyttä. Mitä nopeammin työntekijät antavat palkkatasojensa pudota, sitä nopeammin tulee työttömyys katoamaan.

Oletetaan jälleen että menen työnantajalleni yliopistossa ja vaadin että minua ei tulla työllistämään ellei palkkaani nosteta miljoonaan dollariin vuodessa. Silmänräpäyksessä he toivottavat minulle ”hauskaa loppuelämää.” Olenko silloin ”vastentahtoisesti” työttömänä? Siinä merkityksessä kyllä, että haluaisin tulla työllistetyksi nykyiseen asemaani miljoonalla ja työnantajani kieltäytyy tekemästä tällaista sopimusta. Siinä merkityksessä ei, että itsepäisesti vaadin olla jatkamatta työllistämistäni vähemmällä kuin miljoonalla vuodessa ja ”vapaaehtoisesti” suosien joutilaisuutta tuon summan alittavalla palkalla. Vaikka jälleen en nauttisi joutilaisuudesta ja suosisin nykyistä asemaani miljoonalla dollarilla vuodessa, olen ”vapaaehtoisesti” työtön varmasti johdonmukaisessa merkityksessä, että työttömyyteni on seurausta omista sisäisistä älyllisistä prosesseistani.

Tulisi olla selvää että työntekijöiden tapauksessa epäonnistumisessa sopeutua nopeasti työvoiman pikaisesti laskevaan kysyntään on kyse ainoastaan aste-erosta, erilaisen tilanteen sijasta suhteessa omaan outoon hypoteettiseen tapaukseeni. Tällaisnen työntekijän kieltäytyminen tai itse-asetettu minimipalkka ei  myöskään ole aina ja välttämättä huono päätös. Useissa tapauksissa hän saattaa olla ”spekulatiivisesti työttömänä,” joko odottaen siirtymistä toiseen työhön tai alueelle tai olevan odottavalla kannalla, koska hän odottaa ennen pitkään työvoiman kysynnän hänen entisessä positiossaan tai sitä läheisesti vastaavassa tulevan nousemaan, ja hän pystyy palaamaan työhön korkeammalla palkalla. Joten nämä odotukset eivät välttämättä ole järjettömiä; ne saattavat joissain tapauksissa pitää paikkansa. Mutta jälleen hän on ”vapaaehtoisesti” työttömänä, jopa silloin kun hänen odotuksensa osoittautuvat virheellisiksi.[3] Kuten Mises mainitsee:

”Työttömyys on muuttuvan talouden ilmiö. Työntekijän jättäessä käyttämättä välittömästi jokaisen mahdollisuuden saada uusi työ hänen tultuaan erotetuksi tuotantoprosessien järjestelyissä ilmenneiden muutoksien takia…ei ole automaattinen reaktio ilmenneisiin muutoksiin kyseessä olevan työnhakijoiden valinnoista ja tahdosta riippumatta, vaan seurausta heidän tarkoituksellisesta toiminnastaan. Se on spekulatiivista, ei kitkallista. (Mises [1949] 1966: 600)

Luonnollisesti tämä ei tarkoita, että kaikki työttömyys on ”vapaaehtoista,” vaan ainoastaan vapailla ja esteettömillä markkinoilla. Kun markkinoihin kohdistuu ulkopuolista pakotettua väliintuloa, erityisesti kun ulkoinen pakottava instituutio, joko liitto tai valtio, asettaa palkkatasot markkinoiden tasoa ylemmäksi, tällöin ilmenee ”vastentahtoista” työttömyyttä, ja tämä työttömyys tulee kestämään niin kauan kuin palkkatasoa pidetään kyseisen ammatin työn rajatuottavuuden yläpuolella.

Toinen tapa, jolla valtio voi pakottaa työttömyyttä, on tukemalla tätä työttömyyttä maksamalla työntekijöille heidän työttömyyden laajuudessa. Tämä voi ilmetä joko suorina valtion maksuina työttömälle (usein verovapaina ja näin korkeampina verojen jälkeisessä merkityksessä) tai sosiaalitukena. Kummassakin tapauksessa henkinen nettotuotos työnteosta suhteessa vapaa-aikaan vähenee jyrkästi tällaisella tuella, ja kannustin hyväksyä tarjottu markkinapalkka vähenee samassa suhteessa. Mises tarkkanäköisesti viittaa tällaiseen työttömyyteen ”institutionaalisena” työttömyytenä.
 
Näin ollen vastentahtoinen työttömyys on loogisesti mahdollista ainoastaan silloin kun vapaa markkinatalous on muuttunut perustavanlaatuisesti ja ilmaantuu henkilö tai instituutio, joka pystyy menestyksekkäästi harjoittamaan kontrollia resursseista joita hän tai se ei ole tiloittanut tai hankkinut vapaaehtoisen vaihdannan avulla tiloittajilta. Tällainen markkinan ulkopuolinen instituutio, asettamalla minimipalkan työn rajatuottavuutta korkeammalle, pystyy tehokkaasti estämään vaihdannan työpalveluiden tarjoajan ja kapitalistin välillä, vaihdannan jota molemmat osapuolet suosisivat, jos molemmilla olisi rajoittamaton hallinta heidän tiloitettuihin omaisuuksiinsa. Potentiaalisesta työntekijästä tulee tällöin vastentahtoisesti työtön, ja potentiaalinen työnantaja pakotetaan siirtämään täydentävät tuotannontekijät enemmän arvoa tuottavista käytöistä vähempiin.

Itse asiassa markkinan ulkopuolinen instituutio pystyy periaatteessa luomaan minkä tahansa halutun määrän vastentahtoista työttömyyttä. Esimerkiksi miljoonan dollarin minimituntipalkka tekisi käytännössä kaikista työttömiä ja tällä tavoin pakotetusti itsetyöllistettyjä, tuomiten pääosan tämän päivän väestöstä nälkäkuolemaan. Vapaan markkinan säännöistä erivapautettujen instituutioiden puuttuessa vastentahtoinen työttömyys on looginen mahdottomuus, ja seurauksena on vauraus, köyhyyden sijaan.

I.2 Raha

Ihminen osallistuu vaihdantatalouteen (sen sijaan että pysyttäisiin omavaraisuuden eristyneisyydessä) siinä määrin kuin hän kykenee antamaan arvoa työnjaon järjestelmän korkeammalle tuottavuudelle ja hän suosii suurempaa määrää hyödykkeitä vähempiin nähden. Hänen markkinoille osallistumisestaan nousee vuorostaan esiin hänen halunsa vaihdannan välineeseen, nimeltään rahaan. Itse asiassa ainoastaan, jos oletettaisiin inhimillisesti mahdoton—nimittäin että ihmisellä olisi täydellinen kyky nähdä tulevaisuuteen—hänellä ei olisi mitään syytä käyttää rahaa. Tällöin kaiken epävarmuuden poistuessa tasapainon ei-koskaan maassa tiedettäisiin tarkalleen, ehdot, ajat ja paikat kaikille tuleville vaihdannoille; sen mukaisesti kaikki voitaisiin järjestää etukäteen ja kaikki tapahtuisi suoralla vaihdannalla epäsuoran sijaan. (Mises [1949] 1966: 244-50).[4]

Kuitenkin vääjäämättömässä ihmisen epävarmuuden olotilassa, jossa kaikki nämä ovat tuntemattomia ja toiminta on luonteeltaan spekulatiivista, ihmiset alkavat vaatimaan hyödykkeitä, ei pelkästään yksinomaan niiden hyötyarvon takia, vaan myös niiden vaihdannan välineellisen arvon takia. Hän harkitsee myös vaihdantaa silloin, kun hankittavat hyödykkeet ovat poisannettuja markkinoitavampia, tavalla jolla niiden hallussapito edistää suoraan käyttökelpoisten tuotteiden ja palveluiden hankintaan jonain nykytilassa tuntemattomina tulevaisuuden päivämäärinä.

Sen lisäksi koska vaihdannan välineen tarkoituksena on edistää suoraan käyttökelpoiset hyödykkeiden tulevaa ostamista, ihmiset tulevat luonnollisesti suosimaan hankkiakseen paremmin markkinoitavan, jopa yleisesti markkinoitavan, vaihdannan välineen, sen sijaan kuin vähemmän tai ei-yleisesti markkinoitavan. Tämän vuoksi ”tapahtuu vääjäämätön suuntaus vähemmän markkinoitavien hyödykkeiden sarjoille vaihdon välineenä tulla hylätyksi yksi kerrallaan kunnes lopulta jäljelle jää yksi hyödyke, jota käytetään yleisesti vaihdannan välineenä, toisin sanoen raha” (Mises 1971: 32-33; Menger 1981). Ja siirryttäessä kohti tätä lopullista päämäärää valitsemalla rahoja jotka ovat yhä suuremmissa määrin laajasta käytettyjä, työnjako laajenee sekä tuottavuus lisääntyy.

Sen jälkeen kun hyödyke on vakiintunut yleiseksi vaihdannan välineeksi ja kaikkien suoraan käyttökelpoisten vaihdettavien hyödykkeiden hinnat ilmaistaan tämän rahan yksiköissä (rahayksikön hinnan ollessa sen voima ostaa valikoimaa ei-rahojen hyödykkeitä), rahalla ei ole enää mitään järjestelmällistä vaikutusta työnjakoon, työllisyyteen ja tuotettuihin tuloihin. Sen jälkeen kun raha on vakiintunut, mikä tahansa rahamäärä soveltuu mihin tahansa määrään työllisyyttä tai reaalituloja. Ei ole koskaan mitään tarvetta lisärahalle, koska mikä tahansa määrä pystyy suorittamaan saman maksimaalisen laajuuden rahalta vaaditusta työstä: toisin sanoen tarjoamaan yleisen vaihdannan välineen ja yrittäjille keinot taloudelliseen laskentaan.[5]

Mutta tämä tarkoittaa, että mikä tahansa rahan tarjonta on optimaalinen ja siinä merkityksessä rahan tarjonta on yhdentekevää tai ”neutraalia” talouden todellisille prosesseille. Mutta valitettavasti muutokset rahan tarjonnassa voivat aikaansaada odottamattomia ja jopa tuhoisia vaikutuksia tuotannon todellisille prosesseille.

Oletetaan näin rahan tarjonnan kasvavan. Hinnat ja palkat nousevat yleisesti ja rahallisen yksikön ostovoima laskee. Siinä määrin kuin rahan tarjonta on suurempi ja sen ostovoima on pudonnut esteettä, uuden rahan tarjonnalla ei ole vaikutusta reaalitalouteen. Mutta toisaalta rahan tarjonta asetetaan aina yhteen tai useampaan tiettyyn paikkaan taloudessa, eikä se lisäännyt suhteellisesti ja välittömästi, vaan väreilee ulospäin ajan mittaan ja markkinoiden läpi, aikaisemmilta vastaanottajilta myöhemmille. Sen vuoksi rahan tarjonnan lisäykset reaalimaailmassa muuttavat aina suhteellisia hintoja ja vaikuttavat tulojen ja varallisuuden jakautumiseen. Siksi rahan tarjonnan muutosprosessi välttämättömästi muuttaa suhteellisia hintoja ja jakautumista, joten se ei voi olla neutraali näille reaaliprosesseille.

Lisäksi jos rahan lisäykset ilmenevät pankkiluottojen ekspansion ja rahallistamisen kautta, tällöin itävaltalainen bisnessykliteoria osoittaa, että väistämättömästi tällaiset rahan muutokset pakosta saavat aikaan virheinvestointeja ja nousu- ja laskukausien syklin vaihtelevuuden. Ja tällainen inflatorinen lisäys voi saada aikaan vielä enemmän tuhoa reaalitaloudessa häiritsemällä ja väärentämällä talouslaskentaa niin, että liikeyrityksillä ei ole todellista käsitystä heidän kuluistaan tai ne eivät pysty ennustamaan suhteellisia hintoja tai liikevoittoja ja –tappioita.

Mutta vaikka muutokset rahan tarjonnassa eivät ole neutraaleja hintajärjestelmälle tai tulojen ja varallisuuden jakautumiselle, ja pankkiluotto saa aikaan virheinvestointeja, virheitä laskennassa, ja bisnessyklin, silti työttömyys markkinoilla ei ole välttämätön. Jopa yhtäkkinen pudotus palkkatasoissa taantumassa, kuten olemme nähneet, voi yhä tasapainottaa markkinat joka päivä ja jokaisessa vaiheessa. Pudotuksen hyödykkeiden tai resurssien rahan kysynnän käyrissä ei tarvitse luoda myymätöntä ylijäämä, jos hinnat ovat vapaita laskemaan alaspäin markkinat selvittämään hintaan.

Samaan tapaan pudotus työvoiman rahan kysynnän käyrissä ei tarvitse aiheuttaa työttömyyttä, jos työntekijät ovat valmiita hyväksymään laskevat palkkatasot, jotka selvittävät markkinat ja varmistavat että kaikille työtä haluaville löytyy töitä. Mutta jos työntekijät eivät ole kovin halukkaita ja päättävät vaatia minimipalkkaa, toivoen palkkatasojen aikaisempaa nousemista, heidän aikaansaamaansa työttömyyttä esteettömillä markkinoilla tulee pitää ”vapaaehtoisena.” Kuitenkin kuten on tullut osoitettua, jos liitot tai valtio sekaantuvat tukemalla palkkatasoja yli markkinat selvittävien tasojen, tällöin vastentahtoinen työttömyys liittyy lisänä bisnessyklin virheinvestointien ongelmien seuraksi.

Rahan kysynnän muutoksilla on vastaavanlaiset vaikutukset kuin tarjonnan muutoksilla, paitsi että (a) ne eivät voi aikaansaa bisnessykliä ja (b) ne eivät voi, kuten valtiollisen fiat-paperirahan inflatoristen pankkiluottojen tapauksessa, kasvaa ilman rajaa, tai paremminkin nousta romahtavan nousukauden ja karkaavan inflaation rajaan asti.

Näin rahan kysynnän muutos, toisin sanoen käteiseen yhdistetty korkeampi suhteellinen arvo suhteessa muihin hyödykkeisiin, muuttaisi varmasti hintoja ja tuloja, koska kysynnän kasvu ei olisi tasaista jokaiselle henkilölle ja vaikutukset väreilisivät markkinatalouden läpi ajan myötä. Lisääntynyt kysyntä rahan tarjonnalle laskisi hintoja ja palkkoja ja nostaisi rahayksikön ostovoimaa, mutatis mutandis. Mutta työllisyyteen ja reaalituloihin se ei vaikuttaisi.

I.3 Korko

Rahan käyttäminen on seurausta ihmisen toiminnan systemaattisesta epävarmuudesta. Toisaalta korkotasot ovat seurausta aikapreferensseistä, joka on yhtä olennaista toiminnalle kuin epävarmuus. Toiminnassa toimija ei ainoastaan poikkeuksetta pyri korvaamaan vähemmän tyydyttävää asioiden tilaa paremmalla ja osoittaen näin preferenssiä enempään vähempien hyödykkeiden sijaan; hänen täytyy myös poikkeuksetta harkita milloin tulevaisuudessa hänen päämääränsä toteutuvat (toisin sanoen niiden saavuttamiseen vaadittavaa aikaa) yhtä lailla kuin hyödykkeiden käyttökelpoisuuden keston; jokaisen toiminnan ilmentäen näin yleistä preferenssiä aikaisemmille hyödykkeille myöhempien sijaan ja kestävämpien vähemmän kestävämpien hyödykkeiden tilalle. Jokainen toiminto vaatii tietyn ajan päämääränsä saavuttamiseksi; koska ihminen joutuu kuluttamaan jotain joskus ja ei voi koskaan täysin lopettaa kuluttamista, aika on aina niukkaa. Näin, ceteris paribus, nykyiset tai aikaisemmat hyödykkeet ovat, ja niiden poikkeuksetta tulee olla, korkeammin arvostettuja kuin tulevien tai myöhempien hyödykkeiden.[6]

Jos ihminen itse asiassa ei olisi pakotettu aikapreferensseihin ja ainoa toiminnassa oleva rajoite olisi suosia enempää vähemmän sijaan, hän valitsisi väistämättä tuotantoprosessit, jotka tuottaisivat suurimman ulostulon panosta kohden, huolimatta näiden menetelmien lopputuloksien saamiseksi kestävän ajanjakson pituudesta. Esimerkiksi sen sijaan että tekisi kalaverkon ensin, Crusoe alkaisi välittömästi rakentamaan kalastustroolaria, sen ollessa kaikkein tehokkain menetelmä kalastukseen. Se ettei kukaan Crusoe mukaan luettuna toimi tällä tavoin, asettaa ilmeiseksi ettei ihminen voi muuta kuin ”arvostaa samanpituisia ajanjaksoja eri tavalla sen mukaan kuin ne ovat joko lähempänä tai kauempana toimijan päätöksen hetkestä” (Mises [1949] 1966: 483).

Näin aikapreferenssin rajoittamana ihminen vaihtaa nykyisen hyödykkeen tulevaan hyödykkeeseen ainoastaan, jos hän tällä tavoin odottaa kasvattavansa tulevien hyödykkeidensä määrää. Aikapreferenssin aste, joka voi olla erilainen henkilöltä toiselle ja yhdestä hetkestä toiseen, mutta joka ei koskaan voi olla muuta kuin positiivinen kaikille, määrittää yhtäaikaisesti kuinka korkealle nykyiset hyödykkeet arvostuvat suhteessa tuleviin, samoin kuin investointien ja säästöjen määrän. Markkinoiden korkotaso on kaikkien ihmisten aikapreferenssien kokonaissuure, niin sanotusti aikapreferenssin yhteiskunnallinen aste ja yhteiskunallisten säästöjen tasapainottuminen (ts. nykyisten hyödykkeiden tarjonta tarjottuna vaihdantaan tulevia hyödykkeitä vastaan) ja yhteiskunnalliset investoinnit (ts. kysyntä nykyisille tuotteilla, jotka pystyvät tuottamaan tulevia palautuksia).

Lainattavien varojen tarjonta ei olisi mahdollista ilman aikaisempia säästöjä, toisin sanoen ilman pidättäytymistä jostain mahdollisesta nykyisten hyödykkeiden (nykyisen tuotannon ylijäämän suhteessa nykyiseen kulutukseen) kulutuksesta. Ja mitään kysyntää lainattavilla varoilla ei olisi olemassa, jos kellään ei olisi mitään mahdollisuuksia hyödyntää näitä varoja, toisin sanoen sijoittaa niitä tuottaakseen tulevaa tuotantoa, joka ylittäisi nykyisen panostuksen. Itse asiassa jos kaikki nykyiset hyödykkeet kulutettaisiin ja kukaan ei investoisi aikaa vieviin tuotantoprosesseihin, ei olisi korkoa tai aikapreferenssin tasoa. Tai ennemminkin korkotaso olisi rajattoman korkea, joka kaikkialla muualla paitsi Eedenin puutarhassa tarkoittaisi käytännössä siirtymistä pelkkään eläimelliseen olemassaoloon, toisin primitiivisen toimeentulon kasaan kyhäämistä kohtaamalla todellisuuden ainoastaan tyhjin käsin ja pelkällä toivolla välittömästä tyydytyksestä.

Lainattavien varojen kysyntä ja tarjonta ilmaantuvat ainoastaan—ja tämä on ihmisen  olotila—sen jälkeen kun tunnistetaan että epäsuoremmat, pidemmät tuotantoprosessit pystyvät aikaansaamaan suuremman ja paremman tuotoksen panosta kohden kuin suorat ja lyhyemmät;[7] ja on mahdollista, säästöjen avulla, koota vaaditut nykyiset hyödykkeet tyydyttämään kaikkia niitä tarpeita, joiden täyttämistä pitkittyneenä odotusaikana katsotaan tärkeämmäksi, kuin odotetaan enemmän aikaa kuluttavien tuotantoprosessien omaksumisella lisääntyvän tulevassa hyvinvoinnissa (Mises [1949] 1966:490ff).

Niin kauan kuin tämä tilanne säilyy, pääoman muodostuminen ja kasaantuminen toimii ja jatkuu. Sen sijaan että tuettaisiin ja ryhdyttäisiin välittömästi tyydyttäviin tuotantoprosesseihin, maata ja työtä, alkuperäisiä tuotannontekijöitä, tuetaan kulutuksen ylittävällä tuotannolla ja pääomahyödykkeiden tuotannon työllistämisellä, toisin sanoen valmistetuilla tuotannontekijöillä. Näillä hyödykkeillä ei ole muuta arvoa kuin välittävinä hyödykkeinä myöhemmässä lopullisten (kuluttajien) hyödykkeiden valmistuksen prosessissa. Lopullisten tuotteiden tuotanto näiden hyödykkeiden avulla on ”tuottavampaa.” Tai johtaen samaan, se kuka omistaa, ja pystyy tuottamaan pääomahyödykkeiden avulla, on lähempänä ajallisesti lopullisen hankkeensa valmistumista kuin se, jonka tulee tulla toimeen ilman niitä.

Pääomahyödykkeen arvon ylimäärä (hinta) siitä summasta joka kulutettiin sen tuotantoon vaadittuihin alkuperäisiin tekijöihin, on seurausta tästä aika erosta ja aikapreferenssin yleisestä tosiasiasta. Tämä ylimäärä on maksettu hinta ajan ostamisesta: siirtymisestä lähemmäksi lopullisen päämäärän valmistumista, sen sijaan että olisi tarve aloittaa täysin alusta. Ja samasta aikapreferenssin syystä lopullisen lopputuotteen arvon tulee ylittää siihen kulutettujen tuotannontekijöiden summa, toisin sanoen maksettu hinta pääomahyödykkeestä ja kaikista täydentävistä työvoimapalveluista.

Mitä alhaisempi on aikapreferenssin arvo, tällöin sitä aikaisemmin pääoman muodostumisen prosessi pääsee käyntiin, ja sitä nopeammin se pidentää tuotantorakenteen välillisyyttä. Lisäys pääomahyödykkeiden kerääntymiseen ja tuotantorakenteen välillistymiseen nostaa vuorostaan työn rajahyötyä. Tästä seuraa kasvanut työllisyys ja/tai palkkatasot ja joka tapauksessa (jopa silloin, jos työn tarjonnan käyrä muuttuisi taaksepäin kaareutuvaksi lisääntyneistä palkoista) korkeampaan kokonaispalkkakertymään (katso Rothbard [1962] 1970: 663ff). Varustettuna lisääntyneellä pääomahyödykkeiden määrällä, parempaa palkkaa nauttiva palkansaajien väestö tulee nyt tuottamaan kokonaisuutena lisääntyneen tulevan yhteiskunnallisen tuotteen, nostaen lopulta työntekijöiden jälkeen pääoman ja maan omistajien reaalituloja.

Vaikka korolla (aikapreferenssillä) on suora prakseologinen suhde työllisyyden ja yhteiskunnan tulojen kanssa, sillä ei ole mitään tekemistä rahan kanssa. Varmasti rahatalous sisältää myös rahallisen ilmaisun yhteiskunnallisesta aikapreferenssin asteesta. Silti tämä ei muuta sitä tosiasiaa, että korko ja raha ovat järjestelmällisesti itsenäisiä ja toisistaan riippumattomia, sekä että korko on olemukseltaan ”reaalinen”, ei rahallinen ilmiö.

Verrattuna rahaan, aikapreferenssiä ja korkoa ei voida saada häviämään edes lopullisen yleisen tasapainon tilassa. Jopa tasapainotilassa olemassa oleva pääomarakenne vaatii jatkuvaa ylläpitoa ajan myötä (jottei se tule pikku hiljaa kulutetuksi loputtomasti toistuvien tuotannollisten operaatioiden sarjassa). Tällaista ylläpitoa ei voi tapahtua kuitenkaan ilman jatkuvia säästöjä ja uudelleeninvestointeja, ja näitä ei voi olla olemassa ilman odotusta positiivisesta korkotasosta. Itse asiassa jos maksettu korkotaso olisi nolla, seurauksena olisi pääoman kulutus ja siirtyminen pois tasapainosta (katso Mises [1949] 1966: 530-32; Rothbard [1962] 1970: 385-86).

Asioista tulee paljon monimutkaisempia epävarmuuden alaisena kun todellisuudessa käytetään rahaa, mutta prakseologinen rahan ja korkojen itsenäisyys pysyy koskemattomana. Näiden olosuhteiden alaisena ihmisillä on kahden sijasta kolme vaihtoehtoista tapaa allokoida nykyiset tulonsa. Heidän ei täydy pelkästään päättää kuinka paljon allokoida nykyisten hyödykkeiden ostoon, ja kuinka paljon tulevien (ts. kuinka paljon kuluttaa ja kuinka paljon investoida), vaan myös kuinka paljon pitää käteisenä. Muita vaihtoehtoja ei ole.

Vaikka ihmisten täytyy aina sopeutua näiden kolmen välille, lopputuloksen määrittää välttämättömästi kaksi erillistä ja prakseologisesti riippumatonta tekijää. Kulutus/investointi –suhteen määrittää aikapreferenssi. Toisaalta käteisen kysyntä perustuu rahaan yhdistettyyn hyödyllisyyteen (ts. sen hyödyllisyyteen mahdollistamassa ostaa välittömästi suoraan käytettykelpoisia hyödykkeitä tuntemattomina tulevaisuuden päivämäärinä). Ja molemmat tekijät voivat vaihdella itsenäisesti toisiinsa nähden.

Mitä tulee reaalitalouden muihin puoliin, rahavarannon määrällä ei ole minkäänlaista vaikutusta korkotasoon, jonka määrittää aikapreferenssi. Mutta muutokset rahavarannossa eivät voi ainoastaan vaikuttaa suhteellisiin hintoihin ja tuloihin, vaan myös vähentää reaalituloja yleisesti aiheuttamalla nousu- ja laskusuhdanteita tai sekoittamalla taloudellisen laskennan prosessia.

Lisäksi koska muutokset rahavarannossa tulevat välttämättä vaikuttamaan tulojen jakaantumiseen, aikapreferenssin yhteiskunnalliseen arvoon tulee vaikuttamaan aikaisempien uuden rahan vastaanottajien aikapreferenssit verrattuna myöhempiin vastaanottajiin. Mutta koska ei ole mitään keinoa ennakoida tuleeko yhteiskunnalliset aikapreferenssit nousemaan vai laskemaan mistään tietystä rahan tarjonnan muutoksesta, tällaisilla muutoksilla ei voi olla mitään järjestelmällistä vaikutusta aikapreferenssin arvoon, ja näin ollen korkotasoon.

Sama pätee rahan kysynnän muutoksiin ja niiden vaikutuksiin aikapreferensseissä. Esimerkiksi jos keynesiläinen painajainen lisääntyneestä hamstrauksesta toteutuu, ja hinnat laskevat yleisesti samaan aikaan rahan ostovoiman noustessa vastaavasti, tällä ei ole mitään ennustettavaa systemaattista vaikusta investointi/kulutus –suhteeseen yhteiskunnassa. Tämä suhde sekä sen määrittävä aikapreferenssin ajoitus tulee muuttumaan ennakoimattomasti, riippuen hamstraajien ja hamstraamattomien aikapreferensseistä, sekä siitä kuinka rahan muuttuva kysyntä väreilee markkinatalouden läpi.

Esteettömillä markkinoilla korkotason määrittää ainoastaan aikapreferenssin yhteiskunnallinen arvo (johon lisätään preemio riippuen kyseessä olevan lainan riskitasosta). Koska reaalinen korkotaso pyrkii vastaamaan tätä aikapreferenssin yhteiskunnallista arvoa, markkinat pyrkivät lisäämään odotetun hintainflaation rahan korkotasoon, pitääkseen reaalitason aikapreferenssejä vastaavana. Mutta jos pankit inflatoivat luottoja, lisääntynyt lainojen tarjonta tulee tilapäisesti ajamaan lainojen korkotason alle vapaan markkinan tason, luoden näin inflatorisen nousu- ja laskukausien syklin.

I.4 Kapitalistinen prosessi

Työnjaon vakiinnuttua ja laajennuttua yleisen maksuvälineen kehityksen kautta, taloudellisen kehityksen prosessin määrittää perimmiltään aikapreferenssi. Varmasti on muitakin tärkeitä tekijöitä: väestön määrä ja laatu, luonnonvarojen runsaus ja teknologian taso. Kuitenkin näistä ihmisryhmän laatu on pääosin kaikkien kontrollin ulkopuolella ja sitä täytyy pitää annettuna; väestömäärä saattaa edistää tai olla edistämättä taloudellista kehitystä, riippuen siitä onko väestö sen optimaalisen määrän ylä- vai alapuolella verrattuna maa-alueeseen; ja luonnonvaroilla tai teknologisella tietotaidolla voi olla taloudellista vaikutusta ainoastaan niitä löydettäessä ja käytettäessä.

Kuitenkin näiden tekemiseen tulee löytyä aikaisempia säästöjä ja investointeja. Resurssien, teknisen tai tieteellisen tiedon saatavuus ei niinkään aseta rajoitteita talouden edistymiselle, vaan aikapreferenssi asettaa rajoituksia todella saatavissa olevien resurssien hyödyntämiselle, sekä olemassa olevan tiedon hyödyntämiselle (sekä myös tieteelliselle kehitykselle siinä määrin kuin myös tutkimustoimia joudutaan tukemaan säästetyillä varoilla).

Siksi ainoa elinkelpoinen tie taloudellista kasvua kohden on säästöjen ja investointien kautta, aikapreferenssin säätelemänä, niin kuin ne ovat. Loppupeleissä vaurauteen ei ole muuta keinoa kuin investoidun pääoman määrän lisääminen henkeä kohden. Tämä on ainoa tapa lisätä työn tuottavuuden rajahyötyä, ja ainoastaan jos tämä toteutetaan, voivat tulevat tulot puolestaan nousta. Reaalitulojen noustessa efektiivinen aikapreferenssin arvo laskee (kuitenkin ilman nollan saavuttamista tai tulemista negatiiviseksi), kasvattaen yhä lisää investointien tasoja ja laittaen liikkeelle taloudellisen kehityksen ylöspäin spiraalisen prosessin.

Ei ole mitään syytä odottaa tämän prosessin pysähtymistä ennen Eedenin puutarhan saavuttamista, jossa kaikki niukkuus on kadonnut—elleivät ihmiset tarkoituksella valitse muuta, ja ala arvostamaan lisävapaa-aikaa korkeammalle kuin kaikkia enempiä lisäyksiä reaalituloihin. Ei ole myöskään mitään syytä olettaa kapitalistisen kehityksen olevan mitään muuta kuin sujuvaa, toisin sanoen että talous tulee joustavasti mukautumaan ei pelkästään kaikkiin rahallisiin muutoksiin, vaan myös kaikkiin muutoksiin aikapreferenssin yhteiskunnallisessa arvossa. Luonnollisesti niin kauan kuin tulevaisuus on epävarmaa, tulee olemaan yrittäjällisiä virheitä, tappioita ja konkursseja. Mutta ei ole olemassa mitään systemaattista syytä, että tämä aiheuttaisi muuta kuin tilapäisiä häiriöitä tai että nämä häiriöt ylittäisivät, tai heilahtelisivat dramaattisesti, yritysten epäonnistumisen ”luonnollisen tason” ympärillä (katso Rothbard1983a: 12-17).

Asiat muuttuvat ainoastaan, jos ilmaantuu markkinan ulkopuolinen instituutio kuten valtio. Se ei ainoastaan mahdollista vastentahtoista työttömyyttä kuten yllä on selitetty, vaan pelkkä vaikuttajan olemassaolo, joka tosiasiassa voi vaatia omistusoikeutta resursseista, joita se ei ole joko tiloittanut, tuottanut tai sopimuksellisesti hankkinut, nostaa myös aikapreferenssien yhteiskunnallista astetta tiloittajille, tuottajille ja sopijoille, luoden näin vastentahtoista kurjuutta, stagnaatiota ja jopa taantumaa. Ainoastaan valtion kautta ihmiskunta voidaan pysäyttää sen luonnollisella asteittaisella vapautumisen kurssilla niukkuudesta kauan ennen kuin se saavuttaa vapaaehtoisesti valitun nollakasvun pisteen.[8] Ja ainoastaan valtion läsnä ollessa voi kapitalistinen prosessi muuttua sykliseksi (sujuvan sijaan) nousu- ja laskukausien  liikkeeksi.

Erivapautettuna yksityisen omaisuuden hankinnan ja siirtämisen säännöstä, valtio luonnollisesti haluaa raha- ja pankkimonopolin ja ei tyydy mihinkään vähempään kuin ryhtymiseen osittaisen kassavarannon pankkitoimintaan, nimittäin—ilman teknistä termistöä, monopolistiseen väärentämiseen—rikastaakseen itseään muiden kustannuksella paljon vähemmän silmiinpistävillä petoksen keinoilla kuin siekailemattoman konfiskaation keinoilla (katso Rothbard 1983a; Hoppe 1989).

Nousu- ja laskukauden syklit ovat seurausta vilpillisestä osittaisen kassavarannon pankkitoiminnasta. Jos, ja siihen rajaan saakka kun, juuri luotu väärennetty raha ilmestyy talouteen ylimääräisenä tarjontana luottomarkkinoille, korkotason täytyy vajota sen alle mitä se muutoin olisi ollut: luotosta täytyy tulla halvempaa: Joten alemmalla hinnalla otetaan enemmän luottoja, ja tällöin investoidaan enemmän resursseja tulevien hyödykkeiden tuotantoon (nykyisen kulutukseen käyttämisen sijaan) kuin muutoin olisi tapahtunut. Koko tuotantorakenteen epäsuoruus pitenee.

Saattaakseen valmiiksi kaikki aloitetut investointihankkeet, tarvitaan enemmän aikaa kuin olisi vaadittu näiden hankkeiden saattamiseen päätökseen, jos ne olisivat alkaneet ennen luottoekspansiota. Kaikki hyödykkeet, jotka oltaisiin luotu ilman luottoekspansiota, täytyy yhtä tuottaa—sekä myös uutena lisätyt. Kuitenkin jotta tämä mahdollistuisi, vaaditaan lisää pääomaa. Suurempi tulevien hyödykkeiden määrä voidaan menestyksekkäästi tuottaa ainoastaan, jos lisäsäästöt tarjoavat riittävän laajat keinot ylläpitääkseen ja kantaakseen työntekijät läpi pidentyneen odotusajan. Mutta lähtökohtaisesti tällaista säästöjen lisäystä ei ole tapahtunut.

Alempi korkotaso ei ole seurausta suuremmasta pääomahyödykkeiden tarjonnasta. Aikapreferenssin yhteiskunnallinen arvo ei ole muuttunut mihinkään. Se on ainoastaan seurausta väärennetyn rahan ilmaantumisesta talouteen luottomarkkinoiden kautta. Loogisesti tästä seuraa, että tulee olemaan mahdotonta saattaa loppuun kaikkia käynnissä olevia investointihankkeita luottolaajentuman jälkeen järjestelmällisen reaalipääoman puutteen vuoksi. Hankkeita joudutaan likvidoimaan kokonaistuotantorakenteen lyhentämiseksi ja mukautumaan uudelleen muuttumattomaan aikapreferenssin yhteiskunnalliseen arvoon, sekä vastaavaan todelliseen investointi/kulutus –suhteeseen.[9]

Näitä syklisiä liikkeitä ei voida välttää ennakoinnilla (vastoin sanontaa ”ennakoitu sykli on vältetty sykli”): ne ovat prakseologisesti välttämättömiä seurauksia onnistuneesti asetetusta lisääntyneestä väärennetystä luotosta. Sen jälkeen kun tämä on tapahtunut, nousu- ja laskukausien sykli on väistämätön, riippumatta siitä mitä toimijat uskovat tai odottavat oikein tai virheellisesti. Rahallinen muutos käynnistää syklin, mutta se saa aikaan vaikutuksia ”reaali”-ilmiöiden alueella ja tulee olemaan ”reaali” –sykli, siitä huolimatta millaisia uskomuksia ihmiset sattuvat omaamaan.

Ei voida myöskään realistisesti odottaa, että luoton laajentumisesta väistämättömästi seuraavat sykliset liikkeet tulevat koskaan pysähtymään. Niin kauan kuin markkinan ulkopuolinen instituutio kuten valtio kontrolloi rahaa, pysyvät syklisten liikkeiden sarjat tulevat olemaan tunnusomaisia taloudellisen kehityksen prosessille; luomalla vilpillistä luottoa valtio pystyy tuottamaan epäilyksiä herättämätöntä tulojen ja vaurauden uudelleenjakaantumista sen suosikeille. Ei ole mitään syytä (idealististen oletuksien ulkopuolella) olettaa, että valtio koskaan lopettaisi tarkoituksella käyttämästä tätä taikasauvaa ainoastaan, koska luottoekspansio pitää sisällään ”valitettavan” bisnessyklin sivuvaikutuksen.

II — KEYNESILÄINEN TALOUSTEORIA

Tämän klassisen ja erityisesti itävaltalaisen teorian työllisyydestä, rahasta, korosta ja kapitalistisesta prosessista uudelleen rakentamisen jälkeen siirryn nyt vuorostani Keynesiin ja hänen ”uuteen” teoriaansa. Vanhan teorian taustaa vastaan tulisi olla helppoa tunnistaa Keynesin ”uusi” Yleinen teoria työllisyydestä, korosta ja rahasta perustavanlaatuisesti virheelliseksi ja keynesiläinen vallankumous eräänä tämän vuosisadan merkittävimmistä intellektuaaleista skandaaleista.[11]

II.1 Työllisyys

Keynes esittää virheellisen teorian työllisyydestä. Päinvastoin kuin klassisessa näkemyksessä, hän väittää vastentahtoisen työttömyyden olevan mahdollista vapailla markkinoilla, ja lisäksi että markkinat voivat saavuttaa vakaan tasapainon pitkäaikaisella vastentahtoisella työttömyydellä. Lopuksi väittäessään tällaisten markkinoiden virheiden olevan mahdollisia, hän tuo julki kattaneensa lopullisen taloudellisen perustelun markkinoiden toimintoihin sekaantumiselle markkinan ulkopuolisien voimien toimesta. Koska vapaat markkinat määritellään tiloitetulla tai tuotetulla yksityisomaisuudella ja kaikella vapaaehtoisuuteen pohjautuvalla kanssakäymisellä yksityisen omaisuuden omistajien kesken, tulisi olla selvää, että Keynesin väite hänen esityksestään vastaa karkeasti ympyrän neliöimistä.

Keynes aloittaa virheellisellä lausunnolla, että klassinen teoria olettaa ”ettei ole olemassa vastentahtoista työttömyyttä sen suppeassa merkityksessä” (Keynes 1936: 21, 6, 15). Itse asiassa se ei oleta tällaista lainkaan. Klassinen teoria olettaa vastentahtoisen työttömyyden olevan loogisesti/prakseologisesti mahdottomuus niin kauan kuin vapaat markkinat toimivat. Se että vastentahtoista työttömyyttä, itse asiassa mitä tahansa määrää, voi esiintyä markkinan ulkopuolisen instituution läsnä ollessa kuten vähimmäispalkkalakien, ei ole koskaan vakavasti ottaen epäilty.

Tämän valheen esittämisen jälkeen Keynes jatkaa antamalla hänen määritelmänsä vastentahtoisesta työttömyydestä: ”Ihmiset ovat vastentahtoisesti työllistettyjä, jos palkkahyödykkeiden [ts. kulutushyödykkeiden] pieni hinnan nousu suhteessa rahapalkkoihin sekä halukkaan työn kokonaistarjonta nykyisillä rahapalkoilla ja sen kokonaistarjonta näillä palkoilla olisi suurempi kuin olemassa olevan työllisyyden volyymi” (ibid.: 15).[12] Käännettynä selkokielelle Keynes kertoo ihmisten olevan vastentahtoisesti työttömänä, jos hintojen nousu suhteessa palkkatasoihin johtaa suurempaan työttömyyteen (katso Hazlitt [1959] 1973: 30).

Kuitenkin tällainen muutos suhteellisissa hinnoissa on loogisesti rinnasteinen pudotukseen reaalipalkkatasoissa; ja pudotus reaalipalkoissa voidaan saada aikaan esteettömillä markkinoilla palkansaajien toimesta milloin vain he niin haluavat yksinkertaisesti vain hyväksymällä alemmat nominaaliset palkkatasot, hyödykehintojen pysyessä paikoillaan. Jos työntekijät eivät päätä toteuttavansa tätä, ei heidän jäljelle jääneessä työttömyydessään ole mitään vastentahtoista. Huomioiden heidän reservin työn kysynnälle, he valitsevat tarjota sen määrän työtä kun todellisuudessa on tarjottu. Tämän tilanteen luokittelu vapaaehtoiseksi ei muuttuisi vähääkään, jos jonain toisena aikana alemmat palkkatasot nostaisivat työllisyyden määrää. Logiikan ansiosta tällainen lopputulos voidaan aikaansaada ainoastaan, jos tällä välin työntekijät ovat lisänneet heidän suhteellista arvioitaan annetusta palkkatasosta suhteessa heidän työn reservikysyntään (muutoin, jos tällaista muutosta ei ole tapahtunut, työllisyys tulee vähenemään kasvamisen sijasta).

Tosiasia että on mahdollista muuttaa mieltään ajan myötä tuskin pitää sisällään oletusta aikaisemman valinnan olemisesta vastentahtoinen, kuten Keynes sitä tulkitsee. Toki jokainen voi määritellä terminsä haluamallaan tavalla, ja todelliseen orwellilaiseen tapaan on jopa mahdollista kutsua vapaaehtoista ”vastentahtoiseksi” ja vastentahtoista ”vapaaehtoiseksi.” Kuitenkin tämän metodin avulla kaikkea auringon alla voidaan ”todistaa,” kuitenkaan tosiasiassa mitään merkityksellistä ei ole osoitettu. Keynesin väitetty todistus jättää täysin ennalleen tosiasian, että sellaista asiaa kuin vastentahtoista työllisyyttä[sic], termin yleisessä merkityksessä, ei voi esiintyä esteettömillä markkinoilla.

Ja ikään kuin tämä ei olisi tarpeeksi, Keynes lisää siihen väittämällä, että vastentahtoinen työttömyys on mahdollista tasapainossa. Itse asiassa hän kritisoi omaa aikaisempaa teostaan Treatise on Money sanomalla, ”Tällöin en ymmärtänyt, että tietyissä olosuhteissa järjestelmä voi olla tasapainossa vähemmässä kuin täystyöllisyydessä” (Keynes 1936; 242-43, 28).

Kuitenkin tasapaino on määritelty tilanteena jossa muutoksia arvoissa, teknologiassa ja resursseissa ei enää ilmaannu; jossa kaikki toiminnot ovat täysin sopeutuneet lopulliseen datan muodostelmaan; ja jossa kaikki tuotannontekijät, mukaan lukien työ, ovat työllistettyjä täyteen mahdolliseen laajuutensa saakka (olettaen nämä muuttumattomat datat) sekä toistuvasti ja loputtomasti työllistyvät samassa vakiossa tuotannon mallissa. Näin kuten H. Hazlitt on huomauttanut, Keynesin työttömyystasapainon löydös hänen Yleisessä Teoriassaan on kuin kolmikulmaisen ympyrän löydös—ristiriita termeissä (Hazlitt 1959] 1973: 52).

II.2 Raha

Epäonnistuttuaan käsittelemään työllisyyttä ja työttömyyttä, Keynes keskustelussaan rahasta hylkää sen jälkeen taloudelliset perustelut esittämällä väitteen, että raha ja rahalliset muutokset (voivat) aikaansaada systemaattisen ja jopa positiivisen vaikutuksen työllisyyteen, tuloihin ja korkoihin. Huomioiden että ”raha” ilmenee Yleisen teorian täydessä otsikossa, Keynesin positiivinen teoria rahasta on uskomattoman lyhyt ja kehittymätön.

Lyhyys voi toki olla hyve. Keynesin tapauksessa se tarjoaa mahdollisuuden osoittaa melko helposti hänen alkeelliset virheensä. Keynesille ”rahan tärkeys olemukseltaan virtaa sen linkityksessä nykyisen ja tulevaisuuden välissä” (Keynes 1936: 293). ”Raha sen merkityksellisissä ominaisuuksissa on ennen kaikkea hienovarainen väline yhdistämään nykyisyys tulevaan” (ibid.: 294).

Tämän virheellisyys seuraa tosiasiasta, että tasapainossa ei olisi olemassa rahaa,[13] vaikka jopa tasapainon olosuhteissa olisi yhä nykyisyys ja tulevaisuus, ja molemmat olisivat yhä kytköksissä keskenään. Sen sijaan että se toimisi linkkinä tulevaisuuteen, raha palvelee vaihdannan välineenä; roolissa joka on erottamattomasti sidottuna tulevaisuuden epävarmuuteen.[14]

Toiminta, joka väistämättä alkaa nykyisyydessä ja tähtää johonkin tulevaan päämäärään enemmän tai vähemmän ajallisesti kauempana toiminnan alusta, muodostaa todellisen yhteyden nykyisyyden ja tulevan välille. Ja aikapreferenssi yleisenä toiminnan kategoriana antaa tälle nykyisyyden ja tulevan linkille sen erityisen muodon. Korkoon verrattuna raha ei liitä sen enempää nykyisyyttä tulevaan kuin muut taloudelliset ilmiöt kuten ei-rahalliset hyödykkeet. Myös niiden nykyinen arvo heijastaa odotuksia tulevasta, ei sen enempää tai vähempää kuin rahakaan.

Tästä ensimmäisestä rahan luonteen väärinkäsityksestä seuraavat automaattisesti kaikki muut väärinkäsitykset. Määriteltynä hienovaraisena linkkinä nykyisyyden ja tulevan välillä, rahan kysynnän (sen tarjonnan ollessa annettu), jota Keynes hänen yleisessä taipumuksessaan tulkita väärin loogisia/prakseologisia kategorioita psykologisina ilmaisee ”likviditeetti preferenssinä” tai ”taipumuksena hamstrata” (ibid.: 174), sanotaan toiminnallisesti liittyvän korkotasoon (ja päin vastoin).[15]

”Korko,” kirjoittaa Keynes, ”on palkinto hamstraamattomuudesta” (ibid.), ”palkinto likviditeetistä eroamisesta” (ibid.: 167), joka tekee likviditeettipreferenssistä vuorostaan haluttomuuden investoida korkoa tuottaviin omaisuuseriin. Tämän virheellisyys tulee välittömästi ilmeiseksi esittämällä seuraavan kysymyksen, ”Entäpä sitten hinnat?” Esimerkiksi oluen määrä, jota voidaan ostaa tietyllä määrätyllä rahasummalla,  ei ole sen vähempää palkinto likviditeetistä eroamisesta kuin korkotasokaan, tehden näin rahan kysynnästä haluttomuuden ostaa olutta yhtä lailla kuin haluttomuuden lainoittaa tai investoida (katso Hazlitt [1959] 1973: 188ff).

Tai muotoiltuna yleisemmäksi esitykseksi, rahan kysyntä on haluttomuus ostaa tai vuokrata ei-rahaa, mukaan lukien korollisia omaisuuseriä (ts. maata, työtä, ja/tai pääomahyödykkeitä tai tulevia hyödykkeitä) ja korottomia omaisuuseriä (ts. kuluttaja- tai nykyisiä hyödykkeitä). Kuitenkin tämän hyväksyminen tarkoittaa sen tunnustamista, että rahan kysynnällä ei ole mitään tekemistä joko investointien tai kulutuksen kanssa, ei myöskään investoinnit/kulutus -suhteen kustannuksien eikä myöskään sisäänosto- ja ulosmyyntihintojen erotuksen välillä, toisin sanoen korkeamman asteen tai tulevien hyödykkeiden alennuksesta suhteessa alemman asteen tai nykyisiin hyödykkeisiin.

Lisäykset tai alennukset rahan kysynnässä, kaiken muun pysyessä ennallaan, laskevat tai nostavat yleistä rahahintojen tasoa, reaalikulutus ja investoinnit yhtä lailla reaalisen kulutus/investointi -suhteen kanssa pysyessä ennallaan; ja näin ollen työllisyys ja yhteiskunnallinen tulo pysyvät myös ennallaan. Rahan kysyntä määrittää kulutus/käteisvarantotason -suhteen. Investointi/kulutus -suhde, Keynes tahdittaa, on täysin erillinen ja riippumaton asia. Se määrittyy pelkästään aikapreferensseillä (katso Rothbard 1983a: 40-41; Mises [1949] 1966: 256).

Samaan lopputulokseen päädytään, jos huomioidaan muutokset rahan tarjonnassa (likviditeettipreferenssin ollessa annettuna). Keynes väittää rahan tarjonnan lisäyksen, muiden asioiden pysyessä ennallaan, pystyvän vaikuttamaan positiivisesti työllisyyteen. Hän kirjoittaa, ”Niin kauan kuin on työttömyyttä, työllisyys tulee muuttumaan samassa suhteessa kuin rahan määrä” (Keynes 1936: 296). Tämä on kuitenkin erittäin erikoinen lausunto, koska se olettaa työttömien resurssien olemassaolon sen sijaan, että se selittäisi miksi tällaisen asian mahdollisesti tulisi ilmetä; sillä ilmeisesti resurssi voi olla työtön ainoastaan, koska sitä ei joko tunnisteta niukaksi ollenkaan ja siksi sillä ei ole mitään arvoa tai koska sen omistaja vapaaehtoisesti hinnoittelee sen ulos markkinoilta, ja sen työttömyys ei ole ratkaisua vaativa ongelma (katso Hutt [1939] 1977).

Jopa silloin kun tämän kritiikin annettaisiin raueta, Keynesin lausunnot olisivat silti erehdyttäviä. Sillä jos muut asiat pysyvät ennallaan, tällöin rahan tarjonnan lisäys johtaisi yksinkertaisesti kasvaneisiin hintoihin yleensä ja samanaikaisesti, ja suhteellisesti lisääntyneisiin palkkatasoihin, ja mikään muu ei muuttuisi lainkaan. Jos tämän vastaisesti työllisyys kasvaisi, se pystyisi tapahtumaan ainoastaan, jos palkkatasot eivät nousisi sen mukana, ja samassa laajuudessa kuin muut hinnat. Kuitenkaan muiden asioiden ei voitaisi enää tällöin sanoa pysyvän ennallaan, koska reaaliset palkkatasot alenisivat, ja työllisyys voi ainoastaan nousta reaalipalkkojen laskiessa, jos suhteellinen arvio työllisyydestä suhteessa itsensä työllistämiseen (ts. työttömyyteen) oletetaan muuttuneeksi. Kuitenkin jos tämä olisi oletettu muuttuneeksi, ei olisi vaadittu lisäystä rahan tarjontaan. Sama seuraus, nimittäin lisääntynyt työllisyys, olisi myös saatu aikaiseksi työläisten hyväksyessä alempia nominaalipalkkatasoja.

II.3 Korko

Keskustelussaan koron ilmiöstä, Keynes hylkää järkeilyn ja maalaisjärjen kokonaan. Keynesin mukaan, koska rahalla on systemaattinen vaikutus työllisyyteen, tuloihin ja korkoon, tällöin itse koron—tässä asiassa melko johdonmukaisesti—tulee koostua puhtaasti rahallisesta ilmiöstä (Keynes 1936: 173).[16] Minun ei tarvinne selittää tämän näkemyksen alkeellista virheellisyyttä.

Riittää kun tässä mainitaan, että raha muttei korko häviäisi tasapainossa, mikä viittaa siihen että korkoa tulee pitää reaalisena, ei rahallisena, ilmiönä.

Lisäksi Keynes puhuessaan muuttujien ”toiminnallisista suhteista” ja ”keskinäisestä määrittymisestä” kausaalisten, yksisuuntaisten suhteiden sijaan, sotkeutuu väistämättömiin ristiriitaisuuksiin koron teoriassaan (katso Rothbard [1962] 1970: 687-89). Kuten on yllä selitetty, toisaalta Keynes ajattelee likviditeettipreferenssin (ja rahan tarjonnan) määrittävän korkotason, niin että esimerkiksi rahan kysynnän lisäys tulee nostamaan korkotasoa (ja lisääntynyt rahan tarjonta laskemaan sitä) ja tämä tulee tällöin vähentämään investointeja, ”kun taas korkotason alentumista voidaan odottaa, ceteris paribus, lisäämään investointien volyymia” (Keynes 1936: 173).

Toisaalta luonnehtiessaan korkotasoa ”palkintona likviditeetistä eroamiseksi,” hän tunnustaa korkotason määrittävän rahan kysynnän. Esimerkiksi pudotus korkotasossa lisäisi käteisen kysyntää (ja myös, tulisi lisätä, taipumusta kuluttaa) ja johtaisi näin vähentyneisiin investointeihin. Ilmiselvästi kuitenkin alempi korkotaso tuskin pystyy tekemään molempia, kasvattamaan ja vähentämään investointeja samaan aikaan. Tässä täyty olla jotain pielessä.

Koska korko, Keynesin mukaan, on pelkästään rahallinen ilmiö, on ainoastaan luonnollista olettaa, että sitä voidaan manipuloida mielin määrin rahapolitiikalla (luonnollisesti olettaen ettei tämä politiikka rajoitu 100% reservien hyödykerahakannan olemassaoloon, kuten kultakantaan). ”Aikaisemmasta korkotasosta,” Keynes kirjoittaa, ”ei ole mitään erityistä etua” (ibid.: 328).

Itse asiassa jos rahan tarjontaa nostetaan riittävästi, korkotaso voidaan väitetysti viedä nollaan. Keynes tunnistaa, että tämä viittaisi pääomahyödykkeiden ylirunsauteen, ja tämän oivalluksen olisi luullut antaneen hänelle syyn miettiä kantaansa uudelleen. Ei kuitenkaan! Päinvastoin, kaikessa vakavuudessa hän kertoo meille ”että hyvin hoidetun yhteisön, varustettuna nykyaikaisilla teknisillä resursseilla, jonka väestö ei lisäänny nopeasti, tulisi pystyä tuomaan alas pääoman rajatehokkuus tasapainossa lähelle nollaa yhdessä sukupolvessa” (ibid.: 220).

On ”suhteellisen helppoa tehdä pääomahyödykkeet niin yltäkylläisiksi, että pääoman rahatehokkuus on nolla (ja) tämä saattaa olla kaikkein järkevin tapa päästä asteittain eroon monista kapitalismin kyseenalaisista ominaisuuksista” (ibid.: 221). ”Ei ole olemassa mitään sisäsyntyistä syytä pääoman niukkuudelle” (ibid.: 376). Enemminkin on ”mahdollista yhteisellä säästämisellä valtion välityksellä pitäytyä tasolla, jossa se lakkaa olemasta niukkaa” (ibid.).

Siitä viis että tämä olettaisi pääoman ylläpidon tai korvaamisen tulleen tarpeettomaksi (sillä jos näin olisi, pääomahyödykkeet olisivat yhä niukkoja, ja siksi niillä olisi hinta) ja pääomahyödykkeiden sen sijaan täytyisi olla ”ilmaisia hyödykkeitä” samassa merkityksessä kuin ilma on yleensä ”ilmaista.” Siitä viis että jos pääomahyödykkeet eivät olisi enää niukkoja, silloin eivät myöskään kulutushyödykkeet olisi niukkoja (sillä jos ne olisivat niin tällöin keinot niiden tuotannon työllistämiseen täytyisivät myös olla niukkoja). Ja siitä viis että tässä Eedenin puutarhassa, jonka Keynes lupaa perustaa yhdessä sukupolvessa, ei olisi enää mitään käyttöä rahalle. Sillä kuten hän ilmoittaa meille, ”Olen vaikuttunut suurista yhteiskunnallisista eduista pääoman varannon kasvattamisessa kunnes se lakkaa olemasta niukkaa” (ibid.: 325). Kuka uskaltaisi olla eri mieltä tästä?[17]

Silti lisää on vielä tulossa—koska, kuten Keynes sen näkee, on olemassa joitain esteitä matkalla paratiisiin. Ensinnäkin kultakanta on tiellä, koska se tekee luoton laajentamisen mahdottomaksi (tai vähintäänkin vaikeaksi, sillä luottoekspansiosta seuraisi kullan ulosvirtaus ja sen seurauksena taloudellinen supistuminen). Tästä syystä siis Keynesin toistuvat polemiikit tätä instituutiota vastaan.[18]

Lisäksi juuri selitetty ongelma on hänen itsensä aikaansaama: alempi korkotaso väitetysti nostaa ja laskee investointeja samanaikaisesti. Ja päästäkseen pois tästä loogisesta sotkusta Keynes keksii salaliittoteorian: sillä samaan aikaan kun korkotaso tulee laskea nollaan niukkuuden hävittämiseksi, kuten meille on kerrottu, mitä alhaisempi korkotaso, sitä alhaisempi on myös palkinto likviditeetistä eroamiseen. Mitä alempi korkotaso, tarkoittaa että sitä alhaisempi on kannustin kapitalisteille investoida, koska voitot tulevat vähenemään vastaavasti. Sen vuoksi ne pyrkivät heikentämään, ja juonittelemaan, kaikki yrityksiä vastaan palauttaa Eedenin puutarha.

”Eläimellisen elinvoiman” (ibid.: 161) ja ”uhkapelin vaistojen” (ibid.: 157) ja ”riippuvaisina rahanteon intohimoon” (ibid.: 374) ne tulevat vehkeilemään varmistaakseen ”jotta pääoma tullaan pitämään riittävän niukkana” (ibid.: 217). ”Nykyajan ongelmamme ankaruus ja erikoisuus tulee esiin näin ollen,” kirjoittaa Keynes, ”mahdollisuudesta, että keskimääräinen korkotaso, joka sallii hyväksyttävän keskimääräisen työllisyyden tason [ja yhteiskunnallisen tulon] on niin sopimaton vaurauden omistajille, ettei sitä voida auliisti vakiinnuttaa pelkästään rahan määrällä” (ibid.: 308-9). Itse asiassa ”kaikkein vakain ja vähiten helpoiten siirrettävä elementti nykyaikaisessa taloudessamme on tähän asti ollut, ja saattaa osoittautua olemaan myös tulevaisuudessa, hyväksyttävä minimikorkotaso varallisuuden omistajien enemmistölle.” (ibid.: 309).[19]

Onneksi, meitä valaistaan, tästä ahdingosta on keino ulos: ”vuokranantajan eutanasia ja sen seurauksena kapitalistin kumulatiivisen epäoikeudenmukaisuuden voiman eutanasia pääoman niukkuusarvon hyväksikäytössä” (ibid.: 376, 221). Varmasti he ansaitsevat tällaisen kohtalon. Sillä ”liikemaailmaa” hallitsee ”kontrolloimaton ja tottelematon psykologia” (ibid.: 317), ja yksityiset sijoitusmarkkinat ovat ”pääosin ostamastaan välinpitämättömien ostajien ja sijoittajien vaikutuksen alaisena, jotka ovat enemmän huolissaan ennustaakseen seuraavan markkinan tunnelmien muutoksen kuin kunnollisesta pääomaluokkien tulevan tuoton ennusteista” (ibid.: 316). Itse asiassa emmekö me kaikki tiedä, että ”ei ole selkeää kokemusperäistä todistetta siitä, että sijoituspolitiikka joka on yhteiskunnallisesti hyödyllistä, käy yksiin sen kanssa joka on kaikkein tuottoisin” (ibid.: 157); sillä yksityisten sijoittajien päätökset riippuvat merkittävästi ”hermoista ja hysteriasta sekä jopa ruuansulatuksesta ja reaktioista säähän” (ibid.: 162) pikemmin kuin järkiperäisestä laskennasta?

Näin Keynes vetää yhteen, ”nykyisen investointivolyymin järjestämisen velvollisuutta ei voida turvallisesti jättää yksityisiin käsiin” (ibid.: 320). Sen sijaan muuttaakseen nykyisen kurjuuden ihanuuksien maaksi, ”kutakuinkin kattava investointien sosialisointi tulee osoittautumaan ainoaksi keinoksi” (ibid.: 378). ”Valtion, joka pystyy laskemaan pääomahyödykkeiden rajatehokkuuden pitkällä tähtäimellä ja perustuen yleiseen yhteiskunnalliseen hyötyyn, [tulee ottaa] yhä suurempi vastuu investointien suorasta järjestämisestä” (ibid.: 164).

Luotan ettei mikään tästä vaadi lisäkommentteja. On liian ilmeistä, että nämä ovat vuodatusta joltakin, joka ansaitsee tulla kutsutuksi kaikeksi muuksi kuin taloustieteilijäksi.

II.4 Kapitalistinen prosessi

Tämä tuomio löytää vielä enemmän tukea, kun Keynesin kapitalistisen prosessin teoriaa käydään lopultakin läpi. Yllä olevista lainauksista pitäisi tulla selväksi ettei Keynes ollut mikään kapitalistien tai kapitalismin ystävä. Itse asiassa puoltaessaan ”investointien sosialisointia hän tulee avoimesti esiin sosialistina.”[20] Keynesille kapitalismi tarkoitti kriisiä.

Hän antoi tälle kaksi pääasiallista syytä. Ensimmäistä, jolle Keynes määritti kapitalistisen prosessin syklisen luonteen, on jo tullut käsiteltyä. Varmasti niin kauan talouden suunnan pääosin määrittävät kapitalistit jotka, meille tulleen kerrotun, ”ovat pääosin välinpitämättömiä ostamastaan,” ja jotka vehkeilevät ”pitääkseen asioita niukkoina,” tämä suunta ei voi olla vaivaton. Riippuen pääosin ihmisistä, jotka perustavat päätöksensä ”ruuansulatukseensa ja säähän,” kapitalistisen prosessin täytyy olla arvaamaton. Liikkuen ”sahaavan” yrittäjällisen optimismin ja pessimismin välillä, jotka puolestaan määrittyvät ”liikemaailman kontrolloimattomasta ja tottelemattomasta psykologiasta,” nousu- ja laskukaudet ovat väistämättömiä.

Bisnessyklit—näin kuuluu keskeinen viesti Yleisen teorian kappaleessa 22, ”Huomioita kaupankäynnin syklistä”—ovat psykologisesti määriteltyjä ilmiöitä. Kuitenkin tämä on varmasti paikkansapitämätöntä. Bisnessyklin psykologinen selitys, tarkkaan ottaen, on mahdoton ja sen selityksenä pitäminen sisältää kategorisen virheen: Bisnessyklit ovat ilmiselvästi todellisia tapahtumia yksilöiden kokemina, mutta heidän kokeminaan ilmenneenä heidän ulkopuolellaan todellisten hyödykkeiden ja todellisen vaurauden maailmassa. Uskomukset, tuntemukset, odotukset, optimismi ja pessimisti ovat toisaltaan psykologisia ilmiötä.

On mahdollista ajatella jonkin psykologisen ilmiön vaikuttavan johonkin toiseen. Mutta on mahdotonta kuvitella psykologisella ilmiöllä tai tunnetilalla olevan mitään suoraa vaikutusta ulkoisen maailman todellisten asioiden ja hyödykkeiden lopputuloksiin. Ainoastaan tekojen kautta voidaan todellisten tilanteiden suuntaan vaikuttaa, jokaisen bisnessyklin selityksen täytyy näin välttämättä olla prakseologinen (vastakohtana psykologiselle). Itse asiassa Keynesin psykologinen bisnessykliteoria ei pysty selittämään lainkaan miksi mitään todellista tapahtuu.

Kuitenkin reaalimaailmassa ihmisten täytyy toimia ja tulee jatkuvasti allokoida ja allokoida uudelleen niukkoja resursseja arvotettuihin päämääriin. Ei ole mahdollista toimia sattumanvaraisesti, vaikka Keynes haluaisi näin olevan, koska toimintaa välttämättä rajoittaa todellinen niukkuus, johon psykologiallamme ei voida vaikuttaa lainkaan. Keynesin teoria ei myöskään selitä miksi yrittäjien mielialojen vaihteluista seuraisi mitään erityistä liiketoiminnan heilahtelujen kaavaa—kuten nousu- ja laskukausien sykli, jota hän oletetusti haluaa selittää—minkä tahansa muun ymmärrettävän heilahtelujen kaavan sijaan.

Toisen syy kapitalismin epävakauteen ja sosialistisen ratkaisun suotavuuteen, Keynesin mukaan, on kapitalismin sisäsyntyiset stagnaatiolliset taipumukset. Hänen stagnaatioteoriansa ytimessä on huomio, jonka hän lainaa Hobsonilta ja Mummeryltä ja tukee, ”että nykyisten teollisten yhteisöjen normaalissa tilassa, kulutus rajoittaa tuotantoa eikä tuotanto kulutusta” (Keynes 1936: 368).[21] Tämän  ollessa yksi hänen aksioomistaan, voi ainoastaan pötypuhetta seurata.

Stagnaatio juontuu kulutuksen puutteesta. ”Siihen pisteeseen saakka kunes täystyöllisyys vallitsee,” Keynes kirjoittaa, ”pääoman kasvu ei riipu lainkaan alhaisesta alttiudesta kuluttaa, vaan päinvastoin on sen rajoittamana” (ibid.: 372-73). Tämä yhdistettynä tähän alikulutuksellisuuden väittämään on ”perustavanlaatuinen psykologinen laki, josta olemme oikeutetut olemaan riippuvaisia suurella luottamuksella sekä a priori meidän tiedostamme ihmisen luonteesta että kokemuksen yksityiskohtaisista tosiasioista, on että ihmiset ovat taipuvaisia keskimäärin ja yleensä lisäämään kulutustaan heidän tulojensa noustessa, mutta ei niin paljon kuin heidän tulojensa kasvu” (ibid.: 96). ”Yleensä, …suurempi tulojen osuus [tullaan] säästämään reaalitulojen kasvaessa” (ibi.: 97, 27ff).

Yksistään tämä toinen laki, joka on hyväksytty tässä vakuuttavaksi argumentoinnin vuoksi (paitsi lisäyksellä, että kulutus ei voi luonnollisesti koskaan pudota nollaan), ei vaikuta ilmaisevan mitään ongelmaa. Entä sitten? Jos säästöt ylisuhteellisesti kasvavat lisääntyvien tulojen kanssa, sitä parempi yhteiskunnan tuotolle.[22] Mutta luonteenomaisesti Keynes liittää tämän lain väitteeseen, että tuotantoa rajoittaa kulutus, ja tämän jälkeen hänellä ei ole mitään vaikeuksia todistaa haluamaansa.

Jos kulutus rajoittaa tuotantoa, ja jos kuluttamattomuus nousee kasvavien tulojen kanssa, tällöin tästä itse asiassa ei vaikuta seuraavan että kasvavat tulot pitävät sisällään niiden oman kumoutumisensa lisääntyvällä kuluttamattomuudella, joka puolestaan rajoittaa tuotantoa jne. Ja jos näin on, tästä näyttää myös seuraavan, että vauraampien yhteiskuntien, jotka ovat kuluttamatta enemmän, tulisi erityisesti kärsiä tästä ”stagnitismista” sekä että missä tahansa yhteiskunnassa tulisi rikkaiden,  jotka eivät-kuluta lisää, myötävaikuttaa eniten talouden stagnaatioon. (Lukuun ottamatta ”pientä” ongelmaa, jota ei voida selittää tämän teorian perusteella, nimittäin kuinka yksilöt tai yhteiskunnat alkujaankaan voisivat olla vauraampia kuin toiset!)

Joka tapauksessa Keynes hyväksyy nämä johtopäätökset tosina.[23] Tämän mukaisesti ja jälkeen hän esittää suosituksensa kuinka stagnaatiosta päästään eroon. ”Kattavan investointien sosialisoinnin” lisäksi Keynes ehdottaa toimenpiteitä kulutuksen elvyttämiseksi, erityisesti tulojensiirtoja rikkailta (alhaisen kulutustaipumuksen henkilöiltä) köyhille (korkean kulutustaipumuksen henkilöille):

”Tähdätessä yhteiskunnallisesti kontrolloituun investointitasoon yhdessä progressiivisesti laskevan pääoman rajatehokkuuden kanssa, minun tulisi tukea samaan aikaan kaikenlaisia toimenpiteitä kulutustaipumuksien lisäämiseksi. Sillä on epätodennäköistä, että täystyöllisyyttä voidaan ylläpitää, teimme investoinneille mitä tahansa nykyisellä kulutustaipumuksilla. Näin ollen molemmille toimintamalleille on tilaa toimia samaan aikaan: edistää investointeja ja samaan aikaan edistää kulutusta, ei ainoastaan tasolle, jota nykyinen taipumus kuluttaa vastaisi lisääntyneille investoinneille, vaan vielä korkeammalle tasolle.” (ibid.: 325)[24]

Mutta kuinka tällainen samanaikainen investointien ja kulutuksen edistäminen tulojen lisäämiseksi on ymmärrettävä mahdolliseksi?

Itse asiassa Keynes antaa hänen omat muodolliset määritelmänsä käytetyistä termeistä: ”Tulot = kulutus + investoinnit; säästöt = tulot – kulutus; sen vuoksi säästöt = investoinnit” (ibid.: 63).[25] Näiden määritelmien perusteella yhtäaikainen kulutuksen ja investointien lisäys annetuista tuloista on käsitteellisesti mahdotonta!

Keynes ei ole kuitenkaan paljoakaan vaivautunut tällaisista ”yksityiskohdista.” Saadakseen haluamaansa hän yksinkertaisesti siirtää, täysin ilman mainintaa, termiensä merkitystä. Hän hylkää yllä lainatut muodolliset määritelmänsä, koska näistä seuraisi tällainen mahdottomuus, ja hän omaksuu uuden merkityksen termille ”säästöt.” Kuluttamattomien tulojen sijaan ”säästöt” tulevat hiljaisesti tarkoittamaan ”hamstrausta,” toisin sanoen toimintaa jossa ei kuluteta rahaa joko kulutus- tai pääomahyödykkeisiin (katso Hazlitt [1959] 1973: 120-33).  Näin tulokset saadaan helposti oikeanlaisiksi. Sillä nyt säästöt eivät enää vastaa investointeja: ja säästöt, määritettynä ei-kuluttamisen toimintana, saavat automaattisesti negatiivisen sävyn, investointien ja kulutuksen saadessa positiiviset ilmaukset.

Lisäksi nyt tulee aina olla huolissaan luonnostaan säästöjen investointien ylittämisestä, tai siltä se vaikuttaa, sillä tämä vaikuttaisi vihjaavan jonkin vuotavan ulos taloudesta ja tulot (määritettynä investoinnit + kulutus) tulevat jotakuinkin vähentyneiksi. Keynes on epäilemättä huolissaan tästä mahdollisuudesta. Hän kutsuu sitä ”krooniseksi taipumukseksi läpi ihmiskunnan historian alttiudeksi säästä ollakseen vahvempi kuin vaikuttimeksi investoida” (Keynes 1936: 367). Ja tämä krooninen taipumus tulee erityisesti mainita, jos tulot ovat korkeita, sillä tällöin kuten meille on kerrottu, säästöt saavuttavat erityisen korkean osuuden tuloista.

Mutta ei syytä huoleen: jos jokin vuotaa ulos, jotain voi myös valua sisään. Jos säästöt nähdään kuluttamattomana rahana, tällöin säästöt voidaan saattaa olemassaoloonsa erittäin yksinkertaisesti valtion rahan luonnin keinoin kompensoidakseen ulosvirtausta, joka pyrkii kasvamaan tulojen lisääntyessä. Toki on olemassa vaara, että nämä kompensoivat ”yhteisölliset säästöt” tulevat välittömästi valumaan taas pois lisättyinä yksityissektorin käteishamstraukseen (koska Keynesin mukaan uutena luodut säästöt alentaisivat korkotasoa, ja tämä puolestaan lisäisi kapitalistien likviditeettipreferenssiä vastavoimana tällaiselle taipumukselle ja ”pitääkseen pääoman niukkana” keinotekoisesti.). Mutta kuten tiedämme tämä voidaan hoitaa ”investoinnit sosialisoimalla,” sekä eräillä geselliläisiksi leimatuilla rahasuunnitelmilla: ”leimatun rahan ajatus on kestävällä pohjalla” (ibid.: 357).

Sen jälkeen kun säästöt ja investoinnit tehdään julkisesti—valtion agentin avulla, kuten Keynes sanoisi—ja kaikki raha on kulutettu, ilman enää pidä-asiat-niukkoina motiivia esteenä, ei ole itse asiassa enää mitään ongelmaa lisätä kulutusta ja investointeja samanaikaiseksi. Koska säästöistä on tullut kuluttamatonta rahaa ja uusi luotu raha ja luotto ovat yhtä ”aitoja” kuin mikä tahansa muu,  koska näitä ei ”pakoteta” kenellekään, säästöjä voidaan luoda kynää käyttäen.[26] Ja koska valtio, päinvastoin kuin niukkuutta-hyväksikäyttävät kapitalistit, voi varmistaa että nämä ylimääräiset aidot säästöt tosiaankin kulutetaan (sen sijaan että ne vaeltaisivat hamstraukseen), mikä tahansa lisäys rahan ja luottojen tarjontaan valtion väliintulon avulla lisää kulusta ja investointeja yhtäaikaisesti ja näin edistää tuloja kahdesti.

Pysyvä inflaatio on Keynesin lääke kaikkeen. Se auttaa ylittämään stagnaation; sen lisäys ylittää vielä vakavamman edistyneempien yhteiskuntien stagnaatiokriisit. Lopulta kun stagnaatio on voitettu, yhä enemmän inflaatiota tulee hävittämään niukkuuden yhdessä sukupolvessa.[27]

Kuitenkaan ihmeet eivät lopu tähän. Mikä on tämä vuoto, tämä investoinnit ylittävä säästöjen ylijäämä, josta kaikki nämä vaarat koostuvat? Keynes pyrkii torjumaan tällaiset ajatukset pyytämällä meitä jälleen kerran pidättäytymään logiikan käytöstä talouteen. ”Nykyaikainen ajattelu,” hän kirjoittaa, ”on yhä huomion läpitunkemaa, että jos ihmiset eivät kuluta rahojaan yhdellä tavalla, he tulevat kuluttamaan ne toisella” (ibid.: 20). On vaikea kuvitella kuinka tämä nykyaikainen ajatus voisi mahdollisesti olla väärä, mutta Keynes piti sitä vääränä. Hänelle oli olemassa kolmas vaihtoehto. Jokin, taloudellinen hyödyke, ajateltaisiin yksinkertaisesti katoavan olemassaolostaan, ja tämä tarkoittaa vaikeuksia.

Silti kaksiarvologiikan kriittisyys ei aivan vielä murene. Kuinka voi olla mitään jonkin netto vähenemistä? Mitä ei kuluteta kulutushyödykkeisiin tai pääomahyödykkeisiin täytyy yhä olla kulutettuna johonkin muuhun—nimittäin, käteiseen. Tämä ammentaa tyhjiin kaikki vaihtoehdot. Tulot ja varallisuus voidaan ja tulee allokoida kulutukseen, investointeihin tai käteiseen.

Keynesin heikentyminen, vuoto, säästöjen ylijäämä investoinneista, on tuloja käytettynä, tai lisättynä, käteishamstraukseen. Mutta tällaisella lisääntyneellä käteisen kysynnällä ei ole vaikutusta reaalituloihin, kulutukseen tai investointeihin, kuten on jo tullut selitettyä. Yhteiskunnan rahavarannon ollessa annettu, yleinen kasvu käteisen kysynnässä voi ainoastaan ajaa alas ei-rahallisten hyödykkeiden rahahintoja. Mutta entä sitten? [28]

Nominaalitulot, toisin sanoen rahassa määritetyt tulot, tulevat laskemaan; reaalitulot ja reaalinen kulutus/investointi –suhde pysyy muuttumattomana. Ja ihmiset matkan varrella saavat mitä haluavat, toisin sanoen reaaliarvon lisäyksen käteisvarantoihinsa sekä rahallisen yksikön ostovoimaan.

Tässä ei ole mitään stagnaattista, tai kuluttavaa tai vuotavaa, ja Keynes ei ole tarjonnut teoriaa stagnaatiosta lainkaan (ja luonnollisesti tämän myötä ei myöskään teoriaa kuinka stagnaatiosta päästään eroon). Hän on ainoastaan antanut täysin normaalille ilmiölle, kuten laskeville hinnoille (aiheutuneena lisääntyneestä kysynnästä rahalle tai laajentuneesta tuotannollisesta taloudesta), huonon maineen kutsuessaan sitä ”stagnaatioksi” tai ”taantumaksi” tai seurausta efektiivisen kysynnän puutteesta, löytääkseen uuden tekosyyn hänen omille inflatorisille suunnitelmilleen.[29]

Tässä meillä on siis Keynes: 1900-luvun tunnetuin ”taloustieteilijä.” Vääristä työllisyyden, rahan ja koron teorioista hän on suodattunut fantastisen väärän teorian kapitalismista ja paperirahalla nousevasta sosialistisesta paratiisista.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: The Misesian Case against Keynes

Huomautukset:

[1] Taloustieteen perusteista, katso Mises (1978b, 1981, 1985), Rothbard (1979) ja Hoppe (1983, 1988). Kilpailevasta positiivisesta taloustieteen näkemyksestä, jonka mukaan talouden lait ovat empiirisen vahvistuksen tai hylkäämisen alaisia hypoteeseja (hyvin paljon fysiikan lakien tapaan), katso Friedman (1953).

[2] Aikapreferenssistä, katso osio I.3.

[3] ”Yksilö uskoo löytävänsä myöhemmin palkitsevan työn asuinpaikassaan ja ammatissa, josta hän pitää enemmän ja johon hänet on koulutettu. Hän pyrkii välttämään kuluja sekä muita haittoja ammatista toiseen siirtymisessä. Saattaa olla erityisiä olosuhteita lisäämässä näitä kuluja… Kaikissa näissä tapauksissa yksilö valitsee tilapäisen työttömyyden, koska hän uskoo tämän valinnan maksavan paremmin pitkässä juoksussa” (Mises [1949] 1966: 598-99).

[4] ”Järjestelmässä ilman muutosta, jossa ei ole minkäänlaista epävarmuutta tulevaisuuden suhteen, kenenkään ei tarvitse pitää käteistä. Jokainen yksilö tietää tarkalleen minkä määrän rahaa hän tulee tarvitsemaan minä tahansa tulevana päivänä. Sen vuoksi hän pystyy lainamaan kaikki vastaanottamansa varat tavalla jolla lainat erääntyvät päivänä jolloin hän tarvitsee niitä” (Mises [1949] 1966: 249; katso myös Rothbard [1962] 1970: 280).

[5] Katso Rothbard ([1962] 1970: 669–71). ”Hyödykkeet ovat käyttökelpoisia ja niukkoja, ja mikä tahansa hyödykkeiden lisäys on yhteiskunnallisesti hyödyllistä. Mutta raha ei ole hyödyllistä suoraan, vaan ainoastaan vaihdannoissa… Kun rahaa on vähemmän, rahallisen yksikön vaihtoarvo nousee; kun rahaa on enemmän, rahallisen yksikön vaihtoarvo laskee. Teemme johtopäätöksen ettei ole olemassa ”liian vähää” tai ”liian paljoa” rahaa, sillä, oli yhteiskunnallinen rahavaranto mikä tahansa, rahan edut hyödynnetään aina täydessä laajuudessaan” (Rothbard [1962] 1970: 670; katso myös Rothbard 1983).
 
[6] Koron aikapreferenssiteoriasta, katso W.S. Jevons (1965), E. von Bohm-Bawerk (1959), R. Strigl (1934), F.A. Fetter (1977) ja R.B. Garrison (1979, 1988).

[7] Varmasti kaikki pidemmät tuotantoprosessit eivät ole tuottavampia kuin lyhyemmät; mutta oletuksella että ihmiset, aikapreferenssin rajoittamina, tulevat väistämättä ja kaikkina aikoina valitsemaan lyhimmän mahdollisen menetelmän tietyn tuotannon tuottamiseen, tällöin mikä tahansa lisäys tuotantoon voidaan—prakseologisesti—saavuttaa ainoastaan jos tuotantorakennetta on pidennetty.

[8] Valtion roolista vaurauden muodostumisen tuhoamisessa, katso Rothbard (1977) and Hoppe (1989d).

[9] Bisnessyklin teoriasta, katso Misesin alkuperäinen panos (Mises 1971); hänen ensimmäinen yksityiskohtaisempi versio on Mises (1928 1978a). Katso myös Hayek (1939b, [1935] 1967c). Hayekin teokset julkaistiin ensikerran 1929, vast. 1931; On mielenkiintoista huomata että Hayek, joka sai Nobelin palkinnon 1974, Misesin kuolinvuonna, panoksestaan Mises/Hayek bisnessykliteoriaan, ilmiselvästi antaa virheellisen kuvan Misesin saavutuksista tämän teorian kehityksessä. Hänen vuoden 1931 Prices and Production, ensimmäisessä itävaltalaisen bisnessykliteorian englanninkielellä ilmestyneessä esityksessä, Hayek tuo esiin Misesin aikaisemman vaatimuksen kuuluisuudesta. Kuitenkin vaikka hän viittaa Misesin 1928 teokseen (viitattuna yllä), hän virheellisesti väittää että Misesin panos teoriaan oli pohjimmiltaan rajoittunut vain muutamiin huomautuksiin hänen alkuperäistä vuoden1912 teoksestaan; Katso Strigl (1934), Robbins (1971), Rothbard (1983a), Mises, Haberler, Rothbard ja Hayek (1983), Hoppe (1983), Garrison (1986, 1988).

[10] Katso myös R. Garrison 1988b. Katso myös psykologisten (verrattuna prakseologisen) bisnessykliteorioiden kritiikki, II.4.

[11] Keynesiläisestä kirjallisuudesta, katso S. Harris (1948a), A. Hansen (1953); Keynesin vastaisesta kirjallisuudesta, katso H. Hazlitt ([1959] 1973, 1984).

[12] Tässä kohtaa Keynes lupaa vaihtoehtoisen määritelmän annettavan sivulla 26; paljastavasti tällaista määritelmää ei löydy sieltä tai muualtakaan kirjasta!

[13] Mises selittää: ”Oletetaan että on vain kultarahaa ja ainoastaan yksi keskuspankki. Perättäisessä kehityksessä kohti tasaisesti pyörivää talouden tilaa kaikki yksilöt ja yritykset rajoittavat askel kerrallaan käteisvarantojaan ja näin vapautuneet kultamäärät virtaavat ei-rahalliseen—teolliseen—käyttöön. Kun tasaisesti pyörivän talouden tasapaino lopulta saavutetaan, ei ole enää käteisvarantoja; kultaa ei enää käytetä rahallisiin tarkoituksiin. Yksilöt ja yritykset omaavat vaateita keskuspankkia kohtaan, josta jokainen osa erääntyy tarkalleen vastaten määrää jonka he tulevat tarvitsemaan vastaavina päivämäärinä velvoitteidensa suorittamiseksi. Keskuspankki ei tarvitse reservejä, koska sen asiakkaiden päivittäisten maksujen kokonaissumma vastaa ottojen kokonaissummaa. Itse asiassa kaikki maksusuoritukset voidaan suorittaa pankin kirjanpidon kautta ilman turvautumista lainkaan käteiseen. Näin tämä järjestelmän ’raha’ ei ole vaihdannan väline; se ei ole rahaa ollenkaan; se on ainoastaan numeraire, eteerinen ja määrittämätön laskennallinen yksikkö sen epämääräisen määrittämättömässä luonteessa, jolle joidenkin ekonomistien mielikuvitus ja monien maallikoiden virheet ovat erheellisesti yhdistäneet rahalle” (Mises [1949] 1966: 249).

[14] Keynes tunnistaa rahalla olevan myös jotain tekemistä epävarmuuden kanssa. Kuitenkin tässä osoitettu perustavanlaatuinen virhe hänen rahan teoriassaan nousee esiin uudelleen, kun hän ei yhdistä rahaa epävarmuuteen sinänsä, vaan tarkemmin ilmaistuna korkotasojen epävarmuuteen. ”Välttämätön olosuhde [rahan olemassaololle],” hän kirjoittaa, ”on epävarmuuden olemassaolo tulevasta korkotasosta” (Keynes 1936: 168–69). Katso myös seuraava keskustelu.

[15] Absurdeista seurauksista oletukseen funktionaalisista—enemmin kuin kausaalista—suhteista, katso keskustelu osiossa II.3 alla.

[16] Katso myös Keynesin ylistävät huomaukset merkantilistisesta taloudesta, ja erityisesti, S. Gesell, tämän näkemyksen edeltäjinä (Keynes 1936: 341, 355).

[17] Katso myös Hazlitt ([1959] 1973: 231–35). Entäpä vaikuttavan ilmeinen vastaväite, että rahallisen luoton ekspansio, jonka kautta Keynes halua tuoda korkotason laskun nollaan, ei ole muuta kuin paperin laajentamista ja niukkuuden ongelmassa on kyse ”todellisista” hyödykkeistä, joka voidaan ylittää ainoastaan ”aidoilla säästöillä”? Tähän hän antaa seuraavan hassun vastauksen: ”Huomio että luoton luominen pankkijärjestelmällä mahdollistaa investoinnit joihin ”ei mikään aito säästäminen” pysty vastaamaan” (Keynes 1936: 82), toisi sanoen, ”ajatus siitä, että säästöt ja investoinnit … voivat erota toisistaan, voidaan uskoakseni selittää optisella harhalla” (ibid.: 81). ”Tästä päätöksestä seuraavat säästöt ovat yhtä aitoja kuin mitkä tahansa muutkin säästöt. Ketään ei voida houkutella omistaan ylimääräistä rahaa vastaten uutta pankkiluottoa ellei hän tarkoituksella suosi pitää ylimääräistä rahaa jonkin muun varallisuuden muodon sijaan” (ibid.: 83). ”Uutta rahaa ei ”pakoteta” kenellekään” (ibid.: 328). Kuten Henry Hazlitt mainitsee, ”Samalla perusteella voimme luoda minkä tahansa haluamamme määrän uusia ”säästöjä” yön yli, pelkästään painamalla tämän määrän uutta paperirahaa, koska joku tulee välttämättä ottamaan nämä uudet paperirahat” (Hazlitt [1959] 1973: 227).

[18] Katso Keynes (1936: 129ff., 336ff., 348ff.). Keynesin roolista todellisessa kultakannan tuhoamisessa, katso Hazlitt (1984).

[19] Alaviitteessä hän lisää, ”1800-luvun sanonta, lainattuna Bagehotilta, että ’Matti Härkä’ kestää monia asioita, mutta hän ei voi kestää kahta prosenttia.” Keynesin salaliittoteoriasta, katso Hazlitt ([1959] 1973: 316–18).

[20] Keynesin sosialismi ei kuitenkaan ollut bolsevikkien kannattamaa proletariaattista tasa-arvoista versiota. Tätä Keynes ainoastaan halveksui. Hänen sosialisminsa oli fasismin tai natsismin lajiketta. Hänen Yleisen Teoriansa saksankielisen laitoksen esipuheessa(joka ilmestyi vuoden 1936 lopulla) hän kirjoittaa: ”Kuitenkin tuotannon teoria kokonaisuutena, jota tämä kirja pyrkii tarjoamaan, on paljon helpompi omaksua totalitaarisen valtion olosuhteisiin, kuin tietyn tuotoksen tuotannon ja jakelun teorian tuottaminen vapaan kilpailun ja suuren määrän laissez-faire olosuhteita alaisena.”

[21] Keynesiläisestä stagnaation teoriasta, katso Hansen (1941); kritiikistä, katso G. Terborgh (1945) ja Rothbard (1987).

[22] Itse asiassa Keynes kertoo meille, että säästöt ovat lähtökohtaisesti identtisiä investointien kanssa (Keynes 1936: 63), ”että kulutuksen ylittävä ylimäärä tuloista, jota kutsumme säästöiksi, ei voi erota lisäyksestä pääomalaitteisiin, jota kutsumme investoinniksi” (ibid.: 64). Tällöin kuitenkin vähentynyt osuus kulutuskustannuksista täytyy lähtökohtaisesti kulkea käsi kädessä lisääntyneiden investointien kanssa, ja tämä johtaisi korkeampiin tuleviin tuloihin, yhä suurempaan absoluuttiseen kulutukseen ja yhä suurempiin absoluuttisin ja suhteellisiin säästöihin ja investointeihin. Tosiaankin, missä tässä on ongelma?

[23] Keynes kirjoittaa, ”Jos potentiaalisesti vauraassa yhteisössä taipumus investoida on heikko, tällöin sen potentiaalisen vaurauden hengessä, efektiivisen kysynnän periaatteen toiminta tulee houkuttelemaan sitä vähentämään sen todellista tuotosta kunnes, sen potentiaalisen vaurauden hengessä, siitä on tullut niin köyhä, että sen ylijäämä kulutuksesta on riittävästi vähentynyt vastaamaan heikkoutta taipumukseen investoida.” (Keynes 1936: 31). Tai: ”Sitä paitsi mitä suurempi kulutus johon olemme etukäteen valmistautuneet, sitä vaikeampi on löytää jotain lisää johon varustautua etukäteen, ja valitettavasti sitä suurempi on tulojemme ja kulutuksemme välinen marginaali. Joten epäonnistuen joillain uusilla keinoilla, tähän arvoitukseen ei ole olemassa, kuten tulemme näkemään, mitään ratkaisua paitsi että tulee olla riittävä työttömyys pitääkseen meidät niin köyhinä että kulutuksemme vajoaa tulojamme enemmän muttei enempää kuin vastaava fyysinen varustautuminen tulevaan kulutukseen, jota se maksaa tuottamaan tänään” (ibid.: 105).

[24]  Tai, ”parannus löytyy erinäisissä suunnitelluissa toimenpiteissä lisätä taipumusta kuluttaa tulojen uudelleenjaolla tai muutoin” (Keynes 1936: 324).

[25] On tyypillistä Keynesin vaurauden filosofialle, että hän saa asiat päinvastaiseksi myös tässä. Oikeat määritelmät ovat: valmistettu tuote = tulot; tulot – kulutus = säästöt; säästöt = investoinnit Mistä Keynesin tulot tulevat?

[26] Tästä, katso huomautus |17]

[27] Keynesin pysyvän inflaation ohjelmasta, katso  myös tämä maininta kaupankäynnin syklistä: ”Oikea lääke kaupankäynnin syklille ei löydy nousukausien hävittämisestä ja meidän pitämisessä pysyvästi osittaisessa taantumassa; vaan laskukausien, ja näin pitäen meidät pysyvästi puolittaisessa noususuhdanteessa” (Keynes 1936: 322). Vastaus luottoekspansioon on näin siis lisää luottojen laajentamista.

[28] Päinvastoin kuin Keynesin hienostuneet pelot, rahan kysyntä ei voi koskaan olla ääretön, koska kaikkien täytyy välttämättä kuluttaa joskus (ja eivät voi enää pitkittää kulutusta), ja näissä pisteissä likviditeettipreferenssi on varmasti rajallinen.

[29] Toinen Keynesin stagnaatioteorian elementti on yhtälailla väärä. Saattaa pitää paikkansa, että säästöt vastaten investointeja kasvavat ylisuuressa suhteessa kasvavien tulojen kanssa—vaikka se ei voi koskaan saavuttaa 100 prosenttia. Silti tämän tilanteen ei tulisi varmasti huolestuttaa ketään tuotetun yhteiskunnallisten tulojen suhteen. Kuitenkaan ei pidä paikkaansa, että säästöt hamstrauksen merkityksessä kasvavat lisääntyvien tulojen kanssa ja että suurin vuoto tapahtuu rikkaiden ja vauraiden yhteisön keskuudessa. Päinvastainen pitää paikkansa. Jos reaalitulot kasvat, koska talous, ylimääräisten säästöjen tukemana, laajenee, tällöin rahan ostovoima kasvaa (rahavarannon olleessa annettu). Mutta korkeammalla rahayksikön ostovoimalla, kysytyn rahan määrä putoaa (rahankysynnän aikataulun ollessa annettu). Näin jos mitään, niin vuodon/stagnaation ei-ongelman pitäisi itse asiassa vähetä, kasvamisen sijaan, lisääntyvällä varallisuudella.

This essay was originally published in Dissent on Keynes, A Critical Appraisal of Economics. Edited by Mark Skousen. pp.199–223. Published under the auspices of the Ludwig von Mises Institute © 1992. Praeger, New York, Westport, Connecticut, London (1992).

Sen merkitys

Viisikymmentä vuotta sitten ylenpalttinen Amerikan kansa tiesi hyvin vähän ja vähät välitti taloudesta. He kuitenkin ymmärsivät taloudellisen vapauden hyveen, ja taloustieteilijät jakoivat tämän ymmärryksen täydentäen maalaisjärkeä analyysityökalujen terävyydellä.

Nykyään talous vaikuttaa olevan pääasiallinen ongelma Amerikassa ja maailmalla. Sanomalehdet ovat täynnä monimutkaisia keskusteluja budjetista, palkoista ja hinnoista, ulkomaisista lainoista ja tuotannosta. Nykypäivän ekonomistit lisäävät vielä suuresti yleisön sekaannusta. Huomattava professori X sanoo hänen suunnitelmansa olevan ainoa lääke maailman talouden pahuuksiin; yhtä huomattava professori Y väittää tämän olevan pötypuhetta—näin karuselli pyörii.

Kuitenkin eräs ajattelun koulukunta—keynesiläiset—ovat onnistuneet saamaan enemmistön taloustieteilijöistä puolelleen. Keynesiläinen taloustiede—ylpeästi julistaa itseään ”modernina,” vaikkakin sen juuret ovat syvällä keskiaikaisessa ja merkantilistisessa ajattelussa—tarjoaa itseään maailmalle yleislääkkeenä taloudellisiin huoliimme. Keynesiläiset väittävät ylivoimaisella luottamuksella ”löytäneensä” sen mikä määrittää työllisyyden volyymin minä tahansa ajan hetkenä. He vakuuttavat, että työttömyys voidaan auliisti parantaa valtion alijäämäisellä kulutuksella sekä että inflaatio voidaan pitää kurissa valtion veroylijäämien avulla.

Suurella älyllisellä ylimielisyydellä keynesiläiset syrjäyttävät kaiken vastustuksen ”reaktiivisena,” ”vanhanaikaisena” jne. He ovat erittäin pöyhkeileviä saavutettuaan nuorten taloustieteilijöiden kannatuksen—väite joka valitettavasti suurimmaksi osaksi pitää paikkansa. Keynesiläinen ajattelu on kukoistanut New Dealissä, presidentti Trumanin lausunnoissa, hänen taloudellisten neuvonantajiensa neuvostossa, Henry Wallacessa, ammattiliitoissa, pääosassa lehdistöä, kaikissa ulkomaisissa hallituksissa ja YK:n komiteoissa sekä yllättävästi taloudellisen kehityksen komitean ”valistuneiden liikemiesten” keskuudessa.

Tällä rynnäköllä keynesiläiset ovat vaikuttaneet moniin vilpittömästi liberaalismielisiin kansalaisiin—erityisesti heidän edistämällään argumentilla laajan valtiollisen väliintulon ”ratkaisulla työttömyyden ongelmaan.” Kaikkein tyrmistyttävin aspekti tässä tilanteessa on, että liberaalit ekonomistit eivät ole tehokkaasti vastanneet keynesiläisiin argumentteihin, ollen pääosin avuttomina tämän valtavan rynnäkön edessä. Liberaalit taloustieteilijät ovat rajoittaneet hyökkäyksensä keynesiläisyyden poliittiseen ohjelmaan—he eivät ole riittävästi käsitelleet tähän ohjelmaan perustuvaa taloudellista teoriaa. Tämän seurauksena keynesiläisten väite heidän ohjelmansa kyvykkyydestä taata täysi työllisyys, on pääosin jäänyt kyseenalaistamatta.

Syy tähän heikkouteen liberaalien taloustieteilijöiden puolelta on ymmärrettävä. Heidät kasvatettiin ”uusklassiseen taloustieteeseen,” joka pohjautuu huolelliseen talouden realiteettien analysointiin ja perustuu yksilöllisten yksiköiden toimintaan taloudellisessa järjestelmässä. Keynesiläinen teoria perustuu malliin taloudellisesta järjestelmästä—merkittävästi yksinkertaistettuun malliin todellisuudesta, ollen silti äärimmäisen monimutkainen sen abstraktin ja matemaattisen luonteen takia. Tästä syystä liberaalit taloustieteilijät olivat hämillään ja ymmällään tästä ”uudesta” taloustieteestä. Koska keynesiläiset olivat ainoita ekonomisteja, joilla oli kyky keskustella heidän järjestelmästään, heidän oli helppo vakuuttaa nuoremmat taloustieteilijät ja opiskelijat sen ylivoimaisuudesta.

Näin ollen onnistunut hyökkäys keynesiläistä maihinnousua vastaan vaatii enemmän kuin oikeutettua suuttumusta keynesiläisen ohjelma ehdotuksista valtion toimenpiteille. Se vaatii hyvin perehtynyttä kansalaista, joka ymmärtää läpikotoisin keynesiläisen teorian sen kaikkine lukuisine virhekäsityksineen, epärealistisine oletuksineen ja virheellisine käsitteineen. Tästä syystä on välttämätöntä kohdata vaikea monimutkaisen teknisen eristyskielen labyrintti käydäkseen läpi keynesiläistä mallia hiukan yksityiskohtaisemmin.

Keynesiläisyyden tarkastelussa on toinenkin vaikeus sen liikkeen eri haarojen omatessa erittäin teräviä mielipide-eroja keskenään. Kuitenkin kaikki keynesiläisyyden osa-alueet jakavat yhteisymmärryksessä näkemyksensä valtion tehtävää kohtaan, ja kaikki hyväksyvät keynesiläisen mallin perustana taloudellisen tilanteen analysointiin.

Kaikki keynesiläiset pitävät valtiota suurena potentiaalisena hyötyjen varantona; valmiina käytettäväksi. Keynesiläisten päähuolena ovat päätökset talouspolitiikasta—mitkä tulisivat olla valtio taloudelliset päämäärät ja mitä keinoja valtio tulisi soveltaa niihin? Valtion on luonnollisesti aina synonyymi ”meille”: Mitä ”meidän” tulisi tehdä taataksemme täystyöllisyys? ollen suosittu kysymys. (Koskaan ei kuitenkaan ole täysin selvinnyt viittaako tämä ”me” ”kansaan” vai keynesiläisiin itseensä.)

Keskiajalla ja aikaisena nykyaikana keynesiläisten esi-isät, jotka edistivät vastaavia toimintaperiaatteita, julistivat myös ettei valtio pystynyt tekemään virheitä. Tuolloin kuningas ja tämän aateliset olivat valtion hallitsijoita. Nyt meillä on epämääräinen etuoikeus ajoittain valita hallitsijamme kahdesta vallanhimoisten pyrkijöiden ryhmästä. Tämä tekee siitä ”demokratian.”[1] Näin valtion hallitsijat, ollen ”demokraattisesti valitut” ja näin edustaen ”kansaa,” ovat väitetysti oikeutetut kontrolloimaan taloudellista järjestelmää ja pakottamaan, suostuttelemaan, ”vaikuttamaan” ja jakamaan uudelleen vastahakoisten alamaisten varallisuutta.

Viime aikainen merkittävä esimerkki keynesiläisestä poliittisesta ajattelusta oli Truman-viesti, käyttäen veto-oikeutta ansiotuloverojen vähennykseen. Pääsyy veto-oikeuden käyttöön oli korkeiden verojen välttämättömyys ”inflaation pitämiseksi kurissa,” koska ”nousukausi” vaatii budjetin ylijäämäisyyttä ”imeäkseen pois ylimääräisen ostovoiman.”

Päällisin puolin tämä argumentti vaikuttaa uskottavalta, ja sitä tukeekin lähes kaikki taloustieteilijät, mukaan lukien monet ei-keynesiläiset konservatiivit. He ovat kakki hyvin ylpeitä tosiasiasta, että he vastustavat ”poliittisesti helppoa” ratkaisua vähentää veroja tieteellisen totuuden, kansallisen hyvinvoinnin ja ”taistelun inflaatiota vastaan” nimissä.

Kuitenkin on välttämätöntä analysoida ongelmaa lähemmin. Mitä inflaatio on perimmältään? Se koostuu nousevista hinnoista—jotkut hinnat nousevat nopeammin kuin toiset.[2] Mikä on hinta? Se on vapaaehtoisesti maksetun rahan (yleisen ostovoiman) summa yhdeltä yksilöltä toiselle vastineena tietystä palvelusta toisen toimesta ensimmäiselle. Tämä palvelu voi olla konkreettisen hyödykkeen tai aineettoman hyödyn muodossa.

Toisaalta mikä on vero? Vero on yksilön omaisuuden pakotettu pakkolunastus valtion hallitsijoiden toimesta.  Hallitsijat käyttävät tätä omaisuutta haluamiinsa tarkoituksiin—yleensä hallitsijat jakavat sen tavalla joka turvaa heidän virkansa jatkuvuuden, toisin sanoen tukemalla suosittuja ryhmiä. Lisäksi hallitsijat päättävät ketkä yksilöt maksavat veroja—päätöksen koostuessa hallitsijoiden epäsuosiossa olevien ryhmien omaisuuden pakkolunastuksesta.

Näin hinta on kahden yksilön välinen vapaa vaihdannan toimi, molempien hyötyessä vaihdannasta (muutoin vaihdantaa ei toteutettaisi!). Vero on pakollisen pakkoluovutuksen toimi, ilman hyötyä yksilölle (jollei hän satu olemaan vastaanottavalla puolella jonkun toisen omaisuuden pakkolunastuksessa valtion taholta).

Tämän eron näkökulmasta korkeiden verojen kannattaminen korkeiden hintojen estämiseksi vastaa maantierosvon vakuuttelua uhrille hänen ryöstönsä inflaatiota hillitsevästä vaikutuksesta, koska ryöstäjä ei aio vähään aikaan kuluttaa rahoja tai koska ryöstäjä käyttää ne maksaakseen pois velkojaan.  Milloin Amerikan kansa herää ymmärrykseen, että ryöstäminen hyödyttää ainoastaan ryöstäjää sekä että käsky ”Älä varasta” koskee hallitsijoita (ja keynesiläisiä) yhtä lailla kuin kaikkia muitakin?

Malli selitettynä

Keynesiläinen teoria (tai malli) yksinkertaistaa merkittävästi todellista maailmaa toimiessaan muutamilla suurilla kokonaissuureilla, kasaten yhteen kaikkien kansakunnan yksilöiden toiminnan.

Peruskäsitteenä käytetään kansakunnan kokonaistuloa, joka määritetään vastaavan kansallisen hyödykkeiden ja palveluiden tuotannon rahallista arvoa tiettynä ajanjaksona. Se vastaa myös yksilöiden vastaanottamaa kokonaistuloa tänä ajanjaksona (mukaan lukien jakamattomat yritysten voitot).

Keynesiläisen järjestelmän perustavanlaatuinen yhtälö on kokonaistulo = kokonaiskulutus. Ainoa tapa jolla yksilö voi vastaanottaa rahaa, on jonkin toisen yksilön kuluttamalla vastaava määrä. Käänteisesti yksilön jokainen kulutusteko saa aikaan vastaavan rahallisen tulon jollekin toiselle. Tämä pitää selkeästi ja aina paikkansa. Virtanen kuluttaa dollarin Meikäläisen lähikaupassa—tästä toiminnasta seuraa yhden dollarin tulot Meikäläiselle. Virtanen vastaanottaa vuosittaisen tulonsa yrityksen XYZ kulutuksen seurauksena; XYZ vastaanottaa vuosittaisen tulonsa kaikkien sen asiakkaiden kulutuksen seurauksena jne. Kaikissa tapauksissa kulut, ja ainoastaan kulut, voivat luoda rahallista tuloa.

Kokonaiskulutus luokitellaan kahteen perustyyppiin: (1) ajanjakson sisällä tuotettujen hyödykkeiden ja palveluiden lopullinen kulutus vastaa kulutusta, ja (2) kulutus näiden hyödykkeiden tuotantoon vastaa investointia. Näin rahallinen tulo luodaan kulutuspäätöksillä, koostuen kulutus- ja investointipäätöksistä.

Nyt yksilö, saatuaan tulonsa, jakaa sen kulutukseen ja säästöihin. Keynesiläisessä järjestelmässä säästöt määritellään yksinkertaisesti ei-kulutuksena kulutukseen. Keskeinen keynesiläinen periaate on että mille tahansa tietylle kokonaistulon tasolle on olemassa tietty määrätty ennustettava määrä, joka tullaan kuluttamaan ja tietty määrä, joka tullaan säästämään. Kokonaistulon ja kokonaiskulutuksen välistä suhdetta pidetään vakaana, kuluttajien tottumuksien kiinnittämänä. Matemaattisessa keynesiläisessä erityiskielessä kokonaiskulutus (ja sen vuoksi kokonaissäästöt) on vakaa, tulojen passiivinen funktio (kuuluisa kulutusfunktio). Esimerkiksi käytetään kulutusfunktiota:  kulutus = 90 prosenttia tuloista. (Tämä on merkittävästi yksinkertaistettu funktio, mutta se palvelee kuvaamaan keynesiläisen mallin perusperiaatteita.) Tässä tapauksessa säästöfunktio olisi säästöt = 10 prosenttia tuloista.

Näin ollen kulutuskustannukset määrittyvät passiivisesti kansantulosta. Kuitenkin investointikustannukset ovat keynesiläisten mukaan saatu aikaan kansantulosta riippumattomasti. Tässä vaiheessa ei ole olennaista mikä määrittää investoinnit—olennaista on sen määrittyminen tulotasosta erillään.

Kaksi tekijää ovat jääneet pois, jotka myös määrittävät kustannuksien tasoa. Jos vienti on suurempaa kuin tuonti, maan kustannuksien kokonaismäärä on kasvanut, kasvattaen näin kansantuloa. Valtion budjetin alijäämä lisää myös kokonaiskustannuksia ja tuloja (olettaen muiden tyyppisten kustannuksien pysyvän vakiona). Sivuuttaen ulkomaankaupan ongelman on ilmeistä, että valtion vajeet tai ylijäämät ovat, kuten investoinnit, päätetyt riippumattomasti kansantulosta.

Näin tulot = itsenäiset kustannukset  (yksityinen kulutus + valtion vaje) + passiiviset kulutuksen kustannukset. Käyttäen havainnollistavaa kulutusfunktiota, tulot = itsenäiset kustannukset + 90 prosenttia tuloista. Nyt yksinkertaisella laskuopilla tulot vastaavat kymmentä kertaa itsenäisiä kustannuksia. Jokaiseen itsenäisten kustannuksien lisäykseen tulee kymmenkertainen lisäys tuloihin. Vastaavasti vähennys itsenäisissä kustannuksissa johtaa kymmenkertaiseen pudotukseen tuloissa. Tämä tulojen ”kerroin” –vaikutus saavutetaan millä tahansa tyyppisellä itsenäisellä kulutuksella—joko yksityisillä investoinneilla tai valtion vajeella. Näin keynesiläisessä mallissa valtion vajeella ja yksityisillä investoinneilla on sama taloudellinen vaikutus.

Tarkastellaan yksityiskohtaisemmin prosessia jolla tasapainon tulo määrittyy keynesiläisellä mallilla. Tasapainotila on taso jolle kansantulo pyrkii asettumaan.

Oletetaan kokonaistulo = 100, kulutus = 90, säästöt = 10 ja investoinnit = 10. Oletetaan myös ettei ole valtion vajeita tai ylijäämiä. Keynesiläisille tämä tilanne on tasapainotila—tulot pyrkivät pysymään 100:ssa. Tasapainotila saavutetaan, koska molemmat talouden ryhmät—liikeyritykset ja kuluttajat—ovat tyytyväisiä. Liikeyritykset, kokonaisuutena, maksavat ulos 100. Tästä 100:sta 10 investoidaan pääomaan ja 90 maksetaan ulos kuluttajien hyödykkeitä tuotettaessa. Liikeyritykset kokonaisuutena odottavat tämän 90 palautuvan heille kulutushyödykkeiden myynnillä. Kuluttajat täyttävät liikeyritysten odotukset jakamalla 100:n tulot 90 kulutukseen ja 10 säästöihin. Näin liikeyritykset kokonaisuutena ovat tyytyväisiä tilanteeseen ja kuluttajat kokonaisuutena ovat tyytyväisiä, koska he kuluttavat 90 prosenttia tuloistaan ja säästävät 10 prosenttia.

Annetaan nyt itsenäisten kustannusten nousta 20:en, joko yksityisten sijoitusten noustua tai valtio vajeen takia. Nyt tulomaksut kuluttajille ovat 90 + 20 = 110. Kuluttajat, vastaanottavat 110, toivoen kuluttaa 90 prosenttia siitä, tai 99, ja säästää 11. Nyt liikeyritykset odottivat 90 kulutusta ja ovat mieluisasti yllättyneitä kuluttajien ajaessa hintoja ylös ja vähentäessä kauppiaiden varastoja pyrkimyksessään kuluttaa 99. Tämän seurauksena liikeyritykset laajentavat kulutushyödykkeidensä tuotantoa 99:n ja maksavat ulos 99 + 20 = 119, odottaen kulutusmyynneistä palautusta 99:lle. Mutta jälleen kerran ne ovat iloisesti yllättyneitä, koska kuluttajat haluavat kuluttaa 90 prosenttia 119, tai 107. Tämä laajentumisen prosessi jatkuu kunnes tulot vastaavat jälleen kymmentä kertaa investointeja—jolloin kulutus vastaa jälleen 90 prosenttia tuloista. Saavutetaan taso jolla tulot = 200, investoinnit = 20, kulutus = 180 ja säästöt = 20.

On tärkeätä huomata, että tasapaino saavutettiin molemmissa tapauksissa kun kokonaisinvestoinnit = kokonaissäästöt. Yllä oleva tasapainoprosessi voidaan kuvata säästöjen ja investointien avulla: Kun investoinnit ovat suuremmat kuin säästöt, talous laajenee ja kansantulo nousee kunnes kokonaissäästöt vastaavat kokonaisinvestointeja. Vastaavasti talous supistuu, jos investointeja on vähemmän kuin säästöjä, kunnes ne vastaavat jälleen toisiaan.

On huomioitava että kahden erittäin tärkeän asian tulee pysyä vakioina jotta tasapainoa voidaan saavuttaa. Kulutusfunktio (ja näin ollen säästöfunktio) oletetaan kauttaaltaan vakioksi, kun taas investointitaso pysyy vakiona ainakin kunnes tasapainotila saavutetaan. Tästä seuraa kysymys: mikä kokonaisrahatuloissa on niin tärkeää, että sen tulisi olla jatkuvan huomion kohteena? Ennen kuin tähän kysymykseen voidaan vastata, täytyy tehdä muutamia oletuksia.

Oletetaan seuraavien asioiden olevan annettuja (tai vakioita): kaikkien olemassa olevien tekniikoiden tilan, olemassa olevan tehokkuuden, määrän, ja kaiken työn jakautumisen, kaikkien olemassa olevien laitteiden määrän ja laadun, olemassa olevan kansantulon jakautumisen, olemassa olevan suhteellisten hintojen rakenteen, olemassa olevien rahapalkkojen tasojen(!), olemassa olevan kuluttajien mieltymysten rakenteen, luonnonvarojen sekä taloudellisten ja poliittisten instituutioiden.

Tämän jälkeen, ottaen nämä oletukset annettuina, jokaiselle kansallisen rahatulon tasolle löytyy yksilöllinen määrätty työllisyyden volyymi. Mitä suurempi kansantulo, sitä suurempi tulee työllisyyden volyymi olemaan, kunnes ”täyden työllisyyden” taso saavutetaan. (Täystyöllisyys voidaan yksinkertaisesti määrittää hyvin alhaiseksi työttömyyden tasoksi.) Kun täystyöllisyys on saavutettu, korkeampi rahatulo edustaa ainoastaan nousua hinnoissa, ilman fyysisen tuotannon (reaalitulon) ja työllisyyden kasvua.

Vedetään yhteen yllä oleva malli, joka tunnetaan keynesiläisenä alityöllisyyden tasapainon teoriana: Jokaista kansantulon tasoa vastaa yksilöllinen työllisyyden taso. Näin ollen on olemassa tietty tulotaso, jota vastaa täyden työllisyyden tila, ilman suurta hintojen nousua. Tulot alle tämän ”täystyöllisyys” tulojen tason tulee merkitsemään laajamittakaavaista työttömyyttä; ylittävät tulot tulevat merkitsemään suurta hintainflaatiota.

Yksityisen yrittäjyyden järjestelmässä tulotaso määrittyy itsenäisten investointikustannuksien ja kulutuskustannuksien tasosta, jotka ovat tulotason passiivinen funktio. Seuraava tulotaso pyrkii asettumaan pisteeseen, jossa kokonaisinvestoinnit vastaavat kokonaissäästöjä.

Nyt (ja tämä on suuri keynesiläinen kohokohta) ei ole mitään syytä olettaa, että tämä vapailla markkinoilla määrittynyt tulojen tasapaino käy yksiin ”täystyöllisyys” tulotason kanssa—se voi olla enemmän tai vähemmän.

Kaikki keynesiläiset hyväksyvät yllä olevan yksityisen talouden mallin. Keynesiläiset vakuuttavat  valtion olevan vastuussa pitääkseen taloudellisen järjestelmän ”täystyöllisyyden”  tulotasossa, koska ”me” emme voi olla riippuvaisia yksityisestä taloudesta sen toteutumisessa.

Keynesiläinen malli antaa keinot, jolla valtio voi toteuttaa tämän tehtävän. Koska valtion vajeilla on sama vaikutus tuloihin kuin yksityisillä investoinneilla, valtion tulee ainoastaan arvioida odotettu tasapaino yksityisen talouden tulotasossa. Jos se on alle ”täystyöllisyys” tason, valtion voi ryhtyä vajekulutukseen kunnes haluttu tulotaso saavutetaan. Vastaavasti jos se on yli halutun tason, valtio voi ryhtyä budjetin ylijäämiin korkeiden verojen muodossa. Halutessaan valtio voi myös elvyttää tai tukahduttaa yksityisiä investointeja tai kulutusta veroilla ja tukiaisilla, tai asettaa tariffeja jos se haluaa luoda viennin ylijäämää. Suosittu keynesiläinen lääke kulutuksen elvyttämiseen on progressiivinen tuloverotus, koska ”rikkaat” säästävät säästöistä pääosan. Suosittu menetelmä ”kannustamaan yksityisiin investointeihin” on tukea ”edistyksellisiä” ja ”valaistuneita” yrittäjiä verrattuna ”ahneisiin isoihin yrityksiin.”

Mallin kritiikki

On muistettava että jotta keynesiläinen malli pätee, kahden olennaisen tulojen ratkaisevan tekijän nimeltään kulutusfunktion ja itsenäisen investoinnin tulee pysyä riittävän kauan vakiona tulojen tasapainon saavuttamiseksi ja ylläpitämiseksi. Vähintäänkin täytyy olla mahdollista näille kahdelle muuttujalle pysyä vakiona, vaikka ne eivät käytännössä yleisesti ole vakiona. Kuitenkin keynesiläisen järjestelmän olennaisen virhepäätelmän ydin on että näille muuttujille on mahdotonta pysyä vakiona vaaditun pituista aikaa.

Palautetaan mieliin että kun tulot = 100, kulutus = 90, säästöt = 10 ja investoinnit = 10, järjestelmän pitäisi olla tasapainossa, koska liikeyritysten ja yleisön kokonaisodotukset ovat täyttyneet. Kokonaisuutena molemmat ryhmät ovat yksinomaan tyytyväisiä tilanteeseen, niin että tulotasolla ei ole väitetysti mitään pyrkimystä muuttua. Mutta aggregaatit ovat merkityksellisiä ainoastaan aritmetiikassa, eivät todellisessa maailmassa. Liikeyritykset saattavat vastaanottaa kokonaisuutena juuri mitä he ovat odottaneet; mutta tämä ei tarkoita yhdenkään yksittäisen yrityksen olevan välttämättä tasapainotilassa. Liikeyritykset eivät tee ansioitaan kokonaissuureina. Jotkut yritykset saattavat tehdä onnekkaita voittoja, toisten taasen tehdessä yllättäviä tappioita. Tästä tosiasiasta huolimatta, kokonaissuureena, nämä voitot ja tappiot saattavat mitätöidä toisensa, ja jokaisen yrityksen tulee tehdä omat mukautumisensa oman kokemuksensa perusteella. Tämä sopeutuminen tulee laajasti vaihtelemaan yrityskohtaisesti sekä teollisuudenalasta toiseen. Tässä tilanteessa investointien taso ei voi pysyä 10:ssä ja kulutusfunktio ei tule pysymään kiinteänä, joten tulotason täytyy muuttua. Kuitenkaan keynesiläisessä järjestelmässä mikään ei pysty kertomaan kuinka pitkälle tai mihin suuntaan yksikään näistä muuttujista tulee liikkumaan.

Vastaavasti keynesiläisen teorian mukautumisprosessissa kohti tasapainon tasoa, jos kokonaisinvestointi on suurempi kuin kokonaissäästöt, talouden odotetaan laajenevan kohti tulotasoa, jossa kokonaissäästöt vastaavat kokonaisinvestointeja. Kuitenkin tässä laajentumisen prosessissa kulutusfunktio (ja säästöt) eivät voi pysyä vakiona. Onnekkaat voitot jakautuvat epätasaisesti (ja tuntemattomaan tyyliin) lukemattomien yritysten kesken, johtaen näin useisiin erityylisiin sopeutumisiin. Nämä mukautumiset saattavat johtaa tuntemattomaan investointivolyymien lisääntymiseen. Lisäksi laajentumisen alkusykäyksessä uudet yritykset tulevat mukaan talouden järjestelmään, muuttaen näin investointien tasoa.

Tulojen laajentuessa myös tulojen jakaantuminen yksilöiden kesken taloudellisessa järjestelmässä muuttuu välttämättömästi. Olennainen asia, jota yleensä ylenkatsotaan, on että keynesiläinen oletus jäykästä kulutusfunktiosta pitää tulojen jakautumista annettuna. Näin ollen tulojen jakautumisen muuttuminen saa aikaan kulutusfunktiossa muutoksen tuntemattomaan suuntaan ja laajuuteen. Sen lisäksi kulutusfunktiota tulee muuttamaan kiistaton pääomavoittojen ilmaantuminen.

Näin ollen koska olennaiset keynesiläiset tulojen ratkaisevat tekijät—kulutusfunktio ja investointitaso—eivät voi pysyä vakiona, ne eivät voi määrittää mitään tulojen tasapainotilaa, edes suunnilleen. Ei ole mitään pistettä, jota kohden tulot liikkuvat tai johon se pyrkii jäämään. On ainoastaan mahdollista sanoa, että muuttujissa tulee olemaan monimutkainen liike tuntemattomaan suuntaan ja asteeseen.

Tämä keynesiläisen mallin epäonnistuminen on suoraa seurausta harhaanjohtavista aggregaattien käsitteistä. Kulutus ei ole pelkästään tulojen funktio: se riippuu monimutkaiseen tapaan aikaisempien tulojen tasosta, odotetuista tulevista tuloista, bisnessyklin vaiheesta, kyseessä olevan aikajakson pituudesta, hyödykkeiden hinnoista, pääoman voitoista tai tappioista sekä kuluttajien käteistilanteesta.

Sen lisäksi taloudellisen järjestelmän hajottaminen muutamaan aggregaattiin olettaa, että nämä kokonaissuureet ovat riippumattomia toisistaan, että ne määrittyvät itsenäisesti ja voivat muuttua itsenäisesti. Tämä ylenkatsoo suurta määrää keskinäisiä riippuvuuksia ja aggregaattien välistä vuorovaikutusta. Näin ollen säästöt eivät ole riippumattomia investoinneista; suurin osa niistä, erityisesti yrityssäästöt, tehdään odotuksella tulevista investoinneista. Sen vuoksi muutos kannattavan investoinnin näköaloissa omaa suuren vaikutuksen säästöfunktioon, ja näin myös kulutusfunktioon. Samoin investointiin vaikuttaa tulotaso, odotetut tulevat tulot, ennakoitu kulutus sekä säästöjen virta. Esimerkiksi pudotus säästöissä tarkoittaa leikkausta käytettävissä investointivaroissa, rajoittaen näin investointeja.

Lisähavainnollistus aggregaattien virheellisyydestä on keynesiläinen oletus, että valtio pystyy yksinkertaisesti lisäämään tai vähentämään kustannuksia yksityisestä taloudesta. Tämä olettaa että yksityiset investointipäätökset pysyvät vakiona, ennallaan valtion vajeista tai ylijäämistä huolimatta. Ei ole olemassa minkäänlaisia perusteita tälle oletukselle. Lisäksi progressiivisella tuloverotuksella, joka on suunniteltu kannustamaan kulutusta, ei oleteta olevan minkäänlaista vaikutusta yksityisiin investointeihin. Tämä ei voi pitää paikkansa, koska kuten jo on tullut mainittua, säästöjen rajoittaminen tulee vähentämään investointeja.

Näin aggregaattitalous on radikaali todellisuuden väärinilmaisu. Kokonaissuureet ovat pelkästään aritmeettinen viitta todellisen maailman yllä, jossa yritysten ja yksilöiden moninaisuus reagoi ja vuorovaikuttaa äärimmäisen monimutkaisella tavalla. Keynesiläisen järjestelmän väitetyt ”perusmääreet” määrittyvät itse monimutkaisella kanssakäymisellä näiden aggregaattien kesken ja välillä.

Analyysia vahvistaa tosiasia, että keynesiläiset ovat epäonnistuneet täysin pyrkimyksissään muodostaa todellista, vakaata kulutusfunktiota. Tilastot vahvistavat tosiasian, että kulutusfunktio siirtyy merkittävästi vuoden kuukauden, bisnessyklin vaiheen ja pitkän tähtäimen mukaan. Kuluttajien tottumukset ovat varmasti muuttuneet vuosien varrella. Lyhyellä tähtäimellä muutos perheen tuloissa tulee johtamaan muutokseen kulutuksessa ainoastaan tietyn ajanjakson viiveen jälkeen. Muissa tapauksissa muutokset kulutuksessa saattavat aiheutua odotetuista tulojen muutoksista (esim. kulutusluotto). Tämä kulutusfunktion epävakaus poistaa mahdollisuuden millekään keynesiläisen mallin vahvistamiselle.

Vielä toinen perustavanlaatuinen virhe keynesiläisessä järjestelmässä on oletettu ainutlaatuinen suhde tulojen ja työllisyyden välillä. Tämä suhde riippuu, kuten on jo yllä mainittu, oletuksesta että tekniikat, laitteiden laatu ja määrä, tehokkuus ja työn palkkataso ovat kiinteitä. Tämä oletus jättää pois taloudelliselle elämälle olennaisen tärkeitä tekijöitä ja se voi pitää paikkansa ainoastaan äärimmäisen lyhyen aikaa. Kuitenkin keynesiläiset pyrkivät käyttämään tätä suhdetta pitkiin ajanjaksoihin perustana työllisyyden volyymin ennustamiselle. Eräs suora seuraus oli keynesiläinen fiasko kahdeksan miljoonan työttömän ennustaminen sodan päättymisen jälkeen.

Kaikkein tärkein keino, joka vakuuttaa ainutlaatuisen tulojen ja työllisyyden suhteen, on oletus vakioisista rahapalkkatasoista. Tämä tarkoittaa että keynesiläisessä mallissa lisäys kustannuksissa voi ainoastaan lisätä työllisyyttä, jos rahapalkkatasot eivät nouse. Toisin sanoen työllisyys voi lisääntyä vain, jos reaalipalkkatasot putoavat (palkkatasot suhteessa hintoihin ja voittoihin). Myöskään keynesiläisessä mallissa ei voi olla suuren mittakaavan työttömyyden tasapainotasoa, elleivät rahapalkkatasot ole jäykkiä ja ne eivät ole vapaita putoamaan.

Tämä lopputulos on erittäin mielenkiintoinen, koska klassiset taloustieteilijät ovat aina ylläpitäneet että työllisyys tulee ainoastaan kasvamaan, jos todelliset palkkatasot laskevat, ja suuren mittakaavan työttömyys voi pysyä ainoastaan, jos palkkatasoja estetään putoamasta työmarkkinoiden monopolistisella väliintulolla. Molemmat sekä keynesiläiset että liberaalit taloustieteilijät tunnistavat etteivät rahapalkkatasot, erityisesti New Dealin ilmaantumisen jälkeen, ole enää vapaita putoamaan työmarkkinoiden valtiollisen monopolin ja ammattiliittojen kontrollin takia.

Keynesiläiset parantaisivat tätä tilannetta harhauttamalla liittoja hyväksymään alempia reaalipalkkatasoja, samaan aikaan kun hinnat ja voitot nousevat valtion alijäämäkulutuksen kautta. He ehdottavat suorittavansa tämän saavutuksen luottamalla ammattiliittojen välinpitämättömyyteen, kytkettynä toistuviin vetoomuksiin ”työmarkkinoiden johtajuuden vastuullisuuden tunteeseen.” Näinä päivinä jolloin liitot lähettävät ahdingon huutoja ja uhkailevat lakoilla jokaisesta korkeampien hintojen tai korkeampien voittojen merkistä, tällainen asenna on uskomattoman naiivia. Kaukana vastuullisuuden tunteesta, pääosan liittoja päämääränä vaikuttaa olevan palkkatasot, jotka nousevat nopeasti ja jatkuvasti,  sekä alemmat hinnat ja olemattomat voitot.

On ilmeistä että liberaali ratkaisu vapaasti kilpailullisen työmarkkinan uudelleen vahvistamisesta liittojen monopolien ja valtiollisen väliintulon poistamisella on olennainen edellytys pikaiseen työttömyyden poistumiseen sen ilmetessä taloudellisessa järjestelmässä.

Keynesiläiset, erityisesti ne jotka ovat raivokkaita ”liberaalin työväenliikkeen” kannattajia pyrkivät kumoamaan tämän ratkaisun väittämällä, että rahapalkkatasojen leikkaukset eivät johtaisi työttömyyden vähenemiseen. He väittävät että palkkatulot tulisivat laskemaan, sen myötä vähentäen kulutuskysyntää ja alentaen hintoja, jättäen todelliset palkkatasot aikaisemmalle tasolle.

Tämä argumentti nojaa palkkatasojen ja palkkatulojen väliseen sekaannukseen. Vähennys rahapalkkatasoissa, erityisesti teollisuudenaloilla jossa palkkatasot ovat olleet kaikkein jäykimmät, tulevat johtaman välittömästi työskenneltyjen tuntia sekä työllistettyjen henkilöiden määrän kasvuun. (Luonnollisesti kasvun määrä vaihtelee teollisuudenalasta toiseen.) Tällä tavoin työntekijöiden kokonaismäärä kasvaa, lisäten näin palkkatuloja ja kulutuskysyntää. Pudotus rahapalkkatasoissa aikaansaa erityisen suosiollisen työllisyysvaikutuksen rakennus- ja pääomahyödykkeiden teollisuudenaloilla. Näillä aloilla on vain juuri kaikkein vahvimmat liitot.

Lisäksi jos palkkatuloja vähennetään, tällöin yrittäjien ja muiden tulot kasvavat, ja yhteisön kokonais- ”ostovoima” ei vajoa.

”Kypsä talous”

On tärkeää palauttaa mieleen, että keynesiläisyys syntyi ja pystyi hankkimaan sen laajalle levinneen seuraajakuntansa kolmekymmentä luvun suuren laman alkuhetkillä, sen ollen ainutlaatuinen taantuma pituudessaan ja vakavuudessaan sekä erityisesti suuren mittakaavan työttömyyden pysyvyydessään. Pyrkimys löytää selitys kolmekymmentäluvun tapahtumille saavutti keynesiläisyydelle sen suosiollisen kannattajakunnan. Käyttäen mallia oletuksilla, jotka rajoittavat sen soveltuvuuden erittäin lyhyeen ajanjaksoon ja täysin paikkansapitämättöminä sen riippuvuudesta yksinkertaisiin aggregaatteihin, kaikki keynesiläiset määräsivät luottavaisina lääkkeeksi valtion vajeet.

Kuitenkin tulkitessaan tämän laman merkitystä, keynesiläiset eroavat toisistaan. ”Maltilliset” pitävät sitä ainoastaan ankarana lamana bisnessyklien tutussa piirissä. ”Radikaalit” keynesiläiset, Harvardin professori Hansenin johdolla, vakuuttavat että kolmekymmentäluku johti Yhdysvallat ”sekulaarisen (pitkän ajan) stagnaation” aikakauteen. He väittävät Amerikan talouden olevan nyt kypsä, näin mahdollisuudet investointeihin ja laajentumiseen ovat pääosin menneet, joten investointikustannuksien tason voidaan odottaa pysyvän vakituisesti alhaisella tasolla, liian alhaisella tasolla koskaan tarjoamaan täystyöllisyyttä. Lääkkeenä tähän tilanteeseen, keynes-hansenien mukaan, on pysyvä valtion pitkän aikavälin hankkeiden budjettivajeiden kustannusohjelma sekä raskas progressiivinen tuloverotus kasvattamaan pysyvästi kulutusta ja tukahduttamaan säästöjä.

Hansenin stagnaation teoreema ylittää keynesiläisen mallin sen pyrkimyksessä selittää investointitason ratkaisevat tekijät. Investoinnit oletetaan määräytyvän ”investointimahdollisuuksien laajuudesta” jotka puolestaan määrittyvät (1) teknologisella kehityksellä, (2) väestön kasvun nopeudella ja (3) uusien alueiden avautumisella. Hansenilaiset jatkavat maalaamalla synkän kuvan nykymaailman yksityisistä sijoitusmahdollisuuksista.

Kolmekymmentäluku oli Amerikan historiassa ensimmäinen väestön kasvun laskussa, ja ei ole olemassa uusia kehitettäviä alueita—”raja” on sulkeutunut. Niinpä voimme nojautua teknologian kehitykseen investointimahdollisuuksien tarjonnassa, mahdollisuuksiin joiden täytyy olla paljon suurempia kuin aikaisemmin ”korvatakseen” epäsuotuisat muutokset muissa tekijöissä. Mitä tulee teknologian kehitykseen, sekin on hidastumassa. Kaiken kaikkiaan rautatien on jo rakennettu ja autoteollisuus on saavuttanut kypsyyden asteen. Mahdolliset jäljellä olevat pienet parannukset tullaan todennäköisesti ”reaktiivisten monopolistien” toimesta epäämään jne.

Tutkitaan jokaista Hansenin väittämää investointien ratkaisevaa tekijää. Synkät huolet uuden maan kehittämisen puutteesta—”rajan” katoamisesta—voidaan kumota pikaisesti. Raja katosi 1890 ilman merkittävää vaikutusta nopeaan kehitykseen ja Amerikan vaurauteen; selkeästi se ei voi olla nyt ongelmien lähde. Tätä tukee tosiasia, että 1890:stä lähtien investoinnit henkeä kohden Amerikan vanhemmilla osa-alueilla ovat olleet suurempia kuin äskettäisten raja-alueiden kohdalla.

On vaikeaa nähdä kuinka vähenevä väestönkasvu voi vaikuttaa haitallisesti investointeihin. Väestönkasvu ei tarjoa itsenäistä investointimahdollisuuksien lähdettä. Pudotus väestönkasvun tasossa voi ainoastaan vaikuttaa haitallisesti investointeihin jos

Erityisesti Hansenin väite että katastrofaalisen pudotuksen rakennusteollisuudessa kolmekymmentäluvulla sai aikaan väestön kasvun pudotus, joka vähensi kysyntää uusille taloille. Merkittävä tekijä tässä yhteydessä on kuitenkin perheiden määrän kasvuluku; tämä ei laskenut 1930-luvulla. Lisäksi Manhattanilla on ollut laskeva kokonaisväestömäärä (eikä pelkästään kasvun määrä) vuodesta 1911 lähtien, silti Manhattanilla oli 1920-luvulla sen historian suurin yksityisasuntojen rakentamisen noususuhdanne.

Lopuksi jos epäkohtamme on liian vähäinen väestömäärä, miksi kukaan ei  ole ehdottanut maahanmuuton tukemista työttömyyden parantamiseksi? Tällä olisi sama vaikutus kuin väestön kasvun määrän nousulla. Tosiasia ettei edes Hansen ole ehdottanut tätä ratkaisua, on lopullinen osoitus ”väestönkasvu” argumentin järjettömyydelle.

Kolmas tekijä, teknologinen kehitys, on varmasti tärkeä; se on yksi vapaan talouden olennaisista dynaamisista ominaisuuksista. Kuitenkin teknologian kehitys on epäilemättä suosiollinen tekijä. Se edistyy nyt nopeampaan tahtiin kuin koskaan aikaisemmin, teollisuudenalojen kuluttaessa ennennäkemättömiä summia uusien teknologioiden tutkimukseen ja tuotekehitykseen. Uudet teollisuudenalat siintävät horisontissa. Varmasti on kaikki syyt olla innokas synkkyyden sijaan teknologian kehityksen mahdollisuuksista.

Se siitä kypsän talouden uhasta. On tullut osoitettua kolmesta väitetystä investointien ratkaisevista tekijöistä ainoataan yhden olevan relevantti, ja sen mahdollisuudet ovat erittäin suosiolliset. Hansenin kypsän-talouden teoreema on vähintäänkin yhtä arvoton taloudellisten realiteettien selittämiseen kuin loputkin keynesiläisestä aparaatista.

Näin päättyy pitkähkö analyysi kaikkein menestyksekkäästä ja vahingollisesta huijauksesta taloudellisen ajattelun historiassa—keynesiläisyys. Koko keynesiläinen ajattelu on harsokangas vääristelyä, harhakäsityksiä ja radikaalisti epärealistisia oletuksia. Keynesiläisen ohjelman alhaisia poliittisia vaikutuksia on tullut käsiteltyä ainoastaan hyvin lyhyesti. Ne ovat yksinomaan liian itsestään selviä: valtion hallitsijat ryhtyvät suoraan varastamiseen ”edistyksellisellä” verotuksella, luoden ja kuluttaen uutta rahaa kilpaillen yksityisten ihmisten kanssa, ohjaten investointeja, ”vaikuttaen” kulutukseen—kaikkivoipa valtio, avuton ja tukahdutettu yksilö ikeen alla. Kaikki tämä ”vapaan yrittäjyyden säästämisen” nimissä. (Harvassa ovat keynesiläiset jotka myöntävät olevansa sosialisteja.) Tämä hinta meidän pyydetään maksamaan, jotta täysin virheellinen teoria saadaan käytäntöön!

Suuren laman selittämisen ongelma on kuitenkin vielä jäljellä. Se on ongelma, joka vaatii läpikotoista ja tarkkaa tutkimusta; tässä yhteydessä on mahdollista ainoastaan viitata lyhyesti lupaavilta vaikuttaviin tutkimusalueisiin. Tässä muutamia tosiasioita: kolmekymmentäluvulla uudet investoinnit putosivat jyrkästi (erityisesti rakennusalalla); tuloverot nousivat merkittävästi ja tulivat paljon jyrkemmin progressiivisiksi; lakot ja ammattiliittojen jäsenyydet kasvoivat merkittävästi, erityisesti pääomahyödykkeiden teollisuudenaloilla. Esiintyi myös valtavaa kasvua keskushallinnon byrokratiassa, raskaita ”yhteiskunnallisia lainsäädäntöjä,” sekä äärimmäisen vihamielistä liiketoiminnan vastaista asennetta New Deal -hallinnolta.

Nämä tosiasiat viittaavat ettei lama ollut seurausta taloudesta, joka yhtäkkiä tuli ”kypsäksi,” vaan New Dealin toimintatavoista. Vapaa talous ei voi menestyksekkäästi toimia jatkuvien hyökkäyksien alaisena pakottavien poliisivaltuuksien taholta. Investointeja ei päätetä joidenkin mystisten ”mahdollisuuksien” perusteella. Ne määrittyvät voittojen mahdollisuuksista ja mahdollisuuksista säilyttää nämä voitot. Voittojen mahdollisuus riippuu kustannuksien alhaisuudesta suhteessa odotettuihin hintoihin, ja mahdollisuudet säilyttää voitot riippuu alhaisimmista mahdollisesta verotuksen tasosta.

New Dealin vaikutus oli dramaattisesti nostaa kustannuksia rakentamalla monopolistinen liittojen liike, joka johti suoraan kasvaneisiin palkkatasoihin (jopa hintojen ollessa alhaalla ja laskiessa) ja alentuneeseen tehokkuuteen ”tehdään työtä” kautta, hidasteluihin, lakkoihin, senioriteettisääntöihin jne. Omaisuuden turvallisuus vaarannettiin jatkuvilla New Deal -hallinnon hyökkäyksillä, erityisesti konfiskoivalla verotuksella, joka tyrehdytti tarvitun säästöjen virran ja ei jättänyt mitään kannustimia investoida jäljelle jääneitä säästöjä tuottavasti. Sen sijaan nämä säästöt löysivät tiensä valtion velkakirjojen ostoon rahoittaakseen kaikentyyppisiä sillanrumpuhankkeita.

Näin ollen taloudellinen hyvinvointi, yhtälailla moraalin ja oikeudenmukaisuuden periaatteiden kanssa, johtavat samaan välttämättömään poliittiseen päämäärään: yksityisen omaisuuden turvallisuuden uudelleen luomiseen kaikilta pakottamisen muodoilta, jota ilman ei voi olla yksilöllistä vapautta ja pysyvää taloudellista vaurautta ja kehitystä.

Huomautukset:

[1] Tämä ei viittaa siihen, että demokratia olisi paha. Se tarkoittaa että demokratiaa tulisi pitää toivottavana tekniikkana valitsemaan hallitsijoita kilpaillusti, niin kauan kuin näiden hallitsijoiden valta on tiukasti rajoitettu.

[2] Syy nouseviin hintoihin on yleensä fiat-rahan runsaus, luotuna aikaisemmilla tai nykyisillä valtio vajeilla.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: Spotlight on Keynesian Economics