Sairaalloisen kaipuun vientiin ylittää ainoastaan kaikissa maissa vaikuttava sairaalloinen tuonnin kammoksuminen. Loogisesti mikään ei tietenkään voisi olla epäjohdonmukaisempaa. Pitkällä aikavälillä viennin ja tuonnin tulee olla tasapainossa (huomioiden molemmat laajimmassa merkityksessä, joka sisältää sellaiset ”näkymättömät” yksiköt kuin turistien kulutuksen ja merirahtimaksut). Vienti maksaa tuonnin ja päinvastoin. Mitä suurempi on viennin määrä, sitä suurempaa tulee myös tuonnin olla, jos maksetuksi tulemista odotetaan. Mitä pienempää tuonti on, sitä pienempää voi vienti olla. Ilman tuontia ei voi olla vientiä, sillä ulkomaalaisilla ei ole varoja, joilla maksaa tuotteet. Kun päätetään leikata tuontia, päätetään samalla käytännössä leikata vientiä. Kun päätetään lisätä vientiä, päätetään käytännössä lisätä myös tuontia.
Syy tähän on perustavanlaatuinen. Amerikkalainen viejä myy tuotteensa brittiläiselle maahantuojalla ja saa maksunsa Englannin puntina. Mutta hän ei voi käyttää Englannin puntia maksaakseen työntekijöidensä palkat, vaimonsa vaatteet tai ostaakseen teatterilipun. Näihin kaikkiin hän tarvitsee Amerikan dollareita. Siten Englannin punnat eivät ole hänelle hyödyllisiä, ellei hän joko käytä niitä itse ostaakseen brittiläisiä tuotteita tai myy niitä jollekin amerikkalaiselle maahantuojalle, joka haluaa käyttää niitä ostaakseen brittiläisiä tuotteita. Teki hän kumman tahansa, transaktio ei ole valmis ennen kuin amerikkalainen vienti on maksettu vastaavalla määrällä tuontia.
Tilanne olisi sama, jos transaktio olisi suoritettu Amerikan dollareissa Englannin puntien sijaan. Brittiläinen maahantuoja ei pysty maksamaan amerikkalaiselle viejälle dollareissa ennen kuin joku aikaisempi brittiläinen viejä on kerännyt dollarisaatavia jostain aikaisemmasta myynnistä amerikkalaisille. Lyhyesti ilmaistuna valuuttakauppa on selvityskauppaa, jolla Amerikassa ulkomaisten dollarivelat kuitataan heidän dollarisaatavillaan. Englannissa ulkomaisten puntavelat kuitataan heidän puntasaatavillaan.
Ei ole tarvetta mennä kaikkiin teknisiin yksityiskohtiin, jotka löytyvät jokaisesta valuuttakauppaa käsittelevästä hyvästä oppikirjasta. Mutta on hyvä tuoda esiin, että siihen ei sisälly mitään sisäsyntyisen arvoituksellista (huolimatta siitä arvoituksellisuudesta, johon se yleensä kääritään) ja että se ei olemukseltaan eroa siitä, mitä tapahtuu kotimaan kaupassa. Jokaisen meistä täytyy myydä jotain, vaikkakin useimmille meistä se tarkoittaa omia palveluitamme tuotteiden sijaan, saadaksemme ostovoimaa ostamiseen. Myös kotimaista kauppaa harjoitetaan keskenään pääosin sekkien ja muiden vaateiden avulla selvitysyhtiöiden välityksellä.
On toki paikkansa pitävää, että kansainvälisen kultakannan alaisuudessa eroavuudet viennin ja tuonnin tasapainossa tasataan toisinaan kultalähetyksillä. Mutta ne voitaisiin yhtä hyvin tasata puuvillan, teräksen, viskin, hajuvesien tai minkä tahansa muun hyödykkeen lähetyksillä. Pääerona on, että kullan kysyntä on lähes rajattomasti laajeneva (osittain koska sitä pidetään ja se hyväksytään jäljelle jääneenä kansainvälisenä ”rahana” pelkän hyödykkeen aseman sijaan) ja että valtiot eivät aseta keinotekoisia esteitä kullan vastaanottamisessa kuten ne tekevät lähes kaiken muun vastaanottamiselle. (Toisaalta viimeisinä vuosina ne ovat alkaneet laittaa enemmän esteitä kullan viemiseen kuin minkään muun viemiselle, mutta se on jo toinen asia.)
Samat ihmiset, jotka ovat johdonmukaisia ja järkeviä, kun kyseessä on kotimaankauppa, voivat olla uskomattoman tunteikkaita ja sekavia, kun kyseessä on ulkomaankauppa. Jälkimmäisellä alueella he voivat vakavissaan edistää tai vastahakoisesti periaatteellisesti hyväksyä sellaista, jota he pitäisivät kotimaan kauppaan sovellettuna järjettömänä. Tyypillinen esimerkki tästä on uskomus, että valtion tulee myöntää valtavia lainoja vieraille valtioille oman viennin lisäämiseksi piittaamatta siitä, maksetaanko nämä lainat takaisin vai ei.
Amerikan kansalaisten tulisi luonnollisesti antaa lainata omia varojaan ulkomaille omalla riskillään. Valtion ei tule laittaa keinotekoisia esteitä yksityiseen luotottamiseen valtioille, joiden kanssa se on rauhan tilassa. Meidän tulisi antaa avokätisesti, pelkästään humanitäärisistä syistä, ihmisille, jotka ovat suuressa ahdingossa tai uhassa nääntyä. Mutta aina on tarpeen tietää tarkalleen, mitä ollaan tekemässä. Ei ole viisasta tehdä hyväntekeväisyyttä ulkomaisille ihmisille siinä uskossa, että ollaan tekemässä puhtaita liiketoimia pelkästään omasta itsekkäästä näkökulmasta. Tämä voi johtaa ainoastaan väärinymmärryksiin ja huonoihin suhteisiin myöhemmin.
Kuitenkin valtavia ulkomaisia luototuksia suosivien perusteiden joukossa on aina näkyvässä asemassa yksi virhekäsitys. Se kuuluu seuraavasti: Jos vaikka jopa puolet (tai kaikki) ulkomaisille valtioille myönnetyistä lainoista raukeavat ja jäävät maksamatta, tämä maa on silti paremmassa asemassa myönnettyään ne, koska ne antavat valtavan sysäyksen viennille.
Pitäisi olla välittömästi selvää, että jos ulkomaiselle valtiolle kotimaisten tuotteiden ostamista varten myönnettyä lainaa ei makseta takaisin, silloin tuotteet annetaan heille ilmaiseksi. Kansakunta ei voi rikastua antamalla tuotteita pois. Se voi ainoastaan köyhtyä.
Kukaan ei epäile tätä väitettä, kun sitä sovelletaan yksityisesti. Jos autojen valmistaja lainaa henkilölle 1 000 dollaria samanhintaisen auton ostoa varten ja autoa ei makseta takaisin, valmistaja ei ole paremmassa tilanteessa, koska se on ”myynyt” auton. Se on pelkästään hävinnyt auton valmistuskustannuksien verran. Jos auton valmistus maksaa 900 dollaria ja ainoastaan puolet lainasta maksetaan takaisin, tällöin yritys on hävinnyt 900 miinus 500 dollaria tai 400 dollarin nettomäärän. Se ei ole saanut takaisin kaupassaan sitä, minkä se on hävinnyt huonoina lainoina.
Jos tämä väite on niin yksinkertainen, kun sitä sovelletaan yksityiseen yritykseen, miksi ilmeisen älykkäät ihmiset hämmentyvät, kun sitä sovelletaan kansakuntaan? Syynä on, että transaktio täytyy tällöin älyllisesti jäljittää muutaman lisävaiheen kautta. Yksi ryhmä saattaa tosiaan hyötyä – kun taas kaikki loput kantavat tappiot.
Pitää esimerkiksi paikkansa, että yksinomaan tai pääasiallisesti vientiliiketoimintaan keskittyvät henkilöt saattavat hyötyä nettomääräisesti ulkomaille myönnettyjen huonojen lainojen seurauksena. Kansallinen tappio transaktiosta on varma, mutta se saattaa jakaantua vaikeasti seurattavalla tavalla. Yksityiset luotottajat kärsivät tappiot suoraan. Valtiollisesta luototuksesta aiheutuvat tappiot maksetaan lopulta kaikkiin kohdistuvalla lisääntyneellä verotuksella. Mutta näistä suorista tappioista taloudelle on vaikutuksena myös monia epäsuoria tappioita.
Pitkällä aikavälillä liiketoiminta ja työllisyys kotimaassa kärsivät eivätkä parane ulkomaisten lainojen johdosta, joita ei ole maksettu takaisin. Jokaista ylimääräistä dollaria kohden, joita ulkomaisilla on kotimaisten tuotteiden ostamiseksi, kotimaisilla ostajilla on lopulta yksi dollari vähemmän. Kotimaisesta liiketoiminnasta riippuvaiset yritykset kärsivät siten pitkällä aikavälillä yhtä paljon kuin vientiyritykset hyötyvät. Jopa monet konsernit, jotka tekevät ulkomaankauppaa, kärsivät nettosuhteessa. Esimerkiksi amerikkalaiset autonvalmistajat myivät noin 10 prosenttia tuotannostaan ulkomaille ennen sotaa. Niiden ei kannatta tuplata myyntiään ulkomailla huonojen ulkomaan lainojen seurauksena, jos ne siten häviävät sanotaan vaikka 20 prosenttia kotimaanmyynnistään lisäveron seurauksena, joka verotetaan amerikkalaisilta ostajilta ulkomaisten maksamattomien lainojen korvaamiseksi.
Toistan siis, että mikään tästä ei tarkoita, että on epäviisasta myöntää ulkomaisia lainoja, vaan ainoastaan, että ei ole mahdollista rikastua tekemällä huonoja lainoja.
Samoista syistä kuin on tyhmää elvyttää vientikauppaa virheellisesti myöntämällä huonoja lainoja tai suoranaisilla lahjoilla ulkomaisille valtioille, on tyhmää elvyttää virheellisesti vientikauppaa vientitukiaisten muodossa. Sen sijaan, että toistaisin pääosan yllä olevista perusteista, jätän lukijan tehtäväksi käydä läpi vientitukien vaikutukset vastaavasti kuin olen jäljittänyt huonojen lainojen vaikutukset. Vientituki on selvä tapaus jonkin myöntämisestä ulkomaalaiselle vastikkeetta myymällä hänelle tuotteita vähemmällä kuin niiden valmistaminen maksaa. Kyseessä on jälleen tapa pyrkiä tulemaan rikkaaksi antamalla jotain pois.
Huonot lainat ja vientituet ovat lisäesimerkkejä virheestä nähdä ainoastaan toimintatavan välittömät vaikutukset erityisryhmille ja jättää ilman kärsivällisyyttä tai älykkyyttä jäljittämättä toimintatavan pitkän aikavälin vaikutuksia kaikille.