Kongressin käytävät ovat täynnä toimialan X edustajista. Toimiala X on sairas. Toimiala X on kuolemassa. Se täytyy pelastaa. Se voidaan pelastaa ainoastaan tullimaksulla, korkeammilla hinnoilla tai tuella. Jos sen annetaan kuolla, työntekijät joudutaan ajamaan kadulle. Heidän vuokraisäntänsä, ruokakauppiaansa, lihakauppiaansa, vaatetusliikkeensä ja paikalliset elokuvateatterit häviävät liiketoimintaa, ja taantuma tulee leviämään yhä laajenevin kehin. Mutta jos toimiala X kongressin pikaisin toimin säästetään – voi sitä! Se tulee ostamaan laitteita muilta toimialoilta; lisää ihmisiä työllistetään; se tarjoaa lisää liiketoimintaa lihakauppiaalle, leipurille ja valomainosten valmistajalle, ja siten vauraus tulee leviämään yhä laajenevin kehin.

On ilmeistä, että kyseessä on ainoastaan yleistetty muoto juuri käsitellystä tapauksesta. Tuolloin X-toimiala oli maatalous. Mutta X-toimialoja on loputtomasti. Kaksi viime aikojen huomattavinta esimerkkiä ovat olleet hiili- ja hopeatoimialat. ”Pelastamalla hopean” kongressi teki valtavaa vahinkoa. Yksi perusteista pelastussuunnitelmalle oli, että se auttaisi ”itää”. Eräs sen todellisista seurauksista oli deflaatio hopeakannassa olleessa Kiinassa ja maan pakottaminen pois hopeakannasta. Yhdysvaltain valtionvarainministeriö joutui hankkimaan naurettavilla, paljon markkinahintaa korkeammilla hinnoilla varastokaupalla tarpeetonta hopeaa ja säilömään sen holveihinsa. ”Hopeasenaattorien” keskeiset poliittiset tavoitteet olisi yhtä lailla voitu saavuttaa murto-osalla vahingoista ja kuluista maksamalla suoraa tukea kaivosten omistajille tai heidän työntekijöilleen; mutta kongressi tai kansa ei olisi koskaan hyväksynyt tämäntapaista selkeää varastamista yksin ideologisen muunnellun totuuden kanssa ”hopean keskeisestä roolista kansallisena valuuttana”.

Pelastaakseen hiiliteollisuuden kongressi hyväksyi Guffey-lainsäädännön, jonka perusteella hiilikaivosten omistajien ei ainoastaan sallittu vaan heidät pakotettiin, yhteistoimintaan olla myymättä alle tiettyjen valtion asettamien minimihintojen. Vaikka kongressin tavoitteena oli korjata vain hiilen yleinen hinta, valtio huomasi pian (eri kokojen, tuhansien kaivosten ja tuhansien kuljetusten takia tuhansiin määränpäihin junalla, kuorma-autoilla, laivoilla ja proomuilla) kiinnittävänsä 350 000 eri hintaa hiilelle![1] Kun hiilen hinta pyrittiin pitämään kilpailukykyisen markkinahinnan yläpuolella, seurauksena oli muun muassa se, että kuluttajat suuntautuivat yhä enenevässä määrin korvaamaan hiilen muilla energian tai lämmön lähteillä – kuten öljyllä, luonnonkaasulla ja vesivoimalla.

2.

Mutta tarkoituksena ei ole tässä jäljittää kaikkia vaikutuksia, jotka seurasivat pyrkimyksistä säästää tiettyjä toimialoja, vaan jäljittää muutamat päävaikutukset, jotka väistämättä seuraavat pyrkimyksistä säästää toimiala.

Voidaan perustella, että tietty toimiala tulee luoda tai suojata sotilaallisista syistä. Voidaan perustella, että tietyn toimialan vero- tai palkkataso on epäsuhdassa muihin toimialoihin nähden; tai että julkinen laitos on pakotettu toimimaan hinnoilla tai maksuilla yleisölle, jotka eivät salli riittävää kannattavuustasoa. Tällaiset perustelut saattavat olla erityisissä tapauksissa oikeutettuja, tai sitten eivät. Siitä ei ole kyse tässä. Kiinnostuksen kohteena on ainoastaan yksi perustelu toimialan X pelastamiseksi – että jos sen sallitaan kutistua kooltaan tai hävitä vapaan kilpailun voimien alaisuudessa (toimialan edustajan tällaisissa tapauksissa aina esittämänä laissez-fairena, anarkistisena, murhaavana, armottomana tai viidakon lakien kilpailuna) se tulee vetämään talouden mukanaan, ja jos sitä pidetään keinotekoisesti hengissä, se auttaa kaikkia muita.

Tässä ei ole kyse mistään muusta kuin yleistetystä versiosta perustelusta, joka esitettiin maataloustuotteiden ”pariteettihinnoista” tai tullisuojelusta lukuisille X-toimialoille. Perustelut keinotekoisesti korotettuja hintoja kohtaan soveltuvat luonnollisesti maataloustuotteiden lisäksi mihin tahansa tuotteisiin yhtä lailla kuin esitetyt perustelut tullisuojelun vastustamiselle yhden toimialan hyväksi soveltuvat kaikille muille.

Mutta aina löytyy lukematon määrä suunnitelmia X-toimialojen pelastamiseksi. Tällaisista ehdotuksista on olemassa kahta päätyyppiä jo esitettyjen lisäksi, ja seuraavaksi tutkitaan molempia hiukan tarkemmin. Ensimmäinen väittää, että toimiala X on jo ”täpötäysi” ja pyrkii estämään muita yrityksiä tai työntekijöitä siirtymästä sinne. Toinen esittää, että toimiala X tarvitsee valtion suoran tuen.

Jos toimiala X on todella täynnä muihin toimialoihin verrattuna, se ei tarvitse mitään pakottavaa lainsäädäntöä pitääkseen uuden pääoman tai uudet työntekijät poissa. Uusi pääoma ei ryntää toimialoille, jotka ovat ilmiselvästi kuolemassa. Sijoittajat eivät innokkaasti etsi toimialoja, jotka edustavat suurinta häviämisen riskiä yhdistettynä pienempiin voittoihin. Myöskään työntekijät, silloin kun heillä on yhtään parempia vaihtoehtoja, eivät mene toimialoille, joissa palkat ovat alhaisimmat ja näkymät vakaasta työsuhteesta ovat vähiten lupaavat.

Jos uutta pääomaa ja työvoimaa pidetään pakkokeinoin toimialan X ulkopuolella joko monopolien, kartellien, ammattiliittojen sääntöjen tai lainsäädännön avulla, tämä riistää kyseiseltä pääomalta ja työvoimalta valinnanvapauden. Se pakottaa sijoittajat laittamaan rahansa johonkin, jossa tuotot vaikuttavat heille vähemmän lupaavilta kuin toimialalla X. Se pakottaa työntekijät toimialoille, joilla palkat ja näkymät ovat vielä alhaisempia tai huonompia kuin väitetysti sairaalla toimialalla X. Lyhyesti: se tarkoittaa, että sekä pääoma että työvoima ovat käytössä vähemmän tehokkaasti kuin ne olisivat, jos niiden sallittaisiin tehdä omat vapaat ratkaisut. Siten tämä tarkoittaa tuotannon alenemista, joka heijastuu alempana keskimääräisenä elintasona.

Tämä alhaisempi elintaso aiheutuu joko matalammista keskimääräisistä palkkatasoista kuin muutoin vallitsisi tai korkeammista keskimääräisistä elinkustannuksista, tai molempien yhdistelmistä. (Tarkka vaikutus on riippuvainen sovelletusta rahapolitiikasta.) Näillä rajoittavilla toimintamalleilla palkat ja pääoman tuotot saatetaan pitää korkeampina kuin muutoin toimialalla X; mutta palkat ja pääoman tuotot muilla toimialoilla pakotetaan alemmaksi kuin muutoin. Toimiala X hyötyy ainoastaan toimialojen A, B ja C kustannuksella.

3.

Samat vaikutukset seuraisivat kaikista pyrkimyksistä pelastaa toimiala X suoralla tuella valtion kassasta. Tämä ei olisi muuta kuin varallisuuden tai tulonsiirto toimialalle X. Veronmaksajat häviäisivät tarkalleen yhtä paljon kuin henkilöt toimialalla X hyötyisivät. Yleisön näkökulmasta tuen suuri etu on, että se tekee tämän tosiasian niin selväksi. Se jättää paljon vähemmän tilaa älylliselle monimutkaistamiselle, joka liittyy perusteluihin tullien, vähimmäishintojen kiinnittämisen tai monopolistisen yksinoikeuden puolesta.

Tuen tapauksessa on ilmeistä, että veronmaksaja häviää juuri niin paljon kuin toimiala X hyötyy. Tulisi olla yhtä selvää, että seurauksena muiden toimialojen täytyy hävitä se, minkä toimiala X hyötyy. Niiden on maksettava osa veroista, joita käytetään toimiala X:n tukemiseen. Ja kuluttajilla, koska heitä verotetaan toimiala X:n tukemiseksi, tulee olemaan sen verran vähemmän tuloja jäljellä, joilla he voivat ostaa muita asioita. Vaikutuksena on, että muiden toimialojen täytyy keskimäärin olla pienempiä kuin muutoin, jotta toimiala X voi olla suurempi.

Mutta tämän tuen seuraus ei ole pelkästään, että tapahtuu varain- tai tulonsiirto tai että muut toimialat kokonaisuutena supistuvat yhtä paljon kuin toimiala X laajenee. Tuloksena on myös (ja tässä kohden ilmaantuu nettohäviö kansakunnalle kokonaisuutena), että pääomia ja työvoimaa ajetaan pois toimialoilta, joissa ne olisivat tehokkaammin käytössä kuin siirrettynä toimialalle, jossa niitä hyödynnetään vähemmän tehokkaasti. Vaurautta luodaan vähemmän. Keskimääräinen elintaso on alentunut verrattuna siihen, mitä se olisi muutoin ollut.

4.

Nämä vaikutukset ovat itse asiassa sisäsyntyisiä jokaiselle perustelulle, joita esitetään toimialan X tukemiseksi. Toimiala X on kutistumassa tai kuolemassa sen ystävien kiistelystä. Miksi, voitaisiin kysyä, se tulisi pitää hengissä tekohengityksellä? Ajatus siitä, että laajeneva talous edellyttää kaikkien toimialojen samanaikaista laajentumista, on perustavanlaisesti erheellinen. Jotta uudet toimialat voivat kasvaa riittävän nopeasti, on välttämätöntä, että joidenkin vanhojen toimialojen annettaan kutistua tai hävitä. Ne joutuvat tekemään niin, jotta uusille toimialoille vapautuu kaivattua pääomaa ja työvoimaa. Jos hevoskärrytoimialaa olisi pidetty keinotekoisesti elossa, se olisi hidastanut autoteollisuuden kasvua ja kaikkea siitä riippuvaista liiketoimintaa. Se olisi vähentänyt vaurauden luomista ja hidastanut taloudellista ja tieteellistä kehitystä.

Vastaavasti toimitaan, kun pyritään estämään jonkin toimialan häviämistä jo siihen koulutetun työvoiman tai sijoitetun pääoman suojelemiseksi. Huolimatta siitä, kuinka näennäisen järjenvastaiselta saattaa kuulostaakin, niin dynaamisen talouden terveydelle on yhtä tärkeää, että kuolevien toimialojen annetaan hävitä kuin että kasvavien toimialojen annetaan kasvaa. Ensimmäinen prosessi on välttämätön toiselle. On yhtä hölmöä pyrkiä säilyttämään vanhentuneita toimialoja kuin pyrkiä säilyttämään vanhentuneita tuotantomenetelmiä: tämä on itse asiassa usein ainoastaan saman asian kahdella tavalla ilmaisemista. Kehittyneempien tuotantomenetelmien täytyy jatkuvasti korvata vanhentuneita menetelmiä, jos sekä vanhat tarpeet että uudet toiveet tullaan täyttämään paremmilla hyödykkeillä ja paremmilla keinoilla.

< edellinen sivu | seuraava sivu >
Kirjan sisällysluettelo