Tämän kirjan sanoma voidaan tiivistää toteamukseen, että minkä tahansa taloudellisen ehdotuksen vaikutusten tarkastelussa ei tule jäljittää pelkästään välittömiä vaikutuksia vaan myös pitkäaikaisia vaikutuksia, ei pelkästään ensisijaisia seurauksia vaan myös toissijaisia seurauksia, eikä pelkästään vaikutuksia jollekin erityisryhmälle vaan vaikutukset kaikille. Tästä seuraa, että on järjetöntä ja harhaanjohtavaa keskittää huomio pelkästään johonkin erityiseen yksityiskohtaan – tarkastella esimerkiksi ainoastaan, mitä tapahtuu yhdelle toimialalle, huomioimatta sitä, mitä tapahtuu kaikille. Mutta juuri itsepintaisesta ja laiskasta tavasta ajatella irrallaan ainoastaan yhtä toimialaa tai prosessia kumpuavat merkittävimmät talouden virhekäsitykset. Nämä harhakäsitykset eivät leviä ainoastaan erityisintressien palkattujen puhemiesten välityksellä vaan myös jopa joidenkin merkittäviksi katsottujen taloustieteilijöiden perusteluissa.
”Tuotanto käyttöä eikä voittoa varten” -koulukunnan virhekäsitys perustuu pohjimmiltaan eristyneisyyden harhakäsitykseen hyökkäyksineen väitettyä turmeltunutta ”hintajärjestelmää” vastaan. Tuottamisen ongelma, sanovat tämän koulukunnan kannattajat, on ratkaistu. (Tämä kaikuva virhe, kuten tullaan huomaamaan, on myös lähtökohta pääosalle valuuttaintoilijoista ja ”jaa varallisuutta” -puoskareille.) Tuottamisen ongelma on ratkaistu. Tiedemiehet, tehokkuusasiantuntijat, insinöörit ja teknikot ovat sen ratkaisseet. He pystyvät valmistamaan lähes kaikkea mainitsemisen arvoista valtavissa ja käytännössä rajoittamattomissa määrissä. Mutta maailmaa eivät hallitse pelkkää tuotantoa ajattelevat insinöörit, vaan ainoastaan voittoa ajattelevat liikemiehet. Liikemiehet antavat tilauksensa insinööreille, eikä päinvastoin. Nämä liikemiehet valmistavat mitä tahansa tuotetta niin kauan kuin sen tekeminen on kannattavaa, mutta kun tuotteen valmistaminen ei ole enää kannattavaa, pirulliset liikemiehet lopettavat sen tekemisen, vaikka monien ihmisten toiveet jäävät täyttämättä ja maailmalta kuuluu vaateita lisätuotteista.
Tässä näkemyksessä on niin paljon erheitä, ettei niitä kaikkia voida purkaa kerralla. Mutta keskeinen virhe, kuten on tullut vihjattua, juontuu vain yhden toimialan näkemisestä tai jopa vuorollaan useiden toimialojen näkemisestä ikään kuin niistä jokainen olisi olemassa eristyksissä. Tosiasiassa jokainen toimiala on olemassa suhteessa kaikkiin muihin toimialoihin ja jokaisessa tehty tärkeä päätös vaikuttaa muihin ja muiden päätökset vaikuttavat siihen.
Tämä voidaan ymmärtää paremmin, jos ymmärrämme perusongelman, jonka liiketoiminta yhteisesti joutuu ratkaisemaan. Asian yksinkertaistamiseksi riittävästi keskitymme Robinson Crusoen kohtaamiin ongelmiin autiosaarellaan. Hänen tarpeensa vaikuttavat aluksi loputtomilta. Hän on vesisateesta märkä, hän palelee kylmästä, hän kärsii nälästä ja janosta. Hän tarvitsee kaikkea: juomavettä, ruokaa katon päänsä päälle, suojan eläimiltä, tulta ja pehmeän makuusijan. Hänelle on mahdotonta täyttää nämä kaikki tarpeet yhdellä kertaa, hänellä ei ole siihen aikaa, energiaa tai resursseja. Hänen täytyy keskittyä kaikkein välittömimpään tarpeeseen. Oletetaanpa, että hän kärsii eniten janosta. Hän kaivertaa hiekkaan kuopan sadeveden keräämiseksi tai rakentaa alkeellisen astian. Kun hän on tuottanut vähäisen vesivaraston, hänen täytyy kuitenkin siirtyä etsimään ruokaa ennen sen jatkoparantamista. Hän voi yrittää kalastaa, mutta siihen hän tarvitsee joko siiman ja koukun tai verkon, ja niihin hän joutuu työskentelemään. Mutta kaikki mitä hän tekee, viivyttää tai estää häntä tekemästä jotain muuta ainoastaan hiukan vähemmän kiireellistä. Hän kohtaa jatkuvasti aikansa ja työvoimansa vaihtoehtoisen käytön ongelman.
Sveitsiläinen perhe Robinson pitää tätä ongelmaa ehkä hiukan helpommin ratkaistavana. Sillä on enemmän suita ruokittavana, mutta sillä on myös enemmän käsiä työskentelyä varten. Se pystyy harjoittamaan työn jakamista ja erikoistumista. Isä metsästää, äiti valmistaa ruuan, lapset keräävät polttopuut. Mutta edes perheellä ei ole varaa antaa yhden sen jäsenen tehdä loputtomasti samaa tehtävää huolimatta tämän suhteellisen kiireelliseen yhteiseen ongelmaan tarjoamasta avusta ja vielä täyttämättömistä muista kiireellisistä tarpeista. Kun lapset ovat keränneet tietyn määrän polttopuita, heitä ei voida käyttää pelkästään pinon kasvattamiseen. Pian yksi heistä joudutaan lähettämään esimerkiksi hakemaan lisää vettä. Perheellä on myös jatkuva ongelma valinnasta vaihtoehdoista työn käytössä, ja, jos se on ollut riittävän onnekas saamaan aseita, kalastustarpeita, veneen, kirveitä, sahoja ja niin edelleen, valinnasta vaihtoehtoisista työn ja pääoman käytöistä. Polttopuita keräävältä perheenjäseneltä olisi sanoin kuvaamattoman typerää valittaa, että he saisivat lisää puuta, jos hänen veljensä auttaisi häntä koko päivän sen sijaan, että hankkisi kalaa, jota tarvitaan perheen päivälliseen. Eristynyt yksilö tai perhe tunnistaa selkeästi, että yksi ammatti pystyy laajenemaan ainoastaan kaikkien muiden ammattien kustannuksella.
Tämän kaltaisia perustavia kuvauksia pilkataan toisinaan ”Crusoe taloudeksi”. Valitettavasti niitä pilkkaavat useimmiten juuri ne, jotka eniten niitä tarvitsevat ja jotka epäonnistuvat ymmärtämään erityistä kuvattua periaatetta jopa tässä yksinkertaistetussa muodossa tai jotka kadottavat tämän periaatteen kokonaan, kun he tarkastelevat hämmentäviä nykyaikaisen suuren taloudellisen yhteiskunnan monimutkaisuuksia.
2.
Keskitytään nyt tällaiseen yhteiskuntaan. Kuinka työn ja pääoman vaihtoehtoisten käytön ongelma tyydyttää eri kiireellisyysasteen tuhansia erilaisia tarpeita ja haluja on ratkaistu tällaisessa yhteiskunnassa? Se on nimenomaisesti ratkaistu hintajärjestelmän avulla. Se on ratkaistu jatkuvasti muuttuvien tuotantokustannusten, hintojen ja voittojen keskinäisten suhteiden avulla.
Hinnat määrittyvät kysynnän ja tarjonnan suhteen avulla, ja ne puolestaan vaikuttavat kysyntään ja tarjontaan. Kun ihmiset haluavat enemmän tuotetta, he tarjoavat siitä enemmän. Hinta nousee. Tämä lisää sitä valmistavien voittoja. Koska nyt on tuottavampaa valmistaa kyseisestä tuotetta kuin muita tuotteita, alalla jo olevat ihmiset laajentavat sen tuotantoaan, ja ala houkuttelee puoleensa lisää ihmisiä. Tämä lisääntynyt tarjonta alentaa hintaa ja alentaa voittomarginaalia, kunnes kyseisen tuotteen voittomarginaali vajoaa voittojen yleiselle tasolle (suhteelliset riskit huomioiden) muilla toimialoilla. Tai kyseisen tuotteen kysyntä saattaa laskea; tai sen tuotanto saattaa kasvaa tasolle, jossa sen hinta putoaa ja valmistamisesta tulee vähemmän kannattavaa kuin muiden tuotteiden tekemisestä; tai ehkäpä sen valmistaminen on tappiollista. Siinä tapauksessa ”marginaaliset” tuottajat – tarkoittaen kaikkein vähiten tehokkaita tuottajia tai niitä, joiden tuotantokustannukset ovat korkeimmat – ajautuvat kokonaan pois toimialalta. Nyt tuotetta valmistavat ainoastaan tehokkaat tuottajat, jotka toimivat alhaisemmin kustannuksin. Hyödykkeen tarjonta myös laskee tai ei ainakaan lisäänny.
Tästä prosessista juontaa uskomus, että tuotantokustannukset määrittävät hinnat. Tässä muodossa esitetty opinkappale ei pidä paikkaansa. Kysyntä ja tarjonta määrittävät hinnat, ja kysyntä määrittyy sillä, kuinka intensiivisesti ihmiset hyödykettä haluavat ja sillä, mitä heillä on tarjottavanaan vaihdannassa siihen. Pitää paikkansa, että tarjonta määrittyy osittain tuotantokustannuksista. Se, mitä hyödykkeen valmistaminen on maksanut menneisyydessä, ei määritä sen arvoa. Se riippuu kysynnän ja tarjonnan nykyisestä suhteesta. Mutta liikemiesten odotukset hyödykkeen valmistamisen tulevista kustannuksista ja sen hinnasta tulevaisuudessa määrittävät, kuinka paljon sitä tullaan valmistamaan. Tämä vaikuttaa tulevaan tarjontaan. Siten hyödykkeen hinnalla ja sen valmistamisen rajakustannuksella on jatkuva taipumus yhtäsuuruuteen, muttei sen vuoksi, että valmistamisen rajakustannus määrittäisi suoraan hinnan.
Yksityistä yrittäjyyden järjestelmää voidaan verrata tuhansiin laitteisiin, joista jokaista säätelee oma puolittain itsetoimiva käskynhaltia, ja silti nämä laitteet ja niiden hallitsijat ovat kaikki kytköksissä ja vaikuttavat toisiinsa siten, että ne toimivat tosiasiallisesti kuin yksi suuri laite. Useimmat meistä ovat panneet merkille höyrykoneen automaattisen ”säätelijän”. Yleensä se koostuu kahdesta pallosta tai painosta, jotka toimivat keskipakovoiman varassa. Koneen nopeuden kasvaessa nämä pallot siirtyvät kiinnitysvarrestaan ja automaattisesti kaventavat tai sulkevat kaasuläppää, joka säätelee höyryn sisääntuloa ja siten hidastaa konetta. Toisaalta jos kone käy liian hitaasti, pallot putoavat laajentaen kaasuläppää ja lisäävät koneen vauhtia. Siten jokainen poikkeama halutusta nopeudesta itsessään saattaa liikkeelle voimat, jotka pyrkivät oikaisemaan kyseisen muutoksen.
Juuri tuolla samalla tavalla tuhansien erilaisten hyödykkeiden suhteellinen kysyntä on säännösteltyä kilpaillussa yksityisen yrittäjyyden järjestelmässä. Kun ihmiset haluavat hyödykettä lisää, heidän kilpailullinen tarjontansa nostaa sen hintaa. Tämä lisää hyödykkeen valmistajien voittoja, mikä kannustaa heitä lisäämään tuotantoaan. Se taas johdattelee muita lopettamaan joitakin aikaisemmin valmistamiaan tuotteita ja siirtymään tuottamaan tuotteita, jotka tarjoavat heille paremman tuoton. Mutta tämä kasvattaa kyseisen tuotteen tarjontaa samaan aikaan kuin joidenkin muiden tuotteiden tarjonta vähenee. Siten kyseisen tuotteen hinta laskee suhteessa muiden tuotteiden hintoihin ja kannustimet suhteelliseen tuotannon lisäykseen sen valmistamisessa häviävät.
Vastaavasti jos jonkin tuotteen kysyntä laskee, sen hinta ja sen valmistamisen voitot alenevat, ja sen tuotanto vähenee.
Juuri tämä viimeinen vaihe herättää pahennusta niiden parissa, jotka eivät ymmärrä paheksumaansa ”hintajärjestelmää”. He syyttävät sitä niukkuuden luomisesta. Miksi valmistajan, he kysyvät tuohtuneesti, tulisi leikata kenkien tuotantoa pisteessä, jolloin niiden lisävalmistamisesta tulee kannattamatonta? Miksi heidän tulisi olla pelkästään oman kannattavuutensa ohjaamia? Miksi heidän täytyy olla markkinoiden ohjaamia? Miksi he eivät tuota kenkiä ”nykyaikaisen teknisen prosessin täyteen kapasiteettiin” saakka? Hintajärjestelmä ja yksityinen yrittäjyys, toteavat nämä ”tuotanto-käyttöä-varten”-filosofit, ovat ainoastaan ”niukkuustalouden” muoto.
Nämä kysymykset ja johtopäätökset kumpuavat harhakäsityksestä tarkastella yhtä toimialaa eristyksissä – puun näkemisestä metsän sijaan. Tiettyyn rajaan asti on välttämätöntä valmistaa kenkiä. Mutta on myös välttämätöntä valmistaa takkeja, paitoja, housuja, koteja, auroja, lapioita, tehtaita, siltoja, maitoa ja leipää. Olisi idioottimaista jatkaa ylijäämäkenkien pinoamista pelkästään, koska se on mahdollista, samaan aikaan kun sadat kiireellisemmät tarpeet jäävät täyttämättä.
Taloudessa, joka on tasapainossa, tietty toimiala voi laajentua ainoastaan muiden toimialojen kustannuksella. Sillä tuotannontekijät ovat joka hetki rajalliset. Yhtä toimialaa voidaan laajentaa ainoastaan suuntaamalla sille työvoimaa, maata ja pääomaa, joita muutoin käytettäisiin muilla toimialoilla. Ja kun tietty toimiala supistuu tai lopettaa tuotantonsa laajentamisen, se ei tarkoita, että kyseessä olisi välttämättä ollut minkäänlaista nettomääräistä laskua kokonaistuotannossa. Supistuminen tuolloin on saattanut ainoastaan vapauttaa työvoimaa ja pääomaa mahdollistaakseen muiden toimialojen laajentumisen. Siten on virheellistä tehdä johtopäätös, että tuotannon supistuminen yhdessä linjassa väistämättä tarkoittaa supistumista kokonaistuotannossa.
Lyhyesti: kaikki tuotetaan jonkin toisen kustannuksella. Itse asiassa tuotantokustannukset voidaan perimmältään määritellä asioina, joista luovutaan (vapaa-ajasta ja huveista, raaka-aineista mahdollisine vaihtoehtoisine käyttötarkoituksineen) valmistetun tuotteen luomiseksi.
Tästä seuraa, että dynaamisen talouden terveydelle on yhtä olennaista että kuolevien toimialojen annetaan hävitä kuin että kasvavien toimialojen annetaan kasvaa. Kuolevat toimialat sitovat työvoimaa ja pääomaa, jotka tulisi vapauttaa kasvaville toimialoille. Ainoastaan paljon parjattu hintajärjestelmä ratkaisee valtavan monimutkaisen ongelman siitä, kuinka paljon kymmeniä tuhansia erilaisia hyödykkeitä ja palveluita pitäisi tarkalleen valmistaa suhteessa toisiinsa. Nämä muutoin häkellyttävät yhtälöt saavat ratkaisunsa osittain automaattisesti hintojen, voittojen ja kulujen järjestelmän avulla. Tämä järjestelmä ratkaisee ne ylivoimaisesti paremmin kuin mikään byrokraattien ryhmä. Ne ratkaistaan järjestelmässä, jossa jokainen kuluttaja luo joka päivä oman kysyntänsä ja antaa äänensä tai tusinan ääniään; kun taas byrokraatit pyrkivät ratkaisemaan ne tuottamalla kuluttajalle sitä, minkä byrokraatit päättävät olevan kuluttajille hyväksi, ei sitä, mitä kuluttajat itse haluavat.
Vaikka byrokraatit eivät ymmärrä osittain automaattista markkinoiden järjestelmää, se herättää heissä aina levottomuutta. He pyrkivät aina parantamaan tai korjaaman sitä, yleensä jonkin vaikeroivan painostusryhmän eduksi. Joitakin byrokraattien väliintulojen seurauksia tarkastellaan seuraavissa luvuissa.