Olemme jo nähneet joitakin vahingollisia vaikutuksia valtion mielivaltaisista pyrkimyksistä nostaa suosittujen tuotteiden hintoja. Samankaltaiset vahingolliset seuraukset on pyrkimyksillä nostaa palkkoja vähimmäispalkkalakien avulla. Tämän ei pitäisi yllättää, sillä palkka on tosiasiallisesti hinta. On valitettavaa taloudellisen ajattelun selkeyden kannalta, että hinta työpalveluista on saanut täysin erilaisen nimen kuin muut hinnat. Tämä on estänyt suurinta osaa ihmisistä tunnistamasta, että molempia ohjaavat samat periaatteet.
Ajattelusta on tullut niin tunteellista ja poliittisesti värittynyttä palkka-asioissa, että suurimmassa osassa keskusteluista yksinkertaisimmatkin periaatteet sivuutetaan. Vähimmäispalkkalakeja kannatetaan sokeasti ja vastustajia kritisoidaan epäröimättä, vaikka samat ihmiset ovat ensimmäisten joukossa kieltämässä, että vaurautta voidaan luoda keinotekoisesti hintoja vahvistamalla, tai osoittamassa, että vähimmäishintalait ovat erittäin vahingollisia juuri niille toimialoille, joita niiden on kaavailtu auttavan.
Kuitenkin tulisi olla selvää, että vähimmäispalkkalaki on parhaimmillaankin rajoittunut väline taistelussa alhaisten palkkojen pahuutta vastaan ja että tällaisella lailla mahdollisesti saavutettu hyvä voi ylittää mahdolliset vahingot ainoastaan suhteellisesti sen päämäärien ollessa vaatimattomat. Mitä kunnianhimoisempi tällainen laki on, mitä suuremman määrän työntekijöitä se pyrkii kattamaan ja mitä enemmän se pyrkii nostamaan palkkoja, sitä todennäköisemmin sen vahingolliset vaikutukset ylittävät sen hyvät vaikutukset.
Kun hyväksytään esimerkiksi laki, että kenellekään ei saa maksaa vähempää kuin 30 dollaria 40 tunnin työviikosta, tapahtuu ensimmäiseksi, ettei ketään sellaista työllistetä, joka ei ole työnantajalle 30 dollarin arvoinen viikossa. Ei ole mahdollista tehdä henkilön työpanoksesta tietyn arvoista tekemällä laittomaksi tarjota hänelle mitään vähempää. Häneltä ainoastaan riistetään oikeus ansaita määrä, jonka hänen kykynsä ja olosuhteensa sallisivat hänen ansaita. Samaan aikaan riistetään yhteisöltä jopa ne vaatimattomat palvelut, joita hän on kykenevä suorittamaan. Lyhyesti: alhaista palkkaa korvataan työttömyydellä. Luodaan vahinkoa ympäriinsä ilman vastaavaa korvaavuutta.
Ainoa poikkeus tähän tapahtuu silloin, kun ryhmä työntekijöitä saa todellista markkina-arvoansa alhaisempaa palkkaa. Tätä tapahtuu yleensä ainoastaan erikoisolosuhteissa tai paikoissa, joissa kilpailu ei ole vapaata tai se ei ole riittävää. Lähes kaikki nämä erikoistapauksetkin voitaisiin hoitaa yhtä tehokkaasti, joustavammin ja paljon vähäisemmin vahingoin ammattiliittojen avulla.
Saatetaan ajatella, että jos laki pakottaa tiettyä toimialaa maksamaan korkeampaa palkkaa, kyseinen toimiala voi sitten veloittaa korkeampaa hintaa tuotteistaan, joten korkeampien palkkojen rasite ainoastaan siirretään kuluttajille. Tällaisia siirtoja ei kuitenkaan ole helppo tehdä, eikä keinotekoisen palkkojen nostattamisien seurauksia myöskään ole helppo välttää. Korkeampi hinta ei ehkä ole mahdollinen, vaan ainoastaan ajaisi kuluttajat korvaavien tuotteiden pariin. Tai jos kuluttajat jatkavat tuotteen ostamista palkkoja nostaneelta toimialalta, korkeammat hinnat saavat heidät ostamaan tuotetta vähemmän. Vaikka jotkut toimialan työntekijät hyötyvät korkeammista palkoista, toiset taas joutuvat kokonaan työttömiksi. Toisaalta jos tuotteen hintaa ei nosteta, toimialan marginaaliset tuottajat ajetaan pois liiketoiminnasta; joten vähentynyt tuotanto ja seuraava työttömyys vain saadaan aikaan toisella tavalla.
Kun tällaiset vaikutukset tuodaan esiin, ryhmä ihmisiä vastaa: ”Hyvä niin. Jos pitää paikkansa, että toimiala X ei voi toimia ilman nälkäpalkkojen maksamista, silloin on aivan yhtä hyvä, jos vähimmäispalkkalaki lopettaa sen kokonaan.” Mutta tämä rohkea julistus ylenkatsoo tosiasioita. Se ensinnäkin sivuuttaa, että kuluttajat kärsivät tuotteen loppumisesta. Toiseksi se unohtaa, että se ainoastaan tuomitsee toimialalla työskentelevät ihmiset työttömyyteen. Ja viimeiseksi se sivuuttaa, että vaikka palkat olivat huonoja toimialalla X, ne olivat kaikkein parasta muihin vaihtoehtoin nähden, jotka olivat avoinna kyseisen toimialan työntekijöille; muussa tapauksessa työntekijät olisivat menneet muualle. Siten jos toimiala X lopetetaan vähimmäispalkkalailla, silloin aiemmin toimialalla työllistyneet työntekijät pakotetaan muihin vaihtoehtoihin, jotka vaikuttivat heille alkujaankin vähemmän houkuttelevilta. Heidän kilpailunsa työpaikoista tulee ajamaan tarjottuja palkkoja alas näissä vaihtoehtoisissa työpaikoissa. Ei ole mahdollista välttyä johtopäätökseltä, että vähimmäispalkka tulee lisäämään työttömyyttä.
2.
Lisäksi vähimmäispalkkalain aiheuttamasta työttömyydestä huolehtimaan suunniteltu tukiohjelma nostaa esiin melkoisen ongelman. Oletetaan, että vähimmäispalkka on 75 senttiä tunnilta. Lailla on kielletty ketään tekemästä 40-tuntista työviikkoa vähemmällä kuin 30 dollarilla. Oletetaan edelleen, että tuki tarjoaa ainoastaan 18 dollaria viikossa. Tämä tarkoittaa, että henkilöä on kielletty olemasta työllistetty hyödyllisesti vaikkapa 25 dollarilla per viikko, jotta häntä voidaan tukea joutilaisuudesta 18 dollarilla viikolta. Yhteiskunnalta on riistetty hänen palveluidensa arvo. Henkilöltä on riistetty hänen itsenäisyytensä ja itsekunnioituksensa, jotka kumpuavat omavaraisuudesta jopa alhaisella palkkatasolla. Hänet on estetty suorittamasta haluttua työtä samaan aikaan kun on alennettu sitä, minkä hän olisi saanut omilla ansioillaan.
Nämä ovat seurauksia niin kauan kuin tukimaksut ovat sentinkin vähemmän kuin 30 dollaria. Kuitenkin mitä korkeammaksi tukimaksu asetetaan, sitä pahemmaksi tilanne muuttuu muissa suhteissa. Jos tukea tarjotaan 30 dollaria, tällöin monille henkilöille tarjotaan yhtä paljon työn tekemättömyydestä kuin työn tekemisestä. Oli tarjottu summa mikä tahansa, silti luodaan tilanne, jossa jokainen työskentelee ainoastaan palkan ja tukisumman erosta. Jos tuki on esimerkiksi 30 dollaria viikossa, dollarin tuntipalkan tai 40 dollarin viikkopalkan tarjoaminen merkitsee työntekijöille tosiasiasiallisesti sitä, että heitä pyydetään työskentelemään ainoastaan 10 dollarilla per viikko – sillä loput he voivat saada tekemättä mitään.
Voidaan ajatella, että näiltä seurauksilta voidaan välttyä tarjoamalla ”työtukea” ”kotituen” sijaan, mutta tällä muutetaan ainoastaan vaikutusten luonnetta. ”Työtuki” tarkoittaa, että tuen saajille maksetaan enemmän kuin avoimet markkinat maksaisivat heille heidän ponnisteluistaan. Näin (usein kyseenalaisesti tuottavassa työssä) ainoastaan osa heidän tukipalkastaan on osoitettu heidän ponnisteluihinsa, lopun ollessa verhottua työttömyyskorvausta.
Saattaisi olla parempi kaikkinensa, jos valtio alkujansa olisi suoraan tukenut heidän palkkojaan yksityisessä työssä, jota he jo suorittivat. Tätä näkökohtaa ei ole tarvetta käydä läpi tarkemmin, koska sen myötä siirryttäisiin ongelmiin, jotka eivät heti vaikuta asiaan. Mutta tuen ongelmat ja seuraukset tulee pitää mielessä, kun harkitaan vähimmäispalkkalain soveltamista tai korotuksia nykyisiin vähimmäismääriin.
3.
Tämän kaiken tarkoituksena ei ole osoittaa, ettei ole keinoa nostaa palkkoja. Ainoa tarkoitus on tuoda esiin, että ilmeisen helppo tapa nostaa niitä valtion käskyllä on väärä ja kaikkein huonoin tapa.
Tämä saattaa olla yhtä hyvä hetki kuin mikä tahansa muu mainita, että se mikä erottaa monet uudistajat niistä, jotka eivät voi hyväksyä heidän ehdotuksiaan, ei ole heidän suurempi hyväntekeväisyytensä, vaan heidän suurempi kärsimättömyytensä. Kysymyksenä ei ole, halutaanko kaikkien tulevan toimeen mahdollisimman hyvin. Hyväntahtoisten ihmisten kesken tällaista päämäärää voidaan pitää itsestäänselvyytenä. Todellinen kysymys koskee soveliasta tapaa sen saavuttamiseksi. Ja pyrkimyksessä vastata tähän ei tule koskaan päästää silmistä muutamaa ilmeistä totuutta. Vaurautta ei ole mahdollista jakaa enempää kuin sitä on luotu. Pitkällä aikavälillä ei ole mahdollista maksaa työstä kokonaisuutena enemmän kuin se tuottaa.
Siten paras tapa nostaa palkkoja on nostaa työn tuottavuutta. Tämä voidaan tehdä monilla tavoilla: lisäyksellä pääoman kertymiseen – tarkoittaen lisäystä laitteisiin, joilla työntekijöitä avustetaan; uusilla keksinnöillä ja parannuksilla; tehokkaammalla johdolla työnantajien puolelta; suuremmalla ahkeruudella ja tehokkuudella työntekijöiden puolelta; paremmalla opetuksella ja koulutuksella. Mitä enemmän yksittäinen työntekijä tuottaa, sitä enemmän hän lisää koko yhteisön vaurautta. Mitä enemmän hän tuottaa, sitä enemmän hänen palveluillaan on arvoa kuluttajalle, ja siten työnantajalle. Ja mitä arvokkaampi hän on työnantajalle, sitä enemmän hänelle maksetaan. Reaalipalkat syntyvät tuotannosta, eivät valtion määräyksistä.