Muinaisista ajoista lähtien perimätieto on opettanut säästämisen hyveistä ja varoittanut ylenpalttisuuden ja tuhlaavaisuuden seurauksista. Tämä perimätieto on heijastellut ihmiskunnan yhteistä eettisyyttä yhtä lailla kuin pelkästään harkitsevaista arvostelukykyä. Mutta aina on löytynyt tuhlaajia, ja ilmeisesti on aina myös löytynyt teoreetikkoja järkeistämään heidän tuhlaustaan.

Klassiset taloustieteilijät, torjuen oman aikansa virhekäsityksiä, osoittivat, että säästeliäisyyden toimintamalli, joka oli yksilön parhaan edun mukaista, oli myös kansakunnan parhaan edun mukaista. He osoittivat, että omaan tulevaisuutensa varautuva rationaalinen säästäjä ei vahingoittanut vaan auttoi koko yhteisöä. Mutta nykyään muinainen säästämisen hyve, yhtä lailla kuin sen klassisten taloustieteilijöiden mukainen puolustuskin, on jälleen kerran hyökkäyksen kohteena muka uusin perustein, kun taas vastakkainen kuluttamisen oppi on muodissa.

Perusasian tekemiseksi mahdollisimman selväksi on luontevinta aloittaa Bastiatin käyttämällä klassisella esimerkillä. Kuvitellaan kaksi veljestä, toinen tuhlari ja toinen harkitsevainen. Heistä kumpikin on perinyt omaisuuden, joka takaa heille 50 000 dollarin vuositulot. Tuloverot sivuutetaan tässä, samoin kysymys, tulisiko molempien veljien todella työskennellä elääkseen, koska nämä seikat ovat epäolennaisia asian kannalta.

Alvin, ensimmäinen veli, on runsaskätinen kuluttaja. Hän ei kuluta pelkästään luonteensa vuoksi, vaan myös periaatteesta. Hän on Rodbertuksen seuraaja (menemättä pidemmälle), joka julisti 1800-luvun puolivälissä, että kapitalistien ”tulee kuluttaa tulonsa viimeiseen penniin asti mukavuuksiin ja ylellisyyteen”, sillä jos he ”päättävät säästää – – tavarat kasaantuvat ja osa työläisistä jää ilman työtä”.[1] Alvin nähdään aina yökerhoissa; hän antaa reilusti juomarahaa; hän pitää yllä hienostelevaa taloutta monine palvelijoineen; hänellä on muutama autonkuljettaja, eikä hän vaivaa itseään omistamiensa autojen lukumäärällä; hänellä on kilpahevostalli, hänellä on huvipursi, hän matkustelee; hän koristelee vaimonsa timanttikoruin ja turkiksin; hän antaa kalliita ja hyödyttömiä lahjoja ystävilleen.

Toteuttaakseen kaiken tämän hän joutuu syömään pääomaansa. Mutta mitä siitä? Jos säästäminen on syntiä, säästämättömyyden täytyy olla hyve, ja joka tapauksessa hän pelkästään kompensoi penniä venyttävän veljensä Benjaminin säästämisestä koituvia vahinkoja.

Lienee turhaa mainita, että Alvin on ovimiesten, tarjoilijoiden, ravintoloitsijoiden, turkiskauppiaiden, koruseppien ja kaikenlaista ylellisyystuotteiden valmistajien suosioissa. He pitävät häntä julkisena hyväntekijänä. On varmasti kaikille ilmiselvää, että hän luo työllisyyttä ja levittää rahojaan ympäriinsä.

Häneen verrattuna veli Benjamin on vähemmän suosittu. Häntä harvoin nähdään korusepillä, turkiskauppiailla tai yökerhoissa, eikä hän tunne hovimestareita etunimiltä. Siinä missä Alvin ei pelkästään kuluta täyttä 50 000 dollarin vuosituloaan vaan syö pääomaansa, Benjamin elää paljon vaatimattomammin ja kuluttaa ainoastaan 25 000 dollaria. Ihmiset tietysti ajattelevat näkemänsä perusteella hänen tarjoavan puolta vähemmän työllisyyttä kuin Alvin ja arvelevat, että toinen 25 000 dollaria on yhtä hyödytöntä kuin sitä ei olisi lainkaan.

Mutta tarkastellaanpa, mitä Benjamin todella tekee toisella 25 000 dollarillaan. Keskimäärin hän antaa siitä 5 000 dollaria hyväntekeväisyyteen, mukaan lukien tarpeessa olevat ystävänsä. Näillä varoilla autetut perheet puolestaan kuluttavat ne ruokaan, vaatteisiin tai asumiseen. Joten varat luovat yhtä paljon työllisyyttä kuin jos Benjamin olisi itse kuluttanut ne suoraan. Erona on, että useammat ihmiset ovat onnellisia kuluttajina ja tuotanto keskittyy enemmän olennaisiin hyödykkeisiin ja vähemmän ylellisyyteen ja tarpeettomuuksiin.

Viimeinen asia aiheuttaa Benjaminille usein huolen aihetta. Hänen omaatuntoaan toisinaan vaivaa jopa hänen kuluttamansa 25 000 dollaria. Alvinin suosima rahvaanomainen näyttäminen ja piittaamaton kuluttaminen, hän ajattelee, ei pelkästään auta synnyttämään tyytymättömyyttä ja kateutta niiden keskuudessa, jotka kokevat vaikeaksi ansaita kohtuullista elantoa, vaan tosiasiallisesti lisää heidän vaikeuksiaan. Kaikkina hetkinä, Benjaminin näkemyksen mukaan, kansakunnan todellinen tuotantovoima on rajallinen. Mitä enemmän sitä ohjataan tuottamaan turhuuksia ja ylellisyyttä, sitä vähemmän on jäljellä elämän perustarpeiden tuottamiseen niitä tarvitseville.[2] Mitä vähemmän hän ottaa olemassa olevasta varallisuudesta omaan käyttöönsä, sitä enemmän hän jättää muille. Harkitsevaisuus kulutuksessa, hän kokee, lieventää varallisuuden ja tulojen eriarvoisuuden nostattamia ongelmia. Hän ymmärtää, että tämä kuluttava pidättyvyys voidaan viedä liian pitkälle; mutta sitä pitää olla jonkin verran, hän kokee, kaikilla, joiden tulot ovat huomattavasti keskimääräistä korkeammat.

Tarkastellaan nyt Benjaminin ajatuksesta erillään, mitä tapahtuu 20 000 dollarin summalle, jota hän ei kuluta eikä anna pois. Hän ei anna sen kasaantua lompakkoonsa, toimistonsa pöytälaatikkoihin tai tallelokeroonsa. Hän joko tallettaa sen pankkiin tai sijoittaa sen. Jos hän laittaa sen liike- tai säästöpankkiin, pankki lainaa sen toimiville yrityksille lyhytaikaiseksi käyttöpääomaksi tai käyttää sen arvopaperien ostamiseen. Toisin sanoen Benjamin sijoittaa rahansa joko suoraan tai välillisesti. Mutta kun rahat on sijoitettu, ne käytetään pääomahyödykkeiden ostoon – asunto- tai toimistorakennusten tai tehtaiden tai laivojen tai kuorma-autojen tai laitteiden. Jokainen näistä hankkeista laittaa yhtä paljon rahaa kiertoon ja tarjoaa yhtä paljon työllisyyttä kuin sama määrä rahaa käytettynä suoraan kulutukseen.

Lyhyesti: ”säästöt” nykyaikana ovat ainoastaan kulutuksen toinen muoto. Erona on tavallisesti, että rahat luovutetaan jollekin muulle kulutettavaksi keinona tuotannon lisäämiseksi. Mitä tulee työllisyyden tarjoamiseen, Benjaminin ”säästöt” ja kulutus yhdessä tarjoavat yhtä paljon kuin Alvinin kulutus yksinään ja asettavat yhtä paljon rahaa kiertoon. Pääerona on, että Alvinin kulutuksen tarjoama työllisyys on jokaisen helposti nähtävissä. On välttämätöntä tarkastella hiukan tarkemmin ja pysähtyä miettimään hetkeksi tunnistaakseen, että Benjaminin säästöjen jokainen dollari tarjoaa yhtä paljon työllisyyttä kuin jokainen Alvinin tuhlaama dollari.

Kuluu tusina vuosia. Alvin on rahaton. Häntä ei enää nähdä yökerhoissa ja muodikkaissa kaupoissa. Hänen aikaisemmin tukemansa ihmiset viittaavat hänestä puhuessaan hupsuun. Hän kirjoittaa anelevia kirjeitä Benjaminille, joka jatkaa kulutusta ja säästämistä samassa suhteessa kuin aikaisemminkin ja tarjoaa entistä enemmän työpaikkoja, koska hänen tulonsa sijoituksien kautta ovat kasvaneet. Hänen omaisuutensa on myös suurempaa. Lisäksi hänen sijoituksiensa ansioista kansallinen varallisuus ja tulot ovat suurempia: tehtaita ja muuta tuotantoa on enemmän.

2.

Viime vuosina on noussut esiin niin paljon virhekäsityksiä säästämisestä, että niitä ei voida kaikkia käsitellä esimerkillä kahdesta veljeksestä. Niille on välttämätöntä omistaa hiukan lisätilaa. Monet niistä kumpuavat niin perustavanlaatuisista sekaannuksista, että se tuntuu uskomattomalta, erityisesti kun niitä esiintyy laajan maineen saavuttaneilla talouskirjoittajilla. Esimerkiksi sanaa ”säästöt” käytetään usein ainoastaan rahan haalimisen merkityksessä ja toisinaan tarkoittamaan sijoittamista ilman selvää yhdenmukaista eroa näiden kahden asian välillä.

Puhdas kädestä käteen rahan hamstraaminen, jos sitä tapahtuu epärationaalisesti, ilman syytä ja laajassa mittakaavassa, on useimmissa taloudellisissa tilanteissa vahingollista. Mutta tällainen hamstraaminen on äärimäisen harvinaista. Tällaiselta vaikuttavaa toimintaa, mutta joka tulee huolellisesti pitää erillään siitä, tapahtuu usein taantuman käynnistymisen jälkeen. Kulutus ja investoinnit ovat silloin molemmat supistuneita. Kuluttajat vähentävät ostojaan. He tekevät näin osittain siksi, että he pelkäävät työpaikkansa menettämistä ja haluavat säästää resurssejaan: he eivät ole supistaneet ostojaan halutakseen kuluttaa vähemmän vaan varmistaakseen, että heidän ostovoimansa ulottuu pidemmälle ajanjaksolle, jos he menettävät työpaikkansa.

Mutta kuluttajat alentavat ostojaan toisestakin syystä. Tavaroiden hinnat ovat todennäköisesti laskeneet, ja he pelkäävät jatkopudotusta. Jos he pidättäytyvät kuluttamasta, he uskovat saavansa enemmän vastinetta rahoilleen. He eivät halua laittaa resurssejaan arvoaan menettäviin hyödykkeisiin, vaan rahaan, jonka he odottavat (suhteellisesti) nousevan arvossaan.

Sama odotus estää heitä sijoittamasta. He ovat menettäneet luottamuksensa yritysten kannattavuuteen tai vähintäänkin uskovat, että odottamalla muutaman kuukauden he voivat ostaa osakkeita ja velkakirjoja halvemmalla. Heidän voidaan ajatella joko kieltäytyvän pitämästä hallussaan hyödykkeitä, joiden arvo saattaa laskea heidän käsissään, tai pitämässä itse rahaa hallussaan sen arvon nousun vuoksi.

On harhaanjohtavaa kutsua tätä tilapäistä pidättymistä ostamisesta ”säästämiseksi”. Se ei kumpua samoista motiiveista kuin tavanomainen säästäminen. Ja on vielä vakavampi virhe kutsua tällaista ”säästämistä” taantumien aiheuttajaksi. Päinvastaisesti se on seurausta taantumista.

Pitää paikkansa, että tämä pidättyminen ostamisesta saattaa vahvistaa ja pidentää jo alkanutta taantumaa. Mutta taantuma ei saa siitä alkuansa. Aikoina jolloin valtio sekaantuu oikukkaasti liiketoimintaan ja liike-elämä ei tiedä, mitä valtio aikoo tehdä seuraavaksi, syntyy epävarmuutta. Voittoja ei sijoiteta uudestaan. Yritykset ja yksilöt antavat pankkitiliensä saldojen kohota. He pitävät suurempia reservejä tulevan varalta. Tämä käteisen varastoiminen saattaa vaikuttaa syyltä seuraavaan liiketoiminnan hidastumiseen. Todellinen syy kuitenkin on valtion toimintamallien aiheuttama epävarmuus. Yritysten ja yksilöiden suuremmat käteisvarastot ovat ainoastaan yksi lenkki tuon epävarmuuden aiheuttamista seurauksista. Syyttäminen liiketoiminnan vähenemisestä ”liiallisia säästöjä” on kuin omenoiden hinnanlaskusta ennätyssadon sijaan syytettäisiin ihmisiä, jotka kieltäytyvät maksamasta omenoista enemmän.

Mutta kun ihmiset kerran ovat päättäneet pilkata käytäntöä tai instituutiota, jokaista argumenttia, kuinka järjetöntä tahansa, pidetään riittävän hyvänä. On sanottu, että eri kulutushyödyketoimialat rakentuvat tietyn kysynnän odotuksille ja jos ihmiset alkavat säästää, he pettävät nämä odotukset ja käynnistävät taantuman. Tämä väite nojaa pääasiassa jo läpikäytyyn virheeseen – siihen että unohdetaan, että se mitä säästetään kuluttajien hyödykkeissä, kulutetaan pääomahyödykkeisiin ja että ”säästäminen” ei välttämättä merkitse dollarinkaan supistumista kokonaiskulutuksessa. Ainoa totuuden siemen toteamuksessa on, että mikä tahansa yllättävä muutos voi olla huolestuttava. Olisi yhtä huolestuttavaa, jos kuluttajat yhtäkkiä siirtäisivät kysyntänsä yhdestä kuluttajatuotteesta toiseen. Olisi vielä huolestuttavampaa, jos aikaisemmat säästäjät yhtäkkiä siirtäisivät kysyntänsä pääomahyödykkeistä kuluttajahyödykkeisiin.

Säästämistä vastaan esitetään vielä yksi vastalause. Sen sanotaan olevan yksinkertaisesti vain tyhmää. 1800-lukua on pilkattu, koska sieltä väitetään olevan peräisin ihmisiin iskostuneen opin, että säästöjen kautta ihmiskunnan tulisi rakentaa yhä suurempaa kakkua, jota ei koskaan syötäisi. Tämä prosessin kuvaus on itsessään naiivi ja lapsellinen. Se voidaan ehkä parhaiten hylätä esittämällä ensin realistisempi kuva siitä, mitä todella tapahtuu.

Kuvitellaan kansakunta, joka säästää joka vuosi 20 prosenttia kaikesta vuosittain tuottamastaan. Tämä luku on aivan liian suuri suhteessa historiallisesti Yhdysvalloissa[3] todellisuudessa esiintyneiden nettosäästöjen määrään, mutta se on helposti käsiteltävä pyöreä luku ja tarjoaa mahdollisuuden kaikille niille epäilyksille että ”ylisäästettäisiin”.

Tämän vuosittaisen säästämisen ja investointien seurauksena maan vuosittainen kokonaistuotanto kasvaa joka vuosi. (Ongelman eristämiseksi nousu- ja laskukaudet sekä muut vaihtelut sivuutetaan hetkeksi.) Oletetaan tämän vuosittaisen tuotannon lisäyksen olevan 2,5 prosenttiyksikköä. (Prosenttiyksikköjä käytetään koronkoron sijaan ainoastaan laskutoimituksien yksinkertaistamiseksi.) Yhdentoista vuoden ajanjaksolla tulos on kutakuinkin seuraava indeksinumeroiden perusteella:

Ensimmäinen taulukosta huomioitava asia on, että kokonaistuotanto lisääntyy joka vuosi säästöjen ansiosta ja se ei kasvaisi ilman niitä. (Epäilemättä on mahdollista kuvitella, että kansallista tuottavuutta lisättäisiin pelkästään parannuksilla ja uusilla innovaatioilla korvattuihin laitteisiin ja muihin pääomahyödykkeisiin, joiden arvo ei ylitä vanhoja; mutta tämä lisäys olisi verrattain vähäistä ja selitys joka tapauksessa olettaa riittävästi aikaisempaa investointia mahdollistaakseen olemassa olevat koneet.) Säästöt käytetään vuosittain lisäämään laitteiston määrää tai parantamaan olemassa olevan laatua ja siten lisäämään kansakunnan hyödykkeiden tuotantoa. Pitää paikkansa (jos sitä jostain omituisesta syystä voidaan pitää vastalauseena), että ”kakku” kasvaa joka vuosi. On myös totta, että joka vuosi kaikkea tuotettua ”kakkua” ei kuluteta. Mutta ei ole olemassa mitään järjenvastaista tai kumulatiivista kuluttajien hillitsemistä. Sillä joka vuosi kulutetaan yhä suurempi kakku, kunnes yhdennentoista vuoden lopussa (esimerkissä) vuosittainen kuluttajien kakku yksinään vastaa ensimmäisen vuoden kuluttajien ja tuottajien kakkuja yhdistettynä. Lisäksi pääomalaitteet, kyvykkyys valmistaa tuotteita, on itsessään 25 prosenttia suurempi kuin ensimmäisenä vuonna.

Tarkastellaan myös muutamia muita yksityiskohtia. Tosiasia, että 20 prosenttia kansantulosta menee joka vuosi säästöön, ei järkytä lainkaan kuluttajahyödykkeiden toimialoja. Jos ne myisivät ensimmäisenä vuonna ainoastaan tuottamansa 80 yksikköä (eivätkä hinnat nousseet tyydyttämättömän kulutuskysynnän seurauksena), ne eivät varmasti olisi niin hölmöjä, että rakentaisivat tuotantosuunnitelmansa oletukselle, että toisena vuonna myytäisiin 100 yksikköä. Toisin sanoen kuluttajahyödyketoimialat ovat jo järjestäytyneet oletukselle, että aikaisempi säästöjen aste tulee jatkumaan. Ainoastaan odottamaton ja merkittävä lisäys säästöissä järkyttäisi niitä ja jättäisi käsiin myymättömiä tuotteita.

Mutta sama järkähdys, kuten on jo tullut ilmi, aiheutuisi pääomahyödykkeiden toimialoilla yllättävällä ja merkittävällä säästöjen vähenemisellä. Jos aikaisemmin säästöihin käytetyt rahat käytettäisiin kulutushyödykkeiden ostamiseen, se ei lisäisi työllisyyttä, vaan johtaisi ainoastaan kulutushyödykkeiden hintojen nousuun ja laskuun pääomahyödykkeiden hinnoissa. Nettomääräisesti ensimmäisinä vaikutuksina olisivat työvoiman siirtymät ja työllisyyden tilapäinen aleneminen pääomahyödyketoimialoille kohdistuvan paineen vuoksi. Ja sen pitkän aikavälin vaikutus olisi vähentää tuotantoa alle muutoin saavutetun tason.

3.

Säästämisen vastustajat eivät anna periksi. He aloittavat erottamalla ”säästöt” ja ”investoinnit”, mikä on asianmukaista. Mutta sitten he alkavat puhua ikään kuin nämä kaksi olisivat riippumattomia muuttujia ja ikään kuin olisi vain sattumaa, että ne olisivat koskaan yhtä suuria. Nämä kirjoittajat maalaavat uhkaavan kuvan. Yhdellä puolella ovat säästäjät jatkamassa automaattisesti, tarkoituksettomasti ja tyhmästi säästämistään, toisella puolella ovat rajalliset ”investointimahdollisuudet”, jotka eivät pysty imemään näitä säästöjä. Siten seurauksena on stagnaatio. Kirjoittajat julistavat ainoaksi ratkaisuksi, että valtio takavarikoi nämä tyhmät ja vahingolliset säästöt ja sijoittaa ne omiin hankkeisiinsa, vaikka ne olisivat ainoastaan hyödyttömiä ojia tai pyramideja, käyttääkseen rahat ja tarjotakseen työllisyyttä.

Tässä esimerkissä ja ”ratkaisussa” on niin paljon väärin, että tässä on mahdollista keskittyä ainoastaan eräisiin olennaisimpiin virheisiin. ”Säästöt” voivat ylittää ”investoinnit” ainoastaan määrillä, jotka kerätään kasaan käteisenä.[4] Harvat ihmiset nykyaikaisessa teollisessa yhteiskunnassa kuten Yhdysvalloissa keräävät kolikoita ja seteleitä varastoon tai patjansa alle. Vähäisessä määrin tätä saattaa esiintyä, mutta se on jo otettu huomioon liike-elämän tuotantosuunnitelmissa ja hintatasossa. Tavallisesti se ei ole edes kumulatiivista: käteisvarastojen purkautuminen omalaatuisten erakkojen kuollessa ja heidän kätköjensä paljastuttua ja hävittyä kompensoi todennäköisesti uutta hamstraamista. Itse asiassa koko kyseeseen tuleva summa on otaksuttavasti merkityksetön vaikutukseltaan liiketoimintaan.

Jos rahaa pidetään joko liike- tai säästöpankeissa, kuten on jo tullut esiin, pankit ovat innokkaita lainaamaan ja sijoittamaan sen. Niillä ei ole varaa pitää varoja joutilaina. Ainoa asia, joka saa ihmiset yleensä lisäämään käteisvarojaan tai joka saa pankit pitämään varoja joutilaana ja menettämään niistä korot, on, kuten on jo tullut esiin: joko pelko siitä, että tuotteiden hinnat tulevat laskemaan tai pankkien pelko, että ne tulevat ottamaan pääomalleen liian suuren riskin. Mutta tämä merkitsee, että merkit taantumasta ovat jo ilmaantuneet ja aiheuttaneet hamstraamista – pikemmin kuin että käteisvarojen kasaaminen olisi käynnistänyt taantuman.

Erillään tästä merkityksettömästä rahan kasaamisesta (ja jopa tätä poikkeusta voidaan ajatella suorana ”investointina” itse rahaan) ”säästöt” ja ”investoinnit” saavuttavat tasapainon samalla tavoin kuin minkä tahansa hyödykkeen kysyntä ja tarjonta saavuttaa tasapainon. Sillä ”säästöjen” ja ”investointien” voidaan määritellä koostuvan uuden pääoman tarjonnasta ja kysynnästä. Ja kuten minkä tahansa hyödykkeen tarjonta ja kysyntä tasapainottuvat hinnalla, samoin pääoman tarjonta ja kysyntä tasapainottuvat korkotasoilla. Korkotaso on vain erityinen nimi lainatun pääoman hinnalle. Se on hinta muiden joukossa.

Tätä koko aihetta ovat viime vuosina niin tyrmistyttävästi sekoittaneet monimutkaiset viisastelut ja niihin perustuneet tuhoisat valtion toimintamallit, että epätoivoon vaipuminen on lähellä, kun koettaa pyrkiä takaisin terveeseen järjenkäyttöön ja ajatteluun. On olemassa psykopaattinen pelko ”liiallisista” korkotasoista. Perustellaan, että jos korkotasot ovat liian korkeat, liike-elämälle ei ole kannattavaa lainata ja investoida uusiin tehtaisiin ja koneisiin. Tämä perustelu on ollut niin tehokas, että viime vuosikymmeninä valtiot kaikkialla ovat toteuttaneet keinotekoisia ”halvan rahan” toimintamalleja. Mutta väite huolessaan lisätä pääoman kysyntää ylenkatsoo näiden toimintamallien vaikutukset pääoman tarjonnalle. Tämä on yksi lisäesimerkki virheestä tarkastella toimintamallin vaikutuksia yhdelle ryhmälle ja unohtaa vaikutukset muille.

Jos korkotasoja pidetään keinotekoisesti liian alhaalla suhteessa riskeihin, varoja ei säästetä eikä lainata. Halvan rahan kannattajat uskovat, että säästäminen jatkuu automaattisesti korkotasoista piittaamatta, koska kylläisillä rikkailla ei ole mitään muuta paikkaa rahoilleen. He eivät pysähdy kertomaan, mikä tarkalleen on se henkilökohtainen tulotaso, jonka saavutettuaan henkilö säästää kiinteän vähimmäismäärän piittaamatta korkotasosta tai riskistä lainaamisessa.

Tosiasia on, että vaikka hyvin rikkaiden säästöjen volyymiin muutokset korkotasossa vaikuttavat epäilemättä suhteellisesti paljon vähemmän kuin kohtalaisesti toimeen tulevien säästämiseen, jokaisen säästäminen saa käytännössä vaikutteita jossain mitassa. Äärimmäisen esimerkin perusteella esitetty väite, että todellisten säästöjen volyymia ei vähentäisi merkittävä korkotason alennus, vastaa väitettä, että koko sokerintuotantoa ei vähentäisi merkittävä sen hinnanalennus, koska tehokkaat alhaisten kustannusten tuottajat kasvattaisivat sitä yhä yhtä paljon kuin aikaisemmin. Tämä väite sivuuttaa marginaaliset säästäjät ja jopa suuren säästäjien enemmistön.

Keinotekoisesti korkotasojen alhaalla pitämisen vaikutus on tosiasiallisesti sama kuin minkä tahansa muun hinnan pitäminen alle sen luonnollisen markkinatason. Se lisää kysyntää ja vähentää tarjontaa. Se lisää pääoman kysyntää ja vähentää todellisen pääoman tarjontaa. Se aiheuttaa niukkuutta. Se luo taloudellisia vääristymiä. Epäilemättä pitää paikkansa, että keinotekoinen alennus korkotasoissa rohkaisee lisääntyneeseen lainaamiseen. Sillä on taipumus tosiasiallisesti rohkaista erittäin riskialttiita hankkeita. Sellaiset eivät taas voi jatkua muutoin kuin keinotekoisissa olosuhteissa, joissa ne syntyivät. Tarjonnan puolella korkotasojen keinotekoinen alennus nujertaa tavanomaista säästeliäisyyttä ja säästämistä. Se aiheuttaa todellisen pääoman suhteellista niukkuutta.

Rahan korkotaso voidaan todella pitää keinotekoisesti alhaalla ainoastaan jatkuvilla uusilla valuutan tai pankkiluottojen ruiskeilla todellisten säästöjen sijasta. Tämä voi luoda illuusion lisäpääomasta samoin kuin veden lisääminen voi luoda illuusion lisämaidosta. Mutta se on jatkuvan inflaation politiikkaa. Se on ilmiselvästi prosessi, johon sisältyy kasvavia vaaroja. Rahan korko nousee, ja kehittyy kriisi, jos inflaatio käännetään ympäri tai pelkästään pysäytetään tai sitä edes jatketaan alennetulla tasolla. Lyhyesti: halvan rahan toimintamallit aiheuttavat lopulta paljon väkivaltaisempia heilahteluja liiketoiminnassa kuin niillä on suunniteltu korjattavan tai estettävän.

Jos rahakorkoihin ei pyritä puuttumaan valtion inflatorisilla toimintamalleilla, lisääntyneet säästöt luovat oman kysyntänsä alentamalla korkotasoja luonnollisella tavalla. Suurempi tarjonta säästöjä investointeja etsimässä pakottaa säästäjät hyväksymään alemmat korot. Mutta alemmat korkotasot tarkoittavat myös, että useammalla yrityksellä on varaa lainata, koska tulevat voitot uusista koneista tai tehtaista näyttävät todennäköisesti ylittävän sen, mitä lainatuista varoista joudutaan maksamaan.

4.

Nyt päästään viimeiseen säästöihin liittyvään harhakäsitykseen, jota aion käsitellä. Kyseessä on toistuva oletus, että uuden pääoman määrälle olisi olemassa jokin katto tai jopa että pääoman laajenemisen raja olisi jo saavutettu. On uskomatonta, että tällainen näkemys voi vallita jopa oppimattomien keskuudessa, puhumattakaan koulutetuista taloustieteilijöistä. Lähes kaikki modernin maailman vauraus, lähes kaikki mikä erottaa sen 1600-luvun esiteollisesta maailmasta, koostuu karttuneesta pääomasta.

Tämä pääoma koostuu osaltaan useista asioista, joita voidaan paremmin kutsua kuluttajien kestokulutushyödykkeiksi – autot, jääkaapit, huonekalut, koulut, oppilaitokset, kirkot, kirjastot, sairaalat ja ennen kaikkea yksityiset kodit. Koskaan maailmanhistoriassa näitä ei ole ollut tarpeeksi. Niistä on yhä siirtyneen rakentamisen ja toisen maailmansodan suoran tuhoamisen seurauksena lohduton pula. Mutta jopa siinä tapauksessa, että koteja olisi riittävästi puhtaasti lukumäärällisestä näkökulmasta, laadulliset parannukset ovat mahdollisia ja toivottuja ilman todellista rajaa paitsi ehkä kaikkein parhaimmissa taloissa.

Toista osaa pääomasta voidaan kutsua varsinaiseksi pääomaksi. Se koostuu tuotannon työkaluista sisältäen kaiken karkeista kirveistä, veitsistä tai auroista hienoimpiin työstökoneisiin, suurimpiin sähkögeneraattoreihin tai mitä loistavimmin varustettuun tehtaaseen. Myös näissä määrällisesti ja erityisesti laadullisesti ei ole olemassa rajaa mahdollisille ja toivotuille laajennuksille. Ei tule olemaan pääoman ”ylijäämää” ennen kuin kaikkein takaperoisin maa on teknologisesti yhtä hyvin varustettu kuin kaikkein edistyksellisin, ennen kuin kaikkein tehottomin tehdas Amerikassa on rinta rinnan kaikkein viimeisimmän ja edistyksellisimmän laitoksen kanssa, eikä ennen kuin kaikkein nykyaikaisimmat tuotantotyökalut ovat saavuttaneet pisteen, jossa ihmisen kekseliäisyys on umpikujassa ja ei pysty niitä enää lisää parantamaan. Niin kauan kuin yksikään näistä olosuhteista on täyttämättä, löytyy mittaamattomasti tilaa lisäpääomalle.

Mutta kuinka lisäpääoma voidaan ”ottaa vastaan”? Kuinka se voidaan ”maksaa”? Jos se pannaan talteen ja säästetään, se vastaanottaa ja maksaa itsensä. Sillä tuottajat investoivat uusiin pääomahyödykkeisiin – tarkoittaen, että he ostavat uusia ja parempia ja nerokkaampia työkaluja – koska nämä työkalut vähentävät tuotantokustannuksia. Ne joko synnyttävät hyödykkeitä, joita täysin avustamaton käsityövoima ei pystyisi lainkaan synnyttämään (ja tämä pitää sisällään pääosan ympärillä olevista hyödykkeistä – kirjat, kirjoituskoneet, autot, veturit, sillat); tai ne lisäävät valtavasti tuotettuja määriä; tai (ja tämä on vain asian toisin ilmaisemista) ne vähentävät tuotannon yksikkökustannuksia. Ja koska ei ole olemassa määritettävää rajaa sille, kuinka paljon tuotannon yksikkökustannuksia voidaan alentaa – kunnes kaikkea voidaan tuottaa ilman kustannuksia – ei ole olemassa määritettävää rajaa vastaanotettavan uuden pääoman määrälle.

Säännöllinen tuotannon yksikkökustannusten alentuminen uuden pääoman lisäyksellä aiheuttaa yhden kahdesta asiasta, tai molemmat. Se vähentää hyödykkeiden kustannuksia kuluttajille ja lisää niiden työntekijöiden palkkoja, jotka käyttävät uusia koneita, koska se lisää kyseisen työvoiman tuottavaa voimaa. Siten uusi laite hyödyttää sekä sillä suoraan työskenteleviä ihmisiä että suurta kuluttavaa yleisöä. Kuluttajien tapauksessa voidaan sanoa joko että se tarjoaa heille enemmän ja parempia hyödykkeitä samalla rahalla tai, mikä on sama asia, että se lisää heidän reaalitulojaan. Uusia koneita käyttävien työntekijöiden tapauksessa se lisää heidän reaalipalkkojaan kahdella tavalla, koska myös heidän rahapalkkansa nousevat. Autoteollisuus on tyypillinen esimerkki. Amerikan autoteollisuus maksaa maailman korkeimpia palkkoja, ja Amerikassakin palkat kuuluvat maan korkeimpiin. Silti amerikkalaiset autonvalmistajat pystyvät myymään muuta maailmaa halvemmalla, koska heidän yksikkökustannuksensa ovat alhaisemmat. Salaisuutena on, että amerikkalaisten autojen valmistuksessa käytetty pääoma on suurempaa työntekijää kohden kuin missään muualla maailmassa.

Ja silti löytyy ihmisiä, jotka ajattelevat, että on tultu tämän prosessin päähän[5], ja yhä toisia, jotka ajattelevat, että vaikka näin ei olisikaan, on hölmöä jatkaa säästämistä ja pääoman kartuttamista.

Tämän analyysin päätteeksi ei pitäisi olla vaikeaa päättää, missä se todellinen hölmöys sijaitsee.

< edellinen sivu | seuraava sivu >
Kirjan sisällysluettelo