Meidän tulee palata Adam Smithiin.

Tämä suuri taloustieteilijä ja modernin vapaiden markkinoiden teorian isä esitteli virheen, joka on jahdannut meitä siitä lähtien.

Smithin ”työnarvoteoria” oli virheellinen. David Ricardo kuitenkin hyväksyi sen ja täsmensi sitä. Ricardon täydennyksillä työnarvoteoriaa jatkokehitti edelleen Karl Marx. Näin meillä on sosialistinen taloudellisen arvon teoria seurauksena kaksin verroin koostetusta virheestä. Tästä virheestä on tullut moraalinen tukipiste, johon poliittisen sosialistin vipuvarsi nojaa.

Se, mitä Smith tavoitteli ja johon useimmat individualistit yhtyisivät, oli moraalinen varmuus, että työntekijä on oikeutettu oman työnsä täyteen tulokseen. Aikaisemmin tässä esseessä tämä on tosiaankin mainittu jokaisen ihmisolennon perusoikeudeksi.

Kaiken ansaitun saaminen

Marxin ”lisäarvoteoria” on johdettu Smithin ja Ricardon ”työnarvoteoriasta”. Lyhyesti teoria voidaan selittää seuraavasti: On ilmeistä, että luonnonvarat eivät valmista itseään ihmisen käyttöön. Resursseihin joudutaan soveltamaan ihmisenergiaa ja työkaluja, ennen kuin ne voidaan muuntaa käyttökelpoiseen muotoon ja kuljettaa paikkoihin, joissa niille on kysyntää.

Luonnonvaroille ei makseta rahaa. Työkaluille ei myöskään makseta rahaa. Saattaa olla tarpeellista maksaa henkilölle, joka omistaa resurssit tai työkalut. Mutta olennaista on, että kaikki raha siirtyy yhdeltä ihmiseltä toiselle. Ja siirtyminen on jokaisessa tapauksessa suhteessa ihmisenergian suorittamaan työmäärään.

Siten rakentamista varten ei osteta tukkeja tai lautoja; sen sijaan ostetaan työmäärä, joka on mennyt puiden kaatamiseen ja lautojen työstämiseen. Mikä on tukkien arvo niiden ollessa vielä puussa? Perustavanlaatuisesti ne ovat sen arvoisia kuin niiden muuntaminen maksaa. Ja tässä on Marx: Jos ostohintaan sisällytetään enemmän kuin peruskustannus työstä, ilmenee voiton tai ”lisäarvon” elementti. Jos metsurille täytyy maksaa viisi dollaria puun kaatamisesta, karsimisesta, sen sahaamisesta sopivaan paksuuteen ja pituuteen ja lopuksi sen toimittamisesta, puu on viiden dollarin arvoinen – ei enempää, ei vähempää.

Pintapuolisesti tämä vaikuttaa järkevältä – järkevältä, tarkoittaen, että jos tämä olisi maailma, jossa käsityökalut olisivat kaikki mitä koskaan voitaisiin työllistää, maata ei voitaisi koskaan yksityisesti omistaa ja tarpeemme olisivat niin yksinkertaisia kuin hirsitalot. Olemme kaukana tällaisesta maailmasta. Tällainen maailma on vastakkainen ihmisen perusoikeuksien luonteelle; tällaiselle maailmalle ei ole pyydettä. ”Työnarvoteoria” on paikkansapitämätön ja siihen perustuva käsite ”lisäarvosta” on yhtälailla virheellinen.

Se, mitä Smith, Ricardo ja Marx tekivät, ja jälkimmäisten kahden seuraajat jatkavat yhä tekemästä, on sekoittaa kahden tärkeän sanan merkitykset: kustannus ja arvo. Vaikka saattaa pitää paikkansa, että yllä olevassa tapauksessa sahatavaran tuottaminen kyseistä puusta maksaa viisi dollaria, kyseisen puun sahatavaran arvolla ei ole suoraa suhdetta kustannuksien kanssa.

Arvo, kuten Eugen Ritter von Böhm-Bawerk, Ludwig von Mises ja muut osoittavat, on väistämättä tulosta subjektiivisesta arviosta. Sahatavara saattaa maksaa viisi dollaria, mutta ostajan kiinnostuksen voimakkuus sitä kohtaan määrittää onko se hänelle yhden vai 20 dollarin arvoinen. Jos se on hänelle ainoastaan yhden dollarin arvoinen, hän ei osta sitä, jos se on hinnoiteltu tuon summan ylitse, huolimatta siihen käytetyistä kustannuksista. Vastaavasti, jos ostaja maksaisi tyytyväisesti siitä niinkin paljon kuin 20 dollaria, hän pitäisi sitä edullisena, jos se on hinnoiteltu kymmeneksi dollariksi, vaikka kustannus sen tuottamiseksi oli viisi dollaria ja toinen viisi dollaria edustaa voittoa tuottajalle.

Lyhyesti, ostaja ei ota huomioon muiden kustannuksia tai voittoja. Hän huolehtii arvosta, joka liittyy hänen omaan haluunsa ja kykyynsä maksaa. Juuri tällä alueella Smith ja kumppanit menivät metsään. He vetivät johtopäätöksen, että kustannus ja arvo ovat yksi ja sama asia.

Kahdenlaisia piiraita

Havainnollinen esimerkki saattaa tarjota parhaan todistuksen. Tämä kuvaus on alkujaan Foundation of Economic Educationin Leonard E. Readin. Oletetaan, että A:lla on leipomo. Hän palkkaa joukon työntekijöitä, ostaa parhaat raaka-aineet ja tuottaa kaupungin parhaat piiraat. Hänen kustannukset, sisältäen koron hänen lainaamastaan rahasta, vuokran käyttämästään maasta ja kaikki muut mukaan liittyvät tekijät otettuna huomioon, mahdollistaa hänelle tuottaa ja toimittaa näitä täytettyjä piiraita 40 sentillä. Hän pyytää 50 senttiä.

Marx vaatisi, että hänen täytyisi myydä hinnalla, jossa korko ei ole mukana. Mutta hän voi maksaa itselleen palkan vaivoistaan. Vastoin yleistä uskomusta Marx teoksessaan ”Pääoma” tunnistaa johtajallisen työn oikeutuksen ja toivoo sen tulevan maksetuksi vähäisissä määrin. Marx ei tunnista voittoa oikeutettuna osana taloudellista sykliä.

Joten yllä olevassa tapauksessa hän katsoisi, että henkilön, joka on ottanut riskin, lainannut rahat, kantaa vastuun, johtaa yritystä ja omistaa työvälineet, tulisi saada pelkkä palkka eikä muuta. Palaamme tähän ajatukseen kohta. Keskitytään nyt 50 sentin piirakkaan. Tällä hinnalla omistaja ja johtaja voi maksaa itselleen palkan ja lisäksi kerätä voittoa, jos liiketoiminta kukoistaa.

Oletetaan nyt B. Hänellä on myös leipomo. Hän palkkaa saman määrän työntekijöitä kuin A, ostaa parhaat raaka-aineet ja tuottaa parhaat mutapiiraat kaupungissa. Hänen kustannuksensa, lainaamansa rahan korot, käyttämänsä maan vuokra ja kaikki muut asiaan liittyvät kustannukset mahdollistavat hänelle valmistaa ja toimittaa näitä piiraita tismalleen samalla hinnalla kuin hänen kilpailijansa A. Riippumatta siitä vaatiiko B voittoa vai ei tosiasia on, että on lähes mahdotonta kuvitella toimivaa liiketoimintaa mutapiiraaille.

Mutta jos Smith, Ricardo ja Marx ovat oikeassa, silloin A:n tehtaan tuote, jonka tuottaminen maksaa 40 senttiä, tulee arvostaa tarkalleen samaksi B:n tehtaan tuotteen arvon kanssa, koska tämän tuotteen valmistaminen maksaa myös 40 senttiä. Jos kustannukset määrittävät arvon, muta- ja täytetyt piiraat ovat arvoltaan yhtäläiset, jos niiden tuottamiseen käytetty summa on yhtäläinen.

Tämä on varmasti naurettavaa. Mutta tämä on työnarvoteoria, eli: Kustannus ihmisenergian käytöstä minkä tahansa hyödykkeen tuotannossa on hyödykkeen arvo.

Tarvitsee vain kuvitella tämän kaltainen tilanne: Joku yritteliäs nero keksii tavan valmistaa huvipurren suulakepuristusprosessilla, joka tiputtaa kustannuksen purresta niin pieneksi, että sellaisen voi ostaa suuremmissa erissä 100 taalalla kappaleelta. Toinen yksilö löytää tavan valmistaa lumesta ja jäästä taidokkaita igluja varusteltuina ilmastoinnin kanssa, jotka maksavat 1000 taalaa kappale kaiken sen rakentamisessa vaatiman käsityön takia. Marxilaisessa katalogissa iglu olisi kymmenen kertaa arvokkaampi kuin huvipursi, huolimatta tosiasiasta, että ihmiset haluaisivat ostaa pursia ja igluille ei käytännössä ole ottajia.

Mutta marxilaisessa tai fabianilaisessa sosialismissa molemmat toimialat olisivat valtion omistuksessa ja pyörittämiä; veronmaksaja kattaisi molempien kustannukset ja siten jokainen henkilö avustaisi iglujen maksamisessa, joita harvat, jos kukaan, haluavat.

On käsittämätöntä, että rationaaliset ihmiset pystyisivät ylistämään tällaista tyhmyyttä, mutta sosialistisen harhakäsityksen tulokset on peitetty heiltä niin nerokkaasti ja he ovat niin läpikotoisesti kyllästettyjä tasa-arvon Graalin maljalla, että he sulkevat silmänsä tietyiltä lopputuloksilta ja tukevat oppia sokeasti.

Kysymys voitoista

Tarkastellaan nyt lähemmin ”lisäarvon” käsitettä, kun ”työnarvoteorian” on saatu paljastettua siksi, mikä se on.  Se, mitä Marx ja muut sosialistit näkivät mielissään, oli kaikkien voittojen, koron ja vuokrien hävittäminen. Meidän tulee välittömästi tarkastella yritystoiminnan luonnetta selvittääksemme, josko yritystoimintaa on mahdollista olla olemassa ilman niin kutsuttua lisäarvon elementtiä tai voittoa.

Tässä sosialistit tuovat oman panoksensa tappioonsa. Sillä käytännössä ilman poikkeusta sosialisti tahtoo nähdä kaikkien tuotantokustannusten tulla maksetuiksi. Mihin hän pyrkii, hänen mukaansa, ei ole kenenkään ihmisolennon huijaamiseen, vaan paremminkin huijaamisen poistamiseen. Hän haluaa työntekijälle maksetuksi arvonsa mukaisesti eikä senttiäkään vähemmän.

Hyvä niin, mitkä ovat kustannuksia yritystoiminnasta? Jälleen kerran olemme kiitollisuudenvelassa American Economic Foundationille. On olemassa vain viisi kustannuserää. Valitaan mikä liiketoiminta tahansa, viisi kustannuserää kattavat kaikki toimintaan liittyvät kustannukset. Nämä viisi kustannuserää ovat:

1. Hyödykkeet ja palvelut muilta

Sosialistilla ei ole mitään vastaväitteitä näitä kustannuksia kohtaan. Hän odottaa korvattavan hyödykkeitä ja palveluita toimittaneelle. Hän haluaa vain varmistaa, että voitot on poistettu. Mutta hänellä ei ole mitään vastaväitteitä hyödykkeitä tai palveluita tilaamaansa henkilöä kohtaan. Sosialisti itse asiassa vaatii, että nämä maksetaan.

2. Ihmisenergia

Tässä asiassa sosialisti loistaa tyylikkäästi. Tästä on juuri kyse, hän tuo esiin. Hän haluaa, että ihmisenergiasta maksetaan sen täysi kustannusarvo. Joten hänellä ei ole vastaväitteitä kohtaan kaksi.

3. Verot

Jälleen kerran tähän kohtaan ei löydy vastaväitteitä pesunkestävältä varallisuuden jakajalta. Koska hän on todennäköisesti hyvin vihkiytynyt tosiasiaan, että sosialistinen liike pyrkii siirtämän kaikki hyödykkeet ja kaiken varallisuuden yksityisistä käsistä valtion haltuun, sosialisti tukee vahvasti veroja, jopa korkeita veroja, joita muut joutuvat maksamaan.

4. Työvälineiden ylläpito

Tämä kohta aiheuttaa sosialistille hienoista näkemyksen uudelleenarviota. Mutta jos tosiasiat esittää huolella, kollektivistin pystyy yleensä saamaan vakuuttuneeksi, että laitteet todellakin kuluvat ja ne täytyy korvata uusilla. Lisäksi laitteita voidaan parantaa ja tällaiset parannukset tai korjaukset maksavat rahaa.

Tarkan harkinnan jälkeen sosialisti myöntyy, tosin harmissaan, sillä hän harvoin ajattelee sellaisia arkipäiväisiä asioita kuten korjauksia, tutkimusta ja ylläpitoa, jotka ovat olennaisia kohdalle neljä. Jos työkaluja ei korvata, ne rikkoutuvat tai kuluvat puhki ja työtä ei voida jatkaa. Ei ole olemassa työtä, joka ei vaadi jonkinasteista työkalujen käyttöä, aina teräsmiehestä valtavan sulattonsa kanssa ovelta ovelle harjakauppiaaseen asti.

5. Työvälineiden käyttö

Jälleen muistutamme sosialistia siitä, etteivät työvälineet kasva puissa tai työnny esiin Homo sapiensin ranteesta. Työvälineet tulee valmistaa. Niistä täytyy myös maksaa. Ja jostain täytyy löytyä rahat tuotantovälineisiin.

Jos pystyt välittämään ajatuksen työvälineiden käytöstä maksamisesta yhtä lailla hyödykkeiden ja palveluiden ostamisen kanssa, sosialisti on lyöty. Tämä on kaikkein vaikein kohta saada selvitetyksi. Mutta ei-sosialistit näkevät lopulta, että työvälineet omistava henkilö ei salli muiden käyttää niitä, ellei hänelle makseta siitä. Miksi hänen tulisi? Miksi kenenkään tulisi jakaa mitä hänellä on jonkun toisen kanssa, ellei hän saa jotain vastineeksi?

Joten työvälineiden omistaja haluaa tulla maksetuksi hyödykkeistään ja palveluistaan samoin kuin kauppias haluaa tulla maksetuksi tavaroistaan ja työntekijä työstään. Jos et maksa hyödykkeistä, et ole oikeutettu niihin. Jos et maksa työstä, et ole oikeutettu siihen. Jos et maksa työvälineiden käytöstä, et ole oikeutettu käyttämään niitä.

Jos tähän myönnytään, olemme käsitelleet voiton. Voitto on maksu työvälineen omistajalle sen käytöstä. Työvälineen omistaja voi olla kuka tahansa. Työvälineitä voivat omistaa yksilöt, kumppanuudet tai yhtiöt. Jälkimmäisessä tapauksessa ja erityisesti, kun vaaditaan suuria ja kalliita työvälineitä, osakkeenomistajat ovat todellisia omistajia. Mutta käyttävät omistajat työvälineitä itse tai sallivat muiden käyttää niitä, maksu tästä käytöstä on olennaista ja kunniallista.

Emme ole missään nimessä läpikäyneet aihetta. Mutta jos tähän viiteen tuotannon kuluerään käytetään vähän aikaa, on helppo osoittaa, että ei ole olemassa mitään ”lisäarvoa” ja että ”työnarvoteoria” on liiallinen yksinkertaistus.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: This Bread Is Mine

Vapaat markkinat ovat koostetermi yhteiskunnassa tapahtuville vaihdannoille. Jokainen vaihdanta toteutetaan vapaaehtoisena sopimuksena kahden ihmisen tai ihmisten ryhmän edustajan välillä. Nämä kaksi yksilöä (tai edustajaa) vaihtavat kaksi taloudellista hyödykettä, joko fyysisiä hyödykkeitä tai palveluita. Kun ostan lehtikioskista sanomalehden viidelläkymmenellä sentillä, kioskin pitäjä ja minä vaihdamme kaksi hyödykettä: minä luovun viidestäkymmenestä sentistä ja kioskin pitäjä sanomalehdestä. Tai jos työskentelen yrityksessä, vaihdan työpalveluitani yhteisesti sovitulla tavalla rahapalkkaan; tässä yritystä edustaa johtaja (edustaja), jolla on valtuutus palkata.

Molemmat osapuolet toteuttavat vaihdannan, koska molemmat odottavat hyötyvänsä siitä. Kumpikin myös toistaa vaihdannan seuraavan kerran (tai kieltäytyy siitä), koska hänen odotuksensa osoittautuivat oikeiksi (tai vääriksi) viime kerralla. Kauppaan tai vaihdantaan ryhdytään nimenomaisesti, koska molemmat osapuolet hyötyvät; jos he eivät odottaisi hyötyvänsä siitä, he eivät suostuisi vaihdantaan.

Tämä yksinkertainen järkeily torjuu argumentin vapaakauppaa vastaan, joka oli tyypillinen 1500- ja 1700-lukujen ”merkantilistisen” aikakauden Euroopalle ja jonka klassisesti esitti kuuluisa 1500-luvun ranskalainen esseisti Montaigne. Merkantilistit perustelivat, että kaikessa kaupassa yksi osapuoli hyötyy toisen kustannuksella, että jokaisessa maksutapahtumassa on voittaja ja häviäjä, ”hyväksikäyttäjä” ja hyväksikäytetty. Voimme nähdä välittömästi virheellisyyden tässä yhä suositussa näkökohdassa: halukkuus ja jopa innokkuus kauppaan tarkoittaa, että molemmat osapuolet hyötyvät. Nykyisessä peliteorian ammattikielessä kauppa on win-win -tilanne, ”positiivisen summan” eikä ”nollasumma-” tai ”negatiivisen summan” peli.

Kuinka molemmat osapuolet voivat hyötyä vaihdannasta?  Kumpikin arvostaa kahta tuotetta tai palvelua erilailla ja nämä erot muodostavat pohjan vaihdannalle. Minä esimerkiksi kävelen kadulla rahaa taskussani ilman sanomalehteä; kioskin pitäjällä taas on paljon sanomalehtiä, mutta hän on kärkäs saamaan rahaa. Joten löytäessämme toisemme, teemme kaupat.

Kaksi tekijää määrittävät kaupan ehdot: kuinka paljon jokainen osapuoli arvostaa jokaista kyseessä olevaa hyödykettä ja jokaisen osallistujan neuvottelutaidot. Kuinka monella sentillä yksi sanomalehti tai kuinka monella Mickey Mantle -baseball-kortilla saa Babe Ruthin riippuu kaikista osallistujista sanomalehtimarkkinoille tai baseball-korttimarkkinoille – siitä, kuinka paljon jokainen arvostaa kortteja verrattuna muihin hyödykkeisiin joita hän voisi ostaa. Nämä vaihdannan ehdot, ”hinnoiksi” kutsutut (sanomalehtien hinnat suhteessa rahaan tai Babe Ruth -kortit suhteessa Mickey Mantleseihin), määrittyvät viime kädessä siitä kuinka monta sanomalehteä tai baseball-korttia on markkinoilla saatavilla suhteessa siihen, kuinka suosiollisesti ostajat arvioivat näitä hyödykkeitä. Lyhyesti sanottuna niiden tarjonnan vuorovaikutuksella niiden kysynnän kanssa.

Annetulla hyödykkeen tarjonnalla lisäys ostajien mielissä sen arvosta nostaa hyödykkeen kysyntää, enemmän rahaa kilpailee siitä ja sen hinta nousee. Käänteinen tapahtuu, jos arvo ja siten sen hyödykkeen kysyntä laskevat. Toisaalta pitäen ostajien arvioita tai kysyntää hyödykkeelle annettuna tarjonnan kasvaessa jokaisen tarjonnan yksikön – jokaisen baseballkortin tai leipälimpun – arvo laskee ja siten tuotteen hinta laskee. Käänteinen ilmenee, jos tuotteen tarjonta laskee.

Siten markkinat eivät ole yksinkertaisesti vain järjestäytynyt valikoima, vaan äärimmäisen monimutkainen vuorovaikutteinen vaihdantojen matriisi. Alkukantaisissa yhteiskunnissa kaikki vaihdannat ovat joko vaihtokauppaa tai suoraa vaihdantaa. Kaksi ihmistä vaihtavat kahteen suoraan hyödylliseen hyödykkeeseen kuten hevoset lehmiin tai Mickey Mantlelit Babe Rutheihin. Mutta yhteiskunnan kehittyessä vähittäinen keskinäisten hyötyjen prosessi luo tilanteen, jossa yksi tai kaksi laajasti hyödyllistä ja arvokasta hyödykettä valitaan markkinoilla epäsuoran vaihdannan välineeksi. Tälle rahahyödykkeelle, yleensä muttei aina kulta tai hopea, on siten kysyntää ei ainoastaan sen itsensä tähden, vaan ennemminkin sen edistäessä uudelleenvaihdantaa toiseen haluttuun hyödykkeeseen. On paljon helpompaa maksaa terästyöläisille teräsharkkojen sijaan rahassa, joilla työläiset voivat ostaa mitä ikinä haluavatkaan. He ovat valmiit hyväksymään rahan, koska he tietävät kokemuksesta ja ymmärtävät, että myös kaikki muut yhteiskunnassa hyväksyvät tämän rahan maksuna.

Rahan käyttö mahdollistaa nykyaikaisen lähes äärettömän vaihdantojen matriisin, markkinat. Jokainen henkilö osallistuu erikoistumiseen tai työnjakoon tuottaen sitä missä hän on parhaimmillaan. Tuotanto alkaa luonnonvaroista ja sen jälkeen moninaisista laitteiden ja pääomahyödykkeiden muodoista, kunnes lopulta hyödykkeet myydään kuluttajalle. Jokaisessa tuotannon vaiheessa luonnonvaroista kuluttajahyödykkeeksi rahaa vaihdetaan vapaaehtoisesti pääomahyödykkeisiin, työhön ja maavaroihin. Joka askeleella kysyjien ja tarjoajien vapaaehtoiset vuorovaikutukset määrittävät vaihdantojen ehdot tai hinnat. Nämä markkinat ovat ”vapaat”, koska joka vaiheessa valinnat tehdään vapaasti ja vapaaehtoisesti.

Vapaat markkinat ja vapaiden hintojen järjestelmä tuo kuluttajien saataville hyödykkeet ympäri maailmaa. Vapaat markkinat tarjoavat myös kaikkein laajimmat ulottuvuudet yrittäjille, jotka riskeeraavat pääomaa kohdentaakseen resursseja mahdollisimman tehokkaasti kuluttajamassojen tulevien tarpeiden tyydyttämiseksi. Säästöt ja investoinnit voivat sen jälkeen kehittää pääomahyödykkeitä ja lisätä työntekijöiden tuottavuutta ja palkkoja, lisäten siten heidän elintasoaan. Vapaiden markkinoiden kilpailu palkitsee ja kannustaa teknisiin innovaatioihin, jotka antavat innovoijalle etumatkan kuluttajien tyydyttämisessä uusin ja luovin keinoin.

Investointeihin ei ainoastaan kannusteta, vaan ehkä vielä tärkeämpänä markkinoiden hintajärjestelmä ja  voittojen ja tappioiden kannustimet ohjaavat pääomasijoituksia ja tuotantoa oikeille poluille. Monimutkainen matriisi pystyy sovittamaan ja ”selvittämään” kaikki markkinat niin, ettei tuotantojärjestelmässä ole missään yllättäviä, odottamattomia ja selittämättömiä vajeita tai ylijäämiä.

Mutta vaihdannat eivät ole välttämättä vapaita. Monet ovat pakotettuja. Jos ryöstäjä uhkaa sinua ”rahat tai henki” –tyylisesti, maksusi hänelle on pakotettu ja ei- vapaaehtoinen ja ryöstäjä hyötyy kustannuksellasi. Ryöstäminen eikä vapaat markkinat noudattavat merkantilistista mallia: ryöstäjä hyötyy pakotetun kustannuksella. Hyväksikäyttöä ei tapahdu vapailla markkinoilla, vaan siellä missä pakottaja hyväksikäyttää uhriaan. Pitkällä aikavälillä pakottaminen on negatiivisen summan peliä, joka johtaa vähentyneeseen tuotantoon, säästöihin ja investointeihin, ehtyneeseen pääomavarantoon ja vähentyneeseen tuottavuuteen ja elintasoon kaikille, kenties jopa pakottajille itselleen.

Kaikissa yhteiskunnissa valtio on ainoa laillinen pakottamisen järjestelmä. Verotus on pakotettua vaihdantaa ja mitä raskaampi verotuksen taakka tuotannolle on, sitä todennäköisemmin talouskasvu haparoi ja laskee. Valtiollisen pakottamisen  muut muodot (esimerkiksi hintasääntelyt tai uusien kilpailijoiden markkinoille tuloa estävät rajoitukset) haittaavat ja rampauttavat markkinavaihdantoja, kun taas toiset (harhaanjohtavien käytäntöjen kiellot,  sopimuksien täytäntöönpano) edistävät vapaaehtoisia vaihdantoja.

Äärimmäisyyttä valtion pakottamisessa edustaa sosialismi. Sosialistisessa keskussuunnittelussa sosialistiselta suunnittelulautakunnalta puuttuu hintajärjestelmä maalle tai pääomahyödykkeille. Niin kuin jopa sosialistit, kuten Robert Heilbroner, nyt myöntävät, sosialistisella suunnittelulautakunnalle ei ole mitään keinoa laskea hintoja, kustannuksia tai investoida pääomaa niin, että tuotanntomatriisi pystyy sovittautuu ja selkiää. Nykyinen Neuvostoliittolainen kokemus, jossa runsas viljasato ei jostain syystä löydä tietään vähittäiskauppaan, on havainnollinen esimerkki mahdottomuudesta operoida nykyaikaista monimutkaista taloutta ilman vapaita markkinoita. Ei ole kannustimia eikä myöskään keinoja laskea hintoja ja kustannuksia rahtivaunujen saattamiselle viljan ääreen, viljamyllyille vastaanottaa ja käsitellä sitä ja niin edelleen läpi koko suuren määrän vaihteita saavuttaakseen lopulta kuluttajat Moskovassa tai Sverdlovskissa. Viljainvestointi turmeltiin lähes täysin.

Markkinasosialismi on itse asiassa ristiriita termistössä. Muodikas keskustelu markkinasosialismista jättää usein huomiotta erään olennaisen markkinoiden näkökohdan. Kun kahta hyödykettä vaihdetaan, tosiasiassa vaihdetaan näiden hyödykkeiden omistusoikeuksia. Kun ostan sanomalehden viidelläkymmenellä sentillä, myyjä ja minä vaihdamme omistusoikeuksia: luovun omistusoikeudesta viiteenkymmeneen senttiin ja myönnän sen kioskinpitäjälle ja hän luopuu sanomalehden omistajuudesta minulle. Tapahtuu tarkalleen sama prosessi kuin taloa ostettaessa, paitsi että sanomalehden tapauksessa asiat hoituvat paljon epämuodollisemmin ja voimme välttää monimutkaisen prosessin kauppakirjoja, notaarilla vahvistettuja sopimuksia, agentteja, asianajajia, kiinteistönvälittäjiä ja niin edelleen. Mutta näiden kahden maksutapahtuman taloudellinen luonne pysyy samana.

Tämä tarkoittaa, että vapaiden markkinoiden olemassaolon ja kukoistuksen avain on yhteiskunta, jossa yksityisomaisuuden oikeuksia ja omistusoikeutta kunnioitetaan, puolustetaan ja pidetään turvattuna. Toisaalta avain sosialismiin on tuotannontekijöiden, maan ja pääomahyödykkeiden valtion omistajuus. Silloin ei voi olla nimeksikään maan tai pääomahyödykkeiden markkinoita.

Eräät vapaiden markkinoiden kriitikot perustelevat, että omistusoikeudet ovat ristiriidassa ”ihmisoikeuksien” kanssa. Mutta kriitikot eivät näe, että vapaiden markkinoiden järjestelmässä jokaisella yksilöllä on omistusoikeus henkilöönsä ja työhönsä ja että hän voi solmia vapaita sopimuksia näistä palveluista. Orjuus rikkoo orjan perustavanlaatuista omistusoikeutta omaan kehoonsa ja henkilöönsä, oikeutta, joka on perusta mille tahansa henkilön omistusoikeudelle ei-humaaneille aineellisille objekteille. Lisäksi kaikki oikeudet ovat ihmisoikeuksia, oli sitten kyseessä jokaisen oikeus sananvapauteen tai yhden yksilön omistusoikeudesta omaan kotiinsa.

Yleinen syytös vapaiden markkinoiden yhteiskuntaa vastaan on, että se saattaa voimaan ”viidakon lait”, ”verissäpäisen kilpailun”, että se syrjäyttää kilpailulla ihmisten yhteistyön ja että se kohottaa aineellisen menestyksen henkisten arvojen, filosofian tai vapaa-ajan toimien sijalle. Juuri päinvastaisesti viidakko on pakottamisen, varkauden ja parasitismin yhteiskunta, joka tuhoaa elämää ja elintasoa. Rauhanomainen tuottajien  ja tarjoajien markkinakilpailu on perustavanlaatuisesti yhteistoiminnallinen prosessi, josta jokainen hyötyy ja jossa jokaisen elintaso kukoistaa (verrattuna siihen mitä se olisi ei-vapaassa yhteiskunnassa). Ja vapaiden yhteiskuntien kiistaton aineellinen menestys tarjoaa yleisen hyvinvoinnin, joka sallii nauttimisen suunnattomasta määrästä vapaa-aikaa sekä henkisiin asioihin perehtymisen muihin yhteiskuntiin verrattuna. Pakottavissa valtioissa vähäisin tai ei lainkaan markkinoiden toimintaa, kuten kommunismissa, arkipäiväisen elämän olemassaolon taakka ei ainoastaan köyhdytä ihmisiä aineellisesti vaan vaimentaa myös heidän elinvoimaansa.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: What Is the Free Market?

(Tämä essee perustuu kirjoittajan luentoon Heritage-säätiössä.)

Joseph Schumpeter kirjoitti: ”taloustiede on suuri linja-auto, joka pitää sisällään monia matkustajia yhteensovittamattomine intresseineen ja kykyineen”. Toisin sanoen taloustiede on hajanainen ja tulokseton joukko, ja heidän maineensa heijastelee sitä. Kuitenkaan näin ei tarvitse olla, sillä taloustieteilijät pyrkivät löytämään vastauksia materiaalisen maailman kaikkein perinpohjaisimpiin kysymyksiin.

Kuvittele ettet tiedä mitään markkinoista ja kysy itseltäsi seuraava kysymys: kuinka yhteiskunnan kaikki niukat fyysiset ja älylliset resurssit voidaan kasata kustannukset minimoiden; hyödyntää jokaisen yksilön kykyjä; täyttää jokaisen kuluttajan tarpeet ja maut; kannustaa teknisiä innovaatioita, luovuutta ja yhteiskunnallista kehitystä; ja tehdä nämä kaikki kestävällä tavalla?

Tämä kysymys on tieteellisen tutkimuksen arvoinen ja ne jotka kamppailevat vastauksen parissa ansaitsevat varmasti kunnioitusta. Ongelmana on kuitenkin tämä: valtavirran taloustieteilijöiden käyttämillä menetelmillä on hyvin vähän tekemistä toimivien ihmisten kanssa ja siten nämä menetelmät eivät tuota tuloksia, jotka kuulostavat oikeilta. Asioiden ei tarvitse olla näin.

Taloustieteen keskeiset kysymykset ovat askarruttaneet suurimpia ajattelijoita muinaisesta Kreikasta lähtien. Ja nykyään taloustieteellinen ajattelu on hajautunut useisiin koulukuntiin: keynesiläiset, jälkikeynesiläiset, uuskeynesiläiset, klassiset, uusklassiset (tai rationaalisten odotusten koulukunta), monetaristit, julkisen valinnan chigacolaiset, julkisen valinnan virginialaiset, eksperimentalistit, peliteoreetikot, tarjonta puolen monet haarat, ja lista vain jatkuu.

Itävaltalainen koulukunta

Itävaltalainen koulukunta on osa tätä sekoitusta, mutta monilla tavoin siitä erillään ja sen yläpuolella. Se ei ole taloustieteen osa-alue, vaan vaihtoehtoinen näkemys koko tieteeseen. Siinä missä muut koulukunnat nojaavat pääosin idealisoituihin matemaattisiin malleihin taloudesta ja ehdottavat valtiolle tapoja saada maailma sopeutumaan, itävaltalainen teoria on realistisempi ja siten yhteiskunnallisesti enemmän tieteellisempi.

Itävaltalaiset näkevät taloustieteen työkaluna ymmärtää kuinka ihmiset sekä toimivat yhteistyössä että kilpailevat prosessissa kattaa tarpeet, allokoida resurssit ja löytää keinot rakentaa vauras yhteiskuntajärjestys. Itävaltalaiset näkevät yrittäjyyden kriittisenä voimana taloudellisessa kehityksessä, yksityisomistuksen olennaisena resurssien tehokkaalle käytölle ja valtiollisen intervention markkinaprosessiin tuhoisana aina ja kaikkialla.

Tällä hetkellä itävaltalainen koulukunta on merkittävässä nousussa. Akateemisessa maailmassa tämä on seurausta vastaiskusta matematisointia kohtaan, sanallisen logiikan uudesta tulemisesta metodologisena työkaluna ja pyrkimyksestä löytää teoreettisesti vakaa perinne makrotalouden teorioinnin hullujenhuoneesta. Menettelytapojensa osalta itävaltalainen koulukunta näyttää yhä houkuttelevammalta suhdannevaihtelujen jatkuvien mysteerien, sosialismin romahduksen, hyvinvointi-sodankäynti säännöstelytalouden kustannuksien ja epäonnistumisen ja julkisen isoon valtioon turhautumisen valossa.

Merkkipaaluja itävaltalaisessa perinteessä

Itävaltalainen koulukunta on kokenut kahdessatoista vuosikymmenessä merkittävyyden eri asteita. Se oli keskeinen hintateorialle ennen 1900-luvun vaihdetta, rahataloudelliselle taloustieteelle vuosisadan ensimmäiselle vuosikymmenellä ja erimielisyydelle sosialismin käyttökelpoisuudesta ja suhdannevaihtelujen alkuperästä 1920- ja 1930-luvuilla. Koulukunta vajosi 1940-luvulta 1970-luvun puoliväliin saakka taustalle ja siihen yleensä viitattiin ainoastaan teksteissä taloustieteellisen ajattelun historiasta.

Esi-itävaltalainen perinne ajoittuu 1400-luvun espanjalaisiin skolastikkoihin, jotka ensimmäisinä esittivät yksilöllisen ja subjektiivisen käsityksen hinnoista ja palkoista. Mutta koulukunnan virallinen syntymä ajoittuu Carl Mengerin teoksen Grundsätze der Volkswirtschaftslehre julkaisemiseen vuonna 1871, joka muutti taloustieteilijöiden käsityksen resurssien arvostamisesta, säästämisestä ja hinnoittelusta, kumoten sekä klassisen että marxilaisen näkemyksen ”marginaalisesta vallankumouksesta”.

Menger loi myös uuden teorian rahasta markkinoiden instituutiona ja perusti taloustieteet yhteiskuntatieteiden menetelmillä löydettäviin deduktiivisiin lakeihin. Ludwig von Mises kertoi Mengerin teoksen tehneen hänestä taloustieteilijän, ja teoksesta on edelleen merkittävää hyötyä.

Seuraava tärkeä hahmo itävaltalaisessa koulukunnassa oli Eugen von Böhm-Bawerk. Hän osoitti, että korkotasot, silloin kun keskuspankki ei niitä manipuloi, määrittyvät yleisön aikahorisonteista ja että sijoituksen tuotto pyrkii yhtäsuuruuteen aikapreferenssin arvon kanssa. Hän jakoi myös kuolettavan iskun Marxin pääoman ja hyväksikäytön teorialle ja oli yksi teoreettisen taloustieteen pääpuolustajista aikakautena, jolloin historioitsijat kaikista suuntauksista yrittivät tuhota sitä.

Böhm-Bawerkin merkittävin oppilas oli Ludwig von Mises, jonka ensimmäinen tärkeä hanke oli uuden rahateorian kehittäminen. Vuonna 1912 julkaistu teos Theorie des Geldes und der Umlaufsmittel tarkensi Mengeriä osoittaen markkinat rahan alkuperäksi sekä myös ettei ole mitään muuta tapaa jolla raha olisi voinut saada alkunsa. Mises argumentoi myös, että raha ja pankkitoiminta tulisi jättää markkinoille ja että valtion interventiosta seuraa ainoastaan harmia.

Tässä kirjassa, joka on edelleen perusteoksen asemassa, Mises pohjusti myös hänen suhdannevaihteluteoriaansa. Hän esitti, että kun keskuspankki keinotekoisesti alentaa korkotasoja, se aiheuttaa vääristymiä tuotannonrakenteessa pääomahyödykkeiden osa-alueella. Virheinvestointien tapahtuessa taloudellinen laskukausi on välttämätön huonojen sijoituksien poistamiseksi.

Mises perusti Wieniin suhdannevaihtelututkimuksen instituutin yhdessä oppilaansa F. A. Hayekin kanssa ja yhdessä he osoittivat keskuspankin suhdannevaihtelujen alkulähteeksi. Heidän työnsä osoittautui lopulta kaikkein tehokkaimmaksi taistelussa keynesiläisiä kokeiluja vastaan hienosäätää taloutta veropolitiikalla ja keskuspankin avulla.

Euroopassa Mises-Hayek teoria oli vallitseva kunnes Keynes voitti esittämällä, että markkinat itsessään ovat vastuussa suhdannevaihteluista. Ei myöskään haitannut, että Keynesin lisäkulutusta, inflaatiota ja budjettivajeita suosiva teoria oli jo ympäri maailmaa valtioiden käytännössä harjoittamaa toimintaa.

Sosialistinen talouslaskenta

Keskustelun suhdannevaihtelusta ollessa käynnissä Mises ja Hayek olivat myös mukana kiistassa sosialismista. Vuonna 1920 Mises oli kirjoittanut erään vuosisadan tärkeimmistä artikkeleista: ”Die Wirtschaftsrechnung im Sozialistischen Gemeinwesen1”, jota seurasi hänen kirjansa Die Gemeinwirtschaft: Untersuchungen über den Sozialismus. Tätä ennen sosialismille oli ollut monta kriitikkoa, mutta kukaan ei ollut haastanut sosialisteja selittämään kuinka heidän talousjärjestelmänsä todellisuudessa toimisi ilman vapaita hintoja ja yksityisomaisuutta.

Mises perusteli, että rationaalinen talouslaskenta vaatii voittojen ja tappioiden testiä. Jos yritys tekee voittoja, se käyttää resursseja tehokkaasti; jos se tekee tappiota, se ei käytä. Ilman tällaisia signaaleja taloudellisella toimijalla ei ole mitään keinoa tarkastaa päätöksiensä soveltuvuutta. Hän ei pysty arvioimaan tämän tai tuon tuotantopäätöksen vaihtoehtokustannuksia. Hinnat ja voittojen ja tappioiden seuraus ovat välttämättömiä. Mises osoitti myös, että näiden hintojen luomiseksi yksityisomistus on välttämätöntä tuotantotoimenpiteissä.

Sosialismin mukaan tuotantomenetelmät tulisivat olla kollektiivisessa omistuksessa. Tämä tarkoittaa, ettei ole pääomahyödykkeiden myyntiä ja ostamista ja siten niille hintoja. Ilman hintoja ei ole voittojen ja tappioiden testiä. Ilman kirjanpitoa voitoista ja tappioista todellista taloutta ei voi olla olemassa. Tulisiko rakentaa uusi tehdas? Sosialismissa ei ole mitään tapaa kertoa. Kaikesta tulee arvailua.

Misesin essee käynnisti keskustelun kautta Euroopan ja Amerikan. Yksi pääsosialisteista, Oskar Lange, myönsi, että hinnat ovat välttämättömiä talouslaskennalle, mutta hän kertoi keskussuunnittelijoiden voivan keksiä hinnat omasta päästään, katsoa kaupoissa jonojen pituuksia kuluttajakysynnän määrittämiseksi tai antaa tuotantosignaalit itse. Mises vastasi, että myöskään ”markkinoiden leikkiminen” ei toimisi; sosialismi tulisi epäonnistumaan omiin sisäisiin ristiriitoihinsa.

Hayek käytti talouslaskentakeskustelun tilaisuutta hyväkseen täsmentääkseen ja laajentaakseen Misesin argumenttia omaksi teoriakseen tiedon käytöstä yhteiskunnassa. Hänen esitti, että markkinoiden prosessin luoma tietous oli saavuttamatonta yksittäiselle ihmismielelle, erityisesti keskussuunnittelijoille. Vauraan talouden edellyttämät miljoonat päätökset ovat liian monimutkaisia käsitettäväksi yhdellekään ihmiselle. Tästä teoriasta tuli perusta täydemmälle teorialle yhteiskunnallisesta järjestyksestä, joka työllisti Hayekia hänen akateemisen uransa loppuun saakka.

Paettuaan natseja Mises saapui Yhdysvaltoihin ja hänet otti vastaan kourallinen vapaiden markkinoiden liikemiehiä, erityisesti Lawrence Fertig. Hän auttoi muodostamaan liikkeen Misesin ajatusten pohjalta, ja useimmat vapaiden markkinoiden taloustieteilijät antavat tunnustuksensa hänelle tästä. Milton Friedmanin sanojen mukaisesti kukaan ei ole tehnyt yhtä paljon vapaiden markkinoiden eteen Yhdysvalloissa kuin Mises. Mutta ne olivat synkkiä aikoja. Hänen oli vaikea löytää ansaitsemaansa yliopistovirkaa ja hänen näkemyksilleen oli vaikeaa löytää laajempaa yleisöä.

Ensimmäisinä vuosinaan Amerikassa Mises työskenteli kirjoittaakseen uudelleen juuri valmistuneen saksankielisen teoksensa teokseksi Human Action, laaja-alaiseksi työksi englanninkieliselle yleisölle. Siinä hän työsti huolellisesti uudestaan yhteiskuntatieteiden filosofisen perustan yleisesti ja taloustieteen erityisesti. Tämä osoittautui merkittäväksi panokseksi – pitkälti sen jälkeen kun empirismin naiivit opit ovat epäonnistuneet, Misesin ”prakseologia” tai ihmisen toiminnan logiikka jatkaa tutkijoiden ja oppilaiden inspirointia. Tämä suurteos pyyhki pois keynesiläiset epäkohdat ja historistiset oikeutukset ja teki lopulta mahdolliseksi itävaltalaisen koulukunnan uudelleentulemisen.

Paluu

Kuitenkin 1970-luvulle asti oli vaikea löytää merkittävää taloustieteilijää, joka ei olisi jakanut keynesiläisiä periaatteita: että hintajärjestelmä on vääristynyt, että vapaat markkinat ovat epärationaaliset, että osakemarkkinoita ohjaa eläimelliset vaistot, ettei yksityiseen sektoriin ole luottamista, että valtio on kykenevä suunnittelemaan taloutta niin ettei se vajoa taantumaan ja että inflaatio ja työttömyys ovat käänteisesti kytköksissä.

Eräs poikkeus oli Murray N. Rothbard, Misesin erinomainen oppilas, joka kirjoitti 1960-luvun alussa massiivisen taloudellisen teoksen Man, Economy and State. Kirjassaan Rothbard lisäsi oman panoksensa itävaltalaiseen ajatteluun. Vastaavasti kaksi tärkeää Misesin oppilasta, Hans F. Sennholz ja Israel Kirzner, jatkoivat perinnettä. Henry Hazlitt edisti yhtälailla kirjoittamillaan viikoittaisilla Newsweekin kolumneilla ja lisäsi myös panoksensa itävaltalaiseen koulukuntaan.

1970-luvun stagflaatio heikensi keynesiläistä näkemystä osoittamalla, että korkea inflaatio ja korkea työttömyys olivat mahdollisia samanaikaisesti. Hayekin vastaanottama Nobel-palkinto vuonna 1974 hänen suhdannevaihteluteoriastaan Misesin kanssa aiheutti räjähdyksen akateemisessa mielenkiinnossa itävaltalaista koulukuntaa ja yleisesti vapaiden markkinoiden taloustiedettä kohtaan. Uusi jatko-opiskelijoiden sukupolvi alkoi opiskella Misesin ja Hayekin töitä ja tämä tutkimusohjelma jatkaa yhä kasvamistaan. Nykyään itävaltalainen koulukunta on parhaiten edustettuna Mises instituutin työssä.

Itävaltalaisen teorian ydin

Niukkuuden ja valinnan käsitteet sijaitsevat itävaltalaisen taloustieteen sydämessä. Ihmiset kohtaavat jatkuvasti suuren määrän valintoja. Jokainen teko tarkoittaa hylättyjä vaihtoehtoja tai kustannuksia. Ja jokainen teko sisimmiltään on suunniteltu parantamaan toimijan tilannetta hänen näkökulmastaan. Lisäksi jokaisella taloudessa toimijalla on erilainen joukko arvoja ja mieltymyksiä, erilaisia tarpeita ja toiveita ja erilaisia aikatauluja tavoittelemiinsa päämääriin.

Eri ihmisten tarpeita, toiveita ja aikatauluja ei voida lisätä yhteen tai vähentää toisten ihmisten vastaavista. Ei ole mahdollista supistaa makuja tai aikatauluja yhteen käyrään ja kutsua sitä kuluttajamieltymykseksi. Miksi? Koska taloudellinen arvo on yksilölle subjektiivista.

Vastaavasti ei ole mahdollista supistaa markkinoiden järjestelyjen monimutkaisuutta valtaviksi kokonaissuureiksi. Emme voi esimerkiksi sanoa, että talouden pääomavaranto on yksi iso K-kirjaimeksi tiivistettynä möykky ja asettaa sitä yhtälöön ja odottaa saavamme hyödyllistä tietoa. Pääomavaranto on heterogeeninen. Osa pääomasta saatetaan käyttää huomenna myytäviin hyödykkeisiin ja osaa kymmenen vuoden päästää myytäviin hyödykkeisiin. Pääoman käytön aikataulut vaihtelevat yhtä paljon kuin itse pääomavarantokin. Itävaltalainen teoria näkee kilpailun prosessina löytää uusia ja parempia tapoja organisoida resursseja, toki ollen täynnä virheitä, mutta jota jatkuvasti parannetaan.

Tämä tapa katsoa markkinoita on selvästi erilainen verrattuna kaikkiin muihin koulukuntiin. Keynesistä lähtien taloustieteilijät ovat ottaneet tavaksi luoda rinnakkaisia maailmankaikkeuksia, joilla ei ole mitään tekemistä todellisen maailman kanssa. Näissä maailmoissa pääoma on homogeenista ja kilpailu on staattinen lopputila. Niissä on oikea määrä myyjiä, hinnat heijastelevat tuotantokustannuksia ja ylimääräisiä voittoja ei ole olemassa. Taloudellinen hyvinvointi määrittyy lisäämällä yhteen kaikkien yksilöiden hyödyt. Ajan kulumista huomioidaan harvoin, paitsi siirryttäessä staattisesta tilasta toiseen. Tuottajien ja kuluttajien erilaisia aikatauluja ei yksinkertaisesti ole olemassa. Sen sijaan meillä on kokonaissuureita, jotka antavat arvokasta pientä tietoa kaikesta.

Perinteinen taloustieteilijä myöntää pikaisesti, että nämä mallit ovat epärealistisia ideaalityyppejä joita käytetään pelkästään analyysityökaluina. Muta tämä on vilpillistä, sillä nämä samat taloustieteilijät käyttävät näitä malleja suosituksiinsa toimintamalleista.

Eräs ilmeinen esimerkki toimintapolitiikasta, joka perustuu luotuihin malleihin taloudesta on oikeusministeriön antritrust-osasto. Siellä byrokraatit ovat tietävinään toimialan oikean rakenteen, millaiset fuusiot ja yrityskaupat vahingoittavat taloutta, kellä on liian paljon tai liian vähän markkinaosuutta ja mitkä ovat asiaankuuluvat markkinat. Tämä edustaa sitä mitä Hayek kutsui väitetyksi tiedoksi.2

Oikea kilpailijoiden välinen suhde voidaan määrittää ainoastaan ostamalla ja myymällä, ei byrokraattisella määräyksellä. Itävaltalaiset taloustieteilijät ja erityisesti Rothbard toivat esiin, että valtio luo ainoat todelliset monopolit. Markkinat ovat liian kilpailulliset salliakseen minkään monopolin pysyvän yllä.

Toinen esimerkki on ajatus siitä, että talouskasvua voidaan tehtailla manipuloimalla kokonaiskysyntäkäyriä suuremmalla ja nopeammalla valtion kulutuksella, jota pidetään kysynnän lisääjänä tarjonnan vähentäjän tai kuluttavan yleisön valtiollisen alistamisen sijasta.

Jos tavanomaiselle taloustieteelle on tunnusomaista epärealistiset mallit, niin itävaltalaiselle taloustieteelle on tunnusomaista hintajärjestelmän perusteellinen arvostaminen. Hinnat tarjoavat talouden toimijoille kriittistä informaatiota tuotteiden ja palveluiden suhteellisesta niukkuudesta. Kuluttajille ei ole esimerkiksi välttämätöntä tietää, että kanakanta on sairauden vuoksi romahtanut jotta he voivat olla taloudellisia kananmunien käytössä. Hintajärjestelmä tiedottaa yleisölle sopivasta käytöksestä kalliimpien kanamunien hintojen muodossa.

Hintajärjestelmä kertoo tuottajille milloin tulla tai poistua markkinoilta välittämällä tietoa kuluttajien mieltymyksistä. Ja se kertoo tuottajille kaikkein tehokkaimman, tarkoittaen vähiten kalliin tavan luoda tuotteita muista resursseista. Hintajärjestelmää lukuun ottamatta ei ole mitään muuta tapaa tietää näitä asioita.

Mutta hintojen tulee muodostua vapailla markkinoilla. Niitä ei voida muodostaa samalla tavoin kuin valtion painolaitos keksii hinnat julkaisuilleen. Niitä ei voida perustaa tuotantokustannuksiin postilaitoksen tavoin. Tällaiset käytännöt luovat vääristymiä ja tehottomuutta. Hintojen tulee muodostua yksilöiden vapaista toiminnoista juridisessa ympäristössä joka kunnioittaa yksityisomaisuutta.

Uusklassinen hintateoria kattaa pääosan tästä alueesta, kuten on todettavissa monista yliopistoasteen oppikirjoista. Mutta se pitää hintojen paikkansapitävyyttä yleensä itsestään selvänä huolimatta niiden perustumisesta yksityisomaisuudelle. Tämän seurauksena lähes kaikki suunnitelmat uudistaa sosialismin jälkeisiä talouksia puhuvat tarpeesta paremmalla hallinnolle, lainoille lännestä, sääntelyn uusista ja eri muodoista ja hintakontrollien poistamisesta, muttei yksityisomaisuudesta. Lopputulos oli verrattavissa junaonnettomuuteen taloudessa.

Vapaasti kelluvat hinnat eivät pysty tekemään työtään erillään yksityisomaisuudesta ja siihen liittyvästä sopimusvapaudesta. Itävaltalainen teoria pitää yksityisomaisuutta kestävän talouden ensimmäisenä periaatteena. Yleensä taloustieteilijät laiminlyövät aihetta ja sen mainitessaan he pyrkivät löytämään filosofisen perusteen sen loukkaamiselle.

Itävaltalaisen ajattelun koulukunnan ulkopuolella ”markkinoiden epäonnistumisen” analyysin logiikka ja oikeutus yhdessä sen julkisten hyödykkeiden seurauksen kanssa ovat laajasti hyväksyttyjä. Käsitys julkisesta hyödykkeestä on, että markkinat eivät pysty tarjoamaan niitä ja sen sijaan valtion tulee ne tarjota ja rahoittaa verotuksellaan. Klassisena esimerkkinä pidetään majakkaa, vaikkakin Ronald Coase on osoittanut, että yksityisiä majakkoja on ollut olemassa vuosisatojen ajan. Eräät julkisten hyödykkeiden määritelmät ovat niin laajoja, että jos maalaisjärki sivuutetaan, arkiset kulutushyödykkeet sopivat määritelmään.

Itävaltalaiset tuovat esiin, että on mahdotonta tietää epäonnistuvatko markkinat ilman riippumatonta testiä, jollaista ei ole olemassa yksilöiden toiminnan ulkopuolella. Markkinat itsessään ovat ainoa käytettävissä oleva kriteeri sille, kuinka resursseja tulisi käyttää.

Sanotaan esimerkiksi että pidän monien yhteiskunnallisten syiden takia välttämättömänä, että jokaista sataa henkeä kohden on yksi parturi ja katsoessani ympärilleni huomaan, ettei näin ole. Siten ehdotan kansallisen tuen luomista partureille partureiden tarjonnan lisäämiseksi. Mutta ainoa tapa tietää kuinka monta parturia tulisi olla, ovat markkinat itsessään. Jos heitä on vähemmän kuin yksi sataa henkeä kohden, niin meidän tulee olettaa, että suuremman lukumäärän ei ole tarkoitus esiintyä tehokkaiden markkinoiden kohtuullisen tason perusteella. Taloudellisesti ei ole soveliasta kehittää toivelistaa työpaikoista ja instituutioista, jotka ovat irrallaan markkinoista.

Ulkoisvaikutukset

Tavanomainen taloustiede opettaa, että jos hyödyt tai kustannukset yhden henkilön taloudellisista päätöksistä läikkyvät muille, syntyy ulkoisvaikutuksia, ja valtion tulee ne korjata uudelleenjakamisella. Mutta laajemmin määriteltynä ulkoisvaikutukset ovat sisäsyntyisiä kaikille taloudellisille tapahtumille, koska kustannukset ja hyödyt ovat lopulta subjektiivisia. Saatan olla hyvilläni kun tehtaat tupruttavat savua, koska pidän teollisuudesta. Mutta tämä ei tarkoita, että minua pitäisi verottaa oikeudesta katsella niitä. Vastaavasti saatan loukkaantua siitä, ettei suurimmalla osalla miehistä ole partaa, mutta tämä ei tarkoita että parrattomia tulisi verottaa minun mielipahani hyvittämiseksi.

Itävaltalainen koulukunta määrittää uudelleen ulkoisvaikutuksia tapahtuvaksi ainoastaan omaisuuden fyysisessä loukkaamisessa, kuten esimerkiksi naapurin heittäessä roskapussin pihalleni. Tällöin asiasta tulee rikos. Ei voi olla olemassa arvovapaata hyötyjen yhteenlaskua taloudellisen toiminnan subjektiivisten kulujen tai hyötyjen määrittämiseksi. Sen sijaan relevantin kriteerin tulisi koostua siitä tapahtuvatko taloudelliset toimet rauhanomaisesti.

Toinen alue jossa itävaltalaiset eroavat muista on siinä, kuinka valtion tulee toimia käytännöllisen markkinoiden epäonnistumisen ongelman korjaamisessa. Oletetaan että valtio on jotenkin huomannut markkinoiden epäonnistumisen. Tällöin todistustaakka on edelleen valtiolla osoittaa, että se pystyy suorittamaan tehtävän markkinoita tehokkaammin. Itävaltalaiset suuntaisivat markkinoiden epäonnistumisien löytämiseen käytetyn energian suurempaan ymmärrykseen valtion epäonnistumisista.

Mutta valtion epäonnistuminen tehdä, mitä valtavirran teoria sanoo sen pystyvän tekemään, ei ole suosittu aihe. Julkisen valinnan koulukuntien ulkopuolella oletetaan yleensä, että valtio on kykenevä tekemään mitä tahansa se haluaakin tehdä ja tekemään sen hyvin. Unohdetaan valtion luonne instituutiona, jolla on sen omat yhteiskunnalle vahingolliset muotonsa. Eräs Rothbardin panoksista oli suunnata itävaltalaisten mielenkiinto tähän asiaan ja vastaaviin interventioiden ottamiin muotoihin. Hän kehitti interventionismin tyyppiopin ja esitti yksityiskohtaista kritiikkiä useista interventioiden ja niiden seurausten eri muodoista.

Ennustajat

Usein kysytään kysymys James Buchanan kuuluisan lauseen mukaisesti: ”Mitä taloustieteilijöiden tulisi tehdä?” Valtavirran edustajat vastaavat, osittain: ennustaa tulevaisuutta. Tämä päämäärä on oikeutettu luonnontieteissä, koska kivet ja ääniaallot eivät tee valintoja. Mutta taloustiede on yhteiskuntatiede, joka käsittelee ihmisiä, jotka tekevät päätöksiä, vastaavat kannustimiin, muuttavat mielensä ja toimivat jopa irrationaalisesti.

Itävaltalaiset taloustieteilijät käsittävät, että tulevaisuus on aina epävarma, ei radikaalisti mutta pääosin. Alkujaankin taloudellisen ongelman aiheuttaa ihmisen toiminta epävarmassa maailmassa jatkuvassa niukkuudessa. Tarvitsemme yrittäjiä ja hintoja avuksemme selviytyäksemme epävarmuudesta, vaikkakaan tätä ei voida tehdä koskaan täysin.

Yrittäjien, ei taloustieteilijöiden, tehtävänä on ennustaa tulevaa. Tämä ei tarkoita, etteikö itävaltalaiset taloustieteilijät pysty odottamaan tiettyjä seurauksia tietyille valtion poliitikoille. He tietävät esimerkiksi, että hintakatot luovat aina ja kaikkialla puutetta ja että rahan tarjonnan laajennukset aiheuttavat yleistä hintojen nousua ja suhdannevaihteluja, vaikkakaan he eivät voi tietää tarkkaa aikaa tai näiden ennakoitujen tapahtumien luonnetta.

Valtion numerot

Viimeinen osa-alue teoriassa, jossa itävaltalaiset eroavat valtavirrasta, on taloudelliset tilastot. Itävaltalaiset ovat kriittisiä useimpien olemassa olevien talouden tilastollisten toimenpiteiden sisällölle. He ovat myös kriittisiä niiden käyttökohteille. Käytetään esimerkkinä kysymystä hintojen joustavuudesta, joka otaksuttavasti mittaa kuluttajien vastaanottavuutta hintojen muutoksille. Ongelman ydin on kielikuvassa ja sen sovelluksissa. Se olettaa, että joustavuutta ilmenee ihmisen toiminnasta riippumattomasti ja että ne voidaan tietää ennen kokemusta. Mutta historialliset kulutuskäyttäytymisen mittaukset eivät muodosta taloudellista teoriaa.

Toinen esimerkki kyseenalaisista tilastollisista tekniikoista on indeksinumero, pääasiallinen keino, jolla valtio laskee inflaation. Indeksinumeroiden ongelmana on, että ne peittävät suhteelliset hintamuutokset hyödykkeiden ja toimialojen välillä ja suhteelliset hintamuutokset ovat ensisijaisen tärkeitä. Tämä ei tarkoita, että kuluttajahintaindeksi olisi tarpeeton, vaan ainoastaan että se ei ole luotettava indikaattori, että se on altis laajalle väärinkäytölle ja että se naamio erittäin monimutkaiset hintamuutokset toimialojen välillä.

Myös bruttokansantuotteen tilastot ovat täynnä keynesiläisen mallin sisäsyntyisiä rakenteellisia epäkohtia. Valtion kulutusta pidetään osana kokonaiskysyntää ilman mitään pyrkimystä ottaa huomioon verotuksen säännöstelyn ja uudelleenjakamisen hävittäviä kustannuksia. Jos asia olisi itävaltalaisista kiinni, niin valtio ei keräisi yhtään taloudellista tilastoa. Tällaista informaatiota käytetään pääosin talouden suunnitteluun.

Julkinen politiikka

Itävaltalaisille talouden säännöstely on aina tuhoisaa vauraudelle, koska se kohdentaa resursseja väärin ja on erittäin vahingollista pienille yrityksille ja yrittäjyydelle.

Viime vuosina ympäristölainsäädäntö on ollut yksi pahimmista pahantekijöistä. Kukaan ei pysty laskemaan lakiin puhtaasta ilmasta tai kosteikkoihin ja uhanalaisten lajien politiikkoihin liittyviä ainutlaatuisia tappioita.

Ympäristöpolitiikka kuitenkin kykenee nimenomaisesti siihen mihin se pyrkii: alentamaan elintasoa. Mutta antitrust-politiikka ei tuota kilpailukykyä sen julistetun toimintapolitiikkansa vastaisesti. Sellaiset möröt kuin saalistushinnoittelu pelottelee yhä byrokraatteja oikeusministeriössä, kun taas yksinkertainen taloudellinen analyysi kykenee kumoamaan ajatukset siitä, että kilpailija pystyy myymään alla tuotantokustannuksiensa valloittaakseen maailman ja myöhemmin veloittamaan monopolihintoja. Yritys joka pyrkii myymään alle tuotantokustannuksiensa kärsii tappioista loputtomasti. Sillä hetkellä kun se pyrkii nostamaan hintojaan, se kutsuu kilpailijat takaisin markkinoille.

Kansalaisoikeuslainsäädäntö edustaa erästä kaikkein häiritsevintä sääntelyn interventioita työmarkkinoilla. Kun työnantajat eivät voi palkata, erottaa tai ylentää ansiokriteeriensä perusteella, tapahtuu sijoittumisen vääristymiä yrityksessä ja yleisesti työmarkkinoilla. Lisäksi luomalla tietyille ryhmille laillisia etuoikeuksia kansalaisoikeuslainsäädäntö heikentää yleisön tajua oikeudenmukaisuudesta, joka on markkinoiden tunnusmerkki.

Tässä on yksi kustannus lisää talouden sääntelystä: se estää yrittäjällistä innovoinnin prosessia. Tämä prosessi perustuu pääoman laajoille vaihtoehtoisille käyttötavoille. Valtion sääntely kuitenkin rajoittaa yrittäjien vaihtoehtoja ja asettaa esteitä yrittäjällisten kykyjen harjoittamiselle. Esimerkiksi turvallisuus-, terveys- ja työlainsäädäntö eivät pelkästään estä tuotantoa, vaan ne haittaavat myös parempien tuotantomenetelmien kehittämistä.

Itävaltalaiset ovat myös kehittäneet vakuuttavaa kritiikkiä uudelleenjakamisesta. Tavanomainen hyvinvointiteoria esittää, että jos vähenevän rajahyödyn laki pitää paikkansa, silloin kokonaishyötyä voidaan helposti lisätä. Jos rikkaalta mieheltä otetaan dollari, hänen hyvinvointinsa vähenee hiukan, mutta tämä dollarin arvon on hänelle vähemmän kuin köyhälle. Siten dollarin jakaminen uudelleen rikkaalta köyhälle lisää kokonaishyötyä näiden kahden välillä. Seurauksena on, että hyvinvointi voidaan maksimoida tulojen täyden tasa-arvoisuuden avulla. Itävaltalaisten mukaan tässä on se ongelmana, että hyötyjä ei voida laskea yhteen tai vähentää, koska ne ovat subjektiivisia.

Uudelleenjakaminen ottaa omistajilta ja tuottajilta ja antaa sisimmiltään ei-omistajille ja ei-tuottajille. Tämä vähentää uudelleenjaetun omaisuuden arvoa. Kokonaishyvinvoinnin lisäämisen sijaan uudelleenjakaminen alentaa sitä. Tekemällä omaisuuden ja sen arvon vähemmän turvalliseksi tulonsiirrot heikentävät etuja omistajuudesta ja tuotannosta ja alentavat siten kannustimia molempiin.

Itävaltalaiset torjuvat uudelleenjakamisen käytön talouden elvyttämiseksi tai taloudellisen aktiviteetin rakenteen manipuloimiseksi muunlaiseksi. Esimerkiksi verojen korotuksista on ainoastaan vahinkoa. Verojen toinen nimi on vaurauden tuhoaminen. Ne konfiskoivat pakkovaltaisesti omaisuutta, joka muutoin voitaisiin säästää tai sijoittaa, rajoittaen siten mahdollisia kulutusvaihtoehtoja. Ei ole myöskään olemassa pelkästään kuluttajiin kohdistuvaa verotusta. Kaikki verot vähentävät tuotantoa.

Itävaltalaiset eivät yhdy näkemykseen, ettei budjetin alijäämillä ole merkitystä. Itse asiassa vaatimus julkisten tai ulkomaisten velkakirjanhaltijoiden alijäämien rahoittamisesta ajaa korkotasoja ylös ja syrjäyttää varteenotettavia yksityisiä investointeja. Alijäämät luovat myös vaaran, että ne rahoitetaan keskuspankin inflaatiolla. Vastaus alijäämiin ei kuitenkaan ole lisätä verotusta, joka on alijäämiä tuhoisampaa, vaan tasapainottaa budjetti välttämättömillä kulujen leikkauksilla. Mistä leikata? Kaikkialta.

Yksinomaan tasapainoinen budjetti ei ole ihannetilanne. Ali- tai ylijäämistä huolimatta valtion kulutuksen itsessään tulisi olla mahdollisimman pientä. Miksi? Koska tällainen kulutus poikkeuttaa resursseja niiden paremmasta käytöstä yksityisillä markkinoilla.

Puhutaan ”valtion investoinneista” tänne tai tuonne. Itävaltalaiset torjuvat tämän ristiriitaisena terminä. Oikeat investoinnit tapahtuvat kapitalistien laittaessa omat rahansa riskille alttiiksi pyrkiessään tyydyttämään tulevaa kulutuskysyntää. Valtio rajoittaa kulutuskysynnän tyydyttymistä haittaamalla yksityisen sektorin tuotantoa. Lisäksi valtion investoinnit ovat pahamaineista rahan tuhlausta ja ne ovat itse asiassa poliitikkojen ja byrokraattien kulutusta.

Raha ja pankkitoiminta

Valtavirran taloustieteilijät katsovat, että valtion tulee kontrolloida rahapolitiikkaa ja pankkitoiminnan rakennetta kartelleilla, talletusvakuutuksilla ja joustavalla fiat-valuutalla. Itävaltalaiset hylkäävät koko tämän paradigman ja väittävät vapaiden markkinoiden kontrolloivan kaikkia paremmin. Itse asiassa siinä laajuudessa kuin meillä on nykyään vakavia ja radikaaleja ehdotuksia markkinoiden suuremmasta roolista pankkitoiminnassa ja rahatalouspolitiikassa, nämä ovat itävaltalaisen koulukunnan ansiota.

Talletusturva on ollut yleisön mielissä säästöpankkitoimialan romahduksesta lähtien. Valtio takaa veronmaksajien rahoilla talletukset ja lainat, ja tämä tekee rahoituslaitoksista vähemmän huolellisia. Tosiasiallisesti valtio tekee rahoituslaitoksille mitä salliva vanhempi tekee lapselle: rohkaisee huonoon käytökseen poistamalla rangaistuksen uhan.

Itävaltalaiset poistaisivat talletusturvan ja eivät pelkästään antaisi talletuspakojen tapahtua, vaan arvostaisivat sen mahdollisuutta välttämättömänä rajoittimena. Itävaltalaisessa rahajärjestyksessä vararikkoisia ja maksukyvyttömiä instituutioita ei pelastettaisi viimekäden rahoittajalla eli veronmaksajien rahoilla.

Suurin osa itävaltalaista keskitetyn pankkitoiminnan kritiikkiä keskittyy Mises-Hayek suhdannevaihteluteoriaan. Molemmat esittivät, että keskuspankki markkinoiden sijaan on vastuussa liiketoiminnan kausittaisesta käytöksestä. Todistaakseen teoriaansa itävaltalaiset ovat tehneet laajoja tutkimuksia monista historiallisista taantumien ja elpymisten ajanjaksoista osoittaakseen, että niitä jokaista edelsi keskuspankin masinointi.

Teorian mukaan keskuspankin pyrkimykset alentaa korkotasoja alle niiden luonnollisten tasojen saa lainaajat pääomahyödyketeollisuudessa yli-investoimaan hankkeisiinsa. Alhaisempi korkotaso on tavallisesti merkki siitä, että kuluttajien säästöjä on saatavilla tukemaan uutta tuotantoa. Toisin sanoen jos tuottaja lainaa rakentaakseen uuden rakennuksen, tällöin on olemassa riittävästi säästöjä kuluttajien rakennuksessa valmistettujen tuotteiden ja palveluiden ostamiseksi. Aloitetut hankkeet voidaan ylläpitää. Mutta keinotekoisesti alennetut korkotasot johdattavat liiketoiminnot ryhtymään tarpeettomiin hankkeisiin. Tämä saa aikaan keinotekoisen noususuhdanteen, jota seuraa laskukausi kun ilmenee ettei säästöjä ole riittävästi perustelemaan laajentumisen astetta.

Itävaltalaiset tuovat esiin, että monetaristien kasvusääntö jättää huomiotta jopa kaikkein pienimpien rahan ja luottojen ”injektiovaikutukset”. Tällaiset lisäykset luovat aina suhdannevaihteluilmiön, vaikka se työskentelisi ylläpitääkseen suhteellisen vakaata indeksinumeroa kuten 1920- ja 1980-luvuilla.

Mitä päättäjien tulisi tehdä talouden astuessa taantumaan? Pääosin ei mitään. Luottojen noususuhdanteen aikana luotujen virheinvestointien poispyyhkiminen kestää aikansa. Käynnistettyjen hankkeiden täytyy mennä konkurssiin, virheellisesti palkattujen työntekijöiden täytyy menettää työnsä ja palkkojen tulee laskea. Sen jälkeen kun talous on siivottu keskuspankin aiheuttamista huonoista investoinneista, uusi kasvu voi alkaa pohjautuen realistiseen arvioon kuluttajien tulevasta käyttäytymisestä.

Jos valtio haluaa nopeuttaa elpymisprosessia esimerkiksi tulevien vaalien takia, se pystyy tekemään jotain. Se voi leikata veroja asettaen lisää vaurautta yksityisiin käsiin elpymisen nopeuttamiseksi. Se voi poistaa säännöstelyä, joka rajoittaa yksityissektorin kasvua. Se voi leikata kulutusta ja vähentää luottomarkkinoiden kysyntää. Se voi kumota polkumyynnin vastaiset lait ja leikata tariffeja ja kiintiöitä salliakseen kuluttajille ostaa tuontitavaroita halvemmilla hinnoilla.

Keskitetty pankkitoiminta luo myös kannustimia inflatorisille rahapolitiikoille. Ei ole sattumaa, että Federal Reserve Systemin luomisen jälkeen dollarin arvo on laskenut 98 prosenttia. Markkinat eivät saaneet tätä aikaan. Syyllinen on keskuspankki, jonka institutionaalinen logiikka ajaa sitä inflatorista politiikkaa kohden samoin kuin väärentäjää pitämään painokoneensa käynnissä.

Itävaltalaiset uudistaisivat tätä perustavanlaatuisilla tavoilla. Misesiläiset kannattavat paluuta sadan prosentin kultakolikkokantaan, osittaisen kassavarantovelvoitteisen liikepankkitoiminnan päättämistä ja keskuspankin lopettamista, kun taas hayekilaiset kannattavat järjestelmää, jossa kuluttajat valitsevat useista vaihtoehtoisista valuutoista.

Itävaltalaisen koulukunnan tulevaisuus

Itävaltalainen taloustiede on nykyään nousussa. Misesin töitä luetaan ja niistä keskustellaan kaikkialla Länsi- ja Itä-Euroopassa, entisessä Neuvostoliitossa yhtä lailla kuin Latinalaisessa Amerikassa ja Pohjois-Aasiassa. Mutta erityisen rohkaisevaa on uusi mielenkiinto Amerikassa, jossa itävaltalaisen koulukunnan näkemyksiä kaivataan erityisen kipeästi.

Ludwig von Mises instituutin menestys on todistus tästä uudesta mielenkiinnosta. Instituutin pääasiallinen tehtävä on varmistaa, että itävaltalainen koulukunta on merkittävä voima talouskeskusteluissa. Tätä päämäärää varten olemme tukeneet ja organisoineet satoja akateemisia taloustieteilijöitä, tarjonneet akateemisia ja julkisia myyntipisteitä heidän töilleen, opettaneet tuhansia yliopisto-opiskelijoita itävaltalaiseen teoriaan, jakaneet miljoonia julkaisuja ja muodostanut älyllisiä yhteisöjä, kaikkein merkittävimpinä Auburn yliopisto ja Nevadan yliopisto Las Vegeasissa, joissa nämä ajatukset kukoistavat.

Järjestämme joka kesä Mises yliopistoksi kutsutun opetuksellisen seminaarin itävaltalaisesta koulukunnasta yli 25 hengen tiedekunnan voimalla ja huippuopiskelijoiden kanssa ympäri maata. Meillä on myös akateemisia konferensseja teoreettisista ja historiallisista aiheista ja instituutin akateemikot ovat säännöllisiä osallistujia moniin akateemisiin tapaamisiin.

Transaction Publishers on tukijana instituutin akateemiselle julkaisulle Quarterly Journal of Austrian Economics, ainoalle neljännesvuosittaiselle ainoastaan itävaltalaiselle koulukunnalle omistetulle julkaisulle englanninkielisessä maailmassa. Transaction julkaisee myös eräitä kirjojamme. The Austrian Economics uutiskirjeen kirjoittaa ja toimittaa Itävaltalaisen koulun jatko-opiskelijat. The Free Market julkaisu soveltaa itävaltalaisia käsityksiä valtiollisen politiikan aiheisiin.

Mises instituutti tukee satojen oppilaitosten ja yliopistojen oppilaita ja henkilökuntaa. Meillä on ohjelma vieraileville tutkijoille väitöskirjan loppuunsaattamiseksi ja vieraileville tutkijoille uuteen tutkimukseen ryhtymiseksi yhtä lailla meidän pääkeskuksemme kanssa jatko-opiskelijoille. Auburnissa instituutin itävaltalaisen taloustieteen työpaja tutkii uusia historian, teorian ja politiikan alueita ja viikoittainen keskustelu kerää oppilaita ja henkilöstöä yhteen soveltamaan itävaltalaista ajattelua poikkitieteellisessä asiayhteydessä.

Uusia kirjoja itävaltalaisesta koulukunnasta ilmestyy muutaman kuukauden välein ja itävaltalaiset kirjoittavat myös kaikkiin merkittäviin akateemisiin julkaisuihin. Misesiläisiä näkemyksiä esitetään sadoissa taloustieteen luokkahuoneissa ympäri maata (siinä missä niitä 20 vuotta sitten esitettiin vähemmässä kuin tusinassa luokkahuoneita). Itävaltalaiset ovat tässä ammattikunnassa nousevia tähtiä, taloustieteilijöitä uusina ajatuksineen jotka vetoavat oppilaisiin, niitä jotka ovat markkinoiden puolella ja valtiojohtoisuuden vastaisen suuntauksen eturintamassa.

Monia näistä akateemikoista Mises instituutti on tukenut akateemisilla konferensseillaan, julkaisuillaan ja opetusohjelmillaan. Instituutin tuella itävaltalainen koulukunta, perinne ja rakentava radikalismi yhdistyvät luomaan vetoavan ja älyllisesti elinvoimaisen vaihtoehdon tavanomaiselle ajattelulle.

Itävaltalaisen taloustieteen tulevaisuus on kirkas, joka enteilee hyvää itse vapauden tulevaisuudelle. Sillä jos käännämme tällä vuosisadalla valtiojohtoisuuden suuntauksen ympäri ja luomme uudestaan vapaat markkinat, tällöin älyllisen perustan tulee olla itävaltalainen koulukunta. Tämä on itävaltalaisen koulukunnan merkitys.

Viitteet

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli:Why Austrian Economics Matters

Matemaattinen menetelmä, kuten niin monet muutkin virhekäsitykset, ovat saapuneet ja hallinneet nykyistä taloustieteellistä ajattelua positivistisen tietoteorian läpitunkemana. Positivismi on perimmältään fysiikan metodologian tulkinta, joka on paisunut kaikille alueille yleiseksi tiedon teoriaksi.

Perustelut kuuluvat seuraavasti: Fysiikka on ainoa todella menestynyt tiede. ”Yhteiskuntatieteet” ovat takapajuisia, koska ne eivät voi mitata, ennustaa täsmällisesti jne. Siksi niiden täytyy omaksua fysiikan menetelmä tullakseen menestyviksi. Ja luonnollisesti eräs fysiikan peruskivistä on matematiikan käyttö.

Positivisteilla on taipumuksena jakaa maailmaa yhtäältä fysiikan totuuksiin ja toisaalta ”runouteen”; tästä johtuu heidän matematiikan käyttönsä ja ivansa sanallista taloustiedettä kohtaan ”kirjallisuutena”.

Kuten professori Mises on tuonut esiin, fysiikan tutkiman luonnollisen maailman ja ihmisen toiminnan maailman välillä on ratkaiseva ero.

Fysiikassa luonnon tosiasiat ovat meille annettuja. Ne voidaan hajottaa laboratoriossa pienimpiin osasiinsa ja tutkia niiden liikkeitä. Sen sijaan emme tunne fyysisten partikkelien liikkeitä selittäviä lakeja; ne ovat ilman motiivia.

Sen vuoksi joudumme etsimään syitä olettamalla yleisiä teorioita ja johtamaan näistä perusolettamuksista, ei pelkästään alkuperäisiä tosiasioita, vaan myös muita teorioita, jotka voidaan todentaa suoraan tosiasioilla (kuuluisa ”toiminnallisen merkityksen” käsite). Huolimatta siitä kuinka paljon etenemme fysiikan lakien ymmärryksessämme, tietämyksemme ei ole koskaan absoluuttista, koska lakeja voidaan aina korjata vielä yleisemmillä laeilla ja empiirisellä lisätutkimuksella.

Taloustieteessä olosuhteet ovat kuitenkin lähes päinvastaiset. Tunnemme syyn ihmisen toiminnalle – toisin kuin kivien liikkeelle – se on motivoitunutta. Siksi voimme rakentaa taloustieteen perusolettamuksiin perustuvaksi – kuten ihmisen toiminnan olemassaoloon ja toiminnan loogisiin seurauksiin – jotka tiedetään alkujaan tosiksi.

Sen vuoksi voimme askel kerrallaan johtaa näistä perusolettamuksista lait, jotka ovat myös aina tosia. Ja tämä tietämys on suhteellisen sijaan absoluuttista nimenomaan, koska alkuperäiset perusolettamukset ovat jo tunnettuja. Toisaalta ihmisen toiminnassa ei ole olemassa mitään ”tosiasioiden” perusosasia; historian tapahtumat ovat monimutkainen ilmiö, jotka eivät voi ”testata” mitään. Ne itsessään voidaan selittää soveltamalla monia relevantteja teorioita monimutkaisen ”tosiasian” eri osapuoliin.

Miksi matematiikka on niin hyödyllistä fysiikassa? Koska perusolettamukset ja niistä johdetut lait ovat nimenomaisesti tuntemattomia ja tosiasiallisesti merkityksettömiä. Niiden merkitys on ainoastaan ”toiminnallista”, koska ne ovat merkityksellisiä siinä määrin kuin ne selittävät annettuja tosiasioita.

Sen vuoksi painovoimalain yhtälö itsessään on merkityksetön. Se on meille merkityksellinen ainoastaan suhteessa tosiasioihin, joita me ihmiset havainnoimme ja joita se laki voi selittää. Tämän seurauksena matematiikka, joka suorittaa deduktiivisia toimintoja merkityksettömille symboleille, soveltuu täydellisesti fysiikan menetelmille.

Sen sijaan taloustiede aloittaa perusolettamuksesta, joka on meille tunnettu ja merkityksellinen – ihmisen toiminnasta. Koska toiminta itsessään on merkityksellistä, kaikki askel kerrallaan siitä johdetut lait ovat myös merkityksellisiä. Tämä on vastaus niille kriitikoille (kuten Schuller, American Economics Review [maaliskuu 1951], s. 188), jotka vaativat professori Misesiä käyttämään matemaattisen logiikan menetelmiä sanallisen logiikan sijaan. Koska matemaattinen logiikka käsittelee merkityksettömiä symboleja, sen käyttö riisuisi kaiken merkityksen taloustieteeltä.

Toisaalta sanallinen logiikka sallii jokaisen johdettavana olevan lain olevan merkityksellinen. Taloustieteen lakien tiedetään jo valmiiksi olevan merkityksellisesti tosia; niiden ei tarvitse lainata merkitystään ”toiminnallisilta” testeiltä. Sen vuoksi se mitä matematiikka enimmillään mahdollisesti voisi tehdä on kääntää työläästi sanalliset symbolit merkityksettömiksi muodollisiksi symboleiksi ja sitten joka askeleella kääntää ne uudelleen sanoiksi.

Matemaattisten symbolien hedelmättömyyden takia tällainen toiminta todennäköisesti johtaisi vakaviin virheisiin.  Jos kuitenkin joku on tarpeeksi kovapäinen ryhtyäkseen tällaiseen hankkeeseen, voimme vain toivottaa hänelle onnea. Ja silti tällaiset käännökset ja uudelleenkäännökset putoavat yhdellä Occamin partaveitsen iskulla – kuuluisa tieteellinen periaate, jonka mukaan ei tulisi olla tarpeettomia kokonaisuuksien moninkertaistumia, toisin sanoen, että tiede on mahdollisimman yksinkertaista.[1]

Koska fysiikassa tieto ei ole koskaan varmaa ja absoluuttista, positivisti ei voi koskaan ymmärtää kuinka taloustieteilijä voi päätyä varmoihin totuuksiin; sen vuoksi he syyttävät taloustieteilijän olevan ”apriorinen” ja ”dogmaattinen”. Samoin syy-suhteella fysiikassa on taipumus olla hatara, ja positiivisteillä on ollut taipumus korvata syyn käsite ”keskinäisellä määrittymisellä”. Matemaattiset yhtälöt ovat soveliaita ainutlaatuisesti kuvaamaan tekijöiden keskinäistä määrittymistä erityisesti määrittyvien syy ja seuraus –suhteiden sijasta. Siten jälleen kerran matematiikka soveltuu fysiikkaan harvinaisen hyvin.

Minulla on syviä filosofisia epäilyksiä siitä, voidaanko syy-suhteen käsite todella poistaa fysiikasta. Mutta joka tapauksessa sitä ei varmasti voida poistaa taloustieteestä. Sillä taloustieteessä syy on tiedossa alusta alkaen – ihmisen toiminta käyttämällä keinoja päämääriin. Tästä voimme johtaa erityisesti määrittyvät vaikutukset, ei keskinäisesti määrittyvät yhtälöt. Tämä on toinen syy sille miksi matematiikka on ainutlaatuisen soveltumaton taloustieteeseen.

Positivistiset taloustieteilijät ovat sen vuoksi irvailleet prakseologisten taloustieteilijöiden olevan mielenkiintoisia, mutta toivottoman tietämättömiä matematiikassa. Näin Frank Knight kommentoi Carl Mengeriä:

 
George Stigler kirjoittaa Böhm-Bawerkin epäonnistumisesta ymmärtää ”keskinäisen määrittymisen ja tasapainon käsitteitä (kehitettynä yhtälöryhmän teorian avulla). Keskinäinen määrittyminen (gegenseitige Interdependenz) on torjuttu vanhemmalla syyn ja seuraussuhteen käsitteellä”. Ja Stigler lisää selittävän alaviitteen, ”Böhm-Bawerk ei ollut oppinut matematiikassa”[2], josta me kaikki voimme esittää hiljaisen kiitoksemme.

Ja viimeiseksi nykyisen taloustieteen todellinen keskushahmo – Paul Samuelson – tukee Alan Sweenyn kritiikkiä Misesistä ja Stiglerin lähestymistapaa hyötyyn ja toiminnan teoriaan sen ollen ”tautologinen” (suosittu positivistinen käsite) – ja huolettomasti väheksyy Misesin regressioteoreemaa vähämerkityksenä, koska se nojaa tyypillisiin  ”kirjallisuuden kirjoittajien pelkoihin” kehäpäätelmistä. Meidän täytyy olla huolissaan kehäpäätelmistä syyn ja seurauksen merkityksessä, koska Walras ja hänen seuraajansa kehittivät ”ajatuksen yleisestä tasapainosta, jossa kaikki suuruudet määrittyvät samanaikaisesti vahvasti toisistaan riippuvaisten suhteiden avulla.”[3]

Olen pyrkinyt tässä artikkelissa käsittelemään matemaattista taloustiedettä parhaassa mahdollisessa valossa. Tosiasiassa matemaattiset menetelmät tuovat välttämättä mukanaan monia virheitä ja typeryyksiä, jota ei tässä voida esittää tarkemmin.

Esimerkiksi laskennon käyttö, joka on ollut kotoperäistä matemaattiselle taloustieteelle, olettaa äärettömän pieniä askelmia. Äärettömän pienet askeleet saattavat sopia fysiikkaan, jossa partikkelit liikkuvat tiettyjä polkuja pitkin; mutta ne ovat täysin sopimattomia ihmisen toiminnan tieteeseen, jossa yksilöt harkitsevat asiaa juuri silloin kun siitä tulee riitävän iso nähtäväksi ja tärkeä. Ihmisen toiminta tapahtuu diskreetteinä askelina, ei äärettömän pieninä.

Esimerkkinä järjettömyyden määrästä tarjoan todisteena intialaisen taloustieteilijä S. S. Senguptan artikkelia Metroeconomica -julkaisussa: ”Complex Numbers: An Essay of Identification”, (joulukuu 1954, s. 129-34). Sengupta käsittelee vaihdannan transaktiota kompleksinumerona; siten jos kolme dollaria vaihdetaan kahteen yksikköön hyödykkeitä; tämä antaa hänelle kolmea ja kahta käyttäen kompleksinumeron. Jos neljä dollaria vaihdetaan kuuteen yksikkö hyödykettä, saamme toisen kompleksinumeron. Tämän jälkeen hän lisää, kertoo jne. kompleksinumerot ja luulee pääsevänsä suuriin taloustieteellisiin totuuksiin.

Paras lukijan opas matemaattisen taloustieteen viidakkoon on sivuuttaa hienostunut yhtälöiden sekasorto ja katsoa alla olevia oletuksia. Poikkeuksetta ne ovat lukumääräisesti harvoja, yksinkertaisia ja vääriä. Ne ovat vääriä nimenomaisesti, koska matemaattiset taloustieteilijät ovat positivisteja, jotka eivät tiedä että taloustiede nojaa tosiin aksioomiin.

Sen vuoksi matemaattiset taloustieteilijät muotoilevat oletuksia, jotka ovat varmasti vääriä tai osittain vääriä, mutta joiden he toivovat palvelevan hyödyllisinä likiarvoina niin kuin ne toimisivat fysiikassa. Olennaista on olla tulematta matemaattisesta olemuksesta pelotelluksi.

Viitteet:

1) Matemaattisen logiikan filosofian suosio verbaaliseen logiikkaan verrattuna voidaan katsoa aiheutuvan positivismin vaikutusvallasta filosofiassa. Oivalluksesta, että matemaattinen logiikka on alisteista sanalliselle, ks. Andreé Laelandesin ja Renée Poirierin huomautukset “logiikasta” ja “logistique” teoksessa (A. Laelande, ed.) Vocabulaire Technique et Critique de la Philosophie, 6 p. ( 6. eEd., (Pariisi, 1951). s. 574, 579.

2) Cf. George J Stigler, Production and Distribution Theories, (New York, 1946), s. 181

3) Cf. Saul Samuelson, Foundations of Economics, (Cambridge, 1947)

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: A Note On Mathematical Economics